[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ5XvlFqZup0jCIW3PNjij_WXbDfPc1v4_dSss4IALgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":22,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":24,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},333,"Säveliä Hämeestä ja muualta","Usea tekijä",null,"333-usea-tekija-savelia-hameesta-ja-muualta","333__Usea_tekijä__Säveliä_Hämeestä_ja_muualta","runous",[],[],"fi",1885,4365,25860,false,20881,[20],"Poetry",[20],"\"Säveliä: Hämeestä ja muualta\" by Various is a collection of poems and songs written during the late 19th century. This anthology reflects the cultural and emotional landscape of Finnish life, showcasing various themes including love, nature, and national pride. The collection captures the essence of Finnish identity through lyrical expressions and intimate reflections.  The book features a range of poems that convey deep feelings and observations from the Finnish perspective, invoking imagery of nature, struggles, and personal emotions tied to the homeland. It includes works that discuss the beauty of Finnish landscapes, the seasons, and communal experiences. From contemplative pieces about solitude and longing to celebratory songs of love and connection with the land, each poem resonates with the spirit of Finland. Notably, the anthology encapsulates the voices of various poets, contributing to a broader dialogue about the Finnish experience in the 19th century, highlighting themes of resilience, nostalgia, and belonging. (This is an automatically generated summary.)",[],316,"Eri kirjoittajien teoksia sisältävä runokokoelma 1880-luvulta. Runot käsittelevät muun muassa J. L. Runebergia, suomalaista luontoa, vuodenaikoja ja isänmaallisia tunteita eri puolilla Suomea.","'Säveliä Hämeestä ja muualta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 333.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","SÄVELIÄ HÄMEESTÄ JA MUUALTA\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nHj. Hagelberg Tampereella 1885.\n\n\n\n\n\n\n      \"Päivät soisin soitettavan,\n      Illat tehtävän iloa\n      Näillä mailla mantereilla,\n      Suomen suurilla tiloilla.\"\n\n                        KALEVALA.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n--rt--\nRunebergin kodissa\nRunebergin haudalla\nIlta\nKolkko Kesä-aamu\nImmelleni\nMyrsky-yö\nMietteitä erään nuoren Inkerinmaalaisen immen haudalla\nTammerkosken keskellä\nVuoden lopulla\n\n--r--r.\nVuoden vaiheella\nImpi\nToivottoman kujerrus\nKen on Amor?\nJäähyväis-laulu\nRunottareni ja minä\nSekin? Niin, niin!\n\nElias.\nLiittoon yhtykäämme!\nKuinka on laita?\nYks' ompi tunne\nKerjäläistyttö\nIltalaulu\nKeväällä\nMissä saanen rauhan?\nLaula impyen!\n\nIllakko.\nElokuun iltana\nLaula!\n\nK. H. F.\nVast'alkava matkamies\nTalvella\n\n--r--\nRauhan maa\n\nSampoinen.\nKirkonkellot\nNäet maasi\nHuuto-Mikko\nIltasella\nYksin\n\n\n\n\n    RUNEBERGIN KODISSA.\n\n    11/7 1884.\n\n\n    Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa,\n    Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin.\n    Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa,\n    Sen muinaisuudessa -- itsekseis mieti näin:\n\n    Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä;\n    Aseita heikkoja se käyttää toimissaan,\n    Vain ihmislapsia -- ja elvytellen heitä\n    Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan.\n\n    Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa,\n    Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla.\n    Silmänsä valoisa, se näki kansassansa\n    Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta.\n\n    Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,\n    Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.\n    Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä\n    Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.\n\n    Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,\n    Sulattain Pohjan jäät -- sovittain kyyneleet,\n    Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,\n    Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.\n\n    Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,\n    Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! --\n    Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,\n    Ja _siitä_ ylpeillen, iloissaan lauleli!\n\n    Kotinsa kolkoks' jäi -- hän lähti täältä poisi,\n    Vaan aarteet ikuiset _tää_ koti säilyttää.\n    -- Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,\n    -- Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n\n    RUNEBERGIN HAUDALLA.\n\n    11/7 1884.\n\n\n    On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa\n    Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin\n    Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,\n    Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.\n\n    Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,\n    Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.\n    Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla\n    Lemmellä katselee suloista maatansa.\n\n    Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä\n    Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,\n    Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä\n    Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.