[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVKuvLu8yMRS52gM5m9m6CRqtRAsJikjOQD5uOi65yzY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},332,"Pohjavirtoja","Salmela, Marja",1875,1924,"332-salmela-marja-pohjavirtoja","332__Salmela_Marja__Pohjavirtoja",null,"romaani",[],[],"fi",1911,45792,277297,false,21265,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Pohjavirtoja: Romaani\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Eero, the eldest child in a family struggling with the burdens of daily life and his parents' troubling relationship. As he navigates his complex emotional landscape, the novel explores themes of longing, loneliness, and the nuances of familial duty against the backdrop of societal expectations.   The beginning of the narrative introduces readers to Eero’s home environment, characterized by a mix of familial chaos and individual introspection. In the warm, yet somber doctor’s house, Eero is depicted as a withdrawn figure, lost in his books, while the rest of the family engages in their daily activities. As the story unfolds, his mother's struggles with her husband's alcoholism and the heavy responsibilities of motherhood weigh on her, impacting the family's dynamics and Eero's internal world. The text hints at Eero's feelings of isolation and his yearning for connection, which are only intensified by the complex relationships he observes. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Romaani kuvaa tohtorinperheen arkea ja perheenjäsenten välisiä suhteita. Päähenkilö Eero hakee suuntaansa elämässä opintojen ja odotusten ristipaineessa. Kertomus laajenee kodin piiristä matkalle Alpeille, missä uudet kohtaamiset ja maisemat muovaavat nuoren miehen ajatuksia.","Marja Salmelan 'Pohjavirtoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 332.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POHJAVIRTOJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARJA SALMELA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEero\nJokapäiväisyyden poluilta\nAlppien maassa\nKun tiet yhtyivät\n\n\n\n\n\n\nEERO\n\n\n\n\nTohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorin\nlapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleen\ntoverin kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikä\npuoliääneen.\n\nEero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen\nperällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan.\nIkkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät\nlapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin\nheistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun\nYrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä\nsaappaan korolla sääreen. \"Älähän\", äännähti silloin Yrjö ja siirtyi\netäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi\naikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi,\naiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.\n\nVillen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän\ntoisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään\nsupisten.\n\nUlkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan\nsingahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää.\nTuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas\nentistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään\nja haikeasti.\n\nHuoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin\ntohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja\nraskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota\nsiihen mitä kuuli. Hän vain luki.\n\nKun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja\nleikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta\neroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan\ntuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja\npari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan.\n\nTohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen\nkiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja\nrupesi valmistamaan voileipiä lapsille.\n\nKatse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä\nlukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin\nvanhus istui painuneena kirjojensa yli.\n\nMiten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli\nvieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen\numpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei\näännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo\npienenä.\n\nTohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin\nhymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki\nylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa\nmuillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä\näidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei\nsilloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta,\neikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset.\n\nMutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina\nympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli\nhänkin.\n\nViereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat\naskeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan.\n\nTohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen\nyksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan\nnoudattaa ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran\nonnellisena seitsentoistavuotiaana oli antautunut!\n\nVoi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja\nsilloin sitä tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun\nnaimisiin joutuu.\n\nMutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt\nkahdeksaatoista vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän\noli silloin itse vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin\nhuvitellut kuin kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä\npääsi. Täytyi vain alistua. Ei auttanut muu.\n\nEnnenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä.\n\nTohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle\ntoisten valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden\nviipaleen ja levitti voita päälle.\n\nHänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet\nväsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti voimansa\nvuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa.\n\nPian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse\nvielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid\nsyntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa,\nitsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti.\nHänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli.\nLiiankin hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin\nosa paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei\nsiihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä\npaljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se\npani pelkäämään.\n\nOltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi\nolla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se\nnostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi.\nHän tahtoi ja hänen täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori\nja kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle.\n\nMiten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan\nsinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään\nihan kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä\nkohtuuttomasti.\n\nHuoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista\npalattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu.\n\nTohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut \"aivan\nvahingossa\", \"ihan tietämättä ja tahtomatta\" tai sillä \"ettei se niin\nvaarallista ollut\". Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua\nitse ja hän tahtoi pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa\nanteeksi. Tohtorin täytyi oppia pysymään kohtuudessa.\n\nLellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut\ntylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään. Tohtori\noli parantumaton.\n\nSiitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota\nsuurta taistelua ja suurta tappiota.\n\nTohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä\nkuului paha parahdus.\n\n-- Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? -- Äiti kuivasi Yrjön\nkyyneleitä.\n\n-- Tallasi niin kovasti -- ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa\npidellen.\n\n-- Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella\nmitään.\n\n-- Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte\nkohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan.\n\nTohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa\nniihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä\nmonta kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti\nlattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään.\n\nHänen liikkeensä eivät enää olleet voimakkaita niinkuin äsken, vaan\nväsyneen hitaita ja konemaisia. Mieli oli jälleen lamassa ja ajatukset\nhautoivat vielä äsken elpyneitä muistoja.\n\nTuuli ulkona ulvahti taas pitkään ja valittavasti.\n\nTohtorinna huokasi. Molemmat Astridin jälkeen syntyneet, poika ja\ntyttö, kuolivat pieninä -- kuolivat niinkuin hänen toivonsa päästä\ntaistelussa voitolle.\n\nMonen monet kerrat hän heidän haudallaan oli toivotellut kuolemaa\nitselleenkin, niin raskaalta ja niin toivottoman pitkältä näytti se\ntie, joka hänellä oli kuljettavana. Voimat tuntuivat jo olevan lopussa\nja hän oli kuitenkin vielä nuori. Tätä hän kauhistui eniten, kun\najattelemaan rupesi.\n\nEi hän silloin olisi uskonut, että kestäisi näin kauan. Mutta kestihän\nsitä kun puutui, kun oppi olemaan kone ilman ajatuksia, ilman\nvaatimuksia ja toiveita, kone, joka vain kävi, kun käytettiin.\n\nKuka olisi uskonut, että hän saattoi tulla sellaiseksi, hän, joka\nilolintuna oli liehunut nuorten joukossa ja jolla oli ollut\nedellytyksiä ja kykyä vaikka mihin. Kauniiksi, teräväpäiseksi ja\nsukkelasanaiseksi häntä ennen kehuttiin, mutta oliko tästä enää\nrahtuakaan jälellä? Eikö kaikki ollut tuhoutunut tuon umpimielisen\nerakon ja hänen tapojensa tähden?\n\nTohtorinna tunsi pistoksen sydämessään.\n\nOlihan totta, että hän miehessään oli nähnyt muutakin kuin huonoutta,\nmutta sitä aikaa, jolloin hyvä tohtorissa pääsi voitolle, sitä oli\ntuskin kestänyt enempää kuin pari vuotta. Kun Aina-rouvan äiti kuoli,\ntapahtui tuo käänne parempaan päin. Silloin hänestä todella tuntui,\nettä tohtori sittekin oli hyvä mies. Kylmennyt väli kävi silloin\njälleen helläksi ja lämpimäksi. Surun johdosta he tulivat vetäytyneeksi\npois seuraelämästä, ja tohtorin tavat muuttuivat huomattavasti.\n\nTähän aikaan he myöskin rupesivat miettimään maalle asettumista. Ja\nsitte tuli muutto.\n\nTässä pienessä maalaiskodissa syntyi Oskar.\n\nHän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan. Odottaessaan\nhänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan tietoisesti ja\ntahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön, ottavansa siihen\nosaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan luonnon\nvaatimuksesta.\n\nSellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän\nsilloin tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko\nja rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia\nsyntyä, sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi.\n\nMutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero.\n\n-- Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti.\n\nPöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku\ntytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville\nantoi Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin\npöydän ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä.\n\nEero yksin nousi hitaasti.\n\n-- Tuletko sinäkin? -- Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi\nruokaliinan Yrjön kaulaan.\n\n-- En minä aikonut, -- menen vain keittiöön.\n\nHän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä,\nkunnes löysi keittiön oven.\n\nLämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu loisti\niloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien.\n\nKeittiö oli suurehko, valoisa huone. Pehmeät, koti-kutoiset matot\npeittivät lattian. Kaikki oli lämmintä, valoisaa ja puhdasta. Olisi\nsaattanut luulla, että kaikki vastikään oli siistitty, mutta se, joka\ntunsi tohtorintalon Elinan, tiesi, että tällaista siellä oli melkein\naina.\n\nValoisa keittiö ja Elina, keittiön kunnossapitäjä, tekivät aina Eeroon\nsamanlaisen vaikutuksen. Heillä oli molemmilla sitä, mitä ei siellä\ntoisten luona löytynyt, missä kuului tuo tuulen haikea, läpi koko\nruumiin vihlova valitus ja missä ajatukset kävivät raskaan raskaiksi.\n\nEero oli aina ollut Elinan poika, mutta hän ei koskaan ollut niin\nkipeästi tarvinnut häntä kuin nyt sairautensa jälkeen ollessaan kotona.\n\nOli kuin hän nyt vasta olisikin tullut tuntemaan, minkälaista elämä\ntäällä oikeastaan oli. Jouluaikoina, kun Oskar ja Astrid olivat kotona,\noli kaikki aivan toisenlaista ja kesäisin, jolloin kaiket päivät oltiin\nulkosalla, ei ollut paljo tietoa koti-elämästä. Mutta nyt oli toisin.\nNyt sitä oikein näki miten raskaan iloton tämä hiljaisuus oli.\n\nIsä kävi joskus pitäjällä, joskus kävi sairaita hänen luonaan, muuten\nhän istui aina yksin huoneessaan. Äiti piti huolta lapsista, aina\nväsyneenä, usein tuskastuneena. Ja kun hän sanoi, ettei enää jaksanut,\nlähti hän jonnekin kylään, hakemaan sitä virkistystä, jota ei kotoa\nlöytänyt.\n\nSellaista oli elämä, niin peloittavaa, kolkkoa ja raskasta, ettei sitä\nuskaltanut ajatellakaan.\n\nEero häpesi sitä, että aina tuntui niin ahdistavalta, kun vain\najattelemaan rupesi; sentähden meni hän mielellään ajatuksiaan pakoon.\nJa Elinan luokse oli hyvä paeta.\n\n-- Sieltäkö se maisteri tulee, lennätti Elina hänelle iloisesti\nvastaan.\n\n-- Ei kannata härnäillä.\n\n-- Kyllä ne mahtavammatkin miehet suvaitsevat arvonimiä, joita eivät\nansaitse -- tai jotka ainakin ovat vasta tulossa.\n\n-- Ei minusta maisteria tulekkaan.\n\n-- Ja miksei?\n\nEero ei vastannut, heittihe vain pitkäkseen puulaatikon kannelle,\nlevitti avatun geometrian eteensä, nojasi kyynärpäitään laatikon\nkanteen ja painoi leuan käsien varaan. Sitte hän jäi tuleen\ntuijottamaan.\n\n-- Mitä viisauksia tuossa kirjassa on, kysäsi Elina. -- Antaapa kuulua.\n\n-- Tahdotko?\n\n-- Antaa tulla.\n\n-- Koska AB:n suhde BK:hon on yhtä kuin AO:n suhde DO:hon ja BK on yhtä\nkuin CD, niin on myös AB:n suhde CD:hen yhtä kuin AO:n suhde DO:hon,\nrupesi Eero laskettelemaan.\n\n-- Voi aikoja, mitä ihmisparan päähän pannaan. Mitähän tuostakin oppii,\nmetsiäkö hoitamaan vai maata kuokkimaan vai rakennetaanko sillä taloja\ntai yhteiskuntaa? Toista elämä Amerikassa on. Siellä neuvotaan, miten\nleipään on käsiksi päästävä.\n\n-- Aina sinä siitä Amerikasta!\n\n-- Pitäähän sitä tuoda tietojaan toisten kuuluville minun niinkuin\nmuittenkin.\n\n-- Älähän härnäile!\n\n-- En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia\ntäytyy oppia sen, joka aikoo lukumieheksi.\n\n-- Ei minusta lukumiestä tule.\n\n-- No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku.\nEikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta\nlaskea, vaikka annettiin näin pitkä loma.\n\n-- Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta\nollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten\nkäy, pääsenkö luokalta vai en.\n\n-- Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika\nluokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja\nvaikka mikä.\n\nEero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas.\n\nSitte hän sanoi yksikantaan: -- Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina\nkun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa\nkäsistäni.\n\n-- Mikä kaikki?\n\nEero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän\nsanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: -- Pyh!\n\nEero tarttui kohta siihen.\n\n-- Mitä se pyh merkitsee?\n\n-- Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon: olkoon\nonni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. -- Liukkaita ne ovat, sen\nminä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. -- Ja onni on liukasta\nsekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. -- Mutta olkoon! Ei sitä\nsaa taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on\nliukasta, pidän kiinni kahta lujemmin, -- niin sitä ajatella pitää.\n\nNeula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse kiireimmän\nkautta otti selkoa Eeron mieli-alasta.\n\n-- Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin\nylenee, kun ihmiset joksikin luulevat.\n\nTohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen\nlapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille.\n\nSilmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja\nhetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten makuuhuoneesta.\n\nYksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen\nentisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi\nastioita kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi\nsinne kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle.\n\nPainostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista\nväsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti.\n\nEerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan\nsellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi\nkipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt\nsähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti.\n\nOlisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt?\n\nSe olisi ollut niin vapauttavaa.\n\nVai vaikenikohan sentähden, että Eero istui tässä äidin suun sulkuna.\n\nTuo ajatus ei jättänyt Eeroa rauhaan sittekään, kun hän isän huoneessa\nriisuutui, pannakseen maata. Isä ja äiti olivat kahden viereisessä\nhuoneessa. Ehkä he siellä puhuivat ja selvittelivät. Nyt hän voisi\nkenties muutamassa minuutissa päästä selville siitä, mitä muuten saisi\nkauankin tuskallisesti ajatella ja tutkia.\n\nJos hän? --\n\nEi, ei, se olisi niin raukkamaista, niin rumaa.\n\nHän painautui tilalleen häveten omaa ajatustaan. Silloin hän kuuli isän\naskeleet viereisestä huoneesta ja äidin sanovan jotain.\n\nHän kavahti pystyyn. Jos kuitenkin -- --? Tämä oli niin sietämätöntä,\nkun ei ymmärtänyt ja kun kuitenkin alinomaa täytyi ajatella.\n\nHän hiipi hiljaa ovelle ja painoi korvansa lähelle avaimen reikää.\n\nHän kuuli äidin peseytyvän. Isä astui edes takaisin lattialla, kuten\nhänellä oli tapana riisuutuessaan.\n\nKun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja\nsamassa hän jo kuuli äidin äänen: -- Niin on meidän kuin muidenkin\nköyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon.\n\nEerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan läimäyksen vasten silmiä.\nMitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli\nrahaa liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo?\n\nHän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei\ntullut. Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan.\n\n-- Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti\ntaas puhuvan, -- kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä\nkantaa ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä --\nei muuta, istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. --\nPitäähän sitä lapsia sillä lailla.\n\n-- Luuletko? -- Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se\nsisälsikään?\n\nSen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin\nkatsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse\nkykene sinne painumaan.\n\nEero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut,\nsanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa.\n\n-- Siltä se ainakin näyttää. -- Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta\nsoinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. -- Kunhan jaksaisi taas\ntämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin.\n\nIsä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan\nperästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi\ntakaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti\nvilu, niin että hampaat kalisivat suussa.\n\nMitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei\näiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö?\n\nSe isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.\n\nOlihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään\nmieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen\nhyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä\npitää heistä kaikista, kun hän kerran on isä.\n\nOliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan\nkuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti.\n\nJa entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin\npiti lapsistaan -- toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut\nettei äiti hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä\nvoisi pitää? Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä\nmuista. Kun hän oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin\nherttaisesti. Hän oli toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä\ntunsi ja kaikki kävi niin paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli\nsellainen.\n\nMutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään\nselvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen\nja ajatusten ristiaallokkoon.\n\nEero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut\najatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja\nselvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut\nkukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden\ntuntui niin kumman raskaalta.\n\nHän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin\nmielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto\npienestä tämän talven tapahtumasta.\n\nHän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun\noli vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen\nhiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska\nhänen luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan.\n\nSiellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä.\nSiellä oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien\nhuoneessa, kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti\nkutsumaan lasten kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli\nkylvetettävä ja sitä katsomaan kokoontui koko perhe.\n\nHeikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi\nsitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista.\n\nEero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa punastuvansa.\nKaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei omin silmin\nolisi nähnyt.\n\nJälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen,\nhivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui.\n\nJa nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen\nomaa kohtaloaan.\n\nEeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun.\nHuoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka\nkovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel.\n\n\n\n\nPitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja\nsen paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon\nElinaa.\n\nElinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa.\nVaikka oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle\narvoa, sillä historia itsessään oli hyvinkin tavallinen.\n\nKun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon\ntuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa\npieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero.\n\nTohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja\nsen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin\nkun jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa.\n\nKun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä\nsisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski\nperustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin\nvanhalta ja tottuneelta palvelijalta.\n\nEi sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa\npalvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea\nkatsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että\nsitä ihan ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana, otti ajasta\nvaaria ja ymmärsi järjestää tehtävänsä, niin että jouti ajallaan joka\nkohtaan. Sellainen oli Elina.\n\nSalaisesta kateesta ja julkisista houkutuksista huolimatta pysyi Elina\npaikallaan tohtorin talossa, kunnes tuli tuo polttava Amerikan kuume\nhänelle niinkuin muillekin. Terveisiä tuli sukulaisilta ja tuttavilta\nmeren tuolta puolen. Ja joka viestiltä virisi halu entistä\nkiihkeämmäksi. Viimein tehtiin sopimukset. \"Tiketti\" tuli Amerikasta,\nja kun Elinan viides palvelusvuosi päättyi, heitti hän hyvästit.\n\nLähdön hetkenä pyrkivät kyyneleet tulemaan, mutta Elina keikautti\ntapansa mukaan niskaansa, pisti itkun asemasta nauruksi ja vakuutti\npian palaavansa. Eipähän hän tuonne aikonut ijäksi jäädä. Halutti vain\nkäydä katsomassa, minkälaista elämä oli siellä päin maailmaa.\n\nElina piti sanansa. Muutaman vuoden perästä hän yht'äkkiä ilmestyi\ntohtorin talon keittiöön. Tohtorinna sattui seisomaan keittiössä selkä\noveen päin. Elina karkasi kiinni häneen, pyöräytti kerran ympäri\nlattian ja kertoi terveisiä Amerikasta. Sitte hän syleili lapsia.\n\n-- \"Herranen aika, tämäkö se on minun oma poikani?\" Hän kaapasi Eeron\nsyliinsä.\n\nEero karkasi punaiseksi ilosta ja ujoudesta. Elinan lähdettyä ei kukaan\nnoin ollut syliinsä ottanut.\n\nTohtorikin tuli omasta huoneestaan katsomaan, mitä nyt oli tapahtunut,\neikä hän päässyt sinne palaamaan niin pian kuin tavallisesti. Häntä\npidättivät Elinan iloiset puheet ja rupatukset.\n\nKun tohtorinna sitte rupesi tiedustelemaan mitä Elina nyt aikoi,\nselvisivät asiat pian. Elina jäi taloon entiseen virkaansa arvossa vain\nyleten toisten palvelijain valvojaksi ja kaitsijaksi.\n\nAmerikasta palatessaan oli Elina entisen työkykynsä lisäksi tuonut\nhiukan amerikkalaista hienostumista, entistä monipuolisempia tietoja,\netenkin omalta alaltaan, ja suuren joukon iloisia juttuja, joista hän\nmielellään antoi muillekin osaa.\n\nSiitä, mitä hän itse siellä oli kokenut, ei hän puhunut mitään.\nNaimisissa hän oli siellä ollut, niin sanottiin, mutta millaista se\nnaiminen oli ollut ja mitä hän muuten oli Amerikassa-olostaan pitänyt,\nsiitä ei kukaan päässyt perille. Sormuksia hän ei ainakaan pitänyt.\nMutta syytä siihen, ei hän selittänyt enemmän kuin muutakaan. Ja jos\njoku utelemaan rupesi, osasi hän kohta antaa puheelle toisen suunnan.\n\nSamalla kun tieto Elinan paluusta levisi pitäjälle, saavutti\ntohtorintalon keittiö takaisin entisen vetovoimansa. Ensi aikoina,\njolloin uteliaisuus vielä lisäksi oli houkuttelemassa, kävi tulva\nvallan rasittavaksi. Mutta uteliaisuuden lakattuakin teki Elinan\nvetovoima tehtävänsä. Emännät katselivat ihastuneina, miten ripeästi\naskareet häneltä sujuivat, samalla kun iloinen puhe vilkkaasti ja\nmieltävirkistävästi luisti hänen huuliltaan. Nuoret tytöt ihailivat\nElinan sukkelasanaisuutta ja hänen pulskaa ulkomuotoaan. Nuoret miehet\nkävivät mielellään kaloja tai lintuja kauppaamassa, saadakseen hekin\nihailunsa suitsutusta sytyttää keittiössä. Ja moni heistä ajatteli\nsilloin oman talon etua ja oman sydämen toiveita. Mutta ajatuksia\npitemmälle ei kukaan uskaltanut, sillä Elina osasi vetää puoleensa,\nmutta hän osasi myöskin selvittää jokaiselle, missä raja oli.\n\nTohtorinna oli ylpeä Elinasta joka suhteessa. Ja hyvillään hän myös oli\nsiitä, että hänenkin talossaan oli jotain, josta saattoi ylpeillä.\nMutta hän oli muutakin kuin ylpeä. Hän ei ymmärtänyt, miten olisi\nmahdollista tulla toimeen ilman Elinaa. Siitä hän monesti puhui --\netenkin Elinalle itselleen.\n\nMutta kun Elina oli ollut muutamia vuosia tohtorin perheessä, rupesi\nhän puhumaan Helsinkiin lähdöstä. Hän ei tahtonut jäädä homehtumaan\ntällaiseen korven kolkkaan. Osasi hän omaa kykyään arvostella sen\nverran, että tiesi tulevansa toimeen Helsingissä, ja hyvinkin. Oli\nsiellä työtä hänenlaiselleen. Palkat olivat siellä suuremmat ja elämä\nmuutenkin hauskempaa. Siitä syystä hän tahtoi sinne nyt, kun entiset\nhaavat olivat arpeutuneet ja kun hän uudelleen oli päässyt elämän\nalkuun.\n\nTohtorinnalle tuli hätä. Hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja\nsaadakseen Elinan luopumaan aikeestaan. \"Jäähän edes siksi, kunnes\nEerosta tulee ylioppilas\", sanoi hän viimein. Ja Elina jäi.\n\nTohtorinna oli hyvillään, kun edes oli saanut lähdön lykkäytymään. Hän\nkoetti rauhoittaa itseään sillä, että ehkä se siitä lykkäytyy vieläkin\nedemmäksi. Mutta ei hän sitä itsekkään oikein tohtinut uskoa. Hän\ntiesi, että Elina kyllä pitää päänsä.\n\nRajapyykiksi pantu päivä oli nyt tullut. Eero oli viikko takaperin\nsaanut valkolakkinsa, ja nyt häntä odotettiin kotiin.\n\nTohtorintalossa oli sekä emännällä että Elinalla ollut kiirettä\nvarhaisesta aamusta asti.\n\n-- Tuntuu siltä kuin sinä jo aikoisit lähteä ja jättää meidät, sanoi\ntohtorinna kesken leipomisen Elinalle. -- Niin sinä olet siistinyt ja\nvalmistellut.\n\n-- Ei vielä lähdön varalle, vaan suuren juhlan kunniaksi. -- Elina\nhieroi taikinaa minkä jaksoi. -- Vielä on kesä jäähyväisiä varten. Ei\nrouva hätäile!\n\n-- Hätäillään sitä vähemmästäkin. Minä en ymmärrä, kuka sitte auttaa,\nkun sinä -- --\n\n-- Uusi Elina. Ja uudet aina entisiä paremmat sekä palvelijana että\nhenttuna.\n\n-- Aina sinä leikkiä lasket!\n\n-- Itkullako pitäisi päivää kunnioittaa?\n\n-- Älähän nyt! Kyllä sinä ymmärrät. Mutta juhlapäivä tämä todella on,\n-- neljän juhlat, ei vain yhden.\n\nTohtorinna irroitti esiliinan vyötäisiltään, pudisti jauhot käsistään\nja korjasi hiukan viimeksi valmistamansa piparkakun muotoa. Sitte hän\nlähti keittiöstä itse huolehtiakseen muusta, Elinan paistaessa leivät.\n\nTohtorinna oli hilpeällä mielellä. Kaikki pienimmätkin seikat\nvaikuttivat aina häneen. Hän oli niin herkkä. Tänään edisti hänen\niloisuuttaan lasten kotiintulo, kaunis kesäinen ilma ja kodin joka\nsopessa ilmenevät, ilahduttavat tulokset Elinan ja hänen ahkerasta\nhommailustaan.\n\nEnemmän kuin mikään muu vaikutti siihen kuitenkin se, että pikku Elvi\noli päässyt kolmannelle vuodelleen, ilman että oli odotettava\nseuraavaa.\n\nTohtorinna oli tänä kevännä tuntenut elpyvänsä rinnan luonnon kanssa.\nNythän hänkin pääsi elämään, nyt jouti muistamaan, että oli ihminen\neikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo.\n\nTuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut\npitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä\nvalopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään\nhän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin\nneljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona\nsenjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt\nottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut\nkonttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen\nlomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja matka\nlähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä kotona\nnyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin kanssa\nsuunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille matkalle oli\njo tänä iltana lähdettävä.\n\nTohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan\npöytäliinan.\n\nKyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa\nperille. Hänessä oli niin paljo voimaa -- ja itsetietoisuutta myöskin\n-- enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi\nitselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta,\nuskallusta ja rohkeutta.\n\nÄiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä\ntaisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä\nhyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi\nsitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä\ntoiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia.\n\nTohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa\nsisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!\n\nKun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin\nsittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä\ntietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman\nkasvattanut ihmisiksi.\n\nPihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti\nvastaan.\n\nTohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista\nkasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan\nOskarin ja Eeron valkolakit päässä.\n\nTohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. \"Toverin\"\nilohaukunta ja tohtorinnan raikas \"tervetuloa, tervetuloa\" tunki kuin\netäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja\nliikkumattomana paikallaan.\n\nNe valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien\niloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat\nhänen silmiinsä.\n\nEerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain\nja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin\nkuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava\nasteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut\nmuuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa,\nmilloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.\n\nTohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja\nastui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.\n\nEero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi\nisän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi.\nHän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei\nuskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin\nhäpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut\nnäyttämisen mahdollisuuksiakaan. -- Terve, sanoi hän vain kättä\nojentaen. -- Onneksi herra ylioppilaalle!\n\nEero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa\nvapisivat. Hänen oli vallannut omituinen liikutus.\n\nSilloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. -- Kanna kunnialla,\nsanoi hän. Ääni oli samea.\n\n-- Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta.\n\n-- Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar\njatkoksi.\n\nTohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte\njoukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja\nEero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa.\n\nAstridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli\nhetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita\nei ollut nähnyt moneen vuoteen.\n\nHeti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen,\njota mielessään hautoi.\n\n-- Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja\nsuoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi.\n\n-- Entä jos olisin?\n\n-- Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on\nnaiselle orjuutta -- useimmissa tapauksissa ainakin.\n\n-- Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä\nliioin nenästä vedettävä entisajan nainen.\n\nLoppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti sittekin\nkomealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki mustia\nhiuksiaan.\n\n-- Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni\nmyöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden jätä\nhyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää.\n\n-- Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. -- Ennen sitä\njo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta.\n\n-- Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa\nkappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet,\nvälistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että\npuuttui kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa.\nSentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen.\n\n-- Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden\nkannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon\n\"pikkulapset\", Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta\ntervehtimään.\n\nUllakolla olivat \"pojat\" sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja\npurkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen,\nEero seisoi yksin ikkunan ääressä.\n\nMiten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa,\nvanha puutarha! Hänen lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias,\nuskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat\nlatvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä\nikävöinyt.\n\nEeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla\nupeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän\nvihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta.\nMaasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat\nlehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta.\n\nToivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi.\nTuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi\nylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa\npovessaan, millainen oli se?\n\nKaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää\nkäsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka\nhäntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki\noli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily\noli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti\ntuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa.\n\nKaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin\npettävä kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja\n-- pakeni. Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi\nkaikki kaihottu.\n\nLahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti.\n\n-- Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta\nliikalapsi.\n\nEero painoi päänsä ikkunan pieleen. -- Senkö tähden elämän ilo minua\nväistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin\nkun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen\nonnellisesta ajasta?\n\nHän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä\nnuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä?\n\nKuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja\nvoimaa uhkuvana niin kuin ennenkin.\n\n-- Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! --\nHän pudisti kättä.\n\n-- No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. -- Koreat taisi tulla?\n\n-- Tulihan nuo.\n\n-- Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen\nminä tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa\nyhtä hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei\nottaisi uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän\nsitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää,\nettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe.\nUskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon\nvielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana,\nnuorena varsinkin.\n\n-- Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe?\n\nElina nauraa heläytti iloisesti. -- Vieläkö parempaa tarvis?\n\n-- Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin\npuolesta, joka ei itse sitä voi.\n\n-- Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä\nmaallisissa enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää\nnuorta miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa,\nuskomasta, että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä\nhyvä ja hyödyllinen ihminen?\n\nEero painoi käden povelleen. -- Joku täällä sisällä.\n\n-- Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi?\n\n-- Saattaa olla. -- Eero nyökkäsi päätään.\n\n-- Raukkamaisuus on pantava hengiltä.\n\n-- Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten\nnähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen\nsitä oikeastaan on.\n\n-- Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! -- Elina löi häntä nauraen\nolalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei\nse keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte\nyksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa\noli iloisuutta teeskennellyt.\n\nMutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan\nrohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista\nmukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua\nivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli\nvalmis vaikka mihin.\n\nJa kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei\nuskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka\ntuntui raskaalta?\n\nKuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen\noli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo,\nmutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen\nsielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun\nvoimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas,\npainostava tunne, joka häntä aina ahdisti.\n\n-- Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi\nlumivalkean esiliinansa. -- Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin\npitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.\n\n-- Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli\nlähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.\n\n-- Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi\ntoisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!\n\n-- Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.\n\n-- Mutta huvittaa samalla, eikö niin?\n\nEeron täytyi hymyillä. -- Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla\nkatselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.