[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ff_rp6t58ivWyGHamqD1j0_kH12vLtsdZ6B048Y3jE54":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3320,"Orjavallan perintö","Eronen, Simo",1881,1936,"3320-eronen-simo-orjavallan-perinto","3320__Eronen_Simo__Orjavallan_perintö","Romaani Kannakselta","romaani",[],[],"fi",1920,null,50252,342216,false,74992,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Orjavallan perintö: Romaani Kannakselta\" by Simo Eronen is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in a lively summer villa community near St. Petersburg, where the affluent gather, displaying their wealth and social status. The narrative seems to follow the lives of various characters as they navigate their circumstances, revealing societal dynamics and personal aspirations within this privileged environment.  At the start of the novel, the scene is set at a railway station where the anticipatory crowd awaits the arrival of a train from the capital. The detailed descriptions highlight the elegance of the wealthy women adorned in current fashion and the interactions among the elite, intermingled with hints of social tensions, particularly towards the Jewish community. Amidst the chatter and atmosphere, two key characters, Salamon Hakuli and Jaakko Vesterinen, emerge, showcasing their contrasting views on wealth and property in contemporary society. The setting hints at deeper explorations of class struggles and personal motivations, laying the groundwork for the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Romaani sijoittuu Karjalan kannakselle aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Se kuvaa Pietarin läheisyyteen syntynyttä loisteliasta huvilayhdyskuntaa, jossa säätyläisväki viettää kesiään ja seuraa maailman menoa. Teos tarkastelee alueen sosiaalisia suhteita ja historiallista murrosta.","Simo Erosen 'Orjavallan perintö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3320.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ORJAVALLAN PERINTÖ\n\nRomaani Kannakselta\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTaajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla\nodottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat\npääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet\nvirkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen\nedes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla\nsopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja\nnäytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet\npukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden\nvaatetukseen.\n\nKirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko\nasemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana\nedestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui\ntietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa\nmyös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata,\nselvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut\nmaailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä\nKannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö\nasusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista\nvälittämättä.\n\nAinoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein\nsilmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi\ntavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin\nhävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö,\njollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut\nennättänyt jo liian lujaan juurtua.\n\nTämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana\njuutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista,\njoten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa\nkäyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt\nmatkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan\nvarakasta, valikoitua väkeä.\n\nTämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi\nsilmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään\nhalpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan\njoukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja\npehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti\nnotkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta\nhartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä\npyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine\nsulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet\nmuotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan,\nja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden\njalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas\nhajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää.\nSe ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin\nnautintoihin kiehtovana.\n\nNo, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla\nhuvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja\nnaiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja\npuhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva,\neivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen\njäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti\nnäkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin\nsiedettävästi.\n\nAsemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa\nisot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan.\nKorien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan\nheiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia\nkeikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa\nostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen\nkorien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien\nhätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä\nkoettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella.\n\nToinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen\nmatkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä.\nSiihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava\nhedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin\npuetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli\nvarsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne\nsilloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan.\n\nJuna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet\nhuvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan\nhermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi,\naaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei\njunan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli\nslaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden\nsuurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään\nyksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään\nkuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan\nhalailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on\nvasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään.\n\nTäällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin\ntäysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän\nparhaaseen kävelyaikaan.\n\nVaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä\nsuomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin\npaikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän\nihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen\nseinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein\nkuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella\ntuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja\nkovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta.\n\nItse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin\nhäpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana\nkuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja\nhienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun\npujahtamaan.\n\nMutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja\nkomeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen\nja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien\nvarastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle\ntaka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä\nhevosten pidinpuomi.\n\nTäällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi\nainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen\nverran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan,\nmelkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli\njo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan\njuontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua\nja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt\nkuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten\nseisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi\npuolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi\npohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta\nlevisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.\n\nAjurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti\npidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten\npäitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja\nheinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat\nsiinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan\nkuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet\ntähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä\ntappelullakaan niitä liikkeelle saanut.\n\nAjurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa\nnäissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin\ntuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että\ntäällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä\nyksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan\njoku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin\nnäytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.\n\nPuheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin\nsetakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet,\nniiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin.\nVälillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja\nhuvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset,\ntullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon,\nylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei\nsiinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska\nsetakkaa odotellessa.\n\nPuheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä\nasemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle\nasemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja\nsetakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi\nniistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen\nkorva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin\nolla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan\npitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.\n\nVaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen\nsyytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä\nsetakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka\nmaksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti\noli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.\n\nNiin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin\ntavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista,\njotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet\nmyydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman\nkorkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä\npalstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä\nsetakoita, paranevaa ansiota kaikille.\n\nTosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen\nkautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita\npieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen\nrahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä\nlaihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.\n\nTämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään\nmieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla\nkonnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä\nniinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten\nja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla\nrehennellessä.\n\nEhkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin\nhämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi\nasti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty\ntottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi\ntuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra\nrehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät\nmuille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin\nperillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä\nvielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla\nparemmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki\nmielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.\n\nVähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet\nyhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan\nkuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale,\njota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin\nSalamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja\nhän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä\nasemalta muutaman syrjätien varrella.\n\nSalamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan\nlohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä\nkauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat\nruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä\nkerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle\nasemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen\npäivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin\nnaapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville\ntuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut\nMooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.\n\nToisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs\nkeskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut\nsyrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan\nkeskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko\nVesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen\nisoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista\nsuunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen\nnakkasi Salamonin kehumisten lomaan:\n\n— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi\nvetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.\n\n— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se\nnaapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja\ntyhmempäänsä opastanut.\n\n— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää,\nselitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen\nMooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa\nsen tilan hinnan.\n\n— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin\nhuviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja\ntaatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet\nja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna\nhuviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit\nkilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!\n\nYleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko\noli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin\nlepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:\n\n— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria\nnyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin\nmikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan\nsuvaitsee maksaa.\n\n— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet\nkuorossa.\n\n— Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä\ntoisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin,\nJaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan.\n\nNäissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus\nJaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka\noli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin\ntilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin\npahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt\ntiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen.\n\nEi Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain:\n\n— Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset\nhätäisemmät myydä.\n\n— Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa\nvihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua\nasemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys,\nsamanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan\nvaiheen joutuessa.\n\nRivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen\nkuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne\nveitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli\nsetakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan\npahasti yllätetyksi.\n\nKun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen\nsuoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs\nheitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä\nsolkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin,\nvarsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa\nhuudossa ajurien kesken.\n\nSalamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan\nhänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi,\nmutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän\nmatkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti\nvaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan.\nNähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta\npoikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa\nJaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan.\n\nSiinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä\ntöykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa\nhuikkasi Jaakolle:\n\n— Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan\nsainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi.\n\nJaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori\nsitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAjettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka\nkahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja\nmyymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan\ntöherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki\novien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.\n\nTien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla\nkuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden\nsisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan\nparhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla\nvoimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen\nruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin\nsaivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus\nsivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.\n\nTovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle.\nLeveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta.\nVain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin\nvähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden\nlomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä\nvähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja\nniinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen\ntämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun\nlumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien\npäähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.\n\nMetsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden\nkuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien\nhimmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja\nmaaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä\nlemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän\njälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu\nerikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa,\nvoimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen,\nsalaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää\npovessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.\n\nSekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin.\nKumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista\nhölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään\nsilläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi,\ntäydemmäksi.\n\nSe metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa,\nniinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja\nsavipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.\n\nMutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä\nhommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien\nvalaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi\nsuurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä\ntaisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä\nmaaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti,\nmutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut\ntyhjentämään.\n\nToisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden\nmukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka\ntäällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton:\nKuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi\nhuvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää\nkasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös,\nsillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut\nenää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä\ntai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen\nkukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen\nperästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään\nmieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla\nomistajalleen hyödyksi.\n\nJaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään\ntoisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla\nhiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli\nhänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen\nsijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan,\njonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta.\nTämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi\nkelpaavaa maata aivan liian vähän.\n\nMyös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut\nsallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten\nvälissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan\nhyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen\nhinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut\nhuvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna.\nSitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta\nitsepäisyydestä.\n\nMari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän\nmaansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan\nsen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi\ntoimeentulonsa hankkia.\n\nNo myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta\nliikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa\nvanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen,\nsaatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.\n\nTotta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää\njuolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin\najatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan\nhuviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään\nkangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.\n\nNiiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka\nJaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain\npitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää,\nettä oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle\nmiehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta\nneuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut\nsaamaan.\n\nJaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut\nhänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden\nnaurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.\n\nJaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia\nkohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan\nsiirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja\nsamalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut\neliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.\n\nOli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä\nkuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla\nmetsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt\nmieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän\nselittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän\noikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui\nvain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman\nsetakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen\nmieleensä juolahti:\n\n— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon\nmaailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa\ntällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan\nnäitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta\ntekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain,\nrahanpyydössähän tässä ollaan!\n\nJaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa\nkokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä\noli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt\nvuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut\nrahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui\nhänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin.\nRahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten\nkuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä\nniissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen\nperheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.\n\nKronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä\nei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa\najuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa\noli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä,\nniinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut\nmitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset\npelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten\nnaikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin\nsyöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi\nnukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla\ntai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana\nviimeiselle tielleen.\n\nYpöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä.\nOli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä\nkaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt\nhäntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden\nmiesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös\nerottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä\npyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia,\nyritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema,\njonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella\nhevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että\nhevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan,\nennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä.\nSilloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle\npuoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta\nruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä\nkeskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut\nja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa,\nosasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään\nsitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä\npojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.\n\nNo mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään\nmuuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko\nsukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä\nelämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain\nnähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja,\nkaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita\nihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut\nkuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan\nmaailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen\nmukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin\njuutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina\nuutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen\nparemmin perille päässyt.\n\nJaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin\nhämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi\ntäyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan\ntyynnyttääkseen ajokastaan.\n\nMetsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta\nalamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei\nollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä\ntarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen\näskeisille laduilleen.\n\nKoko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman\ntyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja\najuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut\nvieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus\nsilloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli\nheittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille\nmarkkinoille onneansa yrittämään.\n\nMutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi\nyksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta\nheti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein\ntodenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin\ntulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei\nkäden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin\nniin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten\nsaada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä\nniihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa\nperheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne\najuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat,\norjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää\nniistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt,\nja niin tekivät kaikki naapuritkin...\n\nJouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein\nasumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon\nkeskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn\npietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia,\nsillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja\npian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.\n\nJaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen\ntulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi\nruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja\nhopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän\nteki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes\nkatsahtaen.\n\nJaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen\nteki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan\nhyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta\nkylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain\nepäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti\nhevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen\nneljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei\nkuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala\nrakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten\nkoko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen\nmaan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien\nnaapuriensa halveksivilta katseilta.\n\nKöyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt,\nkaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin\nmoni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin\nettä sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa\nuusia.\n\nMutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli,\nvaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa,\ntunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin\nympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa\nperustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja\nsentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä\ntaloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike\nkukoisti sen sisällä.\n\nSe oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti\npyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten\nkantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri\nsellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.\n\nSainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja.\nRuokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä\nikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen,\nikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka\ntäytti koko rakennuksen keskiosan.\n\nSainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa\nkarjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän\npienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi\nkeskipäivälläkin hämäräksi.\n\nHuoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle\nkyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein\nselkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat\nehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten\nkulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin\nettä oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten\npöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan\npesuakan kädenselkää.\n\nHarvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä\nkasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja\nteevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat,\nniin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä.\nLainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja\npäällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi\ntiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se\njaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden,\ntupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi\nlikatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden\nkohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.\n\nSainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä\nkorkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni\nmahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi\nkookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden\nääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen\nja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli\nhänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia\nvesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä,\nkolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita\nsattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita\nsekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle\nvalumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia,\nsiksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin\nmuutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä.\n\nVielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä\noleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia,\npuolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita,\nlikaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia\nherkkuja.\n\nOikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan,\nei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut\nvoileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen\nläkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä\nlaudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin\npistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m.\nsyötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle\ntai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun\nkaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa.\n\nHellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko\ntarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä\najoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa.\nKatossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin\nsakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma\nTereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän\noven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen\ntuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva\nhella kyllä huolen.\n\nItse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä,\nlikainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli\nhän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä\nmyymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli\nhänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus\ntai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja\nhauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan,\nvaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy\nkadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti\nmuitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja\nhaukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi\nparittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka\nolisi muka ollut ruunun lukkojen takana.\n\nEi, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita\nsanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan\nhuoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään\ntavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat,\nsekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti\nläiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä\nverrattomalla taidolla ja nopeudella.\n\nMutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse\nTereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä\nja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä\noikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja\npehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt.\nJa turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua\ntiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja.\nHuomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä\nhymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä\nhamasta lapsuudesta asti.\n\nMutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja\nTereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska\nparittaja ja pirtusaksa?\n\nSitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen\ntoisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa\nyömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi\nkirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura.\n\nMitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse\nharjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan\nsainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien\nkautta, ei itsensä Tereskan.\n\nLiikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen\ntarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin\nyhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa\npidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain\ntoisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin\nsinne teet ja muut sakuskat.\n\nSilloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja\nvääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä\nkulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa,\nja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä\nhänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin\ntietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin\nkorvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä\ntakaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä\nei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli\nsukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle.\n\nNähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään\nvälikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan\nsiellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli\nnäet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei\nse kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä\noli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä\nkaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni\npöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään,\nvaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu\npitemmälle venyi.\n\nNiin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja\nviivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken.\nMutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta\npovellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin.\nEikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä\nnäkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan,\npistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä\nmojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili\nsiellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa\nedes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein\nparhaimmat ystävänsä.\n\nSemmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita\noli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti\nse oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin\njunien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja\nkun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä\nsainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää\npitkälle ohi puoliyön.\n\nEi muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain\nväkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä\nsainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi\nkuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset\nnuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä.\nVähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää.\n\nItse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin\nkotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja\nmankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän\nkuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä\nmankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu\nniin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan\nlämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä\nvasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua\nsainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin\nolisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan.\nJos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli\naivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman\nkaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän\nansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin,\nsilloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien\nkera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan\nIsraelin korvaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli\nnimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti,\nettä siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat\nolleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella\nkiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain\nrakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.\n\nYhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä\nkesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin\nasti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista,\nja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä\nKronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut\najatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin\nsetakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla\nkotinurkilla.\n\nNäin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua\nentisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista\nkiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman\nseikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus,\nja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan\nihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden\nlaajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi\nrakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka\nrakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana\nihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo\nkiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven\nansioista.\n\nNäiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli\nyhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai\ntämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka\nkerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä\nolevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen\nsiirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.\n\nMutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti\nsiellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.\n\nSalamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin\nse tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä\nkalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin\nkantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina\nelelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen.\nKaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.\n\nLopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että\nälyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä\nsen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita.\nVarsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis\nmyönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa\nhöpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi\nihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea\nolkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi\nulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti\nalkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina\nvinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli\nohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei\nollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein\neri taloksi muusta ruumiista.\n\nHarras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä\nihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi\nsen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas\npuhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko,\npyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.\n\nTilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa\nvuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin\narmahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi\npihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella\nLazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä\ntyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran\npalkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin\nlahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella\noli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita\nhän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä\ntarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron\nperään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.\n\nNykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin\npitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet\nelellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana.\nEi huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan\nniin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan\nkera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle\nherrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.