[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbDBM6NyaWOB3pc9K_FuSn5aiI3TJjpn9sxu3gHR138M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3324,"Aseistettu rakkaus","Sabatini, Rafael",1875,1950,"3324-sabatini-rafael-aseistettu-rakkaus","3324__Sabatini_Rafael__Aseistettu_rakkaus",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1907,1928,64755,435371,false,75046,[24,25,26,27],"Arranged marriage -- Fiction","Borgia, Cesare, 1476?-1507 -- Fiction","Italy -- History -- 1492-1559 -- Fiction","Urbino (Italy) -- Fiction",[29,30],"Adventure","Historical Novels","\"Aseistettu rakkaus\" by Rafael Sabatini is a historical novel written in the early 20th century. The story unfolds against a backdrop of intrigue and political machinations in Renaissance Italy, particularly focusing on the character Francesco del Falco, known as Aquila, who finds himself embroiled in conspiracies against the Duke of Babbiano.   At the start of the novel, a group of noblemen, including Francesco, gathers in a humble tavern, engaged in a secretive meeting. They discuss the rising threat posed by the Duke, Gian Maria Sforza, who is characterized by his reckless indulgence and negligence towards state affairs. During this meeting, it is revealed that a spy, Masuccio Torri, has been lurking nearby, causing tension and fear of betrayal among the conspirators. Recognizing the urgency of their situation, the nobles contemplate joining forces to overthrow the Duke, with Aquila being a pivotal figure in this plot, leading them into a spiral of adventure and danger. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kupiainen, Alpo",279,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu renessanssiajan Italiaan ja Cesare Borgian valtakauteen. Tarina seuraa juonittelujen, järjestettyjen avioliittojen ja poliittisten jännitteiden värittämää elämää Urbinon herttuakunnassa.","Rafael Sabatinin 'Aseistettu rakkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3324. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ASEISTETTU RAKKAUS\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Vox populi\n    II. Vuoristopolulla\n   III. Säkkinen kauhtana ja kirjava asu\n    IV. Monna Valentina\n     V. Gian Maria\n    VI. Lemmenkaihoinen herttua\n   VII. Juonitteleva Gonzaga\n  VIII. Kehnojen viinien keskellä\n    IX. \"Tratta di corde\"\n     X. Aasin kiljuntaa\n    XI. Vaeltavat ritarit\n   XII. Narrin uteliaisuus\n  XIII. Gian Maria vannoo valan\n   XIV. Fortemani juo vettä\n    XV. Francescon armahtavaisuus\n   XVI. Gonzaga riisuu naamarinsa\n  XVII. Vihollinen\n XVIII. Kavallus\n   XIX. Salahanke ja vastajuoni\n    XX. Rakastuneet\n   XXI. Katuva syntinen\n  XXII. Paljastus\n XXIII. Aseistustornissa\n  XXIV. Keskeytynyt jumalanpalvelus\n   XXV. Roccaleonen antautuminen\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nVox populi\n\n\nLaaksosta kohosi iltatuulahduksen siipien kannattamana angelus-kellojen\nhiljainen ääni, ja laaksoa reunustavalla töyräällä seisoi vuohipaimenen\nmajassa kuusi miestä pää paljastettuna ja kumarassa, noudattaen sen\nkehoitusta iltarukoukseen. Nokisesta laipiosta riippui pronssinen,\nkolmisakarainen lamppu, joka suitsutti enemmän savua kuin liekkiä,\nlevittäen pimenevään hökkeliin kehnoa valoa ja vieläkin kehnompaa\nhajua. Mutta se riitti ainakin paljastamaan seurueen pukimien ja\nkoristusten upeuden, joka ympäröivään likaisuuteen verrattuna oli\nsitäkin silmäänpistävämpi.\n\nKun Ave Marian viimeinen sointu häipyi tuuleen, joka valittavasti\nsuhisi rinteen saksankuusissa, tekivät miehet hartaasti ristinmerkin,\npanivat hatun verkkaisesti jälleen päähänsä ja silmäilivät toisiaan\nkysyvästi. Mutta ennenkuin kukaan heistä ehti lausua ääneen kaikkien\nmielessä pyörivää kysymystä, kumahti kolkutus oven lahonneille\nlankuille.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti iäkäs Fabrizio da Lodi huojennuksen värittämällä\näänellä, samalla kun komeannäköinen, hilpeänväriseen asuun puettu\nnuorempi mies, totellen Fabrizion katsahdusta, meni ovelle ja aukaisi\nsen.\n\nKynnyksen ylitse astui kookas hahmo, jonka päässä oli leveä, sulaton\nhattu ja joka sisälle tultuaan päästi auki yltänsä olevan vaipan, niin\nettä sen alla oleva hyvin yksinkertainen puku tuli näkyviin. Nahkainen\nrintahaarniska oli vyötäisiltä kiinnitetty taotulla teräsvyöllä,\njosta vasemmalla kupeella riippui pitkä, kaarevilla, teräksisillä\nkädensuojustimilla varustettu miekka, kun taas hänen oikean lonkkansa\ntakaa pilkisti näkyviin tukevan pistojalaisen tikarin kahva. Hänen\npunaisesta verasta valmistettujen housujensa lahkeet katosivat\nparkitsemattomasta nahasta tehtyihin, edestä pauloitettuihin ja polvien\nkohdalta alaspäin käännettyihin saappaisiin, joten hän yleiseltä\nulkonäöltään täydellisesti oli rauhan ajan oloissa elävä palkkasoturi,\nmistä huolimatta kuusi ylimystämme tässä omituisten vastakohtien\npaikassa taaskin paljastivat päänsä ja jäivät seisomaan kunnioittavan\nja tarkkaavaisen näköisinä.\n\nHän seisahtui hetkiseksi heittääkseen yltänsä vaipan, jonka hänet\nsisälle päästänyt nuori mies riensi ottamaan häneltä niin kerkeästi\nkuin olisi syntynyt palvelijaksi. Sitten hän otti hatun päästänsä,\njättäen sen riippumaan hartioilleen; tällöin tulivat näkyviin vielä\nnuorekkaat, harvinaisen voimakkaat ja jalot kasvonpiirteet ja sysimusta\ntukka, joka oli koottu leveään, kultalangasta kudottuun verkkoon —\nhänen asunsa ainoaan kappaleeseen, joka olisi saattanut vihjata hänen\nasemansa olevan korkeamman kuin ensi silmäyksellä oli näyttänyt.\n\nHän astui ripeästi karkeatekoisen, rasvatahraisen pöydän ääreen,\njonka ympärillä seurue seisoi, ja hänen mustien silmiensä katse lipui\nnopeasti pitkin hänen edessään olevia kasvoja.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi hän vihdoin, \"olen täällä. Hevoseni rampaantui\npuolen penikulman päässä Sant’ Angelon tuolla puolen, ja minun oli\npakko tulla loppumatka jalkaisin.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on varmaankin väsynyt\", pahoitteli Fabrizio,\nosoittaen altista huolekkuutta, joka aina on mahtavien käskettävissä.\n\"Malja Puglia-viiniä, teidän ylhäisyytenne. Fanfulla\", lausui hän\novenavaajana toimineelle nuorelle ylimykselle. Mutta vastatullut\nkeskeytti hänen lauseensa ja syrjäytti asian eleellä.\n\n\"Olkoon se toistaiseksi! Aika on täpärämmällä kuin aavistattekaan.\nJollen olisi tullut tällä tavoin, jalot herrat, olisin varsin hyvin\nsaattanut jäädä tyyten saapumatta.\"\n\n\"Mitä?\" äännähti joku, tuoden julki kaikkien mielessä heränneen\nkummastuksen, samalla kun kaikkien kasvoista kuvastui jonkun verran\ntyrmistystä. \"Onko meidät kavallettu?\"\n\n\"Jos teillä on syytä pelätä kavallusta, saattaa asianlaita varsin\nhyvin niin olla, hyvät ystävät. Kun tulin Metauron sillan ylitse\nja käännyin tänne tuovalle polulle, osui silmääni tulipunainen\nvälähdys tien varrella kasvavasta tiheästä pensaikosta. Se punainen\nvälähdys oli laskevan auringon säteiden heijastusta piilossa olevan\ntähyilijän teräskypärästä. Polku vei minut likemmäksi häntä, ja hattuni\nsijoitettuna niin, että se parhaiten salaisi kasvoni, olin pelkkänä\nsilmänä. Ja sivuuttaessani sen kohdan, jossa urkkija oli väijymässä,\nerotin lehvien lomitse, jotka olisivat piilottaneet hänet, jollei\npäivän säde olisi osunut hänen kypäriinsä, Masuccio Torrin häijyt\nkasvot.\" Kuulijat liikahtivat, ja heidän tyrmistyksensä paheni, samalla\nkun yhden tai kahden kasvojen väri muuttui. \"Ketä hän odotti? Sen\nkysymyksen lausuin itsekseni, ja vastaukseksi sain, että hän odotti\nminua. Jos olin oikeassa, täytyi hänen myöskin tietää, kuinka kaukaa\nolin tullut, joten hän ei olisi otaksunut näkevänsä minua jalkaisin\neikä ehkä liioin tällaisessa asussa. Ja niinpä hän, kiitos siitä\nkaikelle tälle sekä hatulle ja vaipalle, johon tarkasti verhouduin, hän\nsalli minun mennä ohitse häiritsemättä.\"\n\n\"Kautta pyhän neitsyen\", kivahti Fabrizio tulisesti, \"olen valmis\nvannomaan, että johtopäätelmänne olivat väärät. Meitä kuutta\nlukuunottamatta ei koko Italiassa yksikään ihminen ole tietänyt, että\nteidän piti kohdata meidät täällä, ja käsi evankeliumeilla voisin\nvannoa, ettei kukaan meistä ole hiiskunut siitä mitään.\"\n\nHän katsahti kumppaneihinsa, ikäänkuin kehoittaen heitä vakuuttamaan\nhänen sanansa tosiksi, eivätkä toiset vitkastelleet vahvistaessaan\nhänen valaansa, käyttäen yhtä kiivaita sanontatapoja kuin hän itsekin,\nkunnes tulokas käden liikkeellä saattoi heidät vaikenemaan.\n\n\"Enkä minä ole siitä mitään hiiskunut\", vakuutti hän, \"sillä pidin\narvossa ohjeitanne, herra Fabrizio. Mutta sittenkin — mitä tekemistä\nMasucciolla oli siellä, piileskelemässä varkaan tavoin tiepuolessa?\nHyvät herrat\", jatkoi hän hieman muuttuneeseen sävyyn, \"en tiedä,\nmitä varten olette kutsuneet minua tänne, mutta jos mielessänne on\nvaltiopetoksellisia suunnitelmia, kehoitan hartaasti teitä olemaan\nvaruillanne! Herttualla on niistä tietoja tai ainakin epäluuloja.\nJollei se urkkija ollut sijoitettu väijymään minua, niin sitten hänet\ntietysti oli pantu väijymään kaikkia, jotta hän voisi heti paikalla\nilmoittaa isännälleen keitä tässä kokouksessa oli.\"\n\nFabrizio kohautti olkapäitään halveksivan välinpitämättömästi, ja sen\ntunteen puki sanoiksi hänen vieruskumppaninsa Ferrabraccio.\n\n\"Saakoon hän vain siitä tiedon!\" ärähti viimemainittu tuiman hymyn\nväikkyessä hänen ankarilla kasvoillaan. \"Sen tiedon hän saa liian\nmyöhään.\"\n\nVastatullut oikaisi päätänsä taaksepäin, ja hänen tummissa, syvissä,\nkäskevissä silmissään välkkyi puolittain ihmetystä, puolittain\noivallusta kuvaava ilme. Hän henkäisi syvään.\n\n\"Näyttää siltä, hyvät herrat, että olin oikeassa\", virkkoi hän\ntuikeahkosti, \"ja että tosiaankin haudotte valtiopetosta\".\n\n\"Kreivi Aquila\", vastasi Fabrizio, \"suunnittelemme petosta miestä\nkohtaan voidaksemme olla uskollisia ja rehellisiä valtiota kohtaan\".\n\n\"Mitä valtiota?\" ärähti kreivi Aquila ylenkatseellisesti.\n\n\"Babbianon herttuakuntaa\", kuului vastaus.\n\n\"Mielitte olla petollisia herttuata kohtaan voidaksenne olla uskollisia\nherttuakuntaa kohtaan?\" kertasi kreivi halveksumisen soinnahtaessa\nyhä voimakkaampana hänen äänestään. \"Hyvät herrat, sitä ongelmaa en\nluulottelekaan pystyväni selvittämään.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet silmäilivät toisiaan, ja\nheidän katseensa olivat melkein nolattujen näköisiä. He eivät olleet\nodottaneet häneltä sellaista sävyä ja aprikoivat nyt mielessään,\noliko heidän viisasta mennä pitemmälle, kysellen sitä toisiltaan\nsilmäyksillä. Vihdoin Fabrizio da Lodi päästi puolinaisen huokauksen ja\nkääntyi uudelleen kreivi Aquilan puoleen.\n\n\"Herra kreivi\", alkoi hän tyynellä, vaikuttavalla äänellä, \"olen vanha\nmies; nimeni ja se suku, jonka vesa olen, ovat molemmat kunnialliset.\nTe ette voi pitää minua kyllin halpana luullaksenne minun vanhoilla\npäivilläni tekevän mitään sellaista, mikä tahraisi niiden kummankaan\npuhdasta mainetta. Maankavaltaja, hyvä herra, on kaamea nimitys, eikä\nse luullakseni sopisi kenellekään huonommin kuin minulle ja kaikille\nnäille kumppaneilleni. Suotteko siis minulle sen kunnian, että\nkuuntelette esitykseni loppuun, teidän ylhäisyytenne; ja kuultuanne\nsanottavamme, olkaa tuomarimme! Niin, enemmän kuin tuomiota me teiltä\npyydämme, herra kreivi. Pyydämme teiltä ohjausta, jotta voisimme\npelastaa maamme sitä uhkaavasta tuhosta, ja lupaamme, ettemme ryhdy\nmihinkään, mitä te ette hyväksy — se on, mihin te ette meitä kehoita.\"\n\nIäkkään ylimyksen puhuessa oli häntä silmäilevän Francesco del Falcon,\nAquilan kreivin, katse, joka siihen saakka oli ollut ylenkatseellinen,\nmuuttunut, ja nyt siitä kuvastui lievää kummastusta ja tiedustusta. Hän\ntaivutti hieman päätänsä myöntymyksen merkiksi.\n\n\"Pyydän teitä puhumaan.\" Muuta hän ei virkkanut, ja Fabrizio olisi\nheti jatkanut, jollei Ferrabraccio olisi sekaantunut keskusteluun,\nvaatien kreiviä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän antaisi heitä\nilmi, jos hän ei hyväksyisi niitä ehdotuksia, jotka he aikoivat\ntehdä. Hänen luvattuaan ja seurueen istuuduttua majassa tarjona\noleville karkeatekoisille tuoleille kävi Fabrizio jälleen suorittamaan\npuhemiehentehtäväänsä ja esitti sen asian, jonka tähden hän oli\nkutsunut kreivin heidän joukkoonsa.\n\nLyhyessä alkulauseessa hän kosketteli Gian Maria Sforzan luonnetta,\nBabbianon hallitsevan herttuan, jonka oli valtaistuimelle nostanut\nhänen mahtava setänsä Lodovico Sforza, Milanon valtias. Hän\ntoi esille tämän miehen hillittömän tuhlaavaisuuden, jatkuvan\nnautiskelun, välinpitämättömyyden valtiollisista asioista ja näkyvän\nvastahakoisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka hänen korkea asemansa\nlaski hänen hartioilleen. Kaikkea tätä Fabrizio kosketteli mitä\nkiitettävimmän hienotunteisesti ja varovasti, kuten piti siihen nähden,\nettä Francesco del Falco, jolle hän puhui, oli herttuan oma serkku.\n\n\"Sikäli, teidän ylhäisyytenne\", jatkoi hän, \"te ette voi olla\ntietämätön siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka vallitsee korkean\nserkkunne alamaisten keskuudessa. Jos vuosi sitten selvitetty\nBacolinon salaliitto olisi onnistunut, olisi se syössyt meidät\nFirenzen käsiin. Se meni myttyyn, mutta toinen sellainen ei kenties\nenää raukeakaan tyhjiin. Lisääntyvä nurjamielisyys hänen korkeuttansa\nkohtaan saattaa kerätä enemmän kannattajia uudelle salaliitolle, ja\nvaltiollinen riippumattomuutemme olisi mennyttä. Ja meitä uhkaamassa\non juuri sellaisen tuhon vaara. Eikä se johdu ainoastaan meikäläisten\nkapinahengestä, vaan myöskin vieraista aseellisista voimista. Nämä\nvieraat voimat ovat Caesar Borgian. Hänen valta-alueensa levenee\nkuin ruttotauti yli Italian, jonka hän on uhannut ahmia kuin\nartisokan-lehden toisensa jälkeen. Hänen ahnaat silmänsä ovat jo\nsuunnatut meihin, ja millä voimalla me — ihan valmistumattomina —\npystyisimme menestyksellisesti vastustamaan Valentinoisin herttuan\nrusentavaa mahtia? Kaiken tämän hänen korkeutensa käsittää, sillä\nolemme selvittäneet sitä hänelle enemmän kuin kylliksi, samoin kuin\nmyöskin olemme osoittaneet hänelle parannuskeinot. Hän näyttää\nkuitenkin olevan yhtä välinpitämätön vaarastaan kuin pelastuksestaanko.\nHän tuhlaa aikansa hurjissa juomingeissa ja mässäyksissä,\ntanssiaisissa, haukkametsästyksillä ja häpeällisessä kisailussa, ja jos\nrohkenemme lausua varoittavan sanan, saamme vastaukseksi ainoastaan\nuhkauksia ja kirouksia.\"\n\nDa Lodi keskeytti puheensa ikäänkuin olisi havainnut esiintymisensä\nkäyvän liian kiihkeäksi. Mutta sitä eivät ainakaan hänen kumppaninsa\nensinkään huomanneet, sillä puhemiehensä ollessa vaiti he jupisivat\näkäisesti hänen sanojensa vahvistukseksi. Francesco rypisti otsaansa ja\nhuoahti.\n\n\"Olen — ikävä kyllä — perin hyvin selvillä tästä vaarasta, josta\npuhutte. Mutta — mitä te odotatte _minulta?_ Miksi esittää minulle\nvalituksia? Minä en ole valtiomies.\"\n\n\"Tässä ei tarvita valtiomiestä, teidän ylhäisyytenne. Soturi Babbiano\nkaipaa, sotaista henkeä järjestämään armeijaa sitä maahantehtävää\nhyökkäystä vastaan, jonka täytyy tulla — joka on jo tulossa. Lyhyesti\nsanoen, herra kreivi, tarvitsemme sellaista soturia kuin te olette.\nOnko koko Italiassa ainoatakaan miestä — niin, ainoatakaan naista\ntai yhtäkään lasta — joka ei ole kuullut Aquilan kreivin urotöistä?\nRitarilliset tekonne Pisan ja Firenzen välisessä sodassa, taistelunne\nja päällikkötaitonne venetsialaisten palveluksessa kelpaavat\neepillisten runoelmien aiheiksi.\"\n\n\"Herra Fabrizio!\" sopersi Paolo, koettaen hillitä kaunopuheista\npuhekumppaniaan, samalla kun lievä puna hiipi hänen paahtuneille\nposkilleen. Mutta mistään piittaamatta Lodi pitkitti:\n\n\"Ja tekö, herra kreivi, joka olette käyttäytynyt niin uljaasti\n_condottierona_ muukalaisten palveluksessa, empisitte käyttää taitoanne\nja kuntoanne oman kotimaanne vihollisia vastaan? Ei niin, teidän\nylhäisyytenne. Me tunnemme Francesco del Falcon isänmaallisen sielun ja\nluotamme siihen.\"\n\n\"Ja siinä teette oikein\", vastasi kreivi lujasti. \"Kun aika tulee,\ntapaatte minut valmiina. Mutta siihen saakka, ja kun puheena ovat\nne valmistelut, joihin tulee ryhtyä — minkä tähden ette puhu hänen\nkorkeudelleen, kuten puhutte minulle?\"\n\nLodin jaloille kasvoille levisi murheellinen hymy, kun taas\nFerrabraccio purskahti suoraan nauramaan kylmän halveksivasti ja\ntokaisi luonteenomaiseen, sievistelemättömään tapaansa:\n\n\"Pitääkö meidän puhua hänelle ritarillisista teoista, kunnosta ja\nurheudesta? Yhtä hyvinhän voisi uskoa Roderigo Borgian suorittamaan\nhänen pyhyytensä hengellisiä tehtäviä; yhtä edullista olisi pirskoittaa\nsuitsutusta tunkiokasalle. Kaiken sen, mitä olemme voineet Gian\nMarialle puhua, olemme puhuneet, ja koska olisi ollut turhaa vedota\nhäneen samalla tavoin kuin olemme vedonneet teihin, olemme osoittaneet\nhänelle vielä toisen keinon, jolla Babbiano voitaisiin pelastaa ja\nValentinon hyökkäys torjua.\"\n\n\"Ahaa! Entä mikä on se toinen keino?\" tiedusti kreivi katseensa\nkääntyessä takaisin Fabrizioon.\n\n\"Liitto Urbinon suvun kanssa\", vastasi Lodi. \"Guidobaldolla on kaksi\nveljentytärtä. Olemme ottaneet selkoa hänen ajatuskannastaan ja saaneet\ntietää hänen olevan suopean ehdottamamme tapaista avioliittoa kohtaan.\nJouduttuamme sillä tavoin Montefeltron suvun liittolaiseksi me emme\nsaisi apua ainoastaan Guidobaldolta, vaan myöskin Bolognan. Perugian,\nCamerinon ja joidenkuiden pienempien valtioiden hallitsijoilta, joiden\nkohtalo on jo ennestään liitetty Urbinon kohtaloon. Siten esittäisimme\nCaesar Borgialle niin voimakkaan yhtymän, ettei hän uskaltaisi tuoda\nainoatakaan peitsimiestä alueellemme.\"\n\n\"Olen kuullut jonkun verran siitä puhuttavan\", virkkoi Paolo. \"Se\nolisi tosiaankin ollut viisas toimenpide. Vahinko, että neuvottelut\nraukesivat tyhjään!\"\n\n\"Mutta minkätähden ne raukesivat? Saatanan ruumis! minkä tähden?\"\nkarjui kuumaverinen Ferrabraccio, samalla täräyttäen valtavalla\nnyrkillään pöytään iskun, joka oli vähällä rikkoa sen säpäleiksi.\n\"Sen tähden, että Gian Maria ei ollut avioliittotuulella. Hänelle\nehdottamamme tyttö oli kaunis kuin enkeli: mutta hän ei suostunut edes\nkatsomaan sinne päinkään. Babbianossa oli nainen, joka —\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", ehätti Fabrizio keskeyttämään, peläten toisen\nehkä menevän liian pitkälle, \"asia on, kuten Ferrabraccio sanoi. Hänen\nkorkeutensa ei halunnut mennä avioliittoon. Ja juuri senvuoksi olemme\npyytäneet teitä tulemaan tänne kohtaamaan meitä tänä iltana. Hänen\nkorkeutensa ei välitä tehdä mitään pelastaakseen herttuakunnan, ja\nniinpä me käännymme teidän puoleenne. Kansa on puolellamme; Babbianon\nkaikilla kaduilla puhutaan peittelemättä, että te olisitte se herttua,\njonka kansa tahtoisi hallitsevan itseään ja puolustavan kotejaan.\nKansan pyhässä nimessä siis\", lopetti vanhus, nousten pystyyn äänensä\nväristessä mielenliikutuksesta, \"ja kansan äänellä, jonka puhetorvia me\nvain olemme, me nyt tarjoamme teille Babbianon kruunua. Lähtekää meidän\nkanssamme tänä iltana, herra kreivi, ja huomenna ratsastamme Babbianoon\nvain kaksikymmentä keihäsmiestä saattajinamme julistamaan teidät\nherttuaksi. Eikä teidän tarvitse pelätä vähäisintäkään vastarintaa.\nYksi ainoa mies Babbianossa — sama Masuccio, jonka kerroitte nähneenne\ntänä iltana — on pysynyt uskollisena Gian Marialle; hän on uskollinen,\nkoska hänelle ja hänen kintereillään oleville viidellekymmenelle\nsveitsiläiselle palkkasoturille maksetaan siitä palkka. Ylös, herra\nkreivi! Sallikaa oman järkenne ratkaista, tarvitseeko rehellisen\nmiehen epäröidä ottaessaan pois kruunun sellaiselta ruhtinaalta, jonka\nvaltaistuimella ei ole muita puolustajia kuin viidenkymmenen palkatun,\nmuukalaisen keihäsmiehen suoma suoja.\"\n\nTätä kiihkeätä puhetta seurasi hiljaisuus. Lodi jäi seisomaan; muut\nistuivat katseet innokkaasti tähdättyinä kreiviin ja korvat valppaina,\nhartaasti odottaen hänen vastaustaan. Niin he olivat lyhyen tuokion,\nAquila itse niin hiljaa, että hän tuskin näytti hengittävän.\n\nIstuessaan hän puristi tuolinsa käsinojia, hänen päänsä oli painunut\nkumaraan, niin että leuka kosketti rintaa, ja rypistys synkisti\nhänen korkeata otsaansa. Ja toisten varrotessa hänen vastaustaan,\nriehui ankara taistelu hänen sielussaan. Valta, joka niin äkkiä, niin\nodottamatta oli sysätty hänen ulottuviinsa, jota tarjottiin hänelle,\njos hän vain avaisi kätensä siihen tarttuakseen, huikaisi häntä pienen\nhetkisen aikana. Ikäänkuin salaman valaistuksessa hän näki itsensä\nBabbianon hallitsijana. Hän näki ylvään sarjan sankaritekoja, jotka\npanisivat hänen ja Babbianon nimen kajahtelemaan kautta koko Italian.\nNykyisestä huomaamattomasta asemasta kohottaisivat hänen isänmaan\nrakkautensa ja sotapäällikkötaitonsa sen Italian suurvaltojen joukkoon\n— Firenzen, Venetsian ja Milanon kilpailijaksi. Hänen silmissään\nväikkyivät aluelaajennukset ja naapurivaltiaat, joista tulisi hänen\nvaltansa vasalleja. Hän näki itsensä tempaamassa Romagnaa penikulman\ntoisensa jälkeen pois katalan Borgian yliherruudesta, vainoten Borgiaa\nkuolemaan saakka, kuten hänen oli tapana metsästää karjuja Commachion\nrämeikössä, tai ahdistaen hänet itse Vatikaaniin etsimään suojaa isänsä\nporttien sisäpuolelta — viimeiselle maakaistaleelle, jonka hän jättäisi\nBorgian vallittavaksi. Hän näki mahtavat tasavallat liehittelemässä\nBabbianoa ja kunnioittavasti pyytämässä sitä liittolaisekseen\nkyetäkseen vastustamaan ranskalaisten ja espanjalaisten hyökkäyksiä.\n\nKaiken tämän hän näki nopeasti häipyvissä haaveissaan, ja kiusaus\nkouraisi hänen sotaista henkeään teräksisellä otteella. Mutta\nsitten kohosi hänen silmiensä eteen toinen kuva. Mitä hän tekisi\nrauhan aikoina? Hänen sielunsa riutui palatseissa. Hän oli syntynyt\noleskelemaan leirissä eikä hovien tympeässä ilmassa. Mitä pitäisi\nhänen antaa hänelle tarjotun vallan vastapainoksi? Ihana vapautensa.\nTulla alamaistensa herraksi monissa suhteissa ollakseen vielä\nuseammissa heidän orjansa. Nimellisesti hallita, mutta asiallisesti\nolla hallittavana, kunnes jonakin yönä, jollei hän menettelisi\nhallitsijainsa tahdon mukaan, pidettäisiin uusi tällainen kokous,\njonka osanottajat punoisivat salajuonia syöstäkseen hänet vallasta ja\nkohottaakseen jonkun toisen hänen paikalleen, kuten hänelle tarjottiin\nGian Marian istuinta. Lopuksi hän ajatteli sitä miestä, jonka valtaa\nhäntä kehoitettiin anastamaan. Hänen oma serkkunsa, hänen isänsä\nsisarenpoika, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänen omissaankin.\n\nVihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi noita huolestuneita kasvoja,\njoille lepattava valo loi jyrkkiä varjoja. Hänen tuikean suunsa\npielissä väikkyi sekunnin ajan kalpea hymyn häive.\n\n\"Kiitän teitä, hyvät herrat, minulle osoittamastanne kunniasta\",\nvastasi hän verkkaisesti, \"jonka arvoinen, pelkään, en suinkaan ole\".\n\nPonnekkaana kuorona virisivät heidän äänensä väittämään häntä vastaan.\n\n\"No, jota ainakaan en voi ottaa vastaan.\"\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus, ja salaliittolaisten kasvot, joiden ilme\noli ollut innokas, muuttuivat alakuloisiksi, melkein nyrpeiksi.\n\n\"Mutta minkä tähden, herra kreivi?\" huudahti iäkäs Fabrizio vihdoin\nkädet ojennettuina kreiviä kohti ja äänen väristessä kiihkosta.\n\"_Santissima Vergine!_ Minkä tähden?\"\n\n\"Sentähden, että — mainitakseni ainoastaan yhden syyn monista...\nse mies, jonka kukistajaksi ja seuraajaksi minua pyydätte, on\nveriheimolaiseni.\" Ja jollei hänen sävynsä olisi ollut tyyni, olisivat\nhe saattaneet luulla hänen moittivan heitä.\n\n\"Olin arvellut\", rohkeni hilpeäasuinen Fanfulla totisena huomauttaa,\n\"että teidän ylhäisyytenne kaltaisessa miehessä isänmaan etu ja rakkaus\nBabbianoa kohtaan painaisivat vieläkin enemmän kuin verisiteet\".\n\n\"Ja arvelunne oli oikea, Fanfulla. Enkö sanonut, että mainitsemani\nsyy oli vain yksi monista. Selittäkäähän, hyvät herrat, millä\nperusteilla luulette minun hallitsevan teitä viisaasti ja hyvin?\nBabbianoa nyt uhkaavassa vaikeassa tilanteessa se sattunee\ntarvitsemaan sotapäällikköä hallitsijakseen. Mutta älkää salliko sen\njohtaa itseänne harhaan, sillä valtiomme vaiheissa saattaa tulla\nsellainen aika, jona sellainen mies saattaisi olla yhtä sopimaton\nkäyttelemään hallitusvaltaa kuin nykyinen herttua on tänä aikana.\nEntä sitten? Mainio harhaileva ritari on kelvoton hovimies ja huono\npoliitikko. Ja lopuksi, hyvät ystävät ‒ koska teidän täytyy tietää\nkaikki, mitä sydämessäni on ‒ on vielä se seikka, että rakastan\nitseäni vähän. Rakastan vapauttani liian paljon, eikä minua lainkaan\nhuvita tukahtua hovien tuoksutetussa ilmakehässä. Kuten näette, olen\nteille avomielinen. Nautin siitä, että saan harhailla maailmassa\nhaarniska hartioillani vapaana kuin taivaan autuas tuuli. Pitäisikö\nherttuankruunun ja purppuravaipan —\" Hän katkaisi jyrkästi lauseensa\nja naurahti: \"Kas siinä, hyvät ystävät! Nyt saitte perusteita ja\nliiaksikin. Vielä kerran kiitän teitä ja valitan sitä, ettei minusta,\nkun olen tällainen, kenties tulisi sellaista kuin te haluaisitte minun\nolevan.\"\n\nHän vaipui takaisin tuoliinsa, silmäillen heitä katse hyvin kaihoisena,\nja sekunnin kestäneen äänettömyyden jälkeen da Lodin ääni, vavahdellen\nliikuttavasta innosta, rukoili häntä vielä kerran miettimään\npäätöstään. Vanhus olisi alkanut esittää uusia näkökohtia, mutta Aquila\nkatkaisi hänen puheensa lyhyeen.\n\n\"Olen punninnut sitä jo niin hyvin, herra Fabrizio\", vastasi hän\npäättävästi, \"ettei minua voi enää mikään horjuttaa. Mutta seuraavan\nlupauksen teille annan, hyvät herrat. Ratsastan kanssanne Babbianoon\nja yritän puhua järkeä serkulleni. Teen vielä enemmänkin: pyydän häntä\nottamaan minut ylipäällikökseen, ja jos hän suo minulle sen toimen,\njärjestän uudelleen sotavoimamme ja solmin naapureittemme kanssa\nsellaisia liittoja, jotka ainakin jossakin määrin takaavat valtiomme\nturvallisuuden.\"\n\nVielä he koettivat suostutella häntä, mutta hän pysyi lujana heidän\nponnistuksiaan vastaan, kunnes da Lodi vihdoin surullisen näköisenä\nkiitti häntä siitä, että hän oli luvannut koettaa vaikuttaa Gian\nMariaan.\n\n\"Siitä ainakin kiitämme teidän ylhäisyyttänne ja käytämme kaikkea\nsitä valtaa, joka meillä vielä on Babbianossa, siihen suuntaan, että\nylipäällikön korkea toimi annettaisiin teille. Mieluummin olisimme\nnähneet teidän kunniakkaasti täyttävän vieläkin korkeamman paikan, ja\njos tuonnempana arvelisitte —\"\n\n\"Hylätkää sellaiset toiveenne!\" keskeytti kreivi, pudistaen päätänsä\njuhlallisesti. Ja ennenkuin sitten ehdittiin hiiskua mitään, ponnahti\nnuori Fanfulla degli Arcipreti äkkiä seisoalleen otsa rypyssä ja\nhuolestuksen ilmeen levitessä hänen kauniille kasvoilleen. Sekunnin\najan hän seisoi sillä tavoin; sitten hän meni ripeästi ovelle, avasi\nsen ja jäi seisomaan kuunnellen, kokoontuneen seurueen siunaillessa\nhäntä kummastuneesti. Mutta hänen kääntyessään päästämäänsä\nvaroitushuudahdusta ei tarvittu selittämään hänen omituista\nkäyttäytymistään. Hetkisen kestäneen pingoittuneen hiljaisuuden aikana,\njoka oli seurannut hänen äkkiä avattuaan oven, he olivat erottaneet\nulkoa marssiaskelten etäistä töminää.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nVuoristopolulla\n\n\n\"Sotaväkeä, hyvät herrat!\" oli Fanfulla huudahtanut. \"Meidät on\nkavallettu!\"\n\nHe silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui\ntuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut.\n\nSitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin,\nkatsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: \"Masuccio Torri.\"\n\n\"Niin\", säesti Lodi katkerasti. \"Kunpa olisimme ottaneet varteen\nvaroituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen\nviisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen\nvalmis vannomaan töminästä päätellen\", vakuutti Ferrabraccio. \"Ja meitä\nainoastaan kuusi, ilman haarniskoja.\"\n\n\"Seitsemän\", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja\nhellitti tupessa olevaa miekkaansa.\n\n\"Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!\" esteli Lodi, laskien kätensä\nkreivin käsivarrelle. \"Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa\ntoivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu\nvaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt\nja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia\njuonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin\nvannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen\nkorkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos\nte vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä,\njoista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte\npyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat\npyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä.\"\n\nVanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen\nkasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi\ntoisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti\nselviydytty.\n\n\"Missä ovat ratsunne?\" tiedusti hän.\n\n\"Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä\njyrkännettä alas?\"\n\n\"Minä esimerkiksi uskallan\", vastasi nuori mies varmasti, \"ja samoin\nuskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan\ntaittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon\nkallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen.\"\n\n\"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!\" kajautti Ferrabraccio.\n\"Ratsaille, hyvät herrat!\"\n\n\"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat\", esteli Fanfulla.\n\"Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä.\"\n\n\"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan\", tokaisi\nFerrabraccio hilpeästi. \"He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän\nylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat\nolla likellä.\"\n\n\"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän\", huomautti\njoku.\n\n\"Minulla ei ole ratsua\", virkkoi Francesco. \"Minä seuraan teitä\njalkaisin.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen\nkomentovallan käsiinsä. \"Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te,\nda Lodi, olette liian vanha tähän, työhön.\"\n\n\"Liian vanhako?\" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa,\njoka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen\nsilmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan\nlausuttiin tällainen halventava vihjaus. \"Jos aika olisi toisenlainen,\nFerrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka\npaljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —\" Hän vaikeni.\nHänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa\novella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. \"Olette oikeassa,\nFerrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa\nte ratsuni ja lähtekää!\"\n\n\"Entä te?\" kysyi kreivi huolestuneena.\n\n\"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne\nnoiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän\npäähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He\nehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne\nheidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!\"\n\nHe tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti\nsekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen\nkiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki\nolivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta\noli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä\ntuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle,\njota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla\nvuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen\nepätoivoiseksi.\n\nVäittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio\nsijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut\nneljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle\nheidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä\nsaattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa\nvalossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen\nsekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin\nsadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan,\noikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin,\ntyöntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään\nhimmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen\nFerrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen\nlähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen.\n\n\"Jos niin teemme\", huomautti hän, \"joudumme heidän kimppuunsa tuon\npolvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme\nvälttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi\nsaattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään\ntapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä\ntapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan\neteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä.\"\n\n\"Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme\", tuli vastaus empimättä.\nJa heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi:\n\n\"Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta\njärjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten.\"\n\n\"Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten\", sanoi\nFrancesco.\n\n\"Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja.\nMutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se\nonkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra\nkreivi\", jatkoi hän kujeillen. \"Se on mukavan likellä; sillä kerran\nsuistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta\nminua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita.\"\n\n\"Vankkoina nyt, hyvät ystävät!\" murahti Aquilan ääni. \"He tulevat.\"\n\nJa tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto\nteräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt\nhe pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli,\nettä se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen\nsitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon.\nMasuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki\nviisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen.\n\n\"Nyt\", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se\nsalaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan\njalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä\nuudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin\ntorventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta.\n\n\"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!\"\n\nTämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät\npalkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä\npysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen\nkeihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli\nvain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä\nalaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä\nratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista\nhuolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat\nheidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva,\njosta Ferrabraccio oli puhunut.\n\nKymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja\ntoiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen\nreunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko\nkohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat\nreippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen\nheidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan,\nja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä.\nIlman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja\nhevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.\n\nAina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut\nainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan\nhevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen\nlaskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin,\nsivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät\nsveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä\nolivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa\naiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa\npelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.\n\nTällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi\nhäntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään\nhuimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin\nhän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään\noli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi,\ntakajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin,\nja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni\nsilmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui\ntoisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti.\nFrancesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti\nhäntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan\nja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen\nvaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja\nsingoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli\npystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain\nhuumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli\nsaanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa\nei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi\npalkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen\ntieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä\ntosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka\noli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi\ntakaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon.\nKreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. \"Nouskaa\ntaakseni, teidän ylhäisyytenne!\" kehoitti hän. \"Ei ole aikaa\", vastasi\nFrancesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä\nkohti. \"Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt\nkannustakaa!\" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi\nmiekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti\neteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla\nratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen\njalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin\nsillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he,\njotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän\nnyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi,\nettä hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse\näskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen\nottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota\nhän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli\npettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän\nkoettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt\njalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion\nreunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi,\njoilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion\nvankeina.\n\nNoin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen\nkahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat\nUrbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa\nturvassa kaikelta takaa-ajolta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSäkkinen kaulanauha ja kirjava asu\n\n\nNarri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin\nhäpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun\nmunkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille\npuoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä\npulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän\ntemmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa\nkyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana\nolentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse.\n\nJuostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen,\nseurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain\nsanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi\naavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli\nharpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut\nkäyrälle nenälleen.\n\nHän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka\nkupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat\nsilmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen\nsäikähtyneenä.\n\n\"Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!\" lausui narri kohteliaasti;\nsillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli\nkohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan.\n\nToinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä\noudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta.\n\nHän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä\noli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta,\ntoinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta\nhiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan —\nliuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni,\nhopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen\nliikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat,\npöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa\npahankurisen leikillistä sävyä.\n\n\"Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!\" oli hänen saamansa\nvastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan\nnähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen.\n\n\"Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne\",\nrukoili narri yhäti peloissaan. \"Minua ajettiin takaa.\"\n\n\"Ajettiin takaa?\" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä\nheränneen levottomuuden häive. \"Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?\"\n\n\"Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon.\"\n\n\"Lasketko pilaa?\" tuli äkäinen kysymys.\n\n\"Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne\nväliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee\nlaskea leikkiä.\"\n\n\"No, vastaa minulle suoraan, jos sinulla on kylliksi älyä siihen\",\ntiukkasi toinen äänensä käydessä yhä äkäisemmäksi, \"onko täällä munkki\nläheisyydessä!\"\n\n\"Niin, kyllä täällä on ‒ tuhotkoon hänet kauhea rutto! väijymässä\ntuolla pensaikossa. Hän on liian lihava juoksemaan: muutoin olisitte\nnähnyt hänet kintereilläni puettuna noihin kostavan vihan tamineihin,\njotka ovat taistelevan kirkon tunnusmerkki.\"\n\n\"Mene noutamaan hänet tänne!\" kuului lyhyt vastaus.\n\n\"_Gesú!_\" ähkäisi narri ihan tosissaan säikähtyneenä. \"Enpä menekään\nhänen likelleen, ennenkuin hänen kiukkunsa jäähtyy en, vaikka\nsuomisitte minua ja lahjoisitte minua Pyhän Pietarin perinnöllä.\"\n\nMies kääntyi toisaalle kärsimättömästi ja huusi kovemmin olkansa ylitse:\n\n\"Fanfulla!\" Ja hetkisen kuluttua hän luikkasi uudelleen: \"Hohoi,\nFanfulla!\"\n\n\"Olen täällä, teidän ylhäisyytenne\", vastasi ääni heidän oikealla\npuolellaan kasvavasta pensaikosta, ja melkein heti nousi pystyyn\nsen katveeseen nukkumaan laskeutunut perin komea-asuinen nuori\nmies, kiertäen heidän luoksensa. Narrin nähdessään hän seisahtui\ntätä tarkastamaan, samalla kun narri samalla tavoin vastasi\nkohteliaisuuteen hämmästyneenä ja uteliaana. Sillä siitä huolimatta,\nettä Fanfullan asu oli kärsinyt edellisen illan temmellyksessä, oli se\nsittenkin hyvin upea, ja hänen päässänsä olevaan samettilakkiin oli\nkiedottu jalokivinauha. Mutta narriin ei niin voimakkaasti tehonnut\nhänen pukunsa komeus kuin se seikka, että niin silminnähtävästi\nylhäinen henkilö käytti sellaista nimitystä ja esiintyi niin nöyrän\nkunnioittavasti puhutellessaan tätä vaatimattomassa asussa olevaa\nmiestä, johon hän oli kompastunut. Sitten hänen katseensa siirtyi\njälleen kyynärpäänsä varassa loikovaan mieheen, ja nyt hän huomasi\nkultaverkon, johon muukalaisen tukka oli laitettu ja jollaisia alhainen\nrahvas ei suinkaan yleisesti käyttänyt. Hänen pienten, kiiluvien\nsilmiensä huomio kääntyi kokonaan hänen edessään oleviin kasvoihin, ja\näkkiä leimahti niihin tuntemuksen välke. Hänen kasvoissaan tapahtui\nmuutos, ja joskin ne olivat olleet eriskummaiset, muuttuivat ne\nvieläkin eriskummaisemmiksi pikaisesti saadessaan kunnioituksen ilmeen.\n\n\"Aquilan kreivi!\" mutisi hän, kapsahtaen pystyyn.\n\nTuskin hän oli ehtinyt oikaista vartensa suoraksi, kuu hänen\nolkapäähänsä tarttui käsi, ja Fanfullan tikari välkkyi hänen\nällistyneiden silmiensä edessä.\n\n\"Vanno käsi tämän ristillä, ettet milloinkaan hiisku hänen\nylhäisyytensä täälläolosta! Muutoin saat sen kärjen typerään sydämeesi.\"\n\n\"Vannon, vannon!\" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin\nkahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti.\n\n\"Nouda nyt pappi, kelpo narri!\" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän\näkilliselle pelolle. \"Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan.\"\n\nIlveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi\nkumppaninsa puoleen.\n\n\"Fanfulla, olette kovin varovainen\", virkkoi hän huolettomasti\nhymyillen. \"Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?\"\n\n\"En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne\nniin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa\nolemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja\nLodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla.\nBabbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin\nGian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta\nseitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi,\nkuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi\nteidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo\njohtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden.\"\n\n\"Niin! Entä sitten?\"\n\n\"Sitten?\" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. \"Niin,\nsitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet —\njokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan\ntulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki.\"\n\nFra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän\nDominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota\npikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon\nylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät,\ntulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden\nsijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen\nvaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen\nsijalle.\n\n\"Oletteko lääketaitoinen?\" tiedusti Fanfulla lyhyesti.\n\n\"Kyllä jonkun verran, jalo herra.\"\n\n\"Sitokaa sitten tämän herrasmiehen haavat!\"\n\n\"Mitä? _Dio mio!_ Oletteko siis haavoittunut?\" alkoi munkki, kääntyen\nkreivin puoleen, ja olisi lisännyt muita yhtä tärkeitä kysymyksiä,\nmutta Aquila veti rintasuojuksensa syrjään olkapäältä ja vastasi\nhänelle nopeasti:\n\n\"Kas tässä, herra pappi.\"\n\nHuulet huolestuneesti supussa olisi munkki laskeutunut polvilleen,\njollei Francesco olisi oivaltanut, kuinka vaivaloinen sen liikkeen\ntäytyi olla, ja noussut heti pystyyn.\n\n\"Ei se ole niin paha, etten jaksaisi seistä\", sanoi hän, antautuen\nmunkin tarkastettavaksi.\n\nViimemainittu lausui sen mielipiteen, ettei haava ollut lainkaan\nvaarallinen, kuinka tuskallinen se saattoikin olla, minkä jälkeen\nkreivi käski hänen sitoa sen. Siihen Fra Domenico vastasi, ettei\nhänellä ollut voiteita eikä siteitä, mutia Fanfulla huomautti, että\nhän saattaisi hankkia niitä Acquaspartan luostarista, joka oli ihan\nlähellä, ja tarjoutui saattamaan häntä sinne.\n\nNiin päätettiin, ja he lähtivät, jättäen kreivin ilveilijän seuraan.\nFrancesco levitti vaippansa maahan ja laskeutui uudelleen pitkäkseen,\nkun taas narri pyydettyään lupaa jäädä paikalleen kyyristyi istumaan\nturkkilaisen tavoin jalkojensa varaan.\n\n\"Kuka on isäntäsi, narri?\" kysyi kreivi ikävystyneenä.\n\n\"On olemassa mies, joka minua vaatettaa ja ruokkii, mutta ainoa\nisäntäni on hulluttelu.\"\n\n\"Mitä varten hän sen tekee?\"\n\n\"Koska olen olevinani suurempi hupsu kuin hän, joten hän verratessaan\nitseään minuun luulee olevansa viisas, mikä hivelee hänen\nitserakkauttaan. Lisäksi kenties siitäkin syystä, että olen niin paljoa\nrumempi kuin hän, joten hän taaskin meitä verratessaan saattaa pitää\nitseään suunnattoman kauniina.\"\n\n\"Omituista, eikö olekin?\" rohkaisi kreivi häntä.\n\n\"Ei puolittainkaan niin kummallista kuin se, että Aquilan kreivi loikoo\ntäällä karkeassa asussa, haava olkapäässään ja puhelee narrin kanssa.\"\n\nFrancesco katsahti häneen hymyillen.\n\n\"Kiitä Jumalaa, ettei Fanfulla ole täällä sinua kuulemassa, sillä\nmuutoin ne olisivat olleet viimeiset sanasi; sillä niin komea kuin\nherra Fanfulla onkin, hän on ihan hirviömäisen verenhimoinen. Minun\nlaitani on toisin. Minä olen hyvin lempeätapainen mies, kuten lienet\nkuullut, herra hulluttelija. Mutta pidä varasi, että heti unohdat\nasemani ja nimeni, sillä muutoin saatot havaita, kuinka vähän narreja\nkaivataan taivaan hovissa!\"\n\n\"Herra kreivi, suokaa anteeksi! Tottelen teitä\", vakuutti kyssäselkä\nsäikähtyneesti. Ja sitten kajahti metsäaukiolta ääni — naisenääni,\nihmeellisen sulosointuinen ja täyteläinen ‒ huutaen: \"Peppino! Peppino!\"\n\n\"Emäntäni huutaa minua\", selitti narri, ponnahtaen seisomaan.\n\n\"Sinulla on siis emäntä, vaikka hulluttelu on ainoa isäntäsi\", tokaisi\nkreivi nauraen. \"Mielelläni näkisin sen naisen, jonka omaisuutta\nsinulla on kunnia olla, herra Peppino.\"\n\n\"Saatte nähdä hänet, jos vain käännätte päätänne\", supatti Peppino.\n\nVälinpitämättömästi, huulillaan melkein pilkallinen hymy Aquilan herra\nkäänsi silmänsä siihen suuntaan, johon narri oli jo menossa. Ja heti\nmuuttui hänen ilmeensä tyyten. Hänen kasvoiltaan kaikkosi huvitetun\nivallinen leima, ja sen sijalla oli nyt ihmettelyn ilme, josta kuvastui\nmiltei kunnioitusta.\n\nSen aukeaman reunassa, jossa hän virui, seisoi nainen. Hämärästi kreivi\nerotti hoikan, kaunismuotoisen vartalon, näki vilaukselta valkean,\ndamastikankaisen puvun, vihreäsamettisen _camorran_ ja hienosti\nvalmistetun kultavyön. Mutta miehen katsetta pitivät hurmaannuksen\nja kunnioituksen lumoissa naisen verrattomien kasvojen ihanuus ja\nhänen ihmeelliset silmänsä, jotka vastasivat toisen katseeseen\nlievän kummastuneesti. Hän näytti melkein lapselta pituudestaan ja\nnaisellisista mittasuhteistaan huolimatta; niin raikkaat ja nuorekkaat\nolivat hänen piirteensä.\n\nKyynärpäänsä varassa kreivi loikoi tuokion, katsoen katsomistaan,\nja hänen mielessään risteili näkyjä, joita jumalanmiehillä on ollut\nparatiisin pyhimyksistä.\n\nVihdoin lumouksen rikkoi Peppinon ääni, kun narri puhutteli tulijaa\nselkä orjamaisesti köyryssä. Francesco muisti, että hänen tuli esiintyä\nkunnioittavasti noin selvästi ylhäiselle henkilölle, hypähti pystyyn,\nunohtaen haavansa, ja kumarsi syvään. Sekuntia myöhemmin hän vetäisi\nähkäisten henkeään, horjui, pyörtyi ja kellahti selälleen saniaisten\nsekaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMonna Valentino\n\n\nVielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan\njuhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen\nhänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa\nja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse\nuskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme\npikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman —\nja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin\nrajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen\navautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous\nolivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä.\n\n\"Kuka tämä on, Peppe?\" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti\nvannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä\nlisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut\nmies-poloinen.\n\n\"Haavoittunut?\" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat\nvoimakkaan säälin ilmeen. \"Ja yksinkö?\"\n\n\"Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni\nFra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä\nhoidossa välttämättömiä tarvikkeita.\"\n\n\"Mies-parka\", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. \"Miten hän sai\nvammansa?\"\n\n\"Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa.\"\n\n\"Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä\npalaa?\" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui\nkreivin puoleen. \"Tule, Peppino\", huusi hän, \"auttamaan minua! Nouda\nvettä tuolta purosta!\"\n\nNarri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui\nkreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen\npalatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään.\nPeppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä\nkreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja\nsekavana.\n\n\"Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!\" pahoitteli\nhän. \"Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä!\n_Vergine Santa!_\" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä\nammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. \"Varmasti\nhän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!\"\n\nFrancesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili\nhuokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa\nosuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät\nsilmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun\nneidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä\notsalla.\n\n\"Kauneuden enkeli!\" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain\ntietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta\nhoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: \"Hyvyyden enkeli!\"\n\nToinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se\nolikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri\npäässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman\ntapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä.\n\n\"Onko teillä tuskia?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Tuskia?\" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä\nsoinnahti halveksumisen häive. \"Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen\nvarassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole\nollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen\nkoskaan ennen tuntenut.\"\n\n\"Gesú! Kuinka liukas kieli!\" ilvehti narri takalistolta.\n\n\"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?\" lausui Francesco.\n\"Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni\nAcquaspartaan munkin seurassa.\" Hän työnsi kyynärpäänsä alleen\nsaadakseen enemmän tukea.\n\n\"Ette saa liikkua\", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta\npystyyn.\n\n\"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi\",\nvastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän\nrohkeasti tiedusti hänen nimeään.\n\n\"Nimeni\", vastasi toinen empimättä, \"on Valentina della Rovere, ja minä\nolen Urbinon Guidobaldon veljentytär\".\n\nKreivin kulmakarvat kohosivat.\n\n\"Onko tämä tosielämää\", kummasteli hän, \"vai näenkö ainoastaan unta\njonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten\nhoitaa harhailevaa ritaria?\"\n\n\"Oletteko ritari?\" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä\nihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli\ntihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.\n\n\"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito\", vastasi kreivi, \"ja myöskin\nteidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian\".\n\nNyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset\nhelakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi\nalaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia.\nHänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään\nsellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle\nnaiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka\nseisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja\ntiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin\nnaljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.\n\n\"Mikä on nimenne, herra ritari?\" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.\n\nHaavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne\nsuuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla\novelan ja huvitetun virnistyksen.\n\n\"Nimeni\", virkkoi hän vihdoin, \"on Francesco\". Ja estääkseen sitten\ntoisen kyselemästä enempää hän jatkoi: \"Mutta kertokaahan, mistä\njohtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon\nvajamittaisen miesrukan seurassa?\" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.\n\n\"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa.\nOlen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani\novat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis,\nettä olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra\nPeppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni.\"\n\nSyntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.\n\n\"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi\nveljentytär?\" virkkoi hän.\n\n\"En, herra Francesco\", vastasi tyttö kerkeästi. \"Olen vanhempi.\"\n\nKun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.\n\n\"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?\"\nhuudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö\nloi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli\nymmärtää toisen sanoja.\n\n\"Mitä sanoitte?\" kummasteli hän.\n\n\"Niin, no, en mitään\", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti\nmetsästä miehenääni.\n\n\"Madonna! Madonna Valentina!\"\n\nFrancesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni\nkantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon.\nHenkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin\nValentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia,\nkoristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta\nnäkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun\nmukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen\nkultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta\nsametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät\nkuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.\n\n\"Katsokaahan\", lausui Peppino vakavasti, \"Italian viimeistä muunnosta\nApuleiuksen kultaisesta aasista!\"\n\nNähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää\nyhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen\neleen.\n\n\"Taivaan pyhimykset!\" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse.\n\"Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?\"\n\n\"Ruma?\" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.\n\n\"Kuka hän on?\" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi.\n\"Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne?\n_Gesú!_ Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos\nsaisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?\"\n\n\"No, kuten näette, herra Gonzaga\", vastasi tyttö hieman kiivastuneena,\n\"haavoittunut ritari\".\n\n\"Hänkö ritari?\" ivasi Gonzaga. \"Todennäköisemmin varas, harhaileva\n_masnadicro_. Mikä on nimesi?\" kysyi hän karkeasti kreiviltä.\n\nFrancesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan\nkyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään\netäällä.\n\n\"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne\npysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa\ntukehduttavat minua.\"\n\nTämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen,\nhalveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.\n\n\"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu\", kivahti hän, taputti sitten\nkäsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: \"Hei Beltrame! Tänne!\"\n\n\"Mitä mielitte tehdä?\" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.\n\n\"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii.\"\n\n\"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni\nminuun\", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.\n\n\"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?\" karjaisi\ntoinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. \"Beltrame!\"\nhuusi hän uudelleen. \"Etkö jo joudu?\"\n\nTiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi\naukeamalle kuusi miestä.\n\n\"Määräyksenne, hyvä herra?\" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa\nvielä pitkänään viruvaan kreiviin.\n\n\"Sitokaa tuo koira!\" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua\naskeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.\n\n\"Te ette saa!\" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se\nujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa,\nettä viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. \"Setäni\nnimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on\nhaavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen\nherra Gonzagan vihan häntä kohtaan.\"\n\nBeltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa,\nvuoroin Gonzagaa.\n\n\"Madonna\", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, \"sananne on lakimme.\nMutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen\ntehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan\nvaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut\ntietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä\nsaanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne\n— erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä\nkäskyni!\"\n\nValentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä\ntuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen\nsetänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe.\n\n\"Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään\nolevan kyllin paljon hupakkoja\", virkkoi hän teeskennellyn\nvalittavasti, \"sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo,\nja kuunnelkaa neuvoani!\"\n\n\"Tiehesi, narri;\" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä\nratsuraipallaan. \"Emme tarvitse ilveitäsi.\"\n\n\"Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani\", tokaisi Peppe juostessaan\npois Gonzagan ulottuvilta. \"Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme\nsuinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on\nerotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille\nyhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä\nJa panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana\nsentähden kiinni paljoa ilkeämmin.\"\n\nBeltrame näytti \"huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina\nkiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen\nedistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt\nnoussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin\nasia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät\nnäyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan\nvaiheeseensa.\n\n\"Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!\" huusi kreivi.\n\n\"Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin.\"\n\n\"Panettaa teidät nuoriin?\" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena.\n\"Millä perusteilla, saanko kysyä?\" tiedusti hän, kääntyen rajusti\nGonzagaan päin.\n\nRomeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui\nhämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen.\n\n\"Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa\",\npuolustihe hän.\n\n\"Erehdyitte?\" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. \"Entä kuka teitä pyysi\narvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä\nsekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi\nvielä kerran!\"\n\nValentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame\nja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua\nsangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin\nollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi.\n\n\"Madonnan läheisyys hillitsee minua\", vastasi hän väkinäisen\narvokkaasti. \"Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa\nnäyttää teille, mitä miehuus merkitsee.\"\n\n\"Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut.\" Ja kohautettuaan\nolkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli\nDomenico jo hoivaili.\n\nHuojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle,\nettä hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen\nmatkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin\npian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa.\n\nGonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti\nBeltramelle ja muille sotilaille: \"Seuratkaa minua!\" ja poistui\npeitsimiehet kintereillään.\n\nValentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa\nFrancescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät\nhe, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään\nhän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa\nnorsunluunvalkeita sormiaan.\n\nKreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo\nolisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina\nlienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö\nratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän\nei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin\nmiestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä\nhän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä\nvähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.\n\n\"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?\"\nkysyi neito useammin kuin kerran. \"Miten saatoitte pitää häntä roistona\n— häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?\" Ja\nhuomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja\nvaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin\nkuin hänen naljailunsa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nGian Maria\n\n\nViikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi\nkohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei\nparantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon\nkaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä\nkunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä\nhänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan\ntarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri\nkaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San\nBacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki\nhakattua ihmisenpäätä.\n\nLähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin,\njotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien\nliehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti\nlikemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen\npuistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen\nkasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan\nFerrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä\nvangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria\noli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla,\nBabbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo\nhuono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.\n\nSekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta\nhänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka\nhän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset,\nilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi\ntietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle\nkävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty\nsyrjäyttämään hänet.\n\nEi kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen\nmielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian\nMaria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti,\nsillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi\nsitä kipeästi sillä hetkellä.\n\nFrancesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu\npalatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden\nkeskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien\naineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten\npyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen\ntarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut\nrahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin\nkyntömiehen ohjaspoika.\n\nSisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa,\npunaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui\nvalittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä\nkultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka\naikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten\nopillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.\n\nGian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen\npyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot,\nsilmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja\njulma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku,\nilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat\nespanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta\nRheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan\nolevassa kultaisessa ketjussa riippui _Agnus Dei_, Jumalan karitsa,\njoka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni\nuskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle.\n\nFrancescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän\nkäski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen\nkuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti\nkieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin\njuomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat\ntekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen\nkorkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta ‒ jos niin\nsopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin\narvokkaasti ‒ vieraansa seurassa.\n\n\"Olen kuullut\", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli\nsivuutettu, \"outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja\nSan Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka\ntunsin ja joita kunnioitin\".\n\n\"Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin\nvariksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!\" Häntä puistatti,\nja hän teki ristinmerkin. \"Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu\nonnettomuudeksi.\"\n\n\"Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan\", ehdotti Francesco\nviekkaasti. \"Mikä se oli?\"\n\n\"Mikäkö?\" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja\nkimeähkö. \"Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se\nkoira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden\nnimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut\nheidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän\nliittoutuneen valmistamaan. Mutta\", jatkoi hän olivi peukalon ja\netusormen välissä, \"nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin\nhelposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi\nja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä\npalanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän\nkimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he\npitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja\nlisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin,\nkun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat\nvangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla.\"\n\n\"Entä Masuccio?\" tiedusti Francesco. \"Eikö hän ole senjälkeen maininnut\nsinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?\"\n\nHänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan.\n\n\"Kas niin; sehän koko vaikeus onkin\", virkkoi hän vihdoin. \"Se koira on\nkuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen\numpimielisyytensä tähden. Ei, ei!\" Hän hillitsi itseään hätäisesti.\n\"Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien\nnimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies,\nFrancesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä,\nkiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon\nJumala rauhan hänen halvalle sielulleen!\"\n\nKreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan\nmahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua.\n\n\"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!\"\nhuudahti hän.\n\n\"Perin niukasti\", vastasi Gian Maria harmistuneesti. \"Niin se salaileva\nvintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos\ntietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään\nolleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei\nsuostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto,\njonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän\naikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat\npyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia\nmurhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni\nminun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän,\noikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! _Cristo buono!_ Ihmetteletkö,\nettä menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä\nkeihäisiin?\"\n\n\"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin\ntänne elävinä?\"\n\nHerttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.\n\n\"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?\"\n\n\"Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa.\" Gian\nMaria pureksi pontevasti hetkisen. \"Olin totisesti niin kiihtynyt ja\nkiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla\nollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet\nkumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat\nsaapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli\nsuvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään.\"\n\n\"Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?\" ähkäisi Francesco, nousten\npystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. \"Lähetit\nsellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja\ntuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä\nniin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta.\"\n\nHerttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta\nserkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: \"Kenelle sinä puhut?\"\n\n\"Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi,\noikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin\nviisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman\näkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan\nvaltaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi\nmerkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa\nturvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin\npeittelemättä ja uhmaavasti.\"\n\nHerttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä\npelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään.\n\n\"Olen turvannut itseni vallankumousta vastaan\", kehaisi hän, tekeytyen\nhuolettomaksi, jollainen hän turhaan koetti olla. \"Olen ottanut\nhenkivartiostoni komentajaksi Martino Armstadtin, ja hän on pestannut\nviisisataa sveitsiläistä keihäsmiestä, jotka vielä äskettäin olivat\nPerugian Baglionin palkoissa.\"\n\n\"Ja pidätkö sitä turvallisuutesi takeena?\" tokaisi Francesco, hymyillen\nylenkatseellisesti. \"Sitä että hankit valtaistuimesi ympärille\nsuoja-aidan muukalaisen komentamien muukalaisten keihäistä?\"\n\n\"Sitä ja Jumalan armoa\", oli hurskas vastaus.\n\n\"Pyh!\" äänsi Francesco, jota toisen ulkokultaisuus ärsytti. \"Voita\npuolellesi kansasi sydämet. Olkoon se kilpesi!\"\n\n\"St!\" kuiskasi Gian Maria. \"Sinä herjaat. Eikö uhraavaisen elämäni\njokainen teko tähtää siihen päämäärään? Minä elän kansani hyväksi.\nMutta, kautta sieluni, alamaiseni vaativat liian paljon, jos haluavat\nminun kuolevan heidän tähtensä. Jos teen niille, jotka juonittelevat\nhenkeäni vastaan, kuten olen tehnyt näille miehille, joista puhun,\nniin kuka minua moittii? Sanon sinulle, Francesco, että toivoisin\nsaavani käsiini karkuun päässeet voidakseni tehdä heille samaten!\nKautta elävän Jumalan, juuri niin! Ja mitä tulee siihen mieheen, jonka\npiti tulla sijalleni — —\" Hän vaikeni, ja hänen aistillisen suunsa\nympärille levinnyt kaamea hymy täydensi lauseen tehokkaammin kuin\nsanat olisivat kyenneet tekemään. \"Kukahan se saattoi olla?\" aprikoi\nhän. \"Olen vannonut, että jos taivas suo minun saada selville hänen\nnimensä, poltan kynttilän Santa Foscalle joka lauantai kahdentoista\nkuukauden aikana ja paastoan vainajain messun aikana. Kuka kuka se\nolisi saattanut olla, Franceschino?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin?\" vastasi Francesco, välttäen kysymystä.\n\n\"Sinä tiedät niin paljon, Checco _mio_. Älysi on niin kerkeä\nkäsittämään tällaisia asioita. Ajattelehan, eikö se olisi saattanut\nolla Valentino herttua.\"\n\nFrancesco ravisti päätänsä.\n\n\"Kun Caesar Borgia tulee, ei hänen tarvitse turvautua niin surkeihin\nkeinoihin. Hän tulee aseistettuna tuhotakseen sinut voimallaan.\"\n\n\"Jumala ja pyhimykset suojelevat minua!\" huohotti herttua. \"Sinä puhut\nsiitä, ikäänkuin hän olisi jo marssimassa.\"\n\n\"Siispä puhun siitä tahallani. Sellainen mahdollisuus ei ole suinkaan\nniin kaukainen kuin mielelläsi uskoisit. Kuulehan, Gian Maria! En\nole ratsastanut Aquilasta tänne yksinomaan sen huvin vuoksi, että\nsaisin viettää aikaani seurassasi. Fabrizio da Lodi ja Fanfulla degli\nArcipreti olivat äskettäin puheillani.\"\n\n\"Sinun puheillasi?\" huudahti herttua, jonka pienet silmät soukkenivat,\nkun hän katsahti serkkuunsa. \"Sinun luonasi niinkö?\" Hän kohautti\nhartioitaan ja levitti kämmeniään edessään. \"Pyh! Sellaisiin\nerehdyksiin saattavat niinkin selvät aivot kuin minun langeta.\nNäetkös, Francesco, kun panin merkille heidän poissaolonsa salaliiton\npaljastamisen jälkeen, epäilin puolittain heidän sekaantuneen siihen.\"\nJa hän omisti huomionsa hunajakakulle.\n\n\"Koko herttuakunnassasi ei ole kahta Babbianoa kohtaan uskollisempaa\nsydäntä\", kuului kaksimielinen vastaus. \"He tulivat luokseni juuri\npuhumaan tästä sinua uhkaavasta vaarasta.\"\n\n\"Ahaa!\" Gian Marian kalpeat kasvot kävivät uteliaan näköisiksi.\n\n\"Ja nyt Aquilan kreivi puhui Babbianon herttualle hyvin samaan tapaan\nkuin Fabrizio da Lodi oli puhunut kreiville silloin yöllä Sant'\nAngelossa. Hän puhui Borgian taholta uhkaavasta vaarasta ja siitä,\nkuinka täysin valmistautumattomia oltiin ja kuinka Gian Maria halveksi\nhänelle annettuja neuvoja. Hän viittasi herttuan alamaisten keskuudessa\nasiain näin ollen vallitsevaan tyytymättömyyteen ja osoitti, kuinka\nkiireellisen tärkeätä olisi tyynnyttää heitä. Hänen lopetettuaan\nherttua istui äänettömänä jonkun aikaa, katse mietteliäästi tähdättynä\nlautaseen, jolla ruoka nyt oli koskemattomana.\n\n\"On helppo asia, eikö olekin, Francesco, sanoa miehelle: tämä on\nhuonosti, ja tuo on huonosti. Mutta kuka, pyydän sinua ilmaisemaan,\nlaittaisi kaikki kuntoon puolestani?\"\n\n\"Jos vain lausut sanan, niin minä yritän sitä.\"\n\n\"Sinä?\" huudahti herttua, eikä hän suinkaan osoittanut olevansa\nhyvillään siitä, että toinen tarjoutui järjestämään tämän perin sekavan\njutun, vaan Gian Marian kasvoista kuvastui epäilystä, suuttumusta\nja hieman ylenkatsetta. \"Ja miten, ihmeellinen serkkuni, siinä\nmenettelisit?\" tiedusti hän pilkan häiveen värähtäessä hänen äänessään.\n\n\"Uskoisin sellaiset tehtävät kuin varojen hankkimisen verotuksella\nherra Despugliolle, ja niin paljon kuin sinun täytyisikin luopua\ntuhlaavaisuudestasi, huolehtisin siitä, että lähikuukausina näistä\nvaroista suurin osa käytettäisiin sopivien miesten värväämiseen\nja aseistamiseen. Minulla on jonkun verran _condottieron_ taitoa\n— ainakin on useamman kuin yhden ulkomaisen ruhtinaan ollut pakko\ntunnustaa se. Johdan armeijaasi värvättyäni sen ja solmin puolestasi\nliittoja naapurivaltioittemme kanssa, jotka nähdessään meidän olevan\naseistettuja pitävät meitä arvokkaana liittolaisena. Ja mitä ihminen\nvoi tehdä tämän meitä uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi, sen teen\nherttuakuntasi puolustamiseksi. Tee minusta ylipäällikkösi, ja\nkuukauden kuluttua ilmoitan sinulle, pystynkö pelastamaan valtakuntasi\nvai enkö.\"\n\nFrancescon puhuessa soukkenivat Gian Marian silmät yhä enemmän, ja\nhänen tyhmille kasvoilleen oli levinnyt ilkeä, epäluuloinen ilme.\nKreivin lakattua puhumasta hän päästi hillityn, katkeran pilkallisen\nnaurun.\n\n\"Tehdä sinusta ylipäällikköni?\" mutisi hän perin huvitettuna. \"Mistä\nalkaen Babbiano on sitten ollut tasavalta — vai onko tarkoituksesi\ntehdä se sellaiseksi ja päästä sen tärkeimmäksi virkamieheksi?\"\n\n\"Jos käsität minua väärin ‒ -\" alkoi Francesco, mutta hänen serkkunsa\nkeskeytti hänet entistä ivallisempana:\n\n\"Käsitänkö sinua väärin, herra Franceschino? En, en suinkaan. Ymmärrän\nsinua liiankin hyvin.\" Hän nousi äkkiä kesken jääneen ateriansa äärestä\nja astui askeleen likemmäksi serkkuaan. \"Olen kuullut huhuja tästä\nyhäti kasvavasta rakkaudesta, jota kansani osoittaa Aquilan kreiviä\nkohtaan, mutta en ole ollut niistä millänikään. Masuccio-veijari\nvaroitti minua ennen kuolemaansa; vastaukseksi sivalsin häntä raipalla\nkasvoihin. Mutta en suinkaan varmasti usko menetelleeni viisaasti.\nNäin unta toissa yönä — Mutta jääköön se silleen! Kun sattuu niin,\nettä jossakin valtiossa on mies, josta kansa pitää enemmän kuin\nhallitsijastaan, ja kun tällä miehellä sattuu olemaan yhtä hyvä veri\nja yhtä ylhäinen syntyperä kuin sinulla, tulee hänestä valtaistuimella\nistuvan hallitsijan vaara. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa sinua\",\nlisäsi hän, kaameasti hymyillen, \"siitä, miten Borgiat menettelevät\nsellaisiin yksilöihin nähden, eikä minun tarvitse huomauttaa, että\nSforza saattaa pitää sopivana jäljitellä heidän perin päättäviä\nvarovaisuustoimenpiteitään. Sforzan suvusta ei vielä ole syntynyt\nhupakkoja, enkä minä osoittaudu ensimmäiseksi sellaiseksi luovuttamalla\njollekulle toiselle sellaista valtaa, että hän voisi muuttua\nkäskijäkseni. Oivallathan, kiltti serkkuni, kuinka läpikuultavia\ntarkoituksesi ovat minun silmissäni. Olen tarkkanäköinen, Franceschino,\ntarkkanäköinen!\" Hän naputti nenäänsä ja hihitti pahanilkisen\ntyytyväisenä terävään käsityskykyynsä.\n\nFrancesco silmäili häntä kivettyneen halveksivasti. Hän olisi saattanut\nvastata, että Babbianon herttuakunnan hän olisi voinut ottaa milloin\nvain haluaisi. Hän olisi saattanut sanoa sen Gian Marialle ja uhmailla.\nMutta hän esiintyi verkkaisemmin kuin tämä sellaisen suvun jäsen, josta\nei syntynyt hupakkoja.\n\n\"Tunnetko siis minua niin huonosti, Gian Maria\", virkkoi hän varsin\nkatkerasti, \"että luulet minun halajavan tätä tyhjää herttuallista\nprameutta, johon sinä olet niin pelokkaan kiihkeästi takertunut?\nSanon sinulle, mies, että pidän enemmän vapaudestani kuin hallitsijan\nvaltaistuimesta. Mutta voiman tuhlausta on puhua sinulle. Jonakin\npäivänä, sittenkun kruunusi on sinulta riistetty ja Borgian ahnas kita\non nielaissut valtasi, sinä kuitenkin muistat tarjoustani, joka olisi\nsaattanut pelastaa sinut, mutta jonka sinä loukkaavasti hylkäsit samoin\nkuin olet hylännyt vanhempien neuvonantajiesi kehoituksen.\"\n\nGian Maria kohautti lihavia hartioitaan.\n\n\"Jos tällä kehoituksella tarkoitat sitä, että minun pitäisi ottaa\nGuidobaldon veljentytär puolisokseni, voit rauhoittaa isänmaallista\nsieluasi. Olen suostunut tähän liittoon. Ja nyt\", päätti hän,\npäästäen taaskin hornamaisen hihityksensä, \"oivallat, kuinka vähä\nminun tarvitsee pelätä tätä paavi Aleksanterin hirveätä poikaa. Kun\nolen liitossa Urbinon ja muiden sen kanssa ystävyyssuhteissa olevien\nvaltioiden kanssa, saatan uhmailla Caesar Borgian valtaa. Nukun yöni\nrauhallisesti kauniin nuorikkoni vieressä, hänen setänsä armeijoitten\nsuomassa turvassa, vähääkään tarvitsematta sitä apua, jonka uljas\nserkkuni minulle antaisi ylipäällikkönäni.\"\n\nAquilan kreivin kasvoilla muuttui väri, ja herttuan epäluuloinen\nsilmä oli yhtä kerkeä huomaamaan sen kuin hän itse selittämään\nsen merkityksen väärin. Juhlallisesti hän päätti pitää silmällä\nkärkästä serkkuaan, joka niin alttiisti tarjoutui kantamaan hänen\npäällikkölippuaan.\n\n\"Onnittelen sinua ainakin\", virkkoi Francesco vakavasti, \"sen askelen\nviisauden tähden. Jos olisin tiennyt siitä, en olisi vaivannut sinua\nesittämällä muita ehdotuksia valtakuntasi turvaamiseksi. Mutta saanko\ntiedustaa sinulta. Gian Maria, mikä on saanut sinut hyväksymään\nsellaisen menettelyn, jota noudattamasta sinä tähän saakka olet niin\nitsepintaisesti kieltäytynyt?\"\n\nHerttua kohautti olkapäitään.\n\n\"Minua kiusattiin niin\", valitti hän virnistäen, \"että lopulta\nsuostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini\nliittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja\nuudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään.\nTäytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun\nasemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian\nraskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan\nvuoksi.\"\n\nKoska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi\nhänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään\nmuun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän\nhänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui\nserkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne\nsyvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja\nsiihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen\nserkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti\nhänet säälimään tyttöä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nLemmenkaihoinen herttua\n\n\nEräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla\npihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli\nArcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä\nnyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.\n\nOli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli\nilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt\nlähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen\nneiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa\npalvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat\nja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli\nnäkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin\ntyytyväisesti.\n\n\"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut\ntajuamaan velvollisuutensa!\" huomautti hovimies.\n\n\"Olen usein sattunut\", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa\nsanoista, \"äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut\ntähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä,\nsillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin\nsaattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta\nhallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen\nihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla\ntodellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista\niloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha.\"\n\n\"Mutta\", huudahti hämmästynyt Fanfulla, \"varmasti on siinä\nvastapainoksi hyviäkin puolia?\"\n\n\"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa\nolla sen vastapainoksi?\"\n\n\"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette\nnähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä\ntiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?\"\n\n\"Ettekö siis ymmärrä?\" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. \"Ettekö\noivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi\nvaltiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on\npäättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä —\nsaattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan\nvalitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti.\nHän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran\ntäytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän\nvastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys\npakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän\nhuolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta,\njuhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut\nottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin?\nSanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa,\nhylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle,\nennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean\nnuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin\ntalonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta\nelämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa\nsen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten\nhaluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi\nnäkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön.\nEntä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään\nrakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan\ntomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?\"\n\nFanfulla huokasi otsa rypyssä.\n\n\"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä\ntavoin nyt\", virkkoi hän. \"Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne\nsen jälkeen, kun näitte tytön.\"\n\nFrancesco huoahti syvään.\n\n\"Kukapa tietää?\" vastasi hän kaihoisesti. \"Niinä muutamina minuutteina,\njotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän\nhaavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa.\"\n\nKaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui\nsuunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta\nväittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita\npuolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat.\nSe tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina\ntuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo\njärjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus\noli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti\nhaluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet\nvastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen\ntätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle\nmainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä\nosaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi\nmieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi\nkuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.\n\nGian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen\nhäntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan\nkohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet\nkalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa\nkoetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä\nloitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta\nnarrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen\nkylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle\nruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen\ntuskistaan.\n\n\"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?\" kysyi hän. \"Haluaisitteko\nhänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta\nlausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän\nkorkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?\"\n\n\"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan\", valitti Gian Maria typerästi.\n\nGuidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen\nmieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen\nherttua oli liian kunnianhimoinen.\n\n\"Epäilemättä hän sen tekee\", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä\ntutkimaton kuin hänen katseensa. \"Kun te vain kositte viehättävästi\nja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää\nsalliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!\"\n\nNämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän\nkoskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli\nmitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka\ntaakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun\nhän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen\ntyperyytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi\nja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö\npiti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä\nvoimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli.\nMenipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä\nValentinan perin neitseellistä käyttäytymistä.\n\nJärjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia,\nhuvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon\najan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen\nyhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että\nBabbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan,\nvaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon\nFabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili\nhäntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan\nkanssa.\n\nEnää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan\nBorgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa\nliioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan\näkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein\ntuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi\nkannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti\nhänessä pahoja aavistuksia.\n\nEräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun\nhuoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista\nuutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja\nGismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä\nLodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä\njärjestämään kihlauksensa ennen lähtöä.\n\n\"Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!\" virkkoi\nSanti. \"Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenne\nValentino-herttuan sanansaattajan.\"\n\nKerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan\nGuidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka\noli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti.\nTavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian\nvaltaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän\noli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden\nnaapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen.\n\n\"Kaikki käy toivomustenne mukaan\", vastasi Urbinon armollinen\nhallitsija, \"ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä\ntiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa\nhänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi\nkatsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin\non kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan\nasiasta Monna Valentinalle!\"\n\nVarmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään\nneitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän\nhovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun.\n\nNuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli\nhetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä\nlaulavan rakkauslaulua.\n\n    \"Una donna piu bella assai che 'l sole...\"\n\nkuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin,\nvaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika\noli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys,\njonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa\noviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.\n\nHuone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja\nhienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen\npuu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta\nlaipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin\nseinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella\nriippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno\nmestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili\nja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa\nMantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja\nemaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen\nhovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan\nääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut\nveljentyttärelleen Venetsiasta.\n\nTässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen\nhovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen\nisänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista\nsama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista\n— istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan\nsilkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen,\nhuolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria\npäätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.\n\nHerttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat\nhänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen\nkiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla\ntavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden\nkesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja\nGian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt\nkorkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen\nsuihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. \"Armollinen\nneiti\", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken,\n\"olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan\nsinne\". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.\n\nHän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden\nsokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen\nValentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän\nhuojennuksen ilmeen.\n\n\"Teidän korkeutenne\", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti,\n\"olemme pahoillamme teidän lähdöstänne\".\n\nKuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen\nkosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen\nkorvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka\nolivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko\nhän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut\nlainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan\npolvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi,\nmoukkamaiseksi rakastajaksi?\n\n\"Niinkö?\" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi.\n\"Oletteko tosiaankin pahoillanne?\" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.\n\n\"Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös\", käski hän kylmästi,\nmutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen\nponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat\nturhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi\nvankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää\nneitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän\nnujertaisi sen ikiajoiksi.\n\n\"Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!\" jatkoi Valentina. \"Ajatelkaa,\nmissä olette kuka olette!\"\n\n\"Pysyn tässä tuomiopäivään saakka\", vastasi herttua osoittaen\nomituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, \"jollette suostu\nkuuntelemaan minua\".\n\n\"Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne\", lupasi Valentina\npeittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs\ntajuamaan. \"Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni,\neikä sopivaa, että olette polvillanne.\"\n\n\"Eikö sopivaa?\" huudahti Gian Maria. \"Neiti, te ette käsitä minua\noikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole\nsopivaa joskus olla polvillamme?\"\n\n\"Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa.\"\n\n\"Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa\nsopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?\"\n\n\"Päästäkää minut irti!\" komensi tyttö, yhä ponnistellen. \"Teidän\nkorkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi.\"\n\n\"Naurettavaksi?\"\n\nGian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa\nmuuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat\nylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi.\nHetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti\nValentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan\nhänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi.\n\n\"Valentina\", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen,\n\"minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?\"\n\n\"Enhän kohtelekaan\", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen\nkauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan\nja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. \"En haluaisi teidän\nkorkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —\"\n\n\"Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan\nteitä?\" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa.\n\n\"Teidän korkeutenne, minun koskee!\"\n\n\"Eikö minuun sitten koske?\" ärähti herttua. \"Mitä merkitsee puserrus\nkäsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun\nsivaltavat? Ettekö —\"\n\nTyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle,\njosta hänen seuralaisensa olivat poistuneet.\n\n\"Valentina!\" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja\nse muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen\nhuudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta\ntakaisin huoneeseen.\n\nSilloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat\naseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen\nasemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian\nMariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen\nomilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä\nkanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi\nollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään\nhänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta\nkäytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää\nsuvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu\nhalusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon\nylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla.\n\nHän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen\nherttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se\nhänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen.\n\n\"Madonna!\" huohotti hän. \"Tällainen häväistys minulle!\"\n\n\"Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän\nkäsissänne?\" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen\nperäytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan\nkauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai\npelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada\nValentina omakseen ja kesyttää hänet.\n\n\"Olenko minä sotaväkenne leirilutka\", kysyi Valentina vimmastuneena,\n\"kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon\nveljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole\nsaanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa\nheidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni\nnojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä\nherra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne\ntallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte,\nettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen\noikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?\"\n\nHänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja\nse pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut\nmuuta kuin nöyrästi anoa anteeksi.\n\n\"Mitäpä merkitsee se, että olen herttua\", puolustihe Gian Maria\narkaillen, \"koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten\nherttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman\nalamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko\nrakkaus arvoerotuksia?\"\n\nNeito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei\nherttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän\ntehdä sen sanoilla.\n\n\"Madonna\", huudahti hän, \"rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin\nkuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon.\"\n\n\"Se, hyvä herra\", vastasi tyttö, \"on paras uutinen, mitä olen kuullut\ntulonne jälkeen\". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta\nlasiovesta pengermälle.\n\nSekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen\ntukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen;\nmutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen\npieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen\nvirnistyksen valaistessa narrin kasvoja.\n\n\"Pois tieltä, narri!\" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan\nkirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan.\n\n\"Jos etsitte madonna Valentinaa\", huomautti hän, \"näette hänet tuolla\".\n\nJa kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan\nsuuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja\npuhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä\nilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin\ntullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut\nherttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja\njolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen\nemäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut\nhillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä\nvielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun.\n\n\"Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän\nkorkeutenne\", huusi hän Gian Marian jälkeen. \"Kun viisautenne on sokea,\nolkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä.\"\n\nHerttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt\nmitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria\nolivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt\nseurasi häntä huoneeseen.\n\n\"Sinulla on tietoja myytäväksi\", tokaisi hän halveksivasti.\n\n\"Tietoja minulla on ‒ suunnaton varasto ‒ mutta ei myytäväksi, herra\nherttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos\nsitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän\nhymyilevän.\"\n\n\"Anna tulla!\" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa\ntuikeutta.\n\nPeppe kumarsi.\n\n\"Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan\nrakkaus, jos —\" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti.\n\n\"Niin, niin. _E dunque?_ Jos —?\"\n\n\"Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea\nvartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen\nkäytös.\"\n\n\"Lasketko minusta pilkkaa?\" tiedusti herttua epäillen.\n\n\"Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti\njohtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat\nominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä\nhelposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin\nolette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —\"\n\nKarjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri\noli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien\nkäsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nJuonitteleva Gonzaga\n\n\nOlisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt\npahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka\noli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria\noli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä\ntapauksessa hän oli vieläkin pahempi.\n\nHänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta,\nettä Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun\nhyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin\nhän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan\nmustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe\noli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun\ntelkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino\npolun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä\nennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti\nhymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan.\n\nHän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään\nvalmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin —\nhänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja\nsalaiset määräykset.\n\n\"Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa\nselville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet\njäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä\nsalliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!\"\n\nSalamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että\nhän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi\nulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä\ntoteltaisiin.\n\nSenjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset\nGuidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten\nja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan\nvälinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti\noli ollut.\n\nJuuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua\ntietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen\nveljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi\nhänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo\nkalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet\njoksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän\nloikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon\nsuorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen,\ntuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen\nsilmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa\nseuduilla oli tuskien uurtamia juovia.\n\nTytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle\npöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia.\n\nAluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan\ntietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän\nhymyili.\n\n\"Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta\nharmistumisen syytä\", vakuutti hän. \"Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä\nmuodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa\npuhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee\nnaimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että\nhän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?\"\n\n\"Olen siis puhunut turhaan\", vastasi Valentina uhmaavasti, \"ja minua on\nymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen\ntolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni.\"\n\nGuidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä\nilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä\nhieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin\nruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän\njoskus unohti olevansa ihminen.\n\n\"Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle\", sanoi hän hyvin\nkylmästi. \"Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi\nja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa,\nja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni.\nKaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään\nnaimisiin Gian Marian kanssa.\"\n\nValentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen\nvastatessaan torjuvasti:\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä.\"\n\nKärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille.\n\n\"En muista\", vastasi hän väsyneesti, \"rakastaneeni tätiäsi. Mutta\nkuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme\nrakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset\".\n\n\"Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä\",\nmyönsi Valentina. \"Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette\nollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on.\"\n\nTämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen\nturhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta.\n\nMutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä.\n\n\"Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille\nkummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin\ntavalliset ihmiset.\"\n\n\"Missä suhteessa he niistä eroavat?\" säväytti tyttö takaisin. \"Eikö\nheidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö\nheitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö\nhe synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on\nse erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten\ntavoin?\"\n\nGuidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään\nkuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen\nrajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan\nsen hillityksi hän virkkoi:\n\n\"Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät\nhe saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle,\njota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin\ntärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia\nliittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi.\" Valetina keikautti\nkastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi\nkylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut\nsotaväkensä päälliköille: \"Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa\nuhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa\nhäntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä\nliitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön.\"\n\n\"Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä\", vastasi Valentina uhmaa\nuhkuvalla äänellä. \"Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava,\nniin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi\nsellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin?\nMiksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?\"\n\n\"Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia\npoliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka\npäivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton\nlujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin\nverisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon\nmyöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä,\nValentina\", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön\nmieltä, \"että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa\nvieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen\nhallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka\npystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion\nkanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat\nminua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää\nminua kynsissään, olen mieluimmin yksin.\"\n\nSyntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty\nValentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu\nlattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa\nolivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen\nruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia\nsielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän\nkeikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli\nniskuroimishengen yllyttämä.\n\n\"Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena\najankohtana\", vakuutti hän, \"mutta minun täytyy pyytää teiltä\nsuopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät\nylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen\nsisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen.\nMutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu\nsamanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen\nkorkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä,\nteidän korkeutenne\", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa,\neleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman\nlopullisia, \"minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa —\nen, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua\nkunnan kanssa.\"\n\n\"Valentina!\" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen\ntyyneytensä. \"Etkö muista olevasi veljentyttäreni?\"\n\n\"Koska te näytte unohtaneen sen.\"\n\n\"Nämä naisen oikut —\" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet.\n\n\"Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja\nehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että\nminä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä.\"\n\n\"Huoneeseesi!\" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. \"Ja rukoile\npolvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi,\nkoska minun sanani eivät sinuun tehoa!\"\n\n\"Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!\" huoahti Valentina.\n\"Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään.\"\n\n\"Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen\nmuuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas\nniin, lapsi\", lisäsi hän mairittelevammin, \"työnnä syrjään tämä\ntottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle\nniin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että\njokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi\non määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano\ndella Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan\nverrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltä _majestate-vyön_; lähetän\nnoutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —\"\n\n\"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä\nnaimisiin?\" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot\nkalpeina, rinta huohottavana.\n\nHerttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili\nhäntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti\nkylmän päättävästi:\n\n\"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani\nherttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt\nmene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa\nalentavia.\"\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne\", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa\näskeisen uhmailun sijalle.\n\n\"Mene!\" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen\narvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja\nsitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.\n\nYksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen\nrinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden\nsitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen\nmielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.\n\nHän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea\nMantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli\netuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita\ntunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn\ntuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui\npengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.\n\nSuihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs\nhänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut\ntulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä\npainavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä\ntäynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon\nloiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat\ntähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana,\nsärkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan\nmarmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen\nkatseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko\nsuuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään\npuutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden,\npuksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän\nsafraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien\nkorkeiden sypressien reunustamina.\n\nPaitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa\nkäreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan\nsielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta\nuusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi,\nja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka\nsamalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.\n\n\"Yksinkö, madonna?\" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa\nhiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä\nsoittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.\n\n\"Kuten näette\", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen\najatustensa kiintyneen muihin asioihin.\n\nValentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä\nkuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi\nkävivät hänen kasvonilmeensä.\n\nMutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri\nkärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen\n— ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut\nhänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän\nastui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan,\nsiromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena\nneitoa kohti.\n\n\"Olette mietteissänne, madonna\", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä\näänellään.\n\n\"Minkä tähden siis\", moitti Valentina, mutta lempeästi, \"tunkeudutte\nhäiritsemään aatoksiani?\"\n\n\"Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna\", vastasi toinen\nliukkaasti, \"ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä\nniistä\".\n\n\"Oletteko ystäväni, Gonzaga?\" tiedusti Valentina. \"Oletteko ystäväni?\"\n\nMies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen\nkasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa\ntai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli\nhyvin likelle tytön päätä.\n\n\"Ystävännekö?\" kertasi hän. \"Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua\nihan orjananne, madonna!\"\n\nNyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä\nharrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään\noli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka\naluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi\njättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti:\n\n\"Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!\"\n\nTuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin\nniin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä\nomituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan.\n\nHän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä,\notti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen\nvalkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla\nkun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille.\n\n\"Minulla on uusi laulu, madonna\", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli\nilmeisesti pakotettua. \"Sen poljento on _ottava rimaa_, ja se on\nNiccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi,\njota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene.\"\n\n\"Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?\"\n\n\"Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton\nlaulaa. Näin —\" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoi _a mezza voce_:\n\n    \"Quando sorriderán' in ciel\n    Gli occhi tuoi ai santi —\"\n\nValentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen\nlaulunsa.\n\n\"Ei nyt, Gonzaga\", pyysi hän. \"En ole sillä tuulella, että voisin\nkuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin.\"\n\nGonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden\nvarjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan\nhänen _strambotttaan_ hurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen\nkiehtovaan kauneuteen.\n\n\"Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!\" huudahti tyttö, hymyillen\nnyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. \"Jollen kuunnellutkaan nyt, teen\nsen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!\" pyysi hän\nniin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten\nvärähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni,\nja hänen kätensä puristi toisen käsivartta.\n\n\"Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte\njättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!\"\n\nGonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä\ntiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä.\n\n\"Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa\nsolmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten\nsuostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin\nvoisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä\nvälinpitämätön kuin toinenkin.\"\n\nGonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään.\nTätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi\nhän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden\nmaltittoman eleen.\n\n\"Te huokaatte\", huudahti hän, \"ja valitatte minua odottavan kohtalon\njulmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä\nsanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni\nihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle?\nHuokauksen!\"\n\n\"Madonna, olette kohtuuton\", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan\nhieman tulistuneena. \"En uneksinut — en rohjennut uneksia — että\nhalusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä\ntarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta\njos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton,\njota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä\napua, jota mies saattaa antaa.\"\n\nHän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan\nsiitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut\nminkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta\nmenettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma,\nsillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen\nluonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen\nnäyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja\nvihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän\nsuorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja\nettä hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo,\njolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki\ntekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut.\n\nSitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen\npuoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut\nkuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta\njosta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään.\nSen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän\nAcquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti\nneidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui.\n\nValentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen\nyhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa\nolivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut\najatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet\n— jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin.\nMutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen\nvoi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen\nvastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon.\n\nArka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin\nse ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä,\njotka hän käänsi kumppaniinsa päin.\n\n\"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?\" tiedusti hän tuokion kuluttua.\n\nTämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin\nuutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain\nnopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin\ninnoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli\nsukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi\ntehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.