\n\n-- Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. -- Mutta\nminä sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät\ntytöt ne tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan\npitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan\ntoisenlainen.\n\nEero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli\nsekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria,\niloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista\nkaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista.\n\n-- Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan\nportaissa.\n\nNyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen! Eero nykäisi hiukan\nhermostuneesti puhdasta kaulustaan, vilkaisi ohimennen Oskarin peiliin\nja pyyhkäisi otsalle valuneen tukan pois silmiltä. Sitte meni hän\netsimään omaistensa seuraa.\n\nVasta illalla palasivat Eeron ajatukset Elinan viime sanoihin ja siihen\nerikoiseen merkitykseen, mikä tällä päivällä oli häneen nähden.\n\nHän oli silloin jo yhdessä Oskarin ja Astridin kanssa pelkäämällään\nhuvimatkalla.\n\nMatkan alkuaiheena olivat eräässä lähiseudun pitäjässä vietettävät\nnuoriso-juhlat. Muutamat Oskarin helsinkiläisistä naistuttavista olivat\ninnokkaasti kutsuneet häntä tulemaan sinne ja kun Astridinkin teki\nmieli, oli matka tullut päätetyksi. Varhain seuraavana aamuna oli\noltava parin penikulman päässä olevalla laivalaiturilla, sentähden oli\nollut lähdettävä jo iltaa ennen.\n\nKun nuoret saapuivat laivalaiturin läheisyydessä olevaan majataloon,\noli se jo täynnä. Astrid sai kuitenkin yhteisen huoneen muutamien\nvieraiden naisten kanssa; nuoret herrat passitettiin luhtiin.\n\nTäällä ilmavassa suvisuojassa, jonne joka tuulen henkäys lehautti\nvastapuhjenneen koivumetsän tuoretta tuoksua, sai Oskar kohta unen\npäästä kiinni, mutta Eero makasi kauan silmät selkosen selällään\neteensä tuijottaen.\n\nEnsimmäinen ratkaiseva voitto, joka nyt oli saavutettu, sitä seuraava\nuran valitseminen ja monet sen yhteydessä olevat kysymykset tulivat nyt\nmieleen. Ja Eero ajatteli niitä raskaan alakuloisena niinkuin hänen\ntapansa oli. Mutta sitte luistivat hänen ajatuksensa Elinan antamaan\nneuvoon ja siihen ne pysähtyivät.\n\nOli aivan ihmeellistä, miten usein Elina sanoa sutkautti juuri\nsellaista, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä Eeron ajatusten\nkanssa, ja joka oli hänelle erityisesti tarpeen juuri siinä\nmielentilassa, missä hän milloinkin sattui olemaan. Elina ihan kuin\npiti varalta joka vastamäen alla saadakseen lykätä kuormaa kappaleen\nmatkaa ylöspäin siten auttaakseen niissä monissa vastamäissä, jotka\nmilloin ulkonaisten olojen, milloin Eeron omien mielialojen\nnostattamina nousivat hänen eteensä.\n\nJos ei Elina ennättänyt enempää, sanoa tokaisi hän jotain\niloisenmakuista, jolla antoi kuormalle aika lykkäyksen ylöspäin.\n\nNäin oli tänäänkin käynyt. Tämä matka oli Eeroa peloittanut aivan\nerityisesti siksi, että hän tiesi sen kuluessa joutuvansa tekemisiin\nnuorten tyttöjen kanssa.\n\nHän oli jo Helsingissä nähnyt noita Oskarin tuttavia, nauravia,\ntirskuvia tyttöjä, joilla oli pää kallellaan milloin millekin puolelle\nja hunajata huulilla sen varalle, joka heidän suosioonsa pääsi, mutta\npilkka kielenkärjessä tyhmälle ja kömpelölle.\n\n\"Tyttö\", seura-elämän iloinen, suosiota pyydystelevä ja suosiotaan tai\nepäsuosiotaan jakeleva tyttö oli näihin aikoihin peloittavana seisonut\nEeron tiellä. Ja pitipäs Elinan juuri silloin tulla puhumaan tytöistä.\n\n-- Hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista, -- miten ne\nsanat lykkäsivät ylöspäin ja rohkaisivat.\n\nEero päätti unohtaa arkuutensa ja painaa Elinan sanat mieleen. Ehkäpä\nsitte kaikki kävisi hyvin.\n\nSen päätöksensä vahvikkeeksi hän nukkui.\n\n\n\n\nPuhkeamassa olevien pihlajien ja tuoksuvien tuomien keskeltä kuului\nnuorten iloista naurua. Leikki oli parhaassa käynnissään. \"Numeroisilla\noloa\", \"tulen lainaamista\" ja panttileikkejä leikittiin siksi kun\njokainen oli saanut kylläkseen. Silloin ehdoteltiin lepoa ja ehdotus\nhyväksyttiin Eeron suureksi iloksi.\n\nEero oli ollut ahtaalla siitä asti, kun jouduttiin matkan\nmääräpaikkaan, siihen perheeseen, jonka nuoret olivat Oskarin tuttavia.\nSiellä oli väkeä niin että vilisi, vanhempia ja nuorempia,\nkunnianarvoista joukkoa, jolle piti heidän vanhuutensa vuoksi olla\nkohtelias, ja vähemmän arvokasta, jota piti kunnioittaa heidän\nnuoruutensa tähden.\n\nOskar oli hyvillään kuin kala vedessä. Häneltä kävi kaikki kuin\nleikinlasku, ja jos hän sattui tekemään tyhmyyden, sovitti hän senkin\nsukkelalla sanansutkauksella.\n\nEerolle sitävastoin oli kaikki työlästä, mutta hän koetti suoriutua\nniin miehuullisesti kuin mahdollista. Ja häntä auttoivat sekä Elinan\njäähyväissanat että hänen oma pelkonsa herättää huomiota.\n\nKun leikki lehtimajassa päätettiin lopettaa, aikoi Eero pujahtaa pois\nseurasta, mutta juuri kun hän nousi lähteäkseen, ilmestyi talon isäntä\nhymyilevänä lehtimajan ovelle.\n\n-- Uusia vieraita -- ilmoitti hän iloisesti, vetäytyen syrjään\nantaakseen vieraalle tilaa.\n\n-- Tervetuloa, tervetuloa -- sepä hauskaa -- kovin ystävällistä --\nkaikui kuorossa.\n\nTyytymättömänä painautui Eero takaisin paikalleen, eikä hänen mielensä\nvaiennut siitä, että tulokas oh vieras, nuori neiti. Hän huokasi ja\najatteli sitä suurta, hiljaista metsää, jonne mieli teki. Mutta kun\nasia ei ollut autettavissa, täytyi koettaa olla sellainen kuin\ntoisetkin.\n\nKoettaessaan tätä, teki Eero huomioitaan ja tehtyään niitä hetken\naikaa, haihtui hänen mielipahansa. Hänen tuli hyvä olla. Uusi tulokas\noli luonnollinen ja yksinkertainen. Eero ei häntä enää \"tytöksi\"\nmuistanutkaan. Ja sitte oli hänen äänensä niin pehmeä ja soinnukas että\nEero aivan unohtui kuuntelemaan sitä, tietämättä oikeastaan, mitä neiti\nsanoi.\n\nSen Eero kuitenkin ymmärsi, että hän oli tullut sanomaan hyvästi. Täti\noli saanut kirjeen, jonka johdosta heidän heti täytyi lähteä.\n\nNeiti täteineen asui nähtävästi jossain läheisyydessä, tämän talon\nomistajalle kuuluvassa talossa. Isäntä valitteli vierasten pikaista\npoislähtöä, ja muut perheen jäsenet säestivät tavanmukaisilla\nkohteliaisuuksilla.\n\nEero tuli siihen päätökseen, että neiti oli ujo. Näytti siltä kuin nuo\nkohteliaisuudet olisivat häntä vaivanneet. Hän ei tuntunut vapaalta.\n\nKohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä\nkävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin.\n\n-- Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista.\n\nMutta samassa ilmestyi joukko kylän nuoria neitejä ja herroja\nlehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä\nalkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan.\n\n-- Ehkä minä saan luvan? -- Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa\nrohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin\nluonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään.\n\n-- Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut\nkulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.\n\nEero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät\nkahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli\nhullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia\nujostuttamaan?\n\nMutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät\nhiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan\nrohkeasti puhua mitä ajattelee. -- Ja ne sanat taas lykkäsivät\nylöspäin.\n\nSiltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän\nvoisi puhua vaikka mistä.\n\n-- Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.\n\n-- Niin. Ja te lähdette pois?\n\n-- En minä muutenkaan olisi sinne tullut.\n\nEero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli\nmustissa.\n\n-- Teillä on surua?\n\n-- Äitini kuoli -- viime kevännä. -- Ääni värähti hiukan.\n\n-- Kuolema on jotain niin kummallista. -- Eero puhui vapaasti kuin\nitsekseen. -- Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain\nniin outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota.\n\n-- Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen.\nKuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka\nteitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy\nkylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää\nsitä tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä\nsärkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema\njotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee.\nJoka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä\npoismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi,\nodotetuksi? -- Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja\nkuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään.\n\n-- Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut kenenkään\nnuoren puhuvan sillä lailla.\n\n-- Ehkä minä olenkin vanha. -- Hän punastui, -- joskaan en vuosiltani.\nItsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. -- Hänen\nsilmänsä kostuivat. -- Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin\nseurassa vietetty vuosi.\n\n-- Kuinka niin? -- Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän?\n\nEero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät\nperhesuhteet aina herättivät.\n\n-- Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin henkeviä\nkasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää aina pois.\nÄiti oli sellainen. Hän oli niin rikas -- ja teki toisia rikkaiksi.\n\n-- Silloinhan siitä riittää muillekin.\n\nNeiti katsoi häneen pitkään. -- Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa\npaljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en\njaksaisi ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan\nmuistella, miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli\ntodella rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi.\n\n-- Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut?\n\n-- Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me\nsaimme olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin\nyhden ikäinen ystävä.\n\n-- Teidän isänne on kuollut? -- Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka\nEero koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän\npelkäsi löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen\nehjältä.\n\n-- Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta,\nkuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja\nmeillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet\nehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä\nvuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa. Hän\nei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni elämää ja\nomaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän kaikkein\ntärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden olemassaoloon,\nhuolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa.\n\nHän huokasi.\n\nEero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi\nse huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista.\n\n-- Te asutte nyt tätinne luona?\n\n-- Niin. -- Hänen katseensa kirkastui. -- Äiti jätti minulle\nelämäntehtävänkin perinnöksi.\n\n-- Eikö sellainen perintö peloita? Jos sitä itse tahtoisi muuta, tai\njos --\n\n-- Ei, ei, se auttaa, rikastuttaa. Ehkäpä sitä muuten haparoisi sinne\ntänne, yrittäisi, eivätkä siivet kannattaisikaan. Nyt on niin\nturvallista tietää: tänne minä kuulun ja tämä on se paikka, mikä minun\non täytettävä. -- Mutta tehän panette minun puhumaan vain itsestäni.\n\n-- Siksi, että teillä juuri on sitä, mitä minulta puuttuu, uskoa ja\nrohkeutta katsoa elämää silmiin.\n\n-- Miksi teiltä sitä puuttuu?\n\n-- En tiedä itsekkään. En voi selittää, mutta kun kuuntelen, mitä\ntoiset puhuvat ja katselen, minkälaisia he ovat, tunnen aina että olen\ntoisenlainen. Minä en voi olla niin iloinen ja vapaa kuin muut. Tuntuu\naina siltä kuin rautainen kohtalo kuristaisi kurkusta. Tunnen, etten\nkelpaa mihinkään ja samalla, etten itse sille mitään voi. Eiköhän\nihminen olekin vain pallo, jonka on pakko pyöriä sinne, minne\npyöritetään.\n\n-- Ei, ei, se olisi julmaa. Jumala tahtoo jokaisen onnea.\n\n-- Te puhutte kuin pappi. -- Eero naurahti omille sanoilleen, mutta ne\nluiskahtivat aivan itsestään hänen huuliltaan. Ja samassa tuli hän\nihmetellen ajatelleeksi, miten kummallinen tämä keskustelu oli, joka\nyhtäkkiä oli sukeutunut hänen ja tämän tuntemattoman nuoren tytön\nvälillä, tytön, jolla tuskin oli ikää senkään vertaa kuin hänellä.\n\nNuori neitikin hymyili. -- Ehkäpä. Mutta totuudessa pysyäkseni täytyy\nminun tunnustaa, etten juttele mitään papeilta enemmän kuin muiltakaan\nvierailta opittua. Olen oikeastaan saanut hyvin vähän vaikutuksia\nmuilta kuin äidiltäni. Hänen ehjä, luja ja valoisa uskonsa on\nsitävastoin kokonaan tullut omakseni, ei minään päällepyyhkäistynä\najatustapana, vaan vakaumuksena, joka on omassa sisimmässäni orastanut\nja on sopusoinnussa sen kanssa. Ilman sitä en jaksaisi elää. Nyt sitä\nvastoin on minusta elämä ymmärrettävää jokaiseen nähden.\n\n-- Minä en vain ymmärrä enkä usko mitään.\n\n-- Minä ymmärrän _teitä_, mutta uskon _toisin_. -- Eero sai syvän,\nsäteilevän katseen, joka sai punan lainehtimaan hänen poskillaan.\n\n-- Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä -- jatkoi neiti, -- mutta\njokaisen täytyy itse päästä selvyyteen.\n\nHuomaamattaan harvensivat he molemmat askeliaan, ikäänkuin matkaansa\npidentääkseen.\n\nHeidän kuljettuaan hetken äänettöminä kysyi neiti äkkiä: -- Ettekö te\nitse tahtoisi päästä eroon tuosta synkästä uskosta, että olemme\ntahdottomia leluja kovan kohtalon käsissä. Se on niin kolkko usko. Ja\nkaikki edesvastuuhan siten katoaa elämästä ja hyvyys menettää arvonsa.\nEikö ole paljoa tyydyttävämpää ja järkevämpää uskoa, että voi itse\nvalita ja että on eri kehitysmahdollisuuksia. Sanotaanhan, että\njokainen on oman onnensa seppä. Minusta on niin lohdullista uskoa, että\nolkootpa ulkonaiset olot minkälaiset tahansa, niin on Jumala luonut\nmeidät sellaisiksi, että meillä aina on tie avoinna siihen sisäiseen\nkehitykseen, joka vastaa meidän tarkoitustamme.\n\n-- Te siis tarkoitatte, että vaikka ihminen ulkonaisesti sortuisikin,\nvoi hän sisäisesti voittaa, ja että se on pääasia.\n\n-- Niin juuri. Eikö se ole suurta? Se on hengen voittoa kaikesta\naineellisesta ja ajallisesta. -- Te aijotte varmaan lukumieheksi, sanoi\nhän äkkiä, antaen puheelle toisen käänteen.\n\n-- Niin tahtoisin, jos vain -- --\n\n-- Te olette onnellinen, kun saatte ruveta lukemaan. Minusta se on sitä\nkaikkein hauskinta työtä. Mutta minä tuskin saan enemmän oppia kuin\nkoulussa jaettiin ja äiti ennätti minulle antaa. Hän ehti siinäkin\nsuhteessa niin paljo. Hän laajensi ja syvensi koulutietojani melkein\njoka alalla. Me luimme hyvin paljo yhdessä sinä viimeisenä vuonna.\nLuimme kirjallisuushistoriaa, sielutiedettä ja vähän eri filosoofien\njärjestelmistä. Äiti puhui eri maailmankatsannoista, kertoi omasta\nsisäisestä kehityksestään ja siitä, mitä elämä oli hänelle opettanut.\nOli aivan kuin hän olisi aavistanut, miten lyhyt aika oli, niin\nsanomattoman paljo ennätti hän antaa. Minusta tuntuu nyt siltä kuin\nolisin saanut äidin kaikki elämän kokemukset omakseni, ja sentähden\ntuntuu kuin jo olisin elänyt kauan.\n\n-- Ehkä te siitä syystä olette toisenlainen kuin muut?\n\n-- Olenko?\n\n-- Ainakin voi teidän kanssanne puhella aivan toisella tavalla. En minä\nole koskaan ennen kenenkään kanssa keskustellut näin. Ja sitte te\nmuutenkin olette ihmeellinen. Te tunnuitte ujolta siellä seurassa, ja\nkuitenkin te rohkeasti puolustitte omaa kantaanne. Silloin esimerkiksi,\nkun toiset tekivät pilaa raittiusasiasta.\n\nNeiti katsoi häneen melkein veitikkamainen hymy huulillaan. -- Ujo minä\nolen, niin hirmuisen ujo, ettei kukaan voi aavistaa. Mutta sen\npuolustaminen, mitä pitää oikeana, sehän on aivan toista. Siihen vaatii\nsisäinen pakko.\n\n-- Ja ehkä myöskin tekemään sen mukaan, niinkö, vaikka koko maailma\nolisi vastaan?\n\n-- Niin tietysti.\n\n-- Te olette kummallinen. En minä sellaista ujoutta ymmärrä. Minusta on\naina hirveätä herättää huomiota.\n\n-- Mutta jos aina koettaisi olla ihmisten mielen mukaan, eihän silloin\nkoskaan saisi olla oikein itseään, oikein vapaa.\n\n-- Yksin ja salassa saa.\n\n-- Mutta tyydyttääkö se? Ei, ei. Ei sitä uimaan opi, ellei veteen\nlähde, sanotaan. Eikö meidän henkisestikin ole uskallettava jotain,\njotta oppisimme vapaasti ja itsenäisesti liikkumaan. Ja se taito on\nmeidän saavutettava, jos tahdomme tulla onnellisiksi ja olla sellaisia,\nmillaisiksi Jumala on meidät aikonut. Minä muistan vieläkin erään\nsaarnan, jonka luimme yhdessä äidin kanssa. Siinä sanottiin, että\nJeesus Kristus oli lämmin virta, joka koskemattomana ja voimakkaana\nkulki läpi elämän jäämeren. Hän oli tosi-ihmislapsi, joka vaelsi omia\nteitään, toisin sanoen Jumalan teitä. Eikö se ollut kauniisti sanottu?\nJa niin oikein! Se sisin minä, se salatuin olemuksemme ydin, se juuri\non Jumalasta. Jos olemme sille uskollisia, kuljemme Jumalan teitä, ja\nsilloin olemme myös onnellisia ja vapaita. -- Minä olen niin usein\ntämän yhteydessä muistanut vanhojen viikinkien sanoja \"stark ström med\negna vågor går genom hafvet\", ja minusta on niin onnellista ajatella,\nettä me kaikki olemme kutsutut näin \"omin aalloin\" kulkemaan läpi\nelämän ja että myöskin voimme tehdä niin sentähden, että se meissä,\nmikä on Jumalasta, on voimakasta.\n\nHän oli puhuessaan lämminnyt. Innostuksen puna oli kohonnut poskille ja\nsilmät säteilivät syvinä ja kirkkaina. Eerosta hän ei enään ollut\n\"tyttö\", ei nuori neiti, hän oli enkeli, joka tarttui häntä käteen ja\nviittasi eteenpäin kuljettavaa tietä, huulillaan enkelien tavallinen\nihmislapsille lausuma tervehdys: älä pelkää.\n\n-- Kas, me olemme jo perillä! Miten pian matka on kulunut.\n\n-- Niin, sopersi Eero. Hänestä tuntui tuskalliselta kuin nukkuvasta,\njoka armottomasti pakoitetaan heräämään kesken ihanaa unta.\n\n-- Täti odottaa minua tuolla portailla. Hyvästi ja kiitoksia\nsaattamisesta!\n\n-- Kiitos teille.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon! -- Se sanottiin lämpimästi ja\nluonnollisesti. Sitte sulki neiti avaamansa portin ja kiiruhti läpi\npuutarhan rakennusta kohti.\n\nEero kulki sen päivää kuin unessa. Huolellisesti hän salasi toisilta\nmitä tunsi ja ajatteli, mutta sen voimakkaampina elivät hänen\nsisimmässään kaikki ne vaikutelmat, mitkä puhetoverinsa oli hänessä\nherättänyt. Hän oli nyt saanut elämälleen uutta sisältöä. Hän oli\ntavannut tytön tiellään, ei ketään niistä, joita pelkäsi, vaan sen\nyhden ja ainoan, josta tunsi tietämättään jo unelmoineensa.\n\nHän tunsi, että jos tuo tyttö hänelle tietä viittaa ja häntä rohkaisee,\nsilloin hän jaksaa ehkä voittaa raukkamaisuutensa, jaksaa uskoa ja\npyrkiä.\n\nRohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi\nkaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt\nmäärätyn esineensä.\n\n\n\n\nEero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta\nsilmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan\nomistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri\nkun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen\nettä korvatakseen.\n\nYöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä\npukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään.\nAikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili\npukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi\nlauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi.\n\n-- Mitä sinä aijot? -- Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen.\n\n-- Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin\nhyvin.\n\nHän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan.\n\n-- Taidat jäädä tänne jurottamaan? -- Se sanottiin kuin\nkohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi\nmahdollista.\n\n-- Tietysti.\n\nOvi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti\nastumaan.\n\nHän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi.\nHintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen.\n\nHän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä\nHelsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin\nkulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu,\njota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan\nainoastaan sen viivyttämiseksi.\n\nKaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin\n-- nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin\nhäntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja\nsamalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää.\nNyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan\ntäydellisenä.\n\nHän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle\nlattiaa.\n\nElämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää.\nHoukutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan\nverhonnut haavoittavan aseen.\n\nAjatteliko hän silloin, kun ensi kertaa palasi tavallista iloisempana\ntoverillisesta illanvietosta, että tässä se nyt oli tulossa se tuhon\ntuoja, jota hän oli odottanut? Päinvastoin. Hän melkein siunasi sitä\nihmisneron voittoa, joka saavutettiin silloin, kun keksittiin juoma,\njoka kykeni vaikuttamaan näin vapauttavan kohottavasti koko\nihmisolemukseen.\n\nHän oli nyt saanut kokea, miten ihmeellisesti elämä sen vaikutuksesta\nmuuttui, miten helpoksi ja iloiseksi kaikki kävi, miten vaikeudet\nväistyivät kuin itsestään ja miten tuo kylmä, mieltä kahlehtiva\ntulevaisuuden pelko laukesi.\n\nSe oli ihana kokemus ja se oli pian uudistettava.\n\nHänen mieleensä ei pälkähtänytkään pelätä mitään, ei edes silloin,\nkun hän toverien yksimielisen todistuksen mukaan oli ollut\n\"sikahumalassa\"..\n\nPaljoa vaikeampaa oli, kun hän kerran samanlaisesta illanvietosta\ntoisten toverien kanssa lähti iloisesti lähentelevän tytön matkaan.\nSitä sairasti hän kauan.\n\nMuisto inhotti. Mutta siinä oli muutakin.\n\nTuntui aivan siltä, kuin olisi hän jalkojensa alle polkenut uskonsa\nkaikkeen hyvään ja puhtaaseen, kuin olisi hän ihanteensa myynyt\nnautinnon hinnasta ja ainaiseksi särkenyt sen eteenpäin kehoittavan ja\nkauniin kuvan \"tytöstä\", joka epämääräisyydestään oli selväpiirteisenä\nhänen tielleen astunut tuona kirkkaana, unohtumattomana kesäpäivänä,\njolloin hän kulki kappaleen matkaa sen nuoren, melkein tuntemattoman\ntytön rinnalla, joka siitä asti oli ollut hänen ihanteensa ja hänen\nunelmiensa keskus.\n\nPalatessaan ensimmäiseltä joululomaltaan päätti Eero todenteolla ruveta\nlukujaan harrastamaan. Mutta päätös tuli huonosti toteutetuksi.\nSentähden hän kevätlukukauden loppuessa vannoi pyhät valat toisena\nlukuvuotena korvatakseen, minkä ensimmäisenä oli menettänyt.\n\nJa kuitenkin -- -- -- Kevätlukukausi oli jo puolitiessä, ja hän oli yhä\nhuimaavaa vauhtia luisumassa alaspäin entisiä latuja.\n\nEero puri hammasta.\n\nOliko tuo hänen syynsä. Eikö hän rehellisesti tahtonut viettää parempaa\nelämää. Mutta hän ei sille mitään mahtanut. Hän oli niin onnettoman\nheikko, ettei itsekään tietänyt, missä raja oli. Ja kieltäytyä kokonaan\nottamasta, kun kerran tarjottiin, sehän olisi ollut aivan kuin oman\nhuonoutensa julkitunnustamista. Siihen oli hänellä kaikkein vähimmän\nrohkeutta.\n\nEero asettui ikkunaan tuijottamaan ahtaalle, likaiselle pihamaalle.\n\nMinkätähden juuri hänen täytyi kärsiä näin. Oskar vietti oikeastaan\nvielä iloisempaa elämää, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Hän\nsieti enemmän, nauroi ja vihelteli ja haihdutti sillä ikävät muistonsa.\n\nMuut mahtoivat tehdä samoin. Ei heistä ainakaan kukaan näyttänyt\nsurevan liika iloista elämäänsä. Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten\nEero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi.\n\nHän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän\naina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä,\nsamoinkuin ennen kotona.\n\nHän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli\nsellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei\nsyntynyt. Sulattava kyynel kuivui lähteeseensä. Rintaa ahdistava tunne\nvain kasvoi kasvamistaan kuin vuoreksi, joka painollaan oli\ntukahduttaa.\n\nElina! Se ajatus heräsi viimein kuin välähdys.\n\nHän nousi, siisti huolellisesti pukuaan, haki päällysvaatteensa ja\nlähti. Mutta kadulle päästyään hän alkoi epäröidä.\n\nEi ollut niinkään hauskaa lähteä vieraisiin tapaamaan talon palvelijaa.\nTosin siellä kaikki tiesivät, että Elina kauan oli palvellut Eeron\nkodissa -- oli melkein kuin perheeseen kuuluva kotikasvatti, -- ja\nolihan Eero monesti käynyt siellä äidin asioitakin toimittamassa, mutta\nsittekin -- --\n\nElinalla oli sitä paitsi nykyään niin paljo ajattelemista omissa\nasioissaan, että tokkopa häneltä liikenisi aikaa ja ajatuksia Eerolle.\nHän oli menossa eräälle leskimiehelle. Kuuliaiset taisivat jo olla\ntulossa.\n\nEero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan\nasuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti\ntarpeen.\n\n-- Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja\nsoitti ovikelloa.\n\nElina tuli avaamaan.\n\n-- Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen.\n\n-- Joko sieltä taas tuli kirje?\n\n-- Tulihan sieltä joku aika sitte -- Oskarille.\n\n-- Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri!\n\n-- En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. --\nEero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin.\n\n-- Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata.\n\n-- Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte\ntarpeen tullessa.\n\n-- No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä\nlähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta.\n\nEero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut\nsopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään.\n\nMitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset\nja muut mielessä.\n\nElina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta\nhattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin.\n\n-- Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää,\narveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. -- Hyväähän kaikki on\nuutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu\nhyväkin huonoksi.\n\n-- Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! -- Eero naurahti hiukan, vaikka\nsiinä oli jotain väkinäistä. -- Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken\nkuluttua.\n\n-- Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin\nvähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä\nnuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan\nniinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä.\n\nEero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen,\nettä hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän\nkiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä.\n\nSe ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura\nja kehnon kehnot jälkilaskut.\n\nEero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi\nOskarin mentyä kaupungille.\n\nHänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei\nuskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt\nkukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis.\n\nParasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli\nsitä enemmän.\n\n-- Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan?\n\nEero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin\nnyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana.\n\n-- Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. -- Ennen sinun kätesi\niloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi\nkiinnittää vain kihloja kaulaasi.\n\nHän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli\nodottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan\nsamoin kuin rahoistaan -- sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat\ntarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää\nantanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta.\n\n-- Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen\nlepertelevästi kuin lapselle. -- Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja\nmiksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut\nhuomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi\ntule, -- et muuta kuin unessa.\n\nViimekin yönä oli Eero taas nähnyt \"tyttönsä\". Hän tiesi jo melkein\nedeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut\njotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli\nkorkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle.\n\nTavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin\nherätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää.\n\nUnessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen,\nvalkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas\nkoetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi\neteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista\nhetkellistä voimaa ja rohkeutta.\n\nViime yönä oli tuo käsi ollut veressä. Eero oli kulkevinaan pimeässä\nkummallisen mutkikasta tietä. Hänen oli niin raskas astua, sillä tie\noli kostea ja liukas. Hän luiskahti pahasti, ja silloin huomasi hän,\nettä tie oli veressä, veressä minne hän kääntyikin. Hän rupesi\ntutkimaan syytä, ja silloin huomasi hän päänsä yläpuolella tuon pienen,\nvalkoisen käden. Suuret polttavan punaiset pisarat putoilivat siitä\nniin tiheään, että muodostivat kuin pitkän viirun ylhäältä alas tielle\nasti.\n\nEero olisi tahtonut huutaa, mutta ei saanut ääntä. Silloin hän\nviskautui maahan ja itki, itki, niin että koko ruumis vapisi.\n\nJoku tarttui häntä hartioihin ja pudisti lujasti. Unentoreissa hän\nkysyi itseltään, oliko mahdollista, että tuo pieni käsi kykeni\npuristamaan niin armottoman kovasti. Silloin hän kuuli Oskarin äänen.\n-- Hulluko sinä olet. Uliset unissasi kuin mikähän.\n\n-- Anna olla! -- Eero kiskaisihe irti. -- Mikä lie ollut painajainen.\n-- Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti saada unta. Mutta kauan\nhän sai kuunnella Oskarin voimakasta kuorsailua ennenkuin itse nukkui.\n\nEero kimmahti vuoteeltaan. Viime-öisen unen muisto herätti hänessä\nhetkeksi tunteen, ettei tässä sopinut ainoastaan voihkia ja valittaa.\nHänen tähtensä ei veri saanut vuotaa kuiville tuosta pienestä kädestä.\nOlihan hän mies, eikä mies noin vain saanut antautua virran vietäväksi.\n\nOli tehtävä jotain. Mutta mitä?\n\nEntä jos menisi kirkkoon? Sinne kai se valkea käsi kutsuikin. Jos\nlöytyisi sieltä se kaivattu, ja apu samassa.\n\nEero mietti hetken.\n\nMutta eihän nyt jumalan palvelusta ollut, arki-iltana, kellon käydessä\nkahdeksatta. Ja vaikka olisi ollutkin, tokkopa sittekään olisi tullut\nmitään menosta? Kun oikein rupesi ajattelemaan, ei tehnyt mieli\ntungeskella tavallisen kirkkokansan joukossa kuin mikäkin siihen\nkuuluva.\n\nToista olisi, jos saisi mennä sinne yksin, tulla ja mennä kenenkään\ntietämättä, huomaamatta.\n\nHänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle\nkaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti\nhartautta.\n\nKun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen,\ntyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää,\njoka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, -- niinkuin\nhän, \"tyttö\", silloin oli sanonut.\n\nMinkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät\naina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut\npienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne\nlevähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta.\n\nHän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt\nolisi ulkomailla, esimerkiksi \"Köllenin kaupungissa\", josta laulussa\npuhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä\nlääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin\nmuutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin\noli löytänyt tällaisen turvapaikan.\n\nJa valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana\nkuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret\nkurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina\nkohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet,\ntyötätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen,\ntulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja\nlähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.\n\nSinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta\ntoivoa hakea.\n\nMutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.\n\nMutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien\nystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin\nsiunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt:\näidinrakkautta.\n\n-- Äiti, äiti -- pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki\nlämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.\n\nSe sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään.\nÄidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti\nvarmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja,\nmutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin\norvoksi.\n\nSitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut\nlapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti\nmuuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan.\n\nSiihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä?\n\nOliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko\nniinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä?\n\nEero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti\nja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan.\n\nNuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin.\nEnsi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti\ninnokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli\nmonessa yrityksessä ollut \"sieluna\" ja \"innostuttavana kipinänä\", niin\noli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää.\n\nMinkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei\ntietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi\nhengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori\nhoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja\näiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista\nlapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain\nselityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan.\n\nSiihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko\nkoskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen.\n\nPastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni\nharvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle\ntuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään.\n\nHänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero\nkeuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän\njäi joukon viimeiseksi.\n\nParin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten\nriennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja\nsiinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät.\n\nEero huokasi raskaasti.\n\nTällainen oli äidin kehitys ollut, -- ainakin mikäli hän oli voinut\nsitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää.\nMutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa\nvain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi\ntoverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä\najatuksia.\n\n-- Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä.\n\nHän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut,\nymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu\nenää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus.\n\nYht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa\ntekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen\nheidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa\noli niin raskasta ja ilotonta.\n\n-- Pitäähän sitä lapsia sillälailla -- oli äiti arvellut. -- Pitäähän\nsitä. -- Luuletko? -- oli isä vastannut.\n\nSanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys\nisän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö.\n\nEero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa.\n\nMitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että\nisä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä,\nettä isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista,\numpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä.\n\nJospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä\nymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän\ntunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen\nluokseen.\n\nEero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi\nkirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne\npaperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen\nkuorma olisi keventynyt.\n\nKolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän\nkädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan\npuoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi\nuuden.\n\nHän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai\nse osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.\n\nEero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli\nparas mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.\n\nMutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen\nedellisestä.\n\nJos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea\nunhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta.\nJa entä sitte, sitte?\n\nHän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.\n\nPöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.\n\nVielä kerran hän tarttui kynään. -- Isä, minä hukun. -- Minä en jaksa\nponnistella enää. -- Auta isä.\n\nVapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi\nlähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.\n\nHän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte\nhän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin.\n\nSillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea\ntoverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli\nisää.\n\nHän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen\nvastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa\nsanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän\nsäpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana\nkirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta.\n\nSitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki.\n\nPainuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita\najatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa?\nVai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan,\njoka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa?\n\nJos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan.\n\nKaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan\ntunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla\nlyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä\nolisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä\nsietämättömämmäksi. -- Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt\nhyvän vai pahan työn hänelle, -- ne kysymykset kalvoivat.\n\nKun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi\ntovereita ja unhotusta.\n\nSellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti,\nkun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli\ntullut kirje. Isä oli huonona.\n\nHän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! -- Siinä siis syy.\n\n-- Mitä sinä aijot? -- Hän nousi istumaan.\n\n-- Tietysti lähteä.\n\nAamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin\nloppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti.\n\nMatkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava.\nOskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä.\nSiinä viettivät koko yön.\n\nAamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä\nsyrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille\nvastapäätä veljeksiä.\n\nMolemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen\nsurumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi\näänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän\ntahtoi laulaa:\n\n    Leskiäidillä kaks oli tytärtä,\n    ol' tumma ja vaalia,\n\ntoisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti.\n\n    Tytär tumma hän koko kunnaalla\n    tuli kuuluksi kaunisna,\n\njatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta.\n\nSurumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen \"vaalian\" ja sen \"tumman\"\nkohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen\nrähisi niin.\n\nViimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan:\n\n    -- Kellot soivat nuorten kantaissa\n    sitä tyttöä hautahan.\n\nEero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua\nsellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. -- \"Yksi vaalia ja tumma\"! --\nHän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se \"vaalia\", ajatteli hän, on\ntoivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä\nhautaan. Se \"tumma\" minut omakseen ottaa ja orjana pitää -- se\nsyvyyksien musta hengetär.\n\nKävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun\nummehtuneessa, hiottavassa ilmassa.\n\n-- Kellot soivat nuorten kantaissa -- alkoi taas surumielinen.\n\nEero koetti olla kuuntelematta.\n\nHetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta\nenin hän ajatteli isää.\n\nMikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai\noliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen\nsanoman?\n\nJota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska.\nViimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä.\n\nKotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa\npainon.