[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa6XiAWD4QbmeS7CkIzLAjrUK5dSHrrpNqxam1ATBIK8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3319,"Valikoima Sigurdin juttuja","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"3319-sigurd-valikoima-sigurdin-juttuja","3319__Sigurd__Valikoima_Sigurdin_juttuja",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1884,1908,19684,126832,false,74997,[24,25],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Humour","Parenthood & Family Relations","Short Stories","\"Valikoima Sigurdin juttuja\" by Sigurd is a collection of stories written in the early 20th century. The book features a variety of characters and situations, often exploring themes of family, upbringing, and societal norms, with a particular focus on parental responsibilities and children's education through the lens of wit and humor.   The opening of the book introduces us to Janne and Amalia, a couple preparing for the arrival of their first child, Jykke. Their contrasting views on parenting emerge as Janne, an academic, sets out a strict educational plan for their son, while Amalia, his wife, expresses concerns about being too harsh. The narrative humorously illustrates their challenges with their newborn, capturing the couple's struggle to balance discipline with affection while revealing their expectations and hopes for Jykke's upbringing. Their interactions and the comedic situations arising from their parenting ideals set the tone for the stories to unfold throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Laine, Juho",270,"Ruotsalaisen Alfred Hedenstiernan humoristinen novellikokoelma sisältää satiirisia tarinoita 1800-luvun lopun elämästä. Kertomukset käsittelevät porvarillista arkea, avioliittoa ja lastenkasvatusta lempeän ivallisesti. Teos tarjoaa havaintoja ihmisluonteen heikkouksista ja yhteiskunnallisista tavoista.","'Valikoima Sigurdin juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3319.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA\n\nKirj.\n\nSigurd [Alfred Hedenstierna]\n\n\nSuomentanut\n\nJuho Laine\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Ronelius,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKun pikku Jykke rupesi saamaan selkäänsä.\nÄlä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi.\nMitä rouvat kello yksi yöllä sanovat.\nHerra Pietiläisen uusi asunto.\nMuutamia ajatuksia lampaanpaistiviipaleen ääressä eräällä\n   Etelä-Ruotsin rautatieasemalla.\nKamreeri Anderssonin kellokokoelma.\nPieni ohjaus itsemurhaajille.\nItsepäinen tyttö.\nKumpiko Lovisa?\nHajanaisia piirteitä liike-elämästä.\nMinkätähden setä Visakanto jäi vanhaksipojaksi.\nSopimattomaan aikaan.\nHänen vaimonsa ystävättäret.\nMatkailija sielustaan ja sydämestään.\n\nHerra Blombergin koira.\n\n\n\n\nKUN PIKKU JYKKE RUPESI SAAMAAN SELKÄÄNSÄ.\n\n\nOn ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun\nsellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat\nomia lapsia hoidettavakseen.\n\nMeneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja\nhyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä\ntyhmyyksiä.\n\nMutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri\nsukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan\nkun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen\nviisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.\n\nNiin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja\nlehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut\nsadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria\nvirasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin\nhänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli\nollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet\npienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan\nkatseensa edessä, ja toisinaan hän \"tukistikin\".\n\nJa he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli\nvapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei\nmaistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä\nvatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa\njok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston\ntuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.\n\nJanne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli\nnaimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: \"Laura, siitä on suuri\nedesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko\nheidän eliniäkseen.\"\n\nErään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten\nmuutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun,\nveti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: \"Ei,\nei!\" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin\njääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä\nkuningastiikerin kanssa.\n\nSillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän\nkaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi\ntuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.\n\nJo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit,\nonnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin\nerinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat\nvanhemmat.\n\nLähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta,\nkastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään \"Jykkeksi\".\n\nJykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat\ntapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia\nympärillään.\n\n— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten\nmuotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.\n\n— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita\nruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.\n\n— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme\nhäntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.\n\n— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän\nalottaa lukemista? esitti muuan setä.\n\n— \"Lukemista?\" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän\nsaa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen,\nkuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt\noltiin, Janne?\n\n— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa\nsitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan\nvasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.\n\n— Mutta jos hän ei _tahdo_ maata sillä tacoin? Jos hän _kirkuu_? väitti\nmuuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin\noli nyt raatimiehenä Porosalmessa.\n\n\"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista\". Janne ja Amalia vaan\nkatsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat\nsuunnitelmaansa.\n\nMutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa\nmuassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta\nhän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä\nja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan\nmukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.\n\nYksi yö tehtiin kokeita \"antamalla hänen huutaa kyllikseen\". Mutta\nensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista\nkonserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa\näidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret\nihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.\n\nJanne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman\nlaattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka\ntuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka\nkiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi\nleposijansa kehdon juurella.\n\nPappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken\nnyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.\n\n— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti\njärjestettyä elämää noudattamaan?\n\n— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun \"Neuvoissa nuorille äideille\"...\nkuka tuo Vuorenharju oli?\n\n— Pataljoonanlääkäri.\n\n— Kenties hän itse oli vaan poikamies?\n\n— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää\nmelkein siltä.\n\nKasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja\nJykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli\nhillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa\nja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.\n\nMutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen\nkurituksensa todenteolla alkava.\n\n— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena\nsyntymäpäivänä.\n\nMutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.\n\n— Tule pian, taikka pappa suuttuu!\n\n— Ujostele pappa!\n\n— Tule heti! Muuten tottavie...\n\nPehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta...\n\n— Ei \"hemmotella\", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas\nniin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!\n\nKuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.\n\n— _Näetkös_, sanoi mamma riemuiten. \"Lujuudella\", \"järkevyydellä\"\nja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen\nlapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt,\noli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka\nmukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran\nvielä irvisteli piioille.\n\nJa _sinun_ sitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.\n\n— Niin kai, sanoi pappa.\n\nPiiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä\nainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja\nJykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti\nneuvoa huolellisesti.\n\nMutta mamma yllätti hänet.\n\nSilloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen\nkerta, kun sellaista sai tapahtua.\n\nNyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.\n\nSilloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse\nsaliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.\n\n— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.\n\n— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!\n\n— _Sinun_ täytyy se tehdä, Janne...\n\n— Hm... _sinulla_ on pehmeämpi käsi...\n\n— _Sinähän_ olet tottunut höyhentämään poikia?\n\n— Niin, kyllähän... niin... mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.\n\n— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.\nJoutuin sisälle hänen kanssaan!\n\n— Hyvä rakas, tee _sinä_ se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää\nkoskaan pidä minusta sitten...\n\n— Oletko sinä _mies_, mitä?\n\n— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla\nloppu!\n\n— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta... älä kiivastu... Janne kulta! Häntä\net saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet\nluunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain _varovasti_, kuuletkos!\n\n— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!\n\n— Ehkä me kumminkin... tämän kerran vaan...\n\nJanne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke\nkiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan\nhuoneeseen.\n\n— Hän on niin _pieni_, Janne.\n\n— _Vait!_\n\nOvi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu\nmurhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän\noli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja\nsaamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä...\nJos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä\nanteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa!\nHiukkasen vaan... Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt\ntuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi...?\n\n— Avaa! _Minä_ se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä\nlapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt\nkuoliaak...\n\nSiellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä\nkyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:\n\n— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt\nhäntä?\n\n—. Hm... näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja... hm...\nmenettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on\nluvannut pappallensa...\n\n— Mitä? _Etkö_ sinä olekkaan...? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi\noikea rasavilli, täytyy _minun_ ottaa hänet käsilleni.\n\n\n\n\nÄLÄ OTA KOSKAAN TOISTEN ASIOITA TOIMITTAAKSESI.\n\n\nSetä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen\nkanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko \"Pohjoismaiden perhekirjaa\"\nmukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia\nmaailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä\nvähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.\n\nMuun muassa hän kerran sanoi näin:\n\nÄlä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein\nkiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä\nystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen\nvuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän\nvekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua\nhuvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.\n\nMutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan\nsuostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.\n\nVielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita,\nmutta minä kyllästyin siihen.\n\nOlin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä,\nhänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän.\nKerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen\nlankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:\n\n— Mihinkäs nyt?\n\n— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä\nsilloin.\n\nNytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen\nnäköisenä ja sanomaan näinikään:\n\n— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän\non tuhattulimmaisin roisto, voitkin!\n\nJa sitten hän meni.\n\nKun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan\nlautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä\ntyynesti ja varovaisesti sukaisen:\n\n— Hm... hm... ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin\nhelkkarin pikapäinen arvosteluissaan.\n\n— Hän on _nauta_, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta,\ntokaisee silloin Tuominen.\n\n— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen\ntoisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen,\nolet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi\nsanottu.\n\nJa niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat\nsattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta\n-arvostelusta.\n\nSitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:\n\n— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän\nsinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän\neilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.\n\nHeimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.\n\nKuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat\nTuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina\nja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat\ntoistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät\nhe kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen\nkuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa\nvastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.\n\nNuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella.\nNiinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani\nseuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan\nyrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.\n\n— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä\nolisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän\nsiellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle.\nKeihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin\nuuden ostaminen tai tikkauttaminen.\n\n— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?\n\n— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.\n\nNo, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä\nhuudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä,\nja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat\nminulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut\npeitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja\ntahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei\nkamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti\npeitosta, vastaa hän:\n\n— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin,\nkiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja\nyhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.\n\nMutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin\nkauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa.\nLopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili\npyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.\n\nSiten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan\nja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:\n\n— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!\n\nKun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä\nsokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:\n\n— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta\nnyyhkyttelikin:\n\n— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä\nkukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä...\n\nSiitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin\nyhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö\ntuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa,\npyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin\nkulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.\n\nSinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin\nenkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän,\njäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko\nja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan\nkolmekymmentä minuuttia elon aikaa.\n\n— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.\n\nKun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin\naina niin monimielisesti kuin taisin:\n\n— Ah neitiseni!\n\n— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?\n\n— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin,\nkyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat...\n\n— Te olette murhannut minun elämäni onnen... Te unhotitte panna\nkirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin... Se on kai teillä\nvielä taskussanne... Antakaa tänne se!\n\n— Neitiseni, vannonpa...\n\n— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö\nte, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni,\nrakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen,\njoka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut... Oi\nJumalani... me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne...\n\nMinä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon,\nminä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi,\nja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka\nkäskisivät.\n\nJa niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella\ntoisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti\nostaa \"kaunis sadan markan maksava joululahja\" langolleni, niin ostin\npapukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata\npalvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta\nrangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle\nmitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.\n\nMutta hirmuisinta kumminkin oli... hm... no, se ei tähän kuulu... hm...\n\n— Totta kai, kertokaa, kertokaa!\n\n— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti\nrakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi\nujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin,\nolisiko hänellä mitään toivoa...\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy\naina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä.\nJoku muu vaan pilaa asian.\"\n\nMutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen\nhengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti\nnähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.\n\nVihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin,\najelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli.\npannut hänen päänsä niin pyörälle...\n\nPekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja\nsuuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.\n\n— Se... se on kamala muisto, sanoi hän.\n\n— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?\n\n— Eikä.\n\n— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen\nkauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?\n\n— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.\n\n— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon\nrakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?\n\n— Voi, he eivät koskaan... eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!\n\n— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema,\nhellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden\nunelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?\n\n— Ei kumpaankaan... ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti,\nkolkosti eteensä.\n\n— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!\n\n— Niin... haa, se on hirmuista... kun aloin puhella tytölle sydämen\nhellemmistä tunteista ja... ja... tuollaisesta, niin hän kuuntelee\nhyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea\njohtopäätöksissään... aivan helkkarin liian nopea... ja... ja...\n\n— Noo?\n\n— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se\nolikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten\nasioita.\n\n\n\n\nMITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.\n\n\n— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani,\nsanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen\ntotinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja\nhuomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.\n\n— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti\nsoittokelloa.\n\n— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut... kiljahti pikku tuomari\nPalmu ja syöksähti pystyyn.\n\n— ... ettet se ole _sinä_, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi\npormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.\n\n— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias'\nja pani nappejaan kiinni.\n\n— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella,\nmuistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles\nalkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.\n\n— O... o... ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät\nalkoivat loistaa.\n\n— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin\novat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää,\nsanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.\n\n— No, olkoon sitten menneeksi... hm... menneeksi yhdellä\nhöynäyksellä... mutta sitten menemme _heti_, sanoi Palmu.\n\nMutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt\npormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku \"onnellinen\ntapaus\", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi.\nJa kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri\npäivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän\nlunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery\nseciä.\n\nJa kahvia y.m.\n\nSilloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista\njohonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat\npystyvät.\n\n— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette?\nsanoi hän.\n\n— \"Hyv' iltaa!\" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa\nhiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin\nvaltiaalta.\n\nTiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan \"isäntä talossaan\"\nja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri\nsiltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.\n\n— Niin, \"mitäpä ne sanovat\", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu,\nne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat\nkuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta\nmeillä, jotka istumme täällä, ei ole usein _tapana_ oleskella ulkona\nrenttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin...\n\n— ... niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti,\nnaureli Rauhaniemi.\n\n— _Eikä!_ Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja\nnuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru\nkotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on\njuttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos\nkoskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on _toisia_ keinoja... huokasi\nneuvosmies Vuorensalpa.\n\n— Hyvä! Kuinka _sinun_ siis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi\npormestari.\n\n— Hm... se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan... mutta\nnähkääs, hänellä on _muisto_, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä\nnyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut\ntulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen\nsisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää\nhyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja\nsanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut\nkaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee\nkyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse,\nja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:\n\n— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?\n\nMinä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä\nettä meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta\nettä joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi\nsanoa...\n\nJa silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä\nsiitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä\ntaikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka\nLiinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat\nalmanakassa) tahi jotakin sentapaista. \"Oi _sitä_ aikaa, Albert?\nOi kuinka sinä rakastit minua _silloin_!\" kuiskaa hän ja hyväilee\nminua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa\nkelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin\nkapakasta.\n\n— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden\nvielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.\n\n— Sitten _minun_ on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi\nsitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä\ntulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista\nsanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän\nvastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:\n\n— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää\ntapahtunut sinulle?\n\nMinä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun\nkäy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että\nluullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.\n\nSilloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:\n\n— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma\nherrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan\nvirkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii,\nei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona\nollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa\nettä tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen\nlähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä...\n\nKun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä,\ntapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:\n\n— Hyvää _huomenta_, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että\nJumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet\njälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua _eilen_\nkiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!\n\n— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena.\nMitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit\nheille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä\ntoivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä\nkemuista!\n\n— _Minun_ akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri\nUskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen\nniskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee,\nolenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin\nsiihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:\n\n— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja.\nMinun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä\nnopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku\ntuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja\nKalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla.\nEmma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla\ntäytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on\noikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa\ntusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.\n\nJos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja\nkaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän\naikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen\nkasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:\n\n— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?\n\nMinä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä\ntiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla\näänellä:\n\n— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä\nolisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi\nvoinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi.\nSilloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina\nmaksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun\npäästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta\nlapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja\nkun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä\nonkaan ankaraa!\n\n— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut\nraha-asiain ministeri; _hän_ olisi kyllä pusertanut rahat irti\neduskunnalta.\n\nNyt on Palmun vuoro. _Sinun_ pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt\npesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!\n\n— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei\nhiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo\nrullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan\npäänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni\nylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin\nsiellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja\non nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo:\n\"Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä\nnukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi.\" Ja kumminkin hän\non valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia\nakkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta\nhän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän\nylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja\nkravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää\nvalot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja\nhänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja\nliihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta\nkun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi\nylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta\nkylällä.\n\n— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?\n\n— Ei ikinä.\n\n— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen\nilmeensä haihtui pois.\n\n— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen.\nEikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa!\nMinä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani\nkoskaan ole nyrpeillään. \"Mitäkö hän sanoo?\" Hän sanoo: \"Hyv' iltaa!\" ja\nsitten hän sanoo: \"Hyv' yötä, Janne kulta!\" eikä muuta mitään. Usein hän\nihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo\nkäsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas _siinä_ on nainen kaikessa\ntäydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut\nkotiin kymmenen minuutin kuluessa.\n\nJa niin hän meni ennen muita.\n\nJa kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.\n\nMutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:\n\n— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin\nolisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton\nvehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.\n\nJa hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.\n\nMutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen\nkanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme\nneljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan\nja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja \"Arndtin kirjan\ntotisesta kristillisyydestä\" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.\n\nJa sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka\noli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen\npuolestansa.\n\n\n\n\nHERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.\n\n\nLokakuun 15 päivänä.\n\n— \"Kuinkako asumme?\" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi\nerittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan\nsamalla hintaa.\n\nHuoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani\nmetodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko\nkaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja\nhupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden\nihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin\ntyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi\nhuonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!\n\nAsumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää\nminua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä,\nme asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin\ntuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen\nsiunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli\nEmmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja\nvapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia,\nsaat uskoa.\n\n\"Onko meillä majoliikkauunit?\" Onpa kuin onkin majoliikkauunit\nmytoloogisine kuvioineen.\n\n\"Naapuritko?\" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan\nParatiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha\nystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta,\njoilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista\nkorttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan\npikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka\nmuistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä\nneuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin\ntuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti\nrikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi\nportaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla\nkatsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli\nvoileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta.\nTapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.\n\nAlhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut\nmerikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties\nvaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka\njoutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen\nolennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi\ntypötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he\novat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran\nmahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.\n\nPiikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on,\nmakuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.\n\nYläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää\nlasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme.\nMinun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet\nkoulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme\nyhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja\nsitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina\npuoliseinään asti ulottuva.\n\nAjatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän\nvuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa\nsiellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että\nnaiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja\nvinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki\nminut alakuloiseksi.\n\nMutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu,\nasumme ihan kuin Paratiisissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 1 päivänä.\n\n— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen\nmaalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua\nvuokralla kaupungissa.\n\nVeli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen\nhuolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan\nsen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka\nminulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos,\nmuutamme kuukauden kuluttua pois.\n\n— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi\nmuistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli\nkoituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä\nkaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.\n\nSiellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä,\ntietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme\nsinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä\ntuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet\novat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on\nkurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle,\njoten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa\nmerillä.