[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI8RL4R7IlNlWwi9MjLSvNJQbKohxyu17rLQ2ibozhno":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3322,"Tine","Bang, Herman",1857,1912,"3322-bang-herman-tine","3322__Bang_Herman__Tine",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1919,38372,231402,false,75022,[23,24],"Schleswig-Holstein War, 1864 -- Fiction","War stories",[26],"Novels","\"Tine\" by Herman Bang is a Danish historical novel published in 1889. Set during the 1864 Danish-Prussian War, it follows Tine, a village woman secretly in love with the married military officer Berg. As war devastates their community—bringing soldiers, casualties, and the catastrophic defeat at Dybbøl—their forbidden relationship intensifies amid the chaos. Bang's stark portrayal of war's horrors challenged Denmark's romantic heroic traditions, marking a pivotal work of the Modern Breakthrough movement that reshaped how a nation understood its most painful defeat. (This is an automatically generated summary.)",[29,30],"Tallgren, Anna-Maria","Lyy, Toivo",233,"Impressionistinen romaani sijoittuu vuoden 1864 Tanskan ja Preussin väliseen sotaan. Se kuvaa sodan vaikutuksia pienen kylän asukkaisiin ja nuoren Tine-tytön onnetonta rakkautta keskellä kansallista katastrofia.","Herman Bangin 'Tine' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3322. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TINE\n\nKirj.\n\nHerman Bang\n\n\nTanskankielestä suomentanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\nRunot suomentanut\n\nToivo Mähönen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nÄITINI MUISTOLLE.\n\n\nTämä kirja kuuluu Sinulle.\n\nSilloin kun Sinä vielä olit voimakas ja onnellinen, lähdimme\nkerran — niinkuin usein hämärissä, kun minä olin pikkupoika —\n»toivomus-matkalle» kaupungin katuja pitkin: puotien ikkunoissa\nosoitimme kaikkea sitä, jota toivoimme itsellemme, jaoimme nuo\nihanuudet, jotka eivät olleet meidän, ja kiistelimme niistä. Sinä\npäivänä pysähdyimme myös kirjakaupan ikkunan ääreen, ja Sinä luit\nkaikki kirjojen nimet ja sanoit: »Kun _Sinä_ kerran kirjoitat kirjan,\nniin pane _minun_ nimeni sen kansilehdelle.»\n\nJa sitten, kun Sinä jo olit sairas ja me niin usein kuljimme »Lundenin»\nharventunutta puistikkokujaa — Sinä tarvitsit syyskuun myöhäistä\naurinkoa — tartuit eräänä päivänä käteeni ja sanoit äänelläsi, joka\noli tullut niin täyteläiseksi tuskasta ja hyväilyistä: »Kun minä olen\nkuollut ja sinusta, poikani, kerran on tullut taiteilija, tahdotko\nsilloin pitää huolta, lupaa minulle pitää huolta, että ihmiset — eivät\nvallan minua unhota?»\n\nJa Sinä itkit, äiti, että Sinun piti kuolla.\n\nMitä Sinä pyysit, en ole milloinkaan unohtanut.\n\nNyt kirjoitan niinesi tämän kirjan kanteen. Minä tiedän, se ei ole\nSinun rakkautesi, ei myöskään Sinun sydämesi tai henkesi arvoinen.\nMutta tämä kertomus on orastanut mielessäni, kun muistelin Sinua ja\nsitä paikkaa, jossa minut synnytit. Kuolemaasi asti sanoit sitä paikkaa\nkodiksesi.\n\nVainon aika ja vieras valta hävitti piankin sen valoisan seudun, jossa\nSinun oli viihtyisä ja hyvä olla Sinun, jonka olisi pitänyt saada\nelää ilossa ja auringossa. Niinkuin viholliset vanhaan kotiimme, niin\ntulivat onnettomuudet meidän päällemme.\n\nJa nyt, kun Sinä jo aikoja olet ollut kuollut, piirrän minä nimesi\ntähän kirjaan, joka puhuu tappiomme ajasta ja kadotetusta kodistamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeen sen nyt, jolloin nuoruuteni on mennyt, ja jolloin kaikki, mitä\nkymmenen vuoden kestäessä olen kirjoittanut, kirjoittanut elääkseni\nja kirjoittanut kirjoittaakseni, näkyy minulle usein niin äärettömän\nkaukaisena ja niin äärettömän selvänä.\n\nKaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa —\nkaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit\nsiihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä\nhellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli\nse kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia\nlääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin\nrakastetut pohjoismaissa.\n\nMutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät\nnähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot\nvaativat keinotekoista lämmitystä.\n\n_Sinä_ kerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria\nlääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja\nsairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.\n\nOma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon —\nnuoruudessani.\n\nMutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.\n\nStella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun\nvertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun\nsurusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he\nrakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät\nnuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.\n\nJa jos _he_ elävät — edes jonkun lyhyen vuoden — et _Sinä_ sillä aikaa\nsaa joutua unhotukseen.\n\nTämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta\nja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa.\nNiinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin\nonnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.\n\n_Herman Bang_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTine juoksi juoksemistaan, itkien, vaunujen kupeella, ja rouva Berg\nhuusi viimeiset sanat kovalla äänellä pimeään ja tuuleen:\n\n»Panettehan kuntoon — sinisen huoneen — — — illalla — — vielä tänä\niltana.»\n\n»Panen, panen», vastasi Tine; hän ei voinut puhua kyyneliltään.\n\n»Ja sano terveisiä — sano terveisiä», huusi rouva Berg itkunsa\nkeskeltä; tuuli vei hänen sanansa. Vielä kerran juoksi Tine vaunujen\nviereen tahtoen tarttua hänen ojennettuun käteensä, mutta ei yltänyt\nsiihen enää. Sitten hän pysähtyi, ja vaunut katosivat äkkiä pimeyteen,\nikäänkuin suuri varjo. Niiden ääntä ei enää kuulunut.\n\nTine palasi kotiin puistotietä, pihan poikki, jossa metsästyskoirat\nulisivat hiljaa. Hän avasi oven käytävään: se oli niin autio tyhjine\nnaulakkoineen ja Herlufin leikkikalunurkkauksineen, josta kaikki oli\nviety pois. Hän meni keittiöön, jossa käryävä talikynttilä lekotti\nillallisjäännösten keskellä.\n\nRenkituvassa istui väki hiljaa pöydän ympärillä, Lars pöydänpäässä.\n\n»Minulla on terveisiä», sanoi Tine puoliääneen, ja taas tuli hiljaista.\nVain Maren, joka esiliina päähän kiedottuna oli kuin tutiseva nyytti,\npäästi uunin luota pari pitkäveteistä valitusta.\n\n»Niin», sanoi Lars miettiväisenä kotvan kuluttua: »he ovat siis\npoissa», sanoi hän, ja torppari nyykäytti myönnytykseksi.\n\n»Sitte kai meidän on pantava kuntoon metsäherraa varten», sanoi\nTine, matalalla äänellä kuin ennen, ja lähti huoneesta sisäkkö Sofin\nseuraamana, jonka piti olla apuna.\n\nKäytävässä hän avasi oven arkihuoneeseen. Lamppu paloi rauhallisesti\ntyhjällä pöydällä, ja ovet, jotka veivät muihin huoneisiin, olivat\navoinna: aukot ammottivat kuin kolme hiljaista ja tummaa kitaa autiota\nhuonetta päin.\n\n»Ompelupöydän hän otti mukaansa», sanoi Sofi. »Niin», huokasi Tine.\nPaikka korokkeella oli tyhjä. »Ja kuvat», sanoi Sofi osoittaen\nsormellaan.\n\nPeilin ympärillä näkyi tapetissa vaalenneita läikkiä; niiltä kohdin oli\nkuvat otettu alas.\n\nItku oli nousta Tinenkin kurkkuun, ja hän kääntyi pois: »Ehkä me sitte\nalkaisimme», sanoi hän, ja he nousivat kynttilät kädessä portaita\npitkin makuuhuoneeseen. Parivuoteet seisoivat vierekkäin; niitä\nverhosi yhteinen peite, sama, jonka Tine oli virkannut viime jouluksi.\nJalkopäässä seisoi Herlufin sälevuode tyhjennettynä.\n\nNähdessään tuon tyhjän vuoteen alkoi Sofi uudestaan itkeä. Talikynttilä\nkädessä rupesi hän muistuttele maan poikasen ensi aikoja; hän oli ollut\nHerlufin ensimmäinen hoitajatar, eikä hänelle koko maailmassa ollut\nmuuta poikaa kuin Herluf.\n\n»Hän oli tuskin syntyny, kun minust tuli hänen lapsenpiikans», sanoi\nhän juutinmaanmurteellaan, johon kuului merkillisen puristettu\npuhetapa: oli kuin hänen olisi ollut vaikea oikein saada auki suunsa,\nja hän nielaisi kielen useimmat e-äänteet.\n\n»Hän ei antanu muiden kantaa itteäns kuin minun ja rouvan» — hän\nnyyhkytti joka sananvälissä — »ei, hän ei antanu...»\n\n»Minä olen sitt kantanu hänet kerran jos toisenkin rouvan tykö», sanoi\nhän, »aamuisin... silloin hän tahtoi päästä rouvan tykö» — hän hymyili\näkkiä kyynelten lomitse — »sinne lämpimään, pojanressukka», lopetti hän\nja itki taas.\n\n»Niin», sanoi Tine, joka istui vuoteen syrjällä.\n\nHän ajatteli talviaamuja, jolloin hän huivi päässä juoksi tänne, päivän\nsarastaessa. Hän löi kämmenellään kolme kertaa makuuhuoneen oveen,\nherättääkseen rouva Bergin ja Herlufin, jotka nukkuivat makeassa\nunessaan.\n\nRouva Berg pääsi unisena istumaan vuoteessaan. »Se on Tine, se on\nTine», huusi hän lyöden käsillään tyynyyn.\n\n»Kahvia —-kah —vi—a», huusi hän iloisella äänellään, niin että se\nkuului aina alas, keittiöön asti, ja Herluf alkoi riemuissaan hyppiä\nvuoteessaan kuin orava, pitkässä yöpaidassaan.\n\nHeidän jutellessaan sai Tine kengät jalasta ja pääsi Bergin vuoteen\njalkopäähän; hänellä oli tyyny päällään pysyäkseen lämpimänä.\n\nNoin saattoivat he istua ja pakista tuntikaupalla. Herluf leikki\n»kiinalaista» ja harritti sormiaan, Herluf heitti kuperkeikkaa\nkaikkien tyynyjen yli; rouva Berg ja Tine nauroivat, niin että vuoteet\nheilahtelivat ja keinuivat; Sofi asettui ovensuuhun kahvitilkka\nkipossaan, saadakseen olla hänkin ilonpidossa mukana.\n\nMutta vihdoin Sofi saattoi närkästyä Herlufin puolesta ja sanoi\nseistessään siinä oven pielessä: »Ei kai lapsen tartte sill laill\nteuhata ja näytellä tiatteria», sanoi hän ja poimi pojan vuoteesta,\nkantaakseen hänet arkihuoneeseen ja pukeakseen lämpimässä vaatteet\npäälle.\n\nRouva Berg ja Tine jäivät vuoteisiin, jutellen idät ja lännet; rouva\nBergin suu ei koskaan pysynyt kiinni hänen ollessaan lukkarin Tinen\nkanssa — kunnes Tine äkkiä kimposi kohona vuoteesta: käytävän ovessa\nkuljettiin!\n\n»Metsäherra!» huusi hän ja löysi tuskin kenkiään kiireessä.\n\n»Sulje ovi, sulje», huusi rouva Berg, »suljehan toki!» Ja Tine sai\navaimen kierretyksi ympäri.\n\n»Niin, niin, Henrik, minä puen päälleni», huusi hän Bergille, joka\nkolkutti, ja hän käski Tinen kolistella pesuvehkeitä, niin että mies\nsaattoi luulla hänen olevan jo ylhäällä.\n\n‒ ‒ ‒ Sofi seisoi yhä kynttilöineen sälevuoteen edessä ja jutteli\nHerlufistaan ja vuodatti kyyneleitä muistellessaan sekä hyvää että\npahaa.\n\n»Mutta aika vintiö hän vain oli», sanoi hän- »Niin, se hän oli»,\nkertasi hän.\n\nTine istui vielä vuoteen reunalla ja hymyili: »Niin, kyllä vain rouva\nBergillä oli päähänpistonsa», sanoi hän.\n\nHän ajatteli sitä aamua, jolloin metsäherra juuri kulki käytävänovessa,\nheidän istuessaan vuoteissaan kesken parasta pakinaa, ja rouva Berg oli\ntarttunut äkkiä hänen molempiin sääriinsä — metsäherra oli jo portaissa\n— ja työntänyt hänet metsäherran tyynyn alle — metsäherra oli jo\novessa. — »Ole hiljaa, ole hiljaa», kuiskasi rouva Berg — —\n\nMetsäherra astui huoneeseen: Tine makasi kuin hiiri.\n\nJa rouva Berg kertoi ja jutteli metsäherran kanssa, joka kuunteli ja\nnauroi ja istuutui — keskelle vuodettaan.\n\n»Sinä istut _Tinen_ päälle, sinä istut _Tinen_ päälle», huusi rouva\nBerg vallan hengästyneenä naurusta... ja Tine ryömi vuoteesta,\ntulipunaisena kasvoiltaan, itku kurkussa, ja ryntäsi ulos huoneesta,\nalas portaita, juoksi koululle saakka, eikä tullut metsäherrantaloon\nkolmeen päivään, niin häntä hävetti.\n\n— — — Tine nousi, ja he alkoivat tyhjentää makuuvaatteita metsäherran\nvuoteesta ja koota ne oven ulkopuolelle.\n\n»Ota kynttilä», sanoi Tine. Hän ei voinut katsella tyhjennettyä\nhuonetta.\n\nHe kantoivat tyynyt ja patjat portaita alas ja huoneitten läpi, joiden\nkaikki ovet jäivät auki heidän jälkeensä.\n\n»Tääll on niin tyhjää, niinkuin me kaikk oltais menty», sanoi Sofi.\n\n»Niin», sanoi Tine, päästäen patjan putoamaan.\n\nSininen vierashuone oli kylmä kuin kellari, kukaan ei ollut asunut\nsiellä sitte suven. Toinen vierassänky kannettiin pois ja toinen\nasetettiin pitkittäin seinää vasten.\n\nSillä aikaa kuin Tine ja Sofi vielä järjestelivät paikoilleen lakanoita\nja pesuvehkeitä, tulivat vanhat Bøllingit hakemaan tytärtään.\n\nKun matami Bølling tuli arkihuoneeseen, jossa tuntui vetoa kaikista\novista, jäi hän seisomaan käytävämatolle ja katseli ympärilleen\nkyynelet silmissä: »Niin, nyt he ovat poissa», sanoi hän ja pani\nkätensä ristiin.\n\nMolemmat vanhukset istuutuivat hiljaa tavallisille paikoilleen,\nkahdelle tuolille sohvapöydän viereen, hiukan ulompana lattialla — he\neivät koskaan tahtoneet istua sohvaan metsäherran talossa, sen tuli\nolla rouva Bergin paikka — ja Tine jatkoi kulkuaan ulos ja sisään,\nja Sofi toi puita siniseen uuniin: hän oli käynyt välillä kietomassa\nliinan päähänsä.\n\nLiina oli merkkinä siitä, että matka oli aiheuttanut »hänen\npäänsärkyns». Hän sai säännöllisesti päänsärkynsä viitenä viikon\nseitsemästä päivästä, ja silloin oli miltei mahdotonta houkutella\nhänestä muita sanoja kuin »ei» ja »niin» taikka saada häntä tekemään\nmuuta kuin kaikkein välttämättömintä. Suurpyykin jälkeen Sofi lepäsi\nviikon päivät päänsäryssään ja piti kurissa koko taloa.\n\nTine näyttäytyi metsäherran huoneen ovessa: »Tahdotteko tulla\nkatsomaan», sanoi hän, »nyt olemme valmiit».\n\n»Niin, käydäänpä katsomassa», vastasi vanha Bølling, ja he menivät\nmetsäherran huoneen kautta siniseen kamariin, jossa toinen kapea vuode\nseisoi yksinään vaaleansinistä seinää vasten ja jossa oli niin kylmä,\nettä molempia vanhuksia hytisytti.\n\nHe seisoivat kaikki kolme vuoteen vieressä — Tine oli ripustanut\nseinälle rouva Bergin kuvan, päänaluksen yläpuolelle.\n\n»No, tässähän hän nukkuu oikein komeasti», sanoi Bølling koettaen\nnauraa hiukan: he olivat kaikin aivan näännyksissään alakuloisuudesta.\n\n»Niin, kun tämä vain saadaan hyvin lämmitetyksi», sanoi matami, »kun\ntäällä tulee lämmin, auttaa se paljon».\n\nHe palasivat arkihuoneeseen ja istuutuivat jälleen, Tine kohokkeelle,\nompelupöydän vanhalle paikalle. He eivät puhuneet paljon, vain jonkun\nsanan silloin tällöin, ja kaikki istuivat samoissa ajatuksissa.\n\nMatami Bølling istui ja keinutti yhä päätään ja katseli huonetta.\n\n»Niin — tämä oli totisesti ihana koti», sanoi hän. Molemmat vanhat\nBøllingit käyttivät lakkaamatta sanaa »totisesti», se tuli heiltä\nikäänkuin viran puolesta, ja se johtui Bøllingin uutterasta raamatun\nviljelyksestä.\n\nMatami istui jälleen hetkisen, hänen ajatuksensa kääntyivät toisaanne:\n»Tulihan kaikki hyvin mukaan, ja oliko kaikki hyvin pakattua?» kysyi\nhän. »Oliko karhunmarjat sidottu lujasti kiinni laatikkoon?»\n\nKarhunmarjat olivat kaksi ruukkua hilloa, jotka matami Bølling oli\nkeittänyt rouva Bergille Kööpenhaminaan vietäviksi.\n\n»Sillä se on hänen parasta hilloaan, Tine», sanoi matami, »parasta\nhilloaan... ja sanotaan, ettei niitä ole saatavissa siellä,\nkarhunmarjoja...»\n\n»Metsäherra itse köytti ne kiinni, äiti», sanoi Tine.\n\n»Me olemme sitte kerran jos toisenkin» - matami Bølling puhuu yhä\nsamalla hiljaisella äänellä — »syöneet karhunmarjoja tässä talossa — ja\nmarmelaatia — Ja korppuja», lopetti hän, pienen vaitiolon jälkeen.\n\n»Niin olemme», sanoi Tine katsoen ulos suoraan eteensä.\n\nHän ajatteli iltoja, jolloin heille tuotiin sana koululle — useimmiten\nsilloin kun metsäherra oli poissa — ja he saivat teetä, ja hilloruukut\nja korput tulivat pöytään, ja he söivät teevadeilta, ja juttelivat, ja\nrouva Berg ja hän nauroivat ja lauloivat.\n\n»Lauletaan jotain, Tine, lauletaan jotain», huusi rouva Berg ja löi\nsohvanselkämykseen; ja he kajauttivat »Herra Pederin» ja »Lennä, lintu,\nyli Furejärven aaltojen» ja »Kuningaslehdossa», kunnes sävel, liukui\nvalssiksi ja he kiepahtivat ympäri lattiamatolla, ja rouva Berg pyysi\nhengästyneenä maitopunssia, joka kannettiin sisään kiviruukussa.\n\n»Niistä on sentään muutamiksi illoiksi, Tine», sanoi matami Bølling,\njoka yhä ajatteli karhunmarjoja, »niin että he sielläkin voivat olla\nkuin kotonaan».\n\nJa vanha Bølling, joka istui kädet ristissä eikä kuullut mitä toiset\npuhuivat, vaan hautoi omia ajatuksiaan: nyt oli jo kolmetoista otettu\ntästä pitäjästä, sen hän oli itsekseen laskenut — vanha Bølling sanoi:\n\n»Niin, niin, tapahtukoon Herran tahto», sanoi hän ja nousi tuoliltaan.\n\nVanhusten piti lähteä kotiin: Tine jäisi vielä, odottamaan metsäherraa.\nMutta Tine ei antanut heidän vielä mennä, ensin oli heidän autettava\nhäntä; hän ei voinut sietää niitä silmiinpistäviä ammottavia läikkiä\npeilin ympärillä, heidän _täytyi_ ripustaa jotain muuta sijalle —\njotain joka peittäisi. Hän otti »Kuningas Fredrikin» ja »Istedin\ntaistelun» ja »Frederician» puutarhahuoneesta, ja molemmat vanhat\nkannattivat kuvia, hänen irroittaessaan peiliä.\n\nMatami Bøllingillä oli kädessään Istedin sankarit, jotka taistelivat\nyhä, valkeat siteet otsalla. Hän vaipui katselemaan niitä, ja pari\nkyyneltä putosi lasille: hän ajatteli niitä, jotka nyt menettäisivät\nliikuntakykynsä ja henkensä.\n\n»Tule, Mutter», sanoi Bølling ja otti kuvan, mutta hänkin piteli sitä\nniin kauan, että Tinen itsensä oli otettava se hänen käsistään.\n\nKuvat saatiin seinälle, ja vanhukset, joilla jo oli päällysvaatteet\nyllään, istuutuivat uudestaan tuoleilleen ja katselivat Istedin\nsankareita ja »Kuningasta».\n\nTine oli mennyt ulos ja tuli takaisin, kantaen neljättä kuvaa, joka\noli riippunut eräässä toisensa vierashuoneessa. Se esitti Kristian\nkuningasta perintöruhtinaana, hevoskaartin univormussa. Tine löi naulan\nKuningas Fredrikin kuvan alle ja ripusti Kuningas Kristianin tyhjälle\npaikalle.\n\nHetken seisoivat he kaikki kolme äänettöminä noiden neljän kuvan edessä.\n\n»Niin, niin, Tine, se on vallan oikein», sanoi Bølling vihdoin, »hän on\nkuitenkin _kuningas_».\n\nVanhukset astuivat käytävään. Talikynttilä keittiössä oli\nsammumaisillaan. Tine asetti sen ikkunaan, jotta se hiukan voisi\nvalaista pihaa vanhemmille. Panimohuoneesta kuului aika melu; Maren oli\nsulasta surusta alkanut pestä lattiaa keskellä pimeintä yötä ja veisasi\nmurheellisella virren nuotilla, niin että kaiku, vastasi ladon seinästä:\n\n    Kuningas Fredrik kuolon unta\n    jo nukkuu tyyninä paareillaan:\n    nyt itkee koko valtakunta\n    menoa uljaan ruhtinaan,\n    mi aina lausui: »Muistakaa,\n    ett' isäin muisto velvoittaa!»\n\nVanhemmat olivat jo tiellä, mutta Tine jäi seisomaan portaille. Hän\nkuulosti, metsästyskoirat murisivat kopissaan.\n\nTine hymyili äkkiä: hänpä ottaa ne sisälle arkihuoneeseen; se ilahuttaa\nmetsäherraa hänen tullessaan kotiin; edes joitakin eläviä olentoja\nottamassa vastaan.\n\nJa hän astui pihan poikki ja avasi ovet, sekä luhdin että koirakopin.\nAjax ja Hektor hypähtivät häntä vastaan hiljaa ynisten ja kimposivat\nsitten hänen edellään avointa käytävän ovea kohti.\n\nArkihuoneessa Tine istahti tyhjälle korokkeelle. Hänestä tuntui,\nniinkuin hän ei milloinkaan ennen olisi ollut niin surullinen, niin\nlamautunut ja surullinen kuin nyt siinä tuijottaessaan ulos autiolle\npihalle. Kynttilä keittiön ikkunassa hulmahti vielä kerran ja\nvalaisi ladon valkeata seinää; sitten sammui sekin, ja hän näki vain\npähkinäpuun varjon keskellä pimeätä pihaa.\n\nEilen illalla istui rouva Berg hänen vieressään tässä korokkeella ja\nkatseli lehdetöntä puuta: »Voinkohan palata tänne silloin kun se taas\non lehdessä?» oli hän sanonut ja itkenyt ja kietonut kätensä Tinen\nkaulaan.\n\nUlkona panimohuoneessa Maren veisasi yhä, niin että kaikui pimeässä\nyössä:\n\n    Ja siksi itkee kaikki kansa,\n    on kiinni portit riemujen;\n    sydämet kiitos-uhrinansa\n    sitovat iki-seppelen:\n    näät kuole muisto milloinkaan\n    ei Tanskan Fredrik-autuaan!\n\nTine istui ristityt kädet helmassaan, ja Ajax ja Hektor makasivat\nsilmät valppaina lattiamatolla hänen jalkojensa juuressa. — — —\n\nKoirat ponnahtivat pystyyn, ja vaunut vierivät portaiden eteen.\nMetsäherra palasi kotiin. Hän tuli käytävään, jossa Sofi piteli\nkynttilää, ja toi terveisiä Herlufilta ja rouvalta.\n\n»Ja minäkin olen saanut kutsun», sanoi hän lyhyesti.\n\nHän astui huoneeseen, ja Tine seurasi. Tine kulki hitaasti ja sammutti\nkynttilät pianon päältä, toisen toisensa jälkeen, jotka hän oli\nsytyttänyt.\n\n»Kaikki tulee yht'aikaa», sanoi Berg.\n\n_Se_ oli ollut Tinen ainoa ajatus: kaikki tulee yht'aikaa; ja sitten\nhän ajatteli ja kysyi: »Tietääkö rouva?»\n\n»Tietää — Jessen toi sanan höyrylaivalle.»\n\nHe istuutuivat pöytään, jonka Tine oli kattanut, ja alkoivat puhua\nhiukan hitaalla ja verhotulla äänellä siitä, kuinka talonhoidon saisi\njärjestetyksi ja jokapäiväiset askareet: työvoimia oli vaikea saada,\nLarsin piti ehkä lähteä mukaan, ja useimpien torpparien oli niinikään\nmentävä.\n\nMetsätöiden piti kai enimmäkseen jäädä; niihin ei liikenisi käsiä.\n\n»Ei», sanoi Tine.\n\nHe puhuivat niistä, jotka olivat saaneet kutsun. Pian ikään oli mies\ntalosta. Heidät otettiin keskellä kiireisintä aikaa kodeistaan.\n\nNiin, Anders katonpanijan kotona oli surkeata. Ane oli ollut tänään\nkoulussa, molemmat pienoiset sylissään — — kuinka hän itki, kuinka hän\nitki... Sillä nyt oli Andersin lähdettävä — — ja miten tulisi Ane yksin\ntoimeen?... Kuinka hän itki...\n\nLausuessaan tuon sanan alkoivat Tinen omatkin huulet vavahdella.\n\n»Niin», sanoi Berg, »heidän luonaan asuu veli, joka oli mukana\nviimeisessä sodassa hänen molemmat säärensä ovat poisammutut...»\n\n»Niin», sanoi Tine hiljemmin, ja äänettömyyden jälkeen: »juuri nuo\nraajarikot saattavat toiset pelkäämään».\n\nHe istuivat hetkisen vaiti: Koirat kulkivat hyväilynkipeinä\nedestakaisin, mutta kumpikaan ei huomannut niitä. Berg alkoi jälleen\npuhua talonhoidosta. Sijaisesta ei ollut hätää. Käsipuoli parooni Staub\noli vapaana, hän olisi kyllä käytettävissä.\n\n»_Hänhän_ on jo saanut _osansa_», sanoi hän, »vahingonlaukauksesta».\nJa miltei samaan menoon, nojautuen seinään ja katsoen suoraan eteensä\nvaloon, sanoi hän: »Nyt he ovat jo kaukana merellä.»\n\nTinestä tuntui, niinkuin metsäherra, sitä sanoessaan, seuraisi heitä\nsilmillään meren yli; ja hän _tahtoi_ keksiä jotain kerrottavaa, joka\nvirkistäisi Bergiä, saisi hänet valoisammalle mielelle. »Juuri siksihän\nsinä istut täällä», puhui hän itsekseen, »se vielä puuttuisi, että\nsinäkin rupeaisit valittamaan». Mutta hän ei keksinyt mitään. Eiväthän\nhe yleensäkään olleet vaihtaneet kovin monta sanaa, metsäherra ja hän;\nhän ei koskaan uskaltanut jutella metsäherran kanssa niin mutkattomasti\nkuin jonkun toisen, ruununvoudin tai Götsche kappalaisen tai muiden\nkanssa, joita kohtaan hän ei tuntenut sellaista arvonantoa: kun oltiin\nmetsäherrantalossa, niin rouva Bergin kanssa juteltiin. Viimein hän\nsanoi äänellä, joka oli olevinaan reipas:\n\n»Ja me, jotka juuri hommasimme sinisen kamarin kuntoon — olisimmepa\nvoineet säästää sen vaivan itseltämme, Sofi ja minä!» Hän nousi.\n\n»_Joko_ se on kunnossa! Te saatte sitten kaikki tehdyksi, Tine.»\nBerg otti hänen kätensä, ja veri syöksyi Tinen kasvoihin — niinkuin\nyleensäkin kaikista pikkuseikoista, kun hän vain oli metsäherrantalossa.\n\n»Eikö metsäherra tahtoisi nähdä sitä?» sanoi hän ja avasi oven, mutta\npysähtyi yht’äkkiä työhuoneeseen, ja Berg meni yksinään vieraskamariin.\n\n»Miten siellä oli somaa ja lämmintä», sanoi Berg tullessaan takaisin.\n\nTine tahtoi lähteä. Hänestä oli niin omituisen painostavaa, aivan kuin\nhe olisivat olleet kahden koko talossa -— autiossa talossa. Mutta\nmetsäherra lähestyi pöytää ja sanoi:\n\n»Uusissa lehdissä on selostus hautajaisista. Emmekö lue sitä ensin?»\n\nTinelle oli juhla, kun metsäherra luki ääneen sanomalehtiä, jotka\ntulivat keskiviikko- ja lauantai-iltoina, taikka jotain kirjaa, joka\notettiin hyllyltä — siellä oli Oehlenschlägerin kaikki murhenäytelmät.\n\n»Kiitos», sanoi hän. »Mutta varmaan Sofikin tahtoisi kuunnella.» Ja hän\nmeni hakemaan palvelijatarta, joka istui ja nukkui pää siteessä uunin\nvieressä. Sofi seurasi Tineä ja istui nurkkaan kirjakaapin viereen,\njossa hänen oli tapa istua ja kuunnella, kun luettiin ääneen.\n\nBerg avasi hitaasti surureunuksisen lehden ja laski hetkeksi kätensä\nsen päälle: »Nyt hän on siis päässyt lepoon», sanoi hän liikutetulla ja\nmatalalla äänellä.\n\nPuoliääneen alkoi hän lukea selostusta »Kuninkaan viimeisestä\nmatkasta».. Koko talossa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin\nhänen hillitty äänensä.\n\nTine ei seurannut sanoja, kuunteli vain ääntä, jonka hän muisti niin\nmonista hiljaisista illoista, ja hän näki edessään rouva Bergin,\nsellaisena kuin tämä istui siinä lampun valossa, ja hän kuuli rouvan\nnauravan, niinkuin hänen tapansa oli nauraa Tinen virtaaville\nkyynelille, kyynelille, jotka taas purkautuivat esiin, toinen toisensa\njälkeen.\n\n... »pian sytytettiin lyhdyt ja soihdut, jotka valaisivat kuninkaan\nviimeistä matkaa, ja asukkaat pitkin tietä kilpailivat osoittaakseen\nvainajalle viimeistä kunniaa. Kaikissa torneissa soitettiin kelloja, ja\nkaikissa taloissa ja mökeissä — köyhimmissäkin — oli kynttilöitä joka\nikkunassa. Moneen paikkaan oli kokoontunut äänetön katselijajoukko,\nkeskellä hiljaista yötä.»\n\nNurkassa muuttui Sofin nyyhkytys äänekkääksi itkuksi, mutta metsäherra\nluki edelleen:\n\n— — — »Vaunut pysähtyivät aivan aseman eteen; nuo kahdeksan mustalla\npeitettyä hevosta riisuttiin valjaista, ja tallipalvelijat, jotka\njalkaisin olivat seuranneet korkeata herraansa, kuljettivat ne pois;\npurjekangasvaate pingotettiin yli vaunujen, jotta se suojaisi niitä ja\narkkua hienolta sateelta, jota oli alkanut vihmoa. Husaarit suorittivat\nviimeistä yövartiopalvelusta kuningas Fredrik VII:lle.»\n\nBerg pysähtyi hetkeksi; hänen äänensä alkoi käydä käheäksi.\n\nTine istui ja katseli suoraan eteensä: hän ajatteli niitä\nmurhenäytelmiä, joita he olivat lukeneet uudestaan ja uudestaan,\nmurhenäytelmää Akselista ja myös kuningatar Zoésta... Viidennessä\nnäytöksessä alkoi rouva Bergkin itkeä, ja kun tuli jokin oikein kaunis\nkohta, puristivat he toistensa käsiä pöydän alla.\n\nBerg luki edelleen viimeisestä saattueesta ja puheista. Hänen äänensä\noli käynyt niin liikutetuksi, että sitä tuskin kuuli:\n\n... »Hän on nyt kutsuttu pois kansansa keskuudesta, mutta sen rakkaus\nseuraa häntä hautaan sydämellisin jäähyväisin. Niihin yhtyvät\nkaikki puolueet, sotilas, joka taisteli hänen ja isänmaan puolesta\ntantereella; jokainen, joka rauhan työssä tunnustaa, että uutteruus\nja hyvinvointi on elpynyt hänen hallituskaudellaan; talonpojan\nkunniallinen sääty, jolle Fredrik seitsemäs on saanut valmiiksi sen,\nminkä Fredrik kuudes aloitti...»\n\n»Niin», sanoi Berg, »se on totta».\n\nTine hätkähti hänen pysähtyessään, ja kun Berg jatkoi kuunteli hän\nsanoja; tämä oli siis viimeinen ilta, kun he lukivat yhdessä — pitkiksi\najoiksi, ties kuinka pitkiksi ajoiksi...\n\n... »Taas nostettiin arkku paikoiltaan ja kannettiin kappeliin, jonka\nportaille airuet ja osa saattojoukkoa oli asettunut. Kirkonmiehet\netumaisina kulki saattue kappelin pääkäytävästä, arkku asetettiin\npaikoilleen, Sjaellandin piispa piti mustalla verhotulta puhujalavalta\nrukouksen, viimeiset menot suoritettiin, ja tervehdyslaukaukset kirkon\nulkopuolella julistivat, että kuningas Fredrik oli nyt laskettu\nhautaan.»\n\nSofi peitti käsillä kasvonsa, Tine katseli vain Bergiä, joka luki:\n\n... »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, ja\nMajesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»\n\nBerg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.\n\nSilloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas\neteensä — kuten kerran ennenkin:\n\n»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»\n\nSofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen\nlekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.\n\nSofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:\n\n»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss\n— yönaikaan oli niitten peli käynyt.»\n\n»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst\noli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei\nsiell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän\nkäteni seläll, sanoi myös rouva.»\n\n»Ja _sen_ kyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen\nmerkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan...»\n\nTine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin\npihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi\nMoppe.\n\n»Niin, Jumala pitäköön kätens sekä herran että rouvan pääll», sanoi\nSofi sellaisella äänellä, kuin hän heittäisi multaa molempien arkuille.\n\nTine veti henkeään kuin se, joka herää viluisena.\n\n»Kuinka Dannevirken luona tulee _kylmä_», sanoi hän.\n\nHe olivat saapuneet tien taitteeseen kievarin kohdalle, ja Tine tiesi,\nettä Sofi pelkäsi tulla _liian_ likelle kirkkomaata yönaikaan.\n\n»Nyt minä jo voin mennä yksinkin, Sofi», sanoi hän. »Kiitos nyt, Sofi.\nJa pidäthän sinä huolta, että metsäherran tee on sellaista kuin sen\npitää — etkös vaan?»\n\n»Kyllä, hyvästi, Tine neitsy.»\n\n»Hyvästi.»\n\nTine kuuli, kuinka koirat haukahtivat taas Sofin mennessä — — ja\nhitaasti hän kulki kotiinsa koululle päin..\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine kolkutti ja kuuli ensin Daggen, joka alkoi haukkua, ja sitten\näidin, joka nousi vuoteesta ja tuli ulos.\n\n»Minä täällä olen, äiti», sanoi Tine.\n\nMatami Bølling avasi oven; hän oli puettu yönuttuun ja poimutuksella\nkoristettuun myssyyn. »Metsäherra on saanut kutsun», sanoi Tine vain,\nhänen tullessaan käytävään.\n\n»Oi Herrajumala, oi Herrajumala», valitti matami ja antoi ovien olla\navoinna Bøllingin vuoteelle saakka.\n\n»Oi Herrajumala — oi Herrajumala!»\n\n»Sitähän saattoi odottaakin», sanoi Bølling, joka istui vuoteessaan.\n\nTinen täytyi selittää kuinka kaikki oli käynyt ja kuinka Jessen oli\ntuonut sanan laivalle. »Siis sai rouva sen tietää, siis sai rouva sen\ntietää», toisti matami lakkaamatta, »vai sai hän sen tietää, raukka...»\n\n»Niin, Jumala olkoon kanssamme», sanoi Bølling kädet ristissä, kun\nvihdoinkin oli hiljaista.\n\nTine oli väsynyt ja sanoi hyvää yötä. Hän tarttui »koulun» oveen,\nkoettaakseen oliko se lukossa; ja mennessään ylisten poikki piteli hän\nkynttilää varovaisesti, olkien varalta, joille Gravenstener-omenat oli\nrivitetty.\n\nSisällä huoneessa hän veti herätyskellon, jotta se soisi aamulla, ja\nmuutti kultalakat ikkunalta lattialle.\n\nAlhaalla juttelivat vanhemmat vielä hiljalleen; kuului siltä, kuin he\nolisivat olleet samassa huoneessa.\n\n»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt\non neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».\n\nVähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut\nhengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.\n\nHän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää —\nviimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän...\n\nHeidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan\nmetsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan\nRønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja\nhe juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.\n\nHe kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä.\nPähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä\nohikulkiessaan.\n\nHeidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan:\nhän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina\nkarhunmarjoista.\n\n»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen\nirroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.\n\n»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»\n\nOli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret\nja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät\nkuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä\nvehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.\n\n»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.\n\nMutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he\njuoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.\n\n»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun\nHerlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen\napilaaseen.\n\nHe kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat\nhalkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli\nhyvin lämmin.\n\nKäsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:\n\n»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli\njo toistamiseen...»\n\n»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»\n\n»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenä\nL’hombressa.»\n\nHe juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan\nkeskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat he _selvillä_ kaikesta, sillä\nkoulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys\noli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä\ntai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.\n\nSitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat\näänettöminä puitten alla.\n\n»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»\n\n»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»\n\n»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat\nompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun\nmetsä oli keltainen syyskuussa».\n\nHe puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen\nkerran täällä _sinä_ ja _sinä_ vuonna...\n\n»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»\n\n»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouva\nBerg.\n\nHerluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine,\nTinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka\nriippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä\nistumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi.\nSitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.\n\n»Ylös, Tine — ylös!»\n\n»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinä _olikin_ aika paino\n— ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat\nsäärien ympärillä.\n\nYht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivat\nTinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.\n\n»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen.\nRouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten,\nennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine\noli kattanut pienelle pöytäliinalle.\n\nBerg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui\njo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan\nruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin\nkylmiksi.\n\nPuutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti\nruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg,\njoka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa.\nYleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli\nkiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä\npuutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden\nkanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein\nolivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.\n\n... He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine\njuoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat\njäljessä käsikoukkua.\n\nHe saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma\nkynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!\n\n»Tinen _kuulee_ tämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra\nsanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun\noli Herramme sille antanut.