Joulukellot
Charles Dickens (1812–1870)
Tonttutarina eräistä kirkonkelloista, jotka soittivat vuoden loppua ja uuden alkua
Joulutarina köyhästä kirjeenkantajasta Toby Veckistä, joka menettää uskonsa parempaan huomiseen. Uudenvuodenyönä kirkonkellojen henget näyttävät hänelle näkyjä, jotka palauttavat toivon ja muistuttavat jokaisen ihmisen arvosta.
Charles dickensin 'Joulukellot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3316. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JOULUKELLOT
Tonttutarina eräistä kirkonkelloista, jotka soittivat vuoden loppua ja uuden alkua
Kirj.
CHARLES DICKENS
Englanninkielestä suomentanut
Werner Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1933.
ENSIMMÄINEN LUKU
Ei ole monta sellaista ihmistä, joiden tekisi mieli nukkua kirkossa. Ja koska on suotavaa, että jonkin tarinan kertoja ja lukija niin pian kuin suinkin ymmärtävät toisiaan, pyydän panemaan merkille, etten rajoita tätä huomautustani nuoriin tai pieniin, vaan ulotan sen kaikenlaisiin ihmisiin: pieniin ja suuriin, nuoriin ja vanhoihin, mitaltaan vielä venyviin tai jo jälleen kutistuviin. Kuitenkaan en tarkoita, että kirkossa nukkumista kammottaisiin saarnan aikana helteisenä päivänä (jolloin sitä tosiaankin on sattunut kerran tai pari), vaan yöllä ja yksin. Keskellä kirkasta auringonpaistetta väitteeni hämmästyttäisi useimpia ihmisiä aika lailla, kuten hyvin tiedän, mutta nyt se kohdistuukin yöhön. Se on myös näytettävä toteen yöllä. Ja minä lupaan voitollisesti puolustaa sitä minä tahansa myrskyisenä, tätä varten määrättynä talviyönä jokaista muiden ihmisten seasta valittua kiistäjää vastaan, joka uskaltaa yksin tulla minua tapaamaan vanhalle hautuumaalle, vanhan kirkon ovelle ja ennakolta valtuuttaa minut lukitsemaan hänet kirkkoon vaikka aamuun asti, jollei hän usko vähemmällä.
Sillä yötuulella on tapana tehdä kaameita kepposia vaeltamalla yhtä mittaa sellaisen rakennuksen ympärillä, samalla vaikeroiden ja näkymättömällä kädellä tunnustellen ikkunoita ja ovia, ikäänkuin löytääkseen jonkun raon, josta mahtuisi sisään. Ja kun se on päässyt itse kirkkoon, käyttäytyy se kuin ei löytäisikään etsittäväänsä, mitä se lieneekin — ruikuttaa ja ulvoo pyrkiessään taas ulos. Tyytymättä hiipimään pitkin käytäviä, kieppumaan pilarien ympärillä ja koettelemaan urkujen ääntä se leijailee ylös kattoon ja yrittää repiä sen parruja hajalle. Sitten se epätoivoissaan syöksyy lattiapaasia vasten ja pujahtaa muristen alas holveihin. Pian se kiipee salavihkaa taas ylös, ryömii pitkin seiniä ja tuntuu kuiskaillen lukevan vainajille pyhitettyjä kirjoituksia. Muutamien kohdalla se päästää kimeän äänen kuin nauraisi ja toisia lukiessaan vinkuu ja parkuu kuin valitellen. Myöskin alttarilla liikuskellessaan sillä on aavemainen ääni; siellä se tuntuu rajulla tavallaan veisaavan tehdyistä vääryyksistä ja murhista ja väärien jumalien palvonnasta vastoin lakitauluja, jotka näyttävät niin eheiltä ja siteiltä, mutta ovat niin säröisiä ja murtuneita. Uh, taivas varjelkoon meitä istuessamme mukavasti uunivalkean ääressä! Sen ääni on hirveä, tuon sydänyön tuulen, joka laulaa kirkossa.
Mutta entä korkealla kellotapulissa! Siellä tämä ilkeä tuuli oikein ulvookin ja vonkuu, kun se saa vapaasti tulla ja mennä monesta ilmavasta kaariaukosta ja kurkistusreiästä, kierrellä ja kaarrella pyörryttävissä portaissa, kieputtaa kitisevää viirikukkoa ja panna itse tapulinkin tärisemään ja horjumaan. Niin juuri, ylhäällä kellotornissa, missä rautakaiteet ovat ruosteesta karheat, säiden vaihteluista käpertyneet lyijy- ja kuparilaatat ryskyvät ja notkahtelevat harvinaisten askelten alla, linnut kyhäävät viheliäisiä pesiä tammisten poikkihirsien ja orsien nurkkauksiin, pöly vanhenee ja harmaantuu ja pitkällisestä turvallisuudesta veltot ja lihavat, täplikkäät lukit heiluvat laiskasti edestakaisin kellojen värähtelyn tahdissa, hellittämättä otettaan ilmaan kudotuista seiteistä, tai jostakin hätääntyneinä kiipeävät ylös kuin merimiehet tai laskeutuvat lattialle ja panevat parikymmentä ketterää koipeaan liikkeelle pelastaakseen henkensä. Korkealla vanhan kirkon kellotapulissa, kaupungin valoja ja hälinää paljoa ylempänä ja sitä varjostavien, kiitävien pilvien alapuolella, siellä tämä villi ja kolkko tyyssija on yöllä, ja korkealla erään vanhan kirkon tapulissa asustivat ne kellotontut, joista nyt kerron.
Ne olivat vanhoja kelloja, uskokaa minua. Satoja vuosia sitten piispat olivat ne ristineet, niin monta vuosisataa takaperin, että niiden kastetodistus oli aikoja ennen miesmuistia joutunut hukkaan eikä kukaan tiennyt niiden nimiä. Niillä oli ollut omat risti-isät ja ristiäidit, näillä kelloilla (omasta puolestani voin muuten sanoa, että mieluummin ottaisin vastuulleni ruveta jonkin kirkonkellon kuin vastasyntyneen pojan kummiksi), ja varmaankin ne olivat myös saaneet hopeapikareita kummilahjoiksi. Mutta aika oli niittänyt niiden kummit ja Henrik Kahdeksas sulattanut niiden hopeat, ja nyt ne riippuivat nimettöminä ja kummilahjattomina kirkon kellotapulissa.
Eipä silti mykkinä — kaukana siitä. Näillä kelloilla oli kirkkaat, kovat, raikkaat, kaikuvat äänet, jotka tuulen kantamina voivat kuulua kauas. Lisäksi kellot olivat niin jykevää lajia, ettei niiden tarvinnut olla tuulen mielivallasta riippuvaisia, sillä uljaasti taistellen sitä vastaan, milloin sille sattui vihamielinen oikku, ne jaksoivat suorastaan mainiosti valaa kuunteleviin korviin hilpeitä säveliään. Ja kun ne myrskyisinä öinä tahtoivat kaiuttaa ääntänsä jollekin sairasta lastaan hoitavalle köyhälle äidille tai yksinäiselle vaimolle, joka odotti miestään mereltä kotiin, oli niiden joskus huomattu vievän voiton riehuvasta luoteistuulestakin, niin »ihan viimeistä myöten», kuten Toby Veck sanoi. Sillä vaikka hänelle yleisemmin annettiinkin nimeksi Ravuri-Veck, oli hänen oikea nimensä Toby, eikä kukaan olisikaan voinut sitä muuttaa toiseksi (paitsi Tobiaaksi) ilman erikoista parlamentin päätöstä, ja hänet oli aikoinaan laillisesti ristitty niinkuin kirkonkellotkin, tosin ilman yhtä suurta juhlallisuutta tai julkista riemua.
Mitä minuun tulee, niin tunnustan yhtyväni Toby Veckin uskoon, sillä hänellä oli mielestäni kyllin runsaasti tilaisuutta saada siitä asiasta oikea käsitys. Ja mitä tahansa Toby Veck sanoi, sen sanon minäkin. Hän seisoi näet kaiken päivää (ja rasittavaa työtä se olikin) juuri kirkon ovella, sillä hän oli ammatiltaan kaupunginlähetti ja odotteli siellä asiakkaita, jotka antaisivat jotakin hänen toimitettavakseen.
Ja talvella, kuten Toby Veck hyvin tiesi, tämä tuulinen odotuspaikka oli sellainen, missä sai poskensa vilusta kananlihalle, nenänsä siniseksi, silmänsä punaisiksi, varpaansa puutumaan ja hampaansa kalisemaan. Tuuli tuli raastaen nurkan takaa — varsinkin itätuuli — ikäänkuin olisi maailman ääriltä hyökännyt läimäyttämään nimenomaan Tobya. Ja usein se näytti ehtineen perille pikemmin kuin itse oli luullut, sillä puskettuaan esille nurkan takaa ja sivuutettuaan Tobyn se äkkiä käännähti takaisin ikäänkuin huutaisi: »Aha, tuossapa hän onkin!» Silloin hänen pieni esiliinansa temmattiin ylös peittämään hänen päätään niin kuin pahan pojan vaatteet, hänen pieni ohut keppinsä näkyi avuttomasti seuhtovan hänen kädessään, hänen jalkansa joutuivat häärimään kamalasti, ja Tobya itseään, joka kieroksi painuneena kääntyi milloin mihinkin suuntaan, sysittiin ja hutkittiin, riepotettiin ja revittiin, kiskottiin ja kohotettiin niin vimmatusti, että katselija olisi tarvinnut vain hitusen lisää pitääkseen suorastaan ihmeenä, kuinka Toby ei moisessa mylläkässä noussut ilmaan samoin kuin jokin siirtokunta sammakoita tai etanoita tai muita kevyesti kannettavia luontokappaleita toisinaan leijailee tuulen siivillä ja joutunut alkuasukasten suureksi kummaksi putoamaan johonkin outoon maailman kolkkaan, jossa kaupunginlähetit ovat tuntemattomia.
Mutta tuulinen sää, vaikka se pitelikin häntä niin pahoin, oli hänelle sittenkin jonkinlainen juhlahetki. Se on totinen tosi. Tuulen riehuessa hänestä ei näet tuntunut niin pitkältä odottaa puolen shillingin ansiota kuin muina aikoina, sillä taisteleminen rajun luonnonvoiman kanssa kiinnitti hänen huomionsa ja toisaalta virkisti häntä, kun hänen tuli nälkä ja mieli painui alakuloiseksi. Kova pakkanen tai lumisade oli myöskin huomattava tapaus, joka näytti tekevän hänelle hyvää tavalla tai toisella — mutta millä tavalla, sitä olisi ollut vaikea sanoa, Toby! Niinpä tuuli ja pakkanen ja lumisade ja ehkä oikein kova raekuuro olivat Toby Veckin juhlapäiviä.
Märkä sää oli pahin, kylmä, kostea, tahmainen sää, joka kietoi hänet kuin märkä päällystakki — se oli muuten ainoa päällystakin laji, jonka Toby omisti tai olisi voinut mukavuutensa lisäämiseksi heittää yltään. Märät päivät, jolloin sade valui hitaana, tiheänä, itsepintaisena; jolloin huuru tukki kadun kidan niinkuin hänenkin; jolloin tihkuvat sateenvarjot vilisivät edestakaisin ja törmätessään toisiaan vastaan tungoksen täyttämällä jalkakäytävällä kieppuivat ympäri, lennättäen ilkeitä roiskeita joka taholle; jolloin katuojat lorisivat ja täysinäiset vesikourut pitivät melua; jolloin kirkon ulkonevilta kiviltä ja reunuksilta yhtä mittaa tippui vettä Tobyn niskaan, niin että hänen jalkainsa alainen olkikasa pian muuttui sohjoksi — sellaiset päivät panivat hänet koetukselle. Silloin olisi tosiaan saanut nähdä Tobyn huolestuneena tähyilevän suojapaikastaan, kirkonseinän kulmauksesta — missä oli niin niukalti suojaa, että se kesällä heitti tuskin leveämpää varjoa kuin tukeva kävelykeppi aurinkoisella kadulla — ja hänen venyneillä kasvoillaan kuvastui lohduttomuutta. Mutta kun hän hetkistä myöhemmin tuli esille ja lämpimikseen ravasi edestakaisin kymmenkunnan kertaa, kirkastui hänen hahmonsa tällaisellakin säällä, ja sitten hän meni pirteämpänä takaisin soppeensa.
Hän oli saanut Ravurin nimen käynnistään, joka oli olevinaan kiireistä, vaikkei hän silti päässyt nopeasti eteenpäin. Hän olisi kaiketi kyennyt kävelemään nopeammin, mutta jos hänet olisi estetty ravaamasta, olisi hän kellistynyt vuoteelleen ja kuollut. Tämä käyntitapa roiskutti rumalla säällä lokaa hänen vaatteilleen ja tuotti hänelle jos jonkinlaista kiusaa; hänen olisi ollut verrattomasti mukavampi kävellä, mutta juuri siksi hän niin itsepäisesti piti kiinni ravaamisesta. Vaikka Toby oli pieni, heikko, hintelä ukko, veti hän hyvien aikomustensa puolesta vertoja itse Herkuleelle. Hän tahtoi oikein ansaita rahansa. Hänen teki mieli uskoa — ja koska hän oli hyvin köyhä, ei hänen kannattanut luopua iloisesta kuvitelmasta — että hän todella ansaitsi leipänsä. Kun hän sai käteensä kirjeen tai pienen mytyn, josta annettiin palkkiota shillingi tai puolitoistakin, kohosi hänen aina rohkea mielialansa korkeammalle. Ravatessaan hän silloin huusi edellään kiirehtiviä postinkantajia väistymään pois tieltä, sillä hän uskoi hartaasti, että hänen tietenkin täytyisi saavuttaa heidät, jolloin he menisivät nurin hänen juostessaan, ja hänessä oli se varma, tosin vain harvoin koetteelle pantu usko, että hän jaksoi kantaa mitä tahansa ihminen kykeni nostamaan.
Niinpä Toby ravasi silloinkin, kun hän sateisena päivänä tuli suojasopestaan esille saadakseen kohmettuneen olemuksensa lämpiämään. Vuotavilla kengillään painellen kuraan koukeroviivaisia jalanjälkiä ja puhaltaen paleltuneisiin käsiinsä ja hieroen niitä vastatusten, kun hänellä oli niitä vajavaisesti suojaamassa purevalta pakkaselta vain kuluneet, harmaasta villalangasta kudotut lapaset, joissa ainoastaan peukalolla oli erityinen tuppensa ja muut sormet saivat tyytyä yhteiseen sijaan, Toby ravasi yhä polvet koukussa ja keppi kainalossa. Ja ravia oli hänen käyntinsä sittenkin, kun hän eteni tielle asti kohottaakseen katseensa tapuliin kirkonkellojen kajahdellessa.
Viimemainitun retken hän teki monta kertaa päivässä, sillä kellot pitivät hänelle seuraa, ja kuullessaan niiden soivan hänen teki mieli katsahtaa niiden olinpaikkaan, ja samalla hän hartaasti ajatteli, kuinka ne pantiin liikkeelle ja millaiset vasarat niihin osuivat. Nämä kellot herättivät hänessä ehkä sitä enemmän uteliaisuutta, kun niiden ja hänen välillään oli jotakin yhtäläisyyttä. Siellä ne riippuivat kaikilla säillä, alttiina tuulelle ja sateelle; taloista ne saivat nähdä vain ulkopuolen, koskaan pääsemättä likemmäs roihuavia takkatulia, jotka kimalsivat ja paistoivat ikkunoissa tai tupruttivat savua uuninpiippujen huipuista, eikä niille myöskään annettu osaa kaikenlaisista herkuista, joita muhkeille keittäjille alinomaa vietiin ovista tai pohjakaiteen yli. Moniin ikkunoihin ilmestyi ihmiskasvoja ja jälleen katosi, toisinaan kauniita, nuoria, miellyttäviä, toisinaan päinvastaisia, mutta Toby ei tiennyt paremmin kuin kellotkaan (vaikka seistessään kadulla joutilaana usein mietiskeli näitä tyhjänpäiväisiä asioita), mistä ne tulivat tai minne menivät tai lausuttiinko hänestä, kun huulet näkyivät liikkuvan, edes yhtä lempeätä sanaa koko vuoden mittaan.
Toby ei ollut omantunnon asioissa rikkiviisas — ainakaan tietoisesti — enkä tarkoita, että hän alkaessaan mielistyä kirkonkelloihin ja sitten kehittää ensimmäistä ylimalkaista tuttavuuttaan niiden kanssa joksikin läheisemmäksi ja hienommaksi suhteeksi pohti näitä mietelmiä yksitellen tai suoritti ajatustensa perinpohjaisen katselmuksen. Mutta siinä väitteessä pysyn, että samoin kuin Tobyn ruumiilliset elimet, esimerkiksi ne, jotka hoitivat ruoansulatusta, pystyivät määrättyihin tehtäviin omin neuvoin ja monin eri keinoin, joista hänellä ei ollut mitään tietoa ja jotka olisivat, jos niitä olisi hänelle kuvattu, hämmästyttäneet häntä aika lailla, samoin hänen henkiset kykynsä hänen tietämättään ja avuttaan panivat kaikki nämä rattaat ja jouset toimimaan tuhansien muiden kera, vaikuttaakseen siihen suuntaan, että hän piti kirkonkelloista.
Ja vaikka olisin sanonut, että hän »rakasti» niitä, en olisi peruuttanut sitä sanaa. Tuskin se kuitenkaan olisi tarkoin ilmaissut hänen monimutkaista tunnettaan. Sillä yksinkertaisena miehenä hän uskoi, että noissa kelloissa oli jotakin ihmeellistä ja juhlallista. Ne olivat niin salaperäiset; usein niitä kuuli eikä koskaan nähnyt; niin korkealla ja kaukana ne olivat, niin täynnä sellaista syvää, vahvaa sävelmää, että hänessä heräsi niitä kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, ja joskus, luodessaan katseensa ylös tapulin synkkiin kaari-ikkunoihin, hän melkein odotti saavansa viittauksen joltakin, mikä ei ollut kello, mutta kuitenkin niin usein kuului heläjävän näissä kelloissa. Kaiken tämän vuolisi Toby torjui suuttuneena erään huhun, jonka mukaan kelloissa kummitteli, koska se hänen mielestään tarkoitti sitä mahdollisuutta, että ne olivat tekemisissä jonkin pahan olennon kanssa. Lyhyesti sanoen, ne kaikuivat hyvin usein hänen korvissaan, ja hyvin usein ne olivat myös hänen ajatuksissaan, mutta aina hän ajatteli niistä hyvää. Ja tuijottaessaan suu auki tapuliin, jossa ne riippuivat, hän hyvin usein sai niskansa niin kangistumaan, että hänen jälkeenpäin piti sitä norjentaakseen suorittaa ylimääräinen ravi tai parikin.
Juuri tässä puuhassa hän oli eräänä kylmänä päivänä, kun kahdentoista viimeinen pitkäveteinen lyönti vielä humisi kellotapulissa kuin sointuva jättiläismehiläinen, jolla ei suinkaan ollut kiirettä.
»Päivällisaika, jaha!» sanoi Toby, ravaten edestakaisin kirkon edessä. »Ah-ha!»
Hänen nenänsä oli kovin punainen, silmäluomet olivat myös punaiset, ja hän räpytti silmiään tavantakaa; olkapäänsä hän oli kohottanut hyvin likelle korviaan, ja jalat olivat hyvin kankeat. Ilmeisesti hän oli joutunut pitkälle paleltumista kohti.
»Päivällisaika, ah-hah!» toisti Toby käyttäen oikean käden kinnasta kuin lapsen nyrkkeilyhansikasta ja rangaisten sillä rintaansa palelemisesta. »Ah-h-h-!»
Sitten hän taas ravasi ääneti minuutin tai pari.
»Ei ole mitään —» jatkoi Toby yksinpuheluaan, mutta samassa hän pysähtyi ja tunnusteli hätkähtäneen, jopa hieman pelästyneenkin näköisenä nenäänsä päästä päähän. Eikä siinä ollutkaan pitkää taivalta (sillä hänen nenänsä oli lyhyenläntä), niin että se homma loppui pian.
»Luulin sen jo menneen ikipäiviksi», mutisi hän alkaen taas ravata, »mutta paikallaan se vielä on. Muuten en osaisi sille suuttua, jos se ottaisikin karatakseen. Onhan sillä perin kova kohtalo näin pakkasessa eikä juuri mitään toivoa paremmasta, kun en edes nuuskaa. Ja parhaimpinakin hetkinä se raukka joutuu kovalle koetukselle, sillä kun se joskus saa sieraimiinsa oikein hyvää hajua, tulee se melkein aina jonkun toisen päivällisestä, jota tuodaan kotiin.»
Tämä mietelmä palautti hänen mieleensä toisen, joka oli häneltä jäänyt kesken.
»Ei ole mitään», päätteli hän, »mikä niin säännöllisesti tulisi joka päivä takaisin kuin päivällisaika, eikä mitään niin epäsäännöllisesti saapuvaa kuin päivällinen. Sepä niiden suuri ero onkin. Minulta on mennyt pitkä aika, ennenkuin sen keksin. Tokkohan kenenkään herrasmiehen kannattaisi ostaa tämä huomioni sanomalehtiin tai parlamenttiin?»
Toby laski vain leikkiä, sillä hän pudisti vakavasti päätänsä, kumoten tuollaisen kuvitelman.
»Mutta, hyväillen aika», jatkoi hän, »sanomalehdet ovat täynnä sellaisia huomioita ja samoin parlamentti. Katsotaanpa vaikka viimeviikkoista lehteä.» Hän otti taskustaan hyvin likaisen sanomalehden ja piteli sitä niin kaukana silmäinsä edessä kuin käsivartta riitti. »Tässäkin on huomioita kuinka paljon tahansa. Uutisia luen yhtä mielelläni kuin kukaan», lisäsi hän hitaasti ja taitettuaan lehden vähän pienempään kokoon pisti sen takaisin taskuunsa, »mutta nyt minua ei oikeastaan haluta lukea sanomalehteä. Se melkein peloittaa. En tiedä, kuinka meidän köyhien ihmisten käy. Suokoon Jumala, että saisimme jotakin parempaa pian alkavana uutena vuotena.»
»Hoi, isä, isä!» huusi miellyttävä ääni jostakin likeltä.
Mutta Toby ei kuullut sitä, ravaten yhä edestakaisin ja samalla mietiskellen ja itsekseen puhuen.
»Minusta tuntuu kuin emme osaisi käyttäytyä oikein tai tehdä oikein tai saada oikeutta», mietti hän. »Nuorena ei osakseni tullut paljoakaan koulutusta, enkä pysty selvittämään, onko meillä mitään tekemistä maan päällä vai eikö. Toisinaan luulen, että meillä täytyy olla edes hiukan, mutta sitten luulen taas, että olemme täällä vain liikaa. Välistä joudun niin ymmälle, etten pysty edes päättämään, onko meissä mitään hyvää vai olemmeko syntyneet pahoiksi. Näyttää siltä, että me olemme kamalia olentoja; meistä on nähdäkseni paljon vaivaa muille; aina meitä vastaan tehdään valituksia ja ollaan varuillaan. Tavalla tai toisella me täytämme sanomalehdet. Puhu sitten uudesta vuodesta», mutisi Toby murheellisesti. »Minä kestän melkein aina yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja paremmin kuin hyvin monet, sillä olenhan minä niin vahva kuin leijona, jonka vertaisia eivät sentään kaikki ole, mutta entä jollei meillä tosiaan olisi mitään oikeutta uuteen vuoteen — jos siis tosiaan olemme täällä liikaa —»
»Hoi, isä, isä!» kajahti miellyttävä ääni jälleen.
Tällä kertaa Toby kuuli sen, hätkähti, seisahtui ja käännettyhän katseensa, joka oli suuntautunut jonnekin kauas kuin etsien arvoitusten ratkaisua lähestyvän vuoden perimmäisestä pohjasta, huomasi seisovansa oman lapsensa edessä ja katsovansa häntä suoraan silmiin.
Ne olivatkin kirkkaat silmät, sellaiset, joihin katsomaan tarvittaisiin koko maailma, ennenkuin niiden syvyydestä pääsisi perille; tummat silmät, joista toisen tutkiva silmäys heijastui takaisin, ei säihkyen eikä tahallisesti, vaan kirkkaasti, tyynesti, rehellisesti, kärsivällisesti säteillen, ja niiden valo oli sukua sille, jonka Jumala loi alussa. Ne olivat kauniit ja uskolliset silmät ja loistivat toivosta, niin nuoresta ja raikkaasta, niin uljaasta, rohkeasta ja valoisasta toivosta, vaikka olivat kaksikymmentä vuotta nähneet työtä ja köyhyyttä, että Ravuri-Veckistä tuntui kuin ne sanoisivat: »Meillä on täällä sentään luullakseni jotakin tehtävää — ainakin hiukan.»
Toby suuteli huulia, joiden yllä nuo silmät säteilivät, ja likisti kukoistavat kasvot käsiensä väliin.
»No, kultaseni», kysyi Toby, »mikä sinulla nyt asiana? En odottanut sinua tänään, Meg.»
»Enkä minäkään luullut tänne joutuvani, isä», vastasi tyttö nyökäten ja hymyillen. »Mutta tässä minä nyt olen. Enkä suinkaan yksin.»
»Et kai sillä tarkoita», huomautti Ravuri luoden uteliaan katseen umpinaiseen pikku vasuun, joka tytöllä oli kantamuksena, »että sinulla —»
»Haistappa sitä, isäkulta», keskeytti Meg. »Haista edes hieman.»
Ravuri aikoi heti kohottaa vasun kantta, mutta Meg pisti kätensä väliin.
»Ei, ei», huudahti Meg iloisesti kuin lapsi. »Malta hetkinen. Anna minun kohottaa vain kannen kulmaa, juuri luota pikku kulmaa», jatkoi tyttö, toteuttaen aikeensa siron varovasti ja puhuen hyvin hiljaa ikäänkuin pelkäisi, että vasun sisässä jokin voisi hänet kuulla. »No, haista nyt — mitä se on?»
Toby nuuhkaisi vasun laidasta niin kiireesti kuin suinkin ja huudahti riemastuneena:
»Sehän on kuumaa!»
»Niin onkin, tulikuumaa», vahvisti Meg. »Haha-haa, kiehuvan kuumaa!»
»Ha-ha-haa!» hohotti Toby hytkyen. »Se on kiehuvan kuumaa!»
»Mutta mitä se on, isä?» tiukkasi Meg jälleen. »Etpä ole vielä arvannut, mitä se on. Ja sinun täytyy arvata. En kai voi ottaa sitä esille, ennenkuin arvaat, mitä se on. Älä ole noin hädissäsi — malta hiukan. Avataan kantta vähän enemmän. Arvaa nyt!»
Meg pelkäsi kovasti, että isä arvaisi liian pian oikein. Korottaessaan vasua Tobyn nenän eteen hän peräytyi, kohottaen siroja hartioitaan, tukki kädellä korvansa ikäänkuin sillä tempulla estääkseen oikeata sanaa pääsemästä ukon huulille ja nauroi hiljakseen koko ajan.
Sillä välin Toby, käsi tuettuna kumpaakin polvea vasten, painoi nenänsä likelle vasua ja veti sieraimiinsa kannen raosta pitkän nuuhkaisun; samalla virnistys laajeni hänen kuihtuneilla kasvoillaan, ikäänkuin hän haistaisi naurukaasua.
»Ah-ha, hyvin suloista se on», sanoi Toby. »Ei kai siinä ole porsaanmakkaroita?»
»Ei, ei!» huudahti Meg riemuissaan. »Ei makkaran tapaistakaan!»
»Eikä olekaan», myönsi Toby haistettuaan uudestaan. »Se on jotakin mehevämpää kuin porsaanmakkarat. Mutta ihanaa se on ja tuoksuu yhä paremmalta. Voisin luulla lampaansorkaksi, jollei haju olisi niin vahva. Mutta onko se sitä?»
Meg oli haltioissaan. Isä ei olisi voinut pahemmin erehtyä kuin arvaamalla lampaansorkaksi — paitsi ehkä luulemalla sitä makkaroiksi.
»Maksaako se on?» kysyi Toby itseltään. »Ei sitäkään, sillä haju on sentään miedompi kuin maksan. Porsaanpotkia? Ei, porsaanpotkat eivät tuoksu noin vahvasti. Eikä se myöskään liene niin kuituista kuin se, mitä sanotaan kukonpäiksi. Makkaroita se ei kuulu olevan. Mutta nyt tiedän, mitä se on. Suolisylttyä.»
»Ei sitäkään», väitti Meg iloisena. »Ei ole.»
»Mitä ihmettä minä ajattelenkaan!» sanoi Toby, äkkiä oikaisten itsensä niin pystysuoraksi kuin kykeni. »Ensi kerralla unohdan oman nimenikin. Se on ränttysylttyä.»
Sitä se olikin, ja mielissään Meg vakuutti hänen hetkisen kuluttua tunnustavan, että se oli parasta ränttysylttyä, mitä koskaan oli muhennettu.
