[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5ucfuQo1Di2EPKdyirNBKw5XX2YMEzFaQmVF7C1XCpU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3326,"Japanilainen satakieli","Watanna, Onoto (oik. Eaton, Winnifred)",1875,1954,"3326-watanna-onoto-japanilainen-satakieli","3326__Watanna_Onoto__Japanilainen_satakieli",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1901,1918,26567,166393,false,62567,[24],"Japan -- Fiction",[26,27],"Novels","Romance","\"Japanilainen satakieli\" by Onoto Watanna is a romantic novel written in the early 20th century. The story is set in Japan and revolves around the main characters, Jack Bigelow, an American, and Yuki, a young Japanese woman, exploring themes of cultural clash, love, and societal expectations. The narrative dives into their budding relationship as they navigate the complexities of their differing backgrounds.  At the start of the novel, readers are introduced to a picturesque evening on a small island where Japanese revelers are celebrating under the full moon. Amidst the festivities, a sacred dance unfolds, performed by a mysterious young woman who captures the attention of American theater agent Jack Bigelow. He is enchanted by her talents and beauty, and despite her reluctance due to her modest birthplace, she expresses a desire to marry him. The opening chapters lay the groundwork for the ensuing romance and conflicts, setting the stage for the intertwining of Eastern and Western cultures as their relationship develops amidst societal expectations and personal aspirations. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Alpi, Eero",128,"Japanilaiseen miljööseen sijoittuva romanttinen romaani kertoo idän ja lännen kohtaamisesta. Teos seuraa nuoren japanilaisnaisen ja länsimaisen miehen välistä suhdetta, jossa kulttuurierot ja perinteet vaikuttavat onnen etsimiseen kirsikkapuiden kukkien alla.","Onoto Watannan 'Japanilainen satakieli' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3326. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","JAPANILAINEN SATAKIELI\n\nKirj.\n\nOnoto Watanna [Winnifred Eaton]\n\n\nSuomentanut\n\nEero Alpi\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Myrskytanssi.\n    II. Nainen kosii ja saa rukkaset.\n   III. Muuan sopimus.\n    IV. Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.\n     V. Itä ja länsi yhtyvät.\n    VI. Seikkailijatar.\n   VII. Vaimoni.\n  VIII. Yukin koti.\n    IX. Mikadon syntymäpäivä.\n     X. Huono enne.\n    XI. Satakieli.\n   XII. Taro Burton.\n  XIII. Sisaren uhri.\n   XIV. Taistelu yön hiljaisuudessa.\n    XV. Lupaus.\n   XVI. Lemmen pyhiinvaeltaja.\n  XVII. Yukin retket.\n XVIII. Kun kirsikkapuut kukkivat.\n\n\n\n\nI\n\nMyrskytanssi.\n\n\nLaskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen\nväriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet\nkuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta\npainuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen\nsädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot\npitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi\ntaivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen\nvalonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli\nkokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja\nvaloi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.\n\nKeskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan\njapanilainen liikemies — joka samalla kertaa lienee ollut myös\ntaiteilija — oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan.\nJa mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun\nidän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri]\ntaikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä\n[jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä\nmerkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli.\nNämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä\nympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit,\njotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja\nkietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut,\nei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas,\nvalkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi,\nkuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät\nvielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.\n\nVieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä\nrannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa,\njoiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja\npienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.\n\nÄkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia,\nhäikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja\nteehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina,\nkuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.\n\nMuutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun\nkunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä\nloistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas\njuhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille\nuskollista henkivartiota.\n\nJokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma\ntarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät\nkuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui\nnoin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille,\nulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät\nkuuta seuraavin sanoin:\n\n\"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden\nkunniaksi!\"\n\nJa sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta\niloista elämänvuotta.\n\nTällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja\nmuodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja\nnäytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että\ntuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.\n\nSoitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut\nja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti\nsiltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret,\nsädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä\nniin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.\n\nNyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle\npuutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti\nriisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas\nvoimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen\nolento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun\nsäteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat\nsoiton sävelet.\n\nHän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset,\ntaputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli\nmelkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli\nedestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen\npukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo\nvaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.\n\nNyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan\nsiltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä,\nmaahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen\ntummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni\nsiksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi\nitkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen\nlopuksi todelliseksi myrskyksi. _Hänestä_ tuli myrsky, jonka voima\nhetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen\nviskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi\nvaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen\npäässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat\njyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo\ntulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi,\nkotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön\npimeydessä.\n\nÄkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja\nhänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä\nnyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa.\nLeiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta\nvalosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot\nhymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui — ja hän oli\nkadonnut.\n\nSekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen\nhämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat\njaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla.\nKaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen\nääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.\n\nIsäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain\nhymyili ja kumarsi nöyrästi.\n\nAmerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta\nvaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa\nsuurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa\nitselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon\nvalmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä\nhän asui?\n\nSamisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä\nsamalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat\nsamanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä\nraapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä\njotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan\nsoiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi\nliverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen,\npitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja\nvärähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä\nihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.\n\nVielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle,\nmillä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä\nristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis,\nenkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa\nkimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko\nja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana.\nMissään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla\nsellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat,\njotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi\nlaulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se\njäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.\n\nHänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita\nihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen\nteatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä\nsilmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt.\nTämä oli poissa.\n\n\"Hän on suurenmoinen!\" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen\nkääntyi hän isännän puoleen. \"Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?\"\n\nIsäntä vain pudisteli päätään.\n\n\"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!\" pyysi amerikalainen\nkärsimättömänä. \"Minä maksan hyvin.\"\n\n\"En tiedä. Hän on jo mennyt.\"\n\n\"Mutta tottakai te tiedätte, missä hän asuu?\"\n\nIsäntä antoi jälleen kieltävän vastauksen.\n\n\"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!\" huudahti katkeroitunut\nasiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi\nlähettyvillä.\n\n\"Hän sopisi erinomaisesti varieteehen\", virkahti tämä.\n\n\"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka\nsaisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?\"\n\nJack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta\ntänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla,\netteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat\nnyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella\nristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin.\nHeillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä\nmuutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi\nnaisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen\noli seuralaistaan hiukan pitempi.\n\n\"Kuulkaa, pysähtykää!\" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli\nsellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin\nhänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan\nei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa\nkohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa —\nteatterimaailmaan.\n\nMolemmat neitoset pysähtyivät heti.\n\n\"Oletteko te se nuori tyttö, joka lauloi äsken?\"\n\n\"Olen\", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin\nkirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.\n\nAsiamies ei vältellyt esittää asiaansa suoraan ja peittelemättä.\n\n\"Tahdotteko tulla rikkaaksi?\"\n\nHän sai kiihkeän vastauksen, joka kuului: \"Tahdon.\"\n\n\"Hyvä!\" Pimeässä ei voinut erottaa asiamiehen kasvojen ilmettä, mutta\nhänen äänensä sävy todisti mitä suurinta tyytyväisyyttä. \"Tulkaa siis\nminun mukaani Amerikaan, niin teidän onnenne on taattu!\"\n\nTyttö seisoi hiljaa, katsellen maahan. Asiamies virkkoi kärsimättömänä:\n\n\"No, mitä tuumitte?\"\n\n\"Minä jään Japaniin.\"\n\n\"Jäätte Japaniin!\" Asiamies ei tahtonut voida hallita itseään. \"Ja\nmiksi? Täällähän te ette koskaan voi tulla rikkaaksi. Kuulkaa nyt\nminua! Tulen luoksenne huomenna. Missä te asutte?\"\n\n\"En tahdo, että käytte luonani. Jään Japaniin.\"\n\nAsiamies, joka huomasi olevansa vähällä kadottaa suuren omaisuuden,\nilmaisi tyytymättömyyttään tavalla, jonka hän kai katsoi sopivimmaksi\npakanain keskuudessa: hän päästi kirouksen.\n\n\"Olette hullu, jos jäätte tänne. Te ette koskaan —\"\n\nHänet keskeytti Jack Bigelow, joka tähän saakka oli kuunnellut\nkeskustelua vaiti, vaan joka nyt melkein suuttuneena huudahti:\n\n\"Antakaa hänen olla rauhassa! Onhan hänellä oikeus menetellä mielensä\nmukaan. Älkää koettakokaan saada häntä matkustamaan Amerikaan, koska\nhän kerran tahtoo jäädä tänne.\"\n\n\"No niin, enhän voi pakottaa häntä ottamaan vastaan edullista\ntarjousta\", virkkoi asiamies nenäkkäästi, ottaen samalla esiin\nnimikorttinsa, jonka hän ojensi tytölle. \"Ehkä vielä muutatte\npäätöksenne, kunhan lähemmin ajattelette asiaa. Jos niin käy, niin\netsikää minut Tokiosta. Tässä kortissa on minun nimeni ja osoitteeni.\nAion nyt ensin käydä Bombayssa tekemässä sopimuksia muutamien\nintialaisten loitsutaiteilijain kanssa ja sillä matkalla viivyn viisi\nkuukautta. Sen jälkeen palaan takaisin Tokioon, ennenkuin taas lähden\nKiinaan, Koreaan ja Filippineille. Vasta sitten palaan Amerikaan.\"\n\nNuori tyttö otti vastaan kortin ja kuunteli vaiteliaana asiamiehen\npuhetta. Tämän lopetettua teki hän jäähyväiskumarruksen ja kiirehti\nkäsi kädessä seuralaisensa kanssa polkua pitkin eteenpäin.\n\nAmerikalaisten palattua takaisin teehuoneelle haki vanhempi heistä heti\nkäsiinsä isännän.\n\n\"Ettekö te todellakaan tiedä mitään tuosta tytöstä? Kertokaa nyt\nkaikki!\" pyysi hän arvokkaasti.\n\nIsäntä oli äärimmäiseen saakka kohtelias, vaan kieltäytyi antamasta\nmitään tietoja siitä tytöstä, joka oli heille tanssinut ja laulanut.\nViimein antoi hän sentään hiukan perää, vakuuttaen kuitenkin, ettei\nhän tietänyt paljon mitään. Tyttö oli saapunut hänen luokseen aivan\nvieraana ja tarjonnut palvelustaan, vaan kieltäytynyt kiven kovaan\ntekemästä mitään sopimusta, päinvastoin kuin miten geishat yleensä\nmenettelevät. Suurenmoisilla lahjoillaan, laulullaan ja merkillisellä\ntanssillaan veti hän runsaasti yleisöä teehuoneeseen, jonka vuoksi\ntytön menettäminen aiheuttaisi hänelle suuren häviön. Hän ei kuitenkaan\noikein pitänyt tytöstä, kytipä hänessä vissi epäluulokin häntä\nkohtaan. Tämä saapui vain silloin kun häntä huvitti ja tällaisista\ntilaisuuksista ei hänellä ollut mitään aavistusta. Mistä hän tuli ja\nminne hän meni, sitä ei isäntä tietänyt. Oli aivan sattuma, että hän\ntänä iltana esiintyi. Erään kerran oli hän koettanut hiipiä hänen\njälkeensä, vaan kun tyttö oli sen huomannut, oli hän pakottanut isännän\nlupaamaan, ettei tämä koskaan enää seuraisi häntä. Vielä oli tyttö\nuhannut, että jos isäntä lupauksensa rikkoo, ei hän koskaan enää\npalaja. Isäntä innostui innostumistaan ja lausui lopuksi seuraavat\nhalventavat sanat:\n\n\"Kaunotar, sanotte! Hm, meidän erinomainen valonheittäjämme pettää\nhelposti. Hän on Tokiosta kotoisin oleva, hyvin mitätön tyttö, jolla\non kaksi sinistä, barbaarimaista silmää, iho, joka on yhtä keltainen\nkuin kaikilla Japanin alemman luokan naisilla, sekä ruskean punertavat\nhiukset. Kaikesta päättäen on hän vain japanilainen ilotyttö, jolla on\nsamanlainen sydän ja samanlainen luonteenlaatu kuin yleensä kaikilla\nhänen kaltaisillaan epäluotettavilla olennoilla. Se on vierasta\nmeille ja vierasta teidän arvollenne. Hän on, yhdellä sanalla sanoen,\nsekasikiö — —.\"\n\n\n\n\nII\n\nNainen kosii ja saa rukkaset.\n\n\nYhtämittaa ahdistivat Jack Bigelowia nakodat [nakoda = avioliittojen\nvälittäjä], jotka eivät jättäneet häntä rauhaan sen vuoksi, että\nhäntä pidettiin erittäin varakkaana ulkomaalaisena. Vaikkakin\nhänestä tuntui hauskalta kuunnella heidän juttujaan kaikista niistä\nenemmän tai vähemmän onnellisista avioliitoista, jotka he olivat\nsolmineet, ei hän kuitenkaan takertunut heidän ansoihinsa. Hän hylkäsi\npoikkeuksetta kaikki tilapäistä avioliittoa tarkottavat tarjoukset,\njollaisia siellä on runsaasti tarjona. Näin menetteli hän etupäässä\nsen lupauksensa tähden, jonka hän — ennen Amerikasta lähtöään —\noli antanut parhaimmalle ystävälleen, Taro Burton-nimiselle nuorelle\njapanilaiselle, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin hänkin. Hän\noli nimittäin tälle ystävälleen luvannut, ettei hän oleskelunsa\naikana Japanissa lisäisi niiden ulkomaalaisten lukua, jotka\najattelemattomasti, lyhykäisen onnen saavuttamiseksi, ottavat itselleen\njapanilaisia vaimoja, kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättääkseen heidät\noman onnensa nojaan.\n\nTaro Burton suorastaan halveksi niitä ulkomaalaisia, jotka hankkivat\nitselleen japanilaiset vaimot ja sitten jättivät ne, samoin kuin hän\nhalveksi niitä japanittaria, jotka sellaiseen suhteeseen alentuivat.\nHän itse ei ollut puhdasverinen, sillä hänen isänsä oli englantilainen\nja äitinsä japanitar. Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan ollut muiden\nkaltainen. Hän oli uskollisesti pitänyt huolta vaimostaan ja\nlapsistaan, mutta hän olikin mennyt naimisiin erään aatelisen, ylpeän\nJohichis-suvun jälkeläisen tyttären kanssa, ja vihkimistoimituksen oli\nsuorittanut eräs englantilainen lähetyssaarnaaja.\n\nSiitä huolimatta, että tämä avioliitto oli ollut kaikin puolin\nonnellinen, uskoi hän eur-aasialaisen [eur-aasialainen = lapsi, jonka\ntoinen vanhemmista on europalaista, toinen aasialaista rotua] kohtalon\naina olevan sangen surullisen, ja hän tunsi kiihkeätä vastenmielisyyttä\nsellaisia avioliittoja kohtaan, missä toinen puolisoista oli\nvierasmaalainen, varsinkin kun hän tiesi, miten kevytmielisesti\nulkomaalaiset olivat valmiit moisia liittoja solmimaan, sekä miten\nvähän he antoivat niille arvoa. Tosin tapahtui avioliitto-ero lain\nmukaisesti, vaan Taron mielestä se oli inhoittavaa, sillä nainen jäi\njoka tapauksessa sattumista riippuvan onnen nojaan.\n\nViiden vuoden ajan, aina siihen saakka kuin he neljä kuukautta\nsitten olivat lopettaneet yliopistolliset opintonsa ja joutuneet\neroon toisistaan, olivat nuo nuoret miehet — amerikalainen ja\npuoljapanilainen — olleet mitä ystävällisimmässä suhteessa toisiinsa,\nsuhteessa, jonkalainen voi syntyä ainoastaan kahden nuoren miehen\nvälillä.\n\nAlkuperäisesti oli ollut aikomus, että molemmat ystävykset\nmatkustaisivat yhdessä Japaniin, Taro Burton palatakseen kotiinsa ja\nJack Bigelow ollakseen vuoden matkoilla, ennenkuin hän liittyisi isänsä\nliikkeeseen. Hänen isänsä oli nimittäin muuan rikas laivanrakentaja\nAmerikassa.\n\nJostakin syystä, mitä ei Taro koskaan ystävälleen ilmoittanut, oli hän\nkuitenkin viimeisellä hetkellä päättänyt jäädä Amerikaan, vaan kehoitti\nsitä enemmän Jackia matkustamaan yksinään. Luvaten saapua perässä\nniin pian kuin suinkin mahdollista, onnistui Taron saada toverinsa\nlähtemään. Näin ollen tuli Jack Bigelow tehneeksi yksinään pitkän\nmatkan Japaniin sekä vuokranneeksi pienen huvilan Tokion läheltä.\n\nOli kuitenkin vahinko, ettei Taro ollut voinut seurata ystäväänsä,\nsillä vaikk'ei Jack ollutkaan luonteeltaan heikko, oli hän suruton ja\nhyvänluontoinen sekä antoi liian usein tunteilleen vallan.\n\nEllei hänen japanilainen ystävänsä olisikaan voinut muuta, niin olisi\nhän ainakin kyennyt poistamaan viekkaat avioliittojen välittäjät\ntoverinsa ovelta, välittäjät, jotka ovelasti uskottelivat hankkivansa\nkaikenlaista maallista onnea ja menestystä. Mitenkä olikaan, pääsi\nviimein muuan heistä niin pitkälle, että hän kursailematta saattoi\nesittää asiansa.\n\nTämä nakoda, jonka nimi oli Ido, toi eräänä päivänä hänen luokseen\nnuoren japanittaren, jonka hän ehdottomasti tahtoi naittaa Jackille,\ntai ainakin toimittaa tämän hänen lähemmin tarkastettavakseen.\n\n\"Hän on kaunis kuin itse auringon jumalatar\", selitti nakoda\ninnostuneena.\n\n\"Häntä, jota viimeksi tarjositte, te vertasitte kuuhun\", lausui nuori\nmies nauraen, \"Ehkä teillä tämän jälkeen on tarjota minulle tähtösiä.\"\n\n\"Tähtösiä!\" huudahti nakoda, joka ensin hieman ällistyi, vaan virkkoi\nkuitenkin kohta kasvot tyytyväisyyttä loistaen: \"Todellakin! Hänen\nsilmänsä, hänen jalkansa ja hänen hiuksensa, kaikki ne säteilevät kuin\ntähdet. Hän pyytää vain saada näyttäytyä teidän armollenne.\"\n\n\"No, olkoon sitten menneeksi! Suostun siihen huvin vuoksi\ntämän yhden ainoan kerran\", lausui Jack nauraen. \"Viekää hänet\nvastaanottohuoneeseen; palaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Mutta\nmuistakaa\", jatkoi hän, \"että minä antaudun tähän ilveilyyn vain huvin\nvuoksi. En ole ollenkaan ollut aikeissa mennä naimisiin, kaikkein\nvähimmän hänen säätyynsä kuuluvan tytön kanssa.\"\n\n\"Ettekö edes pieneksi ajaksi?\" koetti nakoda häntä ylipuhutella.\n\n\"En pienimmäksikään ajaksi\", vastasi nuori mies, vaan nakoda oli jo\nkadonnut.\n\nKun Jack, joka todellakin oli huvitettu näkemään sen tytön, jota\nhänelle tarjottiin vaimoksi, tuli vastaanottohuoneeseen, huomasi hän,\nettä akkunaverhot olivat vedetyt syrjään, joten sisään virtaavat\nauringonsäteet valaisivat kirkkaasti jokaisen esineen. Shojit [shoji =\njapanilainen, moniosainen, syrjään työnnettävä ovi] olivat työnnetyt\nsivuille ja oven aukossa seisoi nuori tyttö hurmaavassa asennossa, pää\nalas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Jack ei senvuoksi heti\nnähnyt hänen kasvojaan. Hän oli pieni ja hento, vaan ei kuitenkaan\nniin pieni kuin japanilaiset naiset yleensä. Hänen ristissä olevat,\nvalkoiset kätösensä olivat valkoisimmat ja sievimmät mitä hän ikänä\noli nähnyt. Hän oli aina kuullut ylistettävän japanittarien käsien\nkauneutta, joten häntä ei laisinkaan ihmetyttänyt, että tähänkin\nluokkaan kuuluvalla naisella — hän piti varmana, että tuo tyttö oli\ngeisha — oli noin kauniit ja hyvin muodostuneet kädet. Hän otaksui\ntytön asettaneen ne ristiin rinnalleen sen vuoksi, että ne paremmin\nvetäisivät huomiota puoleensa, ja tytön hieman teeskennelty käytöstapa\nsekä huvitti että miellytti häntä. Katseltuaan tyttöstä hetkisen vaipui\ntämä alas matolle ja polvistui nöyrästi hänen eteensä. Hän oli puettuna\npunaiseen kimonoon, ja vyötäisillään oli heleän värinen obi [obi =\njapanittaren vyö]. Hänen hiuksensa olivat geishojen tavalliseen tapaan\nkierretyt päälaelle kukkaiskruunuksi, jota pitivät koossa tikaria\nmuistuttavat hiusneulat. Hänen kumartuessaan alas irtautui pari neulaa,\nja uhkea, kastanjan ruskea hiuskiehkura hulmahti irroilleen, se putosi\nhänen kasvoilleen ja melkein peitti koko tuon pienen, kyyristyneen\nolennon.\n\nTyttö alkoi vavista tuon onnettoman sattuman tähden, vaan pysyi\nkuitenkin hiljaa polvistuneessa asennossaan.\n\nJack Bigelow seisoi hetken hämmästyksestä vaiti. Sellaista tukkaa hän\nei ollut koskaan maailmassa nähnyt. Se oli hyvin tumma, ja öljy oli\naikaansaanut tuohon lainehtivaan aarteeseen punaisenruskean kiillon.\n\n\"Hyvä Jumala\", lausui hän, kun tuo pikku olento oli ollut vaiti\nkokonaisen minuutin, \"hänhän aivan väsyy tuossa epämukavassa asennossa.\"\n\nNuori tyttö ei noussut kuullessaan hänen äänensä; hän vain ryömi\nlähemmä häntä, aina edelleen hiuksiinsa kietoutuneena. Jack tunsi\nolevansa hämillään, samalla kun häntä tuo käytös suuresti huvitti.\n\n\"Älkää olko siinä asennossa\", virkkoi hän. \"Tehkää hyvin ja nouskaa\nylös. Minä pyydän, nouskaa!\"\n\nNakoda sanoi, että hänen tulisi auttaa hänet ylös, ja kun nuori mies\nniin teki, kietoutuivat hiukset hänen käsiensä ympäri. Tytön noustua\nnäki Jack hänen pienet, ruusuiset kasvonsa, suun vienot viivat ja\npehmeät, pyöreät posket, vaan silmänsä piti tyttö edelleen alas\nluotuina, joten hän ei kokonaisuudessaan eroittanut hänen kasvojaan.