Ruusulan tytöt I

RUUSULAN TYTÖT I

Romaani nuorisolle

Kirj.

HELGA NUORPUU

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1956.

Tämän uuden painoksen lukijoille haluan huomauttaa, että kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1918—1919.

Tekijä.

ANJAN ONNI

I

Syyskuun ensimmäisen päivän auringonsäde kurkisti varovasti sisälle Marttisen herrasväen kulmahuoneen ikkunasta. Tuo säde oli kullankirkas ja sen hyväily lämmitti poskea. Mutta turhaa työtä auringonsäde teki yrittäessään kimmeltävällä kisailullaan ja yhä polttavammiksi käyvillä hyväilyillään aukaista tummapalmikkoisen, ruskettuneen tytön silmiä. Pitkäripsiset silmäluomet pysyivät suljettuina. Ne värähtelivät vain hiukan kuin karkottaakseen pois tunkeilevan auringonsäteen, ja viimein tyttö käänsi selkänsä ikkunaan päin kuin huomauttaakseen, ettei halunnut pitempää tuttavuutta. Niinpä auringonsäde hyppelikin sitten vallattomana hiljaisessa huoneessa etsien uutta uhria, mutta kun se huomasi, että toisella seinällä oleva kapea valkea sänky oli tyhjä, niin se lähtikin seikkailemaan talon toisiin huoneisiin.

Jos auringonsäde olisi malttanut viipyä huoneessa vielä muutaman tuokion, se olisi nähnyt nukkuvan tytön äkkiä ponnahtavan sängyssään istumaan, niin että mustat palmikot heilahtivat vain kerran, ja äsken suljettuina olleiden silmäluomien takaa tirkisteli nyt aamuauringon valossa välkehtivää huonetta kaksi pähkinänruskeata silmää hyvin hämmästyneinä. Sitten vilahti silmiinkin kuin auringon iloista kimallusta, ja sängyssä istuva tyttö hymyili.

Tämä iloinen tyttö, joka aloitti lukuvuotensa ensimmäisen päivän aamunraikkaalla hymyllä, oli Mirja Launela. Hän oli edellisenä iltana tullut kaupunkiin aloittaakseen kuudennen lukuvuotensa tyttökoulussa. Ensi kerran Mirja joutui asumaan vieraassa paikassa, sillä koti oli ennen ollut samassa kaupungissa kuin koulukin, mutta keväällä oli isä siirtynyt lääkäriksi maaseudulle — kuuden peninkulman päähän lähimmästä kaupungista — ja niinpä Mirja sai nyt koettaa, miltä tuntui olla yksin maailmassa. Sitähän melkein jokainen reipas ja vastuksia pelkäämätön tyttö ja poika haluaisi koettaa, se kun tuntuu niin suurenmoiselta ja ihanalta.

Mirjakin tunsi olevansa jo kuin iso ihminen, kun hän tummanpunaisessa aamutakissaan istui valkopuitteisen peilipöydän ääressä hiuksiaan sukien ja palmikoiden. Tosin kellon osoittimet eivät olleet vielä saavuttaneet kahdeksaakaan ja vasta kahdeltatoista tarvitsi mennä kouluunkin, mutta kun oli niin äärettömän paljon järjestelemistä ennen kouluun menoa, nousu ei ollut ensinkään liian aikaista. Tärkeän näköisenä Mirja nosteli vaatteitaan matkalaukuistaan ja asetteli niitä kaappiin ja lipastonsa laatikkoihin. Hänen teki mieli kurkistaa eteiseen, kun hän kuuli sieltä lukon napsahduksen, ja hän olisi halunnut tanssia hiukan, hiukan vain ja laulaa jotakin oikein iloista ja reipasta, "Näin meripoika polkee jalkaa" tai jotakin muuta sellaista. Mutta hän hillitsi itsensä ja koetti pysyttää mielensä tasapainossa.

Oikealla puolella olevasta viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta ja pesuveden loiskintaa. Siellä Kotkanpään sisarukset valmistelivat itseään kouluun. Pieni, joustavajäseninen Pirkko hääri ja pyöri huoneessa kuin sukkula.

Hän hulmautti vitivalkeat puoliuutimet sivulle ja työnsi ikkunan selkoselälleen. Hänen kauniisti kaartuvat huulensa, jotka olivat niin punaiset, että olisi luullut niistä veren kohta tipahtavan, avautuivat, ja taivuttaen päätään taaksepäin hän ahmaisi suun täydeltä raikasta, kosteata aamuilmaa.

"Sulje ikkuna", kuului närkästynyt käsky sängystä, jossa vanhempi sisaruksista, lylleröinen, vaaleatukkainen Kerttu vielä venyttelihe peitteen alla. "En voi nousta, kun huone tulee niin kylmäksi."

"Tahtoisin juoda tuota aamukasteista ilmaa ja syödä noita kultaisia auringonsäteitä", puheli 13-vuotias Pirkko katsellen kohti aurinkoa silmiään sipristellen ja ottamatta ensinkään huomioon sisarensa pyyntöä.

"Nuo nyt ovat taas sinun tyhmyyksiäsi", Kerttu virkkoi kohauttaen ylenkatseellisesti pyöreätä olkapäätään. "Sulje nyt se ikkuna!"

Hänen sanansa kaikuivat kuitenkin edelleen kuuroille korville, sillä joku mieshenkilö puhutteli Pirkkoa ulkoa kadulta.

"Sinullapa ei olekaan pieniä eikä vaatimattomia toivomuksia, tyttöseni, kun haluat syödä auringonsäteitä. Puheesi kuulostaa aivan nykyaikaiselta. Sanopa, oletko futuristi, kubisti vai dadaisti?"

Tuollaista puheli hämmästyneelle pikku Pirkolle harmaahapsinen vanha herra, jonka silmissä kimalsi nauru, jonka suu hymyili ja jonka ääni oli niin sanomattoman herttainen ja ystävällinen.

Pirkko ei käsittänyt ensinkään vanhan herran kysymystä, mutta arveli vanhuksen haluavan tietää, kuka Pirkko oli. Niinpä tuo pikku neitonen vastasikin kohteliaasti:

"En ole kylläkään kukaan niistä, joita äsken kysyitte, vaan Pirkko Kotkanpää."

"Sinullahan on uljas ja kaunis nimi ja luulenpa, että olet jo syönytkin auringonsäteitä, sillä olet aivan sen näköinen. Ja nyt: näkemiin! Toivon, että meistä vielä tulee hyvät ystävät — pikku auringonsäde."

Näin sanoen vanha herra kohotti hattuaan, nyökäytti herttaisesti hymyillen Pirkolle ja läksi sitten astelemaan edelleen.

Pirkko niiasi ja seurasi katseellaan uuden ystävänsä kulkua aina siihen asti, kun tämä kääntyi eräässä kadunkulmauksessa ja katosi näkyvistä.

"Kuka hän oli?" kysyi Kerttu uteliaana nousten istumaan sängyssä. "Kuuletko sinä, Pirkko, kuka hän oli?"

Hänen täytyi korottaa ääntään, sillä Pirkko seisoi ikkunan ääressä niin hajamielisen näköisenä, että oli saanut sytyttää tulen hänen vaatteisiinsa ja hän tuskin olisi huomannut sitä.

Kuullessaan siskonsa huudon hän havahtui ja näytti vastahakoisesti irrottautuvan mietteistään.

"Älä puhu niin äänekkäästi, toiset voivat vielä nukkua", hän huomautti hiljaa. "Kuka hän oli?" jatkoi Pirkko sitten ja hänen tummiin silmiinsä tuli uneksiva ilme, jota Kerttu ei voinut sietää. "Hän oli aivan kuin Pietari. Sellainen, millaiseksi olen Raamatun Pietarin kuvitellut."

"Kuule, lakkaa nyt hupsuttelemasta ja sano, kuka hän oli", virkkoi Kerttu ärtyneenä.

"En minä tiedä, kuka hän oli. Kummallinen vanha herra, joka kysyi minulta, olenko minä... Niin, mitä se taas olikaan? Kuulitko sinä, mitä hän sanoi?"

Pirkko kääntyi samassa siskoonsa päin. Unelmoiva katse oli hävinnyt, ja hänen vilkkaat silmänsä tarkastelivat innokkaasti Kerttua.

"En kuullut muuta kuin joitakin merkillisiä sanoja ja sitten sen, kun sinä sanoit nimesi. Ei ollut ensinkään sopivaa, että menit ja esittäydyit hänelle."

"Menin ja esittäydyin", Pirkko toisti nopeasti. "Minähän seisoin ikkunassa ja hän tuli ja kysyi, että, että... Mitä kummaa se nyt oli? Jotain futuria, kuubaa ja, ja da-da-dadaistia! Nyt minä muistan! Futuristi, kuburisti ja dadaisti. Mutta mitä hän sillä tarkoitti? Sano sinä! Sinun pitäisi tietää, kun olet koulussa jo yhtä luokkaa ylempänä kuin minä."

"Mistä minä sellaista tietäisin", Kerttu ihmetteli harmitellen itsekseen, ettei voinut loistaa tiedoillaan. Mutta samassa hän muistikin jotain. "Hyvänen aika, mitähän se mies mahtoi tarkoittaa, kun futuuri on aikamuoto ja, — — — odotahan nyt!" Kerttu painoi sormen vasemmalle poskelleen, ummisti silmänsä ja mietti. Pirkko seisoi keskellä lattiaa ja odotti jännittyneenä vastausta.

"Niin, Kuuba on jokin saari Amerikan lähellä. Hän kai tarkoitti, että sinä olet kuubalaisen näköinen. Sinähän olet ruskea kuin kettu. Mutta kuule, sulje nyt tuo ikkuna, en voi muuten nousta."

Pirkko oli kovin hyvillään ratkaisusta. Hänen suurin ihastuksensa oli aina ollut Amerikka, missä kaikki Alcottin ja Montgomeryn ihastuttavat tytöt ja pojat olivat eläneet ja kasvaneet. Ja nyt oli tuo herttainen vanha herra ehkä luullut häntä amerikkalaiseksi. Häntä hymyilytti ja hänen täytyi salavihkaa kurkistaa peiliin, vaikkei hän siitä esineestä tavallisesti paljoakaan välittänyt. Siellä hän näki hennon, ruskettuneen tytön, jonka tumma, sileä polkkatukka oli niin tasaisesti leikattu, että hänen pienet kasvonsa olivat kuin tummanruskeissa puitteissa. Olikohan hän todellakin kuubalaisen näköinen?

Ovelle koputettiin.

"Sisään", kehoittivat molemmat tytöt yhtaikaa.

Ovi avautui puolittain, ja tohtorinna Marttisen tyttömäinen, siro pää pujahti ensimmäisenä näkyviin. Hänen vyötäistensä kohdalla työntyi oviaukkoon lapsen pää, ja liehuvain kultakutrien alta kurkisteli huoneeseen kaksi sinistä, suurta lapsensilmää, ja vieläkin alempana keltakiharaisen pikkupojan veitikkamaiset, ruskeat silmät. Oviaukossa näkyvä ryhmä oli täynnä raikkautta ja hymyä.

"Hyvää huomenta", rouva Marttinen toivotti iloisesti. "Täälläpä ollaankin aikaisia. Kuinka olette nukkuneet?"

"Kiitos, hyvin", vastasivat molemmat tytöt taas yhteen ääneen.

"Sepä hauskaa. Ilmoitan vain, että puolen tunnin kuluttua soi ruokakello. Aamiainen on tuolla ruokasalissa."

"Kiito uvin, kiito uvin", jokelteli pikku Pekka nyökytellen kiharapäätään niin veikeän näköisenä, että tytöt rupesivat nauramaan.

"Mitä sinä sanot?" Pirkko kysyi ja astui lähemmäksi ovea.

"Kiito uvin", poika virkkoi taas ja koetti sulkea toista silmäänsä. Hän oli niin veikeän näköinen sitä yrittäessään, että tytöt purskahtivat taas nauruun.

"Mitä hän sanoo?" Pirkko kysyi rouva Marttiselta.

"Hän kuuli, kun te äsken sanoitte 'kiitos, hyvin', ja sitä hän nyt toistelee." Äiti taputti hyväillen pojan kiharapäätä ja virkkoi: "Nyt menemme pois, että tytöt saavat valmistautua aamiaiselle."

"Mikä suloinen lapsi", Pirkko huoahti ja kiiruhti jatkamaan vuoteensa kunnostamista.

Hetken oli huoneessa hiljaista, sitten Kerttu kysyi:

"Mitä se mies puhui auringonsäteestä?"

"Hän sanoi minua auringonsäteeksi."

"No, siinä hän ainakin erehtyi", naurahti Kerttu suorasukaisesti.

"Minkä tähden?" Pirkko kivahti suutahtaen toisen naurusta.

"Sinä olet aivan liian kipakka ja tulinen auringonsäteeksi."

"Tulinenhan auringonsädekin on."

"Onpa niinkin, jos tarkoittaa sillä oikeata auringonsädettä. Mutta kun ihmistä verrataan siihen, niin silloin kai sillä tarkoitetaan muuta. Kyllä se mies erehtyi sinun suhteesi."

Kerttu oli nyt sellaisella kiusoittelevalla tuulella, joka sai äkkipikaisen Pirkon aina suuttumaan.

"Älä sano hänestä niin halveksivasti 'se mies'."

"Mikä hän sitten on?"

"En minä tiedä, mutta..."

"Siinäpä se! Sinun Pietarisi!" Kerttu nauroi ilkkuvasti ja kumartui pesemään kasvojaan. "Koska hänen mieleensä muistui Kuuba, niin hän lienee joku maailmaa kiertänyt merimiesrahjus. Ja sellaista sinä sitten kuvittelet Pietariksi!"

Kerttu nauroi taas.

Mutta äkkiäpä hänen naurunsa katkesi.

Pirkko, jonka pienet kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja jonka posket hehkuivat punaisina suuttumuksesta, oli temmannut käteensä vuoteesta tyynyn ja harkitsematta tekoaan hetkeäkään heittänyt sen Kerttua kohti. Painava tyyny putosi pelästyneen Kertun hartioilta pesuvadin reunalle, vierähti siitä lattialle ja vei mennessään vadin, joka särkyi pieniksi palasiksi. Kerttu huudahti pelästyneenä ja aukaisi silmänsä, mutta sulki ne samassa ja valitti ääneen, sillä saippuavesi kirveli silmiä.

Samassa ovi aukeni ja rouva Marttinen, lapset kintereillään, astui huoneeseen. Häntä kohtasi outo näky: lattialla virtasi pieniä, harmaita saippuavesipuroja etsien itselleen hitaasti tietä posliinisirpaleitten lomitse, iso tyyny oli pudotessaan jäänyt puolittain pystyyn pesupöytää vasten ja seisoi nyt kuin vallaton poika kurkistellen hävitystä ympärillään. Pesupöydän ääressä hyppeli Kerttu puolipukeissaan punaisine aamutossuineen saippuapurojen keskellä ääneensä itkien ja valittaen. Ja sängyn luona seisoi Pirkko katsellen kauhistuneen näköisenä tekonsa seurauksia.

Näky oli sekä surullinen että huvittava.

Rouva Marttinen koetti kuitenkin ottaa asian mahdollisimman vakavalta kannalta.

"Mitä täällä nyt oikeastaan tapahtuu? Kerttu, miksi sinä hypit tuossa vesilätäkössä ja pilaat kauniit silkkitohvelisi? Mitä sinä itket?"

Rouva Marttinen astui lähemmäksi ja veti Kertun lempeästi luokseen.

"Saippua kirvelee", Kerttu valitti.

Vihdoin Pirkko sai takaisin tavallisen toimekkuutensa. Hän juoksi pesupöydän luo, sieppasi pesukannun käteensä ja ojensi sen Kerttua kohti.

"Kasta kätesi tuohon, muu ei auta."

"Mihin, mihin?"

Kerttu hapuili käsillään.

Saippua oli pian poissa silmistä ja Pirkko ojensi hänelle pyyhinliinan. Vasta nyt hän uskalsi katsoa rouva Marttiseen ja näki silloin, että tätä nauratti. Asia ei siis ollut aivan niin paha kuin Pirkko oli kuvitellut.

"Mistä tämä mellakka johtui?" rouva Marttinen kysyi yrittäen pysyä vakavana.

Kerttu aikoi ruveta selittämään, mutta Pirkko ennätti ennen häntä kuten aina. Rouva Marttinen kuunteli Pirkon innokasta kuvausta yhä huvittuneempana, ja kun Pirkko vaikeni, rouva purskahti iloiseen nauruun. Tytöt katsoivat häneen kummastuneina. He eivät havainneet asiassa mitään naurettavaa.

"Voi sentään, tytöt! Se mies, se Pietari, merimiesrahjus, hän on..." Rouva Marttinen vaikeni ja katsoi vallattomasti hymyillen tytöstä toiseen.

"Kuka hän on? Kuka? Sanokaa", kyseli Pirkko innostuneena.

"Hän on — minun isäni."

Jos rouva Marttinen olisi sanonut, että vanha herra oli Saksan entinen keisari tai joku Amerikan dollarikuninkaista, tytöt eivät olisi hämmästyneet enempää kuin nyt. Kun he selvisivät hämmästyksestään, ilostui Pirkko ratkaisusta, sillä nyt hän tiesi saavansa tavata uuden ystävänsä. Kerttu taas nolostui ja häpesi, kun oli antanut herttaisen emäntänsä isästä niin kauhean arvostelun.

"Oma isä kulta", tuumi rouva Marttinen itsekseen ja hymyili. "Ensin sait kärsiä kaikki Ros-Marisi kepposet ja tyhmyydet ja nyt joudut vielä syypääksi tyttäresi täysihoitolaisten tekoihin." Samassa rouva Marttinen hypähti seisomaan tuolilta, jolla oli istunut. "Pekka! Katso nyt, minkä näköinen olet!"

Keskustelun kuluessa he olivat unohtaneet lapset, jotka olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja rakentaneet vesipurojen keskelle taloja ja siltoja pesuvadin sirpaleista. Marja oli onneksi istuutunut tyynylle, mutta Pekka istui keskellä suurinta vesilätäkköä ja rakenteli insinöörin tyyneydellä pitkää siltaa vesijuovalta toiselle. Ja juuri kun silta oli valmis, piti äidin hänet huomata!

Kun äiti kohotti Pekan seisomaan, vesi tippui himmeinä helminä pojan housunpulteista, ja vaaleansininen puku oli takaa aivan märkä.

"Sinä olet nyt kuin uitettu kissanpoika", äiti tuumi käännellen Pekkaa, joka vain hymyili tyytyväisenä.

Kerttu, Pirkko ja Marja eivät voineet hillitä nauruaan katsellessaan kosteata pikku insinööriä.

Pekkakin yhtyi nauruun. Mutta äiti koetti olla vakava, vaikka hymy nytkäyttelikin hänen suupielihän.

"Pekka saisi itkeä, kun oli noin tuhma. Pekka ei saa nauraa. Tule, mennään muuttamaan pukua."

Äiti tarttui Pekan käteen, ja Pekka pudisteli kiharapäätään tytöille jokeltaen: "Ei taa naulaa, ei taa naulaa."

Ja tytöt nauroivat entistä raikkaammin.

"Olisiko Aino hyvä ja menisi riepuineen Kotkanpään tyttärien huoneeseen, siellä on hieman siistimistä", virkkoi rouva Marttinen palvelustytölle keittiössä.

"Mitä nyt on tapahtunut?"

Aino katseli ihmeissään Pekkaa, joka samassa muisti äsken oppimansa kohteliaisuuden ja virkkoi niiaten ja kumartaen: "Kiito uvin."