\n\n»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva otti\nTineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.\n\nKun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty\nbasso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:\n\n    Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon!\n    yön peittyy varjoihin maa:\n    jo haipuvi hehku auringon valon\n    metsien nukkuvain taa;\n    riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan,\n    untuva-pienoisten luo;\n    mut aamun tullen kun palajat varmaan,\n    minulle terveiset tuo!\n\nIltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä\nja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.\n\n»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli\nheitä vastaan.\n\n»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti\nheitä kaikkia nimeltä.\n\nLars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi\nankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle\npäin.\n\n»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.\n\n»No, Jumalalle olkoon kiitos.»\n\n»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.\n\nMuut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen.\nHeidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan\ntornin takana.\n\n    Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden,\n    luo armaan kiiruhtaos;\n    siell' oksalla istuin, lehdikon soiden,\n    lempesi julistaos!\n    Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin,\n    lentoni tietäisin tien;\n    nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin,\n    pauloissa lemmen ma lien.\n\nHe vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen\nvälissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen\nsuupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi,\nkudin käsissään, kun he kulkivat ohi.\n\nKoulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas\ntervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä\noli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf\nkävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin\nkanssa puhumaan metsähuutokaupasta.\n\nAlhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota\ntuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen\nvalkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli\n— vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.\n\nNäytti siltä, kuin kaikki olisivat viihtyneet tässä naapuripiirissä\n»torin» varrella, tulleet pyöreiksi ja terveiksi — niin hyvinsyötettyjä\nolivat kaikki sekä Bøllingillä että kievarissa ja sepällä.\n\nKellot alkoivat soida, ja he istuivat kaikki äänettöminä. Vain\nBerg ja Bølling puhuivat kuiskaten portaiden edessä. Sine ajoi\nhiljalleen lehmänsä yli torin, juomaan. Se joi ja ammui, umeasti ja\npitkäveteisesti, yli suomaan.\n\nKellojen soitto taukosi.\n\n»Kai meidän on mentävä kotiin», sanoi rouva Berg, ja taivas puunsi\ntummanpunervana pensaikkojen ja maitten yli. Tine seurasi heitä.\n\nKotona arkihuoneessa rouva Berg lauloi kotvasen hämärissä, soittokoneen\nääressä — laulun »pikku Gretestä». Metsäherra antoi huoneensa oven\njäädä raolleen.\n\nHerluf oli uninen ja nukahti jakkaralleen, nojaten päätään sohvan\nreunaan; rouva Berg siirtyi hänen luokseen, ja vähän ajan perästä\nnukahti hänkin. Hän havahti puolittain.\n\n»Tine pitää kyllä huolen ruuasta», sanoi hän unisella äänellä, ja Tine\nnousi mennäkseen katsomaan mitä Sofi hommasi. Rouva Berg pääsi harvoin\ntäysin hereille, ennenkuin lamppu oli sytytetty ja tee sisällä.\n\n»Kas, joko pöytä on katettu», sanoi hän silloin, aivan\nhämmästyksissään, ja kohottautui vallan reippaasti istumaan sohvassa.\n\nTeen jälkeen hän kiusasi Bergiä pelaamaan vistiä kuvitellun neljännen\nkanssa. Tine kävi kierros kierrokselta hehkuvaksi kuin sauna, siitä\nettä hänen piti pelata metsäherran kanssa.\n\nTaikka myös Berg luki ääneen, isossa puolipimeässä huoneessa, jossa oli\nvaloisaa vain lampun ympärillä. Useimmiten hän luki Oehlenschlägeriä,\ntaikka myös Paludan-Mülleriä — Tinellä oli nenäliina esillä helmassaan.\n\nSen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken\nkaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät\nsamasta kupista.\n\n»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja\npuhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen\nsuuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»\n\nBerg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse\nsaattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot\nja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat\nheräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.\n\nBerg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.\n\n»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä,\nhameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo\nmetsäherran »saattamana».\n\n»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.\n\n»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon,\nennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli\nnyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.\n\nMutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa\ntulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää\nmetsäherran talosta.\n\nTine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat.\nMatami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin\nyöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä\nkymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla\nkun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.\n\n»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling\nalhaalla.\n\n»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.\n\n»Niin, äiti.»\n\n»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen\nsyrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään... se\nsaattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»\n\n»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.\n\n»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui\nvihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen\nhengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut.\nHän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt\noli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet\npois, ja omaa lapsuuttaan.\n\nHän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun,\npimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä\nmakuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan.\nJa sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.\n\nSunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat\nämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa\nkahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.\n\nMutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja\npehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa\niltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän\npoikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt\nyksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.\n\nÄiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin\noviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.\n\n»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.\n\n»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.\n\nKottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat\nhaikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja\ntytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina\npäivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki\nhuomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä\nja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi\nsuolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko\nennen juhannusta.\n\n»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi\njokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut,\naina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa»\nsekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.\n\nKevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.\n\nTorin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja\nkatkismusta.\n\nLopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia\nsuurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan\nihan vain kuunnellakseen sitä.\n\n»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».\n\nSekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset\nvihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan\nvilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.\n\nIllalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä\nja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja\nsillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana,\nmietiskelevänä ja hiljaisena.\n\nKaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin\nkaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö,\njoka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.\n\n»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin\nmatami... »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin\ntoukokuussa.»\n\n»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta\nväkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».\n\nMatami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä\nrupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.\n\n»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen\njäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja\nlautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami\nHenrichsenille, joka tuli ulos kuullakseen _missä_ se oli ja mitenkä\nsiellä jaksettiin.\n\n»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika...»\n\n»No niin — _siellä_ se sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matami\nHenrichsen.\n\n»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan\ntahto».\n\nJa matamit kävivät sisään.\n\nSuvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami\nBølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä\nkirkkomaalta ja kulki kotia päin.\n\n»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»\n\n»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».\n\n»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus... niin, Jumalalle\nkiitos... niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.\n\n»Hyvää yötä, matami.»\n\nJa haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja\ntorilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja\nlehmukselta.\n\nSeuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat\nponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät\nkeskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he\nkulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan\nvieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.\n\nIllalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen\nhän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui\nkotonaan valkoisten pilarien välissä.\n\n»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän\nkilvoitteli taistelunsa».\n\n»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.\n\n»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he\nkutoivat ääneti edelleen.\n\nTine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat\nrippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja\npuksipuunlehväin yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät.\n\nPyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista\nsunnuntaihin.\n\nLukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine;\ntoisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen\nkahvinsa toimituksen jälkeen.\n\nTänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki\nikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja\ndamastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen\nja kultalakkain lemua.\n\nVirrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki.\nLaulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana,\nkulkiessaan huoneissa.\n\nEräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos\nasehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.\n\n»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan\nääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.\n\nTine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän\nistui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina\nsisälle asti.\n\nKun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen\ntakana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli\nsaarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen\nlöyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin\ntodellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.\n\n»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti\nkädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin\nsurkeasti».\n\nTine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen.\nKuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja\nkievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa\nliiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.\n\nVirrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti\nja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja\npainoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät\nkievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien\nikkunoiden taa.\n\nUlkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt\npiiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan\nportin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.\n\nLukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami\nBøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen\ntarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin\nmerkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain\noli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat\nhänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.\n\nSilloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui\ntorilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki\nkappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä,\njoka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa\nkääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen»,\nsanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.\n\nPaksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään\nkoulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin\nuutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja\npäästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä.\nBerg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden\ntarkastettavaksi.\n\n»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.\n\n»Ja parasta taisikin olla», selitti matami Bølling.\n\nKappalainen luki ääneen nimityksen: H.R. Berg oli hänen nimensä,\nyliluutnantti nostoväessä; ja sitten alettiin pohtia kuka hän saattoi\nolla ja mistä hän oli. Hän _saattoi_ olla Gramin Bergejä, arveli\nBølling; siellä oli eräs metsäneuvos Berg v. 1829.\n\n_Sen_ muisti matami... Oikeastaanhan he olivat kotoisin Koldingista..\n\n»Se oli totisesti ihana perhe», sanoi Bølling.\n\nSyrjimmäisinä istuvat talonemännät rupesivat myös puhumaan puolittain\nkuiskaamalla — _entisestä_ metsäneuvoksesta: he olivat molemmat olleet\nläsnä, kun metsäneuvoksetar-vainajaa pestiin viimeistä kertaa — hänellä\noli päänsä alla sekä raamattunsa että virsikirjansa... Ja he jatkoivat\npuhettaan ruumishuoneesta ja »pukemisesta» ja hautajaisista, kunnes\ntulivat sangen liikutetuiksi ja pyyhkivät silmiään kokoonlasketuilla\nnenäliinoillaan, samalla kun keskimmäinen vaimo lakkaamatta kasteli\nvoirinkilöitä, harvakseen mutta pysähtymättä, matami Bøllingin kahviin\nja söi ne suuhunsa.\n\n»Ei, kyllä hän on kotoisin Kööpenhaminasta», kertoi Sten, jolle Tine\nparhaillaan tarjosi kahvia: »nuori mies, sanoi kruununvouti...»\n\n»Mutta naimisissa hän on, neitsyt Bølling», sanoi Sten ja tarttui\nTineä käsivarteen. Ja Tine, joka kappalaisen läsnäollessa oli vain\nkuudenneksitoista osaksi tietoinen ympäristöstään ja heräsi aivan\npelästyneenä jokaisen puhutellessa, sanoi hätkähtäen:\n\n»Onko hän?» — — niin että kaikki nauroivat, ja keskimmäinen emäntä sai\nviimeinkin kuppinsa tyhjäksi ja pani sen verkalleen takaisin pöydälle.\n\nStenin ajomies, jolle oli ojennettu maitopunssia ikkunasta, vei uutisen\nkievariin, ja kortinpelaajat, jotka hehkuivat kuumuudesta ja punssista,\nsanoivat sanansa asiasta. Niinpä saataisiin kai vihdoin aikaan\nhuutokauppa metsäneuvoksen jälkeen. No niin — mitään erikoista ei tuo\nnimitys ollut.\n\n»Mutta kimot, ne saattaisivat ehkä kuitenkin sopia vetojuhdiksi»,\narveli Knut seppä.\n\nLukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut\ntaikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten\najomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.\n\n... Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat\nnuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.\n\nMatami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä\nulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta\nhän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli\nkappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.\n\nTine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta\nlaulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen\nsinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan\n»Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen\nkirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö\nsäkeistöltä.\n\nAlhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet\nkaikuivat iltailmaan.\n\nMatami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli\nollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä,\nettä kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli\nhän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.\n\nKortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet\nkuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit\nseisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja\nkutoivat äänettöminä.\n\nTine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja\nkasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen\nääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan\naidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.\n\nVaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli\näänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.\n\n»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling\nmietiskellen.\n\nJa vaunut vyöryivät edemmäs, ja äänet häipyivät. Lepakko lehahti ohi,\nvai oliko se pöllö. Yli niittyjen ja pensaikkojen lepäsi äänetön ilta;\nainoastaan paratiisipolulla kahisivat pensaat hiljaa.\n\n»Tine», huusi matami Bølling portailta.\n\n»Niin, äiti» — Tine hätkähti ja sai nenäliinansa esiin; hänen täytyi\npyyhkiä silmiään.\n\n»Hyvää yötä sitten, matami Henrichsen», kuului alhaalta.\n\n»Hyvää yötä, matami Bølling.»\n\nJa ylt'ympäri suljettiin ovet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn tullen saapui metsäherran väki; ja Herluf syntyi ja kasvoi, ja\ntalvet kuluivat, ja kesät.\n\nJuhannukseksi saapui metsäherralle talon täydeltä vieraita, sekä\nkööpenhaminalaiset että kaikki Horsenista. Tine tuli useimmiten vain\npikkuhetkeksi aamuisin, hän toi joitakin puutarhatuotteita tai kannun\npaksua kermaa. Olisi saattanut luulla, että Bøllingin neljästä lehmästä\nherui enemmän kuin metsäherran neljästätoista, ja matami Bølling\nvaivasi päätään niin kauan kuin lomaa kesti miettimällä »mitä se pikku\nraukka saattoi keksiä pitääkseen kaikki nuo ihmiset muassa».\n\n»Se ei ole niinkään helppoa sellaiselle kaupunkilaiskasvatille», sanoi\nhän.\n\nKun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat\nkäärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa.\nRouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan\nporrasaskelmalle.\n\n»Onko se Tine?» kuiskasi hän.\n\n»On.»\n\nTine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut\nunenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen\ntuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.\n\n»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi\navuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon\nmuutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).\n\nSaattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin...\n\n»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli\nitseään vuoteessaan.\n\n»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään,\nsukeltaen peiton alle.\n\nRouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman\nlöyhytellessä vuoteen yli.\n\nTinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja\nseisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.\n\n»Mutta missä te olette ollut piilossa niin kauan, Tine?» sanoi hän ja\njäi hetkeksi katsomaan Tineä, joka vaivasi taikinaa niin reippaasti\npyöreillä käsivarsillaan.\n\n»Tiedätkös, Marie», sanoi hän väliin rouva Bergille, »Tine voi\ntodellakin olla oikein soma — noin aamuisin.» Iltapäivisin istuivat\nmatami Bølling ja Tine juhlahuoneen ikkunoissa; Bølling oli enimmäkseen\nulkona palstallaan, nyt kun ei pidetty koulua.\n\n»Tine, Tine», huudahti matami Bølling tyttärelleen, joka vahasi lankaa;\n»rønhavelaiset tulevat...»\n\nKievarin kulmauksesta kääntyivät juuri rønhavelaisten isot ajopelit,\nvieraita täynnä.\n\n»Nyt heillä on pian tusina täynnä», sanoi matami Bølling. »Mistä he\nsaavat sijaa, kuulehan... minne he panevat ne kaikki, Tine», sanoi hän.\nJa hän laski, kuinka he oikein voisivat majoittaa kaikki vieraansa\nRønhavessa.\n\nTine vain nyykäytteli nyykäyttämistään, kunnes vaunut olivat ajaneet\nohi.\n\n»Nuo kolme hattupäistä eivät olleet siellä viime torstaina», selitti\nmatami Bølling lopuksi ja kutoi jälleen.\n\nNotmarkin väki ajoi ohitse ja metsäherran; heidän »saaliinsa» oli\nsijoitettu heinärattaille. Kiehutettiin ja nyykäytettiin, ja rouva Berg\nhuusi ylös ikkunaan:\n\n»Isometsään — Isometsään», huusi hän, ja vieraat lauloivat:\n\n    Maa armaampi miss' ois:\n    miss' siintävämmät salmet,\n    niin lehti vihannois,\n    ja mistä löydät naiset\n    niin armaat, miehet uljaat\n    kuin Tanskan saarelaiset?\n\n»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.\n\n»On... huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka\noli antanut ompeleen vaipua helmaansa.\n\nViimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista\numpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi,\nhelmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko\nsaaren väellä näytti olevan vieraita nyt.\n\nKatinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä,\ntäytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin\nsuvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat»,\nsanoi hän.\n\nOh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein\ntietänyt kuka se oli — Rønhavesta.\n\n»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin\nettä seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.\n\nMatami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet\nmitenkään merkillisiä.\n\n»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis...» _Se_\noli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten\npaljon miehiä hyvänsä.\n\nFangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun\nikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.\n\n»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos,\nniin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»\n\n»Kunhan ne nyt vain olisivat muistaneet ruokalusikoita puuron varalta»,\nsanoi Tine. Hän ajatteli yhä vain metsäherran väkeä.\n\n»Juoksisit sinne noin pikimmältään, etkös vain?» sanoi äiti. »Siellä\nvoisi olla yhtä ja toista... ei ole niinkään helppoa pitää talon\ntäydeltä yövieraita.»\n\nTine meni pitämään »katselmusta» metsäherran taloon, sillä aikaa kuin\nhe olivat Isometsässä.\n\nIllalla Tine istui pitkät ajat portailla. Aina vähän päästä ajoivat\nvaunut sivu unisine vieraineen.\n\n»Iltaa», tervehti ajomies puoliääneen.\n\n»Iltaa», vastasi Tine.\n\nJa vieraat nyykäyttivät päätään — puolinukuksissa, ja vaunut vierivät\npois.\n\nVihdoin Tine kiipesi ullakolleen; vanhemmat olivat jo makuulla.\n\nKaukaa kuului vaunujen ratinaa ja laulua; vaunut lähestyivät ja ajoivat\nohi:\n\n    Tanska, tanner ihanainen,\n    aaltoin morsian,\n    sieltä urho tanskalainen\n    lähtee sotahan...\n\n»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, ettei\nBølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»\n\n»Kuulen, äiti.»\n\n»Ne ovat metsäherran.»\n\n»Niin ovat, äiti.»\n\nTine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:\n\n    ... Vendiä ja Saksaa vastaan,\n    minne maa vain käskee lastaan —\n    tiensä vaikka ilman laivaa\n    merten poikki raivaa.\n\nNyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.\n\nJa vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin\nmaakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti\nkievarinmäkeä ylös.\n\n... Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset\nkesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin\n— nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos»,\nnauroi hän. »Jumalan kiitos.»\n\nKahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta\nilomielin lämpimiä vohveleita.\n\nSitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.\n\nMetsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja\npippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat\nkiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja\ntäyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti\nlaulaa.\n\nHän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla\npyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi\nloppukertoon niin että raikui:\n\n    Kolminainen elon hempi:\n    viini, makkara ja lempi!\n\nTine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut\nosalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin\n»kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän\nnäytti pahasti haavoittuneelta.\n\n»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka\noli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina\nesiliinan alle.\n\nRyydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen\npikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä\netsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain\nhopeatavaroitten joukkoon.\n\nHeidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.\n\nRouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa\nhe vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas\nhänen kirjeitään... Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla\nkaapinlevyllä, ja nauroi:\n\n»Tuossa ovat Bergin kirjeet _ensi_ vuodelta, jolloin olimme\nkihloissa...» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset\nkirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi\nja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia —\nkaikkea.\n\nTine nauroi mukana, heidän seistessään moniin huiveihinsa kiedottuina\ntalikynttilän edessä. »Voi hyvä Jumala — niin, niin — se oli _silloin_\nse», sanoi rouva Berg ja taukosi äkkiä lukemasta.\n\n»Ja _sitä_ luultiin rakkaudeksi», sanoi hän lyöden kädellään\nkirjepinkkaan ja nauroi.\n\nHe hakivat jälleen ja vihdoin löytyi vanilja. Keittiössä olivat\nrasvapadat tulella, ja savupiipusta näkyi leveä sauhu.\n\nTorpparinvaimot, jotka olivat tulleet ämpäreineen, istuivat penkillä\noven edessä ja odottivat; kun metsäherralla oli teurastus, oli kuin\njokaisella torpparilla olisi myös teurastettu.\n\n»Kas, hyvää iltaa, hyvää iltaa — niin, nyt ovat padat tulella», huusi\nrouva Berg.\n\n»Tine, nyt tuomme makkarat.»\n\nHe menivät ruoka-aittaan, jossa valmiit ja pyöreät makkarat loistivat\npitkissä riveissä, oljille leviteltyinä, ja jakoivat ne ryhmiin kutakin\nvarten.\n\n»Antaa sen mennä mukaan», sanoi rouva Berg ja lennätti viimeisen mustan\nmakkaran, aivan kuin paksun tarhakäärmeen, katonpanijan Anen kasaan.\n\n»Heillä on monta suuta», sanoi hän, ja he jakoivat annokset\ntorpparinvaimoille, jotka kietoivat visusti makkarat pumpulivaatteisiin\nja suutelivat sekä »Rouvaa» että »Neitsyttä» kädelle.\n\n»Niin, niin, Ane», sanoi rouva Berg, joka mieluimmin veti kätensä pois:\n»nauttikaa terveydeksenne».\n\n»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»\n\nHe ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.\n\n»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin\nkissa tulen edessä.\n\n»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta\nnauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.\n\nViimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.\n\n»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan —\nhän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut\nnyytiksi.\n\nKun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle —\nrouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.\n\n»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit»\n— ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä\nkerran.\n\nToinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta\ntyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä\nkeskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.\n\n... Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä.\nMutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.\n\nKuinka merkillistä: hänen juostessaan näin ulkona, raikkaassa ilmassa,\njohtui lauseita metsäherran vanhoista kirjeistä uudelleen hänen\nmieleensä; osasihan hän ne ulkoa, kauttaaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu lähestyi. Viime aikoina piti Tinen auttaa rouva Bergiä ja ommella\nhänen lahjojaan. Rouva Berg ei milloinkaan saanut lahjojaan valmiiksi,\nja joulupöydällä oli aina kosolta puoliksi ommeltuja tavaroita.\n\n»Mitäpäs siitä», sanoi rouva Berg, »voihan ne ommella uudenvuoden\njälkeen».\n\nMutta Tine otti joka tapauksessa muutamia lahjoja kotiinsa ja ompeli\nniitä yöllä kynttilän valossa, kanavalangat hajallaan tyynyllä. Hänen\nsormensa kohmettuivat, niin oli kylmä.\n\nJa joulu tuli ja meni.\n\nOli loppiainen. Tine tuli hämärissä metsäherrantaloon. Rouva Berg\noli istunut kirjoineen ikkunassa ja koettanut varastaa viimeisen\nvalonpilkkeen.\n\n»Kuinka ne lörpöttelevätkään siitä rakkaudesta», sanoi hän paiskaten\nkirjan kiinni. Hän siirtyi ja etsi mukavan paikan uunin luota Tinen\nlähettyviltä.\n\n»Niin», sanoi Tine hitaasti ja katsoi tuleen. »Mutta mitä se sitte\noikein on?» kysyi hän.\n\nRouva Berg nauroi ääneen; kysymys oli tullut niin hullunkurisen\nmietiskeleväisesti. Mutta sitten hän lakkasi nauramasta ja sanoi,\nkatsoen tuleen hänkin:\n\n»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin.\nJa he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään\nsytyttämään kuusta.\n\nMetsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes\nviimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista\nja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt\nuudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään\ntallissa.\n\nRouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän ja\nTine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.\n\nHerluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan\nkynttilöitä.\n\n»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat\nvain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava\nsammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien\nmuiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina\nHans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan\nrykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.\n\nPuu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista\nkynttilää lekotti vielä.\n\nBerg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu\nmennyt...»\n\n»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän\njokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi\njohdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.\n\n»_Viimeinen!_» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»\n\nNyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski\nHerlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa\nkäsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.\n\nHe olivat syöneet marjahilloa ja leivoksia lampun valossa, ja Tinen\npiti mennä kotiin. Rouva Berg tahtoi kernaasti hiukan kävellä kauniissa\nilmassa, ja he menivät yhdessä, kaikin kolmen. Oli heleä pakkanen, lumi\npeitti kaikki tiet.\n\nPoikaset olivat laitelleet liukuratoja suuria ojia pitkin. Rouva Berg\nja Tine liukuivat — Tine edellä. Rouva Berg liukui, nauroi ja kaatui.\nTine lähti menemään niin pönäkkänä ja leveänä kuin fregatti, joka\nlasketaan vesille.\n\nSitten he kulkivat jälleen hiljakseen, lumen narskuessa heidän\njalkainsa alla. Kaukaa yli kenttäin kuulivat he viulun ja huilun ääniä.\n\n»Anders Larsilta kuuluu tanssimusiikki», sanoi Tine.\n\nTorilla oli valoisaa, lunta aidalla ja kirkon kummallakin päädyllä.\nKoulu ja kievari olivat hiljaa, kiinni ja sammuksissa.\n\n»Niin», sanoi Berg, »niin on siis tämä joulu ohi».\n\nHe olivat seisahtuneet kaikki kolme ja seisoivat nyt hiljaa aivan\njäätyneen suomaan vieressä.\n\n»Niin», sanoi rouva Berg, ja hänen äänensä värähti hiukan.\n\n»Mutta täällä, Henrik, tuntuu sentään aina jollakin tavoin joululta...»\n\nTine nyykäytti päätään: »Niin», sanoi hän, »täällä on ihanaa».\n\nJa kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen\nkatseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.\n\nSe oli viime joulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja\nitki.\n\nRaskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne\nolivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.\n\nVähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin,\nkohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa\nnoina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat\npunssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.\n\nL'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu\nei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari,\njotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset\neivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin,\nnurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä,\näänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime\nsodasta.\n\nYli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi\nGammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa.\nHän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen\nsillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan,\njonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi\nikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:\n\n»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»\n\nKappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli\ngrundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.\n\nKauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt\nAugustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin\npäivistä — _silloin_ oli _hän_ ollut mukana: valleilla oli käynyt kuin\nmyrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen\nkaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen\nkestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään\nhe lauloivat.\n\nHe olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä\nviljapeltoa.\n\nKaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. Kuljettiin\nFrederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitosta\nvoittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellen\nHelgesenin johdolla.\n\n»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin\nryöväripäällikkö».