[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYlwVTR1LgB9AM0V0pNXL7c6xoACR9ei2JJBgWoSoQvk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3321,"Wiron satuja","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3321-n-n-wiron-satuja","3321__N._N.__Wiron_satuja","lastenkirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1840,1849,2972,18424,false,75045,[22],"Fairy tales -- Estonia",[24],"Mythology, Legends & Folklore","\"Wiron satuja\" by Pietari Hannikainen is a collection of folktales written in the mid-19th century. The book features a variety of stories that draw on Finnish folklore and myth, often exploring themes of morality, strength, truth, and human behavior. The narratives highlight cultural values and lessons passed down through generations.  The tales contained within the collection illustrate the adventures and trials of various characters. One story features a strong tailor who, through a series of misadventures, inadvertently saves his kingdom while another focuses on the dichotomy between Truth and Lies, illustrating the consequences of deception and honesty. Other narratives like those involving the return of lost vision and the creation of languages elaborate on rich mythological and natural elements, such as the roles of celestial beings and nature itself. Ultimately, these stories weave together moral lessons with imaginative scenarios, reflecting the values and folklore of the time in Finnish culture. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Hannikainen, Pietari",210,"Virolaisia kansansatuja ja myyttisiä kertomuksia sisältävä kokoelma. Tarinat kuvaavat muun muassa kielen syntyä, luonnonvoimia sekä perinteisiä satuaiheita, kuten väkevän räätälin seikkailuja.","'Wiron satuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3321. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","WIRON SATUJA\n\n2:nen Ylöspano\n\n\n\n\n\nSt. Mikkelissä,\nJ. Cederwaller poikineen,\n1849.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur:\n\n                  H. Molander.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nWäkevä Räätäli.\nTotuus ja Walhe.\nKoi ja Hämärätär.\nWäinämöisen Laulu.\nKielten Synty.\nWeljekset ja Pakkanen.\nLeipä-palasen ristiminen.\n\n\n\n\n1:n\n\nWäkevä Räätäli.\n\n\n(Wirolainen tarina.)\n\nRäätäli ompeli talonpojan pöyvällä ja samalle pöyvälle lenteli paljon\nkärpäsiä. Kerran niitä hyvin paljolta pöyvällä ollen, tempasi käteensä\nverkapalaisen ja läiskäs sillä suuren parven kärpäsiä kuoliaksi,\nsanoen: \"sepas on mies! ketä vaan osottaa, sen jo tappaa paikalle.\"\nTästäs sai puheeksi, hänen olevan niin väkevän, että ketä vaan osotti,\nse jo kaatui. Wiimein tuli tieto Kuninkaalleki tästä räätälistä, joka\nmuka oli niin väkevä, että ketä vaan osotti, se kuoli samassa. Kuningas\nkäsketti hänen samassa luoksensa, kuultua hänen niin voimalliseksi,\nettä yksinään voisi tappaa kaikki Kuninkaan viholliset: Räätäli ei\nolis mitenkään tullut, vaan rukoili päästä siitä, sanoin ihellään ei\nolevan voimaa eikä ymmärrystä enemmän kuin jokaisella muullaki; mutta\nsitä kuuntelemata vietiin hän väkisin Kuninkaan eteen. Tultua sotaan,\nannettiin hänelle hyvin tulinen ja hurja hevonen, sillä ajaakseen\nvihollisten päälle; vaan sellaista hevoista hän ei osannut ratsastaa\neikä hallita.