\n\n    Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa,\n    Ja ääni voimakas ei enää meille soi. --\n    -- Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa\n    Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi.\n\n    Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan\n    Iloksi kansamme, valoksi maailman,\n    Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan,\n    Kalevan kansalle -- myös uuden laulajan.\n\n    Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa,\n    Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais\n    Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa,\n    Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla.\n\n    Niin -- lepää, jalo mies, povessa isänmaamme.\n    Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan.\n    -- Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme;\n    Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    ILTA.\n\n    16/6 1884.\n\n\n    Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena\n    Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu.\n    Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena\n    Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu.\n\n    Jo vai'ennut on satakielen ääni,\n    Niin -- hetkiseksi sekin yöllä vaikenee.\n    Vaan varhain aamulla mun ikävääni\n    Se laulaissansa soittaa -- pois hajoittelee.\n\n    Ja ilta tuottaa rauhan sureville,\n    Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa.\n    Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille\n    Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa.\n\n    Se vaipuu -- kenties minne vaipuneekaan\n    -- Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on.\n    Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan,\n    Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton.\n\n    Kun itkee ihmislapset vaivojansa,\n    Tai onnestansa toiset heistä iloitsee,\n    Niin niitä kaikkia se matkallansa,\n    Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee.\n\n    Ja illan tullen rientää täältä poisi,\n    Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan.\n    Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi,\n    Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    KOLKKO KESÄ-AAMU.\n\n    28/6 1884\n\n\n    I.\n\n    Hiljaa öisen peitteen luopi\n    Kirkas aamu tieltään pois.\n    Uuden päivän Herra suopi;\n    Oi, jos lintuin laulut sois!\n\n    Tyynnä kun on järven pinta,\n    Aamu kirkkaudessaan,\n    Silloin miks'ei ihmisrinta\n    Riemuin laula laulujaan?\n\n    Mutta kun ei lehdikoissa\n    Satakielen sävel soi,\n    Ihmisrinta kuinka noissa\n    Täysin äänin laulaa voi!\n\n    Tosin aamuhetkin soisin,\n    Että linnut laulaisi.\n    Silloin ehkä miekin voisin\n    Laulaa -- sumut poistuisi.\n\n    Muistellessain kuinka ennen\n    Kesä-aamuin ihastuin,\n    Kuullessani kyntörastaan\n    Lauluja, kuin riemastuin!\n\n    En voi olla kaipaamatta\n    Kesä-aamuin lauluja;\n    Nyt on linnut laulamatta.\n    -- Kesät on niin kolkkoja.\n\n    Oisivatko muuttunehet\n    Suomen kesät syksyiksi,\n    Joiss' ei enää linnut laula,\n    Marjat kypsy kypsiksi?\n\n\n    II.\n\n    Laulaa linnut kerran vielä,\n    Kun on aamu isänmaan.\n    -- Kansa kun on noussut siellä\n    Suomen sydänmailla vaan!\n\n    Marjat kypsyy kankahilla,\n    Helteiseks kun päivä käy.\n    Silloin Suomen sydänmailla\n    Syksyä ei koskaan näy.\n\n    Hengen tiellä kesän voittaa\n    Kansa kerran ikuisen.\n    -- *Silloin* ihmislapsi soittaa\n    Iloisna kuin leivonen!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    IMMELLENI.\n\n\n    Sinisilmäis, armas impi,\n    -- Oi, mi puhtaus niistä loistaa,\n    Päivän varjopilvet poistaa:\n    Sydämeni rauhoittuu.\n\n    Kirkas, niinkuin illan taivas,\n    Katsehesi lumoovainen!\n    Sellainen on jalo nainen,\n    Ajattelen itseksein.\n\n    Omaksein jos _sinut_ saisin,\n    Kaikki, kaikki unhottaisin,\n    Päivän riidat, torat ne\n    Sais'vat jäädä toisille.\n\n    Lakkaamatta kiitteleisin\n    Herraa kaikkivaltiasta,\n    Omastaan jos maailmasta\n    Mulle lemmen-onnen sois.\n\n    Mutta päivä peittyy vielä\n    Tuonne taivaanrannan taakse,\n    Lemmen-aurinko ei nouse\n    Valaisemaan tietäni.\n\n    Hiljaa nukkuu unehensa\n    Kotimaani kaunis ilta.\n    Tyyntä rauhaa taivahilta\n    Herra vaaroillemme suo.\n\n    Minä yksin vaan oon tässä,\n    Rauhaa syömmessäin ei vielä.\n    -- Impeni, oi miks' oot siellä\n    Kaukana niin luotani!\n\n    Sinisilmiäis jos kerran,\n    Kerran vielä, nähdä saisin,\n    Kaikki muut mä unhottaisin,\n    En sinua, en maatani!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    MYRSKY-YÖ.\n\n\n    Vimmatusti myrsky riehuu,\n    Purren reunamilla kiehuu\n    Aallot kylmät, vihaiset.\n    Pursi pieni niit' ei kestä,\n    Luonnotar jos tuult' ei estä,\n    Purren peittää lainehet.\n\n    Kohti kotirantojansa\n    Pursi kiitää purjeillansa;\n    Rannat vihannat ei näy.\n    Illan tullen tuuli kiihtyy,\n    Vaikka luonto muutoin viihtyy,\n    Aallot ankarammin käy.\n\n    Kullasta jos pursi oisi,\n    Kai se kotirannat voisi\n    Töin ja vaivoin saavuttaa:\n    Siihen tuskin vihaisimmat\n    Merten tuulet ankarimmat,\n    Uskaltaisi koskettaa! --\n\n    Tuulet vaikka kallioihin\n    Kultapurren löisi, noihin\n    Kuitenkaan ei särkyis se.\n    Uljaasti se tuulten kanssa\n    Kamppailisi matkallansa\n    Ijäisyyden rannoille.