\n\nLuultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa\npaiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä\nvoi uskoa kuljettaneen laivaa. \"Oli myötä Amerikan sodassa\", mukamas.\nArvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla\nei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava!\nEnglannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee\nollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa\nLiverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos\nvertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei\nole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin\nniiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.\n\nSiellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka\nkolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt\nmeillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan\narmo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja\nporsaita.\n\nPiikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä\nvoi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan\nja juhliaan.\n\n— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit.\nSe oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun\nwhiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa\nloilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö\nmaailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin\nsydän hiukan heltiää, hän pyytää \"saada uskoa\" jotakin Liisille.\nNo, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut\nkihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:\n\n— Puhukaa... herra insinööri...\n\nJa silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja\nkylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan\nLiisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa\njulaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin\nkanssa — joululahjasta morseimelleen.\n\nKun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on\nsellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:\n\n— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?\n\nSilloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:\n\n— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi\nja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta\nja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan\nmorsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi\nviikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.\n\nHökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee\nohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin\nmaanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja,\nja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden\nja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita\nkummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.\n\nJa entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran,\nniin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden\nkuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut\nluunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä\nhänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin\nlöytääkseen elintarpeensa.\n\nJos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin\nja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä,\nkuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.\n\n— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme\nseurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän\nkanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa\nja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän\nhuonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat\npienokaisemme.\n\nSitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän\nsilitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin\nsylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.\n\nMutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin\nkärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan\nkipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on \"kurkkumätää\"\nja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle\nmukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat\nalas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän\nkyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan\nitselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme\nsamassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme\nmitään tekemistä.\n\nKuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en\ntiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä\ntavoin.\n\n\n\n\nMUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN\nRAUTATIEASEMALLA.\n\n\nOn junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa\npuolenkolmatta tuntia.\n\nOlen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava\nkokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta,\njoiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt\nmaksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa\nvai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.\n\nMinulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi\nkateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat\ntodistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön\nkuittina säännöllisestä elämästä.\n\nAhaa, lampaanpaistia!\n\nEnsi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan\nAadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja\njoutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan\ntoisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä\nmielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka\nvieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten\nparemmin.\n\nMutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä\ntuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat\nminusta varsin pieneltä lohdutukselta.\n\nMiten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni\nviaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein\nvähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.\n\nSaada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista\ntuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia\nja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä \"Mää — ää — äh!\"\nhuudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin,\njulmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!\n\nSellaista on elämä.\n\nMikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta\ntästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä.\nKuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä\nsaapusalla?\n\nHänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin,\nrakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis\nvalokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.\n\nNälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella,\njoka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen,\nrutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden.\nViipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja\nhypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan\nrouvan vaaleanharmaalle kapalle.\n\n— Kas härkää! kiljahti rouva.\n\n— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta\nkyllä se on lammasta, sanon minä.\n\nPudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien\nhuojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos\nyleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi.\nVaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää\nja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne\naikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun\nrahoja niiden parantamiseen on luovutettava.\n\nMinä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä\njälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä\nnähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää\nniin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin\n\"manuuttamisesta\" ja \"kalliista jutusta.\"\n\nLuuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui\nvahingossa?\n\nIhmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta\nja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma\nlampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.\n\nMutta nälkä raivosi sisikunnassani.\n\nSilloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen\nravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui\nmieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia,\njoilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian\npääsisimme pulasta.\n\nMenin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja\nsakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja\nsaksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä\nvirkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.\n\nPalatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka\nsattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää\nvielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen\nomahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin\ntäydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä.\nS.m.]\n\nIstuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat\njättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä\npidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden\nilme kasvoillani.\n\nMatkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat\nmatkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat\nvaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista,\njotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa\nvetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.\n\nTyöskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta\nilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni\nympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä\nvallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista\nperhetapausta.\n\nViisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan\npaitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset\nolivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä,\nettä hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.\n\nAloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella.\nPässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli\nelänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja\nvaltiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys,\nyhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan\ntässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut\ntekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin,\nellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin\nlemmikkieläintä.\n\nMinä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana.\nPellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut,\nenkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä.\nSe on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota\nminä melkein pidän lievänä pilkantekona.\n\nMinä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei\nole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi\nkestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen\nhuoneustoon, jossa paljon kuljetaan.\n\nKuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!\n\nHinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.\n\nRavintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja\nviipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen\nja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä.\nMinä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa\npaistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli\nniin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi\nitselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen\nvoisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.\n\nSellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle\nja saattaisi muistonne elämään siunattuna.\n\nLuopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä\nuudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.\n\nSallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!\n\nLahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla\nruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!\n\nOnhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja\nnaisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista\neläneiden pässin jäännösten kimpussa.\n\nMutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi\nvihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista\nlampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.\n\nNyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja\nkymmenen äyriä.\n\n\n\n\nKAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.\n\n\nMeidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä\nsukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia\ntauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään,\ntoisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.\n\nNiinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva \"sydänvika\".\nSaikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen\nlapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että\nkoko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin,\nkun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille\nsai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja\nkotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää\nheiltä edes heidän aamukahviaan.\n\nEräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset\novat tosin \"koonneet\" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä\noli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa,\nkokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta\noli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut:\n\"Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän\npaperikoristanne?\" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä,\nettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.\n\nYksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja,\nneljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten\nomakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia\nminulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen\npoikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen,\nmutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden\nnimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä\nluottamusta.\n\nKokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus,\npianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa\narvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria\nStuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta,\njolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta,\njoka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä,\nvaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina.\nHän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut\nkuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.\n\nKamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia\nvalokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista\nvuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa,\nkelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria\nkelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka\nsijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali\nPechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon.\nMartta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta\nhenkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki\nkaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta,\nkun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja\nhuiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja\nriemusta.\n\nViisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä;\nkellot herrastelivat noissa neljässä.\n\nSaatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä\nkuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä\nja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän\ntaskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen\nkantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta\nillalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa\nesiin, osoitti kelloa ja sanoi:\n\nWie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]\n\nNaisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää\ntotivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä\nja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut\nlyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja\nystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi\nsaanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen\nkoneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet\nvuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin\nsilloin pois sekä huovat että lakanat.\n\nEräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta\nalas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän\nvanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka\nnenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.\n\nAndersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta\nvarietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta,\nmuotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan,\nja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun\nvarrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.\n\nMutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla\nvarustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille\nkellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri.\nAnderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto\nja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku\notus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.\n\nAndersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä\npaloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi\nAndersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle\nkättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan\npäästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta\nmyymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti\nedustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa\nkatuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä\ntiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään\nnaiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan\nvarieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli\npois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta\npalvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson\ntietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja\nvimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui\nviidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin\nkuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.