Aino nauroi.

"Hyvinpä tosiaankin näkyy olevan." Hän kääntyi rouvan puoleen. "Mitä he nyt heti ensimmäisenä aamuna ovat saaneet aikaan?"

"Pesuvati vain meni rikki. Sattuuhan niitä pieniä vahinkoja." Sitten hän jatkoi — puhuen enemmän itsekseen kuin Ainolle: "Taitaapa siinä tosiaan olla perää, että papin lapset ovat villimpiä ja vallattomampia kuin muut. Siltä ainakin tämänaamuinen tapaus näyttää."

II

"On se vaan kauheata, kun heti ensimmäisenä päivänä annetaan neljä sivua historiaa ja geometriasta teoreemoja. Minä luulen, että opettajilla ei ole sydäntä ensinkään. Ja minä en lue huomiseksi en niin mitään!"

Pirkko Kotkanpää istui Marttisen arkihuoneen sohvan käsinojalla ja säesti ponnekasta puhettaan hakkaamalla pyöreällä sohvatyynyllä edessä olevan tuolin selkänojaa.

"Pirkko, älä riepota sitä tyynyä", Kerttu huomautti vanhemman siskon käskevällä äänensävyllä. "Se tupsu voi irtaantua siitä."

Pirkko tutki hetken tyynyä ja totesi sitten heilutellen sitä edelleen:

"Ei se irtaannu! Se näkyy olevan lujaa tekoa. Toivoisin, että tämä olisi Koljatti, jotta saisin riepottaa häntä tällä tavoin."

"Kuka Koljantti on?" Marja kysyi uteliaana kirkkaalla äänellään. Hän istui pienellä jakkaralla melkein Pirkon heiluvien jalkojen ulottuvilla ja katseli Pirkkoa ihailevin, ihmettelevin silmin.

"Voi lapsi! Ei se ole Koljantti, vaan Koljatti!"

Pirkko hypähti alas korkealta istuimeltaan, heittäytyi pitkäkseen lattialle ja painoi päänsä Marjan syliin. Marja oli niin ihastunut tästä suosionosoituksesta, ettei tahtonut osata istua hiljaa.

"Minä kerron sinulle, kuka on Koljatti." Pirkko sulki silmänsä kuin muistaakseen paremmin kuvattavansa. Sitten hän rupesi puhumaan matalalla, laulavalla äänellä: "Koljatti on lyhyt, pullea hirviö. Hänen päänsä on pyöreä, hänen silmänsä ovat pyöreät, hänen suunsa on pyöreä, hänen nenänsä on pyöreä. Mutta hänen valkeat, harvat hiuksensa seisovat päälaella pystyssä kuin harjakset. Jokainen harjas on terävä kuin silmäneula. Kun hän suuttuu, pyörivät hänen pyöreät silmänsä kuin myllynkivet, hänen sormensa koukistuvat, ja kiiltävät pitkät kynnet ovat valmiit tarttumaan uhria niskasta."

Pirkko koukisteli sormiaan ja väänteli kasvojaan silmiään pyöritellen.

Marja parahti pelästyneeseen itkuun.

Samassa Pirkko oli polvillaan hänen edessään aikoen kietoa käsivartensa Marjan ympärille, mutta tämä huusi ja parkui rimpuillen yhä lujemmin vastaan.

Rouva Marttinen, joka oli tullut huoneeseen Pirkon kertoessa, astui nyt tuon onnettoman parin luo, joka temmelsi lattialla — toinen kauhun valtaamana, toinen lohdutellen —, veti itkevän tytön syliinsä ja istuutui tuolille. Hetken kuluttua Marja tyyntyi, mutta katseli vieläkin turvapaikastaan äidin sylistä pelokkaasti Pirkkoa.

"Mistä sinä oikeastaan puhuit, Pirkko?" kysyi rouva Marttinen hymyillen.

"Koljatistahan minä vain", Pirkko selitti onnettoman näköisenä sohvankulmauksesta.

"En voi käsittää, kuka sellainen Koljatti on", nauroi rouva Marttinen muistellen Pirkon äskeistä kuvausta, "sillä sinähän sait kuin kouristuskohtauksen tuossa lattialla kuvatessasi Koljattia."

Liisa Pirhonen, kalpea pitkä tyttö, joka oli myös Marttisen täysihoitolan asukkaita ja joka oli ilmestynyt taloon päivällistä syötäessä, kohentautui tuolissaan ryhdikkääseen asentoon ja sanoi huomattavasti nenäänsä puhuen:

"Koljatti on tyttökoulun..."

Pitemmälle hän ei päässyt, sillä Pirkko, joka oli istunut nuopeana paikallaan, hypähti innokkaana seisomaan, kohotti kätensä ja huusi:

"Ei ei, sinä et saa sanoa sitä! Minä tahdon sanoa!"

Sitten hän lysähti huolettomasti takaisin sohvalle istumaan ja selitti iloisena rouva Marttiselle:

"Koljatti on meidän historianopettajamme. Ja hän on kamalin ihminen, minkä olen nähnyt."

Pirkko pudisteli itseään kauhistuneen näköisenä.

Rouva Marttinen nauroi niin iloisesti ja tarttuvasta että sai toisetkin nauramaan. Ainoastaan Liisa veti vain hieman suutaan ivalliseen hymyyn.

"No sinä et tosiaankaan ole vielä paljoa ennättänyt elämässäsi nähdä. Ja etköhän mahtane liioitella?"

"Ei, se on aivan totta! Hän on hirviö! Kunpa täti näkisi hänet tunnilla."

Pirkko oli innostuksesta lennähtänyt aivan punaiseksi.

"Ei Pirkko liioitellut. Kyllä se on totta", Mirjakin vakuutti nauraen ja kohotti päänsä käsityöstään, jota ompeli ahkerasti lukulampun ääressä.

"Niin, kyllä minunkin täytyy myöntää, että neiti Kotkanpää on oikeassa", Liisa lausui armollinen ilme kasvoillaan ja suutaan suipistaen.

Kaikki olivat hetken vaiti, hämmästyneinä "neiti Kotkanpää"-nimityksestä.

Sitten Pirkko nousi päättävästi ja astui toisten ihmetellessä rauhallisesti Liisan luo. Kerttu, joka pelkäsi vilkkaan sisarensa aiheuttavan taas jonkin ikävyyden, aikoi estää häntä, mutta Pirkko kumarsikin jo jäykästi Liisalle seisoen tämän edessä ja virkkoi vakavasti:

"Pyydän anteeksi, että sinuttelin äsken neiti Pirhosta. Te saatte kyllä sinutella minua. En minä ole vielä mikään neiti Kotkanpää. Minä olen vain Pirkko."

Tilanne olisi kai jäänyt hyvin pingottuneeksi, sillä Liisa tuli niin noloksi, ettei osannut sanoa mitään, mutta Pirkko se taaskin pelasti välittömyydellään tilanteen. Hän teki pyörähdyksen kantapäillään ja huudahti käsiään taputtaen:

"Isän iloinen Pirkko!"

"Niinkö?" kuului ovelta.

Tytöt kääntyivät katsomaan. Marja hypähti äidin sylistä ja juoksi tulijaa vastaan huutaen riemuissaan: "Isoisä!" Samassa hän jo keikkui isoisän käsivarsilla tämän astuessa Pirkon luo toinen käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Sinähän oletkin se aamuinen auringonsäde. Pikku dadaisti. Saatpa nähdä, että meistä tulee vielä hyvät ystävät!"

Isoisä nipisti Pirkkoa poskesta. Sitten hän tervehti toisiakin tyttöjä.

"Mistä te täällä puhelitte?" isoisä kysyi istuutuessaan sohvaan.

"Koljantista", selitti Marja.

"Mikä se sellainen on?" tiedusteli isoisä.

Pirkko sai taas selittää asian.

"Mutta miksi hänelle on annettu sellainen nimi?" rouva Marttinen kysyi.

"Kun hän on niin pieni. Eiköhän siksi?" kyseli isoisä.

"Niin, kai senkin takia", Pirkko vastasi hidastellen, mutta jatkoi sitten vilkkaasti: "Vaikka eniten kai sittenkin siksi, että hän ei jaksa mitään tehdä, ei edes tuolia nostaa. Kun hänen pitäisi siirtää tuolia, hän tekee näin."

Pirkko työnsi erästä tuolia kovalla kolinalla kauemmaksi ja istahti sitten puuskuttamaan sille.

"Ei hän jaksa nostaa, hän on sanonut niin", Pirkko selitti toisten nauraessa.

Liisa nousi seisomaan. Hän oli niin pitkä, että "pelkäsin hänen lyövän päänsä kattoon", kertoi Pirkko myöhemmin illalla sisarelleen.

"Minä menen..."

Hiljainen ovikellon soitto keskeytti Liisan puheen.

Rouva Marttinen katsoi hämmästyneenä isoisään, joka virkkoi: "Kuka näin myöhään tulee?"

Rouva Marttinen oli jo menossa eteiseen voivotellen mennessään:

"Voi kauheata, minun muistini, minun muistini."

"Kukahan sieltä tuli?" ihmetteli isoisä.

Hetken kuluttua rouva Marttinen astui huoneeseen mukanaan kalpea, solakka, noin 16-vuotiaalta näyttävä tyttö. Hän oli siistissä puvussa, mutta Liisa Pirhonen huomasi heti, että uudella tulokkaalla oli jalassaan paksunahkaiset, kotitekoiset varsikengät ja toisessa hihassa oli kyynärpään kohdalla paikka. Liisan tervehdys olikin tuon huomion jälkeen mahdollisimman kylmäkiskoinen.

Toiset sen sijaan tervehtivät Anja Someroa herttaisesti, ja isoisä istutti hänet viereensä sohvaan puhellen ystävälliseen tapaansa:

"Sinut taidettiin aivan unohtaa tuonne syysiltaan? Vai miten, pienokainen?"

"Niin, siihen oli syynä minun muistamattomuuteni", rouva Marttinen selitti hymyillen miellyttävään tapaansa. "Minun piti mennä asemalle vastaan. Ainolla on tänään vapaailta, joten hänkään ei ollut muistuttamassa. Ja minä unohdin kaikki, kun tulin kuuntelemaan tuon rasavillin juttuja." Hän nyökkäsi päällään Pirkon suuntaan ja kääntyi sitten Anjan puoleen: "Tulit kai asemalta hevosella, koska sinulla oli niin raskas korikin kannettavana?"

Anja punastui ja katsoi kirkkaansinisillä silmillään ujosti rouva Marttista. Anjan päätä aivan huimasi: hänkö olisi ajanut asemalta komeasti hevosella kuin joku ylhäinen neiti! Kun lähtöhetkeksi oli pienessä torpassa tuskin saatu niin paljon rahaa kokoon, että hän pääsi junalla kaupunkiin. Mutta eihän tuollainen hieno tohtorinna sitä ymmärtänyt.

"En minä tullut hevosella. Kyllä minä tulin jalkaisin."

"Voi, pikku ystävä, miten jaksoit kantaa korisi, kun se on niin painava?"

"Ei se painava ole. Ja, ja eräs sotilas auttoi minua. Hän kantoi korin tänne ovelle asti. En minä muuten olisi löytänytkään tänne, mutta hän neuvoi."

Anja katsoi ujona ja punastuen rouvaa.

"Tunsiko neiti sen sotilaan?" kysyi Liisa ivallisella äänellä.

Anja kääntyi kuin pelästynyt lintu katsomaan Liisaa. Nyt hän punastui aivan hiusmartoa myöten.

"En, en tuntenut", vastasi Anja tankaten. "Me puhelimme. Junassa. Ja kun hän kuuli, että olen outo kaupungissa, niin hän... niin hän tuli auttamaan minua. Hän kertoi asuvansa myös täälläpäin kaupunkia", Anja lisäsi kuin puolustaakseen itseään ja ritarillista auttajaansa.

"Kyllä kai! Asui!" Liisa naurahti pilkallisesti nousten ja lähti astelemaan ovelle. Hän niiasi syvään isoisälle, kumarsi kohteliaasti rouva Marttiselle, nyökkäsi armollisesti päätään Mirjalle ja Kertulle, mutta Anjaa ja Pirkkoa hän ei ollut näkevinäänkään, ja virkkoi: "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy vetäytyä huoneeseeni, sillä olen hieman väsynyt. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", vastasi jokainen, muttei kenenkään ääni eikä kenenkään katse ilmaissut pienintäkään sydämellisyyttä.

Anja katsoi hätääntyneenä toisesta toiseen. Olivatkohan hekin samaa mieltä kuin tuo pitkä neiti? Pitivätköhän nuokin häntä ihan hulttiona ja sivistymättömänä, kun hän oli antanut sen sotilaan auttaa itseään? Ei! Hehän katselivat kaikki niin herttaisesti häntä. Miten kaunis tuo ompeleva tummatukkainen tyttö olikaan. Anja tarkasteli ihaillen Mirjaa.

Mutta samassa hän huomasi Marjan, joka nukkui sohvannurkkauksessa kokoon kyyristyneenä Pirkon selän takana. Anja kumartui Marjan puoleen ja Pirkko väistyi syrjään. Anjan katse oli täynnä rakkautta, kun hän kohotti silmäluomensa ja katsoi rouva Marttista:

"Miten suloinen lapsi", hän sanoi hiljaa. "Hänellä on aivan samanlaiset kiharahiukset kuin minun sisarellani Soilella, joka kuoli. Mikä hänen nimensä on?"

"Marja", rouva Marttinen vastasi ja nosti nukkuvan lapsen syliinsä. "Taas minun huolimattomuuttani! En huomannut ensinkään, että Marja ei ollut vielä nukkumassa. Vien hänet lastenkamariin ja sitten menemme Anjan kanssa juomaan teetä. Mutta tytöt, kuulkaahan, eiköhän teidänkin olisi jo aika mennä levolle?"

"Kyllä, kyllä me menemme", vastasivat tytöt yhteen ääneen.

"Entä kuinka sinun historianläksysi laita on?" rouva Marttinen kysyi Pirkolta.

"Historiaa on vasta iltapäivällä. Ennätän lukea sen väliajallakin", vakuutti Pirkko.

"Mutta jollet opikaan siinä ajassa, niin mitä Koljatti silloin sanoo?" kysyi isoisä.

"Hän saa silloin sellaisen kouristuksen kuin minä äsken", Pirkko puheli iloisen huolettomasti.

Ja niin erottiin tämän vaihtelevan päivän jälkeen hyväntuulisina. Hetken kuluttua olivat Marttisen perheen täysihoitolan nuoret asukkaat jo unen helmoissa. Mutta kodikkaassa arkihuoneessa piti isäntäväki hiljaista neuvottelua.

III

"Oli tosiaankin niin Essi-tädin tapaista lahjoittaa meille tämä Nooakin arkki, kun hän itse muutti ulkomaille."

Tohtorinna Marttinen se näin sanoi syvään huokaisten istuessaan pöydän ääressä tarjoillen teetä miehelleen ja isälleen.

Kuullessaan rouva Marttisen väsyneen äänen miehet katsahtivat ihmeissään ja kysyvinä häneen.

"Joko sinä nyt lannistut heti ensimmäisen päivän koettelemuksista?" isoisä kysyi hieman hymyillen.

"Ei se juuri ole Ros-Marin tapaista", huomautti tohtori Marttinen.

Tohtorin silmissä välkehti veitikka hänen katsoessaan nuorta, tummatukkaista vaimoaan, joka oli tällä hetkellä niin onnettoman näköinen.

"Eihän se kylläkään minun tapaistani ole", Ros-Mar naurahti. "Enkä minä oikeastaan niin lannistunutkaan ole, mutta myönnän, että minua kauhistuttaa, kun ajattelen edessä olevaa sataa päivää ennen joulua. Jos jokainen niistä on yhtä tapahtumarikas kuin tämä päivä on ollut, niin tarvitaanpa siinä hermoja ja kärsivällisyyttä. Toivoisin melkein, ettei Essi-täti olisi lahjoittanut meille tätä taloa. Emme olisi silloin joutuneet kiusaukseen järjestää tällaista täysihoitolaa."

Kumpikaan herroista ei huomauttanut väsyneelle pikku rouvalle, että hän yksin oli täysihoitolaa tahtonut. He olivat pelänneet juuri sitä, ettei hän kestäisi sen tuottaman lisätyön ja huolen painoa, mutta eivät olleet kuitenkaan enempää vastustelleet, kun hän oli innokkaasti vakuuttanut jaksavansa kaiken mainiosti. Ja nyt jo ensimmäisen päivän iltana...

"Niin, mutta katsohan, Ros, ei kaikki ole samanlaista todellisuudessa kuin unelmissa. Ja itse asiassa ei todellisuuskaan ole usein niin karvasta kuin me sen luulottelemme olevan. Useimmiten saattaisi olla monin verroin pahemminkin."

Isoisä nyökäytti päätään Ros-Marille ja hänen hyvä, kaunis hymynsä karehti huulilla.

Ros-Mar nojasi poskea käteensä ja mietti hetken. Sitten hän kohotti päänsä ja katsoi vastapäätä istuvaa isoisää vakavana. Ojentaen kätensä pöydän yli isoisälle, joka sulki sen omaansa, Ros-Mar virkkoi:

"Oma isä kulta, olet oikeassa. Nyt kuten aina. Eihän ole mitään kauheata tapahtunut. Kukaan ei ole taittanut jäseniään, kukaan ei ole yrittänyt saada tulipaloa aikaan, eikä ole ilmiriitaakaan ollut. Vaikka sellainenhan oli vähällä sukeutua tänä iltana."

Ros-Mar naurahti muistaessaan Pirkon seisomassa Liisa Pirhosen edessä arvokkaana ja juhlallisena.

"Kuka riitaa haastoi?" tohtori Marttinen kysyi. "Et ole vielä kertonutkaan."

Ros-Mar kertoi tapauksen matkien sattuvasti tyttöjen puhetapaa.

Miehet nauroivat.

"Et sinä ole oikein sopiva täysihoitolan emännäksi", isoisä tuumi noustessaan. "Olet itse vielä liian nuori ja vallaton."

"Oh, älähän sure, isä! Saat nähdä, että kaikki sujuu varsin mainiosti. Uskotko, että pikku Ruusa-Maijasi saa tytöt pysymään kurissa, vaikkei itse olekaan kuin vain kaksikymmentäyhdeksänvuotias?"

Isoisä hymyili reippaalle tyttärelleen.

"Uskon kyllä. Mutta lienee muuten parasta, kun menemme nyt kukin vuoteeseemme keräämään uusia voimia huomisen päivän varalle. Onnea vain alkaneelle työllesi! Tyttösi ovat herttaisia pikku naisia, joten luulen, että tulette kyllä hyvin toimeen keskenänne."

"Ovat, ovat kylläkin, kaikki muut paitsi Liisa Pirhonen. Pelkään, että hän tulee pilaamaan meiltä monta iloista, sopusointuista hetkeä."

Ros-Mar puhui hieman närkästyneenä.

Isoisä pudisti harmaahapsista päätään.

"Jos heti alussa suhtaudut häneen noin torjuvasti, voit olla varma, että hän saa paljon ikävyyksiä aikaan. Ole järkevä pikku äiti ja koeta voittaa tyttö hyvän ja oikean palvelukseen."

Ros-Mar punastui häpeissään kuullessaan isänsä sanat.

"Niin, isä, minäpä koetan. Sellainenhan oli tarkoituksenikin alkuaan, mutta kun nyt todellisuus ei ole samaa kuin unelmat, niin minäkin heti lannistuin." Ros-Mar hymyili jo vapautuneesti. "Heti huomenna aloitan taas kuin alusta."