\n\n    Puisen purren luodoillensa\n    Myrskyt iskee -- huviksensa! --\n    Kallioihin murskaks lyö.\n    Siitä pelastua minne?\n    Kun ei rannikot näy sinne,\n    Kun on synkkä myrsky-yö.\n\n    Niinpä usein maailmassa\n    Kohtaloiden pauhinassa\n    Ihmislapsen laita on.\n    Hän ei koetuksiansa\n    Kestä heikoll' voimallansa;\n    Voima määrää kohtalon.\n\n    Yks' on kuitenki, mi kestää:\n    Uskon voima kaikki estää\n    Ajan hurjan tuulispäät.\n    Tuulen vehkeily ei saata\n    Ihmislasta maahan kaataa,\n    Vaikk' on hurjat myrskysäät!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA.\n\n    (Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884).\n\n\n    Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään\n    Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,\n    Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,\n    Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.\n\n    Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa\n    Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,\n    Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,\n    Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!\n\n    Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin\n    Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;\n    Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,\n    Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.\n\n    Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,\n    Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,\n    Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,\n    _Missä_ yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.\n\n    Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan\n    Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan\n    Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta\n    Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.\n\n    Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin\n    Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.\n    -- Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin\n    Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.\n\n    Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,\n    Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.\n    Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;\n    Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.\n\n    Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,\n    Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,\n    Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,\n    Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.\n\n    Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä\n    Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.\n    Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni,\n    Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni!\n\n    Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa:\n    Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa;\n    Vaiheet ajan katoovaisen hajoavat e'essä sen;\n    _Usko, Toivo, Rakkaus_ pysyy, _niiss'_ on elo ijäinen!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    TAMMERKOSKEN KESKELLÄ.\n\n    (_Konsulinsaaressa_).\n\n    7/6 1884.\n\n\n    I.\n\n    Koski on -- kuin ijankaikkisuus:\n    Ei se lakkaa, vaikk' on päivä uus'\n    Ja aamukoi jo näyttää liepeitänsä,\n    Koski vaan on aina ennellänsä!\n\n    Puhuuko se haltijoista vaan,\n    Mitk' ovat senkin tuoneet maailmaan,\n    Vai kertooko se Luojan ihmetöitä,\n    Tai kevät'iltoja ja kesä-öitä?\n\n    Tai onkohan se innoissansa nyt,\n    Kun milloinkaan ei viel' oo väsynyt,\n    Vai tanssiiko ja leikkii matkallansa,\n    Kun näkee synkkänä niin maailmansa?\n\n    Niin -- koski on kuin ijankaikkisuus:\n    Ei se lakkaa vaikk' on päivä uus',\n    Se kertoilee vaan synnyin-sanojansa,\n    Ja ääni kuuluu -- kolkkoon maailmaan.\n\n\n    II.\n\n    Niin -- suuret ovat Luojan työt,\n    Jos sinijärvein kultavyöt,\n    Tai koskein kuohut komeat,\n    Tai kesä-illat rauhaisat\n    Mä näen silmilläin.\n\n    Täälläin on pikku palanen\n    Kalliista maasta isien,\n    Verellä voitetusta vaan,\n    Miss' soivat kosket innoissaan\n    Rakkautta isänmaan.\n\n\n    III.\n\n    Puissa lehdet puhkeaapi,\n    Kesä riemuin rientää jo,\n    Laaksojamme soinnuttaapi\n    Pikku-lintuin laulanto.\n\n    Järvet ovat vapaat jäistä,\n    Vainiotkin vihannoi:\n    Ihminen, oi, etkö näistä\n    Luojaas ajatella voi?\n\n    Laula'os sä ilomielin:\n    Suuret ovat Luojan työt.\n    Ylistäös kiitoskielin\n    Herraa läpi päivät, yöt!\n\n    _--rt--_\n\n\n\n\n    VUODEN LOPULLA.\n\n    31/12 1884.\n\n\n    Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan.\n    Ihmislapset hyörivätten toimissansa -- Luojahan\n    Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää, mikä parhain lie,\n    Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie.\n\n    \"Eteenpäin miel' elävitten,\" -- vuotta uutta varrotaan.\n    Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan.\n    Mutta peittoon kätkettynä meilt' on aika tuleva,\n    Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva.\n\n    Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee,\n    Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee.\n    Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii,\n    Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii.\n\n    Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista,\n    Jossa meill' on kehto, koti, Suomenmaata armasta!\n    Edistyköön turvissasi kansain kuulut hankkehet,\n    Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet.\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    VUODEN VAIHEELLA.\n\n    1/1 1884.\n\n\n    Taas vuosikausi vaipunut\n    On ijäisyyden virtaan,\n    Ja jälkensä se painanut\n    On myöskin ihmiskuntaan,\n    Sill' aika kaikki muuttelee,\n    Sen varrell' olot vaihtelee.\n\n    Nyt vuosi uusi aluss' on,\n    Oi, armas Suomen kansa.\n    Se myöskin sulle suokohon\n    Runsaasti lahjojansa;\n    Sen ohell' yhä edisty\n    Ja vartu, kasva, miehisty!\n\n    Sua maasi kutsuu toimimaan,\n    Siis rohkealla miellä\n    Taas lähtekäämme kulkemaan\n    Kansallisuuden tiellä:\n    Jo enteet käskee toivomaan,\n    Jo rientää varjot poistumaan.\n\n    Oi, suokoon sulle apunsa\n    Taivahan Jumalamme;\n    Sull' uhratkoon myös voimansa\n    Maalliset johtajamme.\n    Näin onneks kaikki karttukoon,\n    Ja riemu maassa vallitkoon!\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    IMPI.\n\n\n    Ma tiedän immen ihanan, --\n    Ken hänt' ois armahampi!\n    Sen silmäin sini taivahan\n    Sineä kirkkahampi,\n    Ja poski milloin ruusuinen,\n    Taas milloin lumivalkoinen.\n\n    Ei suurta oo hän sukua, --\n    Perillä syntyi Pohjan. --\n    Ei loistosta myös lukua\n    Hän pidäkään, kosk' ohjan\n    Elolleen taivas antoi näin:\n    \"Oo kaino, kasva lemmessäin!\"\n\n    Hän, vaikka vuoroin kylmä on,\n    Vaan yhä voittaa mielet,\n    Ja häntä, kosk' on nuhteeton,\n    Ylistää kaikkein kielet. --\n    Mutt' impi milloin laulelee,\n    Riemusta syömmet sykkäilee.\n\n    On kosijoita hällä kaks:\n    Lapsuuden tuttu toinen,\n    Vaan tääkin käy jo kalseaks,\n    Ei sovi hälle moinen.\n    Taas toinen: outo, parrakas\n    Ja viekas, julma, juonikas.\n\n    Sa heihin ällös taivukaan:\n    Heill' uhkaa vain on sulle.\n    Ei konsanaan he johdakaan\n    Sua onnen valkamille.\n    Oi, pysy, impi, puhtaana\n    Ja Pohjan kaunistuksena!\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    TOIVOTTOMAN KUJERRUS.\n\n\n    Tyynny, syömmeni rauhatoin,\n    Tyynny, vaikk' olet toivotoin.\n    Kohtaloosi oo tyytyväinen,\n    Elon myrskyissä kestäväinen.\n    Ollos, raukka, sa pelvotoin,\n    Tyynny, syömmeni rauhatoin.\n\n    Mitäs tuosta jos itketkin,\n    Verta vainen jos vuodatkin?\n    Kärsimäänhän sa lienet luotu,\n    Ei oo riemuja sulle suotu,\n    Mailma sulle on armotoin:\n    Tyynny kuitenkin, rauhatoin.\n\n    Lämpimästi jos sykkäilet,\n    Lemmen tulta jos hehkuilet,\n    Murheet mustat sun ennättäisi,\n    Huolta lempikin synnyttäisi,\n    Ollos vainen sa tunteetoin;\n    Tyynny, tyynny, sa rauhatoin.\n\n    Nurmen alla jos nukkuisit,\n    Sykkimästä jos lakkaisit,\n    Parhain onni se oisi sulle,\n    Yksin viihtymään tuomitulle,\n    Siellä oisit sa huoletoin,\n    Sinne vaivu jo, rauhatoin!\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    KEN ON AMOR?\n\n    (Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä runosta).\n\n\n    Ken se on, tuo paha Amor,\n    Koska usein moitittavan\n    Kuulen sekä herjattavan\n    Amor-parkaa pienokaista? --\n    Äiti mulle kerran lausui:\n    \"Tyttöseni, valveillasi\n    Ollos vainen; tunteitasi\n    Varo viekkaalt' Amorilta.\"\n    Siksi aina huudankin:\n    \"Amor, Amor, seuraneis,\n    Paha Amor, pysy pois!\"\n    Vähät huolin Amorista,\n    Vilpistään ja viekkaudestaan,\n    Hypin, laulan, leikittelen,\n    Päähäni te'en seppelehen,\n    Tuulten tuiverrellessa.\n    Joskus muiskun lehtosessa\n    Aatolle suon, joka lempens'\n    Ijäks' luvannut on mulle.\n    Lasken sitten seppeleeni\n    Kutrillensa kultasille.\n    Enpä huoli Amorista,\n    Aatto omani kun on.\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    JÄÄHYVÄISLAULU.\n\n    (Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta).\n\n\n    Hyvästi, synnyinseutunen,\n    Sa armas tanhua!\n    Oi, laula, laakson puronen,\n    Jäähyväislaulua!\n    Kun erotaan,\n    Suo, kuulla saan\n    Nyt surusoitelman:\n    Ah, joutuisaan\n    Ma kohta vaan\n    Jätän tään maiseman!\n\n    Hyvästi, kotilaaksonen\n    Ja isän' majakin!\n    Hyvästi, metsän lehtonen\n    Ja kolkko kangaskin!\n    Viel' humiskaa, --\n    Jo kiiruhtaa\n    Nuor' ystävänne pois.\n    Vieraissa vaan,\n    Pois kotoaan,\n    Häll' tulevaisuus ois.[1]\n\n    [1] Laulu on kirjoitettu vähää ennen runoilijattaren lähtöä Jyväskylän\n    seminariin. Suoment.\n\n    Hyvästi, kallis synnyinmaa\n    Ja lasnaoloni!\n    Viimeistä kaipuun kuiskelmaa\n    Suokaatte kuullani.\n    Te, ahoset\n    Ja kukkaset,\n    Oi, vielä tuoksukaa,\n    Ja lintuset,\n    Te pienoset,\n    Lohtua laulakaa!\n\n    Teill', laakson paadet, kivetkin\n    Hyvästit huokailen.\n    Syömmessäin aina teitäkin\n    Murheella muistelen,\n    Viimeiseni\n    Nyt katseeni\n    Käyn teihin heittämään.\n    Joudunkohan\n    Ma milloinkaan\n    Taas teitä näkemään!\n\n    Vaan jos ma viivyn luotanne,\n    Eik' mua näykään,\n    Ja josp' ei lemmityisenne\n    Luoksenne riennäkään,\n    Niin lehtosen\n    Sa leppänen\n    Nimeäin kuiskaile,\n    Ja purokin,\n    Sa aaltoihin\n    Kuvaani piirtele!