[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpOno7Tt9q1-WrH0ZGEZL3_tv9-UZDVP5jPCFlBXE_NA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3328,"Kalle Sarkkisen nuoruuden muistelmia","Berg, Carl Oscar",1839,1903,"3328-berg-carl-oscar-kalle-sarkkisen-nuoruuden-muistelmia","3328__Berg_Carl_Oscar__Kalle_Sarkkisen_nuoruuden_muistelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1889,1890,23498,146911,false,75065,[23],"Children's stories, Swedish -- Translations into Finnish",[25],"Biographies","\"Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia\" by C. O. Berg is a collection of childhood memoirs written in the late 19th century. The book recounts the early life experiences of the main character, Kalle Sarkkinen, focusing on his family dynamics, childhood adventures, and the trials and joys of growing up. It paints a nostalgic picture of rural life and childhood innocence.  The opening of the memoir introduces Kalle's family, including his strict but caring father, a bailiff and farmer, and his loving mother, described as the \"best mother in the world.\" Kalle and his siblings engage in playful antics while struggling with sibling rivalries and the challenge of obeying their mother. The narrative sets the tone with humorous anecdotes, such as the chaos that ensues during a family gathering when a coffee cup breaks, leading to personal reflections on guilt and reconciliation. As Kalle navigates the complexities of childhood, the reader is immersed in a vivid depiction of his home life, familial relationships, and early lessons learned. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Reijonen, Juho Heikki",240,"Nimismiehen pojan lapsuudenmuistoihin perustuva teos kuvaa elämää ja kasvatusta 1800-luvun puolivälissä. Kertomukset sisältävät arkisia sattumuksia, koulunkäyntiä ja luonnonilmiöitä, joihin liittyy usein moraalinen tai uskonnollinen opetus.","C. O. Bergin 'Kalle Sarkkisen nuoruuden muistelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3328. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA\n\nKirj.\n\nC. O. Berg\n\n\nSuomentanut Juho Reijonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja\n      särkynyt kahvikuppi.\n  II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna\n      ja hupainen uni.\n III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin\n      leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii\n      neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.\n  IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava.\n      Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.\n   V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.\n VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden,\n      toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me\n      rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan\n      kanuunan kuulan — lumesta.\n VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen\n      kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta,\n      ynnä Waterloo'n tappelusta.\nVIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.\n      Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.\n  IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun\n      lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.\n   X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean\n      suulleni niiltä.\n  XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin\n      poika Kruuse.\n XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle.\n      Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus\n      viheriäisellä nurmikolla.\nXIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nVanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt\nkahvikuppi.\n\n\nIsäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa\nkutsui häntä yleiseen \"vallesmanniksi\". Hän oli vakava ja tuima mies\ntavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen\npiirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni:\nmeidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.\n\nIsälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät\nheidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas\n\"paras äiti maailmassa\", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli\nperin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän\nihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.\n\nMeitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi\njärjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin,\nmutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden.\nSentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja\nleikkimistä sitä riitti päästään.\n\nLuonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut\naivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo\ntavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli\nuseimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani.\nKuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin,\nvaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan\nhyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut\nkaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan,\nalkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset\nrupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu\npienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää\ntyönsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle\ntolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa\nkaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.\n\nKun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin\nrauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan\nollut tehoton.\n\n\"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne.\"\n\n\"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja\nsiivoja\", huusimme me joukolla.\n\nAsian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa\ntelmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.\n\n\"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?\" tiedusti hän.\n\nHeti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti,\nkuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin\ntavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta\nennustavalla tavalla.\n\n\"Nyt on parasta olla hiljaa\", kuiskutti Lotta.\n\n\"Niin nyt on palatta olla iljaa\", sopersi pikku Joonas perästä, ja\nhiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.\n\nJoskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli\nsisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja\nmeluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä\noli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia\nympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:\n\n    Sisällä näiden seinien,\n    On tukala minulla olla,\n    Mut keskellä syksyisten metsien,\n    Tai ulkona vainiolla —\n    Siellä rintani vapaasti henkii,\n    Sinne mieleni hartaasti pyrkii.\n\nMe kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me\nlaulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa,\nkuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa\nkeskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.\n\nMaatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri\ntalo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä\nvuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin\ntuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan.\nAsuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli\nkokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen\nalla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine\nkäytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä\nja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa,\nettä me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta\njos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä\nilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani\nkertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla\nasti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla,\non selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista\njohtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten\npitelin hameesta kiinni.\n\nSekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas\nMaija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana\nkertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan\nollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme.\nMutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani\noli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä\nhänelle: \"Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta,\"\nMaija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista\nsanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja\nturvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille.\nIlma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi\nsäkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi\noven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen\nlähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa\nollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi\ntaas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja\ntotella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme\nmukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: \"olemmeko nyt,\nMaija-Stiina, olleet oikein kilttejä?\"\n\n\"No, kylläpä jokseenkin\", sanoi Maija-Stiina.\n\n\"Mutta luuletko sinä meidän olleen _niin_ kilttejä, että äiti kotiin\ntultuansa antaa meille markkinalahjan?\"\n\n\"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja\",\nvakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme\nvuoteillemme.\n\nOi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan\nole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana\naamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä\nuljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä\nerittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat\njalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu\nruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista\njouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin\nminä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli\nsiis minulla oma hevonen!\n\nLotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria\npieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki\nolivat valkoisesta posliinista.\n\nElsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin\nminun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen.\nSen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta.\nOi, miten rakas se nukke Elsalle oli!\n\nHirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja\ntoitotti koko pitkän pituisen päivän.\n\nSe' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin.\nPienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu,\nkermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka\nolimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla\noli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle,\nja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.\n\nLuonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin\nuljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan\npanin sen \"talliin\". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani,\nniinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään\nisäni luona.\n\nMeidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli\noivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla\nolevinaan vieraana. Mutta:\n\n    \"Itku pitkästä ilosta,\n    parku paljon naurannasta!\"\n\nIloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi\nsatuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa\nhuutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi\nvatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä\ntunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan,\nmiten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.\n\nMinun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa\nhäpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä,\nvaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.\n\nÄiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä\nen millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä\nkärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin\nsekä Lotalle että Joonaalle.\n\nSekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin.\nMe odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän\nluoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa\nsitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen\nmurheellisen näköinen sanoessaan: \"hyvää yötä poika parkani.\"\n\n\"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?\" kysäsin minä, nousten puoliksi\nylös vuoteellani.\n\n\"Ei poikaseni\", vastasi äiti surumielin. \"Se ei voi Jumalaltakaan\nrukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä\npyytää sitä ihmisiltä anteeksi.\"\n\nSen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen\nsuruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen\nvuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:\n\n    \"Autuas ken sydämensä\n    Antaa Herran kätehen,\n    Suostuin Hänen mielehensä\" —\n\nEi, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin\nitseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla,\nvaralta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi,\nmiten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein\njotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:\n\n\"Lotta, valvotko sinä, Lotta?\"\n\n\"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?\"\n\n\"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun\nkahvikuppisi särkyminen.\"\n\n\"Olipa kyllä; sinun syysi se oli\", vastasi Lotta.,\n\n\"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta\nannathan, sano?\"\n\n\"Annan, annan varmaan\", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin\nkevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:\n\n\"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme.\"\n\nSeuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,\n\n\"Mitä sinä tahdot poikaseni?\" tiedusti hän.\n\n\"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin.\"\n\nHän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti\nkierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:\n\n\"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi.\"\n\n\"Se oli oikein poikaseni\", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja\nsitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän\nja siunauksen, että: \"Herra joka lapsiasi.\"\n\nSitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: \"Jumala\nsiunatkoon pientä poikaani\", nukuin minä rauhallisesti kaikista,\nhuolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut\nminulle ilkeyteni anteeksi.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nEnomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja\nhupainen uni.\n\n\nSen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja\nsiinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä\nkarviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan\nympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu\npensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin\npian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli\nsuuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta,\nmutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä\nkielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne\nainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.\n\nMeillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja\nteki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia\naarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat\nkypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina\njulkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä\nenoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen\nnoita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä\nhyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita.\nTosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä,\nuskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka\nolikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan\npois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin\nhyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä\nliian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian\nkeksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä\nsentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla\nhän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka\nmitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen.\n— Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat\nmenneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli\näänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut,\nsilloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta.\nOmenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja\nhiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.\n\nKoska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän\nistui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli\nsalvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä\nvarsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri\nkuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti\nympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja\npudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan\nesiin.\n\n\"Lassi, näetkö sinä mitään?\" kuiskasi hän sydän kurkussa.\n\n\"En, näetkös sinä Janne?\" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä\ntarkistellen pimeyteen.\n\nNiin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.\n\n\"Kummitus\", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' \"Voi, katsos! Se suurenee\nsuurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!\"\n\nEno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan\npoikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan\npituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat\nalleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat\nmaantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä\nvilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.\n\nSen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa\nrauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa\nkummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se\nulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri\nsaattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä\nja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon\nja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu:\n\"jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt\nkuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä\nisän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan\nkirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota\nkirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin\njoutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta,\npiparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme;\nmutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme\nkirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla\nkoreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen\näänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:\n\n    \"Kas kirkas nyt kointähtönen.\n    Jo koittaapi —.\"\n\nSalaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt\nmitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet\nkaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran\nelämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat\nsiksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat\nylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja\nse seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön\ntavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin\nsaappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka\nsaattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi\naavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen,\nsillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka\nvoi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita,\njoiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika\nmies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena\nolemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: \"kun minä olin pienenä\nja kävin kengissä.\"\n\nKoko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni\nja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat\nniin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi.\nSilloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita\nja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni\ntunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani\nja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani\nisän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä\nlastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme\nheti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi.\nMinä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna\nkiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin\nsormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä\nvetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole\nvoinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta,\noli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä.\nNiin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin,\npanin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin\nBlomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.\n\nTuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin\netehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä\nniin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä\nsaappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni,\nsillä hän lausui hymyillen:\n\n\"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi\nja saaneen saappaat jalkoihisi.\"\n\n\"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist\", vastasin\nminä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: \"näkeehän\nBlomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.\n\n\"Kyllä, kyllä siltä näyttää\", nauroi Blomqvist.\n\nIsä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta\näidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi\npistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin\nhänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon\nsiksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille\nkirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.\n\nKun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen\nrinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti,\nniinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon\nkivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti\njo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko\nseurakunnalle, että olin aika mies.\n\nPian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut\nkoskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa\ntinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät.\nKaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin\npitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono\nkynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat\nurkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen\njouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille\nsijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin\nolisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti\nalttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui\nmaahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta\nsametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin\nkoreaa en ollut milloinkaan nähnyt.\n\nAlttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin\nja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein\nkoko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan\nperästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen.\nSilloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä\nunisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat,\nmenivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen\npuettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta\nnyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa.\nMessukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella\nristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä\nja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818\nommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta\nkatsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni,\npääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.\n\nKaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä\nmentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin\ntietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden\noksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan\nole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi\nettä viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä\nison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale\njoulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.\n\nBlomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli\nvaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta\nkuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini\nja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein\ntarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä\nihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja\nminä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen\nvaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin.\nLopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä\nitse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä\nhuristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja\njokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky.\nMinä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä\nniskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten\nkenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin\nkorkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä\nsilloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut\nnukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En\nminä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta\nnäet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani.\nKumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua\nhirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja\noli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä\nhavahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan\nvieressä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nMinä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin\nleikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii\nneljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.\n\n\nNiinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä\nja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja\nhuvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini,\njoka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että\ntalveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä\nkahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet\ntavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme\njoka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta,\njonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka\nei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta\nmatkoihini heidän tyköänsä. \"Niin, niin, saattepahan nähdä, miten\nhupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette\nikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä.\" Lotta se aina\nsilloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin\ntaisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: \"minä en suinkaan\nitke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin\nilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha.\"\n\nTuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi\nystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli\nkäsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan\npiti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista\nkuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä\npois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui\nraskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja\nsisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä\nvesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin\nmies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan\npäällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja\nsuuteli, huudahdin minä: \"minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti.\"\n\nSiitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist\najoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua\nesiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt\nheikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani\nrekeen, huusin hyvin tuikeasti: \"Hyvästi nyt te kaikki!\"\n\nIsä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa\nkääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini\nympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. \"Jumala siunatkoon sinua\npoikaseni\", sanoi hän. \"Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen\nisoäidille ja tädille?\"\n\n\"Ihan varmaan\", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko\nlähti juoksuun.\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät\nsisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja\nhuiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.\n\nPäivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti\ntaivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen.\nRusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa\nennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan\noli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina\nnäyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla\npuolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten\nminä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme,\nkohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin.\nSiinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.\n\nMutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen\nlävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla\nmaassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin\nvalkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä\nhopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien\nlomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä\nvarmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä\nmelkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.\n\nIsä kysyi minulta vähän väliin: \"paleleeko sinua poikani?\" mutta minä\nvastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme\nolimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät\nsuinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja\naukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus,\njonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa,\ntulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän\nsyödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti\najaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.\n\nTalvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi\njärviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman\nvuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt.\nSe särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme\nsuoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä\ntartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi\nniin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta\nnäytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka\nsilloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani\nisän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.\n\n\"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole\nmitään vaaraa\", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista.\nRusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut\npolvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.\n\nPitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle\nmökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä\nmökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan\ntakkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut\nnäky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi.\nPäivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.\n\nIsoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki\ntätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun\nmyöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni\nverrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. \"Voi isoäiti,\nen minä tahdo asua näin pienessä pirtissä\", puhkesin minä lausumaan\nlapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. \"Meillä on paljoa isommat huoneet\nkotona.\"\n\nIsoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine\nkammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.\n\n\"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla\", sanoi täti vähän\nhalveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä\nsiltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi\nkookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.\n\nSillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla\nminä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja\nsillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt\nisälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut\nisälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut\ntyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.\n\nIsoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut\nkäsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan\naikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne\nja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen\ntyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri,\nja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.\n\nIsoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen\nmurteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.\n\nIsä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan\nhyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani\nylpeydestä: \"hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine\nrikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on\nylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa.\"\n\nSisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta\nja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista\nruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin,\nmutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat\nvarjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle\novesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia,\noli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen\nsaarnakirjaa, Arndtin \"totista kristillisyyttä\" ja muutamia vanhoja\nruotsalaisia hartauskirjoja.\n\nMerkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti\nVapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin\nvähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut\nmuistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli\nneljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.\n\nKristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni.\nVapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan\nja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien\nsadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin\nikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään\nkammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.\n\nOlipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni\npuoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen\nNautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia\nratsastaen hirveällä jalopeuralla.\n\nEräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa\nHelsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain\nkuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita\ntuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä\noleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla.\nLoistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut\nkaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin\nmökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.\n\nSeuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni\nisoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte\npiti työn alkaa.\n\nTuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja\nulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli\nlähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka\nreunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta.\nJa entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli\nsiellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta,\njotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha\nkuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä,\nsotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta\nnaavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.\n\nEhkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt\nja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään\npainuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua\npääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua\nlukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.\n\nMinä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja\ntavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein\nmestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia,\njoiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu,\nlammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa,\nkärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää\nj.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa\nmerkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli\niso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt\nraha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava\nvitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.\n\nJoka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja\nhyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli\nneljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän\nrahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita\npoikia.\n\nToisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä\nlankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat\nsormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo\nluottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin,\nkuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat\nviserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus\nkärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt\nisoäitiä siitäkin opetuksesta.\n\nMutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan\ntoista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.\n\nMiksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä\njoidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari\ntuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti\nisoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti,\nmutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla\nolevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta\nlausumaan: \"koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!\"\n\n\"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja\nrankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut\npoissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala\nauttakoon sinua poikkeparka!\"\n\nMinä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni,\nmutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua.\nAlakuloisuutta kesti koko illan.\n\nHuomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan\nsen sijaan iso vitsa!\n\nSilloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen\nkaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin\nhäneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin\nhelposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.\n\nSunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei\nollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian\npitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän \"kirkkomme\" oli naapurissa,\ntervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille\neukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä\njuuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä\nymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä\nistuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun\nlukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen\nsaarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa\nsielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari\ntuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle\nverelleni käydä pitkäksi.\n\nKesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli\nminulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin\netsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta\ntuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata,\nlehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset\nlampaina.\n\nIsoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä\ntuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi\nakkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.\n\nEräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua\ntervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi\nmiten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin\nlukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi\nsiitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen —\njoka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja\nkiljahtelin ilosta.\n\nOn omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä\nkuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle.\nLapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden\nomistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla\nvoitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.\n\nIltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita\nsiinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli\nkorkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen\npalava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista\nja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä\nvielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri\nkyläkunnissa.