\n\n\"Arvelen\", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, \"tietäväni keinon\".\n\nNyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen\nkasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.\n\n\"Ilmaiskaa se!\" pyysi hän kuumeisesti.\n\nGonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen\npelokkaan varovasti.\n\n\"Ei täällä\", supatti hän. \"Urbinon palatsissa on liian paljon korvia.\nSuvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä.\"\n\nHe nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin\najan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä\nmarmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille\nkäytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät\näänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen\nsuunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä\nkysymyksellä.\n\n\"Neuvon teitä, madonna\", vastasi keikari, \"avoimesti uhmailemaan\".\n\n\"Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?\"\n\n\"En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita,\nettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna!\nRoccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian\nvanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti\nruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden.\"\n\nTyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen\nmielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä,\ntuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan\nseikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä\nGonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen,\nmutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä.\n\n\"Olisiko se mahdollista?\" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen\nteon odotuksesta.\n\n\"Kyllä; varmasti olisi\", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin\ntyttökin. \"Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa\nsieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille\nmyönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne\nmukaan.\"\n\n\"Ja autatteko te minua siinä?\" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan —\nyhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle.\n\n\"Kaikella voimallani ja järjelläni\", lupasi Gonzaga kerkeästi ja\nuljaasti. \"Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää\npiiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille\nsoturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme\nvarten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen.\"\n\n\"Ja sitten\", virkkoi Valentina, \"tarvitsen päällikköä\".\n\n\"Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen\nteitä uskollisesti niin kauan kuin elän.\"\n\nSekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt,\nennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta,\nsillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se\najatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä,\nkomentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa\ntoimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä\nnaurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän\nkuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään\nheidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä\nitseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun\ntoiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen\nitseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi,\ntällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän\näkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus.\n\n\"Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten —\ntarvitaan rahaa.\"\n\n\"Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —\"\nalkoi toinen.\n\nMutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt\npulman ratkaisu.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli\ntoivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa\nmahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen\ntielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin\nrunsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt\nhätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. \"Kas tässä!\" huusi\nhän, ojentaen korun kumppanilleen. \"Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen\npitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten.\"\n\nSitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen\nyksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli\nniin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin.\n\n\"Ei suinkaan\", myönsi hän. \"Kun aika tulee, täytyy teidän valita\nhovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät\nsopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi,\nhovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita.\"\n\nSiten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan\nvarjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta\navioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä\noli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla\nsaattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi.\n\nRomeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu\njäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä\nrahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä\nhänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa\nhäntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna\nElizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen\noli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi\nkoitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut\nkallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi\nhänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden\ntavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja\nkoska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan\npohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat.\nYksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo\nosoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen\nhautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli\nkaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun\nhänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian\nluostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet,\nkoska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat\ntämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi\nja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa\nryhtynyt, ne uudelleen virisivät.\n\nGuidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua\nvaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä\nrangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka\nGuidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos\nhän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa\nnaimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain\nmenneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi\nottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen.\nTätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi\nkuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi\npiirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät\nasevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti\ntavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä\navioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän,\nettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen\nseurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo\nGonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla\noli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa\ntoivotun liiton Babbianon kanssa.\n\nJäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja\nsilmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän\nhymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli\nollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin.\nJollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä\nolisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKehnojen viinien keskellä\n\n\nJa niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja\nGuidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun\nmaalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi\nkiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan\nnoutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten,\nkun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun\nkallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo\nGonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki\nnämä uuraat valmistukset.\n\nKolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän\nistui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti\nsuunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että\nhänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen\nhuulillaan.\n\nHän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja\npitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten\ntasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena,\nmilloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos\nolisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli\nsen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä\narvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi,\nettä kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien\nsuojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian\nMarian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle\nherttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään\nkoko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.\n\nHän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan;\nsanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi\nmairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei\ntaipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne\nolisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi.\nEttä johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään\nRoccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua\nherttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin\ntapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti\nkuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se\nolisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä\nmuonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei\nmitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon\nkuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.\n\nNiin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä\nelähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita\nsinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta\nvallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti\nvalmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa,\nnarrimaisuutensa ainoana seuranaan.\n\nMutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan\nsuloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia\nhellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja,\njotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia,\narvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat,\nolivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän\noli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella;\nRoccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen\ntuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata\nparikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä,\njos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan\ntosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä\nhän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään\nniin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan\npalkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen\nsuuttumuksen alaisiksi?\n\nHän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen\nasuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella\nolevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä\nlöytävänsä tarvitsemansa miehet.\n\nSattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan,\nryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen\n_condottiero_, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti\nalentaneet.\n\nKapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei\nastunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki\nristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita\nkimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä\nolevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija\nkantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että\ntuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana\nympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa\nheloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli\nniin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua\nsieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään\nmuualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä,\npakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne.\nHän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta\npituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan\ntarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan.\n\nHikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen\nsijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle\nlautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi.\n\nVastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni\nvihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt\ntomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin\nhänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli\npilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga\nkuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen.\n\n\"Entä se viini, Luciano? _Sangue della Madonna!_ Tuotko sen, ennenkuin\nkaadut kuolleena lattialle, sika?\"\n\nGonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin,\nrukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää\nolentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet\ntähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen.\n\n\"Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen\", huusi pelokas isäntä,\nponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun\nhän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta.\n\nPuhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin\nkatseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään\nlurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena\nkuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän\nkahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun\nmukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä.\nHänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun\nhänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta\nnämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevan\n_masnadieron_ eli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten\ntarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian\npoikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen\nvuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta.\n\nGonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi\nolla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa\nviiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että\ntämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen\njohtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä,\njollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä\nlöydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen.\n\nKenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat\nkumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen\nhe vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa.\n\nLyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai\nsitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi\nja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea\nGonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa\noli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin.\ntunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut.\n\nVihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen:\n\n\"Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte\npullon viiniä kanssani?\"\n\nHylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä\nja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän\nkäänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan\nlevottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen\nodottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä\nkohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa,\nettä Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan\nosakseen halveksivan hylkäyksen.\n\n\"Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?\" ähkäisi miekkonen, kuten\nhän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi\nähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? \"Tahdonko minä — tahdonko minä\n—?\" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa\nolivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän\nuudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja\nhänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä\ntiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä\nhän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan —\najatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus\nlahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin;\nkun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen\nolisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin.\n\nHän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun.\n\n\"Herttainen nuori herra\", jupisi hän, \"herttainen, ylevä ja mitä\nloistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen\nkanssa kuin te olette\".\n\n\"Onko minun uskottava, että juotte?\" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi\nmitä arvella miehen viimeisistä sanoista.\n\n\"Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne,\n_gentile signorino_, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut.\"\nJa hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti.\n\nVieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja\nkäski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano\noli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria\npingoittunut mieliala.\n\n\"Ilta on kolea\", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä\nkerskailijaansa.\n\n\"Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin.\"\n\n\"Sanoin\", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan\nvastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, \"että\nilta on kolea\".\n\n\"Siis valehtelitte\", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, \"sillä,\nkuten teille vastasin, ilta on lämmin. _Piaghe di Cristo!_ Minua\nvastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on\nlämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta.\"\n\nNyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut,\ntuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman\najattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui\nvimmainen ilme hänen kasvoistaan.\n\n\"Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!\"\nkuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga\nei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään\nhihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: \"Enkö saisi\ntietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?\"\n\n\"Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?\"\n\n\"Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se\nolette?\"\n\nGonzaga taivutti päätänsä.\n\n\"Olette jaloa sukua\", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi,\nettä hän itse oli yhtä hyvää. \"Sallikaa minun mainita teille nimeni.\nOlen Ercole Fortemani\", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi\nilmoittanut olevansa keisari.\n\n\"Peloittava nimi\", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, \"ja sillä on\nylhäinen sointu\".\n\nKookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa.\n\n\"Miksi moinen kummastus?\" kivahti hän. \"Sanon teille, että nimeni\non sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä\npeloittava kuin jalosukuinen. _Diavolo!_ Näyttääkö se uskomattomalta?\"\n\n\"Olenko sellaista sanonut?\" vastusti Gonzaga.\n\n\"Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta\najattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen\npitää olla ajatellakseen siten.\"\n\nÄrtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan\noli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli.\n\n\"Tietäkää, hyvä herra\", ilmoitti hän, \"että olen _kapteeni_\nErcole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen\npalvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja\nkunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa\nvapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia\nvastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen\npalvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen\nkantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin\narvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette\nsaanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla\nkirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis!\n— siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet\nitselleen urotekojeni kunnian.\"\n\n\"Loistava luettelo\", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt\ntämän valhesarjan, \"sangen loistava luettelo\".\n\n\"Eikä ole\", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen\nluonteessaan. \"Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan\nminua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi\nnimittää loistavaksi.\"\n\n\"Siitä asiasta emme välitä riidellä\", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi.\nMiehen hurjuus oli kauhistava.\n\n\"Kuka väittää, ettemme niin tee?\" tiedusti toinen. \"Kuka minua estää,\njos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!\" ja hän nousi\npuolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. \"Mutta\nmalttia!\" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. \"Varmastikaan ette ole\netsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden\nettekä asuni hienouden houkuttelemana\" hän kohotti repaleisen vaippansa\nlievettä \"ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää\narpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?\"\n\n\"Arvasitte oikein.\"\n\n\"Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!\" Hänellä näytti olevan\naika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät\nankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa\nkuiskutusta. \"Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus\non kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon\nnäennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän,\nniin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa,\njättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne.\"\n\nGonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen\npelokkaasti.\n\n\"Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista\nteistä\", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi\nosaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita\nomantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen\nolemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei\nolisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. \"Tarvitsen\nkyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen\nyritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä\nvarten tarvitsen.\"\n\n\"Esittäkäähän tarkempia tietoja!\" kehoitti Ercole komeapuheisesti.\n\n\"Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille\nsopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta\nsiitä kenellekään.\"\n\n\"Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan\nniin vaitelias kuin minä olen.\"\n\n\"Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa\nmiestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties\njoidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen\npalkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan\novat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti\nkahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?\"\n\nErcole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga\npelkäsi niiden halkeavan.\n\n\"Se on henkipaton hommaa!\" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä.\n\"Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi Gonzaga. \"Se on laadultaan valtiopetoksellinen\npuuha. Mutta vaara on vähäinen.\"\n\n\"Ettekö voi kertoa minulle enempää?\"\n\n\"En uskalla.\"\n\nErcole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat\nlattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa\nsyventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja\nhuudahti:\n\n\"No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?\"\n\n\"Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne\npalvelus on, saattaisin helposti löytää sata.\"\n\n\"Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä.\"\n\nErcole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi.\n\n\"Se saattaa käydä päinsä\", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. \"Mutta\nmeidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään\novat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää\nvielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain\nkynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?\"\n\n\"Huomisiltaan mennessä.\"\n\n\"Mitenkähän —\" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti\nsyventyneen harkitsemaan mielessään. \"Voisin saada kokoon kymmenkunta\ntai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —\" Taaskin hän\nvaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti:\n\"Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa\nsilmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?\"\n\nGonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti\nkasvoilleen ylpeän ilmeen.\n\n\"Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta\", ilmoitti hän\ntappelupukarille ylhäisesti.\n\n\"Jumalan ruumis!\" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen\nkuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana,\njollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: \"Jos asianlaita on\nniin, olisi teidän paras itsenne värvätä se. _Felicissima notte!_\" Ja\nhän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse.\n\nSiinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa?\nSiihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti.\n\n\"Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!\" oli toisen vastaus.\n\"Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja\nilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi\nheille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen\nvaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan\nhuomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on\nheidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä\nryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla,\nolisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia.\"\n\nTällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta.\nTuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi\nviisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle\npalkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin\nhän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko\npalkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan\nkymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon\nherrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä\nrakkaudesta.\n\nKun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta\nlähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen\nhelisten pudota pöydälle.\n\n\"Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua\nkintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä.\" Ja hänen silmänsä\nlipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. \"Muistakaa pukea heidät\nsopiviin tamineihin!\"\n\n\"Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne\", lupasi Ercole, osoittaen sellaista\nkunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin.\n\"Entä aseet?\"\n\n\"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään\nmuuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta\nniitäkään ei ehkä tarvita.\"\n\n\"Ei ehkä tarvita?\" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri.\nAiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät\nja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan\nsellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan?\nTotisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään\nja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli\npäässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi\nloputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen\najatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja\nettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi\nlaahata keihästä.\n\nTunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole\nFortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön,\nolkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti\nomistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron\nsieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta,\nettä hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän\noli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja\nvähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin\nreuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä,\nhän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka\ntapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille\nhenkilölle, jonka palkoissa hän oli.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LIKI\n\n\"Tratta di corde\"\n\n\nSamalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli\nGian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata\nhäihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään\nsotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli\notaksunut.\n\nSinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut\nCagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä\noli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli\nmaata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo\nSanti, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari\nystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut,\njotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen.\nAlkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on\nruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian\nsveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen\nmiehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin\npäähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian\nMariaa tylsän maltillisesti.\n\n\"No, tomppeli?\" murahti herttua, kääntäen päätänsä,\n\nSveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. \"Hänet on tuotu, teidän\nkorkeutenne\", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.\n\n\"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?\" rähähti\nGian Maria. \"Kuka on tuonut ja kenet?\"\n\nArmstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan\nviereen ja supatti hänen korvaansa:\n\n\"Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen.\"\n\nKatseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen.\nPyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan\nkapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan\nsiellä häntä.\n\n\"Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!\"\n\nMartin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää\nanteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun\nsanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen\nkattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia,\npiti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi\npöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka,\nja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua\nmakuulle.\n\nSitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden\nisoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä\ntämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut\nkynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen\nkorkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät\npöydälle ja poistumaan.\n\nHerttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille\n— jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen\nkomennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin\nja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois.\n\nKun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään\nvastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja\nMartin Armstadt näkyi kynnyksellä.\n\n\"Onko hän siellä?\" tiedusti herttua.\n\n\"Vartoamassa teidän korkeuttanne\", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea\nauki Gian Marialle.\n\nHerttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja\nkorkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu,\npystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode.\n\nUuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa\nvahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan\nvalaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän\nkäski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan.\nSitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon\nuuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti.\n\nRyhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin\nrintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas,\njoka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot,\nolivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus\noli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli\nvallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja\nsurkean rukoilevan katseen.\n\nValmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä\nolivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua,\nmutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi\nPeppeen päin matala otsa rypyssä.\n\n\"Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri\", pilkkasi hän.\n\nPeppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen\nkouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä.\n\n\"Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän\nkorkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella.\"\n\nGian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen\nmies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa.\njonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti\ntakan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen.\n\n\"Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin\narmollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.”\n\n\"Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut\",\nvastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan.\n\n\"Ahaa! Sinä myönnät sen?\" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta\ntarkoitettua ironiaa. \"Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri.\"\n\n\"Lempeytenne on sananpartena\", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa\nhänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä.\n\nGian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun.\n\n\"Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai\nminä revitän sen sinulta pois!\"\n\nPeppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää\nolikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä?\n\nNähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi:\n\n\"Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden,\nolen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain\nvastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän.\"\n\nPeppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen.\n\n\"Odotan kysymyksiänne, jalo herra\", vastasi hän.\n\n\"Puhuit —\", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien\nmuistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. \"Puhuit tänä aamuna\neräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä.\"\n\nIlveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. ‒ \"Niin\",\nmyönsi hän tukahtuneesti.\n\n\"Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle\nniin ihmeen ylistävin sanoin?\"\n\n\"Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi\npenikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella.\"\n\n\"Sant Angelon!\" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen\npaikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. \"Entä\nmilloin se tapahtui?\"\n\n\"Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessa\nSanta Sofiasta Urbinoon.\"\n\nHerttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää\nkumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu.\njossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja\nhänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että\ntämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia.\n\n\"Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän\nhänet?\" tiedusti hän vihdoin.\n\n\"Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi\nherätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa.\"\n\n\"Haavoittunut?\" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. \"Jumal' auta, asia\non niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan\nedellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun\nilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään.\"\n\nVain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi\nGian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta\nvielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi\nansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli.\n\n\"Voi!\" huokasi hän, \"toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin\nhuokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun\nmaksaa. En tiedä hänen nimeään.\" Herttua katsahti häneen tutkivasti\nja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into\nnyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli\njohtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen.\n\n\"Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä\noli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?\"\n\n\"Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain\nmahdollisimman lyhyen vilahduksen.\"\n\nHerttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja\nhäijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat\nhampaansa.\n\n\"Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?\"\nkysyi hän.\n\n\"Aivan niin, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Sinä valehtelet, epäsikiö\", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan.\n\"Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen,\nhänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen,\nhänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt\nkuitenkin vakuutat minulle vakuutat _minulle_ — että näit hänestä\nniin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen\nnimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —\"\n\n\"Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —\" alkoi narri\npelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet.\n\n\"Tulistuko?\" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen\nherättämästä jonkinlaisesta kauhusta. \"Uskallatko syyttää minua\nkuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole\nkiukkua.\" Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan\nmielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani\nkätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: \"_Libera me a malo Domine!_\"\nSitten hän entistä rajummin tiedusti: \"Suostutko nyt ilmaisemaan\nminulle hänen nimensä?\"\n\n\"Toivoisin voivani\", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin\nherttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti\nkäsiään ja huusi:\n\n\"Hei, Martino!\" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. \"Tuo\nsisälle miehesi ja köytesi!\"\n\nKapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi Gian\nMarian jalkojen juureen.\n\n\"Armoa, teidän korkeutenne!\" ulisi hän. \"Älkää hirtättäkö minua! Olen —\"\n\n\"Me emme aio hirttää sinua\", keskeytti herttua kylmästi. \"Kuolleena\nolisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä.\nMe tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana;\nhuomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme\nsaavamme pakotetuksi sinut puhumaan.\"\n\nPolvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti.\n\n\"Vaivattujen äiti\", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti\nylenkatseelliseen nauruun.\n\n\"Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa\nkuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi\nvälittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen\nnimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin.\"\n\nPeppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen\nkalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään\nja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota\nhänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi\nkuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin\nGian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat\nhiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä\nodotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan\npuitteessa.\n\n\"Se kestää, teidän korkeutenne\", ilmoitti hän.\n\nGian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet,\nsamalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi\nsuljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin.\n\nMuutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino\nnostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi\nhänelle voimia tällä hädän hetkellä.\n\n\"Viimeisen kerran, herra narri\", lausui herttua, \"suostutko ilmaisemaan\nmeille hänen nimensä?\"\n\n\"Teidän korkeutenne, en voi\", vastasi Peppe siitä huolimatta, että\nkauhu ihan hyyti hänen vertansa.\n\nTyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä.\n\n\"Sinä siis tiedät sen\", huudahti hän. \"Enää et väitäkään, ettet tiedä,\nvaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!\"\n\nViimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan\nnarri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti.\nToinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella\notteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän\nuhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen\nyhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean\nvuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun\ntangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi\nvangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun\ntuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon\nilme.\n\n\"Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä\", virkkoi hän jäätävän\nvälinpitämättömästi. \"Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä,\n\"te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte\nhelvetin iankaikkiseen tuleen?\"\n\nGian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä\nhaastelemalla yliluonnollisesta kostosta?\n\n\"Niinpä\", jatkoi Peppe, \"olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani.\nVannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle\nmitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun\npitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi.\nJos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo\nherra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!\"\n\nHymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa\nja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut\nhänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis\nmaksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän\ntahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen\nsinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut\nnarrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt,\nhän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen;\notaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri\nkuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen\ntuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä,\nvehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut\nValentinan sydämen.\n\n\"Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan\", virkkoi hän\nvihdoin. \"Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä\nkiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä\ntarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden\nhaavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?\"\n\nNyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa.\nMutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti.\nHerttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät,\nkoko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän\noli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät\nsilmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian\nMaria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe,\nvääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi\nitsepintaisesti vaiti.\n\n\"Antakaa mennä!\" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät\nirti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten\nhe puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen\nkeskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen\nkätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun\nhänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle.\n\n\"Suostutko nyt puhumaan?\" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei\nhuvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli\nniin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen\nleualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin.\nTällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se\nkeskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut.\n\nPepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin\nhänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty\nhehkuvalla raudalla.\n\n\"Laupias Jumala!\" kirkaisi hän. \"Voi, sääliä, jalo herra!\"\n\nMutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle.\nKiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti\nvaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien\ntaivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi.\n\nMutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli\nkaraistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä\njulmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien\nkehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän\noli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen\nkerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä\nlattiasta.\n\nTällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran\npäässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina,\neikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui\nja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian\nMariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän\nolisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota\nhäneen.\n\n\"Riittääkö tämä sinulle?\" kysyi hän narrilta. \"Suostutko nyt puhumaan?\"\n\nMutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin\nheltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä\nputousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan\nmahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän\nkuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut\nvoivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi\nhänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen\nei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan\nhäntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes\npelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta\nollut.\n\n\"Minä puhun\", kirkaisi hän. \"Laskekaa minut alas, niin saatte tietää\nhänen nimensä, herra herttua.\"\n\n\"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin.\"\n\nPeppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi\npuhumaan.\n\n\"Hän oli serkkunne\", huohotti hän, \"Francesco de Falco, Aquilan kreivi\".\n\nHerttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.\n\n\"Puhutko totta, elukka?\" tiedusti hän värisevällä äänellä. \"Aquilan\nkreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?\"\n\n\"Vannon sen\", vakuutti narri. \"Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä\nnimessä laskekaa minut nyt alas!\"\n\nHetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian\nMarian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen\nnäköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten\nsyöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli\nbabbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että\nsalaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka\nhe aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei\nollut sitä aikaisemmin arvannut.\n\n\"Laskekaa hänet alas!\" käski hän lyhyesti miehiään. \"Sitten viekää\nhänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt\ntehtävänsä.\"\n\nHänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat\nlattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän\nvirui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt\ntajuttomaksi.\n\nArmstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja\nkantoivat hänet välissään ulos.\n\nGian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle\nrukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen\nkiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli\nsuvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen.\n\nSitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä\nkokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKI\n\nAasin kiljuntaa\n\n\nKun korkea ja mahtava Gian Maria Sforza aamulla kahdennellakolmatta\ntunnilla ratsasti pääkaupunkiinsa Babbianoon, oli kaupunki rajun\nkuohunnan vallassa, mikä johtui, kuten hän oikein arvasi, Caesar\nBorgian lähettilään pahaenteisestä saapumisesta.\n\nHäntä vastassa oli Porta Romanalla sankka ja ynseä väkijoukko, joka\npysyi syvän äänettömänä hänen ratsastaessaan kaupunkiin Alvarin ja\nSantin seuraamana sekä kahdenkymmenen täysissä varuksissa olevan\nvartiomiehensä ympäröimänä. Tässä äänettömyydessä oli uhkaa,\npeloittavampaa kuin huudot, ja herttuan kasvot olivat hyvin kalpeat,\nkun hän sinkautteli voimattoman raivon äkäisiä silmäyksiä sinne\ntänne. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heidän ratsastaessaan Borgo\ndell' Annunziatalle, taajeni väkijoukko, ja hiljaisuuden syrjäyttivät\nmyrskyinen ulvonta ja kiukkuiset kiljaisut. Rahvas kävi uhkaavaksi,\nja Armstadtin määräyksestä — herttua oli nyt liiaksi pelon lamauttama\nkäskeäkseen mitään — laskivat sotilaat keihäänsä tanaan aukaistakseen\ntietä, samalla kun yksi tai kaksi kaupunkilaista, jotka aaltoileva\nihmistulva oli työntänyt liian likelle ratsujoukkoa, sortui hevosten\njalkoihin.\n\nIvalliset äänet kyselivät herttualta, oliko hän naimisissa ja missä\nolivat hänen appensa keihäsmiehet, joiden piti suojella heitä Borgiaa\nvastaan. Jotkut vaativat selvitystä siitä, mihin viimeksi nostettu,\nyletön vero oli mennyt ja missä oli se armeija, joka sillä olisi\npitänyt värvätä. Tähän vastasivat toiset herttuan puolesta, ladellen\nparikymmentä kehnoa tarkoitusperää, joihin rahat oli tungettu.\n\nSitten kajahti äkkiä huuto: \"Murhaaja!\" Sitä seurasi kiukkuisia\nvaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio,\nAmerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin\nteurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri\nhurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti\nmyrskyisen huudon: \"_Evviva!_ Eläköön Francesco del Falco!\" Ja\nitsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä\njo \"il Duca Francescoksi\". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin,\nja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän\nnousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet\nvallanneesta kateellisesta raivosta.\n\n\"Martino!\" karjui hän käheästi kapteenilleen. \"Keihäät tanaan ja\nlaskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!\"\n\nVanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de\nAlvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha,\nsäikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei\nollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän\nmääräyksen.\n\n\"Teidän korkeutenne\", vetosi hän herttuaan, \"ette voi tarkoittaa sitä\".\n\n\"Enkö voi tarkoittaa sitä?\" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen\nkatseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. \"Tomppeli!\" ärjäisi\nhän jälkimäiselle. \"Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?\"\n\nSekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja\nkarjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän\nkeihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli\nkuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät\ntajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi\ntakaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa,\njoka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen\nkaikuessa.\n\nNyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut\näänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät\nhalunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet\ntorin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena\nkuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden\nkantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi\nkiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti\nrunsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan.\n\nNäin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin,\njättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota\nmyöten he olivat tulleet.\n\nVihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen\nnäkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin\nCaesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen\npuheilleen.\n\nYhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen\nhäpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla\ntuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä\nja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti\nvastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin\nvaltaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio\nda Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla,\njonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan\nleijona.\n\nKeskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa\nsen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että\nlähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa\nBabbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen\nherttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti,\nmutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa\nhankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa\njalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar\nBorgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka\nuhkasivat tunkeutua maahan.\n\nGian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista,\njoita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään,\nlykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi\nlopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että\nhe pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä\nne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi\nhäneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen\nmielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle\nsaattaisi koitua.\n\n\"Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus\", lausui hän\nlopuksi. \"Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on\nBabbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen\nrosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi\", lisäsi hän, kääntyen\nFabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä\nvielä jotakin sanottavaa, \"käskekää opastaa tämä herra takaisin\nmajapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan\ntäältä herttuakuntamme rajalle saakka!\"\n\nKun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut\nLodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun\nkärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita\nharkitsemattomalle pojalleen.\n\n\"Hupakko!\" myrskysi hän. \"Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen\nkämmenellä.\" Sitten hän naurahti katkerasti. \"Viskatessasi sen pois\nolet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin\ntaivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään.\"\n\n\"Korkea äitini\", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin\nsaattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa\nkuin ne nyt tuntuivat olevan, \"teidän olisi viisainta antautua\nnaisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin\".\n\n\"Miehen puuhiin!\" pilkkasi rouva Caterina. \"Ja sinä hoidat niitä\nvallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin.\"\n\n\"Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää,\nsillä sattumalta olen juuri _minä_ Babbianon herttua\", vastasi Gian\nMaria jurosti. \"En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta\npaavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino,\nsittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal'\nauta! — me näytämme omiamme.\"\n\n\"Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla\nlampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen.\nSinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi\nhänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut\nkylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun\nkanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi\nsanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole\nlainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta\netsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä\nviimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin.\"\n\nGian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä\ntylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti\nAlvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan\npuhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien\nsilmät olivat vakavat.\n\n\"Arkoja raukkoja olette kaikki!\" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa\nsynkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. \"Sellainen en minä\nole\", vakuutti hän, \"joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta\nnäyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään\nBabbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta\nverisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä\nherttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä\nsellaista, mistä ette ole uneksineetkaan.\"\n\nToisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta\npelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen\nhirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä?\nJollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja\nkerskailu?\n\n\"Oletteko kaikki mykkiä?\" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. \"Vai\narveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse\npäättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte\netelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen,\ntakaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät\nherrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon\nkilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta\nei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset\nmyötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia\nmyöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni\njok'ikisen vapaan _condottan_ Italiassa. Värvään sellaisen armeijan,\njollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan\nValentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin\nhän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani\netunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea\näitini\", — hän nauroi hulluudessaan — \"lammas vainoaa sutta ja repii\nsitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita\nlampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen\nkamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin\naikojen jälkeen.\"\n\nHe tuijottivat häneen, tuskin enää uskoen häntä täysijärkiseksi ja\nsyvästi kummastellen, mistä tämä äkillinen, sotainen kiihko sellaisessa\nmiehessä, jonka luonne oli pikemminkin veltto kuin toimelias, pikemmin\npelokas kuin sotainen. Eikä syytä kuitenkaan olisi tarvinnut kaukaa\netsiä, jos he vain olisivat vaivautuneet seuraamaan sitä ajatusuomaa,\njosta hän itse oli antanut heille vihjauksen viitatessaan Babbianon\nkadulla kuulemaansa ääneen ja näkemäänsä näkyyn. Ääni oli se ääni,\njoka oli huutanut hänen serkkuaan Francescoa herttuaksi. Juuri se\noli herättänyt hänessä raivoisan, polttavan kateuden. Tämä mies oli\nriistänyt häneltä sekä hänen kansansa että Valentinan rakkauden\nja siten virittänyt hänen sydämessään kalvavan halun osoittautua\nFrancescoa paremmaksi ja näyttää sekä kansalle että Valentinalle, että\nheidän mieltymyksensä oli osunut harhaan. Hän muistutti pelaajaa, joka\npanee kaikki yhden ainoan heiton varaan, hänen panoksensa olisivat\nhänen morsiamensa myötäjäiset, ja peli olisi voimien mittely Borgian\nkanssa. Jos hän voittaisi, olisi hän kunniahohteen verhoama; hän ei\nolisi ainoastaan kansansa pelastaja ja sen vapaussankari, vaan myöskin\nmaineikas mies, jota koko Italia — tai ainakin Italian se osa, joka oli\ntuntenut niskassaan Valentinon rautakoron — kunnioittaisi. Siten hän\nnäyttäisi, mikä mies hän oli, ja poistaisi ihmisten mielestä muiston\nhänen kapinallisesta serkustaan, josta hän aikoi suoriutua.\n\nHänen äitinsä puhutteli häntä nyt, ja Caterinan sanat olivat\nvaroituksen sanoja, rukousta, ettei hän ryhtyisi millinkään kaikkien\nmielestä niin suunnattomaan ja kammottavaan seikkailuun sitä\nasianmukaisesti harkitsematta ja pohtimatta sitä neuvostossa. Sillä\nhetkellä astui sisälle palvelija, joka lähestyi herttuaa.\n\n\"Madonna\", ilmoitti Gian Maria, keskeyttäen hänen vakavat sanansa,\n\"olen jyrkästi päättänyt, miten menettelen. Jos vain suvaitsette viipyä\nvielä tuokion ja istuutua jälleen paikallenne, näette ensimmäisen\nkohtauksen siitä suuresta draamasta, jota valmistelen.\" Sitten\nhän kääntyi odottavan palvelijan puoleen ja tiedusti: \"Sanomasi?\"\n\"Kapteeni Armstadt on palannut, teidän korkeutenne, ja tuonut hänen\nylhäisyytensä.\"\n\n\"Noutakaa kynttilöitä ja päästäkää heidät sitten sisälle!\" komensi\nhän lyhyesti. \"Paikoillenne, hyvät herrat, ja te, äitini! Aion olla\ntuomarina.\"\n\nHämmästyneinä ja käsittämättä mitään toiset tottelivat hänen hurjia\nviittauksiaan ja istuutuivat jälleen paikoilleen valtaistuimen luokse,\nsamalla kun hän meni takaisin korokkeelle ja sijoittui herttualliselle\ntuolille. Sisään astui palvelijoita, kantaen upeita, taotusta kullasta\nvalmistettuja kynttilänjalkoja, jotka he asettivat pöydälle ja\nuuninreunukselle. Kun ovi heidän poistuttuaan taaskin avattiin, lisäsi\nseurueen hämmästystä ulkoa kantautuva rautapanssarien kalina.\n\nSe kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina,\nkunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas,\nmikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan\nsilmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän,\nFrancesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa\nLodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja.\n\nHän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin\nkorkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa\nja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei\noteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui\nkorostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat\nrauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle\nhankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt.\n\nSyntyi muutamia minuutteja kestävä painostava hiljaisuus, jonka aikana\nhänen serkkunsa tähysti häntä omituisesti kiiluvin silmin. Vihdoin Gian\nMaria puhkesi puhumaan kiihtymyksestä kimeällä äänellä.\n\n\"Tiedätkö ainoatakaan syytä\", kysyi hän, \"jonka vuoksi pääsi ei pitäisi\nkomeilla keihään kärjessä niiden muiden joukossa San Bacolon portilla?\"\n\n\"Tiedän useita\", vastasi Francesco, ensin hätkähtäen, mutta heti sitten\nhymyillen, ja hänen vastauksensa näytti yksinkertaisuudellaan panevan\nherttuan ymmälle.\n\n\"Annahan kuulua joitakuita niistä!\" kehoitti hän pian.\n\n\"Ei, kuulkaamme pikemminkin, mistä syystä minun päärukkaani pitäisi\nniin tylysti kohdella. Kun mies karkeasti vangitaan, kuten minulle\non tehty, on tapana, jota sinun korkeutesi ehkä suvaitsee noudattaa,\nilmoittaa hänelle jonkunlainen syy tähän loukkaavaan kohteluun.\"\n\n\"Sinä sulavakielinen kavaltaja\", virkkoi äärettömän pahanilkisesti\nherttua, jota hänen serkkunsa arvokkuus yhä enemmän kiukutti. \"Sinä\nvaliosanainen roisto! Haluaisitko tietää, minkä tähden sinut on\nvangittu? Kerrohan minulle, hyvä herra, mitä puuhailit Acquaspartassa\npääsiäisen edellisen keskiviikon aamuna?\"\n\nKreivin rauhalliset kasvot pysyivät tutkimattomina, kärsivällisen\nihmettelyn naamiona. Ainoastaan hänen käsiensä äkillinen puristuminen\nnyrkkiin ilmaisi, kuinka pahasti se pisto osui häneen, mutta hänen\nkäsiään ei kukaan huomannut. Herttuan takana seisova Fabrizio da Lodi\nkalpeni huuliaan myöten.\n\n\"En muista puuhanneeni siellä mitään kovin merkillistä\", vastasi\nFrancesco. \"Hengitin metsässä kevään raitista ilmaa.\"\n\n\"Etkä mitään muuta?\" ärähti Gian Maria.\n\n\"En jaksa muistaa paljoakaan muuta, millä olisi merkitystä. Kohtasin\nsiellä erään ylimysnaisen, jonka kanssa hiukan puhelin, munkin, narrin,\nhoukkamaisen keikarin ja joitakuita sotilaita. Mutta\" — hänen sävynsä\nmuuttui äkkiä ylpeäksi — \"mitä tahansa teinkin, tein sen oman mieleni\nmukaan enkä vielä ole oppinut tietämään, että Acquilan kreivin täytyy\ntehdä tiliä siitä, mitä hän tekee ja missä hän liikkuu. Et ole vielä\nilmoittanut minulle, sinun korkeutesi, minkä oikeuden tai kuvitellun\noikeuden nojalla pidät minua vankina.\"\n\n\"Enkö tosiaankaan? Etkö oivalla mitään yhteyttä rikkomuksesi ja sen\nvälillä, että silloin olit Sant' Angelon läheisyydessä?\"\n\n\"Jos minun on ymmärrettävä se niin, että olet näin loukkaavasti\ntuottanut minut tänne esittääksesi minulle arvoituksia huviksesi,\nolen selvillä asiasta, mutta sittenkin hämmästynyt. En ole mikään\nhovi-ilveilijä.\"\n\n\"Sanoja, pelkkiä sanoja\", kivahti herttua. \"Älä luule pettäväsi minua\nniillä!\" Lyhyesti naurahtaen hän kääntyi Francescosta korokkeella\nolevan seurueen puoleen. \"Kummastellette, hyvät herrat, ja te, korkea\näitini, millä perusteilla olen vangituttanut tämän kavaltajan. Saatte\nsen tietää. Pääsiäisen edellisen tiistain iltana kokoontui Sant'\nAngeloon seitsemän kavaltajaa punomaan juonia syöstäkseen minut\nvallasta. Heistä neljän päät ovat nyt nähtävinä Babbianon muureilla,\nkolme muuta pääsi pakenemaan, mutta tuossa seisoo yksi heistä — se,\njonka piti istuutua tälle valtaistuimelle, sittenkun minut olisi\nsysätty siltä pois.\"\n\nKaikkien silmät olivat nyt suunnatut nuoreen kreiviin, kun taas hänen\noma katseensa lipui Lodin kasvoihin, joista kuvastui tyrmistys, niin\nvoimakas, että se olisi paljastanut hänet, jos vain herttua olisi\nsattunut katsahtamaan häneen päin. Syntyi äänettömyys, jota kukaan\nläsnäolevista ei rohjennut katkaista. Gian Maria näytti odottavan\nvastausta Francescolta; mutta Francesco seisoi, silmäillen häntä\ntyynesti, eikä ainoallakaan merkillä osoittanut haluavansa puhua.\nVihdoin ei herttua enää jaksanut sietää hiljaisuutta, vaan huusi:\n\n\"_E dunque?_ Eikö sinulla ole mitään vastattavaa?\"\n\n\"Haluaisin huomauttaa\", vastasi Francesco, \"etten ole kuullut\nmitään kysymystä. Kuulin hurjan väitöksen, luonnottoman ja hullun,\nmielipuolisen syytöksen, jolle ei voida esittää minkäänlaisia\ntodistuksia, sillä muussa tapauksessa, siitä olen varma, ette olisi\njättänyt niitä mainitsematta. Kysyn teiltä, hyvät herrat, ja teiltä,\nrouva\", jatkoi hän kääntyen toisten puoleen, \"onko hänen korkeutensa\nsanonut mitään, mihin millään tavoin olisi tarpeellista vastata?\"\n\n\"Todistuksiako sinä kaipaat?\" huusi Gian Maria, mutta ei niin\nitsevarmasti kuin siihen saakka eikä senvuoksi niin rajustikaan. Hänen\nmielessään oli herännyt epäilys Francescon kummallisen tyyneyden\ntähden, joka Gian Marian käsityksen mukaan tuskin näytti syyllisyyden\nverholta, vaan osoitti pikemminkin syytetyn varmasti uskovan, ettei\nhäntä mikään vaara uhannut. \"Todistuksiako kaipaat?\" toisti herttua,\nja sitten hän tiedusti sen näköisenä kuin olisi esittänyt kysymyksen,\njohon oli mahdoton vastata: \"Miten sait sen haavan, joka sinussa oli\nsilloin metsässä?\"\n\nFrancescon kasvoilla väikkyi hymy, joka häipyi pian.\n\n\"Pyysin todistuksia enkä kysymyksiä\", huomautti hän väsyneesti. \"Mitä\nse todistaisi, vaikka minussa olisi sata haavaa?\"\n\n\"Todistaisiko?\" kertasi herttua yhä epävarmempana, jo peläten kenties\nmenneensä liian nopeasti ja liian pitkälle epäluulojensa tiellä.\n\"Minusta se ynnä siellä olosi todistavat sinun olleen edellisen yön\ntaistelussa.\"\n\nSen kuullessaan Francesco liikahti. Hän huoahti ja hymyili samalla\nkertaa. Sitten hän omaksui ripeän komentavan sävyn, osoitti\nvartijoitaan ja kehoitti:\n\n\"Käske näiden miesten mennä tiehensä ja kuuntele sitten, kun haihdutan\nrumat epäluulosi, kuten pyörretuuli hajoittaa lehtiä syksyllä!\"\n\nGian Maria tuijotti häneen typertyneenä. Tuo valtava varmuus ja tuo\nylhäinen, arvokas käytös, joka oli niin ylevä vastakohta hänen omalle\nkarkealle rehentelylleen, heikensivät vähitellen yhä enemmän hänen\nitseluottamustaan. Kättään heilauttaen hän käski sotilaiden poistua,\nmelkein itsetiedottomasti totellen serkkunsa hallitsijaälyä, jonka\nmukaan hän yhtä itsetiedottomasti taipui.\n\n\"Nyt, sinun korkeutesi\", virkkoi Francesco heti miesten poistuttua,\n\"salli minun selvästi ymmärtää syytöksesi, ennenkuin sen torjun.\nKäyttämistäsi sanontatavoista arvaan sen olevan seuraavan: Vähän aikaa\nsitten tehtiin Sant' Angelossa salaliitto, jonka tarkoituksena oli\nsyöstä sinut pois Babbianon valtaistuimelta ja nostaa minut sijallesi.\nSyytät minua siitä, että minulla oli salaliitossa osa — minulle\nmäärätty osa. Asia on niin, eikö olekin?\"\n\nGian Maria nyökkäsi.\n\n\"Olet esittänyt asian hyvin selvästi\", ärähti hän. \"Jos voit yhtä\nselvästi todistaa viattomuutesi, uskon varmasti tehneeni sinulle\nvääryyttä.\"\n\n\"Että tällainen salaliitto on tehty, sitä pidämme todistettuna, vaikka\nBabbianon kansasta todistukset tuntunevat niukoilta. Sittemmin kuollut\nmies oli kertonut sinun korkeudellesi, että sellaista salaliittoa\nhaudottiin. Se tuskin oli sellaisenaan riittävä todistus antaakseen\naihetta sille, että neljän sangen uljaan herrasmiehen päät pantiin\nkeihäiden kärkeen, mutta epäilemättä sinun korkeudellesi oli muita\ntodistuksia, joihin me muut emme ole päässeet tutustumaan.\"\n\nGian Maria vavahti näistä sanoista. Hän muisti, mitä Francesco oli\nlausunut heidän viime kerralla puhellessaan tästä samasta asiasta; hän\nmuisti, miten hänet itsensä oli sinä päivänä otettu vastaan Babbianossa.\n\n\"Meidän täytyy uskoa asianlaidan olevan niin\", jatkoi Francesco\nlevollisesti. \"Sinun korkeutesi menettely tässä jutussa ei jätäkään\nsijaa epäilylle. Uskomme siis, että sellainen salaliitto tehtiin, mutta\nse, että minä olin siinä osallinen, että minä olin sinun paikallesi\nvalittu mies — pitääkö minun todistaa, kuinka pätemätön sellainen\nsyytös on?\n\n\"Pitää, todentotta! Jumaliste! Sinun pitää, jos mielit pelastaa pääsi.\"\n\nKreivi seisoi huolettomassa asennossa, kädet ristissä selän takana, ja\nhymyili katsellessaan serkkunsa kalpeita kasvoja ja rypistynyttä otsaa.\n\n\"Kuinka salaperäisiä ovatkaan oikeutesi tiet, serkku!\" jupisi hän\nsuunnattoman huvitettuna. \"Kuinka ihmeellistä tasapuolisuutta\nkuvastuukaan menettelytavoistasi! Raahautat minut tänne väkivallalla,\nistut siellä ja sanot minulle: Todista, ettet ole vehkeillyt minua\nvastaani Muutoin saa sinut pyöveli! Totisesti! Salomon oli typerä\nloruilija sinuun verrattuna.\"\n\nGian Maria läimäytti tuolinsa kullattuun käsinojaan iskun, jonka tähden\nhän seuraavana aamuna huomasi käteensä tulleen mustelman.\n\n\"Todista se!\" kiljui hän kiukuttelevan lapsen tavoin. \"Todista se,\ntodista se, todista se!\"\n\n\"Eivätkö sanani ole sitä jo todistaneet?\" lausui kreivi niin\nlievän hämmästyneesti ja lempeän moittivasti, että Gian Maria jäi\ntöllistelemään suu auki.\n\nSitten herttua teki hätäisen, kärsimättömän eleen.\n\n\"Herra Alvari\", sanoi hän ankaraa raivoa uhkuvalla äänellä, \"teidän on\nluullakseni parasta kutsua vartijat takaisin\".\n\n\"Malttakaahan!\" esti kreivi pakottavasti, kohottaen kättänsä. Ja nyt\nnäkyi tyyni huolettomuus kadonneen hänen kasvoiltaan; hymy oli häipynyt\nja sen sijalla oli ylhäisen ja ylenkatseellisen suuttumuksen ilme.\n\"Toistan sanani. Olet raahauttanut minut tänne eteesi väkivallalla, ja\nistuen siellä, Babbianon valtaistuimella, sanot: 'Todista, ettet ole\nvehkeillyt minua vastaan, jos mielit pelastaa pääsi!\" Sekunnin ajan hän\noli vaiti ja pani merkille, kuinka ymmälläolevan näköisinä kaikki häntä\nkatselivat.\n\n\"Onko tämä vertaus?\" ärisi herttua käsittämättä.\n\n\"Sinäpä sen sanoit\", säväytti Francesco takaisin. \"Vertaus se on. Ja\njos sitä harkitset, niin eikö se tarjoa sinulle todistuksia kylliksi?\"\nkysyi hän äänessään voitonriemuinen sointu, \"Eikö keskinäinen asemamme\nepäämättömästi osoita tätä syytöstäsi perusteettomaksi? Seisoisinko\nminä täällä ja istuisitko sinä siellä, jos se, mitä väität, olisi\ntotta?\" Hän nauroi miltei villisti, ja hänen silmänsä leimusivat\nhalveksivasti hänen katsoessaan herttuaa. \"Jos haluat kuulla sen\nvielä selvemmin, Gian Maria, niin sanon, että jos olisin vehkeillyt\npäästäkseni horjuvalle valtaistuimellesi, olisin nyt sillä istumassa\nenkä seisoisi tässä puolustautumassa typerää syytöstä vastaan. Mutta\nvoitko sinä epäillä sitä? Etkö oppinut mitään ratsastaessasi Babbianoon\ntänään? Etkö kuullut väkijoukon huutavan minulle suosiotaan ja\nsadattelevan sinua? Ja kuitenkin\", lopetti hän ylhäisen säälivästi,\n\"väität minun vehkeilleen. Niin, jos haluaisin valtaistuintasi, ei\nminun tarvitsisi muuta kuin levittää lippuni pääkaupunkisi kaduilla,\nja tunnin kuluttua ei Gian Maria enää olisi herttua. Olenko todistanut\nsyyttömyyteni, sinun korkeutesi?\" päätti hän tyynesti, melkein\nmurheellisesti. \"Oletko saanut varmuuden siitä, kuinka vähän tarvitsen\nvehkeilyä?\"\n\nMutta herttualla ei ollut mitään vastattavaa hänelle. Sanattomana istui\nGian Maria eräänlaisen huumeisen kauhun vallassa ja katseli synkästi\nserkkunsa kauniita kasvoja, samalla kun toiset tarkkailivat häntä\nsalavihkaa äänettöminä ja vapisten nuoren miehen tähden, joka täällä,\nherttuan kynsissä, oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin. Äkkiä\nhän peitti kasvonsa käsillään ja istui siten vähän aikaa ikäänkuin\nsyviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän veti kätensä verkkaisesti\nsyrjään ja näytti kasvot, joita intohimo ja mielentuska olivat oudosti\nraastaneet niin vähässä ajassa. Hän kääntyi Santin puoleen, joka seisoi\nlähinnä.\n\n\"Vartijat!\" äänsi hän käreästi, heilauttaen kättänsä, ja Santi lähti\nkenenkään uskaltamatta hiiskua sanaakaan. Sillä tavoin he vartosivat\nomituisena ryhmänä, kaikki perin vakavina paitsi yhtä, sitä miestä,\njolla oli eniten syytä olla vakava. Sitten kapteeni astui sisälle\nkahden sotilaansa seuraamana, ja Gian Maria heilautti kättänsä vankia\nkohti.\n\n\"Viekää hänet pois!\" mutisi hän käheästi, kasvot kammottavina,\nintohimon puistattaessa häntä, niin että hän vapisi kuin haavanlehti.\n\"Viekää hänet pois ja odottakaa määräyksiäni etuhuoneessa!\"\n\n\"Jos nyt sanomme jäähyväiset, serkku\", virkkoi Francesco, \"niin\nsaanko toivoa sinun lähettävän papin luokseni? Olen elänyt totisena\nkristittynä.\"\n\nGian Maria ei vastannut hänelle mitään, mutta hänen häijyt silmänsä\nolivat tähdätyt Martinoon. Arvaten hänen katseensa merkityksen\nkapteeni kosketti kevyesti Francescon käsivartta. Tuokion kreivi\nseisoi paikallaan, silmäillen vuoroin herttuaa, vuoroin sotilaita;\nsekunnin ajaksi hänen katseensa suuntautui huoneeseen kokoontuneeseen\nseurueeseen; sitten hän hieman kohautti olkapäitänsä, pyörähti\nkorollaan ympäri ja poistui pää pystyssä herttuan valtaistuinsalista.\n\nJa hänen mentyään kesti hiljaisuutta, kunnes Caterina Colonna rikkoi\nsen, purskahtaen nauruun, joka repi Gian Marian nyt kovin helliä\nhermoja.\n\n\"Lupasit uljaasti\", pilkkasi Caterina, \"näytellä leijonan osaa. Mutta\ntähän saakka olemme kuulleet vain aasin kiljuntaa.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nVaeltavat ritarit\n\n\nTämä äidin pilkka kannusti Gian Marian liikkeelle. Hän nousi\nherttualliselta tuoliltaan ja laskeutui korokkeelta, jolla se seisoi,\nniin myrskyisen mielialan vallassa, ettei se sallinut hänen istua\npaikallaan.\n\n\"Aasin kiljuntaako?\" jupisi hän, seisahtuen Caterinan eteen. Sitten\nhän naurahti epämiellyttävästi. \"Aasin leukaluu teki pahaa jälkeä\neräässä tilaisuudessa, madonna, ja niin saattaa käydä uudelleen.\nHitunen malttia, niin kyllä näette.\" Sitten hän pirteämmän näköisenä\npuhutteli neljää äänetöntä hovimiestään. \"Te kuulitte, mitä hän sanoi,\nhyvät herrat\", huudahti hän. \"Miten pitäisi minun mielestänne menetellä\nsellaiseen kavaltajaan nähden?\" Hän odotti joitakuita sekunteja\nvastausta, ja häntä näytti kiukuttavan, ettei vastausta kuulunut. \"Eikö\nteillä siis ole minkäänlaista neuvoa minulle?\" tiedusti hän tylysti.\n\n\"En ollut luullut\", sai Lodi vaivoin sanotuksi, \"teidän korkeutenne\ntarvitsevan neuvoa tällaisessa tapauksessa. Teidät oli johdettu\npäättelemään, että Aquilan herra oli kavaltaja, mutta siitä, mitä\nkaikki olemme kuulleet, teidän korkeutenne pitäisi nyt oivaltaa, ettei\nhän ole.\"\n\n\"Pitäisikö minun?\" vastasi herttua, seisahtuen liikkumattomaksi\nja kiinnittäen Fabrizioon katseen, joka oli himmeä kuin käärmeen.\n\"Herra da Lodi, uskollisuudessanne on viime aikoina näkynyt\nhorjumisen merkkejä. Jos olenkin Jumalan ja Hänen autuaiden pyhäinsä\narmosta hallinnut armollisena ruhtinaana ja hairahtunut liian\npaljon kallistumaan lempeyteen, haluaisin varoittaa teitä olemaan\nkoettelematta lempeyttäni liian kovasti. Olen sittenkin vain ihminen.\"\n\nHän kääntyi vastassaan olevasta vanhasta, pelottomasta valtiomiehestä\nsilmäilemään seurueen muita, huolestuneina katselevia jäseniä.\n\n\"Vaitiolonne, hyvät herrat, ilmaisee teidän arvostelunne tässä asiassa\nolevan samanlaisen kuin minun. Ja te olette viisaita, sillä tällaisessa\ntapauksessa ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi menettelytapa.\nSerkkuni on tänään lausunut sellaisia sanoja, jollaisia yksikään mies\nei ole koskaan lausunut ruhtinaalle menettämättä henkeään. Emmekä me\ntee poikkeusta siitä säännöstä. Aquilan kreivin pään täytyy pudota\nhänen uhkarohkeutensa hinnaksi.\"\n\n\"Poikani!\" kirkaisi Caterina kauhistuneesti. Gian Maria katsoi häneen\nintohimon vallassa, kasvot täpläisinä.\n\n\"Olen sen sanonut\", ärähti hän. \"En nuku, ennenkuin hän kuolee.\"\n\n\"Mutta mahdollisesti et sitten enää herääkään\", tokaisi äiti. Ja sen\netulaukauksen jälkeen hän syyti Gian Marialle karvaimman arvostelun,\nmitä viimemainittu oli milloinkaan kuullut. Purevilla liikanimillä ja\nylenkatseellisilla sanoilla hän koetti saada herttuan tajuamaan, kuinka\njärjetön hänen aikomuksensa oli. Oliko hän tosiaankin kyllästynyt\nhallitsemaan Babbianoa? Jos asianlaita oli niin, lausui Caterina,\ntarvitsi hänen vain odottaa Caesar Borgian tuloa. Hänen ei tarvinnut\njouduttaa tapahtumia sellaisella teolla, joka johtaisi kapinaan,\nsaattaisi kansan nousemaan kostaakseen epäjumalansa puolesta.\n\n\"Olette esittänyt minulle ainoastaan lisäsyitä\", vastasi Gian Maria\njäykästi. \"Herttuakunnassani ei ole tilaa sellaiselle miehelle, jonka\nkuoleman, jos näkisin hyväksi sen aiheuttaa, oma kansani minulle\nkostaisi.\"\n\n\"Lähetä hänet sitten pois alueiltasi!\" kehoitti Caterina. \"Karkoita\nhänet maanpakoon, ja kaikki saattaa käydä hyvin. Mutta jos surmaat\nhänet, en pidä henkeäsi päivän palkan arvoisena.\"\n\nTämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi\nhyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia\nrukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia\nsiitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin\nrakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti\nmyöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan\nhän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan\nei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema.\nVarmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä\noli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä\ntyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen.\n\nHän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan.\nMaanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän\nvelvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin\nneljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian\nMaria Sforzan alueilta.\n\nSen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi\nkantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta\nvaltaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa.\n\nRiemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti,\nliittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen\npäänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin\nkäytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle\nBabbianon valtaistuinta.\n\n\"Hetki on hyvin otollinen\", huomautti hän, \"ja kansa rakastaa teitä\nvarmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri\nkansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu\ntulemaan sen johtajaksi?\"\n\nJos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun\ntarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi\nhäntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli\ntuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen\nviettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti\nhäneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa\nrakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi\nmielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän\nravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti.\n\n\"Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!\" lisäsi hän. \"Minä en ole sellaista\nainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette.\nSe on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä\nkaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa\nneuvonantajat eikä rahvaan mielivalta.\"\n\nFabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään,\nmutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä\npuhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä\noli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea\nsuostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi\nloppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi.\n\n\"Babbianon kansan pelastus\", jupisi hän, \"olisi myöskin teidän\nylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon,\njos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn\".\n\n\"No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin\", vastasi\nFrancesco. \"Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into\npolttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun\nkyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä\nToscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan\nkatsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa,\nhyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen\npoissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä\ntyytyy siihen, mitä se voi saada.\" Ja hän heilautti kättänsä herttuan\nvaltaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset\nvanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni\nArmstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin\npohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli.\n\nEtuhuoneessa hän lähetti pois palvelijoistaan ne, jotka oli otettu\nherttuan talouden henkilökunnasta, ja käski omien toskanalaisten\nseuralaistensa Zaccarian ja Lanciotton huolehtia hänen tavaroittensa\nsullomisesta ja laittaa kaikki lähtökuntoon tunnin kuluessa.\n\nHän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä,\njos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla\nFrancesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän\ntunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian\nMaria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja\nälykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa\nsaattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään\nneuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista.\n\nJätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian\nsaattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia.\nMutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti\nFanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon\nkasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä.\n\n\"Mitä oikein on tapahtunut?\" huudahti uljas nuorukainen, lisäten\nsellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän\noli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle\nja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja\nluotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei\nollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa\njyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle.\n\n\"Jättäkää se silleen!\" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin,\nsoinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. \"Olen harhaileva\nritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi\nvapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos\nsiitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut\najatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin\nsuonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi\nBabbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan\nrakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja\nse antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia\nseikkailuja, joihin haluan antautua.\" Hän levitti kätensä ja paljasti\noivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun.\n\nFanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa\niloisuus.\n\n\"Niin, totta tosiaan, herra kreivi\", myönsi hän, \"olette liian komea\nlintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina\n—\" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. \"Enää ei\nole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina.\"\n\n\"Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä\nkyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan.\"\n\nFanfulla huoahti.\n\n\"Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme\nhädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra\nFrancesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään\ntekemistä.\"\n\nFrancesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti\nkatseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.\n\n\"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni.\"\n\nJa nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen\näskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska\nFrancesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?\n\nJa niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella\ntunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat\nBabbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja\nsieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja\nFanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden\nharhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän\nmuilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.\n\nHe ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia\nauringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon\njokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia\nlaakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun\njuurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet\nkuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa,\njossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen\nylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria\notti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen\naterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti\nnäiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi\nkiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat\npitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla\nhaastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman\najan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi\nja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se\nlaski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin\nsen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja\nhyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua\njälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että\nsielultaan.\n\nHerätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon,\njoustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan\nnorsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa\nhiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.\n\n\"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta\nmiestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!\"\n\nJa nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin\nymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella\nmiehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta\npyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran\nolivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen\npukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat,\nparkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla\nkoristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa,\njohon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi\nkiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen\nlonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.\n\nHänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit\nsälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria\nteki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa\ntuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle\nruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden\nlaajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi;\nsitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin\nkilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät\njälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.\n\nKellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon\npalatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää\naikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen\npäästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra\nValdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa\nserkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita;\npalvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin\nuudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset.\nEikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan\ntietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja\nkarkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen\npahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti\npidättyi lausumasta mielipidettään siitä.\n\nMutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan\nhöllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian\nmenettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä.\n\n\"Täällä minun talossani\", kertoi hän, \"teki hän eräälle kovaonniselle\npoloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä\nselvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en\ntiennytkään siitä mitään\".\n\nKun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että\nkysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon\nkatse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että\nhän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä,\nja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä\nlähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet\nhänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa.\n\n\"Millaista väkivaltaa hän teki?\" tiedusti Francesco.\n\n\"Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian\nMaria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa.\nGian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta.\nHänen _sbirrinsä_ toi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan\nherttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisen _tratta di corden_,\njolla oli toivottu tulos.\"\n\nKreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. \"Se raukka!\" mutisi hän. \"Se\nkurja raukka!\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan, herra kreivi\", huudahti Valdicampo, \"että tämä\nPeppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen\nmiehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!\"\n\n\"En puhunut hänestä\", vastasi Francesco, \"vaan serkustani, tuosta\nraukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra\nValdicampo, miten on Peppen käynyt!\"\n\n\"Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt\npaljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia\npäiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat\nmiltei repeytyneet irti ruumiista.\"\n\nAterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen\nhuoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan\nperheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen,\njossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon\ntalouteen kuutuvan naisen hoitelemana.\n\n\"Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe\", ilmoitti vanha\nherra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle.\nNarri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla\nsilmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen\nkauhuinen ilme.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", huusi hän, ponnistautuen istumaan, \"jalo,\narmollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän\nraukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin\nja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin\nkenties te itsekin säälisitte minua.\"\n\n\"Kyllähän minä säälinkin\", vakuutti Francesco lempeästi. \"Totisesti,\njos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle\nolisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa.\"\n\nPeppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi.\n\n\"Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?\" huudahti hän. \"Teidän\nastuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta\nsiitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos\nte annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä\nehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra\nkreivi, tekisin helvetissä?\"\n\n\"Ilkkuisit Gian Marian tuskille\", vastasi Francesco, naurahtaen.\n\n\"Sentähden melkein kannattaisi palaa\", aprikoi Peppe, ojentaen\nkättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta\nhän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta\nkiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten\nnarri-poloinen voi.\n\n\"Enää ei minun ole niin kovin paha olla\", vastasi Peppe, \"ja olen\npysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä\njyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne\novat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni\nlähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja\npeloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja\nhelläsydäminen nainen.\"\n\nTämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet\nseuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta.\nSen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nNarrin uteliaisuus\n\n\nSeuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan\npalvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi\ntoipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen\nei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa\nMetauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan\nhämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä\nUrbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja\nnarri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion\nhupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä\nerotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.\n\n\"Voitko pahoin?\" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin,\nsillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.\n\n\"En, en\", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä\nsuhteessa haihtui. \"Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä.\"\n\n\"Puissa suhiseva tuuli, Peppino\", selitti Fanfulla.\n\n\"En usko —\" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki\nerottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa\nhivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.\n\n\"Olet oikeassa\", virkkoi Francesco. \"Se on askelten töminää. Mutta entä\nsitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla\ntarinasi loppu!\"\n\n\"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?\" intti narri. \"Tiedänkö minä\nsen tai välitänkö minä siitä?\" tokaisi kreivi. \"Tarinasi, mies!\"\n\nVaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa\nkertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen,\nvastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti\nmarssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut\nsitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet\navoimesti kapinoimaan.\n\n\"Herra kreivi\", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen\ntarinansa uudelleen, \"ne ovat melkein edessämme\".\n\n\"Niin ovatkin!\" myönsi Francesco rauhallisesti. \"Tuon seuraavan\nkäänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain.\"\n\n\"Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan\ntäällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen\npahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin\nharhailevia joukkueita. Tulossa saattaa olla _masnadiero_-seurue.\"\n\n\"Entä sitten?\" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. \"Mitä syytä on\nmeillä pelätä rosvojoukkuetta?\"\n\nMutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan\nPeppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon\nsiksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä\nrauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle\nhe painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon,\njosta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä\nvalaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien\nkirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet\nrosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin\nhyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä\nsiistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä\nvarustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla.\nTämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella\nvankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi\nhämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia,\nja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti\nPeppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi\nhänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean,\ndominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin\näkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle\nmiehelle.\n\n\"Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!\"\nähkyi suuttunut munkki. \"Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka\nelukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän\nDominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään\nteidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden.\"\n\nMutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia\nuudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi\ntakajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja\nratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa.\nHänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, \"joista\nkutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä\nmääkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat\nhämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo\nkummallinen seurue oli häipynyt yöhön.\n\n\"Voisin vannoa\", sanoi Fanfulla, \"että tuo munkki ja minä olemme\ntavanneet toisemme\".\n\n\"Ettekä vannoisikaan väärää valaa\", vakuutti narri. \"Hän nimittäin on\nse lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan\nluostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten.\"\n\n\"Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he\novat?\" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan\npois lymypaikastaan.\n\n\"Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan\", lausui\nnarri, \"niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli\nDomenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei\nollut ainoa tuntemani henkilö\", lisäsi Peppino. \"Siellä oli Ercole\nFortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole\nmilloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti\njonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli\nmyöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin\nmuutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla\ntekeillä Urbinossa.\"\n\n\"Entä kantotuolit?\" kysyi Francesco. \"Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä\nne merkitsevät?\"\n\n\"En ensinkään\", vastasi narri, \"paitsi sitä, että ne kenties selittävät\nherra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin\".\n\n\"Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi\nmeille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla\nRoccaleoneen?\"\n\n\"Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken\nmuun ehdittyämme matkamme päähän.\"\n\nJa kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän\ntiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista\nseuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian\nmyöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä\nsuojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin\nvahtipäälliköltä.\n\n\"Osaatteko sanoa, herra kapteeni\", kysyi hän, \"mitä väkeä oli se\nseurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?\"\n\nKapteeni katseli häntä hetkisen.\n\n\"Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta\", virkkoi hän.\n\"Varmasti ei Urbinosta lähtenyt.\"\n\n\"Vahtimisenne on ihmeellistä\", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan\nteille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni\nviime yönä Urbinosta Roccaleoneen.\"\n\n\"Roccaleoneen?\" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja\ntarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi\nherättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. \"Niin, sehän on monna\nValentinan linna.\"\n\n\"Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se\noli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?\"\n\n\"Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?\" tiedusti kapteeni vakavasti.\n\n\"Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi\nErcole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa\noli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia.\"\n\nUpseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen.\n\n\"Oliko seurueessa naisia?\" huudahti hän.\n\n\"En nähnyt ainoatakaan\", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen\ninnostuminen pani varomaan ja aprikoimaan.\n\n\"Mutta mukana oli neljä kantotuolia\", pisti väliin Francesco, jonka\nluonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin.\n\nLiian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni\nkirosi ponnekkaasti.\n\n\"Hän se on\", huusi hän varmasti. \"Ja tämä seurue oli matkalla\nRoccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Kuulimme sen munkilta\", vastasi Francesco empimättä.\n\n\"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!\" Hän kääntyi\ntoisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan,\njosta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta\nkintereillään.\n\n\"Palatsille!\" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen\nympärille lisäsi: \"Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja\nkertoa tarinanne herttualle.\"\n\n\"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä\", vastasi Francesco kylmästi.\n\"Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua\nGuidobaldoa. Olen Aquilan kreivi.\"\n\nHeti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi\ninnokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä\njättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän\nhypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki\nripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille\nuutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut.\nNeiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan\nolivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin,\nkoska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.\n\nHämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja:\nmutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi\nsitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen\nsiihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan\nkanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä\nsaada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään\nennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen\nmielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle\ntieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja\nnarrilta.\n\nPeppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua\nuteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen\nja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla _patronallaan_ ehkä olisi ollut\nmitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan\npalvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa\nkavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen\nkiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan\nrohkeasti neito oli toiminut.\n\n\"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?\" kummasteli hän. \"Mitä\nvarten niin lukuisa henkivartiosto?\"\n\nKapteeni silmäili häntä tuokion.\n\n\"Ettekö sitä arvaa?\" virkkoi hän. \"Ette kenties tunne Roccaleonen\nlinnaa.\"\n\n\"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta.\"\n\n\"No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen\nvarusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan\ntavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia.\"\n\nSen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti\nohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt\nhänen huuliltaan.\n\n\"Hitto vieköön!\" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan.\n\"Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo\nvastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni\nautuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin\ntotisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän.\nsellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä.\nEipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa.\" Ja hän nauroi taaskin.\nMutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa.\n\n\"Hän on kapinallinen heilakka\", murahti kapteeni happamesti.\n\n\"No, no, hiljaa!\" varoitti Francesco siitä huolimatta, että hän yhä\nnauroi. \"Jos olisitte aatelissukuinen, taittaisin kanssanne peistä\nniiden sanojen tähden. Näin ollen —\" Hän keskeytti lauseensa, hänen\nnaurunsa taukosi, ja hänen tummat silmänsä mittailivat kapteenia\nomituisesti. \"Parasta on olla arvostelematta häntä, herra kapteeni. Hän\nkuuluu Rovere-sukuun ja on läheisesti liittynyt Montefeltro-sukuun.\"\n\nNuhde tehosi upseeriin, ja senjälkeen vallitsi heidän keskensä\näänettömyys.\n\nSillä aikaa, kun Francesco, Fanfulla ja Peppe etuhuoneessa vartosivat,\nettä heidät päästettäisiin herttuan puheille, purki narri jonkun\nverran heidän lörpöttelynsä johdosta tuntemaansa katkeruutta. Upea\nhuone oli ahdinkoon saakka täynnä hoviväkeä. Siellä oli uhkeita\nylimyksiä ja lähettiläitä, tummia pappismiehiä ja purppuravaippaisia\nkirkkoruhtinaita, teräsasuisia sotapäälliköitä ja silkkiin ja\nsamettiin puettuja hovimiehiä. Mutta Peppe ei piitannut mahdollisista\nkuulijoista, vaan lausui moitteensa, eivätkä hänen käyttämänsä\nsanontatavat olleet niin hillittyjä eivätkä niin kunnioittavia kuin\nkreivin arvo olisi vaatinut. Osoittaen samaa suoramielisyyttä, jonka\ntähden häntä niin yleisesti rakastettiin, Francesco ei kuitenkaan\npahastunut narrin nuhteista. Hän oivalsi, että ne olivat ansaittuja,\nsillä ne loivat asiaan uutta ja paremmin selvittävää valaistusta. Mutta\npian hän näki kauemmaksi kuin narri ja hymyili toisen synkille ilmeille.\n\n\"Ei niin äänekkäästi, Peppe\", tyynnytti hän pilailijaa. \"Arvioit\nvahingon liian suureksi. Pahimmassakin tapauksessa olemme vain vähän\njouduttaneet sitä, minkä herttua varmasti olisi saanut tietää muista\nlähteistä.\"\n\n\"Mutta juuri siitä vähäisestä — muutamista tunneista tai päivistä —\npaha koituukin\", ärähti narri kärtyisesti, vaikka hiljensikin ääntänsä.\n\"Gian Maria palaa muutamien päivien kuluttua. Jos hän saavuttuaan\nkuulisi sellaisen uutisen, että neiti Valentina on poissa, karannut\nRomeo Gonzagan kanssa — sillä sellaista, käsitättehän, pian puhutaan\n— niin luuletteko, että hän viipyisi täällä tai enää pitkittäisi\nkosintaansa? Ei vainkaan. Näissä yksinomaan valtiollisiin päämääriin\ntähtäävissä liitoissa, joissa sydämellä ei ole lainkaan osaa, vaaditaan\nainakin, ettei morsiamen mainetta ole häväistysjuorujen henkäys\nhimmentänyt. Hänen korkeutensa olisi palannut kotiinsa, ja madonna\nolisi päässyt hänestä eroon.\"\n\n\"Mutta hinta olisi ollut outo, Peppe\", huomautti Francesco totisesti.\n\"Sittenkin\", lisäsi hän, \"myönnän, että olisin paremmin edistänyt hänen\npyrkimystään, jos olisin pysynyt ääneti. Mutta sitä en usko, että\nsellainen juttu olisi jäähdyttänyt serkkuni kiihkeyttä. Olet väärässä\npitäessäsi tätä sellaisena liittona, jossa sydämellä ei ole ollenkaan\nosaa. Serkkuni puolelta — jos ihmisten kaikki puheet ovat tosia —\nesittää sydän totisesti aika suurta osaa. Mutta mitä pahaa olemme\nmuuten tehneet?\"\n\n\"Aika sen näyttää\", virkkoi kyssäselkä.\n\n\"Se näyttää sitten, etten ole millään tavoin vahingoittanut monna\nValentinan etuja. Nykyisin hän on turvassa Roccaleonessa. Mitä hänen\nsiis tarvitsee pelätä? Guidobaldo epäilemättä lähtee hänen luoksensa\nja vallihaudan ylitse rukoilee, että hän olisi velvollisuudentuntoinen\nveljentytär ja tulisi takaisin. Hän tarjoutuu tekemään niin, jos\nherttua antaa hänelle ruhtinaallisen sanansa takeeksi siitä, ettei\nhäntä enää vaivata tällä avioliitolla. Entä sitten?\"\n\n\"No niin?\" murahti narri. \"Entä sitten? Kuka sanoo, miten sitten\nsaattaa käydä? Olettakaamme, että hänen korkeutensa nujertaa hänet\nväkivallalla.\"\n\n\"Piirityskö?\" Kreivi purskahti nauramaan. \"Pyh! Missä on viisautesi,\nnarri? Luuletko loistavan Guidobaldon innokkaasti haluavan joutua\nItalian naurettavaksi ja jälkimaailman mainitsevan häntä siksi\nherttuaksi, joka piiritti veljentytärtään, koska tämä vastusti hänen\nmääräyksiään neidon avioliitosta?\"\n\n\"Guidobaldo da Montefeltro saattaa eräissä tilaisuuksissa olla kiivas\nmies\", vastasi narri parhaillaan, kun heidän luotansa lähtenyt upseeri\nilmestyi jälleen ja ilmoitti hänen korkeutensa odottavan heitä.\n\nHeidän saapuessaan ruhtinaan luokse oli viimemainittu perin synkällä\ntuulella ja tervehdittyään Francescoa kylmän muodollisesti esitti\nheille kysymyksiä siitä seurueesta, jonka he olivat kohdanneet\nedellisenä iltana. Nämä tiedustelut hän suoritti luonteenomaisen\narvokkaaseen tapaansa osoittamatta sen enempää levottomuutta kuin\nasia olisi koskenut harhaan lentänyttä haukkaa. Hän kiitti Francescoa\ntiedoista ja määräsi, että hovimarsalkan oli varattava huoneita kreivin\nja Fanfullan käytettäviksi niin pitkäksi aikaa kuin he suvaitsisivat\nviipyä hänen hovissaan. Senjälkeen hän sanoi heille jäähyväiset,\nkäskien upseerin jäädä sinne saamaan häneltä määräyksiä.\n\n\"Ja hänkö\", virkkoi Francesco Peppelle heidän mennessään etuhuoneen\nlävitse palvelijan jäljessä, \"on sellainen mies, joka ryhtyisi\npiirittämään veljentyttärensä linnaa? Kerrankin, herra narri, on\nviisautesi erehtynyt.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne ei tunne herttuaa\", vastasi narri. \"Hänen\njäätyneen ulkokuorensa alla loimuaa ahjo, eikä olo sellaista hulluutta,\njota hän ei olisi valmis tekemään.\"\n\nMutta Francesco vain nauroi astellessaan käsi Fanfullan kainalossa\nkäytävää pitkin niihin huoneisiin, joihin palvelija heitä opasti.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nGian Maria vannoo valan\n\n\nJossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan\nnarrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja\nnujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän\nkuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten\nmeneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati.\n\nKuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että\nkaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat.\nHänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy\nsiihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän\ntyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti\npuhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa\nniihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan\nvastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin\nepätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa\nhänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa\nValentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta\nrusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen.\n\nSe, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten\nvietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut\nodottamatonta.\n\n\"Hänet täytyy noutaa takaisin!\" oli hän kirskunut vihansa vimmassa.\n\"Hänet täytyy noutaa takaisin heti.\"\n\n\"Se on totta!\" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. \"Hänet täytyy\nnoutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne.\nMutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä.\" Ja hänen äänestään\nsoinnahti purevaa ivaa.\n\n\"Mitä vaikeuksia siinä on?\" tiedusti Gian Maria.\n\n\"Ei mitään vaikeuksia\", kuului ivallinen vastaus. \"Hän on sulkeutunut\nItalian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule\nsieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita\naviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä\ntakaisin.\"\n\nGian Maria näytti hampaitaan.\n\n\"Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?\" kysyi hän.\n\n\"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan,\njos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta.\"\n\n\"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja\nhäntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan\nja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän\nkorkeutenne, ja sotaan me joudumme.\"\n\n\"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?\" tiedusti Guidobaldo äänessään\npaheksumisen häive.\n\n\"Asevoimaan, teidän korkeutenne\", vastasi Gian Maria vitkastelematta\nja tuimasti. \"Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen\nmaahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän\nolisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on\nmieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja\ntykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani.\nRakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan\nvannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan.\"\n\nGuidobaldo näytti vakavalta.\n\n\"Minä suosittelisin lievempää menettelyä\", virkkoi hän. \"Piirittäkää\nhäntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää\nhäneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin,\npelkään, teille nauretaan koko Italiassa\", lisäsi hän mutkattomasti.\n\n\"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka\npaljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?\"\n\nTämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän\nolisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.\n\n\"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön\nkomentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut\nherrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga.\"\n\n\"Onko hän siellä nyt?\" ähkäisi Gian Maria. \"Siltä näyttää.\"\n\n\"Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!\" kivahti Gian Maria\nentistä pahemmin nolostuneena. \"Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?\"\n\n\"Hyvä Luoja!\" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. \"Puhutte\nminun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan\nsamoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen\nsellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii.\"\n\nGian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet\ntiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan\ntyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen\nsydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut\npilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa.\nVihdoin hän jupisi kiivaasti:\n\n\"Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta\npäätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen\njälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin.\"\n\nSamana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan\ntehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle —\nsillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan\nkuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo \"Auringossa\".\n\nUutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan\npaholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti.\n\n\"Luuletteko\", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, \"että tämä Gonzaga\non Valentinan rakastaja?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa\", vastasi Fanfulla. \"Tosiasia on, että he\nkarkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi\nhän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi.\n'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän,\n'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on\nlurjus, sen tiedän'.\"\n\nFrancesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään\nkuvastui levottomia mietteitä.\n\n\"Vietävä! Tämä on häpeällistä\", huudahti hän vihdoin. \"Neito-poloista\nympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa\nhäikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy\nlähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian\ntulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka\nkanssa hän karkasi.\"\n\n\"Liian myöhäistä\", pahoitteli Fanfulla. \"Narri lähti tänä aamuna\nRoccaleoneen liittyäkseen _patronansa_ seuraan.\" Francesco näytti\nalakuloiselta.\n\n\"Hän joutuu turmioon\", valitti hän. \"Sillä tavoin vasaran ja alasimen —\nGian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. _Gesú!_ Hän joutuu turmioon! Ja\nhän on niin uljas ja niin uhkamielinen!\"\n\nHän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen\nikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan.\nMutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä\nvuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa\nviruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän\nnaisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli\nsenjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin\nhymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.\n\nHän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. \"Minä lähden itse\". ilmoitti hän.\n\n\"Te?\" kummasteli Fanfulla. \"Entä venetsialaiset?\" Eleellä kreivi\nosoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina\ntämän naisen kohtaloon.\n\n\"Minä lähden Roccaleoneen\", kiivaili hän, \"nyt heti\". Ja hän astui\novelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. \"Sanoitte, Fanfulla,\nettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille\nharhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna\nValentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja\nminä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet.\"\n\n\"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?\" tiedusti Fanfulla\nepäilevästi.\n\n\"Aion yrittää sitä.\"\n\nHän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.\n\n\"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto\", virkkoi hän.\n\"Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria\njääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä,\nFanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin.\"\n\n\"Entä minä sitten?\" huudahti Fanfulla. \"Enkö minä seuraakaan teitä?\"\n\n\"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin\npalaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen\nminulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni\npalaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet\ntoiveet.\"\n\n\"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?\"\n\nFrancesco mietti tuokion. \"Jollette kuule minusta mitään, niin\nlähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä\npiiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta\njos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä.\"\n\n\"Aquilaan?\"\n\n\"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon\nloppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä\nherttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla\nkalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä,\nloittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta,\nsillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat\nuurastaessaan _contadossaan?_\n\nHe kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja\nylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet,\nkohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue\nylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita\nseurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä\nnaurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli\nloitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan,\njoka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja\nkohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille\nsaakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa\nolevan, uneliaan _locandan_ edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen\nyösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten\nsarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun\nauringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden\nharmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle\nsen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.\n\nTuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä\nkaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan\nolevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo\npakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui\nneliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen\nvanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta\nristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset\nkohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi\nmuratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet\nvankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja\nkarkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se\nsaavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä,\nsirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.\n\nJa koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen\nja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi\nsatulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.\n\nSitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan\nympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty\nkaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä,\nmistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä\nvastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien\nkeskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki\nvievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle.\nTäällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi.\n\nHän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka\näänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri\nkumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut\nvastausta äänettömästä linnasta.\n\n\"Siellä on vahtiminen valpasta\", ilvehti kreivi nauraen, \"Uudelleen,\nLanciotto!\"\n\nPalvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti\ntorventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että\nsitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle\nkitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein\nyhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät\npöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän\nasiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen.\n\n\"Hyvää huomenta, narri!\" toivotti hän.\n\n\"Tekö, teidän ylhäisyytenne!\" huudahti ilveilijä.\n\n\"Roccaleonessa nukutaan sikeästi\", lausui Francesco. \"Herätä\nlurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea\nnostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle.\"\n\n\"Heti, teidän ylhäisyytenne\", vastasi narri ja olisi poistunut samassa,\njollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin.\n\n\"Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasi\nAcquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!\"\n\nVakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan\nasiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga\nunisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja\ntiedusti, millainen Francescon asia oli.\n\n\"Minulla on asiaa monna Valentinalle\", vastasi Francesco, nostaen\npäänsä pystyyn ja korottaen ääntänsä, joten Gonzaga tunsi hänet\nAcquaspartan haavoittuneeksi ritariksi, muisti ja rypisti otsaansa.\n\n\"Olen monna Valentinan ylipäällikkö täällä\", ilmoitti hän röyhkeästi.\n\"Ja minulle voitte luovuttaa tuomanne sanomat.\"\n\nSeurasi väittely, jossa Gonzaga esiintyi pahantuulisesti ja kreivi\nmelkein samaan sävyyn; Francesco kieltäytyi jäykästi puhumasta\nasiaansa kenellekään muulle kuin Valentinalle, ja Gonzaga kieltäytyi\nyhtä jyrkästi herättämästä neitoa sellaiseen aikaan ja laskemasta\nalas nostosiltaa. Vallihaudan veden ylitse sinkoili puolelta toiselle\nsanoja, jotka kävivät kuumemmiksi joka lauseelta, kunnes ne äkkiä\nkatkesivat, lain Valentina itse näyttäytyi Peppinon seuraamana.\n\n\"Mitä tämä on, Gonzaga?