\n\nKun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään.\nHän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun\nsairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan.\nEräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi\nolla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa.\n\nHän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta,\nkun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen,\nkoetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla\nmahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman\npäivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa\nja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt\nyhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä\nkasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta.\n\nTohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta\nvälittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli\najatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta.\n\nHänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä\nkuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee,\nsitte kun ei mies enää niitä hanki.\n\nTohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin\nhän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu.\nHänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi.\n\nTohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut,\neikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä\nenemmän eristettynä kuin ennen.\n\nYksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn\npaperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki\nhitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti\ntakaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje.\n\n-- Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta,\ntohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa.\n\n-- Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi.\n\nTohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä,\nsitten tunteja.\n\nSinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä\nkotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon\ntakaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta,\nja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä.\n\nHän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi\nehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat\njäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista\nmuistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, -- Eeron tähden.\n\nHän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja\nkäyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan\nsanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero.\n\nKun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja\nliikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut\nennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään.\n\nKun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt\nennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia.\n\n-- Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja\npoistui.\n\nPaperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut\nlukea, ei ajatella, hän kulki vain.\n\nParin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli\nlaudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat\nkasvinsa ja pari kukkivaa ruusua.\n\nÄiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi\nkirjettä kädessään.\n\n-- Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti.\n\n-- Onko siellä muita?\n\n-- Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut.\n\nEero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon\nyhden ainoan: anteeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni\nhakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa\nvasten isän kylmettynyttä kättä.\n\n\n\n\n\n\nJOKAPÄIVÄISYYDEN POLUILTA\n\n\n\n\nKIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI.\n\n\nOn sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto\npainuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta\nja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka\nhuolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi.\n\nSamanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin\nitkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän\nvarvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään,\nhiljaa ja huomaamatta.\n\nItkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan\nsalaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää\njaksa rajusti nyyhkyttää.\n\nLiekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma\nainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun\ntänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän\nvaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot,\nelinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani\nkaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin.\nKaikkien kasvoilla oli sama ilme -- lapsia lukuunottamatta. Ilosta\neivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta\ntai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä,\najatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän.\n\nEn ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten\ntunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten\nselville itsestäni.\n\nOnko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä?\n\nToiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat,\nkapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He\nalistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä\nminkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ,\ntoisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat\nsaaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin\nristi-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman\npoukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä\ntemponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset\nväsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho\nviimein sen juurelle nukkumaan.\n\nOnko elämä tällaista?\n\nMinä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään.\n\nMiksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa?\n\nMinä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin\nminäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta\npäiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.\n\nMitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon\nliittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä\nei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa\nsisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja\njos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta\nsilloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on\njoutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja\ntarkastettavan tosi olemus meille.\n\nMiksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi\npysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?\n\nJos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja\nerehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei\nihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin\nkerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.\n\nMutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.\n\nEn ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa\nantaa, -- jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa\npäiväkirjaa.\n\nMutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset\nolosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla\nei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.\n\nEi aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan\nsen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni\nnykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla\nei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en\ntutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton\nniinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa,\n-- minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin\npiirissä.\n\nAikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan \"omaa aikaa\",\ntuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein\njoka ihmiselle --, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin\nsyömistä, juomista ja hengissä pysymistä.\n\nSanoin \"ei muruistakaan\", mutta siinähän taas liioittelen. Onhan\nminulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin\nnälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien\nsuhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut,\nniitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää\nhetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt\nuskollisena itselleni.\n\nMiksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo\nnukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi\nistun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri\naarrettaan aikaa?\n\nPakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä.\n\nSe väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin\nhuokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.\n\nEn jaksa lukea enkä vastaanottaa.\n\nLiekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni\ntulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että\nsulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni.\n\nRuumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin\nvaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo\nhajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima\nja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien\nkuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin\nsydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en\nuskalla vastustaa.\n\nJa miksi en?\n\nSiksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo\nvuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten\nkannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä\nolen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi\nluonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni\ntoisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä\nvapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut\nvelvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni\narvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos\nelämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta\nesiin.\n\nSentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa\npyrkii valloilleen.\n\nMutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun\ntäytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen\nluonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän\ntoivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan -- vapautuakseni ja\npäästäkseni selville itsestäni.\n\nMutta miksi en kirjeessä usko itseäni jollekin hyvälle, tunnetulle\nystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän\nkauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan\nolen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää,\njoka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse\nolen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut\nsilmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani\navaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä\nselville itsestäni.\n\nMainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka\nnimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista\nja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää\nminulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt\nvoisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan.\nOsia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä\nvähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme\nja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka\nolemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä\nole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä\nenkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut\nodottaa.\n\nEhkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen\nosaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin,\nettä olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin\nluottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni.\n\nVoi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä,\nkun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta\n-- pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi\nkoskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä,\njotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa\nmuodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää.\n\nOvatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat\nniin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö\nniin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he\neivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He\neivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He\ntinkivät, sovittelevat ja -- saavat niittää erehdystensä sadon.\n\nOn kuitenkin toinenkin seikka -- ei vain eristetty elämäni -- joka\nselittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on\nse, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon\nystäväni.\n\nMiten kaunis se muisto on --, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri\nlopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien\nvarrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin\nhänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden\nyhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on\noman olemuksensa täydennys -- samaa tai toista sukupuolta, se on\nyhdentekevää -- ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai\nmyöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja\nristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat\nainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja\netteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai\npuolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman\nolemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän.\n\nMiten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä\npuhetta!\n\nKoko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua\nei mikään häirinnyt.\n\nUlkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin\nvieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen\nhuolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia,\nkevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla.\n\nIstuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan\nläpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja\nkaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja\nkuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka\nolikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä,\nsentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat.\n\nHän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, -- minkä\njohdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä\nystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään\npikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui\nsyvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista.\n\nHän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän\nkertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin.\n\nOlinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen\näärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän\noli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin,\nmiten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä\nsamalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi.\n\nNyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon\nystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut.\n\nJa samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja\nrakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin\nojentaa sinulle oman osasi.\n\nOlen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta\nvoi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin\nsinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit\nniitä sirpaleitakin.\n\nNyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle.\n\nEn voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka\nkuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi.\nJa nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä\nymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää,\nehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää,\nniin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä\nkirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa.\n\nTätä minä sinulta pyydän.\n\nMutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En\njaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle\najatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.\n\nYmmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?\n\nEikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa?\nSiitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä\nrakkaudesta.\n\nRakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata\nja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta\npuutetta -- ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana.\nMutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä,\nsyvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi\nkulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa\npulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden\nalkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan\nrakkauden kaunein hedelmä.\n\nYmmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut\ntarpeeksi.\n\nMutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.\n\nAloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa\nyhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen\nharvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi\nymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se\nymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet\nja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan,\nmutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua\ntoisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä\nriippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan,\ntodella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö\npäinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö\niloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin\narmopaloja?\n\nJa samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle.\nMistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta\nhuolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.\n\nYmmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa\nkauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on\nharvinaisuus.\n\nOvatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea --\nliiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin\ntyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni\nkohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen\nei liikene, ei murustakaan.\n\nHe uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä\nleivän asemesta.\n\nErehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme\nja omien kokemustemme yläpuolelle?\n\nMinun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa\najatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja\noikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan\nymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun\nturvautua sinuun, tuntematon ystäväni.\n\nUsko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä\nymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja\ntoisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman\nvaikutelman kuin yksi ainoa sävel.\n\nMinulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies\nvaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä\nse on totuus.\n\nOn naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He\nmenevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka\nkaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti\nosattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin\naineellista.\n\nSitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin\naineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo.\n\nNe, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät\nole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää\nmitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä.\n\nSiitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni\nmies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys.\n\nNaisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä\nniin -- ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee.\nUseimmat heistä polkevat samalla -- tavalla tai toisella --\nnaistoverinsa sielun sisintä.\n\nSentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme\ntoisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.\n\nOnko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin\ntunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin\nsukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä\nmieheltä.\n\nSaattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja.\nOlemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin\nsukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin\nsuhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?\n\nMinä vain kysyn.\n\nEikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen\nkuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole\nkoko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys.\nYhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.\n\nMutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen\nyhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.\n\nKuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa\nitselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden\nmaaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää\nmuunlaisia lapsia maailmaan.\n\nMutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?\n\nLiekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa\nmäärin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että\nkansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun\nsukupuoli-olento voitti ihmisen?\n\nMinä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.\n\nOlen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä.\nSentähden en ymmärrä.\n\nMutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä\nkuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.\n\nSinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.\n\nSe on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.\n\n\n(Seuraavana iltana.)\n\nTaaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.\n\nEn jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi\nystäväni.\n\nEilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa\nsinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.\n\nNiistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä\nsisäisesti olen kokenut.\n\nLapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta\nperinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse\nolivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että\nlapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi.\nSe on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta\nsitte, kun olemme tavanneet toisemme.\n\nKun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta\nsydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään,\nvaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan,\njonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle\ntodellisin. Siinä elin, siinä hengitin.\n\nSe, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan\nulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka\nolikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät\njalkaani melkein joka askeleelta.\n\nIsäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini\nläheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin\nvoidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut\nkoulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin\nonnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen\nmieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se\nkävi äidille mahdolliseksi.\n\nÄidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. \"Ole tytär hänelle\", oli\näidin viimeisiä pyyntöjä.\n\nTuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut\npyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä\nantoi elämälleni sisältöä.\n\nMuuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän\nokaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni\nkohdistuivat ijäisyysmaailmaan.\n\nNäin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.\n\nSilloin tapahtui käänne -- ulkonaisesti äkkiä, -- sisäisesti\nvähitellen.\n\nTätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.\n\nMiten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä\nitsensä että toisten suhteen, -- sellaisissakin asioissa, joista\nluulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.\n\nLuulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään --\nmutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin\nkimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että\nsen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin\ntuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.\n\nNäin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno\nkuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon\nkuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä\nolevan naisen.\n\nEnon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme\ntänne.\n\nTuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä\nnautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon\nlamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta\nlevostaan.\n\nTäti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.\n\nHän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin\nliukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.\n\nSiihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin\nsyy.\n\nEn jaksanut iloita ja innostua, en -- unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa\ntulin ajatelleeksi, että hän oli _kylmä_.\n\nEikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö\nsen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?\n\nVai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos\nihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät\nsulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja\nrakastamisen kyvyn?\n\nTäti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, -- siihen\naikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta\najatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.\n\nHän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti\nsuuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.\n\nNyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen\nhyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen,\nseurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että\nminulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin\nuhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja\ntulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.\n\n-- Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja\neikö minulla ole oikeutta ajatella sitä -- näin kysyin itseltäni.\n\nSilloin tuli Kristiina täti taloon.\n\nHän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen,\nkylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja\näitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille\nmolemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä,\nettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.\n\nÄiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento,\njoka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän\nkohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun\ntarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen.\nKaikki rakastivat häntä, -- ne, jotka tunsivat hänet, siksi että\ntiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että\nhän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.\n\nEnnen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta\nliikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde\noli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin\nsukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat\ntuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän\nsukunsa tahtoa.\n\nNyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi,\nolivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar\neikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin,\nlyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.\n\nSekin yhdisti.\n\nKristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä\nmuinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen\nei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut\nmikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.\n\nTäti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me\nvieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä\nainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären\nsijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.\n\nMutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi,\nettä se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana\nokaana.\n\nYstäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?\n\nVarallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen\nhankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin -- armoilla\neläjä.\n\nParas oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on\nedessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja\nvalmistusta elämäntehtävään -- minkä verran?\n\nNäin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.\n\nSilloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.\n\nHän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta\nriistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini\nrakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.\n\nHänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa\nolivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä\npiirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt -- kärsimyksen jälkiä.\n\nSe, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois\npyyhitty.\n\nOliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten\njälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä?\n\nOliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua\nvarten?\n\nTäti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä,\nettä hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei\nolisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään.\nSiltä ainakin tuntui.\n\nMutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän\nvarrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä\ntahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan\npäin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää.\n\nIloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin\nmielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin\nmahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja\njonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko.\n\nToivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä\ntätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran\noli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun\nhänellä ei enää ollut muuta seuraa.\n\nVähän toista vuotta on täten kulunut.\n\nUlkonaisesti on kaikki entisellään.\n\nEntä sisäisesti?\n\nYhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne\nkysymykset, jotka sisimpääni sattuvat.\n\nToisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut\npalkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä\ntehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei\nkieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät\nvelvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa,\nniin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää\nsaa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni?\n\nNäin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että\ntunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä.\n\nOlenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää\najatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää\ntoisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen\ntehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa\noikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi\nitsensä säilytys-vietiksi?\n\nNäin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen\nnähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset\nheränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että\nvelvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti.\n\nOlen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä\netäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä\nymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen,\nettä tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin.\nKiitän Jumalaa siitä.\n\nSe, että olen muuttunut, ei tiedä, että elämänvakaumukseni on toinen\nkuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena,\nkantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä\nsuuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana\nelämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en\nmyöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole\nlöytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi\nselittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen.\n\nLiekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi\nmuuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen\nNirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle.\n\nMutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen\nlopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja\nkirkastaa.\n\nJos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta,\nolisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä,\nettä nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä,\npirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja\nsaa ehjänä säilyä.\n\nMutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on\nse monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut\nminua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt\nvie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota\nlevotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää.\n\nSeuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en\nulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon.\n\nPuhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä\nuudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman\nmielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt\nnäkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko.\n\nUseimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti\neroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta\n\"maailmaa\" ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin\nniissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista.\n\nTästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella.\nIhmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on.\n\nOlen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus.\n\nUlkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle\ntarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut\npakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain\nristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää.\n\nMutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista.\n\nMuissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä\nristiriitaisuutta.\n\nAjattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen,\nja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa\nmuuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa.\n\nMonesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta\nkun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä\nsellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea.\n\nVälistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni\nkehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja\ntunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja\nsenkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen?\n\nVai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista\neroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi?\n\nVähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset\nvastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein\ntavallisinta ihmislapsille.\n\nOlen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista\noloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja\nentisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin\nkuin itsekään itseäni ymmärrän.\n\nNyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja\nvilunväreet karkaavat läpi ruumiin.\n\nOlenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden\nolen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea\nsitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna?\n\nSenkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on\nminulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten\nymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan.\n\nSe, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa\nmyöskin herättänyt vaatimuksia. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja\nvelvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan\nlapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja\nleipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme,\nsielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en\nnykyoloissa saa.\n\nEn ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini\noikeuksia.\n\nMissä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen\nraja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään\nnäännyttää.\n\n\n\n\nPienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon\nparvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti\nnojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana.\n\nHän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen\npolvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään.\n\nMiksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin\nrunsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa,\njolle turhaan täytettä etsi.\n\nVoisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi.\n\n-- Se on ihmeellistä aikaa se --, alkoi hän, jolloin ihminen on\nparantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on\nsellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää.\n\nKun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta\najatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin\ntietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki\nulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä\ntai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä.\n\nSellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden\nulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi\nniille.\n\nMutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen\nsilloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä.\nArkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet\nnäkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se\nihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat,\njokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys,\nkaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista.\n\nTällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen,\nmillaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta.\n\nNyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla\ntoisenkinlaista.\n\nSe kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi\nolla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen\nyli.\n\nKun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla\non koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen\nselviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava\nuudelleen.\n\nTuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta\nja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös\nkiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse\neteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion\njyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä\nsulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä\non levähdyssijansa saanut ja -- odottaa apua.\n\nTällaista olen nykyään kokenut.\n\nKun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin,\nmiten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava\nelämään.\n\nKatsoin taaksepäin. Se katse huimasi.\n\nMitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni,\nauttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen\nolivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi\nja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.\n\nSellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii\nvastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä,\nvoimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita,\nehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein\njuoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren\nsuureen syliin.\n\nMutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi,\njohtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa,\nheikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.\n\nTällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä\nvarten?\n\nMinä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni\nja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen\nkallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut.\n\nIstun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein\nkevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot\nsuurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi.\nKukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla\nilman.