\n\n— Hm... anteeksi... onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja\nstandaareja?\n\n— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka...\n\n— Niin, nähkääs, minä olen \"Vesi-Aallokon\" kunnianarvoisen\nYli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada\nuuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, _ei ensinkään_.\n\n— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi\ntavallisia?\n\n— Ei... ehei... no... ky... kyllä... niin no, antakaa olla! Suuri,\nhiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa... ja... sitten pikkuruinen,\nviheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka\nsisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm... anteeksi! Minun pitäisi ehtiä\njunalle, ja minun kelloni... Mitähän kello nyt lienee?\n\nSinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.\n\n— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.\n\n— Rakas muisto.\n\n— Ette kai... hm... anteeksi... Ette kai tahtone myydä sitä?\n\n— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen\nkirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.\n\nVoimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon\npiilopaikkaan.\n\n— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä\nkäyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!\n\nJonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada\nnähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.\n\n— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin\nkolmesataa kruunua.\n\n— _Ei koskaan_, herra!\n\nSeuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti\nHolmin huoneessa.\n\n— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot... mitä\nsanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?\n\n— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.\n\n— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä...?\n\n— _En koskaan_, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain\nomaisuuteni.\n\nAndersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi\nruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta,\nVastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä\narvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin\nsääryksetön sukka ilman jalkaa.\n\nSitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.\n\n— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada\ntuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.\n\nSamassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.\n\n— Tu... tu... _tuhat_ kruunua, neiti!\n\n— Käteistäkö?\n\n— _Käteistä_, neiti Holm.\n\n— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta... mutta... ei, minä _en\nvoi!_ Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa...\n\nKamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan.\nHän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa\nkellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet\neräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut\nmuuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman\njuhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt\nvähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä\ntuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman\nmitään varjoa.\n\nKahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi\nkuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt\nsuurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti\nkukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista\nkalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja\nmarsalkansauva rensselissä.\n\nNeiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.\n\nKamreeri puhui:\n\n— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli\nvaan tekosyy saadakseni nähdä _sinua_, suloinen tyttö. Olen rakastanut\nsinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa.\nSinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!\n\nTämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse.\nKauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin\ntaivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna\nhän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:\n\n— _Oma_ Anderssonini...\n\nHaparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa\nrinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan\npäänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:\n\n— Andersson, säästä minun kainouttani...\n\nEihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla\nvakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.\n\nHyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan,\njoll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein\nkatsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä\nkokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien\nPhoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan\noman makuukamarinsa kynnyksen yli.\n\nHiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis\nWaterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen\nkellonjalustalle yöpöydällensä.\n\nVapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän\nmorsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin _hänen_ kellonsa,\nvetävän sen ja ripustavan sen _omaan_ kellonjalustaansa. Läähättäen\nja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen\ntarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:\n\n— Oh, Ander...\n\nMutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,\nAllidan kello kädessään...\n\nTavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!\n\n— Mi... mi... missä on äidinäidin kello, Allida?\n\n— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta\nkruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en\ntahtonut sinulta rahaa pyytää.\n\n— My-y-yit _kolmesta sadasta_ kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!\n\n— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; _minuthan_ sinä\nvaan tahdoit omaksesi?\n\n— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle\nsilloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet...\n\n— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun\nainoani maailmassa. _Nyt_ minä voin menettää sen, sillä nythän olet\n_sinä_ minulla!\n\nJa hän _piti_ hänet.\n\n\n\n\nPIENI OHJAUS ITSEMURHAAJILLE.\n\n\nOnko itsemurha ylimalkaan mikään luvallinen teko, siitä tahdon\nmieluimmin olla lausumatta ajatustani. Jos yleensä on sääntönä,\nettei ihmisellä ole oikeutta vallita mitään muuta kuin minkä itse on\nhankkinut itselleen, niin olisi itsemurha suuri vääryys, sillä elämää\nei ole kukaan itselleen antanut.\n\nJa kun tämä ei tahdo olla mikään filosofillinen tutkistelemus\nitsemurhasta, vaan ainoastaan käytännöllinen, teknillinen avustus\ntoimituksen suorittamisessa, niin voimme huoleti jättää itsemurhan\noikeusperusteet huomioonottamatta, ja sitäkin enemmän, kun useimmat\nitsemurhantekijät tavallisesti ovat jo ennen osoittautuneet olevansa\nsangen ennakkoluulottomia ja hyvin vähän uskonnollisia.\n\nLähdemme siis siitä otaksumisesta, että sinä varmasti olet päättänyt\ntehdä pikku itsemurhan ja ettei mikään voi tätä sinun päätöstäsi\njärkyttää.\n\nAinoastaan sillä edellytyksellä saat lukea kauvemmas; muussa\ntapauksessa pitää sinun hypätä pari lehteä ylitse kirjassa. Olet\nsilloin tosin menettänyt jonkun osan kirjan sisäänosto-hinnasta, mutta\nolet pelastanut henkesi.\n\nSiis, hyvät naiset ja herrat itsemurhaajat, kun nyt olemme jääneet\nkeskenämme, tahdomme tutkia, mitä teidän itsemurhassanne on tehtävä.\nEnsimmäisintä ja parasta ja viisainta siinä on lykätä se tuonnemmaksi.\nElämä on muuttumatonta ja olosuhteet vaihtelevat ja monissa asioissa\nei hoppu ole hyväksi. Ensinnäkin: mikä on syynä itsemurhaanne?\nPätevintä itsemurhassa on hyvä syy. Yksi syy, jonka maailma helpoimmin\nhyväksyy, on se, että tyttö, jota rakastatte, menee jonkun muun\nmieshenkilön kanssa naimisiin. Se varmaan onkin sangen ikävää, ja jos\nsinä siitä syystä päätät mennä kuolemaan, niin ei siitä ole juuri sen\nerinomaisempaa sanomista.\n\nMutta malta! Älä heti kuole! Jotakin inhimillistä saattaa tapahtua\nhänen miehelleen ja sinä voit saada tuon rakastettusi naisen jälleen,\nrikkaampana, kehittyneempänä, tutustuneempana miehiseen kehnouteen\nja kiitollisempana sinun hyvistä ominaisuuksistasi, tottuneempana\ntaloustoimiin, taitavampana keittämään, säästäväisempänä kuin konsanaan\nennen. Jos se on hänen kauneutensa, johon olit enimmän kiintynyt,\nniin odota vähän; se ehkä on hyvinkin pian tiessään ja sinusta tuntuu\nkaipaus vähemmän katkeralta joka kerta kun näet hänet jälleen. Jos se\noli hänen rikkautensa, jota rakastit, niin on sinulla vielä suurempi\nsyy odottaa, sillä kymmenestä rikkaasta tytöstä yhdeksän papat tekevät\nkonkurssin ennenkun viisi vuotta on kihlauksesta kulunut.\n\nNuoruudessani minä olin sangen köyhä eikä minulla ollut tarjota mitään\nrakastetulle naiselle, paitsi korkeintaan joku ajoretki tai puolen\nnaulaa konvehtia silloin tällöin. Tosin olin sangen kaunis, mutta en\nkumminkaan niin erinomainen, että tytöt sen vuoksi olisivat tahtoneet\nodottaa minua nuo 10 tai 15 Vuotta, joiden kuluttua minä heidän\nlaskelmiensa mukaan kykenisin hankkimaan tarpeelliset keittoastiat\ny.m. Sentähden ajelivat he minun hevosissani ja syödä maiskuttelivat\nmakeisiani ainoastaan niin kauvan kun tuli joku muu minua arvokkaampi\nmies ja nai heidät, jolloin he kutsuivat minut teltanpitäjäksi häihinsä.\n\nMinä tunsin heti, että minun täytyi kuolla, mutta samalla ajattelin\naina: Sinun pitää odottaa, kunnes saat nähdä, minkälaisia tyttöjä tuo\nuskoton saa. Ehkä niistä tulee yhtä rakastettavia kuin äitikin, ja\nsill'aikaa kun odottelet kuolemaa, voit sinä edistyä hiukan, niin että\nsinustakin tulee auttavat naimiskaupat.\n\nSe on tuo ajatus, joka on pelastanut minun henkeni, sillä ennenkun tuon\nrakastetun tyttöset ehtivät käydä rippikoulun, olin minä jo kauvan\nollut naimisissa.\n\nJos se on taas kukkaro, joka kuristaa, niin odota aina ensimmäistä\narpomista Unkarin kuninkaan luokka-arpajaisissa ennenkun\nkuolet. Miltähän tuntuisikaan henkenä leijaella ja saada käsiinsä\nsanomalehtinumero, jossa sinun nimesi olisi 200,000 edessä?\n\nOtaksukaamme kumminkin että kaikki ylöslykkäys on lopussa ja että se\nhetki on ehdottomasti lyönyt, jolloin sinä menet lopettamaan itsesi.\n\nEnsinnäkin on hankittava hyvä paikka. Vähänkin hienotunteinen mies\ntai nainen ei koskaan ammu itseään tai hirttäydy asuinhuoneissaan.\nEi sovi hienon naisen tai herrasmiehen veristää sohvaa, roiskuttaa\nremmeleitänsä tapeeteille eikä vivuta itseään katto-orsiin niinkuin\nmitäkin sianliikkiötä. Eikä yleväluontoinen ihminen mielellään makaa\narsenikista pöhöttyneenä vuoteellaan, kun palveleva sisar aamusella\ntulee lapikkaita noutamaan.\n\nPyydän eräällä esimerkillä saada valaista, kuinka kauheita,\nkauvas vaikuttavia seurauksia siitä voi olla, kun itsemurhalla\nsaastuttaa jonkun asuinhuoneen. Eräällä maatilalla Savossa asui\n1850-luvulla muuan kruununvouti, jolla ei ollut koskaan tapana maksaa\nkirjureilleen mitään palkkaa eikä antaa ruokaakaan. Ne kirjurit,\njotka olivat nuoriamiehiä, tulivat kumminkin pulskasti toimeen ja\nravitsivat mainiosti itseänsä nuoleskelemalla mustetta sormistaan ja\nhengittämällä kruununvoudin rasvaisen yönutun tuoksuja. Mutta muuan\nheistä, jolla oli vaimo ja seitsemän lasta, suuttui ja hirttäytyi\nhousunviilekkeisiinsä vinttikamarissa, kuoli ja haudattiin, vaikka\nvaan puolijuhlallisuuksilla. Myöskin kruununvouti kuoli ja haudattiin,\nja mitä herrat sitten yhtyessänsä sanoivat toisilleen, sitä en tiedä.\nMutta talo myytiin eräälle herrasväelle, jolla oli pikku tyttöjä, ja\nvinttikamariin sijoitettiin kotiopettajatar.\n\nSilloin alkaa tuo heittiö, hirttäytynyt kirjuri, joka eläessään oli\nniin kaino, että meni pihalle ja piilottautui nurkan taakse, kun tunsi\nettä häntä rupeaa aivastuttamaan, ihan kursailematta kuljeskella\nhenki- eli n.s. astraaliruumiissa kotiopettajattaren huoneessa öillä\nilman takkia ja liiviä ja housunviilekkeet kaulahuivina, ja ilvehtii\nja vetää peitosta. Kotiopettajatar, joka oli hieno tyttö, peljästyi\npahanpäiväisesti ja sai tietoonsa hirttäytymisjutun, jonka jälkeen\nhän ei enää silmiänsä uneen ummistanut siellä. Uutta paikkaa hän ei\nsaanut, toista huonetta ei liioin, vaan meni epätoivoissaan naimisiin\neräälle raa'alle ja sivistymättömälle jolkille Iisalmen tienoilta ja\netsiskelee nyt itse sopivaa nuoransilmukkaa ja hyvää hirsipuuta.\n\nJa kukahan tahtonee killua puussa, alttiina kärpäsille ja muurahaisille\nja muille lentäville ja mateleville elikoille taikka maata vesakossa\nsuuruksena ketuille ja muille pedoille?\n\nJa sitten kun sain kuulla, mitä ihmiset sanoivat ystävästäni Joonas\nMarjasesta, joka hukuttautui keväällä, niin minä varoitan jokaista\nsammuttamasta huoliansa ja henkeänsä aaltojen kylmässä sylissä. \"No\nsen nyt tiesikin, maa ei ole koskaan tahtonut oikein pysyä hänen\njalkainsa alla\", sanoi yksi. \"Valaa vedellä päätänsä oli Joonaksen\nerikoistaito\", tuumaili toinen. \"Onko kukaan kuullut, että Marjanen\nolisi koskaan nauttinut vettä ilman konjakkia?\" kysäsi kolmas. \"Se oli\nkai ensimmäinen kerta, kun se hutilus on mennyt asiaan pohjia myöten!\"\nhuudahti neljäs j.n.e.\n\nMitä itsemurhan paikkaan tulee, niin huomaamme siis, että jos karttaa\nsitä tekemästä sisällä huoneessa, ulkona maalla tai vedessä, soveltuu\nsiihen melkein mikä paikka hyvänsä.\n\nNyt tavasta. Tässä jos missään pätee tuo, että \"kaikki tavat ovat hyvät\npaitsi ikävät\", ja ikävyys on sangen vaikea poistaa itsemurhasta.\nKaikki nuo yleisimmät tavat: puukko, ampuma-aseet, nuora, vesi ja\nmyrkky tärvelevät meitä enemmän tai vähemmän, ja sehän on ikävää.\nSitäpaitsi eivät ne läheskään aina onnistu, ja sen vaan sanon, että jos\nsiinä muista onnettomuuksista: tutkintoreppusista, rukkasista tytöiltä,\nepäonnistumisesta lukkarinvaalissa, konkurssista ja siinä ilmenevästä\npuutteellisesta kirjanpidosta, onkin jotain lohdutusta ja virvoitusta,\nniin on onnistumaton itsemurhaaja ja epäonnistunut kuolemankokelas mitä\nnaurettavimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä taivaan kannen alla.\n\nMutta kas tässä muutamia hyviä tapoja hiipiä pois elämästä, varmasti\nmutta ilman suurempaa huomiota herättämättä.\n\nKaikki hyvät sunnuntaikoulukirjastot ja monet vakavamieliset,\ntunnolliset miehet selittävät tupakan olevan vaarallista myrkkyä. Jos\nsinun on mahdotonta elää, niin haikuuttele piippua joka päivällisen\npäälle — siinä keino, joka varmasti vie perille 80 vuoden kuluessa.\n\n\"Väkijuomain pirullinen myrkky\" on kyllä nykyajan jalon\nraittiustoiminnan kautta tunnettu. Ihmiselle, jolla vielä on jotakin\ntoivottavaa elämältä, en minä, vaikka miljoonan saisin, tahtoisi\ntarjota lasillista jääkellarikaljaa, mutta jos kumminkin kaikitenkin\nolet päättänyt itse lopettaa elämäsi, niin juo puoli pulloa pilsneriä\naamuin, päivällisin ja illoin, niin voitpa olla jotenkin varma siitä,\nettä jos nyt olet 20—50 vanha eli tuossa itsemurhaajille edullisimmassa\nja mieluisimmassa ikäkaudessa, niin eivät tuskasi kestä kovinkaan\npaljon yli puolen vuosisadan.\n\nMatineeat Helsingissä kevätpuolella kuvataan \"kuolettavan\" ikäviksi.\nMene pariin semmoiseen, se tulee helpommaksi kuin revolveri.\nOnnettomien rakastavaisten ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään\npäästäkseen lepoon ja rauhaan. Tavallisesti he \"eivät voi elää ilman\ntoisiaan\". Itsessään erossa on jo kuolema rinnassa. Toisinaan se ei\ntapahdu juuri ihan äkkiä, mutta kyllä kumminkin sitä varmemmin. Tiedän\nnaisen, joka \"kuoli sydämen särkymisestä\" 94 ikävuodellaan.\n\nJälellä on vielä tärkeä kysymys. Pitääkö itsemurhaajan kirjoittaa\nasianomaisille vai eikö, ja, edellisessä tapauksessa, mitä hänen pitää\nkirjoittaa?\n\nOmasta puolestani luulen, että vaatimattomien ja rehellisten\nitsemurhaajain kirjeenvaihdosta olkoon voimassa se mikä muidenkin\nkunnon ihmisten: kirjoittakoot, jos heillä on jotakin kirjoittamista,\nmuuten ei.\n\nSe mistä itsemurhaajan on pääasiallisesti kirjoitettava, on tämä:\nhänen tulee ilmoittaa velkojilleen, mistä ja miten he saavat\nmakson saatavistaan, hänen tulee juurtajaksain selittää, kuinka\nhän on ajatellut saada sovitetuksi elämänsä erehdyksen, jonka hän\non aikaansaanut tappamalla itsensä, ja jos hänellä on vaimo ja\nlapsia, on hänen velvollisuutensa selvittää, kuinka ja missä määrin\nhän on teollansa parantanut heidän asemaansa, joka on näet hänen\nvelvollisuutensa.\n\nNäin luulenkin rehellisten ja kunnioitettavain itsemurhaajain aina\nmenettelevän, mutta tähän saakka en, ihmeellistä kyllä, ole koskaan\nonnistunut tapaamaan mitään sellaista itsemurhaajan hyvästijättöä.\n\n\n\n\nITSEPÄINEN TYTTÖ.\n\n\n— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että\nolet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa\nopettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.\n\n— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni\nlapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on\ntunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene _koskaan_\nnaimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.\n\n— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa\nmihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.\n\n— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen\ntyttö.\n\n— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.\n\n— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.\n\nHe asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli\nneljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita,\njoita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän\nhuoaten talon eikä enää ikinä palannut.\n\nJa illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa,\nettä muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli\nmurheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.\n\n— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.\n\n— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.\n\nTyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa\nnuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin\nrintapielet.\n\nHän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.\n\nSeuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä\nvalkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan\nneiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.\n\nPojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä\noli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka... ah... taiteilijasydän.\n\nOluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja\nlähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.\n\nHe kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan\nnyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset\nnaksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja\ntaikka joitakin kehnoja tulitikkuja.