\" tiedusti hän kiihtyneesti, sillä narri oli\nkertonut hänelle, että linnaan pyrki Francesco-ritari, ja kun se nimi\noli mainittu, oli hän ensin punehtunut, sitten kalvennut ja sitten\nlähtenyt muurille. \"Minkä tähden tältä ritarilta evätään sisäänpääsy,\nvaikka hän tuo sanomia minulle?\" Ja korkealta seisomapaikaltaan hän\nkatseli ihailevin silmin Aquilan kreivin — unelmiensa harhailevan\nritarin miellyttävää muotoa. Francesco paljasti päänsä ja kumarsi\nratsunsa säkään saakka, tervehtien kohteliaasti. Valentina kääntyi\nGonzagan puoleen maltittomasti.\n\n\"Mitä te varrotte?\" kivahti hän. \"Ettekö ole käsittänyt, mitä haluan?\nKäskekää laskea silta alas!\"\n\n\"Harkitkaahan, madonna!\" esteli Gonzaga. \"Ette tunne tätä miestä. Hän\nsaattaa olla Gian Marian urkkija palkattu meitä kavaltamaan.\"\n\n\"Te hupsu!\" vastasi neito terävästi. \"Ettekö näe, että hän on se\nhaavoittunut ritari, jonka kohtasimme silloin, kun te saatoitte minua\nUrbinoon?\"\n\n\"Mitäpä se merkitsee?\" tokaisi Gonzaga. \"Todistaako se, että hänen\ntarkoituksensa ovat rehelliset ja että hän on vilpitön teitä kohtaan?\nOttakaa neuvoni varteen, madonna, ja käskekää häntä ilmoittamaan\ntietonsa sieltä, missä hän on! Niin on turvallisempaa.\"\n\nTyttö mittasi häntä päättäväisin silmin. \"Herra Gonzaga, käskekää\nlaskea silta alas!\" määräsi hän. \"Mutta, armollinen neiti, ajatelkaa\nvaaraanne!\"\n\n\"Vaaraa?\" kertasi Valentina. \"Vaaraa kahdesta miehestä, ja meillä yli\nkaksikymmenmiehinen varusväki? Pelkuri totisesti on sellainen mies,\njoka on niin kerkeä puhumaan vaaroista. Käskekää laskea nostosilta\nalas!\"\n\n\"Mutta jos —\" alkoi Gonzaga epätoivoisen kiivaasti, mutta taaskin\nkeskeytti Valentina hänen lauseensa.\n\n\"Totellaanko minua? Olenko minä hallitsijatar, ja suvaitsetteko käskeä\nmiehiä laskemaan nostosillan vai täytyykö minun itseni mennä teettämään\nse?\"\n\nEpätoivoisen suuttuneen näköisenä keikari kohautti olkapäitänsä,\nkääntyi toisaalle ja lähetti yhden miehistään viemään määräystä.\nMuutamia minuutteja myöhemmin saranat kirskuivat ja ketjut kalisivat,\nkun vankka silta kääntyi alaspäin ja putosi jymähtäen kuilun ylitse.\nHeti kreivi kannusti hevostaan eteenpäin ja ratsasti Lanciotton\nseuraamana sillan ylitse ja porttitornin holvikäytävän alitse\netumaiselle pihalle.\n\nTuskin hän oli ennättänyt pysäyttää ratsunsa, kun pihan takapäässä\nolevasta ovesta ilmestyi jättiläiskokoinen Fortemani puolittain\npuettuna ja miekka kädessä. Nähdessään Francescon mies harppasi\nalaspäin puolikymmentä askelta ja lähestyi häntä, syytäen sadatuksia.\n\n\"Tänne päin!\" karjui hän niin kovalla äänellä, että se olisi herättänyt\nkuolleetkin. \"Hoi! Hoi! Mitä lemmon puuhaa tämä on? Miten te olette\ntänne tulleet? Kenen määräyksestä silta laskettiin alas?\"\n\n\"Monna Valentinan ylipäällikön määräyksestä\", vastasi Francesco,\nkummeksien, mikä mielipuoli tämä saattoi olla.\n\n\"Ylipäällikön?\" kiljaisi toinen ja seisahtui, samalla kun hänen\nkasvonsa lehahtivat punaisiksi. \"Saatanan ruumis! Minkä ylipäällikön?\nMinä olen täällä ylipäällikkö.\"\n\nKreivi katsahti häneen ällistyneenä.\n\n\"No sittenhän\", virkkoi hän, \"olette juuri etsimäni mies. Onnittelen\nteitä hyvästä vahdinpidosta, herra kapteeni. Linnassanne on niin\nmainiot kiertovahdit, että jos olisin halunnut kavuta, olisin kiivennyt\nmuureillenne ja päässyt porttinne sisäpuolelle herättämättä ainoatakaan\nuinuvaa vahtianne.\"\n\nFortemani silmäili häntä synkästi. Muutamien viime päivien hyvä onni\noli lisännyt miehen synnynnäistä hävyttömyyttä.\n\n\"Onko se teidän asianne?\" ärähti hän uhkaavasti. \"Olette liian\nuskalias, herra muukalainen, etsiessänne riitaa kanssani, ja\nliian nenäkäs tullessanne neuvoinaan, miten minun tulee hoitaa\npäälliköntehtäviäni. Kautta Vapahtajan kärsimysten! Te saatte\nrangaistuksen.\"\n\n\"Rangaistuksen — minäkö?\" kummasteli Francesco, jonka otsa nyt meni\nyhtä uhkaaviin ryppyihin kuin Ercolenkin oli.\n\n\"Niin, rangaistuksen, nuori herra. Nimeni on Ercole Forteinani.\"\n\n\"Olen kuullut teistä\", vastasi kreivi halveksivasti, \"ja siitä, kuinka\nhäpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa\neikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa\n— niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan\n'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana,\nja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei\nteitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin\npoika.\"\n\n\"_Sangue di Cristo_!\" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä.\n\"Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!\"\n\nHän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi\nkiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa\nrepäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja\nolisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti\nsanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan\nriitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä,\nkehoitti heitä lopettamaan rähinän.\n\nFortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten\nkirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni\nkuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat\nGonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta.\n\nTyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista\nvalmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi\nesiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin\nkuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty,\nkantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas\nFrancescolle saakka.\n\n\"Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle?\nNäettehän, millainen mies hän on.\"\n\nVeri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen\nhuomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen.\n\nHeti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä\nhattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan\npihalle laskeutuvaa seuruetta.\n\n\"Onko tämä säädyllistä?\" kysyi Valentina äkäisesti. \"Sopiiko teidän\nriidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?\"\n\nFrancescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen\nohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin\nhillitty, kun hän vastasi:\n\n\"Madonna, se lurjus oli hävytön.\"\n\n\"Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta\", pisti Gonzaga\nväliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta\ntuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta.\n\n\"Lurjus?\" kertasi hän kasvot punehtuneina, \"Jollette halua minun\nkatuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään\nsanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö.\"\n\nFrancesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon\nnuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa.\n\n\"Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan\", vastasi\nhän nöyremmin. \"Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain\nsen käsityksen, että hän\" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — \"on\npäällikkönne\".\n\n\"Hän on linnani päällikkö\", ilmoitti Valentina.\n\n\"Kuten huomaatte, herra Francesco\", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut\nnojaristikolle, \"ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä.\nMeillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön\npäällikkö; minä itse olen —\"\n\n\"Piru sinut vieköön, narri!\" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi\npois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti\nylhäisesti: \"Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?\"\n\nFrancesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia,\nvaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin.\n\n\"Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän\nkuulijoita kuin täällä.\" Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri\ntakana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli\nnyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia\nkiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään\nomituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata\nheitä ja lähti astelemaan edellä.\n\nHe menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta\nFortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka\noli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai\nosakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta.\nHän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään,\ntarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa\nsellaisen harjaantuneen _condottieron_ erehtymättömällä silmällä,\njoka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän\nulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä\nseisahtui ja pysäytti Gonzagan.\n\n\"Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden\narmoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät\nhe tekisi hänelle väkivaltaa?\"\n\n\"Roikaleiden?\" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti\nvastata. \"He ovat minun sotilaitani.\"\n\nTaaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän\nvirkkoi:\n\n\"Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä\npahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden.\"\n\nNyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän\nsuorittanut.\n\n\"Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi\nsietää nenäkkyyttänne.\"\n\nFrancesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat\nvälkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista\nnäkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman\nmaltittomasti.\n\n\"Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni\",\nvastasi hän pahoittelevasti, \"sillä kaikki tämän paikan asukkaat\nnäkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne\nFortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää\nrankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta\npalvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää\nminussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän\nheitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut\nsoturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu\nmillaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä _cicisbeo_\" — hän\nheilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — \"puhuu minun\nnenäkkyydestäni.\"\n\n\"Madonna\", huudahti Gonzaga, \"pyydän teitä sallimaan minun selvittää\nvälini hänen kanssansa\".\n\nTietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä.\nSuuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti\näityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman\nhuumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen\nhienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon\nlujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut,\nsillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista,\nvuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka\nkreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan\nhovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja\nsuuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja\nhän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei\nhäntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt.\nTuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt\nGonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän\npahastumisen.\n\n\"Ja nyt, herra Francesco\", lopetti hän, \"olkaamme ystävyksiä ja\nkertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!\"\n\nHe olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä\noli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi\ntai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita\nvoitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia\nsotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista\nikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti\nkaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi\nsoittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui\nlaajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla\npäällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen\nvierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten\npöytään.\n\n\"Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut\", aloitti kreivi.\n\"Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on\npalattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua\navioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää —\ntällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne\nja pakottaakseen sen antautumaan.\"\n\nGonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa\nalta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus,\njonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen\npelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin\nhänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän\nolisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa\nmenivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella\nrakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon\npuolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha,\njonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan\npitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin\njulma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä,\nettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen\nnaurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen.\n\nSekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja\nhän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive\nväikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan\nValentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa.\n\n\"No, tulkoot he vain!\" huudahti neito melkein riemuisesti. \"Tuo\nherttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet\nvastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita,\njotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä\nsuinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei\nValentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä\nherra\", jatkoi hän rauhallisemmin, \"teille, jolta en voi vaatia mitään,\nolen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että\nratsastitte tänne minua varoittamaan.\"\n\nFrancesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen.\n\n\"Voi!\" äänsi hän. \"Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani\npalvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä\ntarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni\nmukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli\nmielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat\nluotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole.\"\n\n\"Siitä huolimatta\", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon\ntoivoon, \"sallikaa meidän kuulla se!\"\n\n\"Pyydän teitä esittämään sen\", sanoi Valentina.\n\nTäten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion,\n\n\"Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?\" tiedusti hän.\n\n\"Tunnen sitä jonkun verran.\"\n\n\"Teen aseman teille aivan selväksi\", lupasi kreivi. Ja senjälkeen\nhän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian\nherttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin\nollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos\nhäntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. \"Mutta\nkatsoen siihen, että hänellä on niin kiire\", lisäsi puhuja, \"ovat\nhänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin\narvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna.\"\n\n\"Ei olla täällä?\" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen\nehdotuksen aiheuttama ylenkatse.\n\n\"Ei olla täällä?\" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti\ntoivo.\n\n\"Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle\ntyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin\nhänen käsiinsä.\"\n\n\"Neuvoisitteko minua pakenemaan?\" kysyi Valentina.\n\n\"Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö\nestää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen\nlikaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen\npiirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että\nse mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi.\"\n\nEnnenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa\nhäntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja\npakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan\ntasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes\ntyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:\n\n\"Pelkäättekö te, Gonzaga?\"\n\n\"Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna\", vastasi hovimies kerkeästi.\n\n\"Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä,\nyksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä.\" Hän\nkääntyi taaskin Francescon puoleen. \"Minusta tuntuu viisaalta se neuvo,\njonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta,\nsamoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan\nminun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani,\njäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin\nviisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa.\" Ja nyt hän\nkiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut\ntuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä\noli siihen kannustanut.\n\n\"Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa\nnaista\", vastasi kreivi, \"ja ehkä myöskin se muisto, että te niin\nlaupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa.\"\n\nSekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja\nerosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen\nsekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut\nGonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta\npainostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian\nkäynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen.\n\n\"Ettekö sitä tiedä?\" kummeksi kreivi. \"Eikö Peppe ole sitä kertonut?\"\n\n\"En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan\nvasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän\ntuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne.\"\n\nJa ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia\nhuutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen.\n\n\"Palvelijanne, herra Francesco!\" kirkaisi hän kasvot kalpeina\nkiihtymyksestä. \"Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nFortemani juo vettä\n\n\nRiita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut,\nja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta\nLanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan\nkreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi\nkoulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät\npelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita\nhe muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät\nvähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä\nhäntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen\npelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan\npäähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä\nLanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan,\nlähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli\ntarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli\nkiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin\nrajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta\nvuotavana.\n\nMiehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli\nodotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen\nvertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä\nkreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta\nennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut\nhäneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan.\nMaassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi\npainettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon,\njonka hän olisi päästänyt.\n\nPihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan\nvalanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen\ngraniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä,\nja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin\nenemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään\noli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui\nsen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja\nhänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan\nsen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja\nvimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön\nreunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä\nhukuttaakseen hänet kuin rotan.\n\nMutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti\nukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui\näkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän\npäähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa.\n\n\"Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!\" karjui ukkosääni, ja\nvastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä\nikäänkuin lauma arkoja koiria.\n\nHeidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan\nraippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin\nkuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja\nLanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä\nkreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä.\n\nFrancesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään\nkapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet\nilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön\nlimaiseen veteen.\n\nKuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen,\nkun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä,\nsamalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää,\njoka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli.\n\nJäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan\npalvelijansa puoleen.\n\n\"Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?\" kysyi hän. Mutta ennenkuin\nmies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin\ntaakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin.\n\nKajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä\nsalin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään.\n\nMutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja\nsalamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä\nmuuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa.\nSekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin.\nTikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen\nrintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen.\nKaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka\nnäki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana\ntunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa\nkun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan\nodotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta\nisku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen\nhuvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan\nvoimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen\nvaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa\njuuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi.\n\nSeisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot\nkuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän\nliman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia\nsadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei\nhievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän\nolisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt\nterveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia\nihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon\nulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen\nmiehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen\nkappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin\nmenettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta\nolentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa,\njosta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina,\nmuistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he\nseisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan\nhovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi\nhuviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan.\n\nVihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä.\nHän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen,\nettä Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt\nhänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli\nkehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut,\nlaskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen\nhän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina\npäästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse\nsuorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään\nFrancescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta\nja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti\nhänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt\npystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän\nsinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle\nErcolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen\naskelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä\nheidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet.\n\nTämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän\nvaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät\ntoisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat.\n\n\"Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä\nlakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani\", ilmoitti hän yhtä\nvarmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen\nkäskyään heihin nähden.\n\nAskeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga,\npureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi\nFrancesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto\nkasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin.\n\nSiinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin\nhe olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he\ntottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui\nValentinan vierelle.\n\n\"Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut\",\npuhkesi hän tuikeasti puhumaan. \"Lausukaa julki, aiotteko totella vai\nettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää\nuudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti\ntakananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!\"\n\nSalavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin\nvoimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin\ntahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian\nvoimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi,\nnojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä\noikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana,\nmutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon.\nSiitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco\nollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen\nsuomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin\nnopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava\nrohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen\nkanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä\nvastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi\nvihdoin:\n\n\"Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme.\"\n\n\"Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin\npalkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee\nteitä vangitsemaan hänet.\" Ja kun he nyt vielä empivät, heitti\nhänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua\nhoukuttelevimmaksi. \"Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle\nuskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se\nkysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä\npaikka.\"\n\nPalkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla\nvetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja\nheidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti\ntoivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa\ntoteutettaisiin.\n\nHe huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan,\njossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien\näkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta\nantautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan\nperin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun\nmiehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani\nalkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos\nkohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut\nmyrkytetty.\n\nNäin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan\navaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten\nvärväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan\nsilmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon\ntällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta\nja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen\nkamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi\nlyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan\npohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava.\n\nLinnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti\nkellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti\nsiellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta\nluvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan,\npitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne\ntorjumaan Gian Marian hyökkäystä.\n\nGonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen,\njoka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin\nkohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan\npihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan\nkiiruhtivat jumalanpalvelukseen.\n\nGonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä\nmiestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen\nkohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi\nkeskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti\neräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville,\nmitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan\nValentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman\nkohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että\nLanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa\nturhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen\nentistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.\n\nHän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja\nhuomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta\nsaamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta\nsuunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa\nja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina\nseuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.\n\nMutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän\nsaattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta\nolisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän\nneitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan\nmuassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla\nkuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne,\nniin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse\nasiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla\npitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian\nMarian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis\npystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin.\nTotisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.\n\nHän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten\nikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa.\nHäneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko\nkiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta.\nTarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he\ntänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin\nyhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria\ntodennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin\nenemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä\nlähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti\nrypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt\nValentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran\nAcquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut\nnähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.\n\n\"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?\" jupisi hän itsekseen. \"Pyh!\nNimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle\nja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin\nmiehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa,\nmiten hän voisi menestyä?\" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen\npilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli\ntoiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen,\nvapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. \"Mutta lempo vieköön\", jatkoi\nhän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut\nlinnanpihalla, \"hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että\nhäntä pelätään ja totellaan. Pyh!\" Hän naurahti taaskin kääntyessään\nottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. \"Jonkun _condottieron_\näpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen\näidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan\nverrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa\nkunnioitusta häntä kohtaan.\"\n\nJa karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä\nja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja\nhellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nFrancescon armahtavaisuus\n\n\nMonna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän\naikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne\npyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat\nhovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli\nvyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä,\njossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin\nhän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen\nahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä\nverrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän\nomisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa\nhartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli\npyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu.\n\nHän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei\nollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli\nlaaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat\nepikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa\nvälityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi\nnautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka\noli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat\nniin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut\nniin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja\nja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin\nhuuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai\nmiedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli\njärjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia.\n\n\"Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä\nRoccaleonessa\", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta.\n\nHänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä\nerään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi\nhänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin\nolisi ruokkinut lempikoiraansa.\n\n\"Siitä saatte kiittää munkkia\", virkkoi hän sammaltaen, sillä\nhänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. \"Minut saa kuoltuani\ntuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen\nmiehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä\nsielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut\nauringonlaskun jälkeen.\"\n\n\"Sinä et minua tarvitse\", vastasi munkki halveksivan vihaisesti.\n\"Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat\nhengellisesti vaivaiset'.\"\n\n\"Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?\" sinkautti narri\nvastaan. \"Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset,\nlihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa\njumalan'?\"\n\nAnturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun.\n\n\"Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!\"\n\nPahempaa peläten narri nousi pystyyn.\n\n\"Kavahtakaa!\" kirkaisi hän kimakasti. \"Ajatelkaa, munkki, että kiukku\non pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!\"\n\nVeli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista\nlatinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä.\nSiten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle.\n\n\"Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti\nlaitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?\"\n\n\"Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!\" karjui munkki, syöksyen häntä\nkohti.\n\n\"Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!\" Peppe väisti\niskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. \"Tekö kokki? Pyh! Te,\nluostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat\nrasvassa, piiraanne —\"\n\nMillainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä\ntulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja\nolisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle\nValentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä\nisoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina.\n\n\"Hillitkäähän vihanne, isä!\" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki\nmuutkin. \"Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne\nautuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen.\"\n\nLauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun\nsattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä.\nPian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta\nValentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani\noli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän\nsaavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle\nsitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu\nsaamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen\npurkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan.\n\nValentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla\nkokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan\nsydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa\nmaaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän\nlähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan,\nettä Ercole heti hirtettäisiin.\n\n\"Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?\" intoili hän. \"Me kaikki\nnäimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi\nrangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!\"\n\n\"Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota\", huomautti Valentina\nvastaan.\n\n\"Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun\npyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen,\nettä tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi.\"\n\n\"Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?\"\nkysyi Valentina Francescolta. \"Oletteko te, hyvä herra, samaa\nmieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää\nhäntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt\nmenettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen.\"\n\nGonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina\narvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli\nheistä yllättävä.\n\n\"En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta\nFortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä\nuskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet.\"\n\n\"Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta,\njoka meillä on\", oli Gonzagan töykeä huomautus. \"Meidän täytyy\nnäyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja\nnöyryyttä.\"\n\n\"Näyttäkää sitten esimerkki armosta\", ehdotti Francesco leppeästi.\n\n\"No niin, katsotaanhan\", vastasi Valentina. \"Minua miellyttää teidän\nneuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin\nsisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin\ntuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa\nhän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo\nkatuvainen.\"\n\nGonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle\npuolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he\nkävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä.\n\nHänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen\nkätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten\npahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan\nkolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli\nniin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina\nojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin\nsuuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia\nröyhkeästi.\n\n\"Tiedät rikoksesi, lurjus\", ärjyi hän. \"Onko sinulla sanottavana\nmitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?\"\n\nFortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen\ntuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän\npäästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan\nposkille.\n\n\"Viekää hänet ulos —\" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti\nhänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle\n— Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt\nitsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne\npestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän\npäällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani\nvelvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti.\nSensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa\nrähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli\nvähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?\"\n\n\"Se, että minä en ollut alkuunpanija\", puolustihe toinen jurosti.\n\n\"Se on samantekevä\", vastasi Valentina, \"sillä ainakin se tapahtui\nteidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa\nurheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne.\nVastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla.\"\n\n\"Armollinen neiti\", selitti Fortemani, \"he ovat hurjaa väkeä, mutta\nhyvin uskollisia\".\n\n\"Uskollisia hurjuudelleen, kenties\", tokaisi tyttö halveksivasti.\nSitten hän pitkitti: \"Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti\nennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat\nmiehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu\nkovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut\nsellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne\nkeskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne\nparemmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta\nollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte\netumaisena miehenä.\"\n\nSeurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa,\nikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän\nhentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut\nniin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta\nhän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän.\n\nGonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania,\nvarroten hänen vastaustaan.\n\n\"Madonna\", virkkoi öykkäri vihdoin, \"mitä voitte odottaa sellaiselta\njoukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän\nkirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan\nvaltiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen\nräyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä\nniitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on\nsäyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli\nperäisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa.\"\n\n\"Valehtelet, koira!\" kivahti Gonzaga. \"Minä varasin viiniä madonnan\npöytää enkä sotilaita varten.\"\n\n\"Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi\nvatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa,\nmadonna?\" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. \"Nämä\nsotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään\naseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja\nolisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos\nheillä olisi niitä niin monta.\"\n\n\"Niin, jos heillä olisi niin monta\", pisti Gonzaga väliin happamesti;\n\"mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä\nsiitä luopua\".\n\n\"Ei; siinä olette väärässä\", huudahti Fortemani tulistuneesti. \"Kun\nheillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa,\nrohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen\nkäskystään mihin tahansa.\"\n\n\"Ja nyt\", tokaisi Gonzaga kerkeästi, \"johditte meidät takaisin\npääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen\njohtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä\nvastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria,\nvaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät\nminun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen,\nmadonna!\" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. \"Asettakaamme\nesimerkki!\"\n\n\"Mutta, madonna —\" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset\nkasvot kalpenivat.\n\nGonzaga vaimensi hänet.\n\n\"Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain\nyksi rangaistus.\"\n\nÖykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä\nosannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen\npuolestaan.\n\n\"Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan\non väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista.\"\n\n\"Mitä?\" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. \"Ei niskuroimista,\nniinkö sanoitte?\"\n\n\"Uusi Salomo esiintyy\", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi:\n\"Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania.\"\n\n\"Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa.\"\n\n\"Sydämenne on liian hellä\", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta\nValentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa\nselittämään tarkoituksensa selvemmin.\n\n\"Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra\nGonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman\nantamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla\nkysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän\non totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei\nsuinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen\nLanciottolle.\"\n\nToiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta\neikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt,\nFortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna\nnyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä.\nHe väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja\nkiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että\nFortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin\npäättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti\nsaaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, \"Oletteko\ntosissanne, madonna?\" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun\nsynkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä.\n\n\"Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja\noikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan.\"\n\nFrancesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. \"Päästäkää hänet siteistä,\njompikumpi teistä!\" komensi hän lyhyesti.\n\n\"Taidatte olla hullu\", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha\ntuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli\nsaanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. \"Madonna, älkää\nvälittäkö hänestä!\"\n\n\"Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga\", vastasi Valentina\ntyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä,\ntotteli.\n\n\"Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!\" kuului Paolon seuraava käsky\nsotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan\nyksin, kädet vapaina ja mieli arkana.\n\n\"Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!\" kehoitti Francesco.\n\"Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte\nihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus\nse, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille\ntoimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa\nnyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää\nvaranne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä\nteille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä\nhirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä\nmiehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu?\nSiitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette\nollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä\nettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne.\"\n\n\"Armollinen herra, olen saanut opetukseni\" vastasi masennettu öykkäri.\n\n\"Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne\nja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga\nunohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?\"\n\nTaipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti\nhänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa\nlieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän\nvakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään.\n\nFortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen\nraajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan.\nHän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli\nnöyrästi hänen hameensa lievettä.\n\n\"Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä\nkuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra.\"\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon\nrauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen\nGonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja\npoistui.\n\nOven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria\nmoitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa.\n\n\"Olette suunniltanne, Gonzaga\", huudahti hän. \"Kaikki, mitä on tehty,\non tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta.\"\n\n\"Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä.\nMutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille.\"\n\n\"Herra Gonzaga\", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, \"olen\nvanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän\nsellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja\nrehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja\nhänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa,\nja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä\nhänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla\nole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti\ntulee.\"\n\n\"Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli\nviisauden sanelema.\"\n\nGonzaga pureksi huultansa.\n\n\"Lienen väärässä\", virkkoi hän nyreän myöntävästi. \"Ja toivon, että\nniin on.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nGonzaga riisuu naamarinsa\n\n\nRocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi\nneliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan\npuolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään,\noli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli\npelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä\npäähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja\nkannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät.\n\nJyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat\nruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat\nkeskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän\njakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka\nvei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän\nvanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan\npäässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja\nkuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä\nviileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt\noltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa.\n\nNäistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja\nleveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota\nreunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta\nlähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat\nveivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa\nolevalle korokkeelle.\n\nTällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen\nkulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä,\njohon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen\nhyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle\nnaurulle.\n\nMyöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista\nselkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa,\nniin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin\nhäpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi\nnaisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin\nvietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa\nylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se\nheilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet\nolivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko\ntunkiolla.\n\nMutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi\nunohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä\nkäyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla\nvahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa\nsinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen\nkylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän\noli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän\noli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden\nnoudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin\nhänen kanssansa.\n\nHän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana\nolivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä\nhänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän\netsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin\nikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He\nolivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta\nlähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa\nvastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole\nvalituksineen.\n\nValentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai\nFortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti\nriemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen\nkomennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä\nrehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet\nkarvaaseen lankeemukseen.\n\nMiehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli\nFrancescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien\nheitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän\nsoinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä\nmuistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia,\nmatkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja\nkäskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää\nmiesten puuhat miesten huoleksi.\n\nHänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he\nolivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella\nniitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti\nFortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella\ntarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia\nmadonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja.\n\nTyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa\nkertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja\nsilmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä\nmerkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys\noli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa.\n\n\"Voisitteko te —?\" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa\nsiirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen\njo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn.\n\n\"Voisinhan koettaa\", virkkoi hän rauhallisesti, \"vaikka herra Gonzagan\nepäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän\non kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla\nniin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna.\" Ja sen\nsanottuaan hän lähti.\n\n\"Hänelle se onnistuu, Gonzaga\", sanoi Valentina hänen poistuttuaan.\n\"Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty\nvastaamaan.\"\n\n\"Toivotan hänelle onnea yrityksessään\", ärähti Gonzaga, jonka kauniit\nkasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. \"Mutta olen valmis lyömään vetoa,\nettä hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin.\"\n\nMutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli\nparemmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua\nastui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.\n\n\"He ovat nyt hiljaa, madonna\", ilmoitti hän.\n\nValentina katsahti häneen kysyvästi. \"Miten saitte sen suoritetuksi?\"\ntiedusti hän.\n\n\"Olihan siinä vähä vaikeutta\", vastasi hän, \"mutta ei kovin paljoa\".\nHänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. \"Herra Gonzaga on\nheille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen\nhäikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä\nraakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi\",\nkehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä\nGonzaga sellaista epäillytkään.\n\n\"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?\"\nhuudahti hän kauhistuneesta \"Ennemmin kuolisin.\"\n\n\"Tai sitten pian senjälkeen\", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle\nkenenkään huomaamatta. \"_Patrona mia_, teidän olisi sietänyt nähdä\ntämä ritari\", jatkoi hän, astuen likemmäksi. \"Niin, Roland ei ollut\npuolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä,\nselittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle,\nennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella.\"\n\n\"No, menivätkö he?\" kysyi Valentina.\n\n\"Eivät aluksi\", kertoi narri. \"He olivat juoneet kylliksi ollakseen\nkovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias\nkaratakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet\nmaahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin\nselvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä\nnoudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu.\nEikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen\ntai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut\nFortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle.\"\n\nValentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen\nrohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa\nansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti:\n\n\"Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco\", lausui hän\npuolittain kysyvästi, puolittain välttävästi.\n\n\"Niin, kyllä, madonna.\"\n\nJa tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden.\n\n\"En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra\", murahti hän.\n\nFrancesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa\ntyöskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman\nlevolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä\nkaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää\nepäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian\nMarian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan\nja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären\nkorviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne\nsaapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia\nepäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina\nnaamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen\nGonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen\nkorvaansa.\n\n\"Nimeni\", virkkoi hän rauhallisesti, \"on, kuten olen maininnut,\nFrancesco\".\n\n\"Mutta onhan teillä toinenkin nimi?\" sanoi Valentina, jota uteliaisuus\nkiihoitti kysymään.\n\n\"Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä\ntuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari.\"\n\n\"Ja aito sellainen, kuten tiedän.\" Valentina hymyili hänelle niin\nsuloisesti, että Gonzaga vimmastui.\n\n\"En ole ennen kuullut sitä nimeä\", jupisi hän, lisäten; \"Isänne oli —?\"\n\n\"Toskanalainen herrasmies.\"\n\n\"Mutta hän ei ollut hovissa?\" huomautti Romeo.\n\n\"Kyllä; kyllä hän oli hovissa.\"\n\nSitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren\nFrancescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta\nmerkinnyt mitään: \"Ahaa! Mutta äitinne siis —\"\n\n\"Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne\", tuli terävä vastaus, ja\npimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta.\n\nGonzaga nousi raskaasti seisomaan, vetäen kiivaasti henkeään, ja\nmolemmat miehet loivat toisiinsa pistäviä silmäyksiä. Käsittämättä\nmitään Valentina katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat, mitä te oikein puhuitte?\" hätäili hän.\n\"Miksi kaikki tämä katsesota?\"\n\n\"Hän on liian kerkeä loukkaantumaan, madonna, kunnialliseksi mieheksi\",\nvastasi Gonzaga. \"Samoin kuin ruohossa mateleva käärme hän on perin\nkärkäs pistämään, kun koetamme paljastaa hänet.\"\n\n\"Hyi häpeä, Gonzaga!\" kivahti Valentina, nousten hänkin nyt pystyyn.\n\"Mitä te puhutte? Oletteko menettänyt järkenne? Kuulkaahan, hyvät\nherrat! Koska olette molemmat ystäviäni, olkaa ystävyksiä myös\nkeskenänne!\"\n\n\"Sangen moitteeton päätelmä!\" mutisi narri kenenkään häntä kuulematta.\n\n\"Ja te, herra Francesco, unohtakaa hänen sanansa! Hän ei sitä tarkoita.\nHän on perin kuumaluontoinen, mutta sydämeltään herttainen, tämä kelpo\nGonzaga.\"\n\nHeti häipyi pilvi Francescon otsalta.\n\n\"No, koska te sitä pyydätte\", lupasi hän, taivuttaen päätänsä; \"jos\nhän vain myöntää, ettei hän tarkoittanut pahaa sanoillaan, olen valmis\ntunnustaman saman omista sanoistani\".\n\nGonzaga tyyntyi, oivalsi ehkä menetelleensä liian pikaisesti ja oli\nsitäkin valmiimpi korjaamaan virhettään. Mutta rinnassaan hän säilytti\nentistä suurempaa myrkkyvarastoa, josta luiskahti häneltä henkäys, kun\nhän Francescon jo mentyä aikoi poistua Valentinan luota.\n\n\"Madonna\", jupisi hän, \"minä epäilen tuota miestä\".\n\n\"Epäilette häntä? Minkä tähden?\" tiedusti neito, rypistäen otsaansa\nsiitä huolimatta, että hän luotti uhkeaan Romeoon.\n\n\"En tiedä, minkä tähden; mutta niin on asia. Tunnen sen.\" Ja hän\nkosketti kädellään sydämensä kohtaa. \"Jos väitätte, ettei hän ole\nurkkija, niin saatte nimittää minua hupsuksi.\"\n\n\"No niin, teen kummankin\", vastasi Valentina nauraen. Sitten hän\nvakavammin lisäsi: \"Paneutukaa levolle, Gonzaga! Järkenne alkaa pettää.\nPeppino, kutsu hovinaisiani!\"\n\nHeti heidän jäätyään kahden Gonzaga astui hänen likelleen mielipuolena\nniistä mustasukkaisuuden tuskista, joita hän oli saanut sinä päivänä\nkestää. Hänen kasvonsa välkkyivät valkeina kynttilänvalossa, ja hänen\nsilmissään pälyi hurja ilme, joka pani tytön arvelemaan.\n\n\"Tehkää, kuten tahdotte, madonna\", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan,\n\"mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole\nseurassamme\".