\n\nNoustuansa hevosen selkään, läksi tämä nelistämään minkä vaan jaksoi,\nja mies ei kerinnyt muuta kuin hätäpäissään pysytellä puttoomasta.\nHevosen juostessa virstanpatsaan vieritse, tarttui mies sylinsä virstan\npatsaaseen, siihen piättyäkseen: vaan patsas oli tyveltä maanpintaa\nmyöten lahonnut, josta taittui ja jäi miehen syliin. Siitä vei hevonen\nhäntä eilleen, virstanpatsas sylissä, vihollisten luokse asti. Nähtyä\nhänen virstanpatsas sylissä tulevaksi, luulivat sen hänen aseeksensa,\njolla aikoi heiät tappaa, ja säikäyksestä lankesivat polvillensa,\nhäneltä armoa rukoilemaan, ja antoivat tappelemata valtaansa. Otettua\nkaikki vangiksi, vei heiät Kuninkaalle ja Kuningas ihastui siitä\nsuuresti, ja tietti hänen suureksi herraksi.\n\n\n\n\n2:n\n\nTotuus ja Walhe.\n\n\nTotuus ja Walhe olivat muinon veljekset. Läksivät kerran kahen kesken\nvaeltamaan. Rupiiman yhessä kulettua tunsivat vatsansa tyhjäksi ja\ntahtoivat ruokailla. Sanoi Walhe: \"syökäämme, veikko, ensin sinun\neväs-kontistasi, ja sen tyhjennettyä otamme minun\". Kuin Totuuen\neväskontti niin sai tyhjäksi, eipä Walhe antanutkaan Totuuelle mitään\nsyyäksensä. Päivän kärsei Totuus nälkää, vaan toisena nälältä ei\njaksanut enää astua eikä nälkää kärsiä, jonka tähen antoi Walheelle\nluvan tehä ihellensä mitä tahtoi, kunhan antaisi ruokaa. Sanoi Walhe:\n\"Antanet puhkasta toisen silmäsi, niin saat ruokaa\". Totuus ajatteli:\n\"Tappaahan minun nälkäki, joka vaivaa minua enemmän kuin silmäni\npuhkaseminen\"; antoi luvan Walheelle puhkastaa silmänsä, saadaksensa\nhäneltä syömistä. Walhe puhkasi Totuuen silmän, ja syötti häntä\neväskontistaan; läksivät sitte sovinnossa eelleen. Walhe söi, eikä\nantanutkaan Totuuelle. Totuus kysyi, syytä hän vastasi: \"Muuten en\nanna syyäksesi jos et anna puhkasta, toistaki silmääsi\". Mitäpä Totuus\nparannut tehä? Nälkä kiihkeni ja viimein täytyi hänen puhkasuttaa\ntoinenki silmänsä.\n\nKaotettua molemmat silmät päästänsä ei nähnyt mennä mihinkään, ja\nWalheen täytyi ruveta hänelle taluttajaksi. Koko päivän talutti\nWalhe Totuutta, ja illaksi tulivat kirkon seinän viereen. Walhe\nsanoi Totuuelle: \"Nyt olemme linnan ääressä, ja tähän linnaan voit\nseisattua ja erota minusta; ethän sinä enää näe kulkea mihinkään,\nvaan siellä saat kerjätä mitä tarvitset.\" Niin sanoen talutti Totuuen\nkirkon viereen, jätti sen sinne ja meni matkaansa. Tässä oli kirkko\nrakettu muutaman kuolleen hauvalle. Kirkon katolla sattui ikään kolme\nkorppia keskenään riitauttumaan. Yksi sanoi: \"Tiiänpä minkä tiiän\".\nToinen sanoi: \"Tiiänpä minkä sie tiiät vaan eipä tiiä minkä mie tiiän\".\nKolmas sanoi: \"Waan ettäpä tiiä kumpanekaan mitä mie tiiän\". Toiset\nalkoivat sanoa tälle, minkä asian sie tiiät, haastelisit sen meilleki?