\n\nKokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän\noli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti\nvinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.\n\nTämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa\nryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän\nviime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän\nkävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta\nLaatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja\ntuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä\nhuvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon\nrannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.\n\nTämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui\nvuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana,\ntarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään\ntullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli\nsaanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme\npäivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa.\nMuuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja\nsainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.\n\nViimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta\narvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa\nmillään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan\nHän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään\nja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät\nsynnynnäiset seuramieslahjansa.\n\nSalamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa\nedellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä\nvastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale,\noli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki\noli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka\noli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt,\nkähärä ja hiukan harmahtava täysparta.\n\nKäytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon\nesiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton\nsäyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja\nsilloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi\nhänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.\n\nTämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden\nvalittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja\nystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi\nkerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi\nnäiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta\nterästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen\nlitkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.\n\nMutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin\nnaapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta\najoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa\ntyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan,\nmutta Jaakkoa ei vain kuulunut.\n\nJo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta\nrehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi\nmainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui\nSalamon sillä kertaa.\n\nTotta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa\nvetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että\nhevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään\ntoisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti\nJaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi\nkokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin\npyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.\n\nSainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia.\nSitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko\nhalveksivasti naurahtaen:\n\n— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista\npiisaa.\n\nMetsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea\nhöyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin\nvahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen\nläpi vain kellahtavina pisteinä.\n\nJaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää\nperäytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän\nmelun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen,\npunoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja\npainoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä\ntavallaan:\n\n— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo\naloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.\n\nJa tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen\nselitellen:\n\n— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun\nlitkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli\nveikkonen.\n\nJaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin\ntoimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen\njoudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi\njo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.\n\nTässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko\nmalttanut olla huomauttamatta:\n\n— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.\n\n— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie\nmaksan kitisemättä.\n\n— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään\neteenpäin.\n\n— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan,\nmuuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.\n\n— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon\nympärillä.\n\nJaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja\npäätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.\n\nMutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa\nalkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:\n\n— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet\npistettiin jo peukaloa, että lähdetään.\n\nLähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja\nsilmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi.\nSiellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.\n\n— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon.\n— Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee\nsemmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa\nLaatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.\n\n— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun\noikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.\n\n— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en\nläksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin\nsittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.\n\n— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei\nolla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.\n\n— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois\nitsekin etkä toista kadehtisi.\n\nNäin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin\npalstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton\nvastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet\nvielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun\nAntonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.\n\nMutta Anton aloitti säyseästi:\n\n— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia,\nmyynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla\ntoinen aika, että on pakko myydä.\n\n— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että\nsitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat\nsiitä tarjotaan.\n\n— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän\nmaa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän\nyhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.\n\n— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. —\nAjelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella,\nkauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat\nvalmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös\nsie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?\n\n— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta\nemmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo\ntaitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.\n\nMutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa\nelämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen\nvormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:\n\n— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan.\nAivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen\nkävellä semmoisissa?\n\nMoosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan\nja haasteli naama säteillen:\n\n— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.\n\n— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta\nonhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat\novat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä\nkatoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.\n\n— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen\ntyperiksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja\nsaappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään.\nMutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä,\net mitään muuta.\n\n— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin\nmaatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien\nainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi\nvaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä.\nPitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja\ntaatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on\nkallista tavaraa.\n\n— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas\nkokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä\neikä Salamonin.\n\nToisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli\nlerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:\n\n— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme\ntehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs\nmahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.\n\n— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö,\nselitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle\nja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme\nme luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie\nyhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni:\nTulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä\noppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa,\nsilloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on\neikä mitään muuta.\n\n— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon\nvielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin\nraipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat\najostasi eikä raipoista tietoakaan.\n\n— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on\nyhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan\nesikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi\najoiksi ropottiin tuomitut.\n\n— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut!\nvaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.\n\nLopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin,\nvaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses\npiilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle\nja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.\n\nSalamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella\ntouhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan\nkaikki vaikerrukset tänä iltana.\n\nNe unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi\npörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja\nläikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion\nrupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona\nhäntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja\nSalamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä\nkerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon\nitse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.\n\nJaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään\nhuomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia\nsanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen\nhyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin\nkaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit.\nOlivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä\nollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle\nleipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —\n\nKatkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli\ntupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa\nitkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla\nnäkyi jo Salamon itsekin häilyvän.\n\nJaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti\nsitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä\nsieltä kiireimmän kaupalla ulos.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien\nvarrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana\ntoistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman\nympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan\ntavallisesti sanottiin Peräkyläksi.\n\nNeljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses\nMäättäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja\nnäiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa.\nSen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä\nja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin\nettä Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne\nkolmeenkymmeneen.\n\nSuurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä\nolivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille\nsyntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses\nMäättäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää\nenemmän sen reunapuolilla.\n\nTalollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä\nmitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan\nkuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia\nmiespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen\nmäärännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja\nestääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.\n\nOlisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa\npoiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään\nrakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan.\nJäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin\ntäytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka\nolivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat\nerikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.\n\nJos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä\nraivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat\njoutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti\npitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi\naiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.\n\nSellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin\njättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt\nsadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen\narvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon,\nmaanviljelyksen elpymistä.\n\nOmissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä\nvielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia,\netupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita\nmahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä\ntarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset\nlaitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty\nja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin\nnäytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.\n\nSisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin.\nRakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien\ntoivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat\ntulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset\nhuoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että\nuutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne\njäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien\nsaivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä\nparhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää\nhyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen\nrakennusvelkakin maksamatta.\n\nJaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle\nlähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä\nerottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen\noikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton\nLempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen\ntalo kujasten päässä.\n\nAivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka\nmolemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten\nkesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa\nhuvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä,\ntoisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.\n\nMooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon\ntaloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.\n\nJaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo\nkoko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli\nkirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien\npeitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.\n\nKuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä\ntiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota\nakseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten\nvarsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa\nse korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää\nei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein\npohjattomassa liassa.\n\nKaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien\npuolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän\nrikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja\nmuulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin\npaikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin\npäin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen\ntäynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa\njonninjoutavaa rojua.\n\nKuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin\nliioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita\nkallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan,\nmutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava\nalakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja\nlyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää,\nkun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se\nhyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.\n\nEikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan\nlähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa\nMari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä\nvälitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua\nkotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.\n\nOikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen\njohdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden,\nettä se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä.\nNiin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut\nenää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että\nMari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä\najurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari\noli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa\nPietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää.\nSiitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti\nparhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki\nMarin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.\n\nSe harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta\npalatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:\n\n— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta\nennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.\n\nJo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa\nja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.\n\nTällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista\nenemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa\nseurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin\npahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin\nmitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä\nviime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi.\nMutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi\nollut oikeastaan mitään pakkoa...\n\nKun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa,\nhuoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän\notti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen\nsitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle.\nSenjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen\nlautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille\nvalmiiksi pesuvettä ja saippuaa.\n\nAskarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli\npienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta\nterveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain\nlyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn.\nTukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana,\nkahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku\nsai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin\nnuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun\nympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän\nkokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.\n\nKun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän\nlatvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän\nilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään\nkauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs\nsilmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin\nInkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.\n\nTupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti\nsisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys.\nOvensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin\nkoristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä\nvaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä\nikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat\nleikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky,\njossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias\nMartti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä\nnurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn\ntukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa\nkuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan\nkäytetty.\n\nJaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi\nvaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle,\nripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään.\nHänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi\nkumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi\nnähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä\nolikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko\npiirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle\nvaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman\nvastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän\nvilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli\nkumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.\n\nSinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö\nvalvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.\n\nMari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:\n\n— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.\n\n— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin\nsilmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka\nsitten yöllä.\n\nMari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain\nkiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.\n\nSyöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki\nnopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan\nkattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta\nöljyä sydämestä.\n\nJaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja\nsaisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan\nkeksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari\nitsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja\npäästi kevyen haukotuksen.\n\n— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi\npuheen alkuun.\n\n— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana\nviivähditkin, kello on jo sivu yhden.\n\n— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä\nsen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan\n— sitten olin vielä muuallakin.\n\n— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.\n\n— Niin, siellä... Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja.\nKaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä\njuhlimaan.\n\n— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti\nMari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika\npäivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui\nolevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.\n\n— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.\n\n— En ehtinyt menemään... Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia\navustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.\n\nJaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen\nvainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja\nsiitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.\n\n— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen\nlauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin\npitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.\n\nMarin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti\nnaurahtaen:\n\n— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt\npulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt.\nArkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.\n\nHän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.\n\nKun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän\naikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen\nvaimonsa viimeisiä sanoja.\n\n— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei\nmilloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja\ntaipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri,\nmutta eläpäs mene yrittämään.\n\nJaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen\nkohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi\ntuntua hänestä entistäkin apeammalta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nUkko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli\nilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden\nhuvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän\nsuunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä\nostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle\nkauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen\naivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut\nkaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen\nja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla\nolevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.\n\nKeittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän\nhuvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen\nlisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia\ntalvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.\n\nUkon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta\nsiitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä.\nTyöskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen\nArttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja\nkylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut\nedes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa\nkimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä\nlurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.\n\nVakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi\npalkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko\nVesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo\nMari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä\ntarvittiin.\n\nNämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo\nalusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät\nviipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa\nne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se\ntarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon\nkauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se\ntarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan\nvaltoihinsa.\n\nJa kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt\ntyöskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa\nitselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin\nsilmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta\nse laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että\nJaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan\nruokalistan höysteeksi.\n\nKoetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi\npäiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa\nhoukutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten\näveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen\ntunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat\nsiunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja\nhaihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä\nmuussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan\najoilta.\n\nOrjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut\nsäännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia\ntekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos\nmilloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena\nyksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen\nsemmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten\ntanssivat voudin raipat selässäsi.\n\nTästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen\nhovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä\ntalonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli\nkarsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika\nolisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti\nhän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu\nolevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän\nmetkuja jäljittelemään.\n\nEikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin\nkasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia\nkorkeintaan herraskaisille ja ryssille.\n\nTällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin\nselvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se\nvastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki\nmuutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois\njuurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet\nkäsitystesi nurinkurisuuden.\n\nKun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän\nopettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin\ntällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla\nArttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat\nhyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät\nolisi muualla viihtyneetkään.\n\nMutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli\nvielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi,\nkunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis\nvalmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet\nelää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa\näidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja\nLaurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.\n\nJaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli\najanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan\nhuomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja\nvie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei\nvedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa\nseutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta\nvälillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen,\nsoliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren\nsylissä.\n\nEivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan\nvälilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen\ntoisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja\nniin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi.\nUlkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät\nelämänlangat alkoivat ratkeilla.\n\nJa pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät\nhe enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä\nottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen\npuhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta\nvilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin\njoutumista ja isänsä lähtöä.\n\nEikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan\nsetakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli\npoikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa\naskartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he\npuhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli\nkokonaan unohtunut.\n\nJaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän\ntahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa\nolisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat\nsaaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla\nrattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa\nkarkuun lähteneet.\n\nPyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat\nyhteen ääneen selittämään:\n\nPitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!\n\nTai:\n\n— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!\n\n— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.\n\nSilloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan\nlähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli\ntipotiessään.\n\nMartin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä\nne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä\nkeksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen\nkullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai\nkukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen,\nlaittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin\nkesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato,\nkuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.\n\nKyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin\npiti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta\nnäissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien\najatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja\nväiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin\nloppumattomiin.\n\nMari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin\nväittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein,\näänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin,\nkun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia\npitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta\nsaataisiin.\n\nJaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota\nväittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken\ntuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli\nistuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä\nhuolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.\n\nTämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa\nollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun\nhän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi\nkäyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja\npoikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se\nhäntä kiusasi.\n\nOli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja\nkiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei\nsen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten\noli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai\npäivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet,\njoille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein\npohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen\nrasittui ja laihtui ihan silmissä.\n\nKuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä\nliejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi\nTereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa\nsiellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin;\njoka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja\npalstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus\nluisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat\nsiitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina\npirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin\nmyös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä\nsilloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.\n\nMutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä\nhän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla\nterästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta\ntietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen,\nkyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi\nmonasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui,\nniin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.\n\nJa vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista\nkotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka\nsattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat\nsyyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään\ntavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle.\nSuoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli\nnarrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää\nosan kesävuokraansa maksamatta.\n\nNo, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden\npientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas\nselkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot\nrajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa\nJaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän\nomille asukkailleen sen kyllä antoi.\n\nVielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli\nMarille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan\nMarin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena\njoka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa\nja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja\nvaikka millä.\n\nLoppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen.\nKun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan\nkaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä\nputoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali\nmeni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.\n\nSiitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät\nrahat uuden linjaalin laittamisesta.\n\nTapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki\nkaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen\nhuomauttamatta:\n\n— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla.\nOlet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi,\nmutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen\ntyön tehnyt aivan yksinäsi.\n\nJaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin\nhuomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa\nolleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli\nollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan\nolevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia\nnieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä\nsilmäli.\n\nMarin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja\nLauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin\nsiitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka\nkerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että\njuuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana\nniillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja\njossa häntä ei ensinkään kaivattu.\n\nKarsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla\naskarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää\nkorkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen\nraoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin\nvilahtelevan, murisi hän itsekseen:\n\n— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan\ntähän naapuriksi!\n\nMutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan\nheiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja\nviittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen\naitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja\ntulvia tähän tapaan:\n\n— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei\nriitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot,\noikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall'\ntulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi\ntorguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna\nsiull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat\nniistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa,\nkonsa bohu ikeä tuop.\n\nNiin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen.\nEikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän\nsiihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli\npohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.\n\nMutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle\nselkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena\nryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen\nhevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi\najaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse\nharhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet\npellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja\nniille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka\nolivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä\nohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja\nsiteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa\nnostattanut...\n\nMari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään\nsanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen\nkasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä\nvoivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun\nmäärän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi\nsuorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan\nkauppaamassa.\n\nEihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani\nnämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja\nmaitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö\nnousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.\n\nJaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että\nhän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään.\nEi, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana\nsalaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa\nsopivan tilaisuuden tullen.\n\nEnsi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän\noli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa,\nkasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata\nja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu\nvuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti\nliittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi\neräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.\n\nJaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta\nkauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.\n\n— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari.\n— Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa\nsäästää.\n\n— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.\n\nMarin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa\nsäästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan\ntuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja\nlausui vain:\n\n— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi\nkorvatuksi sen pikku palan menettäminen.\n\n— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä,\nvaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä\nniin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera\nkilpasille!\n\nJaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen\nsävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain\nvakavasti:\n\nEihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin\nhommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että\npojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu\nsiunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.\n\nJaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen\narimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan.\nHyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran,\ntarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi\nmuokkaus kävisi helpommaksi.\n\nJo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin\nhuolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä\nriisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli\nsaavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.\n\n— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien\nkanssa sen lannoituksesta huolehditaan.\n\nItse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka\nsyksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen,\nhuviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli\nluvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä\nei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti\nkuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet\nja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.\n\nSitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja\nniin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata\nvalmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.\n\nMarilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan\nmuokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat\nmenneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa\nja muut taloustoimet suoritella.\n\nEnsimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun,\njoutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä\nääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä\nja kutoa uusia suunnitelmiaan.\n\nKerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut\nKronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä\nmuistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli\neliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen\nkoidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut\nsetakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan\nvieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja\nmiten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja\nkuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.\n\nSilloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja\nhän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle\nsekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä\naiettaan toteuttamasta.\n\nHymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että\noli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä\nmielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella\nahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta\nsuruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi\nolivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja\ntyöteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut\nensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.