\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" kysyi hän ystävällisesti, \"ja mitä minusta\ntahdotte?\"\n\nNyt nosti tyttö silmänsä ja nuori mies jäi sanattomaksi hämmästyksestä.\nNe olivat, joskin kapeat ja pitkulaiset, kuitenkin suuret ja —\nsiniset. Ensi silmäyksellä hän ei ollut huomannut tytössä mitään\nerikoisempaa, vaan nyt kun tämä seisoi hänen edessään pitkiin\nhiuksiinsa kietoutuneena ja syvissä, sinisissä silmissään kostea\nkiilto, oli tämä hänen mielestään mitä ihanin pikku olento, joka teki\nhäneen ihmeellisen vaikutuksen. Sellaisilla hiuksilla ja sellaisilla\nsilmillä varustettu japanilainen tyttö! Ja jota kauemmin hän tyttöä\nkatseli — katseli, mitenkä hänen pukunsa niin mainiosti somisti\nhäntä, sitä selvemmin hän huomasi, että tämä, huolimatta sinisistä\nsilmistään ja kastanjan ruskeasta tukastaan, todellakin oli japanitar.\nHän koetti ajatuksissaan selittää tällaista poikkeustapausta, vaan\nmitään epäilystä hänen kansallisuudestaan ei kuitenkaan saattanut olla.\nMissään tapauksessa ei hän voinut olla vierasmaalainen.\n\n\"Tehän olette japanitar?\" virkkoi hän viimein, päästäkseen asiasta\ntäyteen varmuuteen.\n\nTyttö nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Niin, arvasinhan sen — — ja kuitenkin —\"\n\nTyttö hymyili ja sulki silmänsä, ja samalla hetkellä oli hän\ntäydellinen japanitar ja kauniimpi kuin kukaan muu.\n\n\"Katsokaahan — teidän hiuksenne ja silmänne —\" jatkoi hän. Hän\nnyökäytti jälleen päätään ja hymyili, syvien kuoppien syntyessä hänen\nposkiinsa. Jack huomasi, että tyttö oli hänet ymmärtänyt.\n\n\"Mitä te tahdotte minusta?\" kysyi hän, kuitenkin enemmän vain\nsaadakseen kuulla hänen äänensä, sillä olihan hänellä selvillä hänen\nkäyntinsä tarkotus.\n\nTyttö tuli äkkiä totiseksi. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan.\nJack huomasi, miten vaikeata ja kiusallista hänelle oli selittää\nasiansa, vaan kuitenkin sai tyttö sanotuksi:\n\n\"Minä tahtoo tulla vaimoksenne, milord\", lausui hän huonolla\nenglanninkielellä, ja tytön äänen merkillinen väri herätti nuoressa\nmiehessä niin oudon tunnelman.\n\nJack osasi kyllä etukäteen aavistaa hänen vastauksensa, vaan se tapa,\nmillä tyttö asiansa esitti, kummastutti häntä suuresti. Että tuo\nihmeellisen kaunis neito, joka seisoi hänen edessään, pyysi päästä\nhänen vaimokseen — hänen, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta\nsolmia avioliittoa — se häiritsi hänen mielenrauhaansa, se liikutti\nhäntä. Hän tuli ajatelleeksi, miksi tuo tyttö juuri oli tullut _hänen_\nluokseen, eikä hän voinutkaan olla kysymättä:\n\n\"Minkätähden te oikeastaan tahdotte mennä naimisiin juuri minun\nkanssani?\"\n\nTytön kasvojen ilme jäi hänelle nyt aivan arvoitukseksi. Tämän poskilta\nkatosi äkkiä puna ja hän muuttui kuoleman kalpeaksi. Sitten purskahti\nhän nauruun, terävään, kummalliseen nauruun, joka täytti koko huoneen\nja kaikui ylt'ympäri talossa.\n\n\"Niin, minkä tähden?\" toisti Jack.\n\nTyttö kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n\"Minä tarvitsee rahaa?\"\n\nTietysti oli se senvuoksi ja tiesihän hän sen jo edeltäkäsin, vaan\nhäntä kuitenkin kiusasi saada kuulla se hänen omilta huuliltaan.\nTyttöhän oli mitä ihastuttavin olento!\n\n\"Ei teidän tarvitse myydä itseänne rahasta\", virkkoi hän vakavasti.\n\"Minä kyllä annan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te olette\nhyvin nuori, eikö niin? Vasta pikku tyttö! _Minä_ en voi mennä\nnaimisiin kanssanne. Sehän olisi aivan väärin teitä kohtaan!\"\n\nTyttö kohautti jälleen olkapäitään ja lausui nakodalle muutamia sanoja\njapaninkielellä.\n\n\"Hän sanoo, että siinä tapauksessa hänet nai joku toinen\", selitti tämä.\n\n\"Niin, niinpä kai!\" virkkoi nuori mies katkerasti.\n\nTyttö kääntyi ja lähti ovea kohti, vaan palasikin äkkiä.\n\n\"Olen nähnyt teidät ennen\", virkkoi hän avomielisesti.\n\n\"Missä sitten!\" Jack kiintyi asiaan, ja hänestäkin tuntui, kuin olisi\nhänkin nähnyt tuon tytön aikaisemmin.\n\n\"Teehuoneessa.\"\n\n\"Missä teehuoneessa?\"\n\n\"Siinä pienessä saaressa. Ettekö muista. Minä tanssii näin.\" Hän otti\nmuutamia askeleita.\n\n\"Mitä kuulenkaan! Oletteko te se nuori tyttö, joka tanssi siellä?\" Nyt\ntunsi Jack hänet heti. \"Mutta miten te muistatte minut?\"\n\n\"Lopetettuani tanssini seurasi te minua ja teidän mukana toinen herra,\nja sitäpaitsi on joku näyttänyt minut teille — se vanha vaimo, joka\naina on minun mukana.\"\n\n\"Kuinka hän tuntee minut?\"\n\n\"Ei tunne niin, että olisi puhunut kanssanne — vaan hän sanoo, että te\non rikkain barbaari koko Japanissa.\"\n\n\"Vai niin, nyt ymmärrän\", sanoi hän kylmästi.\n\n\"Hän sanoo minun tarvitsevan mennä juuri teidän kanssa naimisiin.\"\n\n\"Todellakin! Mutta miksi?\"\n\nHän loi ensin katseensa lattiaan, sitten lausui:\n\n\"Hän tietää, että minä voi rakastaa teitä.\"\n\n\"Rakastaisitteko te minua todellakin?\" Hän naurahti. Tytön suora\npuhetapa alkoi miellyttää häntä.\n\n\"Minä rakastaisi\", sanoi tyttö, ja miehekkään itsetietoisena oli Jack\nheti valmis uskomaan häntä.\n\n\"Mutta ettekö te mieluummin jäisi teehuoneeseen kuin menisi naimisiin?\"\nkysyi hän.\n\n\"Minä ei siellä ansaitse paljon rahaa.\"\n\n\"Teettekö te siis kaiken vain rahan tähden?\"\n\n\"Millä minä muuten eläisi?\"\n\nTämä kysymys sai Jackin jälleen muistamaan tytön käynnin tarkotuksen.\nTyttö ojensi nyt molemmat kätensä nuorta miestä kohden ja huudahti:\n\n\"Voi, teidän ylhäisyytenne, menkää naimisiin minun kanssa!\"\n\nJack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin\nihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen\nkäteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi\nsuloinen tuoksu.\n\n\"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin\", virkkoi hän hiukan neuvottomana.\n\"Miten vanha te olette?\"\n\nTyttö ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.\n\n\"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo — aina\", sanoi hän,\nvaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. \"Ei, ei, minä\nerehtyi — ei aina — vain vähän, vähän aikaa — aivan niinkuin te,\nylhäisyys, tahtoo.\"\n\n\"Mutta minä en sitä tahdo\", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. \"Minä\nen aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin\nmuutaman kuukauden.\"\n\n\"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi\",\nrukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. \"Olkaa niin hyvä!\"\n\nJackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti\nniin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan\ntarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän\nnäytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.\n\nNuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä.\nTuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan,\nollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:\n\n\"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme\nnaimisiin, jos te vain niin tahdotte.\"\n\nJack oli jälleen tarttunut hänen käsiinsä, ja hän tunsi, miten ne\nalkoivat väristä.\n\n\"Kiitos, teidän ylhäisyytenne\", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Hän\nlausui sen melkein kuiskaten, eikä siinä ollut yhtään iloista sävyä.\n\nSitävastoin loistivat nakodan kasvot mitä suurinta tyytyväisyyttä.\nHän oli tehnyt hyvän kaupan, erinomaisen hyvän kaupan, sillä tuon\nnuoren amerikalaisen kerrottiin olevan niin rikkaan, että jos hän vain\ntahtoisi, voisi hän ostaa itselleen monta, monta sataa riisikenttää.\nNakoda lähestyi ystävällisesti hymyillen sopiakseen ehdoista.\n\n\"Hän maksaa ainoastaan kolmesataa jeniä käteisesti ja sitten on\nsuoritettava viisitoista jeniä joka viikon lopussa. Se on sentään\nkerrassaan polkuhinta!\"\n\nNakodan kasvot, jotka melkein irvistivät tyytyväisyydestä, saivat\nBigelowin jälleen järkiinsä. Hän oli sanonut tahtovansa mennä naimisiin\nsen pikku olennon kanssa, jonka kylmiä käsiä hän piteli omissaan, mutta\nnyt irroitti hän ne, ikäänkuin ne olisivat olleet kuolleen kädet — ja\nhän astui pari askelta taaksepäin.\n\n\"Minä en tahdo tehdä sitä — en!\" hän melkein huusi. \"En koskaan!\"\n\nSen jälkeen tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntui tuosta nuoresta\ntytöstä, kun hän sillä tavoin hylkäsi hänen naimatarjouksensa, ja hänen\nsydämensä suli jälleen.\n\n\"En ajatellut mitä sanoin, luvatessani mennä naimisiin teidän\nkanssanne. Minä en tahdo mennä naimisiin kenenkään japanilaisen\ntytön, enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole siihen\noikeutta, ja minä menettelisin väärin teitä kohtaan.\" Hän vaikeni\nsilmänräpäykseksi ja lisäsi sitten: \"Luulen kuitenkin, että minä voisin\ntavattomasti pitää teistä — jos vaan teidät tuntisin.\"\n\n\"Mutta —\" keskeytti hermostuneena nakoda, joka näki suuren\nvälityspalkkion livahtavan ohi nenänsä.\n\nJack heitti häneen terävän silmäyksen, mistä oli seurauksena, että hän\nnopeasti poistui.\n\nJackin selitettyä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin tytön kanssa,\nalkoivat tämän kasvot loistaa tyytyväisyydestä — seikka, jota Jack\nsuuresti ihmetteli. Tätä seurasi kuitenkin hetkeksi pettymyksen ilme,\nvaan tyttö ei lausunut sanaakaan. Hän vain heitti nuoreen mieheen\npikaisen, pelokkaan silmäyksen sekä kumarsi sen jälkeen hyvin syvään,\nniin syvään, että hänen päänsä painui Jackin polvien tasalle. Sen\ntehtyään jätti tyttö hänet.\n\n\n\n\nIII\n\nMuuan sopimus.\n\n\nJack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni\nmiss olivat hänelle tehneet — hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön\nnimeä — tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen\nluotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack\nkuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren\nmiehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei\nJack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.\n\nUseat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja\n— niin he olivat ainakin vakuuttaneet —, vaan tähän saakka hän\nei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että\nmuuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin\neroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja\npyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta.\nJa että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren,\nakateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.]\n— hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen\nsaavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia — oli\njoutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen\nitsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden\nhän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti,\nettä hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan\nhänen itsensä tähden.\n\nHän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen\nyksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen\nsitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti\nhän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä\nkuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut.\nVaan ei — sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö\nollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna\nomiaan.\n\nKuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa\nja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty\navioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun,\njonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan,\noliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.\n\nIllalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä\njonnekin — niin päätteli hän itsekseen — ja kun hänellä ei ollut\nmuutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren\nteehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän\nsiellä jotain — jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi\nkääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen\nohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:\n\n\"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana\ntanssi ja lauloi, tänäkin iltana?\"\n\nEi, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä\nnöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen\nvaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori\namerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.\n\nSyystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä\nhalu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana\niltana — kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää — lähti hän\njälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin\nkuluttua — ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö\nesitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä\npaikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä,\nmutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!\n\nSen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella,\nillat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa\nviettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei\nsentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta\nniin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun\nsiellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua.\nSitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä\npuuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman\nmukaansatempaavasti.\n\nEräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi\nsiihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut\namerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan\nsaakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan\nitselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin\npalatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.\n\nKahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän\nkeksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren\nteehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen,\nettä syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli\nse, ettei hän _tahtonut_ tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli\nitsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen\npitemmällekin, — niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen,\nettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään\nseikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä\nhänen vaimokseen — enempää kuin mikään seikka missään muussakaan\nmaassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut\nselittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon\nsyventyvät itsetutkisteluun.\n\nKun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria,\nrupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä\nhänen kodissaan.\n\nJack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa — varmaankin\nistuisi tyttö mieluummin lattialla — ja tuntui vallan merkilliseltä,\nmiten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen\nmiellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa\ntokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa,\nmissä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori\nmies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: \"Mainiota!\"\nHän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän\nihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän\ntyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan\nlumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento\nsopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi\nsen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.\n\nMutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa!\nJack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan\nvakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä\nsirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän\nkäyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän\naivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin\nkimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa\nja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.\n\nJack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin\nsekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin\nnaiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja\nhänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa\nhän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien\nyläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä\nhänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin\npaljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän\nvaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista\nhänen synnyinmaansa naisista — ja sehän olisi paljon se!\n\nMutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat\ntyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen\nvalintansa — sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren\nsuloa eivät he voisi vastustaa — sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten\ntahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä\nhautoa tällä erää.\n\nVaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian\nyksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.\n\nJa miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin?\nSitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan\nmiellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön\nkäynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan\nvarmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi\nhän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri\nteehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa.\nHänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta — —\n\nSiinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen\nhaaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren\nkanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli\nsopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka\njälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan.\nHän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.\n\nVaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi\njiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa\nsilmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui\nkadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä\noleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän\nkuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen\netsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin\njiurikishaansa.\n\nMatkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön,\njonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä\nkäsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti\nolalle.\n\n\"Hei hei, Ido!\" huusi hän.\n\nIdo katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen\nniskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan\nhuomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn.\nHän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen\namerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja\nonnelliset.\n\n\"Ei ole moittimista\", lausui Jack. \"No, entä mitä teille kuuluu?\nLuistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin\nnaimiskauppaa?\"\n\nIdo kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä\nhenkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.\n\n\"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne\", selitti hänelle\nIdo. \"Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä,\njoka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen\ntytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?\"\n\n\"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön,\njota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?\"\n\nJack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.\n\n\"Ei, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nNuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.\n\n\"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta\nnuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!\"\n\nNämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan\nhelpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton\nmustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Niinkö! — Vai niin!\"\n\nIdo vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.\n\n\"Hän on sangen kaunis tyttö\", lausui Jack puoliääneen.\n\nIdon vastaus rajoittui vain lyhyeen \"on\" sanaan. Hän ei nähtävästi\nkatsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt\nolevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.\n\n\"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea\", jatkoi\nJack. \"Missä hän asuu?\"\n\n\"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa.\"\n\n\"No niin, se on saman tekevä. Vaan — joka tapauksessa tahtoisin\nkuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli\nverrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla\nminun luokseni?\"\n\n\"Minulla on huomenna hyvin kiirettä.\"\n\nKoska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään\navioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä\nuutta vierailua.\n\n\"Minä korvaan teille vaivanne — teidän ei tarvitse olla rauhaton\nsenvuoksi.\"\n\nHm — ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi — niin, kun hän ajatteli\nasiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi\npistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.\n\nJa niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo\nkello kymmenen seuraavana aamuna.\n\n\n\n\nIV\n\nMies kosii ja saa myöntävän vastauksen.\n\n\nKun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei\nse ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti\ntähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän\nlähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin\npalvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän\nvielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli\ntehdä.\n\nNuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin\nkerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka —\naivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen,\ntarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä\nasennosta.\n\n\"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin\niloinen\", virkkoi hän tytölle lempeästi.\n\n\"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin.\"\n\nHänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.\n\n\"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette\nluullakseni olisi tahtonut kohdata minua.\"\n\nTyttö kohautti olkapäitään.\n\n\"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä\nminä tekee?\"\n\n\"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö\nniin?\"\n\n\"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää\", virkkoi hän kylmästi.\n\n\"Mutta _minä_ tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se\nkäy päinsä. Ido\" — hän hiukan epäili sanoa sitä — \"Ido on ilmoittanut\nteidän pian menevän naimisiin.\"\n\nTyttö katsoi alas.\n\n\"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?\" kysyi hän\npelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä\noli nakodalta kysynyt samaa.\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Pidättekö — hm — pidättekö te hänestä?\"\n\n\"Kumpaako tarkotatte, milord?\" Hän katsoi Jackiin viattomasti.\n\n\"Oh, heitä molempia!\"\n\nHän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.\n\n\"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?\" kysyi hän\nmustasukkaisena.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä.\" Hän\nosoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että\nne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen\nmaamiehiään.\n\nJack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen\nhiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen\ntyynesti:\n\n\"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua.\"\n\nJack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin\ninnokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.\n\n\"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen\nhuoneeseen!\"\n\nHeti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja\nlausui kuumeisesti:\n\n\"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!\"\n\n\"Yuki.\"\n\n\"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä.\n— No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te\nmenette naimisiin?\"\n\nJack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja\nmissä he asuivat.\n\n\"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa — ei teidän\nkorkeutenne pidä hauskana siellä käydä.