»Ja nyt», jatkoi Meg käsitellen vasuaan innokkaasti, »alan heti kattaa pöytää, isä. Minä olen tuonut syltyn vadissa ja kietonut vadin ympärille nenäliinan. Ja jos nyt kerran tahdon olla ylpeä ja levittää sen pöytäliinaksi, niin ei kai mikään laki sitä estä, vai kuinka?»
»Ei ainakaan minun tietääkseni», vastasi Toby, »vaikka aina säädetään jokin uusi laki».
»Ja sen mukaan, mitä tuonnoin luin sinulle lehdestä jonkun tuomarin sanoneen, meidän köyhien ihmisten pitäisi tuntea kaikki lait. Onpa sekin hassua. Kuinka viisaiksi meitä luullaankaan!»
»Niin, tyttöseni», vahvisti Toby, »ja jos joku meikäläinen tosiaan tietäisi ne kaikki, niin ihmiset pitäisivät hänestä hyvää huolta. Hän lihoisi siitä työstä, jota hänelle annettaisiin, ja pääsisi hienojen naapuriensa suosioon. Se on varmaa se.»
»Hän söisi päivällisensä hyvällä ruokahalulla, kuka tahansa hän olisi, jos se tuoksuisi näin hyvältä kuin tämä», sanoi Meg hilpeästi. »Pidetään nyt kiirettä, sillä tässä on myös kuumia perunoita ja pullossa raikasta olutta. Minne katetaan pöytä? Tuonne tukipatsaalleko vai tämän talon portaille? Isäkulta, kuinka komeata meillä on — pöytiäkin on kaksi valittavana.»
»Tänään syödään portailla, tyttöseni», vastasi Ravuri. »Portailla kuivalla säällä ja patsaiden laella märällä. Ja portaat ovatkin aina mukavammat, kun silloin saa istua, mutta märkinä ne ajavat ruumiiseen luuvaloa.»
»No niin», sanoi Meg hetkisen puuhattuaan ja löi käsiään yhteen, »nyt kaikki on valmista. Ja kauniilta se näyttääkin. Rupea nyt syömään, isä.»
Vasun sisällyksen arvattuaan Ravuri oli seisonut katselemassa tytärtään — ja puhellutkin — hajamielisesti, mikä osoitti, että vaikka hänen ajatuksensa ja silmänsä olivat suuntautuneet Megiin, syrjäyttäen jopa ränttysyltynkin, hän ei kuitenkaan nähnyt tai ajatellut lemmikkiään sellaisena kuin tämä oli nykyhetkellä, vaan mielikuvituksessaan katseli jotakin ylimalkaista kuvaa tai draamaa Megin tulevaisuudesta. Mutta Megin iloinen kehoitus palautti hänet todellisuuteen; hän ravisti päätänsä, karkoittaakseen surumielisyyden, joka juuri oli käymässä hänen kimppuunsa, ja ravasi tyttärensä viereen. Hänen kyykistyessään istumaan kajahti kirkonkellojen ääni.
»Aamen!» lausui Toby, paljasti päänsä ja katsahti kellotapuliin.
»Aamenko kelloille, isä?» kysyi Meg.
»Nehän alkoivat soida kuin pöytärukoukseksi», selitti Toby istuutuen. »Ja varmasti ne lausuisivatkin hyvän rukouksen, jos voisivat. Minulle ne puhuvat paljon lempeitä sanoja.»
»Nuo kellotko todella?» ihmetteli Meg nauraen, pannessaan vadin, veitsen ja haarukan hänen eteensä. »Sepä jotakin!»
»Niin ainakin tuntuu, kultaseni», vakuutti Toby, käyden reippaasti käsiksi ateriaan. »Mutta onko sillä väliä? Kuullessani niiden puhuvan on yhdentekevää, onko se oikeastaan puhetta vai eikö.» Hän viittasi haarukalla kellotapuliin päin, vilkastuen ruoan vaikutuksesta yhä enemmän. »Kuinka usein olenkaan kuullut noiden kellojen sanovan: 'Toby Veck, Toby Veck, pysy hyvällä mielellä, Toby Veck, Toby Veck, pysy hyvällä mielellä, Toby!' Miljoonanko kertaa? Useammin.»
»Enkä minä koskaan!» huudahti Meg.
Mutta hän oli kuitenkin kuullut tavantakaa, sillä se oli Tobyn ainainen puheenaihe.
»Kun asiat ovat oikein huonolla kannalla», jatkoi Toby, »kerrassaan huonolla, tarkoitan, melkein pahimmillaan, silloin kuuluu: 'Toby Veck, Toby Veck, pian saat työtä, Toby! Toby Veck, Toby Veck, pian saat työtä, Toby!' Sillä tavalla.»
»Ja saatkin — viimein, isä», vahvisti Meg, mutta hänen äänessään oli surumielinen sävy.
»Aina», vastasi Toby sitä huomaamatta. »Ne eivät koskaan petä.»
Tämän keskustelun aikana hän ei hetkeksikään keskeyttänyt hyökkäystään hyvältä maistuvan ruoan kimppuun, vaan leikkasi ja söi, leikkasi ja joi, leikkasi ja pureksi ja siirtyi syltystä kuumiin perunoihin ja taas kuumista perunoista sylttyyn, rehevästi ja väsymättä nauttien. Mutta sitten tähyillessään eri puolille siltä varalta, että joku ikkunasta tai ovesta kutsuisi viittauksella luokseen kaupunginlähettiä, hän sattui katsahtamaan myös Megiin, joka kädet ristissä istui häntä vastapäätä ja onnellisena hymyillen silmäili hänen syöntiään.
»Suokoon taivas minulle anteeksi!» huudahti Toby ja laski käsistään veitsen ja haarukan. »Kultaseni, Meg, miksi et huomauttanut, millainen ahmatti olen?»
»Mitä ihmettä?»
»Tässä minä», selitti Toby katuvaisena, »ahdan itseeni ruokaa niin paljon kuin sisääni mahtuu, mutta sinä istut siinä edessäni paastoamassa etkä koske palaankaan, vaikka —»
»Minähän olen jo syönyt, isä», keskeytti Meg nauraen, »ja saanut päivällistäkin».
»Lorua!» väitti Toby. »Kaksiko päivällistä yhtenä päivänä? Se on mahdotonta. Yhtä hyvin voisit uskotella, että kaksi uudenvuodenpäivää sattuu yhtaikaa tai että minulla on koko elämäni ajan ollut pää kullasta enkä ole koskaan sitä vaihtanut.»
»Sittenkin olen jo syönyt päivällistä, isä», vakuutti Meg siirtyen häntä lähemmäksi. »Ja jos jatkat syöntiäsi, kerron sinulle missä ja kuinka sain syödä ja millä tavalla sinullekin hankittiin ruokaa — ja samalla kerron muutakin.»
Toby näytti vielä epäuskoiselta, mutta Meg loi häneen kirkkaan katseen ja laskien toisen kätensä hänen olalleen viittasi häntä jälleen syömään, ennenkuin ruoka jäähtyisi. Niinpä Toby tarttui uudestaan veitseen ja haarukkaan ja ryhtyi työhön. Mutta nyt hän oli paljoa hitaampi kuin äsken ja ravisteli päätänsä kuin tyytymättömänä itseensä.
»Minä söin päivällistä, isä», aloitti Meg hetkisen epäröityään, »Richardin kanssa. Hänen päivällisaikansa oli varhain, ja tullessaan minua tapaamaan hän toi mukanaan päivällisensä. Sitten me söimme yhdessä.»
Toby ryyppäsi olutta ja maiskutti huuliaan. Sitten hän, nähdessään Megin odottavan, sanoi: »No?»
»Ja Richard sanoo —» jatkoi Meg, mutta jätti kesken.
»Mitä Richard sanoo?» kysyi Toby.
»Richard sanoo, isä —» Taas tuli keskeytys.
»Kauanpa Richardin kestää sitä sanoa», huomautti Toby.
»No niin, isä, hän sanoo», kertoi Meg, viimeinkin kohottaen katseensa ja puhuen vapisevalla äänellä, mutta hyvin selvästi, »että taas on vuosi melkein lopussa ja mitä hyötyä on siitä, että odotetaan vuodesta toiseen, kun ei ole mitään syytä luulla, että koskaan saamme enemmän varoja kuin meillä nyt on. Hän sanoo, että me olemme köyhiä nyt ja vastakin, mutta me olemme nyt nuoria, ja vuodet tekevät meidät vanhoiksi, ennenkuin huomaammekaan. Hän sanoo, että jos meikäläiset odottavat, kunnes tie näkyy selvästi edessä, niin se tie on tosiaan kapea, se tavallinen tie, joka vie hautaan, isä.»
Rohkeampikin mies kuin Ravuri-Veck olisi tarvinnut lisää rohkeutta voidakseen kumota tämän väitteen. Niinpä hän pysyi hiljaa.
»Ja kuinka raskasta olisi vanhentua ja kuolla ajatellen, että olisimme voineet antaa toisillemme iloa ja apua! Kuinka vaikeata olisi elämämme loppuun asti rakastaa toisiamme ja kuitenkin surra erossa ja katsella toistemme raatamista, muuttumista, vanhenemista ja harmaantumista. Ja vaikka niinkin kävisi, että unohtaisin hänet, minkä tiedän olevan mahdotonta, rakas isä, niin olisihan raskasta elää, kun sydän on niin täynnä kuin minun nyt on ja tuntisi sen hitaasti kuivuvan tyhjäksi, saamalta muistokseen vaimon elämän ainoatakaan onnellista hetkeä, joka minua lukisi ja lohduttaisi ja tekisi minut paremmaksi.»
Toby oli yhä vaiti. Meg kuivasi silmänsä ja jatkoi iloisemmalla äänellä, jossa kuitenkin oli huokauksia naurun ohella tai molempia yhtaikaa:
»Niin Richard sanoo, isä. Ja kun hän eilen sai joksikin aikaa vakinaista työtä ja kun olen rakastanut häntä jo kolme vuotta — voi, kauemminkin, vaikkei hän sitä tiedä menen minä naimisiin hänen kanssaan uudenvuoden päivänä. Se on hänen mielestään koko vuoden paras ja onnellisin päivä ja tuottaa melkein varmasti onnea. Siihen on kovin lyhyt aika, mutta eihän minulla ole puuhaa kapioistani tai hääpuvustani niinkuin hienoilla naisilla — vai mitä sanot, isä? Ja Richard puhui niin paljon, ja hän oli niin varma ja vakava, niin hellä ja lempeä, että lupasin lähteä sinun puheillesi, isä. Ja kun sain siitä työstäni tänä aamuna maksun, ihan kuin odottamatta, ja sinä olet koko viikon elänyt kovin niukasti, tahdoin tänään toimittaa sinullekin jonkinlaisen juhlapäivän, niinkuin se minulle on onnellinen ja rakas, ja siksi valmistin pikku juhla-aterian ja toin sen tänne, jotta sinulle tulisi hauska yllätys.»
»Ja itse saisit nähdä, että hän jättää sen portaille jäähtymään», kuului eräs ääni heidän läheltään.
Siellä seisoi Richard, joka oli lähestynyt heidän huomaamattaan. Nyt hän katseli heitä kasvojensa loistaessa niin hehkuvina kuin tulikuuma rauta, jota hänen moukarinsa joka päivä käsitteli. Hän oli komeamuotoinen, voimakas nuori mies; silmät säkenöivät kuin palavan ahjon kekäleet, musta tukka kaarsi kiharoina hänen tummia ohimoltaan, ja huulilla oli sellainen hymy, joka osoitti Megin puhuneen totta ylistäessään hänen keskustelutaitoaan.
»Katso nyt, kuinka hän jättää herkkusi rappusille», sanoi Richard. »Meg ei tunne hänen makuaan, eipä tosiaankaan.»
Äkkiä innostuneena toimeliaaksi Toby ojensi kätensä Richardille ja oli juuri aikeissa puhutella häntä kiireisin sanoin, kun talon ulko-ovi odottamatta avattiin ja miespalvelija oli vähällä survaista jalkansa ränttysylttyyn.
»Pois tieltä, kuuletteko! Aina te asetutte meidän portaillemme. Eikö teille kelpaa mikään naapuritalo edes vaihteen vuoksi? Menettekö siitä tiehenne vai ette?»
Viimeinen kysymys oli oikeastaan tarpeeton, koska he olivat jo väistyneet.
»Mikä täällä on hätänä — mitä nyt?» kyseli se herra, jolle ovi oli avattu, astuessaan ulos portaille. Hänen askeleensa olivat sellaista keveän raskasta lajia, jota voi sanoa kävelyn ja hitaan ravin välimuodoksi, ja sillä tavalla sopiikin herrasmiehen, jolla on sileä elämän rinne, narskuvat saappaat, kellonvitjat ja puhtaat liinavaatteet, tulla ulos omasta talostaan, vähääkään alentamatta arvoaan ja samalla näyttäen siltä kuin hänellä olisi muualla jotakin tärkeätä ja suurenmoista toimitettavaa. »Mikä nyt on asiana?»
»Aina teitä, koukkupolvi», lausui palvelija pontevasti Ravuri-Veckille, »pitää oikein rukoilla jättämään tämän talon portaat rauhaan. Miksi ette pysy täältä poissa? Vai ettekö voi?»
»No no, jo riittää», sanoi herra. »Kuulkaapa, kaupunginlähetti», lisäsi hän nyökäten Tobylle. »Tulkaa tänne. Mitä tuo on? Päivällisennekö?»
»Niin, herra», vastasi Toby, jätettyään ruokavadin taaksensa nurkkaan.
»Älkää jättäkö sitä sinne», määräsi herra. »Tuokaa se heti nähtäväkseni. Jaha, vai tämä siis on päivällisenne?»
»Niin on, herra», toisti Toby ja tuijotti vesi suussa siihen syltyntähteeseen, jonka hän oli säästänyt viimeiseksi herkkupalakseen ja jota herra nyt käänteli haarukan nokassa.
Hänen mukanaan oli talosta tullut kaksi muuta herraa. Toinen näistä, keski-ikäinen, alakuloisen näköinen ja asultaan köyhänpuoleinen, piti käsiään yhtä mittaa kirjavien housujensa taskuissa, jotka olivat siitä tavasta suunnattomasti laajenneet ja käyneet reunoista repaleisiksi, eikä hän muutenkaan näyttänyt oikein siistiltä. Toinen oli täyteläinen, hyvinvoipa herra, jolla oli yllään kiiltävänappinen sininen takki ja kaulassa valkoinen liina. Hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset, ikäänkuin hänen päähänsä olisi ajettu liian paljon verta, ja siitä ehkä johtui, että hänellä myös näytti olevan jokseenkin kylmä sydän.
Se herra, joka piteli haarukalla Tobyn ruokaa, puhutteli edellistä näistä kahdesta nimellä Filer ja kehoitti häntä tulemaan likemmäs. Koska Filer oli kovin likinäköinen, täytyi hänen pistää nenänsä niin lähelle Tobyn päivällisen rippeitä nähdäkseen, mitä siinä oli, että Tobylla sydän jo nousi kurkkuun asti, mutta Filer ei syönyt hänen herkkupalaansa.
»Tämä on eräänlaista eläimellistä ruokaa, neuvosmies», selitti Filer koetellen sitä lyijykynänsä varrella, »jolla tämän maan työläisväestön kesken on nimenä ränttysyltty».
Neuvosmies nauroi ja iski silmää, sillä hän oli hilpeä, tämä neuvosmies Cute, ja myöskin perin nokkela ja viisas, niin ettei missään asiassa olisi voinut häntä nolata. Hän oli tunkeutunut syvälle ihmisten sydämiin. Kyllä hän ne tunsi, tämä Cute. Uskonhan minä, mitä sanotaan!
»Mutta kuka syö ränttysylttyä?» jatkoi Filer, katsellen ympärilleen. »Ränttysyltty on poikkeuksetta kaikkein vähimmin taloudellista, kaikkein epäedullisinta kulutustavaraa, mitä maamme markkinoilla voidaan tarjota. Räntyistä menee keitettäessä, mikäli on huomattu, seitsemän kahdeksasosaa viidenneksestä enemmän hukkaan kuin mistään muusta eläimellisestä ravintoaineesta. Kun oikein lasketaan, tulee ränttysyltty kalliimmaksi kuin kasvihuoneessa kypsytetyt ananasit. Jos otetaan lukuun, kuinka paljon nautakarjaa vuosittain teurastetaan yksistään tilaston mukaan ja perin kohtuullisesti arvioidaan se määrä ränttyjä, joka näiden elukoiden sisälmyksistä saadaan, kun teurastus toimitetaan kyllin järkiperäisesti, niin minun ymmärtääkseni se ravintoaineen paljous, joka sylttyä keitettäessä menee hukkaan, elättäisi viisisatamiehistä varusväkeä viisi kuukautta, vaikka jokaisessa näistä olisi yksineljättä päivää, ja lisäksi vielä yhden helmikuun. Se vasta on tuhlausta.»
Toby seisoi typertyneenä, ja jalat tutisivat hänen allaan. Hänestä tuntui kuin hän itse olisi näännyttänyt nälkään kokonaisen varusväen, jossa oli viisisataa miestä.
»Kuka syö ränttysylttyä?» kysyi Filer kiivaasti. »Kuka?»
Ravuri-Veck kumarsi surkeana.
»Vai te — todellako?» huudahti Filer. »No, sanonpa teille jotakin. Te sieppaatte, ystäväiseni, ränttynne leskien ja orpojen suista.»
»En kai sentään, herra», vastusti Toby heikosti. »Ennemmin itse kuolisin puutteeseen.»
»Jakakaa, neuvosmies, äsken mainitsemani ränttyjen määrä», sanoi Filer, »nykyään elävien leskien ja orpojen arvioidulla luvulla, niin osamääräksi saadaan kahdeskymmenes osa unssia kutakin kohti. Tuolle miehelle ei jää hitustakaan. Niinpä hän on rosvo.»
Toby oli nyt niin järkkynyt, että hänestä oli yhdentekevää nähdä neuvosmiehen pistävän poskeensa ränttysyltyn loput. Tuntuihan helpotukselta päästä siitä edes sillä tavalla eroon.
»No, mitäs siihen sanotte?» kysyi neuvosmies leikkisästi punakasvoiselta, sinitakkiselta herralta. »Nyt on kuunneltu ystäväämme Fileriä. Mutta mitä te sanotte?»
»Mitäpä tässä voisi sanoa?» vastasi toinen. »Ja mitä oikeastaan on sanottava? Kuka voisi välittää tuollaisesta miekkosesta» — tarkoittaen Tobya — »tällä rappeutumisen aikakaudella? Katsokaa häntä! Mikä ilmiö! Toista oli vanhaan hyvään aikaan — voi sitä aikaa, kuinka suurenmoinen ja ihana se oli! Silloin sai nähdä kelpo maalaisväestöä ja kaikkea hyvää. Nyt ei ole mitään jäljellä. Ah!» huokasi punakasvoinen herra. »Vanhat hyvät ajat, vanhat hyvät ajat!»
Hän ei määritellyt, mitä menneitä aikoja hän tarkoitti, eikä myöskään sanonut, pitikö nykyistä aikaa, puolueettomasti arvostellen, moittia siitä, ettei se ollut luonut mitään huomattavaa toimittamalla hänet tähän maailmaan.
»Niin, vanhat hyvät ajat», toisti hän vielä, »millaisia ne olivatkaan! Muista ajoista ei kannata puhua eikä siitäkään, mitä ihmiset ovat nykyään. Ei suinkaan nykyisyys olekaan teistä mitään aikaa? Ei ainakaan minusta. Katsahtakaa vaikka Struttin teokseen eri aikojen vaateparsista, niin näette, millainen kaupunginlähetti oli Englannin vanhojen hyvien kuninkaiden aikoina.»
»Parhaassakaan tapauksessa hänellä ei silloin ollut edes paitaa ruumiinsa verhoksi tai sukkia jalassa, ja tuskin koko Englannissa oli mitään kasvisravintoa, jota hän olisi voinut pistää suuhunsa», huomautti Filer. »Sen voin todistaa tilastolla.»
Mutta punakka herra ylisti sittenkin vanhoja aikoja, hyviä, suurenmoisia aikoja. Välittämättä kenenkään sanoista hän yhä kieppui samojen väitteiden kehässä, niinkuin orava-parka minnekään pääsemättä rimpuilee pyörivässä häkissään, jonka juonikkaasta koneistosta sillä lienee yhtä vähän käsitystä kuin punakasvoisella herralla oli häipyneestä tuhatvuotisesta, kultaisesta ajasta.
Vanhan Toby-raukan usko näihin perin epämääräisiin vanhoihin aikoihin ei ehkä järkkynyt kokonaan, sillä hänessä oli sillä hetkellä jokin epämääräinen tunne. Mutta keskellä hämminkiään hän oli selvillä eräästä asiasta, nimittäin siitä, että vaikka nuo herrat olivat kuinkakin erimielisiä yksityiskohdista, hänen tänä ja monena muuna aamuna hautomansa epäilykset sittenkin olivat hyvin perusteltuja. »Ei, ei, me emme osaa käyttäytyä tai tehdä oikein», ajatteli hän toivottomana. »Meissä ei ole mitään hyvää. Me olemme syntyneet pahoiksi.»
Mutta hänellä oli rinnassaan isän sydän, joka oli jollakin tavalla päässyt sinne tämän sallimuksen uhallakin, eikä hän sietänyt, että Meg joutuisi lyhyen onnensa kukoistuksessa kuulemaan kohtalonsa näiden viisaiden herrojen suusta. »Jumala häntä auttakoon», ajatteli Toby. »Pian hän saa sen kokea muutenkin.»
Niinpä hän huolestuneena viittoili nuorelle sepälle viemään Megin pois. Mutta puhellessaan tytön kanssa hiljaa vähän syrjempänä Richard oli niin innoissaan, että tajusi Tobyn tarkoituksen vasta samalla hetkellä kuin neuvosmies Cute pani sen merkille. Neuvosmies ei vielä ollut sanonut, mitä hänellä oli mielessä, mutta hän olikin filosofi, jopa perin käytännöllinen, ja kun hän ei tahtonut vähääkään menettää kuulijakuntaansa, huusi hän: »Seis!»
»Tiedättehän», lausui neuvosmies kahdelle ystävälleen, kasvoillaan tavallinen omahyväinen hymy, »että minä olen suorasukainen ja käytännöllinen mies ja että aina käyn käsiksi asioihin suoraan ja käytännöllisesti. Se on minun tapani. Tuollaisten ihmisten kanssa ei ole lainkaan pulmallista tai sotkuista tulla toimeen, jos vain ymmärtää heitä ja osaa heille puhua heidän omalla tavallaan. Kuulkaapa nyt, kaupunginlähetti! Älkää ikinä yrittäkö väittää minulle tai kellekään muulle, ettei teillä aina ole kylliksi syötävää, vieläpä parasta, koska minä tiedän sen asian paremmin. Olen maistanut ränttysylttyänne, kuten näitte, ettekä voi minua jutkauttaa. Tottahan tiedätte, mitä jutkauttaminen merkitsee? No niin, se on juuri oikea sana. Ha-ha-haa! Sepä», jatkoi neuvosmies kääntyen taas ystäviensä puoleen, »tällaisten ihmisten kanssa on maailman helpoin asia tulla toimeen, kun vain ymmärtää heitä».
Mainio mies rahvaan seurassa, tämä neuvosmies Cute! Koskaan menettämättä malttiaan puhellessaan heikäläisten kanssa! Hilpeä, herttainen, leikkisä, viisas herrasmies!
»Kuulkaapa, ystäväiseni», jatkoi neuvosmies, »nykyään puhutaan paljon pötyä niinsanotusta puutteesta — 'kova pula', sehän on puheenpartena, vai kuinka? Ha-ha-haa! Minä aion tehdä siitä lopun. Nälän näkemisestä veisataan virttä aika lailla, mutta sen minä tahdon vaientaa. Sen pituinen se! Hyväinen aika», lisäsi neuvosmies jälleen ystävilleen, »tällaisten ihmisten seassa voi nujertaa mitä tahansa, jos osaa menetellä oikein».
Toby tarttui Megin käteen ja pisti sen kainaloonsa. Mutta hän ei itse näyttänyt olevan siitä tietoinen.
»Onko tuo tyttärenne?» kysyi neuvosmies taputtaen Megiä tuttavallisesti leuan alle.
Aina hän oli herttainen työläisluokalle, tämä neuvosmies. Tiesi, mikä oli sellaiselle väelle mieleen. Ei vähääkään ylpeyttä!
»Missä hänen äitinsä on?» jatkoi hän.
»Kuollut», vastasi Toby. »Hänen äitinsä oli silittäjätär ja kutsuttiin taivaaseen, kun tämä tyttö syntyi.»
»Kaiketi ei sentään silittämään liinavaatteita siellä», huomautti neuvosmies.
Epätietoista on, kykenikö Toby kuvittelemaan vaimoaan taivaassa muutoin kuin entisessä toimessa, mutta entä jos rouva Cute olisi mennyt taivaaseen, niin ajattelisiko neuvosmies Cute hänen siellä olevan jossakin komeassa asemassa?
»Ja te, nuori mies, rakastatte tätä tyttöä?» sanoi Cute Richardille.
»Kyllä», vastasi nuori seppä kiireesti, sillä tuo kysymys kiusasi häntä. »Ja me aiomme mennä naimisiin uudenvuoden päivänä.»
»Mitä ihmettä!» huudahti Filer kiivaasti.
»Naimisiinko?»
»Niin juuri me aiomme», vakuutti Richard. »Onhan meillä nyt kiire siltä varalta, että siitä tehtäisiin loppu.»
»Vai niin», murisi Filer. »No, neuvosmies, tehkää loppu siitä, niin saatte jotakin toimeen. Naimisiin tosiaankin! Tuollaisten ihmisten tietämättömyys kansantalouden ensi alkeista, heidän varomattomuutensa ja pahuutensa on totisesti niin suuri, että — No, katsokaahan tuota paria!»
Ja katsomisen arvoisia he olivatkin. Heidän avioliittonsa näytti niin järkevältä ja kelvolliselta päätökseltä kuin heidän koskaan tarvitsi ajatella.
»Vaikka mies eläisi niin vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Filer, »ja raataisi koko elämänsä tuollaisten ihmisten hyväksi kasaamalla tosiasioita ja numeroita toistensa päälle vuorten korkuisiksi röykkiöiksi, ei hänellä ole mitään toivoa saada mahtumaan heidän päähänsä, ettei heillä ole syytä eikä oikeutta mennä naimisiin, samoin kuin on mahdotonta selvittää heille, ettei heillä myöskään ole maallista oikeutta tai aihetta syntyä. Mutta tiedämmehän, ettei heillä sitä ole. Jo aikoja sitten olemme näyttäneet sen toteen matemaattisen tarkasti.»
Neuvosmies Cute oli hyvin huvitetun näköinen ja painoi oikealla etusormella nenänsä kylkeä ikäänkuin sanoakseen molemmille ystävilleen: »Tarkatkaa nyt minua! Katsokaa, kuinka käytännöllinen mies menettelee!» Sitten hän kutsui Megin luokseen.
»Tuleppa tänne, tyttöseni!» sanoi hän.
Sulhasen nuori veri oli jo alkanut vimmasta kuohua, eikä hän ollut halukas päästämään Megiä luotaan. Mutta malttaen mieltään hän harppasi esille ja seisoi Megin vieressä. Toby piteli yhä tyttärensä kättä kainalossaan, mutta silmäili kasvoista toisiin yhtä sekavasti kuin olisi puolinukuksissa.
»No niin, aion antaa sinulle, tyttöseni, parilla sanalla hyvän neuvon», jatkoi neuvosmies herttaisen sulavalla tavallaan. »Minun asianani onkin neuvoa, koska olen tuomari. Tiedäthän kai, että olen maistraatin jäsen?»
»Tiedän», vastasi Meg ujosti. Ja kaikki tiesivät, että neuvosmies Cute oli tuomari. Ah, kuinka toimelias tuomari! Kuka olisikaan loistanut yleisön silmissä niin kirkkaasti kuin Cute!