\n\nMari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen\nahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään\nkaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja\nainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa.\nHän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa,\neikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella.\nEi semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa\nmiehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli.\nNäin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean\nmielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.\n\nKoetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi,\nettä juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että\nmyös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa\nmielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos\nheidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa:\nKasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta\npitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä\nPietariin, niinkuin Arttemi teki.\n\nNiin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän\nelämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän\nja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin\npäivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia\ntoiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa,\nniinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta\nsärkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi.\nMitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi\nkuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.\n\nSemmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen\npojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden\nkumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.\n\nNäin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä\npäivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän\nviimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan\nkuumeisessa odotuksessa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTalvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat\nlähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla\nhuvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin\ntällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle\npesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että\nseutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.\n\nViertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden\novet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä\nkomeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä\nsiellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman\nsekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä.\nPuotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella\nkatsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.\n\nTuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä\npitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta\ntottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan,\ntorkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten\ntyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.\n\nApeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa.\nOn kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa:\nKultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit,\ntanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon\nsokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien,\npettävien elämän virvatulien viettelemänä.\n\nTereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian\nsielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen\nsatoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.\n\nInon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla,\nTereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista\nkotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata\nkarjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä\nkylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei\njouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään\naivan sattuman varassa.\n\nPeräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli\nSalamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita.\nSiellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden\nlaadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne\nlunta alkaisivat luvata.\n\nSalamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä\nauliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät\npitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin\nmahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä\nsilloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.\n\nJaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin\nnaapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton\nLempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen\nvälistä iltakausiksi pakinaa pitämään.\n\nKoko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras.\nAnton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin\nharrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan\nkaikille esikuvaksi kelpaavina.\n\nJaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi\nja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön\nvedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut,\nhävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse\naavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat\ntaas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi\nAntonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.\n\nUsein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa\nei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas\nkesken kaiken:\n\n— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän\nnaisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin\npenkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää\nniiden katseleminen.\n\nMutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse\nsamanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään\nuhrannut, niin huudahti Anton:\n\n— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä\nvanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen\nmonituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista\npeltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde,\nkeppikerjäläiseksi vain joutuisi.\n\n— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin\najatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi.\nAinaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten\nalmuilla.\n\n— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta\nsillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko,\nnuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä\nottaisi.\n\n— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä\nolevan? naurahti Jaakko.\n\n— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi\nniin pian mierontielle vierähtäisi.\n\nSinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo\näkkiä tyyten katkeaisi.\n\nKyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena\npuhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa\nmaatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan\nköyteen tarttua, ette edes koetteeksi.\n\n— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole,\nselitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat\nammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.\n\n— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.\n\n— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän\non jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa\nhyvän huolen leivänpyydöstä.\n\nMaria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi,\naivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli\nkun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan,\nettä luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin\nkonsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi\nlaittamaan illallista.\n\nKun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:\n\n— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka\ntulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen\nantimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.\n\n— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti\nAnton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena\npitäisin itseäni.\n\nSiihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon\nantimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat\ntuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin\nsiinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.\n\nMari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen...\n\nMuutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen.\nSilloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan\nlähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana\npäivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä\nehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi\ntulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.\n\nAntonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti\ntoivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona\noleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon\nhankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven\najaksi.\n\nOli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut\ntoisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman\nviikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien\nhäiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle\npuhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli\npäässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen\nsulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.\n\nNäin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan\nJaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä\nvalmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat\nsen hevosen eväsvarusteilla.\n\nPäivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä\nlähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä\nyrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan\nhän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun\nsaadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.\n\n— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi\npyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti.\n— Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua.\nParemmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.\n\n— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. —\nJäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa\nalunkaan.\n\n— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen\ntule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.\n\n— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin\njoutilaana vetelehtimässä?\n\n— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon\nhieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät\ntalvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.\n\n— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. —\nMenossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain\nrikastumaan pääsevän.\n\nMitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä\nsiltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun\nmielikseni.\n\nVähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta\nmiehen köntyksestä.\n\n— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä\nvanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi\ntehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo\nvuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet\nmatkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen.\nKesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä\nsilloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee\nkumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi\nmitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.\n\nMarin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä.\nJaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen\nsikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän\nyhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria\ntyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin\nkärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja\nsyyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä\nvärähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.\n\n— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän\nsanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista\nole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä,\nkun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes\npuutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.\n\n— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin\nsaisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia\nedes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän\nsinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä\nnäen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä.\nToisenlaista sen pitäisi olla.\n\n— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo\nolen liian vanha muuksi muuttumaan.\n\n— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt\njäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.\n\nJaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa\nrupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja\nseisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä\nluo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen\nsisällään.\n\nJaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti\nvaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli\nomasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja\nsamalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi,\nettä hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa\nohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut\nkyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati\ntavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt\nmieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten\nhe elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa\nlämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.\n\nVai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen,\njos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari\noli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista\nlähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.\n\nJaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä\ntakaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten\nhelinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi\nja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.\n\nSiellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon\nHakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.\n\nEnsimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi\nteki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri\nsuonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos\najajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.\n\nJa tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se\ntoi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa\nensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten\nKronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset\nhelisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä\nhäikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan.\nSitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta\nvälkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo,\nvärisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa\nkorkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo\nrannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee\nsydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa...\n\nNykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana,\nseisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa\nensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.\n\nHänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta\npihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko\nsiinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.\n\nJaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään\nsanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin\nkanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä\nalkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan\nAntonille mainita.\n\nAnton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn\nraskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli\nkoneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton\nryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta\nvaljastamaan.\n\nMari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui\nkutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan\nlähtövalmiin reen eteen.\n\nTäydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä\nvalmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän\ntäyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin\nesille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja\nläksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.\n\nReelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja\nhuopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa\nvakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.\n\nJaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä\nhävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun\nrajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi\njäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan\nilmoittaakseen sen Antonille.\n\nMari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton\nhyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun\nepäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein\nvihaisesti hevosensa lähtöön.\n\nKun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä\ntuntui niin tyhjältä ja autiolta.\n\nOli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nInon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella.\nPäästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat\nparin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon\nsuuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta\nkulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja\ntiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein\nkulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa.\n\nIno on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana\nmerenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja\npyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin.\n\nEivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta\nhistoriallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä.\nTuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi\nsoeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä\nsittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli\naivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä\nmuutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen.\n\nMutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle\ntyöntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä\nolevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja\nhihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa:\n\n»Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on\njustiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki\nkavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille\ntunkea.»\n\nVanha Kronstadt urahti:\n\n»Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä\nkomento pidetään ilman semmoisten apua.»\n\nMutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:\n\n»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä\nhomehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan\nvahvikkeeksi.»\n\nEivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun\nryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen\nsuunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:\n\n— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli\nkyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on\nyhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.\n\nNiin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon\nhistorian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä\nkädenkäänteessä ylösalaisin.\n\nPitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven\nensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja\njalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.\n\nTuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot\nsiinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden\nmaine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa,\nei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu\nasuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen\nsaunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.\n\nVahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä\ntavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt\nniinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää\nkyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat\ntulvillaan ostajia.\n\nMutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen.\nAiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan\ntunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon\nkalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen\nkeinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin\ntalailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois\nväliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden\ntarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien\nvieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki\nyhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin\nkulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.\n\nTällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta\nvielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan\npuutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo\noudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta\nsisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.\n\nSemmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat,\nmutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa\ntyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka\nilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka\novella painaen väkeä täynnä.\n\nSe oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa\nväkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä,\nvenäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja,\nkevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita,\npelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan.\n\nTansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia\ntansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat\nkunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit\nrusahtelivat ja hiki noroina virtaili.\n\nTanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä\nkuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten\nKronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa\nSuomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä\nkauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet\nvenäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon\nkylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta\nsuomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta.\n\nSuuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin\nkaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä\nloukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta\nvanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa.\nSe on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima\nmiekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon\npatterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika,\nkun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä\nsaanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna\nsataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien\nansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin.\nMutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä\nliioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden\nmenettäminen pahasti itkettänyt.\n\nOn jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon\npatterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista\nmyöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta\npakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja\ntalonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten\nvartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun\ntyöpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku\nlahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen.\n\nNiin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä\nrakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet\nsiellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat\npäiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu\nosattu edes uneksia.\n\nMutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet\nmainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden\npatteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia\nvälikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli\nPietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina\ntsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti.\n\nMestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat\nkuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella\nkiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo.\nSe oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen\nkoneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen\naivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä\nnastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja\nkolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja\nnastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen\nihmekoneiston virheetöntä toimintaa.\n\nAlimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä\nvetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty:\n\nInon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja\nkivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle\nsaavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se\noli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa.\nSe oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle.\nVaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan\naherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.\n\nKuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa\nhuutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon.\nPiissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle\npainoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta\nlapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!\n\nTyöpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan\nlappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut\nkunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput,\njoissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se\noli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli\nkierrettiin.\n\nPunnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti\nhevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta.\nKymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka\nsuoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.\n\nHyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän,\ntavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa\npainoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija\nhihkaisi viisariinsa vilkaisten:\n\n— Kahdeksankymmentä!\n\nTai suorastaan:\n\n— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.\n\nPiissari kertasi kuin uskollinen kaiku:\n\n— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle.\nIski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti\nojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.\n\nSillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä\ntarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian\nnimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi\npunnitsija:\n\n— Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh!\n\nTai:\n\n— Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas.\nSto pudov, prekrasno!\n\nJa piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten:\n\n— Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena!\n\nHyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari.\nSiksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä.\n\nMutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä\noli omat keinonsa.\n\nHe asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille\nomat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen\ntyökaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa\njos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat\nvastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan\nlappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman\ntakaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa\nuudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla\nuutena miehenä vastaanottopaikalle.\n\nSillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui\nloputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten\nohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä\nkuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa\nja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei\npaljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi\ntallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka\nmaksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet.\n\nKiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi\nhuolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen\nvartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä.\nHe ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen\nvarpaille polkemaan.\n\nNämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen\nmyynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin\nhevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti.\nSieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat\nniitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne\nolivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina,\nja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet,\nhyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit\nsekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti\nkaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista.\n\nVielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen\nrahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet\nansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja\nhevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos\noli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli\nviisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta.\n\nOli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja\ntarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa\narttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot,\njotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin.\n\nMutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja\nmeriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden\nvirkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja\nmuonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian\nveistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten\nHe tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He\ntilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä\nvenäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja,\njättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja\nja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen\nriittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita,\njoita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa\ntilapäisissä varastosuojissa.\n\nVielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä\nedesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa\nasiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine\nhankkijoilleen.\n\nNämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään\nturhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä\noli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat\nsaivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille.\n\nMutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan\nvain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia.\nRakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja\nja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan\nInon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita\nsähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin\nhinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa\nmielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten\ntykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja\ntukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä\nvähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat\nmerkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista\nniiden olemassaoloa kontrolloida.\n\nSangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin\nolemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia\ntelakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen\nmyllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien\nedestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan\nja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat\nitsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä\nmiehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla\nhukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus,\nsepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä.\nNiitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo\nhukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio\nsattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään.\n\nHankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä\nliikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina\njokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä\nkoko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi\nkitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan\nkäyntiin sovittamaan.\n\nMutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa.\nPaljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja\nkoko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu\nkuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin\nkorkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä.\n\nEivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon,\njohan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä\nkiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden\njohtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai\njoilla oli muita mahtavia suosijoita.\n\nNäissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos\njoku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein\npyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden,\nitämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain\nilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset\nasiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa\nolisi ne odottamatta nielaissut.\n\nSillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea-\nja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää,\nhäikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian\nkaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat\naallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä\nlojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja\nitsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat\nkiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja\nyökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat\nmiekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin\nja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä\nenemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin\nnaiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta\ntyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin\nperustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä\nnäihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa\nviranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti\nhäirinnyt.\n\nNiin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva.\nSatoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen\nmaksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita\nsäästelty.\n\nViimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina\npolveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan\nrentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri\nKannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia\nherättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää,\nei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä\nodottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin\nlihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat\nkilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän\neläjään asti.\n\nSiellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä\nkotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi-\nja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin\njos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa\ntarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden\nviehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa\nlelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista.\nSe on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta\nvastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään\ntodellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä\npois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun\nmiehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita,\nuudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin\nmitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää.\n\nPatterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit\nja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät\nhöyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja\npaaluja maan uumeniin.\n\nSatamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia\nääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten\nnostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä\nkääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset\nalati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka\nerehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan\nhyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa.\n\nTämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului\nhevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien\nkirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin,\närjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä\nkaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi.\n\nJa huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin\ntomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa\nvaruskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva,\nkitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli,\nkätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä\nvaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen\nmeteli kuului.\n\nKuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit\nerottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se\nvapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.\n\nMitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua,\nsyvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen\nkansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut\nnöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä\nse kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen\nhaamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran\nedessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta\nperitty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita,\nvoimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa\naurankurkea pidellessä.\n\nJa sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui\nkahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen\nse oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se\nimi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut,\nlian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään\nrattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan\nja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki\nkihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.\n\nKukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän\nmaassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin\nolivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä\nhopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää\nräpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka\nloppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.\n\nNiin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat\nhiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.\n\nMutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRaskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen\nkovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta\npatterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli\nmuutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se\nloputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan\nreunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki\nsatamaan.\n\nToinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se\nnäytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin\nhypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset\nlouhokselle uutta kuormaa noutamaan.\n\nTämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän\nmiehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat\nedestakaisin, edestakaisin.\n\nLähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri\nveijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia.\nKen ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan\nsulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja\nantaa matkapassin koko työmaalta.\n\nUseimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.\n\nPeräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.\nHän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.\nSiitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,\nja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.\n\n— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!\n\nItse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli\nkasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.\n\nSalamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et\nsiellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin\nkomennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset,\nsitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman\nkierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.\n\nSalamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli\nvartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat\nkaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan\ntarjosivat.\n\nMajapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli\ntoisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli\npuolelleen voitettavissa.\n\nEi Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli\nhänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran\ntalonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.\n\nAnton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän\nolevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän\nvarastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos\nsuomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.\n\nJaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän\nei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan\npunnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella\nhäntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa\nlahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen,\nimelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään\nluontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle\nlahjuksia tarjoamaan.\n\nSiitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko\nei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi\nasti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö,\nviimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät\njäähyväiskatseet.\n\nJaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari\nvarmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän\nmuka anna akkaväen talutella itseään.\n\nJospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten\nsyvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt\nhänet mukaansa.\n\nMitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä\ntyömaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka\nminne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.\n\nLisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja\njos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää\nrupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka\npaikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan\nteillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle\ntultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo\nolisi tahtonut.\n\nJaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa\nköydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen\närhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä.\nAivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja\njäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.\n\nJaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä\nelämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina\nkoettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin\nkeinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja\nvielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.\n\nMutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä.\nMajapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella.\nKaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista\nansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä\npohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille,\npainettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia.\nUseimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai\npirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin.\nToisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten\navuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään\nantaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä\nvoiton puolella.\n\nSiinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky\nkäskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet\noppiakseen huoneentaulunsa.\n\nJaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili\npöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli,\nmiten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet.\nNiin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli\nopetusmestarina, laiskanluettajana.