"Hyvä on", virkkoi isoisä rohkaisevasti. Suudeltuaan Ros-Maria ja taputettuaan ohimennessään vävyään olkapäälle hän toivotti hyvää yötä poistuen yläkertaan omiin huoneisiinsa.

"Niin, Ruusa-Maija, alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo", tohtori Marttinenkin puheli iloisena. "Ei se niin vaikeata ole kuin sinusta näin ensi hetkessä näyttää. Tämä on hieman samanlaista kuin minulla oli aloittaessani täällä hammaslääkärinurani. Muistatko, kun ensimmäinen potilaani oli se vanha, lihava Fredrikssonin neiti, joka ei mahtunut millään istumaan potilaan tuoliin, niin että hänet täytyi istuttaa tuonne salin leveään keinutuoliin. Kun sitten kumarruin tarkastamaan hänen hampaitaan, hän veti kainosti punastuen päänsä taaksepäin, se satakiloinen, kuusikymmenvuotias neiti, ja sanoi: 'Ei tohtori saa tulla niin lähelle'. Ja kun minä puhdistin hammasta porauksen jälkeen ilmapumpulla, hän kirkaisi kuin kidutettu eläin ja ryntäsi pois tuolista voivotellen, että 'tohtori kiusaa minua tahallaan'. Kun hän sitten monen mutkan jälkeen oli viimein poistunut, istuin hetken tuolillani, ennen kuin otin uuden potilaan vastaan ja ajattelin: jos joka sadaskin potilaistani on tällainen, osaksikaan, niin miten jaksan. Sellainen oli ensimmäinen potilaani ja niin kauhuissani olin hänen lähdettyään. Kuitenkin on työni sujunut hyvin ja vaikeudet ovat käyneet päivä päivältä helpommiksi. Niin että älähän sure, Ros-Mar, kyllä sinullakin vielä kaikki menee hyvin! Ja nyt nukkumaan!"

Mutta vielä noin tunti sen jälkeen, kun tohtori Marttinen oli siirtynyt unen maille, Ros-Mar sipsutti huoneissa kuunnellen, oliko kaikki hiljaista ja rauhallista. Lastenkamarissa hän peitteli Pekan, joka oli heittänyt peitteen lattialle, ja hiveli hellästi Marjan lämpimältä poskelta keltaiset, raskaat kutrit. Sitten hän astui ikkunan luo ja jäi katselemaan tummaa syystaivasta, jolla tuikkivat tuhannet kirkkaat tähdet. Hiljaisuus ympärillä ja syvä avaruus silmien edessä sai hänet tuntemaan itsensä kovin pieneksi ja avuttomaksi. Hänen mieleensä tulvivat taas kaikki tietyt ja tietymättömät vaikeudet, ja hän tunsi musertuvansa niiden suunnattomasta painosta. Hän pudisti hiljaa tummapalmikkoista päätään ja kiiruhti juosten makuuhuoneeseen. Pujahdettuaan viileään vuoteeseensa hänestä tuntui, kuin hän olisi sukeltanut vilpoisten laineitten alle pakoon painostavaa hellettä. Tyyneys palasi hänen mieleensä, ja niin nukahti uuden täysihoitolan pikku rouvakin viimein rauhallisena.

IV

"Hammassärky on kamalaa", Mirja valitteli istuessaan vuoteensa laidalla poski turvonneena. "En voi ymmärtää, miksi hampaisiin on laitettu juuret ja hermot. Ilman niitä tulisi paljon paremmin toimeen. Ai-ai-ai."

Mirjan kasvot vääntyivät onnettomaan irviin, ja hän paiskautui hermostuneena vuoteensa pieluksia vasten.

Kerttu ja Anja, jotka istuivat toisessa sängyssä, edellinen selaillen jotakin kuvalehteä, jälkimmäinen sukkaa parsien, katsahtivat osaaottavina Mirjaan.

"Eikö Eero-setä voisi tehdä mitään sille hampaalle?" kysyi Kerttu.

"Ei, ei, ei hän voi", valitti Mirja onnettomana.

"Mutta minä en voi käsittää", ihmetteli Kerttu, "miksei hän voi auttaa sinua, kun on kerran hammastohtori."

"Hammastohtori", matki Mirja nauraen kyynelet silmissä. "Ei hammastohtorikaan voi auttaa, kun ikenet ovat näin ajettuneet. Ja ajatelkaahan, huomenna on koulusta lupa ja minulla on tällainen hammassärky."

"Sehän voi huomiseksi mennä ohi. Kun se on tarpeeksi ajettunut, niin silloin särky lakkaa", selitti Anja varmana ja yritti pujottaa hyvin paksua lankaa hyvin ohueen neulaan.

"Mutta milloin se sitten on tarpeeksi ajettunut?" voivotti Mirja, joka nyt, päästyään kerran valittamisen alkuun, jatkoi yhä jeremiadiaan.

Hänen kysymyksensä jäi kuitenkin vastausta vaille, sillä samassa ovi reväistiin auki ja paiskattiin myös kovalla kolinalla kiinni.

"Voi tytöt! Te ette tiedä! Te ette tiedä! Jotakin niin mukavaa on tapahtunut! Oikein metkaa!"

Se oli tietysti Pirkko Kotkanpää, joka tällaista melua piti. Kukapa muukaan se olisi ollut!

"Pirkko, ole hiljempää ja kerro jo", pyysi Kerttu. "Pirkko, kuuletko sinä!"

Mutta Pirkko ei kuullut paljoakaan tällä hetkellä, sillä sisälle tultuaan hän oli heittäytynyt Mirjan sänkyyn, vetänyt Mirjan pitkäkseen, ja siellä he nyt kieriskelivät tyynyjen seassa.

Pirkko nauroi. Ja Mirja nauroi, itki, uhkasi, valitti ja nauroi. Ja kun he viimein nousivat istumaan punaposkisina ja pörröpäisinä, oli Mirjan pään ympärillä ollut kääre valahtanut molempien tyttöjen kaulan ympärille, ja siinä he nyt istuivat kuin yhteen sidotut orjat. Naurua riitti vielä sen vuoksi hetken aikaa, mutta sitten Mirja kysyi:

"Mitä sinun piti kertoa?"

"Niin, kuulkaahan nyt", aloitti Pirkko hyvin salaperäisen näköisenä pujahtaen pois kaulakahleesta. "Nyt on tapahtunut jotakin sellaista, että koko tyttökoulu tulee kadehtimaan meitä."

Pirkko keskeytti juttunsa varsin tahallaan kiillottaakseen tyttöjen uteliaisuutta, mikä jo muutenkin oli kohonnut äärimmilleen.

"Älä kiusaa, vaan kerro", Kerttu puuskahti viimein.

"Enhän minä kiusaa", Pirkko sanoi varsin viattomana. Sitten hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, kun hän jatkoi: "Tuohon viereiseen taloon on muuttanut se rikas kauppaneuvos, josta kaupungissa on puhuttu niin paljon. Ajatelkaahan, hänellä on rahoja ihan kourakaupalla. Hän voisi varmasti ostaa vaikka kaikki kaupungin talot. Ja hänellä on oma autokin. Ja..."

"No tuoko nyt oli sinun mielestäsi niin erinomaista, että sen takia kannatti kääntää koko talo nurin", Kerttu huomautti hieman äkeänä.

Mirjakin näytti välinpitämättömältä. Mutta Anja tuijotti Pirkkoa haaveellinen ilme vaaleissa silmissään ja virkkoi hiljaa:

"Niin mutta, ajatelkaahan, että hänellä on niin paljon rahaa. Olisipa minulla edes sadas osa tai ehkäpä vain tuhanneskin osa siitä. Kyllä tietäisin, mitä sillä tekisin."

Sinä hetkenä Anja näki sellaista, mitä toisten tyttöjen oli mahdoton nähdä. Hän näki pienen, matalan tuvan, jonka kuluneen pöydän ääressä istui parvi laihoja, pellavatukkaisia lapsukaisia, jokaisella edessään kuiva leivänpala ja maitotilkkanen tuopissa. Takan luona hääri kalpea äiti hämmennellen ohutta velliä. Hänen katseensa oli niin surullinen, että Anja oli vähällä purskahtaa itkuun, ja hän karkotti kiireesti tuon kuvan ajatuksistaan yrittäen parhaansa mukaan syventyä tyttöjen iloiseen keskusteluun.

Anjan esittämään toivomukseen sanoi huimapäinen Pirkko, jonka mielestä ei mikään ollut mahdotonta:

"Saat nähdä, kyllä sinä vielä saatkin osan niistä." Sitten hän jatkoi: "Olivatkohan ne rahat niissä isoissa laatikoissa, jotka olivat niin hienoilla veistoksilla koristetut."

Toiset tytöt rupesivat nauramaan.

"Sinä pikku tyhmyri", Mirja virkkoi, "luuletko sinä, että hän pitää rahansa kotonaan? Kyllä ne ovat varmastikin joka penni pankissa. Ja hän on tietysti itse sellainen kitupiikki ja saituri kuin rikkaat tavallisesti ovat."

"Ei ole", virkkoi Pirkko päättävästi. "Minä näin hänet ja..."

"Näitkö sinä hänet?" tytöt huudahtivat innostuneina.

"Mikset sitä sanonut jo äsken", äkäili Kerttu taas.

"Mitäpä minä olisin sanonut, kun sinä juuri julistit, ettei se ollut mitään erikoista", Pirkko lausui vähän närkästyneenä, mutta jatkoi jo samassa taas iloisena: "Hän on kiltin näköinen vanha ukko, jolla on vitivalkea pitkä parta ja mustat silmät kuin pienet pippurit. Mutta vaikka hänellä onkin sellaiset silmät, hän on silti kiltin näköinen. Ja hän puhui niin herttaisesti minulle."

"Onko hän puhunut sinulle", ihmettelivät tytöt. "Mitä sitten? Kerro pian!"

"Kerro pian. Enhän minä voi kertoa mitään, kun te aina keskeytätte."

"Nyt ei kukaan saa enää keskeyttää. Kaikki hiljaa", Mirja virkkoi tehden kädellään niin mahtavan liikkeen kuin olisi komentanut suurta tyttöjoukkoa.

Mielissään toisten innostuksesta Pirkko jatkoi kertomistaan:

"Hän sanoi minulle, että meistä tulee varmaan hyvät naapurit. Sen, että asun tässä talossa, hän näet tiesi siksi, kun hänen autonsa saapuessa istuin aidalla ja katselin..."

"Mutta Pirkko, sinähän olet kamala..."

Kertun täytyi keskeyttää torumisensa, sillä Mirja huudahti käskevällä äänellä:

"Vaiti!"

"Katselin heidän pihamaalleen. Hän kysyi minun nimeäni ja kuultuaan, että se on Kotkanpää, hän kysyi, oliko tuomari Kotkanpää meidän sukua. Ja kun sanoin, että hän oli isoisäni, niin kauppaneuvos veti minut jalasta syliinsä, suuteli minua ja sanoi, että nyt hän oli vieläkin varmempi siitä, että meistä tulee hyvät naapurit, sillä 'tuomari Kotkanpää oli parhaimpia ystäviäni'. Ja sitten hän komensi kaikki pojat sanomaan minulle päivää."

"Oliko niitä kaksitoista?" huudahti Mirja, joka ei hänkään voinut enää vaieta.

"En tiedä." Pirkko pudisti päätään. "Paljon niitä ainakin oli."

"Kuinka isoja ne olivat?" kysyi Kerttu arkaillen.

"Kaikkein vanhin oli iso mies. Ja hän on sotilas. Hän on, hän on", Pirkko tuumi hetken, "hän on luutnantti, sillä hänellä oli kaksi tähteä kauluksessa. Hän oli niin kaunis. Aivan kuin nuo kreikkalaisten jumalain kuvat historiassa. Ja hän on varmasti myös hyvin hyvä. Vaikken minä oikein pitänyt siitä, kun hän tervehdittyään taputti minua poskelle ja sanoi: 'Suloinen lapsi'."

Tytöt nauroivat ja Mirja sanoi:

"Ei sinua osaa kukaan puhutella kelvollisesti. Liisalle sanoit, ettet ole neiti, ja nyt..."

"En minä neiti olekaan. Enkä minä välitä, vaikka se luutnantti sanoikin minua lapseksi. Olisi hän silti voinut sanoa minua yhtä hyvin 'suloiseksi tytöksi'. Niin, ja sitten niitä poikia oli vielä paljon. Ne tervehtivät niin nopeasti ja juoksivat sitten kaikki sisälle, etten ennättänyt niitä tarkata. Luulen, että pienin niistä oli kymmenen vuoden vanha. Hänellä on samanlaiset pippurisilmät kuin hänen isälläänkin."

"Oliko sillä luutnantillakin pippurisilmät?" kysyi Mirja.

Kukaan ei tarkannut Anjaa, joka innokkaana, hieman punehtuvin poskin oli seurannut keskustelua. Hänkin oli aikonut tehdä saman kysymyksen kuin Mirja. Mutta jollei Mirja olisi kysynyt, niin kysymättä se olisi Anjalta jäänyt. Nyt hän odotti Pirkon vastausta jännittynyt ilme kasvoillaan ja huulet puoliavoimina.

"Ei, ei ollut. Tummat ne kyllä olivat. Tummansiniset kai."

Anjan kasvoille ilmaantui pettymys, ja hän kumartui jatkamaan parsimistaan.

Samassa koputettiin ovelle.

"Liisa", kuiskasi Mirja vetäen huulensa tiukasti yhteen. Tytöt tunsivat kaikki Liisan koputuksen.

"Se on yhtä teennäinen kuin Liisa itsekin", oli Mirja kerran sanonut.

"Kyllä te olette kummallisia ja sivistymättömiä, kun ette vastaa koputukseen", kuului Liisan tervehdys.

"Kyllä minä vastasin", sanoi Anja hiljaa nostamatta päätään.

"Vai niin. Oven toiselle puolelle ei voi kuulla kuiskauksia", Liisa virkkoi kuivasti ja kysyi sitten Kertulta, jota hän tytöistä voi parhaiten sietää: "Mistä keskustelitte täällä äsken, kun oli sellainen melu, etten saanut ajatuksiani pysymään koossa ensinkään lukiessani 'Puch ter Lieteriä'?"

"Mitä?" Pirkko hypähti sängystä lattialle ja kallisti päänsä Liisaan päin: "Sanoitko lukeneesi 'Puuliiteriä?' Mikä se on? Onko se salapoliisiromaani, vai..."

Mirja hymähti.

"Ole nyt, Pirkko! Sehän on Heinen runokirja nimeltä 'Buch der Lieder', jota Liisa tarkoittaa."

"Niinkö", Pirkko sanoi pettyneenä ja istuutui taas sänkyyn.

"Niin juuri", Liisa lausui ylimielisesti katsahtaen Pirkkoon. "Lasten ei oikeastaan tarvitsisi sekaantua puheeseen." Sitten hän kääntyi Kertun puoleen kysyen uudelleen: "Niin, mistä te keskustelitte?"

Pirkko ja Mirja tekivät merkkejä suullaan ja silmillään ja pudistelivat päätään, mutta siitä huolimatta Kerttu selitti:

"Pirkko kertoi, että se rikas kauppaneuvos Markkula on muuttanut tuohon viereiseen taloon."

"Niinkö?" Liisa osoitti heti vilkasta mielenkiintoa. "Onkohan totta, että hänellä on kaksitoista poikaa, kuten on kerrottu?"

"En tiedä. Pirkko oli kyllä tullut esitetyksi niille kaikille, muttei hän muista, montako niitä oli."

"Esitetyksi niille kaikille?" Liisa oli niin hämmästynyt, että hänen täytyi oikein nousta ja tarkastaa Pirkkoa. "Mutta missä, hyvänen aika?"

"Kadulla", Kerttu vastasi suorasukaisesti, sillä hänen siskonsa istui mykkänä paikallaan.

"Kadulla!" Liisa rupesi nauramaan teeskenneltyä nauruaan ja istuutui taas tuolille. "No se nyt on oikein hänen tapaistaan. Hän esittäytyy kadulla, Anja junassa. Haha! Mutta kerrohan nyt, minkälaisia ne pojat olivat."

Pirkko ei sanonut sanaakaan.

"Kuulitko sinä, Pirkko! Kerro!"

Pirkko vaikeni yhä, tuijotti vain eteensä jalkojaan heilutellen.

"Miten epähieno sinä oletkaan, kun et vastaa", Liisa huomautti närkästyneenä.

"Lasten ei tarvitse sekaantua puheeseen", Pirkko sanoi hetken kuluttua lujalla äänellä.

Liisa sävähti punaiseksi.

"Ei tarvitse sekaantua, mutta vastata täytyy, kun kysytään. Ymmärrätkö?"

"En."

Liisa oli raivoissaan.

"Kertokaa te toiset, mitä tiedätte."

"Emme me tiedä juuri enempää kuin sinäkään nyt", Mirja virkkoi nopeasti, ennen kuin toiset ennättivät vastata.

Mutta Kerttu jatkoi kuitenkin:

"Sen Pirkko muistaa, että vanhin joukosta oli sotilas."

"Niinkö", innostui Liisa taas. "Olikohan hän vain tavallinen sotamies?"

"Ei, hänellä oli kaksi tähteä, joten hän on siis luutnantti."

"Oliko hän kaunis?" oli Liisan seuraava kysymys, mihin kukaan ei kuitenkaan vastannut, sillä ruokakello ilmoitti iltateen olevan valmiina.

"Sepä sattui mainiosti", virkkoi Anja hiljaa silitellen sukkaparia polvellaan. "Sain juuri sukat parsituiksi."

"Aiotko hurmata luutnantin noilla takkuisilla, harmailla villaturilailla", Liisa kysyi ivallisesti astuessaan ulos ovesta vastausta odottamatta.

"No ennemmin hänet niillä hurmataan kuin mokomalla piikittelyllä", Mirja mutisi puoliääneen sammuttaessaan lampun.

Mirja, joka oli valvonut hampaittensa takia pari yötä, nukkui jo syvässä unessa, sillä hänen hammassärkynsä oli iltaisessa kohinassa kaikonnut tipotiehensä. Mutta Anja valvoi vuoteellaan.

Hän katseli virkein silmin uunin kyljessä kimaltelevaa kuun kirkasta valojuovaa. Valo taittui niin omituisesti erääseen kaakelin valkeaan kukkakoristeeseen. Siitä kukkakoristeesta muodostui aivan kuin pää. Miehen pää. Aivan kuin... sen sotilaan pää, joka oli ollut niin ystävällinen Anjalle junassa ja joka oli kantanut hänen koriaan. Anja hymyili itsekseen, mutta tuli jo taas samassa vakavaksi.

Eihän toki sopinut ensinkään, että hän, tyttökoulun seitsemännen luokan oppilas, unelmoi jostakin vieraasta sotilaasta. Anja ummisti silmänsä ja koetti nukkua. Mutta hetken kuluttua katselivat silmät entistäänkin kirkkaampina ja suurempina uunin kyljessä olevaa miehen päätä.

Ennen kuin Mirja oli nukahtanut, Anja oli kysynyt, tiesikö Mirja, mikä sellainen sotilas oli, jolla oli neljä tähteä kauluksessa. Mirja oli sanonut, ettei hän varmasti tiedä, mutta koska kapteenilla on kolme tähteä ja majuri on kai seuraava aste ylöspäin, niin jos sillä sitten on neljä.