»Sinä kuulut menevän naimisiin. Varsin sopimatonta ja epähienoa sinun sukupuolesi jäsenessä. Mutta älkäämme välittäkö siitä. Naimisiin mentyäsi alat riidellä miehesi kanssa, ja sinusta tulee onneton vaimo. Ehkä ajattelet, ettei tule, mutta niin käy sittenkin, koska minä sen sanon sinulle. Nyt varoitan sinua hyvällä, että olen päättänyt tehdä onnettomista vaimoista lopun. Varo siis joutumasta minun eteeni! Sinulla tulee olemaan lapsia — poikia. Niistä kasvaa tietenkin heittiöitä, ja ne juoksentelevat kaduilla villeinä, paljain jaloin. Pane nyt mieleesi, nuori ystäväni, että minä tuomitsen heistä jokaisen summamutikassa, sillä minä tahdon tehdä myös paljasjalkaisista pojista lopun. Miehesi kuolee ehkä nuorena, tai oikeastaan se on varsin luultavaa, ja silloin jäät leskeksi pienokaisen kera. Sinut ajetaan asunnostasi kadulle, ja sitten harhailet pitkin kaupunkia. Mutta varo, tyttöseni, maleksimasta minun kotini lähellä, sillä minä olen päättänyt tehdä kaikista maleksivista äideistä lopun. Ja muuten aion lopettaa kaikki nuoret äidit, olkoot mitä lajia tahansa. Älä silloin koeta vedota sairauteen tai pienokaisiin, kun puhut minun kanssani, sillä minun tekee mieli lopettaa kaikki sairaat ihmiset ja pikku lapset (toivoakseni tunnet kirkonmenot, vaikka sentään epäilen). Ja jos epätoivo, kiittämättömyys, jumalattomuus ja kavaluus yltyy sinussa niin, että yrität hukuttaa tai hirttää itsesi, niin en sääli sinua vähääkään, sillä minä olen päättänyt tehdä lopun kaikista itsemurhista. Jos mistään», vakuutti neuvosmies omahyväisesti hymyillen, »voi sanoa minun tehneen jyrkemmän päätöksen kuin jostakin muusta, niin se on itsemurhien lopettaminen. Älä siis yritäkään sitä. Ja nyt me kai ymmärrämme toisiamme.»
Toby ei tiennyt, pitikö hänen kauhistua vai iloita nähdessään, että Meg oli käynyt kalmankalpeaksi ja laskenut päänsä nojaamaan Richardin käsivarteen.
»Mitä sinuun tulee, tomppeli», lisäsi neuvosmies kääntyen nuoren sepän puoleen vielä herttaisemmin ja kohteliaammin, »niin mitä varten sinä pyrit naimisiin? Mitä sinä tahdot avioliitosta, tyhmyri? Jos minä olisin sinunlaisesi pulska, nuori, roteva miekkonen, niin häpeisin olla sellainen ämmälauri, että riippuisin kiinni naisen esiliinan nauhoissa. Katsos, hänestä tulee vanha eukko, ennenkuin itse olet edes keski-ikäinen mies. Ja silloin näytät somalta, kun kintereilläsi kieppuu likahelmainen vaimo ja liuta parkuvia lapsia, minne tahansa menet.»
Kyllä hän tiesi, kuinka piti ivata rahvasta, tämä neuvosmies Cute.
»No niin, mene nyt», jatkoi hän, »ja kadu. Älä ole niin hupsu, että viettäisit häät uudenvuoden päivänä. Paljon ennen seuraavaa uutta vuotta ajattelet tätä asiaa perin eri tavalla, kun olet tuollainen komea nuori mies, jota kaikki tytöt tavoittavat omakseen. No, nyt saat mennä.»
He lähtivät tiehensä, mutta eivät käsi kädessä tai onnellisina silmäillen toisiaan, vaan Meg itki, ja Richard tuijotti synkkänä maahan. Olivatko nämä ne sydämet, joiden läsnäolosta Tobyn mieli oli juuri äsken niin virkistynyt? Ei, ei. Neuvosmies oli (saakoon hän siitä siunauksen!) tehnyt niistä lopun.
»Kun satutte olemaan siinä», sanoi neuvosmies Tobylle, »saatte viedä minulta erään kirjeen. Mutta voitteko olla nopea? Olettehan jo vanha.»
Toby, joka oli katsellut Megin jälkeen, kiirehti nyt mutisemaan jotakin sinne päin, että hän oli oikein nopea ja vahva.
»Kuinka vanha olette?» kysyi neuvosmies.
»Yli kuudenkymmenen, herra», vastasi Toby.
»Oho, tuo mies on siis jo aikoja sivuuttanut keski-iän», puuttui Filer puheeseen, ikäänkuin hänen kärsivällisyytensä, joka muuten kesti yhtä ja toista, olisi pantu hieman liian kovalle koetukselle.
»Tunnen olevani liikaa maailmassa, herra», sanoi Toby. »Ja samaa epäilin jo tänä aamuna. Voi voi sentään!»
Neuvosmies keskeytti hänen valituksensa antamalla hänelle kirjeen taskustaan. Toby olisi saanut myös shillingin, mutta kun Filer selvästi osoitti, että siinä tapauksessa ryöstettäisiin määrätyltä luvulta henkilöitä yhdeksän ja puoli pennyä kutakin kohti, vähennettiin palkkio puoleksi shillingiksi, ja Toby oli hyvin tyytyväinen saadessaan edes sen verran.
Sitten neuvosmies tarjosi kummankin kätensä kahden ystävänsä kainaloon ja lähti heidän kanssaan hyvillä mielin kävelemään, mutta pian hän riensi takaisin yksin kuin olisi unohtanut jotakin.
»Kaupunginlähetti!» kutsui hän.
»Niin, herra!» vastasi Toby.
»Pidä huolta siitä tyttärestäsi. Hän on liian kaunis.»
»Hänen kaunis ulkomuotonsakin lienee siis varastettu joltakulta», ajatteli Toby, katsellen puolen shillingin rahaa ja muistellen ränttysylttyä. »Hän on kai rosvonnut viideltäsadalta hienolta naiselta kukoistusta, vähän kultakin. Onpa se kauheata.»
»Hän on tosiaan liian kaunis, ystäväiseni», toisti neuvosmies. »Minusta on selvää, ettei hänen käy hyvin. Ota huomioon, mitä sanon. Pidä hänestä vaari!» Sitten hän taas riensi tiehensä.
»Kaikki väärin päin», mutisi Toby, väännellen käsiään. »Syntyneet pahoiksi. Ei mitään tekemistä tässä maailmassa.»
Samassa kumahti kirkonkellojen ääni hänen yläpuoleltaan. Täyteläisenä, sointuvana, mutta siinä ei nyt ollut rohkaisua. Ei vähääkään.
»Sävel on muuttunut», huudahti ukko kuunnellessaan. »Ei enää sanaakaan siitä, mitä ennen kuvittelin. Ja miksi pitäisikään olla? Minullahan ei ole mitään tekemistä uuden tai vanhankaan vuoden kanssa. Kunpa saisin kuolla!»
Kellot kaiuttivat muuttuneita sointujaan ja panivat ilman väräjämään. Tee niistä loppu, tee loppu! Vanhat hyvät ajat! Tilit ja luvut, tilit ja luvut! Tee niistä loppu, tee loppu! Jos ne sanoivat jotakin, niin näin ne julistivat, kunnes Tobyn aivot menivät sekaisin.
Hän likisti hämmentynyttä päätänsä käsien väliin, ikäänkuin estääkseen sitä halkeamasta. Ja se sattuikin hyvään aikaan, sillä huomattuaan toisessa niistä kirjeen ja siten saatuaan muistutuksen tehtävästään hän aloitti koneellisesti tavallisen ravinsa ja ravasi eteenpäin.
TOINEN LUKU.
Se kirje, jonka Toby oli saanut neuvosmies Cutelta, oli osoitettu eräälle suurelle miehelle suureen kaupunginosaan. Se oli kaupunginosista suurin, jollainen sen täytyi olla, koska siellä asuvat ihmiset yleensä nimittivät sitä maailmaksi.
Tobysta tuntui kuin tämä kirje olisi tavallisia kirjeitä raskaampi. Ei siksi, että neuvosmies olisi pannut sen kovin isoon kuoreen tai tuhlannut sinettiin määrättömästi lakkaa, vaan sentähden, että osoitteena oli niin mahtava nimi, joka toi mieleen valtavan röykkiön kultaa ja hopeaa.
»Kuinka erilainen kuin meikäläiset!» ajatteli Toby viattoman vakavasti, silmäillessään kirjeen etupuolta. »Jos tilaston osoittama määrä turturikyyhkyjä jaetaan niiden aatelisten luvulla, jotka kykenevät niitä ostamaan ruoakseen, niin kenen muun osuuden hän ottaa kuin omansa? Hän ei ikinä ilkeäisi siepata ränttysylttyä toisen suusta.»
Kun hän näin oli vaistomaisesti ja asianmukaisesti ylistänyt niin ylhäistä henkilöä, pisti hän esiliinansa kulman kirjeen ja hyppystensä väliin.
»Hänen lapsensa», jatkoi Toby mietteitään, ja hänen silmiensä eteen nousi sumua, »hänen tyttärensä — niin, heidän kosijoikseen tulee kai oikeita herrasmiehiä, ja sitten he ovat onnellisia rouvia ja äitejä. He voivat olla yhtä kauniita kuin minun rakas M-e-»
Hän ei saanut lausutuksi nimeä loppuun. Viimeinen kirjain paisui hänen kurkussaan niin suureksi kuin kaikki aakkoset.
»Sama se», ajatteli Toby. »Tiedänhän, mitä tarkoitan. Ja siinä minulle on enemmän kuin kylliksi.» Näin lohdutettuaan itseään hän ravasi taas eteenpäin.
Sinä päivänä oli kova pakkanen. Ilma oli purevan kirpeä ja kirkas. Voimatta lämmittää talvinen aurinko paistoi heleästi jäähän, jota se ei jaksanut sulattaa, ja loi sille säteilevän hohteen. Muunlaisina hetkinä Toby olisi talviselta auringolta voinut oppia, mitä köyhän miehen pitää tietää, mutta nyt hän ei pystynyt siihen.
Vuosi oli tänään vanha. Kärsivällinen vuosi oli elänyt panettelijainsa moitteiden ja herjausten uhallakin ja uskollisesti täyttänyt tehtävänsä, antanut kevään, kesän, syksyn ja talven. Se oli. taivaltanut määrätyn ratansa ja oli nyt väsyneenä laskemassa päätänsä ikuiseen lepoon. Itse erotettuna kaikesta toivosta, ylevästä pyrkimyksestä, onnellisesta puuhasta, mutta toisille monen ilon innokkaana sanansaattajana se nyt poistuessaan pyysi muistamaan työläitä päiviään ja kärsivällisiä hetkiään ja saada kuolla rauhassa. Toby olisi voinut köyhän miehen vertauskuvaksi ottaa tämän häipyvän vuoden, mutta nyt hän ei jaksanut sitäkään.
Hänkö vain? Vai onko yksikään englantilainen työmies, jolla on seitsemänkymmenen vuoden taakka niskoillaan, turhaan purkanut sielustaan sellaista pyyntöä?
Kaduilla oli vilkas liikenne, ja myymälät olivat täynnä kaikenlaista koreutta. Uutta vuotta odotettiin kuin koko maailman perillistä onnentoivotuksin, lahjoin ja huvituksin. Uutta vuotta varten oli hankittu kirjoja ja leluja, kimaltelevia helyjä, pukuja, onnenpelejä ja uusia keksintöjä, joilla tahdottiin sitä viehättää. Sen elämä oli ositeltu almanakoissa ja taskukirjoissa; ennakolta tiedettiin tarkoin sen kuunnousut, tähdet ja vuorovedet, ja sen vuodenaikojen päivät ja yöt oli mitattu niin täsmällisesti kuin Filer osasi laatia summia miehistä ja naisista.
Uusi vuosi, uusi vuosi! Kaikkialla vain uusi vuosi. Vanhaa vuotta katseltiin jo kuin vainajaa, ja sen tavaroita myytiin halvasta, niinkuin hukkuneen merimiehen peruja laivassa. Sen mallit olivat viimevuotisia, ja niiden annettiin mennä polkuhinnasta, ennenkuin se oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Sen aarteet olivat pelkkää roskaa verrattuina syntymättömän seuraajan rikkauksiin.
Tobylla ei omasta mielestään ollut mitään osuutta uudessa tai vanhassa vuodessa.
»Tee niistä loppu, tee loppu! Tilit ja luvut, tilit ja luvut! Vanhat hyvät ajat, vanhat hyvät ajat! Tee niistä loppu, tee loppu!» — tässä tahdissa hänen ravinsa jatkui eikä ottanut sopiakseen mihinkään muuhun.
Mutta sekin tahti, niin surumielinen kuin se olikin, vei hänet aikanaan perille, parlamentin jäsenen sir Joseph Bowleyn komeaan taloon.
Hänelle avasi ovenvartija, mutta millainen mies! Ei Tobyn lajia. Kerrassaan toista maata. Hänenkin työnään oli kyllä toimitella asioita, ei sellaisia kuin Tobyn.
Tämän ovenvartijan täytyi ensin kovasti läähättää, ennenkuin hän jaksoi puhua, sillä hän oli varomatta noussut istumasta ja hengästynyt, kun ei ensin ollut malttanut ajatella asiaa ja rauhoittua. Löydettyään äänensä — mihin puuhaan häneltä meni joku aika, sillä se oli matkan päässä ja vahvan aterian alla piilossa — hän kysyi sameasti kuiskaten:
»Keltä se on?»
Toby ilmoitti.
»Saatte itse viedä sen sisään», selitti ovenvartija, viitaten ovelle, joka näkyi eteisestä alkavan pitkän käytävän perällä. »Tänä vuoden päivänä kaikki menevät suoraan sisään. Tulittekin juuri sopivaan aikaan, sillä vaunut ovat nyt portaiden edessä, ja he viipyvät kaupungissa vain pari päivää.»
Toby pyyhki jalkineensa (jotka muutenkin olivat ihan kuivat) hyvin huolellisesti ja lähti osoitettuun suuntaan, pannen merkille, että tämä oli erinomaisen komea talo, mutta kaikkialla oli verhoja, ikäänkuin perhe asuisi maalla. Kun hän oli koputtanut ovelle, käskettiin hänen astua sisään, ja sitten hän joutui avaraan kirjastohuoneeseen, jossa istui komea hattupää rouva ja asiakirjojen täyttämän pöydän ääressä vähemmän komea, mustapukuinen herrasmies kirjoittamassa hänen sanelunsa mukaan, sillä välin kun toinen vanhempi ja paljoa komeampi herra jätettyään hattunsa ja keppinsä pöydälle käveli edestakaisin, toinen käsi povessa, ja tavantakaa mielihyvin silmäili luonnollisen kokoista, tulisijan yläpuolella riippuvaa kuvaansa.
»Mitä tuo on?» kysyi tämä komea herra. »Herra Fish, olkaa niin hyvä ja katsokaa!»
Fish pyysi anteeksi ja otettuaan kirjeen Tobyltä antoi sen hänelle hyvin kunnioittavasti.
»Tässäkö kaikki? Eikö teillä ole mitään muuta, kaupunginlähetti?» tiedusti sir Joseph.
Toby vastasi, ettei ollut.
»Teillä ei ole minulle mitään laskua tai vaatimusta; minun nimeni on Bowley, sir Joseph Bowley; onko teillä mitään keltään?» jatkoi sir Joseph. »Jos on, niin näyttäkää. Tuolla on herra Fishin vieressä shekkikirja. Minä en anna minkään jäädä uuteen vuoteen. Tässä talossa päätetään kaikki tilit vuoden lopussa. Niin että jos kuolema sattuisi —»
»Katkaisemaan», ehdotti Fish.
»Leikkaamaan poikki, sir», korjasi sir Joseph tuimasti, »olemassaolon langan, niin toivoakseni huomattaisiin minun asioitteni olevan valmistavassa kunnossa».
»Rakas sir Joseph!» huudahti rouva, joka oli häntä paljoa nuorempi. »Kuinka kauheata!»
»Mylady Bowley», muistutti sir Joseph, joka vähä väliä sotkeutui sanoihinsa kuin huomautustensa liialliseen syvyyteen, »tähän vuodenaikaan meidän pitäisi ajatella — tuota — itseämme. Pitäisi katsahtaa — tileihimme. Meidän tulisi tuntea, että ihmisten keskisissä suhteissa näin merkitsevän ajankohdan jokaiseen paluuseen liittyy syvällisen tärkeitä asioita, jotka koskevat itsekutakin ja hänen — hänen pankkiiriaan.»
Sir Joseph lausui nämä sanat niin arvokkaasti kuin hän täysin tajuaisi niiden siveellisen oikeutuksen ja samalla haluaisi, että myöskin Toby saisi tilaisuuden ottaa ne ohjeeksi elämänsä parantamisessa. Tämä päämäärä lienee ollut hänellä syynä siihen, ettei hän vielä avannut kirjettä, vaan käski Tobyn hetkisen odottaa paikallaan.
»Te pyysitte äsken herra Fishiä sanomaan jotakin, mylady», huomautti sir Joseph.
»Herra Fish on luullakseni jo sanonut sen», vastasi hänen rouvansa ja vilkaisi kirjeeseen. »Mutta totta puhuen, sir Joseph, en sittenkään luule, että voin sen lähettää. Se käy niin perin kalliiksi.»
»Mikä on kallista?» kysyi sir Joseph.
»Se hyväntekeväisyys, rakkaani. Viiden punnan lahjoituksesta annetaan vain kaksi ääntä. Kerrassaan hävytöntä!»
»Mylady Bowley», sanoi sir Joseph, »te hämmästytätte minua. Riippuuko tunteen ihanuus äänimäärästä vai oikeudenmukaisen luonteen kannalta siitä, kuinka paljon on anojia, ja hyväätekevästä mielentilasta, johon he joutuvat kerätessään ääniä? Eikö herätä mitä puhtainta nautintoa se, että viidenkymmenen henkilön joukossa saa äänestää kahdella äänellä?»
»Ei ainakaan minussa, sen tunnustan», vastasi hänen rouvansa. »Se vaivaa minua. Eikä sitäpaitsi voi velvoittaa tuttaviaan. Mutta tehän olette köyhän miehen ystävä, sir Joseph. Te ajattelette toisin.»
»Niin olenkin», myönsi sir Joseph ja vilkaisi läsnäolevaan köyhään mieheen. »Sen ominaisuuden takia minua ehkä pilkataan ja onkin pilkattu. Mutta minä en vaadi muuta arvonimeä.»
»Siunatkoon taivas näin jaloa herraa!» mietti Toby.
»Siksi en yhdy esimerkiksi tähän Cuteen», jatkoi sir Joseph korottaessaan saamaansa kirjettä. »Minä en ole samaa mieltä kuin Filerin puolue enkä kannata mitään puoluetta. Ystävälläni köyhällä miehellä ei ole mitään tekemistä sellaisen kanssa, eikä sellaisilla ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Minä pidän vaalipiirissäni huolta ystävästäni köyhästä miehestä. Kellään yksityisellä tai joukolla ei ole oikeutta sekaantua minun ja ystäväni välisiin asioihin. Sille kannalle minä asetun. Minä otan — niin, isällisen aseman ystävääni kohtaan. 'Hyvä mies, minä kohtelen teitä isällisesti' — niin minä hänelle sanon.»
Toby kuunteli hyvin vakavana ja alkoi tuntea mielensä keventyvän.
»Teidän, hyvä mies», lisäsi sir Joseph, luoden Tobyyn hajamielisen katseen, »ei tarvitse elämässänne välittää muista kuin minusta, vaivata mieltänne millään ajatuksilla. Minä kyllä ajattelen teidän puolestanne ja tiedän, mikä on teille hyvää; minä olen ainainen ystävänne. Sellainen on kaikki tietävän sallimuksen määräys. No niin, koska teidät on luotu, ei sillä ole tarkoitettu, että ryyppäisitte ja mässäisitte ja eläimellisesti liittäisitte nautintonne ruokaan» — Toby muisteli katuvaisesti ränttysylttyä — »vaan että tuntisitte työn arvon, menisitte pää pystyssä ulos pirteään aamuilmaan ja — ja jäisitte siihen. Viettäkää kovaa ja kohtuullista elämää, olkaa nöyrä, harjoittakaa itsekieltämistä, elättäkää perhettänne niin vähällä kuin suinkin, maksakaa vuokranne niin säännöllisesti kuin kello lyö, olkaa täsmällinen kaikissa asioissanne (annan teille hyvän esimerkin: yksityissihteerini herra Fishin edessä on aina kassalaatikko), ja saatte luottaa siihen, että olen teidän ystävänne ja isänne.»
»Soreita lapsia tosiaankin, sir Joseph!» sanoi rouva kauhistuen. »Luuvaloa ja kuumetautia ja koukkusääriä ja hengenahdistusta ja kaikenlaista hirveätä!»
»Mylady», huomautti sir Joseph juhlallisesti, »sittenkin olen köyhän miehen ystävä ja isä. Sittenkin hän saa minulta rohkaisua. Joka neljännesvuoden lopussa hänelle annetaan tilaisuus tavata herra Fishiä. Joka uudenvuodenpäivä minä juon ystävieni kera maljan hänen terveydekseen. Kerran vuodessa minä ja ystäväni puhumme hänelle mitä sydämellisimmin. Kerran elämässään hän voi ehkä saada julkisesti, herrasväen läsnäollessa, pikku lahjankin jonkun ystävän kädestä. Ja kun nämäkään virkistyskeinot ja työn arvo eivät enää pidä häntä pystyssä, vaan hän vaipuu lohdulliseen hautaansa, silloin, mylady» — tässä sir Joseph niisti nenäänsä — »tahdon olla — samoilla ehdoilla — ystävä ja isä hänen lapsilleen».
Toby oli syvästi liikutettu.
»No, siitä saatte kiitollisen perheen, sir Joseph!» huudahti hänen rouvansa.
»Mylady», lausui sir Joseph majesteettisesti, »kiittämättömyyden tiedetään olevan sen kansanluokan synnin. En odota muuta palkintoa.»
»Ah, pahoiksi syntyneet!» ajatteli Toby. »Mikään ei meitä sulata.»
»Mitä ihminen voi, sen minä teen», jatkoi sir Joseph. »Minä täytän velvollisuuteni köyhän miehen ystävänä ja isänä ja koetan jalostaa hänen sieluaan teroittamalla joka tilaisuudessa hänen mieleensä sitä ainoata suurta siveysläksyä, jota se luokka tarvitsee, nimittäin täyttä luottamusta minuun. Heillä ei ole mitään tekemistä — itsensä kanssa. Jos häijyt ja kavalat ihmiset neuvovat heitä toisin, niin että heistä tulee kärsimättömiä ja tyytymättömiä, tottelemattomaan käytökseen ja pahasisuiseen kiittämättömyyteen syypäitä, kuten epäilemättä käykin, niin sittenkin olen heidän ystävänsä ja isänsä. Se on niin säädetty. Se on asioiden luonnollinen järjestys.»
Tämän ylevän purkauksen jälkeen hän avasi neuvosmiehen kirjeen ja luki sen.
»Hyvin kohtelias ja huomaavainen todellakin!» huudahti hän. »Mylady, neuvosmies tahtoo kohteliaimmin huomauttaa minulle, että hänellä on ollut 'erinomainen kunnia' — hän on hyvä mies — tavata minut yhteisen ystävämme pankkiiri Deedlesin luona, ja kysyy nyt kunnioittavasti, olisiko minusta mieluista, että Will Fernin hommista tehtäisiin loppu.»
»Erittäin mieluisia!» vastasi lady Bowley. »Hän on pahin kaikista. Kaiketi hän on tehnyt ryöstönkin?»
»Ei sentään», selitti sir Joseph, tarkastaen kirjettä. »Ei juuri sitä, mutta likimain. Ei ihan. Hän saapui Lontooseen arvatenkin työnhakuun (parantaakseen elämäänsä, mikäli hän itse väittää), ja kun hänet yöllä tavattiin nukkumassa eräässä vajassa, otettiin hänet talteen ja vietiin seuraavana aamuna neuvosmiehen eteen. Neuvosmies huomauttaa (varsin sopivasti), että hän on päättänyt tehdä tällaisesta sotkusta lopun ja että, jos minusta on mieluista saada Will Fern pois tieltä, niin hän mielihyvin aloittaa sillä miehellä.»
»Tulkoon hänestä kaikin mokomin varoittava esimerkki», yllytti lady Bowley. »Kun viime talvena järjestin kylän miehille ja pojille reikäompelua huvittavaksi puhdetyöksi ja hankin näille säkeille:
Työ saakohon kaiken harrastuksen
ja kartanon herra siunauksen!
Annoksiinsa tyytyväiset
aina olkoot meikäläiset!uuden sävellyksen, jotta he saisivat laulaa työn ohella, kosketti tuo samainen Fern — nyt hänet muistan — hattuaan ja sanoi: 'Pyydän nöyrästi anteeksi, mylady, mutta enkö minä kuitenkin ole vähän erilainen kuin iso tyttö?' Sitähän olinkin odottanut, sillä voiko tältä kansanluokalta odottaa muuta kuin hävyttömyyttä ja kiittämättömyyttä? Se ei kuitenkaan ole soveliasta. Sir Joseph, rangaiskaa häntä muille opiksi!»
»Hm!» yskäisi sir Joseph. »Herra Fish, olkaa niin hyvä ja ryhtykää —»
Fish tarttui heti kynäänsä ja alkoi kirjoittaa sir Josephin sanelun mukaan.
»Yksityisesti. Arvoisa herra. Olen teille hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne asiassa, joka koskee William Fern nimistä miestä. Valitettavasti minulla ei ole hänestä sanottavana mitään hyvää. Olen hellittämättä pitänyt velvollisuutenani olla hänen ystävänsä ja isänsä, mutta saanut siitä palkakseni, kuten minun on ikäväkseni pakko sanoa tavallisesti käyvän, kiittämättömyyttä ja ainaista suunnitelmieni vastustamista. Hän on levoton ja kapinallinen henkilö. Hänen luonteensa ei siedä lähempää tutkimista. Mikään ei saisi häntä tuntemaan itseään onnelliseksi, vaikka hän voisi. Niinpä minusta näyttää, että kun hän jälleen ilmestyy eteenne (mainitsittehan hänen luvanneen tulla huomenna jatkokuulusteluun, ja sen verran häneen voinee luottaa), yhteiskunnalle tehtäisiin palvelus sulkemalla hänet tyrmään irtolaisuudesta joksikin lyhyeksi ajaksi, ja se olisi terveellinen ja varsin tarpeellinenkin esimerkki niiden tähden, jotka hyvästä tai pahasta maineesta välittämättä ovat köyhien ystäviä ja isiä, samoin kuin siitä olisi hyötyä tuolle ylimalkaan harhaantuneelle kansanluokalle itselleenkin. Kunnioittaen —»
Kirjoitettuaan nimensä tämän kirjeen alle ja Fishin pannessa sitä kuoreen sir Joseph lisäsi:
»Näyttää siltä kuin sallimus olisi näin määrännyt. Vuoden lopussa minä päätän tilini myös William Fernin kanssa.»
Toby, joka oli aikoja langennut takaisin alakuloisuuteen, astui perin surkean näköisenä esille ottamaan kirjeen käteensä.
»Viekää hänelle terveiseni ja kiitokseni!» käski sir Joseph. »Seis!»
»Seis!» toisti Fish.
»Lienette kuullut», lausui sir Joseph oraakkelimaisesti, »eräät mietelmäni, joihin minulle antoi aihetta nykyinen juhlallinen ajankohta, meille kun on jälleen tullut velvollisuus järjestää asiamme kuntoon ja olla valmiit. Olette huomannut, etten tahdo lymytä korkeamman yhteiskunnallisen asemani suojaan, vaan että herra Fishillä — tuolla herralla — on vieressään shekkikirja ja että hän on täällä nimenomaan toimittaakseen minulle tilaisuuden kääntää ihan uuden lehden ja astua tilit selvinä uuteen vuoteen, joka pian alkaa. No niin, ystäväiseni, voitteko käsi sydämellä vakuuttaa, että tekin olette samoin valmistunut uutta vuotta varten?»
»Pelkään, herra», sopersi Toby katsoen häneen nöyrästi, »että minulta on jäänyt — joitakin pikku maksuja — hieman takapajulle».
»Maksuja takapajulle!» toisti sir Joseph Bowley peloittavan terävästi.
»Niin», myönsi Toby tuskallisella äänellä, »minulla on vielä noin kymmenen shillingiä velkaa rouva Chickenstalkerille».
»Rouva Chickenstalkerille!» kertasi sir Joseph äskeiseen tapaansa.
»Hänellä on myymälä», selitti Toby, »tavallinen sekatavarakauppa. Ja vuokrastakin on hiukan maksamatta, mutta hyvin vähän, herra. Tiedän kyllä, ettei saisi jäädä velkaa, mutta me olemme tosiaan joutuneet ahtaalle.»
Sir Joseph silmäili ensin rouvaansa, sitten Fishiä ja viimein Tobya, kutakin kahteen kertaan. Senjälkeen hän teki molemmin käsin toivottoman eleen kuin tahtoisi jättää koko asian sikseen.
»Kuinka mies, vaikkapa tämän varomattoman ja epäkäytännöllisen luokan jäsen, harmaantunut mies, voi katsoa uutta vuotta silmiin asioittensa ollessa sellaisessa tilassa — kuinka hän voi illalla panna maata ja aamulla taas nousta ja — No niin!» keskeytti hän kääntäen Tobylle selkänsä. »Viekää se kirje, viekää!»
»Sydämestäni toivoisin, että asian laita olisi toisin, herra», koetti Toby puolustautua. »Meillä on ollut perin kova aika.»