\n\nElämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto.\nKuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita\nauringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi\najoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen\ntuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina\nhetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni\norastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni\nolevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet.\n\nMiksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä\npuro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei\ntehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen\nhautaan?\n\nKoetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei\nole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen\nkohdistuisivat.\n\nKunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon\ntarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole\nsuurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista.\n\nTäti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla\n\"järjestellen ajatuksiaan\", kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes\nnousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme\nkeinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut,\nja tiedustelee senjälkeen päivän postia.\n\nKello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa\nkeskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle\ntuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja\nyhtä ankarasti kuin täti.\n\nTällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia\ntutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten\nolojen auttavan oksan, johon tarttua?\n\nNiin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni\njälkeen, -- mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä,\nettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan\ntai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti\nerossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut\ntulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö?\nVai tahtooko hän ainoastaan säästää minua?\n\nSelvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja\nluoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut\nsiitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan.\nHänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan\nhuoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun\nkuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. -- Kuluneet, kun ei niitä mikään\nkuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa.\n\nYmmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää\nkuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta\nsurulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa.\n\nJos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua\noikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana\nnousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla\npaikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni\nmahdollisuuksia?\n\nTäti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno\nHagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää\nmuuta kuin kituva elämä jäljelle.\n\nMinä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä\ntalossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit,\nsairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon\ntapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua.\n\nYhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin\nhän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun\nolin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle \"äiti-täti\", niinkuin\nnimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin\nviime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää\n\"hermostumistaan\", ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin.\n\n\n(Pari päivää myöhemmin.)\n\nSe auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin\nviimeksi kirjoitin.\n\nIstuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa\ntouhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta.\n\nNäin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut.\nEikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien\ntoisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia,\njotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla\nrauhassa, ei omissa nurkissaankaan.\n\nJa ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä\noli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua.\n\nMinä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät\ntaloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin\nolevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat\njäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia\nvaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita.\n\nKaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän\npäivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, -- surren ja\nihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni.\n\nEi näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus\nedes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin.\n\nMutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien\nhiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin,\njoista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari\npoikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän\nloppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat.\nVoimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa,\nja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta\nnäyttäviä taakkoja.\n\nKatselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi\nkantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa.\n\nOlen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä --\nkaduilla esimerkiksi. \"Hienot\" kannattavat tavallisesti taakkojaan\ntoisilla ja kulkevat suorina. -- Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä\ntaakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja\npää pystyssä.\n\n-- Sillä lailla, -- kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi\ntyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta\nnäyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle\nkuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat.\n\n-- Ovatko he todella äiti ja tytär, -- kysyin itseltäni. He ovat kovin\nerilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on\nitsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta,\nuinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme\non kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin\nvanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan.\n\nPikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita\nrattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut\nvallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi.\n\nOlin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti\nhuomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois.\nÄiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en\nsaanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä\nseurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi\nkaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. --\nSinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, -- sanoi katse, ja samalla se kietoi\ntytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan.\n\nEn ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin\nsanomattoman kaunista.\n\nMitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn\nitseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot\novat minulle ojentaneet.\n\nOlen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on\nvälittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä,\nvaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta:\nreipas, roteva vanhempi veli, -- äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai\nijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma,\nkivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on\nvaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen\njo huomannut.\n\nSamalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin\njatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä,\nonko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se\nainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa,\nitsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on\nsilmääni pistänyt.\n\nTäti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani\nhän pani sukanneuleen alulle -- jommoista työtä en hänen käsissään\nmuista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo\nitsekseen, keinuu keinutuolissaan ja -- ajattelee -- kaiketi.\n\nKaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä.\n\nHän ajattelee siis entisiä aikoja!\n\nSitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi.\n\nHän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla.\nSilloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän\nkuin harmistuneena: -- Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo\nkoulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille\nmiespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli\nennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista.\nEi tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu\noli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta.\n\nHän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti.\nSitte hän sanoi. -- Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen\nhyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä.\n\nKuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! -- Mutta sinä tunsit häntä niin\nvähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän.\n\n-- Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti.\n\nTäti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti\nkertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli\npuhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat\npieninä. -- Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän\nfilosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. -- Ei\ntaitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat\nonnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska\nkäytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin.\n\n-- Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa\nsiihen.\n\n-- Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän\nheti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa\nkoskaan ennen.\n\nSen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet\ntähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä\nkuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei\nonnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen.\n\nHän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan\nkodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa.\n\nMyöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja\nalkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin,\nmillaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli\nvanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia\npiirteitä sain myöskin.\n\nSe teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten\nluulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen\ntahtoaan.\n\n-- Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. -- Täti antoi\nsukkaneuleen painua helmaansa. -- Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee\ntoisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on\nsiunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa.\n\nTäti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin\ntoinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä.\n\nTänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin\nehkä koskaan ennen.\n\nMikä hänen lienee. En ymmärrä.\n\nKunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei\nainoastaan minulle, vaan tädillekin.\n\n\n(Seuraavana iltana.)\n\nEilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui\nkamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita\nviereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä\nliikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle.\n\n-- Suokaa anteeksi. -- Oli vähän asiata, ja kun en tavannut\nketään -- --\n\n-- Tervetuloa! Tehkää hyvin! -- Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo\nusein nähneeni hänet ikkunasta.\n\n-- Niin, taidatte olla se sairas neiti.\n\n-- Niin, olen sairastanut, en minä muuten --\n\n-- Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä\nainaista.\n\n-- Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti.\n\n-- Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan.\n\nTällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme.\n\nEn voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla.\nKai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan,\nvaan saa ruumisrukkaa totella.\n\nHuomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti\npäätään ja silmissä välähti omituisesti.\n\n-- Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin\ntoistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi.\nToisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä.\n\n-- Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä.\n\n-- Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta\nolla ajattelematta.\n\nSanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin\nelämässä.\n\n-- Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee\ntyötä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä\nminä aina miehelleni saarnaan.\n\n-- Mutta hyvä rouva Hägg -- -- --\n\nHän keskeytti minut. -- Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota\noppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja\ntekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä\nhautaan vievät.\n\nTiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin\nsiitä syystä toiselta suunnalta.\n\n-- Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty,\nniinkuin sanotaan.\n\n-- Vai niin, vai niin. -- Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin\naivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten\nhuomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta.\nYmmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni,\nettä nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.\n\nTaaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.\n\n-- Ei -- ei. -- Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle\nmiehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä\nasioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta\nrintansa alla.\n\nEn tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan\neteen.\n\nRouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain\ninnokkaasti kutsumaan heille.\n\n-- Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta\nmieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä\noloissa.\n\nKysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.\n\nVoi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. -- Vai on se tänne asti\nnäkynyt, ihan tien toiselle puolelle -- ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä\nvalittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä,\nuskaltaako käskeäkään!\n\nSamassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.\n\nTämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia\nnaapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.\n\nTänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain\nkäsityötä näperrellen -- astiain korjausta tai jotain sellaista.\n\nMelkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja\ntytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis\ntyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein\näidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma,\npieni poika, isäpuolensa kuva.\n\nRouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin\ntuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja\nhyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin\ntehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä\npistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa\nmiehelleen: katsos, näin on elämä otettava.\n\nKun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. -- Sinä hyvä, sanoi se.\nMutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.\n\nKohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään.\nSiinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä\nkaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan,\ntuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti\njoukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista\nseuralaista.\n\nEn kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan\nkovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä\nvelvollisuuksiani ja tätiä.\n\nEn toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja\nvälimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.\n\n\n(Pari viikkoa myöhemmin.)\n\nEn tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.\n\nSen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella\nuusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin\ntyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä\najatuksen että surun aihetta.\n\nMistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai\nonko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö\ntähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren\nsurullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen\nasumaan?\n\nNäin kysyin itseltäni.\n\nSilloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä\npäivänä kaupunkiin ja yksin -- vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.\n\nOlin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.\n\nViimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.\n\n-- Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, -- sanoi täti äkkiä.\n\nMinä en ymmärtänyt. -- Aijotko sinä täti, -- aloin tiedustella.\n\n-- En minä, mutta sinä.\n\n-- Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?\n\n-- Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun\nsairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. -- Ääni\nkävi matalammaksi ja värähti. -- Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan\ntiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. -- Sellainen siunattu\nihminen. -- Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin\nkanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.\n\nMinä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.\n\nNyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä\npäivää kotona.\n\nJo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat\nalkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin\nomituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa\nkiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.\n\nToivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi,\nmutta toivo petti.\n\nEi auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä\nsitte eron jälkeen, kun palaan.\n\nKaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein\nkierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä\nsiellä ollessani tuli rouva Hägg sinne.\n\nMinä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten\nhartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille.\nMatkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat\nmyöskin huvenneet voimat.\n\nHän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille.\n\nSelitin syyn, miksi en ollut käynyt.\n\n-- Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat\nmielessä, niin mitä sitä muista.\n\nHäveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt\ntodella olin ollut.\n\n-- Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa\nkatua jälestäpäin, sillä \"minkäs teet, sen edestäsi löydät\", ja mitä et\ntee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy.\n\n-- Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen.\n\nRouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti\nminua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut.\n\n-- Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan,\nkun miehelle menin -- toiselle järjestyksessä -- niin, ei nykyiselle\nmiehelleni, -- en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä\nolin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein\npitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko\nmiessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. --\nMutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin\najattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. --\nKorjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen\nja otan hyvän.\n\nMinä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä.\nMutta vielä mitä.\n\n-- Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. -- Suora\npuhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa\nmitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii.\n\n-- En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. -- Jo\nsen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei.\n\n-- Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin,\nitsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä\navomieliseltä, uudelta naapuriltani.\n\n-- Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on\nminulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen\nselvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja\npuhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta\nsiinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi\ntarvinnut.\n\n-- Ketä te tarkoitatte?\n\n-- Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka\nolisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti\najanut vain omia asioitani.\n\nEn sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle\nsuoraan.\n\n-- Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. -- Rouva\nHägg nyökäytti varmentavasti päätään. -- Mutta sitte kun tulette\ntakaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron.\n\nHän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi\nseuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut\nliikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli\nsitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta\nkertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko.\n\nMinä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai\nsairaudestani.\n\nOli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. -- Hän ei puhu paljo, mutta teitä\nhän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte.\n\nTuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja\ntahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin\nkuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle\noikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen,\nkuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle.\n\nKuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä\npitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin.\n\n-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä. -- Itseäni ja omaa parastanihan minä\nvain. -- Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun\ntoinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle,\nsilloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä\nsoisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa.\n\nAinainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja\nsen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde,\nsamanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan\nvanhinta tytärtään.\n\n-- Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin\nliikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin\nihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen.\n\n-- Paremman olisi ansainnut. -- Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään\nkiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi.\n\nMutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua\nkuiskaamalla.\n\n-- Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä\ntakaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen\nluulisi pikemmin vierovan sitä?\n\nSanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset\netsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.\n\n-- Ei, mutta kun sitä kärsii, -- kärsii, --. Ei silloin nauti. Ja etsii\nkuitenkin.\n\nHän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. -- Juuri täällä mieheni\nmenetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä\nrakennettiin. Hän aikoi tänne -- ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta\nmatkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne.\nHänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi\nja alakuloiseksi.\n\nVakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin\nsydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.\n\nJa nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä,\nlähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut,\najatellut ja kokenut.\n\n\n(Varhain seuraavana aamuna.)\n\nMuut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.\n\nMitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut\npäiväkirjan?\n\nKenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan\npuhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on\nkirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle\navuksi.\n\nHuoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut\nsille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen,\njotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki\nsellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen\ntakana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä\nkertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut\nlukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä\nkatselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin,\njonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut.\n\nSe unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti\ntulevaisuutta ja -- elämää.\n\nKuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin.\n\nNukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja\nsitte näin myöskin omituista unta.\n\nOlin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin\npaikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo\nhätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas\nkäsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti\nsydämeni.\n\nMutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui\nalhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja\nvapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä.\n\nSuuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani.\n\nTämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi.\n\nYmmärrätkö sinä, ystäväni? -- -- --\n\nNyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan.\n\n\n\n\n\n\nALPPIEN MAASSA\n\n\n\n\nEteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi\nalasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen\nkuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin\nvihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella\nhäämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput.\n\nToini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken\nkuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän\nistui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi\nkangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän\nsilmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto\nollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen\nkauniina ja kuitenkin todellisena.\n\nHevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui\näänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin\ntottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin\nkoskenpartaalla asuva ainaista kohinaa.\n\nKevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla.\n\nVälistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa\nsyrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille,\nkastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja\nkuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin.\n\nMatka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että\najattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan\nensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta\noli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan.\n\nMutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen\nluonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini\noli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän\nBodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja\nlintujen iloliverrykseen.\n\nJa kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut\nkokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan.\n\nToini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa\nsiihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua\nsellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta.\n\nÄiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin\näitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon\nviihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt\nrakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa.\n\nVaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen\nulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut,\nsillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen\nkaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti\nToinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja\nSkotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja\nKreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia\nitselleen tietoja Uudesta Seelannista. \"Sinne me yhdessä matkustamme,\nkunhan kasvat suureksi\", sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla\ntuulella.\n\nUusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli\nmuista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini\nnäinä päivinä erityisesti oli ajatellut.\n\nKuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että\nnaisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja\nmiellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan\nsilloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein\nkiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä\näiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset\nsuotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt.\nKosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä\nuseimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä\ntoisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena,\nselvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun.\n\nTuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden,\nettä hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden\nikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein\nkysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi,\nselvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut.\n\nMiten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se\nmuisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä\nkalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin\nymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut.\n\n-- Me olemme kohta perillä. -- Ajomies kääntyi Toiniin päin. -- Tästä\nkäännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.\n\nKun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa\npientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen\nhohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan.\n\nKohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi\nhän laittautumaan levolle.\n\nSeurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti.\nHe soittivat hyvin kumpikin.\n\nHändelin \"Largo\" kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas,\nleikkisä kappale -- kaiketi unkarilainen -- täynnä sekä tulta että\nkaihomielistä tunnetta.\n\nToinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti\n\"Largon\" vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista\niloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.\n\nVasta kun vieno, viihdyttävä \"Berceuse\" alkoi, oli viulun soittaja taas\nmukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin\nhymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen\nToini nukkui.\n\nKun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi\nmolemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän\nnojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut,\nei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin\njoka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta\nylistänyt.\n\nViihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka\npitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät\näskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja\ntaivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa.\n\nPieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava\nse kauneus, joka siihen mahtui.\n\nJa tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin,\nmiten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä\nkuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas.\n\nToinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren\nluonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se\nei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä,\njoka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti\nkatsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se\nijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin.\n\n-- Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! -- Toini painoi\nposkensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman\nkauneutta.\n\n\"Paa Solen jeg ser\" -- kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina\nkuin aamurukous.\n\nToini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein\nhavahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä\nriippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli\nkymmeneltä.\n\nHän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja\nkatsoi uudelleen kelloa.\n\nHänellä oli aikaa ihan ihmeesti.\n\nHetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:\n\n\n(Alppien maassa 5.7.)\n\nTaas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä\npelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin\nylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä\ntäytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.\n\nOlen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin.\nNiinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko\nolemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet\nsäveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava\nkauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä,\naivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee\nkehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo\nheräämisen hetkiä varten.\n\nTuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä\non täällä kuin satua.\n\nMonessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.\n\nOlen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin\nkuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten\nvarsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin\npienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus,\nkaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden\npuolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan\nja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin\nkuun, milloin auringon valossa.\n\nMinun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni\nsanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli\nkaikki.\n\nKodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs\nsveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme\nyhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun\nalppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien\nverhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin\näänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä\nkuin meitä ympäröivä luonto.\n\nOlin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni\nei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin\nkeskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin\ntäytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin\ntoisin. Sentähden matkustin pois.\n\nTämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä\nkiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti\npäästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja\nalakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa.\nAlakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi?\nSiitä tahdoin päästä selville.\n\nOlen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran\nkielteistä selvitystä.\n\n-- Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla\nyksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva\ntuttavani. -- Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en\nhennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia\nminua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä\ntuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut\nitselleni läheistä naisystävää, \"sydän ystävää\", niinkuin niin monet\nmuut.\n\nMinä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa\npaljo. Sanoohan Saarnaajakin: \"Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä\non hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös\nystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä\nnostamassa.\"\n\nSitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen\nkertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla\nperinpohjainen ja rehellinen.\n\nTiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se\nminua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.\n\nJouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse.\nKatsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua\nturvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos\nvoimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain\nvastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin\nvapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai\ntavallisuuden tasaisella tiellä.\n\nYksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin,\nkun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan\nkaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä\nmilloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet\nolemassa.\n\nMutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa.\nSillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka\nkatselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka\ntyönsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka\nkivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he\nvoivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka\nsuorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä\nedistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus:\nelämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on\nelinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.\n\nRuokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon,\njärjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.\n\nRuokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha\nwieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja\nkylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne\nsaapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla\nmatkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko,\nkapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä.\nPienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen\npöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias.\nAlpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui.\nVallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat\nhänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi\nnousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän\nnostatti itsensä köysien varassa.\n\nRouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun\nkuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien\nsuunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen,\nja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.\n\nRouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen,\nsinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden\nhän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta\nhänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin\nhuomiota.\n\nAterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut\nkatua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja\nkuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä\nuskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat\nesiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja\nvaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut\nosakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai\nviedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset\nsyventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.\n\nKoko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja\ntutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja\npolut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin\nkotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin\npuolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä\npitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot\nkilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.\n\nOliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa?\nOliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein\ntuntui.\n\nToini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois\ntäältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin\nvaltavina ja niin voimaa antavina.