"Vaikken minä muista milloinkaan nähneeni sellaista upseeria, jolla on neljä tähteä. Mutta majureita onkin kai vähemmän kuin muita upseereja, koska niistä kuulee niin vähän puhuttavan. Luutnantteja on eniten", oli Mirja lopettanut, kääntynyt seinään päin ja nukahtanut hetken kuluttua.

Siihen loppuivat Mirjan sotilaalliset tiedot, ja Anja jäi hämmentyneenä ihmettelemään, olikohan häntä auttanut sotilas, joka oli ihan majuri!

Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi oman typeryytensä. Kaksi tähteä! Se tarkoitti tietysti, että kaksi tähteä oli kummallakin puolella kauluksessa, siis yhteensä neljä tähteä, siis, siis...

Anjan silmät alkoivat loistaa. Siis luutnantti Markkula ja hänen ritarillinen auttajansa oli sama henkilö. Ihan varmasti! Pirkko oli sanonut, että luutnantilla oli aivan kreikkalaisen jumalan kasvonpiirteet. Ja — niin, mutta minkälainen oli oikeastaan kreikkalainen jumala?

Anja nousi sängyssään istumaan. Hetken kuluttua hän oli kirjoituspöydän luona. Hänen ei tarvinnut ottaa valoa. Hän muisti kyllä, missä kohdin historia oli. Kas niin! Oikean kirjan hän sai käteensä, muttei hän voinutkaan nähdä oikein selvästi kuvia kuunvalossa. Heräisiköhän Mirja, jos hän ottaisi tulta? Hän meni oven luo vääntämään sähkönappulaa ja istuutui sitten sänkynsä laidalle selaillen nopeasti kirjan lehtiä.

Mirja kääntyi unisena, silmiään sipristellen katsomaan häntä.

"Oletko sinä sairas?"

"En, en", kiiruhti Anja vakuuttamaan hätäisesti. "Muistin vain erään asian."

Mirjan tasainen hengitys alkoi kuulua taas. Anja selaili nopeasti historian lehtiä etsien kiihkeästi kreikkalaista jumalaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan löytynyt hänen historiastaan. Huokaisten hän sulki kirjan ja meni sammuttamaan lampun. Sitten hän otti pari askelta pöytää kohti, mutta kompastuikin samassa maton reunaan, joka oli jäänyt pystyyn. Kuului kamala rysähdys, kolinaa, ja sirpaleita lenteli huoneessa. Mirja kavahti istumaan sängyssään työntäen hiuksia silmiltään.

"Hyvä Luoja!" hän huudahti nähdessään Anjan makaavan lattialla pitkin pituuttaan. "Anja, oletko pyörtynyt? Anja!"

"En, en, ole hiljaa nyt." Anja nousi istumaan lattialla ja nauroi niin, että kyynelet vierivät silmistä.

"Mutta hyvä ystävä, mikä sinulla nyt on?"

Mirja katsoi ihmeissään lattialla istuvaa Anjaa, joka nauroi nauramistaan pitäen kirjaa sylissään.

Anja yritti pidättää nauruaan, nousi seisomaan ja meni taas sytyttämään lampun. Huoneessa oli joka taholla vihreän ja keltaisen kirjavia lasinsirpaleita, ja Anjan sängyn päätä vasten oli nojallaan musta kukkateline.

"Kuinka ihmeessä sinä...?" kysyi Mirja.

"Kompastuin tuohon mattoon ja se veti kumoon kukkatelineen. Nythän Ros-Mar pääsi tuosta lasimaljakosta, jota hän ei ole voinut sietää sen räikeitten värien takia."

"Mutta mitä ihmettä sinä keskellä yötä hait pöydältä?"

"Historiaa vain", Anja vastasi ja asetti kirjan paikoilleen.

"Mitä täällä on tapahtunut?"

Pirkko seisoi ovella ja hänen takanaan Kerttu ja Liisa.

Anja koetti selittää asiaa parhaansa mukaan, minkä naurultaan voi.

"Luin juuri 'Puch ter Lieteriä', kun kuulin kolauksen", kertoi Liisa.

"Olisit lukenut 'lasiliiteriä', se olisi nyt sopinut paremmin", Pirkko napsautti nenäkkäästi.

Jokin ovi kuului avautuvan, ja samassa tohtorinna Marttinen seisoi yöpaitasillaan tyttöjen takana. Tytöt väistyivät syrjään, ja rouva Marttinen astui huoneeseen.

"Ei pitemmälle", Anja huudahti tehden kädellään torjuvan liikkeen. "Lattia on lasinsiruja täynnä."

Rouva Marttinen katsoi hämmästyneenä Anjasta Mirjaan ja Mirjasta Anjaan.

"Mutta rakkaat tytöt, mitä te nyt...?"

Hän ei päässyt pitemmälle, sillä Anja rupesi nauraen selittämään hänelle asiaa. Rouva Marttinen nauroi toisten mukana ja virkkoi:

"Kaikki sirpaleet tietävät onnea. Niin että kai historia nyt ainakin sinulle onnea tuottaa. Mutta mennäänpä kuitenkin nukkumaan."

Ros-Mar sammutti tulen ja heristäen sormeaan tytöille sulki oven. Hän tunsi olevansa aivan yhtä tyttömäinen kuin nuo nuoret koulutytötkin ja oli iloinen huomatessaan, että oli yhä pysynyt nuorekkaana mieleltään.

Mutta vieläkin Anja valvoi jonkin aikaa miettien "nelitähtisen luutnantti-majurinsa" arvoitusta.

V

"Sanohan, Pirkko, panenko tämän kirkkaansinisen villapukuni vai ruskean samettipuvun?"

Kerttu seisoi avonaisen vaatekaapin edessä pitäen kiinni kysymyksenalaisen sinisen puvun hameenliepeestä ja hivellen toisella kädellään samettipukuaan. Hän katsoi tuumivan näköisenä Pirkkoon, joka istui sänkynsä päädyllä jalkojaan heilutellen ja harjaten tummaa polkkatukkaansa. Pirkko istui aina, milloin vain suinkin mahdollista, korkeammalla kuin tuoli, jakkara tai sohva, sillä silloin hänellä oli myös tilaisuus heiluttaa jalkojaan. Hänenhän täytyi yleensä aina saada liikehtiä, muuten hän tuli levottomaksi.

Pirkko oli juuri harjannut tukkansa silmille ja nyt, kuullessaan Kertun kysymyksen, hän tirkisteli sisartaan pörrötetyn tukkansa takaa hetkisen ennen kuin vastasi. Ja hän vastasikin tällä kertaa hyvin rauhallisesti ja yksikantaan.

"Olemmehan jo aikaisemmin sopineet, että panemme molemmat samettipuvun."

Sitten hän jatkoi hiustensa harjaamista.

Kerttu tempaisi nopeasti sinisen pukunsa kaapista ja heitti sen sänkyynsä.

"Minä panen kuitenkin sinisen, sillä se pukee minua paremmin kuin ruskea."

Pirkko viskasi hiuksensa taaksepäin ja tuijotti ihmeissään siskoaan. Oli harvinaista nähdä Kerttu kiivastuneena. Mutta sitten Pirkko rupesi nauramaan.

"Olet aina sanonut, ettet keimaile, ja nyt kuitenkin heti ajattelet, mikä pukee sinua."

Kerttu kääntyi punastuneena peiliin päin. Pikkusiskon sanat olivat osuneet arkaan kohtaan. Siksi hän ei ensin osannutkaan vastata mitään. Sitten tuli hiljaa, melkein vastahakoisesti:

"Ei se ole mitään keimailua. Ruskea puku on vähän liian pienikin minulle."

Kerttu aukoili nopeasti kullankiiltäviä palmikoltaan. Oli niin vaikeata päättää sitäkin, antaisiko palmikkojensa riippua, vai kiertäisikö ne pitkälle niskanupulle. Hän ei uskaltanut enää kysyä sitä Pirkolta.

"Ruskea puku ei ole ensinkään liian pieni sinulle." Pirkon teki mieli lisätä: Haluat vain miellyttää Markkulan poikia, mutta hän jatkoikin: "Ja Ros-Markin sanoi, että olisi sopivaa, kun meillä olisi näin ensi vierailulla samanlaiset puvut."

"Milloin sinä olet puhunut siitä Ros-Marille?"

"Aamulla."

"Ja hän sanoi siten?"

"Niin."

"Kyllä kai minun sitten täytyy ottaa ruskea..."

Kerttu huokaisi hieman. Tuntui niin vaikealta luopua sinisestä. Se sopi niin hyvin hänen vaaleaan ihoonsa ja keltaisiin palmikkoihinsa. Mutta kun Ros-Mar kerran oli sanonut...

Ros-Marin sana oli tytöille kuin ihana määräys, johon oli suloista alistua. Heidän iälleen ominaisesti he suorastaan jumaloivat ja palvoivat nuorta emäntäänsä. Ros-Marin toivomukset olivat heille samaa kuin jonkun toisen henkilön vaatimukset. He tahtoivat täyttää kaikki hänen toivomuksensa. He suorastaan kilpailivat hänen suosiostaan. Ja näin ollen Ros-Marin oli hyvin helppo hallita tyttöjään.

Herkkä Pirkko oli huomannut Kertun lyhyen huokauksen ja lohduttaakseen siskoaan hän sanoi:

"Oikeastaan sinun keltaiset palmikkosi sopivat parhaiten tuon ruskean sametin päälle. Etkö muista, kun isä sanoi, että hiukset välkkyvät kuin kulta tummalla pohjalla, kun sinulla on samettipuku päälläsi?"

"En! Milloin hän on niin sanonut?"

Kerttu, joka oli punastunut mielihyvästä — sillä hän oli todellakin pieni keimailija — kääntyi katsomaan sisartaan.

"Sehän oli silloin, kun oli isän 50-vuotispäivä. Niin, sinäpä et tietystikään kuullut sitä, sillä istuit pianon ääressä soittamassa."

Nyt ei tuntunut enää ensinkään vaikealta pukeutua ruskeaan. Ja niinpä pukeutumispuuhat edistyivätkin Kotkanpään tyttärien huoneessa varsin nopeasti.

Mutta kuinka olivat asiat viereisessä huoneessa?

Siellä viimeisteli Mirja pukeutumistaan pienen peilipöydän ääressä. Tuumimista oli hänelläkin ollut pukeutumisessaan, mutta viimein hän oli tehnyt päätöksensä ja oli nyt valmis.

Musta, suora villapuku toi kauniisti esiin hänen solakan vartalonsa viivat. Punasilkkinen merimieskaulus, kalvosimet ja pienet, punaiset taskut karkottivat mustan puvun synkkyyden. Ja hänen tummat, paksut palmikkonsa kilpailisivat varmasti tänä iltana Kertun keltatukan kanssa.

Mirja katsoi levottomana kelloa. Missä kummassa Anja mahtoi viipyä? Kuuden ja puoli seitsemän välillä heidän piti mennä Markkulalle. Kello oli nyt jo puoli kuusi, eikä Anja ollut vielä kotonakaan. Kuinka hän ennättäisi pukeutua niin lyhyessä ajassa? Mirja kurkisti ikkunasta ulos. Siellä satoi! Eihän Anja voinut olla kävelemässäkään tällaisessa ilmassa ja oliko nyt sitten kävelyaika, kun...

Nyt kuului ulko-ovi käyvän. Mirja kuunteli. Kas niin! Sisäoven avaamisesta ja sulkemisesta hän tunsi tulijan Anjaksi, sillä kukaan ei osannut aukaista ja sulkea ovea niin hiljaa ja pehmeästi kuin Anja.

Odotettu astui huoneeseen. Hänen poskensa olivat punaiset tuulesta ja kosteat sateesta, ja hänen kasvoillaan kuvastui selvästi pettymys, kun hän vilkaisi pikaisesti Mirjaan astuessaan pöydän ääreen. Hän istuutui rauhallisesti tuolille, otti saksan kieliopin käteensä ja aikoi ruveta lukemaan. Mutta se jäi todellakin vain aikomukseksi, sillä Mirja, joka oli vaiennut havaitessaan Anjan alakuloisen ilmeen, sai heti saksan kieliopin nähdessään puhekykynsä takaisin.

"Mitä sinä ajattelet, Anja?" hän kysyi ihmeissään. "Kellohan on kohta kuusi ja meidän pitäisi lähteä. Rupea nyt, hyvä ystävä, pukeutumaan."

Hetken oli huoneessa hiljaista, sitten Anja sanoi tuskin kuuluvasti: "En minä tule sinne."

"Mitä? Et tule? Mikset?"

Mirja oli astunut pöydän luo. Hän aivan huohotti kauhuissaan niin yllättävästä tiedosta.

"Mikset tule?" hän uudisti kysymyksensä.

"Minulla ei ole sopivaa pukua."

Anja katsoi Mirjaa. Ja se katse oli täynnä pettymystä ja alakuloisuutta.

Ensi hetkessä Mirja ei oikein ymmärtänyt Anjan sanoja ja sanoikin sen vuoksi nopeasti:

"Onhan sinulla kai jokin pyhäpuku?"

Samassa hän kuitenkin muisti, että heidän yhteisessä vaatekaapissaan ei todellakaan riippunut Anjan ainoatakaan pukua, ei puseroa, eikä hametta. Kerran ja parikin hän oli kyllä huomannut sen, mutta oli ajatellut, että ehkäpä Anjan vaatteet olivat jossakin eteisen komerossa tai vielä hänen matka-arkussaan.

"Ei minulla ole." Anja pudisti totisena päätään. "Ei minulla ole muuta pukua kuin tämä."

Mirja oli vaiti. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut sanoa Anjalle: "Tule sitten tuossa puvussa"? Mutta hän ei voinut. Hän ymmärsi liiankin hyvin, miten kauhealta Anjasta olisi tuntunut tulla sinisessä, kuluneessa koulupuvussaan, kun toiset olivat vierailupuvuissa. Hän ei voinut kehoittaa Anjaa tulemaan sellaisena kuin oli. Ja kuitenkaan ei Mirja, joka oli reiluja kunnon tyttö ja piti ihmisistä vain heidän itsensä vuoksi eikä tarkannut heidän vaatetustaan ja ulkonäköään, tietänyt, että Anjan puseron hihassa oli verraten iso ja näkyvä paikattu kohta. Mutta Anja itse tiesi sen...

"Mutta kuulehan, kuulehan!"

Mirja leväytti vaatekaapin ovet auki. Kaappi oli täynnä pukuja. Ja ne olivat kaikki Mirjan. Hän etsi innokkaasti.

"Tuossa! Riisuudu nopeasti ja koeta tätä päällesi!"

Mirja kannatti kädessään tiilenpunaista, mustalla silkillä kirjailtua villapukua.

Anja katsoi häneen silmät suurina.

"En — minä..."

"Pian nyt! Älä estele! Ei ole aikaa sellaiseen."

Mirjan posket punoittivat, ja tummanruskeat silmät sädehtivät innosta. Anjakin innostui.

Puku oli liian lyhyt. Ja liian leveä hartioista.

Anjan silmäluomet painuivat hitaasti vaaleitten sinisilmien peitteeksi, ja hänen huulensa vavahtivat pari kertaa. Mutta hän ei sanonut sanaakaan riisuessaan tiilenpunaista päältään.

Mirja katsoi häneen onnettoman näköisenä.

"Niin, sama juttu on tietenkin kaikkien pukujen suhteen", hän virkkoi alakuloisesti. Sitten hän katsoi hetken jännittyneenä Anjaa ja hänen silmänsä rupesivat taas loistamaan. "Ai, mutta..."

Samassa hän oli jo eteisessä.

Kesti tuokion ennen kuin hän palasi. Anjakaan ei osannut ryhtyä pukeutumaan. Hän jäi omituisen välinpitämättömänä istumaan tuolille ja tuijottamaan lattiamaton värikkäitä kuvioita.

"Katso, katso tässä!" Mirjan sormien nenässä riippui sinipunainen, pitkä samettipusero. "Koetapas tätä. Tämä sopii varmasti. Pian nyt!"

Mirja polkaisi innostuksissaan kärsimättömänä jalallaan.

"Mistä ihmeestä sinä..."

Anja oli noussut ja katsoi toveriinsa kuin noitaan.

Mirja nauroi. Onnellista naurua.

"Huoli sinä siitä, vaan pukeudu vain!"

"En, ennen kuin sanot, mistä olet saanut tämän."

Anja hiveli pehmeätä, himmeänä välkehtivää kangasta. Hänenkö pitäisi pukeutua tällaiseen?

"Se on Ros-Marin. Mutta koeta nyt pian, sopiiko se."

Pianhan Anja oli solahduttanut puseron päänsä yli. Se ulottui melkein polviin asti ja jätti siten sinisen hameen vain vähän näkyviin.

"Hurraa! Se sopii!" riemuitsi Mirja.

"Sopii todellakin mainiosti." Tytöt kääntyivät katsomaan. Ros-Mar seisoi ovella suloisena ja hymyilevänä kuten aina. "Ja sinä saatkin sen pitää, jos vain haluat."

Anja katsoi hetken nuorta rouvaa, ja sitten hänen päänsä painui alas. Kirkas kyynelhelmi vierähti poskelle ja siitä tumman puseron rintapieleen.

Samassa Ros-Mar oli hänen luonaan. Hän otti Anjan kapeat kädet omiinsa ja kysyi lempeästi: "Loukkaannuitko? Suo anteeksi, en..."

"Oi ei, ei!" Anja pudisti päätään ja katsoi kyynelisin silmin Ros-Maria. "Olen päinvastoin niin iloinen ja niin kiitollinen. Luulin, etten pääsisikään toisten mukana. Ja nyt kuitenkin... Te olette niin hyviä." Hän nyökkäsi hymyillen päätään Mirjallekin. "Kiitos!"

Ja hänelle ominaisella, harvoin paljastuvalla tulisuudella hän tempaisi kätensä Ros-Marin käsistä ja veti hänet syleilyynsä suudellen häntä.

"Ekka kantta, Ekka kantta", kuului samassa kirkas huuto ovelta, ja Pekka tuli juosten Anjan luo, joka nosti pojan syliinsä.

"Nyt ei ole aikaa kuherteluun", Mirja huomautti iloisesti. "Sinun täytyy vielä muuttaa kenkäsi."

Ros-Mar otti Pekan syliinsä ja virkkoi poistuessaan:

"Saattepa tosiaan pitää kiirettä, sillä sisarukset olivat jo äsken valmiiksi pukeutuneet, kun kävin heidän huoneessaan. Kohta onkin jo aika lähteä."

Tytöt olivat taas kahden.

Anja seisoi hämillään keskellä huonetta.

"En tiedä, nauraisinko vai itkisinkö", hän sanoi hiljaa purren huultaan. "Eihän minulla ole muita kenkiä kuin nämä isän laittamat."

"Onpa, tässä on."

Mirja, joka oli pitänyt käsiään selkänsä takana, ojensi hänelle mustat puolikengät.

"Mutta..."

"Mutta, sinä 'mutta' pistät ne jalkaasi ja selvitämme asian sitten myöhemmin", Mirja virkkoi painokkaasti.