\nTämäpä ei tahtonut virkkaa mitään, vaan toiset kiusasivat häntä,\nluvaten hänelleki oman tietonsa. Alkoi hän siis haastella minkä tiesi:\n\"Tämän kirkon portaan eessä, kolmen vaaksan syvyyessä maan alla on\nsellaista multaa joka tuopi ihmiselle näkönsä takasin, vaikka ei olis\nsilmäkuoppiakaan enää jälillä, kuin sillä vaan hieroo silmiänsä.\" Sitte\nvirkkoi toinen korppi tietonsa: \"Kuninkaan suuressa pääkaupungissa\non sellainen kulmaus ettei saaha vesipisaraa mistään, ja keskellä\nkaupunkia turulla on oivallinen lähe, josta koko kaupunki voi saaha\nvettä kylläkseen\". Kolmas korppi alkoi nyt puheensa sanoen: \"samassa\nkaupungissa on kuninkaan tytär ollut sairaana seitsemän vuotta; kirkon\nalttarin ääressä, jossa kuningas ite käypi ripillä, otettaisiin\nkolmesti multaa ja kiviä, ja annettaisi kuninkaan tyttärelle, niin\nsamassa paranisi\".\n\nTämän puheltua lensivät korpit matkaansa. Totuus kuultua korppien\npuheen alkoi sokiana hamuillaa kirkonporrasta. Löysi sen, ja alkoi\nkäsinsä kaivaa maata ja pääsi kolmen vaaksan syvyyteen. Otti multaa\nsiitä ja hieroi sillä silmiänsä; jo tunsi silmäteränsä rupeevan\nkasvamaan päähänsä. Otti toisesti samaa multaa, ja hieroi taas, kunnes\nalkoi kuin vaatteen läpi jo hämärtää. Kolmannesti hierottuansa, sai\nnäkönsä entiselleen. Päivä oli valkenemassa ja hän läksi kulkemaan\nkaupunkiin, jossa korpit sanoivat sen suuren kuivuuen olevan. Sinne\ntultuaan oli hänellä kauhia nälkä, ja rukoili leipää kaupunkilaisilta.\nYstävällisesti syöttivät häntä kaupunkilaiset hyvästi. Pyysi vettä\nsyötyänsä, vaan kaupunkilaiset vastasivat: Juomista emmä voi sinulle\nantaa, sillä vesi on tässä kaupungissa kalliimpi leipää; koska\nvähäinenki on tuotava monen peninkulman takaa, niin maksaa se monta\nruplaa tuoppi, eikä saa kuitenkaan tarpeeksi. Tämän kuultua sanoi\nTotuus: Tulkaat avukseni, niin hankin teille vettä kylläksi koko\nkaupungille. Tämä ilahutti kaupunkilaisia, ja antoivat parin kolme\nkymmentä miestä avuksensa. Totuus saattoi korppien puhelemmalle\nturulle, vieritytti kiven paikoiltansa, ja sen alta välähti suuri\nsummaton kirkas lähe josta kaupunki sai vettä kylläksensä. Siitä meni\nkuninkaan luo, ja löysi hänen murheellisina; kysyi häneltä: Suuri\nkuningas, mikä teillä murheena? Kuningas vastasi murheellisesti,\ntyttärensä jo seitsemän vuotta poonneen, mistään olemata apua.\nTotuus sanoi: Jalo Kuningas, minä parannan tyttärenne, kuin annatte\nminulle avuksi parin kolme miestä. Kuningas ihastui suuresti sen\nkuultuansa, antoi Totuuelle miehiä keralla minkä tarvitsi. Totuus pyysi\npäästäksensä kirkkoon kussa Kuningas kävi ripillä. Siellä otti kuin\nkorpit olivat sanoneet, kolmesti kiviä ja multaa, antoi ne kuninkaan\ntyttärelle, ja kuninkaan tytär parani. Tästä työstä lahjotti kuningas\nTotuuelle puolen valtakuntaansa, ja Totuus tuli sangen rikkaaksi\nmieheksi.\n\nKuultua veljensä niin hyvin käyneeksi, tuli Walhe kysymään Totuuelta\nmiten pääsi niin rikkaaksi ja sai silmänsä vaikka oli sokiana ollut? Se\naina rehellinen Totuus, ei voinut valhella veljellensä, vaikka tämä oli\nvihamiehensä, ja hänen sokiaksi tehnyt; mutta puheli hänelle kaikki,\nmiten sai näkönsä, ja miten oli päässyt niin rikkaaksi. Walhe sanoi:\n\"Armas veliseni, puhkasepas minulta silmäni, ja saata minua sen kirkon\nluokse, saahakseni sellaisen rikkauen.