\n\nMutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet\npois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut.\n\n\"Holi dei, holi duu\" tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta.\n\"Hili hei lei dei.\" Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai\nkuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta.\n\nToini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni\nhänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta\nhän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa\njoutui kuulemaan.\n\nJa tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen\ntoisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun.\n\nToinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu,\nlehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi\nsitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas,\nelämän iloa uhkuva iltatunnelma!\n\nTäällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä\nkaihokasta, surunvoittoista.\n\nToinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi.\n\n-- Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen\nastuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen\nseurusteluhuoneessa.\n\nHän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista\nverkkoonsa.\n\n-- Suokaa anteeksi! Tulen kohta. -- Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa.\nHän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta,\nja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.\n\n-- Om forladelse! -- Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi\näkkiä taaksepäin.\n\nHetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin\nnauru.\n\n-- Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi\nkätensä. -- Olsen -- tohtori.\n\nToinikin esitti itsensä.\n\n-- Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.\n\n-- Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut\nsanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.\n\nTohtori Olsen hymyili. -- Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni\nvaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.\n\n-- Onko se paha tapa?\n\n-- Saattaa ainakin olla -- esimerkiksi itsekkäisyyttä.\n\n-- No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. -- Wieniläisen\nhuomautus oli happamen makuinen.\n\n-- Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. -- Toini livahti huoneesta, kysyen\nitseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin\npohjoismaalainen oli osunut tänne.\n\n\n\n\nPari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet\ntuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle\nmetsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita\nläheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.\n\n-- Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! -- Tohtori\nistuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan\nsanomatta seutua silmäilemään.\n\nToinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin\nharvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.\n\nHe olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti\näänettömyyden. -- Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.\n\nToini nyökäytti päätään.\n\n-- Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin\nolisimme sukulaisia.\n\n-- Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.\n\nPolttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät\nhänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos\nmuodostui niiden välille.\n\n-- Te olette ymmärtäväisempi, -- tai sanoisinko, käytätte\nelämänviisauttanne paremmin kuin minä.\n\nToini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan\nnoin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä\ntietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja\npelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?\n\n-- Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma\n-- niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa -- erehdyttää monesti\njuuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.\n\nTohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi\nvitkalleen: -- On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi\nuskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen\nerehtyy, -- antaa vaistonsa viedä harhaan -- ja kun on kulkenut\nkappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, -- niinkuin minäkin nyt uskoin\nja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.\n\nToini hymyili. -- Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan.\nAjattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.\n\n-- Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että\nme nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa.\nEmme osaa syventyä.\n\nHe olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.\n\nAurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen\nkotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja\nseurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.\n\nMatkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero,\nmikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen\nOlseninkin mieleen.\n\n-- Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on\nniin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi,\nrikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin\nlänsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot\npystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen\nmerelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.\n\n-- Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.\n\n-- Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi,\njyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai -- jos luonnon vaikutus ei purkaudu\ntoiminnassa ulospäin -- ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä\nvoimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia\naaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon\npainunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan\nihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta\njoka sitte -- ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja\nymmärtämättömänä, -- ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden\nvaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi\nja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle\nlapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran\nsylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. -- -- Vuono oli kaunis\nkatsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa.\nMeren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen\nelämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen\nsyvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta\nsyleilystä.\n\nToinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun\nsydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori\nOlseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.\n\n-- Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta\nminäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista,\nverratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto\nniin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa\nuhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta\nsamalla -- henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain --\ntahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen\nriemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin\nnähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä\npimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa\nmyöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien\nsyvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen\ntunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se\nkäy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei\njokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.\n\n-- Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.\n\nToini nyökäytti päätään.\n\n-- Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava\nkauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on\nsopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?\n\n-- Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan\nlapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te\nolette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin -- niin -- hiljaisella\ntavalla.\n\n-- Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja\nihailija.\n\n-- Mutta kun te keskustelette -- näin kuin me nyt -- silloin ei tunnu\nsanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää\n-- hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin -- surun ymmärtämystä. -- Mutta\nsitte kun -- -- -- Toini epäröi.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.\n\n-- Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan\nkalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu\ntaivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon\npohjukkakin sitä katsella.\n\n-- Ja kuvastaa, jatkoi Toini.\n\nEilert Olsen ei kuullut huomautusta -- tai ei tahtonut kuulla. --\nElämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki,\njatkoi hän -- sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään\nnäkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.\n\nHe olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja\nastuivat portista juuri gongongin soidessa.\n\n-- Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. -- Minä muistan äitini kasvojen\nkirkkauden.\n\n-- Kiitoksia. -- Eilert Olsen puristi hänen kättään.\n\nSe oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin\nlöytäneensä ystävän.\n\nSe oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat\nhetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat\nkäyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi.\n\nSuuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi,\njotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri\nsen, mitä he kaipasivat.\n\nToini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä\nnurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka\nhäntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert\nOlsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän\nelämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti\nrikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa\nsäveleitä väräjämään.\n\nKaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut\nlamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo\nteki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon\npuhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili,\njoltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti.\nHänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen\nrinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä\nenemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi.\n\nJokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet.\nHe olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että\ntuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä\ntoisen mielessä liikkui.\n\nAinoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä,\nmikä koski heidän ulkonaista elämäänsä.\n\nToini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja\npieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien\nylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot.\n\nEilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen,\nettä hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun\nei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut\nniihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään\ntoisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina\ntoisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen\nja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat\näänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon\nsäveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa.\n\nToini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina\nhuippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja\ntunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus\nyksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä,\nmitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän?\n\nMutta Toini hääti nämä kysymykset luotaan niinkuin nukkuva, joka\nvastustaa häntä häiritseviä vaikutuksia.\n\nKäsin ei voinut tarttua siihen kirkkauteen, jota auringon valossa\nkylpevät lumihuiput heijastivat, käsin ei käynyt saavuttaminen alppien\nhehkua. Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka\nkorpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan\nsiihen, missä he toisensa tapasivat.\n\nToveruus, ystävyys, rakkaus -- nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei\nmahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin.\n\nMutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi\nToinia. Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa.\nKotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla\noli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka\nkaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää.\nJa hän sanoi sen.\n\n-- He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he\nikävöi. -- Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi,\nmutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä:\ntässä kulkee raja, tämän yli et saa astua.\n\nMiksi?\n\nSe kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne\nhäädettiin pois.\n\nMitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli\nsellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa. Sitä, mitä sai\nantaa, sitä oli rikkauteen asti.\n\n-- Minä en ole omaa osaani ottaessani unohtanut toisen oikeuksia, sanoi\nToini itselleen. Minä olen iloinnut niinkuin voisin iloita hänen\nvaimonsa kasvojen edessä. Miksi en sitte saisi omaa osuuttani omistaa?\nMiksi sulkisin sydämeni siltä onnelta, joka pulppuaa ehjän\nymmärtämyksen syvästä lähteestä? Miksi en ottaisi vastaan ennen\naavistamatonta, voimaa antavaa iloa?\n\nKysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui.\n\nMutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen\ntohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on\noikeastaan yhdessä olomme?\n\n\"Hiljaista\", vastasi hän mielessään.\n\nHänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä,\neläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat\nmuuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi?\n\"Hiljaisuus\" -- Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen\ntullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin\nkoskaan sykkivän koko olennossaan?\n\nTohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. -- Hyvää huomenta! Hän\nojensi molemmat kätensä Toinille.\n\nKuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät!\n\n-- Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten.\n\n-- Ja minkämoinen?\n\n-- Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä\nniin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin\nluulee elävänsä hiljaista elämää?\n\n-- Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman\nvaihtelevia vaikutuksia.\n\n-- Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö?\n\n-- Niin tietysti.\n\n-- Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta?\n\n-- Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa\nhiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta,\nmutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä,\nhiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen\nkuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki\nsuurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää\nihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa!\n\nToini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden\nylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina\nvakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin\nkääntyneen luonteen perussäveleet.\n\n-- Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. --\nEikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä\njoltakin näyttää ja joltakin kuuluu?\n\n-- Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta\nEliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä\nja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului\nhiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi\nJumalan läheisyyden.\n\nHe kulkivat kappaleen matkaa vaieten.\n\n-- Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä.\n\n-- Kuljin.\n\n-- Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt\nsitä kertaakaan?\n\n-- Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, -- rikkaampana\nvain.\n\nYksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se\ntiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt\noman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän?\n\nMutta jos se sitä tiesi?\n\n-- Ennenkuin tulitte tänne, olin täällä löytänyt toisia ystäviä.\n\nToini katsoi kysyvästi Olseniin.\n\n-- Minulla oli mielipaikkani -- yksi varsinkin, jonne usein kuljin.\n\n-- Ettekä ole kertonut mitään siitä?\n\n-- Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne.\n\n-- Niin, sellainen minä olen -- pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te\nsitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä\nhiljaisuudessa olette vastaanottaneet.\n\n-- Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, -- ja herkempi\nmyöskin antamaan.\n\n-- Kevyt vesi liikkuu nopeammin.\n\n-- Ja ne iloisen nopeat aallot -- miten raskas pohjavesi niitä\ntarvitsee. -- Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte\npinnallaeläjä.\n\n-- Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa\nhänelle porttia.\n\n-- Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana.\n\nIltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja\nmetsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan\nkilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.\n\nHe kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle\nmetsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä\nsyvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina,\nsen suuremmaksi kävi hiljaisuus.\n\nAinoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä.\nLevottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden\neristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa\nmukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo\nkaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin\nkohden tuon kohisevan alkulähteitä.\n\nVasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien\nvuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi\nEilert Olsen.\n\n-- Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. -- Ettekö käy\nistumaan?\n\nHän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui\nitse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi\nsiihen vaipuen ajatuksiinsa.\n\nHetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: -- Istun niin\nmielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran\nalkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää\nja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo\nsiihen sisältyykään?\n\n-- Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena\nhyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena\nvierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin?\n\nEilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme?\nSillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan.\n\nToinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime\naikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut\najatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut\njatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja\nahtaina astuivat hänen eteensä.\n\n-- Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta\njos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta?\n\n-- Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus.\n\n-- Mutta jos tuo väsymys voittaa?\n\n-- On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään.\n\n-- Jos tie on ummessa?\n\n-- Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät\nkuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta.\nElämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä\nelämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu.\n\n-- Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä\nvelvollisuudeksi. Voihan sekin olla \"kuolemista itsestään\".\n\n-- Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin\nkalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen\nmaailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella\ntavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän\nkuolee -- luulen -- hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten\nhyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta?\n\nToini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen\nsisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa\nsekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut\nkuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea\nuskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia,\nsentähden sanoi Toini ainoastaan: -- Perintö velvoittaa, eikö\ntotta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen\nkutsum -- -- --\n\nEilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan\nuurtamat uomat ilmestyivät otsalle.\n\n-- Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta\nihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta\nmitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla.\n\n-- Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa\nesimerkiksi vanhempia -- eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein\nkaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa\nlupauksia -- -- --\n\n-- Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen\nkuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan:\nälä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet!\n\nEilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin\nnurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen\nkohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin\npusertamana.\n\nToini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän\nei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä\nhän sanoin ehkä oli repinyt.\n\n-- Meneehän siunauskin perintönä, sanoi hän viimein hiljaa.\n\nEilert Olsen pysähtyi ja jäi tuijottamaan häneen, ajatusten vielä\nkulkiessa kaukana. Näytti siltä kuin hän vasta vähitellen olisi\nkäsittänyt Toinin sanat. Silloin tasoittuivat tuskan uurtamat uomat\nhänen otsallaan, ja kasvojen ilme kirkastui.\n\n-- Te olette oikeassa. Minä en saisi moittia perinnön merkitystä, minä,\njoka itse olen saanut niin siunatun perinnön äidiltäni.\n\nToini pyysi saada kuulla jotain Eilert Olsenin äidistä. Hän tahtoi\njohtaa puheen pois alalta, joka näkyi herättävän tuskallisia tunteita\nja jolla hän itse tunsi olevansa kykenemätön liikkumaan vapaasti.\n\n-- Muistatteko mitä \"Macbeth'issa\" sanotaan Malcolm'in äidistä, kysäisi\nEilert Olsen. -- Kerrotaan, että hän useammin oli polvillaan kuin\npystyssä, ja että hän eläessään kuoli joka päivä. Sellainen oli\nminunkin äitini. Hänkin kuoli joka päivä kaikesta huonosta ja\nitsekkäästä. Olin ainoastaan kolmentoista vuoden vanha hänen\nkuollessaan, mutta sittekin on hän vaikuttanut elämääni enemmän kuin\nkukaan muu. Juuri tämä on usein pannut minut ajattelemaan, että meissä\nnykyajan kansassa tulevat sukupolvet jo elävät elämäänsä. Meissä he\nvoittavat, meissä sortuvat. Sitä nämä \"alkulähteetkin\" minulle\nkohisevat.\n\nVoimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän\nkäänsi katseensa poispäin. Äänen väreestä ymmärsi Toini miten paljo\nhänen sisimmässään liikkui, mutta hän aavisti samalla, että tuo kaikki\nkuului siihen alaan, jonne hänellä, Toinilla, ei ollut oikeutta astua.\nSentähden täytyi hänen vaijeta.\n\nAlppikoski kohisi ja lauloi. Valkeat vaahdot viskautuivat\nkallioseinämiä vastaan, ja sille kohdalle, missä pyörre oli voimakkain,\nmuodostui hieno auringonvalossa kimalteleva vaahtoharso.\n\nKuinka helmikirkkaina pisarat siinä kimaltelivat! Ja kuinka valkoista\ntuo vaahto oli! Siinä hohti taistelun pyörteessä saavutettua puhtautta.\n\n-- Suuret surut puhdistavat, sanoi Toini kuin itsekseen, mutta\nmahtavatkohan pienet tehdä samoin? Ne ovat niin kumman näännyttäviä.\nTuntuu usein siltä kuin ne eivät kuluttaisi ainoastaan kuonaa, vaan\nitse ainesta, minkä tulisi puhdistua, itse yksilöllisyyttä.\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että se, joka rohkeasti ja itsensä unohtaen kantaa suurta\nsurun taakkaa tai se, joka hetkessä tekee suuren uhrauksen, esimerkiksi\npelastaa toisen oman henkensä uhalla, hän saa tulikasteen, joka\nlyhyessä ajassa kirkastaa sen, mikä hänessä on hyvää, jaloa, mikä on\nJumalasta. Sellainen ehjentää ja syventää persoonallisuutta. Mutta\nvuosi vuodelta kuluttavat, ahtaat, arkiset olot kuolettavat tavalla,\njoka ei ole jalostavaa, vaan ainoastaan tappavaa. Siinä tulee\nkykenemättömäksi elämään ja elämäntyöhön.\n\n-- Sellaiseen kuolettamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.\n\n-- Mutta jos on saanut tehtävän perinnöksi. Perintö on sittekin pyhä\nvelvoitus.\n\n-- Mutta elämäntehtävä on sitä myöskin. Puhe muiden hyväksi elämisestä\npitää mielestäni paikkansa ainoastaan siinä määrin, mikäli se soveltuu\nsiihen, mikä minulle esiintyy todellisena elämäntehtävänäni. Puoliso ei\nsaa elää puolisolleen, vanhemmat eivät saa elää lapselleen eikä lapsi\nvanhemmilleen siten, että hän käy kykenemättömäksi siihen työhön, johon\nhän sisimmässään tuntee kutsumusta. -- Me ihmiset otamme ja annamme\nkeskinäisissä suhteissamme, mutta ei ainoallakaan ihmisellä ole niin\ntinkimätöntä oikeutta ottamiseen kuin elämäntehtävällä. On oikeastaan\nihmeellistä, että puhutaan elämäntehtävän valitsemisesta. Tehtävä,\nsehän valitsee meidät. Sisäisenä pakkona tekee se valitsemisen\nmahdottomaksi. Se on siinä suhteessa samanluontoista kuin rakkaus.\nIhminen, joka rakastaa, ei tiedustele: rakastanko, otanko. Kysymys\nsinänsä on köyhyyden todistus. Se, joka rakastaa, hän tietää sen.\n\n-- Mutta kaikki eivät ole selvillä itsestään. Sisimmässä kuuluva ääni\nvoi olla niin heikko, ettei tiedä, onko se \"kutsumus\", joka sydämen\nsyvyydessä väräjää, todella tuollainen voimakas, oikeutettu ja omaksi\nottava, jolle ei saa olla uskoton.\n\n-- Se kuuluu aikanaan tarpeeksi voimakkaasti, jos vain olemme hiljaa.\nMutta siinäpä rauhattoman aikamme heikkouden ja köyhyyden alkusyy juuri\nonkin. Eletään niin voimakkaasti ulospäin, että sisäiset lähteet\nehtyvät. Kuumeinen kiire kannustaa ihmisiä. Aivot ahdetaan tietoja\ntäyteen ilman että niistä lähtee enemmän elinvoimaa kuin sulamattomasta\nliikaravinnosta. Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti,\nettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata\nhenkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja\n-- olla sille kuuliainen?\n\n-- Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan.\n\nEilert Olsen hymyili. -- Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa\nvauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille\nlakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä\nsuuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen\nseurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan.\nÄiti kertoi, että kerran pienenä jätin toverijoukon leikkimään ja\nhiivin yksinäisyyteen. Istuin piilossa piirustellen, kun äiti minut\nlöysi, ja selitin, että tahdoin olla \"yksin ja rauhassa\". \"Olla yksin\nja rauhassa\" on luullakseni tarpeellista kaikille, varsinkin rikkaan ja\nrepivän murrosajan lapsille.\n\n-- Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja --\nsanoisinko -- sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei\nusko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen?\n\nEilert Olsen pudisti päätään. -- En luule, että pääsemme elämän\nvakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä\nmerkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu. -- Kristitty eroittaa\najallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun\najallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja\nperustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät,\noikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme. Ne jotka eivät usko\nraamatun ijäisyyskäsitteeseen, arvelevat, että nykyinen elämämme on\njatkuva toinen toistaan seuraavien, lakkaamattomien kehitysjaksojen\nmuodossa. Mutta jos näin uskomme, eikö siten ajallisuus muutu\nijäisyydeksi, ja eikö siinäkin ajatuksessa ole vakavuutta, joka vaatii\nmeitä pyrkimään kaiken sen omistamiseen, mikä voi auttaa meitä ja\ntulevia sukupolvia elämään sielun ja ruumiin puolesta raitista,\ntervettä ja onnellista elämää. Minusta on vakavuutta yllin kyllin\ntässäkin katsantokannassa. Mutta kristinusko kohottaa persoonallisuuden\narvoa niin sanomattomasti, kun se yksilölle yksilönä myöntää\nijäisyyselämän. Siitä syystä en ensinkään ymmärrä väitettä, että\nkristinusko on persoonallisuutta kuolettavaa. Minusta se vain kirkastaa\nsitä.\n\n-- Niinkö? -- Väri vaihtui Toinin kasvoilla ja hän kääntyi Eilert\nOlseniin katseessaan suuri tuska. -- Mutta tuolla toisellakin\nväitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut\ntekemisiin sen kanssa.\n\n-- Te, kysäisi Eilert Olsen.\n\nToinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat\nesiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.\n\n-- Ettekö te muista, miten rikashenkiset miehet mielet hehkua täynnä\nkätkeytyivät erämaan yksinäisyyteen \"paetakseen maailmaa\". Ettekö te\ntiedä, miten lukemattomat ovat silponeet ruumistaan tai -- sieluaan\ntotellakseen käskyä \"puhkaise silmäsi\", \"hakkaa kätesi poikki\"?\n\n-- Ja miksi? Sentähden että tuon käskyn sisältöä on rääkätty niinkuin\nkaikkia raamatun totuuksia. Ei ole ymmärretty, että se, mikä\nkristinuskossa on kuolettavaa, tarkoittaa ainoastaan sitä, mikä\nansaitsee kuolemaa. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, yksilöllistä, ja\nelämää ansaitsevaa, se saa -- ei tuomiota osakseen, vaan\nkirkastuksensa. Ja sellaista elämää varten olemme kaikki suuren\nMestarin taideteoksina luodut. Se on luja ja valoisa uskoni.\n\nEilert Olsenin kasvot, joille tuska äsken oli leimansa painanut,\nloistivat nyt sisäisen valon kirkastamina ja säteilevinä seurasivat\nhänen silmänsä aurinkoa, joka hehkuvana painui yhä lähemmäksi\ntaivaanrantaa.\n\nToini näki vilahduksen hänen kasvoistaan, mutta ei uskaltanut jäädä\nniitä katsomaan. Hän koetti katsella noita kuohuissa kimaltelevia,\npuhtaita pisaroita. Mutta sisimmässään hän puhui vieressään istuvalle:\nsinä hyvä, sinä rakas, miten sinua kiitän!\n\nIhmeellinen vapautuksen tunne oli vallannut hänet. Tuntui siltä kuin\ntaakka, joka vuosikausia oli painanut, yhtäkkiä olisi hartioilta\nnostettu, ja joustava elinvoima sykähti läpi koko hänen olentonsa.\n\nSamassa muistui hänen mieleensä uni, johon hän lähtöpäivänsä aamuna oli\nherännyt.\n\nMiten ihmeellisesti se nyt oli toteutunut! Tässä hän istui alppikosken\npartaalla. Alempana oli laakson pohja, yläpuolella kallion jyrkät\nseinämät. Ja tässä hänen vieressään istui hän, joka itse asiassa oli\nehtinyt pitemmälle, korkeammalle ja sieltä korkeammalta oli ojentanut\nystävän voimakkaan käden hänelle avuksi.\n\nMutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui\nsyvyyksistä, kenen se oli?\n\nTuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon\nja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa.\n\nToini nousi äkkiä. -- Emmekö jo lähde?\n\n-- Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet \"olla yksin ja\nrauhassa\".\n\nEilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin\nvaltatielle päin.\n\nVieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi\nkuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan.\nSitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen.\n\n-- Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on\nminun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja\navaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin\nvaloisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. --\nIlloin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus\nhäipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta,\njota varten se on luotu.\n\nEilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle\npaikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän\neteensä.\n\nLaidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä.\nliekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä\nkirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat,\npaloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden\nleimahtelevat liekit.\n\nIlta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. -- -- --\n\nVasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat,\nkääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin.\n\n\n\n\n-- Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha\nwieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä. Hän seisoi pihalla,\npuhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras\nseisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä\nkääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen.\n\n-- Te täällä. -- Se sanottiin melkein änkyttämällä.\n\nToinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen\ntervehti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, kuten aina, mutta\nomituinen värähdys niissä ei jäänyt Toinilta huomaamatta.\n\n-- Neiti Toll Tanskasta, neiti Auer Suomesta, esitti Eilert Olsen.\n\nEmäntä ilmestyi samalla portaille. Hänellä oli valittamisen syytä.\nGongongi oli jo kahdesti soinut ilman että kukaan kutsua noudatti.\n\nKohta illallisen päätyttyä pujahti Toini omaan huoneeseensa. Hän oli\nomituisessa mielentilassa. Tunteet ja ajatukset ajelehtivat hänen\nsisimmässään kuin laineet levottomalla merellä.\n\nTämä rikas, ihana ilta, mitä kaikkea olikaan se hänelle tullessaan\ntuonut! Ne ahdistavat ajatukset ja painostava pelko, joka häntä oli\nkahlehtinut aina, kun kotoiset olot ja tulevaisuus johtuivat mieleen,\nolivat nyt ystävän käden karkoittamina väistyneet. Uusi toivo, uusi\nuskallus oli siirtynyt niitten sijalle.\n\nMutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen,\nvastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää\nnimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat\nsen rinnalla, mitä hän tunsi!\n\nSe raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan\nperinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen\njokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota\nhän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava,\njolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä?\n\nOliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas\ntaakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen\nvieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut\noikeutta jakaa?\n\nNäitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta\naina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa\nsaanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi?\n\n-- Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan\nsinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus,\njoka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa.\n\nSe soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi\nkaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut.\n\nMutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei\nhaluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos\nhän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut\najatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti\nTollin yhdessä.\n\nJa miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen?\n\nMustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä\nhalpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia.\n\nHänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa.\n\nEi, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen\nhänet.\n\nMutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on\nkahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä\nvaatimuksineen.\n\nSe hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin,\nsen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja\nhän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt\noli joutunut tasapainostaan.\n\nHän rupesi kirjoittamaan tädilleen, kirjoitti pitkän kirjeen, joka\nvalmistui vasta aamiaisiksi.\n\n-- Missä olette ollut, kysyi Eilert Olsenin katse, hänen astuessaan\nruokasaliin. Häntä oli kaivattu, hän näki sen ja olisi tahtonut ojentaa\nmolemmat kätensä odottavalle. \"Tulenhan, tulenhan\", sanoi hänen\nkatseensa. Mutta sitte kääntyi hänen huomionsa toisaalle.\n\nJotain erikoista oli tapahtunut. Emäntä oli aivan itkettynyt, ja vanha\nwieniläinen huojuttelihe levottomana edestakaisin -- Mon Dieu, Mon\nDieu, niin julmaa, niin sydämetöntä!\n\nHerra Hutz oikaisihe. -- Julmaa ja sydämetöntä, miten te käytätte\nsellaisia sanoja? Raukkamaisuutta se on, ei muuta. Helppoa kuolla,\nhetken työ. Elämä kysyy rohkeutta ja voimaa.\n\n-- Mitä on tapahtunut, kysäisi Toini.\n\nNeiti Toll avasi samassa oven. Hän oli myöhästynyt.\n\n-- Mitäkö tapahtunut, jatkoi kuivahko englantilainen pöydän päästä,\nneiti Tollin asettuessa paikoilleen. -- Nuori herra, arvattavasti\nmatkailija, on yöllä ampunut itsensä alempana laaksossa. Se oli\narvattavasti järkevä teko ja täysin oikeutettu.\n\n-- Olette siis Humen kannalla? -- Herra Hutzin älykkäät, harmaat silmät\niskeytyivät englantilaiseen ja hänen sanansa putoilivat lyhyeen kuin\nvasaran iskut.\n\n-- Tietysti. Siinä on järkeä.\n\n-- On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta.\n\n-- Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? --\nEnglantilainen rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi,\noleellisempi?\n\n-- Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen\npuheeseen, -- sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole\naineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta.\n\n-- Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.\n\n-- Kunnes -- jatkoi herra Hutz -- tulee se päivä, jonka tarkoitus on\nhajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä -- jonka tekojen seuraukset\nkuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään.\n\nEnglantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli\ntodella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista\nolemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava\naineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää\nmaterialistiselta kannalta. -- Englantilainen tarttui sanomalehteensä.\n\n-- Minusta -- rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa -- käy\nkaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa\ntarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys,\nei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän\nJumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia.\nYhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen\ntai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin.\n\n-- Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on\njärkevämpää uskoa luovaan henkeen. -- Herra Hutz kiiruhti vaimolleen\navuksi.\n\n-- Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko --\njatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä\nmaailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja\nonnelliseksi tekevää voimaa.\n\n-- Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.\n\n-- Ainakin -- jatkoi hänen miehensä -- on meidän ehdottomasti pysyttävä\nsiinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton\ntarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme\nseurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse.\n\nVanha wieniläinen oli herrojen puhellessa vahvistanut ruumistaan\nruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti\npitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes\ntakaisin. -- Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan.\n\nTuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut.\n\n-- Suokaa anteeksi! -- Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta.\n\nPuhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä\nviimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta.\n\n-- Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. -- Hän tarvitsee teitä.\n\nToini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei\nkuulunut. Silloin raotti hän ovea.\n\nNeiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat\nnyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.\n\nToini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä\nkunnioitusta, jota suuri suru herättää.\n\nVasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän\nolalle. Neiti Toll nosti päätään. -- Te tulitte?\n\n-- Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni --\n\n-- Te voitte, -- neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. --\nMenkää, -- kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä -- hänen, joka\nampui. -- Minä en voinut.\n\nHän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen.\n\nKun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli\nkuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta.\nToini pudisti päätään.\n\n-- He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu.\n\n-- Se on hän, se on hän. -- Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja\ntyrehdyttävä itku puistatti häntä.\n\nToini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: -- Minä voisin\nkävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä.\n\nNeiti Toll kavahti pystyyn. -- Lähtisittekö -- minun kanssani?