Anja oli iloinen, että hänellä oli edes omat, hyvät sukat, ettei toki tarvinnut niitä lainata. Vaikka eihän hänellä nyt sitten oikeastaan ollut muuta lainatavaraa kuin nämä kengät. Puserohan oli hänen omansa. Ajatella, hänellä oli samettipusero! Mitähän ne kotona sanovat, kun näkevät hänet! Ja nyt hän siis pääsi kuitenkin Markkulalle. Äsken vielä hän oli kulkenut tuolla syrjäkaupungin kaduilla yksin, ollut onneton ja onnellinen, kun ei päässyt Markkulalle. Onnellinen, kun ei tarvinnut mennä niin hienoon paikkaan eikä tarvinnut nähdä luutnanttia. Sillä silloinhan tytöt saisivat tietää kaiken. Eikä hän tahtonut. Oli niin suloista pitää se omana salaisuutenaan. Ja muutenkin olisi ollut niin vaikeata tavata luutnanttia. Ja onneton hän oli siksi, kun ei kuitenkaan päässyt... Hän ei käsittänyt sitä oikein itsekään. Mutta onneton hän vain oli ollut. Ja hän oli päättänyt kierrellä kaduilla niin kauan, että tytöt olisivat jo menneet, kun hän palaisi kotiin. Silloin ei olisi tuntunut niin vaikealta. Kun hän tuli kotiin, tytöt eivät olleetkaan vielä lähteneet. Ja nyt hän kuitenkin, hänkin, valmistautui juhlimaan.

Anjaa hymyilytti.

Mirja, joka toimetonna ollen oli tarkastellut häntä, aikoi juuri kysyä, mikä häntä huvitti, kun Pirkon polkkapää samassa pujahti oviaukkoon.

"Eikö lähdetä jo, tytöt?"

"Lähdetään vain", vastasi Mirja.

Anja tarttui päähänsä.

"Ei mutta, ei mutta tytöt, minunhan täytyy kammata tukkani."

Pirkko ja Kerttu astuivat huoneeseen.

"Olet hupsu, jos kampaat nyt hiuksesi uudelleen", sanoi Kerttu tarkastellen ihastunein katsein Anjaa. "En ole milloinkaan nähnyt tukkaasi noin kauniina."

Anjan keltainen, keskeltä jakaukselle kammattu tukka oli kihartunut sateen vaikutuksesta ja oli nyt kuin hienohöytyväinen sädekehä.

"Juuri tuollaiseksi olen kuvitellut kypsän persikan, kuin nyt on sinun poskesi kiharoiden peittämänä, aivan kuin auringon kultaisten säteitten takana."

Tytöt hyrähtivät nauramaan Pirkon runolliselle kuvaukselle, mutta heidän naurunsa keskeytyi, kun Liisa kysyi ovelta:

"Mitä typeryyksiä se runoilija täällä taas latelee?"

Sana "runoilija" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että se olisi ärsyttänyt vastustamaan miten rauhallisen ihmisen tahansa. Pirkko kimmahtikin:

"Jos latelinkin, ne eivät olleet ainakaan sinulle tarkoitetut."

"Enkä minä sinun kohteliaisuuksiasi kaipaakaan."

"Turhaa kaivatakaan, koska niitä on mahdoton sinulle antaa."

Liisa lennähti hehkuvan punaiseksi.

Pirkko ei ollut kylläkään tarkoittanut sanojaan loukkaaviksi, mutta äkkipikainen ja lapsellinen kun oli, ei hän osannut niin tarkkaan punnita sanojaan.

Kerttu, joka aina koetti tasoittaa Liisan ja siskonsa kireitä välejä, yritti nytkin:

"Ei nyt ole enää aikaa kiistellä. Eiköhän meidän täytyne lähteä?"

"Täytyy. Kello on jo melkein puoli seitsemän."

Jokainen riensi eteiseen pukeutumaan. Ja siinä pukeutuessaan Anja, Mirja, Kerttu ja Pirkko tuumivat hieman levottomina, olivatkohan he sittenkin pukeutuneet liian yksinkertaisiin ja tummiin pukuihin? Tuo ajatus oli heti välähtänyt heille kaikille mieleen, kun he olivat nähneet Liisan.

Hänellä oli näet yllään ruohonvihreä silkkipuku. Lyhythihainen ja kultaompeleilla kirjailtu. Jalassa vaaleat silkkisukat ja tanssikengät. Tukkansa hän oli kähertänyt pienille sikkaraisille kiharoille otsalta ja...

Mirja otti askelen lähemmäksi Liisaa. No niinpä tosiaan! Liisa oli laittanut leukaansa pienen mustan kauneuspilkun ja puuteroinut kasvonsa. Nyt teki Mirjankin mieli kerran sanoa jotain, mutta hän vaikeni kuitenkin. Hän ei pitänyt kiistelemisestä.

Mutta Anja ressu! Hän ajatteli, että nyt hän saa varmaan hävetä silmänsä maan alle, kun menee puserossa ja hameessa sellaiseen paikkaan, johon Liisa menee kahisevassa silkissä. Olihan pusero kylläkin samettia, mutta sittenkin! Ja hänellä oli vain villasukat ja matalakantaiset kengät. Hän vilkaisi hätäisesti toisten jalkoihin ja rauhoittui sukkiin ja kenkiin nähden. Mutta: pusero ja hame...

Ja tietysti piti Liisan vielä viime hetkellä letkauttaa Anjalle hyvin purevasti:

"Sinullahan onkin oikein sopiva väri puserossasi. Retliini! Sehän on vanhanpiian väri."

Hän astui portaille hymähtäen pilkallisesti.

Polttavat kyynelet tulvahtivat Anjan silmiin. Kyllä taisi olla parasta jäädä kotiin. Muutenkin, ja sitten hän vielä pelkäsi, että jos Liisa Markkulassakin sanoisi jotain, niin...

Samassa Mirja tarttui hänen käsivarteensa kuiskaten:

"Älä välitä tuon myrkkypuun puheista. Tule, mennään nyt!"

Anja seurasi ystäväänsä aivan tahdottomana. Sydämeen koski niin tuskallisesti ja hänen täytyi niellä nielemistään, ettei olisi purskahtanut itkuun. Hän asteli kuin kohti elämänsä kauheinta hetkeä. Okaat tuntuivat pistävän joka puolelta ja luomien takana polttivat kuumat kyynelet...

VI

 Rakas äiti ja isä!

 Nyt teidän villi pienokaisenne viimeinkin muistaa kirjoittaa teille.
 Katsokaas, minulla ei ole ollut aikaa ennemmin. Mutta nyt minulla on
 niin metkaa kerrottavaa, että täytyy kirjoittaa ennen kuin mitään
 unohtuu. 'Metka' on aivan samanlaista, kuin jos jokin kutittaisi
 tuolla sisällä kurkussa ja panisi siten minut hymyilemään ja
 nauramaan. Kerttu sanookin, että minä olen ollut kuin hiukan höperö
 sen illan jälkeen, kun aina naureskelen itsekseni, mutta kun kerroin
 hänelle asian, niin hänkin. — Ei, nyt kerron kaikki järjestyksessä.

 Meidät oli kutsuttu viime lauantai-illaksi Markkulalle. Kaikki tytöt
 täältä Ruusulasta. (Nimitämme tätä täysihoitoina Ruusulaksi Ros-Marin
 nimen mukaan.) Ja sen lisäksi Sirkka Veijola ja Margit Sten Tytylästä.
 Hehän ovat Kertun luokalla. Siitä on nyt siis kulunut jo neljä päivää,
 ja minä elän vieläkin kuin pilvissä. Vaikka luulen kylläkin, että Anja
 elää vielä enemmän. Mutta se on salaisuus.

 Markkulan setä on vanha tuttu myös isoisän — Kotkanpään isoisän —
 kanssa ja siksi tulimme koko Ruusula niin pian tuntemaan Markkulan
 väen ja kutsutuiksi vierailulle heille. Ruusulasta eivät kuitenkaan
 olleet siellä kuin vain me tytöt.

 Meille tarjottiin siellä suklaata ja hedelmäkaakkua ja mehua ja
 niin ihania leivoksia, että ne aivan sulivat suussa, ja omenia ja
 banaaneja. Ja sitten vielä. Ei, sen kerron myöhemmin. (Isä, en ole
 mikään matar-, materal-, ei, en muista sitä sanaa. Mutta tarkoitan,
 että en jumaloi ruokia, vaikka ihastelenkin niin kaikkea syötävää.
 Kerron sen vain siksi ensimmäiseksi, että se olisi pois tieltä.) Niin,
 ja sali ja avara eteishalli oli koristettu kirjavilla syyslehdillä.
 Lamput oli peitetty keltaisilla ja punaisilla vaahteran lehdillä
 ja minä olisin tahtonut olla yksi niistä korkealla keinuvista
 lampuista, joilla oli sellainen kaunis, kirjava hame. Kuiskasinkin sen
 toivomukseni Liisalle, joka sattumalta oli lähelläni. Hän nyrpisti
 nenäänsä ja sanoi, että minä olen pikku kana. (Isä, pidätkö siitä,
 että Pirkkoasi nimitetään kanaksi?) Saimme tanssiakin kaksi tuntia
 ja sitten leikimme 'Vettä kengässä' ja 'Laiva on lastattu' ja se oli
 melkein hauskempaa kuin tanssi, vaikka Liisa sanoikin kotiin palattua,
 että on niin ikävä, kun aina pitää olla lapsia mukana, ettei saa
 tarpeeksi tanssia, vaan täytyy tyytyä sellaisiin typeryyksiin kuin
 'Lastausleikkiin'.

 Markkulan pojat ovat vasta mukavia, eikä heitä ole tusinaa, kuten
 ihmiset puhuvat. Heitä on vain yhdeksän. Toivoisin, että kaikki
 maailman pojat olisivat Markkulan poikia, sillä ne ovat sitten vasta
 kivoja. (Äiti kiltti, mukavaa poikaa ei voi sanoa muuta kuin kivaksi.)
 Ja sitten Markkulan sedällä on kaksi tyttöä, mutta he eivät ole kotona
 nyt. Toinen kun on naimisissa ja toinen Saksassa. Hänestä tulee
 laulajatar. Ja hänen nimensä on Pirkko niinkuin minunkin ja häntä
 sanotaan Piipiiksi. Mutta minusta ei tule laulajatarta, vaan minä
 menen Ambomaalle opettamaan pakanapoikia. (Isä, sinä naurat, mutta
 se on ihan totta, että minusta tulee pakanapoikien opettaja.) Niin
 ja kaikki pojat ja setä pitävät kovin Piipiistä. Hänen pitäisi tulla
 kotiin jouluksi.

 Ja nyt minä kerron pojista. Nuorin on minua vain vuoden nuorempi,
 mutta hän on silti päätä pitempi minua. Hänen nimensä on Tauno. Hänen
 kanssaan en puhunut koko iltana mitään. Mutta hän on varmasti silti
 oikein hauska. Pentti on 14-vuotias ja hänellä on pippurisilmät kuten
 sedälläkin. (Siitähän kerroin viime kirjeessä.) Hän on sitten villi
 poika. Hän on kertonut minulle kaikista veljistään ja siskoistaan. Kun
 hän kertoi, istuimme poikien voimisteluhuoneessa ylhäällä tikapuilla
 ja söimme omenia. Huoneessa oli melkein pimeä. Hiukan vain tuli valoa
 viereisestä huoneesta ovenrakosesta. Juuri kun Pentti kertoi, aukeni
 ovi ja kynnykselle astui Liisa. Hänen takanaan seisoi Matti. Samassa,
 kun Liisa ilmestyi näkösälle, Pentti kiljaisi katonrajasta kimakasti
 ja Liisa pelästyi niin, että itki ainakin 15 minuuttia yhtä mittaa.
 Kyllä minäkin pelästyin ja olin vähällä pudota lattialle korkeuksista.
 Matti torui Penttiä, mutta Pentti vain nauroi, ja kun he olivat
 viimein lähteneet alas saliin, niin Pentti sanoi minulle, että hän
 oli tehnyt taas hyvän työn. Minä kysyin että minkä tähden. 'Matti
 niin mielellään hoitelee tyttölapsia ja luulen, että Liisakin antaa
 mielellään hoidella itseään.' Miksi niin? kysyin minä. 'Hän on ihan
 sen näköinen.' Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoin minä. Sillä vaikka
 en pidäkään Liisasta, niin en voi sallia kenenkään pojan puhuvan
 hänestä sillä tavalla. Onhan Liisa kuitenkin minun toverini. 'En ole
 ensinkään ilkeä', sanoi Pentti. 'Puhun vain totta.' Ja sitten hän teki
 sellaisia ilmeitä kasvoillaan ja pyöritteli pippurisilmiään, että kun
 hämärässä katselin häntä, minun täytyi nauraa, vaikka kylmyys karmi
 selkääni. Ja Arvi on 15 vuotta vanha. Hänellä on silmälasit ja väärät
 sääret. Hän oli koko illan Margitin kanssa, jolla on myös väärät
 sääret. Sitten on Kaarlo. Muistelen hänen olevan 16 vanhan. Hän on
 kauhean lihava ja hiljainen poika. Pentti sanoi, että Kaarlo ei suutu
 mistään muusta kuin siitä, että joku sanoo häntä lihavaksi. Hän ei
 tanssikaan ensinkään, mutta hänellä on niin kaunis keltakiharainen
 tukka. Mikko ja Pekka ovat kaksoset ja 18 vuoden vanhat. He ovat niin
 toistensa näköiset, että heitä ei saata mitenkään erottaa toisistaan.
 He soittavat molemmat. Mikko pianoa ja Pekka viulua. Liisa sanoi,
 että he ovat jumalaiset kaksoset, mutta liian nuoret. Ja minä sanoin
 hänelle, että eivät kaksosetkaan aina nuorina pysy. Mistä Liisa taas
 suuttui ja sanoi minua nenäkkääksi.

 Kaksosten jälkeen on Matti. Hän on laiha ja pitkä kuten Liisakin.
 Luulen, että hän on ainoa pojista, josta en sittenkään oikein pidä.
 Eivätkä toisetkaan tytöt pidä hänestä, sillä Sirkka oli sanonut
 Mirjalle, että hänen mielestään Matti on liian imelä. En tiedä,
 tarkoittiko hän sitten sillä imelällä sitä, kun Matti oli ollut juuri
 parturilla ja hänen musta sileä tukkansa kiilsi ja haisi niin jollekin
 väkevälle, että aivan pyörrytti, ja Pentti kuiskasi minulle nuuskien
 ilmaa, että Matti tuoksuu kuin Saaronin lilja.

 Kaksoset häärivät Kertun ympärillä. Kun Kerttu on vaalea ja he
 molemmat tummia, minusta näytti siltä, kuin kaksi kärpästä olisi
 lennellyt sokerileivoksen kimpussa. Kun kerroin sen kuvitelmani
 Kertulle illalla kotona, pelkäsin saavani tyynyn päähäni, mutta
 sen sijaan Kerttu nauroi. Se oli minusta ihmeellistä. Miksei hän
 suuttunut? Voitteko te ymmärtää sitä? Hänhän on niin kärkäs siihen.
 Kerttu sanoi, että hänellä oli ollut ihana ilta, kun oli saanut kuulla
 niin paljon musiikkia ja puhua siitä ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät
 sitä. Minähän en paljoa musiikista osaa keskustella, vaikka siitä
 pidänkin. Ja sitä kai Kerttu tarkoitti sillä viimeisellä. Niin, ja
 Kerttu lauloikin siellä. Hän lauloi 'Mä oksalla ylimmällä' ja 'Tuuti
 lasta'. Kaksoset säestivät. Eikä hänen äänensä ensinkään värissyt. Se
 oli oikein kaunista. Toivoin niin, että isä ja äitikin olisivat olleet
 kuuntelemassa. Liisa kyllä sanoi, että Kerttu ei muka hengitä oikein.
 Mutta minä luulen, että Liisa itse ei osaa ensinkään hengittää.
 Setä ainakin oli ihastunut Kertun lauluun ja sanoi, että kun hänen
 laululintunsa Piipii tulee kotiin, niin he saavat laulaa yhdessä
 Kertun kanssa.

 Sitten ovat vielä talon vanhimmat pojat. Jussi on ihan kuin sinä, isä.
 Yhtä pitkä ja melkein yhtä komea. Ja hänkin on vaalea kuten sinäkin.
 Hän oli niin kohtelias ja niin huomaavainen Mirjalle, että Mirja oli
 ihan nolona, ja hän lukee tuomariksi. Pidän hänestä hirveästi. Hän ei
 ole ensinkään nulikkamainen. Margit sanoi niin. Kun leikimme 'laiva
 on lastattu', jouduin suutelemaan häntä, eikä se ollut ensinkään
 vaikeata. Kun hän on aivan kuin sinä, isä. Tytöt kyllä sanoivat,
 että oli inhottavaa, että Liisa määräsi sellaisen lunastuksen, mutta
 hän määräsi sen siksi, että oli luullut panttien pitäjän, jona oli
 Pentti, antavan hänen panttinsa, sillä Pentti oli juuri ennen pitänyt
 kädessään Liisan sormusta ja Liisa oli nähnyt sen. Pentti kertoi sen
 jälkeenpäin minulle.

 Mutta kaikkein mieluimmin olisin sittenkin toivonut, että olisitte
 nähneet Anjan ja luutnantin yhdessä. Luutnantti on vanhin kaikista
 lapsista, ja hänen nimensä on Erkki. Hän on kai 26-vuotias. Hän oli
 luutnantinpuvussa, ja hänen pikimustassa tukassaan oli kolme suurta,
 syvää lainetta. Ja nyt minä tiedän, että hänelläkin on pippurisilmät,
 mutta ne ovat niin isot kuin jättiläispippurit ja niissä on aivan
 kuin auringonpaistetta. Ne säteilivät niin kauheasti. Ja hän on niin
 kaunis! Isä, tiedätkö, minä luulen melkein, että hän on kauniimpi
 kuin sinä. En ole kuitenkaan aivan varma. Te olette niin erilaiset.
 Hän oli melkein koko illan Anjan kanssa, ja hän on kuin kreikkalainen
 jumala. Ja Anja oli hänen vieressään kuin kaunis, kultakiharainen
 enkeli. He ovat vanhat tutut. Ai! Ei minun pitänyt kertoakaan siitä.
 Se on salaisuus. Mutta ettehän te kerro sitä kellekään? Ettehän?
 Anja itkisi, jos saisi tietää, että olen kertonut sen. Enkä minä
 tahdo, että Anja itkee, sillä hän on kultaisin tyttö, mitä pikku
 Pirkko on milloinkaan nähnyt. Ja hänenkin silmänsä säteilivät niin
 sanomattomasti. Vaikken silti oikein ymmärrä, sillä kun katsoin ketä
 tyttöä hyvänsä, niin kaikkien silmät loistivat. Koetin kurkistaa
 ohimennen peilistä, loistivatko minunkin silmäni, mutta en ainakaan
 huomannut. Jos ne loistivat, ne loistivat sitä varten, että minulla
 oli niin hauska. Ehkäpä luutnantilla ja Anjallakin oli hauskaa,
 vaikkeivät he juuri paljoa näyttäneet nauravan. He olivat hyvin
 vakavia ja katsoivat vain joskus toisiaan nopeasti ja hymyilivät. Eikä
 Anja sanonut ensinkään kotiin tultua, että oli ollut hauskaa. Mutta
 jälkeenpäin hän tunnusti minulle, että hänellä oli ollut suloinen ilta
 ja että luutnantti oli hyvin järkevä mies. Sen minä kyllä tiesin ilman
 sanomistakin. Ja luutnantilla on arpi leuassa. Siihen on sattunut
 kuula sodassa. Mutta se vain kaunistaa häntä.