\n\nIlettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan\ntäällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon\nparemmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta\nsitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut\nvaltoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään\nkilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan\nkadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin\nsyövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.\n\nSellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen\nmieleensä juolahti:\n\n— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä\nmiekkosia keitetään?\n\nJaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei\nainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut\nalentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja\npunnitsija miten hyvänsä.\n\nNäin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.\n\nMutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..\n\nJoutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin\nansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli\nvedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!\n\nJaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut\nkaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän\njoukon Jaakon ansiota suurempi.\n\nNiin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka\nhän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita\nkuormia.\n\nTästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana\npidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea,\nniin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita,\nkun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.\n\nNiin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:\n\n— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!\n\nMiehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut\nkaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen\noli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera\nkapulan vetoon.\n\nJaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten\nhän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin\nansaita samalla tiellään.\n\nJaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä\nja alkoi puolustautua:\n\n— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin\nkukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä\nruplaa ansainnut.\n\n— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän\nlimpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa\npanna kaks' kerrassa ruplia menemään.\n\n— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin\nkuorossa Jaakon ympärillä.\n\nMiehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona\nkäymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten\neväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet\nlevätä sen aikaa.\n\nLauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran\nhyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka\nsiellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä\nPeräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.\n\nSe heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon\nkylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan\noleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä,\nvaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut\nyleisempää sainoita järjestää.\n\nJaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla\nmuutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat\npirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen\nkylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä\nsulattaa.\n\nUlkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen,\nteillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten\nkirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia\nsatuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut\nseikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä\nmässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella\nollut.\n\nJaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin\ntäysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä\nvääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän.\nVielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei\nhän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa.\nOsasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut\nsiihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!\n\nKiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä\nviuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian\npetäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen\nremu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se\nkuulosti ilkkuvan riemukkaasti:\n\n— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.\nSinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!\n\nJaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.\nVähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.\nRaitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon\nmieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.\n\nMutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin\neikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä\nmenoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita\nrakentaa.»\n\nJaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta\nvakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa\ntalven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.\n\nKun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta\nkuiskasi hänelle korvaan:\n\n— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi\nhaaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on\nhirret omasta metsästä!\n\nJaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain\njoku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan\nkiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen\npolvensa vapisivat.\n\nOlipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis,\nuudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille\nnäyttelemässä!\n\nJaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston,\nmutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä.\nKuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:\n\nSiihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin.\nSiinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää\nmaata, kaunis mäntymetsä ympärillä... Hirsiä oli siellä suon reunalla\nolevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi.\nItseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin\nlaittamista varten... Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden\nhuoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat\nullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema\nyläkerrassa... Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun\noli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret\njätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei\npuu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti... Puita raivattiin\nympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen\nenempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa... Aita oli helppo\nlaittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin\noli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu,\nyhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi\ntoinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen... Houkuttelevana\nnäkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle\nasti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä\nse oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut\nvuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut...\n\nNäin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä\noli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti\netukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan\nseteliä.\n\nHuvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän\nmatkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään\nvallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään\ntakaisin.\n\n— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella\nitsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä\nkorkeintaan... Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos\nalkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan\nrakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan\npäässyt niistä oikein perille.\n\nMutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen\naivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan\npohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva\ntaitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun\ntieltään.\n\nJaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati\nikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle\nnäyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana\nkutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi\nturvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen\nperästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.\n\nJa tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä\nmenettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin\npunnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan\nruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän\npäästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat\ntakaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä\nkuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa\nolevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin...\nHänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus\nmaisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin,\ntulonsa matkan päästä huomattiin.\n\nTäydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle\njouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä\noltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.\n\nJaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.\n\n— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat\nhänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain\nrehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!\n\nKuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa\nluo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi\nlointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan\nhän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään\nhevosen otsajouhia ja harjaa.\n\nMutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli\nparaikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan\nkymmenruplasta.\n\nHevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa\nosoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon\nvaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.\n\nNolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville\nja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan,\nmutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti\nkylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana,\nmuutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.\n\nJuhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät\nviimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että\nhädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina\nhe hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät\nvälistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut\nääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen.\n\nTulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista\nkuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä\nuhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain\nkatseita.\n\nSiellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen\naivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat\nhäntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä\nyritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta\nyhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta\nihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi\naskel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä,\nsyrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä.\n\nKoetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen:\n\n— Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja\nhäpeämistä!\n\nMutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen:\n\n— Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin\netuilemaan, sataruplasia pyytämään?\n\nSiinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut\nsisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi\nmajapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu.\n\nVarovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja\nvarovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten\nlomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat\nraskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen\nvarovaisuutensa oli tuiki tarpeeton.\n\nMutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes\nraapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa\nnaulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle\nolkivuoteelleen.\n\nTuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen\nJaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian\npuuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.\n\nUuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä\nsadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle\nsiinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja\nJaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt,\nunta kaihonnut.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMaanantai-aamu.\n\nHämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli\nselkeän talvipäivän aamurusko.\n\nSavuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä\nkilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien\nkitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.\n\nJättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa\näännähdellä.\n\nTulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja\npatterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät,\nhätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä\nkilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen.\nSe aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan\nvihellyksen.\n\nMissä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä\nkärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan\nkitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.\n\nMutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja\nkivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset\nnahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä\nmajapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.\n\nHevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista\nhoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon\njättiläinen.\n\n»Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen,\nsukkelaan!»\n\n»Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!»\n\nHevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan.\n\nPeräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai\nkuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy\nedellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle.\n\nJa povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan,\nmutta päällepäin ei moniksi näy.\n\nEi ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle\njoutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei\nsen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella.\n\nTaisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla\nlämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti.\n\nMutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia\npitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli\nheräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee\nkaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin\nkiintyä.\n\nVälistä vilahtaa aivoissa:\n\n— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa\ntoisten joutumista.\n\nNäin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi\nohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.\n\nJa kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi\ntähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä\nsavua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?\n\nSavua näkyy!\n\nJaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä\nvilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat\npysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet,\nsilmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden\nhuvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.\n\nJaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia.\nHänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä\njäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa\nlumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.\n\n— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!\n\nPunnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen\nkatseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli\nrasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.\n\n— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri\nkivi vjetamas.\n\nJaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle.\nMutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja\ntiedustaa:\n\n— A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai\nkuuma, hjuva tjekemas!\n\nSilloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän:\n\n— Onkos saju valmis näin aikaisin?\n\n— Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona.\nJa vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän:\n\n— Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov\nMartinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas.\n\nNiin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä\nlöyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu.\nMutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon\nAntonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen\nnenänsä alle.\n\nJaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo\nilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut\nmitään rajoja.\n\nKilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari\nesimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa\ntäydet kahdeksankymmentä puutaa.\n\nKäsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla\nsieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu\nvalmiiksi.\n\nSeteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta\ntuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät\nnähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana\nJaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin.\n\nJaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä\nhäneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa,\nettä punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa.\n\nMutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi,\npengo vain edelleen.\n\nJa Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi\npiissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta\nsormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin.\n\nLuontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh\nsetelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen\nhuomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen.\n\nJaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi\nhänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta.\n\nEi Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen\nhiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan.\nNolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun\npunnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo\nviheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi.\n\nRekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää\nlauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat\nviinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen\npeittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat\nolisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä\ntäällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili\nheille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään,\nja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja\nJaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla.\n\nRannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin\npunnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan\nteki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain\npomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen\nvirkahuoneensa.\n\nSiellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää\nteekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen\nasia sovittiin kättä päälle lyöden.\n\nSattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi\nJaakko koppiin sajua maistamaan.\n\nSantarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon\nhevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi\npyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.\n\nSillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle.\nIltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen\nkuormansa toistamiseen punnittavaksi.\n\nSilloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa\ntyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut\nmiltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.\n\n— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan\nmuutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä\nnäytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan\nsadatuksen...\n\nToiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen\nlankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se\noli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät\nomia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu,\nettä kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko\nillan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja\niskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:\n\n— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan,\nmillä poluilla mies on kähminyt.\n\nSe oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä\nhaihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot\neivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin\njoku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle,\nhipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan\nkuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se\noli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut\nJaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana\nkaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat.\nVielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä,\njuoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa\nvirnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään,\nvaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden\nvietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä\nkyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut...\n\nNo kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se\ntottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta\nmonituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli\nhylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.\n\nMutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita.\nHän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin\nrinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää\nperäytynyt.\n\nNiin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain\nmenoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten\ntoivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä\npurra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi\npohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai\nsylkäiseisi suorastaan silmille.\n\nNuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt\naika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt\nmonta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella\ntalttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä\nja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi\nmieheksi.\n\nNyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon\nvalloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä,\nvälistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai\npirtupullo tulla avuksi.\n\nJoka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle\nsattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki\nvälttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä\npaljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä\naikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin\nturvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on\nse sorokan pirtupullo.\n\nEi Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin\notti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla\npäähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä\nhöyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka\npäälaellasi!\n\nJa Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki\nkatselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla\nystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein\nalamaisuutta.\n\nEi Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli\nja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin\nteki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja\nkursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella\nluistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen\nmies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten\nkesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.\n\nNiin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää\nmiehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon\nitserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi\ntehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä\nkepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.\n\nNiinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti\nrähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista\nkierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli\nsäikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.\n\nMutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa\ntunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi\nnauraen:\n\n— Siinä sinulle, terveydeksesi!\n\nSekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta.\n\nMiesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin\npahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä.\nJa kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle\nnauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä\nsmirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi.\n\n— Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov\nMartinovitsh olemas barin!\n\nNiin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää\nympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon\nsajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan!\n\nMajapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu.\n\nHän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon\nHakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille\nhyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli,\nkun vain viitsi unen silmistään karistaa.\n\n— Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on\nsemmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi\nsen hamosten lumoissa.\n\nNiin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset\nhyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa\nunohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin\nverrattomissa artteleissa.\n\nJaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina\ntyömaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi\nkuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten\nilonpitoon innostua.\n\nToiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat\nsekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä\nhuristelemassa.\n\nSalamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden\ntulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös\ntoinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen,\nvanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.\n\nTämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt\nalituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo\nvelassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen.\nViime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja\nantanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.\n\nNyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan\ninnostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun\nkolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin\npian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin\nkera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein\nhänestä edellekin.\n\nNiinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa\nkulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä\nilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta\nmajapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria\nsummia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi.\nHän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo\nsai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.\n\nSiitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin\nryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä\nonneaan koettamassa.\n\nJaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi\niltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää\nansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä\npäivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.\n\nVälistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä\nväsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt\nhyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi\nhiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi\nkilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan\npöydälle.\n\nSilloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä\npitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin\nkylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein\nmeluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta\nnyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli\nsakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja\njuopuneiden mekastus.\n\nTällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt\npäivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli\ntanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä\nolevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja\njytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä\nvastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat\nveret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa\nkiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan,\ntähän tapaan:\n\n— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä\njättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien\nmässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun\nalaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne\nkelpaa ja selvä siitä tehdään.\n\nJaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin\npaljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se\nhänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin\nkaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan\nrakentamiseen.\n\nSiitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi\nyksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren\nkaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti.\nKiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja\narvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan\nruplaan asti.\n\nJa miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan\nviikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan\nrakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että\npitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin\nkorkealle kuin mahdollista.\n\n— Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon!\n\nTällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa\nhimoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen\nkurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita\nsekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia\nhöpisten ruumiinsa verille.\n\nPäivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä\nryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän\nhopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä\nhumaltuneena.\n\nTämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon\nulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko\nkatse, suupielet usein oudosti vavahtelivat.\n\nMutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän\ntavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä\nedelle.\n\nSe herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä\nalettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän\noli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut.\n\nMutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti\nja virkkoi:\n\n— Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla\noikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka\nhyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet.\n\n— Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä\nomat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille\nselittelemään.\n\nAnton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta\nmuutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain\nkevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista\nvälistä ruvettiin kummastelemaan.\n\n— Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt\nminkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii.\n\nTämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta,\nmutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään\nperäkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen\nJaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa\nsuhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti\nkäyttäytynyt.\n\nTätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä\nkolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut\nkävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei\nviitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan\novella.\n\nItse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli\nmieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno.\n\nKun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät\njoulunpyhätkin olemattomiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten:\nSuomen joulu ja ryssän joulu.\n\nKarttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen\nmenoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta\nvanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.\n\nSuomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja\nrieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu\nalkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet\nedessä.\n\nSaapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita\nmaaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin\nsuuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on\ntaas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina\nkesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien\ntuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja\nturkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden\nmuotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.\n\nJa paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa\nmukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka\nsetakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on\njunien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta\nsiepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia\nasumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan\nmatkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan\nmelkein pakko seurata tavaroidensa perästä.\n\nJoku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta\npahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen\ntottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman\nluonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin\nleikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän\nolisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi\njuossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa.\nSyötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina\nkaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään\nhengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.\n\nSeutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea\nsamaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa\noloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi\nomina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi\njouluvarukset hankkia.\n\nSiinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat\njoukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä\nsiepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi\nviikoiksi...\n\nEipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia\njouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia\ntekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla.\nOli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki\npakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän\njouluksikin syömisiä ja juomisia.\n\nMutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa\nsynnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin\nsaa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille,\ntulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä\npietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.\n\nNiin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman\nympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin\nmelkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden\npyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei\nkukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.\n\nNiinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna\nkäynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen\najurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi\nnäyttelemään Tereskan sainoin pihalla.\n\n— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä\npesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?\n\nMiehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka\nkenraali miehekseen.\n\n— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele\ntämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua,\nniinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.\n\nNevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin\nhuikkimaan.\n\n— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.\n\n— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä\nkohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien\npäälle mitään ymmärrät!\n\nVastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko\nmiesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa\nValkjärvelle.\n\nPeräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli\nSalamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli\nniiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla,\nettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.\n\nKun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen\ntuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien\nhintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet.\nKilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä\nhyvänsä.\n\nMutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs\nsiihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla\nmuillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.\n\nEi ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne\ntulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen\nsetakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei\nennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita,\nvaikka miten olisi yrittänyt.\n\nEhkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja\najopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli\nuudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita\nInossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä\nsemmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita\nkyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.\n\nMutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli\nensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä\npitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien\nmaalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet\nsilavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.\n\nYksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin\nhoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat\ntannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään\npientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä\nrehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene\nhieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»\n\nPietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien\nvarakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista\najopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös\nrunsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn\nlukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.\n\nMutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä\nkitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi\ntuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi\nkokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni\npaljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi\ntyö, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.\n\nPeräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja\nlenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä\nTereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös\nkalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.\n\nMooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää\nverrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun\nsiellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille\nasti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin\nmakaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät\naamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos\njos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.\n\nSion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden\nlujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman\nPietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan,\nlupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.\n\n— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion\nsilmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.\n\n— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut,\ninnostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella\nkalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.\n\nSitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi\nyritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka\ntänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä\nsatoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.\n\nSionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein\ntarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia\nliikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti\nvilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja\nne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä\ntalvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.\n\nHyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla.\nRieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli\ntuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPaljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon\nInoon lähdön jälkeen.\n\nOli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt,\nkun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla.\nMutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin\napealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven\npäivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä\nkangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti\nväsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon\nlähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.\n\nMitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan\nolla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään\nitseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille.\nHän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä\nhänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana,\nsammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja\nJaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti\nrikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.\n\nMutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä\nJaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut\nAntonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt\noikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen,\ntämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja\ntylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti\nJaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä\npaljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..\n\nNäin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon\npuolustukseksi.\n\nMutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten\nJaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei\nitse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään\nviestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen\nverran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia.\nNiin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta\nkuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan,\nja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko\nhalunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.\n\nJo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen\nkotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain\nJaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten\nsentään lähtenyt. Ajatteli:\n\n-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä\nJaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi\nmitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.\n\nNäin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa\nesille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko\nseuraavana yönä saanut unta silmiinsä.\n\nSattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään\nohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä\nrehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu\njokaisella askeleella.\n\nEi Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt.\nMutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä\njälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana\nsukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:\n\n— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut\nhuonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?\n\nMari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä\ntuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella\nitselleen:\n\n— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille\nteille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko.\nOnhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt\nKronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa\nhuonoista seuroista.\n\nNiin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei\nniin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin.\nSe sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen\naivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle\nhetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:\n\n— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi\nmitä peitettävää?\n\nMari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa.\nMilloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin\nhiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi\nnuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan\npäästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:\n\n-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon,\njotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko,\nkunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.\n\nMutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää\nrauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.\n\nSilloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta\nJaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä\npäivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:\n\n— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan\noikein kauniilta näyttämään.\n\nMutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut\nvielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.\n\nMari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten\njättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt,\nmutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään.\nSytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia,\nvärikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen\nääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä,\nja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan\nluistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana\nMarillakaan ollut.\n\nSilloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja\nkilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi\nasetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen\njalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.\n\nEikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi\nJaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin\ntyöntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko\npirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.\n\nEi monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe\nluistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa\noli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona\nkäymättä.\n\nMutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.\nNäki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.\nNiin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi\ntuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.\n\nJaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla\nMarin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa,\nja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli\nentisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti\nMarin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti\nJaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa,\nkuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.\n\n— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi\nmuuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.\n\nHän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan\nvastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät\nJaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa\njuomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi\nsalata ja peitellä. Ehkä...\n\nMari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että\nJaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän\ntähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun\nkuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan\nlähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa\nalla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko\noli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana\nriippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.\n\nPojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut\nennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei\nollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän\nkanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän\nkoulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää.\nÄiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se\npojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät\nnuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä\nvetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä\nlähettyviltä.\n\nIllallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä\nistujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä\nnoustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä\ntehtävää.\n\nKuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen\ntoisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja\nLauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään\npeittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.\n\nJaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille\nkorjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.\n\nKuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin\nreunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista\ntuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana.\nHän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan\nja siirsi lampputuikun pöydälle.\n\nSen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän\ntukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa,\npuhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään\nsänkyyn.\n\nSinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen,\nkauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.\n\nHäntä värisytti...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEnsimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko\nmetsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa\nLazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten\nsyvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen\nmetsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.\n\nJaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen\nmetsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen\nhän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.\n\nOli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen.\nVain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin\nyksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.\n\nJaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin\nvarkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.\n\nPuut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti\nnaapurilleen:\n\n»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja\nmielessään.»\n\n»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja»,\nhumisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»\n\n»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen\naikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja\njoutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän\nvaloa.»\n\n»Sen saman miehen poika.»\n\n»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»\n\n»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas,\nhyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»\n\n»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.\n\n»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat\nunohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan\nhyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen\npoislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa\npiinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari\nantoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa\nalussa niin hyvin meitä hoitelikin.»\n\n»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.\n\nHetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä\narastellen:\n\n»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»\n\n»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat,\nettä se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun\nsaat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun\net enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet\nloppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»\n\n»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja\nkuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on\nvain jäljellä.»\n\n»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.\n\n»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista\nkyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän\njuurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun\npudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta\nruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät\nlampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»\n\nVavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:\n\n»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»\n\n»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.\n\n»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen\npetäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»\n\n»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.\n\nTämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja\nunohtunut.\n\nMutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen\nisku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:\n\n»Se hakkaa, hakkaa!»\n\nSäikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.\n\nPuulta puulle toisteltiin hätäviestiä:\n\n»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!\n\nSuuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät\nhumisivat neuvottomina, pelosta vapisten.\n\nMutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri\nkauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva\ntikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää\npyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään\nkallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään,\nrauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana.\nEi kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.\n\nJaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ\nsujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä\npuusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä\nvihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle\ntuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa,\nvastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että\nsäkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen\naivoissaan kiehahteli:\n\nSepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei\ntässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei\nMarilla eikä muilla mukisemista.\n\nPuu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset\niskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää\nvasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.\n\nJaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta\nsilloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon\nkengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa\nmurskautumasta.\n\nEikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä\nveljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko\nvastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä\nvoimiensa takaa.\n\nKiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran.\nMutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että\nse taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten\nkaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas.\nJaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen\nverran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle,\nmutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös\nkasvoihin näkyviä verinaarmuja.\n\nTämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken\nhangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan\nsyljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi\nluultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä\nhetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.\n\nMitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä\nhuojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän\nseuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään\nvälillä vetää.\n\nHän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti\npuita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi\nne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki\nsuolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut\nhän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti\npois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian\nsaivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan,\npaljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen\nsortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti\nhiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen\nympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän\nsisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä\ntirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi\npitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta\ntuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat\nsuuret petäjät ylväitä latvojaan.\n\nMutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi\nluiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna\nviimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi\nparikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena,\njonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja\nalastomina kuni orpouttaan itkien.\n\nEi Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän\nalulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku\noli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein\njo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän\najatusjuoksuaan.\n\n— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan,\nkun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun\nei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta\ntaas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa\nviimeisiin kevätkeleihin... Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne\nLazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat\nkatsottu... Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne\novat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta.\nKyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa\nrakentamaan. Se on niiden oikea ala... Itse avustan kesäajojen lomassa,\nlaitan kellarit, ulkosuojat...\n\nJaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi\nriipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti\ntakin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita\nkarsimaan sekä latvomaan.\n\nMutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla\nkirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen\ntavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä\nsammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan\nnälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi\nvoinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa\nmaistamatta.\n\n— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä\nkotiin hivuessaan.\n\nMutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat\naamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai\nkäsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä\nrakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä,\nsaatikka sitten hirsiä hakatessa.\n\nEi tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän\naikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta\nheilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata,\nennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.\n\nMutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen\nyhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat\ntaas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja\npäästellen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEnsi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin\nuteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei\nniistä kesken talven tulisi puutetta.\n\nSitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään\nasti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei,\nmuut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?\n\nAloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään\nsalaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän\nistuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia,\nsalaisia suunnitelmiaan.\n\nSiitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat\njoutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin\nkauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut\nlastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat\nsäästäneet kuin silmäteräänsä.\n\nLopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana\npäivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien\nmukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain\nasiaakin isän luo.\n\nNo pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää\nlatua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä\nmukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä\nja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle.\nSilloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.\n\nMari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi\npäästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.\n\nJa hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:\n\n— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä\nrakennetaan huvila!\n\n— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.\n\n— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila\nja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.\n\n— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä\npidättäen.\n\n— Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat\nikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle.\n\nNämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää\najattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan\nrakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään.\nSe oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi\nhukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan.\nHeillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon,\nkokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua.\nKuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan\nperikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi\nmetsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi.\nMierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi.\n\nJaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että\nhän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia\nJaakon tilinteolle jo samana iltana.\n\nIllallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän\nsitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut\nnarrata itsensä moiseen hulluun yritykseen.\n\n— Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän\nitse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan\njoutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se\najatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei\ntässä liian rikkaina eletä.\n\n— Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. —\nAivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille\nmenijöille velkaa uskoisikaan.\n\n— Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen\nInossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja\nkatseli syrjään.\n\nJaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon.\nHän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten\npainokkaasti:\n\n— Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan\npystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen\nverran kokemusta.\n\nJaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen\näänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen\nhaasteli:\n\n— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen\nlaisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän\nyritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä\nverran talven pitkään pystyy säästämään.\n\nJaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri\nillallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan\nja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut\nsukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen\nvälttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen\nmelkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän\nsekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari\noli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan\nkuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen:\nJaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään\nvieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari\nhaastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:\n\n— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella\npyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää\nturvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun\nitsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen\nolen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon\nvallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle\nolet luisumassa.\n\n— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu\nväkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti\narvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin\nihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea,\nkun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.\n\n— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin\nsuunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia\najatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.\n\n— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti\nJaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina\npalata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia\nhyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni\nEnkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.\n\n— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. —\nSinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole\nluotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole\nsamanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen.\nSinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet,\nsillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi\ntasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan\nsairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.\n\nMari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja\ntuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä\nsyvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä\nei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli\nsitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua\njatkoi:\n\n— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja\nusko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin\nnyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen\nosan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet\npannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi\nsiihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt,\nniin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se\nolisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi\nmeille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että\nmyös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran\nhuvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua\ntämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka\nlunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä\ntulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu.\nJa jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan\ntuovan meille siunausta?\n\nMari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille\nistumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta,\nmutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä\ntovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja\nkömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen\nmakuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä:\n\n— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan\nmaalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta,\nkun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään\nyrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua\ntuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja\nturmantuoja.\n\n— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä\ntahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä,\nmiten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta\ntämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun\nliian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.\n\n— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen\nvetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä\nyritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin\nennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.\n\n— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas,\nsanoi Mari hiljaa.\n\n— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.\n\nJaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä\ntyynyyn ja oli nukkuvinaan.\n\nMari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti\npöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.\n\nHän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään,\njolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta\noli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten\ntähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.\n\nSe viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin\ntämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati\nviettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä\nvetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo.\nKirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.\n\nMutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin\noli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi\nromahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon\nsillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi\nantauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli\nvoimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon\ntuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän\nnäki sen selvästi.\n\nSydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä\ntoinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja\nJaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä\nturmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.\n\nNiin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi\nkasvattaa pojat oman mielensä mukaan.\n\nLämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä\nkarsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen\nyhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.\n\nHän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli\nse lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan,\nyksinään hänen täytyi ne kantaa.\n\nKauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun\nliekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta\nhennot hartiat eivät vavahtaneet.\n\nNiin aloitti Mari äänettömän taistelunsa...\n\nEikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta\nainoata sanaa.\n\nJaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään\nasti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei\npietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat\nolla ne pyhäajot toisten hoidossa.\n\nMari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät\nmetsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen,\nettä se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla\nrauhassa.\n\nSen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia\ntavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan\nja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään\nhevosestaan huolehtia.\n\nTietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään,\nmutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle.\nEikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan\nisän kera juttusille käydä.\n\nÄidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan\npoikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila\nsiirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein\nnäkymättömiin.\n\nHeti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi\nja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai\nsen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton\nhoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai\nsuuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan.\n\nSiitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään\nuusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi.\n\nMarille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut\nJaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta\ntukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon\nalla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen.\n\nJa kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään\ntapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien.\n\nJaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän\nalkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien\nsuunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja\nmuita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja\nrakastamaan sitä.\n\nNäitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun\nkoululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä\ntavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten.\n\nOli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä\nkuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan.\nJokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän\npainoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa\nkokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset\nja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi\nkuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut\nkirjatietoja ensinkään.\n\nMutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan.\nHän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa\nsatua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja\neläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien\nsyvyyksiin kätketystä elämästä.\n\nMari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös\npojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen.\nNiin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina\nuusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.\n\nLukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän\ntehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman,\nminkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se\nsuunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä,\njokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää,\nja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa\nkokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja\npääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus\noli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla\nsitä katsomaan.\n\nNäin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja\nhyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään\nsanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä.\nSe siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella\nvaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun,\nrakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan\nja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.\n\nMarin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen\nvalvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä\nteillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä\nolleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään,\nmillaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua\nmuodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi\nse vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi\nyrittämään sitä huvilansa rakentamista.\n\nAivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä\nvastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä\nmielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä\nmuuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen\nverran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin.\nSillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.\n\nNäin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet.\nViikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei\nedes käymätieltä käymään.\n\nNähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJoulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan\nperäkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi\nasuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli\nmajoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.\n\nJaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta:\nHän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia\nvertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat\nansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.\n\nYhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut,\nmihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia.\nJaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat\nällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin\nkomeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja\ntoinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei\nJaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan,\npitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia\nsuunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea\nomaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat\nennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!\n\nJaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean\nhuvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi\nrahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen\najatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia\najatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla\nryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä\nhän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi\neteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.\n\nNäitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne\nolivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä\nlisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa\nkaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä\nosasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin\nuhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä\niltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan\nja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä\nsuunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset\nlahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset\nlaput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.\n\nKaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden\nhevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin\nlisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös\nvastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa\njärjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne\nlahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea\nvartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä\nkaksoisolennostaan.\n\nSe oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan,\npitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan.\nMutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla\nvaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston\nsokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen\nviikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.\n\nHermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä\nniin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua\npenkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä\ntuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.\n\nMutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset\nitsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen\nperästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon\nasti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.\n\nPeräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui\nkohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi\nlivahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko\naivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä\nmenojaan.\n\nKyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei\nJaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman\nkorkeammalla portaalla.\n\nMuuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta\nsunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä\nkotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä\nkatseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä\nkatseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä\nvälittää.\n\nNiin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti\nja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko\nlykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika\najatella niiden hirsien vetoa.\n\nLopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä\nvedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen\nkertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin\nriittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia\nlaitettaisi.\n\nNiin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan\nsopimaan rakennusurakasta.\n\nHän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa\nläheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä\nterästettyä lasia maistellen esitti asiansa.\n\nPekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään\ntointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:\n\n— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma\nnykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.\n\nJaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä\nja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:\n\n— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee\nmaksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin\nselvyyteen.\n\n— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen\nlasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei\nkannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret\nliekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat\nseinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että\nse tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta\nei oikeata sortin huvilaa.\n\nPekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa\nnähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän\npahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt.\nMielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan,\njossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän\nhaasteli taltutellen:\n\n— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan\nsajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta\nyksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.\n\nPekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä\nkuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi\nJaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että\nJaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän\nsanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:\n\n— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä\notan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin\nköyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat\nselvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.\n\nJaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa\nliivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä\npöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät\nmelkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli\nJaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu\ntukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen\nihmettelevä kuiskaus:\n\n— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta\nkatto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei\nmitä muuta poikenluomaa väliin satu.\n\n— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko\nmielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä\nalemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän\njoukon yli puolentoista tuhannen ruplan.\n\nPekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.\n\nSovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian\nvalmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja\nlyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa\njos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan.\nNiistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä\nverran Jaakolla oli hirsiä.\n\nSeuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin\ntulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla\npovitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi\nsavahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä\nperäytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs\nsilloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.\n\nMutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla\nmyös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine\narviolaskelmineen.\n\nHuvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen\nkesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet\nyläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet,\nsirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit,\njotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.\n\nPekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos\nminkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.\n\nPekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi\nselittelyjensä lomassa:\n\n— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin\ntähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen\nnumerot, niin ne pitää!\n\nJa kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän\nryypyn kulauttaen:\n\n— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve,\nnaapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!\n\n— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin\nhänen korviaan.\n\n— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä\nlöin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka\npestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.\n\nSe oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena\nhän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin\nkorkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan\nkurkotella.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.\n\nJaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen\npihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin\ntyöntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta\nmuutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten\nhirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä\nodotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet,\nkatonalaisrimat ja muut tarpeet.\n\nKannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta\nJaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi\nkunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä\npalstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi\nsuurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota\nrakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.\n\nKivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista\nmötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida\nja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta\nvalmista.\n\nPäivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle\nrakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti\nAntero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin\nerin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi\nkohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli\npaahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla\nruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri\ntekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa\nvetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan\nyksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee.\nNiiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon\nviihdyttävä metsän kutsu.\n\nVarhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset\naherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.\n\nInon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen,\nmutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää\nkaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät.\nEnsimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä\nosasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien\nväliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan\nsinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden\nkauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen,\nja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin\nkonsanaan hengähtämään pääsi.\n\nAinoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin\niltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia,\ntyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko\nsiekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan\nsetakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti\nsitten kotiinsa.\n\nJa lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat\nLauniais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön\nlomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi\nJaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt.\nMutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa\ntuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille\ntöilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.\n\nAntero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut\npäivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:\n\n— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti\nsetakoita?\n\n— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä\nlaihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.\n\n— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä\nlemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?\n\nTämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi\nvain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa\nhänellä oli tekeillä kellarirakennus.\n\nSiinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko\nkuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus.\nSe kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa,\npysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä\npaikalleen muuraamaan.\n\nAuringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät\nhetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui,\nauttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan\nvierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.