[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7gRrnahr2zkX2LkJpUlqM2ZmeOa7Ue3dfBJOGsRfuSA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3329,"Tapojen historiaa","Westermarck, Edvard",1862,1939,"3329-westermarck-edvard-tapojen-historiaa","3329__Westermarck_Edvard__Tapojen_historiaa","Kuusi akadeemista esitelmää pidetty Turussa syksyllä 1911","tietokirja",[],[],"fi",1912,1913,25649,181901,false,75091,[23,24,25],"Anthropology","Ethics","Ethics -- History",[27,28,29],"Gender & Sexuality Studies","History - Other","Sociology","\"Tapojen historiaa: Kuusi akadeemista esitelmää\" by Edvard Westermarck is a collection of academic lectures written in the early 20th century. The work explores the history and significance of social customs across various cultural contexts, particularly focusing on the roles of men and women, family dynamics, and broader societal norms. Through this examination, Westermarck seeks to illuminate the roots of human behavior and civilization.  The opening of this work introduces the author's intention to delve into significant aspects of social customs, specifically the status of women in early cultures. Westermarck outlines his method of inquiry, emphasizing the importance of understanding customs as both habitual actions and codes of conduct that shape societal expectations. He discusses the complexities inherent in the roles assigned to men and women, touching on various forms of familial relationships, societal obligations, and their influences. This portion sets the stage for a detailed exploration of how customs are not only remnants of primitive societies but also continue to affect social interactions and values in contemporary cultures. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Lehtonen, Joel",276,"Sosiologinen teos pohjautuu kuuteen akateemiseen esitelmään, jotka käsittelevät inhimillisten tapojen ja instituutioiden historiallista kehitystä. Westermarck tarkastelee muun muassa naisen asemaa, perhesuhteita, uskonnon vaikutusta sekä luonnonkansojen tapakulttuuria vertailukohtana nykyajalle.","Edvard Westermarckin 'Tapojen historiaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3329. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TAPOJEN HISTORIAA\n\nKuusi akadeemista esitelmää pidetty Turussa syksyllä 1911\n\n\nEDVARD WESTERMARCK\n\nHelsingin Yliopiston praktillisen filosofian ja\nLontoon Yliopiston sosiologian professori\n\n\nSuomensi\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nEnsimäinen esitelmä: Johdanto.\n  Johdanto. — Naisen asema kulttuurin ala-asteilla.\nToinen esitelmä:\n  Vanhemmat ja lapset.\nKolmas esitelmä:\n  Velvollisuudet lähimäistä kohtaan.\nNeljiä esitelmä:\n  Muukalaisen asema.\nViides esitelmä:\n  Elävien ja kuolleiden suhde.\nKuudes esitelmä:\n  Uskonto ja magia.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN ESITELMÄ.\n\nJohdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella.\n\n\nNäissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen\nhistoriasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen\nmiehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman\nyhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten,\nelävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä.\nMutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme\nomaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla\nmielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei\nluonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä\nkuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa\nläheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan.\n\nOmissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme\nolivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä\nelinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin\nkoko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy\ntoisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina\nrudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista\ntehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain\nvaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat\nkuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt.\nMe tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota\nniissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain\nluonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata\ntoisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat,\nmonesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan\nraakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme\nsynnyn etnologian avulla.\n\nNe seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet.\nEräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän\ntai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen\nperustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin\nhyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme\ntoisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia\nnoudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan\nmeitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä\nsuurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten\nyksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn\nsekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa\ntähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka\nsisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen\ntai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa\nsamallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet\nsynnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on\nkääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin\nkerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta\nkohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme\nvähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten\neräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä.\n\nMutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan\nyhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti\ntäydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella.\nMe itse sanomme, että tapa \"vaatii\" tai \"käskee\" niin tai niin, ja\nsilloinkin, kun se \"sallii\" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei\nniiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan\nolemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja\nkäsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti\ntulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja\nolipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella\nihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus\npaheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä\nsyystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta\nperustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut\naina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee\najatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää\nuseimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi\ntulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän\netikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen\nrunoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten\nkuningas.\n\nSen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa,\njoissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa,\njoissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä.\nNiissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee\nheidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää\nvapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian\nraakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että\npakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin,\nvarten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin\nluonnonkansoihin.\n\nJa voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä\npeljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus,\nyhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu\nrangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen\nylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku\nheimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen\nepäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin\nmatkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat\nheittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi\ntai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy\nniinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti\nei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen\ntoimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt,\njotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin\non tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on\nse tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden\nmukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen\nmonimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään\nkuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen\nryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet,\njoihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen\ntullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin.\nSilloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä\nhankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto\nmuutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava.\nYhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö\ntai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on\nluonteeltaan tavan määräämä velvollisuus.\n\n\n\n\n_Naisen asema kultuurin ala-asteilla._\n\nTämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema\nkultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja,\njotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni\nrajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä,\njoihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien\ntueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä\nvielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa\non ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat\ntietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet\nmeille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja\nvelvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet.\nSangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan\nteoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta,\nniinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että\neuropalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi\nkaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan.\n\nTavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa\non miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin\nluonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä\nvalta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa\nvaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon\nomistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä\nmukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan\nmiehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa\nkokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita\nAustralian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien\nnaisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa\njoutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi,\ntaikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka\nkostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön,\nnoudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit\nminun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison\nhankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä\nhänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää\nheimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton\nhänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden\npohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden\nantaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka\novat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä\nniiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat,\nettä miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen\nomistusoikeus vaimoonsa.\n\nMonista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan\ntyön naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja\nvaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten\ntosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta.\nAlkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin,\nkummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen\nelatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa\nvaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden\nja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin.\nNaisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän\nvarustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset.\nHän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria\nja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa\ntoimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen\nkäsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten\nkesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa,\nkoska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet\non siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen\nmukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset\novatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät\nkuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen\nmukaisia, joita itse luonto on antanut.\n\nHarvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta\nkuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista\nkuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen\non kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee\nhänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken\npunnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä\ntoimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat:\nvihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet\nväijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina\nvaruillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen\nitseään ja perhettään.\n\nMeidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy\nlieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi,\nniin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin\nkansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä\nkeski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs\nmiehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he\nmillään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä,\neikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen,\nettä jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan\nnaisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon\nneekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän\npeltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan\nmaata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman,\njoka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon\nindiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – \"Kun naiset kylvivät\nmaissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat\nmaniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja\nsamoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että\nnaiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli\nmaanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä.\" Toisaalta\njälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista,\nettä yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet\nsairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan\nneekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen.\n\nOn selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän\nhelposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas\nistuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin,\nkun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla\ntoiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen\nvoima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja\nmatkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei\nole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä\nsukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se\ntakaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan\nhänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar.\nSilloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona,\nsaattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan\ntalousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset\nsivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä\nmiehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata\nviljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat\nyksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin.\n\nSitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan\nolevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat,\njotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta\nhistoriaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen\nväite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät\nnaisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten\nkeskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan\nalainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä\nkunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä.\nUseissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus\nhänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon\nsellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat\nsangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä\non pääkohdissaan oikea.\n\nUseiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa\non nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa.\nNäiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa:\n– \"Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja\ntyöjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys\naivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä,\nettä he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät\nolleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa.\nHeidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä\nkoskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus\npääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa\nneuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja\noikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset\neivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja\ntarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti\nmiesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia,\nheidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa\nainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa.\" Amerikalainen Lewis\nMorgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu:\n– \"Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen\nyksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta\nvoi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa\nyhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin\nomaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä.\"\nNordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen\nvalta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä\naseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten\nseurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai\ntehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii\nnainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan\nkeskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen\nkuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan\nryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa\nneuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus\nheimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset\noikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta\nmiestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta\ntavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten,\nettä häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo\nsaa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen\nvuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä.\nMalajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä\nraakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät\nniille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus\nmuutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin\nmies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin\nneuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa.\nLine-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja\nväitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin,\nkun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan.\nJos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja,\njoiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten\nsisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth\nkertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä\nAfrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään\nkapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa:\n\"Kysy vaimoltani, se on hänen.\" Varsin luotettava kertoja, Theophilus\nHahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei\nmiehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä\nei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä,\nellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea,\nettä koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat\nnaispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita,\njotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen\nkeskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi,\nkun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että\nmuuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on\nyksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että\nuseiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa\nja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla\nei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies;\nindialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii,\nse on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla\nja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään.\nEräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole\nommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa\nvaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin,\nja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa\noli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, –\netelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä\nmilloin he ikinä vaan haluavat.\n\nEhkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen\nkeskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden\nsolvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet\nraakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat\nkaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista.\nPakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian\nraakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella\nkehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan\navio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja\nheillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi\neroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat\nmiehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo\nuskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään\nainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa,\nja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä\nteollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että\nsielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu\nharvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin,\njoilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen,\non miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta\nennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on\nmonivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä\nheimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä\novat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa\nmaissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja\nalkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea\nsuoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on\ntarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi\nosaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa,\nsiellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat\nnaiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden\nneekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen\nvaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma,\nja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen\ntoivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat\nkuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo,\nniin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa\nmaassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista\njärjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää\njokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En\nluonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja\nettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden\nloukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi,\nmutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään\nliittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen\nankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.