Kun sir Joseph vielä toisti: »Viekää kirje, viekää!» ja Fish sanoi samaa ja lisäksi viittasi Tobya lähtemään ulos, ei hänen auttanut muu kuin kumartaa hyvästiksi ja poistua talosta. Kadulla hän painoi kuluneen vanhan hattunsa syvälle päähänsä salatakseen surunsa siitä, ettei hänen missään suotu päästä käsiksi uuteen vuoteen.
Eikä hän sitten kohottanut hattuaan edes katsahtaakseen kellotapuliin, jouduttuaan paluumatkalla vanhan kirkon luo. Tapansa mukaan hän pysähtyi siihen hetkeksi ja tajusi päivän jo hämärtyvän ja tapulin kohoavan epämääräisenä ja himmeänä pimeään korkeuteen. Hän tiesi myös, että kellot pian alkaisivat soida ja tällaisella hetkellä kuuluisivat lähettävän sointujaan pilvistä. Mutta sitä hartaammin hän riensi viemään kirjeen neuvosmiehelle ehtiäkseen pois paikalta, ennenkuin kellojen soitto alkaisi, sillä hän pelkäsi kuulevansa niiden hokevan: »isä ja ystävä, ystävä ja isä», sen rasituksen lisäksi, joka hänellä oli niistä viimeksi ollut.
Niinpä Toby toimitti asiansa mahdollisimman nopeasti ja lähti ravaamaan kotiin päin. Mutta hänen käyntitavastaan, joka parhaimmillaankin oli kadulla kiusallinen, ja myöskin hatun asennosta, joka ei sitä parantanut, johtui hyvin pian, että hän törmäsi jotakuta vastaan ja lensi hoippuen ajotielle.
»Suokaa anteeksi!» lausui Toby kiskaisten hattuaan perin hämmentyneenä, jolloin hänen päänsä jäi hatun ja repeytyneen sisusteen välissä kiinni jonkinlaiseen mehiläiskekoon. »Toivoakseni en ole satuttanut teitä.»
Toista satuttamaan Toby ei ollut mikään Simson, mutta sensijaan oli paljoa mahdollisempaa, että häneen itseensä sattuisi, ja hän olikin kiitänyt ajotielle kuin sulkapallo. Kuitenkin hänellä oli niin suuret ajatukset omasta väkevyydestään, että hän tosiaan oli huolissaan vastaantulijasta ja kysyi uudestaan: »En kai liene satuttanut?»
Se mies, jota vastaan hän oli osunut, oli ahavoittunut, jäntevä, maalaisen näköinen; tukka oli hieman harmahtava ja poski karhea. Vähän aikaa tuijotettuaan Tobyyn kuin epäillen leikinlaskua, mutta sitten uskoen, että nuo sanat oli lausuttu vilpittömässä mielessä, hän vastasi:
»Mitä vielä! Te ette satuttanut minua lainkaan.»
»Eikö sattunut lapseenkaan?» tiedusti Toby vielä.
»Ei häneenkään. Suuret kiitokset!»
Samalla vieras katsahti nukkuvaan pikku tyttöön, joka hänellä oli sylissään, ja peittäen lapsen kasvot viheliäisen kaulaliinansa riippuvalla päällä jatkoi hitaasti matkaansa.
Hänen äänensä sävy, kun hän lausui kiitoksensa, oli tunkeutunut Tobyn sydämeen. Vieras mies oli niin uupuneen ja vaivaantuneen näköinen, vaeltaessaan niin likaantunut ja katseli ympärilleen niin masentuneena ja vieroksuvana, että hänelle oli varmaankin tuottanut helpotusta, kun hän oli saanut jotakuta kiittää vaikkapa tyhjänpäiväisestä syystä. Toby jäi katselemaan, kuinka mies väsyneenä laahusti eteenpäin, lapsen käsivarsi kaulansa ympärillä, jalassa kuluneet kengät — tai oikeammin vain kengänjätteet — ja karkeat nahkasäärystimet, yllään halpa nuttu ja päässä leveä reuhkahattu. Unohtaen koko katuliikenteen Toby tuijotti vain häneen ja lapsen käsivarteen, joka oli kietoutunut miehen kaulalle.
Ennenkuin vieras ehti häipyä hämärään, pysähtyi hän tähyilemään eri puolille ja nähtyään Tobyn yhä seisovan paikallaan näytti epäröivän, pitikö kääntyä takaisin vai mennä eteenpäin. Yritettyään kumpaakin hän viimein tuli Tobya kohti, joka riensi puolitiehen häntä vastaan.
»Ehkä voitte minulle ilmoittaa», sanoi mies raukeasti hymyillen, »ja jos voitte, niin varmasti ilmoitattekin, enkä mielelläni kysyisikään keltään muulta — missä neuvosmies Cute asuu».
»Tässä likellä», vastasi Toby. »Tulkaa mukaani, niin näytän.»
»Minun pitäisi mennä hänen luokseen vasta huomenna», selitti vieras kävellen Tobyn vieressä, »mutta minusta on kiusallista olla epäluulon alaisena, ja tahdon saada asiani selväksi, niin että pääsen etsimään itselleni jostakin leipää — en tiedä mistä. Siksi hän ehkä ei pane pahakseen, vaikka käyn jo tänä iltana hänen puheillaan.»
»Onko mahdollista», huudahti Toby, »että teidän nimenne on Fern?»
»Häh?» tokaisi mies vuorostaan hämmästyneenä.
»Fern! Will Fern?» toisti Toby.
»Niin, se on nimeni», vastasi toinen.
»No sitten», sanoi Toby tarttuen hänen käsivarteensa ja katsoen varoksi ympärilleen, »älkää millään ehdolla menkö hänen luokseen! Hän tekee teistä lopun yhtä varmasti kuin olette syntynyt. Mennään tuota kujaa pitkin, niin selitän, mitä tarkoitan. Mutta älkää näyttäkö itseänne hänelle.»
Hänen uusi tuttavansa silmäili häntä kuin mielipuolta, mutta tuli kuitenkin hänen mukaansa. Heidän päästyään muiden ihmisten näkyvistä Toby kertoi, mitä tiesi ja millä tavalla Ferniä oli arvosteltu.
Tämä mies pysyi juttua kuunnellessaan niin tyynenä, että Toby ihmetteli. Kertaakaan hän ei väittänyt vastaan eikä keskeyttänyt. Joskus hän nyökkäsi ikäänkuin vahvistaakseen vanhaa kulunutta kertomusta, jota ei kannattanut ryhtyä kumoamaan, ja pari kertaa hän sysäsi hattuaan takaraivolle ja pyyhkäisi pisamaisella kädellään otsaansa, johon jokainen hänen kyntämänsä vako näytti jättäneen pikkuruisen kuvansa. Mutta muutoin hän ei ilmaissut, mitä hänellä oli mielessä.
»Pääasiassa tuo on totta», sanoi hän Tobyn lopetettua. »Voisin kyllä seuloa jyviä akanoista siellä täällä, mutta annetaan sen olla. Mitä sillä on väliä? Kovaksi onneksi olen joutunut vastustamaan hänen suunnitelmiaan. Sille en mahda mitään, vaan huomenna olisin valmis tekemään samoin. Mitä maineeseen tulee, niin herrasväki tutkii ja penkoo ja kaivelee sitä, jottei siinä olisi pienintäkään tahraa, ennenkuin he suovat meille jonkin laihan hyvän sanan. No niin, toivoakseni he eivät menetä hyvää mainettaan yhtä helposti kuin me. Silloin heidän elämänsä kävisi tosiaan kireäksi, niin että siitä tuskin kannattaisi pitää kiinni. Omasta puolestani en ole tällä kädelläni» — hän ojensi sen Tobyn eteen — »koskaan ottanut, mikä ei ollut omaani, enkä koskaan pidättänyt sitä työstä, vaikka se olisi ollut kuinkakin kovaa ja huonosti palkattua. Kuka tahansa voi väittää sanani valheeksi, saa hakata käteni poikki. Mutta kun työni ei elätä minua niinkuin ihmisolentoa, kun toimeentuloni on niin huono, että näen nälkää ulkona ja kotona, kun koko elämäni näkyy joutuneen sille kannalle ja jatkuvan siihen suuntaan ilman mitään mahdollisuutta parempaan, silloin sanon herrasväelle: 'Pysykää minusta erossa! Antakaa mökkini olla! Minulla on jo kylliksi pimeyttä, eikä siihen tarvita teiltä lisää. Älkää odottako, että tulisin puistoonne auttamaan juhlamenoja, kun vietetään syntymäpäivää tai pidetään komea puhe tai muuta sellaista. Näytelkää ja leikkikää ilman minua ja pitäkää lystiä niin paljon kuin osaatte. Meillä ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Parasta on jättää minut rauhaan!'»
Huomattuaan lapsen avanneen silmänsä ja katselevan ympärilleen kummissaan hän keskeytti puheensa kuiskatakseen tyttöselle pari leikillistä lorunpätkää ja laskeakseen hänet seisomaan viereensä. Sitten Fern kietoi hitaasti toisen hänen pitkistä palmikoistaan karkean etusormensa ympärille kuin sormukseksi ja tytön nojatessa hänen pölyiseen sääreensä sanoi Tobylle:
»En usko, että minulla oikeastaan on nurja luonto, ja minä tyydyn varmasti vähään. Minulla ei ole mitään vihankaunaa heitä vastaan — tahdon vain elää niinkuin muutkin Jumalan luomat. Mutta kun se on mahdotonta, on tullut syvä kuilu minun ja niiden välille, joiden elämä on helppoa. Minunlaisiani on muitakin. Niitä voisi pikemmin laskea sadoittain ja tuhansittain kuin yksitellen.»
Toby tiesi hänen siinä puhuvan totta ja nyökkäsi vahvistukseksi.
»Sillä tavalla minä olen saanut huonon maineen», jatkoi Fern, »enkä luule sen paranevan. Ei saisi olla pahalla päällä, mutta minä olen sittenkin, vaikka totisesti soisin mieleni iloisemmaksi, jos se suinkin kävisi päinsä. No niin, enpä osaa sanoa, tekisikö tuo neuvosmies minulle suurtakaan pahaa lähettämällä minut linnaan, mutta ilman jonkun ystävän hyvää sanaa puolestani hän voisi niin tehdä, ja katsokaas —» lopetti hän viitaten sormellaan lapseen.
»Kauniit kasvot sillä on», myönsi Toby.
»Niin onkin», toisti Fern hiljaa, kääntäen ne molemmin käsin omia kasvojaan kohti ja katsellen niitä vakaasti. »Sitä olen ajatellut monta kertaa. Olen sitä miettinyt silloin, kun lieteni oli kylmillään ja ruokakaappini tyhjä. Ja samaa ajattelin toissayönä, kun meidät otettiin kiinni kuin varkaat. Mutta heidän ei pitäisi saada liian usein kiusata pikku kasvojasi, Lilian! Tuskin se on oikein miestäkään kohtaan.»
Hän alensi äänensä hyvin matalaksi ja loi tyttöön niin tiukan ja oudon katseen, että Toby kääntääkseen hänen ajatustensa suunnan toisaalle kysyi, vieläkö hänen vaimonsa oli elossa.
»Minulla ei olekaan ollut vaimoa», vastasi Fern ravistaen päätänsä. »Lilian on veljeni tytär, orpo. Yhdeksän vuoden vanha, vaikka sitä on vaikea uskoa, mutta hän on nyt niin väsynyt ja rasittunut. Hänet olisi kyllä otettu vaivaistaloon elätettäväksi, kahdeksankolmatta mailin päähän sieltä, missä asumme, ja pantu johonkin koppiin (niinkuin pidettiin huolta vanhasta isästäni, kun hän ei enää jaksanut tehdä työtä, vaikkei hän ollutkaan pitkää aikaa heidän vaivanaan), mutta sensijaan minä otin hänet huostaani, ja hän on ollut minun luonani siitä asti. Hänen äidillään oli ennen ystävä täällä Lontoossa. Nyt koetamme etsiä häntä ja saada myöskin työtä, mutta tämä on kovin iso kaupunki. Sama se — onhan meillä sitä enemmän tilaa kävellä, Lilly!»
Vastaten tytön katseeseen hymyllä, joka sulatti Tobya enemmän kuin kyyneleet, hän ojensi kätensä hyvästiksi.
»En tiedä edes nimeänne, mutta olen purkanut teille, mitä sydämessäni liikkuu, sillä minulla on hyvä syy kiittää teitä. Seuraan siis neuvoanne ja pysyn erossa tuosta —»
»Tuomarista», täydensi Toby.
»Jaha, vai siirsi häntä sanotaan! No, olkoon vaikka tuomari. Ja huomenna koetan, eikö meitä vetele paremmin jossakin Lontoon ulkopuolella. Hyvästi! Hyvää uutta vuotta!»
»Malttakaa vielä!» huudahti Toby ja tarttui uudestaan Fernin käteen. »Uudesta vuodesta ei tule minulle mitään onnea, jos eroamme tällä tavalla, jos annan lapsen ja teidän vaeltaa tiehenne, kun teillä ei ole tietoa, mistä saisitte katon päänne päälle. Tulkaa minun kotiini! Tosin olen köyhä mies, ja asuntoni on kurja, mutta silti voin majoittaa teidät yöksi ilman mitään kiusaa. Tulkaa mukaani! Kas näin, minä otan tytön syliini», jatkoi Toby ja nosti lapsen kannettavakseen. »Näin sievää lasta jaksaisin kantaa, vaikka olisi kaksikymmentä kertaa enemmän painoa, enkä edes huomaisi kantavani. Jos kävelen liian nopeasti, niin sanokaa. Minulla on tapana mennä nopeasti — sellainen olen aina.» Näin puhellen Tobyn täytyi astua monta ravausaskelta sillaikaa kun hänen väsynyt seuralaisensa harppasi yhden, ja hänen ohuet säärensä tutisivat jo kantamuksen alla.
»Niin kevythän tämä lapsi on kuin höyhen», vakuutti Toby ravaten puheessaan samoin kuin käynnissään, sillä hän ei tahtonut kuulla kiitosta eikä sentähden tohtinut olla vaiti, »kevyempi kuin riikinkukon höyhen — paljoakin kevyempi. Näin sitä mennään, tuosta ensi kulmasta oikealle, Will-setä, ja pumpun ohi ja sitten suoraan vasemmalle kujaa pitkin, vastapäätä ravintolaa. Tänne päin, Will-setä, kadun poikki, ja varokaa tuota piirakanmyyjää kulmassa! Aina vain eteenpäin, tämän takapihan kautta, Will-setä, ja sitten pysähdytään mustalle ovelle, jonka kilvessä luetaan 'T. Veck, kaupunginlähetti'. Niin sitä päästään perille, ja tässä jo ollaankin, rakas Meg, vaikka kuinka ihmettelisit!»
Nyt Ravuri-Veck laski hengästyneenä lapsen seisomaan keskelle lattiaa tyttärensä eteen. Pikku vieras vilkaisi Megiin ja nähtyään, ettei tämän kasvoissa ollut mitään epäiltävää, vaan päinvastoin kaikki herätti niissä luottamusta, suostui mielellään otettavaksi syliin.
»Näin me tulimme joukolla!» huudahti Toby ja hyöri huoneessa edestakaisin, huohottaen kuuluvasti. »Täällä, Will-setä, saatte lämmintä! Miksi ette tule uunin ääreen? Ah-ha, tässä me sitten olemme kotona! Meg kultaseni, missä kattila on? Jaha, tuossahan se onkin, ja pian se porisee.»
Toby oli tosiaan saanut jostakin käsiinsä kattilan ja pani sen nyt tulelle. Sillä välin Meg, laskettuaan tytön lämpöiseen nurkkaan istumaan, polvistui lattialle hänen eteensä ja riisui häneltä kengät, alkaen liinalla kuivata hänen kastuneita jalkojaan. Ja samalla hän nauroi isälleen — niin hauskasti, niin hilpeästi, että Tobyn teki mieli siunaten silittää hänen kumartunutta päätänsä, sillä hän oli kotiin tullessaan huomannut Megin istuvan takan ääressä kyyneleet silmissä.
»No no, isä», sanoi Meg, »sinähän olet ihan päästäsi pyörällä tänä iltana. Enpä osaa arvata, mitä kirkonkellot siihen sanoisivat. Pikku jalkaparat, kuinka kylmät ne ovatkaan!»
»Kyllä ne jo ovat lämpöisemmät», väitti lapsi. »Nyt ne ovat ihan lämpöiset.»
»Ei, ei vielä», sanoi Meg. »Niitä ei ole hierottu puoleksikaan. Tässä on niin paljon puuhaa, ja sittenkun jalat ovat kunnossa, kammataan märkä tukka, ja sitten koetetaan raikkaalla vedellä saada hiukan väriä noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitten ollaan niin iloisia ja reippaita ja onnellisia —»
Nyyhkyttäen pikku tyttö kietoi käsivartensa hänen kaulalleen, silitteli hänen heleää poskeaan ja sanoi: »Voi, Meg, voi sinä rakas Meg!»
Tobyn aikoma siunaus ei olisi voinut vaikuttaa enempää — ja kuka voisikaan tehdä enempää!
»Isä, isä!» huudahti Meg hetkisen kuluttua.
»Tässä minä olen ja näin minä puuhaan», vastasi Toby.
»Mitä ihmettä!» kummasteli Meg. »Hän on ihan sekaisin. Pannut lapsen myssyn kattilan päälle ja ripustanut kannen oven taakse!»
»Sitä en tarkoittanut, rakkaani», selitti Toby ja riensi korjaamaan erehdyksensä. »Meg!»
Meg käänsi katseensa häneen ja näki hänen tahallaan asettuneen miesvieraansa tuolin taakse ja siellä salaperäisiä merkkejä tehden näyttävän ansaitsemaansa puolen shillingin rahaa.
»Sisään tullessani», sanoi Toby, »huomasin puoli unssia teetä jossakin portailla, ja varmasti siellä oli myöskin palanen silavaa. Mutta kun en oikein muista, missä paikassa ne olivat, menen itse niitä hakemaan.»
Tämän tutkimattoman juonen keksittyään hän poistui ostamaan rouva Chickenstalkerin kaupasta puhtaalla rahalla niitä ravintoaineita, joista hän oli puhunut, ja tuli pian lakaisin uskotellen, että hakeminen pimeässä oli ollut hieman työlästä.
»Mutta tässä ne vihdoinkin ovat», sanoi hän laskien teetarpeet pöydälle. »Niinkuin arvelinkin, siellä oli teetä ja viipale sianlihaa. No niin, Meg, jos viitsit keittää teen valmiiksi, niin arvoton isäsi paistaa sillaikaa sianlihan, ja sillä tavalla saadaan kaikki pian kuntoon. Merkillistä muuten», jatkoi hän käristäessään silavaa paistinvartaan nenässä, »mutta tuttavilleni hyvinkin tiettyä, etten itse välitä sianlihasta enkä teestä. Minusta on kyllä hyvin hauskaa nähdä toisten niistä nauttivan» — tässä Toby korotti ääntänsä, jotta vieras painaisi tosiasian mieleensä — »mutta minun suussani ne eivät maistu miltään».
Kuitenkin hän haisteli sihisevän sianlihan tuoksua niin innokkaasti kuin se olisi hänestä ihanaa, ja kun hän kaatoi kiehuvaa vettä teekannuun, silmäili hän halukkaasti sen sisällystä ja salli vahvan höyryn kohota sieraimiinsa ja kiertyä pilveksi pään ja kasvojen ympärille. Silti hän ei syönyt eikä juonut, paitsi että hän ihan alussa muodon vuoksi maistoi hiukkasen, mikä näytti hänelle tuottavan erinomaista mielihyvää, vaikka hänen oman selityksensä mukaan oli mautonta.
Niin, Toby ei välittänyt muusta kuin siitä, että Will Fern ja Lilian söivät ja joivat, ja samanlainen oli myöskin Megin nautinto. Eikä juhlapäivällisillä tai hovipidoissa yksikään katselija ole niin suuresti iloinnut nähdessään toisten nauttivan, olkoonpa puheena kuningas tai paavi, kuin nämä kaksi sinä iltana. Meg hymyili Tobylle, ja Toby nauroi Megille. Meg nyökkäili ja oli taputtavinaan käsiä Tobylle, ja Toby koetti merkillisin elein sanattomasti kertoa Megille, kuinka ja mistä hän oli löytänyt nämä kaksi vierasta. He olivat hyvin onnellisia.
»Mutta», ajatteli Toby alakuloisesti, tarkatessaan tyttärensä kasvoja, »se naimiskauppa lienee mennyt myttyyn».
»Kuulkaapa, mitä nyt ilmoitan», sanoi Toby teenjuonnin jälkeen. »Pienokainen saa ymmärtääkseni nukkua Megin kanssa.»
»Hyvän Megin kanssa!» huudahti tyttö ja hyväili Megiä. »Niin juuri.»
»Se on oikein», vahvisti Toby. »Enkä ihmettelisi, vaikka suutelisit Megin isääkin. Katsos, minä olen Megin isä.»
Toby ihastui aika lailla, kun lapsi ujosti lähestyi häntä ja annettuaan hänelle suukkosen pyörähti takaisin Megin luo.
»Tuo lapsi on yhtä viisas kuin Salomo», kehui Toby. »Niin, tässä nyt ollaan ja — ei, sitä en aikonut, vaan — kuule, Meg, mitä minun pitikään sanoa?»
Meg vilkaisi William Ferniin, joka nojaten hänen tuoliaan vasten ja kasvot hänestä poispäin kääntyneinä silitteli syliinsä puoleksi piiloutunutta Lilianin päätä.
»Niin, sitähän minä ajattelinkin», jatkoi Toby. »En ymmärrä, mikä minut tekee tänä iltana niin hajamieliseksi. Kuulkaa, Will Fern, te tulette nyt mukaani. Olettehan lopen uupunut ja tarvitsette välttämättä lepoa. Tulkaa siis mukaani.»
Fern leikki yhä lapsen kiharoilla, nojaten vieläkin Megin tuolia vasten ja katsellen muualle. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen karkeissa hyppysissään, jotka haroivat ja levittivät lapsen vaaleita suortuvia, oli kaunopuheisuutta kylliksi.
»Niin, niin», vastasi Toby vaistomaisesti tyttärensä kasvojen ilmeeseen, »ota hänet mukaasi ja vie vuoteeseen, Meg. Kas niin, ja nyt, Will, näytän teille makuusijanne. Se ei ole mikään ylellinen paikka, ainoastaan ullakkosoppi, mutta kun saa käyttää ullakkoa, on minulla tapana sanoa sitä suureksi eduksi asuessamme tallikadun varrella, ja niin kauan kuin tähän talliin ja vaunuvajaan ei saada parempia vuokralaisia, asumme täällä halvalla. Ylhäällä on kosolti suloisia heiniä, jotka kuuluvat naapurille, ja ne ovat niin puhtaita kuin pestyt kädet, ja Meg osaa laittaa vuoteen. Pää pystyyn vain — älkää antako mielen masentua! Aina uusi sydän uudeksi vuodeksi!»
Fernin käsi hellitti Lilianin hiukset ja ojentui vapisevana Tobyn kouraan. Sitten Toby, lakkaamatta puhellen, vei hänet huoneesta ulos niin hellästi ja varovasti kuin lapsen.
Palattuaan ennen Megiä hän jäi hetkiseksi kuuntelemaan tuvan viereisen pienen kamarin ovelle. Lilian mutisi siellä paraikaa yksinkertaista rukousta ennen maatamenoaan, ja hänen mainittuaan Megin nimen — »rakkaan, rakkaan Megin», kuten sanat kuuluivat — Toby kuuli lapsen keskeyttävän ja kysyvän hänen nimeään.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin lapsekkaasti heltynyt pieni ukko malttoi mielensä, kohensi uunivalkeaa ja siirsi tuolinsa sen ääreen. Mutta päästyään hommissaan näin pitkälle ja lisäksi niistettyään kynttilää hän otti taskustaan sanomalehden ja alkoi lukea. Aluksi hän silmäili ylimalkaisesti pitkin palstoja, mutta pian hänen huomionsa kävi tarkkaavaiseksi, ja samalla hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme.
Sillä hänen ajatuksensa saivat lukemisesta saman suunnan, joka niillä oli ollut kaiken päivää ja jolle päivän tapahtumat olivat antaneet niin paljon vahvistusta ja selvyyttä. Vähäksi aikaa oli huolenpito kahdesta vaeltajasta suonut hänelle muuta ja onnellisempaa ajattelemista, mutta ollessaan jälleen yksin ja lukiessaan ihmisten rikoksista ja julmuuksista hän joutui entiseen mielentilaansa.
Sanomalehdessä kerrottiin (eikä suinkaan ensi kertaa) naisesta, joka epätoivoissaan oli lopettanut itsensä ja samalla myös pikku lapsensa. Tällainen rikos oli hänestä, joka rakasti Megiä koko sielunsa voimalla, niin hirveä ja kuohuttava, että hän päästi lehden käsistään ja järkytettynä lyyhistyi kokoon istuallaan.
»Luonnotonta ja julmaa!» huudahti hän. »Kerrassaan luonnotonta! Sellaista eivät voi tehdä muut kuin ne, joilla on paha sydän eikä mitään tekemistä maan päällä, koska he ovat syntyneet pahoiksi. Liiankin totta on se, mitä olen tänään kuullut; siitä on olemassa liian paljon esimerkkejä. Me olemme pahoja.»
Samassa kirkonkellot alkoivat kuuluttaa hänen korviinsa sanoja — helähtivät soimaan niin kovaa ja selvästi ja täyteläisesti — että ne tuntuivat kuin läimäyttävän häntä yhtä mittaa. Ja mitä ne sanoivat?
»Toby Veck, Toby Veck, sua me täällä odotamme! Toby Veck, Toby Veck, tule tänne seuraksemme! Tuoppa hänet meille oitis, raasta, riivaa, raahaa hänet, kisko hänet keskelt' unta! Toby Veck, Toby Veck, ovi selkoselälleen —» ja sitten jälleen samat sanat rajusti toistettuina, niin että seinien tiiletkin helisivät.
Toby kuunteli. Mitä ihmettä! Tunnonvaivaako siitä, että hän oli iltapuolella paennut noita kelloja? Ei, ei mitään sentapaista. Taas ne puhuivat samaa, ainakin kymmenen kertaa. »Raasta, riivaa, raahaa hänet, kisko hänet tänne meille!» Niin kovaa, että koko kaupungilta meni korvat lukkoon!
»Meg», kuiskasi Toby, naputettuaan hänen ovelleen, »kuuletko mitään?»
»Kirkonkellot soivat, isä. Ja merkillisen kova ääni niillä onkin tänä iltana.»
»Joko lapsi nukkuu?» kysyi Toby, keksien siitä syyn kurkistaa sisään.
»Noin rauhallisena ja onnellisena! Mutta en vielä saa jättää häntä yksin. Katso, kuinka hän pitelee kättäni.»
»Meg, kuuntele taas kelloja!»
Meg kuunteli, katsellen koko ajan isäänsä kasvoihin. Mutta hänen ilmeensä ei muuttunut. Hän ei ymmärtänyt kelloja.
Toby peräytyi kamarista, istuutui takaisin tuolilleen uunin ääreen ja kuunteli jälleen yksikseen. Vähän aikaa hän istui siinä hievahtamatta.
Tuota soittoa ei kuitenkaan voinut kestää kauempaa — kellojen tarmo oli suorastaan hirvittävä.
»Jos tapulin ovi on auki», mietti Toby, kiireesti riisuen esiliinansa, mutta muistamatta ottaa hattua päähänsä, »niin mikä estäisi minua menemästä ylös tapuliin ja ottamasta asiasta selkoa? Jos ovi on kiinni, niin muuta selitystä en kaipaa. Se riittää.»
Pujahtaessaan ulos kadulle hän oli jokseenkin varma siitä, että kellotapulin ovi oli kiinni ja lukossa, sillä hän tunsi tämän oven hyvinkin ja oli niin harvoin nähnyt sen avoinna, ettei muistanut sellaista sattuneen useammin kuin enintään kolme kertaa. Se oli matala kaariovi kirkon ulkopuolella, pimeässä sopessa pylvään takana, ja siinä oli niin isot rautasaranat ja niin suunnattoman iso lukko, että saranoita ja lukkoa oli enemmän kuin itse ovea.
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän tultuaan paljain päin kirkon luo ja pistettyään kätensä pimeään soppeen — melkein peläten, että joku äkkiarvaamatta tarttuisi siihen, ja tuntien karmivaa halua vetää sen nopeasti takaisin — huomasikin sisäänpäin aukenevan oven olevan selkoselällään!
Ensi ällistyksessään hän ajatteli peräytymistä, tai hänen teki mieli noutaa valoa tai joku seuralainen, mutta sitten hänen rohkeutensa palasi, ja hän päätti kiivetä ylös yksin.
»Mitä minun tarvitsee pelätä?» kysyi Toby itseltään. »Tämähän on kirkko. Sitäpaitsi kellonsoittajat voivat olla siellä, mutta ovat unohtaneet sulkea oven.»