\"\n\n\"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka\ntapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä\nkotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei\", lausui hän päättäväisesti, lisäten: \"Liian pieni talo. Te on\nliian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin.\"\n\nTytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä\nvain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon\npieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin\nyksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt\nhäntä.\n\nTähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä\nhän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat\nolivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen\nkasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja\ntarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat\nolleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä,\nmitä hänen tuli tehdä.\n\n\"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä\nensi kerran?\"\n\n\"Muistan.\" — Tyttö katsoi edelleenkin kysyvästi nuoreen mieheen.\n\n\"Tahtoisitteko te — tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun\nkanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Tahtoisin\", vastasi Yuki tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nJack epäili hetkisen, mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä:\n\n\"Te tahtoo huolia minut!\"\n\n\"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon\", kuiskasi hän ja vei\nhänen kätensä huulilleen.\n\n\"Se on päätetty siis.\"\n\nTämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta\nmielenliikutusta hän ei osoittanut.\n\nTuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään\nja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin\nreiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi\nsaattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.\n\nHänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja\nkoska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi\nhän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin\nviereiseen huoneeseen.\n\nNakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui\nnuoresta miehestä sangen kiusalliselta.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän kiivastuneena. \"Jos me kerran menemme naimisiin,\nsaa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa.\"\n\n\"Ei siinä tarpeeksi\", virkkoi nakoda varovaisesti. \"On laadittava\navioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle\ntarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä\nleski.\"\n\nSen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda\nkumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan\nmuuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö\nteeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen\ntaaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan\nkuluttua kysäsi hän:\n\n\"Te tulee pitämään minusta, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Siitä asiasta älkäämme nyt puhuko\", vastasi nuori mies hymyillen.\n\n\"Emmekö puhuisi siitä!\" huudahti Yuki. \"Sehän on varma asia.\"\n\nHän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta,\nettä Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen\npelästystä.\n\n\"Se ei ole oikein\", selitti hän, \"ennenkuin me olemme naimisissa.\"\n\n\"Koittaisipa pian se päivä!\" huudahti Jack tavattoman kiihkoisena.\n\nKun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi\npoikamaisesti:\n\n\"Entä te, pidättekö te minusta?\"\n\nTyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään\nmyöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack\nsitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän.\nJack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.\n\n\"Te ei ole pitänyt toista vaimoa ennen?\" kysyi tyttö.\n\n\"En, Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä\", selitti tyttö, nähtävästi\nhyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: \"Jos ylhäisyys olisi mennyt\nnaimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen\nollut miehellä, mutta minä ei _koskaan_.\"\n\n\"Minä uskon, minä uskon.\" Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen\npiti sanoa.\n\nVaan tyttö jatkoi:\n\n\"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè\n= pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?\"\n\nNämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen\nvirkkoi hän tytölle:\n\n\"Siitä asiasta olen jo sopinut nakodan kanssa.\"\n\nKun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän\nhäneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.\n\n\"Te ehk'ei pidä minusta enää!\"\n\nNuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä\nmainitessaan rahoista.\n\n\"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?\" koetteli hän uudelleen.\n\"Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin.\"\n\nHän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti\nhänen jälkeensä.\n\n\"Älkää lähtekö luotani, Yuki!\" huudahti hän ja sulki hänet\nintohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin\npelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä\nitseään suuressa kuvastimessa. Vai niin — hän aikoi mennä naimisiin.\nAivanko todella? — Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista\nsitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan —\nsiitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen,\nmitä oli tapahtunut — ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen\ntulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.\n\nVähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan\nkuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin.\nTämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun\nhän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack\nhäntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui\nkuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä\nvasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti\nhäneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.\n\n\n\n\nV\n\nItä ja länsi yhtyvät.\n\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen\nvaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen\nteetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja,\nollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita\nkuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki\nitse lauloi häälaulun.\n\nHe alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla\nseudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi\nkummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet\nuhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti\nmoniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo\npurpuroitsi.\n\nLäheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa\nväriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan\nluonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet\neivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä\nporeilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden\nhyväilevien aaltojen helmaan.\n\nHeidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis\nnäköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat,\nja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren\nlabyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen\nja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon\nihanuutta.\n\nKirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja\nvalkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun\ntuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä\nlevenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan\nmikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja\nuudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa\nsyntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen\nja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun\nsellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään\nvoimat mitään mahda.\n\nJack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi.\nTyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden\njälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän\näkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.\n\nJack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti\nja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen\nyhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon\nleikkivään, hurmaavaan olentoon.\n\nViikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan\ntaloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei\nmaininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut\npakottaa häntä puhumaan.\n\nSen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan\nhänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei\nlaisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki\nrakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen\nja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja\nsuruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että\nhän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.\n\nEräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua\namerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea\nja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen\nsaakka.\n\n\"Tällaiselta minä näyttäisin\", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi\n= kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren\nkesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa\nhänen kaulaansa.\n\n\"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?\"\n\n\"Sinä olet pikku noita, Yuki-san\", vastasi Jack.\n\n\"Minä tarvitsee uusi leninki\", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen\nkätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle,\nkun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä\nhopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti\nkun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan\nrahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack\nkuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki\nhänestä pilaa.\n\n\"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita\nja rihkamaa\", tuumi hän itsekseen. \"Sehän piirre hänessä on oikeastaan\nvain pelkkää naisellisuutta.\"\n\nPäivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman\npientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan\nsekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa\nlähteä kaupunkiin asioilleen.\n\nYuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja\nnöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.\n\nJack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin\nsalainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.\n\nItsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa,\nja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja\nherttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle\nkoko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti\nsilloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että\nJack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack\nTokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen\nmäärän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut\nYukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.\n\nYuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi,\nettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä\nkoreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia\nverhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.\n\n\"Nyt\", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, \"nyt oli tuo\nepämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä\noli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä\nkyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään\nimarteluja eikä mielistelyjä.\"\n\nMuutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä\nja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja\nkankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä\npalvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia,\njumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli\nkaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli\nmahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut.\nJumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi\nja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi\nväärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista.\nJumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua\nlahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta\nturhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään\ntapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä\nolisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!\n\nYuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli\nhänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat\nviattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin\nkalliita koreuksia.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Yuki hyvin totisena, \"parempi antaa rahaa minulle.\nMinä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan — että jumalat\nolisivat tyytyväisiä.\"\n\n\n\n\nVI\n\nSeikkailijatar.\n\n\nJack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut,\nvaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja\nhyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla\nvähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä\ntulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut\npienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään\npoimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän\nsöi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota\nomituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka\npuhui hänelle.\n\n\"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi\nolen tilannut tämän näin suuren.\"\n\nYuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa\nhäntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen\nsinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.\n\n\"Miten on laitasi, Yuki? Miksi olet noin vaitelias?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne\nväkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi.\"\n\nYuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet\nkuopat hänen poskilleen.\n\n\"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan\nkaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton.\"\n\nYuki painoi kylmästi päänsä alas.\n\n\"Pitäisikö te siitä, jos minä aina hymyilisi?\" kysyi hän.\n\n\"No, enpä tiedä\", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa\nalta. \"Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi.\"\n\n\"Juuri siksi minä ei hymyile tänään.\"\n\n\"Mitä sinä tarkotat?\"\n\n\"Koko eilisen päivän minä naureskeli.\"\n\nJack hymyili.\n\n\"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!\" Hän osoitti hänelle paikan aivan\nriippumaton vieressä. \"Minulla on sinulle jotain sanottavaa.\"\n\n\"Minun korvani ovat —\"\n\n\"— aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän\",\nkeskeytti Jack hänen lauseensa. \"Tule nyt tänne!\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", virkkoi Yuki arvokkaasti. \"Minä istuu tässä\nerinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä.\"\n\n\"Miksikä et, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Miksikä? Hm! Minä tarkottaa minun olevan vain pieni, pieni orjatar.\"\n\n\"Sinä olet minun vaimoni, minun pikku, pikku lumoojattareni!\"\n\n\"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?\" Hän oli ajattelevinaan sitä,\nmitä hän oli lausunut.\n\n\"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton,\nhyvä rouva\", selitti hänen miehensä.\n\n\"Se on nakodan syy.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Että te sai minut vaimoksi ja\" — hän lisäsi pitkäveteisesti —\n\"palvelijattareksi.\"\n\n\"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku\npalvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia.\"\n\n\"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa\", virkkoi\nYuki pelottomasti nauraen. \"Sitäpaitsi — palvelija isännästään kaukana\nistua täytyy.\"\n\n\"No, entä vaimo sitten?\"\n\n\"Hm, pikku, pikku verran lähempänä.\" Yuki siirtyi noin tuuman mitan\nhäntä lähemmäksi. \"Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi.\"\n\n\"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet\nvannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi —\"\n\nYuki purskahti lyhyeen, kovaan nauruun.\n\n\"Aivan varmaan, niin te vannoitte, rouvaseni!\"\n\n\"Minä ei sitä tehnyt. Semmoista on vain vanha kristitty avioliitto.\"\n\nJack katsahti häneen kummastuneena.\n\n\"Mitä sinä tiedät kristittyjen avioliitosta?\"\n\n\"Pikku, pikku verran.\"\n\n\"Tule tänne, Yuki!\"\n\n\"Te ehkä pitää, jos minä laulaa!\"\n\n\"Tule tänne luokseni!\"\n\n\"Te ehkä pitää, jos minä tanssii? — Pikku, pikku kesätanssin?\"\n\n\"Etkö kuule, Yuki, tule tänne! Mitä sinä tarkotat kesätanssilla?\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi\npian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja\nrinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.\n\n\"Tämä on kesäistä auringonpaistetta\", virkkoi hän, alkaen huojua edes\nja takaisin. \"Minä on auringon jumalatar ja te — te on musta, kylmä\nmaa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä.\" — Silmänräpäyksen ajan\nseisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily,\njoka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen\nhuulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän\nalkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen\ntuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka\nnotkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat\ntekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot\nloistivat kirkkaina ja suloisina.\n\n\"Sinä olet todellakin pieni nero\", virkkoi Jack, kun Yuki oli\nlopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen\njalkojensa juureen.\n\n\"Se on totta\", myönsi tämä veitikkamaisesti.\n\nJackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti\nhattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen\npäähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen\nja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä\nparhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen\nkuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden\nainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.\n\nYuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää\nsitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli\napinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack\nojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä\ntarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.\n\n\"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi\",\nvirkkoi Yuki.\n\nJack heitti hänelle yhden seun.\n\nYuki irvisti sekä kysyi pettyneenä:\n\n\"Eikö enempää?\"\n\nJack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen\nhyvä tuulensa katosi heti.\n\n\"Kuulehan, Yuki\", virkkoi hän tyytymättömänä. \"Sinä olet saanut tällä\nviikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä\nsinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa\nkäänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään\nmenoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon\nrahaa.\"\n\n\"Minä tarvitsee säästää\", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä\nvastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.\n\n\"Miksi sinun täytyy säästää?\"\n\n\"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään\nniin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää.\"\n\n\"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua\nmitään.\"\n\n\"Oh, te on mennyt naimisiin vain pikku, pikku ajaksi.\"\n\n\"Sinulla on todellakin hyvin kauniit ajatukset minusta, Yuki!\"\n\n\"On, hyvin kauniit ajatukset\", matki tämä.\n\n\"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri\nrahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun\ntäytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Yuki tuumivasti, \"kun te jättää minut, niin minä on\nleski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi\nminä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja.\" — Viimeiset sanat lausui hän\nsuurenmoisen ylpeästi.\n\n\"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni\nkäyttämisestä ovat hiukan merkilliset!\"\n\n\"Kun te jättää minut —\" alotti hän jälleen.\n\n\"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?\" keskeytti hänet\nJack. \"Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta.\"\n\n\"Mitä te sanoo?\" Yuki näytti aivan pelästyvän. \"Tekö aikoo jäädä\nainaiseksi minun luokseni?\" — Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua\nkuin iloa.\n\n\"Miksi en jäisi?\" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin\nsilmäyksin.\n\n\"Milord\", virkkoi hän nöyrästi, \"minä ei tahdo kuulla sellaista. Se\nolisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden.\"\n\nJack ei ollut varma, tekikö Yuki hänestä pilaa vai eikö.\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä\", virkkoi hän suuttuneena. \"Minä en\nluultavasti jää tänne ainaiseksi.\" Sen sanottuaan käänsi hän hänelle\nselkänsä.\n\nÄkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki\nseisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja\nsuuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi\nhyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi\nkatseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi\nvarovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi\nhän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä\nautettu.\n\n\"Teidän armonne\", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa\nhänen kaulaansa, \"kuulkaa minua!\"\n\n\"Minä kuulen.\"\n\nJack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi\nitsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran\nrypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois\nja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.\n\n\"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän\njalkojenne juuressa ja puhua teille.\"\n\n\"Etkö tahdo puhua tässä?\"\n\n\"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!\"\npyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki\nistuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.\n\n\"No, mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\n\"Minä tahtoo puhua niistä rahoista.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Jack väsyneesti, \"tehkäämme siis kerta kaikkiaan\nloppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti.\"\n\n\"Minä tahtoo tehdä tunnustus.\"\n\n\"Soo!\"\n\n\"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta\", sanoi hän pitkään ja\njuhlallisesti.\n\n\"Mitä sinä sanot, Yuki?\" — Jack oli vähällä pudota riippumatosta.\n\n\"Niin, seitsemäntoista!\" Hän nyökäytti päätään surullisena.\n\n\"Missä he sitten kaikki asuvat?\"\n\n\"Ah, he asuu siinä Tokion osassa, missä on kaikkien köyhien kodit.\"\n\n\"Entä isäsi ja äitisi?\"\n\n\"Minun isä ja äiti on näin vanhat.\" Hän tahtoi havainnollisesti esittää\nheidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä\nyskien hiljaa.\n\n\"No, entä sitten?\" kysäsi Jack äkisti.\n\n\"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista\nveljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa.\"\n\n\"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa?\nMitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?\"\n\n\"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin,\nteidän armonne.\"\n\n\"Ovatko he _kaikki_ niin nuoria?\"\n\n\"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan — ei, minä on\nkolmekymmentä vuotias\", selitti hän ylpeästi.\n\nJack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi.\nHän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli\ntehnyt ennenkin.\n\n\"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan\nkäsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta.\"\n\nYuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän\nvoitonriemuisena:\n\n\"Minun isällä on kaksi vaimoa.\"\n\nJack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot\nolivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack\nsenvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava\nja lystikäs pikku valhettelija!\n\n\"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?\" kysyi Jack\njokseenkin vakavana.