 Kuulkaahan nyt, miten rumasti Liisa menetteli. Kun oli kukkaisvalssi,
 kuten setä nimitti naistenvalssia, niin Anja ei uskaltanut mennä
 hakemaan luutnanttia, vaikka hänen olisi pitänyt, sillä luutnantti oli
 tanssittanut häntä melkein koko ajan. Liisakaan ei mennyt hakemaan
 ketään. Istui vain nojatuolissaan. Mutta kun Sirkka ja minä olimme
 aikamme kuiskutelleet Anjalle, hän rohkaisi itsensä ja meni. Samassa
 lennähti Liisakin salin halki, ennätti ennen Anjaa luutnantin luo ja
 kumarsi. Näin kuinka Anja tuli aivan punaiseksi jäädessään siihen
 yksin seisomaan, sillä luutnantti ei voinut enää kieltää Liisalta,
 vaikka hänkin oli ihan punainen kasvoiltaan, kun tanssitti Liisaa.
 Minun käteni puristui nyrkkiin, niin minua suututti. Mutta setä, joka
 oli istunut luutnantin vieressä, nousi juuri silloin ja sanoi jotakin
 Anjalle. Silloin Anja tuli vieläkin punaisemmaksi. Mutta hän hymyili
 ja niiasi ja tanssi sitten sedän kanssa. Se olikin ainoa tanssi, jonka
 setä tanssi. Ja minä olin niin kiitollinen sedälle Anjan takia, että
 olisin tahtonut syleillä häntä.

 Kun Anja ja luutnantti myöhemmin illalla istuivat ja keskustelivat,
 meni Liisa istumaan heidän viereensä ja pyysi luutnanttia kertomaan
 joitakin juttuja rintamalta. Näin, että luutnantti suuttui, mutta
 rupesi kuitenkin kertomaan jotain. Lähdimme juuri silloin yläkertaan
 Pentin kanssa, joten en tiedä, mitä hän kertoi, mutta ei niitä juttuja
 ainakaan paljoa ollut, sillä pian meidän jälkeemme tulivat Liisa ja
 Matti sinne ylös, ja silloin juuri Liisa sai sen itkukohtauksen.

 Illalla viimeksi, juuri ennen kuin lähdimme, tarjottiin kotona
 laitettuja kermakaramelleja, joihin Pentti ja Kaarlo olivat maalanneet
 päällyspaperit. Kaikenlaisia hullunkurisia kuvia. Omituinen sattuma
 oli, että minä sain neekeripojan kuvan, joka ajoi Fordilla. Se on
 varma merkki, että minusta tulee pakanain opettaja. Ja niitten
 karamellien sisällä oli pahvinen numero. Se numero tarkoitti sitä,
 että ne, joilla oli vastaavat numerot, joutuvat pariksi ajoretkelle,
 jonka setä järjestää meille kolmen viikon kuluttua. Silloin pitäisi
 Piipiinkin jo olla kotona. Tytöille ja pojille tarjottiin karamellit
 erikseen. Muutenhan olisi kaksi tyttöä saattanut joutua pariksi
 keskenään. Eikä se tietystikään olisi hauskaa. Minä sain parikseni
 Pekan, toisen kaksosista, ja Kerttu sai Kaarlon. Pelkään pahoin,
 etteivät he mahdu vierekkäin ajopeleihin, vaan toisen täytyy istua
 takana, toisen edessä. Luulen, että Kerttu on kateellinen minulle, kun
 sain kaksosen. Järjestäisin mielelläni jotenkin toisin, mutta se olisi
 kai epäkohteliasta.

 Liisa luuli, että niissä karamelleissa, joissa on samanlaiset paperit,
 on samat numerot ja niinpä hän ottikin samanlaisen karamellin kuin
 näki luutnantin ottavan. Ja saikin parikseen Pentin. 'No ei paremmin
 käynyt', kuiskasi Pentti minulle, kun oli huutanut numeronsa ja
 Liisa vastannut. Mutta ajatelkaahan, miten onnellisesti sattui,
 kun Anjalla ja luutnantilla oli samat numerot. Minusta he sopivat
 niin hyvin toistensa seuraan. Kun kaikki karamellit oli otettu,
 jäi tyttöjen maljaan vielä kaksi. Meitähän oli kaksi vähemmän kuin
 poikia. Sitten setä käski minun nostaa toisen karamellin. Sen numero
 kuului Piipiille. Ja hän sai toisen kaksosista. Ette voi uskoa, miten
 iloiseksi Mikko tuli, kun kuuli sen. 'Hurraa, minä saan Piipiin', hän
 huusi. Hän ihan loisti ilosta ja ylpeydestä. Ja Mirja sanoi myöhemmin,
 että hänestä näytti siltä, kuin toiset veljet olisivat kadehtineet
 Mikkoa. Mahtaa se Piipii olla merkillinen tyttö, kun veljet niin
 hänestä pitävät. Yksi karamelli oli jäljellä, ja Jussi jäi ilman
 paria. Setä sanoi, että Jussin kohtalo ratkaistaan myöhemmin. Miten,
 sitä hän ei sanonut.

 Olisi vielä niin huikean paljon kerrottavaa, mutta en voi enää tässä
 kirjeessä. Olen kirjoittanut tätä jo neljänä päivänä. Jos olisin
 lähettänyt tämän postissa, olisin saanut maksaa monta markkaa, mutta
 kun Kaija-täti on täällä, lähetän sen hänen mukanaan.

 Koljatti lupasi eilen antaa minulle muistutuksen, kun hymyilin
 itsekseni keskellä tuntia ja hiukan naurahdinkin. Mutta ei hän sentään
 antanut. Minua naurattaa eräs salaisuus, jonka kuulin Pentiltä. Ja
 kerroin sen Kertullekin.

 Lähetän äidille, isälle, Dorrille, mummille ja kaikille muille siellä
 kotona niin paljon pikku suukkosia, kuin ensi lumipyry tuo hiutaleita
 omenapuittemme oksille. Kauimmin säilyvät hiutaleet kuuluvat äidille
 ja isälle.

 Teidän pikku Pirkkonne.

 Jk. — Tänään sain tietää, että Jussin pariksi tulee Heddi Granfelt.
 Hän on Tytylän kaunein tyttö. Muistakaa lähettää yksi äidin laittama
 piimäjuusto, kun lähetätte muutakin. Olen niin kehunut niitä juustoja
 Ros-tädille ja tytöille.

 Sama.

 Jk. — Eikö Kerttu ole kamala? Hän on kertonut sen salaisuuden
 Margitille, ja kohta sen tietää koko koulu. Olin hänelle niin, niin
 vihainen. Nyt olen jo vähän leppynyt. Äsken tappelimme keskenämme
 siitä. Vain yksi mustepullo särkyi. (Minun pulloni.)

 Teidän rakastava Pirkkonne.

VII

Anja asteli nopeasti pitkin kaupungin mukulakivikatua. Tiivis pehmeä sumu kiertyi hänen ympärilleen kuin estääkseen hänen reipasta kulkuaan. Mutta Anja ei sellaisesta esteestä suuriakaan välittänyt, sillä hän oli seitsemäntoista lyhyen ikävuotensa aikana saanut jo taistella suurempiakin vaikeuksia vastaan. Ja sitä paitsi: hän tekikin mielellään sen, sillä hän oli tarmokas ja sitkeä pikku nainen.

Sumu tiivistyi yhä. Ei nähnyt enää puolenkaan metrin etäisyyteen. Katulyhtyjen kirkas valo sai aikaan vain himmeänkeltaisen valoläikän sumumeren keskellä. Eipä ollut juuri miellyttävä kävelyilma. Minne Anja siis meni tällaisena iltana?

Markkulalla vietetystä illasta oli nyt kulunut kolme päivää. Ja siitä asti Anja oli kulkenut kuin hienossa unenhorteessa. Hän oli usein viime päivinä keskellä tuntiakin vaipunut niin syvälle omiin ajatuksiinsa, ettei ollut edes silloinkaan havahtunut, kun opettaja oli maininnut hänen nimensä. Opettajat ja tytöt olivat ihmetelleet hänessä tapahtunutta muutosta, mutta olivat hienosti vaienneet. Ainoastaan eräs opettajista oli kysynyt, oliko hän sairas.

Ei, ei hän sairas ollut!

Anja oli pudistanut päätään lievästi punastuen ja koettanut seurata opetusta. Toisinaan se onnistuikin hetken aikaa, mutta sitten tulvahtivat mieleen taas menneet hetket ja tuntemattoman tulevaisuuden kirkastuvat ja jälleen himmenevät utukuvat. Anjan ajatus oli näinä viime päivinä liikkunut todellisen ja epätodellisen, ilon ja surun, mahdollisen ja mahdottoman, toivon ja epätoivon välimailla. Hän oli suorastaan temmeltänyt suloisen satumaisissa ajatuksissa heittäytyäkseen samassa tuokiossa kuin kylmän, kiduttavan epätoivon virtaan ja kulkeutuakseen kuitenkin sen aaltojen kantamana taas takaisin onnenmaansa houkutteleville rantamille.

Hän oli unelmoinut. Unelmoinut siten kuin vain 17-vuotias voi unelmoida. Silloin, kun rakkaus ensi kerran astuu viattomana viattomaan sydämeen.

Ja sitten hän oli pudonnut alas tylyyn maahan kultareunaisista pilvistään. Se oli tapahtunut tänään heti päivällisen jälkeen.

Hän istui kirjoituspöydän ääressä omassa huoneessaan ja luki englantia. Lukeminen tapahtui seuraavalla tavalla: avonaisen englanninkirjan päällä oli paperiarkki ja siihen hän piirteli ihmispäitä, ja koko ajan saman näköisiä. Sillä päällä oli aina tumma, laineikas tukka — kolme syvää, kaunista lainetta — isot, pikimustat silmät ja hieman kaartuva nenä. Vain tällaisia päitä! Sitten jatkui englannin lukeminen: paperille alkoi ilmestyä kirjaimia. Koukeroisia, suoria, koristeellisia E-kirjaimia. Ehkäpä kynä olisi piirtänyt vielä muitakin kirjaimia, mutta silloin juuri se kauhea tapahtui. Anjaa värisytti vieläkin, kun tapahtuma palautui hänen mieleensä. Juuri kun hän koristi päivänkukilla isoa E-kirjainta, joku purskahti helakkaan nauruun aivan hänen tuolinsa takana. Anja säpsähti ja kääntyi katsomaan. Siinä, vain puolen askelen päässä hänestä, seisoi — Liisa. Liisa!

Anja oli kavahtanut seisomaan ja rypistänyt paperin tulisesti kouraansa.

"Turha vaiva! Kyllä minä sen jo näin", Liisa nauroi ilkkuvasti.

Anja vapisi suuttumuksesta. Hän lienee ollut aivan kalpea seisoessaan siinä nopeasti hengittäen Liisan edessä.

"Mitä, mitä sinä tahdot", oli hän viimein saanut sanotuksi vavahtelevalla äänellä.

"Mitä minä tahdon?" Liisa oli nauranut taas. "En mitään! Tulin vain katsomaan, mitä se torpantyttö täällä yksinäisyydessä kuvittelee. Ja totisesti! Suuriapa näkyvät unelmasi tavoittelevan."

"Et sinä — tiedä...", aloitti Anja.

"Miksi en tiedä? Annahan tänne!" Liisa repäisi paperin Anjan kädestä ja kirjoitti nopeasti erään E-kirjaimen jälkeen -rkki. Anja yritti ottaa paperin, mutta Liisa työnsi hänet pois. "Katsohan, osaan minäkin piirtää!"

Hän ojensi paperin Anjalle. Yksi päistä oli saanut jatkokseen solakan, sotilaspukuisen vartalon ja kauluksessa oli kaksi tähteä...

Anjan sydän sykki tavallista nopeammin. Hän rypisti paperin ja viskasi sen uunin eteen. Sitten hän kääntyi Liisaan päin silmät säihkyen.

"Sinä, sinä olet — halpamainen!"

"Minä?" Liisa katsoi häneen viattoman ja ihmettelevän näköisenä. "Minähän vain täydensin sinun omia töitäsi. Miksi laitat puolivalmista?"

Hänen pilkallinen naurunsa kajahti taas, mutta samassa hän jo vakavoitui. Hän kumartui Anjan puoleen tuolin selkämykseen nojaten ja puhui hiljaa ja nopeasti:

"Anja, minä sanon sinulle, ettet tee viisaasti ollessasi sen luutnantin kanssa. Sinut voidaan vielä erottaa koulusta. Ja, ja..." Ilme Liisan kasvoilla muuttui jälleen häijyksi, ja iva karehti selvästi hänen huulillaan, kun hän jatkoi: "Ja luuletko sinä, oletko todellakin niin typerä, lapsellinen, hullu, että luulet luutnantin välittävän sinusta? Parempi kun luovut heti tavoittelemasta häntä. Ettet pety..."

Liisan puhuessa oli suuttumus Anjan sydämessä vaihtunut mielipahaksi. Nyyhkytys tuntui jo rinnassa.

"En minä mitään sellaista luulekaan", hän sanoi värähtelevällä, hiljaisella äänellä.

"Vai et!" Liisa ojentautui. "Kyllä tuo äskeinen paperi sanoo yhtä ja toista." Hän vilkaisi uuniin päin viekas välähdys silmissään. Mutta sitä Anja ei huomannut. "Olen ainakin varoittanut sinua."

Sitten oli Liisa mennyt, ja Anja oli heittäytynyt sänkyynsä suulleen ja itkenyt. Viimein hän oli noussut istumaan ja aukaissut kätensä. Siinä oli vielä yksi kulma onnettomuuden paperista. Se oli rypistynyt, nuhruinen ja kyynelistä kostea, mutta sittenkin näkyi siinä viimeksi piirretty päivänkukkakoristeinen E. Anja katseli sitä hetken surullinen hymy huulillaan ja piilotti sen viimein laatikkoonsa. Sitten hän lähti kiireesti ulos.

Kun Anja oli mennyt, aukeni Liisa Pirhosen huoneen ovi hiljaa, ja hän kurkisti varovasti eteiseen. Ketään ei näkynyt. Hän juoksi varpaisillaan Anjan huoneen ovelle ja aukaisi sen. Hän ei viipynyt huoneessa kuin kymmenisen sekuntia. Sitten hän pujahti takaisin omaan huoneeseensa sulkien ovet aivan äänettömästi.

Ja nyt Anja oli matkalla uskollisen ystävänsä, vanhan Tiina-tädin luo. Kerran syksyllä, ollessaan yksinäisellä kävelyllään, Anjaa oli ruvennut janottamaan. Kotiin oli vielä pitkä matka ja niinpä Anja oli poikennut pieneen mökkiin pyytämään vettä. Siitä asti olivat Tiina-täti ja Anja olleet hyvät ystävykset. Monta hauskaa ja kodikasta hetkeä he olivat viettäneet matalassa hirsituvassa. Tiina-täti, joka oli jo 80-vuotias ja eli köyhää hylätyn elämäänsä, oli onnellinen saadessaan nuoren, elämänhaluisen Anjan kerran ja parikin viikossa luokseen. Se oli hänelle tervetullutta vaihtelua luutien ja vispiläin sitomisessa, sammal- ja juurimattojen punonnassa. Anja taas nautti saadessaan auttaa vanhusta, oli onnellinen huomatessaan tuottavansa hänelle iloa käynneillään ja kiitollinen vanhuksen hänelle antamista neuvoista ja opetuksista. Tiina-tädin luo hän meni kertomaan pienistä iloistaan, ja sinne hän nytkin kiiruhti, kun syvä suru jäyti hänen sisintään.

"Olet niin vakava tänä iltana", sanoi Tiina-täti katsellen Anjaa, joka istui pöydän luona juuria katkoen. "Ethän vain liene itkenyt, lapsi?"

Anja katsoi Tiina-tätiä hymyillen.

"Entä sitten, vaikkapa olisin itkenytkin? Olettehan aina sanonut, että ilman edelläkäypää surua ei voi maistaa ilon makeutta."

"Niin, niin olen sanonut." Vanhus istuutui syvään huoaten jakkaralle Anjan viereen. "Ja niin se onkin. Mutta kyllä sinä saisit nyt vielä suuremmilta suruilta säästyä. Olethan lapsi. Vaikka: nuorena on vitsa väännettävä."

Vanhus huojutteli ruumistaan.

"Mutta jospa minä otankin surun suurempana kuin se on", hymyili Anja, vaikkakin hieman väkinäisesti.

"Niinhän me ihmispoloiset tavallisesti teemme. Sinulla on siis tosiaan suruja." Vanhus kumartui lähemmäksi Anjaa ja katsoi häneen tutkivasti. "Lapsi raukka, enkö voi auttaa sinua?"

Kysymys jäi vastausta vaille, sillä tuvan ovi aukeni ja kynnyksen yli astui vanha, kirjavapukuinen, leveähameinen mustalaiseukko. Anja säpsähti, mutta Tiina-täti vastasi levollisesti hyvänillan toivotukseen.

"Antaako emäntäkulta minulle yösijaa", alkoi mustalainen rallittaa. "Huomenna jatkan matkaa, tahtoisin nukkua yön. Muut meni edellä. Minä sairas ja vanha en jaksa niin nopeasti. Täytyy levätä. Oi, antakaa, kulta emäntä, maata yks' yö tuvan lattialla. Te olette itsekin vanha ja ymmärrätte vanhaa."

Eukko pysähtyi hengähtämään, jolloin Tiina-täti ennätti antaa myönteisen vastauksen.

"Jumala maksaa teille hyvän palkan, emäntä rakas. Kiitos, kiitos."

Eukko istui oven pieleen penkille ja katseltuaan Anjaa hetken tihruisilla, tulehtuneilla silmillään virkkoi kysyvässä äänilajissa:

"Niin kaunis tytär emännällä on?"

"Ei ole tytär, on vain vieraana", Tiina-täti selitteli köpittäen kankeine jalkoineen hellan, nurkkakaapin ja pöydän väliä. Hän laitteli kahvivehkeitä pöydälle.

Kun kahvit oli juotu, otti mustalaiseukko jostakin hameensa kätköistä nuhraantuneen, likaisen korttipakan ja kortteja selaillen puheli:

"A nyt mie kahon tuolle pienelle enkelille."

"Ei, älkää, en minä", koetti Anja estellä.

Häntä ihan kauhistutti. Hänelle katsottaisiin korteista, kuin olisi hän jo aikaihminen. Ja mitä sieltä näkyisikään! Niin, mitähän sieltä näkyisi...?

Uteliaisuus pilkisti esiin Anjan sydämestä.

"Ka miksei?" ihmetteli eukko laskien korttipakan Anjan eteen pöydälle. "Neiti ottaa nyt! Ensin vasemmalla kädellä, sitten..."

"Miten paljon?" Anja naurahti tarttuen kortteihin hoikilla, valkeilla sormillaan. "Näinkö?"

"Niin, niin, ei sillä ole väliä. Ja sitten oikealla. Vasemmalla vielä. Noin!"

Eukon koukkuiset, likaisenruskeat sormet läpsäyttelivät kortteja, ja sitten hän alkoi lipeällä kielellään ennustaa.

"Miksei neiti tahtoisi kuulla ennustusta? Tulevaisuuttaan haluavat kaikki nuoret nähdä. Voi neiti! Niin paljon rahaa te saatte. Rahaa, rahaa joka puolelta. Aa, katsos neiti, tämä mies tässä tuo neidille rahaa. Hän on rikas. Rikas ja sotaherra."