Niinpä hän meni sisään hapuillen käsillään kuin sokea, sillä pimeys oli tiheä. Ja hiljaista siellä myös oli, sillä kellot olivat vaienneet.
Kadulta oli lentänyt pölyä tapulin alakertaan ja kasaantunut lattialle sametinpehmeäksi pohjaksi, jota poikiessaan Toby taas tunsi jotakin outoa. Kapeat portaat olivat niin likellä ovea, että hän aluksi kompastui ensimmäiseen askelmaan. Kun hän sitten sulki oven jälkeensä, potkaisten sitä, kimmahti se kovasti paukahtaen kiinni, eikä hän enää saanut sitä auki.
Mutta siitä tuli hänelle uusi syy jatkaa matkaansa. Hän tunnusteli eteensä ja alkoi kiivetä portaita ylös, jotka kaarsivat yhä ympäri ja yhä korkeammalle.
Ne olivat kiusalliset portaat, kun täytyi näin hapuilla, niin jyrkät ja kapeat, että hänen tunnusteleva kätensä aina sattui johonkin. Ja usein hänestä tuntui kuin joku mies tai hahmo seisoisi hänen edessään ja sitten väistyisi antaakseen hänen mennä ohi huomaamatta. Siksi hän koetteli sileätä seinää pitkin ylöspäin, tavoittaakseen tuon olennon kasvot, ja alaspäin tarttuakseen sen jalkoihin, samalla kun kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään. Pari kolme kertaa häämöitti yksitoikkoisessa seinäpinnassa ovi tai ikkunakomero, joka näytti niin ammottavan laajalta kuin koko kirkko, ja Toby tunsi olevansa kuilun partaalla, vähällä syöksyä suinpäin alas, kunnes hänen kätensä taas osui seinään.
Vielä ylemmäs ja yhä kiertokulkua! Viimein hänestä tuntui, että ummehtunut, tukahduttava ilma kävi raikkaammaksi, ja sitten alkoi puhaltaa ilmanveto, joka pian yltyi niin rajuksi tuuleksi, että hän tuskin pysyi pystyssä. Mutta nyt hän joutui kaari-ikkunan luo, joka oli hänen rintansa tasalla. Pidellen siitä lujasti kiinni hän silmäili alhaalla näkyviä talojen kattoja, savuavia uuninpiippuja, valopilkkuja (koettaen tähystää myös sinne päin, missä Meg ihmetteli hänen poissaoloaan ja ehkä huuteli häntä nimeltä), mikä kaikki sumussa ja pimeydessä yhtyi sekamelskaksi.
Tämä oli se kerros, jonne soittajat kapusivat. Toby oli saanut käteensä yhden niistä pörröisiksi hankautuneista köysistä, jotka riippuivat tammisen katon aukoista. Ensin hän hätkähti luullen sitä jonkun tukaksi, sitten vapisi siitä ajatuksestakin, että hänen kosketuksensa herättäisi kumeimman kellon. Itse kellot olivat korkeammalla. Huumaantuneena tai jotakin taikakäskyä totellen Toby alkoi hapuilla vieläkin ylemmäs. Mutta nyt täytyi kiivetä tikapuita myöten, mikä oli perin työlästä, sillä ne olivat äkkijyrkät eivätkä antaneet jaloille kylliksi tukea.
Ylös hän kapusi ja konttasi, yhä ylemmäs, kunnes kohottuaan välikaton läpi ja saatuaan päänsä sen niskahirsien yläpuolelle vihdoin joutui kellojen keskelle. Hämärässä saattoi erottaa vain niiden ääripiirteet, mutta siellä ne olivat, varjomaisina, synkkinä, mykkinä.
Äkkiä Tobyn valtasi kauhun ja yksinäisyyden raskas tunne, kun hän kapusi tähän kiven ja metallin ilmavaan pesään. Hänen päätänsä huimasi, ja hän päästi kuuluville hurjan huudon: »Halloo!»
»Halloo!» venyttivät kaiut murheellisesti.
Pökerryksissä, hämmentyneenä, hengästyneenä ja peloissaan Toby pälyili eri tahoille tylsästi ja lyyhistyi pyörryksiin.
KOLMAS LUKU.
Musta ovat hautovat pilvet ja sekaisia syvät vedet, kun ajatuksen meri ensiksi kohotessaan tyvenestä luovuttaa kuolleensa. Kamalia ja villejä kummituksia ilmestyy ennenaikaisessa, epätäydellisessä ylösnousemuksessa; eri olentojen osat ja hahmot on pantu yhteen ja sekoiteltu umpimähkään, mutta milloin ja kuinka ja mitä merkillisiä asteita myöten jokainen jälleen eroaa toisesta ja sielun koko rakenne palaa entiseen eheyteensä ja tavalliseen elämäänsä, sitä ei yksikään ihminen voi selittää, vaikka jokainen on joka päivä tällaisen suuren salaisuuden lippaana.
Samoin ei ole saatavissa mitään tosiasioita tai keinoja sen selittämiseksi, milloin ja kuinka sysimustan kellotapulin pimeys muuttui kirkkaaksi valoksi, milloin ja kuinka tähän autioon torniin ilmestyi lukemattomia olentoja, milloin ja kuinka nukuksissa tai pyörryksissä yksitoikkoisesti mumistut sanat »raasta ja raahaa hänet» muuttuivat huudoksi Tobyn herääviin korviin: »Kisko hänet keskelt' unta!» Eikä myöskään voi selittää, milloin ja kuinka hän lakkasi veltosti ja sekavasti kuvittelemasta, että jotakin tuontapaista oli tekeillä ja paljon muuta, mitä ei osannut ajatella. Mutta kun hän kerran seisoi hereillä ja pystyssä niillä lattiapalkeilla, jotka olivat olleet hänen makuusijanaan, oli hänen edessään tällainen tonttunäky.
Kellotapulissa, jonne lumotut askeleet olivat hänet vieneet, vilisi kellojen kääpiötonttuja, henkiä, keijukaisia. Toby näki niiden yhtä mittaa loikkaavan, lentävän, putoavan, syöksyvän kelloista. Niitä oli hänen ympärillään lattialla, yläpuolella ilmassa, ryömimässä poispäin köysiä pitkin, tähystämässä häntä tukevilta, raudoitetuilta palkeilta, kurkistamassa häneen seinien raoista ja aukoista, etenemässä hänen luotaan yhä laajenevissa kehissä, niinkuin vedenväreet väistävät valtavaa kiveä, joka äkkiä paiskataan niiden sekaan. Hän näki niitä kaikenlaisia, rumia, kauniita, rujoja, siromuotoisia. Joukossa oli nuoria ja vanhoja, lempeitä ja julmia, iloisia ja synkkiä; hän näki niiden tanssivan ja kuuli niiden laulavan — näki niiden repivän tukkaansa ja kuuli niiden ulvovan. Ilma oli niitä ihan sakeana. Lakkaamatta niitä tuli ja meni. Ne luisuivat alaspäin, leijailivat ylöspäin, kiitivät kauas, istahtivat likelle — kaikki yhtä rauhattomina ja hurjan toimeliaina. Kivet ja tiilet kävivät hänelle läpikuultaviksi kuten niillekin. Hän näki noita olentoja puuhaamassa talojen sisälläkin, nukkuvien luona — kuinka ne rauhoittivat ihmisiä, joita unet vaivasivat, ja pieksivät toisia solmuruoskilla, kirkuivat joidenkuiden korviin tai soittivat mitä ihaninta musiikkia toisten pieluksilla, tervehtivät muutamia lintujen laululla ja kukkien tuoksulla tai näyttelivät toisille käsipeileistään hirveitä kummituksia.
Hän näki näitä olentoja, ei ainoastaan nukkuvien, vaan myös valvovien joukossa, suorittamassa kaikenlaisia askareita, jotka eivät mitenkään sopineet yhteen, ja samalla niiden luonto saattoi muuttua päinvastaiseksi. Eräs niistä kiinnitti selkäänsä lukemattomia siipiä parantaakseen vauhtiaan; toinen otti kuormakseen kahleita ja painoja hidastuttaakseen kulkuaan. Hän näki muutamien kääntävän kellon osoittimia eteenpäin, toisten sensijaan taaksepäin ja joidenkuiden yrittävän pysähdyttää kellon käynnin. Yhtäällä ne näkyivät toimittavan vihkiäisiä, toisaalla hautausmenoja, tuossa salissa suorittavan vaaleja, tässä pitävän tanssiaisia — kaikkialla häärivän levottomassa ja väsymättömässä liikkeessä.
Hämmentyneenä muotoaan vaihtavien tavattomien olentojen vilinästä ja kellojen yhtämittaisesta pauhusta Toby tuki itseään puupatsaaseen ja käänteli kalvenneita kasvojaan sinne tänne mykistävän ja huumaavan ällistyksen vallassa.
Hänen siinä tuijottaessaan kellot lakkasivat soimasta. Heti tapahtui muutos. Koko tonttuliuta lamautui; niiden hahmot lyyhistyivät, ja hyörinästä tuli äkkiloppu. Ne koettivat lentää pakoon, mutta kuolivat pudotessaan ja sulivat ilmaan. Eikä uusia ilmestynyt niiden tilalle. Eräs myöhästynyt loikkasi aika reippaasti ison kellon pinnalta lattialle ja pääsi vielä pystyyn, mutta sekin kuoli ja häipyi, ennenkuin ehti kääntyä pakoon. Jotkut viimeksi tulleista, jotka olivat hypelleet tapulissa, jäivät sinne kieppumaan vielä vähäksi aikaa, mutta nämäkin kävivät yhä heikommiksi ja luvultaan harvemmiksi, ja pian ne katosivat samaa tietä kuin muutkin. Viimeisenä kaikista oli pieni kyttyräselkä, joka mentyään kaikuvaan nurkkaan oli siellä hyvän aikaa pyörinyt ja liehunut yksikseen; nyt se osoitti sellaista sitkeyttä, että se hupeni vain osittain, lopulta pelkäksi sääreksi, jopa jalkateräksi, ennenkuin kokonaan hävisi näkyvistä. Ja sitten kellotapulissa oli hiljaista.
Vasta nyt Toby näki joka kellossa parrakkaan hahmon, joka oli kooltaan ja muodoltaan kuin kello — ihmeellistä todellakin: haamu ja kello itse. Jättimäisenä, vakavana ja synkkänä joka haamu tuijotti häneen, kun hän seisoi paikalleen naulittuna.
Salaperäisiä ja kaameita olentoja, hievahtamattomia ja varjomaisia, jotka ilman mitään kannatinta pysyivät tapulin öisessä ilmassa, umpeen verhottujen päiden sulautuessa yhteen katon hämäryyden kanssa! Varjomaisia ja synkkiä, vaikka Toby näki ne jonkinlaisessa valossa, joka lähti niistä itsestään — eikä muuta valoa ollutkaan — ja jokainen piti peitettyä kättään tonttusuunsa edessä.
Toby ei kyennyt suinpäin syöksymään täältä tiehensä lattia-aukon kautta, sillä häneltä oli mennyt kaikki liikuntavoima. Muutoin hän kyllä olisi paennut — olisipa heittäytynyt kellotapulin huipulta maahan mieluummin kuin ollut noiden silmien vaanimalla, jotka olisivat valvoneet ja vaanineet, vaikka niistä olisi silmäterät revitty irti.
Tämän aution paikan ja kammottavan yön villin näytelmän herättämä kauhu iski häneen jälleen kuin aaveen kylmä käsi. Eristetty asema kaukana ihmisten avusta, pitkä, pimeä, kiertelevä, kummitusten piirittämä tie täältä maanpinnalle, oleskelu näin tavattoman korkealla, jonne hän oli päivällä huimausta tuntien nähnyt lintujen lentävän, poissa kaikkien hyvien ihmisten ulottuvilta, jotka tällä hetkellä turvallisesti nukkuivat vuoteissaan — kaikki tämä järkytti häntä, ei pelkkänä ajatuksena, vaan suorastaan ruumiillisena tuskana. Koko ajan hänen katseensa ja ajatuksensa ja pelkonsa olivat heittämättä kiinni vaanivissa haamuissa, jotka kietova ja verhoava hämärä samoin kuin niiden ulkonäkö ja muoto ja yliluonnollinen kyky pysyä tyhjässä ilmassa tekivät tämän maailman muista olennoista niin eroaviksi, mutta jotka silti saattoi yhtä selvästi nähdä kuin kelloja kannattavat jyhkeät tammiset kehät, poikkipuut, tangot ja palkit. Nämä laitteet saartoivat niitä kuin hakattu metsä, jonka hirret on kaadettu ristiin rastiin; sen lomista ja sopista ja syvyyksistä ikäänkuin risukosta, joka on jätetty niiden aaveellista tarvetta varten, ne yhä jatkoivat synkkää ja herkeämätöntä tuijotustaan.
Tapulin läpi puhalsi tuulenviima ulvoen — huh, kuinka kylmä ja kolea! Kun se oli häipynyt, alkoi iso kello tai ison kellon tonttu puhua.
»Kuka on tänne tullut vieraaksemme?» kysyi se. Ääni oli matala ja syvä, ja Tobysta tuntui kuin se olisi lähtenyt toisistakin haamuista.
»Luulin kellojen kutsuneen minua», vastasi Toby ja kohotti molemmat kätensä rukoilevaan asentoon. »Tuskin tiedän itsekään, miksi olen täällä tai kuinka tulin. Monen monta vuotta olen kuunnellut näitä kelloja. Ne ovat usein lohduttaneet minua.»
»Oletko siitä kiittänyt kelloja?»
»Tuhansia kertoja!» vakuutti Toby.
»Kuinka?»
»Minä olen köyhä mies», sopersi Toby, »ja siksi saatoin kiittää ainoastaan sanoilla».
»Ainako olet niin tehnyt?» tiedusti kellotonttu. »Etkö koskaan ole meitä loukannut sanoillasi?»
»En!» väitti Toby kiihkeästi.
»Eikö koskaan ole meistä puhunut pilkkaa tai väärin tai pahaa?» kovisti sama tonttu.
Toby oli vähällä vastata, kieltävästi, multa pysyi nolona vaiti.
»Ajan ääni», jatkoi haamu, »huutaa ihmiselle: eteenpäin! Aika on olemassa, jotta hän edistyisi ja parantuisi, jotta hänellä olisi suurempi arvo, suurempi onnellisuus, parempi elämä, jotta hän saavuttaisi sen päämäärän, joka on sopusoinnussa hänen tietonsa ja käsityskantansa kanssa ja joka säädettiin silloin, kun aika ja hän saivat alkunsa. Pimeyden, pahuuden ja väkivallan aikakausia on tullut ja mennyt; lukemattomat miljoonat ovat kärsineet ja kuolleet näyttääkseen hänelle tietä. Ken koettaa häntä käännyttää takaisin tai estää etenemästä, pysähdyttää valtavan koneen, joka iskee häiritsijän kuoliaaksi ja yltyy hetkellisestä viivytyksestä sitä kiivaammaksi ja villimmäksi.»
»Tietääkseni en ole koskaan niin tehnyt», sanoi Toby, »ja jos olen tehnyt, niin se on tapahtunut vahingossa. Enkä koskaan tahtoisi niin tehdä, se on varmaa.»
»Ken panee ajan tai sen palvelijoiden suuhun», jatkoi kellotonttu, »valitushuudon menneistä päivistä, joilla on ollut omat koettelemuksensa ja erehdyksensä ja jotka ovat jättäneet niin syviä jälkiä, että sokeakin ne näkee — valituksen, joka nykyistä aikaa hyödyttää vain näyttämällä ihmisille, kuinka paljon se tarvitsee heidän apuaan, niin kauan kuin yksikään korva kuuntelee surkutteluja sellaisesta menneisyydestä — ken siihen on syypää, tekee väärin. Ja sen vääryyden sinä olet tehnyt meille kelloille.»
Toby oli jo selvinnyt pahimmasta kauhusta. Mutta hänessä oli ollut hellyyttä ja kiitollisuutta näitä kelloja kohtaan, kuten olette nähnyt, ja kun hän nyt kuuli itseään syytettävän siitä, että hän muka oli niitä näin pahasti loukannut, tunsi hän sydämessään katumusta ja surua.
»Jospa tietäisitte», puhui Toby pannen kätensä vakavasti ristiin, »tai ehkä tiedättekin, kuinka usein olette pitäneet minulle seuraa, kuinka usein olette minua lohduttaneet, kun mieleni on ollut lamassa — kuinka te olette olleet pikku tyttäreni Megin melkein ainokaisena leikkikaluna siitä lähtien, kun hänen äitinsä kuoli ja me jäimme yksin, niin ette vihottelisi äkkipikaisesta sanasta».
»Ken luulee kuulevansa meidän, kellojen, yhdelläkään sävelellä puhuvan halveksivasti tai tylysti monisuruisen ihmislauman toiveista, iloista, vaivasta tai murheesta — ken on kuulevinaan meidän vahvistavan jotakin uskoa, joka mittaa ihmisten intohimoja ja kiintymyksiä samoin kuin se punnitsee, paljonko on tarpeen viheliäistä ravintoa, jotta sen varassa voi kuihtuen elää, tekee meille vääryyttä. Ja sen vääryyden sinä olet meille tehnyt.»
»Niin olen», tunnusti Toby. »Voi, antakaa anteeksi!»
»Ken kuvittelee meidän kaikuna tukevan niitä typeriä maanmatosia, jotka tahtovat tehdä lopun sorretuista ja murtuneista, vaikka näille on säädetty nousu korkeammalle kuin tuollaiset ajan toukat voivat ryömiä tai käsittää», pitkitti kellotonttu, »tekee meille väärin. Ja sinä olet syypää siihenkin vääryyteen.»
»En tahallani», väitti Toby. »Ehkä tietämättäni, mutta en tahallani.»
»Viimeiseksi ja ennen kaikkea», puhui kello vielä, »ken kääntää selkänsä langenneille ja muodoltaan turmeltuneille lähimmäisilleen, työntää heidät luotaan kehnoina eikä ota säälivin silmin huomatakseen sitä aitaamatonta kuilua, jonne he ovat Jumalasta luopuen suistuneet — pudotessaan vielä tarttuen kadotetun sielunsa rippeisiin ja yhä pitäen niistä kiinni ruhjoutuessaan ja henkihieverissä lojuessaan perikadon pohjalla — ken niin tekee, joutuu syypääksi vääryyteen taivasta ja ihmistä, aikaa ja ikuisuutta kohtaan. Ja sen vääryyden sinä olet tehnyt.»
»Säästäkää minua», rukoili Toby polvistuen, »armahtakaa Herran tähden!»
»Kuuntele!» käski haamu.
»Kuuntele!» toistivat toiset haamut.
»Kuuntele!» lausui heleä lapsellinen ääni, jonka Toby luuli kuulleensa ennenkin.
Alhaalla kirkossa humisivat urut hiljaa. Sitten sävelet paisuivat, kohoten kattoon asti ja täyttäen kuorin ja kuvun. Yhä laajeten soitto nousi vieläkin korkeammalle, herättäen sydämet sykkimään jyhkeissä tammihirsissä, ontoissa kelloissa, raudoitetuissa ovissa, portaiden kivissä, ja viimein se kävi niin valtavaksi, ettei enää mahtunut seinien sisälle, vaan tulvi ulos taivasta kohti.
Eipä kumma, ettei vanhan miehen sydän kestänyt näin mahtavaa soittoa. Se murtautui kyynelvirtana heikosta vankilastaan, ja Toby peitti käsillään kasvonsa.
»Kuuntele!» käski taas haamu.
»Kuuntele!» toistivat toiset haamut.
»Kuuntele!» lausui lapsen ääni.
Kellotapuliin kohosi juhlallinen sekaääninen laulu. Se oli hiljaista suruvirttä, ja Toby erotti laulajien joukossa lapsensa äänen.
»Hän on kuollut!» huudahti ukko. »Meg on kuollut! Hänen henkensä kutsuu minua. Kuulen sen.»
»Lapsesi henki murehtii kuolleita ja seurustelee kuolleiden kanssa — kuolleiden toiveiden, kuolleiden kuvitelmien, nuoruuden kuolleiden haaveiden», vastasi kello, »mutta hän elää. Opi hänen elämästään elävä totuus. Opi hänestä, rakkaimmastasi, kuinka pahoiksi pahat syntyvät. Katso, kuinka jokainen nuppu ja lehti yksitellen revitään mitä ihanimmasta rungosta, ja ymmärrä, kuinka paljas ja viheliäinen siitä tulee. Seuraa häntä epätoivoon!»
Jokainen hämärä olento ojensi oikean kätensä ja viittasi alaspäin.
»Kellojen henki on seuranasi», lisäsi haamu. »Lähde! Se seisoo takanasi.»
Toby kääntyi ja näki — lapsen! Sen lapsen, jota Will Fern oli kantanut sylissään kadulla ja sitten Meg vaalinut, mutta joka nyt nukkui.
»Minähän kannoin häntä tänä iltana itsekin», sanoi Toby. »Omassa sylissäni!»
»Näytä hänelle, mitä hän nimittää omaksi itsekseen», lausuivat synkät haamut kuin yhdestä suusta.
Kellotapuli aukeni hänen jalkainsa alla. Hän katsoi alas ja näki oman hahmonsa makaavan pohjalla, ulkopuolella, murskaantuneena ja hievahtamatta.
»Ei enää elossa!» valitti Toby. »Kuollut!»
»Kuollut!» toistivat haamut kuorossa.
»Hyvä Jumala! Ja uusi vuosi —»
»Mennyt», vastasivat haamut.
»Mitä ihmettä!» huudahti Toby. »Eksyinkö oikealta tieltä, niin että pimeässä jouduin tapulin ulkopuolelle ja sitten putosin maahan — vuosi takaperin?»
»Yhdeksän vuotta takaperin», selittivät haamut.
Samassa ne vetivät ojennetut kätensä takaisin, ja missä äsken oli ollut haamuja, siinä riippuivat nyt kellot.
Ja ne soivat, sillä niiden aika oli taas tullut. Samassa virkosi jälleen eloon pikku tonttujen lukematon liuta, ruveten hyörimään yhtä sekavasti kuin ennenkin, ja sitten, kellojen lakattua soimasta, ne häipyivät tapansa mukaan olemattomiin.
»Mitä nuo ovat?» kysyi Toby oppaaltaan. »Vai olenko päästäni sekaisin?»
»Ne ovat kellojen henkiä, niiden sointuja ilmassa», vastasi lapsi. »Niillä on sellaiset hahmot ja hommat kuin kuolevaisten toiveilla ja ajatuksilla ja niillä muistoilla, joita he ovat keränneet.»
»Entä sinä», jatkoi Toby neuvottomana, »kuka sinä olet?»
»Vaiti, vaiti!» torjui lapsi. »Katso tänne!»
Köyhässä, kurjassa huoneessa, samanlaista ompelutyötä tekemässä kuin niin monen monta kertaa ennenkin, ilmestyi nyt hänen nähtäväkseen Meg, hänen oma rakas tyttärensä. Toby ei edes yrittänyt painaa suudelmaa hänen otsalleen, puristaa häntä rakastavaa sydäntään vasten — hän tiesi, ettei hänellä enää ollut mitään tekemistä sellaisten hyväilyjen kanssa. Mutta hän pidätti väräjävää hengitystään ja pyyhkäisi silmistään sokaisevat kyyneleet, voidakseen katsella Megiä, vain nähdä hänet.
Voi, kuinka muuttunut Meg oli! Kirkkaiden silmien valo oli himmennyt. Poskilta oli mennyt kaikki kukoistus. Kaunis hän vielä oli niinkuin aina, mutta toivo, raikas toivo, joka oli hänelle puhunut kuin ääni, minne se oli hävinnyt?
Meg kohotti työstä katseensa seuralaiseen, ja vilkaistuaan samaan suuntaan Toby hätkähti.
Vaikka tämä toinen oli varttunut jo täysi-ikäiseksi naiseksi, tunsi Toby hänet heti. Pitkässä silkinpehmeässä tukassa hän näki juuri samat kiharat, ja huulien tienoilla oli vieläkin lapsen ilme. Ja katso — nyt kysyvinä Megiin päin kääntyneissä silmissä loisti sama katse kuin silloin illalla, kun hän kantoi pikku tyttöä kotiinsa.
Mutta kuka siis oli tämä lapsi, joka seisoi hänen itsensä vieressä?
Oudoksuen katsellessaan pikku oppaansa kasvoja Toby näki niissä jotakin ylimaailmallista ja häilyvän epämääräistä, mikä vaikutti, että hänen nähtävänään oli tuskin enempää kuin muisto silloisesta lapsesta—samoin kuin tuolla huoneessa ehkä oli myös Megin laita — mutta sittenkin tämä oli sama tyttö, ja pukukin oli sama.
Kuule — tuolla puhutaan!
»Meg», sanoi Lilian epäröiden, »kuinka usein kohotatkaan ompelutyöstä päätäsi katsoaksesi minuun!»
»Onko katseeni niin muuttunut, että se peloittaa sinua?» kysyi Meg.
»Ei, rakas Meg! Mutta sinä hymyilet noin kysyessäsi. Miksi et hymyile silloin, kun katsot minuun?»
»Hymyilen kyllä. Vai enkö?» Ja samalla Meg hymyili Lilianille.
»Niin nyt», vastasi Lilian, »mutta et tavallisesti. Kun luulet minun olevan niin kiinni työssäni, etten näe sinua, näytät niin huolestuneelta ja epätoivoiselta, että tuskin uskallan kohottaa katsettani. Eihän tässä kovassa ja raskaassa elämässä oikeastaan ole syytä hymyillä, mutta ennen olit niin hilpeä.»
»Enkö ole vieläkin?» huudahti Meg oudon hätääntyneellä äänellä ja nousi syleilemään Lilinia. »Minäkö teen, raskaan elämämme vielä raskaammaksi sinulle, Lilian?»
»Sinä yksin olet tehnyt sen elämäksi», vastasi Lilian ja suuteli häntä kiihkeästi, »ja toisinaan olen vain sinun tähtesi tahtonut elää, Meg. Tällaista työtä ja raatamista! Niin monta tuntia, niin monta päivää, niin monen monta pitkää yötä toivottomassa, ilottomassa, ainaisessa työssä — ei rikkauden kokoamiseksi, ei suurenmoista tai hauskaa elämää varten, ei edes riittäväksi elannoksi, vaikka se olisi kuinkakin vaatimaton, vaan ansaitaksemme pelkän leivän, haaliaksemme juuri sen verran, että jaksamme yhä raataa ja kärsiä puutetta ja pysyä hengissä tietäen kovan kohtalomme! Voi Meg, Meg!» Hänen äänensä kohosi, ja hän kietoi molemmat kätensä Megin ympärille kuin tuskassa. »Kuinka voikaan julma maailma kiertää rataansa ja katsella tällaista elämää!»
»Lilly!» sanoi Meg rauhoittavasti ja silitti kosteilta kasvoilta suortuvia taaksepäin. »No no, Lilly! Sinäkö puhut noin, vaikka olen niin sievä ja nuori!»
»Voi, Meg!» keskeytti Lilian, irroittautuen hänestä ja tutkien hänen kasvojaan hartaasti. »Sehän juuri onkin pahinta. Tee minut vanhaksi, Meg! Kuihduta minut ryppyiseksi ja pelasta kauheista ajatuksista, jotka nyt nuoruudessani kiusaavat minua!»
Toby kääntyi katsomaan oppaaseensa. Mutta lapsen haamu oli paennut.
Eikä hän itsekään jäänyt samaan paikkaan, sillä sir Joseph Bowley, köyhän ystävä ja isä, oli pannut toimeen suuren juhlan Bowleyn kartanossa lady Bowleyn syntymäpäivän kunniaksi. Ja koska lady Bowley oli syntynyt uudenvuodenpäivänä (mitä paikkakunnan sanomalehdet pitivät sallimuksen erikoisena viittauksena siihen, että lady Bowley oli luotu olemaan numero ensimmäinen), vietettiin tätä juhlaa uudenvuodenpäivänä.
Bowleyn kartano oli täynnä vieraita. Punakasvoinen herra oli siellä, samoin Filer ja mainio neuvosmies Cute ynnä monta muuta. Neuvosmies oli hyvin myötätuntoinen ylhäisille, ja hänen tuttavuutensa sir Joseph Bowleyn kanssa oli melkoisesti vahvistunut hänen huomaavaisen kirjeensä nojalla, niin että hänestä oli tullut suorastaan perhetuttu. Siellä liikuskeli myös Tobyn haamuparka surullisena ja etsi opastaan.
Suuressa salissa valmisteltiin suuria päivällisiä, jolloin sir Joseph Bowley aikoi kuuluisana köyhien ystävänä ja isänä pitää suuren puheen. Hänen ystäviensä ja lastensa oli määrä ensin syödä luumuvanukasta toisessa salissa ja sitten, sovitun merkin saatuaan, kokoontua toisten kanssa perhepiiriksi, jossa moni miehinen silmä kostuisi liikutuksesta.
Mutta siellä oli tekeillä muutakin, jopa vielä merkillisempää. Sir Joseph Bowley, aatelismies ja parlamentin jäsen, aikoi heittää keilaa — oikein todellisesti — alustalaistensa kanssa.