\n\nHe puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »se _on_\notettava ja _nyt_ eteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti\nhansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänellä\n_omaansa_ — lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä; _he_\nseisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka\ntunsi vastuunalaisuutensa.\n\nMuutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin\npäässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa\nrynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes\nFredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä\nmukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään\nampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja\npunssin kuumentamana:\n\n»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»\n\nHe huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat\nhe laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin,\nkaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla,\nlevottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra,\njoka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.\n\nVanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan\nnimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa\nelämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden\nmyötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen\ntuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota\nlauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa\njuureen.\n\nSofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin,\nheidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin\nnykäisemällä.\n\n»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui\nsanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.\n\n»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi\nlehteään pakasta.\n\n»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas\nett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»\n\n»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja\npuristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.\n\nHe seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa\nlehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi\nSten.\n\n»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki,\nistuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän\nlehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan\nkuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.\n\n»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.\n\nHänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään\npystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti\ntäytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan\nsanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat\nsill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen\nkasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.\n\nSofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.\n\nKirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut\n»mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten\nrohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti\nvaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin\nrunoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.\n\n»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä\nvallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa\nolemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää.\nTiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu\nvarustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole\ntarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa\nnäitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista\nkuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille,\nsilmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä\nteitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain!\nVastaanotto on oleva lämmin...»\n\nSten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi\nsitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja\nherra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin\npuristuneilla käsillään.\n\nRovasti jatkoi lukuaan:\n\n»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani\niloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät\ntaisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden\nyli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata\npäästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta\nmahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet\non vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä\neteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun\novat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova\nhänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin...»\n\n»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.\n\n— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat\nmultakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen\nriveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat...»\n\nRovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki\nloistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.\n\n»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä\nvieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on\nraskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on\nkovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on\nvuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko\nhäpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni\nvoisi olla: voitto. _Minä_ toivon niin, ja niin toivomme _kaikki_,\nmutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»\n\nRovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen\nsanoi silmät selällään:\n\n»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»\n\nNyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä\nhetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani\nkätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavat\n_kansakunnan luottamusta_. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän\nsuoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että\nDannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta\nolemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua\nunen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi\nhelposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on\ntullut miltei kumaraniskainen joukkio.»\n\n»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat\nseisomaan.\n\n— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet\nkulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan\nparhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki\ntullut, se hetki, jota nämä miehet ovat _tahtoneet_. Niin» — ja rovasti\nkorotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä,\njotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina\nsiitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he\ntiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he\nymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin\nkadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja — _itsekunnioitus_ jäisi\nunhoon tässä maassa...»\n\nHe huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita\nkukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.\n\n»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »_sen_\nhe ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se,\njota tänä hetkenä varjellaan.»\n\nHän vaikeni.\n\nHe eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja\nVollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat\nheiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot\npikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta»\nja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on\nsuojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan\nkokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta\nei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi\nnenä-äänellään:\n\n»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».\n\nHe joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli\nyltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi\nliehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän\npäittensä päällä.\n\nPihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta\nsisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan,\nkehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi\npuhua sodasta ja nousi tuolille:\n\n»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän\n— »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus,\njoka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti...»\n\n»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä\nhuonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen,\ntoisti yhä:\n\n»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»\n\nVain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat\nedestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa\nkaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta,\nkenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta,\nkuningas Kristiania.\n\n»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»\n\nPostimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.\n\nMutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti\nhämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka\nvaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa,\nlöi heikosti päin rovastin kasvoja.\n\nIkkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että\nparooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat\nparhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen:\nmyöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien\nveljiensä terveydeksi.\n\nKaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki;\nulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin\nvarjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin\nkohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui\nsisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa —\nikäänkuin vala.\n\nHerrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä\nhurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi\nvärähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:\n\n»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»\n\nVanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä\nposkeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:\n\n»Nuo tuolla — _heidän_ on kuoltava.»\n\nHe tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä\nhypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin\nhän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään,\nikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät\nseisomaan ja kuuntelivat häntä.\n\n»On puhuttu _johtajista_» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä,\njotka johdattivat vanhempia — mutta meitä, _meitä_ nuoria, meitä\njoiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat\nrunoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista... Hän\njoka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän,\njoka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon — _hänen\nnäkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään_...»\n\n»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan —\n»että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia... Ja\nvielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia,\nne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme... Ja kun nyt»\n— hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään\nymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen\nkasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan\nsaakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla\nseisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan\nryöstäjiä kasvoihin, on se _hän_ ja hänen sanansa, joka on elvyttänyt\ntuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen: _hänen_ on edesvastuu ja\nkunnia — eläköön siis _hän_ ja hänen sanansa.»\n\nKlint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen\nkurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken\nheidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja\nulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi\nladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja\nuudelleen.\n\nMiehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen\nBøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo\npihalla:\n\n»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen\nkimeästi:\n\n»Tine? Tine? Missä on Tine?»\n\nSisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua,\nkeinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:\n\n»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi\nja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän\nkauhistuksissaan oli irroittanut.\n\n»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen\nylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille\ntapahtunut jotain?»\n\nMutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän\nja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti,\nvalkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen\nvalahtivat alas.\n\nBølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea —\narkihuoneenovea.\n\nTine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui\nistumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.\n\nRovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.\n\n»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi —\neikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —:\n\n»Sanotaan — sanotaan että ne... ovat peräytyneet Dannevirkestä.»\n\n»Mitä te puhutte? mitä te puhutte?» huusi rovasti. Tine näki vain\nrovastin ja tämän kasvot, jotka kääntyivät hänen puoleensa, valkeina\nkuin lakana, kaikki muu hävisi hänen silmistään — mutta hän ei voinut\npuhua enempää, viittasi vain isään, joka istui, lamassa, portailla\nyksinäinen kynttilä vieressään.\n\n»Mitä te kerrotte, mies?» huusi rovasti ja tarttui Bøllingiä hartioihin.\n\n»Oletteko hullu? oletteko hullu?» ja hän vapisi itse, niin että tuskin\nsaattoi seisoa. »Mitä te sanotte mies — selittäkää.»\n\nMutta lukkari ei kuullut; hän tiesi vain yhden lauseen, ja sitä hän\ntoisti, kahdesti, ikäänkuin mies, joka on saanut halvauksen, tai\nniinkuin mielipuoli:\n\n»Ne ovat menneet, ne ovat menneet», toisti hän konemaisesti, koettaen\nnostaa kättään, jossa piteli kirjettä — se oli sähkösanoma, jonka\nrovasti otti ja luki ja pudotti lattialle, jääden seisomaan portaille,\nkankein käsin, kaikkien muitten yläpuolella, jotka olivat tulvanneet\nulos.\n\nSitten rovasti astui alas ja meni saliin; Sten tuki häntä. He tiesivät\nsen kaikki jo, mutta kukaan ei puhunut — noin puoleen minuuttiin ehkä\nei lausuttu sanaakaan. Sitten juoksi Vollerupin vuokraaja väristen kuin\nlehti, ja löi nyrkeillään seinään ja nyyhkytti kuin mielipuoli.\n\nJa yht'äkkiä alkoivat kaikki nyyhkyttää, kalpeina ja voimattomina ja\nkatkeroina; ja Augustenborgin postimestari juoksi edestakaisin ja sanoi\ninnokkaasti: »Mutta se on mahdotonta — se on mahdotonta — armeija —\narmeija», lakkaamatta toistellen tätä ainoata sanaa: »Armeija», ja\nviittoillen käyrillä sormillaan.\n\nUlkona kuultiin palvelustyttöjen itkevän; miehet menivät ääneti\ntakaisin ajopeliensä luo.\n\nSten, joka istui vastapäätä kappalaista, löi molemmilla käsillään\nhänen hartioihinsa ja tuijotti epätoivoisena tuon pienen jumalanmiehen\nkasvoihin: »Tämä häpeä, mies, tämä häpeä», sanoi hän, ja antoi päänsä\nvaipua pöytää vasten, ikäänkuin ei olisi jaksanut kannattaa sitä\nkauempaa. Mutta äkkiä kävi kuin jokin sysäys rovastin läpi, ja hän\nnousi seisomaan heidän keskessään:\n\n»Tänä yönä Tanska on _kavallettu_», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä,\njoukkonsa keskessä.\n\nJa ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle\nja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän\nneuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa,\nväitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi\nKlint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa\nniin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula,\naivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa,\njoka meni sirpaleiksi.\n\nSilmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan\n— Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat\ntärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —;\nmutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita,\nScheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja\nrovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja\nsuurella liikkeellä:\n\n»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»\n\nKukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki\nvieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin\nihmiset, jotka äkkiä herätetään:\n\n»Ah, täällä on vieraita!»\n\nSe oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja\nvalkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja\nkumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja\nkatseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt\nvaltiomiesasentoonsa pöydän ääreen.\n\nToiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta;\nkappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — mutta\n_päästi_ sen: piispa oli nähnyt.\n\n»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.\n\nKamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään,\njoita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret\ntiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään\nhänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin\nusein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita\nlevottomia sääriä.\n\nSitten hän sanoi aivan toisella äänellä, lempeästi ja sangen painavasti:\n\n»Niin, hyvät herrat, nyt tulee meille kaikille paljon tekemistä, ja\nmeillä kaikilla on paljon kärsimyksiä kestettävänä.»\n\nHän vaikeni jälleen.\n\nMuutoin oli hän tullut puhuakseen vain paroonin kanssa, sanoi hän\nsitten: pian voitiin kai ruveta odottamaan »joukkoja». Hänen äänensä\nvärähti äkkiä sanoessaan sen sanan, ja hän lisäsi: »Mutta saattakaa\nkuitenkin ensin vieraanne ulos.»\n\nHe pääsivät ulos, ja käytävässä he koettivat saada turkkeja päälleen.\nOvi paukkui myrskyssä, pihalla ei ollut mitään valoa — lyhdyt olivat\nsammuneet tuulessa — ja heidän jalkojaan livetti maalla, joka oli\nliukas kuin peili, heidän hapuillessaan vaunujen välissä. Ylt'ympäri\nkuului ajajien huutoja; Sten seisoi ja itki jälleen, ruskeihin\nhevosiinsa nojautuneena.\n\nEnsimmäiset olivat kiivenneet vaunuihin ja alkoivat ajaa; hevoset\nkompastelivat ja kulkivat käyden; toiset seurasivat, päin myrskyä,\npitkin pimeää puistokujaa, vaivalloisesti ja hitaasti.\n\nTine istui isänsä kanssa keittiössä, uunin kupeella; hän oli vienyt\nisänsä _sinne_.\n\n»Kas niin, pikku isä, kas niin, pikku isä», oli hän sanonut ja\ntaputtanut vanhusta yhä uudelleen ja uudelleen — hän oli kuin eloton,\nvanha Bølling — kunnes vanhus puhkesi itkuun, uuniin nojautuen. Niin\nolivat he istuneet ääneti yhdessä, kauan.\n\nNyt Tine veti pois kädet, joilla oli tukenut päätään, ja ikäänkuin tuo\nuusi hiljaisuus olisi hänet herättänyt, sanoi hän:\n\n»Silloin tulee metsäherra kotiin.»\n\nJa hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.\n\nFangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää\nhiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin\nporrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä\nkeskellä portaita.\n\n»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?\nIhminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.\n\nMutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen\nkääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei\nFangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:\n\n»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»\n\nJa vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa,\nautettuaan kappalaisen matkalle.\n\nPiispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä\nhuonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt\nlasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin\nensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut\nlattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä\ntuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot\nvääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä\nkädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi\nsen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.\n\nSitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen.\nKunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun\nvalon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta,\nja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.\n\nPienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.\n\nSitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin\nkuvassa.\n\nKauan tarkasteli piispa autuasta majesteettia — merkillisesti, ei\ntäysin kunnioittavasti hymyillen.\n\nIkkunat löivät edestakaisin myrskyssä. Kaukaa tieltä kuului\nvaunujen raskas ja hidas vyöryntä — aivan kuin suuren, poiskulkevan\nruumissaattueen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli päästy päivälliseltä, ja ylt’ympäri metsäherrantalossa, latojen\nja tallien ovissa ja veräjillä, makaili ja istui äänettömiä sotilaita\npiiput suussa. Lars voudin piti jälleen lähteä, ja kun hän toimevana\nsai hevoset esiin ja valjasti ne ja lähti matkaan, seurasivat kaikki\nsilmillään hitaasti hänen liikkeitään, kunnes hän oli kadonnut\nnäkyvistä ja piha jälleen oli tyhjä. Ladon vaiheilla seisovat miehet\nvaihtoivat pari sanaa hevosista.\n\nSofi ilmaantui pesutuvan kynnykselle, sanko kädessä, matkalla kaivolle.\nHän oli tätä nykyä miltei aina ilman »liinaansa», ja hänellä oli pari\npientä Aleksandrankiharoiden alkua korviensa juuressa, hiusverkon\nulkopuolella.\n\n»Pääsisköhän täst menemään?» kysyi hän portailla seisovilta sotilailta;\nhän oli saanut aivan erikoisen, makean ja mielistelevän puhetavan,\nikäänkuin hänen suunsa aina olisi ollut supussa; ja miehet seurasivat,\nkukin paikoiltaan, »hameen» liikehtimistä pihan poikki.\n\nKaivollakin seistä roikkui pari sotamiestä, ja he rupesivat auttamaan\nSofia nostamalla vettä.\n\n»Niit miehii sitt on joka paikass», sanoi Sofi kymmenesti päivässä\nTinelle, ja sirkutti: »Vallan sitä kaatuu niihin.»\n\nHän sai ämpärinsä täyteen ja meni takaisin pihan poikki, jossa sotilaat\ntaas, äänettöminä, tuijottivat hänen jälkeensä, kunnes hän oli pääsyt\nsisään.\n\n»No — kerran kai se paukahtaa», sanoi eräs kapteeni arkihuoneen\nsohvassa ja suoristi kärsimättömästi pitkiä sääriään; he puhuivat\nkai tuhannetta kertaa »niistä», jotka olivat tuolla edempänä, ja\ntoimettomuudesta.\n\n»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi\nkolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät\naina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla\nlaivankannella.\n\nMuutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan\nluona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli\nkahvitarjottimineen.\n\n»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli\naina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai\ntultava.\n\nPihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin.\nWrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen\nlinnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä,\nhatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli\nrepinyt sen irti ja heittänyt maahan.\n\nSotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes\npalasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.\n\nTine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui\nvuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin\nolemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin\nmyötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa\nympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.\n\nKapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain\nsanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli\nolkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä\ntyössä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä.\n»Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle\nja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin\nkiinnitettynä.\n\n»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän\nantautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.\n\n»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen\nkapteeneista ja pääsi vuoteesta.\n\n»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä\nseisoessaan.\n\nKapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se\non hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän\nmatalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä,\nikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta\nviikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet\nkotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla\npäivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin\nlaukaustakaan ampuen.\n\n»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan\ntylysti luotaan.\n\n»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi\ntoinen kapteeni.\n\n»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin\n— kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen\nsuoraan eteensä ilmaan.\n\nTine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä\npäällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria\nlaukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine\nhetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki\nedestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.\n\n»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun\nkäsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren\npuolittain ympärilleen.\n\nVähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli\nliehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti\nAppel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi\nhän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.\n\nAppel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei\nhän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten\nupseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain,\nhämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine\nsilmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän\nja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli\nyksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.\n\n_Siellä_ hän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli\naidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain\npelokkaasti taikka viipyen _siitä_, josta hän aina ja lakkaamatta\npuhui. Viborgista ja kodista.\n\n»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän\nja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa\npäilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä\niltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he\nkulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän...\n\nSitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.\n\n»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten\nharvakseen ja vaikeni taas.\n\nSen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli\nhämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa — _siellä_ hän sai edes\n_hiukan_ rauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten\ntuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä,\najatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa\nkaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta...\n\nAppel istui ja kertoi:\n\nOli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas\nja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa\nryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin\nvanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin... Ja he jäivät sinne, aamuun\nasti...\n\n»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »_hän_ ja te sovitte kyllä\nyhteen, luutnantti».\n\nHän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin,\naina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta\nhän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä\nkalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin\nlienee, kun se tapahtuu.\n\n»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.\n\nHän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:\n\n»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti,\nhämärässä.\n\n... Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan,\nettä miltei juoksi.\n\n»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.\n\n»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»\n\n»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti\nja katsoi alas maahan.\n\nTine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa\njuuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja\nosastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin\nkauan sanottu, että heitä voitiin odottaa...\n\n»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.\n\n»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen\nkasvoilleen.\n\nHän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen\neteensä ilmaan, kaksi kertaa:\n\n»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»\n\nTine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki\nkievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi\nolla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan,\nedestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä\nedestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja\nhänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on\nmentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.\n\nTine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin\nmetsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi\npari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.\n\nMatami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä,\nsilmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa\nsodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui\nsaappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista\npöydille — nurkkia myöten.\n\n»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta\neihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»\n\nHän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin,\nmitä hänellä oli metsäherraa varten:\n\n»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».\n\n_Sitä_ varten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa\njotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin;\nmetsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon\nmajoitusväkeä oli _siellä_.\n\nÄiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä\nsitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»\n\n»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nyt _kaikki_ asiat kahteen\nkertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen,\ntyttöseni, menehän hänen luokseen».\n\nVanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä\nitseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä\nyöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata\njalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.\n\nTine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen\nsiellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan\nkankeaksi.\n\nTine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän\nsäärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun\ntäytyy pitää vaippa ympärilläsi».\n\nJa hän kertoi.\n\nSisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja\nalhaalta, kuului melua.\n\n»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen\nkorvaansa.\n\nMutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä:\n»Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin\nkatsein.\n\nTine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi\nkäydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»\n\nTine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita,\njotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa\ntäyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja\nmerkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.\n\nAlhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea\nvihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.\n\n»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.\n\n»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.\n\n»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi\nkolmas.\n\n»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti\ntoinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen\nvihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.\n\n»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.\n\n»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri\nkatosi ovesta.\n\nTine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi —\nhänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania\nkomppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului\nkiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.\n\nMetsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat\nsavuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran\nvuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi\nlaulaa.\n\nAppel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään,\nhätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.\n\n»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti\nTineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että\nheitä voidaan odottaa.»\n\nJa hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi\nsuonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan\npoikki, vaippa hulmuten — _hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen\nja sanoa se_, ennen lähtöään sinne.\n\nTine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan\npoikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi\nnähdä kotiapalaavat rykmentit.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle\nkuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja\npensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka\nlähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja\nmerkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.\n\nTuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.\n\nKukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli\nkotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät —\nlyhyemmissä erin.\n\nTine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä\nhuipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää\nja laulua, ja aurinko laski.\n\nSitten hän näki metsäherran joukon — _tuolla_ läheisellä mäellä — oli,\noli, _se_ se oli. Kuinka he lauloit aikaan!\n\nJa Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUpseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja\nlautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki\nulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä\npalveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.\n\nBerg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä,\njoka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä\nkolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin\nkasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä\nhänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla\nrauhassa.\n\n»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä,\nkuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.\n\nMutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.\n\nRenkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu,\npaistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.