\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Seikkailijattareksi.\"\n\n\"Se ei ikävä nimitys! — Minä tahtoisi asua teidän maassa — minä\ntahtoisi olla seikkailijatar!\"\n\n\"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?\"\n\nYuki oli laskevinaan sormillaan.\n\n\"Kaksikymmentäviisi dollaria\", virkkoi hän viimein.\n\nJack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies\nseurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin\nkummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.\n\nÄkkiä kysyi Yuki häneltä:\n\n\"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?\"\n\n\"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai\nviisisataa dollaria.\"\n\nYuki huokasi syvään. \"Miten paljon sitten sieltä tänne?\"\n\n\"Yhtä paljon.\"\n\nHän huokasi uudelleen. \"Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä\ntahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon\nrahaa!\"\n\n\"Minä itse vien sinut kerran sinne, Yuki.\"\n\nTämä ei näyttänyt olevan erikoisemman tyytyväinen tästä vastauksesta.\n\n\"Kiitos — niin — ehkä joskus.\" — Vähän aikaa mietittyään kysyi hän\njälleen: \"Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?\"\n\n\"Niin paljon se suunnilleen maksaa, — ehkä mahdollisesti hiukan\nenemmän.\"\n\nNyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se\nollut teeskenneltyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi\nhänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä\nsuuresti, — Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään —\nsattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin\nmuihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän\nkohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat,\nja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti.\nSiellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut\ntäyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon\nhän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin\npuolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut\nsäästäväinen!\n\nMutta mitä tarkotusta varten hän oli säästänyt rahoja?\n\nHänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi\nhän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut\nhänelle — ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi — kokoon\nkäärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.\n\n\n\n\nVII\n\nVaimoni.\n\n\nJack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran\njätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut\nsitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut\nhänelle.\n\nSilloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti\nvihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt,\nsillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt.\nNyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja\nYuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut\nmitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää\nkuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä\njohdosta sitä koettikin.\n\nYukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän\nvaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta\nolennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia\nloistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen\nkotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen\noma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin\nmiellyttävästi vaikutti häneen.\n\nTalossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän\nhuvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain\npalvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista\noli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi\nselvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen\nulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä,\ntoivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän\ntapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin\nverhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.\n\nMutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli\ntullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja\nhän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.\n\nHänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää\nhäntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän\noli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja\npelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden\nuhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos\ntalon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä\nedestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki\nyksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen\ntuskansa.\n\nNeljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi\nomaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti\nitseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän\nsohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen\njäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.\n\nÄkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin\nhillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen\nsyvästi ja hurmasi häntä.\n\n\"Toko—ton—Yare—ron—ton—ton—!\" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi\nhetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä,\nvaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin\nvihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki\nravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu\ntarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun\nse ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan\nhänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.\n\nJack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja\nvakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta,\nkatsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti\nja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja\nsuloiseksi.\n\n\"Te on varmaan minulle vihainen?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?\"\n\nEi vieläkään vastausta.\n\n\"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?\"\n\nJack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.\n\nYuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.\n\n\"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr\nBigelow?\"\n\n\"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan\", virkkoi Jack ja\nkääntyi poispäin.\n\nYuki nauroi veitikkamaisesti.\n\n\"Oh, se onkin hauskaa.\"\n\n\"Mitä sinä tarkotat?\" kysyi Jack terävästi.\n\n\"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma.\" Hän lausui tuon\nsanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän\nsiinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.\n\n\"Te on muuttunut!\" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.\n\nJack mutisi jotain.\n\n\"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä\", virkkoi hän.\n\nJack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli\nteeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen\nviereensä.\n\n\"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?\"\n\n\"En\", vastasi Jack lyhyesti.\n\nTämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei\nsittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.\n\n\"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?\" kysyi hän puoliääneen.\n\n\"Tahdon.\"\n\nYuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: \"Ah-bah!\"\n(Hyvästi.)\n\nHän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki\nhitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja\nsitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin\nriensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli\njuosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili\nhäntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti\nkalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut\nhänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän\npäästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan\npolvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja\nnäytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.\n\n\"Oh, jumalat!\" huudahti Yuki. \"Te on kuin vanha kiinalainen pappi!\"\nHän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi\nkauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten\nlystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.\n\nHänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa\nYukin ilkeälle pilalle.\n\n\"Yuki\", virkkoi hän, \"sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua\nhetkinen.\"\n\n\"Minä kuulee, mr Juhlallinen — Äkäpussi!\"\n\n\"Missä sinä olet ollut?\"\n\n\"Vain pikku, pikku vierailulla?\"\n\n\"Missä sinä olet ollut?\" toisti hän itsepintaisesti.\n\n\"Minä — minä on sen unohtanut.\"\n\n\"Vastaa minulle!\"\n\nHän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.\n\n\"Minä pitää unohtamisesta\", virkkoi hän.\n\n\"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?\"\n\n\"Sen missä minä oli.\"\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka\njo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös\nkaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?\"\nkysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin\nselvittämästä, missä hän oli ollut.\n\n\"En\", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.\n\n\"Sitä ei minäkään luule!\"\n\n\"Missä sinä olet ollut, Yuki?\"\n\n\"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?\"\n\n\"Olenko minä niin sanonut?\"\n\n\"Te sanoo ei kaivanneensa minua.\"\n\n\"Minä en puhunut totta\", vastasi Jack katkerasti. \"Missä sinä olet\nollut?\"\n\n\"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää\nteehuoneella.\"\n\n\"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona.\"\n\nHän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.\n\n\"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te\nvalhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen.\"\n\n\"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei\nsinun tarvitse enää koskaan palata.\"\n\n\"Eikö koskaan?\"\n\n\"Minä tarkotin mitä sanoin.\"\n\n\"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?\"\n\nJack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.\n\nNuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa\nkäsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi\nhän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen\nhuuliaan.\n\n\"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti\", lausui Jack kuiskaten.\n\nYuki näytti katuvaiselta.\n\n\"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän\ntällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule\ntakaisin.\"\n\n\"Miksi sinä sitten tulit?\" kysyi Jack ystävällisesti.\n\n\"Minä ei voinut olla poissa\", virkkoi Yuki. \"Minun jalat kärsivät\ntuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet\nkaipasivat saada syleillä teitä.\"\n\nHän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.\n\nVähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: \"Minä toi teille mukanani\njotain kaunista, milord.\"\n\n\"Mitä sitten, rakkaani?\"\n\nJack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.\n\n\"Kukkia\", virkkoi hän, \"kesäkukkia.\" Jack päästi hänet, ja hän palasi\nkädessään suuri kimppu azaleoja. \"Ah\", virkkoi hän, \"kukat ovat\nkaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat _teille_.\"\n\n\"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?\" kysyi Jack tarttuen hänen\nkäsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken\nvaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:\n\n\"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi.\"\n\nJack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. \"Mitä sinä sanot?\" kysyi hän\näkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.\n\nYuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.\n\n\"Eikö te häpeä?\" kysyi Jack nuhtelevasti.\n\n\"Häpeän, häpeän!\" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen\nkäsiään. \"Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä\nsalaa minulta mitään!\"\n\n\"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa\",\nselitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat\nsyntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa\nsiitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä\nselvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.\n\n\"Oh, mitenkä hän minua ihailee!\" lisäsi hän vilkkaasti.\n\n\"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni.\"\n\n\"Niin, mutta _hän_ ei sitä tiedä\", virkkoi Yuki selittävästi. \"Ja\nkatsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille.\"\n\nJack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski\nYukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin.\nHän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet.\nSitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen\nkyyneleitä.\n\n\"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa\", virkkoi hän ja osoitti azaleoja,\n\"niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita.\"\n\n\"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja\npuhtaampi.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen\nsilmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.\n\n\"Minun pikku vaimoni\", vastasi Jack hiljaa.\n\n\n\n\nVIII\n\nYukin koti.\n\n\nYukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen\njalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä\nnyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän\nniitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla\nlaskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan\ndollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria,\nniin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin\nseuraavana päivänä.\n\nYuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen\nlupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon\nmukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli\nonnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei\nollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.\n\nMutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria,\ntuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään\nvanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen\nluona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi\nhänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori\naviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei\nhän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko\npäivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä.\nJa kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen\nluotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta.\nJack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä,\nniin ettei Yuki huomannut häntä.\n\nAlkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen\npois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt\njälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden\nviileisiin aaltoihin.\n\nYuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut\nkaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan,\nettä Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään\nillalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja\naikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei\nhän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.\n\nYuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa\ntai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti\nja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat\nnyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen\nsilmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni\nsuoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman\npäässä olevaan pieneen kaupunkiin.\n\nJack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö\naikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.\n\nSitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei\nollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä\nlevolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja\ntuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän\nkuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja\ntärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.\n\nHänen miehensä muutti nyt hänen viereensä — niin lähelle, että hän\nolisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään\ntehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä\nhäntä.\n\nSaavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin,\nvihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan.\nHän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack\nseurasi häntä edelleen.\n\nSe oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui\nulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen\nsiten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen,\nloppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine\nkyltteineen sekä pauhaavine äänineen.\n\nYuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän\npysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi\nkerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha\nolivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita\neikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki\nsilmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten\nhän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon\npääkäytävälle. Siinä hän katosi.\n\nHänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen\npalasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi\nTokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.\n\nJa sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä\nkertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei\ntehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli\nvain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva\nja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein\nkuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa\ntavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia\nvelvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.\n\nSen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet\nsilmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi\nhän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi —\nja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa\naikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia\nviikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja\nhuomasi kaikkien rahojen olevan poissa.\n\nHänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa,\nettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä\nhänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä\nolivat täynnä kyyneleitä.\n\nPoikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen\nlupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.\n\n\"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani\", pyysi hän.\n\n\"Ettenkö koskaan?\" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.\n\n\"Toista minun sanani\", pyysi Jack. \"Sano: Minä en koskaan, en koskaan,\nen koskaan jätä sinua.\"\n\n\"Oh, te tekee minusta pilaa\", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä\ntekikin.\n\nMutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli\ntoistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät\neroittaisi.\n\nEräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen\nkirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti\nalaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä\nkirjaimia.\n\n\"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta,\nikäänkuin olisit joku nais-Buddha.\"\n\nHän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut\nmitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack\nasettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.\n\n\"Kenelle sinä kirjoitat, pikku suttusormi?\" kysyi hän.\n\n\"Kenellekö? Minä kirjoitan veljelleni.\"\n\n\"Veljellesi! Vai niin, sinulla on siis velikin. Entä missä hän on?\"\n\nYuki oli hetkisen vaiti, ja Jack katseli häntä terävästi ja tutkien.\n\n\"Hän asuu Japanissa\", vastasi Yuki viimein.\n\n\"Japani on suuri maa\", huomautti hänen miehensä. \"Sinun ilmoituksesi,\nettä hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta\npaikkaa, missä voi asua. Eikö niin?\"\n\n\"Japani on vain pikku, pikku maa\", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa\npuheenaihetta. \"Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli\nmaailmaa.\"\n\n\"No, ei sentään niin suuri\", virkkoi hänen miehensä hymyillen.\n\n\"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa\", selitti Yuki. \"Mutta\nJapani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla.\"\n\n\"Missä osassa Japania sinun veljesi asuu?\"\n\n\"Pienessä, pienessä kaupungissa kaksisataa peninkulmaa Tokiosta\npohjoiseen.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nJack tiesi, että Yuki oli puhunut totta.\n\n\"Miksei veljesi tule tervehtimään sinua?\"\n\nKun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä\nitsepintaisesti edelleen.\n\n\"Hän ei tiedä, missä minä asuu\", virkkoi Yuki.\n\n\"Eikö tiedä? Sehän merkillistä! Kuinka hän ei sitä tiedä?\"\n\n\"Minä on pelännyt sanoa sitä.\"\n\n\"Pelännyt? Miksi?\"\n\n\"Pelännyt, että hän hylkäisi minut.\"\n\n\"Miksi hän sen tekisi?\"\n\nJackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa\npakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta\ntahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin\ntahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.\n\n\"Miksi hän hylkäisi sinut?\" toisti hän.\n\n\"Kun minä olen mennyt naimi—.\" Hän keskeytti lauseensa ja puristi\nkovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut,\nluoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän\nkyselyjään jatkaisi.\n\n\"No\", lausui Jack, \"senvuoksiko, että sinä olet mennyt naimisiin?\"\n\n\"Niin — teidän kanssanne\", kuului vastaus.\n\n\"Oh\", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti,\nkohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.\n\n\"Mikäs minussa sitten on vikana? Enkö minä ole kylliksi hyvä?\"\n\n\"Te on liian hyvä\", selitti hän nöyrästi.\n\n\"Mitä siis saattaa sinun omaisillasi olla minua vastaan?\"\n\n\"Kun te on barbaari\", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä,\nlisäten: \"Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran\nbarbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät.\"\n\n\"Se on kaunein tukka koko maailmassa\", virkkoi Jack ja silitti hiljaa\nhänen hiuksiaan. \"Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin\nsurulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta.\"\n\n\"Etteivätkö pitäisi\", keskeytti Yuki ja näytti entistä\nmurheellisemmalta. \"Eivät he ole edes teitä nähneet.\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit —\"\n\n\"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä\nteistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa\nhänelle.\"\n\n\"Mutta missä hän luulee sinun olleen koko tämän ajan?\"\n\n\"Hänkö?\" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. \"Hän myöskin\" jatkoi hän,\n\"on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn.\nSitä ei minä tiedä.\"\n\n\"Minä en ymmärrä sinua oikein\", lausui hänen miehensä. \"Mutta ole\nhuoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta —\nja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa — niin ei minuakaan\nhaluta sinua kiusata.\"\n\n\"Kiitos\", virkkoi Yuki ja huokasi hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi\nerään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen\nylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin.\nHän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen\nJackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö\nei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.\n\nYukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut\nkärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi\nbarbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän\nei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa\nkokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten\nsitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.\n\nHänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa\nsaada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään\nmiehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta\nkannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut\nmustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen\nYukin rakkaudesta.\n\n\"Eikö hän ole miellyttävä?