\n\nToinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla\nsivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon\nsukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat\nnaisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista\nkuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se\npäinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon\nklaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.)\neivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä\nväliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys,\nettä vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu\nsuureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu\nmonesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa\nviedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai\npakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa\noikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä\nkodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta.\nJo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee\nsynnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on\nimettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on\nvastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin\nhalukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin\nsyntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan\nintohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta.\nTämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies\non koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo,\nettä Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä\nehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja\nkiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti\nrajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten\non oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen\nsukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä\ntaistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.\n\nUseimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, –\nhevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla,\nmelkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että\nnainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan.\nMutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan,\non korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen\njäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin\nmainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on\nvähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa\nniinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi\nkansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet\nluovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille\nystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat\npäinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani\nheistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen\ntodisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme\ntahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään\narvoisinakaan.\n\nKokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla\nkultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa.\nEräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten\nkeskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin\ntavallisesti on otaksuttu.\n\nSiirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin\ntoistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen,\nmiksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat\ntekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen\nasemansa?\n\nOn oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla\nsukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla\nolevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään\näidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä\nisän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen\nlähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja\neräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa\nkuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että\näiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan\nei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin\nettä sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus\nmuinaisesta \"gynaikokratiasta\" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on\nSteinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä\nsuurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden\nainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin\nemme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi\nselitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen\nyhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta\ntuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne\nseikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan\nliian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä,\nja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa\novat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen\ntilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt\ntehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja,\njotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla\nsamoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan\nsukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen\ntai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta\nlaskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja\nvaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa\ntavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan\nasuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen\nkeskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka\nlukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen\nhuomattavia oikeuksia.\n\nOn sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen\ntaloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty\nse huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa\nsen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen\nkeskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet.\nNiinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa,\njotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa\nmiestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen\ntyönä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa\nmetsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa,\njotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan\npuuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata\nolla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella\nelävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi\nmaataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys\nkunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa,\njotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle\nvaltaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi\nhuolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät\npäätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On\nhuomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka\nelävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa\nasemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry\nsanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa\nparemmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät\nasuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava,\nettä kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä\nsuurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta\ntoisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen\ntendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on\nniin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee\ntyöstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset\nhoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene\nepäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa\nvaikuttanut naisen asemaa parantavasti.\n\nAlati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna\non se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan\nkultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin\nalhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin\nvedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista\npaljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat.\nTutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta\nvieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen\nlempeämpi kuin naapuriheimo. \"Bushmanneilla\", lausuu Fritsch, \"on\nvaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja\nkuormajuhta\". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden\nkultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja\narabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain\nkeskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä\nsyynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla,\nsamoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria\netupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon\npuolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän\ntilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut\nhenkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan\nnaista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena\nsyynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin,\ntapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet\nhäntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja\nkuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä\nTertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa\nvaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa\nperintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös\nsitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin\nkirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa\nkysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän\nkysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa\ntodistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun\njäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka\nläheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa\nkirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan.\nHän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa\nkirkossa oli tosin n.k. \"diakonissoja\" ja \"leskiä\", mutta heidän\ntehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia;\nja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan\nneitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus\ntoimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty\ntätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa,\nja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä,\nettä he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa\n6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain\nkäsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja\nvähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä\nloitolla alttarista messua toimitettaessa.\n\nKirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti\nluonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen\nkeisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset\nnauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen\njälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo\nilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen\nmeni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän\njäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta\nvähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko\notettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä\nroomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset\nolivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien\npakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka\nedellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet.\nEi ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan\nsyypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja\nkärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa\nenglantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että\nnaisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan\nmaissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.\n\nKaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat\nominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on\nsaastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan\nalentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan\nlähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen\noletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka\ntoisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa\nliian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat\nhänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa\nhämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät\nnaista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät\nmelkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen\norjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se\non sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies\non alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin\nkorvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä\ntästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu\nhän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja\nmuuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies\nvihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen\npyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille\ntalossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku\nlahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun\nMarokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu\npaljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin,\nsillä he sanovat: \"kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten\nnaisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille\nsilmilleen.\" Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla\nrauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa,\nsain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa\nnaisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä\nhe pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän\nnaisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla\nsaattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen\nturviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin\njos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei\nuskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään.\nJa tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen\nsikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota\nmiestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen\nnoitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo,\nettä kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö\nsyntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin\nyksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten\nsatavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan\nvuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.\n\nNiinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota\nkuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia,\njoiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi.\nJos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin\nalkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että\nse on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut\npuhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat\nharjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää\ntässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä,\njotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.\n\nOn mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki\nvasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle,\njopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle\nvieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä\nseuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.\n\n\n\n\nTOINEN ESITELMÄ.\n\nVanhemmat ja lapset.\n\n\nKaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan\nmukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen\ninstitutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme.\nAvioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen\nkeskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai\nyhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan\nharvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän\nvälinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen,\npolyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen,\ntavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä.\nVanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla\nmäärätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta\nlapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta\nvanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä\nkultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa.\nPerhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen\nmerkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia\nkuin kuunaan ennen.\n\nPerheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on\nepäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen\neläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua\nniihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa\npelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä,\nruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen\npsyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja\nyhteiskunta-tottumuksia. \"Sikiö\" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä\nvailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.\n\nMe tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien\neläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja\nnaaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien\nhautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä\nja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi.\nKoiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta\nvaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta,\nalkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta\npäästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa\nyksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa,\npuolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun\npoikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja\nmuuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne\nhylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä\ntavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja\njotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa\non synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä\nvaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto,\njotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän\ntarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua,\njoka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen\nkanssa haudonnassa.\n\nToisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat\naikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän\napua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että\nkun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa\nhuolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti\nollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten\nkeskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan\njo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan\nvieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden\nnisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi;\nniin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden\npetoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien\nnäiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten\nsyntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella\nperhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat\nluonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin.\nKoppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun\njuurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä\nleopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan\nja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi\nvuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan\npuuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle\nmaasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa.\nSavagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa\npuun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään\nystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja\niloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi\nrakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja\nviettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.\n\nKun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin\nkohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan\nyleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin\ntunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla,\nniin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi\nlapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee\nväitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan\nlapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin\nmyöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää.\nMyönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset,\nettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun\ntarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri\nuskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain\ntunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin\nvähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan\nyhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin\nheikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana\nalkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä,\nettä luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu\npatagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa\npikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin,\njonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää\nnimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan\nollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan\ntai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita.\nKun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa\nhän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus\non harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä,\nkantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että\nne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja\nsaman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa\nluonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja\nraakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita\nsyytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin\nlähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä,\nettä heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti\nniin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.\n\nLyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa\ntai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen\nvalinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri\ntämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, —\nmyöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, —\npanee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.\n\nKysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla\napinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä\nnisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden\nharvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa.\nTekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden\nluku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin,\nsekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka\neivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa\nsuhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan.\nLuurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat\nvanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta.\nÄärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne\ntulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu\nhukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten\nturvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy,\nsitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä;\nja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on\nsuhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun.\nSitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika\npoikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä\nsiihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä\nselitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi,\njoka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä\nsyy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä\nmeidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja\nseurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat\nja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos\nkenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa\npuhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle\njonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla\npohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole\nenemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka\njohtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu\nvaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat\ntodennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me\nvoimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta\nkultuurin muutoksista.\n\nTäytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen\ntässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat\nesittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin\non melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen\neli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa\npysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury\non ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten\nkatsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan\nei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan,\nja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen\navioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on \"Det menskliga\näktenskapets historia\".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan\nja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat\nsitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän\npromiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä\nainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on\nväitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin\navioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään\ntodistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään\näidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei\noltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti,\nkun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan\nisänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä\nvarmuutta.\n\nOn lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava\nsukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen\nkanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin,\nkun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista\nhuolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain\nkeskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä\nsuorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin\nkeskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat\nperheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä\nhoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen\nmennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä\nelättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa\nolevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten\non tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon\ndajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava\nmäärätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa\njoutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin:\nmorsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla\nansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä\nkestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä\nkansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys\nperheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä\nolisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.\n\nMutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia,\nvaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa\nmäärin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat\nristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa\nsallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan\nvelvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa\nmeistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne\nolosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman\njulmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai\ntukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina\nsurmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti\non ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan\nolla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit\ntappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata\nenimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista.\nVastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä\nsuurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja\nkoettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen\nsurmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se\nmuuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii\ntai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti,\nkun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai\nvain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee\ntavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein\nkummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan,\njoilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten\nmuissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa\nvalossa.\n\nIsän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat\nluonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen\nsikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa\nhän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa\ntyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä\ntäysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia\nliioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain\nkeskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.\n\nKuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä\nsuurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan\nmelkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai\nei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät\npakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet\nraakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin,\ninhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan\nkohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset\nheidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai\novatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista.\nUsein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä\nkoskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan\nlänsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa\nneekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt\nhyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina\nystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika:\nhän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien\nerilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys\nja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut\nniiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä\ntässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.\n\nMitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä\nmainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin\npoika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin\nvaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin\nkunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien\nrotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on\npidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia\nyhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.\n\nIsänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan\nkansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä.\nRaakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän\nvallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla\nasteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit\nkasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin\nsuuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan.\nNuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa,\nkunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli\nvaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä\nkuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän\nvalta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun\nalainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta\nsaakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu\nuskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi,\nkehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus.\nKonfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta\nkuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä\nsanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset\nseemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin\nja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse\nkäskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa\nkäsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus\npitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan\nsyntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli\nMarokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat,\npujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne,\ntai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän\ntultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa _jus vitae\nnecisque_. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät\n\"Kahdentoista taulun lain\" nimenomaisen säädöksen nojalla. \"Kaikki,\nmikä kuului talouteen\", sanoo Mommsen, \"oli laillisia oikeuksia vailla,\n— vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja\". Myöskin täys-ikäinen\npoika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia.\nMutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin,\nolennaisesti tuo roomalainen _patria potestas_ eli isänvalta.\nJo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi\nentisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun\nse tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle.\nMutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista\ntoisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin.\nGermaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin\npoikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä,\nettä vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten\nerilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut.\nGermaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua,\ntunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan\nheti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain\naikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen\n_patria potestas_-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide,\njopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan.\nPoika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt\nyksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii\narmeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä\nankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi\npoika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa\nluvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten\npyytää siihen lupa.\n\nOlemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään\nkohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten\nvelvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia\nkohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien\nvalta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä\nja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina.\nVanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen\ntunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin\nhänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan\nsittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä.\nVarsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan\nsuureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet\nedustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti\noraakelilauselmina. \"Pitkä ikä ja viisaus\", sanoo indiaani, \"kuuluvat\naina yhteen\". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee\n\"monitietoista\". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla,\njoilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan,\novat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja\nuskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen\ntaikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa\njäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan\nyliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he\nsiirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä\nkertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään\nitsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää\nkuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä\nhyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin\nsanovan eräästä vanhasta miehestä: \"Täyttäkäämme, mitä hän toivoo,\nsillä hän kuolee piakkoin.\"\n\nLuulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita\nesi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.\n\nNämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten\nvelvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen,\njoka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä\nsyynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä\nvanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa\nkeski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa\nhäntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian\nsen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään.\nMonilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset\neivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta.\nIsraeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat\nmäärätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten\nilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy\nolettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs\nkäsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin\nalkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu\nselvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: \"Kunnioita isääsi ja äitiäsi\nsanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi.\nSillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää\nperustukset.\" Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat,\nettä kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä.\nPlato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on\nkunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia\nkuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa\nlasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä\npelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.\n\nEi ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa\npiilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä\nkoskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan\njollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia\nkeinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan,\njota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että\nsellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä\nläheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta\novat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka\nkehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta\nseikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan\ntarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä\ntapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan\nyliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan\nyliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät\nkirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa.\nVanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet,\njoita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin\nvanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä\nsiirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo,\nettä jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu\nja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä.\nRoomalaisilla oli _divi parentum_-jumalat, vanhempainjumalat, jotka\nsamaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa\nlaissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: \"Jos\npoika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto.\"\n\nJohdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien\nsiunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima.\nEräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta\nkohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen\ntehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain\nkeskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä\npoikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun\nisän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät\nsiunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana.\nMutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista\nvoimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan\nlapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen\ntoivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta\nkäsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot,\neivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan\nmyöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla\nveljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut\nhänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä\nsyystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään\nmerkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa\nvaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen.\nJa Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa\nole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on\nkorkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.\n\nIsän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa\nperheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden\nkultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin\nmahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista\nlaatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan\nvaltiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani\ntai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin\nyhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen\nperheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta\ntoiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät\nsuuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään\nklaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen\nmerkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut\nklaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat\nlujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis\nluultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä\nmerkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen\nvallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.\n\nMutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus\nlujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut\npäinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi,\nkun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen\npäämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe\njälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta\nväheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa,\njossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten\nkunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin\ntoisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon\nkeskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan\nisänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten\ntaikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja _last but\nnot least_, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli\nlasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen\nkäsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen\nencyklopedistin sanoissa \"Le pouvoir paternel est plutôt un devoir\nqu'un pouvoir\".\n\n\n\n\nKOLMAS ESITELMÄ.\n\nVelvollisuudet lähimmäistä kohtaan.\n\n\nSiirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin\ntapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon\nkuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa\nole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje,\nja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla\non käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin\nlausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa.\nIllan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa \"Velvollisuudet lähimaista\nkohtaan\", jos \"lähimäisellä\" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan\njäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin\nkysymykseen: \"Kuka on lähimäisesi?\" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei\npidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.\n\nViime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten\nmuodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän\nepäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa\nmerkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi\nkutsua sosiaalisiksi eläimiksi.\n\nOrangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa\nkoiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä\nryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi\nkoiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja\nsamoin on simpansin laita. \"Harvoin näkee\", lausuu Savage, \"useampia\nkuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla;\non kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa.\nSimpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi.\" Tämä tieto, jonka\nmuutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on\nerikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain\nhuonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten\nolettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain.\nMutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten\nyhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja\nhuomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille\nedullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi,\nettä suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan\nvihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä.\nMutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä,\nvoidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden\nmäärää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin\nseudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin\ntarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja\ntarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä\nravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne\neivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti\nhedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia\nyhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina\nlaumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät,\nja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä\nelämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina\nvaikea saada ravintoa.\n\nJohtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat\nkantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina\nyhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin\nihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin\nnekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on\nuskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa\nyhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että\npetoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä\nja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään,\nvarsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä\nhiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton\nvahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että\nsuuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista\non voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että\nihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin\ntodennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa\nmetsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin\nkuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä\nravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet,\njoita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä\ntarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina.\nNekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että\nheidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa\nelättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin\nelävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe\nsuurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät\nainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin\nyksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan\nerillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet\nusein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua\nolevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes\nvoimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille.\nLyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä\nmaanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille\nlahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä\nj.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä,\njonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina\nperheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe\ntai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja\nkumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat,\nmitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella\nkuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he\npuolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka\nhankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat\nennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret\nvalmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit\nvaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin\nelävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian\nrohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen\neli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät\nvieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista\nkuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.\n\nNäyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut\netupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin\naloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli\nihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä\nyhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan\nsovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien\nnojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena\nkuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa,\nettä hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä\nvarhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle\nmahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.\n\nYhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien\nyksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen\non paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän\npääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei\nole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin\nalttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat\ntoisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia.\nJokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne\novat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan\nkovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit\nsamoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä.\nUseat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä\nkuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin\netuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko\nvaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet\nmetsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun.\nDarwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran\nparia kolmea sokeaa toveriaan.\n\nSaman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan\nkohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin\nrientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on\nkeskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia\nse on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät\nsaman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä\nriistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi,\nettä yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan,\npaheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan\npaheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme\nmoraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa\nhenkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi,\njoka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan\nantamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle\nkaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan.\nJa nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi\nosaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi.\nKaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden\njäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja\nkunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on\nusein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla\nkehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla.\n\nJos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät\nvelvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se\nkäsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti\nsikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa\nkultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua\nniitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi.\nJoskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista\nankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin\nkuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta\nniin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat\nvoi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita,\njotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa\non naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu\nheidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota\nepäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka\nvietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta\nkieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan\nvaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan\nsivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan\nkorvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista\njulmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen\nkansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät\nkoskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti\nryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme\nluotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä\nitsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi\nvalheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla\nolevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin\nkehittyneemmät raakalaiset.\n\nMutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia\ntapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään\neräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille,\nvaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät\ntoisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on\nkaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa\noman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin\nluonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan\nkohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään\nsiirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin\nheimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa.\nSairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta\ntoiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja\nAustralian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat\novat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat.\nNansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen;\nhänen ensimäinen käskynsä kuuluu: \"auta lähimaistasi\". \"Mutta\", lisää\ntämä kertojamme, \"valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta\nsivistyy, sikäli se menettää hyveensä\". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja\nkertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on\nvierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat,\njotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse\nruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; \"naapurin ei\ntarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla\".\nHottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat\nkeskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja\nhellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden\nauttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin\nsuupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin\nMadagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren.\nMerkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on\naina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen.\nJos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme\nkaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja\nlännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää\nsukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on\nsellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun,\njoka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin\ntutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle\nsivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan\nhuonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä\ntäyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin\nne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia\nihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit\neroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät\nomaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä.\n\nSanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten\nkeskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista\ntaipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin\nseikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä,\nkuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen\ntässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim.\ntotuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on\nsuureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka\nei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan,\njota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden.\nUteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä\nvanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on\nmonilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään\npyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin\nluonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten\npaheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä\nvalheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden,\nvaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on\nmeille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat\nmielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen\nluoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta\ntosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat\npyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä\non petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö\non käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän\nitsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans\nI:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on\nvaadittava siitä hyvitys miekallaan.\n\nValheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä\nmielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle;\ntämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään\nluvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä,\nniinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi.\nMitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän\nmyöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta\npuhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen\nilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia.\nEpäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista\neläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat\nteoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti\nkatsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira\nsuoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi\nsellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija,\nsiitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan\nsen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys\nkasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen\npsykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä\npetosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä\nnuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan\neräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä,\nettä sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian\nvalhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden\nmuukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet\nelävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes\ntilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat\nihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen\ntoivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa,\njoissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu\nja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla\nkysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen\nlaita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten\nkanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä\nkursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten\nkanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen\nluonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin,\nja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien\ntai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä.\nToinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien\nmuodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa\nkerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen\non poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista\nitämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos;\nMarokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja\nluotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi\nsortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen\npelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on\nluonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen,\nraakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat\nväittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli\nturvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis\nilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset,\njotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset\nhalveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että\nhe halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi\nvalhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten\nvaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka\ntilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan,\njoka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää\ntotuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan,\nottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta\nvai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena.\n\nMutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta.\nValheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen\nkovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut\nmielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia,\njotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma\non valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset\npitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina,\neroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita.\nEräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole\ntotta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes \"kyllä\"\ntai \"ei\", lisäämättä: \"ehkä\" tahi \"minä luulen\" taikka jotain muuta\nsellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään.\nEräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän\nkuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet.\nSitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista\nvalhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun\njoku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa\nmieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla\nsuoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä,\nettä hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi.\nMenettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana\ntekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee\nmystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa\nvoimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi\nkäyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset\nlapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa\nvasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin,\ntahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa\nvahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään\nsekin, kun ajattelee lausetta: \"en minä tarkoita sitä, mitä sanon\",\ntai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin.\nSamantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat\nsaaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan\nopissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin\nmukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin\nyhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu,\nettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, —\ntämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä\nhyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella\nvakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä\ntavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin\nesim. latinalaista _volo_-sanaa, joka merkitsee sekä \"tahtoa\" että\n\"lentää\". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää\nkahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi \"tämä on Pekan kirja\",\nvoi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on\nsen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa,\nkunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa\nhenkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa\ntoisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat\nsanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti\nhuomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän\ntosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa\nlausuessaan sanan \"ei\" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä\nvannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin\nkuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme,\naivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys\nannetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia,\njoihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen\nopin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että\njoskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on\nsilloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta,\n— niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet\nmaailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan\nvalhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle\nsellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme\nväärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on\nepäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä\najoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja\nopettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on\npuhua totta, ja sanaan \"valhe\" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta\nsynnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia\npetollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä,\nkoska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja\nmääriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän,\nmystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin\nalkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja\ntodellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan.\n\nYliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä\nanteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse\nihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus\ntuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi\naterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä\nmuuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan \"silmäämällä\".\nSamallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain,\njota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan\nostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle,\nmuuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin\nonnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota\nmarokkolainen kutsuu nimellä _l-bäs_, voidaan siirtää katseella tai\näänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen.\nMuinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä\nErinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut\nkerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: \"Siltä, joka\nköyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa,\nkohtaavat monet kiroukset\". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: —\n\"Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota\nitseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän\nkuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut.\" Mutta köyhällä ei ole\nainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa\nmyöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon\nparissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin,\nlauma kuljeskelevia kirjanoppineita, _tolba_, jotka kävivät talosta\ntaloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun\nsitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni,\nettä noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. \"Eikä\",\nvastasivat he; \"me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme\nkirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille\ntakasin siunauksillaan kymmenen.\" Lähtiessään maalle ei marokkolainen\nkaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka\nkaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä\ntähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen.\nSyrakin kirjassa luemme samaten: \"Köyhälle ojenna kätesi, että sinun\nsiunauksesi olisi täydellinen!\"\n\nJo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on\ntaipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi\narmeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen\nmerkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat\nkatsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää\nkuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen\narmeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden\nvälikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut\nlahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden\nvelvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin\nuskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen\nanto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja\nrabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa\nmerkitsi \"vanhurskautta\", tarkoittamaan \"almun antamista\" ja tämä\ntapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat\nviimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa\nkoko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen\nantaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon\nettä muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie\nihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan\npalatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn\nsisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka\nmerkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa.\nKristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa.\n\"Köyhäin ravinto\", lausuu paavi Leo Suuri, \"on taivaan-valtakunnan\noviraha\". \"Niinkauan kuin markkinoita kestää\", sanoo Krysostomos,\n\"elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla\". Rikasta miestä\npidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä\noli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi\nhän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle\nseurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika\nyhtyy: \"Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä\nsuojeluspyhinämme.\" Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä\nsiihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään\nniin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin\nkohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että\nkirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga,\nja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin\njälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa\nmainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi\narvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista\npidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se\ntapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla\nkristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja\nja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput\njaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja\nuhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi\nTestamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden\nmuotoa; ja Augustinus julistaa, että \"kristityjen uhreja ovat ne almut,\njoita he antavat köyhille\". Aivan samallainen asema on armelaisuudella\nmuhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan\nalmujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä,\nettä ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen\nuhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen\nkäsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden\nhenkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi.\nTässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa\nmuuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella,\netteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä.\nLuulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat\nlakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät\nkauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria\nei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se\non kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen\nnöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan,\nmikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui\nvertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli\njumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta\novat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset\nnäkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi\nvoinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa,\nellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen\nkulttiin uhrilahjana jumaluudelle.\n\n\n\n\nNELJÄS ESITELMÄ.\n\nMuukalaisen asema.\n\n\nOlemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat\nsaman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti\nsamallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi.\nElä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi\nkärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, —\nnämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla,\nja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina\nkuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän\nmoraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan\nkäsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa\nvelvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on\npääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.\n\nLuonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan\nvakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä\nhänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä\nviattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia\nmonesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan\nkiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on\nkaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa\npäänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen\nmäärän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt,\njotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin\nkehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin\nmuutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien\nnaapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai\nuseampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa\nolosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava\nsävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa\nyhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon\njäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti\npysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri\njäsenten kesken.\n\nSosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden\nlaajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään,\nyhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi\nkokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset\narjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä\nvastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden,\nlaajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon\nkuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin\nolla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella,\nmuodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan,\njolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi\nyhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun.\nAatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki\nenemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on\nerilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti\nmoraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset\nlaajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat\ntoisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen\nyhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.\n\nToisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan\nlaajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset\nalkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun\nyhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat\nyhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei \"halveksittavalla\nmuukalaisella\" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia,\neikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma\nkansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta\nkuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi\nvaan poistua maasta. Latinalaista sanaa _hostis_, vihollinen,\nkäytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa\nluultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että\nihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa,\nettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen\nmurhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset\nolivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään\ngermaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet\nsai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana.\nVielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen,\ntarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu\nlain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli\nmuinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei\nryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä,\nvaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla\nmiehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.\n\nSikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui\nmuukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion\nsuojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta\nhänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin\nsakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan\npysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana\npoikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan\nmaissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä\nRanskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla\nvuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun\nmuukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin\nhän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden\nhänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin\nnojalla, jota kutsuttiin nimeltä _droit d'aubaine_ sai\nmuukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai\nlääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka\noli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli\nsiirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista\nniinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia\nolivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla\nrannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät\nheiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta\nasumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista\nelinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti,\nmihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat\nruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia\nkoskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta\nuskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään\nuudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin\nkirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja\nväitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus,\nniin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.\n\nKun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina\nmuukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole\nvaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät\nsaman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet\nsuureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee\nyhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen\ntaipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on,\nsekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka\nyhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat,\nuskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman\nryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon\nherättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista\nyhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii\norastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin,\njoka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja\nmääräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen\npuolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi,\njos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan\nluonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.\n\nLisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien\njäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää\nmieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja\nhalveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana.\nRaakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies.\nNiinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski\nalkuasukasta työhön, vastauksen: \"Valkea mies tekee työtä, ei musta;\nmusta mies on gentlemanni.\" Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen\nSuuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti\nhänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä _kob-lu-na_, joka\nmerkitsee \"valkea mies\"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui\nparemmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen\n_in-nu_, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan\ngrönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon,\nhuomautti hän usein: \"Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin\",\ntai \"Hänestä alkaa jo tulla ihminen\", s.o. grönlantilainen. Raakalainen\npitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa\nmaailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme\nniilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle.\nKreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat,\nettä helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän\nja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma\nmaansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa.\nMuhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja,\njotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat,\nettä meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja\nampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän\nturhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse\nuskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.\n\nSe, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta\nalkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten\nvälisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei\nuskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan\nasettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja\njota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin\nkuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on,\nsamaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan\nsilloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka\nnäyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen,\nn.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden\nrinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä,\novat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen\notetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras\npaikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle.\nHänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin\npalkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin\nmokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat\nsiten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on\noltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä\nvelvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli\nsurmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa\nolosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa \"Hitopadesha\"\nluetaan: \"Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle\nvierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on\njokaista muuta ihmistä ylempi.\"\n\nVierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan\nvelvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty\nuskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus\nihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä\nniistä sanotaan: \"Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille,\nomaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka\nhengittäisi.\" Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa\navunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen.\nPlato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin,\nettä muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma\nkansalainen. \"Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa\nZeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin\nvarovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan.\" Samallainen\nkäsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon\nsuojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter\nhäntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan\narveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet\nJuutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen\ntärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin\nkunnioittaminen. Muhammed sanoi: \"Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja\nylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan.\" Mutta tässä niinkuin\nmonissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota\narabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.\n\nSe seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi\nrangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan\netuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä\ntapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä?\nMiksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin\ntukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen\npohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla\nseudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada\nturvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia,\nkostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa\nselitystä.\n\nOn väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä\nmaissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys\nmatkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö,\njoka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta\nvaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää\nminusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se\narvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä.\n\nYksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin\nsaattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa\nkaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja\nkasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole\nnähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä,\njota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja\nouto, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta.\nIndialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa\nmainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä.\nAiskylos puhuu ihmisen \"jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai\nvierasta tai omia vanhempiaan kohtaan\". Odysseiassa kerrotaan,\nettä jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien\nmuukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai\nhurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: \"Elkäät unohtako\nvieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet\nenkeleitä vieraikseen.\"\n\nMuukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta.\nOleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston\nberberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä\nvihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen,\nettä tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja\nruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä\npuhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on \"onnea tuottavat\nkehräsluut\", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut\nheidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja\nsukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan\nolevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä,\n_baraka_. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen\ntuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina;\nja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän\nantaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen\non monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan,\nsanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen\ntuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä\nkirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan\nsadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee\nhyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan\nsiunaukset.\n\nMutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena\nhyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana.\nYleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan\npeljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa\nonnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan,\njotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen\nmukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja\nkerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän\nkirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema\n\"muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita\", oli\nainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto;\nja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin _dii\nhospitales-_ eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten\npyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen\nehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin,\nkoska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon\nvihansa liekeillä; \"vieras\", sanotaan, \"tulee taloon kuin palava tuli\".\n\nSe seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin\npeloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi\nyliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän\njoutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa\nkanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan\nvoimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien\nmukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin\nsähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta\nettä johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat\nveri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa\nvierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan\nisännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa\nhänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän\njoutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten\nsiirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä\nsitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä\njos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota\nkirous tarvitsee siirtyäkseen.\n\nKun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen,\nlähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä.\nTämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: \"ruoka kostaa\" sille, joka\nrikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron\nvaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty\nruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.\n\nKäsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu\nainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan\nniitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla\nkansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että\nisännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii\nhänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut\nmajaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää\ntai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien\nkeskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta,\nsillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan\nkuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi\nmuukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla\nhänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos\nkaksi henkilöä, \"syö suolaa\" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy\nystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen\nateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei\nenää muuten ole vatsassa.\n\nVoimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle\nosoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu\nainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin\nhänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi\ntulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli\nkorvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää,\nmillaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa\npiilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan\notettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen\nantaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja _bismillah_,\n\"Jumalan nimeen\", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon\nsisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli\npidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä.\nAtlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari\npäivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun\nsitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan\nvastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä\nhän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen\nlaukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista,\nettä sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska\nhe pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.\n\nMyöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen\nherättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet\nkykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on\ntapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö\nojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän\nsaa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan\nkylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on,\nvastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen\nveden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti\nkylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa,\njoten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen\nkirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää\nmuukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan\nkoettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita\nhänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen\nvenäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla\nhänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet\nolevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi.\nMyöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä\najalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot\nolivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen\nkeskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi,\nettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan\nuskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on\ntervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin\nsiinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle,\nnäyttää hän, ettei hänellä ole asetta.