\n\n»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta,\nvadit tyhjinä.\n\n»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä\nmunia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. —\nalakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää —\nkahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.\n\nHe puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein\naina hänestä.\n\n»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.\n\n»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.\n\n»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin\npaljon aurinkoa.»\n\nSisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin\npianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta\nkuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista\nhälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät\nveräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.\n\nBerg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä\nalkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.\n\n»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä\nrenkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan\npuheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:\n\n»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla,\nsipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua\nsoitimen aikaan.\n\n»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt\nhän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.\n\n»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»\n\nBerg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi\nkiehumassa ja joka otti laseja esiin.\n\n»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.\n\nJa hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.\n\nSisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien\nkeskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet\nniin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja\ntulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan,\nvalkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille\ntotivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen\nkulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El\nOlea» pianolla.\n\nUunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan\nkanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin\nhyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta»\n— eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja\ntehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän\nyksityiskohtaisesti tiedonannot.\n\n»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi\nsoittamasta.\n\nVanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui\nsohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat\nvälttämättä päästä tänne, ambulanssiin.\n\n»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee\nvarte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä,\nkoko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella\näänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:\n\n»Ei kiitos, herra luutnantti» — — ‒, ja kaikki nauroivat kohti\nkurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä\nvieressä istuvan Bergin polvelle.\n\n»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä\nloistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut\nsilmiään Tinestä.\n\nMajuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin\nylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui,\nkun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit,\nhupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi.\nOli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun\njälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä,\nliinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka\nsopessa ryömittiin vuoteisiin.\n\n— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta\nja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja\nvaadittiin hiljaisuutta.\n\nTine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen.\nHän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada\nalustaksi sohvalleen.\n\nHän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa\nei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni\npiti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen\nenglantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia»,\njotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti\nmukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana\nkuin jokin markkinaopas.\n\n»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa... he sanovat:\n_meidän_ joukkomme, _meidän_ haavoitettumme, aivan kuin ne olisivat\nheidän omiaan, rakas ystävä, heidän _omia_ maanmiehiään — niin eikö ole\nliikuttavaa...»\n\nParooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi:\n\n»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»\n\n»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni,\n»voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään\nsitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat\nsuoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita\nlehdessä.\n\nKirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui\nmetsäherran vuoteeseen.\n\nTine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt\nhiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin;\nupseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain\npientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä,\nhuutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.\n\n»_Minä_», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin\ntottunut leirielämään.\n\nKäytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina\ntulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina\nkierroksen latojensa ympäri.\n\nHe seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset\nhäämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka\nkuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan\npuolelta.\n\n»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.\n\n»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa —\nsilmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja\nsupina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.\n\nHe seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.\n\n»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.\n\n»Hyvää yötä.»\n\nTine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui\nhänen ovenripaansa.\n\n»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja\nantanut sen minulle...»\n\nTine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».\n\n»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan\nliikaa... Kiitos.»\n\nSiinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien\nhäipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja\nkävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.\n\nTuntui niin hyvältä ja turvalliselta, nyt kun metsäherra oli kotona.\nMuina iltoina, metsäherran ollessa poissa, Tine saattoi niin usein\npelätä, oikein noin tuhmasti pelätä kaikkien näitten monien ihmisten\nkeskuudessa, jotka nukkuivat ja hengittivät ylhäällä ja alhaalla; oli\nkuin talo itse olisi käynyt eläväksi, siltä hänestä tuntui, tuo kuollut\ntalo.\n\nJa metsäherra, hän oli »siellä», eikä kukaan hänestä tietänyt.\n\nMutta nyt oli niin turvallista, tänä iltana oli täällä hiljaista ja\nturvallista...\n\nTine makasi ja hymyili. Hän ajatteli kirjettä ja Herlufin »terveisiä»\nja metsäherraa, joka oli istunut siellä uunin edessä.\n\nEttä kaikki olikin voinut käydä niin: nyt ei hän toki enää pelännyt\nmetsäherraa!\n\n... Joku hiipi sukkasillaan käytävässä renkitupaan päin. Se oli Maren.\n\nSitten kävi koko talo aivan hiljaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine hypähti vuoteesta, alas lattialle, ulos keittiöön, paljain jaloin,\nyöasussaan.\n\nEnsimmäisen torventoitotuksen hän oli kuullut unessaan ja havahtunut\nkohta.\n\nNiin — se oli — se _oli_ hälyytysmerkki...\n\nKaikki kiirehtivät vuoteistaan, ylhäällä ja alhaalla. Pihalla\njuostiin minkä ennätettiin. Tine ei löytänyt kynttilää, sai vaatteita\nympärilleen ja huusi käytävään:\n\n»Sofi, Sofi!»\n\nAskeleita kuului sisältä ja ulkoa. Ääniä ylt'ympäri. Tine huusi taas:\n\n»Sofi, Sofi», ja riensi takaisin. Hän sai sytytetyksi kynttilän, joka\nsammui vedossa.\n\nKäytävässä juoksivat upseerit sivu, pimeässä. Palvelijat riensivät\nhuoneitten läpi, hulmuavin kynttilöin. Keskellä lattiaa seisoi\nLøvenhjelm; kalpeana ja neuvottomana hän napitti takkiaan ja avasi sen\njälleen.\n\n»Tine, Tine», huusi Berg, joka tuli keittiöstä: »Pankaa kynttilöitä\nikkunoihin. Nopeaan; nopeaan!»\n\n»Panen, panen», vastasi Tine, »panen...»\n\n»_Alkaako se nyt_?» kysyi hän hiljaa Bergiltä, joka äkkiä oli\npysähtynyt.\n\n»_Ehkä!_» Ja Berg meni.\n\nHälyytysmerkit kaikuivat huonerivien takaa, kaikkialta, hevosia\ntalutettiin ulos pihalle.\n\nTine sytytti kynttilät, toisen toisensa jälkeen. Upseereita ja\nsotilaita riensi pihamaalla, kalpeina kynttiläin kajossa. Ylhäältä\nkuului vielä ääniä avoimesta ovesta, jota tuuli heitteli; pihalta\nkaikuivat majurin komennussanat, jotka vihuri vei.\n\nJa patooni huusi vaunujaan.\n\nKirjeenvaihtaja riensi pyöräpäisenä edestakaisin, pukeutuen keskellä\nsalia, hyörien ja sipsuttaen ja hykertäen käsiään, sanoen:\n\n»Siitä tulee kova paikka, siitä tulee kova paikka.»\n\n»Luuletteko?» kysyi Tine tuskaisena ja kääntyi kynttilöistä poispäin.\n\n»Tulee, kaikki uskovat että nyt se paukahtaa», sanoi lehtiherra eikä\nollut sipsutukseltaan saada liivejä ylleen.\n\n»Tine, hyvästi», sanoi Berg äkkiä hänen selkänsä takana ja puristi\nhänen kättänsä, silmänräpäyksen ajan, lujasti omassaan.\n\nTine vain katseli metsäherraa; sitten hän seurasi lähtevää, kunnes tämä\noli ulkona.\n\nTalo oli tyhjä. Puistokujalta kuului vain askeleita, jotka nopeasti\netenivät...\n\nSofi tuli sisään, yönutussa ja kynttilä kädessä.\n\nHän sanoi:\n\n»Että heidän pitää antaa elämäns — että heidän pitää antaa elämäns», ja\nhän pyöri edestakaisin ja itki, kulkien käytävästä saliin.\n\nTine ei kuunnellut häntä. Hän juoksi pihalle, puutarhaan. Hän ei\nmilloinkaan ollut tuntenut sellaista tuskaa. Hän törmäsi pimeässä puuta\nvasten, pensaaseen, mutta juoksi yhä — kukkulalle.\n\nSotajoukko näytti vain suurelta varjolta, edetessään tietä pitkin.\n\nHän seisoi kauan; hän tahtoi erottaa _eräät_ kasvot, mutta ei nähnyt\nmitään. Ääneti liukui tuo suuri, tuntematon varjo ohi — ohi ja ohi,\nulos pimeään, jossa askeleet häipyivät.\n\nSitten Tine meni alas, sisälle. Kynttilät paloivat vielä ruutujen\ntakana; kaikista ovista kävi veto. Korjaamatta jätettyjen vuoteitten\nedessä seisoi pari lekottavaa kynttiläpahasta.\n\nKeittiössä oli Sofi istunut tukille; hän istui ja nuokkui; ja\nrenkituvassa makasi Maren kaappisängyssä, kasvot pöhöttyneinä, nukkuen,\npitkin pituuttaan kynttilänsä vieressä.\n\nTinellä ei ollut rauhaa, hän ei saattanut nukkua. Hän sammutti\nikkunakynttilät ja koetti kirjoittaa — rouva Bergille kirjettä, jonka\nhän jo oli aloittanut.\n\nMutta hän ei kirjoittanut; kumartuneena lampun valossa hän vain luki\nennen kirjoittamaansa.\n\nNiin, kaikki oli metsäherrasta, joka lause — _kaikki_.\n\nJa äkkiä hän jätti kirjeen sikseen, päästi sen käsistään ja meni\nsisään, pimeään puutarhasaliin. Siellä hän nojasi päänsä kylmään\nmarmoripöytään ja itki...\n\nAamun ensimmäinen sarastus syttyi. Harmaana hiipi päivä esiin valaisten\nkorjaamattomia vuoteita ja hävitettyä ja autiota taloa.\n\nOvet olivat vielä auki; ne paukkuivat ylhäällä ja alhaalla.\n\nMutta Tine ei noussut paikaltaan. Hiljaa istui hän harmaassa aamussa.\n\nUlkoa kuului taas torvien törähdyksiä; tuuli hajoitti ne, niin että ne\nkuuluivat lintujen kirkunalta.\n\nÄkkiä hän hymyili: hän ajatteli metsäherran sanaa: »hyvästi». — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen päivän aamuna alkoivat tykit soida Broagerissa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRauha oli poissa.\n\nTykit valoivat syvää, kauhistavaa ääntänsä aaltoilevaan ilmaan,\ntuntimääriä, samalla kun tie kaikui marssivien askeleita ja lähetit\nkarauttivat täyttä laukkaa puolikuolleilla hevosillaan: kahteen erään\noli annettu hälyytysmerkit saman vuorokauden aikana.\n\nKaikki rakennusrivit metsäherrantalossa vavahtivat silloin tällöin —\nlattiat ja seinät — aivan kuin olisivat olleet kuumetautisia, eläviä\nolentoja.\n\nKaikki jokapäiväinen työ tuli tehdyksi. Ruoka kannettiin sisälle ja\ntuotiin ulos. Joukkoja saapui ja lähti.\n\nOli ilta. Tine tuskin tiesi, että hän vaistomaisesti viipyi\nviipymistään sisällä, kulkien ympäri ryhmästä ryhmään ja vain\n_kuunteli_, voimatta irtautua; hänen _täytyi_ jäädä sinne, hänen\n_täytyi_ kuunnella.\n\nHuoneissa oli hälinää. Upseerit puhuivat äänekkäästi, miltei iloisesti:\n\n»Viisisataa granaattia oli ammuttu», huusi eräs.\n\nToinen arveli, että niitä oli ollut seitsemänsataa. Ja kuitenkaan eivät\nvarustukset olleet saaneet mitään vaurioita.\n\n»Ei edes ruudin arvosta», sanoi muuan ajutantti.\n\nUunin vieressä seisoi suurin ryhmä. Eräs kapteeni, jonka parta oli\nNapoleonin mallinen ja jolla oli piippu suussa, sanoi:\n\n»Aliluutnantti Appel on haavoittunut.»\n\n»Onko? — Hänkö, se tulokas?»\n\n»Niin», vastasi piippuniekka. Ja toinen, joka lämmitteli selkäpuoltaan,\nlisäsi:\n\n»Tiedättehän, se hintelä, vaalea —»\n\nKeskellä lattiaa seisoi toinen ryhmä. Parhaasta päästä nuoria\nluutnantteja, jotka pureskelivat pieniä viiksiään ja keskustelivat\ntapahtumista käyttäen sangen ammattimaisia sanantapoja.\n\nTine kulki heidän ohitseen.\n\nKirjakaapin vieressä puhuttiin jostakin paaluvarustuksesta, joka oli\nräjäytetty. Kolmekymmentä miestä oli mennyt aivan mäsäksi ja lyttyyn\nparrujen ja paalujen alle.\n\nTine seisoi likellä ja kuunteli kauan.\n\n»Kuinka kalpea te olette, neitsyt Bølling», sanoi eräs kapteeni, joka\nkääntyi hänen puoleensa ja eristäytyi ryhmästä.\n\n»Niinkö kapteenin mielestä?» sanoi Tine ja jäi yhä kuuntelemaan:\nKaksikymmentäneljä kuollutta oli joku laskenut.\n\nTinessä eli vain yksi ainoa ajatus:\n\n»Ja ne ampuvat yhä... ne ampuvat yhä.»\n\nVihdoin hän kiskaisi itsensä irti ja meni ulos, pitihän totivesi panna\ntulelle, ja yösijat oli valmistettava, kaikille sohville.\n\nKäytävässä makaili eräs luutnantti matka arkulla, käryävän lampun alla.\nHän puhutteli Tineä ja kertoi.\n\nHän oli ollut aivan eturintamassa — paalumajan luona. Tine jäi\nseisomaan; hän ei kuullut tavuakaan siitä mitä toinen sanoi. Äkkiä\nkysyi hän vain puoliääneen ja katseli luutnanttia:\n\n»_Oliko se niin hirvittävää?_»\n\nLuutnantti jatkoi kertomustaan — todellisuudessa hän oli kuulunut\nkymmenenteen rykmenttiin, jonne vuorokauden mittaan oli pudonnut kaksi\ngranaattia.\n\n»Kuumaa se oli», sanoi hän, »mutta tuleen tottuu».\n\nHän sojotti sääriään ja jutteli juttelemistaan, samalla kun hän,\nikäänkuin ajatuksissaan, otti Tinen tahdottoman käden ja kosketteli\nsillä polveaan.\n\n»Näittekö kuolleet?» sanoi Tine vain eikä liikahtanut.\n\nJoku tuli vierashuoneesta, ja luutnantti kirosi hiljaa.\n\nTine meni ja pani toti veden tulelle ja vei sen sisään ja sai kaikki\nsijat tehdyksi; häneltä kysyttiin ja hän antoi vastauksia.\n\nSofista ei ollut mihinkään. Hän vain istui, käärittynä, koko päivän\nsopessaan ja valitteli.\n\nNyt hän ryömi Tinen luo kamariin.\n\n»Eihän sitä enään kulje turvass maan pääll», sanoi hän ja valitteli\ntykkien jymistessä. »Se tulee meidän kaikkien pääll... ennenkuin\ntiedämmekään», kertasi hän ja korotti ääntään: »Ei ole varmaa paikkaa\nmaan pääll.»\n\nTine istui uunin ääressä. Hänestä oli kuin tykkien jymy vain olisi\nkasvanut sitä mukaa kuin yö kului.\n\nSofi jatkoi yhä itkevällä, alituisesti nousevalla ja laskevalla äänellä\npuhettaan metsäherrasta ja »kaikest täst surkeudest» ja Marenista,\n»joka ei oikein tietäny kuink hän aina vaan sais värvätyks housuparin\nsänkyyns».\n\n»Ei, sitä hän ei tiedä», sanoi Sofi ja alkoi taas puhua rouvasta:\n\n»Kuink enkelimäisen hyvält hän näyttää tuoss noin», hän katsahti rouva\nBergin kuvaa, joka riippui vuoteen yläpuolella, ja Tine seurasi Sofin\nkatsetta.\n\n»_Siin_ hän istuu», valitteli palvelija, »ja näyttää niin sydämellisen\niloselt... niin, kukaan ei tiedä» (Sofin ääni nousi) »mitä voi\nsattua... ja kuka on vointi vetää viime huokauksens...»\n\nSofi alkoi itkeä ääneen.\n\n»Se on sitt rouvan näkönen», toisti hän yhä, »se on sitt rouvan\nnäkönen, tuommonen juur hän oli — — noin hän liikku tääll joka päivä...»\n\nTine irroitti kuvan ja katseli sitä kauan.\n\n»Niin, se on näköinen», sanoi hän ja piteli kuvaa, lujasti, aivan\nkuin olisi ristinyt kätensä sen yli. Kyynelet valahtivat esiin hänen\nsilmistään — ensi kertaa näiden vuorokausien aikana.\n\nYlt'ympäri talossa rupesivat upseerit hankkiutumaan levolle. Tine\nkietoutui huiviinsa. Hän teki saman kierroksen kuin metsäherra, nyt kun\ntämä oli poissa. Olihan metsäherran turvallista tietää, että edes joku\npiti vartiota.\n\nKäytävässä istui luutnantti yhä.\n\nTine kiersi lyhty kädessä kaikkien huonerivien ympäri. Sisällä oli\nhiljaista, kauttaaltaan. Mutta maa tuntui heikosti vavahtelevan,\ntykkien jyristessä. Veräjän luona tuli jokin haamu häntä vastaan. Se\noli käytävän luutnantti, jonka mielestä oli edullista tehdä »kierros»\ntänä iltana.\n\nMutta hän väistyi syrjään, nähdessään Tinen kasvot, kalpeina ja\njäykkinä, lyhdyn valossa.\n\nTine meni pesutuvan kautta. Keskellä lattiaa paloi lekottava kynttilä,\njonka Maren taaskin oli jättänyt.\n\nSisällä huoneessa Tine riisuutui hitaasti. Maatessaan hän muisti\nyht’äkkiä:\n\n»Mutta Appelhan on haavoittunut» — ja unohti sen samassa jälleen.\n\nIkkunaruudut helisivät heikosti. Ulkona tallissa valvoivat eläimet.\nSilloin tällöin ne ynisivät, umeasti, aivan kuin rajuilman edellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPommituksen kolmas päivä koitti, eikä Bergin rykmentti ollut palannut.\n\nMyöhään yöllä oli jälleen annettu hälyytyskäsky. Tunti tunnilta kului,\nkaikki rykmentit olivat menneet.\n\nParooni oli vaunuissaan lähtenyt matkaan päivän ensi kajossa.\n\nNyt ei koko suuressa, autiossa talossa kuulunut pienintäkään melua,\neikä kukaan ollut lähtemässä. Tine ei kestänyt sitä, hän meni kotiin.\n\nSiellä oli matami Bølling ottanut ajasta vaarin; hänellä oli kaikki\nlattiaämpärinsä esillä. Kaksi torpparinvaimoa hankasi sannalla ja\npaljain käsin. Tine ryhtyi auttamaan, sitaisten hameensa ylös.\n\n»Mutta mitä se auttaa tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka saippuoi\ntuolien selkämyksiä vanhoilla käsillään. »Lika tunkee kuitenkin sisään\nkaikista raoista. Se tulee kaikkien kynnyksien yli.»\n\nMatami Bølling loi katseensa torille, joka oli syvän loan vallassa.\n\n»Ja se käy aina vain pahemmaksi», sanoi hän ja jatkoi jälleen\nsaippuoimistaan.\n\n»Niin, äiti, niin», sanoi Tine vain hän hankasi lujasti ovipiellä — kun\näidin puhetulvassa tuli pieni seisahdus.\n\nKievarinovessa näyttäytyi Tinka, pilareitten välissä.\n\n»Teillä on mahdoton urakka!» huusi hän torin poikki.\n\n»Ei, me annamme lian pesiä!»\n\nTine alkoi juosta kievariin päin, niin että loka roiskui hänen\nympärillään.\n\nAamupäivällä yltyi tykkien jymy. Niin ankaraa ei se ollut vielä koskaan\nennen ollut. Ruudut, joita matami Bølling kiilloitti, helisivät hänen\nkäsissään.\n\n»Oi Herra Jumala tätä surkeutta — oi Herra Jumala tätä surkeutta»,\nsanoi hän, liikuttaessaan käsiään vapisevia ruutuja pitkin.\n\nTine jätti ovipielet silleen; kalpeana, tuijottavin silmin hän vaipui\ntuolille.\n\nPesän vieressä riitelivät torpparinvaimot, mistään välittämättä,\nkiehuvasta vedestä.\n\nHe saivat kaikki valmiiksi, ja matami Bølling tahtoi saattaa Tineä. Hän\ntai toi nähdä, kuinka siellä alhaalla tultiin aikoihin. Tori ja tie oli\nyhtenä liejukkona. Matami Bølling nosti hameitaan eikä tietänyt mihinkä\nastua.\n\n»Tine, Tine», huusi hän melun halki ja kääntyi katsomaan tytärtään,\njoka aina jäi jälkeen.\n\nEikös ollut ihan kuin Tine olisi kulkenut vallan unessa... ja laihaksi\nhän oli käynyt — vallan laihaksi.\n\n»Oi voi — oi voi, tätä surkeutta», huokasi matami Bølling ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nHän kulki huoneitten läpi sukkasillaan. »Ettemme toisi likaa mukanamme\nsisään», sanoi hän, »täällä on sitä kyllin — täällä on sitä kyllin».\n\nMatami Bølling katseli huokaisten lattioita ja kattoja. Ja huonekalut\nolivat saaneet naarmuja ja seinät kolhaisuja, eikä mikään ollut\npaikoillaan.\n\n»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitti matami Bølling kaiken tämän\nhävityksen nähdessään. Hän puhui »tästä ihanasta talosta», millainen se\noli ennen ollut:\n\nJa nyt — ja nyt! Matami Bølling pysähtyi ja alkoi itkeä.\n\n»Tuossa oli hänen ompelupöytänsä», sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.\n\nHän kulki notkuvien lattiapalkkien yli: joka sopessa näkyi hävityksen\nmerkkejä.\n\n»Mutta Tine, sinun pitäisi toki koettaa hiukan varjella tätä», sanoi\nmatami Bølling hiukan kiihkeästi.\n\n»Niin, äiti, niin», vastasi Tine.\n\nNäkihän hän kyllä, kuinka lika pesiytyi talon kaikissa sopissa, että\nkaikki kului ja joutui rappiolle, eikä hän sittenkään tehnyt mitään...\nEihän hän voinut sille mitään...\n\nMatami Bølling kulki paikasta paikkaan ja torui:\n\n»Voisihan sitä tehdä jotain — pitää koossa...»\n\n»Ja sinun pitäisi kovistaa piikoja», sanoi hän.\n\n»Niin, äiti, niin.»\n\n»Mutta kaikki» — ja äkkiä särkyi Tinen ääni, oli kuin hän puhkeisi\nnyyhkytyksiin — »on poissa tolaltaan..»\n\n»Niin, niin, tyttöseni», sanoi matami Bølling hiljaa ja alkoi itse\nuudelleen itkeä, taputtaen tyttären käsiä.\n\n... Matami Bølling oli kulkenut pihan poikki, veräjälle.\n\nVäsyneenä istuutui Tine tuolille uunin viereen: toiset puhuivat eikä\nhän kuunnellut heitä, he kulkivat hänen sivutseen eikä hän huomannut\nheitä, sillä hänellä oli vain yksi ajatus, yötä päivää yksi ainoa\najatus, joka vaimensi tuhannet muut:\n\n_Kun he tuovat hänet verisenä — haavoitettuna ja verisenä_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun matami Bølling oli veräjän ulkopuolella, oikaisi hän peltojen\npoikki. Hän tahtoi mennä katsomaan Per Erikin väkeä. Vanhus oli viime\naikoina ollut niin heikko, kenelläkään ei ollut nykyään aikaa vaalia\nsairaspoloista.\n\nMutta ylhäällä kummulla hän näki äkkiä Bøllingin, aivan korkeimmalla\nhuipulla, ja hänen vieressään oli Lars työnjohtaja auroineen.\n\nMutta että Bølling oli päässyt kiipeämään tuonne ylös — matami Bølling\nriensi miltei juoksujalkaa kynnettyä peltoa myöten —: oliko se nyt\nsopiva paikka, vetoinen ja tuulinen, sairaalle miehelle, niin huono\nkuin hän oli.\n\n»Bølling, Bølling», huusi matami.\n\nMutta hän ei kuullut enää — ei edes omaa ääntään, joka\nsilmänräpäykseltä, hänen juostessaan kummulla seisovaa Bøllingiä päin,\nkävi tykkien jymy yhä ankarammaksi.\n\nNiinkuin ääretön vaippa, pattereista suihkivien salamain lävistämänä,\nmakasi vyöryvä savupilvi yli tienoon. Ja sitä vastaan erottuivat,\nikäänkuin maan syvyydestä kohoavina, valtavat mustat savupatsaat, joita\nliekit kiertelivät, suunnattomat, taivaaseen kohoavat tukipylväät— ne\nnousivat taloista ja kylistä, jotka paloivat perustuksiaan myöten.\n\nMatami Bølling ei puhunut. Kauhistuneena rupesi hän vapisemaan ja vei,\nikäänkuin rukouksessa, ristityt kätensä väliin ylös ja taas alas.\n\nBølling oli nähnyt vaimonsa. Mutta hän ei liikahtanut.\n\nHän otti vain keppinsä ja ojensi sen vapisevalla kädellään savupatsaita\npäin, puhuen kankealla kielellään:\n\n»Tuo on Ransgaarde.»\n\n»Tuo on Staugaarde.»\n\n»Tuo on Dybbøl.»\n\nMatami Bølling ei voinut puhua. Mutta hän ei myöskään itkenyt. Hän\nkuljetti vain ristittyjä käsiään avuttomasti edestakaisin, ylös ja alas.\n\n»Se on Dybbøl», sanoi Bølling jälleen.\n\n»Sinä et saa olla täällä», sanoi matami Bølling äkkiä ja _kiskoi_ hänet\nmukanaan, juosten sairaan kanssa kynnetyn maan yli, puolittain kantaen\nhäntä.\n\n»Et saa seisoa täällä.»\n\nOli kuin tykkien jyry olisi heikentynyt. Bølling kulki hiljaa\nvaikeroiden, pää täristen. Ja tukien miestään, itse kuin puutuneena,\nei matami kauhistuksissaan keksinyt mitään sanoja ja kertasi vain kuin\nTine äsken — kahteen erään:\n\n»Niin, kaikki on poissa suunniltaan.»\n\nYlhäällä kummulla käänsi Lars vouti hevosensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine oli noussut tukilta. Hän kulki portaita ylös ja meni sisään\nentiseen makuuhuoneeseen: _siellä_ oli epäjärjestys suurin.\n\nMutta hän ei saanut itseään pakotetuksi siivoustoimiin; voimattomana\nhän istuutui vain rouvan vanhalle vuoteelle ja tuijotti tyhjiin\ntyynyihin.\n\nVaunut vyöryivät pihamaalle. Hän tunsi paroonin ja rovastin äänet.\n\nHe menivät sisään.\n\nPatooni saapui Sonderborgista. Hän oli haltioissaan, aivan haltioissaan\nenglantilaistensa takia.\n\n»He riensivät eteenpäin, teidän korkea-arvoisuutenne, vallitusten\nedessä, keskellä kuulasadetta — he suorastaan _hakevat_ kuolemaa»,\nsanoi hän.\n\nPatooni oli aivan suunniltaan.\n\nMutta hänen korkea-arvoisuutensa oli vähemmän huvitettu\nenglantilaisista. Hän puhui vain Sonderborgista, pommituksesta. Hän oli\nliikutettu, hän eksyi käyttämään voimakkaita sanoja:\n\n»Se on kansojen oikeuden loukkaamista — varustamatonta kaupunkia — se\non koko vuosisadan pilkkaamista...»\n\nTine kuuli hänen leveän ja käskevän äänensä, joka kaikui\nkatkeroituneena kanuunain jylinää vasten ja kantautui aina hänen\nluokseen, makuuhuoneeseen asti:\n\n»Mutta he eivät myös jää vastausta vaille. Me vastaamme heille», sanoi\nhän ja mitteli lattiaa »olemmehan toki herroja merellä. Me ryhdymme\nkostotoimenpiteisiin... hallituksemme on toimiva...»\n\nHän jatkoi yhä, puhuen aina vain kovemmalla äänellä, suunnaten\nuhkauksiaan kaikkia Itämeren kaupunkeja vastaan, kaikkia kauppalaivoja,\nkaikkea vastaan, mikä saattoi olla arvokasta, ja lakkaamatta hän\nmitteli lattiaa, tykkien aivankuin vastatessa kumealla jyminällään.\n\n»Ja Europa ei ole sitä sietävä. Mitta on täytetty. Se on pisara — se on\nse pisara joka puuttui — Europa on nouseva — olkaa siitä vakuutettu...»\n\nJa hän seisahtui äkkiä paroonin eteen ja kysyi:\n\n»Mitä sanovat englantilaisenne?»\n\nPanooni kertoi molempien gentlemannien raivosta ja toisti kaikki näiden\nnahkapukuisten valat. Ja rovasti nyykäytti ääneti päätään, seisoen\nkeskellä huonetta, katsellen eteensä, ikäänkuin olisi nyt jo nähnyt\nsilmäinsä edessä kaikki ne joukot, jotka syöksyivät esiin eri maanosien\nkaikilta kulmilta.\n\n»Niin», sanoi hän, »vapautta rakastavat kansat nousevat, liberaalit\nryhmittyvät ympärillemme.»\n\nPatooni puhui hänkin, ylipäällikkyydestä ja puolustuksesta, viuhtoen\nainoalla käsivarrellaan.\n\n»Arvostelua ei voitu sitoa», sanoi hän, »kun mitään ei tapahtunut. Kun\n_he_ eivät uskaltaneet, olisi _meidän_ pitänyt opettaa heille tarmoa.\nKysymys oli hyökkäyksestä.»\n\n»Mutta meillä ei ole mitään aloitekykyä», sanoi patooni. »Mitä me\nteemme? mitä me teemme?» — ja patooni harritti ilmassa viittä sormeaan,\naivan kuin viittä kysymysmerkkiä: »Niin, _seisomme_ siinä. Odotamme\nettä meitä ammuttaisiin — _se_ on meidän sodankäyntitapaamme, jonka\nkuitenkin olisi pitänyt tapahtua hyökkäyksen merkeissä.»\n\nParoonin hengitys katkesi; hänen piti vaieta.\n\n»Niin», sanoi rovasti. »Hallitukselta ei puutu tarmoa; _ei rohkeutta\nKööpenhaminassa puutu_. Mutta», lisäsi hänen korkea-arvoisuutensa\nterävästi, »totta on: hallitus luuli olevansa tekemisissä toisenlaisen\nsotajoukon kanssa...»\n\nTine kuuli käytävänoven paukahtavan auki ja taas kiinni ja Sofi tuli\njuosten pitkin käytävää ja huusi:\n\n»Ne tulevat, ne tulevat!»\n\n»_Kutka?_» huusi Tine portailta.\n\n»Haavoittuneet tulevat!» ulvoi Sofi juosten edestakaisin. »Oi\nHerrajumala — oi Herrajumala — haavoittuneet tulevat. Mimmoinen joukko\nmimmoinen joukko!»\n\n»_Missä? missä?_» huusi Tine ja ravisti häntä.\n\n»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitteli Sofi vain, »jos mettäherra\non haavoittani, niin Herluf on (hänen äänensä kohosi kimeäksi\nvalitukseksi) _isätön_...»\n\nTine ei kuunnellut enää. Hän ryntäsi portaita alas, ulos tielle; hänen\ntakanaan, pihamaalta, huusi parooni.\n\nMutta Tine juoksi yhä, Sonderborgin tietä päin, lähettien sivu,\npiispan vaunujen sivu, yhä eteenpäin. Mutta kun hän kuuli raskaitten\nvaunujen lähestyvän mäessä — _niitten_ vaunujen — pysähtyi hän, Anders\nkatonpanijan majan viereen: täällä ulkona, tiellä, ei hän saattanut\nkatsoa niitä, täällä ei hän saattanut seisoa.\n\nHän kääntyi ja meni sisään\n\n»Haavoitetut», sanoi hän vain.\n\nAne nousi, molemmat pienokaiset käsivarrellaan. »Niin, heidän on kai\nmentävä Horupiin», sanoi hän hitaasti ja sai kaappisängyn kannen\npuhdistetuksi esiliinallaan.\n\n»Niin, nyt _he_ ovat menettäneet liikuntakykynsä», sanoi raajarikko,\njoka istui uunin luona Tinen takana.\n\nTine kääntyi äkkiä lankomiestä päin ja katseli tuskaisena häntä: kasvot\nolivat omituisesti käpertyneet kuin kääpiöllä, ja molemmat säärenpätkät\nriippuivat istuimelta kuin mitkäkin nyytit.\n\n»Aa — ah, Jumala, aa», voihkasi hän hiljaa ja vaipui istumaan penkille.\n\nHe kuulivat vaunujen lähestyvän; oli kuin olisi ajettu raskaita\nrahtikuormia. Raajarikko laahautui kainalosauvojensa varassa lattian\npoikki ikkunaan.\n\n»Ne ne ovat», sanoi hän. »Katsokaas, ajomiehet — ne kulkevat.»\n\nTine kohotti päänsä, valkeana, kaikki veri oli kadonnut hänen\nkasvoiltaan: pörröiset hevoset vetivät juuri siitä ohi ensimmäisiä\nvaunuja. Hän nousi, kiskoi syrjään kukkaruukut ikkunalta. Hänestä\ntuntui, kuin olisi häämöttänyt joitakin valkeita kasvoja punaisen\nverhon takaa — valkeita kasvoja — vieraita, yhä vain vieraita...\n\nHiljainen valitus kuului. Raajarikko oli uteliaana hypellyt kivelleen\ntien varteen.\n\nTine seisoi yhä — kukkaruukut sormissaan: oi mikä vaikerrus\nkuuluikaan... Ja vaunut vaunujen jälkeen vyöryivät ohi.\n\nAne tuli hänen taakseen, molemmat pienokaiset käsivarrella.\n\n»Niin, niin — ah niin — — nyt _he_ saavat ristinsä — nyt he saavat\nristinsä! Oh ei, oh — ei, kas, hyvä Jumala, kas kuinka tippuu verta...»\n\nTine näki heidät — vaunut vaunujen jälkeen.\n\nAne seisoi takana ja puhui lankomiehestä; hän olisi tahtonut, että\nlanko rupeaisi kuljettamaan lämmintä olutta — se saattaisi tuottaa\nvallan tavattomasti nyt, lämpimän oluen kuljetus...\n\n»Ja sellainen raajarikko», sanoi Ane, »hänen tavarallaan olisi nyt\nainakin menekki...»\n\n»Oh ei, oh ei — oh ei, Herra Jumala» — Ane juoksi toiseen ikkunaan —\n»tuossa on pahasti haavoitetut... ne ovat peitetyt ne...»\n\nTine ei ollut enää siellä. Hän törmäsi raajarikkoa vastaan tiellä, hän\nei enää nähnyt mitään. Hän tuskin tiesi siitä, että meni katettujen\najopelien viereen ja sanoi ajomiehelle: »emmekö voisi sijoittaa heitä\nparemmin, sijoitetaan heidät paremmin» — ainoastaan saadakseen nostaa\nvaippoja ja nähdä heidät, toisen toisensa jälkeen, nuo harmaankalpeat\nkasvot.\n\n»Yleensä on kai jotenkin yhdentekevää, mitenkä ne makaavat», sanoi\najomies tyynesti.\n\nTine päästi otteensa, hän seurasi joukkuetta ilman päämäärää, kyynelet\nvaluivat hänen poskiansa pitkin.\n\nHän kuuli englantilaisten nauravan takanaan. Ja häntä puistatti, kun he\nmenivät hänen ohitseen. He juoksivat ympäri ja pysähdyttivät vaunuja\nsaadakseen puristaa haavoitettujen käsiä ja tirkistelivät hiljaa\nvoihkivia kasvoihin ja toistivat:\n\n»Noita urheita miehiä, urheita poikia.»\n\nKuin etäältä näki Tine rovastin seisovan paroonin vieressä, kukkulalla\nmetsäherran puutarhassa. Kulkue pysähtyi vallan — englantilaiset\npuhelivat yksikätisen kanssa — ja vaunusta vaunuun kuului pitkä\nvoihkina äkkinäisen pysähdyksen johdosta, mutta rovasti sanoi, nostaen\nsuuren kätensä:\n\n»Niin, nuo urhot ovat antaneet verensä syntymämaan edestä.»\n\nJa vaunut alkoivat jälleen vyöriä, ja Tine kulki konemaisesti mukana,\nkun parooni huusi alas tielle:\n\n»Neitsyt Bølling, luutnantti Bergiltä on tullut sana, että hän on terve\nja reipas... Mr. Arboun toi tiedon.»\n\nTine pysähtyi; hän ei ymmärtänyt kohta. Sitten hän vei kätensä\nsilmilleen, hitaasti, ja jäi seisomaan. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut\nnäkönsä — nähnyt haavoittuneet ja risaiset ajomiehet ja pörrökarvaiset\neläimet — ja hän hymyili.\n\nJa nopeasti — yhä hymyillen — hän meni ensimmäisten ajopelien luo:\npahasti haavoittunut ähkyi hiljaa, lautapohjalla maaten; Tine kulki\nvaunujen kupeella, kohotti ja tuki häntä lempeästi käsivarrellaan.\n\n»Onko näin parempi?» kysyi hän.\n\n»On», kuiskasi haavoittunut ja hymyili.\n\nTine kulki vieressä, tukien häntä käsivarrellaan.\n\n»Mutta kuinka minulla on jano», sanoi sairas.\n\n»Vettä on saatavissa», sanoi Tine, laskien hänet varovaisesti maata.\nHän juoksi pensasaitauksen viertä Jens torpparin mökille ja sai vettä\nkannuun ja ruukkuun.\n\n»Oliko siitä apua?» kysyi hän. Hän oli jo tukemassa äskeistä\nhaavoittunutta käsivarrellaan, vapaalla kädellään hän otti tyhjennetyn\nruukun vastaan.\n\n»Kyllä — kiitos.»\n\nSairas aukaisi väsyneet silmänsä: »Mutta muillekin», sanoi hän aivan\nhiljaa.\n\n»Kyllä, kyllä», sanoi Tine, joka sai kyyneleet silmiinsä. Hän\nlaski haavoittuneen jälleen levolle ja kulki vaunujonoa pitkin. Ja\nhymyillessään noille raukoille, suoraan kasvoihin, ja korjatessaan\nheidän olkialustojaan ja puhellessaan heille kaatoi hän vettä ja\ntarjosi sitä kullekin, vuoroonsa. Hän juoksi etumaisten vaunujen ohi,\nkievarille asti, ja huusi kirkkaalla äänellään pilarikon kautta:\n\n»Vettä ja laseja tänne, Tinka! Vettä ja laseja!»\n\nTinka riensi ulos, ja kaikki kievarin palvelustytöt tulivat\njuoksujalkaa. He ammensivat vettä ämpäristä laseihin ja kuppeihin.\n\nTine korjaili ja Tine auttoi. Matami Bølling tuli alas hänkin, hänellä\noli parissa maljassa vettä ja mehua.\n\nTinkaa ja palvelustyttöjen piti kääntää päätään — aina silloin tällöin\n— kun haavoittuneet kiitollisina puristivat heidän käsiään.\n\nHitaasti solui jono torin poikki; hetkeksi virvoittaneina istuivat ja\nmakasivat haavoittuneet rauhallisesti.\n\nMatami Bølling oli jälleen mennyt ylös. Hän seisoi avoimessa ikkunassa\nBøllingin vieressä. »Noita nuoria ihmisiä, noita nuoria ihmisiä», sanoi\nhän seuraten silmillään viimeisiä vaunuja, jotka katosivat hitaasti\nnäkyvistä.\n\nTine seisoi keskellä toria, tyhjät ämpärit vieressään. Silloin hän näki\nvanhempiensa seisovan tuolla ylhäällä, samassa ikkunassa.\n\nJa äkkiä hän jätti kaikki ja meni sisään.\n\nHän ei tahtonut nukkua metsäherrantalossa tänä yönä. Hän tahtoi jäädä\nkotiin ja viettää taas kerta iltansa siellä ja nukkua sohvalla —\nse ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Bølling istui vanhassa sopessaan,\nTinen kädet omissaan. Hän oli niin iloinen, aivan kuin olisi saanut\ntyttärensä kotiin pitkältä matkalta.\n\nAlkoi hämärtää, ja Tine kääriytyi huiviin ja istuutui penkille\nportailla. Tykkien viimeinen jymy oli häipynyt ja kaikki oli nyt ääneti\n— hiljaa kuin virvoitus. Vain pajasta kaikui tuttu kodikas kalke.\n\nSitten taukosi sekin; renki sulki oven ja lukitsi sen, ja seppä kulki\ntorin poikki koirineen.\n\n»Lopettivathan ne toki vihdoin», sanoi hän ja tervehti ylös ikkunaan\nTineä.\n\n»Niin», vastasi tämä.\n\n»Ja Herran rauha niille, jotka ovat menneet», sanoi seppä hitaasti.\n\n»Hyvää yötä, neitsyt.»\n\n»Hyvää yötä, Knut seppä.»\n\nSeppä kulki eteenpäin, kievarin sivu, koira vieressään. Tine jäi\nistumaan. Hiljaa kohottivat piilipuut oksiaan, pimenevää taivasta päin.\n\n... Tee oli juotu. Bølling oli päässyt lepoon tuoliinsa ja matami kutoi\nkantapäätä. Tine istui korokkeella, kädet sylissään.\n\nMatami Bølling puhui heistä, jotka olivat »siellä kaukana» — rouvasta\nja pikku Herlufista.