\n\nVeljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he\ntiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle\nlähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:\n\n— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain\netukäteen.\n\nMutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta\nkeskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa\ntyötä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.\n\nMutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli\nkiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten\nteki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle.\nSiinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä\npäivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti\nsiellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin\nhyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten\nsummasti saumat olivat sattuneet paikalleen.\n\nJaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät\nkunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan\nvastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta\nlihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada\nviivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä,\nhengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan\ntuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä\npyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle\nnuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta\nhetkeltä tuntui.\n\nMonasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi\nseestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä.\nSilloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan\nrakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken\nkaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä\npäivän ajoa aloittamaan.\n\nOlisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa\nviikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä\nmenestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko\nrusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.\n\nTavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu\nsemmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo\nmonta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä\nkääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti\nmullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:\n\nEnnen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille\nvarattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun\ntoisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut\nniistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa\nmaanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle\nkaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen\nasti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella,\njollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.\n\nNiin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut\npietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki\nlähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat\nlaita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa\njälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä\nEgyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa\npietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla,\njoille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla\nlähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä\nkeksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa\nvielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle\ntyönnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin\nvarmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika\npäiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.\n\nTämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon\nentisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun\nsai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja\nvalikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.\n\nSemmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.\n\nJa näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton\nkuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman\nlähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä\nuusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista\nmelkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi,\nmutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat\nkilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna\nilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä,\nkokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana\nupeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat\nvalikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä:\nhotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja,\nvihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei\nkaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä\nlautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät\nPietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset\njärjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion\nLipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan.\nSanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta\noli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka\nkesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista\nkaupungeista.\n\nEihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa\nsopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta\nloisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat\nsen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta\nsen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan\nyli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti\nsananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin\nvyöryneen tulvan alle.\n\nYhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla\nkävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä\nmerenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla\nkuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei\nensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.\n\nSemmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti\npaisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden\nkeskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään\njo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella\nvauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet\npakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.\n\nArvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä\npietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan\nonnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan.\nOlisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi\nkelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat\nensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan\nvaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman\nosansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan\nalkuun. Se oli vallan varmaa.\n\nJa siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla\ntekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon\npaneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai\nsuohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan\ntakaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat\nmiehet yrittivät.\n\nJa äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai\nsattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja\nhuvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No\nsiinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan\nhuvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin\nkauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat\nsinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo\nPeräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne\nasiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja\nja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä\nnaapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat\nhän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös\nrakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.\n\nNäin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi.\nHän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti\nköyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua\npyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta\nei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko\ntilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen.\nPeräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän\nkomentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen\ntäältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei\nmitään mukisemista!\n\nNämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta\npahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin\nenää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei\ntarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään\nJaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös\nsuoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä\nmieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset.\n\n— Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus,\nmutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta\nMarin näkyvistä.\n\nKiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa\nuskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä\najuriarttelissa ja kyselivät:\n\n— No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella?\n\nTai:\n\n— Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä\näveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos.\n\nToiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin\nMooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä,\nniin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan\nloppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin\nmonasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä.\n\nEikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä\nliikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin:\n\n— Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo\najoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät.\n\nVarsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta.\nSe sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo\nkauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle\nhassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi\nhuvilaansa katto päälle.\n\nSe oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä\nkopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa\ntoisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin\nmyrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli\nhänen kanssaan juttusille.\n\nJa hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille\nnäyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan\nitselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon\nHakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten\nnähdä, kenelle ovat nauraneet.\n\nAjatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli\njo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa\njoutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan\nmatosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää.\n\nNiin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut\noikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille\nsoveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei\nonnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko\najan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden\nkiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti.\n\nSiitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se\npani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti\nuusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet\nrauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä\nhetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa.\n\nMutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa\ntietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi\nsuurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta,\njota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin.\n\nJaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli\nsuorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä\nhuolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja\nLauniais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi\nedes huomannut näiden läsnäoloa.\n\nJa kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja\nkiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti\nodottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari\npoikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt\nMaria ensinkään liikuttavan.\n\nAntero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky,\nhavaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla.\nHän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös\nJaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona\nylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken\nmaailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä\nhuolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut\nerehtyä.\n\nYritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera\nhuomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista\nseikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen\nnainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma\naikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon.\n\n— Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero.\n\n— No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää\ntehtävänsä, mutta Mari...\n\n— Eiköhän sekin tietäne.\n\n— Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita\nkasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista\nsukuperää.\n\nAntero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein\nhän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi\nMarin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja\npoikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen\najatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi\naikaa viheltely ja laulun luritukset.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.\n\nKun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä,\nmeni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä\nkuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat\nnelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin\nuusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt\nentisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.\n\nMaanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja\nvielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien\nlähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti\nalkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä\nkuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti\nasemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai\nkehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.\n\nNo se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria\njalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas\najossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä\nmitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä\nkokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut\nniiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.\n\nSe työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain\npieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä\ntai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan\nja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen\nperunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja\nsiemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää,\nkun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän\nraha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita\nkauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa\npeltotieroissa olisi kasvanut.\n\nNäin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt\njäädä oman onnensa nojaan.\n\nSurullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin\nhylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen\nparantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä\nkesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä\nhosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni\njuuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä\ntureikkoa mielikseen katsellut.\n\nMutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan\nheinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan\najoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo\nniin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää\nmitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä\ntäällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu.\nYlävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi\nalaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat\nahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän\nturmioksi.\n\nMelkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän\nalle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei\nniihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen\nheinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen\njäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se\nsänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.\n\nJa mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä\nniittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa\nviljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä\nohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät\nlyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt\nharjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa\nottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.\n\nNäitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat\ntyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja\nvetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon\nselälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen\nkappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.\n\nNäköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat,\nnälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla\nkuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat\nloppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan\nsurunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo\nkoko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.\n\nSemmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot.\nSemmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se\nnäköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin\nviljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto,\nahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä\nnuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan\npyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä\neheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta\nmetsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät\nikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet\nkaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan.\nSitten olisi taulu ollut täydellinen.\n\nRäikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle\nelämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta\nse oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella\nmetsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle\nhuvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi\nkaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja\nsiihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt,\nloppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat\nolivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet.\nNiistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä\nherunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti\nitki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan.\nMuita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean\nhelinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon\npatteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä\nse vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat.\nSen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin\nomaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena\nlenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten\nvelkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli,\njoka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan\nsainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin\nhartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan\nkyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman\nnokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään\nja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista\nirti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki\nmuut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston\ntavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää\nvain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa,\njoka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois\npuoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut\npeltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan,\nvarannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta\nrakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille\nmyynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt\nedes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa\ntarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi\nPeräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai\nehtikö joku toinen jo ennen häntä.\n\nEikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa\nhäviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen\nhuvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla,\ntoisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa\nmyöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai\nkeinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni\nkyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan,\njos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen\nisännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea\nsai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa\nirtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa\nlainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti\nitseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun\nkaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.\n\nNiin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi\nse vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain.\nTalvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat\nsaaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen\nmetsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja\nkun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville\ntulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien\ntakaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen\nvanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä\nhienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin,\nsainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa\ntavoittamaan.\n\nSe veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin\nkauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee\nmuuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen\ntien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät.\nToiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä\npaikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää\nvalovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä\nautiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät\nkaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.\n\nToisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle\nsuuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan\nonneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla\nvielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka\njälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää\nensinkään lääkityksi saadaan.\n\nJa tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren\nvedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen\nlaineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat\nnäyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.\n\nJa sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen\nitseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli\njoukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka\nmaakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon\nsemmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi\npitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi.\nKunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden\nopastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.\n\nJa kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä\npietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin\nkadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin\nolevan syntymässä oikean paratiisin.\n\nOli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka\nhuomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat\nrakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.\n\nSiellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari...\n\nMaria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen\nvaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi\nja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut\nsuunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa\ntarmonsa takaa toteuttamaan.\n\nJo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti\nlaajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli\nlisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä\nJaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan.\nSe oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon\nlaittaminen vaati paljon työtä.\n\nEikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän\nvielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta\ntänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei\nnäyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä\nvälittänyt.\n\nNiin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä\nentisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka\nkartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin\nkivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti.\nSiinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta\nsemmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.\n\nMutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös\ninnostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät\npäivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä\notettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty\njoutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä,\njoissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.\n\nSe oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat,\nvehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka\nkapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä\näidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja\nvaroitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä\nkuivuneiden lehvien ja haarojen mukana.\n\n— Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman\npenkkinsä äärestä.\n\nKauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin\nsilmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti.\n\nKun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen\nkäsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista\nja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle.\nKolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä\näiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan.\nSen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä\nhän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin.\n\nNo eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein\nkuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin\nsitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki.\n\nParin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä,\nmutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan\nja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät.\n\nNiin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea\nrivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina.\nNiiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä\nlopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä\nolisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta\nlantakokkaretta.\n\nSeuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa\nalettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä,\njoista toivottiin varhaista kevätsatoa.\n\nMari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä\njo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön\nhuvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko\nArttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta\ntänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien\ntarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa,\neikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan.\n\nHarvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla\nhävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin\nlämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan.\n\nJa iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla\nhyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan\nkuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai\nMarin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan.\n\nVarsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi.\nSilloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä\naurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan\naivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä.\n\nMari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he\ntunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän\nelämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään,\nja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän\npaljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja\nlämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He\ntunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se\nkiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä,\nsytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen\nluottamaan siunatun sadon tuleentumiseen.\n\nNähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä\njo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän\nkorkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän\nluokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli\nloisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti,\nettä tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on\nlaitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän\nkaupalla kuntoon.\n\nArttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut\nlavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi\noli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia\ntaimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis\ntavallaan yhteistä tavaraa.\n\nNo pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut\nreilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia\nmeneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista\nsekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin.\nVasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse\nistuttaminen.\n\nSe oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin\nensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä\nreikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin\nsovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun,\nja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien\nympärille.\n\nKun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla\nlantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin\nterhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta\nuuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja\nilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa\nne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta\npakkasi ihan tukehuttamaan.\n\nIstutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat\nistuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin\nmyös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen.\nMari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän\npani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin\nvalvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä\nvalmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä,\npuolitodella valittamaan:\n\n— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä\ntule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.\n\n— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja\npistelee.\n\n— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.\n\n— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —\nLauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit\nLaurin kokoinen.\n\n— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi,\nselitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä\nvälittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.\n\n— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti\nMartti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi\nhirsiä.\n\nOikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.\nKyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.\nEikös niin, Lauri-pojuseni?\n\n-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään\näidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.\n\nNäin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo\nsilmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti\noli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin\ninnokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen\ntyön. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja.\nJa kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan\ntulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo\nhänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia\npitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.\n\nHentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät\nsilmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei\nkonsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin\nkumppanina ahertamaan.\n\nHellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia.\nHän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon\nkyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota\nheidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.\n\n— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.\n\nSe kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:\n\n— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku\npoikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä\nniin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja\nkaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä\npitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden\nperästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan\nantimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.\n\nNäin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet\nsen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista\nja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään\njonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta\nlähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan,\nja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.\n\nEikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti\nkiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä\nkatsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet\nunohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä,\nettä äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.\n\nKolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata\nmuokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera\nkaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien\nvarrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja\nnaurista.\n\nSilloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja\nilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä\nitsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.\n\nMaria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä\nvastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut\nhevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut\nkoko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin\nkokonaan avustamatta.\n\nHevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana\npäivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.\n\nParina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin\nperuna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja\nnaurismaalle, vieläpä sitä jäikin.\n\nMari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi\nkaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari\nkuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan\nSe olisi mennyt jo liikoihin.\n\nKun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan\nkynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut\nmitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa\nauran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa\nkauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin\npäivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.\n\nMutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella,\nhuvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen\nJaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle\nlantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn\ntoisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.\n\nMari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi\nnähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan\njäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa\npuoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla\nsuoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien\nharventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se\nei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja\nistuttaminen.\n\nSivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa\nkukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten\nei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä\nkasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi.\nIstutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä,\njotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi,\nvetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi\nsaamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti\nhaitaksi ollut.\n\nHelpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin\niltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut\nkokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä\npohjasta.\n\nEivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen\nerikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana\niltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän\nitse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.\n\nTämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi\nkäyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.\n\nKun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille\ntekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja,\njoita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä\nulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse\nmetsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet\nhuvilarakennuksella.\n\nNo ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi\ntällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä\nkasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina,\nmitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita\nhiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän\nhuvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin\nhökkeleistä.\n\nEikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin\nerin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä\nhätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla.\nVarsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli\npojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä\nmukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat\njäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut,\nharavat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut\nmonasti aikaa niitä ajatella.\n\nMari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja\npäätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.\n\nMutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan\nihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa\nvoitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan\nJaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen\nsivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin.\nVien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet\nhameissasi kiinni riiputtaa.\n\nMari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti\nhänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli\nJaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä,\njolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.\n\nTätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka,\nettä myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he\nolivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui\nvalmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät\najuriarttelissa suunsa tukossa.\n\nJa sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona\nperäkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran\nmyymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:\n\n— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet\ntoimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä,\nmissä toiset pyrkivät velassa pyörimään.\n\nTämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko\nsiitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa\nhuudahtaen:\n\n— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat\nhaastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.\n\n— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli\nsitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden\nnaulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.\n\n— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään.\nJa hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen\nmielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari\npurjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan\nasettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan\nolemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla\nylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa...\n\nMutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana\nvarhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä\nvihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen\nenää olisi niille vahingoksi.\n\nHän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten\nhankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi\nsakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja.\nOtti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne,\nlisti ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä,\notti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain\nhuuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin\nnippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti\nruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti\nvasuihin.\n\nSiitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat,\nhiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta\nihmettelemään:\n\n— Mitä sinä, äiti, nyt teet?\n\n-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera\nlähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko\nArttemin kaalipojat tekevät.\n\nSilmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He\nalkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät\ntaltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.\n\nMutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.\n\nHän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat\nnimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.\n\nHän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten\nomille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä\nrehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti,\ntäytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.\n\nPojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi\nnäyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään\nunohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat\nhe arastellen tiedustella:\n\n— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?\n\n— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.\n\nMutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän\nkuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä\nkokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä\ntehdessään selitti hän ystävällisesti:\n\n— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen\nhoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei\nkasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä\nvielä voi paljon mitään ottaa.\n\nNoloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä\narvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:\n\n— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte\ntyötä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen\naivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä\nkasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä\novat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa\nkitumalla.\n\nÄänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä\nhe muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin\nkasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli\nrangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille\npusertaa.\n\nVasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin\nkantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui\nlähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.\n\nSe oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut\naseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin\nkaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä\nkaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat\nensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.\n\nPojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat\nostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet\näiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä\nlähtiessä:\n\n— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa\nmennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja\nvartijaksi kärryjen luo.\n\n— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä\nvoileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.\n\nJa hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki.\nJo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia\nporhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että\nolivat tämän tästä ojaan lennähtää.