\" kysyi Jack, osoittaen kuvaa ja suuteli sitä.\n\n\"Ei\", vastasi Yuki nenäkkäästi. \"Rumin tyttö koko suuressa maailmassa.\nJa kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko\nse hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten\nmokomatkin silmät!\"\n\n\"Se on minun sisareni\", virkkoi Jack totisena. \"Minusta tuntuu\nikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän\nhyvin paljon pitämään sinusta.\"\n\nYukin äkillinen pahatuuli vaihtui syväksi tuskaksi.\n\n\"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!\" huudahti\nhän langeten polvilleen. \"Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa.\nHän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa\nmaailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord.\"\n\n\n\n\nIX\n\nMikadon syntymäpäivä.\n\n\nLämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin\nluonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi\nkävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen\nUyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä\nja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen\nsuurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää\nkuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen\nkutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se\ntoimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat\nkunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.\n\n\"Sinne me tietysti menemme\", virkkoi Jack. \"Se on sinullekin vaihtelua,\nja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan\nsiellä joukon maamiehiäni.\"\n\nMutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen\ngeisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan\npiiriin.\n\nJack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut\nmikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö\n— hän oli hänen, Jackin vaimo!\n\nYuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut\nmentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään\nmuusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan,\njota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse\nei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä\nlähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä\ntyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä\nhänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja\nsellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.\n\nJack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan\nkeheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän\nitsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack\nhänen siinä suoriutuvan sangen hyvin — hänhän oli niin rakastettava ja\nviehättävä — ja se oli tarpeeksi.\n\n\"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä\", vastasi\nYuki. \"Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo\ntavattoman hienot merkillisyydet?\"\n\n\"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan\najatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole\nmikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja\nsinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen\nsiitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista\nhuomaavaisuutta.\"\n\n\"Te on niin ylhäinen\", virkkoi Yuki ylpeänä.\n\n\"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla\non Amerikassa eräs hyvä ystävä — puoljapanilainen — ja luultavasti\nystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan.\"\n\n\"Oh! Se puoljapani on varmaan sangen korkea-arvoinen henkilö?\"\n\n\"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka\nhän itse onkin köyhä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, \"rahat eivät Japanissa paljon\nmerkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla\nperheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla\nja valtiomiehillä.\"\n\nJack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti\nmyöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta\nYuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi\nhäntä, virkkoi hän.\n\n\"Entä juhla? Miten sen kanssa tehtäisiin?\"\n\nEi, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne\nyksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin.\nSiellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään,\njos hän saapuisi sinne kimonossaan?\n\nJackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset —\njapanittaret niihin luettuina — olivat sellaisissa juhlissa\ntavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista\nasioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä\nselvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen\nperheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä,\nylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka\nepäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun\nkaikki seikat otettiin huomioon — kuka hänen vaimonsa todellakin oli?\nKeitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä\neivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys,\njohon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa\ntutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi\nhänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?\n\n\"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku\nvaimoni?\" virkkoi Jack äkkiä. \"Minä en usko sinun kertomuksiisi\nsukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö.\nEthän Yuki?\"\n\n\"En\", vastasi tämä hiljaa.\n\n\"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan\noikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä.\"\n\nYuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka\nja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.\n\n\"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta.\nMinun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet\nitselleen melkein puolet Japania — he ovat taistelleet päämiesten\nja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut\nritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä\nvastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun\nesi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se\nkunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa,\npaljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily,\nkaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He\nitkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan\nja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli\nsuuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin\nkuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh,\nkaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.\n\n\"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin\nkuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni\nnaimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala\non minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta.\"\n\nYuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan\nkatsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin\nperuutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta,\nmonta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.\n\nJack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään\nollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli\ntodellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa\nliverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla\njuhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.\n\nKadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja\nvilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät\ntyöntelivät toinen toisiaan, — pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä\nlapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa\nvieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin\ntällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja\nvärikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki\njuhlatunnelmaa.\n\nJack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen\nläpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen\npian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa\nkanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa\nvieraassa maassa.\n\nSaavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja\nratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut\npois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.\n\nSillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan\nitämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa,\nkirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa\narvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot,\nlempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset\nääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla.\nJa koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi\ntämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta\nmiestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa,\nratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien\nhurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat\nkansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.\n\nParaatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen\naikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa,\njotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät\nhänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan\nkeisarillisiin kemuihin.\n\nOli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse.\nVastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana,\nolisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän\nhuomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta\nvalaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen\npoikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi\nselällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti\nYukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka\noli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli\nJackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt\njäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän\nnähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.\n\nJack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas\nyksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut\nrakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä\ntuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin\nhän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän\noli pyydystänyt — ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli,\noli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein\nsamanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli\nsaanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään\nikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä,\nvaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä\nvarsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.\n\nAjatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet\nsellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui\npolvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja\nvarovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.\n\nSeuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut\npaljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja\nmitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia?\nMiksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?\n\nJa Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä\nniin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että\nse päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati,\nsotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä\ntyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen\niloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt\nolla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että\nhän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät,\nsensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut\nitseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman\nkynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.\n\nMutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista\nilmettä Yukin kosteista silmistä.\n\n\"Eilen illalla\", virkkoi hän, \"minä särki pienen rannerenkaani. Se on\nhuono enne!\"\n\n\"Mitä siitä, minä ostan sinulle kokonaisen tusinan uusia\", vastasi Jack.\n\n\"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi\", virkkoi\nhän ja pudisti surullisena päätään. \"Se on huono enne. Se on ehkä\njumalten varoitus.\"\n\nMistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän\noli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia\nennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä\nhänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa\npalatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.\n\n\n\n\nX\n\nHuono enne.\n\n\nOli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi\nhaalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin,\nennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite.\nLintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli\npuiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa\nsitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä,\nolivat virittäneet ihania laulujaan.\n\nSyys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja\nsattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse,\nettä silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat\nitkeneet kesän kuolemaa — itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.\n\nSe pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen\npuoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli\nlaskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.\n\nYuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin\nTokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi\neriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi\npienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo\njo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama\nminuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:\n\n\"Yuki! Yuki!\"\n\nJack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.\n\n\"Sinä olet taasen itkenyt!\" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen\nkasvonsa valoa kohti.\n\n\"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord\", vastasi tämä\nmelkein kuulumattomalla äänellä.\n\n\"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä,\nrakastettuni.\"\n\n\"Semmoista pikku sadetta\", virkkoi Yuki. \"Se ei minua vahingoita. Olen\nhakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut!\nKaikki kuolevat — linnut, kukat, ehkä — minäkin!\"\n\nJack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:\n\n\"Ah, älä puhu niin, Yuki!\"\n\nSamassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän\niltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään,\noli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.\n\n\"Mene, tyttö kiltti\", sanoi hän: \"Minä tahtoo itse tarjota milordille.\"\n\nJa Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana,\npitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack\nsöisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle.\nHiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.\n\n\"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat\nminulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut!\nMinä en voi elää ilman sitä.\"\n\n\"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!\" lausui Yuki hiljaa ja\nhämillään. \"Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!\"\n\n\"Minäkö kadottanut — minäkö kadottaisin sinut?\" huudahti Jack\ntuskallisesti \"Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan\nollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun\nnauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun\nsilmäsi ovat aina kosteat.\" Hänen äänensä värähteli. \"Sano, tarvitsetko\n— tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä\nsinä vaan ikänä tahdot.\"\n\nYuki hypähti ylös.\n\n\"En, en, en, en!\" huusi hän. \"En enää koskaan elämässäni, milord.\"\n\n\"No mutta miksi —?\"\n\n\"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?\"\n\n\"Mutta — —!\"\nS\n\"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin\nnaimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt,\nkatsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha — viisas — surullinen.\nMinä on paljon muuttunut!\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi Jack, \"sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut\nminun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan\npakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa\nkaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin\nhän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta\nhänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta\nlähestyvästä onnettomuudesta.\n\nHerättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman\nepätoivoinen ilme.\n\n\"Mikä sinun on, Yuki?\"\n\nHän hypähti pystyyn pelästyneenä.\n\n\"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi\ntapahtunut jotain kauheata!\"\n\nYuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin\ntarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi\nnyyhkytyksistä.\n\n\"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano\nminulle, mitä on tapahtunut!\"\n\n\"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!\" pyysi tämä.\n\n\"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?\"\n\nYuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen\nteeskennelty naurunsa.\n\n\"Minä on vain vähän pelästynyt\", sanoi Yuki. \"Minä\" — jatkoi hän\nsammaltaen — \"minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne\npieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!\"\n\n\"Erottaako meidät?\" Jackin epäluulot heräsivät. \"Miten he voisivat sen\ntehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat?\nVielä mitä!\"\n\n\"Jumalat katsoo meihin\", kuiskasi Yuki.\n\n\"Katsovat meihin?\"\n\n\"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme.\"\n\nHänen äänensä oli tuskin kuuluva.\n\n\"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?\"\nkysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.\n\n\"Rannerengas\" — soperteli Yuki — \"on särkynyt — ja rakkaus — myös\nsärkyy — ja kuolee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt\nepäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa\nmelkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin\njotain.\n\nEräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti\nkokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun —\naivankuin matkalle lähtöä varten — kävi Jackille täysin selväksi\nhänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki\noli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita\nmukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää\nhänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon\nhyväkseen — ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!\n\nJackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä\nniin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi\nhän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin\nlattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli\ntehnyt.\n\n\"Mitä sinä olet ajatellut?\" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.\n\nYuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä\nlaskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan\ntupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack\nsyyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.\n\n\"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään — pyhä lupaus, vala? Vastaa!\nPapukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi\nluokseni siksi kunnes —\" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta,\n\"kunnes kuolema meidät erottaa?\"\n\nYuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa\npuolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä\nsuurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.\n\n\"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä\net voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi\njos mitäkin keinoja — ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea\nmestari — joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä — minä olen\nollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy\nolla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa\nsinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää,\nkuinka minä kärsin?\"\n\nYukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi\nkaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.\n\n\"Sinä et vastaa minulle!\" huusi Jack. \"Mikä on ollut sinun aikomuksesi?\nAiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!\"\n\n\"Parasta minun lähteä\", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut\nsanoa enempää.\n\n\"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!\" Jack saattoi tuskin\nuskoa hänen sanojaan.\n\n\n\n\nXI\n\nSatakieli.\n\n\nRakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa.\nHeidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki\nlaihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta\nhän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei\nkuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään\nentisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä,\nlystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi\nJack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain\nmuutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.\n\nHäneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän\nvältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki\nvältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä\njoskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai\ntämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla\nyksinään surullisine mietteineen.\n\nHänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että\nYuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää\nsen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein\nlähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen\ntakana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan\nkohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että\nse melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan\nosottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän\najatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä\nkohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain\nodotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti\nuudelleen.\n\nHe koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan,\nmutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista\nkärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä,\nvarmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista\nmuutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa\nhänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan\njollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui\nmelkein mahdottomalta.\n\nYuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen\nherättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin\ntietoinen.\n\nKostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista\nja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien\nsisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen\nkatoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän\npuutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin\nsellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja\nvaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.\n\nEräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli\nvallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos,\nkoettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti\nhän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen\nluotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis\nääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman\nvoimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan\nnyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. — Satakieli oli\ntullut takaisin!\n\nJack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen.\nSilloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän\nkatsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla\näänellä kuiskasi hän hiljaa:\n\n\"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!\"\n\n\"Satakieli!\" sanoi Jack liikutettuna. \"Kuulitko sitä? Se on tullut\ntakaisin!\"\n\n\"Ei, milord — se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!\"\n\nYuki oli opetellut satakielen laulun.