\n\nEräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli\nkarkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan\nmättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan\nnimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle\njuolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.\n\nLuultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin\ntavallista sellaisissa tilaisuuksissa.\n\nKun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun\nhalpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee\nviinapuotia ajatellessaan.\n\nTulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän\ntulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin\nelintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja\nsaivat ehkä lapsiakin.\n\nTytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja,\nja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä\nmarkasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan\nhillitsemättömästä kateudesta.\n\nHän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi\nkasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa\nhänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta\nmarkkaa kappaleesta.\n\nMutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä\niskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin\nhyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät\nillallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät\nmetsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.\n\nPoika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä\nampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.\n\nKun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu\nase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan\ntalousrahoista.\n\n— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.\n\n— _Vai niin_, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen\nne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli\nkohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman\nkorkeinta oluttehtaan piippua.\n\nMutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt,\npusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:\n\n— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta,\nvaan ei armoa.\n\nMaalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa\nsilkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:\n\n— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale,\nennenkuin hän tulee. Oletko valmis?\n\n— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan\njärjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä\nei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen\njähmettyneen tomunsa.\n\n— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä\nJägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.\n\nHe erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa\nkiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.\n\n— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.\n\n— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi\nFlorentiina.\n\n— Mitä _sinä siitä_ tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi\npaikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli\nsäälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.\n\n— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa?\nriemuitsi Florentiina.\n\n— Kyllä _vähäsen_, kitisi Mazarino.\n\nKotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti\nollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois\nhammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.\n\n— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi\nhyljätä hänet, sanoi pappa.\n\nItsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua,\njoka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn\nkaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin\nkiinni.\n\nHän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa\nlaskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan\nruokalaan.\n\nEi kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut\naavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.\n\n— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset\nsangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.\n\n— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua\nprykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä\näänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan\nsaa käyttää puheneuvojaan.\n\n— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään\nja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta\nkuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään\nkirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron \"lehmästä\nkuutamolla\" eikä \"rantamaisemasta länsirannikolla\".\n\n— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.\n\nAjuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta,\njoka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.\n\n— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti\nsilkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja\nistahdettuansa hihasilleen villashaalille.\n\n— Oo... leen... kaa... ii .. i... i, sanoi Florentiina.\n\n— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä\ntoist...?\n\n— E... e... ei, nyt on... va... va... vaan niin ky... y... lmä,\nmuistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.\n\nKului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita\nsäästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.\n\nAatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:\n\n— _Tahdotko_ nyt, lemmikkini?\n\n— Ky... y... yl... lä, minä luu... uu... len ta... ah... tov... an...\ni... Ah Her... ra Jumala... aijaijai... aut...!\n\nJa Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.\n\nMutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen\nkäsivarsien väliin.\n\n— Pa... a... appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.\n\n— \"Pa... a... appa kai\"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä\nhauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa,\npoikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista\nmaanantaina?\n\nItsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.\n\n— _Ilkiö!_ huudahti hän ja ryntäsi päin \"maalaria\".\n\n— _Armaiseni!_ vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi\nsaanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla\nkäyttämään.\n\n— Eihän, onko se _mahdollista_, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki\nsentään _jotakin_, huokasi itsepäinen tyttö.\n\n\n\n\nKUMPIKO LOVISA?\n\n\nVaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein\nkiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja\nkuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan\nmuuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona,\njohon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman\nytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen\nfrakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman\npolttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy\nhänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla\nolevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon\nvelkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.\n\nVasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois\npunssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä.\nVasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen\npyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään\npuolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia\nviinestänsä.\n\nSekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä\nnais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on\nriemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä\nuinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin\nyläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan\nkauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla\nriisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut\nneuvosmiehen Adelea.\n\nMutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista\npunssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan\npolkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri\nSuvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti\nkuiskata: \"Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!\"\n\nMutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa\nleijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta\nkapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.\n\nJonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden\nn.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja\nsalin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien\nruusunpunaisiin korviin.\n\nTummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski\nJuho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi,\nvain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti\nja luottavaisesti:\n\n— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta\nkysyäkseni... tutkaistakseni... tiedustellakseni... kuinka teidän\nmammanne voi.\n\nKylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen\ntavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren\nvahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä\nleiviskäisen nuoren naisen edessä...\n\nTuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.\n\nToisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä\noli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä\noli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä\nkeijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja\nKalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen\nkuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja\nkaksi pullollista Liebfrau-milchiä.\n\nHe istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli\nhimmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.\n\n— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai\npuristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen\npisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa\nkäytetään.\n\n— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja\nhiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran\nsuloisessa läheisyydessänne.\n\nNoin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa\ntaikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että\nJohannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:\n\n— Oi, herra Pitkänen... teidän... teidän... täytyy varoa minun\nviuhkaani!\n\nKolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten\naalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa\nsamassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli\nLovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa\njäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä\nkonjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin\nmuistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne\nsiitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli\npaljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.\n\n\"Naisten valssissa\" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan\nkostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa\nkatseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin\nsilmiin kuin... kuin... sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin\nvaltamereen.\n\nJa sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten\nhän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa,\nja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten\nhe joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten\noli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa\ntyöhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen \"setänsä\"\nja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten\ntunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja\njonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.\n\nKun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut\nyliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta\nolisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä\nlautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta\ntuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan\ntuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja\nkun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia,\nhuomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden\nsulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:\n\n\"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin\nkäsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä\narmaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.)\nOh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!)\nTuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei,\nenhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun\nolet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun _rinnallani_ (niin,\nmissähän _senkin_ paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä\nonneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa\non mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää\npaljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti _oma_\nLouisesi\".\n\n\"Louise, Louise, Lovisa?\" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen\nvapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan\npäällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs _siitä_ pääsi.\nJuodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa\nsilloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas\npuhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä.\nKaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen\nlempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.\n\nMutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli\ntanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen\nniin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta\nkalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti\nvaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa?\nKerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: \"Herra Pitkänen, te\npeljätätte minua!\" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto\nlyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: \"Te olette vaarallinen\nmies!\" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen\ntoisen huuliparin oli hellittänyt, kas _siinäpä_ se tärkeä kysymys?\n\nJossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä\nodotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä\najatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa!\nInhoittavaa!\n\n\"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i\"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä\n_sillä_ tavalla, vaikka sitä lausutaan _tällä_ tavalla; mutta kaikki\nheidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa \"Louiseksi\" ja Louise\nSuvantoa \"Lovisaksi\"...\n\nJa porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni\nsiihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen\nhintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.\n\nLouise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin\nääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen\nhymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään\ntummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna\nlevisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle,\nvaalealle silkkihameelle.\n\nEi epäilemistäkään! _Tämä_ se oli! — Louise, _oma_ Louiseni! riemuitsi\nJohannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla\nsyyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.\n\n— Herra Pitkänen... Johannes... te tulette niin äkkiä, mutta minun\nsydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen\npäällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.\n\n— Oma Louiseni, minä...\n\n— Vait, joku tulee...\n\nTuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle\nsopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä,\nkookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.\n\n— Sinä... tääl... herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta\nteeskennellä... olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.\nTämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —\nMutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!\n\nJa sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen\nheinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka\nmielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli\nhänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä\nvaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.\n\n\n\n\nHAJANAISIA PIIRTEITÄ LIIKE-ELÄMÄSTÄ.\n\n\nAikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty\nmuulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota\ntahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä\npahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli\ntavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä\nnimitettiin _omankädenkaupaksi_.\n\nMutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia,\nseuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän\nkuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia,\nsittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan\npäähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen\nkanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan:\nkarhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli\nalkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaan\n_kaupaksi_.\n\nMutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä\ntavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat\nnuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain\ntyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja\ntinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä oli\n_naimiskauppaa_.\n\nAvioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja\nsen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että\n\"omankädenkauppaa\".\n\nViimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä\nostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan\nitselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten\nsijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan \"rahaksi\".\n\nEnpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen\nkeksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut\npaljon harmia ja hiukan verran hyötyä.\n\nRaha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että\nnuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä\non, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi\nvapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.