\" Totuus teki mitä Walhe tahtoi,\npuhkasi sen silmät ja saattoi hänet kirkon luokse. Tulivatpa yöllä\nsamat korpit kirkon katolle, ja ensimmäinen sanoi: \"ettäpä tiiä mitä\ntiiän\". Mutta toiset korpit tukkesivat suunsa sanoen; \"kuunnellee nytki\njoku, niin kuin muutamasti kuunteli eräs ja varasti koko viisautemme\".\nLäksivät etsimään, löysitvät Walheen kuuntelemassa, ottivat kiini, ja\npieksivät hänen että vähissä hengin pääsi heiän kynsistänsä. Mutta\nvalhe jäi iäksensä sokiaksi, ja pieksettiin rammaksi ja raajarikoksi,\nja sellaisena täytyy hänen elää vielä nytkin ihmisien joukossa.\n\n\n\n\n3:s\n\nKoi ja Hämärätär.\n\n\nTunnetko lyhtyä Luojan talossa? äsken levolle mennyt, valonsa paistaa\nvielä taivaalla johon sammui, ja valojuoni veäksen jo koille, josta\ntaas on kohta täyessä koreuessaan tervehtivä koko luontoa. Tunnetko\nkättä johon aurinko vaipuu ja joka levolle saattaa sen kulkunsa\npäätettyä? Tunnetko kättä joka sammuneen jälleen sytyttää, ja laskee\nsen taivaalle uutta juontansa alkamaan? Luojalla oli kaksi uskollista\npalveliaa, ikuisella nuoruella lahjoitetusta suvusta, ja kuin lyhty\nensimäisenä iltana oli päättänyt juoksunsa sanoi hän Hämärättärelle:\n\"Sinulle tyttäreni uskon tuon vaipuvan auringon. Sammuta hän, ja pitele\nvalkiaa suojellen vahingoittamasta\". Ja huomenen joutuessa sanoi hän\nKoille: \"Poikani, toimituksesi on oleva sytyttää lyhtyä ja asettaa\nhäntä uuteen juoksuunsa\". —\n\nUskollisesti toimittivat molemmat velvollisuutensa, eikä yhtenäkään\npäivänä kaivattu lyhtyä taivaan kaarelta, ja talvella kulkeva taivaan\nääriä, hän sammuu aikaisemmin ehtoolla ja alkaa myöhemmin aamulla\njuoksunsa; ja keväillä herättavä kukkaisia ja lintujenlaulua ja kesällä\nhelletsäteillään heelmiä valmistuttava, äänelle sallitaan vaan lyhyinen\nhetki levätäkseen, ja Hämärätär antaa sammuvan auringon kohastaan\nKoille, joka kohta huokuu sen uuteen eloonsa.\n\nTullut oli ihana aika, jona kukkaiset aukasivat tuoksuvat kupunsa, ja\nlinnut ja ihmiset lauluillansa täyttivät avaruuen IImarisen majassa.\nSillon katsoivat Koit ja Hämärätär kovin syvästi toisensa sini silmiin,\nja sammuvan Auringon Hämärättären käestä painuessa Koin käteen,\npuristuivat molempain käet vastatuksen, ja molempain huulet koskivat\ntoisiinsa.\n\nMutta se koskaan vaipumaton silmä näki mitä salaisesti syänön\nhiljaisuuessa tapahtui, ja päivän tultua kutsui ukko molemmat\nluoksensa, sanoen heille: \"Tyytyväinen oleva teiän uskollisesti\ntoimitettuun palvellukseenne, toivon teiät täyellisemmästi\nonnellisiksi. Niin ottakaat nyt toisenne ja toimittakaat tästees\npalvellustanne miehenä ja vaimona\".\n\nJa yhestä suusta vastasivat molemmat: \"Isä, älä iloamme karkota!\nSalli ikuisesti ollaksemme sulhasena ja morsiamena, sillä mee olemma\nonneelliset tässä tilaisuuessa jossa rakkaus on ikuisesti nuori ja\nuusi\".