\n\nSuuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin\nmuutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja\npainostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.\n\nPitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä,\nettä Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti\nhäneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti\nirtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä\npäästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja\nodotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan,\nseisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset\nsilmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti\npuhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän\nnyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä\njäi yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä\nlyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan\nhäntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän\nsamana iltana toisi mukanaan kotiinsa.\n\n\n\n\nXII\n\nTaro Burton.\n\n\nVasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa\navautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin\nkolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton\n— tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja\npuristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.\n\nHän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas\nentinen reipas, amerikalainen ylioppilas.\n\nTaron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen\nomaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta\nkuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja\nolleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille\nheidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen,\nmitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut\nkäynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli\nehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?\n\nJack Bigelow nauroi.\n\n\"Burton, vanha hyvä ystävä\", virkkoi hän, \"minä en ole välittänyt\nmistään koko Japanissa — en mistään koko maailmassa — lukuunottamatta\nyhtä ainutta ihanaa olentoa.\"\n\n\"No?\" Taro tuli uteliaaksi. \"Ja hän on —?\"\n\n\"Minun pikku vaimoni.\"\n\n\"Sinun vaimosi!\" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion\nsuurinta katua.\n\n\"Niin\", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja\nkatkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja\nanteeksi annettu.\n\n\"Vai niin — vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!\" virkkoi\nTaro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli\nsiis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät\nnaimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.\n\n\"Minkä tehnyt?\"\n\n\"Ottanut itsellesi vaimon.\"\n\n\"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän\ntuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar.\nHän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut.\"\n\n\"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?\"\n\n\"En! — Tänään olen hiukan herännyt\", vastasi Jack hajamielisenä.\n\n\"Ja pian\", virkkoi Taro, \"valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin —\nsilloin on hänen vuoronsa herätä.\"\n\n\"Ei\", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat\njälleen hänen mieleensä. \"Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain\nteeskentelee, että hänellä muka olisi sydän —.\"\n\n\"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?\"\n\n\"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä\nitselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden\naikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä\nolen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin\ntäyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää\nminut!\"\n\n\"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla\", virkkoi\nTaro. \"Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä.\"\n\n\"Niinpä luultavasti\", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia\nniitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Taro. \"Oletko sinä tyytyväinen tähän asian\nkäänteeseen?\"\n\n\"Täydellisesti\", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka\njohti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen.\n\"Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi\", lisäsi Jack.\n\nTämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti\nhänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui\nhänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän\nmuuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi\nniin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin\nsenvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut\naikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä\nsisarensa ja äitinsä — nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko\nmaailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut\nsaavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin\nsinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua\nhänen \"auringonjumalattareensa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti\ntäydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta\nverhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack\nriensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja\npyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.\n\nYuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli\nharjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo\nkauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä,\njonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja\nniskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei\nmyöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin\noli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain\nsadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta\nsaada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja\nhänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli\nhän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas\nrappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen — nuori nainen\npunehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.\n\nTaro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta\noli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa\nlattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen\ntavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.\n\nYuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi\nhetkisen alas.\n\n\"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton.\"\n\nYuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet\nyhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään\nleimahti tavaton kauhun ilme.\n\nTaron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja\nliikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas\nlattialle itkien ja vavisten.\n\nJack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään\nnyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan\ntämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen\nmuutamia askeleita taaksepäin.\n\nHän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa\nsäikähtynyttä katsettaan Yukista.\n\nSilloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:\n\n\"Burton, mitä tämä on?\"\n\nÄkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla\näänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi\nkylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.\n\n\"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?\"\n\nTaro työnsi hänet luotaan.\n\n\"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!\"\n\nJack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi\nkadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui\nmenehtyneenä.\n\nTätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön\näkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.\n\nBurton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt,\nvaan enemmän nojautui hänen puoleensa — ja hänen kolkko ja terävä\nnaurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.\n\nYuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: \"Sayonara!\" Huoneessa\nvallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: \"Sayonara\n— Sayonara\", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon\ntoivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa\nhiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan.\nOli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.\n\nJack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon\nkalpeana ja kivettyneenä.\n\n\"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!\" lausui hän särkyneellä\näänellä. \"Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti!\nHänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä\ntahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen\nnimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen\nhäntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa,\njoka olisi minun vaimoni.\"\n\n\"Se sinun täytyykin tehdä\", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä\näänellä, lisäten: \"Mutta missä hän on?\"\n\n\"Niin, missä hän on?\" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet,\nettä Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja\nTaro joutui aivan suunniltaan.\n\n\"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä\", lausui Jack.\n\nHe huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he\nmenivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten\nvarjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain\nsyystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas\npainostus ja syvä murhe.\n\n\"Hänen on täytynyt mennä kotiin\", virkkoi Jack.\n\n\"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne\", sanoi Taro.\n\n\"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota\nminuun! Tunnethan minut tarpeeksi!\"\n\nTaro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja\ntuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen\nsilmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.\n\n\"Niin, muuten —\" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen\nsitten kylmästi ja soinnuttomasti: \"muuten minä tapan sinut.\"\n\n\n\n\nXIII\n\nSisaren uhri.\n\n\nJack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat\nnyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän\nsaattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa\nedestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain\nsiksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro\nnäytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän\ntakana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen\nleimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.\n\nVihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa\npienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he\nastelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan\nlausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat\nsille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan\nruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään\nedessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen\nja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka\nsai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski\nkiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli\npieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.\n\nVasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan\ntodisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan\ntällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan\ntukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä\nkasvaneet. Pikku vene, pikku saari — molemmat olivat samat kuin ennen.\nMikään ei ollut muuttunut — ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului\ntuskallinen valitus.\n\nTaro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli\naivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet\nerillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet\nheidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin\nKirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa\nyksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla\noli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen\nkotinsa ulkopuolella.\n\nSaadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän\ntunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin\njakamattomasti sai osakseen äidiltään. \"Lumihiutale\" syntyi silloin kun\nheidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella.\nTuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän\ntuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän\näitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen\nhäntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa\ntemppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi \"Lumihiutale\" (Yuki),\nsillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen\nlumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten\non perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin\npaljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.\n\nMitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä\nsaapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa\n— niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen\nnuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki\noli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin —\nYuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!\n\nTaro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä,\nja mitenkä Yuki, tuo pieni \"itsevaltiatar\" oli istunut tuhdolla hänen\nedessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen\nkertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka\noli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut — ehkä\nsadannen kerran — oli Yukilla ollut tapana sanoa: \"Kuulehan, Tarosama,\nminä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä,\nmissä ei kesä koskaan kuole!\" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut\nsiskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja\ntänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän\npieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.\n\nYksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta\nväreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.\n\nKoputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan\nmieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän\njo oli mennyt levolle.\n\nSe ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut\ntakaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset,\nettä tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen\nyön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti\noveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja\npalvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä.\nHän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja\nmeni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen,\nsillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille\nmuukalaisille.\n\n\"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo\nhäntä heti tavata!\"\n\nOitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät,\njotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui\nmuuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet\nheti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt\nesikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa\nlienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa\nseurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi\nesiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa\nperään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin\nja nosti hänet ylös.\n\nNainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat\nkasvonsa olivat aivan siloiset — ikäänkuin nuoren tytön — sillä\njapanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli\ntuon nuoren miehen äiti — miehen, joka parhaillaan piteli häntä\nkäsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.\n\n\"Missä on sisareni Yuki?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Yukiko?\" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli\njo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä\nja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä — kunnianarvoiselta\npojaltaan ja perilliseltään — miten hän jaksoi ja oliko hän terve?\nSitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron\ntukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän\nkoetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne\nolivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt.\nMutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut\nhalua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin,\nennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.\n\n\"Lähetä hakemaan häntä!\" virkkoi Taro lyhyesti.\n\nLähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan\nkymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin\nselittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei\nollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan\nTyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.\n\nTaro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin,\nleimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Missäkö? Ei kaukana kotoa — ehkä muutaman riisikentän matkan päässä.\"\n\n\"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?\"\n\nMadame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja\nhänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.\n\n\"Ihmistenkö nimet?\" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa\ntahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen — silloin hän varmaan voisi\nilmoittaa heidän nimensä.\n\n\"Voi\", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, \"sinä petät\nminua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen\noikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti\nsaada hänet tavata.\"\n\nMadame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan\nkuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä\nse muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa\nhuoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen — tosin pienempi ja hennompi\nkuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.\n\nTaro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi\nhiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä\nhäntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä\nkauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.\n\n\"En voi saada mitään selvää Yukista\", sanoi hän Jackille\nenglanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.\n\n\"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!\" alotti hän. \"Sinä olet minun\näitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää\nminua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt\nnaimisiin erään amerikalaisen kanssa — tiedän, _miten_ hän on mennyt\navioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua\navioliitoksi. He eivät _itse_ pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy\ntietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät?\nSellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?\"\n\nÄiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran\ntiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin — ja jälleen muistui\nJackin mieleen hänen vaimonsa.\n\nTaro nosti hänet ylös — ei epäystävällisesti — ja koetti malttaa\nmieltään.\n\n\"Minä pyydän, puhu minulle totta\", rukoili hän.\n\n\"Se tapahtui sinun tähtesi\", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä.\n\"Minä tahdoin niin, _minä_, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi\nnoudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri.\"\n\n\"Uhri! Mitä sinä tarkotat?\" huusi Taro.\n\n\"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa\nyliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä\nvielä vaikeampi pulma edessämme.\"\n\nHän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen\njälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen\nomaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa,\npeläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat\ntulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo\noli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä\nolivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet\npienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa\nperään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät\nottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain\nsaivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin\nsuuresti he kaikki häntä rakastivat.\n\nÄitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa\nesiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja\ntansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa\nteehuoneessa Tokiossa.\n\nNäin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat\nhe lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen\npyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he\nolivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt\nyhtään mitään, ja silloin — silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan\nYukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan\nottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä —\nhän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli\naivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He\nvakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin,\nja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi\nYuki viimein suostumuksensa.\n\nKun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä\netsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä\nYuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen\nrikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin\nluultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä\noli varsin toivottava.\n\nSiinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi\nkunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.\n\nTaro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen\nkalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä\nkouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa\nvapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta\ntoisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.\n\n\"Tämä on kauheata\", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti\nvieraalta ja kovasti ponnistetulta. \"Minun — minun tähteni on pikku\nsisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle\nmukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale — uhrautunut minun vuokseni,\nja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään\naavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi\n— voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä\ntäällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni\nharteille — pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä\nmaassa ei naisella ole mitään oikeuksia.\"\n\nSyvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista\nmielenpurkaustaan.\n\n\"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?\"\n\nTaro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä.\nÄidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan\npysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista\nYukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin\nkysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset\ntäyttivät hänen mielensä.\n\n\"Niin, missä on Yuki?\" kysyi hän kiihkeästi.\n\nYuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu\nodotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei\nenää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.\n\nTaron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen\nolisi jo pitänyt olla siellä! Oh — hän tiesi vallan hyvin, mitä oli\ntapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa\ntapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä\nhengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi\nhetkeäkään.\n\nHän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä\nsisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän\nnyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää\navuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen\nnojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa\ntunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi\nsuuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.