\n\nKaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet \"vuorelle\". Me juoksimme\nja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona\nhämäränä iltana.\n\nNyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin\nluona, ennenkuin minut katsottiin \"täysin oppineeksi\" jalossa sisäluvun\ntaidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo\npäässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: \"Tohtori Martti Lutheruksen vähän\nKatekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta\ntoimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa.\" Oli sillä\nkirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa\nollut.\n\nSiihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin,\nerään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä\nminä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä\nsyytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta\nseitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani,\njoka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta\nsitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä\nniin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa.\nSen nimi oli \"Hiilenpolttaja poikineen\" ja siinä oli väritettyjä\nkuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua\nelävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat\nkuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän\nköyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä\nhiilimiilu oli.\n\nSe oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin\nnähnyt, ja oli minusta se Miina \"hirveän\" alttiiksi antava ja hyvä, kun\nlainasi minulle kirjansa.\n\nElokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa\nsaada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti\nja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan\nmukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden,\nolen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt\nja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo\nedeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin\nnaapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat\nleikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi\nilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion\nrumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.\n\n\nOli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä\nkärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti\nRiikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa\nja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että\nminäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi,\nmutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja\nsen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja\nläimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt\nkauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden\nlatvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita\naamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat\nympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään\niloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten\noksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä\npölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi,\nne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen\npois tungettelevia paarmoja.\n\nTultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni\nkatselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää,\njoiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen\nympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset\nruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat\nlirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu\nkirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti\ntaivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja\nlinnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin\nkätöseni ristiin ja rukoilin:\n\n    Mä silmän' luon ylös taivaasen\n    Ja käten' yhtehen liitän,\n    Sua Herra, ystävä lapsien,\n    Mä sydämestäni kiitän.\n\nKyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä \"Isä meidän\" että \"Herran\nsiunauksen\" ja \"Valvo Herra\", mutta minusta sopi parhaite tähän\ntilaisuuten: \"Mä silmän' luon\". Alotin minä: \"Valvo Herraakin\", mutta\nsiinä samassa huudahti isä: \"ptruu\" ja hevoset seisahtivat. — \"Minusta\nnäyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen\", sanoi hän,\njätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin.\nSiellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli\nhäntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli\nnuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen\nvieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli\nensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua\noikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.\n\n\"Jumala armahtakoon site raukkaa\", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin\nme taas kotia kohden.\n\nPuolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat\nulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan\najaessamme. — \"Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten\nisoksi sinä olet kasvanut\", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni.\nÄiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä\nlikistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: \"äitikulta, nyt\nminä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön.\"\n\n\"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies\",\nsanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte\ntulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän\nkaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa\nvastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.\n\nMinulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin\ntärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään,\njoka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta\npaistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!\n\nTäti Taava, äitini sisar, puhui jotakin \"odottamista seikoista\",\nmutta äiti vastasi: \"päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt.\" —\nOdottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää\nnoiden sanojen merkitystä.\n\n\"Äiti, mitä on odottamaton seikka?\" kysäsin minä syödä mutuuttaen\nvoileipääni.\n\n\"Poikaseni, kohta sen saat nähdä\", vastasi äiti ystävällisesti\nhymyillen.\n\n\"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si...\" huusi Lotta suu\ntäynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: \"Lottahan on luvannut olla\nvaiti.\"\n\n\"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti\", valitti Lotta,\njoka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.\n\n\"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole\nmikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä\nleikkiä\", sanoin minä jotensakin päättävästi.\n\n\"En varmaankaan sitä,\" sanoi Lotta, \"en minä sireenipukkia ajatellut.\nSe on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan,\nsillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta\nmeillä on sis...\"\n\n\"Eeei,\" sanoi Joonas, \"minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm\n— hm.\"\n\n\"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas\", pyysi täti Taava. Kaikki he\nnäyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään\nrupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.\n\nPäivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa\nkuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen\nlapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla\nolevinaan puuhevonen.\n\n\"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme\", huudahti Lotta ihastuksissaan\nkäsiänsä taputtaen. \"Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä.\nEikös niin sinustakin Kalle?\"\n\nEi, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä\näänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että\npyysin täti Taavalta saada mennä ulos.\n\n\"Hyi miten tuhma sinä olet\", puhui Lotta ja meni kehdon viereen\nhyväilemään pienokaista. \"Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?\"\n\n\"Minä tahdon ulos\", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi\njaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.\n\n\"No, mutta entäs puuhevonen sitte?\" kysyi täti Taava. \"Etkö sinä pidä\nedes siitäkään?\"\n\n\"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?\" kysyin minä vuorostani\nja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.\n\n\"Ei\", vastasi täti Taava, \"sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot.\nBlomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma\nsiitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään.\"\n\nKyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut\njäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.\n\n\"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?\" kysyi äitikin.\n\n\"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen\nnähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa\npuhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton,\nkuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä.\"\n\nLotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy,\nkun en pitänyt pienestä sisaresta.\n\nIltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä\nja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. \"Ukkosta oli\nilmassa\" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin\nivallisesti.\n\n\"Mille sinä niin virnailet, Lotta?\" kysyin minä loukattuna.\n\n\"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet\njo olevasi hyväkin.\"\n\n\"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään\", kysyin minä\nnärkästyksen punan poskilleni noustessa?.\n\n\"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei\nmikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle.\"\n\n\"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan,\nmitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale.\"\n\n\"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen\", sanoi Lotta ja nauraa kikatti\naivan hillimättömästi.\n\nHän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt\npikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni\nkorkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin\nkenkäni läntälleen.\n\n\"Sinä olet ilkeä, Lotta\", huusin minä, nilistin kengät jalastani,\npistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen.\nEtehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka\noli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin\nerään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja,\nkurjuutta.\n\nHetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut\nlastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.\n\nHän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta\ntuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin\nuuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja\nvallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti\nKustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi\nmuutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani\nolisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.\n\nSe vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan\npois.\n\nMinä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että\nneljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille\neli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin\nmerkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa —\nmiten se oli mahdollista?\n\nHänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut\nolkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa\nvinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka\noikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui\npitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan\nolevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores\ntavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä\npamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin\nhän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja\nminun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.\n\nKun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli\nvastaus aina valmis: \"minusta tulee rumpari.\"\n\nRumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla\npiti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä\nmietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle\nrumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin\nTuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän\nsanoi sen olevan kruunun omaisuutta.\n\nLotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä\nullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia\nkapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.\n\n\"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle\", huudahti Lotta ottaessaan\nhyllyltä alas isän hattukotelon.\n\n\"Oivallisen, ihan mainion!\"\n\nMinä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty\npahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno\nSamuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden\nisän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin\nhattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta\nja ihastuksesta.\n\nMinä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin\npäivän päästään.\n\nVoi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo\nhento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan\nosasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.\n\nMitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli\nhelppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli\nmeillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä\nrunsaammin nuhteita.\n\nHaluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin\nnäet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin\nhattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai\npohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä\npidin talossa.\n\n\"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!\" kuulin isoäidin\nvaroittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin\nkuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat\nyhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan\nmarssia.\n\nEttä en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että\nsaisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen\nkatekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä\njoululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli\nmilloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin\nvieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden!\nNyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä\nvärillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja\nteki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut\nsokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon\nkaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.\n\nSisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin\nja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo\nmiehuuteni koetuksille.\n\nMinun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja\nolisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi\nhirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.\n\n\"Eikö mitä\", sanoi täti Kustaava, \"ei se kovinkaan koske, mutta mitä\nse tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin\nKalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta\nei itse työssä?\"\n\nSepäs oli oikein herjaavainen kysymys.\n\n\"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen\", vastasin minä. \"Varmaan minä\njo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset,\njotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on\njotakin toista — tietäähän täti sen!\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän\", lausui täti, \"minä ymmärrän, että siihen ei\ntarvita mitään uljuutta.\"\n\nTäti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta\npilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui\nrohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.\n\nViimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään\npois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.\n\n\"Kuinka se käy laatuun?\" kysyin minä uteliaasti.\n\nNiin — se oli täti Kustaavan salaisuus. \"Tahdotko sinä ryhtyä\nkoettamaan sitä keinoa?\" kysäsi hän.\n\nKyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään\nkoskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän\nsanoi: \"jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan\nja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki\nhampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan.\"\n\nMinä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani,\nmutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.\n\n\"Ei se lähdekään, täti\", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua\nminusta pitkälliseltä.\n\n\"Eikö se lähde\", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun\nmerkillistä hammastani.\n\nHän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: \"kyllä se lähtee\", ja niin\nsanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan\nkekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin,\nkeikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja\nminulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.\n\nHampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin\nkerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nEnsimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.\n\n\nSittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu,\noppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet,\npiti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua.\nSiihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa,\njommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu\noli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle\nkirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut\nperille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme\nsinne.\n\nSydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon\njotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun\nopettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä\nhälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja\ntyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä\ntuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta\nympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen\nsamettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin\nminä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat\nsivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä\nnappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte\nvielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni\nolla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!\n\nTytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua\nsormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.\n\nEi kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani\njo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi\nystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi\nja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian\njulkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen\nlukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.\n\nKello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin\npian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa\nja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja\ntytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan,\nriensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen\ntervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden\nvanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: \"mun\ntoimituksen puoleen\", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä,\nkovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin\nkutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä\nme taas veisasimme: \"armotekos viel' täytä j.n.e:\" Nyt seurasi\nsisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä\nolin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni\ntaikka kummalla jalalla seisoisin.\n\n\"Kumarra Kalle\", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen,\nikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin\nkäteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista\ntavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta\nhämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.\n\nIsä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se\nmerkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse\nja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.\n\n\"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan.\nHänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa\nkoulunkäyntinsä\", lausui isä.