\n\nJa heiän rukoukseensa suostuva ukko onnisti heiän liittonsa. Kerran\nvuoessa, neljänä viikkona kohtaavat puoliyön aikana toisiansa, ja\nHämärättären laskeissa sammuvaa aurinkoa kultansa käteen, seuraa\naina katteleminen ja suutelus, ja Hämärättären posket rusettuuvat ja\nkuvaavat ruskonsa taivaalle, kunnes Koi sytyttää lyhyn ja taivaalla\nkeltava valo rientää nousevan auringon eellä. Täksi ystäväin\njuhlalliseksi kohtaamiseksi koristaa vieläki ukko nurmensa kauneimmilla\nkukkasilla, ja kyntörastaat huutaavat leikillä Koin sylissä kovin\nkauvan viipyvälle Hämärättärelle: \"Laiska tytär! laiska tytär! yö pitkä!\"\n\n\n\n\n4:s\n\nWäinämöisen Laulu.\n\n\nIhmisillä ja eläimillä oli kielensä. Wielä nytkin on vanhoja ihmisiä\njotka ymmärtävät eläinten kielen ja kuultelevat niiden ääniä. Mutta\ntämä kieli oli vaan jokapäivänen eli arkikieli. Nyt koottiin kaikki\nluodut yhteen oppimaan toisen pyhemmän kielen, nimittäin laulun, sillä\nriemutaksensa ja Jumaloita kunniottaaksensa. Kaikki jolla henki oli\nriensi Tuomivaaran luokse, jonka päällä seisoi pyhitetty metsä. Ilma\nrupesi pauhaamaan ja laulun Jumala Wäinämöinen tuli alas. Jakailtua\nkutreiset hiuksensa korvallisillensa, puisteli vaippaansa, pyyhtäsi\npartaansa, rykäsi ja koetteli kanteleensa kieliä. Nyt soitti hän ja\nlauloi Jumalain kunniata ja kaikki kuulteliat ihastuivat, mutta enimmän\nkuitenki hän itse. Järkähtämätä ja äänetä kuulteli vaan jokainen\nlaulua. Emäjoki seisattui juoksemasta, tuuli unhotti kulkunsa, metsä\nja eläimet ja linnut kuultelivat, ja metsän kierosilmä, viettelevä\nhaltia pilkisteli puiden välistä. Mutta kaikki eivät tajunneet laulua\nkokonaan. Lehdon viherjäät puut mieleensä panivat ilman pauhinan\nJumalan alastullessa, ja kuin te kävellessänne metsässä kuulette tämän\njuhlallisen pauhun, niin tietkäät silloin Jumala ei ole kaukana.\nEmäjoki tarkkasi vaipan puistelun, ja joka kerran keväillä riemuten\nuutta nuoruuttansa, kohisee hän vielä samalla tavalla kuin oli kuullut\nsen puistellun vaipan kohisevaksi. Tuuli mieleensä pisti kiinteimmät\nvinkuvat äänet, muutamat eläimet ihastuivat kanteleen naulain narinata,\ntoiset taas kielten naukuntaa. Laululinnut panivat muistiin hänen\nliirityksensä, etenki kyntörastas ja kiuru. Kaloilla oli kehnoin onni.\nHe pistivät päänsä vedestä ylös silmiä myöten, vaan korvat jäivät\nveteen. He näkivät vaan suun liikkeen ja matkittavat nyt sitä, mutta\novat mykät. Ihminen yksinänsä tajusi koko laulun ja sentähden hänen\nlaulunsa tungehtee sydämmeen ja nousee ylös Jumalain tykö. Mutta\nukko lauleli taivaan suuruutta ja maan ihanuutta ja Emäjoen rantain\nankaruutta ja niiden muinosta ihmeellisyyttä ja ihmisyyden onnea ja\nonnettomuutta. Ja hänen laulunsa hellytti oman rintansa, ja kuumat\nkyyneleet juoksivat kasvoillensa kastellen lävitse kuusi vaippaansa ja\nseitsemän ihokauhtanaansa. Nyt lensi hän ylös Ylijumalan tykö laulamaan\nja soittamaan hänelle, ja pyhitetyt korvat vielä kuulevat niitä kaukaa\nkajahtelevaisia säveliä. Etteivät ihmiset unhottaisi hänen laulua\ntyöntelee hän vieläki aika-ajoin lähettiläisiänsä maahan. Kerran palajaa\nhän vielä itseki, kuin onni kääntää silmänsä näille seutuille.