\n\nKoko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä\nkuiskauksia ja nyyhkytyksiä — ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.\n\n\n\n\nXIV\n\nTaistelu yön hiljaisuudessa.\n\n\nPäivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja\naina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin\nväliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta\nsiitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.\n\nHiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen\nvapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin\nsivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät,\ntummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan\nhohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän — ensimäisen yön\ntuskan ja surun jälkeen — antanut enää murheelleen näkyväistä\nvaltaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa\nrakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui\nyötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä\njoskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui\npoikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään?\nKun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten\nhänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja\nhelpotusta.\n\nLiikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin\nsanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.\n\n\"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne\", pyysi Jack. \"Hänhän on rakas\nminullekin.\"\n\nMutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana\nsairasvuoteen ääressä.\n\nJack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä\nkadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle\nja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton,\nkuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja.\nMyöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut\nhänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota,\nmikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä\nkuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.\n\nVielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen\narvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi\nantaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki\noleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset\nja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään\nnuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen\nteehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti\nhänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen\nsaksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi\nmainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä\noleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja\nruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta\nväärä.\n\nVäsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin\nkotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että\nsairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan\nasettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän\noli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma\ntavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja\npeitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon\ntarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli\nlevottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan\nlevännyt?\n\nEi, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he\npelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän\nvarmaan sairastuisi.\n\nHitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa\nshojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.\n\nTaro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen\npeitteen alla.\n\n\"Teidän täytyy levähtää\", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka\noli polvistunut vuoteen viereen.\n\nTämä vain pudisti päätään.\n\n\"Minä pyydän, tehkää se\", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen\nymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän\ntarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.\n\n\"Tulkaa\", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen.\n\"Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää,\nmutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen\nherättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan.\"\n\nHän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei\nhän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa\nja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.\n\nHän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä\nsilmiään. \"Hän kyllä pian nukahtaa\", tuumi Jack itsekseen, istahti\nsitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen.\nNainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin,\nsinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa\nvasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan\nhän silloin tällöin huokasi raskaasti.\n\nJack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat\nsairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi\npois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja\nraskaammalta.\n\n\"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään\", ajatteli Jack ja\nkantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet\nsohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen,\nasetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut.\nSen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä\nmakaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi\npuristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat\nkauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että\nnukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman\nvirkistyksen.\n\nJa niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli\nnäkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä\nja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja\nrauhaa. Mutta voi — juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen —\nnäki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen\npuoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina\nhellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan,\nensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan\nponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti\nhänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin\nja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen\npuoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack\nBigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen,\niskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä\nniin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa\nsormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä\nhengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi\ntukehuttaa hänet!\n\nJack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja\nhän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi\nhelpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa,\nsyöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan.\nJack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina\ntuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja\nheittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat\nlattialle. Taro joutui hänen päälleen.\n\n\"Sainpa sinut käsiini — petturi — viettelijä —!\" huusi hän, tarttuen\nkäsillään Jackia kurkusta.\n\nHyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi.\nPian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän\nhavaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman\nhän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti.\nAinoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata\noli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli\nkovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja\npuserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki\nhänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili\nvoimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?\" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen\nkorvaansa. \"Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt\nolenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää\nvoi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan\nsilloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun\nystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt — nyt minä tapan sinut!\nNiin, minä tapan sinut näin — näin!\"\n\nJack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä\nmakaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein\nkadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän\nhuoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru.\nSen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.\n\nHerättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen\noli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen\nohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin\nnäköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun\ntämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja\nhyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä.\nHän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt\nsisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat\nyleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia\ntuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun\nherättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan\nsaada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja\ntehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa\nirroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä\njälleen.\n\nMadame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet\nhuoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin\nvuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin\npieni lapsi.\n\nJack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt\nhänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita\nvuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin\ntoisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin\npojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan\nlähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.\n\n\n\n\nXV\n\nLupaus.\n\n\nSyksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin\nväreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa,\nmitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä\njoulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. — Perheenemännät olivat\nvilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki\nnurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset\nvalmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa.\nKoko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan\nedellä.\n\nBurtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle\ntäydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea,\nmistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.\n\nKepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien\npalatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä\nliikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot\niltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti\nkuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot\nlauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.\n\nYön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili\nympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein — kohosipa heikko\nhymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta\nkuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat\nvanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron\nsyntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat\nnimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan\npohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.\n\nHuoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti\npolvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista\nsilmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen\nviereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä.\nLuultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa — sitä ainoata ja\ntotista!\n\n\"Burton\", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, \"sinulla on\nminulle jotain sanottavaa!\" — Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.\n\n\"Sisareni — \", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.\n\n\"Vaimoni —\" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla\nnäytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen\nkorvansa kohdalle.\n\n\"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle\non pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen\nlöytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo\nitselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan\nnimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt\nsinulle sekä sinun — ja minun —!\"\n\nTaron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin\nherkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa\nsitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti\nhyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti\nhäneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja\njäykkeni.\n\nMinne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän\nja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien _Meidon_ luokse, tai oliko se\njo isänsä _Jumalan_, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen\nedessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen\nkasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä\neteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut\nsokeaksi.\n\nHänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti\nTaron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla\nvainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä\nmuistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli\npukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa\ntavallisesti vain kuolleet verhotaan.\n\nEsi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut\nsuorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas\niäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen\nmuodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat\nmahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi,\nettä viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän\noli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt\nseisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen\nulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka\nolivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.\n\nMadame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän\nhiljaa kuiskatuksi:\n\n\"Anota? [Sinäkö?]\" Ja hän jatkoi vielä: \"Suvaitkaa vastata, tahdotteko\njotain?\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Jack. \"Rakas, rakas äiti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei\nollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui\njoka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti\nja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja\nsokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai\nteeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun\nhyväksi.\n\nMuutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita\nhenkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja\nnäyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa\näitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä,\njoka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.\n\nKaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista\nyläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään\nhämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei\nnimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen;\nhe luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa\nja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa\ntuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he\ntiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.\n\nKun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin\ntaholleen — kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet\ntavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva\nhiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein\nmieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta — mutta sekin\noli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja\nkuoleman hiljaista kuin haudassa.\n\nOmatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt\nnuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja\nepätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja\nlohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin\npieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet\ntukahuttivat hänenkin äänensä.\n\nHuonolla japaninkielellä — sitä oli Yuki hänelle opettanut — koetti\nhän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä\ntehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta\näidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin\nparhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen\nkertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi\nkunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin\nonnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?\n\nTämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan\nvoinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli\nollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet\nhänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki\nsellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla\nheille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin\npelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä\nepäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto.\nHeillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli\nnäytelty sen lukittujen porttien takana.\n\nJack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään\nhuolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi\npalvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti\ntalosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle\nkokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen\nliikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi\nhe kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen\nulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli\nnyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin\nsilmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja\nseurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa\nkääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin\nymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.\n\nAsemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa\nvastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja\nmerkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.\n\nVielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen.\nNyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja\njolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään\ntavaton tyhjyys — tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää\nkoskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi\nenää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi\nauringonjumalatartaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nLemmen pyhiinvaeltaja.\n\n\nJack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat\nhänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen\njoukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö,\nja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän\noli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö\nkadonnut.\n\nJack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen\nteehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli\nkaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä,\njotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan\nnoita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen\nvaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin\nkaivata lemmittyään.\n\nTokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan\ntakaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin\noleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla.\nSiinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein\nensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka\noli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan,\njolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon\nvieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti\npian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen\nkansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta\nvieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet\nhänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.\n\nHänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa\navioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet\ntuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän\nollessaan vielä aivan pieniä.\n\nEhkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne.\nSitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä.\nPoliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.\n\nMatkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa\nei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita\nAmerikassa on kaikilla rautateillä — väliin kurummoilla [kurumma\n= pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen\nkasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän\nharson peitossa — ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien\njalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä\nhänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle\naviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat\nhänessä liian surullisia muistoja.\n\nTeehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs\nvanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja\nrakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja\nystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja\nesitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki \"pienen, vaatimattoman\nteehuoneensa\" tarjoamat edut ja mukavuudet.\n\nJackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan\nkohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan\njoku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.\n\nMadame Pine-leaf — se oli teehuoneen omistajattaren nimi — osoitti\ntämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän\nteehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja\nlauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi\nvastaamaan:\n\n\"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä\nlaulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten — täytyyhän\njokaisen geishan omata ne taidot.\"\n\n\"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän\nei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän\non — hän on — puoljapanilainen.\"\n\n\"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha.\" Madame Pine-leafin\nsuupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin\nkokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse\ntarkastelemaan tyttöjä.\n\nJack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin,\nettä Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti\ntarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän\njoukostaan.\n\nMaksaessaan emännälle — joka oli huomannut vieraan suuren\nanteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen\nluotaan — todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.\n\nNainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän\ntuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman\nvalhetelleeksi.\n\nKun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan\ntyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli\njoku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt\njo matkustaa Osakaan.\n\nMadame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa\nolivat täysin vakuuttavat.\n\nKiitollisena puristi Jack hänen käsiään.\n\nOsaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen\njoutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen\nosotteensa?\n\nMadame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä\nmuistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen\njälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat\njohtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat\nja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden\ntummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan\npäässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa\npääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen\nnäyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta\npäivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin\nmeluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin,\nikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.