\n\n»Niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä — istua _siellä_ voimatta seurata\nmukana — niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä.»\n\n»Niin», sanoi Tine hitaasti ja lempeästi.\n\nHän nojasi päätään taaksepäin, vanhaa piironkia vasten, joka oli\nikkunain välissä, ja alkoi puolittain hyräillä, puolittain laulaa —\nlaulua »Pikku Gretestä»:\n\n    Ah, kultaseppä rakkain, mult' ehtyi riemu maan,\n    mun Gretein lähtee luotain pois Kööpenhaminaan.\n    Nyt pyydän, sormus kultainen, oi arvon mestar' Sven,\n    se tehkää mulle piirtäin nää sanat sisään sen:\n    Jää hyvästi nyt, Grete pieni!\n\nMatami Bølling hyräili mukana loppukertoa, kantapäätään kutoen.\n\n»Kuinka ihanasti hän lauloikaan tuon laulun», sanoi hän sitten, kun he\nolivat päässeet päähän.\n\nTine istui ääneti; hän oli puristanut kätensä lujasti ristiin sylissään.\n\n»Niin, nyt kai meidän on mentävä levolle», sanoi hän sitten ja nousi ja\nsuuteli isäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTine oli vielä kotona koululla, kun joukot saapuivat kello kuusi. Hän\nkulki ympäri ja auttoi missä milloinkin.\n\n»Mutta Tine, siellä alhaallahan on täysi talo», sanoi matami Bølling\n— mutta kyllä oli _hänenkin_ talonsa täysi —: »ja kyllähän me tullaan\naikoihin, ja kyllähän me tullaan aikoihin...» Hän tahtoi, että Tine\nolisi mennyt sinne.\n\n»Kyllä, äiti», sanoi Tine hoidellen Bøllingiä, joka jälleen oli huonona.\n\n»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»\n\n»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen\nliikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»\n\n»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.\n\nHän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi\nSofin, joka vei ruokaa sisälle.\n\n»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä —\nse oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta —\n»voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin\nhän on.»\n\n»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.\n\nSofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka\nmettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät»,\ntoisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on\njoka tapauksess komee varsi.»\n\n»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan\nkuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.\n\n»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas.\nSofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka\ntulivat suoraan kuoleman maalt».\n\nTine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain\nääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän\nsilloin tällöin Bergin äänen.\n\nNyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään,\nikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun\ntoisen — ja _näki_ hänet, niin suorana ja voimakkaana.\n\nBerg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä _te_ olette ollut kätkössä?»\n(vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan,\nseisoi Berg hetken:\n\n»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »_Olen\nteitä ajatellut_.»\n\nHän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen\nkysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:\n\n»Että olettekin tullut kotiin.»\n\nBerg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin\nkuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä,\njoka istui _tuossa_, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena\nkuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja\nliejussa, vallihaudoissa.\n\n»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.\n\n»Sain.»\n\nBerg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa\noveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»\n\nSe oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi\nvesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne...»\n\n»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun\ntalo on täysi ja Bølling... ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin\npyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine —\nhän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat\njyrisevät...»\n\n»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili\nBergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina\nBøllingille: kun metsäherra vain on terve.»\n\nHän katseli katselemistaan metsäherraa. Berg tarttui hänen käteensä,\nhiukan äkisti, ja meni.\n\nMatami Bølling ja Tine menivät ulos keittiöön: _siellä_ oli rinkeli.\nUlkona pihalla kulki Berg ohitse, upseerijoukossa.\n\n»Tuo näky pitää sentään rohkeutta yllä, tyttöseni», sanoi matami\nBølling, joka oli ikkunassa ja katseli noiden terveiden, suorien\nmiehien jälkeen.\n\nTine seisoi ikkunassa; hän ei vastannut.\n\n... Hiukan myöhemmin hän saattoi matami Bøllingiä kotiin päin.\n\nYlhäällä kievarin pihalla huusi matami Henrichsen karanneita\npalvelustyttöjään, ja iltakellot alkoivat soida.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTorilla polttivat sotamiehet piippua auringossa. Sekä kievarin että\nkoulun avoimissa ikkunoissa lojui upseereja.\n\nTine sai Bøllingin alas portaita ja koetti olla tukena, hänen\ntaaperrellessaan seinää pitkin.\n\n»Ei, Bølling on sekapäinen», sanoi matami Bølling, joka seisoi ja\nkatseli heitä kievarinovessa: hän oli käymäsiltään matami Henrichsenin\nluona tänä leppoisana iltana.\n\nMatami seisoi yhä ja katseli miehensä ja tyttärensä menoa; hänestä ei\nTinekään ollut oikein sen näköinen kuin olisi pitänyt; hän istui vain\nparhaasta päästä Bøllingin luona ja hoivaili häntä varhain ja myöhään.\n\n»Hänhän tulee tänne sekä puolipäivältä että iltaisin», sanoi hän,\n»ja sehän on rakasta meille, oikein niin rakasta... voi, hän on\nniin hyvä... hän hoitaa isäänsä...eikä kukaan voi panna tyynyä niin\nBøllingin mieliksi kuin Tine».\n\n»Mutta _siellä_», sanoi matami Bølling — metsäherran ääni kaikui juuri\nyli torin, hän tuli tätä nykyä niin usein iltapäivällä tervehtimään\nupseereja, jotka asuivat koulusalissa — »mutta _siellä_», sanoi hän,\n»saavat kaikki katot mustua».\n\nMatami Henrichsen ei vastannut; _hän_ taas kuulosteli ääniä\nvierassalista, jossa Tinka nauroi ja piti iloa.\n\n»Ja sittenkin hän puhuu sairashuoneeseen menosta», sanoi matami Bølling\nhetken vaitiolon jälkeen, »voi Herra Jumala, sairaanhoitajaksi...\nniinkuin ei täällä olisi...voi Jumala auttakoon... olisi sairashuonetta\nyllin kyllin...»\n\nMatami Bølling istui ja pudisti päätään niinkuin ihminen, joka ei\nymmärrä.\n\n»Niinkuin hänen muka pitäisi mennä Augustenborgiin saakka löytääkseen\nsairaita, joita olisi hoidettava», sanoi hän. »Mutta me pyörimme kaikin\ntässä ja käymme vallan sekapäisiksi», jatkoi hän.\n\n»Niin», sanoi matami Henrichsen, joka seurasi omaa ajatuksen juoksuaan\nja kuulosti toisella korvallaan Tinkaa vierashuoneessa; »tänä vuonna\nsaavat monet hauraat ruukut naarmuja».\n\n... »Ja sen minä sanon», sanoi matami Bølling, jonka ajatukset\nkiersivät yhtä ja samaa eivätkä oikein tahtoneet päästä selvyyteen,\n»sen minä sanon hänelle, että metsäherra tulee _tänne_, kun hän kerta\nei saata viihtyä kotona...»\n\n»Mutta Tine», lopetti matami Bølling, »on käynyt niin vaiteliaaksi,\nikäänkuin lukko olisi pantu hänen suulleen».\n\nMolemmat matamit seisoivat ääneti ja katselivat eteensä. Sisällä\nkievarinsalissa paukautti Tinka hymyillen oven kiinni, aivan parin\nluutnantin nenän edessä.\n\nUlkona torilla alkoi päivänvalo vähitellen häipyä. Pari\nratsuväensotilasta ratsasti, likaisissa nutuissaan, juottamaan\nhevosiaan suolle. Matami Bølling palasi kotiin, askareihinsa.\n\nBerg istui ikkunassa, joka oli lähinnä portaita: _siitä_ saattoi nähdä\nkoko talorivin ja Bøllingin, joka Tinen tukemana kompuroi edestakaisin,\nauringon viimeisessä valossa.\n\n»Niin, siellä hän kompuroi», sanoi matami, joka oli noussut portaita ja\nseurasi Bergin katsetta: »saahan hän edes nuolaista hiukan aurinkoa».\n\nBerg meni ulos, torin poikki.\n\n»Täällä on suojaa, metsäherra, täällä on suojaa», sanoi Bølling ottaen\nhänen kätensä omiinsa. »Ja Tine tukee minua. Hänellä on voimia,\nTinellä.»\n\nHe lähtivät taas liikkeelle, Berg Bøllingin kupeella. Vanhus ei antanut\nkankean kielensä seisahtua. Hän puhui puhuttuaankin »vanhasta hyvästä\najasta»:\n\n»Niin, niin — te ette voi sitä muistaa — se tapahtui ennen teidän\ntuloanne — sehän oli vuotta ennen metsäneuvoksettaren kuolemaa — Tine\nei ollut _tuota_ suurempi — — se oli sinä vuonna kun uusi kievarintalo\npaloi, muistathan, Tine — sinulla oli ne valkeat kyyhkyset, ne kaksi\nvalkeata kyyhkystä, jotka lensivät liekkeihin — ne söivät kädestä,\nsilloin kun sinä vielä et ollut _tuota_ pitempi...»\n\n»Niin, isä, niin», sanoi Tine kuin häntä pidättääkseen; hänen pyöreä\nkäsivartensa oli kiedottuna isän vartalon ympärille heidän palatessaan\ntorin poikki.\n\nMutta Bølling jatkoi jutteluaan, hän saattoi aloittaa puheen mistä\nhyvänsä, Tineen kaikki lopuksi päättyi. Berg sai selville koko hänen\nelämänsä, istuessaan noin iltapäivät Bøllingin luona.\n\n»Niin, Tinessä on voimaa», sanoi hän — Tine miltei kantoi hänet ylös\nkoulunportaita —: »hänessä on voimaa».\n\n»Hän ei tosin ole kaunis», sanoi hän pysähtyen askelmalle ja katseli\nTineä, »mutta hän on terve, metsäherra, hän on terve».\n\n»Kas niin, isä», sanoi Tine, »kas niin, isä».\n\n»Ja _hyvä_», sanoi Bølling, laskien kätensä hänen hiuksilleen.\n\nSoittaja kulki torin poikki ja sotilaat kokoontuivat kirkkotarhan oven\neteen suureksi rykelmäksi. Harvakseen alkoivat kellot soida. Vanha\nBølling oli kompuroinut sisään, portailla seisoivat Berg ja Tine,\nvierekkäin.\n\nTorilla oli hiljaista, jotkut miehet olivat panneet kätensä ristiin\nkellojen soidessa.\n\nAinoastaan kievarilasta kuului Tinkan ääni; hän hyöri ja pyöri kuin\nainaisessa »ota-kiinni»-leikissä.\n\nKellot taukosivat soimasta. Pienissä ryhmissä alkoivat sotilaat vaeltaa\nkotiin päin.\n\n»Jäättekö tänne?» kysyi äkkiä Berg, joka oli lähtenyt alas portaita.\n\n»En...tulen kai sinne...»\n\nMolempien kasvoille oli valahtanut äkillinen puna; he punastuivat\nnykyään niin helposti, puhuessaan toistensa kanssa puoliääneen, arasti;\nennen kaikkea silloin kun joku kolmas oli läsnä.\n\n»_Kiitos_», sanoi Berg vain lyhyeen ja lähti, torin poikki.\n\nTine pistäysi mennessään kievarilaan, saadakseen Tinkan mukaansa.\n\n»Mielelläni, tyttöseni», sanoi Tinka ja heitti huivin harteilleen.\n\n»Ryyppypaikkojahan ne nyt ovat kaikki», sanoi hän, »mutta teillä on\nhauskinta».\n\n»Niin», sanoi Sofi, jonka Tine ja Tinka yllättivät kersantin seurassa\npesutuvan ovessa. »Nyt sitä ei enää hätäile. Pommitus ei vahingoita\nvarustuksia...» Sofiin tarttui peloittavassa määrin kaksimielisiä\nsukkeluuksia kersanttien asuntolasta.\n\nTinka nauroi kohti kurkkuaan sukkeluudelle ja istuutui Tinen kamariin.\n\n»Kas vaan», sanoi hän, »nyt on siis koko perhe vartiopalveluksessa».\nRouva Bergin kuva vuoteen yläpuolella oli saanut vierustoverin;\nHerlufin, joka ratsasti metsäherran polvella.\n\nMutta Tinka ei pysynyt kauan yhdessä kohti — hän kuuli että Løvenhjelm\noli Tinen kanssa ruokahuoneessa. Savustettu kinkku oli saatava alas\nylisiltä, ja Tinka syöksyi ylös portaita, luutnantti kintereillä.\n\nTine kulki edestakaisin ja teki valmistuksia; ovet olivat auki, ja hän\nnäki metsäherran, joka istui ja kirjoitti lamppunsa valossa.\n\nEräs upseeri kutsui ruualle, jymisyttämällä käytävässä jotain vanhaa\ntarjotinta, ja Tinka tulla tupsahti alas portaita, kinkku ja sammutettu\nkynttilä kädessään. Tinka oli aina hengästynyt ja kuumeinen, kun oli\nollut hakemassa jotakin etäisimmistä sopista, ja pudisteli itseään kuin\nmikäkin sorsa, joka sukeltaa esiin vedestä.\n\nMajuri, joka tuli sisään, kutitteli ohimennen, setämiehen-tapaan, Tineä\nleuan alle hänen vanhat sormensa eivät yltäneet pitemmälle.\n\n»Se se vasta on pehmeä kaula», sanoi hän, »pehmeä kaula» — ja hän\nistuutui pöytään, Tinen huutaessa Sofia, joka yhä viipyi kersanttiensa\nluona.\n\n»Niistä sotamiehistä ei ole niinkään helppo päästä», sanoi hän\nvihdoinkin tullessaan ja viedessään ruuan sisälle.\n\nTinka istuutui hajasäärin hakkuutulolle ja hengitti syvään.\n\n»Niiden elämähän on niin raskasta, tyttöseni», sanoi hän Tinelle;\nhän vaistosi ehkä, että hänen tilansa saattoi vaatia jonkinlaista\nanteeksipyyntöä.\n\nAterialta päästyä istuivat Tine ja Tinka kamarissa. Berg tuli sisään.\nEnsin hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan, nojaten ovipieleen ja\ntupakoiden, kunnes Tine sanoi, pää taipuneena:\n\n»Eikö metsäherra sentään tahtoisi istua?» ja hän nousi itse tuoliltaan.\nMutta Berg istuutui siinä samassa, yht'äkkiä, hänen vuoteensa laidalle.\n»Jääkää toki istumaan», sanoi hän.\n\nTinka ja hän puhelivat kahden — enimmäkseen metsäherra. Hän kertoi\ntätä nykyä miltei aina nuoruudestaan: kouluajastaan ja luutnantiksi\ntulostaan — niistä »ensi vuosista», »iloisista päivistä», sanoi hän.\n\n»Kun tunsi sen voimakkaan sydämen sykkivän, herra metsäherra», sanoi\nTinka ja läimäytti tuntuvasti omaa vasemmistoaan.\n\nJa Berg nauroi ja kertoi edelleen.\n\nTine oli vaiti ja johdatti hiljaa neulaansa edestakaisin pienen lampun\nvalossa, onnellisena tietäessään, että metsäherran puhe oli tarkoitettu\nhänelle.\n\nHän nousi ja toi sisään maitopunssin ja kolme lasia; ja he joivat,\npienen pöydän ympärillä, jota peitti valkea verkkoliina, ja Tinka ja\nBerg jatkoivat jutteluaan.\n\nHalki talon kaikui Løvenhjelmin piano ja majurin ääni.\n\n»Että _sinne_ on vain niin lyhyt matka», sanoi Berg. Oli ollut hetken\nvaitiolo.\n\n»Kuinka täällä on rauhallista», sanoi Berg luoden katseen ympärilleen\npienessä huoneessa.\n\n»On, täällä on _suloista_», sanoi Tinka lyöden käsillään hamettaan\nvastaan.\n\nBerg nousi jälleen, mutta jäi nytkin seisomaan pitkäksi aikaa\nkynnykselle, ennenkuin meni.\n\n»Nyt hänet voi 'käsittää'», sanoi Tinka Bergistä tämän mentyä;\n»miesväki saa aivan toisen ryhdin näin sota-aikana, Tine».\n\n»Mutta lokaa he tuovat mukanaan kaikkialle», sanoi hän ja läimäytti\nvuodepeittoa, jolla metsäherra oli istunut.\n\nTine otti taskustaan rouva Bergin kirjoittaman kirjeen. Hän luki ne\ntätä nykyä niin levottomasti ja hätäisesti, niiden ensin tullessa,\nikäänkuin olisi hypännyt joka toisen rivin yli. Hän piti niitä sitten\npitkät ajat taskussa, odottaen päivää, jolloin voisi »rauhassa» lukea\nne. Ja useimmiten kävi niin, että hän yht’äkkiä. Tinkan ollessa siellä,\notti ne esiin ja luki ne ääneen.\n\nSisällä arkihuoneessa alkoi luutnantti Løvenhjelm laulaa. Sanat\nkuuluivat selvästi tänne:\n\n    »Hei, vahdit! missä taistellaan?»\n    — Ylhäällä kulmalla Aabenraan!\n    »Jumala, saako kalkin sen\n    Pjaltenborg juoda nyt kaunoinen!»\n       Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!\n\nKirje oli enimmäkseen täynnä tuskaisia kysymyksiä sekä muisteloita\n»entisistä» ajoista, ja niissä toistui lakkaamatta »muistatko sitä» ja\n»muistatko sitä?»\n\nTinka istui, keinutellen lanteitaan Løvenhjelmin laulun tahtiin, mutta\nTine luki yhä tuota pitkää kirjettä, sivu sivulta.\n\n»Niin, Tine», sanoi Tinka, kun toinen pääsi loppuun ja veti henkeään,\n»siitä on pitkä aika».\n\n»Niin», huokasi Tine ja päästi kirjeen, »pitkä aika».\n\nEi, hän ei enää erottanut rouva Bergin äänenpainoa hänen sanoissaan,\nei enää nähnyt rouva Bergin kasvoja rivien välissä, miten hyvänsä\nkoettikin. Kaikki oli niin kaukana. Oli kuin muistot eivät enää olisi\nantaneet mitään turvaa.\n\nSisällä arkihuoneessa lauloi Løvenhjelm ja löi koskettimia; Tinka\nhyräili mukana ja nauroi:\n\n    Ken sängyss' sattui makaamaan,\n    jalkaansa tuskin sai housujaan,\n    mut seisaallaan ken nukkui — hei!\n    henkensä, hynttyynsä turvaan vei.\n       Julia, Julia, Julia, Julia, Hopsasa!\n\nLaulu taukosi.\n\n»Kuules», sanoi Tinka ja teki liikkeen kädellään arkihuonetta päin:\n»_Hän_ on ihana.»\n\nTine kohotti katseensa kirjeestä, joka vielä oli hänen edessään. Hän ei\ntietänyt lukevansa ja yhä uudelleen lukevansa samoja sanoja siinä:\n\n»Minkä vuoksi Henrik kirjoittaa niin harvoin ja silloin kun hän\nkirjoittaa, niin lyhyeen ja hätäisesti? Tuntuu siltä, Tine, kuin hänen\nkirjeensä eivät sisältäisi yhtään mitään, nyt viime aikana.»\n\n»Ehkä me sitten tekisimme tilat», sanoi hän pannen punssin pois.\n\n... Hän astui metsäherran huoneeseen, siivotakseen siellä.\n\nLampun alla, avoimessa salkussa, oli vielä rouvalle aiottu kirje — se,\njota hän kirjoitti ja kirjoitti eikä saanut valmiiksi.\n\nTänäänkään ei hän ollut saanut sitä valmiiksi ja lähetetyksi.\n\nTine seisoi lampun valossa hehkuvin poskin — ja onnellisena hän sulki\nsalkun.\n\n... Tinkan piti lähteä, ja Tine tahtoi että Sofi menisi saattamaan.\n\n»Ei kiitos, tyttöseni, me teemme rynnistyksen pimeässä», huusi Tinka ja\njuoksi tiehensä.\n\nPuutarhan kummun luona juoksi Løvenhjelm aidan yli, saattamaan.\n\n... Sinä iltana kulki Berg — kuin ajatuksissaan — kahteen kertaan\nrakennusten ympäri. Yö oli hiljainen. Vain joskus vyöryi yksinäinen\njymy raskaana halki ilman. Vihollinen valvoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki tiet olivat täynnä rykmenttejä, jotka lauloivat. Kärventyneinä,\nkalpeina, harventuneina palasivat joukot kotiin, laulaen.\n\nIlo vaikeni vain haavoittuneiden pitkän kulkueen ympärillä, sen\nvyöryessä hiljaa halki maan.\n\nMutta laulu virisi jälleen, se kaikui voimakkaana kevätraikkaassa\nilmassa, ja kaikki väki, lapsia myöten, tulvasi ulos taloista ja\nrakennuksista, paljain päin ja huiskuttaen lakkeja:\n\n    Nyt lähdemme preusseja vastaan taas,\n    ja kohta nyt nähdä hän saapi:\n    yhä vieläkin uhmata Tanskan maass’\n    mies kymmentä uskaltaapi.\n    Mut taistoon kun käyn, avo-otsin sen teen,\n    salajuoniin en turvaa ja viekkauteen.\n    Ole ukkonen pieni ei haitaksi lain,\n    sen jäljestä ilma on puhtaampi vain!\n         Enää turvata ei\n         ajan tuomiohon.\n         Käsi kalpahan hei,\n         apu ainut se on.\n         Saksan orja ken ois!\n         Vapaa ain' on Tanskan maa.\n\nTine seisoi kummulla ja liehutti huiviaan. Hyökkäys Dybbølin luona oli\npysäytetty.\n\nTalo oli nyt jo melua täynnä. Pihalla juoksi parooni ylt'ympäri ja\npuristi jokaisen kättä, kysyen kultakin sotamieheltä:\n\n»Miltä tuntui? Miltä se tuntui teistä, ystäväni?» ja lupasi punssia.\n\nSofi, joka liehakoiden juoksi sinne ja tänne, hymyillen jokaista päin\nkasvoja, sanoi:\n\n»Niin, nyt pitää sotamiesten saada ilonen ilta; ne on ansainnu ilosen\nillan.»\n\nYlt’ympäri huoneissa heittäytyivät upseerit vuoteilleen, täysissä\npukimissaan ja lopen uupuneina, puhuen kuitenkin toisilleen — huoneesta\nhuoneeseen, äänekkäästi ja iloisesti. Ulkoa tieltä kuului joukkojen\nlaulua.\n\nBerg oli mennyt Tinen huoneeseen. _Siellä_ näki Tine hänet, tullessaan\nsisään. Metsäherra istui pienen uunin edessä.\n\nTinen loistavat silmät valahtivat kyyneleitä täyteen, ja metsäherra\ntarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n»Niin», sanoi metsäherra ja piteli hänen vapisevaa kättään: »tämä on\nollut onnellinen päivä».\n\nTine oli hetkisen vaiti, hän ei voinut puhua. Sitten hän sanoi\nlempeästi ja hiljaa:\n\n»Kuinka rouva tuleekaan iloiseksi.»\n\nBerg seisoi hetkisen.\n\n»Kuinka te olette hyvä», sanoi hän. Ja hän päästi Tinen kädet. Tine ei\ntietänyt, että kyyneleet valuivat pitkin hänen omia poskiaan.\n\n... Parooni oli kievarilassa, ostamassa rommia punssiin. Tinka ja\nJessenin Augusta laahasivat itse ankkuria molemmista korvista.\nSotilaat, jotka keittivät soppaa huonerivin ulkopuolella, tervehtivät\nheidän tuloaan pitkällä eläköönhuudolla.\n\nTinka ja Gusta joutuivat auttamaan, tullessaan keittiöön: vaahtolusikat\nja kauhat olivat ahkerassa liikkeessä kaikissa vadeissa. Pesutuvan\novesta saattoi nähdä Marenin, joka seisoi keskellä sakeinta käryä.\n\nUlkona lauloivat sotilaat laulamistaan. Nuotiot, joiden ääressä he\nkeittivät, loistivat pimeässä.\n\n    Ja nyt tahdon taistella kuin sotamies\n    ja henkeän' en minä säästä;\n    saa raivota saksat kuin hornan lies',\n    yläkyntehen heitä en päästä.\n    Ja luotien tuiskeessa vihollisen\n    kun kentällä kohtaan, niin niskahan sen\n    käyn kiinni — se juhlista juhlavin he\n    kun näytän mä vieraalle, mistä käy tie.\n         Enää turvata ei\n         ajan tuomiohon.\n         Käsi kalpahan hei,\n         apu ainut se on.\n         Saksan orja ken ois!\n         Vapaa ain' on Tanskan maa.\n\n»Nopsasti sen pitää käydä, nopsasti sen pitää käydä», huusi Tinka,\njoka oli työssä hihat ylöskäärittyinä, ja vatkauskauha vallan helisi\nmunakuohussa, hänen ruvetessaan laulamaan Løvenhjelmin laulua:\n\n    Ken säugyss' sattui makaamaan,\n    jalkaansa tuskin sai housujaan,\n    mut seisaallaan ken nukkui — hei!\n    henkensä, hynttyynsä turvaan vei.\n       Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!\n\n»Se oli oikein, se oli oikein», sanoi Sofi, joka kokoili lautasia ja\nlaski ne jälleen luotaan: »Heille on hankittava ilonen ilta.»\n\nTine seisoi ruokahuoneessa ja leikkasi paistia; hiljaa ja hymyillen\nhyräili hän, tietämättään, Tinkan laulua hänkin.\n\nPatooni — odottaen englantilaisiaan, joiden piti matkustaa piakkoin\nja jotka ajoivat paikasta paikkaan jättämässä jäähyväisiä — alkoi\nvalmistaa punssia, samalla kun upseerit söivät, ja Tinka ja Gusta ja\nSofi kantoivat juomaa luhtiin, jonne Lars vouti oli ripustanut lyhtyjä\nparrujen alle.\n\nSotilaitten pitkät eläköönhuudot kajahtivat ulos iltaan aina kun he\nsaivat uusia virvokkeita.\n\nSofi tarjoili kaikille vuoron perään ja rohkaisi heitä nyykäyttäen\nalituiseen päätään.\n\n»Tyhjentäkää vain pikari», sanoi hän, »niin että pohja paistaa».\n\nKolme neljä sotilasta sai hanurit esiin, jokainen soitti omassa\ntahdissaan, ja kaikki toiset jatkoivat laulamistaan. Kukaan ei\nkuunnellut, hanurit vetivät valssia, ja Maren lauloi.\n\nÄkkiä alkoivat kaikki sotilaat tanssia toistensa kanssa, keskellä\nluhtia, niin että tomu pölisi ja täytti koko vanhan suojan, aina\nheiluvia lyhtyjä myöten.\n\nUpseerit tulivat ovelle katsomaan.\n\nJoku oli pyytänyt Sofia; Marenin kavaljeeri piti tanssitoveriaan\nkaulasta.\n\n»Täss saa lentää kädest käteen», puhkui Sofi, joka tuskin jaksoi\nseisoa, ja lähti kernaasti uuden kanssa pyörimään. Hanurit ulvoivat ja\nsotilaat löivät jalalla tahtia.\n\n»Olishan synti kieltää», sanoi Sofi Gustalle; hän pyöri jälleen\nlattialla.\n\nUlos pihalle kaikui ikkunasta Løvenhjelmin piano.\n\nTine kantoi pois astiat arkihuoneesta, ja Tinka ja Gusta tulivat\nauttamaan. Oli kuin upseerit vasta nyt olisivat oikein heränneet; ovet\nolivat auki kaikkiin huoneisiin; nauru ja melu kaikui ylt'ympäriltä.\n\nMajuri oli saanut Tinkan johonkin soppeen, ja Tinka oli nääntyä\nnaurusta. Ylhäältä luhdista kuului sotilaitten ilakointi.\n\n»Jensen, polkkaa!» huusi Løvenhjelm ja juoksi pois pianonsa luota.\n\nLuutnantti Jensen istui soittamaan, ja Løvenhjelm kieputteli Tinkaa\nlattialla. Upseerit siirsivät tuolejaan taemmas, seiniä päin,\nantaakseen tilaa. Gustakin vietiin, ja Tine; nyt tanssi kolme paria.\n\nYlt'ympärillä juttelivat upseerit. Kaksi kapteenia seisoi, totilasi\nkädessä, puutarhamajan ovessa. He puhuivat jälleen kahdeksannesta\nrykmentistä, joka niin pontevasti oli pitänyt puoliaan.\n\nLuutnantti Jensen siirtyi valssiin, herrat vaihtoivat parejaan, taas.\nBergin huoneessa istuvat upseerit lauloivat mukana. Ja hälinästä\nhuolimatta nukkui puutarhamajassa muuan nääntynyt upseeri, täydessä\nrauhassa, vuoteelleen ojentuneena.\n\n»Ja nyt on kai meidän vuoromme», sanoi Berg, joka äkkiä oli ilmestynyt\nTinen eteen.\n\nTineä pyörrytti, hän näki vain Bergin kasvot.\n\n»Niin», sanoi hän vain, ja he alkoivat tanssia.\n\nHänen pyörtymyksensä hälveni, hän näki ja kuuli kaiken ympärillään\nikäänkuin sadoilla aistimilla — ja näki kuitenkin yksinomaan sen, jonka\nkatseet lepäsivät hänen kasvoillaan, heidän tanssiessaan kauan.\n\nMajuri kertoi jälleen juttujaan, ja Tine kuuli molempien kapteenien\näänet. Sisällä Bergin huoneessa paisui upseerien hyräily lauluksi.\n\nJa parooni vaelsi ulos ja sisään. Hänen englantilaisensa olivat\nsaapuneet vaunuissa.\n\nBerg ei puhunut, hän katseli vain taukoamatta Tineä kasvoihin, heidän\ntanssiessaan. Luhdista kaikui jälleen äänekkäitä eläköönhuutoja.\n\nSilloin Berg pysähtyi — tuokion ajan hän piteli suonenvetoisesti Tinen\nkäsiä omissaan.\n\nEnglantilaiset olivat saapuneet käytävästä ovelle ja puristivat\nkaikkien käsiä.\n\n»Viatonta iloa, viatonta iloa», huusivat he yhä. Løvenhjelm kiepsautti\nGustaa lattian yli.\n\nTine meni vieraitten ohi; hitaasti hän meni ulos huoneeseensa.\n\n... Luhdissa oli hiljaista, ja sisällä huoneessa taukosi soitto. Tinka\ntuli sisään ja istuutui keskelle vuodetta; hän sai pari röijynnappia\nauki ja puuskutti, jutellessaan ja kysyessään.\n\nTine vastasi hajamielisesti »niin», »niin», mutta Tinkan suu oli tuskin\nhetkeäkään hiljaa.\n\nSitten hän sanoi äkkiä, irroittamatta silmiään palavasta kynttilästä:\n\n»Tinka — etkö sinä saattaisi — etkö sinä saattaisi katsoa perään\ntäällä?»\n\n»_Missä_?» sanoi Tinka, joka oli aivan toisissa maailmoissa, antaen\nkäsivarsiensa vaipua sääriä pitkin.\n\n»_Täällä_», sanoi Tine samalla hiljaisella äänellä, irroittamatta\nsilmiään kynttilästä. »Minä tahtoisin päästä sairaalaan.» Ja vielä\nhiljemmin hän sanoi: »He tarvitsisivat apua sinne.»\n\nTuli hetken äänettömyys. Sitten Tinka sanoi:\n\n»Niin, kaipa sitä saisi kotiin hankituksi jonkun naisihmisen.» Hän\nnapitti kiinni röijyään.\n\n»Niin — herranen aika, tyttöseni», sanoi hän, »sairaala voisi olla\n_terveellisempi!_»\n\nHän puhui nyt aivan toisella äänellä, ja hänkin tuijotti kynttilään.\n\n»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät\ntunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä,\nikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.\n\n»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.\n\nTine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista,\nkuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa\ntieltä.\n\nTine palasi taloon. Hän väistyi nopeasti varjoon, tullessaan luhdin luo.\n\n»Tekö siinä olette?» kysyi Berg, joka teki tavanomaista kierrostaan.\n\n»Minä.»\n\nOli kuin he molemmat olisivat viivähtäneet aivan liki toinen toistaan,\nsadasosan silmänräpäystä.\n\n»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja meni edelleen.\n\n»Hyvää yötä.»\n\nTine meni sisään. Hän alkoi askaroida keittiössä.\n\nHän pani voin pyttyyn ja kokosi leivät »tynnyriin» ja kietoi vaatteen\njuuston ympäri.\n\nSillä levolle hän ei saattanut mennä — hänen täytyi olla toimessa.\n\nSitten hän muisti pesun, joka oli saatava likoon aamuvarhaisessa. Hänen\ntäytyi herättää Sofi ja antaa tälle lisäohjeita.\n\nHän meni ulos pesutuvan käytävään renkihuoneen kautta ja avasi oven\npalvelijattaren huoneeseen.\n\nSuuret parivuoteet olivat tyhjät.\n\nTine heittäytyi äkkiä polvilleen kivipermannolle ja, pää painettuna\nlikaiseen, rutistettuun, pahoinpideltyyn vuoteeseen, puhkesi\nhillittömiin nyyhkytyksiin.\n\nPesutuvan ovet heiluivat lakkaamatta sinne tänne saranoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saapui kouluun pari sotalääkäriä. Koulusaliin täytyi\nmajoittaa sairaita. Tinen piti hommata kaikki.\n\nSairaat saapuivat iltapäivällä.\n\nNe olivat haavoittuneita, jotka aikaisemmin olivat maanneet\nAugustenborgissa; vaunuista kannettiin heitä paareilla ylös portaita,\nluutnantti Appel oli heidän joukossaan.\n\nTine ei ollut tuntea häntä. Pyöreät posket olivat vajonneet kuopille,\nja silmät olivat samenneet kuin sen, joka on itkenyt yötä päivää. Hän\noli haavoittunut kupeeseen ja keuhkot olivat pilalla.\n\nKaikki kuusi olivat pahasti haavoittuneita, ja kuljetus oli tuottanut\nheille kuumetta. Silloin tällöin kaikui heidän valituksensa talon\nhalki, ja haavojen inha haju tunkeutui ulos käytävään.\n\nTine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.\n\n»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka\nkulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille,\nitsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti\nliitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi\ntapahtua.\n\n»_Tuolla_ istuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja\nylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo\non täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran\ntorpparin Petran eteen, pää vapisten.\n\n_Sitä_ hän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen\najatuksensa.\n\n»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas\nvaellustaan.\n\nSitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka\nsairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita\nvasten.\n\nVihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän oli _vallan_ masentunut\nja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.\n\nSitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen\nsaattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen\nsaattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen\noli kohta tavattava metsäherra.\n\nHän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.\n\nHän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.\n\n»Sinne ei ole raivattua tietä», sanoi hän, »sinne ei ole raivattua\ntietä.» Ja hetken kuluttua jatkoi hän yhä:\n\n»Ja kuitenkin Tine tahtoo lähteä pois...» ikäänkuin _sillä_ olisi ollut\njotain tekemistä tien ja portaita peittävän veren ja kaiken maailman\nkysymysten kanssa.\n\nBerg kiersi ympäri huoneessaan, kun matami Bølling tuli sisään.\n\n»Tekö siinä olette?» sanoi hän nopeasti ja pysähtyi kulussaan.\n\nMatami Bølling pyysi pyytämistään anteeksi, ennenkuin sai painetuksi\npuuta, »kun hän nyt aina tuli vaivaamaan metsäherraa, vaikka kullakin\noli omat huolensa..»\n\n»Mutta _nyt_ on kysymyksessä, että Tine tahtoo lähteä», puristautui\nhänen sydämestään. »Ja _mitä_ meidän on tehtävä?»\n\n»Lähteä?» sanoi Berg; hän sanoi tämän sanan nopeasti, erikoisen\nihmeellinen ja valoisa sävy äänessään.\n\n»Niin, sairaalaan.»\n\nTuli hetken hiljaisuus, ja matami Bølling odotti. Mutta Berg puhui yhä\nsamalla nopealla äänellä ja kääntyi:\n\n»Niin, siellä tarvittaisiin apua.»\n\nMatami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.\n\n»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko?\nsairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»\n\nJa matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella\nja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:\n\n»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois? _kuka?_ Eikö _täällä_\nsitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä?\n_kuka?_ Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä\nränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja\n— ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin...»\n\nHän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita,\nlattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn\npeittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin\npuristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami\nyht’äkkiä puhkesi itkuun:\n\n»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa\nsitä kestää», valitti hän itkiessään.\n\n»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg\nja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä\nmitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään,\nsaadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.\n\n»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».\n\nHän mitteli lattiaa, edestakaisin.\n\n»Ja Tinellähän ei ole mitään _syytä_ lähteä pois», sanoi hän lopuksi.\n\nOli kuin Berg itse yht’äkkiä olisi rauhoittunut monta tuntia kestäneen,\npitkän kiihotuksen jälkeen, omista sanoistaan.\n\n»Ei, olenhan minäkin sitä sanonut.» Myöskin matami Bølling rauhoittui\nyht’äkkiä ja alkoi pyyhkiä silmiään ikäänkuin anteeksipyytäen hän\nlisäsi:\n\n»Ah — niin — katsokaas, metsäherra, ihminen suurentelee\npikkuseikkoja... Mutta kuka olisi nyt oikein tajuissaan — kuka on\noikein täysissä tajuissaan? Näinä päivinä», sanoi hän.\n\nMatami Bølling kulkea vaappui kotiapäin. Metsäherra oli luvannut\npuhutella Tineä.\n\nHän oli seisonut portailla, matami Bøllingin mennessä, ja katsonut\neteensä ilmaan.\n\n»_Ei, emme tule toimeen ilman häntä_», oli hän sanonut.\n\n»Ei, emme tule», oli matami Bølling vastannut.\n\nJa sitten hän oli mennä vaappunut kotiapäin.\n\n... Tine istui Appelin vuoteen ääressä, kun Berg tuli. Hän näki kuinka\nkalpea Berg oli.\n\n»Saatatteko lähteä tunniksi kävelemään kanssani?» sanoi Berg hiukan\nnopeasti. »Te tarvitsette raikasta ilmaa.»\n\n»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.\n\n»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»\n\n»Paistaako aurinko?»\n\n»Paistaa.»\n\n»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan\nsanomatta.\n\nHe menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat,\npitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.\n\nMutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän\nalkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän\npuki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti\npuolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli\nkerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä;\nhän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli\nsyntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä,\njuoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka\nei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.\n\nHän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni\nhäntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä\nhillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei\nkaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:\n\n»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»\n\nBerg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.\n\n»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten,\nnopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»\n\n»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».\n\n»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.\n\nHe eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa\nvieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua\npäin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin\nyksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat\nvankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.\n\nHe kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät\nlammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen\nvarret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.\n\nPuksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.\n\nArkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa\npesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta\nMaren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi\ntirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset\nämpärit.\n\n»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä\nvihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän\nlähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit,\njotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen\njuostessaan.\n\nBerg ja Tine erosivat.\n\nTine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta\ntunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa\npelasivat upseerit korttia.\n\nMatami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille\ntuolla vastapäätä».\n\n»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.\n\n»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.\n\n»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja\nistuutui pelkästä mielenliikutuksesta.