\n\n    Kun sitte saapuu tänne _hän_,\n    Lapsuutein kumppani,\n    Mua, nimen kuullen, nähdessään\n    Kuvan hän muistavi\n    Ja miettii näin:\n    \"Oil syömmessäin\n    Hän kallis mullekin,\"\n    Ja nimeäin\n    Viel' äännähtäin\n    Hän mua kaipaakin.\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    RUNOTTARENI JA MINÄ.\n\n    12/4 1883.\n\n\n    Hän astui vitkaan luokseni,\n    Oil loisto silmässään,\n    Ja kielo, lempikukkani,\n    Oil hällä kädessään:\n    \"Tän annan sulle merkiksi,\n    Sit' usein katsele;\n    Kun päiväsi käy pitkiksi,\n    Taas mua muistele!\n\n    Ma tottunut oon kuulemaan\n    Kuohuja koskien;\n    Oon harras ollut laulamaan\n    Tunteita sydämen,\n    Mi sykkii povess' impyen,\n    Ku kaitsee karjoaan\n    Tai salon jäykkäin poikien:\n    Oon halpa tyttö vaan.\n\n    Min kukkakummut kertoili,\n    Sen lauluks sommitin,\n    Ja lehdot mitä uinaili,\n    Sen sulle selitin.\n    Oon innostunut laulamaan,\n    Kun Suomi soittelee,\n    Mutt' täällä mulle kuiskataan:\n    \"_Parletz, ma chère, francais_!\"\n\n    En täällä viihtyä ma voi,\n    Tääll' outo ollenkin;\n    Tääll' äänet vieraat yhä soi,\n    Pois, pois ma riennänkin\n    Ja siksi luotais luopunen,\n    _Mon pauvre adorateur_;\n    Näin sinusta nyt erkanen,\n    Hyvästi ja -- _bonheur_!\"\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    SEKIN? NIIN, NIIN!\n\n    (Suomennos).\n\n\n    Millinen maa se lienee,\n    Miss' tie käy kultain nyt -- sekin?\n    Ah, kenpähän sen tiennee,\n    Mun liekö pettänyt? Niin, niin!\n    Lintunen sen sanellet\n    Sa, ku ilmat viiltelet,\n    Viivy, voi,\n    Virka, oi!\n    Ei, sa riennät pojes vaan,\n    Huolistain et huolikaan.\n    Yksin lakkaa lauluin näin.\n    Eipä kukaan kuule säveltäin.\n\n    Mik' oil se liverrelmä,\n    Mi hänet viettel' pois -- sekin?\n    Kuink' säihkynyt lie silmä,\n    Mi hänet näin lumois? Niin, niin!\n    Aalto kuohuu rantaan päin,\n    Perho istuu kädelläin.\n    Varrotkaa,\n    Vastatkaa!\n    Ei, väistytte kumpikin,\n    Ah, niin teki kultainkin!\n    Yksin lakkaa lauluin näin.\n    Eipä kukaan kuule säveltäin.\n\n    _--r--r._\n\n\n\n\n    LIITTOON YHTYKÄÄMME!\n\n\n    Veikkoin, käyös taistohon\n    Eestä armaan maamme!\n    Joskin taisto kova on,\n    Voiton varmaan saamme.\n    Ällös väisty taistosta,\n    Joskin kohtaat vastusta:\n    Nero, voima, rohkeus,\n    Niiss' on maamme vapaus.\n\n    Pimeys se kahleillansa\n    Kytkee vielä maatamme,\n    Sitä, veikko, huoletoinna\n    Katsellakko saatamme?\n    Ristikäsin emme saata\n    Huoletoinna aivan maata.\n    Ei! vaan käymme taistohon,\n    Kuolloon tahi voittohon.\n\n    Joskin voima heikko oisi,\n    Ällös väisty sittenkään.\n    Ehkä moni heikko voisi\n    Voiton saada. Yhdytään\n    Liittoon. Siitä syntyy muuri,\n    Jok' ei hevin murru juuri,\n    Vaan se seisoo horjumatta,\n    Myrskysäässä murtumatta.\n\n    Syntyköhön liitto laaja\n    Kesken poikain Kalevan.\n    Sit' ei myrskyt rajut kaada,\n    Ei, vaan käymme voittohon.\n    Liitä sormes' sormihini,\n    Astu liittoon rinnalleni.\n    Ällös horju, käyös vaan\n    Eestä Suomen sotimaan!\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    KUINKA ON LAITA?\n\n\n    Kuink' on laita sydämmen'?\n    Ken sen mulle sanoo, ken?\n    Se kun rinnassani riehuu,\n    Raivoo lailla myrskytuulten,\n    Tulivuoren lailla kiehuu,\n    Niinkuin Etna hirmuinen.\n\n    Syvemmälle rintaani\n    Kätken hurjan syömmeni,\n    Siellä riehukohon vainen.\n    Raivotkoon ja pauhatkohon,\n    Kyllä tyyntymähän saan sen\n    Konsa vaivun kuolohon.\n\n    Sillä tääll' ei rauhoa\n    Sydämmeni saavuta.\n    Vasta haudan tuolla puolla,\n    Siellä syömmein levon saa,\n    Oi, jos saisin ma jo kuolla,\n    Tervetullut, kuolema!\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    YKS' OMPI TUNNE.\n\n\n    Yks' ompi tunne mun syömmessäin\n    Ma kertoa en sitä voi.\n    Ja yhä riehuu se rinnassain\n    Ja yhä mielessäin soi.\n    Ma aina jotain kaipajan.\n    Ja aina jotain ma odotan.\n\n    Mi ompi tunne tuo syömmessäin,\n    Mitä hurja ma aattelen?\n    Mi murhe kalvavi rinnassain?\n    En tiedä, mit' vuottelen.\n    Vaan aina jotain ma odotan.\n    Ja aina jotain ma kaipajan.\n\n    Ma aina jotain odotan,\n    Ain' syömmein kaipaavi,\n    En tiedä mitä haluan,\n    Miks' riutuu rintani.\n    Vaan aina jotain puuttuu multa.\n    Mun rintan' tuntuu murretulta.\n\n    Ma aina vuotan, odotan,\n    Vaan mitä? tiedä ma en.\n    Ja aina murhe on rinnassan',\n    Ain oon ma suruinen\n    Oi, missä kaihoni katoaa?\n    Milloin syömmeni levon saa?\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    KERJÄLÄISTYTTÖ.\n\n\n    Luo rikkaan aatel' rouvan\n    Tul' pieni tyttönen.\n    Hän oven luona kauvan\n    Seisovi vuotellen.\n    Kun rouva hänet vihdoin, ylhäinen, havaitsee,\n    Näin lausuin tyttöselle hän heti tiuskaisee:\n\n    \"Kuin, ryökäle, sä tänne,\n    Kuin tohdit tullakaan?\n    Het' ulos saat sa mennä,\n    Äl' palaa milloinkaan.\n    Jos palaat, rengilläni ma sinut pieksetän\n    Ja sitte vankeuteen paikalla lähetän.\"\n\n    Ja poijes tyttö lähti,\n    Hän läksi selkään yön.\n    Taivaalla välkkyi tähti,\n    Se katsoi tyttöhön.\n    Oi, äiti, säkö sieltä minua katsahdat?\n    \"Oi, milloin luokses pääsen, kosk' päivän' loppuvat?\"\n\n    Näin lausui tyttö raukka,\n    Hän vaipui lumellen,\n    Ja valkee lumi vaippa\n    Nyt peittää tyttösen.