\n\n\n\n5:s\n\nKielten synty.\n\nIhmiset olivat lisääntyneet ja heidän ensimmäinen asuinsiansa tuli\nahtaaksi, vaan enimmäkseen siksi etteivät he elänneet sovinnossa\nkeskenänsä. Ukko tahtoi heidän nyt leviämään ympäri maan ja osotti\nerinäisille kansakunnille eri asuinsiansa. Paremmin heitä toisistaan\nvierastuttaaksensa päätti hän antaa jokaiselle omat tapansa, oman nimen\nja oman kielen. Kaikkein kansain täytyi siis vielä kerran määrätyllä\npäivällä kokoontua hänen luoksensa sille siniselle eli Kattilavuorelle\nsaamaan omasuutensa, tapansa, nimensä ja kielensä.\n\nWesi ja tuli vihaavat toisiansa ja toinen heistä pyytää toista surmata.\nMutta kuin ihminen antaa yhdelle heistä voiton, niin se voitettu\npuollustaa itsiänsä, antaen vaan väkisin itsiään surmata. Olettahan\nte kuulleet ja nähneet kuinka kattilaan suljettu ja tulelta vaivattu\nvesi ensin rupee surkiasti vinkahtelemaan, sitte alkaa parkua ja viimen\nminkä jaksaa hyppii ylös päästäkseen astian reunoin yli vihamiehensä\npäälle. Tämän kokeen laittoi nyt Ukko saahakseen tulelta vaivatun ve'en\näänestä ja liikkeestä jokaiselle lähestyvälle kansalle kielen, nimen ja\nmuut tavat.\n\nWarhain aamulla alkoi Ukko puuhansa, sillä paljon kansoja oli\ntyytytettäviä. Hän sytytti aika rovion, sysäsi kolmijalan sen päälle\nja asetti kattilan täytetyn sillä kummallisella ve'ellä siihen. Tuskin\nsai valmiiksi nämät varustukset kuin jo tuli eräs kansa, iloinen,\nurhollinen ja uuras. \"Ahaa, katsopas teitä kuin olette varhain\nliikkeellä, sitä minä rakastan. Mutta Kattila vielä ei kiehu; kuinka\ntyyvytän nyt teiän? Kuitenkaan en taho teitä viivytellä. Te voitte\nkutsua itsenne minun omaksi kansakseni, ja oma kieleni olkoon myös\nteiän\". Niin sai Wiron kansa kunnian kutsuttaa Ukon ensimmäisiksi\nkansaksi, puhua hänen kieltänsä ja olla vapaa kaikista omituisista\ntavoista ja juonista, jotka muuten ovat Jumalalle harmiksi ja\nlähimäisille tuskaksi. He menivät kotiinsa sillä. Kattila teki tekoonsa\nja jokainen kansa sai saatavansa. Waan ken tuntee kaikki kansat, jotka\ntähän kokoontuivat, ken voi sanoa heiän nimensä, ja ken on ollut niin\nonneton jokaisen kanssa tulla niin tutuksi, että hän olisi saanut\nkärsiä heiän kaikkein tapoja ja juonia, heiän kummallisuuksia, joita\njokainen kansa itserakkauessaan kutsuu evuksi ja eroituksiksi? yksi\nerotaksen laiskuuessa, toinen ylpeyessä, kolmas saituuessa, neljäs\njulmuuessa; Ja virka minulle se kansa joka ei ylpeilisi sellaisella\npääomaisuuellaan?\n\nMutta muutamia myöhäsiä en voi jättää nimittämätä, jotka viipymisillään\nmuuten närkästyttivät Ukkoaki.\n\nIlta oli nimittäin jo käsissä ja Ukko oli hyvillä mielin saatuvansa\nniin tämän paljotöisen päivän loppuun. Kansat herkesivät jo tulemasta\nja Ukko rupesi sammuttelemaan valkiata. Silloin tuli vielä iso kansa,\njauhotetut valetukat päässä, kirjavissa vaatteissa, kaikilla maailman\nturhuuella koristetut. Wihastuksissaan katsahti Ukko yliolkansa heitä\nja sanoi: Aha! Te olette niin kauan laittainneet. Puhukaa! nyt itse\nvalkia? Tuskissaan rupesi vesi parkumaan, Döyts, peits, Döyts, peits.