\n\n\"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni\", vastasi herra\nEteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. \"Minä toivon,\nettä sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa.\"\n\nSen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.\n\n\"Osaatko sinä lukea suoraan?\" kysyi herra Eteläinen.\n\n\"Ky-yllähän toki\", vastasin minä. \"Ja sitte minä vielä osaan\nLutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen\npitkästäkin ulkoa.\"\n\n\"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi\", puhkesi opettaja\nlausumaan. \"Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?\"\n\n\"Minä olen ollut isoäidin luona\", vastasin minä perin varmasti.\n\n\"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua\nopettaessaan\", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli\nnimenä \"Kotikoulu\". \"Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se\nkuuluu.\"\n\nMinä luin:\n\n    \"Tupakainen tuhma ruoho,\n    Kasvoi ensin Intiassa,\n    Kansan kasvavan tuhoksi,\n    Vaivaajaksi vanhan rinnan!\n    Pojat saattaa sairahaksi,\n    Hengenkin hajuavaksi.\n    Kuules, kuules poika pieni!\n    Pidä sinä viisas mieli;\n    Karta kaikella mokomin\n    Tupakkien turmelusta,\n    Villitystä väkijuoman!\"\n\n\"Jaha,\" tuumaili herra Eteläinen, \"menihän se koko hyvin. Koetetaanpas\nnyt ulkolukuakin, meneekö sekin.\"\n\nSitte kysyi hän: \"mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?\"\n\nMinä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun\ntekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:\n\n\"Näin sanoo Hän.....\" mutta siihen se tarttuikin.\n\nMinä en saanut suustani sanaakaan enää.\n\n\"No, jatka\", sanoi opettaja kehoittavasti. \"Näin sanoo Hän —\".\n\nPunaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa\nkikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi\nja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.\n\n\"No, älähän nyt hätäile\", lohdutti opettaja, \"Ajattelehan, niin kyllä\nsinä muistat sen.\"\n\n\"... Minä Herra sinun Jumalas ......\" ja niin oli sulkulauta auki. Minä\nlukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:\n\n\"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen\nisäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka\nminua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua\nrakastavat ja pitävät minun käskyni.\"\n\nMinä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan\nkoneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut\nvähintäkään aavistusta.\n\nKuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat\npuolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän\nvanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin\nkehoittajaksi eli \"monitööriksi\", ja hänellä oli noin puolen kyynärän\npituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan\ntaululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu,\npääsin minä korkeammalle osastolle.\n\nKun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone\nsurisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme\nopettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että\nopetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti\nja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt\nkiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana\nopettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä.\nHeti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien\nrivejä.\n\nMuilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet\nsaavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat\nkivikynillä kivitauluille.\n\nViimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin\n\"hiekkalavitsaksi\" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut\nkerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon\nalottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.\n\nKello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki\nja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja\nkirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan\npieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut.\nTölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin\nmahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu\npäästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme\nja hampaamme liikkeelle.\n\nOi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen\npannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli\nhyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla\noli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla\nosan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella\ntavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista\noli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista\nrupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen\nkovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua,\noli parhaimman \"hevosen\" palkintona,. Syötyänsä sen \"heinän\", antoi\njuoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton\nvarsa \"tunnin tahi puoli\" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte\npaljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse.\nNe hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko\nkesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin\npillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.\n\nVäsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä\noli niiden kärsittävä vielä kovempi \"kurssi\". Ne olivat näet vielä\nruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte\nhieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä\nja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme\nkauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin\npaperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen.\nSe meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen\nhyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken\nsiihen aikaan.\n\nMutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä\nkoulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista\nen minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti\nja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle\nkirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä,\nkuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut\nkonsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut,\njos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun\nsilmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta\nkermakakkuista.\n\nJälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella.\nMe saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias\nsisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin\nkolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin\nmuistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta,\nkaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen\nrakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen\narmollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja\nylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit!\nNiiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello\nkuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän\nläppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa\nasettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:\n\n    Jo joutui päivä armas\n    Ehtoolle, rukoilemme\n    Ett', Herra Jesus, rakas!\n    Tääll' pysyt tykönämm'\n    Meill' usko vahva suo,\n    Varjeie aina meitä,\n    Peikoilta vaaroiss' peitä,\n    Meill' makea lepo tuo!\n\nRukouksen jälkeen veisasimme:\n\n    Sun haltuus rakas Isäni,\n    Mä annan aina itseni,\n    Sieluni, rumiin', tavaran',\n    Ne ota, Herra, vastahan.\n\nSitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa\neväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti\nja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti\nja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen\nVihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti\nVuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä\nja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan\nhiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja\nnäin.\n\nMeillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa\nsatanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta.\nSiellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme\npuoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me\nkoetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen\nsijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo,\nettä näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita\nneekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä\nteimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla\nisot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta\n\"metsärosvoilta\". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa\ntutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä\nkotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet \"oikotietä\".\n\nIsäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan\nvoinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana\nnähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä\nviiksillä ja leukaparralla.\n\n\"Äiti\", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, \"tule\nulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään\nyösijaa luonamme.\"\n\nÄiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti\nnäyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin\nsydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä\nen voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän\nse ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni\nja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos\nmakuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: \"Kalle, Kalle, miltä sinä\nnäytät!\"\n\nMinä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.\n\n\"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät\", jatkoi hän.\n\nMinä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin\nkokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin\ntodella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni\npuhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta\ntuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja\nnukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas\nmielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän\nvaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.\n\nUnissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa,\nkiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla\nhevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi —\nminä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta.\nYhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja\nkirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla\nvauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan\nvaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka\nnarisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.\n\nSemmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi\nmuodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset.\nNiinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä\npuolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä,\nisänmaallisia lauluja ja veisuja.\n\nMe saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan\npyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös\nnoita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita\npitkin kiivetä ihan kelloihin asti.\n\nPyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle\nauttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa\nsamalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin\nsen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla\nurkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan.\nSiihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa\nse. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nVapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan\nhuonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin\nlinnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.\n\n\nEräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen\ntalven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli\nItäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.\n\nHän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa\noli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs\nparin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli\nisoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen\nrouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta\nhän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki\ntehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä\nhienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän\nsilmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme\nkatselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta\nettä minusta \"hirveän hassun näköistä\" ja me nauroimme oikein hyvästi\n'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta\nikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme,\nkävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä,\nmutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se\noli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen\nvahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä\nnäytti se vaan niin hullunkuriselta.\n\nVapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat\nhäntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin\nsuinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti\nolla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä\nsormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä\nvuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo\npaljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet\npidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut\nhopealusikan kumminlahjaksi.\n\nNyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin\ntarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin\nhän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään\nsaliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt\nsain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.\n\nKun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä,\nniinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot\ntiedustelivat samaa:\n\n\"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin.\"\n\nNiin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti _punastui ihan\nhiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun_ tuikean ja nuhtelevan\nsilmäyksen samalla kysyen:\n\n\"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?\"\n\n\"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi\",\nsanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän\nhymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni\nkommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen\npalvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein\nhauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä\nhänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä\nisän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me\nmarssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla\nja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa\n\"hänen armonsa\" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin\nvapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle\nlaahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen\nkummallisen silmäyksen.\n\nMuutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon,\nHiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin\nihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään\nmuna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en\nollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja\nsilloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.\n\nMinä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan\nkellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison,\nmustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.\n\n\"Hyvää päivää Mauno\", sanoin minä.\n\n\"Miau, miau\", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.\n\nMinun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin\nusein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.\n\nSilloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen\npäähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä\najattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.\n\nTuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.\nMinä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.\n\nMauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin\ntyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä,\nkäyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös\nistuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian\nraskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja\nminä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä\nsanokaan, kuinka niille kävi.\n\nHätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse.\nMurheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä\nnäyttänyt yhtään iloiselta.\n\n\"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?\" kysyi hän.\n\n\"Niin äiti\", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, \"minä\ntapasin Maunon ja —\" Siinä aloin oikein ulista.\n\n\"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat\", kysyi äiti.\n\n\"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa.\"\n\n\"Soo—o\", lausui taas äiti, \"ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa,\nettä kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka\njo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan\npyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi\nja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa\nleikkimään?\"\n\n\"Ky-y-y-llä-yh-yh-\" nyyhkytin minä, \"äiti kulta, anna minulle anteeksi!\"\n\nÄiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että\nminusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin\nkoettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi\nminun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina\nrukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.\n\nVanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää\nkaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä\nantaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu\njotakin hyödyllistä tekemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon\ntuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei\nvoitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä\nsain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että\nsisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa,\nlaskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin\noikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien\ntekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen.\nMuutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka\nVenäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna\ntulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta\ntippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä\nsotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut,\nenkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä,\nmutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin,\nettä meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia\nniin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo\nnähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta\nvilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun\ntarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana.\nSiellä me mäkeä laskimme ja sinne me \"Wiaporin\" rakensimme; siellä nyt\naioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.\n\nMinä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat\nperässä.\n\n\"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata\", sanoin minä ja tytöt\nkatselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin\nmerkilliseltä mieheltä.\n\nAluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös\nja sanoin: \"uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi,\nkuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?\"\n\n\"Et saa, et. Se on mahdotonta\", huusi Lotta — \"se _on_ ihan\nmahdotonta\", kirkuivat toiset. \"Ethän sinä mikään noita ole\", arvelivat\nhe.\n\n\"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä.\"\nNiin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken\nsataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti\nympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti,\noli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada\nliikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä\nsuinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta\nhievahtamaankaan.\n\n\"Näettekös nyt\", sanoin minä riemuten. \"Eikö paakku ole nyt tuon kiven\nkokoinen?\"\n\nTyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun\ntulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: \"äiti, äiti! Tietääkös\näiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun\" — ja he\nlevittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. \"Ja me olemme\nauttaneet häntä\", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen\nlumipaakkuni _puheen aineena_ meillä.