\n\nMatkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka\nvastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun\nmuukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja\nne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee\npois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen\ntärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä\nhän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy,\nettä ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin\ntuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän\nyliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja\nannetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys,\nettä vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin\nkuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden\nvelvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli\nsääntönä: \"Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen\" s.o. orja.\nEteläslaavilaiset sanovat, että \"vieras ja kala haisevat kolmen päivän\npäästä\". Marokossa riittää \"Profeetan kestiystävyyttä\" kolme päivää, ja\nensimäisenä yönä on muukalainen \"Jumalan vieras\". Kun Atlas-vuoristossa\ntulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle\nensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin;\nseuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena\npäivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.\n\nMeidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä\nkultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi\nylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään\nmuukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus\ntaas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet\nihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain\nkeskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut\nmystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain\nyksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan\npysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.\n\nKuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa,\njolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja,\nmuistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta\nheimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat\nviettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita.\n\"Alkuasukkaan henki\", lisää hän, \"on siellä halpa, varsinkin Australian\npohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan\nminulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen\nsyrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää\nkuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta\nkuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että\nvalamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta.\nMutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin\nkyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa.\"\n\nEikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt\nvielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla\nolevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius\nja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että\nnykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen,\nettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman\nkansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia\nvirtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien\narjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen\nsukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka\nolivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden\nainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi,\nettä myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia\nkansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi\njonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet\nvallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän\nkatsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden\ntavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta\npysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää\nyhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.\n\nKansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai\nkansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät\nkansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion\nrajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma\nkansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron\nuhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet\noikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan\nerikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua\ntoiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin\nvallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava\nomasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen.\nJohtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene\nmuuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä\nmerkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei\nihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus\ntekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen\nkansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa\nvaltiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei\nyksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa\ntodistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen\nkielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen\nrotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin\nesim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat\nilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin\nyhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin.\nHeikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä,\nvoidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus\nnauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla\nomakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.\n\nTapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa\nettä kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien\njäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä\nkapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain\nomaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa.\nYksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin\nrotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain\nsortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi\nvaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä.\nKansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että\nihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet\nnousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava\nse toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä\nmaassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen.\nSitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa\nne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat\ntyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja\nvaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet\nkohtelevat tylysti.\n\nMutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain\nvälillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa\nolosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat\ntoisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla.\nIhmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka\nnykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin.\nKeskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa,\njolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä\nsotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota\ntunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri\nosat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet\nkosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se\nkäsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina\nsotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme\njossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni,\nettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista\nedistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja\nettä monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista\nvelvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä\nasiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin\nalinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat\nlaajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys\non suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen\nvaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on\nlisääntynyt.\n\nAltruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan\nkuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat\nyleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä\nheidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat\nrajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain\nja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt\nyhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon\nvaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti,\non tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; \"kun yhteys eri\nkansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin\nvähenee myöskin kansain keskinäinen viha\". Eri kansallisuuksia olevat\nkansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa,\nniin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne\nvähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan,\nettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin\nasti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta\nvanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä\nkehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan\njärjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat\njohtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä\naina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat\naikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi\nyhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on\nantava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se\nnykyhetkellä nauttii.\n\n\n\n\nVIIDES ESITELMÄ.\n\nElävien ja kuolleiden suhde.\n\n\nPaitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja\nkuolleiden suhteet toisiinsa.\n\nUsko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa.\nVäitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun\nkatoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään\nkäsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta\nsopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää\nkaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia.\nOnhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä\nepäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat,\nehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen\njälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta.\nTämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus\nolettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus\naivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen\nympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun\nkylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin\non ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan\nmuuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja\nnäyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa\ntätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen.\nMitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja\non hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut\nolemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.\n\nSielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan\nvähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi.\nAjatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet\nkuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa\nja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano,\nkuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset\nintohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin\nja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun\nominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden\nkeskinäiset suhteet.\n\nElävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian\nheimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään\novat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa;\njos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee\nsiinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa\nkuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen\nhänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai\njohonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut\ntai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä,\napinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten\nnäille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit\njättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen,\njossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa\nvainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin,\nentisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken\nja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä\nveitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään\nsormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan\npistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen\nreunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä\noikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka\nvoi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.\n\nMutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta\nvoi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin\nhankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat\nmonesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa\ntai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian\nneekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät\ntulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta\ntiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen,\njotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että\nvainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit,\nsillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.\n\nSangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia,\nniin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään\nvainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan\nmaan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten,\nettä niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan\nihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi\nolla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka\nhaudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit,\njotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän\nkäytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus\nkuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen\nomaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa.\nTällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi;\nmutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa\nhänen omaisuuttaan.\n\nVainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä,\nettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat:\n_De mortuis nihil nisi bene_, \"kuolleista ei saa sanoa muuta\nkuin hyvää\". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan\nhyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla\nluonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.\n\nVainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja\nsäädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän\neloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin\nloukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan\npidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti\nosaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli \"esi-isäin tapa\",\n_mos majorum_, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää\nmuuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.\n\nVainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista\nelämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille\npalveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän\nsielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät,\nmitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on\nlisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he\novat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan,\nja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä\ntai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden\nystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä,\nkun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten\nsieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten _lar familiaris_,\nperheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu.\nJa Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat\nsukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja\nkalastuksessa.\n\nMutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan\ntäytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat\nlaiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta\nesi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään\nsuopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan\nsuuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget\nvaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja\nkuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien\npalvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin\nhyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että\nsamaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja\nmuukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa\nmies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa\nuskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai\nkaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että\nvainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi.\nSellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että\nvainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin\nhe ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen,\njoka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen\nvainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia\ntieto-aineksia kuin he.\n\nEikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä\nja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa\npidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on\nluonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä.\nAlkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman,\njoko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että\nhenkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla\npahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja\nkaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa\neläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että\nvainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta\nhyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen\nvaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät\nkansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat\ntäydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme\nolemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua\nlevollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa.\nKuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa\ntilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten\nlieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä,\njotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin\nkammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella\nkuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k.\nkuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta\njostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan\ntätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri\nyksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt\nniin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan.\nJa tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta\nkohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää\nmonista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.\n\nJälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät\nkuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti\nkuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan\npyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat\nhautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse\nhautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon.\nTanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten\nneekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että\nnoiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen\nsiten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme\nlisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa\nTanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa\n\"maahanpaniaiset\". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta\nnimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin\nkuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen\nkeksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita \"pani maahan\" hänet,\njoten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy\nmuitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja\npyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas\nsamasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun\ntai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai\nkädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat\nleikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä,\nettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli\ntapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri\npaikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein\nvaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi\nruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan,\nkun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa\nkaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin\nolevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet\nkummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin\nkorkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu\nesim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen\ntarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä,\njoten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys,\nmiksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön.\nPohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun\nvainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut,\nsillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan\nhäiritsemättä sitä ennen eläviä.\n\nEräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi.\nAfrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka\nolivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran\njättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. \"Heitä ne\nsinne\", sanoivat he, \"ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule\ntakaisin meitä hätyyttämään\". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen\nvierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana,\nettä kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai\nsitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään\nvaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta\nsellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja\npolttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan\ntapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa.\nRuumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin\nhautaamista.\n\nPaitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä\nviekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan\nsitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista\nviedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan\nsitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on\nse hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä\nkodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä,\njossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen\nyleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis\non kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin,\nja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että\nhänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.\n\nEstämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta\neläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on\npäästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun\nmuinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen\ntulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista\naineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa\non eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat\npuhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee\nkalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin\npieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä\nmennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti\nhautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä,\nniin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer\nolettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa\nnoudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän\npääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja\nvettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan\npuhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta.\nTuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa.\nMeillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte\nniissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin\nkuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka\nsytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista\nja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että\neräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten\nvedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä\nAugustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä\njuhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että\njuhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni\naineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita\nkäytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.\n\nHyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen\nkalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii,\nettä vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava\nkynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava\nsitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena,\njoka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat\naivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa\nnaiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana\npuhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun\nkäyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu\nmeilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se,\nettä vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten\nheidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa\ntämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa\nhän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset\nheittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin,\nvaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen\nhypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät\nkoettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä\nselitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu\nerikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa,\njolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta\njoka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä\netupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa\nkuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on\nkalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana,\nsaastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen\nlähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos\nhe sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet,\njoita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin\nmennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.\n\nToinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu\nsuureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset\nkieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista\nlyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka\nkukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen\njuutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai\nnaapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis\nlepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on\naterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan\nnäe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja\nlihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe\nsaa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.\n\nVanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman\njälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla\nkansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että\nsiitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko\nkatolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä\npaasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota\nkesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen\najateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus,\npuhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä,\nja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen\npaasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen.\nMutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin\nkuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista\nnäemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen\npäivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin\nesimerkkien mukaan.\n\nEn tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla\nfysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän\ntai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta\nruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä,\nja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota\npidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto,\nettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen\nvastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen,\nettä ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden\nsaattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin.\nTavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen\nkuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä\ntyötä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien\nluonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä\ntyöstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla\nosaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo\nkuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti\npelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta\nkuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.\n\nTässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa,\nettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty\nkäsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan\nnimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko\ntai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa\nmonet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin\naikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin\nläheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea\nsaada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin\nSuurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee\ntautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin\nhän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen\nsanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää\nsanoja \"kuollut\" ja \"kuolla\". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen\n\"poismenosta\", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai \"poismenneestä\" ja\n\"manalle menneestä\".\n\nHautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä.\nMeidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka\novat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen\nperustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan\nkeskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa\navata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä\ntapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta,\nlinnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai\nhauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat\nkuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä\nsaattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen;\nalkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa\nläheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa\ntaikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin.\nSitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen\nmätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama\ntarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään\npetoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville\nvaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä\ntähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin\nolla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin\ntavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään\nparhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä.\nMuinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain\nruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin\npitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden\nsaastuttaa niitä.\n\nMutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun\njälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta\nkuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa\nelämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen\njälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen\nyritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa\nhautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista,\nvoidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain-\ntai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he\nselittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina\nvainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on\nvaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin\nhelppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon\nparempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä\nhaudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa\nhän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella\nmuinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden\nhautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa\nhaudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren\nansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa\nviedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että\npedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on\nkaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa\nasuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä\nyönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä\nhyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi\nse tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien\nlämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat\ntlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen\npoltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan\nvanha tlinkiitti ystävilleen: \"Polttakaa minut, polttakaa minut,\npelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?\"\nEräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen\nruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta\nvainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu\nsamallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa\nkulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai\nraudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi\nklassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen\nkristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä\nsyytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää\nloitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten\nestettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn\nalkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen\nsoittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka\nsiten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.\n\nMyöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi\nkuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella\neläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan\nsukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai\nruntelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena\nlienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun\nkäyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan,\nettä hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten\nkoetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot,\njoiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta\nvelvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.\n\nÄlyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta.\nKuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin\narvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin\nraukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin\nalkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan\nminkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa\nasioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo\nkadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan,\nvaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että\nkansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa\neivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit,\njotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa\nmaissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan\nlisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan\ntulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista\nvainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että\nvainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata;\njos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja\njanoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja\njuomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä\nuhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut\nvainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin.\nVielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo,\nettä jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin\nilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka\nliehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja\nsurumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä\nkovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin\ntapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta\nviiniä on pantu vanhoihin leileihin.\n\nAlkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti\nruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen\nmuuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan,\nei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto\nhimmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan\nhänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset\nväittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee\nsitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta\ntai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa\nasunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa,\njohon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme\nalla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on\nse taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka\nilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta\ntaivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy\nmaan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota\nmyöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole\nkuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta\non esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia\nvaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on\nolemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan.\nTämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta\nmatkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan\ntekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän\nluonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään\nmatkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään\nmyöskin kristillisessä \"paratiisi\"-sanan käytössä. Ensiksikin on\nparatiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa\npelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.\n\nEnimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista.\nNe eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät\nyksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita\nsilloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta\ntapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään\njollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi\ntaitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset\nkuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia.\nUsko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en\nsuinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana\nalkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus\noli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet.\nMutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.\n\n\n\n\nKUUDES ESITELMÄ.\n\nUskonto ja magia.\n\n\nMonta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä\nmonta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä\nkysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi\nkäyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän\nmenettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka\nsillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa\nuskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat\nitseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, \"luonnollisiin\" ja\n\"yliluonnollisiin\", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he\nluulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt,\nsekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta,\nmystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista\nsyistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin\nylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin\nluonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa\non mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä\nhän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin\neroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset\nesineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun\ntai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa\neläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun\ntuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa,\nkun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan\nnurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai\nnurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista,\nmystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi\nhienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri\nkuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui,\nnähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi\nkovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin\nleijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja\nkerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen\nhäkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri.\n\nMutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja\nyliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen.\nYliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti\nvaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta.\nNiin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita,\njoita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen\npelkkä koskettaminen tuottaa _tabu_-tartunnan. Samoin käsitetään\nmyöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa,\nalunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka\nvahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa;\nvaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei\npurkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset\narabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta\nkirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä\nmielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu\nitseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen\nvahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla\nkultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä\nyksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin\nhartioille (\"syntipukki\"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä\ntänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä\nnakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois\nsyntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia\nkäsitetään puhtaasti mekaanisiksi.\n\nMutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia\najatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen,\nvarsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia\nolentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat\ntosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta\njoilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia.\nTämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä:\nmilloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on\nkuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon\nja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa\nsuhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee\nolevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa\nmenoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia\nyliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä,\nvetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää\nnäitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim.\nparantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti\nvaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia\nvoimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin.\nKun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa\nesineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa\nheidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he\n_eivät voi_ vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi.\nUskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa\nkoettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla\nkeinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä,\nylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa\njoko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla\nkeinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin\nme yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että\nihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen\nmaagillisella voimalla.\n\nTällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on\nsanalla \"uskonto\", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan\n_religio_ on sukua _religare_-verbille, joka merkitsee \"sitoa\".\nYleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään\nsiten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi.\nMutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita\ntoisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen\nalkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä\nsangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys\nei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla.\nJos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi\njoutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla\nRahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun\nlehden solmuun ja sanoo: \"Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf,\nenkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen\njoutunut.\" Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön,\njonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai\nAbd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä\ntanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni\nsanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee\nröykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon.\nSitä tehdessään hän mutisee: \"Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin,\njos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin,\njos sinä et täytä minun toivomustani.\" Jos rukoilija saa sitten, mitä\ntahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja\navaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä,\njolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani,\nettä religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta,\neräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen _katádesmos_-sana, joka ei\nmerkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua\ntai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu\nhenkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla\njumalat täyttämään heidän toiveitansa.\n\nOn kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys\nalunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä\nmerkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät,\nkuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä,\nmyöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat\nusein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne\nmaagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia\nnoudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin\nuskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan\nseuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia\nja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät\nole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme.\n\nUhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana\non käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa.\nIndialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan,\nkäyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen\ntaipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja,\ntemppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita,\njotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he\nsaivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua\npuutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla\nnälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat\nuhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät\nkävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon\nkulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä\ntähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä\nolisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät\nsaa mitään syömistä.\n\nSeikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet.\nAlkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä\nihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan\nolettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen\nharjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri\non jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat\nkoettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri\nherättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot\nsekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän\nunohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee\nhaluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että\non olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä\nvarten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina\nhyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet\nkultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä\nuskonnossa. \"Herran pelko on viisauden alku\", sanotaan eräässä Davidin\npsalmissa. Kielessä löytyy sana \"ihmisrakkaus\", vaan ei sellaista sanaa\nkuin \"jumalan-rakkaus\", mutta sensijaan on siinä sana \"jumalanpelko\".\nSilti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen\nvaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla\nolevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen\nmotiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen\nesineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin\nihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut\nniin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei\nodottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa,\nteki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa\nitsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman\nkäsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä\nmieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten\nmenojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin\nkaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka\ntoimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa\nvoikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin\nsalaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus\ntehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu\nkaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan\nTestamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob\nteki lupauksen ja sanoi: \"Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee\nminua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää\nsyödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa\nisäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka\nminä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja\nkaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset.\"\n\nUhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa\nsijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita\ntavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa\nja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi;\nsitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja\nRoomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin\nperusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan\npelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai\nraivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa.\nIhmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään\nbarbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen\nolento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan\nsamalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että\nuhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten\nasianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin\nlähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan\npuolesta.\n\nUhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin\nmanaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen\npoikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee\npyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos\nsaa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän\nhaudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole\naiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla\nmainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen,\npakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin\nja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien\npakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä.\nJos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista\nmanaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on\nkehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan,\nniin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla\nkosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten\nsopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon.\nEttä uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä\nnäyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita\nuhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin\nolennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä.\n\nUhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa.\nAlkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin\nmahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan\ntavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus,\nvetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on\nrukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla\nmanaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan.\nMuinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka\noikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: \"Tee siten\nja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua\nnöyryydessä\". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden\nuskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin\nnöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset,\nkreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat\npakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna,\njoka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan,\nkun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino\nhävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten\nrukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli\nalunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua\nmaagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo,\nettä rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän\nosalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee\nsitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi\nmyöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi\nmyöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa\nuskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli\nolemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka\nolivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista\noli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien\npakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan\nnäillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan.\nJokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen\npakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen\nvallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen,\nettä katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian\nsekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on.\n\nMutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin\nvoi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi.\nOlemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi.\nKäytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin\nladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua.\nJälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa\noikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen\nitse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät\nhänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi\nsormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että\nsaatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän\nesineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella\nvoimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän\nGanges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa\nvala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin,\neläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan _baraka_-ominaisuutta,\ns.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi.\nKeskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin\nkoskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän\narvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin\nei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä\ntuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee\nesim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella\nraamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa\nhuultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan.\nMutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla\nvala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen\nneuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin\njonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan\nrukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa\nmaagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan\njumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan\nnimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä\nvoimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka\nsekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen\nvaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines\nvallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan\nmuodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista\nluvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen\ntehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä\nVanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan\nkäsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin\nsellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta\nmyöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa\nsanotaan, että \"kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee\npois ja pääskynen lentää\".\n\nTeoksessani \"The Origin and Development of the Moral Ideas\" olen\nkoettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla\non ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat\npuutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he\neivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset\ntäyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on\nniistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa\ntapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana\nsekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä\nuskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen\ntai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun\nhäntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa\nkultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin\nauringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä,\nettä tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin\nvahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on\nollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli\nmuinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi\nhuudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden,\nvaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka\nlasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli\nuskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin\nolevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin\njumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous.\nKreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin\nrajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan\nTestamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat\noikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata\nmaaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä.\nAikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä\nmoraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan\nturvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui\nrikkomusten yhteyteen.\n\nUskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei\nainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja\nmoraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari\nMooseksen käskyä. On kirjoitettu: \"Elä turhaan lausu Herran sinun\nJumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen\nnimensä turhaan lausuu.\" Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan\nlausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään,\nja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on\nhyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen\nkäsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa,\nja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi\ntai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen\narkipäiväiseen keskusteluun.\n\nMutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen\nolennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet\nraakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla\njumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita.\nHerodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja\nkuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä\nmainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät\nkoskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri\nhalusta käytä sanaa \"jumala\" tai sen vastinetta arkisessa puheessa.\nSiten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. \"jukul'auta\",\njossa \"jukuli\" vastaa jumala-sanaa, ja \"‘sus siunatkoon\", jossa\n\"sus\" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo _Potz_, kun pitäisi sanoa\nGotts: _Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt_; englantilainen _good_,\neikä _God: good gracious, my goodness, thank goodness_; ranskalainen\n_bleu_, kun pitäisi käyttää _Dieu_-sanaa: _corbleu, morbleu, sambleu_;\nespanjalainen _brios_ tai _diez Dio_-sanan paikalla: _voto á brios,\njuro á brios, par diez._ Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne,\njoka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut\nkäsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään,\ntoisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä\nnimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen.\n\nSiirrymme sitten seuraavaan käskyyn: \"Pidä lepopäivä, ettäs sen\npyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi\ntoimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä;\nsilloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi\", j.n.e. Miksi\nkielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu\nusein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään\nliialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman\nahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen\nuhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan\nilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että\nseitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on\nvaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla\non tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa\ntai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja\nnäissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei\njuhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja\nkeskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä\nkukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa.\n\nErikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina\nkuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on\nyleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu\nnousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli\nbrahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana;\nse on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan,\nneljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista.\nBuddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta\nei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata\nkaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat\nsapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin\nretkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole\nlainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon\ntoista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin,\nHavaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa\nja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä\npahoin.\n\nTämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen\nsapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin\nmukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat\ntodistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi,\nmutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä\ntyötä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet\ntyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin\npäivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen,\neikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä.\nWellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä\npäivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän\naikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi\nlakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo\nalunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli\nse vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle.\nNämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä\nmonesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti,\nkun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja\nvarsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet\novat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on\ntämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen\nyleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen\ntyön tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli\nlaita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta\ntukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden\nhavaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa\nmainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai\neräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin\nsapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa\nnoudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten\ntehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että\nseitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että\nuusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi\nuskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla\nvoimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun\njokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee,\nettä siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän\nalkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.\n\nKristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin\njuutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi\nuskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin\nolevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti\njuutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä\nsapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän\nuudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla\nkielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta\nlauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen\ntavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät\npienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina,\nsen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta\nkristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on\nsangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen\nsunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti\nKonstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden,\nkaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon \"auringon\nkunnianarvoisena päivänä\", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan\nlakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että\ntämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää\nsiltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan\nlisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin\nonnettomuuden päiviin, _religiosi dies_, joita roomalaisilla vanhastaan\noli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin\nja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut\nlainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen\nsekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka\nmääräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen\njumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä\non oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen,\nmutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina.\nKuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja\nmaalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia\nmääräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä\nsunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen.\nSkotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina\nhaaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa\nlaivan miehistöineen hukkua.\n\nOnpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat\npidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin\nsen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että\ntaivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai\nvaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen\npyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut,\nmutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty\nhyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja\nkilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla,\njota se todella on tuottanut.\n\nLaajassa teoksessaan _The Golden Bough_ lausuu Frazer olettamuksenaan,\nettä magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa\nympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän\nhuomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden\nuskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia\nkaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei\nonnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta,\njonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi\ntuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia\nmaagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin\nkehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa\nmagia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen\nsivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin\nvoimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan.\nTunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia.\nKuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä,\nja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä\nhe pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä\nkehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen\n_ungerufen_ tai englantilainen _touch wood_ (\"koske puuhun\"). Ehkä\nväitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan,\nettä maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni\ntaikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin\nuskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä\ntapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.\n\nEsitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin\noli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin\nalalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää\nnykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme\novat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen\nkäsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut\nosoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka\ntapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on\nvastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy\nkäsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme\nmenoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan\nihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin\nherättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme\nsiis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa\nnäyttelemme.\n\n\n\n"]