\n\nRahalla saadaan ehdottoman varmasti kaikkea, mitä tämän maan päällä on,\npaitsi neljää pikku asiaa, nimittäin terveyttä, onnea, rakkautta ja\nvirheetöntä hevosta. Kumminkin on raha aina hyvänä apukeinona näiden\nhankkimisessa, ja niiden _vastikkeita_ voidaan aina saada rahalla\ns.o. nautinnoita terveyden asemesta, päihtymystä onnen asemesta,\nrakastajatar ja vaimo rakkauden asemesta ja viisi sataa rautatietä\nhyvän hevosen, asemesta.\n\nLuojaamme ajatellaan eniten kun ollaan hädässä, rahaa, kun sitä ei ole\nja ruokaa, kun on kulunut kauvan siitä kun sitä viimeksi nähtiin.\n\nSe, jolla on taitoa pitää rahaa arvossa, kun sitä on hänellä ja\nylenkatsoo sitä, kun hänellä ei sitä ole, pääsee tavallisesti pitkälle\ntässä maailmassa.\n\n\"Häälyväisyyksiä\" rahamarkkinoilla on tavallisesti sangen vaikea\nseurata, niin paljon voi kumminkin sanoa, että kun jonkun pankin\nosakkeet antavat yksitoista prosenttia, johtajat ovat mukana jossakin\nisänmaallisessa liitossa ja kassanhoitaja kuuluu liittokuntaan,\nsilloin toinen kirjanpitäjäkin pääkonttorissa Voi olla kelpo kosija\nvaatimattomalle tytölle.\n\n\"Pankki\" on laitos, joka laskee ulos seteleitä ja panee \"sisään\"\nvekselinväärentäjiä.\n\nValtakunnan vakavaraisin pankki on valtiopankki. Eipä kumminkaan ole\nsyytä olla pahoillaan, jos on ainoastaan saatavaa kaikissa noissa\nmuissa. Valtakunnan suosituin pankki on ostronbanken [osterimatalikko.\nSanasutkaus. S.m.] Länsirannikolla.\n\n\"Yksityistä pankkia\" on käytetty sangen paljon ja kauvan tässä maassa.\nEnnen oli se siinä, että jossakin siistimmässä laitoksessa kutsuttiin\netehiseen saamaan joltakin tuttavalta selkäänsä.\n\n\"Agiolla\" merkitään eroitus miljoonanomistajan vekselihyväksymyksen ja\npanoraamannäyttäjän lupauksen Välillä makson suorittamisesta, sitten\nkun hän saapuu paikkakunnalle.\n\n\"Vekseli\" on soikea paperi lyhyeksi ajaksi, johon on parempi kirjoittaa\npitkittäin kuin poikittain.\n\n\"Valuutta\" on pätevä korvaus, joka saadaan etukäteen maksetusta\nrahasummasta. \"Liikkuvilla valuutoilla\" ymmärretään kilpa-ajohevosia ja\nmahtavia vävyjä rikasten kauppiasten taloissa.\n\nHalu ja tarve saada rahoja suorittamatta valuuttaa lisääntyy\nsivistyksen mukana. Tämä luonnontarve se on synnyttänyt sen\nliike-ilmiön, jota nimitetään \"lainaksi\", ja jota pankeissa ja\nliikemiesten kesken ei koskaan ilman \"vakuutta\" harjoiteta. Kumminkaan\nei vakaa esiintyminen ole kylliksi. Mutta \"nimellä\", yhden tai kahden,\njoilla ei mitään ole, luonnistuu kyllä, jos sinulla itselläsi on saman\nverran kuin heilläkin.\n\nSe, joka yrittää \"ottaa ulos\" rahaa pankista niinä aikoina, jolloin\npankki ei ole auki, \"pannaan itse sisään\".\n\nRahaa voidaan saada myöskin \"panttia\" vastaan. Mutta saada lempeä\ntarjoamalla vastaan ennen saatuja lemmenpantteja on mitä toivottomimpia\nyrityksiä.\n\nNuoret miehet, joilla ei ole mitään hyödyllisempää tehtävää, \"avaavat\njonkun liikkeen\". Menettely siinä riippuu pää-asiallisesti siitä, mille\nvuorokauden ajalle tahtoo asettaa liikeaikansa. Öiseen aikaan tarvitaan\nvaan salalyhty ja kelpo tiirikka. Mutta jos liike on avattava päivällä,\non katsottava, että saa luottoa jossakin ei järin kiivasluontoisella\ntukkukauppiaalla.\n\nLiike-elämän nurjalla puolella näkyy yksi ja toinen pimeä kohta.\n\nKun halpa-arvoinen mies törkeällä tavalla kähveltää jonkun pienen\nsumman, sanotaan sitä \"varkaudeksi\".\n\nMutta kun joku hieno mies kekloittelee sukkelalla tavalla itselleen\nsuuret summat, niin sanotaan sitä \"asioitsemisälyksi\".\n\nSitä ajaneroitusta, mikä on sen hetken välillä, kun halutaan saada\njokin tavara, ja sen hetken, jolloin tarvitsee yrittää valehtelemalla\npäästä sitä maksamasta, sanotaan \"luotoksi\". S Raakoja, hävyttömiä\nihmisiä, jotka eivät suo lähimmäisensä elää, jotka onnettomuuden\nhetkellä urkkivat toisten talouskirjoja ja ovat laukeamaisillaan\ninhosta ja halpamaisuudesta, sanotaan yhteisellä nimellä \"velkojiksi\".\n\n\"Konkkurenssiksi\" sanotaan sitä, kun joku nuori, yrittelijäs\ntalonpoikaisrenki avaa puodin ja ostaa kankaita viidellä markalla\nmetrin ja myy niitä neljällä. Kun tätä konkkurenssia on kestänyt jonkun\naikaa, päättyy se \"konkurssilla\". Konkurssin kestäessä on kaikki\nkonkkurenssi paikkakunnan ammattiveljien puolelta mahdotonta.\n\n\"Loppuunmyynnillä\" ymmärretään sitä, että liikemiehen unelmat\nvanhentuneiden tavarain myymisestä hyväin tavarain hinnalla toteutuvat.\n\n\"Akortiksi\" nimitetään sitä, kun velalliset ja velkojat sulautuvat\nsuloiseen sopusointuun nylkeäkseen oikeuden valvojilta muut\ntoimituspalkkiot.\n\n\"Säästöpankin\" tehtävänä on säästää pitäjään mahtimiehiä Vaivautumasta\nkaupunkiin lainaamaan rahaa ja valmistaa \"hoitajan\" paikkoja oman\npitäjään lapsille, jotka lukutiellä ovat horjahtaneet pois kiskoilta.\n\n\"Vekselinmakso-päivät\" ovat kriitillisiä ensiluokkaisia Falbinpäiviä.\n\n\"Diskontto\" on se ainoa osa jostakin vekselimäärästä, josta pankki voi\nolla varma, ettei sitä menetä.\n\n\"Väärät paperit\" ovat tavallisesti \"hyviä papereita\", vaikka\nlainanottaja olisikin rutiköyhä, sillä hän tietää, että ellei paperia\nlunasteta ulos, niin ajaa hän itse sisään.\n\n\"Pesäerolla\" ymmärretään vaimon oikeutta saada nauttia ilman maksua.\n\n\"Oikeuden valvoja\" on virka, jonka perustamisen on aiheuttanut epäluulo\ntoimitsijoita kohtaan, että yksin voisivat mielinmäärin tyhjentää\nkonkurssipesän.\n\n\"Faktuura\" on paperi, joka näyttää maakauppiaalle, minkä verran hän oli\npäissään kauppamatkustajan viime kertaa ollessa hänen luonaan.\n\n\"Hinnanalennus\" on eroitus sen rajan välillä, johon asti on _tahdottu_\nnylkeä lähimmäistänsä ja sen, johon asti hän on _sallinut_ nylkeä\nitseään.\n\nEnnen maailmassa käytettiin sitä myöskin hyvin edullisesti, kun\noltiin tekemisissä epäpätöisten ihmisten kanssa. Silloin myytiin\nesim. 70 prosentin alennuksella, pidettiin huoli siitä että saatiin\nnetto, valvottiin brutto konkurssissa, saatiin siitä 30 prosenttia\njako-osuutta ja oltiin katos'alla.\n\n\"Prokura\" on jotakin, jonka vaimo antaa miehelleen, kun hän viimeisen\nkonkurssin tehtyään alkaa uudestaan harjoittaa kauppa-asioita.\n\n\"Komppanjuuni\" on otus, jota kirjailijat käyttävät kauppahuoneen\nesimiehen vaimon viettelijänä.\n\n\"Kirjanpidoksi\" nimitetään sitä kun joku taloudelliseen rappiotilaan\njouduttuaan vie kladdikirjansa eräälle hoikalle miehelle, joka\nkuukauden kuluessa muodostaa \"laissa säädetyt kaupanpitokirjat\"\nkolmen tai neljän vuoden ajalta. Vähintäinkin yksi sellainen kyky on\njokaisessa kaupungissa olemassa.\n\n\"Tilinpäätös\" on jotakin, jota ei koskaan uskalleta näyttää. Jos se on\nruma, niin silloin meluavat velkojat, jos se on kaunis, niin silloin\ntekee takseerauslautakunta tyhmyyksiä.\n\n\n\n\nMINKÄTÄHDEN SETÄ VISAKANTO JÄI VANHAKSIPOJAKSI.\n\n\n— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä\nVisakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään.\nSanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun\nitsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He _rakastavat_ harvoin tällä\nvuosisadalla; he myyvät itsensä, ja _ostaa_ minä en tahdo.\n\n— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin\nviiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä\nja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne\njo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö\nolisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?\n\n— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin\naikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen\nmatkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta.\nKerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi\nvoinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika\nkulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä\nrakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä\nole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.\n\n— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?\n\n— Kyllä, _vähäsen_. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt\nnaimisiin.\n\nNiin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin\nvalmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat\nenempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät\nnaimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole\nhelppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.\n\nHeiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita\nhakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä\nrohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.\n\nSilloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden\nantaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu\nläskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan\npoikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja\nhaudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty\nainoatakaan riviä yliopistosta.\n\nMutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin,\nettä minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies,\nsanoin seurahuoneen Kirstille: \"Kirsti\", sanoin minä, \"ei minun enää\nkannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko\nminä sen sijaan poletteja\", sanoin minä.\n\nMinua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin,\nniin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua\nkutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin\nyksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön\nkanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen.\nNaurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin\nviisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä\nperheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa\nkolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että\nnuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta \"Käsityönystäväin\"\nhaarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.\n\nVihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka\nensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet\nminun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää\nminulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.\n\nMutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan\nhalkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa\naihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan\näitiänsä.\n\nMutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin\nmaantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun\ntytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan\nja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.\n\nMuistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa,\npyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.\n\n— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu\nmetsävuohi.\n\n— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.\n\n— Voi, _ettekö_ näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme!\nTästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa\nkaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. _Tulkaa!_\n\nMinun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin\nkuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä,\nrullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.\n\nHuomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin\nrotta satimessa ja sanoin:\n\n— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?\n\n— _Johto_ on, mutta _apparaatti_ on sama, mikä isällä on kaupungissa.\nSe muutetaan tänne kesäksi.\n\n— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja...\n\n— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?\n\n— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.\n\n— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin\nkauheasti... minä kuolen.\n\nSatoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet\nkokonaisen korttelin vaarainmehua.\n\nKun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme\npitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka\nolivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut\nsisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.\n\n— Kas, päivää, päivää!\n\n— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin\nhattuani.\n\n— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin\nsaatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.\n\n— Meitä on... on vaan... insinööri, ja minä... sanoi neitiseni. Meidät\nsaavutti rajuilma...\n\n— Ahhaa... vaiiiiniiii... i... i... n... sanoi se mamma, jonka luona\nolin kastanut leipää lihapataan.\n\n— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa _kävellä_, arveli se\nmamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.\n\n— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.\n\nJa niin he ajoivat pois.\n\nNeitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys,\njonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli\nsalaperäinen merkitys.\n\nSeuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia,\nettä minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.\n\nMinä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita\nsikareitani.\n\nParin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa\nhänen lapsensa.\n\n_Minäkö?_ Johannes Visakanto, \"Pikkulintujen ystäväin\" yhdistyksen\njäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren\nterveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!\n\nSitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.\n\nEnnen illan tuloa olimme kihloissa.\n\nSe ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys\nsisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja\nsitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon\nkuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni\nja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt\nsieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun\noikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.\n\nOlin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen\n\"kokeen\".\n\nSiinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse,\nparta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi\ntoivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan\nilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan\nnäköisenä.\n\n— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.\n\nPainoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani\nja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta\noli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä\nsalalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle\nkaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, _olihan_\nminulla rakas Mariani, mutta _rahallisessa_ suhteessa olin typösen\ntyhjä.\n\n— _Eikö mitään_ pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään\nlangeta rinnoilleni.\n\n— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut _kaikki_ pois? sanoi\nhänen äitinsä.\n\nNoikkasin surullisesti päätäni.\n\nOma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin.\nSeuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen.\nKolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa\nappi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian\nhermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä\nseuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä\nhengissä.\n\nMinä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.\n\nEmäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina\nhiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä\ntäyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.\n\nTällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä\nensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä\ntyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun\nsai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! _Tässä_\noli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin\nköyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! _Hän_, eikä kukaan muu, oli\nsaava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun\nsepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.\n\nMutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni:\n\"Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun\nsinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä\nsilloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle.\nNyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen\nkaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka\nköyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että\nsinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa.\"\n\nJa niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.\n\nKahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja\nnäytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista\nvähintäinkin neljä kuolettavaa.\n\n— Insinööri parka! sanoi tyttö.\n\n— \"Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!\"\ntuumaili mamma, joka oli papin leski.\n\n— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä!\nKuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi\ntohtori minulle eilen.\n\nNiin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen\nsääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä,\naioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa\nköyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän\nikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin\nviljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.\n\nMutta — he pitkittivät ulvomistaan.\n\n— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää\nlankaa.\n\n— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.\n\nNeiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana\npäivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.\n\nJa siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni\nvanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä _on_ kyllä olemassa rakkautta\nmaailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö\nitsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan\nkoetukselle.\n\n\n\n\nSOPIMATTOMAAN AIKAAN.\n\n\nJos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa\nmitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan\nsuureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee\nkohteliaasti: \"Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja\ntahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?\" niin\nluullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.\n\nJos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa,\npuhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten,\nkun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras\nihminen tulee ja ehdottaa: \"Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa\n— noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!