\n\n»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.\n\n»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos... Bølling, Bølling»,\nhuusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä,\n»me saamme pitää hänet ‒ oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun\nmetsäherra kerran lupasi.»\n\n»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine\noli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.\n\n... Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.\n\nSairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.\n\nMutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa,\ntalikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä\nrakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan.\nSekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.\n\nAppel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa\nsilmin.\n\nIkkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen\njokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.\n\nAppel avasi silmänsä.\n\n»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän\nkatsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.\n\nVähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.\n\nHän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen\nluona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.\n\nKäsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon\nrattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja\nalkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.\n\n»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään\nkäynnissä. — ‒ Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen...»\n\nRaajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.\n\nTine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi yötä myöhemmin tultiin Tineä hakemaan kotiin.\n\nMatami Bølling itse koputti hänen ruudulleen. Bøllingin tila oli vallan\nkauhea. Hän oli aivan kuin saanut puhelahjansa takaisin, mutta pään\nlaita oli hullusti. Hän puhui sekaisin eikä tahtonut pysyä vuoteessa.\n\nPaikalle saapunut lääkäri sanoi, että aivoihin oli tullut verisolmu.\n\nTinen piti jäädä kotiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTine istui toista yötä isänsä luona.\n\nIsä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja\nraamattua. Tine luki ja luki.\n\nNyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta\nnukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.\n\nTine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami\nBølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen\nhiukan lepoa.\n\n»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»\n\n»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»\n\nIkäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan\nrakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja\nseiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä\ntieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi\nlaahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa.\n\n»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.\n\n»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä\nole nukkunut.»\n\nMatami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi\nsarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan\nseinään.\n\nYmpärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa\nunessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.\n\nPäivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.\n\n»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen\noli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja\nhälyytysmerkit kaikuivat.\n\n»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi\npäivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt\njuhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.\n\n»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.\n\nPortaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä.\nKuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja\nlapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit,\nunenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat\nseisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla,\nkompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan.\nLapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja\nitkivät rientäessään eteenpäin.\n\nKukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.\n\nTine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo\noli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli\nsallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei\nkukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja\nkirouksia.\n\nPihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen\ntullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä\nkaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla,\nhuiviin kääriytyneinä.\n\nKaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen\nkulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä\nseisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.\n\nKaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes\ntietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle\npäälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin\nhuoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla\nkun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä\nkäsillään helmaansa:\n\n»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»\n\nTine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä,\njota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui\npesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti\nvavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.\n\nTine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin\n— kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää\nkiedottuna huiviin.\n\n»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen:\n»voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»\n\nTine meni ja huusi jälleen:\n\n»Maren, Maren!»\n\nEi vastausta.\n\nMutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin,\nyli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa,\nhakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat\njuosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.\n\nMyrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli\ntulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet\nmitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja\nmaa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.\n\nYlt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia,\nkuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava\nvirta, peitti alleen tiet ja polut.\n\n»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta;\nhän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani\ntulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut\nmuuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille\nsyötävää.\n\n»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä:\n»hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» —\nSofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist\nkuvist enin hänen näköisens — _siell_ oli hän jättämäss jäähyväisiä —\nennenkuin lähti...»\n\n»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin\npiti tarjota ympäri.\n\n»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui\npuheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja\nuudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».\n\n»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.\n\nSe yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui\ntykkien jymy rakennuksen yli.\n\nUudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien\ntulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin\nedeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun:\nkuvauksen pommituksen kauhuista.\n\nHuoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.\n\n»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa\npilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.\n\nEräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku\nkädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan\nkuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa\nminkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen\nhuoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi\nesiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna\npumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.\n\nUusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he\nkäytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan\nsanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat\npyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat,\nlapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle\nlattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet\nistumaan.\n\nEi ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas\nsijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.\n\nSisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa:\nHe valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan —\nkuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan\nomaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka\nei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä,\nkiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla,\njoka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta\najatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän\ntalonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi,\nheidän kotinsa oli ammuttu rikki.\n\nKun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.\n\nHe puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet,\npakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille,\nmissä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi,\npurppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen\nnäkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja,\nkalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei\nkuunnellut:\n\n»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut\nmieluisaa.»\n\nJokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri\noli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen\nvirkaveljensä tavallisesti makasi.\n\n»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän.\nJa hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa\nmenettämistä:\n\n»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»\n\nPari kauppiasta puhui vakuutuksesta: _heitä_ oli onnistanut\nvakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta\noli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten\nyli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti\nsamoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena\nkertona:\n\n»Kaikki mitä meillä on...»\n\nTine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää\ntuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä\nvierasta tuskaa.\n\nTine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli\ntämän huutavan:\n\n»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista\nnyt on kysymys... Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut... Pitäkää\nhuolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä... Ja\nnyt sataa granaatteja silloille...»\n\nPihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin\nheristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden\nkuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi\ntavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä\nvastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet\nkalisivat hiljaa.\n\nMuuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli\npiirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.\n\nJa masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät\nkuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän\nnuollessa nuolemistaan hänen käsiään.\n\nHän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista\nluhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni\nsinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen\nruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa,\ntuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.\n\nPuistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.\n\n»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen\nkäsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin\nTine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.\n\nTiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat\nkotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina,\nnokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien\nviereen, voidakseen edetä.\n\nKoulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:\n\n»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»\n\n»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.\n\nTine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot\nalkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa\npaikassa.\n\n_Hän_ oli siltojen läheisyydessä...\n\nTine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin\nääntä.\n\n»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.\n\nIsä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen\nja tahtoi nousta vuoteesta.\n\nTine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla\nkäsillään, tämän huutaessa:\n\n»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»\n\n»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.\n\n»Anna jumalattomien rukoilla...»\n\n»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka\nvuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin\nverhon takaa, eikä hän kuullut heitä.\n\n_Hän_ oli siltojen lähettyvillä.\n\n»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen\nlasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään\nolevaa raamattua.\n\nKellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä\nnyyhkytti matami Bølling ääneen.\n\n»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue,\netkö kuule, lue... rukoilkaamme, kaikin.»\n\nTine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä\nedessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:\n\n»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän\nkäsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»\n\n»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile,\nrukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»\n\n»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän\nkokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin\nlehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»\n\n»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias...»\n\nTine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut\nprofeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan\nvain tyhjänä äänenä.\n\nHän oli siltojen lähettyvillä...\n\nIsä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä\näänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan\npeloitukset:\n\n»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja\nkauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla\npitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla...»\n\nKirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä\nijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun,\nniin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta\nijankaikkiseen.»\n\nVähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.\n\nTine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:\n\n    Turha on oma voimamme,\n    ei voi se meitä auttaa,\n    mut pimeyden vallat me\n    voitamme Herran kautta;\n    sotija verraton\n    its’ Jeesus Kristus on,\n    Hän, Herra Sebaot\n    helvetin joukkiot\n    lyö maahan, voiton saattaa.\n\nSairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi\nveisasivatkaan ne tuolla sisällä — _ne, joiden oli kuoltava_:\n\n    Maailma vaikk' ois täynnänsä\n    pimeyden enkeleitä,\n    päällemme syösten päänänsä\n    he eivät voita meitä.\n    Juur turhaan kiukuissaan\n    nyt maailman päämies vaan\n    pauhaapi, saanut on\n    hän nyt jo tuomion:\n    yks sana hänen kaataa.\n\nNe jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!\n\n... Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui\npapinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.\n\nMatami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.\n\n»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi,\n»tällaisena päivänä».\n\nJa hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja\nkatsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.\n\n»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille»,\nsanoi hän ja viittasi kirkkoon.\n\n»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.\n\nHän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät\nvoineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista\nkoululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut\nvaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten,\npuolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot\nja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän\nkasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain\neteenpäin.\n\nHe laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden,\njotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien,\njotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät\nolleet _heidän_.\n\nHeidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet,\neteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat\nvain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä,\nlapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät\nsuonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista\nrankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa\nkuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä,\nkievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä ei _ollut_ tilaa.\n\nKaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin\nvapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto —\nkun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin\nsairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta,\nolivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.\n\nPaja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä\nhautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta\ntien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan,\nja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen,\neläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja\ntäysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.\n\nKauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun\neräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja\nitkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.\n\nSitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa\nkieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.\n\nJa äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja\nlaskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja\nhymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja\npuristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas\nportaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka\najopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.\n\nRivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin\nvääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia,\nja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden\nuusia haavoitettuja.\n\nEräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaa _oli_ hankittava.\nHeitä ei _saattanut_ kuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät\nkuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.\n\nLääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä\nhakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita\nlikemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla.\nSiteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.\n\nTine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden\ntäydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja,\nvierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.\n\nMatami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen\npuhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen\nodottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.\n\nMutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä\nkaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:\n\nKoko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi\notettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes\npidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni...\n\nJa samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen\npahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä\npäivältä hänen ärtyisyyttään:\n\nJosko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut\npudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain\nlöysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami\nHenrichsen, työntäen rievut syrjään.\n\nTine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi\noli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta.\nAivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken\njähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta\nBergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja\nvääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:\n\n»Hän on kuollut.»\n\nHän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli\ntyössä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:\n\n»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun,\nrukoilen teitä, rukoilen teitä...»\n\nLääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi\nrauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.\n\n»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.\n\n»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.\n\nSeuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän\nkorisi.\n\n»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti\nkaavun kuolevan yli.\n\n... Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat\nvuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet\nlepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami\nBølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen\nhereillä ja sangen levoton.\n\n»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt\nsilvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli\nniin tuiki huono.\n\nLääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.\n\nAlkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät\nvain yösijaa — turhaan.\n\n»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.\n\n»Minä.»\n\nTine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen\nkäteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa.\nHoureissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla —\n»nuorien tyttöjen kanssa».\n\nUlkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien\nikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden\nkohina.\n\n»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»\n\n»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä —\n»aurinko laskee... täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee... ja me\nolemme yhdessä..»\n\nHän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.\n\n»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä\nolet niin hyvä... kuinka hyvä sinä olet...»\n\nSairaanhoitaja käänsi päätään:\n\nEi, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. _Tuossahan_\nmakasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.\n\nLääkäri astui sisään, ja Tine nousi.\n\n»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä\nnousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi\nvahingoittaa sen pahempi. Ja _menkää_ nyt.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne.\nLakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei\nsaanut sukkia hänen jalkoihinsa.\n\n»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa\nvapisevilla käsillään.\n\n»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan\nympäri.\n\n»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, _meidän_ kaikkien on mentävä ulos»,\npuhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.\n\n»Niin, isä, niin.»\n\nMielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä\npuettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.\n\n»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili\nkäsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.\n\n»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän\nyhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»\n\n»Sillä _maa polttaa_», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.\n»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa...»\n\n»Niin, isä, niin.»\n\n»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja\nhengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko... maa on\ntulessa?»\n\nJa äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin\nhuutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta\nhuutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:\n\n»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi\nnauraa.\n\n»Kyllä, isä, kyllä.»\n\n»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.\n\n»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri\nedestakaisin.\n\n»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.\n\n»Lyhty, lyhty», huusi sairas.\n\n»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.\n\nTinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja\nnopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».\n\nSairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.\n\n»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa... Jumala on sytyttänyt maan\npalamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.\n\nHän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen\nportailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien\nkasvoille.\n\n»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.\n\nIhmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella,\nikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot\nkuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.\n\nBølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla,\nylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi\nollut liian ahdas.\n\n»Isä, tule.»\n\nHe kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki\nensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät\nkirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.\n\n»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.\n\nVinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.\n\nTuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta\nBølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.\n\nOvi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.\n\n»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.\n\nMatami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin\nkouristuksissa, ottaessaan sen.\n\nPortaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian\nkaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut\nheidät nielaista.\n\n»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.\n\nHe kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos\nhän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin,\nlakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä\nkumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.\n\n»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»\n\nBølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta\nsamassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.\n\n»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi\nluukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä\nheidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät,\nmyrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.\n\nSairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen\nluukkujen edessä.\n\nHe näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista\n— aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat\nperustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli\nolisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma,\ntulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin\nhehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten,\njotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien\naskelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.\n\nHiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling\nluukkua päin miehensä viereen.\n\n»Koko saari palaa», kuiskasi hän.\n\nLuukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi\nlähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot\nliikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.\n\nTornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään\ntuolla alhaalla.\n\nTine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä\npysähtyvän.\n\n»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen\nkertaan.\n\nTine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi\nBergille, joka nousi niitä pitkin.\n\nSe oli hän, se oli hän.\n\nHän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä\njalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen\nkäsiinsä.\n\nToiset tuskin kääntyivät.\n\nBerg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine\nvaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien\nselän takana, hän _otti_ Tinen, peittäen hänet suudelmilla.\n\nBølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat\nseurasivat riemuiten heitä.\n\nLääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.\n\n»Mutta _te_ tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka\nsilmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi\nnähnyt näyn.\n\n»_Niin, hän lähtee minun kanssani_», sanoi Berg.\n\nHe menivät.\n\nHevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine\n_juoksivat_ halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.\n\nJa keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti\ntuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLikomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut\nmaata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä\nvuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.\n\nHän nousi istumaan ja mutisi.\n\n»Se on Jumalan pilkkaamista.»\n\nMutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.\n\nSade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli\nkärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!\n\nTine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun _hän_ tuli.\n\nYlt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he\nmarssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi\nheidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja\nhänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.\n\nTaloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä\noli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua\noluttaan, yli koko saaren.\n\nHän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta\npäin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.\n\n»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla,\nkirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.\n\nAne istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla,\nja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.\n\n»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».\n\n»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».\n\nTine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.\n\n»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten\nikkunaan päin:\n\n»Mutta _ilmaa_ tänne on saatava.»\n\nTuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta\nse oli naulattu.\n\n»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai\nnaulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »_Kas niin!_»\n\nRaikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan\nikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti\nvaloisan taivaan alla.\n\n»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.\n\nAne ei kuunnellut.\n\nHän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi.\nLaskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.\n\nToinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut\nluopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.\n\n»_Tule_», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan\npoikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:\n\n    Ei, katsos': herra Ro,\n    hei terve, herra Rap —\n             tip-tap.\n    Ei katsos': herra Snip,\n    hei terve, herra Snap —\n             tip-tap.\n\nPoikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.\n\n»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet\npreussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.\n\nSitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen,\npoika sylissään.\n\nAne laski yhä rahapinojaan.\n\n»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos\nkirkkaaseen ilmaan.\n\nPoismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli\nlaskemaisillaan.\n\nTine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.\n\n»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.\n\nAne ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän\njoukon askeleita.\n\n»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»\n\n»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.\n\nTine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt\nne kulkivat alas ahdetta.\n\n»_Ne eivät laula_», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan\nalemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän\ntuskan varjo.\n\n»Niin, _ne_ ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.\n\nEnsimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit\nkulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi\nriviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt\ntuttua majataloa.\n\n»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.\n\nTine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe\njälleen:\n\n_Tuolla_, tuolla! _Tuolla_ näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana\nja äänettömänä kuin nuo toisetkin... ei, Berg ei kääntänyt päätään;\nei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä\nväsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.\n\nKaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä\nääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne\nolisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.\n\n»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli\nniittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet\nvallannut, hän sanoi:\n\n»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman\nriemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä...\n\nHän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.\n\nHän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli\ntäynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä,\noli kuollut ja hiljainen.\n\nHän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta,\nja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja\njossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.\n\nHän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä\npienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti\nmetsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut,\nkun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista\nmetsäherra saisi juoda.\n\nHän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli\nvalmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain\nonnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.