\n    Hän äitins' luokse pääsi ja luokse Jumalan,\n    Hän enkelinä piennä on iloss' taivahan.\n\n    Aamulla renki rouvan\n    Löytävi tyttösen.\n    Hän katsoi sitä kauvan,\n    Vuodatti kyyneleen.\n    Ja pöyhkeäkin rouva nyt siihen saapuvi,\n    Hän kauvan katsoi tyttöön, kauvan ja tarkasti.\n\n    En tiedä, syömessänsä\n    Mi tunne liikkuvi.\n    Vaan hiljaa silmistänsä\n    Yks' kyynel vierevi.\n    Hän muisti eilis illan ja tytön murheisen,\n    Kuin tyttö lähteissänsä loi häneen katsehen.\n\n    Jäljestä monen vuoden\n    Tuo rouva ylhäinen\n    Viel' muisti tytön katseen\n    Ja muodon murheisen.\n    Hän lausui: \"aina muistan tuon pienen tyttösen,\n    Ain muistan tytön muodon ja katseen murheisen.\"\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    ILTALAULU.\n\n\n    Impyen armas, uinuos sie,\n    Tähtyet taivahan valvoo,\n    Taivahan enkelit suojasi lie,\n    Ne sulle rauhaa tarjoo:\n    Uinahda, impyen', rauhassa vaan!\n    Yöhyt jo ääneti kattavi maan!\n\n    Impyen uinahda laulaissani,\n    Vaipuos vienohon rauhaan,\n    Sävel, mi kaikuvi syömmestäni,\n    Saattaa sun unien maahan.\n    Uinahda, impyen', rauhassa vaan,\n    Yöhyt jo ääneti kattavi maan!\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    KEVÄÄLLÄ.\n\n\n    Jo talvi pojes pakeni\n    Ja jätti Suomenmaan;\n    Jo suvi armas läheni,\n    Ja hallat hyiset väheni,\n    Taas suvi peittää kukillaan\n    Jo vehreen maan.\n\n    Taas kaikuu laulu lintujen\n    Laaksoissa Suomenmaan,\n    Liverrys pienten peippojen,\n    Helkyntä laulurastasten,\n    Ja leivo ilman riemullaan\n    Saa kaikumaan.\n\n    Ma yksin olen iloton,\n    Ma riemuita en voi.\n    Tie pitkä, kolkko, iloton,\n    Ma koskaan määrään pääst' en voi,\n    Mua kurjaa, oi!\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    MISSÄ SAANEN RAUHAN?\n\n\n    Nyt meiltä aurinkoinen\n    Kätkevi kasvojaan.\n    Yö vaippahansa mustaan\n    Jo peittävi nyt maan.\n    Se peittää vuoret, laaksot,\n    Se peittää lehvikot.\n    Jo vaiken' ihmislasten\n    Ja lintuin laulelot.\n\n    Ma yksin, yksin valvon\n    Mun rintain riehuupi.\n    Se missä rauhan saapi,\n    Miss' loppuu tuskani?\n    Niin, missä saanen rauhan?\n    Sen Luoja tietävi.\n    Saanenko sitä ennen,\n    Kuin jäähtyy rintani.\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    LAULA, IMPYEN!\n\n\n    Laula armas impyen',\n    Laula iloks minullen,\n    Laulus' syömmeen levon saa,\n    Huolet, murheet karkoittaa.\n    Riemu täyttää rintani,\n    Lepo vaipuu syömmeeni.\n\n    Siispä laula, impyen',\n    Silloin kun oon murheinen.\n    Heti kaihon' katoaa,\n    Rauha rintain valloittaa.\n    Immyt hellä, laula vaan,\n    Niin mä levon, rauhan saan!\n\n    _Elias._\n\n\n\n\n    ELOKUUN ILTANA.\n\n\n    Oi, kuinka, kaunis ilta,\n    Pysyt sä muistoissain!\n    Ja tuntehia vielä\n    Herätät rinnassain!\n\n    Kuin kaunis oli ilma\n    Ja järvi tyynenä;\n    Sen peili kirkkahana\n    Kuvasti saaria!\n\n    Ja venehessä poika\n    Nyt lauloi kullalleen,\n    Odottain vastausta\n    Sydämen tunteilleen.\n\n    Kuu hopeehohdollansa\n    Järvehen kajasti,\n    Ja tähti lempeästi\n    Kun äiti silmäili.\n\n    Oi, kuinka olet, ilta,\n    Pysyvä muistossain!\n    Ja tuntehia vielä\n    Herätät rinnassain!\n\n    _Illakko._\n\n\n\n\n    LAULA!\n\n\n    Laula, kun sua surut painaa,\n    Ja kun rintas kaihoaa!\n    Laulu sulle riemun lainaa,\n    Laulu surusi huojentaa.\n\n    Laula, kun sa viel' oot nuori\n    Ja syömmes sykkii hellä!\n    Laulaos vielä syksylläsi\n    Kulta-aikaa keväimellä.\n\n    _Illakko._\n\n\n\n\n    VAST'ALKAVA MATKAMIES.\n\n\n    Mä olen vasta alkanut\n    Mun vaellukseni.\n    Vähäisen onpi kohonnut\n    Aurinko eloni.\n\n    On sydän vilpas, innokas,\n    Minulla hehkuva:\n    Siis tulevaisuus toivokas,\n    Jokseenkin lupaava.\n\n    Mutt' miten taidan onneni\n    Todella säilyttää?\n    Ja miten vaellukseni\n    Tääll onpi päättyvä?\n\n    On Luoja luonnon lahjoja\n    Mullekin jakanut,\n    Armon ja onnen aarteita\n    Eteeni avannut.\n\n    Korkeaan tarkoituksehen\n    On Luoja ihmisen\n    Tänn' asettanut; sydämmen'\n    Tunteepi myöskin sen.\n\n    Mutt' miten tarkoitustani\n    Voin olla vastaava,\n    Kun peitetty on matkani\n    Synkällä sumulla?\n\n    Viel' sydämmeni valoa\n    On vailla vakaista, --\n    Oi, kenpä voipi minua\n    Oikeaan ohjata?\n\n    Ah, Luoja hyvä, kasvosi\n    Käännä mun puoleeni,\n    Ja taivaallinen valosi\n    Suo sydämmeheni!\n\n    Niin toivon tavoittavani\n    Oikean onneni,\n    Ja että päättyy matkani\n    Sun kunniaksesi!\n\n    _K. H. F._\n\n\n\n\n    TALVELLA.\n\n\n    On talvi synkkä, sumea\n    Ja kolkko luonnoltaan.\n    Se huurteheista huntua\n    Käyttääpi verhonaan.\n\n    Meill' pohjatuuli alati\n    Kylmästi puhelee,\n    Ja valoansa niukasti\n    Aurinko jakelee.\n\n    Mutt' tähtiyömme kirkkahat\n    On meille mieluisat;\n    Ja revontulet hehkuvat\n    Meill' ilon tuottavat.\n\n    Siis oomme aina maahamme\n    Me tyytyväisiä\n    Ja mieluisasti poljemme\n    Isäimme jälkiä.\n\n    _K. H. F._\n\n\n\n\n    RAUHAN MAA.\n\n\n    \"Oi, missä oot sa, rauhan maa?\n    Kun saisin sinne vaeltaa!\n    Oi, pääsisinkö sinne vaan,\n    Miss' rauhan sielulleni saan,\n          Ma onnetoin!\"\n\n    \"Oi, veljen', mikä sinun on,\n    Kun olet sa niin rusoton?\n    Onk' ystäväs sun pettänyt?\n    Sitäkö suret sinä nyt?