\" niin\nluultavasti vastataan: \"Tietäkää huutia, hävytön!\"\n\nMutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja\nhoukutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti\nkasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut\nhäntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo:\n\"Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja\nperintöineen\" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: \"Olkaa hyvä,\nherraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja\ntalletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?\"\n\nEnpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä\ntuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja\najatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan\nhänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt\nRoedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei\npääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä\ntätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa\npianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin\nkattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli\näskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan\nkäytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään\ntaloudellisesta harrastuksesta.\n\n— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.\n\nEi, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä,\njolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.\n\n— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna\nlemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.\n\n— Ah, Salmela, hän on saanut jo _kahdeksantoista_ näinä viitenä\npäivänä, ja on yhtäläinen!\n\nMutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan\nsulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus\njohtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin\nmustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa,\nja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei\ntämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut\nnäyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle\nsellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja\nhoukutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse\nAntinliisa.\n\nJa sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa\ntavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että...\nja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara\nettä... ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että... ja\noli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että... ja tänään,\naamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän\nluokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että... ja hän,\nElina, oli niin hirveästi peloissaan että... sillä hän tiesi että pappa\noli niin hirveän kiivas että...\n\nIsä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin\nkuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko\njoukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan\nuskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta\napua.\n\nJonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten\nja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni\näitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia\nkangasmallikirjoja.\n\nSalmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan.\nMokomakin vekkuli, \"pöytäkirjuri\" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan\nmyöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen\nsilmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu\nalttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi\nainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään\nolisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt... tuollainen\nnulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi... Jo, tottavie,\nkoputettiinkin ovelle... _astukaa sisään!_\n\nHirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;\n\n— Minä halua...\n\n— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te\n\"haluaisitte\", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette\nhäiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte\nsisälle säälimättömästi...\n\n— Suokaa anteeksi, minä koputin...\n\n— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne!\nMinä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni,\nkun te juuri kuin pommi...\n\n— Pyydän anteeksi, jos häiritsen...\n\n— _Josko_ häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä\ntuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi...\n\n— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra\nVarjelkoon, sehän tiedetään. \"Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä,\nsaa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan.\" Häh, niinhän se kuuluu?\n\"Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin\nmahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt\ntästä kunnianarvoisesta kodista.\" Mitä, luuletteko, etten minä ole\nollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään\nisän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?\n\n— Surkea erehdys...\n\n— _Juuri_ niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa\nsanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa\nitse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen\nkunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa.\nMutta istukaahan, helkkarissa, _istukaa!_ Se on sydämettömyys, joka...\n\n— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti...\n\n— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, _eipä tietenkään_. Te\notatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun _ne_ ovat\nlopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat,\nhyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan\noikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki,\nminä...\n\n— Mutta jumaliste, jos minä aion...\n\n— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla,\nettette sitä _nyt_ ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että\nmyönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta\najatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne... sillä tietysti\nsitä hyökätään yhteen päätäpahkaa... ja sitten Teidän molempain\n\"ajanmukaiset\" elämänvaatimukset... Jos sitten vielä kohtaa sairaus;\n_lapsia_ sitä kaikissa tapauksissa tulee...\n\n— Mitä ajattelette, herra...\n\n— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte\nsaarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun\npoloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että\ntämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine\nkauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan\npikkus...\n\n— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell...\n\n— _Herra!_ Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te\njatkatte...\n\n— Mutta _kuulkaahan_ siis, hyvä...\n\n— _Ei koskaan!_ Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te\nvoittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt...\n\n— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään...\n\n— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun\nepäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon!\nOlkaa hyvä ja pist...\n\n— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki...\n\n— Kas niin vaan, sehän on hienoa! _Uhkailkaa_ te vaan! Nytpä\nnäyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin!\n\"Laki!\" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi,\nniin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'—\nretkaletta tahansa. _Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi\nvuotta, herraseni!_\n\n— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä...\n\n— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan,\nmutta...\n\n— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun _vai ettekö?_\n\n— Säh... säh... sähkö... laskunko? Oletteko te siis...?\n\n— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan\nsaa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja\nseitsemänkymmentäviisi.\n\nSalissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo\nVietävän ihminen oli tullut salin kautta.\n\n\n\n\nHÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.\n\n\nHe olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen\nsydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka\noli mennyt vääräänkurkkuun.\n\nJulle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka\njuoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä\nerääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla\n45 vuoden vanhoja.\n\nUsein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja\nsellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan\nsattunut näkemään.\n\nJulle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä\nja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen\nkotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä\nhänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa\nhakaneulaa.\n\nHänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut\nparatiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei\nEllillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.\n\nJulle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä\nmiehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa\nneulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka\ntarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja\nkotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen\nturvattoman lapsen orpokodissa.\n\nMutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla\nlevossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan\nitseänsä varten.\n\nSe hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt\nnuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi\nollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää\ntyhjentää Itämertä ruokalusikalla.\n\nMutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa\nvaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden\nsydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi\nolla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa,\njoka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin\nkunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden\ntarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla\non halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla\ntätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja\nrepivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen\nhänet uudestaan _omalla_ tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla\nluokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.\n\nJa niitä juuri Ellillä olikin.\n\nKun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse\npaitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja\nhyväileminen toisessa ja sanoo:\n\n— Kultaseni, nappi nisk... niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla\nkeskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän\nnaisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen\nplyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:\n\n— Hyvää iltaa!\n\nEikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa\nvaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee\njärkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki\nhäiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään\nhuolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä\netehisten ovilla ja huudahtelevat: \"Hyvänen aika kuinka onnellisia te\nolette!\" tahi \"Aivan niinkuin kyyhkyspari!\" taikka vaan suorastaan:\n\"Kuuleppas, se pitsin malli...\"\n\nJulle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien\nystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne\nriistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä\nleivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa\nmaksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.\n\nJokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä,\nseurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.\n\nMutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin\nhienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat\nsiellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: \"Mutta, Elli\nhyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?\"\n\nKun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli\nhäntä, kun hän oli ollut \"niin äärettömän hyvä.\"\n\n— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla\nVilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!\n\n— Nii-iinkö... Katri on aina ollut sellainen mieskiekku... hm...\n\n— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät\nsilmänsä, niin heti...\n\n— Ei, _nyt_ sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa\nparemmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä.\nMutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon... Katri\non muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein _vähimmän_. Mutta\nkiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse\nvaan; minä en voi oikein hyvin.\n\nKun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse,\ntäytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja\nseuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.\n\nViikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa\niltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli\nSaarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja\nhuudahtaa innostuneesti:\n\n— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun\nsain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä\nikinä olen nähnyt! _Sinullakos_ vasta mies on, Elli! Niin äärettömän\nystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!\n\n— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut\ntietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti\nsanomattoman lämpimältä.\n\n— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?\n\n— Ah, nehän katsoivat _teihin_ samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli\nsilmiään.\n\n— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta... mutta kahvi on aivan jähtynyt jo,\nja tyttö pääsi vastikään ulos... Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi\nnuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.\n\n— _Vai niin_, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen\nihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut.\nYhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en\nsaanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän\nkyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka...\n\n— Kuinka niin?\n\n— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle\nhuhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin\nettä minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän\non herrain kanssa, ja koko luokassa _hän_ oli se, jonka kanssa minä\nkaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.\n\nLilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen\nluona.\n\nMutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana\nkymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään.\nNiin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti\nElliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi\n\"olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja\nkanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä.\"\n\nJulle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi\nsaada saatella Lauraa kotiin.\n\nSen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui\nseurahuoneella tuntikauden.\n\n— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva,\nkun hän vihdoin saapui kotiin.\n\n— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän\nkuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän\njutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän\non ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin\nhän myöskin on.\n\n— Kyllä, ellei hänen punainen tuk...\n\n— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan\nniin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö!\nTiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan\npitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein _hellästi_, tiedäthän, ei\nikinä.\n\n— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!\n\n— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla... Hyvää yötä,\nElli!\n\nJulle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin,\nhyvin harvoin vierashuoneessakin.\n\nKun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista\nrakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin\nsaavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta\nhänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi\nviikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä,\nniin sanottiin aina: \"Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen\nkanssa.\"\n\nJenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet\nlävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella\nhäntä kotiin, sanoi hän: \"Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä\npelkää pimeässä.\" Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua\nhänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa\nperäkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina\nniin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo\nja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon\npartaalle.\n\nTällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä\nja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen\nystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden\nettä viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan\ntäyteen! \"Jenny Ruusunen\" — \"Jane Ruusu\" — \"Jenny\" oikein\nlehtikiehkuran sisään — \"Jeanette Rose\" kauniisti varjostettuna —\nja \"Jenny!!!\" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä\nhänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi\nlaskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille,\nriisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa\nmitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle\nhuopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.\n\nMutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden\naikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli\nmolemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:\n\n— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta\nja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke... eesä tu... ulee, niin\npaetkaamme pi... eeneen tu... upaseen metsässä, josta ei kukaan lö...\nyyydä me...\n\n\n\n\nMATKAILIJA SIELUSTAAN JA SYDÄMESTÄÄN.