\n\nJack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä\nYukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin\nnöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen\npalveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne\nsitten? Kiotoon.\n\nKiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä\nteehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön\nsiellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle.\nHän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.\n\nLopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli\nsurullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin\nesiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack\nkiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet\ntavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja\nvakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota\nvieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä\nhänet vaati isäntä pienen korvauksen — vaan jos ulkomaalainen veisi\ngeishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.\n\nJack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä\nsäteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin\nJack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.\n\nMatolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä\nkohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt\nhänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää\nodotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään.\nHän näki vieraat kasvot.\n\nNäiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt\nyhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään\nsuonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran\nkeskuspoliisiasemalle.\n\nSiellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin.\nNuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja\nheidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi\nmoni Japanin kirjailija kadehtinut.\n\nYukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä\nJapanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat\nTyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden\nolinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut\nkuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti\nvastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän\npiirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka\nhän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei\ntietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä,\nvaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.\n\nTämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin\nkun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja\nmiten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt\nsuoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.\n\nPieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä\nolevaa suurta palkkiotaan.\n\n\"Nuo ulkomaalaiset saatanat ovat sentään tavattoman yksinkertaisia!\"\n\nTäydellisesti samaa mieltä oli hänen apulaisensakin, joka virkkoi:\n\n\"He ovat valmiita uskomaan ensimäiseen parhaaseen valheeseen.\"\n\nPäällikkö rypisti silmäkulmiaan. \"Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin\npaikka, missä kadonnut voi olla\", sanoi hän terävästi.\n\nSensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen\nravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren\nrannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle\nkuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla\nkasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia — ja siellä\nhän myös näki tuon puhutun \"Hadakajiman\" eli \"Alastoman saaren\". Hän\nmuisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja — salaperäisiä ja\nhaaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä — joita\nYuki oli sieltä kertonut.\n\nEntä miten ihanat olivatkaan lahtea ympäröivät maisemat!\n\nRinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa\nasussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat\njalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun\ntaas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.\n\nJackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli\npaennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä,\nmissä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma\nsiitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri\nlohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.\n\nMatsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt,\nsillä — hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat,\njoiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin\npilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla\npelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista\njaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja\nkaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.\n\nPienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja\nJack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla\nYukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä\njuttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman\nrannoilla — monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi\nolivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta\netsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat\nsitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.\n\nHe eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi\nkohdannut sama kohtalo!\n\nNuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet,\njoiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia\nhetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan\nmitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen\njonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi\nsellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet\nja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.\n\nSyvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko\nhänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan.\nTapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa\nhänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten\nunelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle\nsiksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.\n\n\n\n\nXVII\n\nYukin retket.\n\n\nJos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan,\nolisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään\nhänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä\npois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan\njoka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli\nluullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja\nnyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän\nkaupunkiin.\n\nHän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän\nvain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja\nvalittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka\nhän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana\ntarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut\nnimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.\n\nPitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja\ntapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui\nolemaan kotona. Hän oli — kertoi puhelias palvelija — juuri palannut\npitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä\nkotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija\nluuli, että hänen herransa jo makasi.\n\nYuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi.\nPian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta\nnähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.\n\n\"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi\nja lauloi?\" huudahti hän. \"Käykää sisään, käykää sisään!\"\n\nHän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä\nmielellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla\nsynnyinmaansa Japanin.\n\nKun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi\npitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan\nja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan\nrannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen\njälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja\npuristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.\n\nSilloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.\n\n\"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?\" lausuttiin hänelle\nkirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.\n\nYuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan\nja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin\nvilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka\nselvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.\n\n\"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti!\nJimmy, tulehan tänne!\" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa\nsaapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.\n\n\"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista\nayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä\nkutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen.\"\n\nHe riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään\npieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän\noli suljettu kuolemaansa saakka.\n\nSiinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren\naaltojen voimakasta hyökynää.\n\nAyah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen\noperettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut\nlevolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen\nvilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin\nja tuijottavan hytin kattoon.\n\n\"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva\", virkkoi hän\nYukille. \"Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen\nnähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?\"\n\nYuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet\nsilmänsä.\n\n\"Ettehän te ole kovasti sairas\", puheli amerikatar. \"Ajattelin, että\nvoisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni\non koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei\nole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan\ntoisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille\nsuoraan — mitä?\"\n\n\"Minä tahtoo kiittää teitä\", lausui Yuki hiljaa, \"mutta minä on liian\nväsynyt voidakseni olla kohtelias.\"\n\n\"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni\", sanoi toinen. Ja\nsuudeltuaan Yukia hän lähti.\n\nHänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen\nalkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista\nhytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa\nkuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat\nharvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta.\nHänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon\npieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin\nkovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.\n\nHän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä,\nhennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin,\nja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden\ntunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se\njoka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan,\ntäytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan\nennen ollut tuntenut.\n\nSen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime\npäivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä\npois kauas, kauas... Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi\nottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta.\nHän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa\nsieltä tuskalliset ajatukset.\n\nUtukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen\nlyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen\nja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan\njohdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi —\navioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen\nkaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin.\nHän ikävöi miestään — ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään...\n\nVasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa\nluvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat\nhuvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.\n\nHermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää\nvankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan\nhän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin\nylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä\nFujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien\nreunoja tavottelevan huipun.\n\nVaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain\nrajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet\nlakkapäisinä tyrskyivät korkealle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä.\nYuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä\nlopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen\nherra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä,\nmiekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi\nAmerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt\nhyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.\n\nTeatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla\nYukin sielunelämää — sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja\nsuruttomimmillakin maailmanihmisillä — ja se seikka sai hänet entistä\nenemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.\n\nHän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä\nkaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita\nhänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin\nhän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui\nvasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan,\ntuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin\ntaivaan tähdet.\n\nHeidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli\nlaskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi\nja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten\nheikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat\nlähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan\nviimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi\nsitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin \"vain\npikku, pikku ajaksi\".\n\nHaaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä\nkatkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia\nkyynelet.\n\n\"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan\", virkkoi hän ja kuivasi\nsilmiään. \"Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne\npäivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä,\nettä te kunnollisesti tulette perille.\"\n\n\"Mutta —\" lausui Yuki epäilevästi.\n\n\"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta\n— minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte\nnähdä!\"\n\n\n\n\nXVIII\n\nKun kirsikkapuut kukkivat.\n\n\nKesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin.\nNiityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja\nvalkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki\nmaan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät\njumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta.\nKun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein,\nnuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille\nentistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat\nlinnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on\nkukkeimmillaan.\n\nOli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten\nmenivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne\nkeskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta\njuuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit\nvarmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa\namerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä\nennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka\noli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat\nhänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.\n\nNyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko,\nettä Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin\nsaanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut\nerään teatteriseurueen mukana Amerikaan — ja vielä päälle päätteeksi\njuuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan\nYukia.\n\nPäivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi\nja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne\ntänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen\npieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.\n\nKuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret,\nlaaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia\nkantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:\n\n\"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla\ntavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta.\"\n\nKaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin\näidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan.\nHänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen,\njoka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa.\nKulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.\n\nVai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata\ntakaisin kaupunkiin?\n\n\"Varrotkaa hetkinen\", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään\npuutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin — tietä,\njonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset\nlatvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle\nsaakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi\nsilmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli\nkuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt\nhänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään.\nMutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja\nhän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen\nruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.\n\nHän uskalsi tuskin hengittää, — niin valtavan vaikutuksen teki häneen\nheidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten\nsiten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon\nauteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.\n\nSiinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet —\nkuiskeet kaikesta menneestä — ja vanhoista, salaperäisistä saduista,\njoita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan\nhenkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei\nkoskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli\nolemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto\nja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen\nleiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla\nmaan päällä — sillä, jota hän rakasti.\n\nHän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa\npieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne\nolivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut\nne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt\nhäntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän\nei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi\npikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi\nJack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan\nnenäliinaansa.\n\n\"Tämä paikka on lumottu!\" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut\nomaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.\n\n\"Minä luulen tulevani hulluksi\", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja\nkaiku vastasi: \"Hulluksi, hulluksi, hulluksi!\"\n\nSitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti\nja liikkumatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset\nkumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti.\nMitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne\nhänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut\nyhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan\nvaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät\nniiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin\nniin lakkaamatta? Ja kuule, — hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget\nyhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista,\nsurumielistä, liikuttavaa säveltä.\n\nKoko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän\nsyöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla\nsanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut\nrakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin\nhän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan\nhuoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle — hän ei voinut astua sisään.\n\nSillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei\nhän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään _hänet_ — sellaisena kuin\nhän ennen oli ollut elävänä — hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset\nsilmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä\nja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa\nviimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli\nkuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi\nja huomasi ovella seisovan miehen.\n\nHän ei ollut sellainen nainen, jolla oli tapana kirkaista tai pyörtyä,\n— mutta hänen kasvonsa tulivat nyt kuolon kalpeiksi ja hän seisoi\nsiinä kuten kivettyneenä. Vähitellen kohotti hän katseensa ja jäi\ntuijottamaan tulijaa silmiin.\n\nHetken aikaa he tarkastelivat toisiaan silmää räpäyttämättä ja\nmolemmista tuntui, ikäänkuin heidän sydämensä tykintä olisi kokonaan\ntauonnut. Mutta äkkiä teki mies kiihkoisan liikkeen, aikoen lähestyä\nhäntä ja samassa putosivat kukat Yukin kädestä. Siinä silmänräpäyksessä\noli Jack sulkenut hänet syliinsä, ja kun hän vähän ajan perästä päästi\nhänet, tapahtui se vain siksi, että hän sai juoda hänen silmiensä\nsineä, ja sitten hän taas puristi hänet entistä lujemmin rintaansa\nvasten, ikäänkuin peläten hänen katoavan. Jack saattoi vain kuiskata\nhänen nimeään:\n\n\"Yuki! Yuki! Minun vaimoni, vaimoni!\"\n\nKumpikaan heistä ei selitellyt mitään. Heillä olisi siihen kyllä aikaa\nvastaisuudessa. Nyt nauttivat he vain siitä onnesta, että olivat\nlöytäneet toinen toisensa.\n\nJoku saapui sisään kiireisin ja kuuluvin askelin. Se oli tuo\namerikalainen nainen. Hän katsoi heitä suurin ja kummeksuvin silmin.\n\n\"No, tämäpä nyt vasta — —!\" virkkoi hän ihmetellen ja kääntyi samassa\npois ääneensä itkien.\n\n\"Sellaista rakkautta! Ja niin kaunis ja uhkea mies! Niin, nyt minä olen\nkadottanut pikku tyttöni ainiaaksi. Ne miehet, ne miehet! Ne sitten\naikaansaavat tässä maailmassa jos jotakin!\"\n\nHän riensi Jackin jiurikishalle ja käski heti viedä itsensä Tokioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa olivat rakastavaiset lähteneet alas puutarhaan ja\nistuutuneet ruohopenkerelle. Jack piti Yukin molempia käsiä omissaan\neikä voinut irroittaa katsettaan hänen ihanista kasvoistaan. Hänen\nsilmänsä ja huulensa hurmasivat häntä.\n\nPunaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän\nympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta\ntuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä\nhuiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili\nja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.\n\n\"Minä rakastan sinua koko sielustani!\" huudahti Jack niin hellästi ja\nhartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku.\n\"Naura nyt minulle vähän.\"\n\n\"Voi, milord\", sammalsi Yuki, \"minä ei enää koskaan naura teille. Minä\nvoi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän.\"\n\nVetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi\nJack:\n\n\"Nyt sinun täytyy tulla minun mukanani minun kotiini.\"\n\n\"Minä tahtoo seurata teitä maailman loppuun saakka ja vielä kauemma!\"\n\n\"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme\nkatkenneet langat.\"\n\n\"Ne ei koskaan katkea enää!\" huudahti Yuki.\n\n\"Ennenkuin kuolema meidät erottaa\", lisäsi Jack.\n\n\"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme\nyhdistetyt — ikuisesti.\"\n\n\"Niin, ikuisesti\", toisti Jack, ja temppelin kellojen kumahdellessa\nvastasi kaiku:\n\n\"Ikuisesti, ikuisesti!\"\n\n\n\n"]