Anja punastui hiusmartoa myöten, mutta sitä ei eukko, joka oli innostunut "katsomiseen", huomannut. "Ja jollei ole sotaherra, niin on paljon lukenut. Se aina ajattelee neitiä. Neiti on sille niin rakas, oikein sydänkäpy. Asuu kulmatalossa. Mutta neiti ei ole rikas. Köyhä on, kovin köyhä. Eikä ole neidin koti täällä. Kaukana täältä, vesimatkankin takana. Niin paljon huolta on neidillä. Ai niin paljon. Paperien kanssa on paljon tekemistä. Niistä suruja. Ja sydänsuruakin. Mutta ei, neiti kulta, pidä surra. Omakseen ottaa sotaherra. Kiiltävä kappale." Eukon koukkuinen etusormi naputti erästä korttia. "Ennen kesää jo tarjoo kiiltävää kappaletta. Neiti uskoo vaan minua!"

Eukko nyökytteli päätään ja kokosi kortit, mutta levitti ne kuitenkin uudelleen pöydälle kuluneen vahakankaan päälle.

"Ka niin, ka niin, sama tulee! Pitkä komea mies. Vanhempi neitiä. Mustatukkainen, punaposkinen. Niin hyvä luonto, niin hyvä. Oikein kulta poika." Anja, joka oli kuunnellut hieman hymyillen eukon sopotusta, muuttui nyt aivan vakavaksi. Hän vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Häntä harmitti, melkein inhotti eukon puhe. Hänhän näkyi tietävän... Tuntui ilkeältä. Kuin eukon likaiset sormet olisivat vetäneet esiin jotakin kirkasta ja puhdasta, karistaneet pois kullan, jättäneet jälkeen koukkuisten sormien jäljet ja harmaan jokapäiväisyyden. Hänen olisi tehnyt mieli työntää kortit lattialle. Mutta hän istui vaiti, liikkumatta tuolillaan ja kuunteli eukon ennustelua.

"Kiltti poika, mutta kun suuttuu, on kuin pippuri. Aa, katsos, mikä tuo on?" Eukko näpsäytti erästä korttia ja keikisti päätään. "Tumma nainen... Kavala ja juonikas." Anja kumartui tahtomattaankin lähemmäksi pöytää. "Petollinen on. Hänkin tahtoo samaa sotaherraa. Kirje. Viekas kirje. Tuottaa paljon surua ja kyyneleitä neidille. Mutta ei neiti saa surra. Kiiltävä kappale tulee neidille kuitenkin. Niin kallis on sille sotaherralle neiti. Paljon tulee lahjoja ja suuteloita."

Anja nielaisi pari kertaa tyhjää. Eukon sopotus tuntui hänestä epämiellyttävältä ja samalla se kuitenkin kiinnosti ja kiihotti.

Eukon sormet selailivat tottuneesti kortteja. Yksi korteista putosi lattialle. Anja kumartui nostamaan sen ja ojensi sen eukolle nousten samalla.

"Kas, kas, mies kiirehtii", toimitti eukko innoissaan. "Neiti taitaa jo tänä iltana tavata." Eukko pani kortin toisten joukkoon. "Nyt laitetaan morsiusvuode."

"Ei, ei!" Anja ojensi kätensä Tiina-tädille hyvästiksi. "En ennätä enää. Minun täytyy lähteä."

"Ei se kauan kestä, kulta neiti", koetti eukko estellä.

"Mutta minun täytyy lähteä nyt. Hyvästi! Hyvää yötä, Tiina-täti."

Tätikin katseli kummastuneena Anjaa, joka oli hieman levottoman näköinen punaisena polttavine poskineen ja vakavine ilmeineen. Mutta Tiina-täti ei vastustellut Anjan lähtöä. Hän kai kuitenkin ymmärsi nuoren neidon kiihkeän levottomuuden.

"Kiitos käynnistäsi, rakas lapsi. Tule taas pian." Sumu oli tiivistynyt tihkusateeksi. Maantie oli lokainen. Anja käveli nopeata vauhtia kaupunkia kohti. Hän oli pahalla mielellä. Kaikki kaunis oli revitty alas muutamassa tunnissa. Ensin Liisa ja nyt mustalainen! Miksi hän olikaan antanut eukon ruveta latelemaan tietojaan! Vaikka, tiesikö tämä silti mitään? Tänä iltana sanoi Anjan tapaavan luutnantin. Se ei nyt ainakaan pitänyt paikkaansa! Ja pitäneekö mikään muukaan? Anja oli harmissaan, ja kuitenkin hänen ajatuksensa askartelivat yhä kiinteämmin erään ainoan ympärillä, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hän enää voisi unelmoida niin kauniisti kuin kuluneina kolmena päivänä. Kullankirkkaaseen oli ripsunut maantien lokaa...

Anja oli kävellyt pari kadunmittaa asemalta asti, kun kuuli takanaan läheneviä askeleita. Hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin, ja hän olisi tahtonut juosta pakoon, mutta pakottautui kävelemään entistä tahtiaan. Askelet lähenivät kiireesti.

"Hyvää iltaa, neiti Somero."

Anja katsoi sivulleen. Hänen rinnallaan käveli luutnantti Markkula hopeanharmaa viitta hartioillaan, reippaana, hymy mustissa silmissä väikehtien.

"Iltaa", Anja vastasi ujosti.

"Onko neiti menossa kotiin?"

"Olen."

"Saanko tulla samaa matkaa?"

"Olkaa hyvä."

"Onko neiti ollut kävelemässä?"

"Olen."

"No ettepä te kaunista kävelyilmaa ole valinnut."

"En tosiaankaan", naurahti Anja. "Mutta eipä tämäkään haittaa, koska olin vain kahden kilometrin päässä kaupungista."

"Onpa teissä sisua! Ja käännyittekö sitten sieltä niine hyvinenne takaisin?"

"En. Viivyin siellä toista tuntia erään tuttavani luona."

"Oletteko jo nyt ennättänyt saada tuttuja kaupungin ulkopuoleltakin, vaikka olette ollut täällä vasta pari kuukautta?"

Anja nauroi.

"Kyllä! Hän on eräs vanha mummo siellä Keinumäen viereisessä mökissä."

"Niinkö!"

Sitten kuljettiin hetken ääneti, minkä aikana Anja ennätti ajatella, että miltähän hänen nukkavieru ruskea ulsterinsa mahtoi näyttää luutnantin helmenharmaan, pehmeän viitan rinnalla.

"Olin juuri asemalla ostamassa lippua", luutnantti sanoi viimein. "Matkustan aamulla Helsinkiin."

"Niinkö", sanoi Anja nyt vuorostaan.

Tuntui kuin jokin, mikä juuri äsken oli liekehtinyt, olisi sammunut samassa silmänräpäyksessä, kun hän kuuli luutnantin matkustavan. Hänen teki mielensä kysyä, viipyisikö luutnantti kauan Helsingissä vai tulisiko hän pian takaisin, mutta hän ei tietänyt, oliko sopivaa kysyä sellaista.

Mutta luutnantti jatkoikin itse:

"Viivyn kai siellä muutaman viikon."

Luutnantti olisi siis poissa silloin, kun ajoretki olisi... Nyt saisi Liisa ilkkumisen syytä...

Kuin arvaten Anjan ajatuksen luutnantti jatkoi:

"Luultavasti olen täällä jo silloin, kun meidän piti tehdä se retki. Ja silloin pidämmekin hauskaa! Eikö niin?"

Anja katsahti nopeasti luutnantin tummiin nauraviin silmiin. Hänenkin täytyi hymyillä vastatessaan myöntävästi kysymykseen.

Puhuttiin sitten muustakin ja niin saavuttiin Ruusulan portille. Hyvästiä jättäessään luutnantti sanoi vielä pitäen Anjan kättä omassaan:

"Toivon todella saavani asiat järjestetyiksi siten, että olen tuona sanottuna päivänä täällä."

"Niin minäkin toivon", Anja sanoi kainosti ja säikähti samassa omia sanojaan.

"Kiitos", virkkoi luutnantti ja puristi vielä kerran Anjan kättä.

Kas niin, nyt tein tyhmyyden, Anja ajatteli puolittain onnettomana, puolittain onnellisena astuessaan ylös portaita. En olisi saanut sanoa siten.

Mutta itsesyytös häipyi taas, kun hän muisti luutnantin iloiset, hyvät silmät.

Kyllä niissä on todellakin auringonpaistetta, kuten Pirkko sanoo, hän mietti riisuessaan eteisessä märkää takkiaan.

Ja sitten muistui mieleen ennustus!

Eukon viimeinen ennustus oli käynyt toteen. Kävisivätkö muutkin?

Mietteissään hän astui huoneeseensa, missä häntä odottivat kymmenet kysymykset. Missä hän oli ollut? Oliko hän nähnyt Liisan? Miksi hän käveli kaupungin ulkopuolella? Miksi hän oli nykyisin joka ilta ulkona? Oliko toivoa pakkasesta?

Mirja, Kerttu, Pirkko, Sirkka Veijola ja Heddi Granfelt, jotka istuivat lattialla uunin edessä, puhelivat, nauroivat ja melusivat niin, että Anja unohti piankin kaikki illan tapahtumat, niin hyvät kuin pahatkin, ja nautti tyytyväisenä uunin lämmöstä ja paistetusta omenasta, jonka Pirkko oli kaivanut hänelle esiin tuhkan seasta. Takkatuli tuntui niin suloiselta kosteassa ilmassa tapahtuneen pitkän taivalluksen jälkeen. Vain silloin tällöin välähtivät tuhkan yläpuolella helmenharmaa viitta ja hiilenmustat, aurinkoiset silmät...

VIII

"Mutta Marja-kulta, mitä sinä teet?"

Ros-Mar katseli ihmeissään kuusivuotiasta tytärtään, joka oli makuuhuoneessa polvillaan tuolilla peilin edessä ja veteli kasvoilleen jotakin valkeata, jota oli ripsunut lattiallekin.

"Minä laitan itseni kauniiksi", kuului Marjan kirkas vastaus, ja hän käänsi kasvonsa kummastuneen äidin ihailtaviksi.

"Onko tuo kaunista?" Ros-Mar oli kauhuissaan katsellen tytön kasvoja, joista valkean jauheen keskeltä loisti iloinen silmäpari. "Mitä tämä on?"

Ros-Mar otti tulitikkulaatikon Marjan kädestä.

"Perunajauhoa", selitti Marja. "Kun laittaa sitä kasvoihin, tulee kauniiksi. Se on perunajauhoa", Marja toisti vielä kerran nyt vuorostaan ihmetellen, kun äiti ei tuntenut niin erinomaista kaunistusainetta.

"Mutta kuka kumma on opettanut sinulle tällaista?"

"Ei kukaan. Minä näin, kun Liisa laittoi, ja Liisa tuli kauniiksi ja Liisa sanoi, että se oli perunajauhoa."

Marja aivan loisti perunajauhonsa keskeltä ylpeydestä, kun huomasi kerrankin olevansa äitiä viisaampi.

Ensi hetkessä Ros-Maria huvitti, mutta sitten hän melkein suuttui. Liisa, nuori tyttö, puuteroi itseään ja käytti kaikenlaisia koululaiselle sopimattomia kaunistuskeinoja. Jo se oli ikävää. Sitten hän vielä opetti lapsellekin sellaisia tapoja.

Ros-Mar veti nyt Marjan syliinsä.

"Katsohan nyt, oletko kaunis?"

Marja tirkisteli peiliin. Sieltä katsoi häntä keltakiharainen tyttö, jonka siniset silmät näyttivät niin kummallisilta valkean jauhon keskellä. Marja ei ennättänyt vastata mitään, sillä samassa kuului tepsuttavia askelia ja Pekka pujahti ketterästi huoneeseen eteisestä, hänkin kasvoiltaan aivan liidunvalkeana.

"Oi rakkaat lapset", sai Ros-Mar vain sanotuksi ja purskahti sitten raikuvaan nauruun. Lapset seurasivat esimerkkiä, sillä Ruusulassa oli kerta kaikkiaan sellainen tapa, että jos vain Ros-Mar nauroi, silloin nauroivat kaikki muutkin, sillä hänen naurunsa oli niin tarttuvaa ja luonnollisen raikasta. Ros-Marin nauru ei kuitenkaan tällä kertaa kestänyt kauan. Hänen täytyi ruveta selittämään Marjalle tämän tyhmyyttä.

"Sellainen ihminen ei ole kaunis, joka laittaa perunajauhoja kasvoihinsa. Nyt et sinä ole kaunis eikä myöskään Pekka." Ros-Marin suu vetäytyi uudelleen hymyyn, kun hän katsoi poikaa, joka seisoi hänen edessään kuin suoraan myllystä tulleena, ruskeat, tummat silmät vieläkin loistavampina kuin Marjan. "Eiväthän muutkaan tytöt käytä jauhoa kasvoissaan." Ros-Mar oli jälleen vakava. "Ja minä toivon, että minun pienestä Marjastani ei tule mitään nukkea, kun hän kasvaa isoksi, vaan luonnollinen, herttainen tyttö."

"Sellainen kuin Anja", Marja huomautti vakavana. Hän oli usein kuullut Anjan nimen yhteydessä sanan herttainen.

"Juuri sellainen", Ros-Mar myönsi ilostuneena ja suuteli Marjan valkeata poskea huomatessaan hänen hyvän arvostelukykynsä. "Nyt menemme peseytymään."

Pesuhuoneesta kuuluvaan iloiseen kirkunaan ja pesuveden loiskintaan päättyi sen päivän ensimmäinen yllätys.

Oli lauantai ja kouluilla kuukausilupa. Ruusulan tytöt olivat jo edellisenä iltana päättäneet, että he tekisivät lupapäivänä pienen kävelyretken kaupungin ulkopuolelle. Ainoa, joka kieltäytyi lähtemästä mukaan, oli Liisa.

"Minulla on hiukan muuta itseäni varten", hän oli salaperäisen näköisenä ilmoittanut.

Ja koska tytöt eivät hänestä pitäneet, he eivät suinkaan välittäneet hänen poisjäämisestään. Mutta välinpitämättömyys ei tosiaankaan miellyttänyt Liisaa.

Pirkko oli kyllä huomauttanut Kertulle illalla vuoteeseen pujahtaessaan:

"Näitkö sinä sen viekkaan ilmeen Liisan silmissä hänen sanoessaan, että hänellä on 'muuta itseään varten'? Näitkö?"

"En", vastasi Kerttu hieman ärtyneesti. "Sinulla on aina ennakkoluuloja Liisan suhteen."

"Niin onkin. Eivätkä ne luulot ole kertaakaan osuneet harhaan", Pirkko vastasi kohottaen ylpeästi polkkapäätään. "Katsotaanhan nyt taas!"

Aamiaista syötäessä Liisa oli hermostunut, sen huomasivat kaikki. Hänen poskensa olivat tavallista punaisemmat, ja hän pudotti haarukan lattialle kaksi kertaa. Kukaan ei tietenkään kysynyt syytä hänen hermostuneisuuteensa. Pirkko vain potkaisi jalallaan Kerttua, joka lennähti harmista punaiseksi.

Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät iloisina retkelleen, ja Liisa jäi kotiin. Kun he palasivat neljän aikaan päivälliselle, olivat Liisan päällysvaatteet edelleen naulassa. Kerttu ei malttanut jo eteisessä olla huomauttamatta Pirkolle:

"Taisit kerrankin erehtyä..."

"Aurinko ei ole vielä laskenut", oli Pirkon arvoituksellinen vastaus, mikä sai Mirjan nauraen sanomaan:

"Salaperäisyyden henki leijailee päittemme päällä."

Tytöt purskahtivat iloiseen nauruun ja poistuivat huoneisiinsa siistiytymään päivällistä varten.

"Missä Liisa viipyy?" Ros-Mar ihmetteli, kun kaikki jo istuivat pöydässä.

"Minä menen katsomaan."

Kerttu nousi, mutta samassa aukenikin ruokasalin ovi. Koska Liisaa oli odotettu, suuntautuivat kaikkien katseet nyt häneen. Ja se oli ollut hänen tarkoituksensakin hänen antaessaan odottaa itseään.

Pirkon ennustus piti paikkansa.

"Liisa!" kuului hämmästynyt huudahdus Ros-Marin, Mirjan ja Kertun huulilta. Muut pysyivät vaiti.

Liisa astui tyynenä paikalleen ja istuutui. Hän oli ilmeisesti mielissään aiheuttamastaan hämmingistä.

"Mutta miksi olet antanut leikata kauniin tukkasi?" Ros-Mar puhkesi vihdoin puhumaan.

Liisan itserakkautta hivelivät sanat 'kauniin tukkasi' ja hän vastasi hymyillen:

"Se on vaivattomampi ja muodikkaampi näin."

"Mutta sittenkin!"

Kaikki tarkastelivat uteliaina ja hämmästyneinä Liisan kymmeniin sikkaroihin käherrettyä leikkotukkaa.

Pirkko potkaisi taas Kerttua ja sanoi nauraen:

"Liisa, miten sinä viitsit laittaa samanlaisen tukan kuin minulla on?"

Toiset hymyilivät, sillä kaikkihan tiesivät Liisan ja Pirkon välisen kaunan, isoisäkin. Liisa punastui ja sanoi purevasti:

"Ei se olekaan samanlainen kuin sinun. En halua kasvojani taulunkehyksiä muistuttavan puisevuuden keskelle."

Siihen ei Pirkko osannut vastata mitään. Mutta iso-isä, joka ei milloinkaan sekaantunut tyttöjen riitoihin, sanoi nyt tyynesti:

"Ei ole vaarallista, jos kehykset ovat puisevat, kun niiden ympäröimä kuva vain on eloisa ja puoleensavetävä."

Tämä lause rusahdutti Liisan alas lyhytaikaiselta valtaistuimelta. Hän lennähti tulipunaiseksi, eikä ruoka näkynyt enää maittavan. Päivällinen syötiin painostavan mielialan vallitessa, mikä oli harvinaista Ruusulan ruokapöydässä. Lapsetkin olivat vaiti, ja kun sitten äkkiä kuului ovikellon helähdys, säpsähtivät kaikki. Hetken kuluttua ovi aukeni, ja Aino astui sisälle.

"Siellä on joku... joku..." Aino näytti olevan hämillään ja kahden vaiheilla, miten esittää asiansa. Viimein hän jatkoi: "Joku mies, joka kysyy Liisa-neitiä."

Taas suuntautuivat kaikkien katseet Liisaan, joka pahan aavistuksen valtaamana nousi tuoliltaan mutisten hämmästyksissään itsekseen:

"Kuka se mahtaa olla...?"

Hän astui eteiseen ja sulki oven nopeasti. Hän kuului vievän vieraan omaan huoneeseensa. Toiset jäivät ihmetellen jatkamaan ateriaansa.

Kun Aino toi jälkiruoan pöytään, kysyi Ros-Mar:

"Onko vieras vielä Liisan luona?"

"On. Hän kuuluikin olevan Liisa-neidin isä." Aino hymyili hieman hämillään, kun muisti, että oli sanonut vain "mies" hänestä.

"Niinkö? Mutta hänellehän pitää tarjota päivällistä. Aino menee... Ei, minä menenkin itse!"

Ros-Mar nousi. Tytöt söivät hitaasti jälkiruokaansa, sillä he olivat tietenkin uteliaita näkemään ylpeän Liisan isän. Että hän oli rikas, sen he tiesivät Liisan puheista, mutta ei mitään muuta. Pirkko ihmetteli itsekseen Liisan rauhallista suhtautumista isänsä odottamattomaan tuloon. Jos Pirkon isä olisi ilmaantunut odottamatta, olisi Pirkko tanssinut, huutanut ja juossut niin että!