\n\nValentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa,\nniin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla.\n\n\"Se\", vastasi hän, \"on minun tai hänen päätettävä asia\".\n\nGonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi\ntavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi.\n\n\"Olkaa varuillanne, madonna\", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos\nValentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä,\n\"sillä jos tämä nimetön _sbirro_ koskaan uskaltaa astua teidän ja minun\nväliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet!\nOlkaa varuillanne, sanon!\"\n\nJa kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti\nsisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku\nnykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen\nkupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka\nkehoitti häntä kallistamaan päätänsä.\n\n\"Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja,\nmutta tuli takaisin kerittynä.\"\n\nKiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi.\n\nValentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi\nsekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi\nja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus,\njonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan,\nja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle\nmenestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää,\nsillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä.\nMutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen\ntarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi\nosoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja\nkuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän\nkiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt,\nettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon\nsilmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän\ntästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana\nitsestään.\n\nMutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan\nja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli\nkenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä\ntullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä\nsittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut\npuuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi\nhedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman\nhyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä\nkohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin\nluontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin\ntuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen\ntähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut\noivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa\nitsensä nukuksiin.\n\nMyöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa\nhuoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen\nkävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen\nhuomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa\njoukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä\nvaloa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty\nAquilan kotka.\n\n\"Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää\ntarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani\", jupisi hän. Ja kiskottuaan\nvaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti\nsen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään\nhän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään\nväikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä\nohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta\nvastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei\nValentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan\nnimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan\naavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se,\nettä hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa\ntajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi:\n\n\"Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nVihollinen\n\n\nKreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen\nsisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi\nhänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja\noli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.\n\nHänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että\nmonna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi\npukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään\nalakertaan, noudattaen kutsua.\n\nMennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten\nryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa\nveli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen\npitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen\nkohteliaasti: \"Hyvää huomenta\", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen\nLanciotton sen ulkopuolelle.\n\nTäällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa.\nPuhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta\nsitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään\nkiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen\nvuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin\ntukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme,\njosta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän\ntervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä\nolisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan\nnäköisenä virkkoi:\n\n\"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte\nminun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo\nsaarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän\nkohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin\nGian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta\nei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä\nkamppailu.\"\n\n\"Ainakaan, armollinen neiti\", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä\niloisesti, \"en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne\nsaattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta\nhulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa,\njos sellaisen minulle suotte.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!\"\n\n\"Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean\nritarin apua\", vakuutti kreivi. \"En voi toivoa saavani paremmin käyttää\nnäitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa\nvastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin.\nOlen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on\nhyötyä.\"\n\n\"Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!\" kehoitti Fortemani,\njonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui\nihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta\nkreivin kyvyistä.\n\n\"Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?\" huudahti Valentina, kääntyen\nFrancescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka\ntervetullut se ehdotus oli.\n\n\"Se olisi liian suuri kunnia\", vastasi Paolo juhlallisesti. \"Mutta jos\nuskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen\nhengenvetooni saakka.\"\n\nEnnenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta\nja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen\nhäntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla\neikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin\nhuoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä\npukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan\nihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi,\nmuistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle.\n\n\"Olen pahoillani, madonna —\" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen\npuheensa.\n\n\"Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet\ntoisin kuin odotimme?\"\n\n\"Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan\ntuulensa houkutella häntä niin pitkälle.\"\n\n\"Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman\njälkeen?\" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä\nymmärtämystä. \"Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun\nneuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin\ninnokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos?\nTuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän\nsitä halataksenne?\"\n\nHänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli\ntarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut\nValentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei\nGonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin\nantaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet\nhänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin\nvähemmin.\n\nGonzaga taivutti hiukan päätänsä, ja hänen poskiansa poltti häpeän\npuna sen tähden, että häntä oli tällä tavoin nuhdeltu Fortemanin ja\ntuon Francesco-nousukkaan kuullen. Että Francesco oli nousukas, se ei\nhänestä enää ollut mikään olettamus. Hänen sielunsa vakuutti hänelle\nniin.\n\n\"Madonna\", lausui hän, koettaen esiintyä arvokkaasti ja olematta\nkuulevinaan toisen pilkkasanoja, \"tulin tuomaan teille tietoa, että\nGian Marian airut pyytää saada puhua teille. Keskustelenko hänen\nkanssansa puolestanne?\"\n\n\"Olette liian hyvä\", vastasi Valentina herttaisesti. \"Lähden itse\nkuulemaan miehen sanomia.\"\n\nGonzaga kumarsi alistuvasti, ja sitten hänen katseensa siirtyi\nFrancescoon.\n\n\"Saattaisimme sopia hänen kanssansa siitä, että tämä herrasmies pääsisi\nhäiritsemättä poistumaan täältä\", ehdotti hän.\n\n\"Ei voida toivoa heidän siihen suostuvan\", vastasi neito luontevasti.\n\"Enkä minä voisi sitä toivoa, jos he suostuisivatkin, sillä herra\nFrancesco on suostunut ryhtymään Roccaleonen päällikön toimeen. Mutta\nme pidämme airutta odottamassa. Hyvät herrat, suvaitsetteko saattaa\nminua muurille?\"\n\nMiehet kumarsivat ja seurasivat häntä; Gonzaga tuli viimeisenä, käynti\nraskaana kuin juopuneen, kasvot huulia myöten valkeina siitä katkerasta\nraivosta, jota hän tunsi kuultuaan olevansa syrjäytetty ja tajuttuaan\nvastauksen edellisenä iltana Valentinan korvaan kuiskaamiinsa, kuumiin\nsanoihin.\n\nHeidän mennessään linnanpihan poikki Francesco suoritti ensimmäisen\ntehtävänsä uudessa toimessaan, määräten puolikymmentä sotilasta\nseuraamaan heitä, jotta seurue näyttäisi joltakin muurilla, kun\nalettaisiin keskustella airuen kanssa.\n\nLinnan edustalla oli ison, harmaan ratsun selässä kookas mies, jonka\nkiilloitettu kypäri välkkyi kuin hopea aamuauringon paisteessa ja jonka\nrautapanssarin tulipunainen, Sforzan leijonalla koristettu asetakki\nmelkein tyyten piilotti. Hän kumarsi syvään, kun Valentina ilmestyi\nmuassaan saattueensa, jonka etunenässä seisova Aquilan kreivi oli\nvetänyt leveän hattunsa otsalleen, jotta hänen kasvonsa jäivät varjoon.\n\n\"Isäntäni, korkean ja mahtavan herra Gian Maria Sforzan, Babbianon\nherttuan, nimessä kehoitan teitä antautumaan, laskemaan pois aseenne ja\navaamaan porttinne.\"\n\nSeurasi äänettömyys, jonka jälkeen Valentina tiedusti, oliko se\nhänen koko sanomansa vai oliko hän unohtanut jotakin. Miellyttävästi\nkumartuen teiskaroivan ratsunsa kaarevan kaulan ylitse airut vastasi\nsanoneensa kaikki, mitä hänen oli käsketty sanoa.\n\nValentina kääntyi hämmentyneen ja sangen avuttoman näköisenä takanaan\nseisovien miesten puoleen. Hän toivoi, että asiaa hoidettaessa\nnoudatettaisiin siihen kuuluvaa arvokkuutta, mutta luostarikasvatus\noli jättänyt hänet epätietoiseksi siitä, miten se parhaiten\nsaavutettaisiin. Hän turvautui Francescoon.\n\n\"Suvaitsetteko te vastata hänelle, herra päällikkö?\" pyysi hän\nhymyillen, ja Francesco totteli, astuen eteenpäin ja nojasi\nhammasreunaisen muurin sakaraan.\n\n\"Herra airut\", alkoi hän käreällä äänellä, joka oli toisenlainen kuin\nhänen omansa, \"suvaitsetteko ilmoittaa, mistä saakka on Babbianon\nherttua ollut sodassa Urbinoa vastaan tällä tavoin saartaakseen yhden\nviimemainitun valtion linnoituksista ja vaatiakseen sen antautumista?\"\n\n\"Hänen korkeutensa\", vastasi airut, \"toimii Urbinon herttuan täydellä\nsuostumuksella lähettäessään tämän sanoman neiti Valentina della\nRoverelle\".\n\nSen kuultuaan Valentina työnsi kreivin syrjään ja unohtaen sen\naikomuksensa, että tämä asia tuli hoitaa arvokkaasti, hän salli\nnaisenkielensä antaa sydämensä mukaisen vastauksen.\n\n\"Tämä sanoma, hyvä herra, ja isäntänne täälläolo ovat vain uusia\nnäytteitä siitä hävyttömyydestä, jota olen saanut hänen taholtaan\nkärsiä, ja ne ovat huippunäytteitä. Viekää se sanoma hänelle ja\nilmoittakaa hänelle, että kun olen saanut tietää, millä oikeudella hän\nrohkenee lähettää teidät sellaiselle asialle, saatan antaa hänelle\nvastauksen, joka paremmin sopii hänen vaatimukseensa!\"\n\n\"Olisiko teistä, madonna, mieluisempaa, että hänen korkeutensa itse\ntulisi puhumaan kanssanne?\"\n\n\"Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys\npakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut.\"\nJa ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja\nkääntyi poistumaan muurilta.\n\nHänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana\nviimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä\npuolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän\nsuostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen\nhuomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä,\njohon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi\niloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista\nhahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan\nnäyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun\ntämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen\nsävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina.\n\nFortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä\nehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena\nja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli\ntosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat\npelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon\nmagneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko\njuttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle\nja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä\nsävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä\nmyöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen\nintonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa,\njota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco\nkullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt\nniin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden\nilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri\noli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja\njoka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen\nhänen varusväkensä käytöksessä.\n\nAinoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui\nsilloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli\nyksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen,\nmihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt\nsiitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa.\nHaeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa\npuutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa.\nHänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen\notsansa synkkeni.\n\n\"Herra Gonzaga\", luikkasi Francesco hänelle. \"Mihin olette kätkenyt\nruutivarastonne?\"\n\n\"Ruudin?\" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten\nhyydyttämänä. \"Eikö sitä ole asevarastossa?\"\n\n\"Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen\ntykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö\nkoko varastonne?\"\n\n\"Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää.\" Francesco\nseisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen\nposkilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä\nlainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea,\nkoska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt\nuuden linnanpäällikön.\n\n\"Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?\" kysyi hän, ja\nhänen äänensä oli pureva kuin veitsi. \"Olette varannut tänne aikamoisen\nmäärän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja\", pilkkasi\nhän. \"Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei\nvihollisia tulisi lainkaan?\"\n\nTämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan\nmielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli\nviimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän\nvihan.\n\nHänen vastauksensa tuli rajusti ja tulisesti. Se oli yhtä hillitön ja\nylenkatseellinen kuin Francescon äskeiset syytökset, ja sen lopussa hän\nhaastoi kreivin taistelemaan kanssansa ratsain tai jalkaisin, miekalla\ntai keihäällä, ja niin pian kuin suinkin kävisi päinsä.\n\nMutta Valentina sekaantui asiaan ja nuhteli heitä molempia.\nFrancescolle kohdistettu nuhde oli kuitenkin kohtelias ja päättyi\npyyntöön, että hän tekisi parhaansa niillä apuneuvoilla, joita\nRoccaleonessa oli tarjolla; Gonzagan nuhteet olivat äärimmäisen\nylenkatseelliset, sillä Francescon kysymys — johon Gonzaga oli jättänyt\nvastaamatta — tulleena sellaisella hetkellä, jolloin häntä vaivasivat\nvoimakkaat epäilykset Gonzagaan ja siihen nähden, mitä tarkoitusperiä\nviimemainittu oli tavoitellut neuvoessaan häntä noudattamaan sellaista\nmenettelyä, jota ohjaamaan hän, Gonzaga, oli sittemmin osoittautunut\nniin lopen kykenemättömäksi, oli avannut hänen silmänsä täydelleen.\nHän muisti, kuinka omituisen kiihtynyt keikari oli ollut edellisenä\npäivänä saatuaan tietää Gian Marian marssivan Roccaleoneen ja kuinka\ninnokkaasti hän oli neuvonut heitä pakenemaan linnoituksesta — hän,\njoka oli niin uljaasti puhunut sen puolustamisesta herttuaa vastaan.\n\nHeidän vielä kinastellessaan perin ilkeästi kantautui heidän korviinsa\ntorventörähdys muurien ulkopuolelta.\n\n\"Airut taaskin\", huudahti Valentina. \"Tulkaa, herra Francesco, mennään\nkuulemaan, mitä uusia sanomia hän tuo!\"\n\nHän vei Francescon mennessään, jättäen viiniköynnösten varjoon\nGonzagan, jolle ankara nöyryytys oli miltei pusertanut kyyneleet\nsilmiin.\n\nAirut oli palannut ilmoittamaan, ettei Gian Marialla Valentinan\nvastauksen johdosta ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa herttua\nGuidobaldoa, joka silloin oli matkalla liittyäkseen häneen. Urbinon\nherttuan läsnäolo osoittaisi hänen mielestään Valentinalle kyllin\nselvästi, että Gian Marian vaatimus oli oikeutettu; hän lähettäisi sen\nuudelleen Valentinan sedän saavuttua ja vahvistettua sen.\n\nSenjälkeen päivän loppuosa vietettiin Roccaleonessa rauhallisesti,\njollemme ota lukuun Romeo Gonzagan sydämessä riehunutta suorastaan\nhelvetillistä myllerrystä. Hän istui sinä iltana illallispöydässä\nsyrjäytettynä; vain Valentinan hovinaiset ja narri laskivat silloin\ntällöin pilaa hänen synkkyydestään. Valentina itse keskitti koko\nhuomionsa kreiviin, ja samalla kun Gonzaga — Gonzaga runoilija,\njolla oli tulinen mielikuvitus, hilpeä laulaja, tunnettu älyniekka,\nhovimiehen esikuva — oli äänetön ja tuppisuinen, huvitti tämä\npöyhistelevä nousukas ja rehentelijä seuruetta niin vilkkaasti, että\nhän voitti puolelleen kaikkien sydämet — aina lukuunottamatta Romeo\nGonzagaa.\n\nFrancesco puhui piirityksestä niin kevyesti, että se virkisti ja\nhuojensi jokaisen läsnäolijan mieltä. Hän laski leikkiä Gian Marian\nkustannuksella ja toi hyvin selvästi julki, ettei hänen sotainen\nmielensä olisi voinut löytää mitään kiehtovampaa kuin tämä juttu, johon\nhän oli sattumalta joutunut. Hän oli täysin yhtä varma lopputuloksesta\nkuin kiihkeä odottaessaan itse kahakoimista.\n\nOnko ihmeellistä, että — kun monna Valentina ei ollut koskaan tuntenut\nmuita kuin teennäisiä miehiä, joita liikkui hovissa ja odotussaleissa,\njoiden käytös oli siroa ja puheessa hienostelevia, teeskenteleviä\nkäänteitä, lyhyesti sanoen, sellaisia miehiä, joita olosuhteet vaativat\nmahtavien ympärille — hänen silmänsä avautuivat hyvin levälleen\nparemmin nähdäkseen tätä uudenlaatuista miestä, joka kyllä selvästikin\noli korkea-asteinen herrasmies, mutta jota ympäröi pikemminkin leirin\nkuin kamarin tuntu, johon oli syöpynyt ritarillisuuden ja seikkailun\nhenki ja joka osoittaen eräänlaista ylhäistä arvokkuutta syrjäytti\nikäänkuin arvolleen sopimattomina ne asenteet, joiden Valentina oli\ntottunut näkemään olevan setänsä, hänen korkeutensa Urbinon herttuan,\nhoviherrojen esiintymisen luonteenomaisina piirteinä.\n\nSitäpaitsi Francesco oli nuori, mutta ei enää kokematon nulikka,\nkaunis, mutta hänen kauneutensa oli miehekkään voimakas; hänellä\noli miellyttäväsointuinen ääni, jonka he kuitenkin olivat kuulleet\npaisuvan komentavaksi, käskeväsävyiseksi; hänen naurunsa oli maailman\nriemullisimpia, huolettomimpia — sellainen nauru, joka saa kaikki\nkuulijat pitämään naurajasta — ja hän antautui sen valtaan sitä\nhillitsemättä.\n\nGonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli\npakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä\nkohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa.\n\nUrbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti\nvallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka\nkolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille.\n\nSamoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan\nFrancesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta\nei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen\nepätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa.\n\nFrancesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä\njalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa\nasianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja\nvaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin\nkaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa.\n\nSedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua\nolikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa\nitsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita.\nJa vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan\nsukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana\nkapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä\nhänen tervehtiessään veljentytärtään.\n\n\"Monna Valentina\", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen\nseikan, että neito oli hänen sukulaisensa — \"niin syvästi kuin tämä\nkapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi\nhankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme\nsinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi\ntoiminutta kapinallista alamaista.\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", vastasi Valentina, \"en pyydä mitään etuja paitsi\nsitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei\nole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta\nitse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan.\nSiihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu\nnaisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan\nsiihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää\nahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen\nteitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka\nkuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti\naseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla.\"\n\n\"Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin\nvelvollisuudentuntoiseksi, madonna\", oli tyly vastaus.\n\n\"Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?\"\n\n\"Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia\nsyntyä.\"\n\n\"Entä velvollisuuteni itseäni, sydäntäni ja naisellisuuttani kohtaan?\nEikö sitä pidä ottaa lainkaan huomioon?\"\n\n\"Näitä kysymyksiä, madonna, ei sovi pohtia luikkailemalla linnan\nmuureilta — enkä totisesti halua pohtia niitä missään. Olen täällä\nkehoittaakseni sinua antautumaan. Jos vastustat meitä, teet sen omalla\nvastuullasi.\"\n\n\"Omalla vastuullani siis vastustan teitä — ilomielin. Uhmailen\nteitä. Tehkää pahimpanne minua vastaan, häväiskää miehuuttanne ja\nritarillisuuden nimeäkin käyttämällä kaikkea mieleenne johtuvaa\nväkivaltaa! Minä kuitenkin lupaan teille, ettei Valentina della Rovere\nikinä tule hänen korkeutensa Babbianon herttuan vaimoksi.\"\n\n\"Kieltäydytkö avaamasta porttiasi?\" kysyi Guidobaldo, jonka ääni vapisi\nkiukusta.\n\n\"Jyrkästi ja lopullisesti.\"\n\n\"Ja aiot pysyä päätöksessäsi?\"\n\n\"Niin kauan kuin elän.\"\n\nRuhtinas naurahti ivallisesti.\n\n\"Minä pesen käteni tästä jutusta ja sen seurauksista\", vastasi\nhän tuimasti. \"Jätän sen tulevan puolisosi Gian Maria Sforzan\nhoidettavaksi, ja jos hän sangen luonnollisesti, pyrkien innokkaasti\njouduttamaan häitä, kohtelee linnaasi karkeasti, on syy sinun. Mutta\nkaikki, mitä hän tekee, hän tekee täysin minun suostumuksellani, ja\nolen tullut tänne ilmoittamaan sinulle sen, koska sitä nähtävästi\nepäilit. Pyydän sinua viipymään paikallasi muutamia minuutteja\nkuulaksesi, mitä hänen korkeudellaan itsellään ehkä on sanottavaa.\nLuotan siihen, että hänen kaunopuheisuutensa on tehokkaampi.\"\n\nHän tervehti muodollisen juhlallisesti, pyöräytti ratsunsa ympäri ja\nratsasti pois. Valentina olisi poistunut, mutta Francesco kehoitti\nhäntä jäämään ja odottamaan Babbianon herttuan tuloa. Ja niinpä he\nastelivat muurilla; Valentina keskusteli vakavasti Francescon kanssa\nGonzagan synkän äänettömänä seuratessa heitä Fortemanin rinnalla ja\nahmiessa heitä katseillaan.\n\nKorkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa\nleiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät\ntelttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee\nollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria\nturhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen\nRoccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri\nnäyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon\nhärkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja\nkukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden\nampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle.\n\nHe katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät\nGuidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita\ntilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian\nlyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin\nteräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa.\n\nTallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan\nsama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti\nratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja\nnähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä\nvarustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä.\n\n\"Monna Valentina\", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille,\nkohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen\nkatseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat\nvielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat.\n\n\"Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä\ntaipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän\nmenestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin\nteitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään.\"\n\n\"Päällikköni ovat täällä seurassani\", vastasi Valentina rauhallisesti.\n\n\"Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa\nmiehistöä?\"\n\n\"Riittävän lukuisaa\", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin\nsisältä soinnahti ontolta, \"pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän\nnaista piirittäviä keittiörenkejänne\".\n\nHerttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja\noli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen\näänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen\nnäköinen.\n\n\"Kuka olet, lurjus?\" kysäisi hän.\n\n\"Lurjus olet itse, vaikka olisit kaksikymmenkertainen herttua\", tokaisi\ntoinen vastaan, minkä jälkeen Valentina nauroi peittelemättä.\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin hänen korkeutensa Babbianon herttua\noli päästänyt ensimmäisen parkaisunsa, ei hän ollut kuullut niin\nvoimakkaita sanoja ainoankaan elävän ihmisen huulilta. Niiden herättämä\nsuuttumus nostatti purppuraiset täplät hänen poskiinsa.\n\n\"Kuule minua, vintiö!\" mylvi hän. \"Miten tämän harhaan johdetun\nvarusväen muille jäsenille käyneekään, kun se lopulta joutuu käsiini,\nsinulle voin luvata nuoran ja poikkipuun.\"\n\n\"Pyh!\" äänsi ritari pilkallisesti. \"Pyydystä ensin saaliisi! Älä ole\nniin kovin varma siitä, että Roccaleone ikinä joutuu käsiisi! Niin\nkauan kuin elän, et sinä pääse tänne, ja henkeni, korkea herra, on\nminusta kallisarvoinen, enkä halua erota siitä kevytmielisesti.\"\n\nValentinan silmistä oli hilpeys poissa, kun hän nyt käänsi katseensa\nvälkkyvään, sotaiseen hahmoon, joka niin ylväänä seisoi hänen\nvierellään ja joka näytti niin hyvin soveltuvan sinkoamaan kopeata\nuhmaa alhaalla kuuntelevalle ruhtinaalliselle öykkärille.\n\n\"St, hyvä herra!\" varoitti hän. \"Älkää enää vimmastuttako häntä!\"\n\n\"Niin\", ähkyi Gonzaga. \"Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään!\nMuutoin tuhoatte meidät toivottomasti.\"\n\n\"Madonna\", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, \"myönnän\nteille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette,\nettä tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte,\nettä nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu\nkylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?\"\n\n\"Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa\nhaluatte\", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän\nviittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi.\n\n\"Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee\npelosta ajatellessaan, mitä on tulossa\", rehenteli herttua. \"Ja\nehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!\" huusi hän,\nkorottaen ääntänsä. \"Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän\npalveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon\nnostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille\ntäyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota\nvierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua,\nlupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en\nsäästä teistä kaikista ainoatakaan miestä.\"\n\nGonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän\nvastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin.\n\n\"Olemme kuulleet ehtonne\", vastasi hän, \"emmekä arvattavasti niistä\nvälitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!\"\n\n\"Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en\npuhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle.\"\n\n\"Jos viivytte siellä vielä tuokion\", uhkasi ritarin värähtelevä ääni,\n\"niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä.\nHoi, miehet!\" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle,\njonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla.\n\"Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra\nherttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?\"\nHerttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän\nkohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä.\n\n\"Tähdätkää!\" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä\njälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja\nratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan\nhänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon\npilkallinen naurunpurskahdus.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKavallus\n\n\n\"Herra\", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, \"lopuksi\nte toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella\nruhtinasta?\"\n\nValentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen\nritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi.\n\n\"Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä\npuhutella?\" tiedusti hän. \"Olisiko minun pitänyt mairitella häntä —\nmoista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin\nsanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan?\nÄlkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa\nepäillä.\"\n\n\"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee\nsitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy\", virkkoi Valentina.\n\n\"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen\", vastasi\nhovimies. \"Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa.\"\n\nPian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan\nGonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä\nvanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli\nCappoccio.\n\n\"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole.\" Hänen\nesiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue\nseisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen\npäin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä\nsaattoi olla sanomista heille. \"Silloin, kun astuin palvelukseenne,\nselitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle\nvain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan\ntaisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka\nherttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni.\"\n\n\"Teittekö tosiaankin niin?\" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja\nosoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat\ntarkoitetut.\n\n\"Tein, madonna\", tunnusti Ercole. \"Mutta siinä luotin herra Gonzagan\nvakuutukseen.\"\n\n\"Sallitteko\", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, \"värvätä miehet\nsellaisen sopimuksen pohjalla?\"\n\n\"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna\", oli keikarin pakko myöntää.\n\nValentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:\n\n\"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät.\"\n\nMutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin\nValentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan:\n\n\"Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa\nBabbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen,\nettä hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole,\nja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne\npäästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet\nkumppaneistani ovat samaa mieltä.\"\n\nValentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja\nensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan.\nHän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran\nmielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin\ntuli Francesco pelastamaan.\n\n\"Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko\nsellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin,\npelkuri?\"\n\n\"En ole pelkuri\", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa\nFrancescon purevasta ivasta. \"Avoimella kentällä olen valmis\nantautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa,\nkunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä\nkuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin.\"\n\nFrancesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten\nmuihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita\nhänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät\nCappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin,\nja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät\nsamaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin.\n\n\"Ja tekö sotilas, Cappoccio?\" pilkkasi Francesco. \"Sanonko teille,\nmissä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän\nteki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan\nkeittiöön.\"\n\n\"Herra ritari!\"\n\n\"Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen\nkuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka\nkaameita?\"\n\n\"Minä en ole säikähtänyt ääniä.\"\n\n\"Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon\nherttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte\nsotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko\ntänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa\nolevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella\nkentällä!\"\n\n\"En! En ole kerskuri.\"\n\n\"Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette\nsitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema\nhänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!\" lisäsi hän nauraen ja niin\nkovasti, että muutkin sen kuulivat, \"teidän ei tarvitse kuolla, ei\ntäällä eikä tuolla.\"\n\n\"Kun Roccaleone antautuu —\"\n\n\"Se ei antaudu\", jyräytti Francesco.\n\n\"No niin, sitten — kun se vallataan —\"\n\n\"Eikä sitä vallatakaan\", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se\nherätti varmuutta muissakin. \"Jos Gian Marialla olisi rajattomasti\naikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät\nalistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen,\nja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko\npoistua täältä puolustamaan kruunuaan.\"\n\n\"Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa\nmeitä, kuten hän uhkaa\", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin\nsellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen\nperustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän\nainakin väittää sitä vastaan.\n\n\"Älkää sitä uskoko!\" huudahti hän nauraen pilkallisesti. \"Sanon teille,\nettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko\nnämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista?\nHän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa\nsotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä,\njollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne\nhuolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on\nkaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla\non muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän\nkuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun\nkoskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa\nteitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen\nmerkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta,\ntai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin\nteidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen\nlinnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä\nne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä\nkanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä,\nsellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään\nepäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen!\nSaatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa\ntämä piiritys.\"\n\nHän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan\nnolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta\nhäpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita\nmyöten saliin.\n\nHän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä,\nettä hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa\nsalin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän\njyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.\n\n\"Ottakaa pyssy\", käski hän nopeasti, \"ja palvelijani Lanciotto\nmukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa\njokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää\nminulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he\nnäe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi\nkoko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut.\" Murheellisen\nkalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka\nvihloi tarkkailevaa Gonzagaa.\n\n\"Tarvitsin täällä miestä\", virkkoi hän, \"ja taivas varmaankin teidät\nlähetti avukseni. Mutta luuletteko\", kysyi hän, silmäillen kreiviä\ntarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen\nmerkkejä, \"miesten rauhoittuneen?\"\n\n\"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä,\nja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä.\"\n\n\"Olen sittenkin vain nainen\", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, \"ja\nniinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä\nkuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman\nteitä. Jos miehet tekisivät kapinan —\"\n\n\"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä\", vakuutti\nFrancesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon\nritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken\nlevottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.\n\nFrancesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista\nilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan\noli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa\nraivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä\nihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää\nkerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen\nkävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä\nse Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi\nperin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun\nvuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut\nhän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän —\nkatkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan,\nValentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli\nollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän\npariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi\nse ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.\n\nNo niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja\ntämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen\nkumppani tämä _sbirro_ olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan\nälyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti,\nolivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita.\nToisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi\nluonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja\njos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili\nhän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen\ntilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.\n\nVarmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco\nei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa\nValentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän\nlaskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä,\nettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä\nvarmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään\noli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken\ntapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei\nsaavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi\nleskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet\ntähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa\nolisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.\n\nHän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon\nja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen\nkauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen\nvanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta\nkeskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa\nhirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten\ntahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai\nei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli\nhänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä\nGuidobaldolta.\n\nJa nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä\ntästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän\nseisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten\njonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen\nsydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja\npukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen\nsileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän\nvetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin\nvarustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan\nhänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa.\nLuotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni\nluoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes\nlöysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen\nselällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän\nalkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn,\nheiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki\nsen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa:\n\n \"Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen\n portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen\n siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan\n puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa\n minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta\n älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla.\n\n ROMEO GONZAGA.\"\n\nHän taivutti paperin kokoon ja kirjoitti sen toiselle puolelle\npäällekirjoituksen: \"Hänen Korkeudelleen Babbianon Mahtavalle\nHerttualle.\" Avattuaan sitten ison lippaan hän penkoi sen sisältöä\ntuokion ja otti sieltä vihdoin kaaripyssyn nuolen. Sen varren ympärille\nhän sitoi kirjeensä. Seinältä hän sitten otti varsijousen ja sopesta\nkiertovehkeen sen jännittämiseksi. Jalka jalustimessa hän pingoitti\njänteen ja sijoitti vasaman paikalleen.\n\nNyt hän sulki oven, meni ikkunan ääreen, joka oli melkein pelkkä\nampumarako ja vei kaaripyssynsä olalleen. Tähdättyään huolellisesti\nherttuallista telttaa kohti hän laukaisi. Hän tarkkasi nuolen lentoa ja\nmelkein värähti ylpeydestä ampumataitonsa vuoksi nähdessään sen osuvan\ntelttaan, johon se oli tähdätty, ja pudistavan kangasseinää.\n\nHeti syntyi siellä liikettä. Miehiä juoksi paikalle, toisia tuli esille\nteltasta, ja viimemainittujen joukossa Gonzaga tunsi Gian Marian ja\nGuidobaldon hahmot.\n\nNuoli luovutettiin Babbianon herttualle, joka loi katseen linnan\nmuureille ja katosi jälleen telttaan.\n\nGonzaga poistui tähystyspaikaltaan ja avasi tornin oven, joten hän\nsaattoi silmäillä auringonpaisteisia varustuksia pitkin niiden\npituutta. Palattuaan ikkunansa ääreen hän maltittomasti vartosi\nvastausta. Eikä hänen kauan tarvinnut olla maltittomana. Noin kymmenen\nminuutin kuluttua Gian Maria ilmestyi jälleen, kutsui luoksensa\njousimiehen, antoi hänelle jotakin ja viittasi kädellään Roccaleonea\nkohti. Gonzaga meni ovelle ja jäi seisomaan, pidättäen hengitystään.\nJos hän olisi erottanut vähäisimmänkin merkin jonkun lähestymisestä,\nolisi hän näyttäytynyt, ja siten kirjeensä ohjeen mukaisesti\nvaroittanut jousimiestä ampumasta nuoltansa. Mutta kaikki oli hiljaa,\nja niinpä Gonzaga pysyi paikallaan, kunnes jotakin vilahti linnun\nlailla hänen näköpiirissään, kolahti terävästi takaseinään ja putosi\nkilahtaen varustuksen leveille kiville. Tuokion kuluttua oli Gian\nMarian vastaus hänen käsissään.\n\nNopeasti hän kiersi sen irti nuolesta, joka sen oli tuonut, ja pudotti\nnuolen nurkkaan. Avattuaan sitten kirjeen hän luki sen nojautuneena\nmuurinhammasta vasten.\n\n \"Jos keksitte keinon luovuttaaksenne Roccaleonen heti käsiini,\n olen teille kiitollinen ja lupaan teille täydellisen anteeksiannon\n osallisuudestanne Monna Valentinan kapinaan sekä lisäksi tuhat\n kultaflorinia.\n\n GIAN MARIA.\"\n\nHänen lukiessaan leimahti hänen silmiinsä riemuinen välke. Gian Marian\nehdot olivat kovin auliit. Hän hyväksyisi ne, ja Valentina oivaltaisi\nliian myöhään, millaiseen katkenneeseen ruokoon hän oli nojannut\nluottaessaan herra Francescoon. Pelastaisiko Francesco hänet nyt,\nkuten hän niin suurisuisesti kerskaili? Eikö tosiaankaan syntyisi\nkapinaa, kuten hän oli niin itsevarmasti ennustanut? Gonzaga hihitti\npahanilkisesti itsekseen. Valentina saisi opetuksen, ja Gian Marian\nvaimona ollessaan hän kenties katuisi sitä, että oli kohdellut Romeo\nGonzagaa sillä tavoin.\n\nHän naurahti hiljaa itsekseen. Sitten hän äkkiä jähmettyi ja tunsi\nihonsa menevän kanannahalle. Hänen takaansa kuului hiipiviä askelia.\n\nHän rypisti herttuan kirjeen kädessään ja hetken levottomuudessa\ntipautti sen muurin toiselle puolelle. Turhaan koettaen saada\nrauhallisiksi kasvonpiirteitään, joita hyytävä pelko nyt rumensi, hän\nkääntyi katsomaan, kuka tulija oli.\n\nHänen takanaan seisoi Peppe juhlalliset silmät oudon tarkkaavasti\nsuunnattuina Gonzagan kasvoihin.\n\n\"Etsitkö minua?\" kysäisi Romeo, ja hänen äänensä värinä sopi huonosti\nhänen röyhkeyteensä.\n\nNarri kumarsi omituisesti.\n\n\"Monna Valentina haluaa teitä seuraansa puutarhaan, teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nSalahanke ja vastajuoni\n\n\nPeppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan\npaperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen\nilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan\ntiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen\ntietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri\nkaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut\nValentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle\npuolelle.\n\nAluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan\nviskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta\näkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla\nkivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen\nputoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin\nkolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin\nalapuolella.\n\nSalaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen\nsuinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas\nja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja\nlaski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä\npaperia ja siten menettäisi sitä.\n\nVarmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui\nköyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen\nja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman\nheiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa\nja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen,\nhän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen\ntaaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen\nhätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden,\nvaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti\nhuomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei\nkukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten\nvalppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.\n\nHiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni\nsen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa,\njonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun\nnaulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan\nylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt\nennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna\nteurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin\nenää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.\n\nMunkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli\nkaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä\nkammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä\nkertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin\ntiedustamaan, oliko narri sairas.\n\nVälittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen\npaperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi\nsen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. \"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi\nmunkki. \"Mikä sinulla oli kädessäsi?\"\n\n\"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen\nherkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi.\"\nJa sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin\nhäijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.\n\nNarri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan\nsen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa\nmukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan\ntehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät\nherättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.\n\n\"Hän lupaa tuhat kultaflorinia\", jupisi hän, \"Gonzagan vapauden ja\nsuosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani\nmiehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella.\nPidä tämä asia salassa, Peppe!\"\n\n\"Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?\" huomautti narri.\n\n\"Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä\nniin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?\"\n\nPeppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan\noli ovelan epäilyn ilme. \"Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?\"\n\n\"Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla\ntyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja\npettää monna Valentina! Ei, ei.\"\n\nMutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan\nkauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari\noikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen\najatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon\ntavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan\nläheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa\npitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään\nsellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen\nhajamielistä juroutta.\n\nSinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui\nValentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi\nseuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen\nluonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi\nhänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet\nmuilta mutkitta takaisin huoneeseen.\n\n\"Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?\" ärähti _frate_. \"Jää sinä\nvain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!\"\n\n\"Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!\" kuiskasi narri niin\nvakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski\nValentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa\nmennyt.\n\nHän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä\nhänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa\nkohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi\nkeikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan\nhuolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli\nhuulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että\nhänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi\ntiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut\nhillitä itseään vähemmän.\n\nSillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa\njärjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella\nmuurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa.\n\nHänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä\npaljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että\nviimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen\npettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat\nvakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa.\n\n\"Sanon teille, Cappoccio\", lopetti hän, \"että tänne jääminen ja tämän\ntoivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat\nhenkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä\nkohtaan.\"\n\nSiitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia\nhänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan\nepäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa\nkannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata.\n\nHän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa\nhovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa.\n\n\"Tarkoitatteko\", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys,\njota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, \"että teimme\ntyperästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme\nviisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?\"\n\n\"Kyllä; juuri sitä tarkoitan.\"\n\n\"Mutta minkätähden\", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, \"kehoitatte\n_te_ meitä sellaiseen menettelyyn?\"\n\n\"Sen tähden, Cappoccio\", kuului uskottavalta kuulostava vastaus,\n\"että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla\nvääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella\nhän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En\nsuostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa,\nja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä.\"\n\n\"Alan ymmärtää\", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti\npäätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät.\n\"Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme.\"\n\nGonzaga nyökkäsi.\n\n\"Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?\" tiedusti\nCappoccio, yhäti epäillen.\n\n\"Fortemanille!\" kertasi Gonzaga. \"Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies\non tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole\nsuuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja\ntottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira.\"\n\nTaaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus\noli hämärä.\n\n\"Oletteko minua kohtaan vilpitön?\" kysyi hän. \"Vai piileekö joku\nsyvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä\nvastaan?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Gonzaga, \"odottakaa vain siihen saakka, kunnes\nGian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin\nkuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne\nhenkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja\nteilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta\nnoudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut\nteille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua\ninnostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta\nkylliksi?\"\n\nSellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen\ntulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus.\n\n\"Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini\nja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!\"\n\n\"Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee\ntaaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa\nehdot!\"\n\n\"Emme toki, varmasti emme.\"\n\n\"Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin\nminulta!\"\n\n\"En, en. Pidän sen salassa\", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti\npertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan.\n\nGonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän\noli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei\nhalunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan.\n\nMutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan\nmuurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa\npienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli\nmäärännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti\nkuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen —\nhe vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä\nja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan\npykälissä.\n\nTarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa\navoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen\nsanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen,\nettä jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he\npakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti\ntiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään\nmyöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa\nhe saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä\nolisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli\nGonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa\nlähettämään.\n\nVastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse\nikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan\nvartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla\näänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle\neikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että\nsotilaat hiljaa poistuivat muurilta.\n\n\"Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle\", vastasi hän,\n\"että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi:\n'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan\nvarusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin\naikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä\nvaralta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä;\nmutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti,\nja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen\nmerkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin,\nettä emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta,\nmutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää\ntykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus\nja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan\ntyhjiä uhkauksia!\"\n\nAirut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä\nsävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se,\nettä Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin\nnähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut\neikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka\nvimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi\nluottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan.\n\nAiruen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta\nFortemanilta juro naurahdus.\n\nValentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi\nihailua ja verratonta hellyyttä.\n\n\"Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!\" huudahti hän\nainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. \"Minua\nvapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän\nälynne ja kuntonne olisi olleet apunani.\" Hän ei lainkaan huomannut\nGonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. \"Mistä\nlöysitte ruutia!\" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät\nvielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut\nnaurun Fortemanilta.\n\n\"En olekaan sitä löytänyt\", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä\nvarjosta. \"Uhkaukseni\" — hän heilautti kättänsä peloittavaan\ntykkiriviin päin — \"ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin.\nLuulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa\ntehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet\nluopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut.\nSiispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!\"\n\n\"Ovatko nuo tykit tyhjiä?\" huohotti Valentina. \"Ja te saatoitte puhua\nniin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!\"\n\nHänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään\nlevottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään\nsilloinkin, kun hän ylisti Francescoa.\n\n\"Kas niin!\" huudahti kreivi riemuisesti. \"Te hymyilette nyt, madonna.\nEikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset\naamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän.\"\n\nNeito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi\nportaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli\nhuolestunut ilme.\n\n\"Madonna!\" ähkäisi hän hengästyneenä. \"Herra Francesco. Miehet —\nCappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä\nkavallukseen.\"\n\nNäin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden\ntaaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin\nkalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa\npettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon.\nOliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli\nkohonnut korkeimmilleen?\n\n\"Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!\" Puhuja oli Gonzaga. Mutta\nValentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli\nlausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten\nhän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi,\njotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä.\n\nHän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavan\nFrancescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä.\n\n\"Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka —\nvankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on\nparas jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!\"\n\nNyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen\nkohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille.\nFrancescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen\nkoiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen.\n\n\"Portille!\" kiljuttiin. \"Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian\nehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin.\"\n\n\"Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!\" ärisi Francesco\nyhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen\nmaltittomasti hän luikkasi: \"Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?\"\n\nSamassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden\nkäytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna\nlähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen\nhäneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan.\n\n\"... lippaassa, joka on huoneeni pöydällä\", kuuli Gonzaga hänen\nsupattavan. \"Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda,\nPeppe!\"\n\nKyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan\njuoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin\nse olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä\nhänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina\nlevottomuudesta.\n\n\"Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen\", vastasi kreivi\nlyhyesti. \"Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme —\ntai tuhoamme heidät.\" Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga\nuskoi hänen siihen pystyvän.\n\n\"Mutta tehän olette mieletön!\" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme\nkävi entistä pelokkaammaksi. \"Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?\"\n\n\"Mitä Jumala näkee hyväksi\", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi\nraivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti.\n\n\"Mutta teidät tapetaan!\" parahti Valentina. \"Oi, älkää menkö, älkää\nmenkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian\nMaria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene.\"\n\nHänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet —\njopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon\nherättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään\nkiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus\nsiepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut\nniin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti.\nHänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan\nrintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa.\nHän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka\nolivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei\nhän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain\nhymyili, vaikkakin hyvin hellästi.\n\n\"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän\nmennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä,\nettä petän sen nyt?\"\n\nSenjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen\nhänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.\n\n\"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä\", huudahti kreivi.\n\"Tulkaa, Ercole!\" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas\nhämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.\n\nHe eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle,\nsyöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä\nuhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää\nheitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän,\nkiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka,\nnäytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.\n\nHe etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti.\nHe olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se\näkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan\nvalovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se\nkiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon\nkäsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti\nheidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja\nvalppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena,\nvalmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi\nvälttämättömäksi, hän puhui heille.\n\n\"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista\",\nlausui hän vaarallisen tyynesti. \"Ettekö ollenkaan häpeä, te\nraukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä\nsen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen\nnäyttää uljuutenne loppuvan.\"\n\nNyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita\nhän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion\nkapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi\ntekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat\nkyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli\nsiis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan.\nHeillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä\noli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava\nkotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos\npiiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.\n\n\"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta\nluuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä\nuhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin\npalkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen\npäälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa\nemmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko,\nettä ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko\nteillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä\nturvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset.\nSillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin\nhän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut\nja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä\nsellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä\npidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin\n— ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin\nkannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että\nuhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa\nja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin:\n'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?\"\n\nTähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran\nhalveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen\nuudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin\naiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja\njossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan\nja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien\npalkkasoturien meluisen lauman.\n\nJa ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen\nkyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan,\nsillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten\nvoisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle?\n\nNiin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko\njäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon\neteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei\nGonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan\nauttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi.\nMutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin\ntammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä\nkatse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan,\nkaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä\nolisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä\nhetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin\nValentinalle.\n\n\"Minkä tähden sen tekisin, madonna?\" vastasi hän kylmästi. \"Minkä\ntähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua\nparempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä\nlinnoitusta?\"\n\nNeito katsahti häneen huolestuneesti. \"Mitä te puhutte, hyvä Gonzaga?\"\n\n\"Niin — hyvä Gonzaga!\" ivasi keikari katkerasti. \"Sylikoiranne,\nluutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne\npäälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta\nkuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan\nkaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian\nMarian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen\nmiehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa.\nViskatkaa minut syrjään, jos haluatte\", jatkoi hän yhä katkerammin,\n\"mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä!\nKamppailkoon herra Francesco taistelunsa —\"\n\n\"St, Gonzaga!\" keskeytti tyttö. \"Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän\nsanoo!\"\n\nVaroittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat\nhäipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen\nValentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt\nFrancesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut\nasialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen.\nLaskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin.\n\nPakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu,\nGonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina\nkurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat.\n\n\"Tässä on minulla todistus siitä\", huusi hän, \"mitä olen teille\npuhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut\ntoteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo\nCappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te,\nmoiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi.\nKuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden\nmuurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon\nluovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä.\" Ja lamaannuksekseen ja\ntyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka\nGian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista\nkoskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin\nhillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui\nhänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. \"Kysyn teiltä,\nhyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen\nmaksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa\nmurretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen.\nSenjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän\neilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta\nkas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku\nlukutaitoinen!\"\n\nHän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta\nAventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli\nosittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä\nylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti\nsitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. \"Kenelle\nse on osoitettu?\" tiedusti Cappoccio. \"Ei, ei!\" kielsi Francesco.\n\"Miksi se olisi tarpeen?\"\n\n\"Antaa tulla!\" vastasi Cappoccio miltei rajusti. \"Jos mielitte meidän\njäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!\"\n\n\"Herra Romeo Gonzagalle\", luki nuorukainen ihmetellen.\n\nCappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei\nvapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio\nvain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen\nälyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen\nJuudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista.\nSen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja\nhänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä\neivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi\nnähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan\ntempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka\neivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli\ntuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija\nhän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän\nyhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta\nkohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä\nkavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian\nMaria Sforzalle.\n\nHänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä,\nja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti\nvaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli\nnyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen\nhän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan\nrauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit\npaukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan.\n\nFrancescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman\nliittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään\nnauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli\nDomenicolta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nRakastuneet\n\n\n\"Miten se kirje joutui käsiinne?\" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he\npian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen\nseuraamana laskeutunut.\n\n\"Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille\neilen ollessani siellä yksin kävelemässä\", vastasi Gonzaga kylmästi.\n\nHän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi\nolevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin\nkummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää\nosansa.\n\nValentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta\nFrancescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen\nsilmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:\n\n\"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?\" Hovimiehen poskille\nlehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi\nkiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.\n\n\"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen\nvahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene\nkoko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen\nkoskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti\najatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina\nsellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä\nkäsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että\njoku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein,\nhyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen\nkädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen\nsisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco,\ntoivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville\nsotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on\npelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis\nloukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti\ntästä sanomasta.\"\n\nHän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon\nettä Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen\nnyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän\ntunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina\nhyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.\n\n\"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin\narvellessanne, etten niitä käsittäisi.\"\n\nHän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen,\nnimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin,\njos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi\nkoko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista,\nniin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.\n\nHän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa\nruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata\nepäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta\neräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista,\nkorkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista\nviisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa\naseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco\najoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin\nviisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.\n\nKoko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta.\nHän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja\nsivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka\nsuunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella.\nIllalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon\nmentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä,\nGonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun\nviimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä\naikaisemmin oli raastanut.\n\nSinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa\nromahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa —\nja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän\ntaaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa\ntoivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen\naikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi\nmahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut\nsaattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian\nMarialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti\nuskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti,\nettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään\nnimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan\nlykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan\nkapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.\n\nFrancesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat\nsen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon\nkasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen\nkaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä\nseurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin\nkomea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden\nkunniaksi.\n\nFrancesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa\nmennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan\nmuureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei\nvälittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista,\njonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat\nkaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut\nsanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat\nmuurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota\nkumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut\nhänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka\nGonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi\nmyöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut\nFrancescon seuraa.\n\nMutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä\nFrancescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan\nhäneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina,\npeloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta\nsotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan\nkypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen\nluoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei\nmilloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa\npöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois\nhuoneesta.\n\nOli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua,\nja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa,\njonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava\nkuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä\nkatsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen,\nlyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle\nmuurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen,\nja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa\nhammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin\nvaloja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta\nkultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen\ntaaksensa.\n\n\"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?\" kysyi hän ehdittyään hänen\nvierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.\n\nRitari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin\nnauraa hiljaa ja iloisesti.\n\n\"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te\nhajoititte unelmani.\"\n\n\"Te pahoitatte mieltäni\", moitti tyttö. \"Varmastikin ne nimittäin\nolivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä\nerositte — meistä.\"\n\n\"Niin — ne olivat mieluisia\", myönsi ritari. \"Ja kuitenkin ne olivat\nhieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli\noikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä.\"\n\n\"Minuako?\" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin\nettä hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.\n\n\"Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan\nmetsässä. Muistatteko sitä?\"\n\n\"Muistan, kyllä muistan\", jupisi tyttö hellästi.\n\n\"Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina\nvalmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin\nkaipaamani kunnian.\"\n\nValentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä\nensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi\nmiettinyt.\n\n\"Ajattelin myöskin\", virkkoi Francesco äkkiä, \"tuota tuolla tasangolla\nolevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään.\"\n\n\"Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?\" sopersi tyttö, sillä\ntoisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen.\n\n\"Pahoja aavistuksia?\"\n\n\"Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän\nniin sanottuun kapinaani?\"\n\nKreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena\nvälkkyvään veteen.\n\n\"Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä\npiiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille\nteillemme\", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan\npäin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. \"Mutta sen\ntähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja\nantamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden\neivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin\nsotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan\nvaroitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo,\nettä saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä\nluoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen.\"\n\n\"Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan.\"\n\n\"Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minä _olen_ täällä, en usko niin\nkäyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä\nsiellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella,\nettä tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian\nMarian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja\njos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen\nkosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava.\nMinusta — voi! Miksi sitä toivoisin?\"\n\nNyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen\nrinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties\ntämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna\noli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti:\n\n\"Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon\npiiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan,\njossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta,\nmadonna _mia_, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti.\"\n\nJa sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi\nhäntä kuiskauksella: \"Niinhän toivoisin minäkin.\" Hän pyörähti\ntyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön\nnorsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle.\n\n\"Valentina!\" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen\nkatseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä\näkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän\nveti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin\nja mutisi katkerasti: \"Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että\nhulluudessani olin liian uskalias!\"\n\nTyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa\nja jupisi takaisin: \"Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?\"\n\nHuoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin,\nkatsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana.\nSiten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco\nvastasi äärettömän murheellisesti:\n\n\"Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna.\"\n\n\"Parempi? Mutta minkä tähden?\"\n\n\"Sen tähden, että minä en ole herttua.\"\n\n\"Entä sitten?\" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: \"Tuolla\nistuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän\nsuustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee\nminulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin\nherrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon\navuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän\nvastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin\nnaisella on oikeus — enkä vähempää.\"\n\nSitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän\najatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen\nsanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja\nnojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan\nkuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:\n\n\"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!\" Ja sitten kuiske,\njoka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä\nkatkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen\nkättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen\nsuloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä:\n\n\"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?\"\npuhui hän. \"Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys\nlopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa\nlähtemään. Minne aiot mennä?\"\n\nTyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen\nsilmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa\nsitä tuskin näki.\n\n\"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun\nmennä?\" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.\n\nRitari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli\nodottanut.\n\n\"Entä setäsi —?\"\n\n\"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut\nsitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi\nluostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan\nnuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa\nelämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti\nabbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman,\nsuloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei\nmuistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen\nenempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen,\nmutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen\nsopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen\nharhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.\n\nHän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen\nhänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä\n— tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa\nkeskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun\nhuudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina\nlepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla\nsydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli\nhänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta.\nMutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään;\nja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies\nhillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.\n\n\"_Anima mia_!\" huudahti ritari hurmaantuneena. \"Sinä olet nyt minun,\nkäyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki\nherttuat riistä sinua minulta.\"\n\nValentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta\nhän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin\npois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi\nkätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: \"Raivaa minulle tie noiden\nketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon\nvalta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet\nvoittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila\nnäissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos\nolen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin\njoutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino\n_mio_, totinen ritarini.\"\n\nKreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista —\nkuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa\nhäämöitti miehen hahmo.\n\n\"Tuolta tule vahtisotilas\", virkkoi hän. \"Jätä minut nyt yksin, rakas\nFrancesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen.\"\n\nFrancesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina\ntottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.\n\nValentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi\nmuurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli\nikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä,\nnojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja\nsydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen\npelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen\nhalveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä\noli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä\npiirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla\ntällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet\nvaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen,\nettä hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän\noli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä\nlämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa,\nja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen\nsydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen\nvanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen\nhuuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten\nparatiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi\nhänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo\nGonzagan ääni.\n\n\"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen,\njolla on rohkeutta laulaa.\"\n\nTämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan\nhätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan\npäin.\n\nHän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen\nsilmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti\nhäntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän\näsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä\nmuuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga\nnäytti erikoisen ilkeältä.\n\nHetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain\nvallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin\nkäreä huuto: \"_Chi vu là_?\" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti,\naprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä,\nmitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut.\n\n\"Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga\", vastasi hän, \"tuonne alhaalle\nlaulamaan, kun minä lähdin\".\n\n\"Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston,\nsen syrjäkujilla kasvaneen _sbirro_-lurjuksen kanssa!\"\n\n\"Gonzaga! Kuinka rohkenette?\"\n\n\"Rohkenenko?\" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. \"Tekö puhutte\nrohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja\nylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen\nhalpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan\nsyleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista\nsävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä\nhäpeästä?\"\n\n\"Gonzaga\", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin\nhovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta,\n\"poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä —\nsuomia luita myöten.\"\n\nTuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten\nhän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota\nkupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän\nei yrittänytkään poistua.\n\n\"Kutsukaa miehenne!\" vastasi hän tukahtuneesti. \"Tehkää minulle\ntahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se\npalkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut,\nmitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden\ntekojenne kanssa.\"\n\nValentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi\nja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin\npuhuisi.\n\n\"Herra Gonzaga\", virkkoi hän vihdoin, \"en kiellä, että palvelitte minua\nuskollisesti karatessani Urbinosta —\"\n\n\"Miksi puhua siitä?\" ärähti keikari. \"Sitä palvelustahan käytitte\nhyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen,\njolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne\nylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?\"\n\n\"Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu\",\ntokaisi tyttö tuikeasti. \"Moittimalla minua otitte maksun ja\nloukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi.\"\n\n\"Logiikkanne on perin mukava\", ivasi hovimies. \"Minut heitetään syrjään\nkuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta\nankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta.\"\n\nJa nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat\njonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman\ntylysti.\n\n\"Arveletteko, Gonzaga\", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän\nlempeämpi häive, \"että koska olette palvellut minua, saatte loukata\nminua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —\"\n\n\"Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun\npalveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole\ntehnyt?\"\n\n\"No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —\"\n\n\"Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on\nmoisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä\nmenetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne\nverrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?\"\n\n\"No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä\",\nvastasi tyttö hiljaa. \"Voitteko te menettää enemmän?\"\n\nMies teki maltittoman eleen.\n\n\"Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle\nkalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei\nhänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin.\nPäättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää\nGian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla\nsiinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että\nte ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen\nvastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy,\nminä en siitä voi selviytyä.\"\n\nValentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen\nkysymyksen:\n\n\"Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia —\nennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua\ntällaiseen menettelyyn?\"\n\n\"Kyllä; kyllä sen tein\", myönsi keikari jörösti.\n\n\"Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?\"\n\nGonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi\ntehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli\nnäyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut\ntoivoton.\n\n\"Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?\" keskeytti tyttö hänen\npuheensa. \"Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne\ntietäisin!\"\n\n\"Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?\" kysyi Gonzaga. \"Ettekö aina\nosoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan\nteille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri\nminun puoleeni hätänne hetkellä?\"\n\n\"Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!\" vastasi neito\nmurhaavasti. \"Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille\nystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo\npäättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne\nhätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla\nrakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton\nnainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi\",\njatkoi hän, \"miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte?\nJoskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö\nsittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen\nmaalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain\näidyttävän.\"\n\nMutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan\narkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan\npuolisona olisi turvattu.\n\nSen kuultuaan neito nauroi ääneen.\n\n\"Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?\"\n\nSe pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan\nlikelle Valentinaa.\n\n\"Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo\nGonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?\" kysyi\nhän ääni käheänä ja värisevänä.\n\n\"Varokaa!\" kehoitti neito.\n\n\"Mitä minun pitää varoa?\" säväytti Gonzaga. \"Vastatkaa, monna\nValentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani\nteitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän\nvintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne\nsointuvat huonosti yhteen.\"\n\n\"Raukka!\" kivahti tyttö. \"Mikä koira olettekaan!\" Ja hänen kiihkoisesti\nliekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa\nhorjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen\nrauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana\naamuna olisi Roccaleonessa. \"Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä\", neuvoi\ntyttö häntä, \"ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan!\nTänne ette saa jäädä.\"\n\nSilloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa\nviimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on\nmyönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui\nmyöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen,\njos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta\nkohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa\noli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän\nsaattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria\npääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina\nkääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän\njuoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä\nvielä hetkinen kuultaisiin.\n\nJa Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan\nmustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan,\nseisahtui kuuntelemaan.\n\n\"Ei niin, ei niin, madonna!\" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten\nolevan lähellä. \"Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla,\nsallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni\nasti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä\njoutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että\nolen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten,\nmadonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja\njos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus\nteitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta\nkumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa\nminun jäädä!\"\n\nValentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä.\nSitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä.\nHän käski miehen nousta pystyyn.\n\n\"Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että\ntulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette\nsanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta,\njota väitätte tuntevanne minua kohtaan.\"\n\nTeeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen.\n\n\"Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja\nanteeksiantavana!\" mutisi hän katkonaisesti. \"Käsitän kyllä, kuinka\nkehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille,\nmadonna\", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei\nsiinä mielessä kuin näytti.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nKatuva syntinen\n\n\nRoccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli\nvaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla\nsitä piirittämässä.\n\nAquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei\nFanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä\nBabbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana\nheidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia\npakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi\nselvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä\nGian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin\nsaanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan\nleiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden\näskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa\nodottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman\nluovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin\nrohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli\nluottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka\nGonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista\nmielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa,\njolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen.\n\nHän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion\nja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen\nmyrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli\nDomenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu\njumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa\nnojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta\nValentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin\nharras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta\nluonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut\nehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna,\nmerkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari\npysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä,\nettä katumus oli vilpitön ja pysyväinen.\n\nJa niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu\ntehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta\nhän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään\nkeikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi,\notti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat\nystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi,\nkoska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää\nymmärtäisi häntä väärin.\n\nGonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä\naina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän\nluki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen\noli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen\nkostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään\nsitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.\n\nJa tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan,\nvaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon\nsuosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri\n— korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja\nylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti\nsitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla\nparempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan.\nHän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen\nja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen\nrakastamaansa mieheen kohdistuva.\n\nSiten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen\nrauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki\nmuut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä\nsuuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs\nnarri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä\noli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen\nmuodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla\nperhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä\nGonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen,\njota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen\nsilmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui\nsiihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga\nhuomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä\neroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa\nesitti punomansa, älykkään suunnitelman.\n\nSe ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa\njumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana\nvaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja\nsiihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta\npyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen\nvihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen\ntarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit\npiirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla.\nSilloin olisi hänen tilaisuutensa.\n\nOllen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen,\nhän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän\nsaattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän\nkäsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas\nja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä\nsen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian\nMarian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina\nlaskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat\nhiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.\n\nJa saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat\nselviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi\nGian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen,\nkuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen\nympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään\nehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin.\nHyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi\nniin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan\nhuvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.\n\nKuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään\nliittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka\nviimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa,\nsaapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet\nriemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa\nBabbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden\nlevottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia\nvarustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että\nGian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä,\njonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas\npuolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin\nsellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa\npalaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet\nvaltaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan\nFrancesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat\nyleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan\nheitä.\n\nKuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli\ntuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset\ntekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin\njäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää\nhänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin\nvallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia\nBabbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa\nmyöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.\n\nHän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi\nodottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan\nlinnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan.\nGuidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen;\nse ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman\nkanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa,\ntäytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa\njuhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään\ntavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan,\nuhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena\notaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä\nGuidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja\noivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin\nhän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon\nherttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi\nsaattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin\nolisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon —\nvaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa,\nja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään\narvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot\nruhtinaallisen komeasti.\n\nKun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki\nsen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa\ntilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja\nverenvuodatukseen.\n\nAinoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta\nmenestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon\nFrancescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin\njumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon,\ntyönnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen\ntorjumiseksi.\n\nSattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen\ntaivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin\nAquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui\nlinnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse\nlinnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja\nsittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen.\n\nYön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä\ntaivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä\nmuurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta,\njota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä\nhengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi\nmennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut\nmuurille hengittämään raitista ilmaa.\n\n\"Teidän armonne\", huudahti mies, \"vallihaudassa ui joku\".\n\n\"Mitä?\" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja Gian\nMariaa kohtaan. \"Kavallustako?\"\n\n\"Niin arvelin.\"\n\nGonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin\nrintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä\nheille huudettiin heikosti: \"Hoi!\"\n\n\"Kuka siellä?\" tiedusti Romeo.\n\n\"Ystävä\", tuli vastaus hiljaa. \"Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen\nylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät,\nennenkuin hukun tähän kaukaloon!\"\n\n\"Te houritte, hupsu!\" vastasi Gonzaga. \"Roccaleonessa ei ole kreivejä.\"\n\n\"Varmasti, herra vahtisotilas\", intti ääni, \"on siellä isäntäni, herra\nFrancesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!\"\n\n\"Herra Fran —\" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista\nmuistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen\nmielensä. \"Noutakaa nuoraa!\" käski hän käheästi vahtisotilasta. \"Tuolta\nasepihalta! Joutuin, tomppeli!\" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan\nhäiritsemään.\n\nHetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla\nolevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi\nRoccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja\nkeräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille.\n\n\"Tänne päin!\" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa\npaloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin\nsulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin.\n\nZaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa\nhän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen\nlinnaan kirjeineen.\n\n\"Missä on isäntäni?\" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien\nhampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea\nherrasmies saattoi olla.\n\n\"Onko herra Francesco del Falco isäntänne?\" tiedusti Romeo.\n\n\"On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan\nviimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli\nArcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen\nluoksensa?\"\n\n\"Olette kovin märkä\", jupisi Gonzaga huolestuneesti. \"Saatte\nkuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on\nollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse,\non totisesti valitettava.\" Hän astui ovelle. \"Hoi!\" kutsui hän\nvahtia. \"Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset\nvaatteet!\" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia\ntavaroita tosiaankin oli varastossa.\n\n\"Entä kirjeeni, hyvä herra!\" huudahti Zaccaria maltittomasti. \"Se on\nhyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä.\"\n\n\"Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut\nvaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien\nviivytys.\"\n\n\"Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata\nhetkistäkään.\"\n\n\"No, _si, si!_\" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän\nnäköiseksi. \"Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville\nteidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne.\"\n\nZaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin\nvaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme\noli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä\nnopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen\nkuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen\nkuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä\nviimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä\nja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän\nseisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa.\n\n\"Tässä on teille dukaatti\", supatti hän. \"Tehkää, kuten käsken! Sitten\nsaatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan,\nälkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!\"\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne\", lupasi mies. \"Mutta entä jos kapteeni\ntulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?\"\n\n\"Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni\nteidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin\nsijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta.\"\n\nMies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä\nsellaisena hän nyt Zaccariaa piti.\n\nGonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli\nvahdille luvannut.\n\n\"Mutta\", ärähti Ercole, punastuen, \"kenen luvalla olette sen tehnyt?\nMillä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne? _Christo\nSanto!_ Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessa\nteidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!\"\n\n\"Muistanette —\" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä.\n\n\"Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!\" kivahti öykkäri. \"Herra\nlinnanpäällikkö saa kuulla tästä.\"\n\n\"Ei millään ehdolla\", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui\nlevottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun\nkapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. \"Herra Ercole, olkaa\njärkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna\nValentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan.\"\n\"Mitä?\" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle\nnaurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties\nhän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: \"Hei, Aventano, ota\npertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga,\nolen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä,\nkun hän tulee kierrokselleen.\"\n\nGonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen\nvielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle\nkertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä.\n\nHän meni linnanpihan poikki ja nousi portaita myöten omaan\nhuoneeseensa. Sinne päästyään hän sulki oven ja pani sen salpaan.\nSytytettyään kynttilän ja viskattuaan kirjeen pöydälle hän istuutui\nsilmäilemään sen ulkokuorta ja laajaa, punaista sinettiä, joka välkkyi\nhänen kynttilänsä keltaisessa valossa.\n\nVai niin! Tämä harhaileva ritari, tämä mies, jota hän oli pitänyt\nhalpasukuisena palkkasoturina, oli kun olikin kuuluisa Aquilan kreivi,\nBabbianon kansan lemmikki, kaikkien soturien ihanne Sisiliasta\nAlpeille saakka. Eikä hän ollut sitä epäillyt! Tylsä-älyisenä hän\nnyt piti itseään. Hän oli kuullut usein kuvailtavan tätä maineikasta\n_condottieroa_, tätä Italian ritareiden esikuvaa. Hän olisi saattanut\ntietää, ettei ole olemassa kahta niin hallitsevasti esiintyvää miestä\nkuin hän oli nähnyt tämän miehen esiintyvän Roccaleonessa. Mitä varten\nhän oli täällä? Johtuiko se siitä, että hän rakasti Valentinaa, vai\nsiitäkö —? Hän pysähtyi mielessään nopeasti muistelemaan Babbianon\npoliittista elämää. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti mahdollisuus,\njoka pani hänen silmänsä säihkymään ja hänen kätensä vapisemaan\nkiihkosta. Oliko tämä vain poliittinen suunnitelma kreivin serkun\nsyöksemiseksi valtaistuimelta, jonka tavoittelijaksi Gonzaga oli\nkuullut Francesco del Falcoa huhuiltavan? Jos asia oli niin, kuinka\nsuloisesti hän saisikaan kostaa paljastaessaan kreivin! Kuinka kovasti\nsen täytyisikään nöyryyttää Valentinaa! Kirje oli hänen edessään. Sen\nsisältö selvittäisi, kuinka asianlaita oikein oli. Mitä kirjoitti\nkreiville hänen ystävänsä Fanfulla?\n\nHän otti kirjeen käteensä ja tähysti tarkasti sinettiä. Hiljaa,\ntyynesti, hitaasti hän sitten veti esille tikarinsa. Jos hänen\nepäluulonsa olivat perusteettomat, tarjoaisi hänen kynttilänliekissä\nkuumennetun tikarinsa terä hänelle keinon salata sen, että hän oli\npeukaloinut kirjettä. Sujutettuaan terän sinetin alle hän liikutti sitä\nvarovasti, kunnes se heltisi ja jätti kirjeen avonaiseksi. Hän käänsi\nsen auki laskoksistaan, ja hänen lukiessaan laajenivat hänen silmänsä.\nHän näytti sykertyvän tuoliinsa, ja hänen paperia pitelevä kätensä\ntutisi. Vedettyään kynttilää likemmäksi hän varjosti silmiään ja luki\nkirjeen toistamiseen sanan sanalta:\n\n \"HERRA KREIVI.\n\n Olen viivyttänyt kirjoittamistani, kunnes tarkkailemani merkit\n tulisivat varmemmiksi, kuten nyt on käynyt, joten enää en vitkastele.\n Tämä siis lähtee Zaccarian tuomana ilmoittamaan teille, että tänään\n on lähetetty Gian Marialle sanoma, jossa häntä on vaadittu kolmessa\n päivässä palaa maan Babbianoon tai hylkäämään kaikki toiveet\n kruunuunsa, jota kansa lähettää edustajansa tarjoamaan teille\n Aquilaan, koska teidän luullaan olevan siellä. Nyt siis, rakas kreivi,\n tyranni on teidän armoillanne, Scyllan ja Charybdiksen välissä. Omassa\n vallassanne on päättää, miten tahdotte toimia; mutta riemuitsen\n siitä, etteivät teidän läsnäolonne Roccaleonessa ja itsepintainen\n puolustuksenne ole menneet hukkaan ja että pian saatte niittää hyvin\n ansaitun palkkion siitä. Kansaa on kiihoittanut tähän äärimmäiseen\n toimenpiteeseen täällä vallitseva hämminki.\n\n Olemme saaneet sellaisia tietoja, että Caesar Borgia varustaa Roomassa\n sotajoukkoa hyökätäkseen Babbianoon, ja kansa on kiukustunut sen\n tähden, että Gian Maria viipyy näin kauan poissa tällaisena aikana.\n Ihmiset ovat tässä suhteessa lyhytnäköisiä, sillä he eivät oivalla,\n millaisia tuloksia täytyy olla seurauksena Urbinon kanssa solmitusta\n liitosta. Jumala suojelkoon ja auttakoon Teidän Ylhäisyyttänne, jonka\n hartain palvelija olen.\n\n FANFULLA DEGLI ARCIPRETI.\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nPaljastus\n\n\n\"Francesco\", virkkoi Valentina, ja nimi tuli hänen huuliltaan,\nikäänkuin se olisi ollut hyväilysana, \"minkä tähden tuollainen synkkä,\nhuolestunut ilme?\"\n\nHe olivat ruokasalissa, jonne toiset olivat heidät jättäneet, ja\nistuivat vielä pöydässä, jonka ääressä olivat syöneet illallista.\nFrancesco käänsi ylöspäin tummat, miettivät silmänsä, ja kun ne nyt\nsuuntautuivat Valentinaan, muuttui niiden miettivä ilme helläksi.\n\n\"Minua kiusaa tämä tietojen puute\", tunnusti hän. \"Toivoisin tietäväni,\nmitä Babbianossa tapahtuu. Olin arvellut, että tähän mennessä\nCaesar Borgia olisi kannustanut Gian Marian alamaiset jonkinlaiseen\ntoimintaan. Kunpa tietäisin!\"\n\nNeito nousi pystyyn, tuli hänen luoksensa ja jäi seisomaan käsi hänen\nolkapäällänsä, katsellen hymyilevin silmin hänen ylöspäin käännettyjä\nkasvojaan.\n\n\"Ja kiusaako moinen pikku seikka sinua — sinua, joka viikko sitten\nvakuutit toivovasi, että tätä piiritystä kestäisi ikuisesti?\"\n\n\"Älä pidä minua epävakaisena, _anima mia_\", vastasi Francesco,\nsuudellen olallaan lepääviä norsunluunvalkeita sormia. \"Se tapahtui,\nennenkuin maailmani muuttui sinun käskysi taikavoimasta. Ja niinpä\",\ntoisti hän, \"toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa on tekeillä\".\n\n\"Mutta miksi huokailla niin turhan toiveen tähden?\" huudahti\nValentina. \"Millä tavoin voisit tänne saada tietoja ulkoisen maailman\ntapahtumista?\"\n\nFrancesco mietti tuokion, etsien sanoja vastatakseen hänelle. Sillä\nviikolla hän oli ollut parikymmentä kertaa paljastamaisillaan itsensä,\nilmaisemaisillaan Valentinalle, kuka ja mikä hän oli. Mutta aina\nhän oli epäröinyt, jättäen paljastamisen toistaiseksi, kunnes aika\nnäyttäisi sopivammalta. Sellainen oli hänestä nyt. Valentina luotti\nhäneen, eikä hänellä ollut enää mitään syytä pysyä vaiti. Kenties hän\noli jo nyt vitkastellut liian kauan; ja niinpä hän oli puhkeamaisillaan\npuhumaan, kun neito lähti hänen luotansa ja meni nopeasti ikkunan\nääreen lähestyvien askelten äänen hälyttämänä. Sekunnin kuluttua\navautui ovi, ja huoneeseen astui Gonzaga.\n\nTuokion hän seisoi epäröivänä oviaukossa, silmäillen heistä vuoroin\ntoista, vuoroin toista, ja häntä vuorostaan välinpitämättömästi\nkatseleva Francesco pani merkille, että hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja että hänen silmänsä kiiluivat kuin kuumeisen. Sitten hän astui\neteenpäin, jätti oven jälkeensä auki ja eteni huoneeseen.\n\n\"Monna Valentina, minulla on teille ilmoitettavaa.\" Hänen äänensä\nvapisi hieman. \"Herra — Francesco, suvaitsetteko jättää meidät kahden\nkesken?\" Ja hänen kuumeiset silmänsä kääntyivät oveen päin niin\nkaunopuheisesti, ettei sanoja kaivattu.\n\nFrancesco nousi hitaasti pystyyn, koettaen tukahduttaa hämmästystään\nja luoden pöydän ylitse katseen Valentinaan, ikäänkuin odottaen neidon\nvahvistavan tai hylkäävän tämän pyynnön, että hänen olisi poistuttava.\n\n\"Ilmoitettavaa minulle?\" kummasteli tyttö vähäisen rypistyksen vetäessä\nhänen kulmakarvojaan vastakkain. \"Minkäluontoinen asia on, hyvä herra?\"\n\"Yhtä tärkeä kuin salainenkin.\"\n\nValentina kohotti leukaansa ja näytti kärsivällisesti hymyillen\npyytävän Francescoa sallimaan hänen tehdä tässä tapauksessa Gonzagan\nmieliksi. Kerkeänä tottelemaan Francesco taivutti päätänsä.\n\n\"Olen huoneessani, kunnes lähden tarkastuskierrokselle, madonna\",\nilmoitti hän ja poistui sitten huoneesta.\n\nGonzaga saattoi häntä ovelle, sulki sen jälkeensä, otti kasvoilleen\nsurullisen paheksumisen ilmeen, palasi pöydän ääreen ja jäi seisomaan,\nkatsoen sen toisella puolen olevaa Valentinaa.\n\n\"Monna\", alkoi hän, \"taivaan nimessä toivoisin tämän ilmoituksen, joka\nminun on teille kerrottava, lähtevän jonkun muun huulilta. Katsoen\nsiihen, mitä on tapahtunut — täällä Roccaleonessa — minun hupsuuteni\ntähden — te — te saatatte ajatella tämän uhkuvan kostonhimoa.