\n\n\nKuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin\nvirassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa,\nminkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä\nei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille\nkannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön\nmukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt\nmahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.\n\nHänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella\njokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen\npäivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.\n\n55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja\nrautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena\nollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei\nyhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän\nkatseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja\npostiluettelon avulla läpi kylien.\n\nKiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on\nkumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti\nja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat\nviisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen\nkoko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin\nmahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä,\nniin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista,\nammattituntija.\n\nHänen erikoisalansa oli \"Ruotsin kulkuneuvot\".\n\nJos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän\nsaakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa\nviittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: \"Jokaisen töllin Valtakunnassa olen\nnähnyt\", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa\nkuolemisenkin arvoinen.\n\n\"Neckenin\" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: \"Entäpä\njos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani!\nSilloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt\nlaajemmalle; kuin almanakka.\"\n\nMutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan.\nTuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden\nansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he\ntarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit\njärjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja\nkohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.\n\n— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147\nja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee \"Kung Erik\" ja...\n\n— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö...\n\n— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä\nravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen\nvaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä\nKallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan...\n\n— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!\nMenkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.\n\nJoonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon\nja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä\nseuraavan kirjeen:\n\n Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne\n kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa\n muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä\n elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään\n ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua\n epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan\n teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin\n palvelijanne\n\n _Joonas Tellerman_.\n\nMinä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa\nja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu\nSkrunkebyn kyytimiehen kuva.\n\n— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia\nmatkustavaisten näkökannalta.\n\n— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän\nhäneltä.\n\n— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin\nmahdollista, sanoi Joonas.\n\nOlin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä\noli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen\nrikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:\n\n— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla\nkeskiviikko-illalla.\n\nJoonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten\noli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä\neräänä iltana illallista syödessä:\n\n— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.\n\n— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli\nJoonas.\n\n— Kulkee.\n\n— Ei.\n\n— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.\n\n— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:\nSkunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.\n\nEsimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen\ntoverinsa sai paikan.\n\nJoku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion,\nmutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä\ntoverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.\n\n— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.\n\n— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä,\notti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi\nvoinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin\nHallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on\nnauta.\n\nTuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K.\neli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun\npresidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui\nkarttansa ja \"Ruotsin kulkuneuvojen\" ääressä, ei häntä ollut hyvä\nhäiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna\nheinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.\n\n— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän\nluontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.\n\nMuuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime\nkeväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.\n\n— Mokoma kurja! sanoi Joonas.\n\n— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.\n\n— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro\nviisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!\n\nKun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun\nalkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:\n\n— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen\nRuotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki\nRuotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin\nolen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään\nväärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja,\nmitä' on olemassa, on \"Ruotsin kulkuneuvot\", lukuunottamatta muutamia\nhöyrylaivoja, Missä te asutte?\n\n— Weksiössä.\n\n— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja\nkolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa\npäivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön.\nTegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan\nSjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal\nHelgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen.\nWeksiö! Vai niin, niinhän se on.\n\nViimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen\nsuuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä\nmatkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään\nmatkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon\nlohdutusta.\n\n— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?\n\n— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä,\nmutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön\nsikseen, pastori.\n\n— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?\n\n— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja\nhöyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina\nolleensa väärässä.\n\n— Eikö teillä ole mitään katumista?\n\n— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka\nkievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut\nanteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut\nNybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia\nkatselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa\nmaailmassa.\n\nOlin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu\nja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.\n\n— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.\n\n— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!\n\n— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle;\nnyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan\nmatka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni\ntahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun\ntarkastan, niin se onkin — kruutijuna.\n\n— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?\n\n— Eipä juuri... no, olehan hyvä... lue hiukan... Matkailijayhdistyksen\nvuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes\nsilmäjänteeni raukenevat...\n\n\n\n\nHERRA BLOMBERGIN KOIRA.\n\n\nHerra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja\nyhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina\njotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa.\nJos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan\njonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla,\nja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta\naikojaan kolkuttelemaan. Mutta \"asiamies?\"\n\nHän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita\nViisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse\nviittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että\nvoit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että\nvaroitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja\nhän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies\nja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.\n\nAsiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen\nammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä\nkanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia\nasiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen\nlemmittynsä lapsen äitiä.\n\nHerra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon\nmaailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota\nrakastaisi, johon liittyisi.\n\nSeuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut\noikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten\nkanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa\navioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.\n\nSilloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä\nolisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen\nmaailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa\nkotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen\nja toimeliaisuuden jälkiä.\n\nJa siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä\ntyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet\nyhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte\nmuassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin,\nniin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi.\nHollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina\nnurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta\nvalkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin\nvoi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli\nrepaleina ja näytti sangen käytetyltä.\n\nJa juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki\nsaada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan\nluokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma\npöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja\nvirnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo\npienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli\nisäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa\nhäntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten\nluule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden\nylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin\nystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.\n\nJa se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut,\nkatosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä\nnuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja\nisäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen\nmaanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja,\nniinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.\n\nHerra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon\nkahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan\ntakajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa\nvasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan\nöljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse\nluikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee\nöljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle.\nSiitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla\nkerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan\nolevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään.\nKasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista\noli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja\nkoiran kasvattamiseen.\n\nTyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle,\njoka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta\noikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija\nkutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili\npuolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa\nviikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten\nTyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra\nBlomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden\nelonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti\nkaikki lupaavan mitä parasta.\n\nEräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan\nlemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona.\nMutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui\nkeinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli\nkauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi\nhänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten\nkuolleen lehmän kylkiluuta.\n\nHerra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa\nhalpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat\nsolisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka\nkorkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta\njonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten\ntyttösiä hullaannuttamaan.\n\nJa vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut\nhiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin\npysyä sellaisena.\n\nJa muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä\nakkunasta silmällä.\n\nMutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän\nkuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai\nnähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa\ntyötuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.\n\nEn tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön,\njosta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja\narvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.\n\nMutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa\nsydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki\nkorviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he\nolivat toisiinsa.\n\nTahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin\nmuistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja\npidetään luvallisina.\n\nSilloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä\näänellänsä jotenkin tähän tapaan:\n\n— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla\nviikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja...\n\nSamalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon\nkiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia\nvakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa\neikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.\n\nMutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän\nsai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse\nsairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.\n\nMutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista,\nmitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle\nherätyskirjan: \"Palaja turmeluksen tieltä\", ja siveysyhdistyksen naiset\nrukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle\nkatkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen\nneulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan\npiioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen\nkevytmielistä elämäänsä.\n\nSyvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi\nherra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen\ntalonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.\n\nTyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana\nseuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi\npikkukauppiaita tietysti.\n\nSitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä\nportista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa\nmaanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa\nja pelaamassa krokettia.\n\nBlomberg vihelsi, mutta Tyraspa ei totellut.\n\n— Olkaa hyvä ja tulkaa sisäpuolelle! huusi patruuna.\n\nBlomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen\nkoiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja\nkonjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän\npisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja\nkalanlientä.\n\nHän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja\nkärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne\nja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi\npäivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:\n\n— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja\nsamalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on\nsaanut kotiin.\n\n— Mitäs tehdä!\n\nKun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan\nhullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja\nlemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa\nolevana miehenä.\n\nJa kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan,\nettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa\nnaimisissakin.\n\nNo, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg\nirti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa,\nnäytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan\nläheisessä metsässä.\n\nSilloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului\npensaikosta piipatus:\n\n— Mitä aiot, armaiseni, tehdä?\n\n— Minä vaan vapautan itseni tuosta koiranpennusta, sanoi hän.\n\nSilloin kapusi rouva esiin ja kiljaisi:\n\n— Ei, sitä _et_ saa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt\neläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin\nyhteen!\n\nNiin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen\npotkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä\nlennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.\n\n\n\n"]