\n\nKaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja\nMartin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja\nhienoa hopearahaa.\n\nSiinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.\n\nAamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista\nsaadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun\nniitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten\npostisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.\n\nÄidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän\nnäytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat\npojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja\nkirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.\n\n— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman\nhevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.\n\n— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.\n\n— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.\n\nEi tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään.\nVilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat\nsitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.\n\nJa huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat\npenkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi\nojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.\n\nKokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun\nne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden\nrehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin\njuhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.\n\nPäivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä\nnimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen\nkasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille,\nniinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.\n\nYksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti\nja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes\nvastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä\nmukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin\npiilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.\n\nSeuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista.\nMarin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä\nhuviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin\npitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri,\nei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti\naseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista\ntai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.\n\nYhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme\npoikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta\nhuvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin\nlähetyksiin erittäin tyytyväisiä.\n\nMartti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken\ntunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan\nodottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla,\nkun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet\nnäivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän\nhöysteitä.\n\nJa merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista\npäivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se\nmuuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.\n\nSe ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin\nupeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä\nsilmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei\ntilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä\nharvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin\nkookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan.\nRaparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi\nmelkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi,\nläpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan\nkuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa\npenkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä\nvääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä\nkaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan\noikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi\nhyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää,\nei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat\nlihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä\nlannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet\nkauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin\nkasvimaalla.\n\nJa entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne\nolivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään\nsuussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan\nmaineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa,\njotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka\npäivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä\nkauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun.\nViimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.\n\nNiin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se\nPeräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä\npelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä\nviljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili\nMarin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu,\npuoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän\nkituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä\nmasentavan autiuden keskellä.\n\nMutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella\ntavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat\npeltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua\näitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan\nsyrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle\nmitään hyötyä tuottavan.\n\nNiin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut.\nHän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä,\nniinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa\nimenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti.\nTällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli\nPeräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan\ntuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa,\nehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen\nuskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona\nliikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että\nkaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen\nrunsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se\nkasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan\nkurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen\njalkojensa juureen kantaa.\n\nJa Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon\ntekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen\npiti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen\nlisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös\nMarille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa.\nSe oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi\nkaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan\nitseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun\nhän vain pysyi sen uskollisena lapsena.\n\nJa onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan\nrinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen\nalkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he\nnyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä\nkasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt\njo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin\njo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat\nsäästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia\nsäästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja\nniitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden\nkalleuksien kera.\n\nMutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta\nkasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien\nniin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen\npuhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä\nheidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta,\nvilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla\nväsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja\nistutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen\nnähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta\nviehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti\npuoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin\nmieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota\ntyön käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin\nnuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa\nponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.\n\nVaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä\nkauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi,\nalkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.\n\nKylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet\njoutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa\nkerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa\nMartin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti\nsuutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita,\ntyössä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan\nyrittäjille.\n\n— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.\n\nSiitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos\nheille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan\npäästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He\nliikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa\näidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla\nnalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.\n\nIsän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa\nvetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa\nhoukuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia\ntehtäviä.\n\nJaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten\ntahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä\nkasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit\npoikien mieltä puoleensa vetämässä.\n\nSe katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään\nriemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa\nhoukutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari\nmasensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.\n\nTuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet\nnielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita\nhän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.\n\nNo Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt\nnumeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat\ntoiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi\nrakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien\ntarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko\nkirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta\nvielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä\nsisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä\nsitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin\nkateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.\n\nJa kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan\nmetsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha\nlähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin\nhelpolla.\n\nMutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä\nmaanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä,\nhiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu\nkuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.\n\nSe sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten\nvalmiiksi.\n\nKaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen\nrauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja\nsen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja\nvaroitukset.\n\nJa miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli\nkaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä\npojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa\nsilmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden\npakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella\naskeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään,\nmutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.\n\nMutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo\nmaksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset\nrakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä\nsiihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.\n\nJa sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha,\njonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli\ntuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä\naikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän\nmaita saamattomilta naapureiltaan.\n\nJaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti\nvoitonvarmana kantapäillään...\n\nKokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata.\nYhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen\naitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin\nja poikain ahertelua.\n\nEikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi\nsiellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin\nkera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan\ntukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän\nhommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.\n\n— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.—\nMutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän\naitauksen sisällä.\n\n— Miten niin? ihmetteli Antero.\n\n— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi.\nSemmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia\nopettelemaan, vaikkapa vain leikillään.\n\n— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.\n\n— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.\n\nAnterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat\nhänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.\n\nMutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima\nvetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa\ntarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin\nkätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman\nruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi\njätti paljaaksi.\n\nEi Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin\nhintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi\njyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut\ntavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin\nluonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä\nolennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.\n\nJa siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti\ntämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan,\nniinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta\nhän ei vielä perillä ollut.\n\nKerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata\nkertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.\n\n— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi\nAntero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän\npäättäväisen katseen.\n\nAntero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan\nasiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan\nsilottelemaan.\n\nMutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään,\nniinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon\nkatsahtaen:\n\n— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus\nmieli tekisi.\n\nAntero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että\nMarilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.\n\nMutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo\nMarin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä\nvälähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei\nollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.\n\nJa Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin\nsilmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki\nhänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä\nvoimakkaammin sinne kasvimaalle.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHelteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka\nleveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden\nääriä.\n\nHiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä\nkokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen\non tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta\nkauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää\nsilmänkantamattomiin.\n\nAivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton\nkävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.\n\nLaudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta,\npehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että\nyksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas\nmetsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja\nseläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös\nriittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.\n\nKeskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla\nhiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen\nyltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana,\nkaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää\npaistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten\nluvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa.\nSeurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu\nuimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin\nkuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa\nkaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien\nvälisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein\nkauas paenneen metsän reunaan asti.\n\nNäkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen\nelostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot\npuoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia,\njotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä\njäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä\nolevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja\nupeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei\ntarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa\njättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset,\nvälähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan\npaljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain\narvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain\npistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.\n\nLämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle\nterveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen,\nsiinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan\nryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat\nvirvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön\noloaan ja ilonpitoaan häiritä.\n\nRantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden\nporskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta\nvesisotaa käyden.\n\nHiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä\nkaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin\najelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit\nhaaveilevat.\n\nNiin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas\nhuvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna.\nNiin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä\nantaumuksella.\n\nNiin lekotteli se tänä siunattuna kesänä...\n\nSilloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta\ntaivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin\njysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.\n\nMaailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat,\nniinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen\nhengähdyksen ohiliitäessä.\n\nSilloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla\nlekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti\npahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä.\nTuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt\nja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin\nSuomenlahden.\n\nSiinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne\nlähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet\nriensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla,\nmitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä\nvälittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla\nvaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan\nhälyyttävämpiä huhuja.\n\nJa niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä\nsähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä\nolisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus\nuiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen\ntuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla\nlyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä.\nNiitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa,\nniistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran\nkiihtymyksen valtaan.\n\nOsansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen\nmaaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä.\nMonet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä\nkokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin\nvarustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.\n\nNäiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa\npäivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan\nsivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä\nhuvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella\nyli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä\nmuukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin\nliekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset,\njo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan\npysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.\n\nTapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.\nSodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.\nPietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.\nSanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.\n\nNäiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä,\nja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen\nkimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain\nkantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta\nasemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin\nelämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin\nyhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen\nmielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja\nvaikeni.\n\nMyös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui\nsiinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei\nsiinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä\nsateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata,\ntyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.\n\nItse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.\n\nTieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää,\nettä Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää\ntämän aseman ohi — pois Pietarista.\n\nNe uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!\n\nOli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan\nlähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta\neipäs ryöminyt.\n\nSe vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän\nruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan\npakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.\n\nSodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden\nvallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti\nhiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin\näkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi\nkielen, pani melkein polvet vapisemaan.\n\nMyöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi\nalkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi\nasemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella\nseisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla\nasemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen\nkatseltiin junaa.\n\nSe oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti\nverhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin\nkuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien,\ntietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus\nkävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.\n\nJuna sai rauhassa jatkaa matkaansa...\n\nMutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille.\nKansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan\nvauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa\nrukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin\nsuoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden\ntiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty\nhyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se\nystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin\nmahdollista.\n\nSaksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen,\nlennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari\nWilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa\nmurhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin\nkymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi\npoikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain\nBerlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne\nkahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja\nranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.\n\nYhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle\nkaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen\nvaltakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi,\njotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi\nhuiske kävi.\n\nOikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa,\nmutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan\njulistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä.\nSe riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta\nsadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä\nläksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun\nniitä käytiin joukolla hyvästelemässä.\n\nSe vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien\nhumalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin\nyksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui\nolo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta\nse tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.\n\nSekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei\nkonsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään\nja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja\nhelisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen,\nmutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo\nepävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten\npois mentyä suuren sodan teille.\n\nJa niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken\nkesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt\njäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista,\nonnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai\njäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen\nvietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.\n\nYleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä\naiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.\n\nAlkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka\nkeskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan\nniiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli\nsotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta...\n\nJa siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa\ntiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn\nsaksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin\noli löytynyt langattomia lennätinasemia... Kukas tiesi, jos täälläkin\npaikat tarkoin katseltaisiin... Ja mitäs muuta varten tänne sitten\ntungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.\n\nNiin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen\nhuvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä\npäin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja\nlennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja\nullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja\nniiden salaisia kätyrejä.\n\nNiitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea.\nEnsimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden\nvarsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan\nsaksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä\nalettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja\nsantarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron\nja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka\npensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.\n\nJa vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat\nyhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä\nmielikuvituksessa.\n\nToiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä\nhuhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen\nlaivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä\ntänne rannikolle...\n\nTällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa\nkuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu,\nsen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.\n\nSen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista\nkesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää\njunissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että\njättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen,\nja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.\n\nToisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai\nvirkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu.\nYht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä\nsilloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai\nperhe tulla mukana ennen aikojaan.\n\nVäkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni\nnopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista\nsuurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli\nollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse\nmenit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa.\nPuut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista,\nmutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia\nhävinneen onnen unohdettuina muistoina.\n\nMerenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet\ntalteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla,\njossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet.\nMuutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen\nne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä\nmuistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja\nuimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon\nlepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli\nripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.\n\nYhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla,\nviertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui\nyhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa\noli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain\nyksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja,\njotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky\nollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.\n\nAjureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita.\nHevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui\nkuskipukilla...\n\nSuurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista\nnäyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat\nkaton rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas\naloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden\nraskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa\nkankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja\ntyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa\nliikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen.\nKirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja\nkangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista\nhuutelua: »trikoota koko pakka»... »silkkiä puoli»... »taftia koko»,\n»trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat\nluetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»... »silkkiä —».\n\nYlettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen\npietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta\nne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti\njäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat\npietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat\ntäältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt\nnekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se\nteki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin\nhilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä\nsaatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle\nsaattoi vetäistä koko suuri puuha.\n\nMonessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä\nnaulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä\nkuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa\nkilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:...\nkesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria\nyhteishautajaisia...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista\ntyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä.\n\nSionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi\najellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä\nvoi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti\ntykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle.\n\nSiinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten\nmuotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa\nseurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä\nsilmiään.\n\nJo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista.\nAinoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen\nnäköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi\nkovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa:\n\n— Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat\nkoko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa.\n\nKun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu\numpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona\nodottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa\nlaudanpätkiä ikkunain eteen.\n\nHetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten\nasemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko\nrouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi.\nVilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen\nvilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli:\n\n— Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta\nkuin näivety paikallesi.\n\nSion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta\nsemmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan\ntyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi,\nnäkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita.\nHän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut\nvariksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu.\n\nJo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin\nilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen\nherätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen,\nryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta\nmitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija\npysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä\ntyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä\nväännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle.\n\nKun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet\nentiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin\nvornikaksi.\n\n— Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan.\n\nMutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein\nkohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot,\ntyperät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi\nvarsin huolestunut ilme.\n\nMutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua\nse ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi\nhän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan\nhuolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta,\ntoisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata\npaperia patsaan kylkeen.\n\nSionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa\nMooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin:\n\n— Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee?\n\nMooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja\nsilloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän\nkohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa\nkuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi:\n\n— Kas kun en yhtään älynnyt katsoa.\n\n— Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion.\n\nMooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden.\nHän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä\ntehdessään.\n\n— Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos\nlähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi\nolla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä?\n\n— Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus?\n\n— E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen\nylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi.\nTuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa».\n\n— Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään.\n\n— Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota\nLazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat\ntarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään.\n\n— Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette\nmyytäväksi, kaikki viisi huvilaa?\n\n— Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus...\ntuota mitenkä minä... valtioneuv—\n\n— Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion.\n\n— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat\nmyydä pois. Niin tässä seisoo.\n\n— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, ‒ vai jo teidänkin\nvaltioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään\nsuvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun\non luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten\nvasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa\ntolpassa?\n\n— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.\n\n— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä\nkatselin, kun sie noita tolppia syynäsit.\n\n— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja\nvielä näin näkyvällä paikalla. Tuota... eikös tämä ole hyvä tolppa?\n\n— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion\nylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi\nsemmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se\nmies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.\n\n— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.\n\n— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois... Kuuluivat toissa yönä\nne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla\npuhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja\nnitisemään, täydet rahat putosi.\n\nMooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä\njatkoi selittelyään:\n\n— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi\nkolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta\nyhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai\njää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit\njälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten\npanit... Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä\nsinun tolppasi.\n\nSuu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti\npäässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti:\n\n— Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta\nmyynnistä...\n\n— Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi\nSion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin\nselvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta\ntoista palvelemaan.\n\nMooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi\nSionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen\nhyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin.\n\nSilmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä\nolivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti\nalahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen:\n\n— Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat\nvaltioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle...\n\nAseman ajuripirssissä oli koko seura koolla.\n\nOdotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle\nsetakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä\npietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei\nheidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois\njääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin\nennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin\nodottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta\ntyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu.\n\nSen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen\njunan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista.\nAjokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun\naseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan\nkärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan\nkaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa:\nhäntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta.\n\nItse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä\nryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat\nalkoivat saada yhä vakavamman käänteen.\n\nPeräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin\nkärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri\nTaavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat\nSalamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta.\nAinoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko\npirssissä.\n\nSalamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti\npitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen\nloppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.\n\nEi tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä.\nAlkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten\nkesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan\nkuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin\nmieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan\nsainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä,\nkaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila,\nvarsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä\nmitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.\n\nMutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin\npakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä\nolla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan\ntämän kesän lukuun.\n\nEivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli\nkäännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt\nolevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista\nloppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet.\nBerlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti\nlykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.\n\nEipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui\nkovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä\nedelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua\nepäröiviä ääniä.\n\nNiinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan\nAnton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna\nsaaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että\nsaksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.\n\n— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen\nepäilevästi naurahtaen.\n\n— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän\ntien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies\ntietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin\nluo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.\n\n— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton\nsäyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat\nBerlinissä nälänhädän alkaneen.\n\n— Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi\nkyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja,\nja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta\nkuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi.\n\nTämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt\nsanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui\nselkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä:\n\n— Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten\nhuiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua\ntehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen.\n\n— Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin\nAntonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut?\nEihän sen voimissa pitäisi piisata.\n\n— Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän\nIivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja\nkaikkien niiden armeijat vangiksi.\n\n— Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät\nuseat äänet. Oli se aika apaja.\n\n— Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului\nparemman konstinsa tehneen.\n\n— Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina.\n\n— No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään\nvähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään\nuudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän\npäälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä\nmitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla.\nTietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta\ntiehaaroja tarkastelemaan.\n\n— Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa.\n\n— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen\navara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä,\ntasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun\nyrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta\nkymmentä rykmenttiä.\n\n— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?\n\n— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä.\nSinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen\nmännikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.\n\n— No jopa on konstit juupelilla!\n\n— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa\nja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja\nunohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan,\njos mieli Berliniin yrittää.\n\n— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat\njärkiään kallistua saksalaisen puolelle.\n\n— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä\ntyölästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja\nkortin nenään kannikka joutua.