»Se johtaa mieleen», huomautti neuvosmies Cute, »kuningas Henrikin, rotevan kuningas Henrikin, suorasukaisen kuningas Henrikin ajan. Jaa-a, uljas luonne!»
»Hyvinkin», myönsi Filer kuivasti. »Otti vaimoja ja murhasi ne. Muuten paljoa useampia vaimoja kuin keskimäärin naidaan.»
»Sinä kai menet naimisiin kauniiden neitojen kanssa etkä murhaa heitä?» lausui neuvosmies Bowleyn kaksitoistavuotiaalle perilliselle. »Herttainen poika! Arvatenkin saamme tämän nuoren herran parlamenttiin ennenkuin osaamme aavistaa», jatkoi hän pidellen poikaa hartioista ja katsoen häneen niin miettiväisesti kuin osasi. »Hänen menestyksensä vaaleissa, hänen puheensa parlamentissa, hänen ensi esiintymisensä hallituksen jäsenenä, hänen loistavat saavutuksensa kaikilla aloilla tulevat korviimme, ja me pidämme hänestä valtuustossa pikku puheen, siitä olen varma, ennenkuin ehdimme edes katsella ympärillemme.»
»Ohho, sellaisen eron tekevät kengät ja sukat», mietti Toby. Mutta hänen sydämensä oli myötätuntoinen tuolle lapselle, koska hän rakasti niitä kengättömiä ja sukattomia poikia, jotka olivat (neuvosmiehen sanojen mukaan) ennakolta määrätyt kasvamaan pahoiksi ja jollaisia myös Meg-raukan lapset voisivat olla.
»Richard», huokasi Toby liikkuen seurassa edestakaisin, »missä hän on? Täältä en häntä löydä. Missä Richard on?»
Eikä ollutkaan luultavaa, että Richard oli siellä, jos muuten enää oli hengissä. Mutta suru ja yksinäisyys hämmensi Tobyn ajatuksia, ja siksi hän yhä vaelsi komeassa seurassa hakien opastaan ja hokien: »Missä Richard on? Näyttäkää minulle Richard!»
Tällöin hän tapasi Fishin, yksityissihteerin, joka oli kovasti kiihdyksissä.
»Hyväinen aika!» huudahteli Fish. »Missä on neuvosmies Cute? Onko kukaan nähnyt neuvosmiestä?»
Sepä oli merkillinen kysymys, sillä kuka olisikaan voinut olla näkemättä neuvosmies Cutea, joka aina oli niin kohtelias ja niin suopea ja muisti ihmisten tietysti haluavan häntä katsella, niin että jos hänessä oli mitään vikaa, niin häntä ehkä saattoi moittia ainaisesta näkymisestä. Ja missä tahansa oli ylhäistä väkeä, siellä tavattiin myös Cute myötätuntonsa vetämänä.
Jotkut äänet huusivat, että hän oli sir Josephia ympäröivässä piirissä. Fish tunkeutui sinne, löysi hänet ja vei toisten huomaamatta läheiseen ikkunakomeroon. Toby liittyi heihin, ei omasta tahdostaan, vaan siksi, että hänen askeliaan ohjattiin sille suunnalle.
»Arvoisa neuvosmies Cute», sanoi Fish, »siirtykää vielä vähän kauemmas seurasta. Nyt on sattunut jotakin ihan kauheata. Juuri äsken sain siitä tiedon. Luullakseni on parasta, ettei sitä ilmoiteta sir Josephille, ennenkuin tämä juhla on lopussa. Tunnettehan sir Josephin ja voitte siis lausua minulle mielipiteenne. Asia on mitä kamalin ja valitettavin.»
»Fish!» vastasi neuvosmies. »Fish, hyvä mies, mitä on tapahtunut? Toivoakseni ei mitään kapinallista? Ei suinkaan ole yritetty niskoitella viranomaisia vastaan?»
»Deedles, pankkiiri», läähätti sihteeri. »Deedles-veljesten pankkiliikkeen omistaja — jonka piti myös saapua tänne — kultaseppien liiton erityinen luottamusmies —»
»Lakkauttanut maksunsa, niinkö?» keskeytti neuvosmies pelästyneenä. »Eihän se ole mahdollista!»
»Ampunut itsensä!»
»Hyvä Jumala!»
»Pistänyt kaksipiippuisen pistoolin suuhunsa omassa konttorissaan», selitti Fish, »ja lennättänyt aivonsa pellolle. Ilman mitään aihetta. Ruhtinaallisissa varoissa.»
»Varoissa!» toisti neuvosmies. »Niin, loistavan rikas. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia. Tehnyt itsemurhan, Fish, omalla kädellään!»
»Tänä aamuna», lisäsi Fish.
»Voi niitä aivoja, ihmisaivoja!» huudahti neuvosmies kohottaen käsiään hurskaasti. »Niin, hermosto on salaperäinen laite ihmiseksi nimitetyssä koneessa. Kuinka pieni asianhaara voi panna sen epäkuntoon, kun olemme niin puutteellisia! Ehkä syynä oli jokin ateria, Fish. Tai hän oli tyytymätön poikaansa, joka kuulemani mukaan rupesi kurjistelemaan ja usein kirjoitti vekseleitä hänen maksettavikseen ilman mitään lupaa. Mitä kunnioitettavin mies, kaikkein kunnioitettavimpia, mitä koskaan olen tuntenut. Valitettava tapaus, julkinen onnettomuus. Pidän huolta siitä, että hänen kuolemansa johdosta ilmaistaan mitä suurinta surua. Perin kunnioitettava mies. Mutta Yksi on ylhäällä, Fish. Meidän pitää alistua.»
Mitä ihmettä, neuvosmies! Eikö sanaakaan lopun tekemisestä? Muista, tuomari, kuinka olet siveysopillasi rehennellyt. Kuule, neuvosmies, pane nuo vaakakupit tasapainoon. Heitä minut tälle tyhjälle puolelle: ei mitään päivällistä ja jonkin köyhän naisen luonnonlähteet kuivettuneina nälästä ja kurjuudesta, niin etteivät ne kykene täyttämään vaatimuksia, joihin hänen lapsellaan on oikeus pyhästä Eeva-äidistä saakka. Punnitse vaakakupit, sinä Daniel, joka joudut tuomiolle, kun aikasi tulee! Punnitse ne tuhansien kärsivien nähden, heidän tarkasti katsellessaan julmaa ilvettäsi. Tai jos menisit päästäsi sekaisin — niihin ei olisikaan pitkä matka — ja tekisit lopun tuosta kurkustasi, siten varoittaen kumppanejasi (mikäli sinulla niitä on) enää rääkymästä omahyväistä häijyyttä murtuneille sydämille, niin mitä sitten?
Nämä sanat nousivat Tobyn sydämeen, ikäänkuin jokin sisäinen ääni olisi ne puhunut. Neuvosmies Cute sitoutui auttamaan Fishiä surullisen tapahtuman ilmoittamisessa sir Josephille juhlan jälkeen. Sitten hän, ennenkuin he erosivat, puristi Fishin kättä haikein mielin ja lausui: »Mitä kunnioitettavin mies!» Ja lopuksi hän tunnusti, että hänenkin oli melkein mahdotonta käsittää, kuinka sellaisia onnettomuuksia sallittiin maan päällä.
»Se panee miltei ajattelemaan», sanoi hän, »jollei asiaa tuntisi paremmin, että maailman menoon toisinaan sekaantuu jokin mullistava vaikutus, vahingoittaen yhteiskuntarakenteen yleistä taloutta. Deedles-veljekset!»
Keilanheitto onnistui erinomaisesti. Sir Joseph kaatoi keiloja varsin taitavasti, nuori herra Bowley pääsi lyhyemmällä matkalla myös etusijalle, ja jokainen sanoi, että nyt, kun parooni ja paroonin poika löivät keilaa, isänmaa jälleen edistyi niin nopeasti kuin se oli mahdollista.
Määrättynä hetkenä tarjoiltiin juhla-ateria. Toby siirtyi toisten kera isoon saliin vastoin tahtoaankin, sillä hänet vei sinne jokin mahtavampi voima. Näky oli kerrassaan komea; naiset olivat hyvin kauniita ja kaikki vieraat ihastuneita, hilpeitä, hyvällä tuulella. Kun avattiin alempi ovi ja kartanon väki tulvi sisään maalaispukimissa, kohosi näytelmän kauneus korkeimmilleen, mutta Toby huokaili yhä: »Missä Richard on? Hänen pitäisi auttaa ja lohduttaa Megiä. En näe Richardia.»
Siellä oli pidetty muutamia puheita, juotu lady Bowleyn malja, ja sir Joseph oli kiittänyt ja pitänyt suuren puheensa, osoittaen monin esimerkein olevansa synnynnäinen ystävä ja isä ja niin edespäin. Hän oli myöskin esittänyt maljan ystävilleen ja lapsilleen ja työn arvolle. Heti tämän jälkeen kiintyi Tobyn huomio pieneen häiriöön, joka oli sattunut salin perällä. Sieltä tunkeutui, kun oli vähän aikaa kuulunut melua ja vastaväitteitä, esille eräs mies, jääden seisomaan yksikseen kaikkien nähtävänä.
Se ei ollut Richard, mutta kuitenkin eräs, jota Toby oli ajatellut ja kaivannut monta kertaa. Niukemmassa valossa hän ei kenties olisi varmasti tuntenut tätä raihnaista ukkoa, joka oli harmaapäinen ja kumarainen, mutta kun lamppujen räikeä hehku osui tulijan ryhmyiseen, pörröiseen päähän, tunsi hän Will Fernin samalla hetkellä kuin tämä ilmestyi joukosta.
»Mitä tämä on?» huudahti sir Joseph nousten seisaalle. »Kuka on päästänyt tuon miehen sisään? Sehän on vankilasta tullut rikollinen! Herra Fish, olkaa niin hyvä ja —»
»Malttakaa hetkinen!» keskeytti Will Fern. »Mylady, te olette syntynyt uudenvuodenpäivänä, ja tänään vietetään juhlaa kunniaksenne. Pyydän teitä hankkimaan minulle luvan puhua muutaman sanan.»
Lady Bowley lausui jonkun sanan hänen puolestaan, ja sir Joseph istuutui paikalleen luontaisen arvokkaasti.
Ryysyinen vieras — sillä hänen pukunsa oli tosiaankin viheliäinen — katseli seuruetta ympärillään ja osoitti sille kunnioitustaan nöyrällä kumarruksella.
»Herrasväki!» aloitti hän. »Te olette juoneet työntekijäin maljan. Katsokaa minua!»
»Päästetty äsken vankilasta», selitti Fish.
»Juuri niin», vahvisti Fern. »Eikä tämä ole ensi kerta eikä toinen, kolmas tai neljäskään.»
Filerin kuultiin äreästi huomauttavan, että neljä kertaa meni keskimäärin yli ja että sellaisen miehen pitäisi hävetä.
»Herrasväki!» toisti Fern. »Katsokaa minua! Te näette, että olen mitä kurjimmassa tilassa. Minuun ei koske mikään loukkaus tai solvaus, ettekä myöskään voisi minua auttaa, sillä se aika, jolloin lempeät sananne tai tekonne olisivat minulle tehneet hyvää» — tässä hän löi kädellä rintaansa ja ravisti päätänsä — »on mennyt niinkuin viimevuotinen apilantuoksu ilmaan. Sallikaa minun puhua pari sanaa näiden puolesta» — hän viittasi läsnäolevaan työväkeen — »ja nyt ollessanne koolla kuulkaa kerrankin suora totuus!»
»Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä», sanoi isäntä, »joka haluaisi häntä puhemiehekseen».
»Kaiketi ei, sir Joseph. Sen kyllä uskon. Silti lienee totta, mitä aion sanoa. Pikemminkin se voi todistaa, että näin on laita. Herrasväki, minä olen asunut monta vuotta tällä paikkakunnalla. Mökkini voitte nähdä tuolla oja-aidan toisella puolella. Lukemattomia kertoja olen nähnyt neitosten piirtävän sen kirjoihinsa. Olen kuullut sanottavan, että siitä tulee kaunis kuva, mutta siinä ei näe pahoja ilmoja, ja siksi mökkini sopii paremmin maalattavaksi kuin asuinpaikaksi. No niin, siellä minä olen asunut. Kuinka raskasta, kuinka katkeran raskasta elämäni on siellä ollut, sitä en aio kuvailla sen osaatte itsekin päättää.»
Hän puhui samoin kuin oli puhunut illalla, jolloin Toby tapasi hänet kadulla. Hänen äänensä oli nyt syvempi ja karheampi, ja toisinaan se värähteli, mutta kertaakaan hän ei korottanut sitä intohimoisesti; joskus se nousi hieman yläpuolelle sitä vakaan ankaraa tasaisuutta, joka on sopusoinnussa suorien tosiasioiden kanssa..
»Vaikeampaa kuin luulettekaan, herrasväki, on kasvaa sellaisissa oloissa siivoksi, tavallisen siivoksi. Mutta että minusta tuli mies eikä elukka, puhunee jotakin puolestani — tarkoitan entisyyttäni. Ollessani tällainen kuin nyt olen ei voi puolestani sanoa mitään eikä myöskään mitään tehdä hyväkseni. Se ei enää voi koskea minua.»
»Iloitsen siitä, että tämä mies on tullut luoksemme», lausui sir Joseph, silmäillen eri tahoille levollisesti. »Älkää häntä häiritkö. Sallimus näyttää sen järjestäneen näin. Hän on esimerkki — elävä esimerkki. Toivon ja uskon vakaasti, ettei se mene hukkaan, vaan on opiksi tänne kokoontuneille ystävilleni.»
»Siellä elää kituutin jollakin tavalla», jatkoi Fern lyhyen vaitiolon jälkeen. »En tiedä itsekään, kuinka se oli mahdollista, eikä sitä käsitä kukaan muu, mutta niin raskasta se oli, etten voinut sitä katsella hilpein mielin tai uskotella olevani muuta kuin olin. Kun te herrat, jotka istutte tuomareina, näette miehen kasvoissa epätoivon merkit, sanotte te toisillenne: 'Hän on epäiltävä olento. Minulla on', sanotte te, 'syytä epäillä Will Ferniä. Pitäkää sitä miestä silmällä!' En väitä, hyvät herrat, ettei se olisi ihan luonnollista, vaan sanon ainoastaan, että niin on laita, ja siitä lähtien, mitä tahansa Will Fern tekee tai jättää tekemättä — yhdentekevää — kaikki kääntyy häntä vastaan.»
Neuvosmies Cute työnsi molemmat peukalonsa liivintaskuihin, nojautui istuessaan taaksepäin ja nyökkäsi hymyillen läheistä kynttiläkruunua kohti ikäänkuin ajattelisi: »Tietysti! Sitähän minä sinulle selitin. Tavallinen virsi! Hyväinen aika, tuohon kaikkeen me olemme tottuneet — niin minä kuin muutkin.»
»Katsokaa, hyvät herrat», jatkoi Will Fern ojentaen käsiään, samalla kun hänen riutuneille kasvoilleen hetkeksi tuli punastus, »kuinka lakinne ovat laaditut meitä vainoamaan, kun olemme joutuneet tähän tilaan. Koetan mennä asumaan jonnekin muualle. Silloin olen heti kulkuri, ja minut pistetään tyrmään. Sitten tulen takaisin tänne. Menen poimimaan metsästänne pähkinöitä ja taitan jonkun oksan tai pari — kenelle se ei sattuisi? Taas minut viedään vankilaan. Joku metsänvartijoistanne näkee minut keskellä päivää likellä omaa puutarhatilkkuani, pyssy mukana. Jälleen vankilaan! Minulla on tietysti vihaista sanakopua tuon miehen kanssa, kun olen päässyt vapaaksi. Siitä tulee uusi vankeustuomio. Jos leikkaan itselleni kepin tai syön mädän omenan tai nauriin, niin taas minut otetaan kiinni. Kun sitten koko päivän kestävällä kotimatkalla vankilasta pyydän joltakulta almua, olen jälleen kiikissä. Viimein poliisit, metsänvartijat, kaikki tapaavat minut kaikkialla jotakin tekemässä. Mitäs muuta — pistetään sellainen kulkuri vankilaan, eikä hänellä muuta kotia olekaan.»
Neuvosmies nyökkäsi älykkäästi ikäänkuin aikoisi sanoa: »Ja varsin hyvä koti se onkin.»
»Puhunko tässä auttaakseni omaa kohtaloani?» huudahti Fern. »Kuka voi minulle antaa takaisin vapauteni, hyvän maineeni, viattoman veljentyttäreni? Eivät edes koko Englannin kaikki lordit ja ladyt. Mutta, hyvät herrat, ollessanne tekemisissä muiden minun kaltaisteni kanssa, aloittakaa oikeasta päästä! Antakaa meille armeliaisuudesta paremmat kodit jo silloin, kun makaamme kehdoissa; antakaa parempaa ruokaa, kun raadamme henkemme ylläpidoksi; antakaa lempeämmät lait palauttamaan meidät oikealle tielle, kun horjahdamme, älkääkä panko alinomaa eteemme vankilaa, minne tahansa käännymme. Silloin ei ole pienintäkään ystävyyden osoitusta, jota työläinen ei teiltä ottaisi vastaan niin kiitollisena kuin ihminen ikinä osaa, sillä hänen luontonsa on kärsivällinen, rauhallinen ja taipuvainen. Mutta teidän pitää ensin herättää hänessä oikea mielenlaatu; sillä nykyään hänen henkensä on teistä kaukana, olkoonpa hän sellainen hylky kuin minä tai sellainen kuin joku täällä seisovista. Tuokaa se takaisin, se henki, hyvät herrat, ennenkuin tulee se päivä, jolloin hänen raamattunsakin saa toisen sisällyksen hänen muuttuneessa mielessään ja sanat tuntuvat hänen korvissaan kuuluvan, niinkuin ne toisinaan kuulin vankilassa: 'Minne sinä menet, en minä voi mennä; missä sinä asut, siellä en minä asu; sinun kansasi ei ole minun kansani eikä sinun Jumalasi minun Jumalani!'»
Salissa jouduttiin äkkiä hämille ja levottomiksi. Toby luuli aluksi, että jotkut olivat nousseet pystyyn heittääkseen Fernin ulos ja että näyttämön muutos oli siitä johtunut. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi, että sali ja koko seura oli kadonnut näkyvistä ja että hänen edessään jälleen oli hänen tyttärensä samassa työssä kuin ennenkin. Nyt ullakkokamari oli kuitenkin köyhempi ja kurjempi, eikä Megin vieressä enää ollut Liliania.
Ompelukehys, jonka ääressä Meg oli työskennellyt, oli nostettu syrjään hyllylle ja verhottu, ja tuoli, jolla hän oli istunut, oli käännetty seinään päin. Näistä pikkuseikoista ja Megin riutuneista kasvoista saattoi lukea kokonaisen elämäntarinan. Voi, kuka olisikaan voinut olla sitä lukematta!
Meg rasitti silmiään työssä pimeään asti, niin ettei enää nähnyt lankoja, ja illan tultua sytytti vaivaisen kynttilän, jatkaen aherrustaan. Hänen isänsä oli yhä näkymättömänä hänen luonaan, katsellen häntä, rakastaen häntä — ah, kuinka hellästi! — ja puhellen hänelle lempeästi vanhoista ajoista ja kirkonkelloista, vaikka surkean onnettomana tiesikin, ettei Meg häntä kuullut.
Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun ovelle koputettiin. Meg avasi sen. Kynnykselle ilmestyi mies, ryhditön, masentunut, juopunut retkale, hurjistelussa ja paheessa turmeltunut, tukka pörröisenä ja parta ajamatta, mutta häneen oli kuitenkin jäänyt merkkejä siitä, että hän oli nuorena ollut kaunispiirteinen ja komeavartaloinen.
Mies seisoi hievahtamatta, kunnes sai Megiltä luvan astua sisään. Peräytyen pari askelta Meg katseli häntä ääneti ja surullisesta Tobyn toivo oli nyt täyttynyt: hän sai tässä nähdä Richardin.
»Saanko tulla sisään, Margaret?»
»Kyllä. Tule vain!»
Hyvä oli, että Toby tunsi hänet, ennenkuin hän puhui, sillä jos hän vielä olisi vähänkin epäillyt, olisi hänen kuulemansa karhea, särähtelevä ääni pannut hänet uskomaan, ettei tuo vastenmielinen vieras ollutkaan Richard, vaan joku muu.
Kamarissa oli ainoastaan kaksi tuolia. Meg antoi Richardille omansa ja seisoi vähän matkan päässä hänestä odottamassa, mitä hänellä oli sanottavaa.
Richard seisoi kuitenkin ääneti, tuijottaen tylsästi lattiaan, huulillaan iloton, typerä hymy, niin surkeana näytteenä alennuksesta, toivottomuudesta, täydellisestä rappiosta, että Meg peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi poispäin salatakseen, kuinka kovasti tämä näky häneen koski.
Herättyään hänen hameensa kahinasta tai jostakin sellaisesta pikku häiriöstä Richard kohotti päänsä ja alkoi puhua, ikäänkuin hänen tultuaan sisään ei olisikaan ollut äänettömyyttä.
»Yhä vielä työssä, Margaret? Sinä teet työtä myöhään.»
»Yleensä teen niin.»
»Ja myöskin varhain?»
»Ja varhain.»
»Niin hänkin sanoi. Hän kertoi, ettet sinä koskaan väsynyt tai ainakaan et myöntänyt olevasi väsyksissä. Et koko sinä aikana, jonka asuitte yhdessä. Etkä silloinkaan, kun olit nääntyä työstä ja paastoamisesta. Mutta senhän sanoin sinulle jo viime kerrallakin täällä käydessäni.»
»Niin sanoit», vastasi Meg. »Ja silloin pyysin, ettet puhuisi siitä, ja sinä lupasit pyhästi, Richard, olla puhumatta.»
»Vai lupasin pyhästi!» toisti Richard, nauraen kuin hölmö ja tuijottaen tylsästi eteensä. »Niin kai, pyhästi lupasin.» Sitten hän näytti taas heräävän ja jatkoi vilkastuneena: »Mutta mitä minä sille voin, Margaret? Mitä on tehtävä? Hän on taas käynyt luonani.»
»Taasko?» huudahti Meg, lyöden kätensä yhteen. »Voi, ajatteleeko hän minua niin usein? Kävikö hän taas?»
»Kymmeniä kertoja», vastasi Richard. »Margaret, hän ihan vainoo minua. Hän juoksee jäljessäni kaduilla ja työntää sen kouraani. Kuulen hänen askeleensa pitkin hiilimuraa, kun olen työssä (ha-haa, eipä sitä satu usein), ja ennenkuin ehdin päätäni kääntää, kuulen hänen äänensä: 'Richard, älä katso taaksesi! Taivaan tähden, anna hänelle tämä!' Hän tuo sen sinne, missä asun, lähettää sen postissa, koputtaa ruutuun ja panee sen ikkunalaudalle. Mitä ihmettä voin tehdä? Katsoppa sitä!»
Hän piteli kädessään pientä kukkaroa ja helisti sen sisällystä.
»Piilota se!» sanoi Meg. »Pane piiloon! Kun hän tulee uudestaan, sano hänelle, Richard, että rakastan häntä koko sielultani, etten kertaakaan pane maata, ennenkuin olen siunannut häntä ja hänen puolestaan rukoillut, ja etten yksin tehdessäni työtä koskaan lakkaa häntä ajattelemasta — että hän on luonani päivällä ja yöllä, että jos kuolisin vaikka jo huomenna, muistelisin häntä viimeisessä hengenvedossani, mutta etten voi sitä katsoa.»
Richard veti hitaasti kätensä takaisin ja puristaen rahakukkaroa sanoi uneliaan miettiväisesti:
»Olen sanonut hänelle niin. Ja puhunut niin selvästi kuin sanoilla kukaan osaa. Olen vienyt tämän lahjan takaisin ja jättänyt sen hänen ovelleen, ainakin kymmenen kertaa. Mutta kun hän viimeksi seisoi edessäni, mitä voin tehdä?»
»Siis näit hänet!» huudahti Meg. »Näit ilmielävänä! Oi, Lilian, suloinen tyttöni! Voi, Lilian, Lilian!»
»Näin hänet», toisti Richard, ei vastaukseksi, vaan entiseen tapaansa hitaasti jatkaen ajatustensa kulkua. »Siinä hän seisoi edessäni vavisten. 'Minkä näköinen hän on, Richard? Puhuuko hän koskaan minusta? Onko hän laihtunut? Mitä siinä nyt on, entisellä paikallani pöydän ääressä? Entä se kehys, jolla hän minulle opetti työtämme, onko hän polttanut sen, Richard?' Siinä hän seisoi, ja niin kuulin hänen puhuvan.»
Meg tukahdutti nyyhkytyksensä ja kyynelten virratessa pitkin poskia kurotti itseään likemmäksi, jottei häneltä menisi hukkaan ainoatakaan sanaa.
Kyynärpäät polvia vasten, eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin se, mitä hän nyt kertoi, olisi lattiaan piirrettynä puoliselvin kirjaimin, joita oli hänen toimekseen annettu tulkita sanoiksi, Richard jatkoi:
»Näin hän puhui: 'Richard, minä olen langennut syvälle, ja voit arvata, kuinka paljon olen kärsinyt, kun tämä on lähetetty minulle takaisin ja sittenkin siedän sen tuskan, että omin käsin tuon sen sinulle uudestaan. Mutta sinähän ennen rakastit häntä hellästi — muistan sen hyvin. Toisia astui väliinne — pelko ja mustasukkaisuus, epäilys ja väärä ylpeys vieroittivat sinut hänestä, mutta kuitenkin rakastit häntä, sen muistan.' Luullakseni hän oli oikeassa», keskeytti Richard kertomuksensa hetkeksi. »Rakastin kyllä. Mutta se ei kuulu tähän asiaan. 'Voi, Richard, jos koskaan rakastit — jos vielä vähänkin muistat ollutta ja mennyttä, niin vie tämä hänelle jälleen. Koeta edes kerran! Sano hänelle, kuinka pyysin ja rukoilin. Sano, kuinka laskin pääni olkaasi vasten, johon hän on nojannut päätänsä, ja olin niin nöyrä sinua kohtaan, Richard. Kerro hänelle katselleesi minua kasvoihin ja nähneesi, kuinka se kauneus, jota hän niin usein ylisti, on kaikki mennyt, iäksi mennyt, ja kuinka sen sijalla nyt on kuihtuneet, ontot posket, joita katsellessaan hän itkisi. Kerro hänelle kaikki ja vie tämä takaisin — hän ei enää kieltäydy ottamasta vastaan. Hän ei henno sitä.'»
Sitten hän istui mietteissään ja hoki viime sanojaan, kunnes jälleen heräsi ja nousi pystyyn.
»Et siis huoli tästä, Margaret?»
Meg ravisti päätänsä ja ilmaisi viittauksella pyynnön, että Richard lähtisi.
»Hyvää yötä, Margaret!»
»Hyvää yötä!»
Richard kääntyi vielä katsomaan Megiä, jonka suru ja ehkä myös äänessä väräjävä surkuttelu oli koskenut häneen. Se oli nopea, hätäinen liikahdus, ja tuokioksi sävähti hänen ryhtiinsä entistä reippautta. Sitten hän meni ulos samanlaisena kuin oli tullutkin. Eikä tämä sammuneen tulen leimahdus näkynyt hänelle selvemmin valaisevan, kuinka syvälle hän oli alentunut.
Välittämättä mielenmasennuksesta, surusta tai kidutuksesta Megin piti saada työnsä valmiiksi. Siksi hän taas istuutui ponnistamaan entiseen tapaan. Tuli yö, sydänyö, ja yhä hän ompeli.
Takassa paloi niukka tuli, sillä yö oli kylmä, ja toisinaan hän kohensi sitä. Kirkonkellot löivät puoli yksi, kun hän vielä teki työtä, ja lyöntien lakattua kuului ovelta hiljaista koputusta. Ennenkuin Meg ehti edes ihmetellä, kuka siellä pyrki sisään näin tavattomana aikana, työntyi ovi jo auki.
Oi, nuoruus ja kauneus, niin onnellisia kuin teidän pitäisi olla, katsokaa tänne! Nuoruus ja kauneus, te siunatut, jotka silmäätte ympärillänne kaikki ja toteutatte Luojanne tarkoitukset, katsokaa tänne!
Meg näki tulijan, kirkaisi hänen nimensä, huusi: »Lilian!»
Lilian oli nopea, polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen vaatteisiinsa.
»Ylös, kultani! Ylös, Lilian! Omani, rakkaimpani!»
»Ei koskaan enää, Meg, ei koskaan! Täällä, tässä likelläsi, pitäen kiinni sinusta, tuntien rakkaan hengityksesi kasvoillani!»
»Suloinen Lilian, rakas Lilian! Sydämeni lapsi — yhdenkään äidin rakkaus ei voi olla hellempi — paina pääsi sydäntäni vasten!»