\n\nIsä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä\nistahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. \"Nyt te olette\npuhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan\", sanoi hän, \"että minunkin\nmieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta.\"\n\n\"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille\njotakin hyvin merkillistä\", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi\nkorkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet,\njotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen\npalloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo\nvieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se\nsuurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin\nottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä,\nihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.\n\nSellaisia lumihyökyjä kutsutaan _laviineiksi,_ mutta voi niillä olla\nnimenä _lumivieremäkin._ Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä\nteille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta\nvielä sitäkin vaarallisempi. \"Voi hyvät lapsi kullat\", jatkoi isä hyvin\nvakavalta näyttäen, \"_synti_ on samanlainen kuin laviini. Alussa se\nihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen\nvoimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö,\njoka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi\nJumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen\nlapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin,\nkunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti\nkostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina.\"\n\n\"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi\nitsensä kuoliaaksi?\" kysyin minä hämmästyneenä.\n\n\"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla\npisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän\njoutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on _juoppous.\"_\n\nSekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita\nharkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me\nlastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä,\nmitä olimme kuulleet.\n\nKun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki\nkyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä\nteimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä\nlaviineista, joiden nimet ovat _valhe_ ja _juoppous._\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nEnsimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen\nkuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä\n_Waterloo_'n tappelusta.\n\n\nTässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni.\nVasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä\nympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui.\nJo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni\nJumalasta\". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en\nminä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan\nolin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin,\nettä äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin\ntoimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa\nnavettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani\njakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin\ntyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on\nkanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.\n\n\"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti\", väitin minä \"kuinka Hän sitte\ntaitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?\"\n\n\"Jumala asuu taivaassa\", vastasi hän, \"mutta Hän on kuitenkin läsnä\njoka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät\nolimmepa niissä tahansa.\"\n\nNostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki\nnäkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa\nkeksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä,\nlapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että _tuolla_\nkatossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen\noikea _näkevä_ silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja\nniin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni,\nkuinka \"silmä\" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin\npelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin\ntavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun\nminut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän\nkäsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa\nelettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin\nitseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli\nminua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut\nkorkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan\nsilmän aina seuraavan minua.\n\nSunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin\nkolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä\nkertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, \"Kyyhkyn\nkuherrus\"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä,\nkovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta\nja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta\npieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös\nitseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä\nenää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan\nhevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi\nhuoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies\nsitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja\nettä hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi\nhenkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: \"hevoseni, hevoseni\n— kurja hevosraukkani!\" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin\nkasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden,\nmutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen\nminä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä\nkohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien\nja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät\nsanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia\neläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa\nitsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen\nkylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee _kaikki._\n\nToisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä\npojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa\nlaivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja\nkarjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään\nmerimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat\nmiehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt\nmitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä\nvähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän\nei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen\nviikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija\nhäntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi\nauttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän\nnenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin\nluvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi\nkovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. \"Osaatko sinä\nrukoilla, poikaseni?\" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei\nosaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: \"Isämeidän\".\n\n\"Nyt sinun _täytyy_ siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi\npuolesta, joka on kohta kuoleva\", voihki sairas. Poika lankesi\npolvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki \"Herran rukouksen\".\nLisäsipä vielä omasta päästään: \"Isä meidän, pelasta sairas\nkapteeniparkamme!\"\n\nNiin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja\npieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle\nUutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon\nsielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi\nhuulillansa.\n\nKolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin\nlähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta\nupseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä\njäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka\nisä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä\nkyynel-silmin muistelin häntä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMinä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.\nOnnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.\n\n\nNimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä\nvuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi,\nkuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni\nkohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse\nja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille:\n\"seisahduttakaapas miehet!\" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja\nvetivät vasenta ohjasta.\n\nToisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti\nvirkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana\nja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä.\nKun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut\ntalonpoikaistaloissa, sain minä \"olla palveluksessa\" pitämällä lakkaa\nja sinettiä käsillä ja _se_ oli niin tärkeä toimi, että seudun\npojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat\nminua \"nuoreksi vallesmanniksi\" ja isä oli \"vanha vallesmanni\".\nMaantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin\nitseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka\nminulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun\nhän kerskui olevansa \"maaherran\" palvelija, en minä tahtonut olla\nrahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija.\nTietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla\nsen korkea-arvoisen miehen _poika._ Sitä, että nimismies oli yhtä suuri\nherra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi,\nkun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat\ntervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.\n\nTuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti,\nkyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen\nedeltäjänsäkin päässyt.\n\n\"Olkoon niin\", tuumailin, minä, \"mutta minä voin päästä vaikka\nkuvernööriksi, jos itse tahdon\" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni\nkaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän\npuhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta,\njonka ne tahtoivat saada avatuksi.\n\n\"Kuinkas paljo on hänen kellonsa?\" kysyi palvelija ilkipintaisesti\nhymyillen.\n\n\"Se seisoo\", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi\nposkilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.\n\n\"Saisinkos sitte _nähdä_ hänen kelloansa\", uteli tuo palvelijan roikale\nvielä.\n\n\"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä\", änkytin niinä, mutta siinä\nsamassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta\nostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka\noli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin\nkiinnitetty \"lakkaripeili\". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen\naikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää\nkellonakin.\n\n\"Mut sepäs oli komea kello, niin komea kello\", irvisteli palvelija ja\nnauroi verrattoman hävyttömästi.\n\nMinä olin ainoastaan yhdeksän vuotinen ja se oli onni palvelijalle,\nsillä muutoin olisi varmaan käynyt hänelle huonosti, kun olin niin\nkiukuissani.\n\nHänen vuoronsa tuli kuitenkin pian. Tuota myllynsulkua tarkastaessaan,\nolisi kuvernöörin ollut vaikea saada ruokaa, kun ei mitään herrastaloa\nollut lähistöllä. Sen takia hän oli ottanutkin matkaansa hyvästi\nvarustetun eväslaukun, jossa oli leipää, voita, pannukakkua, munia,\npaistetulta kananpoikia ja paljo muuta. Eväslaukku oli huolellisesti\nlaitettu heinien väliin vaunujen laatikkoon. Noihin heiniin tunsi\nmyllärin iso jäärä sanomatonta sisällistä halua. Jäärä veti ja lappoi\nheiniä lappamistaan laatikosta ja söi niitä hyvällä halulla, mutta\ninnoissaan veti se ulos eväslaukunkin. \"Pää\" määkyi se ja poleksi\nherkullisen laukun sisällystä. Kohta oli koko varasto tanterella ja\nlaukku itse, mitä kurjimmassa kunnossa.\n\nMinä sen kyllä huomasin, mutta olin kylläksi paha olemaan vaiti ja\nantamaan jäärän elämöidä mielensä mukaan.\n\n\"Janne!\" huusi kuvernööri.\n\n\"Herra kuvernööri!\" vastasi palvelija.\n\n\"Ota eväät tänne sisään!\"\n\n\"Kyllä, herra kuvernööri!\"\n\nJanne juoksi vaunujen luokse; mutta mikä näky! Kuvernöörin eväslaukku\noli hajoitettuna hietikolle, niinkuin jo on kerrottu; ja jäärä\nastuskeli niskat kekassa ja arvokkailla askelilla tiehensä tuon urotyön\ntoimitettuansa.\n\nPalvelijan naama kävi pitkäksi ja minä taas seisoin ulohtaalla nauraa\nvirnistellen hänelle.\n\n\"Eikö hän tahtoisi lainata kuvastintani itseänsä katsellakseen?\"\nkysäsin minä.\n\n\"Vaiti poika\", tiuskasi hän minulle.\n\n\"Missä sinä kuhnailet, Janne?\" huudahti kuvernööri, joka oli mennyt\nmyllärin vierashuoneesen ja katseli ulos avonaisesta akkunasta.\n\nPalvelija meni akkunan alle, tempasi lakin päästään ja pelosta vaaleana\nalkoi mutista:\n\n\"Herra kuvernööri — pässi —.\"\n\n\"Pässi? Mitä se pässi minua liikuttaa? Minähän käskin sinun tuomaan\ntänne sisään eväslaukun.\"\n\n\"Pässi, myllärin pässi — —\"\n\nKuvernööri rupesi aavistamaan onnettomuutta.\n\n\"Onko pässi raiskannut eväät?\" kysyi hän.\n\n\"On; se on saanut sen laukun auki ja kaikki on nyt hujan hajan\nhietikolla\", mutisi Janne parka vastaukseksi.\n\n\"Sinä olet, hyvä Janne, itsekin pässi\", puhkesi tuo hyväluontoinen\nkuvernööri, pidättäen hymyänsä, lausumaan.\n\n\"Niin herra nimismies, sillä lailla se nyt kävi minun juhlalliselle\npäivälliskutsulleni\", sanoi hän sitte isääni kääntyen.\n\n\"Ehkä herra kuvernööri suo anteeksi, jos pyydän tarjota minun.\nyksinkertaisia eväitäni?\" lausui taas isäni useasti ja syvästi\nkumartaen.\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi kuvernööri hymyillen.\n\n\"Poika!\" huudahti nyt isä minulle akkunasta, \"tuopas sisään eväskoppa.\"\n\nMinä juoksin niin, että jalkani kipittivät ja liikkuivat, kuin kiurun\nsiivet, ja olinkin kohta kopsineni sisällä.\n\n\"Kumarra herra kuvernöörille, poika\", käski isäni. Minä pistin taas\nkäteni ristiin vatsani päälle, sillä en todellakaan tiennyt, minne\nne olisin pannut, kun olin hämilläni niin korkean herran edessä\nseisoessani. Sitte pyyhkäistä hivautin jalallani, niinkuin olin\nnähnyt isänikin tekevän ja kumarsin niin, että hiukset putosivat alas\nsilmilleni.\n\n\"Hyvää päivää pieni toveri\", sanoi kuvernööri, — \"sehän on luultavasti\nteidän poikanne, nimismies.\"\n\n\"On, herra kuvernööri — on se minun poikani\", vastasi isä, räpähdytti\nminulle silmiään, joka merkitsi sitä, että: \"mene sinä nyt matkaasi,\nvähäksi aikaa.\"\n\n\"Ei, antakaa pojan olla sisällä ruoalla meidän kanssamme\", lausui\nkuvernööri, ja lisäsi minuun kääntyen: \"sinulla kai on jo nälkä,\nniinkuin kaikilla kasvavilla pojilla?\"\n\n\"Ky-yllä\", sanoin minä, suutani sipaisten.\n\nEi kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri\noli kutsunut minua \"toverikseen\", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin\nsaisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä\nkertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.\n\nMyllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli\nkolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä\nviluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme\nkaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa\nyksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen\nkuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes\nhiukan jäähdytetyksi.\n\nIsä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät\nruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus\ntuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä.\nMinäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja\nrupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.\n\n\"Poika!\" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä\nkipsahdin säikähdyksestä.\n\nSen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja\npeljästyneenä laskin maitolasin irti.\n\nSe kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas\nkuvernöörin punanauhaisille housuille.\n\nMinä olin kerrassaan masennettuna!\n\nIsäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun\nonnettomuuttani.\n\n\"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt\", sanoi hän tuskaisesti. \"Pyydän\ntuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri\", jatkoi hän sitte nousten\nylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.\n\nMinä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin\nhyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.\n\n\"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen\",\nlausui hän ja nauroi koko tapaukselle.\n\nKuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut\nrangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta\niloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni\nonnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin\nkaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän\nkirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin\ntoimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä\nhuomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos.\nPaitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa\nmerkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja\nmuita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä.\nMakura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja,\nettä oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään\nmuulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt\nosaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa\nmuutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli\nisän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen\nleikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä\noli ihan päättävästi kieltänyt. \"Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään\nisän kirjoituspöydältä.\" Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä\ntarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä\nasiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän\nminä aikonutkaan _ottaa_ veistä, vaan ainoastaan _lainata_ sitä.\n— Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi\nselvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan,\nmutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.\n\n\"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut\nmiekkani valmiiksi\", ajattelin minä. \"Isähän on poissa, eikä tule\nkotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa\ntietääkään veitsen minulla lainassa olleen.\"\n\n\"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin\",\nintti omatunto itsepäisesti vastaan.\n\n\"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on\", jatkoin minä\nitseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen\npöydältä.\n\nPuumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan.\n\"Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea,\nkuin Makura-Antinkin tekemä.\"\n\nMinä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät\nympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli\nterävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!\n\nMutta mikäs se oli, joka pisti ja teki niin kipeää peukaloon! Se oli\nkai vaan joku pieni tikku puolivalmiista miekastani. Oi ei — katsos\nverta! Veitsi oli luiskahtanut syrjään ja minä olin leikannut sormeni\nniin, että verta tihkusi pitkästä haavasta. Ei se juuri ollut mitään\nvaarallista, - sillä haava ei ollut syvä, eikä tuo juuri koskenutkaan\nkovin kipeästi, mutta minä säikähdin kovin, nähdessäni peukalosta verta\ntippuvan. Minä heitin kauas aikomani miekan, kiiruhdin isän huoneesen\nveitsineni ja aloin itkeä kollotella. Minä huusin täyttä kurkkua,\nikäänkuin olisi mikä suuri tapaturma tapahtunut. \"Mitä sinulla olikaan\nisän veitsen kanssa tekemistä\", kysyi omatunto vakavasti.\n\n\"Ui-ui-jui\", itkin niinä, \"mitä oli minulla isän veitsen kanssa\ntekemistä?\"\n\n\"Näetkös nyt, miten tottelemattomuus saapi rangaistuksensa\", sanoi tuo\nsisällinen ääni taas.\n\n\"Voi-oijoi-joi, jos en — — ui-jui, jos en olisi ollenkaan o-o-ottanut\nisän veistä\", nyyhkytin minä yhä. Silloin tuli luokseni äiti, joka oli\nkuullut nyyhkytykseni ja itkuni. Nähdessään poikansa noin surkeassa\ntilassa, arvasi hän heti asian. Hän pesi pois veren, sitoi haavan ja\npian se paranikin, mutta kuinka oli käypä, kuin isä tulisi kotiin ja\nkuulisi, että minä olin ollut tottelematon taaskin kerran.\n\n\"Äiti, — pyytäähän äiti, että isä ei hyvin paljoa suuttuisi\nminuun, vaikka en totellut tuota kieltoa\", nyyhkytin minä taas ja\najatellessani, mitä mahdollisesti siitä seuraisi, tunkeutuivat\nkyyneleet uudestaan silmiini.\n\n\"Minä koetan pyytää sitä\", vastasi hellä äitini, \"mutta sinun on ensin\nrukoiltava Jumalalta anteeksi ja anottava häneltä armoa ja voimaa\nvoidaksesi vastustaa ja voittaa tottelemattomuuteen kiusausta.