\n\n— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä\nvenäläisellä leipä riittää.\n\n— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton\nsäyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin\nmeni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja\nvei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?\n\nVakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä\nSalamon vielä väittää vastaan.\n\n— Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta\nloppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle\nladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan.\n\n— Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja\nalkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja\npalamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö,\njottei tulipaloja kajastele.\n\n— No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon,\n\nJa häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen:\n\n— Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois\nvanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat.\n\n— Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti\nSalamon.\n\n— Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime\nsyksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin\novat nyt hävinneet.\n\n— Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä.\n\n— Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan\nei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus.\nMuualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla\njouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä\npaikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat\nkuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta\nniitäkin nyt maksamaan.\n\nNäitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus.\n\nKaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän\nmiehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias\nKyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan\nunohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta\nnyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään\nalkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja\npiti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.\n\nEi tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli\nvain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi,\njos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären\nTaavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen\niso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane\nvasara paukkumaan...\n\nOdotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin\nsetakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei\nniistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.\n\nPeräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat\nmiehet ääneti päästellä irti hevosiaan.\n\nHetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin\nviertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon\nhautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset.\nHeille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun\nkantajina.\n\nSeuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä\nnäistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki;\nsen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli\nmukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse\nTaavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso\najurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli.\nHän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa\nnaamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon\nnäytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että\nollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen\nistui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla\nvelttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas\nkai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän,\npalvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä\nhäntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä\ntäysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla\nkasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi\nsiirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka\nolivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja\npuhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton\najatteli katkerasti hymähtäen:\n\n— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan\nvainajien perut myytäviksi.\n\nAntonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat\nsilmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet,\nhalpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä,\ntottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät\nkaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua\nkantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin\nkäyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.\n\nNiin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien\nsekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä\novilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti\nsormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli\npäässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja\nheitti sikseen.\n\nNeljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue.\nMuutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin\nosa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan\nsainoihin.\n\nPian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia,\nja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä\nolevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan\nkauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella\njoutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän\ntähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen\npiiloon syvälle kulmien alle.\n\nItse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään.\nVäsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili\nkaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei\nkeskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin.\nTarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn\nloputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään\nsekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta.\n\nSitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa,\njottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli\nmaisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen\nyöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei\nsiitä konsanaan puutetta ollut.\n\nEipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan\njoutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä,\nmuuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei\noikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta.\n\nAh, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija,\nhuvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut\nkapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut\nsiinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut\ntilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että\nvielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina\nentisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää\nnaapurien kera terästettyä lasia.\n\nNiin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka\narmoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien.\nOma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun\nolisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan,\nheliseviä kolikoltaan kylvämään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakko Vesterisen huvila oli valmis.\n\nPietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset\nsaaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen\nkoristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit\nkokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi\nsekä kesä- että talviasunnoksi.\n\nViimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta\nolivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle\npietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama\nkymmeninen ruplaa.\n\nUrakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään\nhuvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista\nrakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata.\nNiinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa\nkaivontekeleensä.\n\nKumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi\nJaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla,\nmutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän\noli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta\nvettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta\nolisi muuttunut liejuiseksi.\n\nEi Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa\nvedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän\nhitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.\n\nJaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki\nnäytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä\nhartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin\naskelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket\npainuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen\nterävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet.\nVälinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin\nnytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin\nsisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.\n\nJouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti\nhajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan\nolevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka\nkihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.\n\nSisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa\nkuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia\nruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko\nparhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt\nmuutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti\nhöyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman\nlattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään\nhajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.\n\nTämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva\nvarjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin\nvarjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan\ntyö jättänyt.\n\nAjossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien\nvarrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia,\njoiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä\nmasentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen\nautiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset.\nPois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä\nyksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.\n\nNe suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes\nyrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen,\nei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun\njoka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan\nenteet.\n\nJaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti\nvarmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään\npäästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli\nyhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon\njalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä,\nalakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään\nja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta\njärjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut\nmuisteloistaan, jos olisi voinut.\n\nPäästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko\npitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen\nmietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän\ntilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli\nviereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.\n\nKoko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli\nJaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa\nitseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä\najurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan\nkyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle\ntaivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti\nmokomasta hommasta.\n\nJaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys\nperimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä\ntyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli\nelämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun,\nmutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei\nollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina\nnuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa,\nturrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se\noli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia,\nniinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran\noli ristinyt.\n\nAinoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin\njoutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa\nmieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan\nkotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain\nvelkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus.\nSuuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen\nunelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei\nsilloin tuntunut olevan mitään rajoja.\n\nMutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain,\nhuomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä,\nkaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut\nalkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän\noli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt\nsen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa,\nmutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.\n\nNyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän\nkotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt.\nSe siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä\nloiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti\ntajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat\nalusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä,\njotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet\njuurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä\nelinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä,\nnäkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa\nrupesi näivettymään, kuoleutumaan.\n\nVuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle\nelämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä\nlähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi,\nväkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin\nmukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut\nlaihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän\nsilloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että\njuuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.\n\nNyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt\nroikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana.\nOli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.\n\nMonasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein\nitkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa\nkidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen\ntakaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat\nvelkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.\n\nMutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari\noli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli\nhäilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta,\nkonsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta.\nHänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt\nhillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea\nvartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.\n\nHän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri\ntoisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi\nkoti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän\nmuukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet,\nmutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi\nvoinut pelastus koitua.\n\nHän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta\nsärkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään\nerilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti\netsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut.\n\nJa vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan,\nvaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan.\nHän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja\nponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt,\nja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa\nMarin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun\nhänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän\nponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman\nsydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita\njokaisella sanallaan, jokaisella eleellään.\n\nJo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa\nvalaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli\nvuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän\nviimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi\nraju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina.\n\nJa siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena,\nsielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen\ntäytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä\ntunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli\npäiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta\npuoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa.\n\nEpäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille\nraunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan.\nJo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut\nsyntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut\naikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko\ntämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin\nkirjoitettu.\n\nEi syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan\nainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman\nnuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa,\nei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle\nselvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa\nyhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen\nvaraan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan,\nne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän\noli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä\noli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä,\nauttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta.\n\nMurtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita\npeltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei\nolisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa\nnoudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä\nhetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista\nmierontielle vierähtämistä.\n\nNyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli\njäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän\nyritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin\naloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai\nmuualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa.\n\nJaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän\ntunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä\nviimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin\najuritupiin viereksimään.\n\nYhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut.\n\nNäin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet\nhän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni\nlampputuikku paloi penkin toisessa päässä.\n\nUsein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin\nhänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan,\nhuolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi...\n\nMari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun.\nHän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti\njuttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle\nsäästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo\nkaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki\nloukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko\npakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin\nkäydä.\n\n— No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä,\najatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta.\n\nMutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä\nkasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti\nlisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin.\n\nNiin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa\ntuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä\nvakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin\nsitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi\ntietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä\nlähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa.\n\nSen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut.\nPietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio.\nHeti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta,\nja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään\nsuuremmaksi.\n\nTulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt\nyhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille\nvai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä\nsyötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka\nPietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina\ntarvittaisiin maan antimia.\n\nEhkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin.\nJo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo\nmonissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin\noltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki\nparhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä\näärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan.\n\nSitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä\noltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.\n\nNäin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta\nnäyttävään tulevaisuuteen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nEräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon\npihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.\n\nVasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu\nmiehen kellukka huudellen kehoittavasti:\n\n— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine... Hyvä maitlehmä kakskymmentviis\nruplaa... No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla.\nNääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.\n\n— Hitto mie häne maijostaa.\n\n‒ No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö,\nlähtöö varmast vähä paremma raha edest... Kakskymment...\n\n— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.\n\n— Mitä, luuromua... Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty\nasja. Kakskymmentviis ruplaa... Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.\n\n— Yhe rupla saat.\n\n— Jaha, yks rupla lissää... Kakskyinmentkuus ruplaa... Kakskymmentkuus\nensimäine... A siel takana, sie Uuvekirko mies... Eluka ostoo tulit,\nmitä sie veikkone siel noljotat... Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio\nkauppa tykkänää toisaanne... Kakskymmentkuus ens...\n\n-— Puolruplaa lissää.\n\n— Puolruplaa... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine...\n\nJa taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan\nhaastellen:\n\n— Sie oot oikee karjamies, etkös oo?... Kato nyt veikkone tarkallee,\nmimmone näyttävä elukka.\n\n— Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi... Iha\njustii ko mikä metsäkarhu.\n\n— No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei\npalella.\n\n— Ois se sorti turkki, lehmä nahast.\n\n— Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki... Kakskymmentkuus\nviiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa,\nmi lyyvvää kauppa lukkoo.\n\n— Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa.\n\n— Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo\nhalajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine...\n\nNyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä\nhoukutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan\nhänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan\nlisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa\niskuvalmiiksi.\n\n— Siis kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseit... No\neiks tule ennää niistää päi lissää?\n\n— Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta.\n\n— Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone,\nnii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä\nensimäine... toine... Kakskymmentseitsemä... kolmas kerta!\n\nVasara paukahti.\n\nValkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle\ntuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän\nkuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta.\n\nSekin päättyi Valkjärven miehen kaksinkertaiseen voittoon, niinkuin\nvasaramies rupeaman hikoiltuaan ja vihdoin viimein iskettyään haikeasti\nvalitti.\n\nVielä osti Valkjärven mies toisvuotisen härkäpuran, ja siihenpä\nloppuikin Rehmosen talon raavaskarja.\n\nAjettiin saraimen puolelta lampaat, puolikymmentä päätä pihamaalle,\nmutta ne alkoivat lennellä miesjoukon keskellä kuin kiiliäiset. Kolme\nonnistuttiin vihdoin pyydystämään miesjoukolla kiinni. Sen sijaan kaksi\nkarkasi rempallaan olevan aidan raoista pellolle, ja läksivät ne mennä\nhujeltamaan jäätynyttä sänkipeltoa pitkin, niin että saparot vain\nvilahteli.\n\nVasaramies kauppasi kiinni saadut ja ehdotti sitten semmoista kauppaa,\nettä ostaja itse pyydystäisi karkuun juosseet.\n\n— Ei semmone kauppa vetele! vastustettiin miesjoukosta. — Tavara pittää\nolla siin paikalla. Ei niihe lihat riitä oikee juoksuvaivoist!\n\nNo eihän siinä mikä auttanut. Toisen apumiehiksi komennetuista\npoliisimiehistä piti talon keskenkasvuisen pojan ja tyttären kera\nlähteä karkureja kiinni yrittämään.\n\nTalon aikainen naisväki piiloitteli sisällä pirtissä antamatta\nminkäänlaista apua vasaramiehille. Sen sijaan ukko Rehmonen itse ja\nvanhin poika Herman olivat ulkosalla.\n\nUkko Rehmonen oli taloansa kohdanneesta kunniasta vallan hölmistynyt.\nTaivasteli lenkosäärineen siinä miesjoukon keskellä tietämättä miten\nolla, kuin eleä.\n\nHerman oli huutokaupan alkaessa ollut myös murripäällä. Mutta kun\nsitten ensimmäisinä talutettiin talon kaksi hevosta myytäviksi, oli\nkarjalainen kauppaveri saanut Hermanissa vallan, ja niinpä hän aito\nhevoshuijarin elkein oli alkanut näytellä ja kehua omaa ajokastaan\nmiesjoukon keskellä.\n\nNyt näytti Herman jo täysin mukautuneen asiain menoon. Kirjava\nkaulaliina vinossa häilähdellen oli hän altis mihin aputoimeen hyvänsä.\nEi sentään katsonut arvolleen sopivaksi lähteä lampaiden perässä\nravaamaan.\n\nAhkerassa touhussa oli myös Salamon Hakuli. Heilui koivistolaisreuhka\ntakaraivollaan miesjoukon keskellä, niinkuin olisi ollut tärkeämpikin\nhenkilö. Ei näyttänyt Salamon tällä hetkellä ensinkään muistavan,\nettä oli menossa vanhan ystävän ja kylänmiehen elo eläminen. Ei niin\npaljoa, jotta yhden osanoton sanan olisi ohimennen kovan kolahduksen\nhölmistämälle päivänsankarille heittänyt.\n\nSalamonin lisäksi olivat kaikki muutkin Peräkylän merkkimiehet\nsaapuvilla. Niinikään oli kalakauppias Sion Lipiäinen mukana. Hän näkyi\nsaraimen puolella tarkastelevan vielä myymättömiä ajopelejä, nähtävästi\nostoaikeissa.\n\nKaiken huippuna kunnioitti myös peräkyläläisten suosittu sainoi-isäntä\nTereska tilaisuutta läsnäolollaan. Tereska oli sainoinsa liikenteen\nvähetessä käden käänteessä järjestänyt talonsa matkailijapuolelle\nuljaalla nimellä komeilevan »Taloustavarain osto- ja myyntiliikkeen».\nTähän liikkeeseensä hän haali pakkohuutokaupoista tai muuten ahdinkoon\njoutuneilta sainoivierailtaan huonekaluja ja kaikenlaista muuta rojua\nmyyskennellen niitä sitten toisille takaisin hyvästä voitosta.\n\nNiin olivat he kaikki kokoontuneet perikatoon joutuneen ystävänsä\nhäviöstä hyötymään, niinkuin kokoontuvat haaskalinnut siipirikkona\nnääntyneen toverinsa raadolle. Monella itsellään saattoi jo ylihuomenna\nolla vasaramarkkinat edessä, mutta kukaan ei sitä tällä hetkellä\njoutanut ajattelemaan. Semmoinen on kannakselainen parisniekkaveri.\n\nTykkänään erillään, aitan korkeiden rappujen vierellä, seisoskeli\naivan sattumalta paikalle harhautunut Jaakko Vesterinen. Syrjäisestä\nolinpaikastaan näytti Jaakko uteliaan tarkkaavaisena seuraavan\ntoimituksen menoa.\n\nKun karkuun juosseiden lampaiden kiinniotto viipyi, esitti vasaramies,\nettä joudukiksi ajokalut otettaisiin sillä välin myytäviksi. Kellään\nei ollut mitään sitä vastaan ja niin vedettiin kahdet nelipyöräiset\najokärryt, yksi ajurinreki ja samoin siedettävässä kunnossa oleva\nreslareki pihamaalle.\n\nMutta vallan ihmeisiinsä joutui vasaramies, kun vajaan kesän\nkäytännössä olleista ajorattaista tarjottiin vain kymmenkunta ruplaa.\n\n— Johan te nyt miehiset miehet panette pehmosii. Kymmene ruplaa\ntämmöset ajopelit! Sanokaaha nyt rehelline alku, jot päästäis\ntarinoiman.\n\n— On siin alkuu kyllältää, alota vaa tarinas! vastattiin miesjoukosta.\n\n— Vai kyllältää! Sanoha sie Valkjärve mies, sie ymmärrät nää asjat\ntarkallee. Haastaha sie, mitä teijä puoles meinattasii, jos joku\ntämmöste ajopelie ääres löpisis kymmeruplasest.\n\n— En mie haasta mittää siihe asjaa. Meijä puoles nykysii ajopelmestarit\nasetteloo lautojaa kasattumaa.\n\n— Siin sen kuulit, ko pyysit kuullakses! ilkasteltiin miesjoukosta. —\nLauvat joutaa kasattumaa sielläpäi, kun täälläpäi o vähä liija kans\nrekkii ja kärrylöi.\n\nEi auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta.\nPitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa,\nmutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut\nmetsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla.\n\nNäki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan\najuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän\nsetakkarahtiin.\n\nToiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt\nkauppaansa ajurinrekikään.\n\nKun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen\nsiitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään:\n\n— Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää.\n\n— En mie vanhan naapurin reteliikää henno... ihan lahjana siepata,\nselitti Sion silmiään räpytellen.\n\n— No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, —\nniin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine... Kymmene ruplaa\ntoine... Vieläks pannaa lissää?\n\n— No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa.\n\n— En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja\naiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa\nensimäine... toine ja... kymmene ruplaa... kolmas!\n\nKun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha\nAnton Lempiäinen häneltä:\n\n— No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä\nsie niillä reteleillä?\n\n— Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin\nlähteäni, kuhan talvi ennättäisi.\n\n— Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie\nvielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa.\n\n— Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa\nmiespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät.\n\n— Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran\nvaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo\nvasaramies naputellakseen.\n\nKeskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien,\nrattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit\ntunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja,\npiironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat.\n\nNäiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma\nRehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär\nAliina.\n\nVanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi\nhiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan\nolevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään.\n\nItkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden\npuolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden\npäältä.\n\nAinoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli\npyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena\noli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän\nkeikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä\nniin köyhiä olla.\n\nSääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo\nherättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat\nsiinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta,\nniin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet.\n\nMutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin,\nvasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja,\nvällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja,\nkirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin.\n\nKaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista\njoutui Tereskalle, sainoin omistajalle.\n\nAinoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai\ntalonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi\nmaallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää\npahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan.\n\nAurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse\ntilatieran vasaroiminen.\n\nViimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka\nhuolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen\npakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten\npelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään.\n\nSiinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja\nlöytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi\nmuuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä,\ntuhatviisisataa ruplaa.\n\nTarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä\nmies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan\nKyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa\ntarjousta tehnyt.\n\nMutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että\nkannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta.\n\nVasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa:\n\n— Tuhatviissataa tarjottu... Tuhatviissataa ensimäine... No miehet,\npannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot,\npellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä\ntämmöne raha, ykstuhatviissataa... haastakaaha naapurit, haastakaa\nsukkelaa.\n\nKukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä\nValkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle:\n\n— A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone!\n\nMutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona.\n\nSilloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen,\npullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti\nhisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla\näänellään:\n\n— Tuhatviissataa ensimäine... Tu-hat-viissa-taa toi-ne... ja...\nyks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta!\n\nVasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies.\n\nUkko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään\nräväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä.\n\nKun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara\nputosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan\ntajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei.\n\nSitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti\nsiihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän\nenää katsettaan kohottanut.\n\nRehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa\nhänen hartioilleen ja sopersi:\n\n— Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin?\n\nRajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia\nhartioitaan.\n\nNiin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat.\n\nVäkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat\nmennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet,\nhuonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla\nkujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut\nmuuttotalkoita.\n\nIsäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun\ntalkootalon pihalle.\n\nViimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen\nvierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon\nrappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa.\nKääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja\nasuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan\nyli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin.\n\nIlta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen\nlauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian\nalkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta.\n\nJaakko ei huomannut tätä ilman muutosta.\n\nEi hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän\nhämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä\ntäältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui\nLazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä\nhiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja\nvihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä.\n\nHitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen\npenkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain\nriipuksiin.\n\nSiinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi\nainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu\nhänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta\nkuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan\nväristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää,\nvärisevää lasta helmoissaan.\n\nJa yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen\nomasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän\nkyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen\npunakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla...\nEnsin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva\nasento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin\nkirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko\nselkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee\nympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia\nsadepisaroita... Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja\nitkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat\ntäyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän\ntukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin.\nVaikeroimisensa lomassa hän pyytelee:\n\n»Menkää, menkää pois täältä!»\n\nMutta he eivät mene... Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren\nvaraan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen.\nVihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen,\nvaatteilleen asti...\n\nSitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen,\nvarpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken\nlyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen\npetäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti\nauttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä,\nitkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt...\n\nNiin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat,\nkuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman\nvieraan herravallan...\n\nJaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin\ntorjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut\nhöylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle.\n\nKuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu\nsytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät\nkorkealle.\n\nJaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään,\nheitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä\ntakkinsa päällä kuin mieletön.\n\nMutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin\ntappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone\noli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne\nkorvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät\ntuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun.\n\nSilloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai\nsen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle.\nSiitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman\npetäjän juureen sammaleiselle kivelle.\n\nPalo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät\nliekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi\nriehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään.\n\nJaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen\nhyppelevien liekkien keskeltä raippoja... raippoja. Ne viuhuivat\nvimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan,\nkaulaansa, käsivarsiaan.\n\nMutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin,\npolttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen:\n\n— Sehän palaa, palaa se perintö... orjavallan perintö!\n\nSe mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt\npois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei\nmitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle\nraukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten.\n\nSuuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan\nkuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan\nyhä kauemmaksi...\n\nSiitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta\ntullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä\npalopaikalle.\n\nAntero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut.\nHiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan\nalas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä,\nkehoittelevia sanoja.\n\nSilloin Antero läksi juoksemaan Jaakon kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMari oli koko sen illan Martin ja Laurin kera ahkerassa työssä\nkellarissaan. He pakkasivat juurikasveja suuriin kannellisiin koreihin.\nSeuraavana aamuna piti koko kesän loppuvarasto lähetettämän Pietariin\nukko Arttemin mukana, joka meni saamaan sieltä viimeistä tilitystä.\n\nMari ja pojat työskentelivät lyhdyn valossa, joka riippui kellarin\nkatossa olevasta koukusta. Jo oli viimeinen kori täytetty. Mari köytti\nMartin kera sen kantta kiinni. Lauri kokoili omiksi talvivaroiksi\njätettyjä juurikkaita kellarin perällä oleviin lauta-aitauksiin.\n\nSilloin kuului kellarin ovelta Antero Launiaisen hätääntynyt,\nhengästynyt ääni:\n\n— Mari... emäntä, tulkaahan tänne, minulla olis...\n\nMari, joka oli juuri kiristämässä kiinnitysnarua, katsahti\nhämmästyneenä ovelle. Nähdessään lyhdyn valossa Anteron hätääntyneet\nkasvot hellitti hän narun kädestään ja syöksähti ovelle.\n\n— Mitä on tapahtunut, te näytätte?\n\n— Tulkaahan ulos... huvila... Jaakko...\n\nEnempää ei hän ehtinyt. Yhdellä hyppäyksellä oli Mari ulkona ja näki\nensi silmäyksellä tulipaljon kaamean kajastuksen. Hän horjahti.\n\n— Hyvä jumala, onko...?\n\n— Ei, kyllä hän on elossa, mutta...\n\nPojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä\nulos. Mari puhui heille kiireisesti:\n\n— Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan\nodottamaan. Minä en viivy kauan.\n\nSamassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään.\n\nHe juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari\nperässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero\nja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta.\n\n— Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan\nselkeästi. Hän kysyi hengästyneenä:\n\n— Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi?\n\n— En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin.\nJaakolta on takki palanut, ja muutenkin...\n\nMari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat\npalopaikalle.\n\nMari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa\nkatsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä\nympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi\npudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä:\n\n— Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään\nkotiin.\n\nJaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa.\nJaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen\ntoiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen.\n\n— Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman.\n\nNojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti\njalkojaan.\n\n— Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään.\n\n-— Hyvästi! sai Antero sanotuksi.\n\nHän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän\nMarin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan\nMarin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.»\n\nMutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta.\n\nLazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa.\nNiiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat:\n\n»Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten\nivallinen, pidätetty nauru.\n\nNe sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi\nrajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä:\n\n— Jaakko, oliko... oliko se... vakuutettu?\n\nViimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille.\n\n— Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko\nväsyneesti, päätään kohottamatta.\n\nOli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi\nvielä värisevällä äänellä:\n\n— No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen\nvahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä.\nSinä jäät nyt kotiin.\n\nPirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien\navulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja\nkäsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat,\nmutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu\nkunnolla riisutuksi.\n\nKuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen\nhellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen\nsyvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo,\njotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa\nkatselemaan.\n\nPojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat\nhe kauan. Vihdoin sanoi Lauri:\n\n— Äiti, se sammuu jo. Siihen meni isän huvila!\n\n— Se saikin mennä! Se teki isän vain sairaaksi ja onnettomaksi.\n\nPojat katselivat suurin, totisin silmin äitiinsä.\n\nVihdoin kysyi taas Lauri arastellen:\n\n— Vieläkös isä tulee terveeksi?\n\n— Tulee, hyvä Lauri, tulee, kun me vain hoidamme häntä hyvin. Ja\nsitten... sitten ensi keväänä tulee myös isä meidän kera työhön —\nrupeaa suota ojittamaan. Ja sinä Martti saat mennä isän mukana, ruveta\nhäntä avustamaan.\n\n— Minä lähden! kuiskasi Martti innosta vavisten ja puristautuen\nlujemmin kiinni äitiinsä.\n\n— Mutta minä jään äidin luo kasvitarhaan! puhui Lauri.\n\n— Niin, sinä jäät minun luo. Me hoidamme kasvitarhan. Isä ja Martti\nhoitavat pellot ja suon. Silloin meille alkaa _uusi elämä_.\n\n\n\n"]