\n\n-- Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte.\n\n-- Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, -- tohtori Olsen. Hänkin\nkerran. -- Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti.\n\nJo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas\nlaaksoon päin.\n\nToini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi\nauttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään.\n\n-- Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä\nainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki.\n\n-- Te pelkäätte, että joku tuttavistanne -- --\n\n-- Tuttava! -- Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva --\nNeiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut -- ei laimeasti ja arkisesti\nniin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän\nelämänne?\n\nToini epäröi hetken. -- En varmaankaan ole koskaan rakastanut _sillä_\ntavoin kuin _te_.\n\n-- Silloin te olette köyhä.\n\n-- Teidän mielestänne.\n\n-- Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää.\n\n-- Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen\nelänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan\ntehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet\ntielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään.\nSitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä\nsekin on vaikuttanut jotain.\n\n-- Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua.\nKatsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä\nolemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme\nkaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet -- emme ole tahtoneet mennä\nnaimisiin vielä. Katsokaa, -- hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat\nkumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän\nei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin\nrehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään,\nja kun on sellainen perinnäinen heikkous -- -- Neiti Tollin ääni sortui\nhetkeksi. -- Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi,\nettä viattomat -- -- Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton\npuolelle -- -- mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat\nsortua, syylliset -- --\n\n-- Ketä sanotte syyllisiksi?\n\n-- En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen,\nettä _hän_ on syytön.\n\n-- He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat.\n\n-- Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, -- noin\nvain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei\nihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi.\n\nToini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli\nmahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä\nniin läheltä ahdisti. -- Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi,\nkysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi\nkokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille.\n\n-- Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen\nkasvanut toisenlaisissa piireissä.\n\n-- Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun\nnautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta -- --\n\n-- Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon\npartaalla. -- Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän\nlähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä -- --\n\n-- Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen\nneiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka\nperiaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan\nkun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin\npuolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on\nkohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä.\nIhmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti\nRooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä\nväkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa.\n\nNeiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen.\n-- Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. -- Minä en voi olla itkemättä,\nja täällä tulee ihmisiä vastaan.\n\nToini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli\njäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll\noli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua.\nSilloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi.\n\n-- Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te\nymmärrätte minua?\n\n-- Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani\nymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me\nymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet.\n\n-- Useimmat -- eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja\nvarmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä.\n\nHänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se\nkuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja\nkiitollisuudesta.\n\n-- Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi.\n\n-- Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan\nkerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo\nhänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän\nlähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.\n\n-- Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin?\n\n-- Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan\njättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin\netevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota -- --\n\nNeiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen\ntoiselta taholta.\n\n-- Kerran -- siitä on vähän toista vuotta -- matkustin yht'äkkiä kotoa\nsulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun\ntulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään.\nEtsin, -- etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin\nvieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli\nkatseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun\npeitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. -- Me\nkeskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun\nlöysimme. -- En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti\nvarhain seuraavana aamuna.\n\nHe kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin\nitsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni\nlapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki,\nhyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta\ntoisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun\nvaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki\nja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja\nvoi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen\nhetkeksi toiselle ojentaa.\n\nNeiti Toll puristi Toinin kättä. -- Sydänsuru on sellainen sairas\nlapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. -- Mutta kun\ntulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle,\nsilloin. --\n\n-- Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. -- Olen aina --\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei\nsaanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: -- Ettekö tahtoisi kertoa\nminulle jotain tohtori Olsenista? -- Hän sanoi sen ajattelematta, mitä\npyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle\ntolalle.\n\n-- Se on lyhyt ja surullinen tarina. -- Neiti Toll huokasi. -- Isä oli\nkarupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui\nsitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden\nperästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen\nperinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein\nsamanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät.\n\nNeiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä\nsäkenöivät. -- Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on\nmiellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan\nhelvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on\nkaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa\nhänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. -- Tiedättekö nyt tarpeeksi\ntohtori Olsenin kohtalosta?\n\n-- Enemmän kuin tahtoisin. -- Toinia värisytti. -- Minä tulin aivan\najattelematta kysyneeksi -- --\n\n-- Te olette lapsellinen! -- Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja\nlämpimänä. -- Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin,\npuhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. -- Äsken ojensin oman\nsydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori\nOlsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen\nkuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa\nsieluun, henki henkeen.\n\nKun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua:\n\n-- Heillä on lapsia, vieläpä useita. -- Te tiedätte, että paha aina\nhelpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki\näitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken\nkoulusta. -- Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat\nsiunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää,\npolkee --. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy!\n\nNeiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi\ntuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen.\n\nToinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla\navuksi.\n\nKylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä\nseisoi portailla.\n\nNiin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se\nherra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona.\n\nToini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit,\njoita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini,\nettä he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos\nsairas kerran oli tiedoton.\n\nEmäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli\nneiti Toll polvillaan vuoteen ääressä.\n\nToini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena\nkaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi\nhänen vieressään.\n\n-- Te täällä?\n\n-- Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne.\n\nToinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli\ntapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin\njärkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan.\n\n-- Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän\nmeni tapaamaan emäntää.\n\nNeiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo.\n\nHevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. -- Tulkaa, sanoi Eilert\nOlsen, auttaen Toinia rattaille.\n\n-- Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille.\n\nHevonen lähti.\n\n-- Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon\nkellot olisivat kumahtaneet soimaan.\n\n-- Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä\naavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden.\n\n\n\n\nValtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää\nja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi\ntakaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti\nmuutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi.\n\nToini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa,\nmitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat\nmyöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen\ntultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään.\nKaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla.\n\n-- Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. -- Neiti Toll kiersi\nkätensä Toinin kaulaan ja suuteli. -- Te rakkautta tuntematon ihminen,\nvoitteko aavistaa, mitä se sisältää?\n\n-- Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja\nkaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa,\nheillä on toisensa.\n\nEilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi\nkertaa käynyt häntä katsomassa. -- Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket,\nsanoi hän. -- Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä.\n\n-- Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll\nsäteilevin silmin.\n\nToini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat\nkumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta\neivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä\nvaativan, voimakkaan äänen.\n\nKirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle\nlukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä\nkatselemaan.\n\n-- Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. -- Samoin\nkuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo\nkahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet.\n\nToini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi.\n\n-- Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka\nvarovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki.\n\n-- Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä.\n\n-- Eihän vain mitkään ikävyydet --\n\n-- Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut.\n\n-- Kantamaan osaanne elämän taakasta. -- Hän sanoi sen kirkas,\nrohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.\n\n-- Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien\nmaassa olen oppinut.\n\n-- Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun\nei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin.\n\n-- Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. -- Toini katsoi poispäin. --\nMutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä,\nselvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen\nkuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta.\n\nEilert Olsen katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin\ntoisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin,\njota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle.\nSiksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä\nkiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta\nte olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua.\n\nHän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja\nsalaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti\nmuistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä\niltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän\ntunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän\nnoitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä.\n\nMutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen\nkauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden\nsuunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö\nsiinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle\npaljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä.\nElämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin\nrakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on\nsivuasia, pääasia on, että se \"oikea\" tulee.\n\nHän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. -- Kuinka sinä hennoit,\nnäytti hänestä Olsenin katse kysyvän.\n\n-- Tarkoitan -- tarkoitan --. Hän ei löytänyt sanoja.\n\n-- Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle\nauttaen.\n\n-- Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin\nkodittomuuden katkeruutta. Sentähden -- ja kenties siitäkin syystä,\nettä yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä\nkodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella\nkutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. -- Toiste taas olen uneksinut,\nettä joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes\njotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen\najatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön,\nen ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta\npuuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta\nsisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on\nkehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran\nselvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen.\n\n-- Ja siitäkö Te kiitätte minua?\n\n-- Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä\n\"självhävdelse\" tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie\ntoisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena\nvaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä\nsisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti.\n\nOlsen hymyili. -- Hyväoppinen oppilas! -- Mutta -- jatkoi hän sitte --\nkirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun\nrupeatte tätä toteuttamaan.\n\nKirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini\najatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: -- Suositteko te miehenä\nkirjeenvaihtoa? -- Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa\nonttoutta.\n\n-- Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan\nen ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te\nkirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta.\n\n-- Ja ystävän kättä ojennan iloiten.\n\n-- Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi\nsitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: -- Eivätköhän\nihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos\nvain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä.\n\nToinin täytyi hymyillä. -- Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja\nrehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko.\n\n-- Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? --\nHänkin hymyili. -- Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta,\nsitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus\non suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat\nlevollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla\numpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu.\n\nHän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini\nitsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka\npetos oli särkenyt.\n\n-- Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä,\nettä puhun omista asioistani?\n\n-- Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan\nkuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä\nvallan vastakkaiseen suuntaan?\n\n-- Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on\nsittekin kasvattava satakertaisen hedelmän.\n\nEilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella.\nHän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui\nkaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä:\n\n-- Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on\nliikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen\nelämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän,\nentinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä\nvarrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka\nihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja.\n-- Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää\ntätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä\nrakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan.\nSilloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. -- Se oli\nkuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta -- teon\nedellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään\njäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa\nperustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja,\neikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn\nsuoritti?\n\n-- Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran\nsanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa.\n\n-- Niin, siinä _on_ lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta\npuolelta kuin silloin tein.\n\n-- Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole\nyksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen\ntuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty,\nhän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se\nperintö ei jää hedelmättömäksi.\n\nEilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti\nkysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on\nsuurin lohdutukseni? -- Mutta ääneen jatkoi hän: -- Silläkin tavalla\ntoteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat:\n\n    Min tehnyt olet rakkaudessa,\n    Mi kauno-untas, suurta aatteissasi,\n    Ei aika riistä sitä rinnastasi --\n    Se onpi ijäisyyden toukoa.\n\n    -- Joskin viivyt korpitiellä\n    Polvi polvelta sä vielä --\n    Saavut kerran Jordaniin,\n\n-- jatkoi Toini.\n\n-- Mutta Teille tulee kylmä. -- Eilert Olsen nousi. -- Mennään sisään.\n\nEmäntä tuli ovessa vastaan. -- Tohtori Olsen, tehän aijotte pian\nlähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran.\nTyttäreni säestäisi sangen mielellään.\n\nToini katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. -- Mutta ennen sitä\nsoitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen.\n\n-- Ja Te soitatte -- ettekä ole siitä koskaan puhunut.\n\n-- Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan.\n\n-- Minä en ymmärrä.\n\n-- Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni\nkanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. -- Sentähden\non viulu saanut levätä.\n\n-- Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä\naamuna?\n\n-- Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he olivat olleet jäähyväiskävelyllään ja vielä kerran saaneet nähdä\nlumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa,\nalkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä\nyhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi\nToinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut\nmuotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien\nmilloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä\nriemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta.\n\nHän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy\nvähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut\nystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille\nyhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa\nonnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta.\n\nToini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni\nparvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen.\n\nToini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua.\n\n-- Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. -- Olsen\npiti hänen kättään omassaan. -- Minä en voi sanoa, mitä Te olette\nantanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa\njuuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu -- läpi\nelämän.\n\nToini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa,\ntuskin kuuluvasti: -- Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa.\n\n-- Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo\nsiten että ottaa.\n\nLämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi\nToinin kättä, oli kylmä.\n\n\n\n\n-- Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun\nkulmassa. -- Marjoja, -- kirsikoita, -- banaaneja, huusi kimeällä\näänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit\ntöräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja\nmyllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut\nnäännyttävää kuumuutta.\n\nMutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden\nGlyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä\nalppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa\ntavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää\nja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä\nainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko,\nulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka\nheidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he\nolivat kokeneet.\n\nHeillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he\ntahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista.\n\n-- Me astumme nyt pyhäkköön. -- Eilert Olsen avasi Glyptothekin oven ja\npaljasti päänsä. Häikäisevä valkeus säteili heitä vastaan.\n\nHe kulkivat hiljaa paikasta toiseen, sivuuttivat äänettöminä toisia\ntaideteoksia, pysähtyäkseen toisten kohdalle pitkiksi ajoiksi.\n\nHe eivät puhuneet paljo, ja minkä sanoivat, sanoivat kuiskaamalla,\nmutta kun he seisoivat äänettöminä ihailussaan, tunsivat he ajatustensa\nja tunteittensa syvän sopusoinnun.\n\nVälistä he kulkivat yhdessä, välistä poikkesi kumpikin omalle\ntaholleen. Mutta kun hetken eron jälkeen toinen näki toisen\npysähtyneenä jonkun taideteoksen eteen, läheni hänkin, saadakseen osaa\nsiitä, mistä toinenkin. Ja samoin kuin he itse erosivat ja yhtyivät,\nsamoin tekivät heidän ajatuksensa. Nekin poikkesivat omille poluilleen,\nsitte taas tavatakseen ja riemulla sulautuakseen yhteen.\n\nHe olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja\nEvan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas\njoutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä\ntehdä. \"Heillä on toisensa, heillä on toisensa\", kaikui kumahdellen. --\nHän kääntyi poispäin.\n\nEilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään. Nyt hän tiesi, mitä\ntuo miehekästä rakkautta säteilevä katse kertoi, nyt hän ymmärsi, mitä\nsisälsi tuo valtava tunne: sinä olet oman olentoni osa, olet eheyteni\nja onneni luoja.\n\nHänen katseensa sumeni. Hän tunsi, miten monella tavalla ihmislapset\nsaavat niittää omain erhetystensä kyynelviljaa, ja sen sadon katkeruus\npuristi kyyneleen hänenkin silmästään.\n\nMutta hän ei itkenyt oman kohtalonsa kovuutta. Hän tunsi ihmiskunnan\nsuuren tuskan, sillä hän näki, mitä se oli menettänyt, miten alentunut\nja köyhtynyt, kun särkyi Jumalan ehjä ajatus, kun hänen hyvä tahtonsa\nei saanut tapahtua.\n\nHiljaisina, onnea säteilevinä he yhä olivat tuossa, nuo kaksi, ja\nhiljaisena seisoi yksinäinen mies heidän edessään, suuren onnensa ja\nsuuren tuskansa tunnossa.\n\nHän oli usein ennenkin seisonut siinä. Nämä kaksi olivat vetäneet häntä\npuoleensa, ei vain ylevällä ihanuudellaan, vaan niinkuin ikkunaan\nasetettu leipä pakoittaa nälkäisen katujen kiertäjän pysähtymään.\n\nJoka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä,\nja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään\nniin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet.\n\nOli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin\nkoko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka,\nkerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille\nperintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen.\n\nHän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen\nsisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista\nEedenin onni oli.\n\nMutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen\nsisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde\nilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti\nminkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei\nhänen tahtonsa toteuttamista.\n\n-- Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin\nsisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden\nkärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei\nhaavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin\nkädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee.\n\nEilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä\nselvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä,\njoka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina\nrikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä\noloissa tahansa.\n\n-- Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa\nToinia, -- ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta\nminäkin miehenä tahdon tehdä sen.\n\nToini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen.\n\n-- Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin\nhuomasi itse, mitä sanoi.\n\nToini katsoi kysyvästi häneen. -- Tekin olitte muualla, sanoi hän\npainokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime\nhetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena.\n\nEilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. -- Niin, sanoi hän, minä olin\nmuualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. --\nHän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. -- Olen niin\nkiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan?\nTahtoisin kertoa teille vähän äidistäni.\n\nHe hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen\nhelinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat \"alkulähteitten\"\nviihdyttävää laulua.\n\n-- Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert\nOlsen hitaasti ja painokkaasti.\n\n-- Jäähyväislahjaksi.\n\nHän nyökäytti päätään. -- On vanha totuus, jatkoi hän sitte, -- ja\nkuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten\nsuuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, -- niillä\nainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin\njo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat\nolivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.\n\n-- Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini.\n\n-- Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte\nenää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä.\nHänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle\nolemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin\nvelvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö.\n\nEilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: -- Olen tässä\nkatsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja\neiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat\nperheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki.\n\n-- Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken\nkuluttua. -- Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla\nmyöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä\nelämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi\navuksi. -- Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun\nkyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua\nympäröi.\n\n-- Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. -- Pieni,\nkepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni\npehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö\nniin?\n\n-- Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen\näänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli:\nKatsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja\nhänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha,\nmelkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui\nensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan.\nHänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me\nlapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä\nluonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas\nsetä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte,\nmillainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa,\nvaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, -- ei edes\nsilloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata\nkaikki. -- Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä\npuutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni\noli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella\nvastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut\nsillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin\nkävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle\ntaudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin\nlaiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin\nhänen kättään. -- Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä.\nOlin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka\npikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin\nuskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin\nomasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko\nvoivat lapsessa aikaansaada.\n\n-- Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani -- lisäsi\nhän hetken vaitiolon jälkeen. -- Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin\npaljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä\nmurusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa.\n\nEilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin\nhavahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: -- Vieläkö tahdotte kuulla?\n\n-- Niin kauan kuin jaksatte kertoa.\n\n-- Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan.\nHän hymyili. -- Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä\nitsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan\nkohta. -- Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut\npuolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut\nmeidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä\noli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se\nmahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva.\nSaimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä,\njohon minut samana syksynä pantiin. -- Se oli suuri ilo äidille.\nMuistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä,\njolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi\nposkilla ja katse kimalteli kyynelissä. -- Hän tunsi sinä päivänä\ntavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten\näitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. -- Sinä päivänä\nsiirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen\nkatseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki\nhän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein\nvälitunnillakin katsomaan äitiä. -- Minä en tiedä, oliko äiti aina\nollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän\nsellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo\noli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän\nkehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä\nheijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta\nsisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai\nseurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa.\n-- Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti\ntiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään\nkotiamme, voidakseen sitte \"oikein olla kanssamme siellä\". Toivo\nylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät.\n\nOli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta\npäivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi\nsulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo\nhurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut\nvaltoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa\non, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen\ntoivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt\nkun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen\nkatseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini\nja voin viedä sen hänelle.\n\nKoulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin\näidin valkeat kasvot ikkunassa ja -- olin niin usein hänen rakkaita\nkasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen\nsyvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin\nyliluonnollinen kirkkaus.\n\nKun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse\nsammunut. -- -- --\n\nKaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut\nUuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta\nkulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita.\n\nMatka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert\nOlsen kulkivat yhdessä.\n\nOli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli\ntyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen\nkultakimmellystään yli kirkkaan pinnan.\n\n-- Tiemme eroavat nyt. -- Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun,\nkantaakseen sen rautatievaunuun. -- Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän\nhiljaa.\n\nToini ei voinut vastata.\n\n-- On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan\nyhdessä.\n\n-- Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. -- Toini koetti\nhymyillä. -- Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja\nsukulaisuudesta.\n\n-- Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin\nvähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan.\n\n-- Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.\n\n-- Elämä kysyy aina voimia -- sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä\nvoimaa.\n\nEilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle.\nSitte he lähtivät vaunun edustalle.\n\nOli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui\neteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta.\n\n-- Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava\nkatse seuraa teitä.\n\n-- Kiitoksia! -- Kiitoksia kaikesta!\n\nSyvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki.\n\n\n\n\n\n\nKUN TIET YHTYIVÄT\n\n\n\n\nSe apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä\nkurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi\nhänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri\ntällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat\nkumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot.\n\nToini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli\noikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä\nenemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä\naikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä\nhenkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin\nentistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten\nläheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja\nsitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta\ntädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. --\nPysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä\nja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka\nsinua ja parastasi aina olen ajatellut?\n\nKun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista\nhelpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä,\njotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen\nkotiintulostaan.\n\nKaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä\ntiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin\ntällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta\nkuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous\nrasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä \"vähän liiankin\nlöyhä suustaan\". Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista.\n\nHe näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies\ntaisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli.\nHän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa\npolvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan.\n\nVanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin\nherrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä\nkaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut.\n\nJoka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan\nmielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona\ntuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin\nlaskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai\nniin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa\nollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa\nkämmenellä.\n\n-- Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, -- ja kovin hellä\nvanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin\nsekä isä että äiti ovat.\n\n-- Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti\nmuuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin.\n\n-- Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä\nsanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain\ntallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua.\nRupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni\nsääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että \"rautatiellä\nkerran\". Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli\nsyntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi\ntuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin\nolisi pyöräyttänyt padan tulelta pois.\n\nKaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta\nToinille antoi se ajattelemisen aihetta.\n\nKun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi\nkertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista\nuteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne.\nTuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt.\nJa samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden\nherättämä pahantuntemus.\n\nPihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa\njuoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan,\nsitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle\npuolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti\nlivistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen:\näiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä\nkäsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja\nposket hehkuvina.\n\nKun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus.\n\n-- No, vihdoinkin! -- Terve, tervetuloa! -- Hän kävi sydämellisesti\nkättelemään.\n\n-- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. -- Olette\nleipomispuuhissa.\n\n-- Paistamassa, paistamassa, hyvä neiti! Ja te tulette maistamaan.\n\nHän nauraa heläytti iloista nauruaan. Sitte hän vetäisi hihat suoriksi,\nravisteli jauhoja vaatteistaan ja tarttui Toinin käsipuoleen\nystävällisen pakoittavasti, vetäen hänet sisään.\n\n-- Katsokaa, -- supisi hän, saatuaan Toinin pieneen, ahtaaseen\neteiseen, -- mieheni on puutarhassa. Teidän täytyy vähän aikaa olla\ntäällä, että hän pääsee sieltä siistiytymään.\n\n-- Mutta, hyvä rouva Hägg, vastusteli Toini, -- enhän minä tahdo jäädä\ntänne häiritsemään sekä teitä että miestänne. Tulin vain, kun olitte\nkäskenyt ja kun Kaisakin sanoi teidän kysyneen --\n\n-- Niin olenkin. Ja nyt olen ihastuksissani, kun sain teidät maistamaan\nlämpiäisiä. -- Mutta nähkääs, minä soisin, että miehenikin olisi\nhyvillään. Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai\nkun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki\npilalle. Hän on niin herkkä. -- Ei hän sano, -- mutta minä tiedän.\n-- -- Anteeksi, anteeksi hetkeksi!\n\nViimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg\npuhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina\nkäännettyinä Toiniin päin.\n\nToini kuuli oven -- arvattavasti keittiön oven -- painautuvan kiinni;\nsitte ei muuta.\n\nKesti hyvän aikaa, ennenkun rouva Hägg uudelleen tuli näkyviin. Toini\nennätti odotellessaan tarkastella huonetta ja sen tarkastuksensa\nperustuksella tehdä sangen omituisia johtopäätöksiä. Esine oli täällä\nristiriidassa toisen kanssa. Rehevät, erinomaisella huolella hoidetut\nkasvit yksinkertaisilla, melkein aistikkailla jalustoillaan sopivat\nhuonosti kömpelöön, punaisella plyysillä päällystettyyn ja kuluneeseen\nkalustoon. Niiden kaltaista ei ollut huoneessa muuta kuin peilin\nmolemmille puolille pystytetyt tekokukkaskimput koreissa maljakoissa,\njoiden alle vielä oli asetettu karkeat, kotitekoiset pitsipyörylät.\n\nKokonaan toisen vaikutuksen teki huoneen perälle sijoitettu vuode\nympäristöineen. Rautasängyn enin esiintyvää päätä verhosi sisäpuolelle\nsovitettu, pehmeä, poimuille pantu ruusunpunainen kangas. Valkoisen\npeitteen päällä oli niinikään punertava, pieni yölaukku. Vuoteen\nyläpuolella riippui kaksi taulua valkoisissa kehyksissä. Toinen esitti\nrukoilevaa lasta, toisessa oli italialaisen pojan mustakiharainen pää.\n\nVuoteen vieressä oli pieni, valkea pöytä tuolineen, pöydällä\nompelurasia ja kukkapidin, josta vaaleanpunertavat apilaat levittivät\ntuoksuaan.\n\n-- Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! -- Rouva Hägg\nilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa.\nKäsivarrella oli hänellä kahvitarjotin.\n\n-- Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin\ntulemaan.\n\n-- Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin.\n\n-- Mutta kun minä näen -- --\n\n-- Kyllä tekevällä työtä. Haudantakaisia aikoja saisitte odottaa, jos\nmieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut\ntoimettomuuteen enkä taida oppiakaan. -- Mutta pankaa nyt enemmän\nkermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista.\n\n-- Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä\nmittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden?\n\n-- Hohoijaa! -- Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. -- Mitä minä\nhuolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut.\nKyllä neiti sen ymmärtää. -- Hän työnsi lautasen paistavine\nlämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään\ntuoliin, niin että se painonsa alle rusahti.\n\n-- Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte\ntyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa.\n\n-- Mitäpä minä tark -- --\n\nVastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. -- Eihän täällä tilavaa\nole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko -- paitsi Hilkkaa.\nHän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on\nmieheni oma. Perheen \"hienostolla\" pitää nähkääs olla oma soppensa. Me\narki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä.\n\nToini ei voinut olla nauramatta. -- Olettepa te mukava!\n\n-- Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat\nlaittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin.\nTiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta\nja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa\npoksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu.\n\nHän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli\ntuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä\nvakavaksi.\n\n-- Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu,\naina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole\nkadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos\njokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi\nhiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät\nkaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven\nläiskämistäkin, eikö niin?\n\nToini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden\nihailijan ja ystävän. -- Olettehan te oikeassa -- tavallaan. Mutta\nasialla on toinenkin puoli.\n\n-- Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta\nriippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on\nhienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä.\n\n-- Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona?\n\n-- Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno\nse, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule\nmuut. _Minun_ perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia.\n\n-- Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla\npuhutte?\n\n-- Enhän minä heistä oikeastaan -- Hilkasta vain ja sitte miehestäni.\nEikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat?\n\n-- Minähän en ole miestänne nähnyt muuta kuin ikkunasta.\n\n-- Niin, se on totta se! -- Rouva Hägg oli keikauttanut tarjottimen\nkäsivarrelleen, hakeakseen lisää kahvia, mutta samassa näkyi hänen\nmieleensä juolahtavan jotain. Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä\nToinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule\npihamaalle? Mieheni istuu siellä.\n\nSitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: --\nEikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys,\nkun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan\nsitä, mitä itse vastikään itkien pyysi. -- -- Hän on niin kovin\nodottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä.\n\n-- Mennään vain! -- Toini nousi.\n\nRouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi\npikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte\nvähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä.\n\nSamassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän\niloisesti ja kovalla äänellä: -- Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! --\nSitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen:\nosaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja.\n\nRouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla\nolevien huomion. Viljo, isän pieni apulainen, nykäisi isää käsipuolesta\nja herra Hägg kääntyi katsomaan tuleviin päin. Tuskallinen\nhermovärähdys liikutti samassa hänen kasvojaan, ja omituisen synkkä\nkatse kuvastui syvällä hänen harmaansinisten silmiensä pohjalla.\n\n-- Täällä on mieheni, esitteli rouva Hägg iloisesti, -- ja täällä,\nEero, tulee neiti Auer sinua tervehtimään.\n\n-- Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari\nraihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. -- Me\nlevähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan\npuutarhaa.\n\nMutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein\nsujuakseen. Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin\nkorjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle\npojalle.\n\nRouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman\nkerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen,\nmutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se\nhoukutellut uusiin yrityksiin.\n\nRouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys\nkasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan\nkuin ei olisi huomannut mitään.\n\n-- Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti\nhän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli\nnähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi\nToinin käynnistä.\n\n-- Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän\nperustellen -- täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille.\n\nSamassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin\nkatse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja\nmoittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla\nosoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin\ntuo viimeinen \"vaivainen\" sana tuli lausutuksi.\n\nToini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan. Hän alkoi matkansa\nensi vaikutelmista, kertoi niistä Saksan kaupungeista, joihin oli\npysähtynyt ja niistä erikoisuuksista, joita oli huomannut luonnossa ja\nihmiselämässä. Sitte hän siirtyi kuvailemaan Sveitsin luontoa.\n\nHän lämpeni itse kertoessaan. Oli kuin hän jälleen olisi astunut noita\nvarjoisia alppipolkuja pitkin, kuullut paimenpoikien jokellusta puitten\nlatvoista ja yhdessä hiljaisen ystävänsä kanssa istuutunut kohisevien\nalkulähteitten partaalle.\n\nIlman että hän sitä itse huomasi, punoutui Eilert Olsenin nimi kerta\ntoisensa jälkeen hänen kuvauksiinsa. Hän unohti muun, muisti vain\nrinnallaan kulkenutta ystävää.\n\nMutta äkkiä hän keskeytti puheensa. Hänen katseensa oli kiintynyt herra\nHäggiin, joka vapisevin käsin turhaan koetti saada yhteenpunomiaan\njuuria asetetuksi mielensä mukaan.\n\n-- Minä väsytän teitä. Ehkä häiritsevät kertomukseni työtänne.\n\n-- Ei suinkaan, -- kiirehti rouva Hägg selittämään. -- Päinvastoin,\npäinvastoin.\n\n-- Nälkäisen ei ole hauska kuulla herkuista, joita ei saa syödä. -- Se\nsanottiin yksikantaan, melkein purevasti.\n\nSeurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa\nsuureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin,\nkatsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: --\nTe olette matkustanut paljo?\n\nToini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli\npysynyt kotinurkissa. Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa.\n\nOli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan\nkatkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa.\n\n-- Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? -- Sanoissa särähti\ntaaskin terävä sointu.\n\nRouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli\nhäneen mennyt?\n\nToini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa\nkodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän\ntuskin ensinkään matkustellut.\n\n-- En minä voi uskoa.\n\nToinista rupesi tuntumaan pahalta.\n\n-- Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. --\nEnhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena.\n\nToini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä. -- Te olette sittekin\noikeassa, sanoi hän viimein. Olin kerran tätini kanssa pienellä\nvirkistysmatkalla. Mutta miten ihmeessä olitte niin varma siitä?\n\n-- Arvasin vain. Se joka kertoo noin, on kyllä matkustanut enemmänkin.\n-- Herra Hägg käänsi puhuessaan katseensa poispäin. -- Oliko teillä\nhauska matka, kysäisi hän sitte.\n\n-- Oli tavallaan, tavallaan ei. Äitini oli silloin kuollut. Se oli ensi\nkesä ilman häntä. Mutta tätini oli niin hyvä minulle.\n\n-- Oli? -- Se sanottiin omituisella äänen painolla. -- Eikö hän elä\nenää?\n\n-- Elää toki. Ettekö tiedä, että tämä pikkutila, jossa asumme, on hänen\nomansa.\n\n-- Ja Teidän elämäntehtävänne on pitää huolta hänestä? Tyydyttääkö se?\n\n-- Te teette omituisia kysymyksiä.\n\n-- Antakaa anteeksi. -- Herra Hägg kumartui syvään työtään\ntarkastamaan. Koko hänen olentonsa oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä oli\njotain nöyrää, alistuvaa ja anteeksi pyytävää. -- Ettekö kuitenkin\ntahtoisi vastata vielä tähän kysymykseen? -- Ääni oli rukoileva.\n\nToini epäröi hetken.\n\n-- Kuinka sinä voit, rupesi rouva Hägg päivittelemään.\n\n-- Toisen ihmisen on niin vaikeata ajan pitkään olla jotain toiselle.\nKun tuntee, että elämäntehtävä käy yli voimain, käy se myöskin\nraskaaksi.\n\nToini nousi. Hän oli sanonut minkä taisi. Nyt oli hänen lähdettävä.\n\nRouva Hägg esteli. Hän tahtoi näyttää puutarhaansa.\n\n-- Ehkä toiste, jos tulen -- --\n\n-- Ei toisesta kerrasta. Te olette niin hidas tulemaan, ja kun mieheni\nnäin -- --\n\n-- Anteeksi, antakaa toki anteeksi, pyysi herra Hägg uudelleen. -- Minä\nen tarkoittanut pahaa. Ehkä joskus voin selittää -- Ääni värähti\nomituisen haikeasti.\n\nToini unohti mielipahansa, ojensi kättä ja sanoi sydämellisesti: -- Jos\ntahdotte, tulen kyllä toistekin. Kun tutustuu ja oppii ymmärtämään\ntoisiaan, saa kaikki selityksensä.\n\n-- Kiitoksia! Kiitoksia Teille ja hyvästi.\n\nRouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän,\nsamassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet\nherahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista\nhymyään.\n\n-- Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. -- Hän ei\nkoskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän\ntutustuvan toisiinne.\n\nHän istui hetken huolestuneena päätään pudistaen. -- Minä en ymmärrä,\nsanoi hän sitte. -- Kun muutimme tänne ja te tautinne jälkeen niin\nusein istuitte ikkunassa, katseli Eero Teitä usein. -- Hän näyttää\nheikolta ja surulliselta, sanoi hän joskus. Toiste hän arveli, mikähän\nTeitä mahtoi vaivata. Kerran hän yhtäkkiä katsoi ikkunaan päin teihin\nja sanoi: Onkohan työ käynyt hänelle yli voimain?\n\nHän ei silloin tietänyt, että seisoin siinä aivan vieressä ja kuulin\nkaikki. Mutta minä ymmärsin, että nyt se hetki oli tullut, jonka tiesin\nkerran tulevaksi. Hän kaipasi vertaistensa seuraa. Vavahtihan sydän\nhieman, mutta minä sanoin itselleni: Elina hoi, nyt pistetään\nmustasukkaisuus, ylpeys ja kaikki semmoiset vaimoväen vehkeet pussiin.\nMitä hän tahtoo, sitä hänen pitää saada.\n\n-- Mutta minä en ymmärrä Teitä ensinkään.\n\n-- Eikö neiti sitte näe, että meillä on eroa monessa suhteessa? Minä\nolen häntä vanhempi, mutta hän on oppineempi ja hienompi kuin minä.\nParemman hänen olisi pitänyt saada. Mutta hyvä Jumala, miten kovaa\nhänen elämänsä aina on ollut.\n\nHymy oli kadonnut rouva Häggin huulilta ja hänen kyyneleensä valuivat\nvuolaasti.\n\n-- Te olette hyvä, helläsydäminen vaimo, sanoi Toini liikutettuna.\n\n-- Ette Te niin sanoisi jos tietäisitte. Oli siinä muutakin kuin\nhyvyyttä, kun naimisiin mentiin.\n\nRouva Hägg kuivasi kyyneleitään. -- Minä palvelin ennen hänen\nkodissaan. -- Se on muuten ihmeellinen tarina. Minä tiedän, miten yksin\ntuo poika poloinen oli jo kodissaan. Isä oli sellainen, josta ei kukaan\nselvää saanut. Hän istui yksikseen ja ryypiskeli. Äiti, -- hyvä ihminen\nmuuten -- oli ihan toisenlainen. Hän oli huvitettu vaikka mistä, kun\nvain jaksoi ajatella muuta kuin jokapäiväisiä huoliaan. Mutta kauan hän\nei voinut pysyä samassa asiassa. Hän oli sellainen iloluontoinen,\nvaihteleva ihminen. Paljo hänellä kyllä oli kannettavaa, mutta sitä\nmyöten kun kuorma kasvoi, osasi hän sitä keventää sanoilla -- toiselle\ntai toiselle. Hän ei sietänyt sellaista yksin jurottamista, jota näki\nmiehessään. Puheleminen ja ihmisten seurassa oleminen oli hänelle\nelinehto. Sentähden hän ei koskaan ymmärtänyt tätä poikaa. Eikä se\npelkästään hänen syytään ollut. Ihmisiähän ovat äiditkin. Hänellä oli\nkymmenen lasta elossa. Kaksi oli kuollut, ja paras sanomatta, miten\nmonta oli tulossa ollut. Kuka sitä sellaisessa kiikussa jaksaa joka\nlapsen luonnetta ymmärtää. Mutta minulla oli sellainen ihmeellinen\nrakkaus tätä poikaa kohtaan, etten hennonut talosta lähteä, ennenkuin\nhän tuli ylioppilaaksi. -- Sitte kun minä olin Helsingissä, kävi hän\nsilloin tällöin luonani. Minulla oli välistä se tunne, että hän pakeni\nminun turviini, mutta en minä sittekään alussa malttanut ajatella häntä\nsen enemmän. Minulla oli omat asiani mielessä: ensin miehelle meno,\nsitte sen elämän makeus, lapset ynnä muuta. Vasta sitte, kun hän jo oli\nmennyt mies, heräsin. Silloin tuli kauheat tunnon tuskat. Yksin oli\npoloinen ollut, minä, Elina, hänen totinen ystävänsä, vieressä, ja\nannan vain hukkua. Voi, neiti, ette Te aavista sitä tuskaa! -- Minä\najattelin häntä yöt päivät. Juoksin kaikki Helsingin kapakat, hienot ja\nhuonot häntä hakemassa. -- Se oli siihen aikaan, kun minä kannoin\nnuorintani. Sentähden tuli poika tähän näköön.\n\nRouva Hägg keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Näytti siltä kuin hänen\najatuksensa olisivat luistaneet aivan toisaalle.\n\n-- Oletteko nähnyt, kysäisi hän äkkiä, -- miten isä katselee sitä\npoikaa? Sillä lapsella ei koskaan ole ollut lapsen kasvoja. Ne olivat\nilottomat ja vanhat, jo hänen syntyessään. -- Isä tietää sen. Ja\nvälistä, kun minä katselen heitä ja heidän yhdessäoloaan, täytyy minun\nmennä yksikseni itkemään -- -- -- Hyvä Jumala sentään, kun ajattelee\nnoita pieniä, viattomia lapsia! Eihän he pyri tänne, mutta heidät\nlaitetaan vain tulemaan ja annetaan milloin minkinlaiset elämäneväät.\n\nRouva Hägg istui ison aikaa äänettömänä, huojutellen ruumistaan\nedestakaisin, kuin suuren tuskan vallassa. Mutta kohta kun hän vähän\npääsi tointumaan tarttui hän taas puheen päähän.\n\n-- Niin, sitähän minun piti sanoa, että sitte kun hän jo oli mennyt\nmies, ja kun vielä sattui se onnettomuus, että hän juovuspäissään\njoutui junan alle, silloin minä hänet vasta korjasin. Minä olin silloin\nleski ja Viljo oli pieni. Otin hänet kotiini ja hoidin kuin lastani.\nSitte kirjoitin hänen omaisilleen. Isä oli aikoja sitte kuollut, äiti\nasui erään tyttärensä luona. He olivat luulleet hänet kuolleeksi. Hän\noli pysytellyt piilossa, ettei häntä toruttaisi siitä, mille hän ei\nmitään mahtanut, ja sitte senkin tähden, ettei heidän tarvitsisi\nhävetä. -- -- Minun kirjeeseeni tuli kumma vastaus: -- Hoida sinä, hyvä\nElina. Ei meillä ole aikaa eikä varoja. Hän on itse jo kauan asettunut\naivan vieraaksi. -- Sillä lailla he kirjoittivat. Minä harmittelin, --\nmutta hoidin. Jonkun ajan kuluttua rupesin kuitenkin ajattelemaan, että\nmitä minäkään tässä palkatta. Voinhan minä edes samalla rouvaksi\nruveta. -- Sellaista se oli, hyvä neiti. -- Minä en kaunistele. --\nLiekö se nyt niinkuin sanotaan, niitä Jumalan kouluuttamiskeinoja vai\nmitä, mutta sen olen huomannut, että aina kun minä hänen neuvoaan\nkysymättä olen ajatellut, että nyt minä asetan asiani oikein hyvin, ja\nviisaasti, silloin olen juuri siltä kohdalta hankkinut itselleni\nkaikkein suurimmat suruni, mutta siitä myöskin olen saanut kaikkein\njaloimmat opetukset. Joka päivä täytyy minun ajatella tätä, kun vain\nsilmä sattuu Eeroon tai Hilkkaan.\n\n-- Hilkkaan, tiedusteli Toini hämmästyneenä.\n\n-- Niin, nähkääs, hän oli sen kaikkein ensimmäisen lapsi.\n\n-- Kaikkein ensimmäisen? Minä en ensinkään ymmärrä.\n\nRouva Hägg nousi kiivaasti, pyyhkäisi pois kyynelten jäljet kasvoiltaan\nja hypisteli hellästi Hilkan vuoteen ruusunpunaisia, pieniä\nnauhakkeita.\n\n-- Niin, minun elämäni on yhtä kirjavaa kuin tämä huone ja sen\nmööpelit, sanoi hän hymähtäen. -- Tässä on Hilkan sängynnurkka, \"hänen\nhuoneensa\", niinkuin me sanomme. Ja tällä nurkalla on oma tarinansa.\nNämä plyysi-huonekalut taas ovat siltä ajalta, jolloin minä olin\nrehellisen suomalaisen työmiehen vaimona. Ja tuossa on kukat, joita\nEero ja Hilkka yhdessä hoitavat, ja Eeron laittamat kukkatelineet. Ne\novat sellaisia kuin hän itsekin. Eivät ole mitään ollakseen, mutta ovat\nkuitenkin -- kauniimmat kuin monet koreista käyvät.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi Toini kuin itsekseen. -- Yksinkertaisiin\npuitteisiin mahtuu paljo ihmiselämässäkin. -- Mutta mitä te oikeastaan\naijoitte sanoa Hilkasta.\n\n-- Niin, se on tarina sekin. -- Onko neiti sattunut kuulemaan, että\nolen käynyt Amerikassa? Iloisena tyttöhupakkona lähdin sinne. Kepeä oli\nmieli, ja olihan sitä vähän ulkonaista koreuttakin. Niin sitte kävi,\nettä jouduin oikein pahaan paikkaan, nälkäisten herrahunttiloiden\nkynsiin. Pääsin kuitenkin pakoon, mutta eräs heistä seurasi jälkiäni,\nja minä poloinen otin uskoakseni häntä. Rakastin niin rehellisesti kuin\nsellainen lapsiraukka osaa rakastaa ja luotin siihen, mitä hän minulle\nsyötti. Mutta kun kerroin hänelle, että olin tulemassa äidiksi, ja\npyysin, että mentäisiin vihille, nauroi hän minulle vasten naamaa ja\nkysyi, sopiko sellainen hänen laiselleen, hienolle herralle. Leikkiähän\nhän vain oli puhunut. -- Minä olin ensin tulla hulluksi, mutta sitte\nkun siitä selvisin, olin sellaisella kohdalla, ettei aivoihini eikä\nsydämeeni mahtunut muuta kuin kaksi asiaa. Pelko ja halveksuminen\nkaikkea miespuolta kohtaan asui toisella puolella, ja se puoli oli\npimeä. Toinen oli valoisa, sillä siellä asui suuri rakkaus lapseeni. --\nEtte te, hyvä neiti, saata aavistaa, minkälaista se oli. Minusta tuli\nihan parempi ihminen, vain siitä syystä, että toivoin lapseni tulevan\nhyväksi. -- Siihen aikaan minä rukoilinkin yhtenään. Unohdukseen se\nasia aikaisemmin oli jäänyt -- ja on jäänyt vielä jälestäkin päin,\nmutta silloin sitä muistin, kun minun piti rukoilla hyvyyttä\nlapselleni. -- -- Hän jäi Amerikkaan, kun tulin kotiin -- hyvään\ntalteen. Ero oli raskas, mutta hänelle se oli parasta. Sitte vasta kun\nmenin naimisiin, sain hänet luokseni -- oman, kauniin, pikku tyttöni.\n\nRouva Hägg pyyhki taas silmiään. Mutta sitä tehdessään hän huomasi\nToinin katsovan kelloaan.\n\n-- Neidillä on kiire. Ja minä kun tässä olen puhellut näin pitkään!\nMutta ajatelkaa, että olen odottanut teitä kaiken sen aikaa, kun olitte\nsiellä ulkomailla. Sentähden se nyt tuli näin purkautumalla. Ja on\nsillä toisetkin syynsä, jahka saan puhua.\n\n-- Kyllä minun nyt kuitenkin pitäisi lähteä. On jo niin myöhä.\n\n-- Lähdetään, lähdetään. Minä saatan, niin saan puhua loppuun.\n\nRouva Hägg haki kiireimmän kautta suojahuivin keittiöstä, heitti sen\nhartioilleen ja opasti sitte Toinia pimeän etehisen läpi.\n\nKohta kun he portista kääntyivät tielle, alkoi hän taas puhua. -- En\nminä suotta aikojani ole tätä kertonut. Sillä on tarkoituksensa, sanon\nsen suoraan. Nämä molemmat, joista nyt olen kertonut, ovat monta\nkertaa saaneet tämän muuten kyllä pystyssä pysyvän pään painumaan.\nNöyryytyksen laaksoon he ovat minut vieneet, mutta samalla ovat tehneet\nminut paremmaksi ihmiseksi. He ovat molemmat niin hyviä ja hienoja. He\novat kukkasia kasvattaneet minunkin arkisen mieleni peltomaahan. Mutta\nminä en voi antaa heille kaikkea sitä, mitä tarvitsevat. Minä olen\ntavallinen, typerä työihminen.\n\n-- Te ette ole typerä. Ette saa itseänne panetella.\n\n-- Ei, ei, kyllä toiset siitä pitävät huolen. Se on totta.\n\nRouva Hägg pysähtyi portin edustalle ja tarttui Toinin käteen kuin\npidättääkseen häntä.\n\n-- Juuri sentähden, etten itse kykene antamaan heille kaikkea, mitä\ntarvitsevat, täytyy minun saada apua. Ja teidän pitäisi auttaa. --\nSanokaa, tahdottehan?\n\nHän puristi Toinin kättä niin voimakkaasti, että Toinilta oli päästä\nhuudahdus ja katsoi samalla rukoilevan rukoilevasti silmiin.\n\n-- Kun te vain opitte heitä rakastamaan, sitte käy kaikki kuin\nitsestään. Ja rakastamaan opitte, kunhan tahdotte tutustua.\n\nToini ei kohta vastannut. Hän oli aivan ymmällä. Rouva Hägg oli\nkertonut kerrottavansa niin äkkiä ja avomielisesti, että Toini tunsi\ntarvitsevansa vähän aikaa tointuakseen.\n\nRouva Hägg pelkäsi ehkä vastaväitteitä. Sentähden hän sanaakaan\nsanomatta avasi portin, pyöräytti Toinin yhtäkkiä portista sisään ja\nkääntyi samassa itse kotiinpäin.\n\nMutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran ja nyökäytti päätään kuin\nsanoakseen: Muistakaa, mitä pyysin.\n\n\n\n\nToinin oli vaikea vapautua siitä omituisesta mielialasta, minkä\nHäggillä-käynti oli hänessä herättänyt. Milloin hän ihmetteli\nitsekseen, miten paljo sekä sisäisesti että ulkonaisesti kirjavaa\nsaattoi mahtua näennäisesti tavallisen arkielämän puitteisiin, milloin\nkohdistuivat ajatukset siihen, miten hän itse suhtautui tähän\nperheeseen ja sen eri jäseniin.\n\nKun ajatus pysähtyi tälle kohdalle, heräsi hänessä aina sama tunnelma:\nomituinen hämärä aavistus jostain laiminlyönnistä, -- jonka tunteen\njärjellistä syytä hänen oli mahdotonta keksiä -- ja samalla\nvaistomainen tunne tehtävästä, jota hän ei voinut täyttää.\n\nTämä tunne kohdistui varsinkin itse herra Häggiin. Toini oli huvitettu\nhyväsydämisestä, iloisesta Elina-rouvasta, jolla arkisuutensa ohessa\noli niin paljo todellista sydämen hienoutta. Pieni amerikkalainen,\njonka elämäntarina nyt oli hänelle uskottu, herätti myöskin hänessä\nlämmintä mielenkiintoa. Mutta tuo umpimielinen, maailman rantoja\nkiertänyt mies, jonka katse oli synkkä ja epäluuloinen, mitä hän voisi\nhänelle _antaa_? Hän tarvitsi toisenlaista apua ja toverin juuri\nsellaisen kuin oli saanut.\n\nJollei perheessä olisi ollut muita kuin äiti ja tytär, olisi Toini pian\nuudelleen pistäytynyt tervehtimään naapureitaan. Mutta tuo\nteräväkatseinen raajarikko raukka, jolle olisi pitänyt jotain antaa,\nvaikka ei ollut annettavaa, pidätti Toinia.\n\nPari päivää Häggillä käyntinsä jälkeen sai Toini pitkän, sisältörikkaan\nkirjeen neiti Tollilta. Kirje oli päivätty 8/8 ja kirjoitettu\nZürichbergissä. Se uhkui iloa, kiitollisuutta ja sitä suurta, valtavaa\nrakkautta, joka oli kirjoittajan elämän keskus.\n\nToinin täytyi hymyillä, kun hän luki neiti Toliin kuvauksia siitä, mitä\nainetta hän nykyään tutki ja mitä tuo tutkistelu oli hänessä\nvaikuttanut.\n\n-- Me olemme täällä, tässä ihanassa paikassa, kirjoitti hän, missä sekä\nalppien puhdas ilma että se ajatuspiiri, joka meitä täällä ympäröi,\ntuntuu saarnaavan raittiutta. On niin kummallista ajatella, että vielä\näsken olin aivan vieras sen suhteen, missä pian toivon olevani\nrikkiviisas. Kun me ensi kertaa keskustelimme raittiusasiasta, elin\nvielä siinä uskossa, että sitä ajoi kourallinen intoilijoita. Te\nselititte minulle asiaa rakkauden velvoittavaa vaatimusta silmällä\npitäen. Nyt olen tällä alalla jo siksi paljo lukenut ja oppinut, että\nuskallan olla toista mieltä kuin Te. Mitä itsekäs maailma välittää\nrakkauden suuresta laista. Jos siihen vetoamme, ei monikaan kallista\nkorvaansa puheellemme. Mutta asia on tärkeä. Siinä on niin paljo\njärkeä. Sillä on taloudellinen, yhteiskunnallinen, siveellinen ja tiesi\nmitkä kaikki painavat puolensa. Näistä täytyy puhua, näistä levittää\ntietoa ja näihin vedota. Se tepsii, sillä tieto on valtaa.\n\nEttekö te huomaa, että olen ollut ahkera senjälkeen kun erosimme? Minun\ntäytyy oikein hymyillä itselleni, kun ajattelen, mitä kaikkea tässä\nsuhteessa olen ehtinyt. Hymyilen, sillä kaikki tämä todistaa vain\nrakkauden ihmeitä aikaansaavaa voimaa.\n\nTe ette voi aavistaa, rakas neiti, mikä mahti rakkaus on, mikä\nihmeellinen ja ihmeitä tekevä voima.\n\nOlen iloitseva enemmän kuin voin sanoakaan, jos Te joskus\nilahduttaisitte minua sillä tiedonannolla, että kokemuksesta olette\noppinut ymmärtämään tämän. Sillä sanottakoonpa mitä tahansa -- ainakin\nnaiselle rakkaus yksin on elämää.\n\nMinä tiedän, että pudistatte päätänne ja väitätte vastaan. Mutta\nminä en siitä välitä. Minä olen kokeneempi ja sentähden myöskin\nymmärtäväisempi -- tässä suhteessa -- kuin Te.\n\nSulhaseni lähettää Teille sydämelliset terveisensä. Minä en uskalla\nruveta puhumaan siitä, miten se hieno puna, joka alkaa palata hänen\nposkilleen, saa sydämeni sykkimään ilosta. Se aine veisi liian paljo\naikaa. Sanon vain, että katselen sitä kuin aamua odottava sarastuksen\nensi säteitä. Ja minä kiitän, kiitän ylitsevuotavasta sydämestä onneni\naamusarastuksesta.\n\nEilen oli meillä erityinen juhlailta, josta vielä sananen. Tänne sattui\ntulemaan joukko tanskalaisia ylioppilaita. Koko täkäläinen yleisö oli\nkokoontunut pihamaalle ja parvekkeille, kuuntelemaan heidän lauluaan.\nHe lauloivat laulun toisensa jälkeen niin innokkaina, että jo\nhämärsi ennenkuin lopettivat. Laulujen joukossa oli osa eräästä\nraittiuskantaatista. En voi sanoa, mitä tunsimme, sulhaseni ja minä,\nkun tämä maamme valkolakkinen laulajaparvi voimakkaasti kajahdutti\nilmoille: For Slägtens Helse og Hjemmenes frid vi kalder tili strid.\n\nMe istuimme käsi kädessä parvekkeella, enkä häpeä sanoessani, että\nitkimme molemmat, itkimme ilosta siitä, että kuilun äärimmäiseltä\npartaalta olimme päässeet pelastumaan ja saaneet onnemme pelastetuksi.\n\nTunsimme molemmat, että meillä jos kellään oli oikeus: for Slägtens\nHelse og Hjemmes frid att kalde tili strid.\n\nOma kokemuksemme antoi meille tässä suhteessa silmävoidetta.\nRakkautemme neuvoi meille tietä.\n\nSiihenkö siis kaikki lopulta kiertyy, että rakkaus tässäkin taistelussa\non kaikkein voimakkain ase, joskaan se ase ei helposti pysty\nitsekkäisyyden kylmentämiin sydämiin?\n\nMutta kun pystyy -- silloin on voitto taattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini sulki miettiväisenä kirjeen. Siinä oli niin paljo, liiaksi paljo.\nHän ei kyennyt selvittämään itselleen, mitä kaikkea hän tunsi. Hän\niloitsi heidän kanssaan, jotka itse olivat pelastuneet ja saaneet\nonnensa pelastetuksi. Hän riemuitsi tästä totuuden voitosta ja näistä\nuusista ase- ja aatetovereista, jotka nyt olivat rintamaan astuneet.\nMutta kaiken tämän rinnalle kohosi vastustamattomalla voimalla ne\najatukset ja kysymykset, jotka neiti Toll kirjeessään oli kohdistanut\nsuoraan häneen:\n\n\"Tulen iloitsemaan, kun kuulen, että olette oppineet ymmärtämään, mitä\nrakkaus on, sillä naiselle on yksin rakkaus elämää.\"\n\n-- Lapsi, lapsi sinä olet, puheli hän itsekseen, sinä, joka rakastat ja\nomistat. Rakastaa omistamatta, se kypsyttää, vanhentaa ja tekee\nsittekin onnelliseksi.\n\nHän säpsähti omaa ajatustaan. Oli kuin tietoisuus siitä, että hänen\nolemassaolonsa oli Eilert Olsenille onnen ja avun lähde, nyt olisi\nesiintynyt hänelle enemmän elämää täyttävänä kuin koskaan ennen.\n\nMitä siitä, pääsikö hän ulkonaisesti rikkaaseen ja rikastuttavaan\nelämäntyöhön tai tuliko hänen vastaisuudessakin viettää päivänsä\nkotikarsinan puolipimennossa. Hänellä oli elämäntehtävä, kun hän\nolemassaolollaan oli avuksi hänelle, jota rakasti. Olihan siinä\ntehtävää tarpeeksi!\n\nToini tutki, tarkasteli ja paloitteli.\n\nOliko neiti Toll siis oikeassa? Oliko rakkaus naisen elämän syvin\nsisällys ja salaisuus? Ja siinäkö oli ero miehen ja naisen välillä,\nettä mies tahtoi antautua työlle ja aatteelle, nainen henkilölle,\npersoonallisuudelle?\n\nVahvistiko hänen oma kokemuksensa tätä väitettä?\n\nEikö se, mitä hän tunsi, johtunut ainoastaan siitä, että se, mitä hän\nvasta oli kokenut, nyt eli niin voimakkaana hänen sisimmässään. Kun\nennättäisivät tyyntyä nämä suuren onnen ja suuren surun nostattamat\nlaineet, eikö hän silloin tuntisi, että tärkein tekijä ajallisen onnen\nsaavuttamiseksi sittekin oli oikealle alalle joutuminen, kokemus elämää\ntäyttävästä ja omaksi ottavasta kutsumuksesta?\n\nToini hääti ajatukset luotaan. Hän ei tahtonut muistella mennyttä ja\ntutkia tulevaisuutta, niin että unohtuivat nykyhetken velvollisuudet.\nHän koetti entistä tarkemmin pitää silmällä, millä voisi tätiään auttaa\nja ilahduttaa. Hän antoi Kaisalle tilaisuutta pitkiin, mieltä\nkeventäviin keskusteluihin. Joka suhteessa hän koetti niin paljo kuin\nmahdollista eläytyä entisiin velvollisuuksiin ja entisiin oloihin. Hän\ntahtoi velvollisuuksien täyttämisellä karkoittaa turhat kysymykset ja\nsäästyä kuuntelemasta sairaudekseen, mitä soittivat ne suuret kellot.\n\nToini istui tätinsä luona lukien hänelle ääneen, kun posti toi\nensimmäisen kirjeen Eilert Olsenilta. Sanoja siinä ei ollut paljo,\nmutta joka sana sisälsi sitä enemmän. Se oli todella ystävän käden\nojennus. Hyvin vähän hän kertoi itsestään, mutta oli kuin hän olisi\naavistanut, miten raskasta Toinilla oli. Sentähden hän tahtoi kättä\nojentaa, saadakseen sanoa: älä väsy.\n\nSamana päivänä, jolloin Toini oli kirjeeseen vastannut, istui hän\niltapäivällä huoneessaan, järjestellen laatikoitaan. Hänen käteensä\nsattui silloin \"Kirjeitä tuntemattomalle ystävälleni\". Hän rupesi\nlukemaan. Sitte hän tarttui kynään ja kirjoitti hetkeäkään arvelematta:\n\n(Jälleen kotona.) -- Minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle, kerta ja\nviimeinen.\n\nMiksi niin?\n\nMinun täytyy olla rehellinen. Kun nyt kynään tartun, kysyn itseltäni,\noletko sinä, ystäväni, enää tuntematon? Enkö tiedä, kenen kasvot\nminulle esiintyivät, samassa kun tartuin kynään?\n\nSen tiedän. Ja kuitenkin kysyn, oletko sinä se? Kysynpä vielä\nenemmänkin: Kysyn, pitääkö entinen uskoni paikkansa sielujen\nyhteenkuuluvaisuuteen nähden? Vai onko niin, että me lyhytnäköiset\nrakentelemme määritelmiä, mutta rikas, kaavoihin kangistumaton elämä ne\nsärkee?\n\nLakeja ei voida laatia niin monta, ettei elämä rikkaudessaan tarjoaisi\nilmiöitä vielä enemmän, kokemuksia ja oloja, jotka kohoavat joka\njärjestelmän yläpuolelle.\n\nNiin kauan kuin syrjästä katselee elämää, voi ehkä määritellä ja pistää\nkaikki tiettyyn paikkaan niinkuin laudakolle. Mutta kun siirtyy\nsyrjästä keskustaan, kun kokemukset tulevat, kun tulee elämä, silloin\nei enää voi määritellä, sovittaa kaavoihin ja luokitella.\n\nJos nyt olettaisin, että se usko, jonka ohjaamana aloin kirjoittaa\nsinulle, ystäväni, että se on oikea, mitä minun silloin on uskottava\nsinusta, jonka kuva minulle hymyilee niin siunatun kirkkaasti koko ajan\nminun kirjoittaessani tätä? Uskallanko sanoa, että olet se ystävä,\njonka olemassaoloon olen uskonut niin vahvasti, että jo ennenkin olen\nkuin aavistanut henkesi läheisyyden? Ja siinäkö onkin syy siihen, että\nkohta niin tutulta tunnuit?\n\nSydämeni riemuitsee: sinä se olet, sinä se olet. Järkeni sanoo: minä\ntiedän, mitä sinä olet minulle, mutta mistä tiedän, oletko sinä se yksi\nja ainoa? Voisinhan joskus tavata jonkun toisen.\n\nPudistan päätäni tätä kirjoittaessani, mutta kirjoitan kuitenkin.\n\nJa kun kirjoitan epäilykseni tähän, tulee minun niin haikean ikävä\nsinua, sinä rakas.\n\nKoetan luoda kuvasi eteeni niin selväpiirteisenä kuin mahdollista. Näen\nsinut, kun kuljet kodissasi suuren surun ja räikeitten ristiriitojen\nkuormaa kantaen. Tyyni on olentosi, kirkas katseesi. Paljo et puhu.\nTiedät, ettei sanojasi ymmärrettäisi, ettei niitä tarvita. Ei saa\nkukaan aavistusta siitä, mitä sisimmässäsi piilee, kun he eivät ymmärrä\nolentosi suoraa, yksinkertaista todistusta siitä. Olet kodissasi, kuten\nsanotaan, lukittu kirja, mutta et sentähden, että kylmän ylpeänä et\nluoksesi laskisi, vaan sentähden, että ympäristösi ei ole\nlukutaitoinen.\n\nNäen sinut sitte koulussasi. Se on pyhä maa sinulle, sillä sinä olet\nsiellä elämäntehtävääsi täyttämässä. Kuljet sielläkin hiljaisena,\nvaiteliaana, mutta silmäsi puhuvat, ja koko olentosi heijastaa sitä\nrikasta elämän ymmärtämystä, joka vetää nuorten mielet puoleensa. Joka\npikku tapahtuma sinun ja oppilaittesi välillä selvitetään, ei\nkoneellisesti, vaan siten, että sekin osaltaan rakentaa ystävyyden\nlujaa siltaa sinun ja heidän välilleen ja tulevat kylvetyiksi ne\nhenkisen perinnön siemenet, joilla sinun ja monen muun täytyy mieltään\nlohduttaa, kun näkee, miten usein se perintö, jonka perustuksena on\nulkonainen yhteenkuuluvaisuus, tuottaa ihmislapsille sulaa tuskaa ja\nturmiota.\n\nTällainen sinä olet, sinä hiljaisuuden ystävä. Syvälle ovat sydämesi\njuuret painuneet ijäisyyden maaperään, sentähden teet sinä Jumalassa\nvoimatöitä.\n\nSinulle olen oikeastaan puhunut koko ajan, kirjoittaessani. En\nsentähden voi pettää itseäni, uskottelemalla itselleni, että nyt\nkirjoitan tuntemattomalle.\n\nKatsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten,\nettä tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras\nheimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen\ntavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä\nyhteenkuuluvaisuutta.\n\nMutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään,\nsillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt\nelämässä.\n\nKun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli\n\"koskematonta\". Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien\nraittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän\nsaman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin\nmitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua\nsiitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana.\n\nJoku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan.\n\nOnko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus\nrajoja tunne.\n\nEnkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä\nsukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä\nluonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia\nelämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan\nsukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein\nraatelevaa.\n\nSe, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää\nkuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva\nkirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista,\nvahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä.\n\nJos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on\ntällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan\nihmisinä?\n\nMutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä?\n\nEn uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn.\n\nToini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena,\ntuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen\nihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen\nhäneen.\n\n-- Viljo -- huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä\noli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa?\n\nToini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko\nolennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan\npaikaltaan, kiiruhti hän portille.\n\n-- Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu?\n\nPoika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä\ntavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja\npelokkaina tuijottivat silmät Toiniin.\n\n-- Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? -- Toini\nveti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa.\n\n-- Isä on niin kipeä, -- änkytti lapsi. -- Hän hukkui --\n\n-- Hukkui? Mitä sinä sanot?\n\n-- Äiti ei tiedä, -- koetti hän taas saada sanotuksi.\n\n-- Tule, tule. Mennään yhdessä. -- Toini tarttui pojan käteen ja avasi\nportin.\n\nOli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat,\noli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi\ntulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen\nkuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki\nsen tervehtiessään.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui\nhukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista?\n\n-- Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella\nvoittaakseen liikutuksensa. -- Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me\nolimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä\nonkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. --\nViljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. --\nSitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja\nisä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko\nsiinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen\nvai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä\ntiedä.\n\n-- Joko vesi kiehuu? -- Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta.\n-- Neiti, Te -- Häneltä pääsi itku.\n\n-- Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se\nihmekään ole! -- Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia.\n\nHeikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti\nsalata kyyneleitään.\n\nPikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa\nvieressä.\n\n-- Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan\ntapaansa. -- Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat.\n\n-- Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin.\n\n-- Ettekö tule sisään, neiti?\n\n-- Ei, en minä nyt.\n\nVähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset\näidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun,\nnähdessään Toinin.\n\n-- Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille.\n\n-- Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen,\nkun Jumala näin varjeli --\n\n-- Ei sitä tiedä, -- keskeytti rouva Hägg. -- Hän on niin heikko.\nSellainen raihnainen ruumis -- tietäähän sen.\n\n-- Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. --\nOttaisinko lapset meille, -- tai jonkun ainakin?\n\n-- Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras,\nmitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä.\n\nRouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui\nnyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan.\n\n-- Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. --\nVoitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia! -- Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa\nsairaan luokse.\n\nToini valvoi myöhään sinä iltana.\n\n\"Paras, mitä meillä on\" -- ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka\nhänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista\nrakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää,\nmutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät\ntätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka \"kukkia oli\nkasvattanut arkisen mielen peltomaahan\".\n\nVarhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia.\nLääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen\nalkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja\nsairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta.\n\nToini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta\ntämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä\nkuului.\n\nKun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista\nkuin haudassa.\n\nHän säpsähti. Mitähän tämä tiesi?\n\nKun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja\nraotti sitä.\n\nPienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika\noli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta\nvastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka.\nHän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle.\nHänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin\nsädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka\nherkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto.\n\nToini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä\ntulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt\nmissään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven\nnäki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä\nmitään.\n\nEi ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta.\n\nKiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä\nnyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin\npainuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen\nvieressään huomasi hän pienen paperikäärön.\n\n-- Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa\nitkevän viereen.\n\nVastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen.\n\n-- Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki?\n\nRouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä\nolevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut\nvastaansanomista. -- Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä\nsielussani että ruumiissani.\n\n-- Onko lääkäri käynyt toistamiseen?\n\n-- Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. -- Tahdon koettaa, mitä\nikinä vain voin. -- Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui -- sitä\nsamaa, mitä itsekin tunnen.\n\n-- Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini.\n\n-- On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta\nviime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo --\nvälistä houreissaan, välistä selvänä. -- Teistäkin hän puhui. -- Ääni\npyrki värisemään. -- Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa\nsen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja\nmuutakin -- --\n\nPitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. -- Minun piti\nsaada lukea -- ja antaa -- teille ja --\n\nToini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan.\nHänen kätensä vapisi.\n\n-- Minä en voi lukea -- ottakaa se. -- Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään.\n-- Olen jo itkenyt täällä ison aikaa -- ehkä hän on herännyt. -- Hän\nvoitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin\nkättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.\n\nHämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa\npaperikäärön.\n\n\"Tytölleni\", hän luki päällekirjoituksena.\n\n-- Jossain sanotaan \"Syvyydestä minä huudan sinua\". -- Liekö seuraava\nsana \"Jumala\" -- sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan,\nsillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi\nkutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa\nminulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan\nkohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? -- Ehkä vain huudan rintaani\nahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole\nannettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat\nmieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla\njoka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan\nkuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla\ntoiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin\nlumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan.\n\nMutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko\nhuutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on.\nOlisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo,\nettä huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella\nelämässä olen toivoni kiinnittänyt.\n\nAinoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni.\nSinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä\nkiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit\neteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni.\n\nKäärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan.\n\nHerra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden\navulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän,\njolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen\nkilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.\n\nKaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan\ntunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella.\n\nToini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: -- Istun yksin\nkylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni,\nikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän\nkuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut\nmeikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta\nlammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä\nsitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei\nkukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille\ntietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi\nkuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian\nhyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain\naikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta\nalkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä\narvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää\nmuuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa?\n\nJos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka\nulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole\nrajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos\nminulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä\non Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana\nyli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se\non luotu?\n\nOnko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle\nonnettomalle elämän lapsipuolelle -- --?\n\nMinä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat\njyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt\nse tympäisee ja mieltä etoo. -- Oikeastaan en koskaan ole ollut\ntaipuvainen uskomaan suuria itsestäni, -- en siis myöskään uskomaan\nsuurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki,\njohon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin\nkäsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi\nsanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä\nvain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen.\n\nPäätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa -- avun\ntoivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen.\n\nRahaa sain -- sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi\ntulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä.\n\nTänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja\npelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto\nvastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole\nsyytä siihen enemmän kuin muillakaan.\n\nMutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon\nihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain,\njos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen\nrohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja\nrähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään,\nja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat:\nterveydeksi.\n\nNiin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni.\n\nMinä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei\nkukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi.\nMinä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun\nrinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten\nlämpimän lieden luona.\n\nEnsin luulin, että tuon hetken elähdyttämänä jaksaisin kulkea vaikka\nmatkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin\nuskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua.\n\nUskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin.\n\nKun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa,\nkoetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas\nyhtyisivät.\n\nNyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne\nkoskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin\nsinua nyt muistan ja ajattelen? -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo\nouto, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää,\ntehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan\nennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä\nkohden.\n\nKesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan.\n\n-- Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä,\nvaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi\nkuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä\npäivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut\nsen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä\ntunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti\nseuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan\nhiljaista.\n\nOlimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu\nkorkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä,\naukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan\nvaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden.\nValkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina,\nsanoisinko hartaina.\n\nSilloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka\nheitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä\nkorkealle taivasta kohti.\n\nSaaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön\nkirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi\nmaalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret\nkokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen,\nsurunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen\nkirkkaus.\n\nSuuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi\nhän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana\nsävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä\nylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka\nmeitä ympäröi.\n\nSellainen oli se ilta ja yö -- ihanin elämässäni, se, jonka sain\nviettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. --\n\nMinä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi,\nkunnes jälleen tapaamme toisemme.\n\n\nYöllä 12/2. -- Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi,\ntyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja\nrukousjakkarani.\n\nKynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen\nhenki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo\ntunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot\nyölintuina liikuskelevat.\n\nOskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen\nkuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. -- Toiset nukkuvat. Unella he\nantavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä\nvain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset,\nnuo ainaiset ajatukset.\n\nOlen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti\nhuoneessani kirja edessäni -- joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa.\nMutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti\nkuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan.\n\nOnko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se\nosuuteni isäin perinnöstä?\n\nKun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat\nheräisivät! -- Niin, nukkuvat heräisivät, -- sittehän siitä olisi\njotain hyötyä.\n\nOskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän\nsietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske\nalamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu\nmaistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin\npetomainen?\n\nHän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä\nei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen\nsekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa\nyhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta\n-- tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon\nmiten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin\ntahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin\nkuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän,\nmutta syntyköön, minä en sille mitään voi.\n\nJos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että\nihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte\ntoisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan\npian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni\nolisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan.\n\nHurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on.\n\nMutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten\nniskoille ja toivottelen heille turmiota.\n\nVoi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt?\nMiksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja\nnostaa?\n\n\n5/3. -- Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli\npainettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin.\nOnhan se niin, mutta -- enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja\nesi-isäni ovat kylväneet?\n\n12/3. -- Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä\npidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat\npeittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni\nvälistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun\nesimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet\nelämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden,\nettä minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana\njuhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme\nsäilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla\nsaarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi.\nHellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä\npois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli\nsinussa.\n\nLuulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me\n\"huvittelemme\" toisten naisten seurassa.\n\nNyt en tahdo kirjoittaa enää. Elämä on taas ollut vähän paremmalla\npuolella. Koetan tehdä työtä.\n\n\n30/3. -- Olen ollut uskoton tytölleni, ja olen yhä. Sentähden en enää\nkirjoita sinulle, vaan toiselle.\n\nJoku voisi väittää, että olen jo aikoja sitte ollut uskoton, mutta minä\nen nyt tarkoita sellaista uskottomuutta. Väittäisinkö, että olen\ntarpeeksi ihanteellinen sanoakseni, että ihminen antaa niin äärettömän\nvähän antaessaan ruumiinsa. Minä tarkoitan pahempaa uskottomuutta. Minä\nlemmin toista. Jo samana päivänä, jolloin kirjoitin uskovani, että me\nmiehet sittekin ylinnä rakastamme hyvää naista, näin minä hänet, jota\nnyt rakastan. Opin silloin ymmärtämään, että me myöskin sangen herkästi\nlemmimme sellaista, joka on kuuma ja kiihoittava kuin neste, joka\nlasissa päilyy.\n\nNyt minä rakastan sinua, rakastan, vaikka tunnen että sinä perikatoani\njoudutat. Huulesi ovat niin pehmeät, silmäsi valavat sähköä joka\njäseneeni. Ennen minä pelkäsin sinunkaltaisiasi naisia. Tunsin oman,\ntyhmän kömpelyyteni heidän seurassaan. Sentähden suutuin heihin.\n\nEhkä minä suutuin siitäkin syystä, että aavistin sellaisen ilon\nmakeaksi, jos vain olisin päässyt ujoudestani, mutta siitä en päässyt\n-- ennenkuin sinä minua autoit. Suvaitsit olla huvitettu seurastani, ja\nse nosti minut omissa silmissäni. Siten sait minut kokonaan valtoihisi,\nenkä nyt irti pääse, en vaikka jo tunnen tuhon tulevaksi.\n\nJos sinä näkisit minun ajatukseni, sinä, joka niin koetat \"parastani\"\nharrastaa. Sinähän olet raittiusihminen ja sinä koetat vaikuttaa\nminuun. Mutta sinä olet itse se kuuma, huumaava viini, joka jouduttaa\nperikatoani. Kaunis sinä olet ja katseesi kiehtoo. Sinä tunnet valtasi\nnaisena, ja sinä nautit siitä, mutta sitä et myönnä itsellesikään. Sinä\net tahdo olla rehellinen -- et tahdo -- saadaksesi rauhassa leikkiä.\nSen näkee mies, jota sinä tahdot \"auttaa\" ja nostaa. \"Ole raitis, ole\nraitis\", huudan minä sydämessäni sinulle, kun sinä käyttäen kaikkia\nnaisellisen lumousvoimasi välikappaleita toisille saarnaat raittiutta.\nTunnen katseeni tunkeutuvan sisimpääsi, mutta sitä et sinä ymmärrä.\nTiedän siitä, mikä sisimmässäsi piilee, enemmän kuin sinä itse ja\nkuitenkin rakastan minä sinua, rakastan ja etsin kuin sitä juomaa, joka\nturmanvirtaansa minut upottaa.\n\n\n15/4. -- Uskottomuuteni puuska on lopussa, ja se loppui niin\narvokkaasti, että kannattaisi nauraa. Minä olin vain \"väliaikainen\"\ntoisen poissa ollessa tai ehkäpä rangaistukseksi hänelle! Nyt minä\npalaan sinun luoksesi, tyttöni, palaan, en vain ajatuksin ja sanoin,\nvaan teoin. Jos minussa jotain pelastamisen arvoista on -- ja uskon,\nettä sitä vielä on -- täytyy sinun pelastaa se. Minä tulen sinun\nluoksesi apua kerjäävänä. Olen koettanut hankkia itselleni tietoja\nsinusta. Olenkin jo hiukan jäljillä. Ja minä kuljen, kuljen siksi kun\nlöydän. Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja\nne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen\nverran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi\nlähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin.\n\n-- Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein\nkirjoitin! Nyt olen vanha mies, jonka tunteet ovat talttuneet ja jonka\nselkä on tottunut olemassaolonsa taakkaa kantamaan.\n\nToivioretkeni? Niin siitä on aikaa, kun sille lähdin. Ja se päättyi\ntoisin kuin olin ajatellut. Juuri kun olin pääsemäisilläni perille,\nkompastuin niin pahasti, ettei nousemisesta voinut enää olla\npuhettakaan. Minä olin saanut tietää, missä sinä asuit, sinä tyttöni,\njoka nyt elit enemmän ajatuksissani, mielikuvituksessani, oman\nsydänkaipuuni luomana kuvana kuin todellisena olentona. Olin\nlähikaupungissa, eikä luoksesi ollut kuin tunnin kävelymatka. Mutta\nennenkuin lähdin, vahvistin mieltäni pienellä humalalla, -- kaiketi\nsitä varten, ettei rohkeus pettäisi.\n\nLähdin sitte viimein matkalle. Valtamaantieltä jouduin metsäpolulle,\nmetsäpolulta radalle. Istahdin sinne lepäämään -- ja nukuin. Heräsin\noutoon kuminaan. Koetin kiireimmän kautta kömpiä syrjään, mutta se oli\nmyöhäistä. Sain sääreni jättää sakkona luvattomasta radalla\nkulkemisesta. -- Minut vietiin sairaalaan. Kun aloin toipua, kirjoitin\nElinalle. Hän tuli heti. Sairaalasta päästessäni hän vei minut kotiinsa\nja piti minusta parempaa huolta kuin kukaan ennen. Hän ilmoitti\nonnettomuudesta äidille, joka asui kaukana Pohjois-Karjalassa, Hanna\nsisareni luona, mutta äidillä ei ollut varoja, voimia eikä tilaisuutta\ntehdä mitään hyväkseni. Kaikki omaisuus oli mennyt nuorempien siskojen\nkouluttamiseen. Hanna avusti jo siinäkin, ja hän elätti nyt äitiä.\nVähistä varoistaan oli Hanna kuitenkin pistänyt kirjeeseen\nviisikymmentä markkaa sekä ystävällisen tervehdyksen ja pyynnön, että\nhän toistekin saisi tietoja minusta. -- En ole tätä sisartani\noikeastaan koskaan tuntenut. Hän oli vanhin ja sai viran minun pienenä\nollessani. Mutta siitä, mitä hänen joskus käydessään kotona näin,\npäätin, että hän oli samanluontoinen kuin isä ja minä.\n\nElina ei olisi mielellään näyttänyt minulle äidin kirjettä, mutta sain\nsen käsiini. Minä ymmärsin siitä, että omaisillani ei ollut tilaa\nminulle, ei missään suhteessa, ja minä kielsin Elinaa heille\nkirjoittamasta.\n\nElina on nyt vaimoni. Jollen olisi vanha ja paljo kokenut, ajattelisin\nehkä, että olisinhan voinut saada paremmankin. Nyt täytyy minun\ntunnustaa, että hän on liiankin hyvä minulle. Minä olen saanut enemmän\nkoulusivistystä kuin hän, mutta hänellä on -- kaikesta huolimatta --\nsitä suuriarvoisinta -- sydämen sivistystä. Millainen hän on ollut\nminulle, sen tietää Jumala yksin. Välistä on kyynel pakostakin silmään\npyrkinyt, kun olen nähnyt, millä rakkauden ihmevoimalla hän henkisesti\npyrkii tasalleni, pyrkii ajattelemaan minun ajatuksiani, tuntemaan\nminun tunteitani ja sitte naisellisella hienotunteisuudella tekemään\nelämän minulle helpommaksi.\n\nJa sitte on hän rikastuttanut minun elämääni lapsillaankin. He\nrakastavat minua ja pitävät minua hyvänä isänä. Minä, hyvä isä, voi\nelämän ihmeellisyyttä! Kun ankara, lahjomaton elämän tuomio on meitä\nruoskinut, ruhjonut, valaa se pisaran lääkitsevää lohtua haavoihin.\n\nVai onko tämä armahtavan Jumalan töitä? En tiedä. Kuitenkin täytyy\nminun tunnustaa, että olen ruvennut uskomaan Häneen. En niinkuin se\nuskoo, joka yhteydestä hänen kanssaan ammentaa ijänkaikkisuusvoimaa\najan raskasta taakkaa kantaakseen. Minä uskon väsyneesti, tiedottomasti\nkuin suuren koneiston kulunut ratas -- jos se voisi ajatella -- uskoisi\nsiihen, että totta on sillä, mikä sitä kuluttaa, jokin tarkoitus,\nkaiketi eivät ole suotta rakennetut nuo suuret, ihmeelliset koneet eikä\nturhaan kulu se voima, joka sen ympärillä vaikuttaa. Ei kai suotta\nvaivan ja työn esiin puristama hiki helmeile lukemattomien työntekijäin\notsalla, ei suotta suuria uhrata. Kaiketi on sillä kaikella joku\njärjellinen tarkoitus ja kaiketi johtamassa on joku, joka tarkoituksen\ntietää, vaikka minä koneiston sisällä oleva, pian kuluva osa, en sitä\nnäe enkä ymmärrä.\n\nVaikka ei uskoni tämän selvempi olekaan, en sitä sittekään antaisi\npois, yhtä vähän kuin mieronkiertäjä luopuisi leipäkannikasta, joka\nhänet hengissä pitää.\n\nTämä uskoni on kuitenkin ainoa, joka sovittavasti selittää minunkin\nelämäni. Sanoohan Rydberg:\n\n    \"Joskin viivyt korpitiellä\n    Polvi polvelta sä vielä,\n    Saavut kerran Jordaniin.\"\n\nJos minun sortumiseni voi suojella toisia, jos minä, sentähden että\nolen vanha, paljo kokenut mies, jollain tavoin voin tasoittaa tietä\nniille lapsille, jotka minulle ovat isän nimen antaneet, onko elämäni\nsilloin hukkaan kulunut?\n\nNämä lapset ovat oikeastaan olleet elämäni ainoa ilo. Rakastan heitä\nkaikkia. Helmi ja Heikki tarvitsevat minua kuitenkin vähemmin. He ovat\nreippaita, työkykyisiä, kuten heidän äitinsä. Kyllä he elämässä\nsuoriutuvat. Mutta Hilkka, sinä suurkaupungin pyörteistä noussut,\npuhdaskatseinen lapsi, sinä olet suloudellasi antanut tyydytystä\nsärkyneen sieluni kauneudenkaipuulle, sinä olet hyvyydelläsi,\nhellyydelläsi muistuttanut minulle sydämeni rakastamaa tyttöä, jonka\nkuva oli nuoruusaikani ainoa valontähti.\n\nJa sinä, Viljo, jolla minun tähteni pienestä pitäen on ollut vanhat,\nkärsivät kasvot, minä rakastan sinua niin suuresti siksi, että minulla\non paljo sovitettavaa, kun sinulta riistin lapsuutesi ilon, ja myöskin\nsentähden, että olet hiljainen, pelkäävä, pieni poika, jonka täytyy\nlähteä sille taipaleelle, jonka toiseen päähän minä pian toivon\npääseväni. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa\njälkeen sumensi katseen.\n\nTotisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden.\n\nHeikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen\ntarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään\npäivämäärän. Se oli sama, jolloin hän -- kuten luuli -- teki herra\nHäggin tuttavuutta.\n\nLämmin liikutuksen laine läikähti hänen kasvoilleen hänen nähdessään,\nettä se, mikä seurasi, tarkoittikin erityisesti häntä.\n\n-- Kun kerran nuorena aloin tätä päiväkirjaani kirjoittaa, omistin sen\ntytölleni. Täytyyhän minun jo senkin tähden kirjoittaa tähän jotain\nnyt, kun olen nähnyt sinut jälleen.\n\nMe muutimme tänne sentähden, että minä tiesin sinun asuvan täällä ja\nrukoilin Elinaa muuttamaan.\n\nMiksi? Siitä syystä, että minä vanhuudestani huolimatta olin niin\nlapsellinen. Sinä ja minä yhdessä, toinen toistemme tovereina niinkuin\nennen ajattelin, sehän oli sula mahdottomuus joka suhteessa. Minä en\nsitä edes enää olisi toivonutkaan. Mutta sinä ja minä yhdessä\nnaapureina, joilla olisi seuraa ja ehkä hiukan iloakin toisistaan,\nsiitä uneksin vielä. Minä kuvittelin sinut istumassa vierelläni,\npuhelemassa hiljaisella, hyvällä tavallasi, ja minä puhelin itsekin\nsinulle iloiten siitä, että sain ja osasin tehdä niin.\n\nMutta tämän lisäksi oli minulla toinenkin toivo. Minä suorastaan\njanosin tietoa siitä, muistitko sinä minua ja oliko yhteinen kävelymme\nsinulle ollut samaa, mitä se oli ollut minulle. Houkkio kun olin,\nuskoin minä moista. Minä olin siinä suhteessa poikkeukseksi oikein\ntavallisen miesmäinen. Miehen on niin helppoa uskoa, että hän on tehnyt\ntoiseen jonkinlaisen vaikutuksen. Eihän tuo heikkous yleensä minua\nvaivannut, mutta luulen, että se tässä johtui ikävästä saada kipeneen\nelämän kaunista runoutta heijastumaan oman elämäni särkyvään kuplaan.\n\nKun muutimme tänne, kuulin, että olit sairas. Minä valvoin vuoteellani\nsinun tähtesi. Minä koetin aavistaa, kärsitkö sielun vai ruumiin\npuolesta. Oliko se Jumala, johon niin lapsellisesti uskoit, sinut\njättänyt, vai oliko se elämäntehtävä, jonka äidiltäsi olit perinyt,\nkäynyt sinulle liian raskaaksi. Niin kysyin itseltäni sinun\nsairastaessasi, niin kysyin sittekin, kun näin väsyneet, kalpeat\nkasvosi ikkunassa.\n\nKun rupesit toipumaan, toivoin tutustumista. Silloin matkustit pois.\n\nMelkein katkerana koetin sen jälkeen työntää sinut mielestäni. Sinähän\njätit minut tahallasi -- -- kiusalla -- juuri kun olin tullut luoksesi.\nSiksi en tahtonut ajatella sinua enää.\n\nMutta sitte palasit, ja tänään olet käynyt meillä.\n\nMitä minä sanon siitä? Sinä olit sama kuin ennen, sen näin silmistäsi,\nolennostasi, sen kuulin niistä kauniista kuvauksista, joilla sinä\nElinan mieliksi koetit minua ilahduttaa. Mutta minulle sinä et ollut\nsama. Sinullakaan ei ollut sijaa minulle. -- Eräs vieras nimi oli usein\nhuulillasi. En tiedä, missä suhteessa olette toisiinne, mutta minä en\nvoinut olla kysymättä itseltäni: olisikohan sinulla ollut minulle sijaa\nenemmän, ennenkuin tapasit tuon toisen?\n\nJoku kirjailija on jossain sanonut, että on turvallista tietää kuoleman\naina tulevan oikeaan aikaan. Ainakin minulle on kaikki elämässä tullut\nliian myöhään -- tai oikeammin, minä olen itse myöhästynyt. Kun\nkiiruhdin isäni tautivuoteelle, myöhään. Hän oli kuollut. Kun pyrin\nsinun luoksesi, tulin myöhään. Onnettomuus tapasi tiellä. Liian myöhään\nElina alkoi ymmärtää, miten suuressa avun tarpeessa olin, liian myöhään\nkolkutti kirje omaisteni ovelle: he eivät enää voineet eivätkä\njaksaneet auttaa. Ja nyt, kun vihdoin pääsin luoksesi, tulin -- liian\nmyöhään.\n\nMutta niinhän olikin, että kuolema tulee oikeaan aikaan. Ehkä se korvaa\nelämän myöhästymiset.\n\nKuolema, sinä erehdysten korjaaja, joko alan sinua odottaa, sinua ja\nsitä, mitä myötäsi tuot, olipa se sitte puhdistavaa kiirastulta,\nsovittavaa selitystä tai muuta, jota ei ajatukseni jaksa käsittää.\n\nMutta paras, kun en odota. Se hyvä, mitä olen odottanut, sitä ei ole\nkuulunut. Ehkä sinä, tyyni kalpea viikatemies hyvyydessäsi tulet\nodottamattakin -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini nousi, heitti huivin hartioilleen ja hiipi hiljaa huoneesta.\n\nKaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hän kulki varovaisesti ruokasalin\nläpi etehiseen ja sieltä ulos.\n\nPuutarhasta lehahti kukkien tuoksu häntä vastaan. Aurinko oli juuri\nnoussut, ja sen kirkkaat säteet pujahtelivat iloisesti paikasta\ntoiseen. Havahtuen karistelivat kukat kastepisaroita hiuksistaan.\nHiljainen tuulenhenki humisi huomentervehdystään puitten latvoissa, ja\naamukasteessa kimalteleva nurmikko ihasteli omia, auringon kirkastamia\nhohtohelmiään. Nukkuva luonto nousi unestaan. Toini kulki edestakaisin,\nedestakaisin käytäviä pitkin.\n\n-- Ei tyyntyä syömeni malta, se viel' yhä myrskyää. -- Sen hän tunsi.\n\nMiksi, miksi, tiedusteli tuskaisena hänen sydämensä.\n\n-- Ja miksi minäkin, -- heräsi sitte syyttelevänä kysymys, -- miksi\nvain lisäsin kuormaa? Miksi olit perheinesi, oloinesi mielessäni vain\nsilloin, kun kaipasin jotain mieltäkiinnittävää, jotain ajatuksia\nantavaa tai ajatuksia haihduttavaa. Miksi en sinussa kohta nähnyt\nlähimmäistä, joka tarvitsi minua?\n\nToinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain\nvilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he\nolivat keskustelleet yhdessä kävellessään.\n\n-- Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän\njäämeren -- niin sinä sanoit. -- Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta.\nMutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa. --\nLiekö sitte oma syyni, vai miten, mutta eihän mahtava merenvirta voi\njoka poukamaan poiketa, ei joka rantaa huuhtoa.\n\nToinin katse sumeni kyyneliin.\n\n-- Voi Eero, Eero! -- Etkä vain sinä, mutta kaikki ne sadat, tuhannet\nja miljoonat -- miksi on heitä niin paljo, heitä, joiden sisin jäitä\nsulattavan lämmön puutteessa jää kylmänä kuolemaan, vaikka jokainen\nihmislapsi on onnea ja elämää varten luotu?\n\nVai onko?\n\n-- Niin, lopullisesti tietysti -- mutta kuuluiko ehkä sortuminenkin\nvälttämättömänä renkaana elämän kehitysjaksoon, ja jos niin -- -- --?\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini lähti ajatuksiaan pakoon.\n\nSairashuoneessa oltiin varmaan jo valveilla. Hän tahtoi tiedustella,\nmitä sinne kuului.\n\nKeittiössä ei ollut ketään, ei viereisessä huoneessakaan. Lasten\nvuoteet olivat tyhjinä. Näytti siltä kuin he vasta olisivat nousseet.\n\nToini raotti varovaisesti sairashuoneen ovea. Ensin hän ei nähnyt\nketään, mutta kun raotti enemmän, huomasi hän kaikkien olevan koolla\nvuoteen ympärillä.\n\nHän pysähtyi epäröiden. Silloin narahti ovi.\n\n-- Äiti, kuiskasi Helmi.\n\n-- Tulkaa sisään, Elina rouva viittasi kädellään, hetkeksikään\nirroittamatta katsettaan kuolevasta.\n\nToini pysähtyi vuoteen toiselle puolelle pikku Viljon viereen. Poika\npainautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin\nnyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle.\n\nYhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin.\n\n-- Sinä tulit kuitenkin. -- Huulet vetäytyivät omituiseen,\nvierasluontoiseen hymyyn.\n\n-- Niin tulin. -- Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän\nkuumehoureissaan vaiko tajussaan.\n\nSilloin näytti siltä kuin kuoleva olisi huomannut erehdyksensä. Katse\netsi Elinaa.\n\n-- Nosta, -- pyysi hän äkkiä selvään ja tuskaisesti.\n\nElina kumartui häntä auttamaan. Silloin hän kuin yliluonnollisen voiman\nnostamana itse kohosi istualleen.\n\n-- Kiitos, kiitos, sanoi hän selvään, katse säteilevänä. Hellä,\nhyväilevä silmäys kiintyi vielä lapsiin, sitte hän painui vuoteelle,\nrinnan pari kertaa korahtaessa.\n\nHenki oli lähtenyt.\n\n\n\n\nKuoleman jättämä jälki on aina tuntuva ja syvä. Mutta joskus se saattaa\nolla tavallistakin tuntuvampi. Ja sellainen se oli Eeron kodissa.\n\nNe elämän iloiset äänet, joita Elina emäntä talossaan oli edustanut,\nvaikenivat kokonaan. Hän oli aivan surunsa murtama. Hän suri\n\"parhaintaan\", toisten hylkäämää, usean ylenkatsomaa, joka kuitenkin\noli ollut kukkien kasvattajana hänen elämänsä tiellä ja jonka raskasta\nkuormaa hän oli kyennyt keventämään paremmin kuin kukaan muu.\n\nKohta isän kuoleman jälkeen joutui Viljo vuoteeseen. Hän sai kuumetta\neikä se ottanut väistyäkseen. Hän sairasti kuin vesa, joka lujasti on\nkiertynyt vanhan puunrungon ympärille, sairastaa, kun vanha puu kaatuu.\n\nToiset omistivat nyt hänelle kaiken sen hellän huolenpidon, minkä\nvainaja ennen oli osakseen saanut.\n\nEeron oma huone, jossa hän lepäsi, oli kaunis kuin kukkastarha. Siellä\noli suuria valkeita liljoja, Toinin sinne tuomia, ja tuoksuvia ruusuja\n-- sekä Toinin hankkimia että kotikasvatteja. Taustana olivat ne\nkauniit kotikasvit, joita Eero ja Hilkka yhdessä olivat hoitaneet.\n\nSenjälkeen, kun Elina oli saanut muun järjestetyksi huoneessa, asetteli\nToini Hilkan avustamana sinne kasvit ja kukkaset. Elina oli silloin\nViljon luona. Kun hän palasi ja näki huoneen, herahti hän itkuun.\n\n-- Voi, kuinka olisi iloinnut -- jos olisi nähnyt, -- sai hän\nnyyhkytyksiensä lomasta sanotuksi.\n\nKaikki toivat sitte jäähyväislahjansa sinne, väsyneen taivaltajan\nlepokammioon. Hilkka piti kuitenkin pääasiallisesti huolta huoneen\nkukkasista. Se oli hänen viimeinen rakkaudenpalveluksensa.\n\nPerheen kaikki jäsenet tuntuivat surussaan painuvan toisiinsa läheisen\nläheisesti kuin vaaran hetkenä linnunpoikaset pienessä pesässä. Se\nsuru, joka heitä yhdisti, ei ollut ainoastaan suuri, siinä oli samalla\njotain lämmintä ja nostavaa. He eivät muistelleet elämän meren hylkyä.\nHe olivat löytäneet sellaista, mitä ei toisten silmä nähnyt, sillä he\nolivat tunteneet ja rakastaneet häntä.\n\nKohta kuolemantapauksen jälkeen kirjoitti Elina Eeron äidille. Vanha\ntohtorinna itse, Hanna sisar ja pari nuoremmista lapsista saapuivat\nhautajaisiin. Kunnioittamalla kuollutta he tahtoivat korvata sen, mitä\naikaisemmin olivat laiminlyöneet.\n\nVarhain hautajaispäivän aamuna, ennenkuin toiset vielä olivat nousseet,\nkävi Toini kuolintalossa. Yhdessä Elinan kanssa he menivät Eeron\nhuoneeseen ja siellä viipyivät kauan. Mutta kun he palasivat toisten\nluo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin\nolisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa.\n\nSe saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut\nsuuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna\nsisar ja Toini Hilkan kanssa. Seuraavilla rattailla tulivat Heikki,\nHelmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet.\n\nIhmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän\ntunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa. Auringonpaiste, kauniisti\nkukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti\npuhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi\ntekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden\nraunioilla.\n\nMurtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa\nalle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä. Näytti siltä kuin hän ei\nolisi nähnyt eikä kuullut mitään.\n\nHaudalta palattaessa juotiin maalaistapaan kahvit kuolintalossa.\nSilloinkin pysytteli vanha tohtorinna erillään muista. Hän ei jaksanut\nolla seurassa. Hänen täytyi yksin saada kantaa surunsa suurta taakkaa.\n\nHänen selkänsä oli kumartunut ja hänen päänsä painunut syvälle näinä\npäivinä, sen huomasivat hänen lapsensa.\n\nAinoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle\njotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää.\n\n-- Te olitte poikani ystävä. -- Hän lähestyi Toinia.\n\n-- En, -- niin, -- ei, ette saa kiittää. -- Se pisti kuin puukon kärki.\n-- En minä kiitoksia ansaitse.\n\n-- Päinvastoin, -- lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja\nhuoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois. Hänen olisi ollut\nmahdotonta selitellä mitään ja yhtä mahdotonta ottaa vastaan kiitoksia.\n\nVanha tohtorinna yritti kerran uudelleen. Hän lähestyi rouva Hagertia.\n\n-- Tyttärenne oli niin hyvä Eerolle.\n\n-- Ei hän ole tyttäreni, oikaisi rouva Hagert.\n\n-- Tyttären sijainen kuitenkin, eikö niin?\n\n-- Tavallaan.\n\n-- Minä olen niin kiitollinen --. Vanha harmaa pää tutisi ankarasti. --\nMutta minä kadehdin myöskin. On niin katkeraa -- -- vasta kuoleman\njälkeen huomata -- miten olisi voinut olla.\n\n-- Mitä te sanoitte, kysyi rouva Hagert melkein tuimasti. Hän oli\nkäynyt vähän huonokuuloiseksi.\n\n-- Sanon vain -- -- Me emme ole toisillemme niinkuin pitäisi -- ja se\non sitte niin katkeraa.\n\nRouva Hagert vavahti, mutta sitä ei tohtorinna huomannut. -- Kyllä minä\nkuitenkin häntä rakastin, mumisi hän, huojutellen harmaata päätään.\n\n-- Kyllä minä rakastin, kyllä minä rakastin, toisti hän moneen kertaan.\nMuuta hän ei puhunut koko iltana.\n\nRouva Hagert teki kohta senjälkeen lähtöä. Hän oli kovin väsynyt.\n\nKotiin tultuaan ei hän jaksanut kuunnella edes kertomuksia pikku\nViljosta, jonka luona Kaisa oli ollut toisten käydessä haudalla. Hän\nmeni omaan huoneeseensa, pani lepäämään ja lepäsi pitkään.\n\nSillä aikaa Toini alkoi kirjettä Eilert Olsenille. Hän oli vielä\nkirjoittamassa, kun täti kutsui. Hänellä oli asiaa. Tahtoi puhua pian,\nkun oli niin väsynyt.\n\nToinista täti näytti huolestuttavan heikolta. Sentähden hän ehdotti\npuhelun siirtämistä huomiseen.\n\n-- Ei, ei, nyt se on sanottava. -- Rouva Hagert puhui katkonaisesti ja\nlyhyeen. -- Sinä tiedät, minkälaista meillä ennen oli yhdessä -- niin\nhyvää. Ymmärtämys yhdistää. Mutta sitte aloin ajatella, että olin liian\nhyvä. Ajattelin vain, mitä olin tehnyt sinulle ja mitä minulla oli\noikeus vaatia. Se vieroitti. En enää nähnytkään toista puolta. -- Kun\nsairastuit, minä melkein suutuin, mutta kun huononit, ymmärsin, mitä\nolit ollut minulle.\n\nToini teki keskeyttävän liikkeen, mutta täti ei siitä huolinut. Hän\njatkoi vain. -- Silloin alkoi taistelu. Kun sitte tohtori puhui\nterveydestäsi ja matkasta, suutuin taas. Elämä ei ollut hemmoitellut\nminua, sentähden minäkään en tahtonut hemmoitella toisia. Olin\nmielestäni oikeutettu ajattelemaan itseäni. -- Annoin sinun matkustaa\n-- mutta tunsin kylmyyttä, sillä taistelin yhä. -- Mutta tänään haudalla\nja sitte kun -- -- Ääni rupesi värisemään. -- Lähde, lapsi, minne\ntahdot! Ajattele itseäsi! Täytyyhän sinunkin saada valita oma urasi ja\nelää omaa elämääsi!\n\nToinin kädet kiertyivät samassa tädin kaulaan ja poski painui poskea\nvastaan.\n\n-- Täti rakas, kaikki on hyvin, kunhan ymmärrät ja -- -- --\n\n-- Älä -- älä. Ei nyt puhuta, kun mieli on liikutettu.\n\nSamassa nakutti Kaisa ovelle tullakseen kattamaan illallispöytää. Puhe\nkatkesi siihen, eikä sitä sitte enää jatkettu. Mutta illalla hyvää yötä\nsanoessaan vanha rouva entiseen, mutta viime vuosina unohtuneeseen\ntapaansa suuteli Toinia molemmille poskille, otti hänen päänsä käsiensä\nväliin, katsoi syvälle silmiin ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua,\nlapsi. -- Ja Toini vastasi kietoen kätensä hänen kaulaansa: hyvää yötä,\nrakas äiti-täti!\n\nKun Toini avasi huoneensa oven, sattuivat hänen silmänsä ensimmäiseksi\nkeskeneräiseen kirjeeseen.\n\nMiten kummallista! Äsken juuri hän oli istunut kirjoittamassa kokonaan\nsen valtaamana, mitä haudalla oli kokenut ja kuullut, ja nyt olivat jo\ntoiset vaikutelmat työntäneet kaiken tuon syrjään.\n\nHän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, voimatta jatkaa kirjettään.\nMutta sitte sulautuivat kaikki eri kokemukset ja vaikutelmat yhteen,\nihanaksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän tarttui kynään ja\njatkoi:\n\n-- Kerroin jo hautaustoimituksesta, miten ehjästi ja johdonmukaisesti\nkaikki siellä korotti mielen yli sen, mikä oli särkynyt, tuhoutunut,\nsiihen ijäisyysmaailmaan, jossa \"vajaa lakkaa\".\n\nSenjälkeen kun tuota kirjoitin, olen omastakin puolestani kokenut\npaljo. -- Tie on auennut. Olen vapaa suunnittelemaan tulevaisuuteni\nsuhteen, miten vain tahdon. Minua ei sido muu kuin sydämen rakkaus,\nmutta se onkin lujin side.\n\nToiste kerron enemmän tästä. -- Omat asiani tuntuvat nyt niin\nmitättömän pieniltä, vaikka ne toiste taas pyrkivät anastamaan liiankin\npaljo alaa.\n\nPalaan vielä hautajaisiin. Siellä tuli niin elävänä mieleeni eräs\nseikka tai sanoisinko kokemus, josta teki mieleni kertoa jo silloin,\nkun yhdessä ihailimme Tanskan taidetta.\n\nMeillä on täällä Suomessa eräs kirkko, jonka maalauksista on paljo\npuhuttu ja kirjoitettu.\n\nEn käy niitä ensinkään arvostelemaan. Siinä suhteessa saattaa tietysti\npitää eri näkökohtia silmällä. Sanon vain, mitä ne minulle ovat\npuhuneet. -- Ja sanon vielä senkin, että jos kerran saisimme kulkea\nsiellä yhdessä, niinkuin Uudessa Glyptothekissä, luulen, että Te\ntuntisitte samaa.\n\nKun ensi kertaa astuin tuohon kirkkoon, teki se minuun mitä valtavimman\nvaikutuksen.\n\nKirkkoa ympäröivän lehterin pohjaväri on ikävän harmaa: Painostavan\narkielämän raskauden tuo se kohta mieleen. Tämän arkisuuden ympäröiminä\nkulkevat nuoret pojat kantaen elämän taakkaa ruusuineen ja\nohdakkeineen.\n\nMikä kantaa kumartuneena, mikä suoraselkäisenä, mikä kevyen\nhuolettomasti, mikä tarmokas ilme kasvoillaan.\n\nMutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa\nkatsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa,\nikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa\narkielämän harmauteen.\n\nJuuri samaa olen viime aikoina tuntenut.\n\nElämä on puhunut minulle voimakkaammin kuin koskaan -- ensin luonto\nsiellä Alppien maassa, sitte ihmiselämä yksinkertaisine ja kuitenkin\nniin ihmeellisine vaiheineen. Olen nähnyt niin paljo surua ja kuitenkin\non kuin nyt vasta ymmärtäisin, miten suurta ja ihanaa elämä on.\n\nJoka keväästä, joka talven vallan voittaa, joka aamusta, jolloin pimeys\npakenee valon tieltä, tahtoisin kiittää, sillä ne julistavat kaikki\nelämän ja totuuden voittoa.\n\nMe puhuimme niin usein yhdessä perinnön merkityksestä. Te painostitte\nsen peloittavaa puolta ja -- olette oikeassa. Mutta olemmehan kaikki\nmyöskin saaneet Eedenin perinnön, jonka vaikutuksia ei mikään voi\nkokonaan tyhjäksi tehdä.\n\nSiksi juuri puhuu nouseva päivä ja kukkiva kevät ijäisyyselämästä,\nijäisyystotuuksista, joita ei mikään voi tyhjäksi tehdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini antoi kynän painua ja ajatteli hetken. Hänen sielunsa silmäin\neteen kohosi kuva hiljaisesta, kirkaskatseisesta miehestä, joka oli\nsuuri nöyryydessään, jaloudessaan, mutta jolla oli suuri surujen taakka\nkannettavana.\n\nHän tarttui äkkiä uudelleen kynään.\n\n-- Olen kirjoittanut tästä kaikesta, sillä sydämeni on näinä viime\naikoina ollut niin tulvillaan. Mutta olen tehnyt näin myöskin siksi,\nettä tahdoin lähettää juuri tämän tervehdyksenä Teille.\n\nElämä on oikeastaan samanlaista kaikkialla, ja jokaiselle meistä tulee\naikoja, jolloin on hyvä muistutella itselleen ja muille, että\najallisuuden vajavuus on lyhytaikaista ja se mikä on ijäistä, se\nvoittaa kerran...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kauan istui Toini ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte hän havahtui,\nnousi ja veti käärekaihtimen ylös.\n\nKuulakan kirkas oli elokuun aamu. Kasteen kyynelissä kylpi maa idässä\nsarastavan päivän kirkastamana.\n\nAurinko nousi.\n\n\n\n"]