\n          Sa, vaivainen!\"\n\n    \"Mun ystävän' on pettän mun,\n    Ja kanssais lähden kulkeen sun,\n    Minnekkä myrsky viepi mun;\n    Ja sinua en hylkää, en\n          Oi, veljyen'!\"\n\n    Ja missä rauhanmaa on? oi!\n    Mitenkä sinne päästä voi?\n    Kanss' sinun sinne rientäisin,\n    Ja iloll' siellä eläisin,\n          Oi, rauhan maa!\n\n    \"Mä tiedän miss' on rauhan maa,\n    Ja sinne saan mä kulkemaan\n    Kes'-illan tyyntä nauttimaan:\n    Se luona Herran taivahan\n          On rauhan maa.\"\n\n    _--r--_\n\n\n\n\n    KIRKONKELLOT.\n\n\n    Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.\n    Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen\n    Ja alkaa taasen laulamaan,\n    Vaan vaikeneepi uudestaan\n    Kuin lumottuna. -- Soitolla\n    Lie voima salainen.\n\n    Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,\n    Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.\n    Hän hiljaksensa hyräilee\n    Ja tuumielee, laulelee\n    Niin huoletonna, surutta,\n    Kuin lintu keväimen.\n\n    Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.\n    Lapsi töllin seinuksella -- hänkin vaikenee.\n    Takoa kaukaa vainioin\n    Kohoopi juhlallisna noin\n    Nuo huiput Herran temppelin:\n    Hän sinne katselee.\n\n    Suruinenko soitto tuo -- kutsuva haudallen --\n    Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen?\n    Ei; murhett' ei se ilmaise,\n    Vaan kaipuu harras kaikuilee\n    Sen äänessä. Se kutsuvi\n    Luo Herran rukoileen.\n\n    Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:\n    Siell' on \"kirkko\" -- mikä on se kirkko soittoineen?\n    Tuo kellon ään' kun kaikuaa,\n    Se rintaan kaipauksen saa.\n    Ja luo jo äidin astuvi\n    Laps' soidess' kellojen.\n\n    \"Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:\n    Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen!\n    Jo sinne kansaa tulvailee,\n    Kun ääni kellon kaikuilee.\n    Siell' laulavatko enkelit,\n    Nuo armaat lapsien?\"\n\n    Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi.\n    Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.\n    He penkkihin jo istahtaa,\n    Äit' otsans' alas kumartaa,\n    Ja kohta siitä kohoten\n    Hän veisuun yhtyvi.\n\n    Tuolla taulu alttarin -- siin' Poika Jumalan\n    Kutsuu: \"lasten tyköni mun suokaa tulevan!\"\n    Kuin hellästi hän katselee,\n    Kun pienoisia pitelee,\n    Kut rintaan Hänen nojaavat,\n    Hänehen turvaten!\n\n    Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:\n    \"Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi.\"\n    Hän kertoo, kuinka Jesus on\n    Ystävä lasten verraton\n    Ja luokseen heitä tahtovi,\n    Kutsuupi äiditki.\n\n    Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.\n    Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.\n    Ja äiti kera lapsensa\n    Kotihin kulkee kirkosta.\n    Mutt' väsynyt on pienonen,\n    On tautiin kääntynyt. -- --\n\n    Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,\n    Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.\n    Mut ensin kansa pysähtää\n    Luo haudan pienen, viivähtää,\n    Miss' arkku pieni lasketaan\n    Maan mustaan povehen.\n\n    Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,\n    Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,\n    Mutt' lohtunaan on: lapsensa\n    Vei Vapahtaja luoksensa,\n    Ei kuule, kuinka kuiskataan:\n    \"Laps' kuoli kuumeesen.\"\n\n    _Sampoinen._\n\n\n\n\n    NÄET MAASI.\n\n\n    Näet maasi kuusisen,\n    Rikkaan, armahaisen,\n    Vierahille salaisen\n    Tunnet sä sen luontehen\n    Syvän, puhuvaisen.\n\n    Huviksesko kulkenet\n    Lepopäivän aikaan,\n    Taikka muuten matkannet,\n    Maata suurta katselet,\n    Näät nuo vaarat, kankaat.\n\n    Kestäväisnä, uljaana\n    Vuor' kun vuorta kaartaa\n    Ajan vanhentamana,\n    Sammal paikoin peittona,\n    Petäjiä kantaa.\n\n    Hongat huojuu humisten,\n    Talvein taisteluista\n    Mennehiä kertoillen,\n    Kuinka kauhun kangasten\n    Kaatoi pohjan miesi.\n\n    Kuinka hallan halmehen\n    Sorrettua ennen\n    Pohjan miesi, pakkasen\n    Kouristeissa tarjeten,\n    Kuori männyn kyljen.\n\n    Kukkulalle kankahan\n    Käythän ihaellen?\n    Siintää järvet Suomenmaan,\n    Välkkyellen laaksoistaan,\n    Taivast' kuvastellen.\n\n    Kukkulalta kuljetpa\n    Taasen tiehyelle:\n    Vainiot sen varrella,\n    Viljat päilyy laaksossa\n    Kauas kaarestellen.\n\n    Keskelläpä vainion\n    Talo vankka seisoo,\n    Linnana mi heiluvain\n    Viljamerten aaltoovain\n    Vartijana valvoo.\n\n    Pulskana se pohottaa\n    Kujan pitkän päästä,\n    Kuni onnen uutismaa,\n    Viittaellen kulkijaa\n    Poikkeamaan tiestä.\n\n    Vanhat koivut tuuheat\n    Kujan suussa seisten,\n    Suhaellen kertovat,\n    Kuinka siellä asukkaat\n    Tyytyväiset ain' on.\n\n    Mutta käytkö ääremmäs\n    Pohjanlahden rantaa:\n    Tuskin uskot silmiäs\n    Tasamaata nähdessäs,\n    Minne katse kantaa.\n\n    Kentät aavat taisteluin\n    Esi-isiemme\n    Kertoilevat siellä, kuin\n    Maan tän eestä innostuin\n    Riemuin kuoltiin sille.\n\n    Ja kun syömmes innostuu\n    Synnyinmaalle tälle,\n    Katsehes kun suunnittuu\n    Taivaall', vanno uhrautuu\n    Isänmaalle tälle!\n\n           *       *       *       *       *\n\n    Riennä pohjan äärehen,\n    Lapin tuntureille.