\nSitte rupesi se kiehumaan, annellen: Saksa maksa, Saksa, maksa; Hyvä,\nsanoi Ukko, teitä emme taho pitempää viivytellä. Siinä olette nyt\nkuulleet nimenne, kielenne ja toimituksenne; menkäät ja puhukaat\nitseenne ylpeyttä yli muihen kansain. Sen neuvon saivat Saksalaiset.\n\nLuulten nyt vihtoin pääsneensä sammutti Ukko valkian viskellen kekäleet\nympärisen, ja laittaisiin maata. Waan vielä tuli eräs joukko verkkanen,\nlikanen ja törkiä. He valittivat nyt tien pituutta ja kehnoutta.\n\"Laiskoille ja joutilaille minulla ei ole eri nimeä. Jälleenkö minun\non teille tuli tehtävä? Mutta ehkä ve'estä vielä jotain selvää saisi.\"\nKatsoen nyt kattilaan, oli vaahti ve'en päällä, jota hän lusikalla\nsysäsi syrjään ja läiskäsi viimen täyen lusikan siitä maahan. Waahti\npuolessaan maahan antoi äänen \"latsch\". \"No hyvä\" sanoi ukko Latshit,\nLatvitshit olkoon nimenne, ja teiän kieli olkoon kaikista muista\nkielistä kerätty. Niin pääsivät viimeksi Lättiläiset tiehensä.\n\nTyö päättyi. Ukko meni tiehensä. Kattila nyt on jo poikessa, mutta\ntulen sia vielä on nähtävä. Ja kuin muut vuoret paistavat auringon\nvalosta niin Kattila vuori on vieläki sinisellä savulla piiritetty ja\nse kutsutaan vieläki Kattilavuoreksi.\n\n\n\n\n6:s\n\nWeljekset ja Pakkanen.\n\n\nWeljeksistä oli toinen rikas, toinen köyhä. Rikkaalla oli paljon ruista\nkylvetty maahan ja kyllältä karjaa. Mutta köyhällä vaan vähäinen ruista\npikkuisessa aituuksessa. Tuli pakkanen, vei senki vähäisen. Mikä nyt\nköyhälle eteen muu kuin mennä pakkasen luo? Hituisen astuttuansa tuli\nsauna vastaan; meni saunaan. Saunassa oli vanha vaimo, joka kysäsi,\nmikä hänellä asiana? Hän vastasi: \"kylvin hituisen ruista maahan,\nsen vei pakkanen, ja läksin nyt häneltä kysymään, miksi minulle sen\nteki.\" Waimo vastasi: \"Pakkanen, kaiken viejä, on poikani, vaan nyt ei\nole koissa; kotiin tullessaan viepi sinunki, nouse sentähen uunille,\njossa voit tuloansa vuotella\". Mies kapusi uunille ja pakkanen tuli\nkotiin. Sillon sanoi pojallensa akka: \"poikani, miksi veit köyhän\nrukiin, joka muutenki oli puutoksessa?\" Poika vastasi: \"epäilinpä sitä\nottaissaniki.\" Silloin sanoi köyhä: \"antakaat minulle ees kotvaseksi\nelääkseni, kuolenhan minä muutoin nälkään, sillä minulla ei ole elämän\neinettä.\" Pakkanen sanoi: \"Antakaamme miesparalle millä voisi elää.\"\nNiin antoivat hänelle leipäkontin ja sanoivat: \"tahtonet syyä, niin\nsano vaan: 'avau kontti', niin ruokaa on minkä jaksat syyä, ja syötyäsi\nsano: 'mene kiini kontti', niin ruoka menee konttiin ja kontin suu\nkiini\".\n\nMies luki tuhansia kiitoksia ja meni tiehensä. Matkasen astuttuansa,\nsanoi: \"avau kontti\", ja kontti avautu samassa, ja hän sai ruokaa\nkylläksensä. Syötyänsä sanoi: \"mene kiini kontti\", ja ruoka meni\njälleen, kontin suu meni kiini. Niin meni kotiinsa ja teki pakkasen\nneuvokin mukaan.