»Ei koskaan enää, Meg. Ei koskaan! Kun ensi kerran katsoin silmiisi, olit polvillasi edessäni. Anna minun kuolla näin polvistuneena eteesi. Tässä se tapahtukoon.»
»Sinä olet tullut takaisin. Oma aarteeni! Nyt alamme asua jälleen yhdessä, raataa, toivoa yhdessä, ja sitten kuolemme myös yhdessä.»
»Voi, suutele huuliani, Meg, kiedo kätesi ympärilleni, purista minua polveasi vasten, katso minuun lempeästi, mutta älä kohota minua pystyyn! Salli sen tapahtua tässä. Anna minun viimeistä kertaa katsella rakkaita kasvojasi, kun olen tässä polvillani.»
Oi, nuoruus ja kauneus, niin onnellisia kuin teidän pitäisi olla, katsokaa tänne! Nuoruus ja kauneus, jotka toteutatte Luojanne tarkoitukset, katsokaa tänne!
»Anna minulle anteeksi, Meg! Niin rakas, niin rakas! Anna anteeksi! Ja minä tiedänkin, että annat — näen sen kasvoistasi, mutta sano se, Meg!»
Meg täytti hänen pyyntönsä, painaen huulensa Lilianin poskelle. Ja samalla hänen kätensä olivat kietoutuneet sydämen ympärille, jonka hän tajusi nyt murtuneeksi.
»Jumala sinua siunatkoon, rakkaimpani! Suutele minua vielä kerran! Hän salli Marian istua jalkainsa juuressa ja kuivata niitä hiuksillaan. Oi, Meg, mikä armo ja sääli!»
Lilianin kuollessa kosketti takaisin tulleen viattoman ja säteilevän lapsen henki Tobyn käteen ja talutti hänet pois.
NELJÄS LUKU
Mielessään jokin uudistunut muisto kellotapulin pikku tontuista, jokin hämärä vaikutelma kellojen soimisesta, jokin sekava tietoisuus siitä, että aaveita oli ilmestynyt yhä uusia, kunnes niitä ei jaksanut enää muistaakaan tavattoman vilinän takia, ja jokin äkillinen huomio — vaikkei hän aavistanut, mistä se oli kotoisin — että tällä välin oli kulunut monta vuotta, Toby seisoi katselemassa kuolevaisia, lapsen henki seuralaisenaan.
Ne olivat lihavaa, punaposkista, hyvinvoipaa väkeä. Tosin siinä oli vain kaksi ihmistä, mutta poskien punaa olisi heiltä riittänyt kymmenellekin. He istuivat leimuavan takkatulen ääressä, kahden puolen pientä matalaa pöytää, ja jollei kuuman teen ja voikakkujen tuoksu viipynyt tässä huoneessa kauempaa kuin useimmissa muissa, niin sopi päätellä, että pöydällä oli juuri äsken ollut jokin ateria. Mutta kupit ja vadit olivat jälleen puhtaina asianomaisilla paikoillaan nurkan hyllykaapissa, messinkivartinen paistinhaarukka riippui tavallisessa sopassaan harottaen neljää joutilasta hyppystään ikäänkuin haluaisi niistä otettavaksi hansikkaan mittaa, eikä äsken lopetetusta syönnistä näkynyt muuta merkkiä kuin että tulen edessä lämmittelevä kissa pesi ja pyyhki viiksiään ja isäntäväen kasvot kiilsivät mielihyvästä, jottei tarvitsisi sanoa: rasvasta.
Tämä viihtyisä pari (nähtävästi aviopari) oli rehellisesti jakanut uunivalkean keskenään ja istui nyt katselemassa säihkyvien kipinäin putoilua suojaristikolle. Välistä he nyykähtivät torkuksiin ja sitten taas heräsivät valveille, kun jokin muita isompi kekäle tuli rätisten alas, ikäänkuin koko hiillos olisi romahtamassa sen mukana.
Tulen äkillisestä sammumisesta ei kuitenkaan ollut mitään pelkoa, sillä sen roihu oli kyllin suuri valaisemaan, ei ainoastaan tätä pikku huonetta, oven lasiruutuja ja niitä puoleksi peittäviä verhoja, vaan myös sen pienen myymälän, joka oli oven toisella puolella. Niin, se oli pieni myymälä, sullottu täyteen tavaraa kuin haikalan ahnas maha, jonne mahtuu mitä tahansa. Juustoa, voita, polttopuita, saippuaa, säilykkeitä, tulitikkuja, silavaa, pöytäolutta, hyrriä, makeisia, leijoja, linnunjyviä, savustettua sianlihaa, koivuvastoja, pesukiviä, suolaa, etikkaa, saapasmustetta, silliä, kirjoitustarpeita, ihraa, sienikastiketta, kureliivinnauhoja, leipäkakkuja, höyhenpalloja, kananmunia ja kivikyniä — kaikkia näitä siellä oli kuin kaloja, jotka tämä ahnas pikku kauppa oli haalinut verkkoonsa. Kuinka paljon muuta sekatavaraa oli lisäksi, sitä olisi vaikea sanoa, mutta käärelankakeriä, sipulinippuja, kynttilätötteröitä, kaalinkupuja ja harjoja riippui kimppuina katosta kuin tavattomina hedelminä, ja samalla levisi kaikenlaisista rasioista suloisia lemuja vahvistaen todeksi ulko-oven yläpuolella näkyvän kirjoituksen, joka tiedoitti yleisölle, että tämän myymälän omistaja oli laillisesti oikeutettu tee-, kahvi-, tupakka-, pippuri- ja nuuskakauppias.
Vilkaistuaan siihen osaan kauppavarastoa, joka näkyi takkatulen hohteessa, samalla kun sitä valaisi vähemmän pirteä säteily kahdesta savuttaneesta lampusta, jotka paloivat itse myymälässä vain himmeästi, ikäänkuin niiden keuhkot olisivat tukkeutuneet, ja käännettyhän sitten katseensa toiseen tässä arkihuoneessa istuvista henkilöistä Tobyn ei ollut lainkaan vaikea tuntea rehevää naisihmistä rouva Chickenstalkeriksi, jolla oli ollut taipumusta lihomiseen jo ennenkin, pitäessään omalla nimellään sekatavarakauppaa ja tileissään pikku saatavaa Tobylta.
Hänen seuralaistaan ei ollut niin helppo tuntea. Leveä riippuva leuka, jonka poimut olivat niin syvät, että niihin olisi voinut upottaa koko sormensa, ihmettelevät silmät, jotka näyttivät tekevän toisilleen muistutuksia yhä syvemmälle painumisesta pehmeiden kasvojen vajottavaan rasvaan, nenä, jonka toimintaa vaivasi yleisesti nuhaksi nimitetty häiriö, lyhyt paksu niska ja työläästi hengittävä rinta muine samanlaisine erikoispiirteineen, joiden pitäisi pysyä muistissa, eivät aluksi sopineet kehenkään, jonka Toby oli aikaisemmin nähnyt, mutta kuitenkin hänestä tuntui, että ne olivat jollakin tavalla tuttuja. Viimein hän älysi, että tämä rouva Chickenstalkerin kumppani sekä kaupallisella alalla että elämän mutkaisilla poluilla oli sir Joseph Bowleyn entinen ovenvartija, se halvaukseen taipuvainen hölmö, joka vuosia sitten oli Tobyn mielessä yhtynyt rouva Chickenstalkeriin, päästäessään hänet sisälle Bowleyn taloon tunnustamaan olevansa velkaa rouva Chickenstalkerille ja saamaan vasten silmiään niin ankaria moitteita.
Toby ei paljoa välittänyt tästä muutoksesta nähtyään niin monenlaista outoa, mutta toisinaan ajatukset liikkuivat väkisinkin määrättyyn suuntaan, eikä hän voinut olla kurkistamatta oven taakse, missä asiakkaiden velkatilejä tavallisesti pidettiin liidulla muistiin kirjoitettuina. Hänen nimeään ei näkynyt siellä. Joitakin nimiä kyllä oli, mutta niitä hän ei tuntenut, ja sitäpaitsi niitä oli paljoa vähemmän kuin ennen. Siitä hän päätteli, että entinen ovenvartija harrasti käteistä maksua ja tultuaan liikkeen osakkaaksi oli pannut Chickenstalkerin velalliset kovalle.
Niin yksinäiseksi Toby tunsi itsensä, ja niin syvästi hän suri tyttärensä onnetonta kohtaloa, jossa oli menetetty suloinen nuoruus ja kauniit toiveet, että hänelle tuotti mielipahaa sekin havainto, ettei hänellä ollut sijaa edes rouva Chickenstalkerin tileissä.
»Millainen sää nyt lienee tänä iltana, Anne?» kysyi sir Joseph Bowleyn entinen ovenvartija, ojentaen sääriään tulen eteen, ja hieroen niitä niin pitkälti kuin lyhyillä käsivarsillaan ulottui. Ja hänen ilmeensä näytti lisäävän: »Tässä pysyn, jos sää on ruma, enkä halua mennä ulos, vaikka se olisi kaunis.»
»Tuulee kovasti, ja sataa räntää», vastasi hänen vaimonsa, »ja pian alkaa kai lumisade. Pimeä ja oikein kylmä.»
»Hyvä asia, että meillä on voikakkuja», virkkoi mies äänellä, joka ilmaisi, että hänen omatuntonsa oli kaikin puolin rauhassa. »Nyt onkin juuri sellainen ilta, jolloin sopii syödä voikakkuja. Samoin näkkileipää. Myöskin teekakkuja.»
Entinen portinvartija luetteli eri ruokalajeja ikäänkuin miettiväisesti laskisi yhteen hyviä tekojaan. Sitten hän jälleen hieroi lihavia sääriään ja taivutellen niitä polvien kohdalta saadakseen tulenhehkun osumaan niihinkin paikkoihin, jotka eivät vielä olleet kärventyneet, nauroi makeasti ikäänkuin jonkun kutittamana.
»Sinä näyt olevan hyvällä tuulella, Tugby kultaseni», huomautti hänen vaimonsa.
Toiminimi oli Tugby, entinen Chickenstalker.
»Enpä erityisesti», väitti Tugby. »Mutta hieman olen piristynyt. Ne voikakut tulivat juuri parhaiksi.»
Samassa hän purskahti hohottamaan niin, että hänen kasvonsa mustenivat, ja hänen täytyi niin vimmatusti rimpuilla saadakseen niille jotakin muuta väriä, että lihavat sääret tekivät mitä eriskummaisimpia liikkeitä ilmassa. Eivätkä ne palanneet sopivaan asentoon, ennenkuin rouva Tugby oli kovasti koputtanut häntä selkään ja ravistellut häntä kuin isoa pulloa.
»Hyvä Jumala sentään, kuinka tuon miehen nyt käy!» voivotti rouva Tugby pelästyneenä. »Mikä häneen tuli?»
Tugby pyyhki silmiään ja toisti raukeasti, että hän tunsi itsensä hiukan piristyneeksi.
»No, älä sitten koskaan piristy tuolla tavalla, hyvä mies», sanoi rouva Tugby, »jollet tahdo säikäyttää minua kuoliaaksi, kun noin sätkit ja seuhdot».
Tugby lupasi välttää tällaisia kohtauksia, mutta lisäsi, että koko hänen elämänsä oli yhtämittaista rimpuilemista, jossa — mikäli sopi päätellä hänen yhä lyhenevästä hengityksestään ja kasvojen punavärin tummenemisesta — hän aina joutui tappiolle.
»No niin, ulkona siis tuulee, ja sataa räntää, ja ehkä saamme luntakin. Pimeä myös on ja kovin kylmä — niinhän sanoit, rakkaani?» jatkoi Tugby katsoen tuleen ja palaten tilapäisen pirteytensä perimmäiseen aiheeseen.
»Todellakin paha ilma», vahvisti hänen vaimonsa ja pudisti päätänsä.
»Sepä se, vuodet ovat tässä suhteessa kristittyjen ihmisten kaltaisia. Toisten kuolema on helppo, toisten vaikea. Tällä ei ole enää monta elonpäivää, ja siksi se niin rimpuilee ennen loppuaan. Sitä hauskempaa minusta. Kuule, kauppaan tuli joku.»
Rouva Tugby oli jo kuullut oven narahtavan ja noussut istumasta.
»Jaha», virkkoi hän kiirehtien pikku myymälään, »mitä tarvitaan? Oo, pyydän anteeksi, herra; en luullut, että te olitte tullut.»
Nämä sanat hän lausui mustapukuiselle herrasmiehelle, joka hihansuut käärittyinä, hattu kallellaan ja kädet taskuissa istui hajareisin oluttynnyrillä ja nyökkäsi tervehdykseksi.
»Asiat ovat huonolla kannalla yläkerrassa, rouva Tugby», kertoi vieras. »Siitä miehestä ei ole eläjäksi.»
»Siitäkö, joka asuu ullakon perällä?» kysyi Tugby, joka nyt yhtyi seuraan.
»Niin, herra Tugby. »Ullakon perällä asuva on tulossa nopeasti alas ja saa pian sijansa pohjakerrostakin alempana.»
Silmäillen vuoroon Tugbya ja hänen vaimoaan hän koputti rystysillään tynnyriä saadakseen selville, kuinka täynnä se oli, ja päästyään siitä perille näppäili tyhjää puolta vasten jotakin säveltä.
»Peräullakon mies, herra Tugby», jatkoi hän, kun Tugby yhä seisoi ällistyksestä sanattomana, »tekee lähtöä».
»Sittenhän», sanoi Tugby kääntyen vaimonsa puoleen, »hänen pitää lähteä, ennenkuin hänestä on tullut loppu».
»En luule, että voitte häntä minnekään siirtää», selitti herrasmies pudistaen päätänsä. »Enkä itsekään ottaisi vastuulleni väittää, että siihen pystyisin. Teidän on parasta antaa hänen olla alallaan. Hän ei kuitenkaan elä pitkää aikaa.»
»Se on ainoa asia», selitti Tugby painaen nyrkkinsä vaakakuppiin, niin että se rämisten putosi myymäpöydälle, »josta me koskaan olemme kiistelleet, vaimoni ja minä, ja nyt nähdään, mitä siitä tulee. Se mies kuolee täällä kuitenkin. Kuolee kotonaan, meidän talossamme!»
»Missä muualla hänen pitäisi kuolla, Tugby?» kysyi hänen vaimonsa kiivaasti.
»Vaivaistalossa», vastasi hänen miehensä.
»Mitä varten meillä sitten on vaivaistaloja?»
»Ei ainakaan tätä varten», sanoi rouva Tugby hyvin pontevasti. »Ei likimainkaan. Enkä sitä varten mennyt kanssasi naimisiin. Älä luulekaan, Tugby. Minä en sitä salli. Ennemmin ottaisin sinusta eron enkä ikinä päästäisi sinua silmieni eteen. Kun leskinimeni oli tuon oven yläpuolella, niinkuin olikin monta vuotta, ja kun tämä talo laajalti tunnettiin rouva Chickenstalkerin omaksi eikä siitä tiedetty kertoa mitään muuta kuin hyvää ja kunniallista — niin, siihen aikaan, kun kaupallamme oli minun leskinimeni, Tugby, tunsin hänet pulskaksi, vakavaksi, itsenäiseksi nuoreksi mieheksi — tunsin myös sen tytön, joka oli kaikkein suloisimpia ja lempeimpiä, mitä koskaan on nähty, ja tunsin hänen isänsäkin (se ukkorukka putosi kellotapulista, kun oli lähtenyt unissaan kävelemään, ja menetti henkensä), ja hän oli niin ahkera, rehellinen ja lapsellisen sydämellinen kuin koskaan saa tavata ihmisten joukossa. Ja jos nyt häädän heidät talostani kodittomiksi, niin ajakoot enkelit minut ulos taivaasta. Niinkuin ne tekisivätkin, ja se olisi minulle oikein.»
Hänen vanhat kasvonsa, jotka olivat ennen viime aikoina sattuneita muutoksia olleet pulleat ja kuoppasia täynnä, näyttivät hänen näitä sanoja lausuessaan saavan uuden loiston, ja kun hän pyyhki silmiään ja pudisti päätänsä, heristäen nenäliinaansa Tugbylle niin päättäväisen näköisenä, ettei suinkaan tuntunut helpolta vastustaa hänen tahtoaan, ajatteli Toby itsekseen: »Jumala häntä siunatkoon!»
Sitten hän kuunteli jännittyneenä, mitä seuraisi. Vielä hän ei tiennyt muuta kuin että he puhuivat Megistä.
Jos Tugby oli arkihuoneessa ollut hieman piristyneessä mielentilassa, maksoi hän sen nyt melkoisella masennuksella myymälässä, tuijottaen vaimoonsa ja yrittämättäkään vastata. Salavihkaa hän kuitenkin siirsi —joko hajamielisyyden puuskassa tai varoksi — kassalaatikosta kaikki rahat omaan taskuunsa.
Oluttynnyrillä istuva herra, joka näytti olevan köyhäinhoidon palkkaama terveyskaitsija, oli nähtävästi niin tottunut avioparien pikku kiistoihin, ettei hänellä ollut aihetta tälläkään kertaa mitään huomauttaa. Hän istui edelleen ja vihelteli hiljaa, vääntäen tynnyrin tappia edestakaisin, niin että lattialle tipahteli hiukan olutta, kunnes kaupassa jälleen oli täysi rauha. Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi rouva Tugbylle, entiselle Chickenstalkerille:
»Siinä naisessa on jotakin merkillistä vielä nytkin. Kuinka hän tuli ottaneeksi itselleen sellaisen aviomiehen?»
»Kuinkako?» toisti rouva Tugby, istuutuen hänen likelleen. »Se ei ole vähimmin julma puoli hänen historiassaan. Katsokaas, monta vuotta sitten he seurustelivat toistensa kanssa, hän ja Richard. Kun he olivat nuori ja kaunis pari, oli heidän välillään kaikki selvää, ja heidän piti viettää häänsä eräänä uudenvuodenpäivänä. Mutta Richard sai jollakin tavalla päähänsä herrojen puheista, että hänellä oli tilaisuus tehdä parempikin kauppa ja että hän pian katuisi, ettei tämä tyttö ollut hänelle kyllin hyvä ja ettei älykkäällä nuorella miehellä ollut mitään syytä mennä naimisiin. Ja samat herrat pelästyttivät tyttöä ja panivat hänet epäilemään, että mies hylkäisi hänet, että hänen lapsensa joutuisivat hirteen ja että avioliitto oli jotakin pahaa ja paljon muuta sellaista. No niin, he alkoivat viivytellä, ja heiltä hävisi keskinäinen luottamus, ja lopulta tuli ero. Mutta syy oli miehen. Tyttö olisi mielellään mennyt hänelle vaimoksi. Monta kertaa jälkeenpäin olen nähnyt hänen rintansa paisuvan, kun Richard meni hänen ohitseen ylpeänä ja paatuneena, eikä yksikään nainen ole syvimmin surrut miehen takia kuin hän silloin, kun Richard ensin alkoi mennä rappiolle.»
»Vai niin, hän meni siis rappiolle?» sanoi terveyskaitsija, irroittaen tynnyrin tulpan ja koettaen tirkistää reiästä sisään.
»Niin meni, mutta en usko, että hän silloin oikein ymmärsi sitä itsekään. Luullakseni hänen mielensä oli sekaisin, kun heidän välinsä olivat menneet rikki. Ja jollei hän olisi hävennyt noita herroja ja kenties myös ollut epävarma siitä, miltä kannalta Meg katselisi asiaa, niin hän olisi kärsinyt mitä tahansa saadakseen jälleen Megin lupauksen. Se on ainakin minun uskoni. Hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, sen pahempi. Hän alkoi ryypätä, laiskotella, liikkua huonossa seurassa. Kaikki tuollainen vallattomuus oli hänestä parempaa kuin se koti, jonka hän olisi voinut saada Megin kanssa. Vähitellen hän menetti komean ulkomuotonsa, pilasi maineensa, terveytensä, voimansa, eikä hänellä viimein ollut ystäviä tai edes työtä elannokseen.»
»No, no, eipä hän sentään menettänyt kaikkea, rouva Tugby», väitti terveyskaitsija, »koska hän sai vaimon, ja nyt haluaisin kuulla, kuinka se kävi päinsä».
»Siitä aionkin juuri kertoa. Monta vuotta kului sillä tavalla — Richard vaipui yhä syvemmälle, ja onneton tyttö sai kokea kylliksi kurjuutta, jotta olisi voinut siihen nääntyä. Lopulta se mies oli niin viheliäisessä tilassa, ettei kukaan antanut hänelle työtä eikä hänestä välittänyt, ja kaikkialla, minne hän pyrki, paiskattiin ovi kiinni vasten hänen silmiään. Vaeltaen paikasta toiseen hän tuli viimein taas erään herran luo, joka oli usein koettanut pitää häntä työssä, sillä hän oli taitava seppä, niin huonosti kuin muuten elikin, ja tämä herra, joka tunsi hänen historiansa, sanoi: 'Luullakseni te olette parantumaton, eikä maailmassa ole muita kuin yksi ihminen, jolla on mahdollisuutta tehdä teistä jälleen mies. Älkää enää pyytäkö minua luottamaan teihin, ennenkuin hän saa yrittää, tuleeko teistä mitään.' Jotakin sentapaista hän sanoi äkeissään ja kiusaantuneena.»
»No, kuinka sitten kävi?»
»Hän meni tytön puheille, polvistui hänen eteensä ja sanoi, kuinka oli asian laita ja oli aina ollut, ja rukoili häneltä pelastusta.»
»Entä tyttö — älkää antako sen kovasti koskea mieleenne, rouva Tugby.»
»Tyttö tuli samana iltana luokseni kysymään, saisivatko he täällä asuntoa. 'Se, mitä hän minulle kerran oli', sanoi hän, 'on haudattu ikipäiviksi samoin kuin sekin, mitä minä olin hänelle. Mutta nyt olen ajatellut asiaa ja tahdon koettaa. Toivon voivani pelastaa hänet pitäen mielessäni, kuinka se iloinen tyttö (muistattehan hänet), jonka piti viettää häitä eräänä uudenvuodenpäivänä, ja hänen Richardinsa rakastivat toisiaan.' Ja hän kertoi Richardin tulleen Lilianin luota, joka oli luottanut häneen, ja sanoi, ettei hän koskaan voisi sitä unohtaa. Sillä tavalla he menivät naimisiin, ja kun he tulivat tänne kotiinsa ja näin heidät, toivoin, etteivät sellaiset ennustukset, joiden takia he olivat nuorina joutuneet toisistaan eroon, ainakaan usein toteutuisi niinkuin tässä tapauksessa, enkä tahtoisi sellaista ennustaa, vaikka saisin kultakaivoksen.»
Terveyskaitsija hyppäsi alas tynnyriltä ja venytellen raajojaan huomautti:
»Arvatenkin se mies heti häiden jälkeen alkoi pidellä vaimoaan pahasti.»
»Ei, luullakseni ei koskaan», vastasi rouva Tugby ravistaen päätänsä ja pyyhkien silmiään. »Vähän aikaa hän oli kunnollisempi, mutta hänen huonot tapansa olivat juurtuneet niin syvälle, ettei hän voinut niistä vapautua. Pian hän horjahti jälleen ja oli jo nopeasti menossa ihan rappiolle, kun tauti iski häneen kovasti. Mutta silti hän aina rakasti vaimoaan, siitä olen varma. Olen nähnyt hänen koettavan suudella Megin kättä, kun hänellä oli tuskanpuuskia, niin että hän vapisi ja voivotti, ja kuullut hänen houreissaan sanovan, että nyt oli hänen oman Meginsä yhdeksästoista syntymäpäivä. Siellä ullakolla hän on maannut nämä viime kuukaudet ja viikot. Hänen ja pienen lapsensa takia Meg ei ole joutanut tekemään ompelutyötä niinkuin ennen, ja kun hän ei ole voinut olla täsmällinen, ei hänelle ole annettukaan työtä, vaikka hänellä olisikin toisinaan ollut siihen aikaa. Kuinka he sittenkin ovat eläneet, sitä on vaikea käsittää.»
»Minä kyllä tiedän», mutisi Tugby vilkuillen rahalaatikkoon, pitkin myymälää ja vaimoonsa ja pyöritellen päätänsä hyvinkin viisaana. »Niinkuin tappelukukot!»
Samassa kuului parahdus, tuskanhuuto, talon yläkerrasta. Terveyskaitsija kiirehti ovelle.
»Herra Tugby», sanoi hän katsahtaen taakseen, »teidän ei enää tarvitse miettiä, pitäisikö hänet viedä täältä pois. Hän on säästänyt teiltä sen vaivan, luullakseni.»
Sitten hän riensi portaita ylös, jäljessään rouva Tugby, ja heitä seurasi verkalleen herra Tugby läähättäen ja muristen; hengitys oli nyt käynyt hänelle entistä vaikeammaksi sentähden, että hänellä oli kannettavana rahalaatikosta siepattu runsas kasa vaskikolikoita. Lapsi vierellään Toby liihoitti rappusia ylös kuin pelkkä ilma.
»Seuraa häntä, seuraa häntä!» kuuli Toby kellotonttujen äänten hokevan, kun hän nousi portaita myöten. »Ota oppia siitä olennosta, joka on sydämellesi rakkain!»
Ullakkohuoneessa oli tullut loppu. Ja tuossa oli Meg, isänsä ilo ja ylpeys! Tuollainen riutunut naisparka itkemässä vuoteen ääressä — jos se ansaitsi vuoteen nimen — ja puristamassa pikku lasta rintaansa vasten, pää kumarassa. Kuka voi kuvailla, kuinka hintelä, kuinka sairaloinen ja kuinka surkuteltava se lapsi oli? Ja kuka osaisi kertoa, kuinka rakas se kuitenkin oli äidille!
»Jumalan kiitos!» huudahti Toby, kohottaen ristiin pantuja käsiään. »Jumala olkoon kiitetty — hän rakastaa lastansa!»
Terveyskaitsija, joka ei ollut kovasydäminen tai paatunut tällaisia näytelmiä kohtaan, vaikka näki niitä joka päivä, tietäen niiden olevan vain mitättömiä numeroita Filerin summissa — pelkkiä yksityiskohtia näiden laskelmien laatimisessa — painoi kätensä rinnalle, joka ei enää sykkinyt, ja sanoi: »Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet. Parempi onkin näin.» Rouva Tugby koetti ystävällisesti lohduttaa Megiä. Herra Tugby turvautui filosofiaan.
»No, no», sanoi hän kädet taskuissa, »eihän saa masentua. Se ei käy päinsä. Pitää rimpuilla vastaan. Kuinka minunkin olisi käynyt, jos olisin ovenvartijana menettänyt sisuni, ja meillä oli yhtenä ainoana iltana ovemme edessä kuusi parivaljakkoa, joiden hevoset pyrkivät karkaamaani Mutta silloin kokosin kaiken voimani enkä avannut.»
Jälleen Toby kuuli äänten hokevan: »Seuraa häntä!» Hän kääntyi oppaansa puoleen ja näki tämän kohoavan ilmassa. »Seuraa häntä!» toisti lapsi ja katosi.
Toby kierteli tyttärensä ympärillä, istuutui hänen jalkainsa juureen, tutki hänen kasvojaan, olisiko niissä edes yhtä merkkiä jäljellä entisestä nuoruudesta, koetti hänen äänestään erottaa jotakin soinnahdusta, joka muistuttaisi sen entistä suloisuutta. Hän hyöri myöskin pikku lapsen ympärillä, joka oli niin kalpea ja laiha, ennen aikojaan vanhentunut, niin kammottava vakavuudessaan, niin säälittävä heikossa, surkeassa valituksessaan. Tobyssa heräsi melkein palvova kiintymys tähän lapseen, joka oli hänen tyttärensä ainoa turva, elämän kärsimyksiin velvoittava, vielä katkeamaton viimeinen side. Hän pani isällisen toivonsa ja luottamuksensa hauraaseen pienokaiseen, tarkasti jokaista Megin ilmettä hänen katsoessaan lapseen, jota hän piteli sylissään, ja hoki lukemattomia kertoja: »Hän rakastaa sitä, Jumalan kiitos, hän rakastaa sitä!»
Hän näki naapurivaimon tulevan illalla hoivaamaan Megiä, palaavan hänen luokseen murisevan miehensä nukkuessa, kun kaikki oli hiljaa, rohkaisevan häntä, itkevän hänen kanssaan, tuovan hänelle ruokaa. Niin kului päiviä ja öitä, ja sitten tuli se päivä, jolloin ruumis vietiin kuolinhuoneesta ja Meg jäi sinne yksin lapsensa kera. Toby kuuli sen huutavan ja ruikuttavan, näki sen kiusaavan ja väsyttävän Megiä, herättävän hänet; jos hän vähänkin nukahti uupuneena, ja pikku käsillään pitävän häntä alinomaisessa kidutuksessa, mutta Meg oli yhä samanlainen pienokaistansa kohtaan, hellä ja kärsivällinen. Hän oli sen rakastava äiti koko sielustaan ja sydämestään ja liitti pikku olennon niin likeisesti itseensä kuin siihen aikaan, jolloin se vielä syntymättömänä lepäsi hänen sydämensä alla.