\"\n\nKun isä tuli kotiin ja sai tietää, mitä minä olin tehnyt, näytti hän\naluksi hyvin tuimalta, eivätkä hänen tuuheat viiksensä ennustaneet\nmitään hyvää. Kuitenkin kuu minä katuvaisena astuin hänen eteensä,\ntunnustin vikani ja anoin sitä anteeksi, muuntuivat hänen jyrkät\nkasvonsa lempeämmiksi. Hän otti -minut syliinsä, pyyhkäsi otsaltani\nhiukset ylös ja sanoi: \"mielelläni annan minä sinulle anteeksi, Kalle,\nkoska minä näen sinun olevan pahoillasi tottelemattomuudestasi ja\nkatuvan sitä; mutta anna sen nyt olla opiksi tulevaisuudessa, että et\nenää milloinkaan vasta ole tottelematon.\"\n\nSydämestäni lupasin minä silloin olla aina kuuliainen, mutta totta on,\nettä minä taas heti unhotin sekä lupaukseni että Jumalan kaikki näkevän\nsilmän.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nTapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin\ntoimeen. Kurjan surkea kalamatka.\n\n\nIsälläni oli Tapper niminen renki. Hän oli entinen sotamies ja yli\nkolmen kyynärän pituinen. Jykevä ja vahva hän oli kuin karhu, mutta\nsiivo ja hyvänluontoinen. Erittäinkin ystävällinen ja avulias oli hän\nmeitä lapsia kohtaan. Pitkinä talvisina iltapuhteina teki hän minulle\nleikkikaluja. Hyvin hän olikin kätevä nikkaroimaan ja tekemään pikku\nkapineita, ilman muitta työkaluitta, paitsi terävää linkkuveistänsä,\nmutta sillä hän mielellänsä kerskasikin. Terävä olikin Tapperin veitsi\nja kun hän koko voimallansa sillä vuoli, lentelivät lastut hänen\nympärillään, kuin lumihöyteet.\n\nMuutamana iltana istui hän keittiössä ritisten uunissa palavan tulen\nedessä ja vuoleskeli paria puupölikkää.\n\n\"Mikä siitä tulee, jota Tapper nyt vuolee parhaillaan?\" kysäsin minä\nuteliaana, kun tuiskuna tulin ulkoa keittiöön.\n\n\"Siitä tulee ukko, jonka nimi on: kärkäs kysymään\", vastasi Tapper\nystävällisesti minuun katsellen.\n\n\"Mutta sanokaas, mitä te aiotte tehdä tuosta puunkappaleesta?\" kiusasin\nminä yhä itsepäisesti.\n\n\"Jos olet kiltti, niin saat nähdä sen — annas kun ajattelen\" — ja\nTapper laski sormillaan — \"niin, yhdentoista päivän perästä tästä\nlukien, saat nähdä, mutta et ennen; — se on kahdeksaskolmatta se\npäivä, ymmärrätkös?\"\n\n\"Kahdeksaskolmatta! Ahaa — Kallen päivä! Silloin se on varmaan\njotakin, jonka annatte minulle — eikös ole Tapper?\"\n\n\"Pienet pojat eivät koskaan saa tottua uteliaiksi\", mutisi Tapper\nja vuoli vuolemistansa vaan. Oli aivan mahdotonta saada salaisuutta\nhäneltä urkituksi. Minä arvailin ja arvailin, otinpa siskotkin avuksi,\nmutta me emme voineet keksiä, mitä Tapper aikoi tehdä. Meidän täytyi\nharjoittautua kärsivällisyydessä kokonaista yksitoista päivää, Tulihan\nse viimeinkin tuo toivottu ja merkillinen Kallen päivä. Minä juoksin\nulos Tapperia tapaamaan, sillä nimipäiväpöydällä ei ollut mitään, jota\nhän olisi voinut tehdä; ja siksi tahdoin saada tietää, minkä vuoksi\nhän oli narrannut minua. Minä menin talliin, jossa hän oli hevosia\nhoitamassa.\n\n\"Hyvää päivää Tapper!\" tervehdin minä.\n\n\"Hyvää päivää Kaarlo herra\", vastasi hän ja asettui asentoon ihan,\nkuin olisin minä ollut hänen luutnanttinsa. \"Toivotan onnea! — nyt on\nKallen päivä tänään\", sanoi hän ja nosti kaksi sormea korvalliselleen.\n\n\"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas\non sen asian laita?\" kysyin minä kärsimättömästi.\n\n\"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan\nkatolle, kun sisään menet.\"\n\n\"Panokodan katolle!\" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä\nammuttu.\n\nMutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle\npanokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista\nukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen\ntuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.\n\nToinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti\nmielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien\neteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: \"Lotta, Elsa,\nJoonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen\nhauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta.\" Kaikki\nhyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen\nsiksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.\n\nMe tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli\nkunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan\nkeskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin.\nRattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta\npyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri,\nniinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan\nosannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka\nasui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon\nukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita\nleikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan\nottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle\nsilloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari\nleipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston,\nja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta\nsemmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka\neivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii\nkuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini\ntarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.\n\nOi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri\nsitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki\notsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu\nvarsa rattaideni edessä.\n\nLotta sai istua \"rillaan\" ja minä vedin häntä, \"niinkuin ei mitään\"\n— Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä\nolin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla\najurinistuimellaan ajamassa hevosparia.\n\n\"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?\" kysyi isä istuessaan\npylväskatoksessa portailla.\n\n\"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan.\n— Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän\nympäri.\n\n\"Mutta tietääkös isä\", jatkoin minä, \"minä jaksan vetää rattaat, —\nvaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä.\"\n\n\"Etpäs jaksakaan\", arveli isä, \"vaan kerskailet tyhjiä, poikaseni.\"\n\n\"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin —\nistu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku\nJoonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas.\"\n\n\"Niin Joonas on ajajana\", soperteli pikku mies helisyttäen oikein\ntoimessaan läkkipeltistä helistintään.\n\n\"Katsokaas nyt isä\", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin\nkäsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä\nkuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja\netupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja\nJoonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi\ntakaraivalleen tantereesen.\n\nSitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä\njuuri vammoja saanut.\n\nMuutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä\nvirkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan\nhyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä\nhirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja\nhäilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä\nkäytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki\npäiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja\nhiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä\nsairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti\nparanemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä\ntyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita\nsitte leikeissämme koetin jälitellä.\n\n\"Lotta kuules!\" huudahtin minä yhtenä päivänä.\n\n\"No, mitä sinä tahdot?\" kysyi Lotta.\n\n\"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet\nsairaana?\"\n\n\"Voih, miten tuhma sinä olet Kalle! Minunhan pitää tietysti olla\näitinä.\"\n\n\"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla\nsamalla kertaa sekä tohtorina että isänä?\"\n\n\"Otetaan joku nukki, sehän sopii ihan hyvästi.\"\n\n\"Sinunpa nukkesi ovat kaikki tyttöjä\", intin minä vastaan.\n\n\"Ei se tee mitään\", sanoi Lotta, \"me panemme peitteen Jagellonikan\npäälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin\nisälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini\nvuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä.\" Niin sanoen\njuoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi\nsille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan,\nkuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin\nsurulliselta, kuin suinkin ajatella voi. \"Voi jospa lääkäri tulisi nyt\npian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin\", huokaili\nhän ja pani pienen päänsä kallelleen.\n\nSamassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja\nhänen sateenvarjonsa kainalossa.\n\nLotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin,\nkuin tohtori Lund äitiä. \"Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta.\"\nMinä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin\ntaisin. \"Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse\", sanoin\nminä. \"Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä\ntulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja\n— muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän\nnukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset\ntäytyy pitää etäällä hänestä.\"\n\nIsä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta\nJagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas\ntunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena\nkuukautena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle\nuimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin\noli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin\nlämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä\nnoustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat\nsuussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas\nvalmiit veteen hyppäämään.\n\nSiitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle,\njos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.\n\nVieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä\npäivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti\nmeidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia\nkissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua\nsiihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin\nsalin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi\nhän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis\nrannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.\n\nSiitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin\noleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.\n\nJoku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas\npoissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.\n\nLotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat\njo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä\nenää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä\nelävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden\nsärkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa\npurosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko\njoukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien\nherkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni\nlaitoin nyyttiin moniaita voileipiä.\n\nSillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella,\nlähdin minä matkaan \"ahvenpaikalle\", joka oli jyrkkä paikka rannalla.\nSen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.\n\nPaikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat\nja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta\nkalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin\nlasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan.\nKalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän\nseassaan!\n\nMinä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta\npäättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin\nongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin\noli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas\n— niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden\npinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki\ntyhjänä — ei kalaa pientäkään!\n\nHetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja\notin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani.\nNiin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin\nsiirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa\ntäperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin\njo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.\n\nLuulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä \"henkeeni\" tahi,\nniinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää\nhenkeänikään vapaasti.\n\n\"Hik, hik, hik\" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä\nkäsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan\nkovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle\nmaalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri\nhelppo päästä ylös.\n\nTunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni\ntähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä\nkollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni.\nVielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää\nkuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa\npyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien,\nryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.\n\nMikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt\nkielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta\nkuritettuna palasin takaisin!\n\nJos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä\nhuomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet\njotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan\ntärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan\nkaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.\n\nOn tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin\nsaavuttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä\nkelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan\ntyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle\nsuuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan,\njopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä\nmentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui\nhyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän\nmatkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se \"aika täräyksen\",\nennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa,\ntoiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme\noikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä\nkukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta \"tillittämään\", jos\nkaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi\nalkanut itkeä, olisi kyllä \"nimensä kuullut\".\n\nKesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin\nyhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen\npoiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen\nja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia\nmeidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin\nveräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta\npainostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa\nvälitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen\nsaranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä\nhuusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa,\nmeni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin\npatsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas\nuudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nLumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni\nniiltä.\n\n\nOli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea,\nTuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia\nisoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä\npäivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen\nvuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.\n\nMeillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli\nniin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä\nkauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa\nhuurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa\nja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme\nelähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.\n\n\"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä\nme rupeaisimme tekemään?\" kysyi Antti Vuorinen.\n\n\"Ruvetaan sotasille\", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa\nhyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut\nkahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät\nilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa\nkummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta\nväsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä\nkumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.\n\n\"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee\npimeä\", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli\ntoista mieltä.\n\n\"Tiedättekös pojat mitä\", huusi hän! \"Tehdäänpäs lumesta maapallo.\"\n\n\"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!\" riemuitsivat kaikki pojat ja\nkohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä\npalloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin\nisoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä.\nNyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme.\nUseampiakin esityksiä tehtiin.\n\nMuuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa\njatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan;\nkolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi\nolemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja\njoka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston\novesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista,\nmutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se\nollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on\nsaavuttanut suurimman suosion.\n\n\"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat\", lausuin minä, \"me vieritämme\npallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna\nkouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään.\"\n\nMinun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä,\n\"Kalle Sarkkinen on nokkela poika\", huudettiin minulle joukossa, ja\npitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä,\ntosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja\nsuu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa\nheille.\n\nMuutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan\nkoulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me\nkukin kotiimme.\n\nMinulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä\ntuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin\nvietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä\nsyyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt\nhankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin\nhyvä!\n\nSinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista\nlumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme\nniin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.\n\nKun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas\ntallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja\njäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat\nhohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään\nilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun,\npeläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta\nlumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä,\nkuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni,\nettä opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat\nneuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko\nkylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa,\njoka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi.\nKovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli\nihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille\npäästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä.\nOlipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin\nja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.\n\nUseimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan,\npaikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin\njo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan\nistuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä\nalkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta\nonnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen\nväärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.\n\nLumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen\nitse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään\nheittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja\njäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko\npitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut\nkaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka\nolivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin\nminä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja\nkirjoitin sille:\n\n \"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat\n vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä\n hyvin pahoillani.