\n\nWaimonensa aikaisen näin elettyä, alkoi rikas veli ostella häneltä\ntätä konttia, ja antoi hänelle siitä sata härkää ja sata lehmää,\nsata hevoista ja sata lammasta ja osti sen omaksensa. Niin pääsi\nköyhä veljes hyvin rikkaaksi, vaan mitä auttoi häntä rikkautensa,\nsillä hänellä ei ollut heiniä, ja siksi kuolivat nälkään kaikki nämät\neläimensä, ja hän tuli yhtä köyhäksi kuin ennenki. Mikä nyt taas\nneuvoksi muu kuin kulkeminen jälle pakkaselta saamaan uu'en kontin?\nSilloin sanoi pakkanen: \"tuhmuuessasi tuhlasit kontin ja tulit jälleen\nköyhäksi.\" Antoi kuitenki pakkanen hänelle toisen leipäkontin, joka\noli paljon kauniimpi ennistä. Mies kiitti ja meni iloisena matkaansa,\nluullen tämän kontin samallaiseksi kuin entisenki.\n\nNälän tultua sanoi taas entisellä tavallansa. \"Avau kontti.\" Heti\nsanottuansa aukesi kontin suu ja kontista tuli kaksi miestä karttu\nkäessä, jotka pieksivät hänen pahanpäiväseksi, ennen kuin kerkisi\nvirkkaa: \"tukkeu kontti\", jolloin miehet menivät konttiin ja kontin suu\nkiini. Silloin sanoi hän \"Eläppäs huoli, nyt tahon taas vaihtaa veljeni\nkeralla.\" Tuli kotiin, näki veli tämän kontin paljon kauniimmaksi\nennistä ja halasi samassa vaihtaa sen; toisella ei ollut siihen mitään\nvastustelemista, ja niin vaihtoivat konttia. Silloin kutsui rikas veli\nkaikki sukulaisensa ja kaikki herrat luoksen ja, sillä hän tahtoi nyt\nenissä pitää suuret piot tällä kontillansa. Kuin kaikki herrat ja\nvieraat olivat kokoontuneet, kiljusi hän: \"aukia kontti.\" Kontti aukesi\nsamassa, mutta siitä tuli kaksi miestä karttu käessä ja alkovat pieksää\nvieraita, jotka saivat selkäänsä niin että niien täytyi pötkiä ilman\nvaatteita tuvasta tiehensä. Saipa tuo kontin isäntä selkäänsä niin\nhyvin kuin muutki. Wiimen kerkisi kiljasta: \"tukkeu kontti\", jolloin\nmiehet menivät konttiin ja kontin suu tukkeutu. Päälliseksi pieksivät\nne kutsutut vieraatki isäntäänsä ennen kuin menivät pois. Mutta se\nrikas veljes oli nyt yhtä köyhä kuin köyhä veljes oli ollut sitä ennen.\nHänellä oli kyllä se koria kontti, mutta siinä olivat vaan karttu\nmiehet, niin että jos tahtoi siitä syyäksensä, sai aina selkäänsä.\nMutta köyhä veljes söi vaimonensa ja lapsinensa vaihetusta kontista\nkaiken elinkautensa.\n\nJumala ei jätä avutta, jotka eivät ole itse olleet syynä köyhyyteensä;\nmutta joka omalla tyhmyyellänsä eli ahneuellansa ja ylpeyellä on\nköyhtynyt, hänelle ei ole apua muusta kuin kartusta.\n\n\n\n\n7:S\n\nLeipä-palasen ristiminen.\n\n\nSeitsemän vuotisella oli lapsi, joka ristille viiessä oli muuttunut\nkiveksi ja pappi sanoi: \"miksi ristisin minä kiveä?\" Weivät siis\nsen jälleen kotiinsa, ja se muuttui taas lapseksi. Toisena päivänä\nveivät sitä taas ristittäväksi, ja silloin muuttui jääpalaiseksi.\nPappi sanoi: \"miksi ristisin jääpalaista?\" Weivät lapsen taas kotiin.\nKolmantena päivänä saattoivat sitä jälleen ristille; jolloin se muuttui\nleipäpalaiseksi, ja pappi risti tämän leipäpalaisen; mutta se muuttui\njälleen lapseksi.\n\nJos pappi olisi ristinyt kiven, niin olisi koko maa tullut niin kovaksi\nkuin kivi. Jos taas olisi ristinyt jääpalaisen, niin olisi maa tullut\nniin kylmäksi kuin jää, ettei mikään siinä olisi kasvannut. Sentähen\nristi pappi leipäpalaisen, että leipää olisi niin kauvan kuin maa on\npysyvä.\n\n\n\n"]