\n    Siellä raitis tuulonen,\n    Kehdostansa kehjeten,\n    Huutaa vastaan sulle:\n        Aina valvo, taistele,\n        Ellös horjuin epäile\n        Vastuksias voittaa!\n\n    Nätpää järven sinisen\n    Pohjasessa siellä,\n    Kuulet vaivaiskoivusen\n    Mailla hallan, pakkasen,\n    Kuiskailevan vielä:\n        Aina valvo, taistele,\n        Ellös horjuin epäile\n        Uhrautua maalles!\n\n    Suur' on maasi kaunoinen:\n    He'elmäpuista asti\n    Seutuun yön ja pakkasen,\n    Mihin päästen päivynen\n    Yölläkään ei laske.\n        Aina valvo, taistele,\n        Ellös horjuin epäile\n        Yönkään valtaa voittaa!\n\n    Kun sä näät sen talviyön\n    Valkeen lumipeitteen,\n    Kimelteisen tähtiyön,\n    Etkös kuule kuiskeen:\n        Aina valvo, taistele,\n        Horjumatta suojele\n        Vapautta Suomen!\n\n    Maapa suuri, kauno tuo\n    Sun imetti piennä;\n    Tuopa sulle leivän suo; --\n    Ellös siirry vieraan luo,\n    Tää sun suojaa vielä!\n        Aina valvo, taistele,\n        Synnyinmaatas suojele,\n        Niinkuin sun se suojaa!\n\n    _Sampoinen._\n\n\n\n\n    HUUTO-MIKKO.\n\n\n    Hiljaa huuto-Mikko häärii\n    Pirtin karsinaisessa,\n    Risutukkosia käärii,\n    Polttaa niitä uunissa.\n    Ahkerana puuhailevan\n    Nähdään hänet aina vaan,\n    Usein kuullaan rukoilevan\n    Illoin maatapannessaan:\n\n    \"Siunaa, Herra, Suomeamme,\n    Armast' auta kansaa sen,\n    Ettei kallis isänmaamme\n    Joutuis onnetuutehen.\n    Sitte myös minulle anna\n    Rauhallinen viime yö,\n    Kun on aikain maatapanna,\n    Päättyneenä päivätyö.\"\n\n    Mierolla hän syntyn' oli,\n    Kylän teitä tallannut;\n    Rengin töissä reutoeli\n    Siks, kun oli varttunut.\n    Korven raivas' asuinmaaksi --\n    Siitä viljan väänteli,\n    Siinä taimia teriksi\n    Kansallensa kasvatti.\n\n    Sota sorti naapureita,\n    Suomen eestä taisteltiin.\n    Mikko kylänmiesten kera\n    Riensi vastaan vainoojii.\n    Sodan maasta suistettua\n    Jääneet palas' kotihin.\n    Ryysyisenä, arpisena,\n    Saapui mailleen Mikkokin.\n\n    Ruoho täytti viljapellot,\n    Tuuli tunki seinihin. --\n    Tuoni tempas' toivon taimet,\n    Kuolo kaatoi kumppanin.\n    Syksyn tullen harmaa halla\n    Viljankin vei viimeisen. --\n    Mikko ijän painon alla\n    Siirtyi kylän suojillen. --\n\n    Valkopäinen, koukkuselkä,\n    Ryppykasvoin vakavin,\n    Voimaton jo työhön, vielä\n    Toimii aina kuitenkin.\n    Tarkastaakseen aamun koita\n    Aikaisin jo nousee hän.\n    Katsahdellen taivon rantaa\n    Käypi myöhään levollen.\n\n    \"Siunaa, Herra, Suomeamme,\n    Armast' auta kansaa sen!\"\n    Kuiskii äänin värisevin,\n    Sitte uupuu unehen.\n    Niin hän nukkuu rauhallisna\n    Huutolaisen vuoteellaan,\n    Kun ei enään huolimista\n    Muut' oo hällä vanhoillaan.\n\n    _Sampoinen._\n\n\n\n\n    ILTASELLA.\n\n\n    Ilta hienost' himmenee,\n    Käypi kalseaksi,\n    Maa jo tuolta tummenee,\n    Muuttuu mustemmaksi.\n\n    Yksin kalpeana kuu\n    Tarpoo taivaan rantaa,\n    Puolla katsoo, kirkastuu,\n    Valon vaisun antaa.\n\n    Viitakossa viileys\n    Karmivaksi kasvaa,\n    Kursusta jo kylmetys\n    Uhkuttaapi usvaa.\n\n    Kohta nousee notkelmaan\n    Pellon päälle halla.\n    Huomenna jo huoataan\n    Huolitaakan alla,\n\n    Kuura kylmärintainen\n    Rauhaan saapi suolle.\n    Hornan henget ilkkuen\n    Vaanii vartiolle. --\n\n    Kuoret meidän nukkuvat\n    Päivän paahtehessa,\n    Vanhat kohta vaipuvat\n    Ehtoon ehtiessä.\n\n    Nuorukainen, nousepas!\n    Katso: kaikkialla,\n    Missä maas' on laihakas,\n    Asuu hyinen halla.\n\n    Näät: sun työtäs' tarvitsee\n    Isänmaasi multa.\n    Työhön sulle tarjoilee\n    Luoja voiman tulta.\n\n    Valon vainiotakin\n    Myöskin halla haittaa.\n    Vanhain vaivain viljankin\n    Surma tahtois taittaa.\n\n    Vanha polvi poistuvi --\n    Nouse, nuorukainen!\n    Tarmoin tartu työhösi,\n    Siinä vartu vainen!\n\n    Suomi-äiti kutsuvi\n    Luokseen lapsiansa,\n    Ettei surma sortaisi\n    Hänen armaitansa.\n\n    Ken ei kuule, uniin vaan\n    Tuhlaa voimiansa,\n    Pettäjänä isänmaan\n    Auttaa sortajaansa.\n\n    Hallan henkiin iske sä,\n    Nuorukainen, innoin!\n    Äitiäs' elähdytä,\n    Impi, lempirinnoin!\n\n    _Sampoinen._\n\n\n\n\n    YKSIN.\n\n\n    Lunta lyöpi seinustaani\n    Tuuli talvinen,\n    Pimeästä akkunaani\n    Ruoskii ripsien.\n\n    Tuolta tulta tuikkuaapi\n    Kautta synkän sään,\n    Läpi myrskyn raivajaapi\n    Valo tiehyttään.\n\n    Katsahdanpa. -- Hökkelissä\n    Kellä turvans' on?\n    Vaimo vanha vuotellessa\n    Siell' on voimaton.\n\n    Kasvoilla on kalman merkki,\n    Rauha, raukeus.\n    Väre elon niihin kulki,\n    Silmään kirkastus.\n\n    Käsi kääntyy, tapajaapi\n    Käden puolison,\n    Jakkaralla vieressä mi\n    Vuotehensa on.\n\n    \"Sano:\", lausuu, \"Saarallemme:\n    Häneen turvatkoon --\n    Ei hän heitä, Jesuksemme, --\n    Mull' jo voitto on.\"\n\n    Niin hän lausuu: kallistuupi\n    Päähyt pahnahan.\n    Kuolon koura koskettaapi\n    Silmälautahan. --\n\n    Risahtaapi. -- Ikkunasta\n    laitti pärehen\n    Talven tuuli. Loistamasta\n    Lakkas' lamppunen.\n\n    Kylmä käsi kämmenessä\n    Istuu vanha mies.\n    Liekö silmä kyynelissä --\n    Pimeessä ken ties?\n\n    Kuuluu: \"Herra antoi, otti --\n    Hälle kiitos vaan!\" --\n    Pirttiin tuulee, tuiskuu -- leski\n    Tuot' ei huomaakaan.\n\n    _Sampoinen._\n    \n\n\n"]