\n\n _Kalle Sarkkinen_.\"\n\nPaperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen\nehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.\n\nKun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö\nja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta\ntarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain\nhäneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi\nkaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan\njo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen\nmielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin\nvarreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla\ntavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla.\nEi kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki\nminulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En\nhuoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen,\nkuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi\nylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi\nmenin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan\nvälillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa,\nennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte\nen enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei\n— keskellä pihaa kävelin sitten ja \"paappailin\" hiekalla, kuin kurki\nsuolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni\nsisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka\npitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri\ntai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen\nakkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös\npäärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen\nleikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan\nsiten ihmettelyänsä julki lausua.\n\nMiten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle\npääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli\nkuitenkin _yksi,_ joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta.\n_Hänellä_ ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti\niloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan\ntahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja\nylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden\nHän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni\ntyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla,\npiti saada ansaittu rangaistuksensa.\n\nMuutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin\ntekemässä taidetemppujani pihalla.\n\n\"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi\nminä osaan kääntyä\", huusin minä erittäin innokkaasti.\n\nNo, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen\n— silloin \"pläiskis\". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja\nhaava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin\nkovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos,\nvei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin\nolevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja\niloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän\nopetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä\nihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin\nusein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin\njohtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani\nsain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä\nnäkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini\nasialle; — siis kaksi arpea otsassa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKäynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.\n\n\nKirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia\nlintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin\nsalaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan\nasuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos\nhakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.\n\nUteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin\npieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan.\nEi kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan,\nmitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon\nullakolla.\n\nIso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon\nmainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita\nkiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki\nolivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne\nylös lähteä.\n\nMinä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että\nme emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta\nmutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat\nmeitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että \"suuret sanat eivät\nsuuta halkaise\", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai\nrohkeutemme laita olla niin ja näin.\n\nSemmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme\nvoineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä\nvetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro,\nRäihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen\nkopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä\nyhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä,\npitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä\nvaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti\nja piti kaupan koululapsia varten.\n\nPäivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme\nsisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.\n\nPöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli\ntoimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt\nkangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa,\njonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte\npuhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua,\npidettäisiin oikeina sankareina.\n\nMe rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten\nperästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin\nolimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin\ntavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä\nkiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan\nreiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut\njälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin\nkiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni\nnäyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka\nauki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät\nsilmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta.\nOli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä\nopetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä\nhäiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole\nmitään pahaa tehneet.\n\nArvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään\n\"kokonaista käännöstä\" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle\nkäydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli,\nja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu\nolisi helposti voinut puhki noukkia.\n\nViktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui\nheti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä.\nOnnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun\npaljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.\n\nMe olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on\nparasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei\nmeille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti\nja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta.\nNiin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita,\njoita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa,\nja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.\n\nJos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me\nnäytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä\nhekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä\nkonsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja\ntappamaan niiden turvattomia poikasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän,\nrakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää\nja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä\nnalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke\nja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun\nkaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.\n\n\"Hyvää päivää, kunnon veli!\" tervehti rakennusmestari minua tullessani\n\nMinä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.\n\n\"Kuinkas kotona voidaan?\" kysyi rouva Ekonen.\n\n\"Kiitoksia kysymästä, hyvin\", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä\notsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle\nannettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja\nse maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin\nmuutamilla kulauksilla.\n\nMukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea\nErkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin\nistahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla,\nsillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni\nolivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja\nselitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten\njuttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo\nkahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni\nkuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas\nsaaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen\nhyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan.\nMinäkös olin mielestäni jotakin!\n\n\"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle\", kysyi\nvihdoin tuo ystävällinen emäntä?\n\n\"Kiitoksia paljo\", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi\nkasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan.\nMe menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen\nisänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte\nannettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja\nkermaakin.\n\nAivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että\nminulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi\nonnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli\nkorppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt\nkuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys\nsilmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin\nkuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja\ntee oli pöydällä muodostaen sille \"ruskean kellertävän järven, jota\nympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä,\nkun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt\nseurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty,\nettä he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä\npunastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut\nitkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen\nnähden.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun\nvahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.\n\n\"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne\",\npuhkesin minä sanomaan itku kurkussa.\n\nRouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua\nsanoi, että se ei ole mitään vaarallista: \"Tiedäthän, että pöytäliina\nvoidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas\", kuuluivat nuo rohkaisevat\nsanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua\neikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla\nmasennettuna.\n\nRakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse\npaljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli\nhänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi\nantanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja,\nilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt\npaikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin\ntullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän\nnöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas\nkävin ystäväni Erkin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja\nminä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi\nRoobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen\nseikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen\nmonituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin\ntapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin\npoikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.\n\nOnnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se\noli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni\ntyöskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin\nkirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää,\nmitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään\nmahdotonta se!\n\nTuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka\nmonissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja\npuunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan\nvarmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta\nminä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus\nrakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää\noikeata Roobin pojan elämää.\n\nNeljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka\naikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli\njoutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli\nlukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan,\nenkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle\nsuuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan\nja olemaan \"Perjantaina\" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä\nehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle\nosan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut\n\"Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta\", niinkuin sanansa kuuluivat.\nAsia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja\nniin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä\nmetsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin\nyöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina\nvaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan\nrannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi\nitäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa,\nkuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin\npelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä\nherää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin\nsavu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani,\nsaappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin\nminä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona\nvarhaisena aamuhetkenä alas joelle.\n\nAivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun.\nMinä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä\npinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle\nja siellä leveni eteeni metsä, minun \"asumaton saareni\", jossa toivoin\nsaavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa\nseikkailussa.\n\nOli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa\nkastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen\nvetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat,\nkuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli\ntuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset\nsurisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli\nkulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat\nniin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja\nkuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin\nyksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.\n\nMinulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot\nlentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma,\nkukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä\nnautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin\nnälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän\nruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti\nminun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon\nvarpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni\noikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.\n\nMutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun\nkadonneen teille tietämättömille.\n\nIsä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen\nmielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti\nheti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. \"Kyllä me parannamme\nhänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin\nneljännesmiehen poikien kanssa\", oli isä tuumaillut.\n\nSamassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.\n\n\"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?\" oli isä kysynyt.\n\n\"En\", oli Fredrik vastannut lyhyesti.\n\n\"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain\nmennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan.\"\n\n\"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän\", vastasi Fredrik nauraa\nvirnistellen. \"Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle,\njoka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen,\nsanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä.\"\n\nNo nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria,\ntuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi\nnälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta\nsalaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta,\nettä minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.\n\nSillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja\noksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen\npäivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea\nitseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin\npistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen\nlöysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla\nnotkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs\nminä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa.\nNo mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita\nkookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn\nja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa,\nnälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja\nyhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla\nenää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri\nkuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden\nlomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli\ntuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri\nkuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi\nmiten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!\n\n\"Ohoh\", virkkoi isäni, \"luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas\nsiellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti\nmetsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?\"\n\nMinä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille\nuskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.\n\nJokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito\nolivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt\nsain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää\nja palan kovaa leipää minä sain.\n\nPiimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut\npiparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni\nkylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan\ntullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin\nasumattomalla saarella.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nVahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen\nkelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä\nnurmikolla.\n\n\nIsälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs\nnimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset\nsilmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.\n\nYhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs\nhevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli\nlaiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä\nsitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen\nkelihinnalla.\n\nJalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se\noli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan\nsuinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei\nvoinutkaan heitä kärsiä.\n\nSiihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille.\nNiin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti\nystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta\nhaukkua räventäen täyttä väkeänsä.\n\nVahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin\nymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta\nuskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka\napilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.\n\nMuutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia\nsylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin\nsuurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta,\nluokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: \"heitä se\npois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut.\"\n\nMinä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja\npudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka\nse rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin\nkymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut\nkieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran\nlattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se\nnyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin\nsurkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin\nulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä\nulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo\nhirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta\nnyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme\nVahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja\nkatselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani\npitkin ja minä nyyhkytin: \"Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti.\nVahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois.\"\n\nEn tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä,\nkuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte\nse vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan.\nVahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen,\nsäästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä\nsurin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä\nsen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut\nkorjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen\nylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita\nVahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin\nsanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin\nhyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme\nmaiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei\nniin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että\nkansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.\n\nKauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi\nkyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita\nkelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja\ntähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei\nmaassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla\nalas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat\ntäyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut\npillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle\nsattunut.\n\nKun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti \"niinkuin\nvettä valaen\", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle\neli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.\n\nKuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita\nnykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen.\nMinun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni\nlaudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun\niloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä,\nei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on\nomanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.\n\nMuutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli\nHarmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun\noli ollut sillä \"kyytiä viemässä\". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö\nhän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.\n\n\"Kyllä varmaan\", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän\nminun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja\nkohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta\nvauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni\nkellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi\nPekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta\noli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan\nlumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain\nsen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa\npihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin\nminulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni\nmyötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi\ntultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen\ntaipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä,\njosta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti\nja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin\nsitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin\nmikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: \"na, praava krugom\n— mars\", \"na levo krug — om\" ja \"na pletshoo—o!\" Siis aivan samoin,\nkun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä\nja kestikievarin pihamaallakin.\n\nSitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta\nsotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän\njoululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä\ntokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta\npuisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine\njalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta\nkappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä\nja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja\nampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan\nammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte\nteki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea\nkäteni oli tietysti kanuunani.\n\n\"Laukase — plii — plii\", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut\nja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin\nminä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen\ntoimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä\nilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina\nkaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti\ntaas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan,\nkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula\nei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana\nlauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella\nsellaisella, joka kyllä kelpasi: \"pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin\nja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti.\" Joskus sattui niinkin, että\nisä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi\noliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? \"Ollaanpas nyt hiljaa\",\nkuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin\nkymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian\noli sitte taas leikki täydessä käynnissä.\n\nOn se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla\nlapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme\nemme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille\nuskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan\n_yksi_ taistelu, _yksi_ sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi\nihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa\nvastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa\nvastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi\nlannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava\nkaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa\narmossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta.\nSiitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme\nkestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin\nEfeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsälläni oli eräs \"keski-suomalainen\", pieni ja harvinaisen mukava\nhevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden\nsekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä\nhevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen\nkädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme.\nIhmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa\nleveäselkäisellä Palkullamme.\n\nOlipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset\nsurisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos\npesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä\nja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.\n\nJoonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme\nkoettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä.\nMinä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme\ntielle.\n\nPalkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan.\n- Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui\nhyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi\nensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä\nja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta\nharjasta.\n\nKaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka\nyhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun.\nSillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän\nhuvimme.\n\nPaarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean\nhännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet,\nmutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan.\nNähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli\nlentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin\nverenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.\n\n\"Surrurrur, surrurrur\", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään;\n\"hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne\nnäyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään\nsitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin\nhankin itselleni maukkaan aamiaisen.\" Paarma tuli yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa\npaarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta\nja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.\n\n\"Surrurur\", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen,\nmutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan\nhäntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas —\nkeikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään\nruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla\nsäikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä\nolisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me\nkumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät\nsiitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin\nJoonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona\nniityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä\nkoskaan.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nEnsimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.\n\n\nVihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa\nkaupunkiin.\n\nOi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt\nsen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona,\nenkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme\nja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli\njo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt\nsaisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo\nlaivoja muitakin.\n\nOlikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja\nlämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka\njuoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme\nniin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki?\nMitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa\nkulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli\nniin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se\nnyt juoksi \"hirmuisen\" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos\nmetsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine\nkirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven\nvälkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani,\nsillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli\nselvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne\nvetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi\nkerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät\nja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme\nsiis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut\nuneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot\nkartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja\nvastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös\noli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien\nakkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu\nilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa\nriippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä,\nniitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia,\nlakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja,\nnuppineulapapereja ja kivitauluja.\n\nOudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului\nkorviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan\npyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in\ntaloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina\nkaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja\nHilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he\nkävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.\n\nEno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun\nmennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta\nelämä ja liike olikin!\n\nMerimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja\njauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia\nlaulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä\nmaalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita\nlastattiin parhaillaan.\n\nÄiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka\noli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä\nen ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli\njoitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan\nhyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi\njoutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä\ntotella ja katsoa tarkoin eteeni.\n\nKuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän\ntynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan,\npuoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman\nkaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen\nkatselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla\nmerimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä,\nmiltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni\nja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle.\nKeulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen,\npyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan,\nnähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.\n\nSitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni\nja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut\ntuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut\njärveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä\nalhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä\nrohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin:\nnyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla\npimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.\n\nKyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi\npahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta,\nhuomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja\nkääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui\nsaada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut,\njos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä\ntein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon\ntuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää\nennen, kuin minut irti saadaan.\n\nSiinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin\nhuutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut\npurren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen\nsovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.\n\n\"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua\", huusin minä yhä\nkiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein\nkirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan\npulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni\ntuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän\nminut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette\nvoi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä\nsiinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla\nkadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin\noikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle\nmanterelle.\n\nPuolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa\nja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla\npähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut\nkuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut\nalhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta\nkysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin\npunaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta\nenoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas\nvaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli.\nMinä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten\nlaivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.\n\n\"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä\nalhaalla pursien luona?\" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy,\nhuulilla.\n\nNyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta\njaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti\nkertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin\nolivat kuulleet.\n\nVaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta\nvakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun\nseikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.\n\nKuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut\nkäsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.\n\n\"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen\naseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet\nsinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa\nTestamentissa: _silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on\nyksinkertainen_ (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), _niin\nkoko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin\nkoko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on\npimeys, kuinka suuri on itse pimeys?_ Samoin kuin sinä kumarsit pääsi,\nkatsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta\npäivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä,\naivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen\nja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet\nsilloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin,\nettä he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä\nsiitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa\navuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta.\"\n\n\"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni\",\nhuudahdin minä.\n\n\"Juuri niin, poikaseni\", jatkoi eno puhettansa, \"mutta nyt on sinun\nasiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan\nsinua vasta edes kaikesta pahasta.\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt paljoa enoni puheesta, mutta\njälkeen päin olen sangen monasti saanut tuntea ja kokea, miten oikein\nja totta hän silloin puhui.\n\n- Äitini kävi oikein levottomaksi saadessaan kuulla, kuinka minä olin\ntarttunut purteen päästäni kiinni, mutta samalla tuli hän iloiseksi\nsiitä, että olin päässyt tuosta pulastani pelkällä säikähdyksellä.\n\nKotimatkalla puhui hän sitte vielä omalla tavallansa siitä, miten\nminun pitäisi tuosta vastenmielisestä vankeudestani oppia hillitsemään\nuteliaisuuttani. Hän sanoi, että minun ei pitäisi aina tahtoa nähdä\nkaikkea sitä ja tätä, sillä semmoiset pojat, jotka sillä tavoin\ntahtovat luoda silmänsä kaikkialle, ylös ja alas, oikealle ja\nvasemmalle, joutuvat viimein pimeyden pauloihin. _\"Toimellinen mies\nlaittaa hänensä viisaasti, vaan tyhmä heittelee silmiänsä sinne ja\ntänne.\"_\n\nKotiin tultuani oli minulla paljo kertomista Lotalle, Elsalle\nja Joonaalle, joille lopuksi mainitsin minulle sattuneesta,\nkommelluksestanikin. Minä koetin saada sen jutun niin merkilliseksi,\nkuin suinkin, ja saatuani sisareni oikein onealle mielialle, selitin\nminä heille niitä opetuksia seikkailustani koetin saada, myöntäen\nkuitenkin, että se viisaus ei ollut minun viisauteni, vaan eno\nJohanneksen ja äitini päästä lähtenyttä.\n\nKaupunkimatkallani oli kumminkin se hyvä puoli, että minussa ei enää\nmilloinkaan herännyt mitään halua merelle, vaan toistaiseksi pysyin\nvakaasti tuumassani ruveta rummun lyöjäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän lopetan nyt täällä kertaa lapsuuteni muistelmat, lausuen samalla\nsen toiveen, että niistä niiden nuorille lukijoille olisi edes jotakin\niloa, ehkäpä vielä hiukan hyötyäkin. — Jos niin kävisi, että Kalle\nSarkkisen lapsuuden muistelmat saavuttaisivat ystäviä lasten seassa,\nniin ei ole aivan mahdotonta, että niille vasta edes ilmestyisi jatkoa,\njos Jumala sen suo ja me elämme.\n\nSydämellisesti toivottaen kaikille lapsille hupaista ja siunauksesta\nrunsasta joulua lasten parhaalta ystävältä, häneltä, joka meidän\ntähtemme lepäsi olilla ja heinillä Betlehemin seimessä, pysyn minä\nkaikkien nuorten kirjani lukijain vanhana ystävänä. Hauskaa joulua siis\nkaikille!\n\n_Kalle Sarkkinen_.\n\n\n\n"]