\n\nSitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.\n\nHän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden\nvaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli\ntahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi\nvain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin\nhajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei\ntervehtinyt häntä.\n\nHän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni\ntakaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen,\nja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.\n\nTine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui\n(ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan\nkärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita,\nsanoi hän hiljaa:\n\n»Oliko se niin kauheata?»\n\nOli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.\n\n»Kauheata», sanoi hän vain.\n\nJa aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut _sen_, painoi hän Tinen\npäätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi\nkasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.\n\nSitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain\nsääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.\n\nTine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä,\npelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.\n\nBerg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.\n\nOli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja\nhänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.\n\nHän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.\n\nHeidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän\nväsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä\nkuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa\nvasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.\n\nTine irroitti hänen kätensä ja nousi.\n\n»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä.\nHän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni\ntähän ainoaan ajatukseen.\n\n»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.\n\nTine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat\näänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille,\njotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.\n\nTine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.\n\n»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.\n\nUpseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa\näänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi\nvalitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.\n\nJoku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi\nkuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he\njälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään —\ntuijottava, lakkaamaton mietiskely.\n\nTine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti\nhäneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi\nkäynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi\nhävinnyt hänen ruumiistaan.\n\n»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.\n\nNopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä\nmyönnytykseksi.\n\nUpseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin\nja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin\nnousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin\nolisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa\naina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri\noli jättänyt.\n\nTine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen\nkatsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä\nmissä hän oli.\n\nUlkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat\nlauloivat, ja liian kimeästi.\n\nEräs kapteeneista otti sikarin suustaan:\n\n»Ne ovat niitä _uusia_», sanoi hän raskaasti Bergille.\n\nUlkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja\nnousi seisomaan:\n\n»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille\njotain vastaan.»\n\nLøvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin\nmerkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:\n\n    Lienette varmaan lukenut\n    Berlingin sanomista\n    vaimonsa että on murhannut\n    muuan herttua Pariisista.\n    Rouva jo sängyssä pitkällään\n    nukkui ja miehestänsä\n    uneksi, — Choiseul Praslin\n    tää oli nimeltänsä.\n\nParooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs\nenglantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he\ntervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät,\nsuut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos\nilmaan.\n\n    ... Kamarineiti sipsutti sisähän:\n    »Tässä, herrasväki!»\n    Mutta aivan jo oven suulta hän\n    rouvan ruumiin näki.\n    Herttua se roisto, hyi,\n    parakillaan peseytyi,\n    sitten myrkkyruokaa söi,\n    niin että läkähtyi.\n    Tralala, lalala, tralala.\n\nLaulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse\nolivat laulaneet.\n\nJa huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain\nenglantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää\nvallan taivaan auringon.»\n\nTine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua\nlevolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut\ntoiselleen.\n\nArkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka\nhellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki\nlauseensa sanomalla:\n\n»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»\n\n»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen\nkorvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.\n\n»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».\n\nTine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä,\nhitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.\n\nHän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg\nlähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.\n\nHän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa,\njoka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen\n_elämänsä_ oli hervottoman odotuksen varassa.\n\nOveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.\n\n»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä\npystyssä — tulen Per Erikin luota».\n\nTine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.\n\n»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen\nhuiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?»\nkysyi hän sitten.\n\n»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.\n\nNyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen\näänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea\nliina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka\noli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.\n\n»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.\n\nOli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin;\nmutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.\n\nBerg kulki ohi.\n\nTinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään\nja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin\nne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen\ntukkaa ja silitti sitä silittämistään.\n\n»Tine, Tine», sanoi hän.\n\nTine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa\n— silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, _ymmärtämättä_\nkuolemaa.\n\nTinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää\nhuonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.\n\n»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»\n\nHän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa;\nääneti hän meni ulos.\n\nKulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.\n\n»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»\n\n»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.\n\n»Hyvää yötä.»\n\nTinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä\ntoista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön,\nhän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.\n\nBerg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki\nolivat menneet levolle.\n\nPortailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää\nvoinut nukkua.\n\n»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.\n\n»Ankara», vastasi Berg.\n\nTykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi\nmaasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.\n\n»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.\n\nBerg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta,\njoka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä\n— suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti\nuupuneet unestaan.\n\n»Ei», sanoi Berg, »_tuskin voi nukkua enää_».\n\nHe menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne\nolivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.\n\nBerg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen\naskeleensa, jotka häipyivät.\n\nHän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi\npalellut.\n\nKaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista —\nhän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.\n\nTykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän\nlattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.\n\nParoonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine\nerotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:\n\n»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi\nmustapintainen.\n\nJa parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan\nodottaa suuria tapahtumia.»\n\nOvi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain\nyksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.\n\nEhkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin\nja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään\ntulisi».\n\n... Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin\nluotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun\ntämä astui sisään.\n\nBerg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen\nlanteisiin teki kipeää.\n\nTine hymyili ja sanoi:\n\n»Tulitte sentään.»\n\n»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.\n\n... Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta.\nHän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin\npaleleva — elotonna.\n\nJa tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän\nei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia\nkertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli\nriistetty —\n\n»_Oletteko vihainen?_» kuiskasi hän hyvin hiljaa.\n\n»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.\n\nMutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat\nlauloivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo koittanut.\n\nMutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui,\nvaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli\nvaipunut siihen ja istui nuokkuen.\n\nMaren herätti hänet.\n\nSofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:\n\n»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä...»\n\n»Nehän eivät _uskalla_ enää maata _yksin_», sanoi Maren vain,\npuolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen\nuloimmalla syrjällä.\n\nMaren ei enää riisunut vaatteitaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraava aamupäivä:\n\nTine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.\n\nHän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä\npäivänä hän ei ollut käynyt kotona.\n\nHän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi\noven.\n\n»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti\nkärsimättömältä tai vihaiselta.\n\n»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme»,\nsanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas\n— niin kauan, niin kauan... Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä\non ollut niin vaikeaa.»\n\nSanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta\nvanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään —\ntämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä,\nkärsimättömästi ja tylysti:\n\n»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»\n\n»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn,\ntoruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:\n\n»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin\nnäyttää itseäsi.»\n\nTine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä\npikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.\n\nMatami Bølling nousi mennäkseen.\n\nKynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että\nluutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.\n\nTine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain\nepämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä,\nniinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle\nihmiselle, taikka aikoja sitten...\n\nHänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja\nkulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään.\nPari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat _sieltä_,\nhuumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti\ntervehtien, he menivät sisään majurin luo.\n\nUpseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä\nhuhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit,\nyksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.\n\nTykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään,\nmajurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat,\nneuvottomina ja ääneti.\n\nRovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli\nkiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja\nhän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä\ntuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja\najattelematta.\n\nJa keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat,\nosastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin\nhuoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden\nesikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet,\nja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin\nhevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia\njäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee\npimeyttä vastaan.\n\nKapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin\nhuoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut,\nkuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.\n\nHän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei\nuskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla\npetetyksi.\n\nRovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain,\nkatse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset\nsotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti\neteenpäin auringossa.\n\nRovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin,\npitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä\nkovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo\npantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.\n\n»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — _se ei tule väistymään_ — se\nei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — _se_ on antava määräyksensä.»\n\n»_Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori_», sanoi majuri, joka ei\nvoinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin,\nauringonpaisteessa.\n\nMolemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä\nlähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.\n\nHän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja,\nkäytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys\npainosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua\noikein ääneen: vain _hänen_ puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin\nennenkin, yhdessä tykkien kanssa.\n\nKeittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren;\nhe pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden\npois.\n\nRovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.\n\nTine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi\nymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa\nsalaisessa mieliharhassa.\n\nJa rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin\nkuluneita kasvoja:\n\n»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»\n\nKirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän\nhänen toki saada tietoja.\n\n»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle,\n»kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».\n\nBerg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen\nkasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin\npuoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei\nhäntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt\nnähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.\n\nJa hän naputti ruutuun:\n\n»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».\n\nTine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan\nkuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti\ntyönsä ja kietoutui huiviinsa.\n\nTine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen\ntakanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen\nkorviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä\nsamaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat\nvain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.\n\nLinnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput\nloistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.\n\nVähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut\nmitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin\nraskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli\nmilloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.\n\nHe saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske.\nYlhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen\ntoisensa kupeella.\n\nViheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita\njuoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen\ntalojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.\n\nMetsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti\ntaivaaseen.\n\nMerkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien\njyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin\nse olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.\n\nBerg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa,\nantaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:\n\n»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»\n\nTine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään\nuutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan\nsini viilsi hänen silmiään.\n\nArmeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin\nkukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista,\njotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin\njymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä,\naurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.\n\nTine alkoi laskeutua kummun kuvetta.\n\n»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.\n\n»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.\n\nHän laskeutui kummulta.\n\nOli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen,\nvapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut.\nMiltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.\n\nSatoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä\n— nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin\nja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä,\nja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen\nruumiissaan.\n\nKoko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten;\nheidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki\nBerg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja\nkuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.\n\nHäntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa...\n\nOli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui\nhänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja\nsotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.\n\n_Häntä_ he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.\n\nEräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.\n\n»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.\n\nBerg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.\n\n»Niinkö?» sanoi hän.\n\nJa hän laskeutui kukkulalta.\n\nUpseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.\n\n»Vai _hänkin_», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa\nasetoveriaan.\n\nBerg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli\n»paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti\nsilmällä koulun sytytettyjä valoja.\n\nSitten hän palasi kotiin.\n\nJa päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti,\ntäyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.\n\n... Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut\npuistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.\n\nTiellä pysähdytti hänet vaunujono.\n\nLuonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja\nja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat\nlähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen\neteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat\nniitä piiskoillaan yhtämittaa.\n\nMutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin\nlyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.\n\nTine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.\n\nKaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän\nantaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.\n\nÄkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.\n\nAinoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat\nmaahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He\nliittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.\n\nTine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma\noli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.\n\nHän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut,\nei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja,\njotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita\nlevottomia käsiä.\n\nMatami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti\nauttaa.\n\nMutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi\navuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.\n\nVain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä\nsilmistä, sanonut:\n\n»Hänhän on niin nuori.»\n\n... Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä,\nsillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva\nAppel sanoi:\n\n»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»\n\nJa uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin\njokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.\n\nTine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan\ntäyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.\n\nSairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida,\nmutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.\n\nSitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.\n\nRouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen\nvieressä.\n\nMatami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän\nsanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:\n\n»Tulet kai sentään sisälle?»\n\nJa hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!\n\n»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta\nriittää meille kaikille».\n\nOli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen\nhuokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa,\ntäällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.\n\n»Hän herää», sanoi rouva Appel.\n\nPuoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.\n\nTine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.\n\nKuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat\nsärkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.\n\nÄiti polvistui hänen vuoteensa viereen.\n\n»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»\nkuiskasi hän.\n\n»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»\n\nOvessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä\nTinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut\nsisälle.\n\nHän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän\nulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.\n\nKuoleva valitti äänekkäämmin.\n\n»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»\n\nAppel nukahti jälleen ja heräsi taas.\n\nUlkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen\nympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.\n\n»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti —\nitse piteli hän poikansa käsiä.\n\nKuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!\n\n»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.\n\n»Niin, Max, niin.»\n\nHe kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin\nraskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti\ntaaksepäin.\n\n»Laskekaa hänet alas.»\n\nHe asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa\npäätään ja tuntui tapailevan sanoja:\n\n»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»\n\nJa ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:\n\n»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»\n\nSuu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.\n\nRouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen\nsilmät.\n\nRouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka\nolivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti\ntunnilta.\n\nTine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; _hän_ ei tietänyt\nmitään lohdutusta.\n\nMatami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven\ntakana. _Siinä_ hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.\n\nSe oli hän — ei — hän ei tullut sisään.\n\nMatami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään,\njossa Tine jo oli, oven ääressä.\n\n»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.\n\n»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.\n\nMatami Bølling meni hänen luokseen.\n\n»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi\nhän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».\n\n»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä...\nHyvää yötä.»\n\nHän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin\naamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.\n\nMatami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille\noven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska\npiti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain\naskeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.\n\nTietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva\nvarjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää\nmitään, hän ei ymmärtänyt enää.\n\nTykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten,\nikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.\n\nVain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä,\nkuolleen poikansa luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsäherrantalossa oli hiljaista.\n\nTine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta\nmennessään talon halki.\n\nHän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän\nihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken\nolla, ajattelematta mitään.\n\nHän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.\n\nMetsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.\n\nTine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa\nmeni hän takaisin huoneeseensa.\n\nKulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi\ntahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta\najatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten\nihminen, joka on lähdössä matkalle.\n\nKohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.\n\n»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi\nkäsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta\nnoussut, niin, _minä_ olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut\nkertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt\nTinen levottomaksi.\n\nTine meni sisään isänsä luo.\n\nVanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot\noli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja\nleijonanmetsästyksestä.\n\nHän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.\n\nTine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin\nlapsenkirjaimiin.\n\n»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen\nkirjoitettu, useita rivejä.\n\nBølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:\n\n»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki\nvanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.\n\n»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi\nhän luoden katseensa matami Bøllingiin.\n\n»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.\n\n»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.\n\nSitten hän jatko jälleen lukuaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNeljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.\n\nPuolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.\n\nTungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden\nkenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain\nhävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi\nhitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa,\nistuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä\nyhä voimakkaammaksi.\n\nRaajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian\nohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.\n\nPari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat\naskeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden\nvastaukseksi.\n\nNeljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia,\nmaatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.\n\nMutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen\naivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.\n\nEräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi\naivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja\nkaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:\n\n»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidän _on_ mentävä.»\n\nJa piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.\n\n... Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen\nvieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa,\nsisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He\ntulivat huoneisiin ja poistuivat.\n\nKahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut\npalannut.\n\nHänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä\nkoululla tapahtui?\n\nTine ei ollut saapunut.\n\n»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:\n\n»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett\nkyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»\n\n»Niin kyllä», sanoi Berg.\n\n»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi\npäiväst saakka», sanoi Sofi.\n\n»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella\nniin-sanallaan...\n\nNeljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi\nSofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin\nkärsinyt.\n\n»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.\n\n»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.\n\n»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.\n\nHän nousi ja meni ulos.\n\nKului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään\nsanaa.\n\nMutta mitään ei ollut kuulunut.\n\nSilloin hän lähti.\n\nHän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.\n\nMutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli\n»paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni\nsamaa seuraa ylös portaita.\n\nTine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.\n\n»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan\nkirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on\ntäällä».\n\n»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä»,\nkertasi hän kertaamistaan.\n\n»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»\n\nTine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään\nmetsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.\n\n»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.\n\nBerg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen\nolisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:\n\n»Bølling on kuulemma niin sairas.»\n\n»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»\n\nOli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui;\nhänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.\n\n»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen\nluokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään\nmielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä,\nkun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.\n\n»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.\n\nTine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä\nsisään.\n\nBerg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa\nääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.\n\n»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»...\n\n»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään\nvanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.\n\n»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä»,\nsanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.\n\nBergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä\nsitä hetkinen.\n\n»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.\n\nBerg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli,\nolisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen,\nkorvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt\ntarttua Bøllingin käteen.\n\n»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki\nedestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain\nvirkistyksekseen... Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»\n\nMatami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen\ntäytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa\nhän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen,\njoka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin\nliikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne\nolisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.\n\n»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling\nei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa\nruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa... Mutta palanen täytyy teidän\ntoki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»\n\nBerg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.\n\n»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää\nhänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat\nkasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista...\n\n»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».\n\nTine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg\nistui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna\naterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.\n\n»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti,\nnousten innoissaan seisomaan.\n\nTine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka\ntarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.\n\n»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen\nvuoteen toiselta puolen.\n\n»Niin, Bølling, niin.»\n\n»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen\nilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat\nkirjaset...Bølling itsehän on häntä opettanut...hänhän on itse\nopettanut Tinen kirjoittamaan...ja Tinen käsiala on aina ollut oikein\nsievä... niin se on ollut... Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee\nnoita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»\n\nMatami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.\n\n»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan\nruokaa, metsäherra.»\n\nBerg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään,\nminkä vuoksi hän _tahtoi_, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine\nsöi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.\n\n»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta\näkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja\nhän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin\nviime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:\n\n»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille\nkaikille on käynyt...»\n\nMuutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin\nhe olisivat lakanneet hengittämästä.\n\nBerg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti\nriuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi\nportailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan\ntaakseen.\n\nTine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua\npöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka\nluki ääneen noita vanhoja vihkoja.\n\nTykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului\nhuutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.\n\nMelu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä\noli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.\n\nJa jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet —\npoismarssivien askeleet.\n\nMatami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.\n\n»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »_että niiden\ntäytyy mennä kuolemaan_».\n\nTine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.\n\nNyt hän oli poissa.\n\nJa hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt\npois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että\nmenen sinne. Sofi ei tee mitään.»\n\nJa hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen\nvarjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.\n\n»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.\n\n»_Tuonne_.»\n\nTine ei pysähtynyt, vain juoksi.\n\nKauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.\n\nTine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas.\n_Täällä_ hän tahtoi olla.\n\n»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen\nkintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.\n\nTine istuutui _hänen_ paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.\n\n»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi\nJeesus, nyt ne on siell...»\n\nAvoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p.\nhuhtikuuta.\n\n»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.\n\nTine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen\nkirjeen hän _tunsi_, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa\nkirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli\nsävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset —\nrouvaan kohdistuen.\n\nJa Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti\nmetsäherran pöytää vasten:\n\nBerg oli vain _ottanut_ hänet — noin vain ohimennen.\n\nHämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.\n\nTykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä.\nTalleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti\nkuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.\n\nTine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi\njotain lämmintä käsillään:\n\nAjax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.\n\nNe nuolivat hänen kättään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän\ntahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.\n\nHän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri\nnousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti\ntorin poikki, seurueenaan pari miestä.\n\nEsikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä\nmenivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.\n\nKummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.\n\n»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.\n\n»Ei, _me jäämme_. Meitä _tahdotaan_ jäämään.»\n\nUpseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä,\nvallituksia päin.\n\nPiispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän\nsanoi:\n\n»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»\n\nHetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.\n\nAurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin\nkylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.\n\nSitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois\nhautojen välitse.\n\nPiispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.\n\nSitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.\n\nTunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa\npiiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.\n\nSitten kävi äkkiä hiljaiseksi.\n\nVain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto,\npilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät\ntulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.\n\n... Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.\n\nKoulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.\n\n»Minä olen», sanoi Tine.\n\nMatami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä\nvasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö kului ja päivä valkeni.\n\nOltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että\nhyökkäys koski Dybbøliä.\n\n\n\n\nX.\n\n\n... Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta;\nniitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas\nhiljaisuudessa.\n\nJa sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.\n\nPäivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja\nseppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.\n\nMatami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin\njälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi\nmatami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa\nedessä, aivan kuin jokin sairas eläin.\n\n»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.\n\n»En, kiitos.»\n\nJälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen\nsuustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa,\nkunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei\nymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.\n\nIsä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki\nympäri sopessaan, ilman päämäärää.\n\n»Etkö tahdo mennä _sinne_!» sanoi hän.\n\n»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.\n\nJa jälleen he istuivat sopissaan.\n\nNiin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen\nluona.\n\nNyt oli pian ilta.\n\nTine meni ulos.\n\nKujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää.\nArkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä,\ntallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat\nlevottomina vierailla niityillä.\n\nTine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi\n_nähdä hänet_, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli\nkuollut.\n\nKaikki oli hiljaista.\n\nLinnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut,\noli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.\n\nKoirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat\nTineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten\neikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta\noli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.\n\nMutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä\nmajatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.\n\nKirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa\nalkoivat kellot soida.\n\nTine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa\nmakasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin;\nhän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen\neteenpäin.\n\nAlttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki\ntätä tuskin.\n\n»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.\n\nHän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat\nnuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.\n\nHän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja\nkatseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.\n\nTine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.\n\nEhkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.\n\nTine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut,\nja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut\n»hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.\n\nYht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin\npitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli\nniittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät\nTineä päin ja ulvoivat.\n\nHän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa\nnotkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.\n\nHuoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa\nliekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona.\nNainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.\n\n»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.\n\nVaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.\n\n»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.\n\nVanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun\n_siellä_ hän makasi, vuodekomerossa.\n\nTine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi\ntieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista\nmetsäherran verestä.\n\n»_Onko hän puhunut?_» kysyi Tine.\n\nVaimo itki.\n\n»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne\nkaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi\nJumala, tätä murhetta.»\n\nTine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän\ntuijotti metsäherraa kasvoihin.\n\n»Hän herää», sanoi hän.\n\nHänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi\nhänet.\n\nMutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään\nseinään.\n\n»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia\nkädestä — hän itkee — hän itkee...»\n\nHän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen\näänensä ja ynisivät hiljaa.\n\n»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.\n\nOli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää\nhaavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.\n\nTine ei liikahtanut.\n\nTunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen\nnimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.\n\nMutta metsäherra ei muistanut häntä enää.\n\nSitten hän nousi. »Jääkää», sanoi hän vaimolle. »Tahdon tuoda apua.»\n\nJa hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.\n\nYö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi\njälleen.\n\nÄiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena\nistui matami Bølling samassa paikassa.\n\n»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.\n\n»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.\n\nÄiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.\n\n»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.\n\n»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.\n\nHän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle —\nvuoteeksi Tineä varten.\n\n»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami\nBøllingiä: »minä nukun ylisillä».\n\nHän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin\nkuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän\nja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän _näki_ kaikki\nympärillään, ja tiesi, että _kaikki oli tapahtunut_.\n\nHän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin\naikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.\n\n»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi\nhänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».\n\nTine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään\nhyväilyyn.\n\n»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.\n\nKauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä\nolivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse\npitänyt niitä silmällä.\n\nHän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten\nhän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan\nulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui\nhuoneeseensa.\n\nHän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja\nlikaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan,\njossa vieraat miehet olivat maanneet.\n\nTäällä hän oli elänyt koko elämänsä.\n\nHän jäi istumaan vuoteensa kidalle, palavan kynttilän ääreen. Hän kuuli\nkuinka äiti liikehti ja jutteli itsekseen tuolla alhaalla ja viimein\npääsi levolle.\n\n»Oletko vuoteessa?» kysyi matami Bølling kuiskaten, ettei Bølling\nheräisi.\n\n»Olen!» vastasi Tine.\n\n»Hyvää yötä sitten, lapsi.»\n\n»Hyvää yötä, äiti.»\n\nKaikki kävi hiljaiseksi. Tine jäi istumaan vuoteelleen. Hän kuuli vain\nmolempien vanhusten äänekkään hengityksen talon halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän ensi harmaa sarastus lankesi huoneeseen, ja kynttilä oli miltei\npalanut loppuun, kun Tine nousi ja sammutti sen. Hän kulki hiljaa alas\nportaita ja avasi varovaisesti oven. Hän näki kievarin ja kirkon ja\nsepän asumuksen ja kääntyi viimeistä kertaa koulua päin:\n\nTuolla, ikkunaruudun takana, näkyi äidin paikka ja kulma hänen tuoliaan.\n\nHitaasti kulki hän tietä pitkin; kummun kohdalla hän kiipesi aidan yli\nmetsäherran puutarhaan, jossa puut ja pensaat ja ruusut, mattoihin\nkiedottuina, törröttivät aavemaisina hämärässä.\n\nTine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan\nhän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.\n\nAjatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään\nrukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain: _nyt_ täytyi tulla\nloppu.\n\nHän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran\ntakaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli\npitkän aikaa sisään.\n\nHän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa\nkietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.\n\nHän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja\nkukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.\n\nYht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne\näänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän\najatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin\nBerg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he\nlauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli\nkuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.\n\nKammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis\npiti kuolla — kuolla.\n\nEi, hän ei _voinut_, hänen _täytyi_ saada elää — ei voinut — tuhat\nmahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä\ntuokiossa...\n\nMutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut,\nhänen sydämensä väsynyt tuska voitti.\n\nKädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse\nsuunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.\n\n... Nyt oli lampi tyven.\n\nPäivä koitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatami Bølling oli herännyt; Bølling oli nukkunut rauhallisesti ja\nmakasi tyynesti yhä vielä.\n\nTinen luota ei myöskään kuulunut mitään. Matami Bølling lepäsi itsekin\nneljänneksen lisää, ennenkuin kopisti kepillä kattoa, herättääkseen\nTinen.\n\nMutta vastausta ei tullut.\n\nMatami Bølling nousi vuoteestaan. Tine saattoi kyllä tarvita unta.\nIhmekös se, jos hän kerrankin nukkui kylläkseen. Äiti tahtoi keittää\nkahvin ja viedä sitä Tinelle, samalla kun herättäisi tyttärensä — siten\nhän saisi juoda sen vuoteessaan.\n\nUsein ennen oli hän vienyt kahvia yliskamariin, talviaamuina, kun oli\nhyvin kylmä ja Tine mielellään makasi hiukan pitempään.\n\nMatami Bølling kulki ja puheli itsekseen, hommatessaan kaiken\nvalmiiksi. Mutta sitten heräsi Bølling, ja hänen oli ensin saatava\naamujuomansa.\n\n»Oi Herra Jumala, oi Herra Jumala — miten pökerö hän on» — matami\nBølling puhui itsekseen — »kohta häntä on ruokittava — niinkuin lasta —\nkas niin, Bølling, kas niin —»\n\nBølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään\nkiinni.\n\nVihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin\ntarjottimelle ja kulki ylisten poikki.\n\nHän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän\nhämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat\ntutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään\npäätyhuoneeseen, ulos luukusta:\n\n»Tine, Tine!»\n\nSitten hän vaikeni jälleen. Hän ajatteli: »Bølling saattaa kuulla.»\n\nHän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:\n\n»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty\nhakemassa sairaitten luo.»\n\nHän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi\noven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet\ntytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.\n\nHän sanoi yhä uudelleen:\n\n»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan\nvaltaamana hän sanoi:\n\n»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»\n\nHänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko\nrakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti\näkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.\n\n»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen\nolinpaikan.\n\nJa kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain\navuttomana, pää tutisten.\n\n»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.\n\n»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole...» Ja äkkiä alkoi matami Bølling\nitkeä.\n\n»_Missä_ hän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »_Missä_ ei?»\n\n»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi,\nsoinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:\n\n»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla\n— eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen\nillalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää\nsiellä..»\n\n»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin\nja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.\n\nMatami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa\nvilunpuistatusten keskellä.\n\n»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin,\nsiellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut\nsaada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»\n\nHän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:\n»Metsäherra, metsäherra, metsäherra...»\n\nMutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo\nsyntyi hänessä koleana ahdistuksena.\n\nHän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä\nsuoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti\nhänet aivan kuin äkillinen miekan isku.\n\n»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.\n\nMutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin,\njohon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.\n\nHän oli ymmärtänyt.\n\nNiin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki\nromahtanut.\n\nMetsäherra se oli — _hän_ se oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.\n\nHän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.\n\n_Hän_ oli ottanut hänen lapsensa.\n\nHän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi\nitsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosi\n_heidät_, sitten hän vaikeroi _Tineä_; sitten hän pyysi »rouvalta»\nanteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:\n\n»Oi Jumala, oi Jumala, _minun_ tähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä\nteki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni... hän ei ole tietänyt mitä on\ntehnyt.»\n\nHän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:\n\n»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet\nsynnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä\nrukoilen.»\n\nJa hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat,\nja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena —\nrakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat\nliinat kädessä.\n\nHän se löysi Tinen kengän ruohikosta.\n\nLars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he\nsaivat ruumiin rannalle.\n\nTinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset\npois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja\nhe nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.\n\nTinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.\n\nHe kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.\n\nSofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja\nMaren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet\nristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.\n\nTinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi\nyhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä\nei ollut tuntea.\n\nHän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.\n\n»Missä hän on?» kysyi hän.\n\nTinka ei voinut vastata.\n\nÄiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi:\n\n»Onko hän huoneessa?»\n\n»On», kuiskasi Tinka.\n\nMolemmat menivät sisään. Matami Bølling kohotti lakanaa tyttärensä\nkasvoilta.\n\n»Lapsi, lapsi», kuiskasi hän aivan hiljaa. Pienet kyynelet valuivat\npitkin hänen poskiaan, ja aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa\nkuollutta, sanoi hän, hivellen käsillään Tinen hiuksia:\n\n»_Sehän on ollut hän_.»\n\nJa äiti oli antanut kaikki anteeksi.\n\nHiljaa valittaen, sanattomasti hän itki, pää painettuna tyttären\nvuodetta vasten.\n\nSitten hän nousi, ja soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin unessa puhuen,\nhän sanoi:\n\n»Nyt hänen täytyy päästä kotiin.»\n\nHän levitti itse lakanan paareille, Larsvouti ja Anders torppari\nkantoivat Tinen kotiin, talojen taitse, yli hiljaisten maitten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoulussa oli hyvin hiljaista. Rakennuksen halki kaikui jokainen\nvasaranlyönti, kun Tinka ja Gusta salissa kiinnittivät valkeat lakanat.\n\nSofi hiipi keittiöön, jossa torpparinvaimo hommaili, aristellen\npienintäkin melua.\n\n»Kai hän saa oikeat ruumisvaatteet?» kuiskasi Sofi, aivan kuin olisi\npelännyt omaa ääntään. »Olis se nyt sentään kuoleman synti, jollei hän\nsais oikeit ruumisvaatteit.»\n\n»Tuollahan ne jo pukevat häntä», kuiskasi torpparinvaimo vastaan.\n\n»Herra Jumala, pukeeko ne», uikutti Sofi hiljaa, äänessä omituinen\nmielihyvän kaiku, keskellä surua. Hän sai kengät jalastaan, samalla kun\nBøllingin pitkäveteinen lallattelu kaikui rakennuksen halki. Hän hiipi\nsisään arkihuoneen kautta ja avasi äänettömästi salin oven.\n\nTinka ja Gusta järjestelivät, kalpeina monien lakanoiden luomassa\nomituisessa hohteessa.\n\n»Saaks ruumiin nähdä?» kuiskasi Sofi peloissaan ja arkana.\n\nTinka ja Gusta eivät vastanneet, käänsivät vain päätään valkeita\npaareja päin.\n\nSofi itki hetkisen, nostaessaan lakanan hiljaisilta kasvoilta. Sitten\nhän kiersi vuoteen ympärillä ja katseli pitkän ajan »pukemista».\n\n»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.\n\nMutta he eivät vastanneet hänelle.\n\nLuutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin\nkulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin\npeittyneenä.\n\nMatami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun\nTine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen\nnäköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin\nhänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.\n\nSofi palasi keittiöön.\n\n»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen\nkengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss\npeitteiss.»\n\nHän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:\n\n»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst\nmurheest.»\n\nTorpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä\nvaralta että matami tulisi ulos.\n\nMutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja\nsilitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin\nhän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa\nahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt\nkokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki\nlausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».\n\nUlkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat\nryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen\nja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri,\naivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja\nkuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita\nlakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien\nparvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta\nnyyhkytellen.\n\n»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin\nkoht _huutamaan_ — — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä...»\n\nNe kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla,\nnousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan\npuhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät\nhanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät\nitkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa\nseinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän\nkasvoissaan oli koko ajan sama ilme.\n\nGusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.\n\nUlkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja\nensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.\n\nTinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt\nkeittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia\n— heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.\n\n»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän\npelkäsi joka ainoaa.\n\n»Niin, niin, iso kannu on kai otettava... voi, otatteko sen... Ja\nsunnuntaikupit... niin, teettehän sen...»\n\nMatami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.\n\n»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä\nsilmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovat\n_sanoneet_?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.\n\nPapit eivät olleet puhuneet paljon. Itsemurha lukkarilassa oli sentään\nhiukan ikävä asia, ja he nauttivat kahvin, jota Tinka kanniskeli\nympäri, kaikessa hiljaisuudessa.\n\nVanha pastori Götsche sanoi Tinkalle eräässä nurkassa:\n\n»Hän kai lepää tuolla sisällä? Antakaa minun nähdä hänet.»\n\nJa hän meni sisään Tinkan kanssa. Vanha pastori katseli noita valkeita\nkasvoja.\n\n»Oi Herra Jumala», sanoi hän. »Minä laskin hänet Ehtoolliselle. Niin,\nei varpunenkaan putoa maahan meidän taivaallisen Isämme tahtomatta.»\n\nHän niisti nenäänsä ja palasi toisten luo, kädet ristissä.\n\nUlkona torilla oli paljon naisia ja sotilaita, jotka tulivat\njoukkueittain idästä päin. Sofi oli kiertomatkallaan ehtinyt kievarin\nluo, jossa hän oli lopettanut selostuksensa, ja sanoi hetken\nhiljaisuuden jälkeen:\n\n»Niin, Jumala tietäköön, minkä vuoks hän tahtoi sinne mustaan veteen.»\n\nMatami Henrichsen seisoi ovessaan joukon takana. Hän oli sen näköinen\nkuin hänellä olisi ollut suuri halu lyödä Sofia.\n\n»Niin, hän oli se viheriä puu», sanoi matami ja katseli taukoamatta\nkoulun valkeihin lakanoihin. Matami Henrichsen ei juuri hevillä etsinyt\nturvaa raamatunsanoista.\n\nUlkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli\najatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin\nsaapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta\nsitten voisi johtaa kykynsä mukaan.\n\nPortailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.\n\nRovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta\nsitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.\n\n»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien\nlähinnäseisovia... »Niin — _mielenvika_ saattaa vallata heikot. Ja\nmyöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan... tämän\nvaikean ajan», lopetti rovasti.\n\nPapit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen\nsoida.\n\nRovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki,\nniin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi\ntuijottavan molempien huoneitten halki.\n\nHänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit\nolivat ristineet kätensä.\n\nSitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa\nympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon\nneuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä,\nheiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.\n\n»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme\ntapaavat sen oikean _sävyn_», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys\nsiitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»\n\nHän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka\ntuntui kuulostavan pielukseltaan.\n\n»Sillä vielä ei meitä ole nöyryytetty», sanoi hän.\n\n»Ja jokainen jalanala tätä maata on maksava verta.»\n\nUlkona torilla oli miltei tungos. Raajarikko oli saapunut ja liikkui\nvaunuissaan, huutaen, tarjoten oluttaan joukosta joukkoon.\n\n»Mutta hän makaa kauniist», sanoi Sofi, joka nyt oli ehtinyt takaisin\nkoulunportaiden läheisyyteen: »Vait, ne on tulin.»\n\nRovasti ja kaikki papit laskeutuivat alas portaita. Heidän jäljessään\ntulivat ne kolme talonemäntää, jotka tähän asti eivät olleet\nliikahtaneet paikoiltaan.\n\nKaikki menivät kirkkotarhan halki sisälle kirkkoon. Sofi palasi\nkernaammin keittiöön: Tässä saattoi tarvita kupin kahvia — nyt taas.\n\nAurinko paistoi keittiöön, ja Sofi sai ikkunan auki.\n\n»Ehkä sitä kuulis vähän puhettakin», sanoi hän.\n\n»Rovastill on nyt niin ylösrakentava ajatusmeininki kaikiss\nruumispuheiss», lisäsi hän kuin sulkumerkkien välissä.\n\n»Ja taitaa se muutenkin tehdä hyvää ett istuu hiljaa auringoss»,\nlopetti hän.\n\nHän sai kahvia.\n\nMatami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen\nhiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.\n\nOli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin... Ja vihdoinkin hän meni\ntyttärensä luo ja lukitsi oven.\n\nTinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.\n\nKirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin\nvoimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:\n\n    Ken tietää, kosk' on lähtö mulla?\n    Näät aika on kuin virran vuo,\n    niin helposti voi hetki tulla,\n    mi matkakutsun mulle tuo.\n    Oi Luoja, aino-Pojassas'\n    suo mulle kuolo autuas.\n\nVanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti\nmiltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.\n\nMatami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana\nnopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan\nhän antaa tuon _vieraan_ laulun tulvata tyttärensä luo.\n\n    Ain' auta täällä kulkeissani\n    mua tietä synnin välttämään,\n    niin vastaan kutsun saadessani:\n    »Oon, Herra, valmis lähtemään.»\n    Oi Luoja, aino-Pojassas'\n    suo mulle kuolo autuas.\n\nNopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni\nulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.\n\n»Lise, Lise», huusi hän ja oli niin kiihdyksissä, että hänen täytyi\nistuutua vallan oven viereen: »Se on piispa, se on piispa.»\n\nLise juoksi sisään, makuuhuoneen halki, sisälle saliin, aivan\npyörryksissä.\n\n»Matami, matami», sanoi hän hengästyneenä, »se on piispa».\n\nMatami Bølling nousi hitaasti tyttärensä luota, hän ei ymmärtänyt\nmitään. Sitten hän sanoi: »Piispa», ja alkoi vapista.\n\nJalat kantoivat hänet tuskin makuuhuoneeseen Tinkan luo: Hän ei\nsaattanut tavata piispaa — hän ei saattanut tavata häntä — ei...\n\nMutta hänenhän täytyi: Se oli _piispa_.\n\nJa hänen täytyi ottaa musta myssy päähänsä...\n\nHe etsivät sen esille; mutta matami Bølling ei ollut saada sitä\npäähänsä käsiraukoillaan.\n\nSe oli piispa, piispa — _kaikki_ saapuivat siis lausumaan tuomionsa.\n\nVihdoin hän meni sisään. Piispa seisoi etuhuoneessa. Matami Bølling ei\nvoinut puhua, eikä hän uskaltanut katsoa piispaa kasvoihin.\n\n»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa\nhitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se\nlapsi parka teidän lapsi parkanne.»\n\nMatami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy\nlevisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen...\n\n»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.\n\nPiispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän\nnäin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin\ntuskaiseen hartauteen vaipuneena.\n\n»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle:\n»Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille\nanteeksi.»\n\nMatami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja\npelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman\ntuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen\nhuulensa piispan käsille:\n\n»Ja saavatko kellotkin soida?»\n\nPiispa nosti päätään.\n\n»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat\nkellonsa viimeistä kertaa.»\n\nMatami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.\n\nKirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.\nPiispa ei liikahtanut.\n\n    »Entä uhrikaritsainen?»\n    kysyi Isak huolissaan,\n    vaikka itseänsä vainen\n    oli tultu uhraamaan.\n    Oman nuoren elämän\n    tähden uhriveistä hän\n    säikkyi häntä uhkaavaista,\n    kysyi uhrikaritsaista.\n\n    Täss' on uhrikaritsainen,\n    kuuluu Jeesuksemme ään',\n    säätänyt on taivahainen\n    isä uhripäivän tään.\n    Syömmessäni vapisen\n    vuoksi hetken hirmuisen.\n    Mutta koko mailman tähden\n    verikuoloon, syytön, lähden.\n\nLaulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.\nKirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.\n\nKansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit\ntulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet\npiispan vaunut.\n\nMutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen\nkorkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään\nkaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.\n\nPiispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:\n\n»Bølling-raukkamme.»\n\nJa alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi,\nvieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:\n\n»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi — _auta meitä\nymmärtämään Sinun todistuksesi_.»\n\nHän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi\nvaunuihinsa.\n\nJoukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa\nlepäsi kuin kuollut.\n\nEräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että\npiispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.\n\nSe oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään\npiispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli\ntulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun\naikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.\n\nHän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.\n\nMutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.\n\nHänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa,\neriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa,\nnostaen sen korkealle — yli tien.\n\nMutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä\n»hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia\nkieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.\n\n\n\n"]