\"\n\nTyttö tuijotti häneen ymmälläolevan näköisenä.\n\n\"Te herätätte minussa levottomuutta, hyvä Gonzaga\", vastasi hän, vaikka\nhymyillen.\n\n\"Voi! Kova onni on määrännyt osakseni vieläkin pahemman tehtävän. Olen\nsaanut selville niin ruman kavallusvehkeen täällä linnassanne kuin\npetturi on koskaan punonut.\"\n\n\"Kavalluksen!\" kertasi Valentina hiljaa silmiensä levitessä. \"Entä kuka\non syypää?\"\n\nMies empi hetkisen, heilautti sitten kättänsä ja ehdotti hermostuneesti:\n\n\"Ettekö suvaitse istua?\"\n\nKoneellisesti Valentina istuutui pöydän ääreen katse koko ajan\ntähdättyinä toisen kasvoihin, samalla kun jännityksen synnyttämä\nlevottomuus yhä pahemmin jäyti hänen sydäntään.\n\n\"Istukaa tekin\", kehoitti hän, \"ja kertokaa!\" Gonzaga siirsi tuolin\npöydän viereen, istuutui vastapäätä neitoa, vetäisi syvän henkäyksen ja\ntiedusti:\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Aquilan kreivistä?\"\n\n\"Olisi kummallista, jollen olisi. Hänhän on Italian uljain ritari,\nkuten maine häntä nimittää.\"\n\nGonzaga tähysti tarkasti tytön kasvoja ja oli tyytyväinen siihen, mitä\nhän niistä näki.\n\n\"Tiedättekö, mitä babbianolaiset hänestä ajattelevat?\"\n\n\"Tiedän heidän häntä rakastavan.\"\n\n\"Entä tiedättekö, että hän on Babbianon valtaistuimen tavoittelija?\nMuistanette, että hän on Gian Marian serkku?\"\n\n\"Tiedän hänen ja Gian Marian sukulaisuussuhteet. Sitä en ole kuullut,\nettä hän tavoittelee Babbianon valtaistuinta. Mutta mihin olemme\nharhautuneet?\"\n\n\"Emme ole harhautuneet, madonna\", torjui Gonzaga, \"vaan menemme\nsuoraa tietä mainitsemani kavalluksen ytimeen. Uskoisitteko\nminua, jos sanoisin, että täällä Roccaleonessa on Aquilan kreivin\nkäskyläinen, joka kreivin eduksi pitkittää tätä piiritystä muka pyrkien\nkarkoittamaan Gian Marian pois?\"\n\n\"Gonzaga —\" aloitti Valentina, enemmän kuin puolittain arvaten, mihin\nmiehen selittelyt tähtäsivät. Mutta hovimies keskeytti hänen lauseensa\nharvinaisen epäkohteliaasti.\n\n\"Malttakaahan, madonna!\" huudahti hän, katse suunnattuna Valentinan\nkasvoihin, pää käskevästi pystyssä. \"Kuunnelkaa minua kärsivällisesti!\nEn puhu joutavia. Siitä, mitä teille kerron, on minulla todistuksia ja\ntodistaja. Sellainen henkilö, kreivin etujen ajaja, on keskuudessamme,\nja hänen todellinen tarkoituksensa pitkittäessään tätä piiritystä ja\nrohkaistessaan ja auttaessaan teitä tekemään vastarintaa on saada\nBabbianon kansan kärsivällisyys Gian Mariaa kohtaan loppumaan ja saada\nse lähestyvän vaaran hetkellä, Caesar Borgian sotajoukkojen sitä\nuhatessa, luovuttamaan kruunu Aquilan kreiville.\"\n\n\"Mistä saitte tämän ruman valheen?\" kysyi Valentina posket\ntulipunaisina, silmät hehkuvina.\n\n\"Monna\", vakuutti mies kärsivällisesti, \"tämä, mitä te nimitätte\nvalheeksi, on jo tapahtunut tosiasia. En esitä teille turhan\nkuvittelun hedelmiä; minulla on taskussani mitä varmin todistus,\nettä toivotun laatuinen tulos on jo saavutettu. Gian Maria on saanut\nalamaisiltaan uhkauksen, että jollei hän kolmen päivän kuluessa palaa\npääkaupunkiinsa, he painavat herttuallisen kruunun Aquilan kreivin\npäähän.\"\n\nValentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen\näänensä tyynenä.\n\n\"Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä.\nOlkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että\nsananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat\npitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin\nriistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville;\nmutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco\n— sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco\nolisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä\nrangaistaan ansionne mukaan.\"\n\nHän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan\nkeikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään.\nHovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja\nValentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran\nja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään.\n\n\"Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista\nodotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne\ntietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä,\ntuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen\nluoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani\nkostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut\nmuuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy\nhaihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan,\nkoska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa.\nMalttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan\noikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies.\"\n\n\"Ahaa! Te peräydytte jo?\"\n\n\"Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —\" Hän empi\nja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja\nmainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: \"Koska hän on itse\nFrancesco del Falco, Aquilan kreivi.\"\n\nValentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen\nne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti\nkuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä\näkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka.\n\n\"Se on valhe!\" kivahti hän. \"Sellainen valhe, jonka tähden teitä\nruoskitaan.\"\n\nKeikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle.\n\n\"Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!\"\n\nTyttö silmäili paperia kylmästi. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli\nkutsua Forteinani ja toteuttaa uhkauksensa Gonzagan ruoskittamisesta\nsuostumatta edes katsomaan tuota paperia, jota mies niin varmasti\nnimitti todistukseksi; mutta kenties toisen varmuus tehosi häneen ja\nkosketti naisellisen uteliaisuuden kieltä. Että Gonzaga oli väärässä,\nse oli hänestä ihan epäilemätöntä; mutta hän oli myöskin varma siitä,\nettä mies uskoi olevansa oikeassa, ja aprikoi, mikä saattoi olla tuo\nesine, joka oli herättänyt Gonzagassa sellaisen uskon. Sittenkään hän\nei siihen kajonnut, vaan kysyi välinpitämättömästi: \"Mikä se on?\"\n\n\"Se on kirje; sen toi tänne tänä iltana mies, joka ui vallihaudan\npoikki ja joka määräyksestäni on pidätettynä aseistustornissa. Sen on\nlähettänyt Fanfulla degli Arcipreti Aquilan kreiville. Jos suvaitsette\nmuistella erästä päivää Acquaspartassa, muistanette, että Fanfulla\noli sen perin komean herrasmiehen nimi, joka puhutteli tätä herra\nFrancescoa huomattavan kunnioittavasti.\"\n\nValentina loi mielessään katsauksen taaksepäin, kuten hovimies oli\npyytänyt, ja muisti. Sitten hän muisti senkin, että Francesco oli\njuuri sinä iltana maininnut kiihkeästi odottavansa uutisia Babbianosta\nja että kun hän oli tiedustanut, miten hän voisi saada uutisia\nRoccaleoneen, Gonzaga oli astunut sisään, ennenkuin Francesco oli\nehtinyt vastata. Se vastaus olikin näyttänyt panevan Francescon\nepäröimään. Se ajatus alkoi äkkiä hyytää häntä. Oi, se oli mahdotonta,\nmieletöntä! Mutta kuitenkin hän otti kirjeen pöydältä. Otsa rypyssä hän\nluki sen, samalla kun Gonzaga tarkkaili häntä, tuskin jaksaen estää\ntyydytystä kiilumasta silmistään.\n\nValentina luki kirjeen hitaasti, ja hänen lukiessaan kävivät hänen\nkasvonsa kuolemankalpeiksi. Lopetettuaan hän seisoi hiljaa pitkän\ntuokion, silmäillen allekirjoitusta, muistellen Gonzagan sanoja ja\nvertaillen niitä kaikkeen, mitä oli tehty ja puhuttu, eikä hän löytänyt\nvähäisintäkään ristiriitaisuuden häivettä, jota hän niin hartaasti etsi.\n\nTuntui siltä kuin olisi käsi puristanut sydäntä hänen rinnassaan. Tämä\nmies, johon hän oli luottanut, tämä hänen asiansa verraton puoltaja,\nolikin vain oman edun tavoittelija, juonittelija, joka edistääkseen\nomia pyyteitään oli tehnyt hänestä pelinappulansa. Hän ajatteli, kuinka\nFrancesco hetkisen ajan oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä,\nja silloin koko hänen sielunsa kuohahti sitä arvelua vastaan, että\nkaikki oli pelkkää petosta.\n\n\"Se on kaikki häntä vastaan viritettyä juonta!\" huudahti hän posket\njälleen tulipunaisina. \"Se on teidän kurjaa keksintöänne, herra\nGonzaga, inhoittava valhe!\"\n\n\"Madonna, kirjeentuoja on vielä pidätettynä. Pankaa hänet vastakkain\nherra Francescon kanssa tai kuulustelkaa häntä saadaksenne tietää\nhänen isäntänsä oikean nimen ja aseman. Jos muuten tuo kirje on\nteistä riittämätön todistuskappale, pyydän teitä muistelemaan\ntosiseikkoja. Minkä tähden hän valehteli teille, väittäen nimensä\nolevan Francesco Franceschi? Minkä tähden hän kehoitti teitä — kaikkia\njärkisyitä vastaan — jäämään tänne tuotuaan teille tiedon Gian Marian\nlähestymisestä? Jos hän olisi pyrkinyt ainoastaan palvelemaan teitä,\nolisi hän tehnyt sen paremmin luovuttamalla oman linnansa Aquilan\nteidän käytettäväksenne ja jättämällä tänne Gian Marialle tyhjän pesän\nkuten minä ehdotin.\"\n\nValentina vaipui tuolille aivot kuumeisina.\n\n\"Vakuutan teille, madonna; tässä ei ole erehdystä. Se, mitä olen\npuhunut, on totta. Hän olisi pidättänyt Gian Mariaa täällä vielä\nkolme päivää, kun taas, jos antaisitte kreiville tuon kirjeen, hän\notaksuttavasti huomenillalla pujahtaisi yön pimeyteen ehtiäkseen\nkolmantena päivänä Babbianoon ottaakseen valtaistuimen, jota hänen\nserkkunsa käsittelee niin kevyesti. Pyhä Jumala!\" kiivasteli hän.\n\"Mielestäni tämä on pirullisin petossuunnitelma, mitä ihmisaivot ovat\nkonsanaan keksineet ja ihmisen sydämettömyys toteuttanut.\"\n\n\"Mutta — mutta —\" sopersi tyttö, \"kaikki tämä edellyttää, että herra\nFrancesco todellakin on Aquilan kreivi. Eikö — eikö tämä kirje saata\nolla tarkoitettu johonkin muuhun määräpaikkaan?\"\n\n\"Suvaitsetteko kuulustella kirjeen tuojaa ja kreiviä vastakkain?\"\n\n\"Kreiviä?\" kertasi tyttö hiljaa. \"Herra Francescoa kai tarkoitatte?\"\nHäntä puistatti. Omituisen epäjohdonmukaisesti hän sitten vastasi\nsuupieliensä oudosti värähdellessä: \"En, en halua enää nähdä hänen\nkasvojaan.\"\n\nGonzagan silmissä välähti leimaus, joka heti sammui. \"Parasta on\nottaa asiasta varma selko\", huomautti hän, nousten pystyyn. \"Käskin\nFortemanin tuoda Lanciotton tänne. Nyt hän lienee vartoamassa oven\nulkopuolella. Päästänkö heidät sisälle?\"\n\nValentina nyökkäsi virkkamatta mitään; Gonzaga avasi oven ja huusi\nFortemania. Hänelle vastasi ääni juhlasalin hämystä.\n\n\"Tuokaa Lanciotto tänne!\" komensi hän.\n\nKun Francescon palvelija astui sisään kasvoillaan hämmästyksen ilme\nnäiden outojen puuhien johdosta, kuulusteli häntä Valentina, jonka ääni\noli kylmä, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen.\n\n\"Sanokaa minulle, junkkari\", käski hän, \"ja jos pidätte kaulastanne,\nmuistakaakin puhua totta — mikä on isäntänne nimi!\"\n\nLanciotto vilkaisi hänestä Gonzagaan, joka seisoi syrjässä kyynillinen\nväreily aistillisilla huulillaan.\n\n\"Vastatkaa monna Valentinalle!\" hoputti hovimies. \"Ilmoittakaa\nisäntänne oikea nimi ja asema!\"\n\n\"Mutta, armollinen neiti\", alkoi Lanciotto hämmentyneenä.\n\n\"Vastatkaa!\" kivahti Valentina, takoen pöytää pienillä nyrkeillään\ntylyn kärsimättömästi. Ja Lanciotto, joka oivalsi, ettei mikään muu\nauttanut, vastasi: \"Herra Francesco del Falco, Aquilan kreivi.\"\nValentinan huulilta kirposi jotakin, mikä alkoi nyyhkytyksenä ja\npäättyi nauruun. Ercolen silmät menivät levälleen hänen kuultuaan\nsen uutisen, ja olisipa hän pistänyt väliin kysymyksen, jollei\nGonzaga olisi lyhyesti käskenyt hänen mennä aseistustorniin ja tuoda\nsiellä olevan sotilaan ja miehen, jonka Gonzaga oli jättänyt hänen\nvahdittavakseen.\n\n\"En jätä mieleenne epäilyksen varjoakaan, madonna\", lausui hän\nselitykseksi.\n\nHe odottivat äänettöminä — sillä Lanciotton läsnäolo ehkäisi\nkeskustelun — kunnes Ercole palasi seurassaan sotilas ja Zaccaria, joka\nnyt oli muuttanut pukuaan. Ennenkuin he ehtivät tiedustaa tulokkaalta\nmitään, saivat he mahdollisiin kysymyksiinsä vastauksen hänen ja hänen\npalvelijakumppaninsa välisestä tervehdyksestä.\n\nGonzaga kääntyi Valentinan puoleen. Tyttö istui aivan hiljaa,\nruskeahiuksinen pää taivutettuna ja silmissä haikean tuskainen ilme.\nJa samassa kuului ulkoa ripeitä askelia. Ovi sysättiin auki, ja\nkynnykselle seisahtui Francesco itse, kun taas hänen takaansa näkyivät\nPeppen huolestuneet kasvot. Vaistomaisesti Gonzaga peräytyi askeleen,\nja hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi.\n\nFrancescon nähdessään Zaccaria syöksähti eteenpäin ja kumarsi syvään.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne!\" tervehti hän. Ja jos oli puuttunut jotakin\npikku seikkaa täydentämään kreiviä vastaan kasattua todistusaineistoa,\ntuntui Francesco itse omituisen kovan onnen sattuman nojalla sen\ntarjoavan. Ruokasaliin kokoontunut kummallinen ryhmä, joka kiinnitti\nhänen huomiotaan, ja läsnäolevien vakava olemus vahvistivat Peppen\nhänelle tuomaa varoitusta, että jotakin oli vinossa. Hän sivuutti\npalvelijansa tervehdyksen tyyten ja katsoi Valentinaa silmissään\nymmälläolon ilme, joka olisi saattanut olla levottomuuden merkki.\n\nValentina nousi heti pystyyn suuttumuksen punan värittäessä hänen\nposkiaan. Francescon pelkkä katsekin näytti muuttuneen loukkaukseksi,\njota hän kaiken tapahtuneen jälkeen ei jaksanut sietää — sillä kreivin\nsuudelman muisto kirveli kuin myrkkyhammas hänen aivoissaan. Häneltä\npääsi omituinen naurahdus. Hän viittasi Francescoon päin.\n\n\"Fortemani, pidättäkää Aquilan kreivi!\" komensi hän ääni tuikeana ja\ntasaisena. \"Ja jos pidätte henkeänne arvossa, niin varokaa, ettei hän\npääse karkaamaan!\"\n\nKookas öykkäri epäröi. Hän tunsi Francescon menettelytavat, eivätkä ne\nhäntä rohkaisseet.\n\n\"Madonna!\" ähkäisi Francesco entistä pahemmin ymmällä.\n\n\"Kuulitteko käskyni, Fortemani?\" kivahti tyttö. \"Viekää hänet pois!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne?\" huudahti Lanciotto, vieden kätensä miekan\nkahvaan ja katsahtaen isäntänsä silmiin valmiina tempaisemaan miekkansa\nja lyödä huimimaan, jos kreivi katseellaan käskisi.\n\n\"St! Antaa olla!\" rauhoitti Francesco häntä kylmästi.\n\n\"Kas tässä, herra Forteinani!\" Ja hän ojensi tikarinsa, ainoan hänellä\nolevan aseen.\n\nPyydettyään Gonzagaa saattajakseen Valentina aikoi poistua huoneesta.\nSilloin Francesco näytti heräävän tajuamaan asemansa.\n\n\"Madonna, malttakaa!\" huudahti hän, astuen verkkaisesti Valentinan\neteen. \"Teidän täytyy kuunnella minua. Olen antautunut totisessa\nluottamuksessa ja varmasti uskoen, että kun olette kuunnellut minua —\"\n\n\"Kapteeni Fortemani\", tiuskasi neito melkein kiukkuisesti, \"hillitkää\nvankianne! Haluan poistua.\"\n\nSilminnähtävän vastahakoisesti Ercole laski kätensä Francescon olalle;\nmutta se oli tarpeetonta. Valentinan sanat kuultuaan kreivi peräytyi\nikäänkuin olisi saanut iskun, siirtyi pois neidon tieltä, ähkäisten\nsamalla kertaa epäilystä ja harminsekaisesta alistumisesta. Hetkiseksi\nhänen silmänsä suuntautuivat Gonzagaan niin vimmaisina, että heikko\nhymy häipyi hovimiehen huulilta ja hänen polvensa tutisivat hänen\nrientäessään pois huoneesta Valentinan jäljessä.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nAseistustornissa\n\n\nSisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina\naamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä\nhuuhdelleesta rankasta sateesta.\n\nNarri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja\nhautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli\näkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei\nveli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna\nValentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina\nhuoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa\nilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta\nuhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa\nilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä\nalkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa.\nHän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että\nFrancesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin\nhänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli\naikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut,\nhänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta\nValentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa\nja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä\nuhkauksilla.\n\nJa sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli\netsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa\n— tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten\ntyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että\ntämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä.\n\nJa hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean\ntäplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo.\nMiten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi\nmiehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä\ntapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut\nhillitsemässä sotilaita?\n\n\"Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä.\nSellainen on naisten tapa\", vakuutti hän itsekseen. Ja koska\nhän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista\nsieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina\npalaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki\nkuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa\nitseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi,\nkuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset\nkiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin\nportaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin\nilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen.\n\nHänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen\nsilmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet\nolivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon\nsilmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita\nalas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni\nkantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että\nPeppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki\nja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä,\nettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri\nlähti seuraamaan häntä.\n\nHuoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt\nlevottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka\noli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään\nvankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut\nhänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän\nvoinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan\nkäsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli\ntulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita.\n\nKatkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen\navoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa\nsiitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen\nsanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi\nmaininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän,\nsen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla,\nselvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen\naikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian\nniin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että\nhänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla,\nettä Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että\nhänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista.\n\nFortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä\nherättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli\nsen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen\nharkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä —\noli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli\nosoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että\nolisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään.\nKuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan\nsatunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli\nkeikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat,\nkun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain\ntyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista\nkokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin\nitsemurha.\n\nTällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin\nitse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään\nvastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti,\nmitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut\nrajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan\njopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan\nvangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen\nihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä\n_condottieroa_ kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen\nkuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.\n\nJotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli\ntaaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä\nFrancescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja\nviettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.\n\n\"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua\", oli öykkäri vannonut, osoittaen\nFrancescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, \"ja linna on\nteidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä,\nja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan.\"\n\n\"Te kurja kavaltaja!\" oli Francesco nauraen vastannut. \"Ettekö muista,\nkenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole!\nMutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun\ntavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana.\"\nSen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön\nhyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että\nhänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt\nhän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon.\nZaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne\ntiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi\ntoimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että\nhän itse oli vangittuna.\n\nAamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun\nvalossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui\nkirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon\nsydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei\nsuostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa.\nTunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt\nauringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin\nErcolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.\n\n\"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista\", vastasi Ercole.\n\nHän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään\nnarrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa\nhänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.\n\n\"Nopeasti, Ercole!\" kehoitti Peppe häntä. \"Tulkaa mukaani!\"\n\n\"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?\" murahti soturi.\n\n\"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on\nkavallus — Gonzaga —\" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: \"Tuletteko?\"\n\nFortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis\nherra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen\nja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen\nhengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen\nkävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä\nei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin.\nAmpumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä\nkaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut\nkirjoittamaan.\n\n\"No?\" tiedusti Ercole. \"Mitä muuta?\"\n\n\"Ei mitään muuta. Siinä kaikki\", vastasi kyssäselkä.\n\n\"Taivas ja helvetti!\" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen\nmaltitonta kumppaniaan. \"Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?\"\n\n\"Eikö siinä sitten ole kylliksi?\" tokaisi Peppe pontevasti. \"Tuletteko\neteenpäin?\"\n\n\"En enää askeltakaan\", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. \"Onko tämä\nkurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?\"\n\n\"Kirje ja kaaripyssy!\" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen\nkammottavasti tämän viivytyksen tähden. \"Hyvä Jumala, onko ikinä ollut\nmoista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä\nesineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten\nGian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen?\nKaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin\nsaatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus\nkäyttää.\"\n\nTyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää\nrangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää\nitseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin.\n\n\"Arveletko —\" alkoi hän.\n\n\"Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa\", ärähti narri\nkuiskaten, \"ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää\nherra Romeon\".\n\nErcole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin\njälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia.\nHän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että\nGonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt\nvähääkään liian aikaisin.\n\nHovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole\narvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen\nvieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli.\n\nNopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla\nhetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle.\n\nHäntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe\npystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies\nsitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran\ntakaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli\nlevoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat.\n\n\"_Sant Iddio_!\" huohotti hän. \"Te hätkähdytitte minua, Ercole. En\nkuullut teidän tuloanne.\"\n\nÖykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta.\nHän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja\npöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni\netsi sieltä.\n\n\"Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä\", oli juro, tinkimätön\nvastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta\nesiintymisestä.\n\nGonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita\nvasten. \"Mitä — Mi —\"\n\n\"Antakaa tänne se kirje!\" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen\nniin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat,\njoita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja\nsellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti\npäänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki\nErcolelta tien.\n\n\"Peräytykää\" kiljaisi hän. \"Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä\nkolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos.\"\n\nÖykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat\nGonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti\nmaasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se\nosui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin\nnurkkaan, pahasti kolhiutuen.\n\nNiin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan\nja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja\nheittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli\nhänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet\nkäännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja\nsidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä.\n\n\"Pysy alallasi, skorpioni!\" ärähti tappelupukari, joka hengitti\nraskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen,\njonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — \"Korkealle ja\nMahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle\" — hihitti puolittain\nhilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven\njälkeensä.\n\nYksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon\nhänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään\nja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti\nniiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat.\nHän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli\nhänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään\nsotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja\nodottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen\nhänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu,\nlupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen\njumalanpalveluksessa ja aseettomana.\n\nKun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan\nkirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut\nsuuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti\näkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti\nsittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan.\n\n\"Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva\nkavaltaja!\" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni\nauki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. \"Ercole, hyvä ystävä,\ntässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä,\netten ikinä olisi itse sellaista keksinyt.\"\n\n\"Tarkoitatteko —?\"\n\n\"Viekää se takaisin hänelle!\" huusi kreivi, ojentaen kirjettä\ninnosta vapisevalla kädellä. \"Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko\nrehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi;\nja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se\nitse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!\"\n\n\"Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?\" kysyi ymmälle joutunut\nErcole.\n\n\"Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten\nkäskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte\nyhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä\nitsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti,\nodottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan\nteille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta\nsaakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet\nampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa,\nsillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on\nmennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi\nyönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut\nvapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!\"\n\nErcole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä\nkysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin\noivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei\nmaailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli.\nSitten Ercole palasi.\n\n\"Onko se tehty? Lähtikö kirje?\" huudahti Francesco.\n\nFortemani nyökkäsi.\n\n\"Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä.\nHän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut\napurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta.\"\n\n\"Olette toiminut hyvin, Ercole\", kehui Francesco. \"Antakaa nyt minulle\ntakaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita.\nMutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki\novat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nKeskeytynyt jumalanpalvelus\n\n\nTänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän\nkertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana,\nja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi\nkutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen.\n\nPian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat\nja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi\nhuolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen\nsilmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja\nkun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa\nkyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli\nkumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea\nmessukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa\nvarten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja\njumalanpalvelus alkoi.\n\nSeurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä\nvahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat\npalvelijansa.\n\nGonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan\ntarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut,\nsaattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin\ntoimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan\nvahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä,\nkestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku\nseikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli\nsuostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä.\n\nJa niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä\nodottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille\nheti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas\noli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut\nsotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä\nmielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen\nkuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano.\n\nSumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta.\nGian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä\nosoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella\nhetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään.\n\nHän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi\nsitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka\nitsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä\nGian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut\nsuorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt\nErcolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt\nja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja\nniinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein\nja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä\ntehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi.\nJa niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä\nvahtisotilaasta.\n\nHän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta\nmiellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut\nruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli\nollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla\ntaipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän\nrohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia\nsanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin\npuuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa\nErcolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin\nlahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan.\nErcole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli\nselvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle\ntuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti.\nMutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä\nhetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa\nlupauksen mukaan piti noudattaa.\n\n\"Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu\", virkkoi nuori mies\nkunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän.\n\n\"Kolea aamu, Aventano\", vastasi keikari virnistäen.\n\n\"Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen\nvahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa\nhermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa.\nHänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi\ntoimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen\nsuunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla.\nKun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät\nharmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä\njulma juoni.\n\n\"Mitäs tuo on?\" huudahti hän, tähystäen maata.\n\nHeti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut\nlevottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea\nsitä mukailla.\n\n\"Mikä, teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Tuolla alhaalla\", huusi Gonzaga kiihtyneesti. \"Tuossa kiveyksen\nraossa. Ettekö te nähnyt mitään?\" Ja hän osoitti maassa sellaista\nkohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi.\n\n\"En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa.\nMitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt\npuuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!\"\n\nLuotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin\nkasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin\nkontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin\nFortemani luuli.\n\n\"Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne\", vakuutti hän.\n\"Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!\"\n\nPelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja\nupottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret\nlipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen,\nvaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle.\n\nSamassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen\nsäkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen\nlaulunsa.\n\nTuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena\nolkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot\nharmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä\npuistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo\nhänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa\nkammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen\nsielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut —\nrohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman\nselästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni\nkauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti\nmuistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan\nnenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille.\n\nVapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian\nMarian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat\nesille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat\nhätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen\nja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät\nsen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa\nkiinnittämään sillan toisen pään tiukasti.\n\nHetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla,\nja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian\nMaria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti\notaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut\njättää mitään vaaralle alttiiksi.\n\nBabbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava\nparransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen\npyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan\npuoleen.\n\n\"Onko kaikki hyvin?\" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo\nsilmäili keikaria halveksivasti.\n\nGonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen\njumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi\nhänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa.\n\n\"Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne\", rohkeni hän\nvirnistäen lausua Guidobaldolle, \"sen tähden, että olette kasvattanut\nveljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen\".\n\n\"Puhuttelitteko minua?\" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. \"Luotan\nsiihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen.\"\n\nNähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi\nsykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään.\n\n\"Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?\" liehakoi keikari.\n\n\"Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani\n— ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan\", vastasi\nylpeä herttua. \"He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat\nminulle leikkiä.\" Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus,\nettä Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä\nystävällisesti olalle.\n\n\"Olkaa hilpeä, Juudas!\" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot\nvirnistyksessä. \"Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin\ntyötä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat\ntäällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta\nemme saa häiritä heitä\", lisäsi hän vakavammin. \"En halua olla syypää\njumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla.\" Hän nauroi\nhilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski\nGonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät\nlinnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien\nvälitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän\novelle, jotta Gonzaga avaisi sen.\n\nHetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän\nkäänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat\nsilminnähtävästi. \"Se on lukittu\", ilmoitti hän pelokkaasti. \"Me\nmelusimme liian kovasti tullessamme\", huomautti Guidobaldo, \"ja se\nhälytti varusväen\".\n\nTämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän\nkääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi.\n\n\"Tänne joitakuita miehiä!\" komensi hän terävästi. \"Rikkokaa tuo ovi!\nLempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua\nulkopuolella?\"\n\nOvi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä\naskelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi\nsulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti\nkiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin\ninnokas menemään edellä.\n\nHän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat\ntoisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä\neteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että\nmyöskin sisempi piha oli tyhjä.\n\nJa nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne\nnujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä;\nja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui\nkylmäverisesti kappelin ovelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli\nDomenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon\nsäestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa,\nkun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten\nääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat\nkaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta\nkiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita.\n\nSitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen\nkapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon,\njoka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: \"Christe\neleison.\"\n\nKuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus,\nkun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan\nkreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen\npäähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi\nFortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen\nteräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään\nriippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri.\nViimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa\nja hyvin aseistettuina.\n\n\"Keitä olette te, jotka tunkeudutte tuollaisessa asussa Jumalan\nhuoneeseen häiritsemään pyhää jumalanpalvelusta?\" huusi munkin\nbassoääni.\n\n\"Kärsivällisyyttä, hyvä isä\", vastasi Francesco rauhallisesti. \"Tilanne\nantaa meille siihen oikeuden.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Fortemani?\" tiedusti Valentina käskevästi,\ntähdäten vihaisen katseen kapteeniinsa ja tyyten sivuuttaen kreivin.\n\"Kavallatteko tekin minut?\"\n\n\"Se merkitsee, madonna\", vastasi jättiläinen kursailematta, \"että\nsylikoiranne, herra Gonzaga, on juuri tällä hetkellä päästämässä\nsivuportista Roccaleoneen Gian Mariaa ja hänen sotaväkeään\".\n\nMiehiltä pääsi käreä huuto, jonka Francesco vaimensi rautakintaisella\nkädellään.\n\nValentina katseli Fortemania hurjistuneena, ja ikäänkuin hänen tahtoaan\nvoimakkaamman tahdon pakottamina hänen silmänsä sitten kääntyivät\nkreiviin päin. Francesco astui heti hänen luoksensa ja kumarsi päätänsä\nhänen edessään.\n\n\"Madonna, nyt ei ole sopiva hetki selityksille. Nyt tarvitaan\ntoimintaa, ja sitä tarvitaan heti. Tein väärin, kun en ilmaissut\nteille, kuka olin, ennenkuin saitte sen selville niin onnettomalla\ntavalla ja ainoan Roccaleonessa olleen kavaltajan Romeo Gonzagan avulla\n— joka, kuten Fortemani äsken kertoi, on tällä hetkellä päästämässä\nserkkuani ja teidän setäänne tähän linnaan. Mutta oman etunne vuoksi\nrukoilen teitä, madonna, uskomaan, ettei tarkoituksenani koskaan ole\nollut muu kuin palvella teitä ja etten minä, kuten teille väitettiin,\nole koettanut kääntää tätä piiritystä omaksi poliittiseksi edukseni.\"\n\nValentina vaipui polvilleen ja alkoi kädet ristissä rukoilla armon\näitiä, arvellen olevansa hukassa, sillä Francescon sävy oli vakuuttava\nja ritari oli sanonut Gian Marian parhaillaan tunkeutuvan linnaan.\n\n\"Madonna\", huudahti kreivi, kevyesti koskettaen tytön olkapäätä,\n\"jättäkää rukouksenne siksi, kunnes ne voivat olla kiitosrukouksia!\nKuunnelkaa! Tuon Peppen valppauden avulla, joka, kelpo olento, ei\nollut menettänyt luottamustaan minuun eikä pitänyt minua raukkana,\nsaimme — Fortemani ja minä — eilen illalla tiedon näistä Gonzagan\naikeista. Ja me olemme tehneet suunnitelmamme ja suorittaneet\nvalmistuksemme. Linnaan tunkeutuessaan tapaavat Gian Marian sotilaat\nulommat ovet teljettyinä ja lukittuina, ja me voitamme vähän aikaa\nheidän murtaessaan niitä. Palvelijani, kuten huomannette, telkeävät\nparhaillaan kappelin ovea heille lisäesteeksi. Heidän ollessaan siinä\npuuhassa täytyy meidän toimia. Lyhyesti siis, jos luotatte meihin,\nviemme teidät pois täältä, sillä me neljä olemme työskennelleet koko\nyön ja saaneet jotakin aikaan.\"\n\nKasvot pingoittuneina ja säikähtyneen näköisinä Valentina katsoi\nFrancescoon kyynelusvan lävitse. Sitten hän vei kätensä otsalleen,\ntehden hämmennyksen ja avuttomuuden eleen.\n\n\"Mutta he seuraavat meitä\", valitti hän.\n\n\"Eivät seuraa\", rauhoitti kreivi hymyillen. \"Siitäkin olemme pitäneet\nhuolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä.\"\n\nTyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois\nkatsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin\nkasvoihin.\n\n\"Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?\"\nkysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan\neittämätöntä todistusta uskoakseen.\n\n\"Kautta kunniani ja ritariarvoni\", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä,\n\"vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa\npyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä,\nmonna Valentina.\"\n\n\"Minä uskon teitä\", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti:\n\"Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle\nanteeksi, etten luottanut teihin!\"\n\nKreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti,\nettä hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi\nloistaa entinen iloinen rohkeus.\n\n\"Tulkaa, hyvät herrat!\" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi,\nmikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. \"Te, veli Domenico,\nriisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle!\nTe joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo\nalttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen\nvanhoja kiinnikkeitä.\"\n\nMiehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat\nnäkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin\nja kellareihin.\n\nHe laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä\nFrancescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta,\nsijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka\nolivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan\naltapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään\nosoittamaan heidän käyttämäänsä tietä.\n\nAlhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa\nsotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä\nvalmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan\nylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro.\n\nEnsimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja\nmaahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen\nmeni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka\noli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi\npujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät\njäljellä olevat miehet.\n\nVihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan\nvahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa\nvaltaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen\nsillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille.\nFortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle\npäin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä.\nSitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla\nkiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron\npartaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta\nriemusta ja meni Valentinan luokse.\n\n\"He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme\nlinnasta\", huudahti hän, \"ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään,\nettä olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme\nalla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään,\njonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he\nhuomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentina _mia_, ilveily ei\nvielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen\nsillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän\nmahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea\nja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on\nvalmistettu.\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nRoccaleonen antautuminen\n\n\nKirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen\nmiehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän\nensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden\naseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat\nitselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui\npukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä.\n\nTelttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä\noli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut\nnostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet\nlinnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen\nsivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi\nuskaltanut yrittää uida.\n\nTähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat\npunaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka\nolivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli\nhoukuteltu satimeen.\n\nTelttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt\nnähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili\nGian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä\nnostosiltaa kohti.\n\nLinnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja\nilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä\nkurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet\nsinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen\nniitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä\ntoisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun\nhe käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty\nkurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä\näänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys.\n\nNoudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet\nFortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti\nratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja\nZaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu\npyssy.\n\nRoccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään\nriitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan —\nkypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta\nruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon\nruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään.\n\n\"Haluan puhutella monna Valentina della Roverea\", kiljaisi vimmastunut\nherttua.\n\n\"Voitte puhua minulle, Gian Maria\", vastasi Francescon ääni, kirkas\nja metallisointuinen. \"Olen hänen edustajansa, hänen entinen\nlinnanpäällikkönsä Roccaleonessa.\"\n\n\"Kuka olette?\" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen\npilkallisessa äänessä.\n\n\"Francesco del Falco, Aquilan kreivi.\"\n\n\"Jumaliste! Sinä!\"\n\n\"Ihmeitten aikaa, eikö olekin?\" veisteli Francesco nauraen. \"Kumman\ntahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?\"\n\nRaivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi\nGuidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä\ntuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän,\nkohautti vain olkapäitänsä.\n\n\"En tahdo menettää kumpaakaan, herra Francesco\", karjui herttua. \"En\nkumpaakaan, jumaliste!\" kirkui hän. \"En kumpaakaan, kuuletko?\"\n\n\"Olisinhan muutoin kuuro\", kuului levollinen vastaus. \"Mutta olet\npahasti erehtynyt. Toisesta tai toisesta sinun täytyy luopua, ja oma\nasiasi on valita, kumman niistä haluat. Peli on kääntynyt sinulle\nvastaiseksi, Gian Maria, ja sinun täytyy maksaa.\"\n\n\"Entä eikö minulla ole ensinkään sananvaltaa, kun veljentyttärestäni\nkäydään kauppaa?\" tiedusti Guidobaldo kylmän arvokkaasti. \"Onko teidän\nasianne, herra kreivi, määrätä, saako serkkunne mennä avioliittoon\nhänen kanssansa vai eikö?\"\n\n\"Eipä suinkaan. Hän saa mennä avioliittoon monna Valentinan kanssa, jos\ntahtoo, mutta silloin hän ei enää ole herttua. Itse asiassa hänestä\ntulee maanpakolainen, joka ei voi vaatia itselleen minkäänlaista\narvonimeä, jos babbianolaiset jättävätkään hänelle päätä lainkaan, kun\ntaas minä, vaikka en olekaan horjuvalla valtaistuimella istuva herttua,\nolen ainakin kreivi; minulla on tilus, pieni, mutta varmasti minun,\nja minusta tulee herttua, jos Gian Maria kieltäytyy luovuttamasta\nminulle veljentytärtänne. Jos hän niin ollen haluaa mennä naimisiin\nmonna Valentinan kanssa, oletteko te valmis antamaan veljentyttärenne\nkodittoman kulkurin tai päättömän ruumiin puolisoksi?\"\n\nGuidobaldon kasvot näyttivät muuttuvan, ja hän loi omituisen katseen\nvieressään seisovaan, kalpeakasvoiseen herttuaan.\n\n\"Oletteko te siis veljentyttäreni käden toinen tavoittelija, herra\nkreivi?\" kysyi hän kylmimmällä äänellään.\n\n\"Olen, teidän korkeutenne\", vastasi Francesco rauhallisesti.\n\"Asianlaita on näin. Jollei Gian Maria ole Babbianossa huomenna,\nmenettää hän kruununsa, ja se siirtyy minulle kansan tahdosta; mutta\njos hän luopuu oikeudestaan monna Valentinaan minun hyväkseni,\nmatkustan suoraa päätä Aquilaan enkä enää häiritse Babbianoa. Jos hän\nei siihen suostu, vaan vaatii monna Valentinaa väkisin puolisokseen,\nniin mieheni pitävät häntä vankina noiden muurien takana, kunnes hänen\non liian myöhäistä ehtiä herttuakuntaansa pelastamaan kruunuaan. Sillä\nvälin ratsastan minä Babbianoon hänen sijastaan, ja vaikka olenkin\nvastahakoinen näyttelemään herttuan osaa, otan vastaan valtaistuimen\nja vaimennan kansan valitukset. Sitten hän saa koettaa voittaa teidän\nkorkeutenne suostumuksen avioliittoonsa.\"\n\nKenties ensi kerran eläissään Guidobaldo teki itsensä syypääksi\nsuoranaisesti epäkohteliaaseen tekoon. Hän purskahti nauramaan —\näänekkäästi, huvitettuna, mikä vihloi veitsen tavoin Gian Marian\nsydäntä.\n\n\"No niin, herra kreivi\", virkkoi hän, \"tunnustan, että olemme sangen\ntiukasti käsissänne, joten voitte muovata meitä mielenne mukaan. Olette\nsellainen soturi ja sellainen strategi, jollaisen mielelläni pitäisin\nluonani Urbinossa. Mitä teidän korkeutenne sanoo?\" jatkoi hän, kääntyen\nnyt miltei puhekyvyttömän Gian Marian puoleen. \"Minulla on vielä toinen\nveljentytär, jolla voisimme lujittaa näiden molempien herttuakuntien\nvälisen liiton, ja hän saattaisi osoittautua taipuvaisemmaksi. Naiset\nnähtävästi tahtovat itsepintaisesti olla naisia. Ettekö luule, että\nmonna Valentina ja tämä uljas serkkunne —\"\n\n\"Älkää hänestä välittäkö!\" kirkui Gian Maria nyt ihan vimmoissaan\nraivosta. \"Hän on liukaskielinen koira, joka saattaisi väittelyssä\nsolmita sanoilla itse paholaisenkin. Älkää käykö neuvottelemaan hänen\nkanssansa! Minulla on sata miestä, ja —\" Hän pyörähti äkkiä ympäri.\n\"Laskekaa tuo nostosilta alas, pelkurit!\" karjui hän sotilaille. \"Ja\nlakaiskaa nuo elukat pois teltoistani!\"\n\n\"Gian Maria, varoitan sinua\", huusi Francesco äänekkäästi ja lujasti.\n\"Olen tähdännyt omat tykkisi tuota siltaa kohti, ja heti kun sitä\nyritetään laskea, ammun sen pirstoiksi. Sinä et pääse Roccaleonesta\nmuutoin kuin minun suostumuksellani ja minun määräämilläni ehdoilla,\nja jos menetät herttuakuntasi itsepäisyytesi tähden, on se oma syysi.\nMutta vastaahan nyt, jotta tietäisin miten menetellä.\"\n\nMyöskin Guidobaldo hillitsi Gian Mariaa ja peruutti hänen määräyksensä\nsillan laskemisesta. Ja nyt hiipi Gonzaga toiselta puolen hänen\nluoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen pitäisi odottaa yön\ntuloa.\n\n\"Odottaa yön tuloa, hupsu!\" kivahti herttua, kääntyen häneen päin\nhurjan riemastuneena löytäessään jonkun, jonka hän saattoi tuhota. \"Jos\nodotan siihen saakka, menetän valtaistuimeni. Näin käy, kun ryhtyy\ntekemisiin kavaltajien kanssa. Se on sinun syysi, sinä Juudas!\" kiljui\nhän yhä hurjistuneempana, kasvot vääntyneinä. \"Mutta ainakin sinä saat\npalkan teoistasi.\"\n\nGonzaga näki teräksen äkkiä välähtävän silmiensä edessä, ja häneltä\npääsi vihlova parkaisu, kun Gian Marian tikari upposi hänen rintaansa.\nLiian myöhään Guidobaldo ojensi kättänsä pidättääkseen herttuaa.\n\nJa niinpä Gonzaga omituisesti kostavan oikeuden sallimasta vaipui\nmaahan ihan samalle paikalle, jossa hän oli niin katalasti ja\nraukkamaisesti murhannut Aventanon.\n\n\"Viskatkaa tuo haaska vallihautaan!\" ärähti Gian Maria, yhäti vapisten\nraivosta, joka oli teettänyt hänellä tämän raa'an työn.\n\nHäntä toteltiin, ja niinpä murhattu ja murhaaja joutuivat samaan\nhautaan.\n\nAluksi yritettyään hillitä Gian Mariaa Guidobaldo oli sitten katsellut\nvälinpitämättömästi, pitäen tekoa sangen sopivana rangaistuksena\nmiehelle, jonka kavallusta kohtaan hän ainakaan ei ollut koskaan ollut\nmyötämielinen.\n\nNähdessään ruumiin katoavan alhaalla kohisevaan jokeen Gian Maria\nnäytti tajuavan, mitä hän oli tehnyt. Hänen kiukkunsa asettui, ja\nhurskaasti taivuttaen päätänsä hän teki ristinmerkin. Kääntyen sitten\nvierellään seisovan seuralaisensa puoleen hän juhlallisesti käski:\n\n\"Pitäkää huolta siitä, että huomenna toimitetaan messu hänen sielunsa\nautuudeksi!\"\n\nIkäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet\njärkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen\nasti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin\npalata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana.\n\n\"Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monna\nValentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensa\nUrbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldon\nnuoremmasta veljentyttärestä.\"\n\nEnnenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä\nhyväksymään ehdon.\n\n\"Mitä muuta voisitte tehdä?\" lopetti Montefeltro ponnekkaasti.\n\n\"Entä tämä toinen veljentyttärenne —?\" kysyi Gian Maria masentuneesti.\n\n\"Olen jo antanut sanani\", vastasi Guidobaldo.\n\n\"Entä monna Valentina?\" lisäsi toinen, melkein vinkuen.\n\n\"Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisen _condottieronsa_ kanssa.\nMinä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. Uhraanpa\nValentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen,\nsyöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra.\nTunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!\"\n\n\"Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?\" huudahti\nGian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi,\nettä sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei\nsuinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina.\n\n\"Se on ainakin yhtä ehdoton\", vastasi Guidobaldo, kohauttaen\nolkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia\nminuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen\nliittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi\nkamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun\nehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna\nGian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa\nmaksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen\nsallittaisiin poistua linnasta.\n\n\"No, heti, kun nyt olen saanut sanasi\", lupasi Francesco auliisti,\nminkä jälkeen Gian Marian silmissä välähti kavala ilme, jonka\nFrancescon seuraavat sanat pian häivyttivät. \"Mutta jotta sinun ja\nminun sotilaani eivät joutuisi kahinaan, pitää sinun määrätä, että\nsotilaasi tulevat linnasta ilman aseita ja varuksia, ja sinun itsesi\ntulee riisua omasi.\n\n\"Hänen korkeutensa herttua Guidobaldo on ainoa mies, johon nähden voin\ntehdä poikkeuksen tästä ehdosta. Jos sitä rikotaan, niin, sen lupaan,\nkadutte sitä katkerasti. Nähdessäni ensimmäisen aseellisen miehen\ntulevan portista, käsken ampua teitä, ja omat tykkinne tuottavat teille\ntuhon.\"\n\nNäin päättyi Roccaleonen toinen piiritys melkein heti alkuunsa, ja niin\nantautui Gian Maria voittajalle. Babbianon herttua ja hänen sotilaansa\nmarssivat linnasta säyseinä ja äänettöminä, suunnaten matkansa\nBabbianoon. Gian Maria ei lausunut sanaakaan eikä edes katseella\nosoittanut huomaavaisuutta sille naiselle, joka oli aiheuttanut hänen\ntappionsa ja joka hilpeänä katseli hänen poistumistaan.\n\nGuidobaldo ja hänen harvat seuralaisensa viipyivät vielä hänen\näskeisen liittolaisensa lähdettyä. Hän käski Francescon opastaa hänet\nveljentyttärensä luokse, ja Francesco totteli kerkeästi.\n\nHerttua syleili Valentinaa kylmästi — mutta se, että hän kaiken\ntapahtuneen jälkeen lainkaan syleili veljentytärtään, oli hyvä merkki.\n\n\"Lähdettehän kanssani Urbinoon, herra kreivi?\" virkkoi hän äkkiä\nFrancescolle. \"Olisi paras viettää häät siellä. Kaikki on valmista —\nsillä kaikki oli valmistettu Gian Mariaa varten.\"\n\nValentinan silmiin lehahti hyvin iloinen ilme; hänen poskensa\npunehtuivat, ja hänen katseensa painui maahan; mutta Francesco tarkasti\nherttuan kasvoja terävästi ikäänkuin ei olisi voinut uskoa niin suureen\nonneen.\n\n\"Tarkoittaako teidän korkeutenne minulle hyvää?\" rohkeni hän kysyä.\n\nGuidobaldo jäykistyi, ja hänen kirkas, korkea otsansa meni ryppyihin.\n\n\"Saatte ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi\", lupasi hän\njuhlallisesti, minkä jälkeen Francesco notkisti polvensa ja kumartui\nsuutelemaan hänen herttuallista kättänsä.\n\nJa niin he lähtivät, ratsastaen hevosilla, jotka he pitivät\nsotasaaliina. He tarjosivat komean näyn; Guidobaldo ynnä Francesco\nja Valentina ratsastivat etunenässä, kun taas jälkijoukkona olivat\nPeppe ja veli Domenico, jotka tämän kulkutaudin tapaisen suopeuden\ntartuttamina vihdoinkin veljeilivät keskenään.\n\nJa heidän ratsastaessaan Guidobaldo sattui pian jättäytymään jäljelle,\njoten Francesco ja Valentina huomasivat jääneensä tuokioksi kahden\nkesken vähän muiden etupuolelle. Valentina kääntyi kreivin puoleen;\nhänen ruskeissa silmissään oli ujo ilme, ja hänen punaiset huulensa\nvavahtelivat.\n\n\"Et vielä ole sanonut antaneesi minulle anteeksi, Francesco\", valitti\nhän, arasti kuiskaten. \"Eikö sinun olisi sopivaa tehdä se, koska meidät\nvihitään avioliittoon niin pian?\"\n\n\n\n"]