Koko ajan Meg kärsi puutetta, kuihtuen kärsimyksistä ja nälästä. Lapsi sylissään hän vaelsi paikasta toiseen hakemassa jotakin työansiota ja yhä pitäen poveaan vasten painettuna pikku raukkaa, joka katseli häntä silmiin, teki mitä työtä tahansa, vaikka palkka olisi ollut kuinkakin huono; se oli raatamista päivällä ja yöllä niin monesta vaskikolikosta kuin kellontaulussa on numeroita. Kertaakaan hän ei puhunut lapselleen tylysti, horjahtanut laiminlyöntiin, luonut siihen vihaista katsetta eikä hetkellisessä kiivaudessa lyönyt sitä. Tobyn lohdutuksena oli kaikkea tätä silmäillessä, että Meg aina rakasti lastansa.
Kurjuudestaan Meg ei puhunut kellekään; päivisin hän kuljeskeli ulkosalla, jottei hänen ainoa ystävättärensä, naapurivaimo, saisi tilaisuutta kysellä hänen toimeentuloaan, sillä pienimmästäkin avusta, jonka Meg häneltä sai, tuli aina uusi riita tuon hyvän vaimon ja hänen miehensä kesken, ja hänestä oli katkeraa joutua tuottamaan kiistaa ja epäsointua niille ihmisille, joille hän oli niin paljon velkaa.
Meg rakasti yhä lastansa, vieläpä enemmän kuin ennen. Mutta eräänä iltana hänen rakkautensa laatu muuttui.
Juuri kun hän edestakaisin kävellen viihdytteli lasta sylissään kehtolaululla, aukeni hänen ovensa hiljaa, ja sieltä kurkisti sisälle mies.
»Viimeisen kerran», sanoi tulija.
»William Fern!»
»Viimeisen kerran.»
Kuulosti siltä kuin häntä ajettaisiin takaa ja hän sentähden tohtisi vain kuiskata.
»Margaret, elämänjuoksuni on pian lopussa. Mutta en malttanut sitä päättää lausumatta sinulle jäähyväisiä. Kiittämättä edes yhdellä sanalla.»
»Mitä olet tehnyt?» kysyi Meg luoden häneen pelästyneen katseen.
Fern tuijotti häneen, mutta ei vastannut. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän teki kädellään eleen kuin tahtoisi karkoittaa tuon kysymyksen ja sanoi:
»Siitä on pitkä aika, Margaret, mutta se ilta on yhtä elävänä muistissani kuin koskaan. Silloin emme osanneet ajatella», jatkoi hän silmäillen ympärilleen, »että kerran kohtaisimme toisemme tällaisissa oloissa. Sinunko lapsesi, Margaret? Anna minun pitää sitä sylissäni, salli minun koskea lapseesi.»
Fern laski hattunsa lattialle ja otti lapsen, vavisten kiireestä kantapäähän.
»Onko tämä tyttö?»
»On.»
Mies pani kätensä lapsen kasvojen eteen.
»Katso, kuinka heikoksi olen käynyt, kun en uskalla katsella sen kasvoja. Mutta anna minun vielä pidellä sitä vähän aikaa. Enhän tee sille pahaa. Niin, siitä on mennyt pitkä aika, mutta — mikä tämän nimi on?»
»Margaret», vastasi Meg kiireesti.
»Sepä hauskaa», sanoi Fern. »Se on hyvä nimi.»
Hän näytti nyt hengittävän vapaammin, ja hetken kuluttua hän siirsi kätensä syrjään ja silmäili lapsen kasvoja. Pian hän kuitenkin peitti ne jälleen.
»Margaret», sanoi hän ja antoi pienokaisen takaisin äidille, »ne ovat Lilianin kasvot».
»Lilianin!»
»Niin, samat kasvot olivat sylissäni, kun Lilianin äiti kuoli ja jätti hänet.»
»Kun Lilianin äiti kuoli ja jätti hänet!» toisti Meg kiihtyneellä äänellä.
»Miksi se noin koskee sinuun? Miksi tuijotat minuun tuolla tavalla, Margaret?»
Meg vaipui tuolille, puristi pienokaista rintaansa vasten ja itki. Toisinaan hän irroitti kätensä syleilystä ja tutki levottomana lapsen kasvoja, sitten taas hyväillen sitä yhä hellästi. Niinä hetkinä, jolloin hän tuijotti lapseensa, näytti jotakin rajua ja peloittavaa sekaantuvan hänen rakkauteensa. Ja hänen vanha isänsä tunsi mielessään ahdistusta.
»Seuraa häntä!» kajahti hänen korvissaan. »Ota oppia siitä olennosta, joka on sydämellesi rakkain!»
»Margaret», puhui jälleen Fern kumartuen hänen puoleensa ja painaen suudelman hänen otsalleen, »kiitän sinua viimeisen kerran. Hyvästi! Laske kätesi minun käteeni ja sano, että unohdat minut tästä hetkestä lähtien ja koetat kuvitella elämäni päättyneen täällä.»
»Mitä sinä olet tehnyt?» kysyi Meg taas.
»Tänä yönä syttyy tulipalo», vastasi Fern peräytyen hänen luotaan. »Ja tänä talvena saadaan monta tulipaloa valaisemaan pimeitä öitä idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä. Kun näet taivaanrannan punertavan, silloin ne leimuavat. Kun näet kaukana punaisen hehkun, älä enää ajattele minua, tai jos ajattelet, niin muista, mikä helvetti on sytytetty palamaan sisässä, ja kuvittele näkeväsi sen lieskojen heijastuvan pilvistä. Hyvää yötä! Hyvästi!»
Meg huusi hänen jälkeensä, mutta Fern oli jo poissa. Hän istuutui typertyneenä, kunnes lapsi herätti hänet tajuamaan, että oli nälkä, kylmä ja pimeä. Koko yön hän käveli huoneessa edestakaisin lapsi sylissään, koettaen sitä tyynnyttää. Vähän väliä hän hoki: »Lilianin näköinen, kun hänen äitinsä kuoli ja jätti hänet!» Miksi hänen askeleensa nyt olivat niin kiireiset, miksi hänen katseensa oli niin villi, hänen rakkautensa niin raju ja peloittava, kun hän lausui nuo sanat?
»Mutta se on sittenkin rakkautta», vakuutti itselleen Toby. »Niin, oikeata rakkautta. Hän ei koskaan lakkaa rakastamasta lastansa. Voi, Meg-parkani!»
Seuraavana aamuna Meg puki pienokaisen erikoisen huolellisesti — vaikka se oli turhaa vaivannäköä sellaisista rääsyistä — ja lähti vielä kerran hakemaan jotakin työtä. Nyt oli vanhan vuoden viimeinen päivä. Hän vaelsi yöhön asti, saamatta mitään suuhunsa. Kaikki hänen ponnistuksensa menivät hukkaan.
Hän liittyi kurjaan väkijoukkoon, joka lumessa seisten odotti, kunnes eräs virkamies, jonka toimena oli jaella julkisen armeliaisuuden lahjoja (lainmukaista vaivaisapua, ei niitä almuja, joista saarnattiin Vuorella), suvaitsi päästää heidät sisään, tehdä heille kysymyksiä ja sanoa jollekulle: »Mene sinne ja sinne», ja toiselle: »Tule ensi viikolla», ja pidellä kolmatta poloista kuin potkupalloa, lähettäen hänet milloin minnekin, kädestä toiseen, talosta taloon, niin että avunhakija nääntyi ja jäi paikalleen kuolemaan tai ponnahti vielä pystyyn ja varasti, siten joutuen syypääksi raskaaseen rikokseen, jonka käsittelyä ei enää sopinut lykätä toistaiseksi. Sielläkin Megille tuli pettymys.
Hän rakasti lastansa ja tahtoi pitää sitä painettuna rintaansa vasten. Ja se oli kylliksi.
Oli yö, kalsea, pimeä purevan kylmä yö, kun hän lämmittäen lasta povellaan saapui sen talon edustalle, jonka ullakkohuonetta hän nimitti kodikseen. Hän oli niin väsyksissä ja päästään pyörällä, ettei huomannut erään miehen seisovan ovella, ennenkuin tuli ihan likelle ja aikoi mennä sisään. Silloin hän tunsi talon isännän, joka kokonaan tukki pääsyn — eikä se hänen persoonalleen ollutkaan vaikea tehtävä.
»Ahaa», sanoi Tugby, »te olette tullut takaisin!»
Meg katsahti lapseensa ja pudisti päätänsä.
»Eikö teistä tunnu, että olette jo kyllin kauan asunut täällä maksamatta vuokraa? Ettekö myöskään ajattele, että te olette ilman rahaa ostellut aika lailla tavaraa meidän kaupastamme?»
Meg toisti saman mykän vetoomuksen.
»Mitähän jos koettaisitte tulla toimeen jossakin muualla?» jatkoi isäntä. »Ja hankkisitte itsellenne toisen asunnon? Niin, eikö se kävisi päinsä?»
Meg vastasi hiljaa, että nyt oli kovin myöhä, mutta että hän yrittäisi huomenna.
»Kyllä minä ymmärrän, mihin pyritte», sanoi Tugby, »ja mitä teillä on mielessä. Tiedättehän, että tässä talossa katsellaan asioitanne kahden vastakkaisen puolueen kannalta, ja teistä on hauskaa usuttaa ne toistensa kimppuun. Minä en halua riitaa. Minä puhun hiljaa välttääkseni kaikkea toraa, mutta jollette mene tiehenne, alan puhua niin kovalla äänellä kuin ikinä haluatte. Sisään ette pääse. Sen päätöksen olen tehnyt.»
Meg pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja loi oudon silmäyksen taivaalle ja pimeään kaukaisuuteen.
»Tämä on vanhan vuoden viimeinen päivä, enkä tahdo uudeksi vuodeksi saada eripuraisuutta, kiistaa ja häiriötä miellyttääkseni teitä tai ketään muutakaan», selitti Tugby, joka jäljitteli köyhien isää ja ystävää. »Merkillistä, että teillä ei ole hävyntuntoa, kun aiotte uutenakin vuonna jatkaa ilkeitä tapojanne. Jollei teillä ole maailmassa muuta tekemistä kuin aina sortua syvemmälle ja aina häiritä miehen ja vaimon välejä, niin teidän olisi parasta lähteä maailmasta. No niin, menkää siitä tiehenne!»
»Seuraa häntä! Epätoivoon!»
Jälleen Toby kuuli tonttujen ääniä. Kohotettuaan silmänsä hän näki haamujen leijailevan ilmassa ja viittoilevan siihen suuntaan, jonne Meg lähti pimeätä katua pitkin.
»Hän rakastaa lastaan!» huudahti Toby, ikäänkuin tuskaisesti rukoillen hänen puolestaan. »Kuulkaa, kellot, hän rakastaa sitä vieläkin!»
»Seuraa häntä!» Haamut suhahtivat kuin pilvenä samaan suuntaan, jonne Meg oli lähtenyt.
Toby yhtyi ajamaan häntä takaa, pysyi hänen kintereillään, katsoi häntä kasvoihin ja näki saman hurjan ja kauhistuttavan ilmeen palavan hänen silmissään sekaisin rakkauden kanssa. Hän kuuli Megin sanovan: »Lilianin näköinen, muuttumassa Lilianin kaltaiseksi!» Ja onnettoman naisen askeleet kävivät yhä nopeammiksi.
Voi, jospa jokin herättäisi Megin! Mikä tahansa näky tai ääni tai tuoksu palauttaisi helliä muistoja kiihtyneisiin aivoihin! Jokin lempeä kuva menneisyydestä kohoisi hänen eteensä!
»Minä olin hänen isänsä! Olin hänen isänsä!» huudahti ukko ojentaen käsiään ylhäällä ilmassa lentäviä tummia haamuja kohti. »Armahtakaa häntä ja minua! Minne hän menee? Käännyttäkää hänet takaisin! Minä olin hänen isänsä.»
Mutta haamut viittasivat vain Megiin, joka riensi eteenpäin, ja vastasivat: »Epätoivoon! Ota oppia siitä olennosta, joka on sydämellesi rakkain!»
Sadat äänet toistivat samaa. Ilma oli kuin näihin sanoihin kulutettua henkäystä. Tobysta tuntui kuin hän vetäisi niitä keuhkoihinsa joka läähätyksen mukana. Niitä oli kaikkialla, eikä hän päässyt niiltä rauhaan. Ja yhä Meg kiirehti eteenpäin, sama hehku silmissään, samat sanat huulillaan: »Lilianin näköinen, muuttumassa Lilianin kaltaiseksi!»
Äkkiä hän pysähtyi.
»Käännyttäkää hänet nyt takaisin!» huusi Toby raastaen valkoista tukkaansa. »Rakas lapseni, Meg! Tuokaa hänet takaisin! Hyvä Jumala, älkää antako hänen mennä!»
Meg kääri pienokaisen niukkaan vaippaansa, jotta sen olisi lämmin, silitti kuumeisin käsin sen jäseniä ja poskia, järjesteli sen kehnoa asua kuntoon. Sitten hän kietoi laihtuneet käsivartensa lapsen ympärille niin kiihkeästi kuin ei koskaan tahtoisi siitä luopua. Ja kuivin huulin hän suuteli pienokaistaan viimeisessä tuskanpuuskassa, rakkautensa lopputaistelussa.
Sovittaen lapsen hennon käden kaulalleen ja pidellen häntä pukunsa sisällä, murtuneen sydämensä kohdalla, hän painoi nukkuvat pikku kasvot voimakkaasti rintaansa vasten ja jatkoi kiireistä menoaan virralle.
Alas vyöryvälle virralle, nopealle ja tummalle, jonka yllä talvinen yö kummitteli kuin sieltä aikaisemmin turvaa hakeneiden viimeiset kolkot ajatukset. Siellä täällä tuikki äyräillä valjuja, himmeän punertavia valoja ikäänkuin soihtuina, jotka oli pantu näyttämään tietä tuonelaan. Ainoakaan ihmisasunto ei luonut varjoaan tähän syvään, sakeaan, murheelliseen pimentoon.
Alas virralle! Tuolle ijankaikkisuuden portille Megin epätoivoiset askeleet pyrkivät yhtä nopeasti kuin sen vedet juoksivat merta kohti. Toby koetti koskettaa häneen, kun hän livahti ohitse astuessaan pimeälle rannalle, mutta hurjistunut ihmishahmo, joka rakkaudesta ja epätoivosta mielettömänä oli heittänyt sikseen kaiken inhimillisen harkinnan ja hillinnän, sivuutti hänet kuin tuuli.
Toby seurasi häntä. Meg pysähtyi tuokioksi äyräälle, ennen hirveätä hyppyä. Toby lankesi polvilleen ja parahtaen turvautui kellotonttuihin, jotka nyt leijailivat heidän yläpuolellaan:
»Olen sen oppinut!» huusi hän. »Siitä olennosta, joka on sydämelleni rakkain! Voi, pelastakaa hänet!»
Hänen onnistui tarttua tyttärensä vaatteisiin ja pitää niistä kiinni. Samassa kun hän lausui äskeiset sanansa, hän tajusi tuntoaistinsa palaavan ja tiesi pidättävänsä Megiä hyppäämästä.
Haamut tuijottivat häneen hievahtamatta.
»Olen sen oppinut», toisti Toby. »Voi, armahtakaa minua tällä hetkellä, vaikka rakkaudessani häneen, joka oli niin nuori ja hyvä, tulin moittineeksi luontoa, joka sykkii epätoivoon saatettujen äitien rinnoissa! Säälikää julkeuttani, häijyyttäni ja tietämättömyyttäni ja pelastakaa hänet!»
Hän tunsi otteensa heltiävän. Haamut olivat yhä vaiti.
»Armahtakaa häntä!» huusi hän. »Sillä hänessä tämä kauhea rikos on syttynyt sekaisin menneestä rakkaudesta, voimakkaimmasta, syvimmästä rakkaudesta, mitä me syntiset voimme tuntea. Ajatelkaa, kuinka suuri hänen kurjuutensa on ollut, kun sellaisesta siemenestä kasvaa sellainen hedelmä. Taivas on aikonut hänet hyväksi. Maan päällä ei ole ainoatakaan rakastavaa äitiä, joka ei voisi joutua tällaiseen mielentilaan, jos olisi kestänyt sellaista elämää. Voi, suokaa armo lapselleni, joka nytkin tarkoittaa vain hyvää omalle lapselleen ja kuolee itse ja hukuttaa kuolemattoman sielunsa pelastaakseen pienokaisensa turmiosta!»
Nyt Meg oli hänen sylissään lujasti puristettuna. Toby oli saanut jättiläisvoimat.
»Joukossanne näen kirkonkellojen hengen!» huusi ukko erottaen siellä lapsen, joka oli toiminut hänen oppaanaan, ja puhuen tästä näystä haltioituneena. »Tiedän, että aika säilyttää meille taivaallista perintöämme. Tiedän, että kerran nousee ajan meri, jonka tieltä kaikki meille vääryyttä tehneet ja meitä sortaneet pyyhkäistään pois kuin varisseet lehdet. Näen sen jo tulvivan. Tiedän, että meidän pitää luottaa ja toivoa ja ettemme saa epäillä itseämme tai sitä hyvää, mitä on lähimmäisissä. Olen sen oppinut siltä olennolta, joka on sydämelleni rakkain. Nyt puristan häntä jälleen sylissäni. Ah, henget, armeliaat ja hyvät, opetuksenne painan sydämeeni samalla kuin hänet rintaani vasten. Kiitän teitä, hyvät ja armeliaat henget!»
Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta kellot, vanhat tutut kirkonkellot, hänen ainaiset rakkaat ystävänsä, alkoivat kaiuttaa iloista uudenvuoden soittoa niin hilpeästi, niin riemuisasti, niin täynnä onnen ja ihastuksen purkausta, että Toby hypähti pystyyn ja heräsi lumouksesta.
»Ja vaikka mikä tulisi, isä», sanoi Meg, »niin älä enää syö ränttysylttyä kysymättä tohtorilta, sopiiko se sinun vatsallesi, sillä taivas varjelkoon, millaista elämää sinä olet pitänyt!»
Hän työskenteli neula kädessä pienen pöydän ääressä, lähellä tulisijaa, koristaen vaatimatonta pukuaan nauhoilla häitään varten. Niin tyynen onnellinen, niin kukoistava ja nuorekas, niin täynnä kauniita toiveita hän oli, että Toby parahti kuin näkisi enkelin kotonaan ja sitten riensi häntä syleilemään.
Mutta hänen jalkansa takertui sanomalehteen, joka oli pudonnut lattialle, ja samassa joku syöksyi heidän väliinsä.
»Ei!» huusi tämän kolmannen henkilön ääni, joka oli voimakas ja iloinen. »Ette tekään. Ensimmäinen suudelma Megin huulilta uutena vuonna kuuluu minulle. Niin juuri, minun se pitää saada. Tätä hetkeä olen odottanut tuolla ulkosalla, kuullakseni kirkonkellojen soivan ja voidakseni heti tulla ottamaan suudelman. Meg, kultaseni, onnellista uutta vuotta! Onnellisia vuosia elämän loppuun asti, rakas vaimoni!»
Ja Richard peitti Megin kasvot suudelmilla.
Koskaan elämässänne ette ole nähnyt ihmistä, jota voisi verrata Tobyyn tämän hetken jälkeen. En välitä siitä, missä olette elänyt tai mitä olette nähnyt, mutta varmaa on, ettei teille ole sattunut mitään likimainkaan sellaista näkyä. Hän istuutui tavalliselle tuolilleen, löi polviinsa ja itki, löi taas polviinsa ja nauroi, sitten löi vieläkin polviinsa ja itki ja nauroi yhtaikaa. Senjälkeen hän hypähti pystyyn ja syleili Megiä, hypähti uudestaan pystyyn ja syleili Richardia, hypähti pystyyn kolmannenkin kerran ja syleili heitä molempia yhdellä kahmaisulla. Tavantakaa hän juoksi Megin luo, likisti hänen raikkaita kasvojaan kämmentensä välissä, suuteli niitä, väistyi hänen luotaan takaperoa, jottei kadottaisi niitä näkyvistään, ja hyppäsi taas esille kuin jokin ukko taikalyhdyssä. Ja yhtä mittaa hän tuokioksi istahti tuolilleen, kohoten sitten jälleen toistamaan samoja temppuja, sillä hän oli sanan tosimerkityksessä suunniltaan riemusta.
»Ja huomenna on hääpäiväsi, kultanuppuseni!» huusi Toby. »Todellinen, onnellinen hääpäiväsi!»
»Jo tänään!» vakuutti Richard puristaen hänen kättään. »Niin, tänään. Soittavathan kellot jo uuden vuoden alkua. Kuunnelkaa!»
Ne soivat tosiaankin. Siunatut olkoot niiden uljaat sydämet — ne soivat! Ne olivatkin suuret kirkonkellot, soinnukkaat, syvä-ääniset, juhlalliset. Niitä ei ollut valettu tavallisesta metallista, eikä mikään tavallinen mestari ollut niiden valaja. Olivatkohan ne koskaan soineet tällä tavalla?
»Mutta tänään, kultaseni», muistutti Toby, »sinulla ja Richardilla oli jotakin kinaa».
»No kun hän on sellainen ilkeä veitikka, isä», vastasi Meg. »Etkö olekin, Richard? Sellainen äkkipikainen, raju mies? Hän olisi yhtä häikäilemättä puhunut suunsa puhtaaksi sille neuvosmiehelle ja tehnyt hänestä lopun kuin —»
»— suutelee Megiä», täydensi Richard ja samassa myös teki niin.
»Niin, hän ei olisi piitannut», sanoi Meg, »mutta minäpä en antanutkaan hänelle siihen tilaisuutta, isä. Mitä apua siitä olisi ollut?»
»Kuuleppa, Richard», huudahti Toby, »sinä olet syntynyt oikeaksi valttiässäksi, ja valttina sinun pitää pysyä kuolemaasi asti. Mutta itkithän sinä, tyttöseni, tänä iltana takan ääressä, kun tulin kotiin. Mitä syytä sinulla oli?»
»Ajattelin niitä vuosia, isä, jotka olemme eläneet yhdessä. En mitään muuta. Ja mieleeni tuli, että varmaankin kaipaat minua, kun jäät yksin.»
Toby oli taas peräytymässä tuolilleen, kun huoneeseen juoksi puolipukimissa pikku tyttö, joka oli herännyt melusta.
»Kah, tuossapa hän on!» riemuitsi Toby ja nosti hänet syliinsä. »Tässä minulla on pikku Lilian. Ha-ha-haa! Meillä ei ole hätäpäivää. Täällä me olemme ja Will-setä myös». Hän lakkasi ravaamasta edestakaisin, tervehtiäkseen sydämellisesti Ferniä, joka oli ilmestynyt seuraan. »Voi voi, Will-setä, millainen näky minulle tuli yöllä siitä, että annoin teille makuupaikkani! Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olenkaan teille, kun tulitte meille, hyvä ystävä!»
Ennenkuin William Fern ehti mitään vastata, hyökkäsi huoneeseen soittoniekkoja, mukanaan joukko naapureita, jotka huusivat: »Onnellista uutta vuotta, Meg! — Iloista hääjuhlaa! — Monta onnellista vuotta!» ja muita katkonaisia toivotuksia samaan hyvään suuntaan. Rumpali (joka oli Tobyn läheinen ystävä) astui sitten esille ja puhui:
»Ravuri-Veck, kelpo kumppani! Niin pitkälle on siis päästy, että tyttäresi menee huomenna naimisiin. Ei ole ainoatakaan tuttua sielua, joka ei toivottaisi sinulle kaikkea hyvää, eikä myöskään tyttäresi tuttavaa, joka ei toivottaisi hänelle onnea. Tai sellaisia ihmisiä, jotka tuntevat teidät molemmat eivätkä toivottaisi teille kummallekin, mitä tahansa hyvää uusi vuosi voi tarjota. Ja nyt me siis olemme tulleet soitolla ja tanssilla tuomaan luoksenne uuden vuoden.»
Tämä puhe vahvistettiin yleisellä huudolla. Rumpali oli muuten hieman päissään, mutta sillä ei ollut väliä.
»Kuinka onnelliselta tuntuukaan», lausui Toby, »saada näin suuri kunnianosoitus! Kuinka ystävällisiä ja toverillisia te olette! Se kaikki tapahtuu rakkaan tyttäreni vuoksi, ja sen hän ansaitseekin.»
Parin tuokion kuluttua kaikki olivat valmiit aloittamaan tanssin, Meg ja Richard etunenässä. Rumpali oli juuri aikeissa paukuttaa soitintaan oikein olan takaa, kun ulkoa kuului äänten hälinää ja hyväntahtoisen näköinen, siistipukuinen nainen, noin viidenkymmenen ikäinen, tuli kiireesti sisään, mukanaan mies, joka kantoi suunnattoman isoa kiviruukkua, ja heti jäljestä ilmestyi helistimiä ja kalistimia kelloilleen — tosin ne eivät olleet kirkonkelloja, mutta sievoinen kokoelma kannettavia, jotka oli kiinnitetty kehään.
Toby sanoi: »Siinähän on rouva Chickenstalker!» Taas hän istuutui tuolilleen ja löi polviinsa.
»Naimisiin menossa, etkä puhu siitä minulle sanaakaan, Meg!» huudahti hyvä nainen. »Et luiskahtanutkaan! En saanut rauhaa tänä vanhan vuoden viimeisenä yönä, ennenkuin lähdin toivottamaan sinulle onnea. Vaikka olisin maannut vuoteen omana, en olisi malttanut pysyä poissa. Niinpä minä nyt olen täällä, ja kun nyt on uudenvuoden aatto ja samalla hääpäiväsi aatto, tyttöseni, käskin valmistaa vähän punssia ja toin sen mukanani.»
Rouva Chickenstalkerin käsitys »vähästä» teki kunniaa hänen luonteelleen. Ruukusta nousi höyryä kuin tulivuoresta savua, ja sen kantaja oli ihan nääntynyt.
»Rouva Tugby!» lausui Toby, joka innoissaan oli häärinyt hänen ympärillään. »Minun pitäisi sanoa: rouva Chickenstalker — siunatkoon Luoja sydäntänne ja sieluanne! Onnellista uutta vuotta ja monta samanlaista! Rouva Tugby», toisti Toby onniteltuaan, »minun pitäisi sanoa: rouva Chickenstalker — tässä on William Fern ja Lilian».
Tobyn kummaksi kelpo rouva hätkähti, käyden vuoroin punaiseksi ja valkoiseksi kasvoiltaan.
»Eihän vain se Lilian Fern, jonka äiti kuoli Dorsetshiressa?» kysyi hän.
Tytön setä vastasi: »Juuri sama», ja lähestyttyään toisiaan kiireesti he kaksi vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista oli tuloksena, että rouva Chickenstalker puristi Fernin molempia käsiä, taputti Tobya poskelle omasta aloitteestaan ja nosti Lilianin tilavaan syliinsä.
»Will Fern», sanoi Toby, vetäen kinnasta oikeaan käteensä, »onko tämä se ystävä, jonka toivoitte tapaavanne?»
»On», vastasi Fern, laskien molemmat kätensä Tobyn hartioille, »ja nähtävästi yhtä hyvä ystävä, jos se on mahdollista, kuin se, jonka tapasin teissä».
»Ohoo!» huudahti Toby. »Pankaa pelinne siellä soimaan, olkaa niin hyvät!»
Soittoniekat, kellot, helistimet ja kalistimet — kaikki aloittivat yhtaikaa, ja tonttukellojen vielä kaiuttaessa ulkona hilpeitä säveliään Toby vei rouva Chickenstalkerin tanssimaan kanssaan, jättäen Megin ja Richardin toiseksi pariksi, ja suoritti tanssinsa sellaisin askelin, joita ei ole ikinä ennen tai jälkeenpäin nähty, sillä ne perustuivat hänen omaan erikoiseen raviinsa.
Oliko Toby nähnyt unta? Tai ovatko hänen ilonsa ja surunsa ja niissä näyttelevät olennot vain unennäköjä, hän itsekin pelkkää unta ja tämän tarinan kertoja vain uneksija, joka vasta nyt herää? Jos niin on laita, niin koeta, hyvä lukija, joka olet hänelle rakas kaikissa hänen näyissään, pitää mielessäsi sitä ankaraa todellisuutta, josta tällaisia hahmoja tulee, ja omassa piirissäsi — sillä mikään ei ole liian laaja tai suppea siihen tarkoitukseen — niitä ojentaa, parantaa ja lieventää. Sillä tavalla uusi vuosi tuo koon sinulle onnea ja myöskin monelle muulle, joiden onnellisuus riippuu sinusta. Ja niin jokainen vuosi voi olla edellistä onnellisempi, eikä alhaisimmaltakaan veljistämme ja sisaristamme puutu oikeudenmukaista osaansa siitä, mitä Kaikkivaltias on luonut heidän ilokseen.