Eteisestä kuului äänekästä puhetta, ja samassa täytti ruokasalin oviaukon valtavan iso mies, pitkä, harteikas ja lihava. Ros-Maria ja Liisaa, jotka tulivat hänen jäljessään, ei näkynyt ensinkään hänen takaansa. Miehellä oli harmaa sarkapuku ja jalassaan rasvanahkasaappaat. Hänen tumma ohut tukkansa oli harjaamaton ja puvussa roikkui siellä täällä oljenkorsia. Enempää kursailematta hän astui suoraan ruokapöydän luo, tervehti kaikkia kuin vanhoja tuttuja ja istuutui tuolille, jonka Ros-Mar hänelle osoitti. Sitten uusi ruokavieras rupesi muitta mutkitta syömään puhuen lakkaamatta.

"Tulin ihan odottamatta. N:ssä on maanantaina hevosmarkkinat ja minä menen sinne kaupitsemaan paria hevosta. Kun nyt matkani sopi näin hyvin, niin poikkesin ohimennen Liisaa katsomaan."

"Se oli oikein se", ennätti Ros-Mar sanoa sinä aikana, kun isäntä ajoi kolme, neljä suurta annosta lihaa ja perunaa veitsellä suuhunsa.

"Niinpä vain, rouva hyvä", isäntä jatkoi ja vilkaisi Liisaan, joka istui punaisena ja kiihtyneenä tuolillaan. "Minun olisi pitänyt tulla muutamaa tuntia aikaisemmin, ettei tuo tyttö olisi ennättänyt klunia päätään tuollaiseksi. Kun on kuin variksenpelätin. Tuollaisia niistä tulee, kun antaa niiden käydä herraskoulua!"

Liisa liikahti levottomana tuolillaan ja Ros-Marin teki mieli sanoa: "Katsokaahan näitä toisia tyttöjä! Eivät ne ole sellaisia."

Mutta isäntä näkyi sen itsekin huomaavan, sillä hän antoi katseensa kiertää pöydän ympäri, ja viimein se pysähtyi Pirkkoon, joka katseli häntä huvittuneena kirkkain silmin, hohtavanpunaiset huulet puoliavoimina.

Isäntä osoitti veitsellään Pirkkoon ja tokaisi Liisalle:

"Katsos, tuossakin on polkkatukka. Mutta hän on toki säädyllisen ihmisen näköinen. Sinun täytyy antaa leikata tukkasi noin. Kun olen lopettanut syöntini, lähdemme heti parturille. Ja sen minä sanon..."

"Ei, isä, voi ei", keskeytti Liisa hänen puheensa niin valittavalla äänellä ja niin surkean näköisenä, että jokaisen kävi häntä sääli.

"Kyllä", virkkoi isäntä painokkaasti ja nousi samassa seisomaan. "Menemme heti, että ennätämme. Kiitos, rouva. Ja nyt lähdemme!"

Liisa nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Hän oli aivan kalpea, ja kyynelet tipahtelivat hitaasti hänen poskilleen. Isäntä katsoi häneen.

"No ei siinä mitkään parkumiset auta! Sanoit, että tahdot vaivattoman tukan. Tuollaisena siitä on liian paljon vaivaa."

Puhuessaan isäntä kätteli jokaista erikseen ja astui sitten jykevin askelin eteiseen, josta alkoi kuulua kiivasta väittelyä. Väittely päättyi kuitenkin siihen, että isä ja tytär lähtivät yhdessä kaupungille.

Tytöt odottivat jännittyneinä Liisan kotiinpaluuta. Vihdoinkin, yhdeksän aikaan, kuului ovenkäynti. Ei olisi luullut, että Liisa tuli, niin hiljaa hän liikkui. Jollei hänen päivällisensä olisi jäänyt niin puolinaiseksi, hän tuskin olisi tullut iltateetä juomaan, mutta nyt nälkä pakotti. Ja taas suuntautuivat kaikkien katseet häneen, kun hän astui arkihuoneeseen.

Pirkko oli päättänyt lannistaa kiusoittelunhalunsa ja sanoa Liisan polkkatukasta jotakin miellyttävää hänen saapuessaan, mutta Pirkon päätös jäi vain kauniiksi ajatukseksi.

Liisan tukka oli leikattu lyhyeksi kuin miehen tukka. Oli todellakin ihmeellistä, ettei isä ollut määrännyt sitä ajettavaksi suorastaan millimetrikoneella! Liisa oli niin onnettoman näköinen, että vähään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään. Ros-Mar sanoi viimein:

"On oikeastaan hyvä, kun tukka leikataan noin lyhyeksi, sillä siten se parhaiten vahvistuu."

"Ja minä olen kuullut, että jos tukan leikkaa aivan päätä myöten, niin uudesta tukasta tulee kiharainen", sanoi Pirkko.

Liisa vilkaisi häneen nopeasti ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi iloisempi ilme. Mutta sitten hän virkkoi melkein itkunsekaisella äänellä:

"Mutta se on nyt niin kamala..."

"Ei ensinkään! Ei ole", kiiruhtivat Ros-Mar ja Kerttu vakuuttamaan vasten parempaa tietoaan vain lohduttaakseen Liisaa.

Sitten ruvettiin keskustelemaan muista asioista, jotta Liisan leikkotukka unohtuisi.

Mutta illalla Ros-Mar puheli miehelleen:

"Tämä on ollut lukuvuoden vaiheikkain päivä. Ensin perunajauhot, sitten Liisan kähärähiukset, sitten hänen ihmeellisen isänsä ilmestyminen, sitten leikkotukka... Aina vain Liisa, Liisa. Mitähän hän vielä keksinee, ennen kuin joululoma alkaa!"

"Tuskinpa mitään erikoista", lohdutteli tohtori vaimoaan. "Luulen, että sillä leikkotukalla on erittäin terveellinen vaikutus häneen, sillä hän oli varsin nöyrän näköinen, kun äsken kohtasin hänet eteisessä."

"Toivotaan, että se vaikuttaa hyvää", Ros-Mar virkkoi samalla kuitenkin huokaisten ja siten osoittaen, että hän epäili tukan kasvattavaa vaikutusta Liisaan.

Entä Liisa itse?

Hän makasi myöhään yöhön vuoteessaan valveilla vuodattaen katkeria kyyneleitä. Jo se oli ollut hänelle kauhea nöyryytys, kun isä äkkiä tuli. Ja sitten vielä tämä hirvittävä tukka! Viikon kuluttua olisi Markkukin huviretki ja, ja... Oh, se oli hirmuista! Uusi kyyneltulva kostutti Liisan polttavia poskia.

Hän olisi tahtonut tällä hetkellä kuolla, hävitä ja häipyä olemattomiin.

IX

Eipä ollut ihme, että Pirkko purki vihaansa tyynyihin, kun Kerttu oli poissa, Kerttu, joka oli kertonut salaisuuden toisille Ruusulan tytöille ja koulussa ties kuinka monelle! Salaisuushan on pyhä asia eikä sitä saa noin vain levitellä. Kun Pentti oli kertonut sen Pirkolle, hän oli sanonut, ettei Pirkko saanut kertoa sitä muille kuin korkeintaan Kertulle. Ja nyt Kerttu...

Pirkko paiskasi ensin sohvatyynyn Kertun sänkyyn ja sitten oman tyynynsä ja juuri kun se lensi huoneen halki, ovi aukeni ja Kerttu astui sisään. Hän katsoi sisartaan ja tiesi samassa, että jotakin oli nyt vinossa.

Pirkkoa suututti, kun ei hänellä ollut enää tyynyä, millä heittää...

"Mitä sinä...?"

Enempää ei Kerttu ennättänyt sanoa, kun Pirkko jo aloitti sanatulvansa:

"Sinä olet sitten kauhea ihminen, kun et voi pitää salaisuuksia takanasi. Nyt sen tietää jo koko koulu, että saamme tanssia retkellämme. Sanoinhan sinulle että se on salaisuus, että sitä ei saa kertoa, että Pentti kielsi kertomasta, että se on yllätys, että..."

"Että, että, että", Kerttu huusi väliin. "Tuoko nyt muka olisi niin suuri salaisuus?"

"Salaisuus on salaisuus, onpa se sitten suuri tai pieni", Pirkko lopetti rauhallisemmalla äänellä. Hän oli jo taas leppynyt, kun oli saanut purkaa vihansa. Hän siirtyi sängynpäädyltä pöydälle istumaan. "Oletko nähnyt Liisaa nyt iltapäivällä?"

Kerttu kohotti uteliaana päätään, joka oli ollut melkein pöydässä kiinni hänen kirjoittaessaan. Hänen silmänsä olivat täynnä odotusta ja uteliaisuutta, sillä tytöt olivat tottuneet siihen, että milloin vain Liisan nimi mainittiin, silloin myös esiintyi jotakin ihmeellistä.

Pirkko nauroi ja heilutteli jalkojaan.

"Hän on käynyt kampaajalla ja hänen tukkansa on rasvattu ja taaksepäin kammattu. Se on aivan kuin pojan tukka."

"Eikö se sovi hänelle?"

"Minusta ei, mutta Mirja ja Anja sanoivat, että se sopii paremmin siten. Ja kuulehan, hän on antanut painattaa itselleen nimikortteja ja niissä on Liisa kirjoitettu Lisy!"

Pirkko nauroi niin, että huone helisi, kaappasi käteensä Lauseopin ja siirtyi ikkunankynnykselle istumaan.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Kertun kynä vain hivutteli epätasaisesti paperilla. Pirkko katseli ulos ikkunasta kadulle, missä kaksi koiraa tappeli luupalasta.

Äkkiä kuului seinän takaa nyyhkytystä, joka kuitenkin samassa tukahdutettiin. Tytöt katsoivat vakavina toisiinsa. Sitten kuului toinen nyyhkytys. Pirkko hypähti hiljaa alas ikkunalaudalta.

"Se on Anja", hän kuiskasi.

"Niin on. Onkohan hän sairas?"

"Mene sinä katsomaan!"

"En minä. Sinä voit mennä."

Pirkko mietti hetken ja lähti. Seinän takaa kuului hiljaista puhelua, sitten itkunpurskahdus ja — Pirkko palasi surullisen näköisenä takaisin.

"Onko hän sairas?" Kerttu kääntyi hiljaa kysymään Pirkon palatessa.

"Ei. Hän sanoi vain, ettei hän voi kertoa ja purskahti itkuun. Minusta näytti siltä, kuin hän olisi toivonut minun menevän tieheni. Kunpa voisimme auttaa häntä. Voi, kuule nyt taas..."

Seinän takaa kuului tuskaista nyyhkytystä. Pirkon huulet vavahtelivat ja silmiin kohosi kyyneliä.

"Jos menisimme hakemaan Ros-Maria", ehdotti Kerttu.

"En usko, että Anja pitäisi siitä", Pirkko vastusti istuen jo taas ikkunalaudalla.

"Nyt tiedän, mitä hän itkee", Kerttu sanoi äkkiä.

"No?"

"Hän sai päivällä kotoa kirjeen ja siinä on varmasti ollut ikäviä uutisia."

"Olisikohan se siksi?" tuumi Pirkko osaaottavalla äänellä.

"Aivan varmasti!"

Kerttu oli oikeassa.

Anja istui sängyssään ja luki yhä uudelleen niitä kahta kirjettä, jotka oli tänään saanut. Toinen oli kotoa. Sen oli Mauno-veli kyhännyt suurin, jykevin kirjaimin. Siinä oli lyhyesti kerrottu, että kun oli ollut huono vuosi ja lapset olivat paljon sairastaneet, isän oli täytynyt tehdä velkaa eikä nyt voitu enää lähettää Anjalle rahaa, vaan hänen täytyisi jättää koulunkäyntinsä ja palata kotiin. Loppuun oli äiti vielä raapustanut vaappuvin kirjaimin: "Parempi, kun lähdet heti kotiin, ettei jäädä velkaan tohtori Marttiselle. Tämä on ankaraa sinulle, lapsi, mutta emme voi enää. Rakkaat terveiset. Äiti."

Kun Anja oli lukenut kirjeen, oli kaikki sumentunut hänen silmissään. Pitkän aikaa hän oli istunut ja tuijottanut eteensä vedettömin silmin. Sitten kyynelsulut äkkiä aukenivat, ja hän alkoi itkeä ja itki, kunnes muisti, että Ros-Mar oli antanut hänelle kaksi kirjettä.

Entä toinen kirje? Mitä siinä oli?

Onnettomuus tulee harvoin yksin!

Toinen kirje oli luutnantilta ja vieläkin lyhytsanaisempi kuin kotiväen kirje. Siinä oli vain seuraavat kovat lauseet: "Neiti Somero. Minun on pakko ilmoittaa, etten voikaan tulla kotiin retkipäiväksi. Ja onhan parempikin, etten tule. Emme voisi kuitenkaan olla kuin hyvät ystävät, kuten olimme aikaisemmin. En näet voi hyväksyä käyttäytymistänne... Pyydän anteeksi, jos pahoitan mielenne sanoessani asian näin suoraan, mutta vihaan kaikkea saivartelua. Tervehtien: Erkki Markkula."

Anja luki kirjeen pari kertaa. Hän ei voinut käsittää, mitä luutnantti tarkoitti sanoessaan, ettei hyväksynyt Anjan käyttäytymistä. Mitä hän olikaan tehnyt? Anja ei muistanut mitään erityisempää. Hän tuli viimein siihen lopputulokseen, että hänen käyttäytymisensä yleensä oli luutnantille vastenmielinen.

Katkeruus tulvahti ensi kerran, kirpeänä ja outona, Anjan sydämeen. Outoudessaan se tavallaan viehättikin...

Tietysti hänen olisi pitänyt ymmärtää, että rikas, hieno luutnantti Markkula ei voinut sietää häntä, köyhää torpantyttöä rinnallaan! Liisa oli siis ollut oikeassa... Mutta miksi luutnantti sitten oli tullut hänen seuraansa? Ensin Markkulan kutsuissa ja sitten kadulla sinä iltana... Eihän Anja ollut häntä pyytänyt. Tuliko hän kohteliaisuudesta vai..

Veri kohosi helakkana Anjan poskille.

Oliko luutnantti ehkä tullut vain saadakseen takanapäin nauraa ja pilkata Anjan tyhmyyttä?

Ei, ei! Ei hän toki voinut olla niin katala. Ja kuitenkin tuo ajatus palasi yhä uudelleen ja uudelleen Anjan mieleen epämiellyttävänä, melkein värisyttävänä. Sitten hän muisti jälleen kotoa saamansa kirjeen.

Yhtä aikaa kaksi tällaista iskua! Mutta parempi sittenkin yhdellä kertaa kuin eri päivinä. Niin, nyt oli hyvä, kun pääsi pois tästä kaupungista. Hänen ei tarvitsisi nähdä luutnanttia enää milloinkaan. Hän ei näkisi luutnanttia enää milloinkaan...

Tuon ajatuksen piti tuottaa hänelle lohtua, mutta sen sijaan se tuotti tuskaa.

Anjan kotiin menosta ei tullut mitään. Kun hän kertoi asian Ros-Marille, tämä sanoi heti, että asiat järjestettäisiin Anjan parhaaksi, ja parin tunnin kuluttua hän tuli ilmoittamaan, että isoisä matkustaisi seuraavalla viikolla Anjan kotiin maalle katsoakseen, voisiko hän jotenkin auttaa Anjan isää velkataakan pienentämisessä. Ja mitä taas Anjaan tuli, Marttiset huolehtisivat siitä, että hän saisi käydä vielä uupuvat puolitoista vuotta ja valmistua ylioppilaaksi. Anja ei keksinyt sanoja kiittääkseen. Kyynelsilmin hän puristi Ros-Marin, tohtorin ja isoisän kättä. Hänen päästyään huoneeseen alkoi uusi itkeminen.

Mutta kun Mirja saapui voimistelusta kotiin, loppui Anjan itku piankin. Kerttu ja Pirkko tulivat "naapuriin" vierailemaan, ja pian ilmestyi Ruusulaan myös Sirkka Veijola ja Heddi Granfelt. Jälkimmäisen läsnäolo sai Pirkon innostumaan. Hän raapusteli hetken paperille jotakin ikkunalaudalla, vaati sitten tytöiltä hetkisen vaitioloa ja lausui paatoksella:

    "Nyt metsän kaunotar luoksemme saapuu,
    hän puettuna ompi viheriään kaapuun.
    Puna poskilla hehkuen palaa,
    silmäin tähdet loistettaan valaa.

    Me polvilleen eteensä laskeudumme
    ja ihaillen kauneuttaan palvomme.
    Hänen omansa tahdomme olla,
    häntä palvoa nautinnolla."

Tytöt olivat kyllin ilkeitä ja suorasukaisia nauraakseen pikku runoilijalle ja hänen hehkuvalle innolleen, mutta Pirkko ei paljoakaan välittänyt heidän naurustaan, vaan istuutui pöydälle vastapäätä Heddiä saadakseen kylliksi ihailla häntä.

Seuraavana päivänä hän tiedotti kotiin isälle ja äidille: "Jumaloin kauneutta! Luulen, että minusta ei tulekaan pakanain opettajaa, vaan menen Pariisiin muotilehtitehtaaseen saadakseni tarpeeksi katsella kauniita ihmisiä. Eiköhän siellä tarvita konttoristeja?"

Mutta palvottu henkilö ei näyttänyt olevan millänsäkään Pirkon syvästä ihailusta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut siihen, että häntä pidettiin kauniina. Mutta hän oli eräs niitä harvoja kauniita, joka ei ylpeillyt kauneudestaan. Nytkin hän virkkoi vain nauraen Pirkolle:

"Sinä olet rasavilli, sinä!"

"Sinä olet kaunotar, sinä", vastasi Pirkko tarkastellen Heddin kapeata, hienosti kaartuvaa nenää ja suuria, loistavia gasellinsilmiä.

Liisa astui huoneeseen.

"Oo, sinä olet laittanut hiukset eri tavalla", Heddi sanoi iloisena tulijalle.

"Niin, olen antanut laittaa", myönsi Liisa korostaen sanaa antanut. "Eikö sovikin hyvin?"

"Sopii, oikein hyvin."

Tytöt puhelivat kouluasioista ja paljosta muusta myös, kunnes Liisa äkkiä huomautti:

"Ja minä luulen, että siitä tulee rekiretki, koska nyt on jo kaksi päivää pyryttänyt", Liisa jatkoi.

"Kunpa tämä lumi vain pysyisi", Mirja huokasi silitellen käsityötään.

"Kyllä se pysyy, saat olla varma!"

Tytöt juttelivat asiasta vilkkaasti. Ainoa, joka ei puhunut mitään, oli Anja. Liisa vilkaisi häneen tarkastelevasti pari kertaa.

Vihdoin Mirja huomautti:

"Mutta Anja! Miksi olet hiljaa? Sinä, jolla on hienoin kavaljeeri!"

"Niin, Anja, miksi?" kyselivät toisetkin tytöt.

Mitä minä sanon? Anja ajatteli tuskaisena kuuden silmäparin katsellessa häntä odottavana.

"Eihän minulla ole kavaljeeria ensinkään."

Sanoessaan sen Anja yritti hymyillä, mutta huulet vavahtelivat. Hän puristi ne tiukasti vastakkain ja tarkasteli neuletyötään. Hän oli tottumaton näyttelemään!

"Anja, mitä sinä puhut? Onhan sinulla! Luutnantti", huutelivat tytöt kilvan.

"Hänhän on kyllä poissa nyt, mutta hän tulee kotiin siihen mennessä. Niin ainakin Jussi sanoi minulle toissailtana", Mirja puheli lievästi punastuen.

Anja kohotti nopeasti päänsä ilostuen. Jospa sittenkin! Mutta ei! Jussi ei vielä silloin tietänyt. Kirje oli kirjoitettu eilen.

"Ei hän tule", Anja sanoi tyynesti ja neuloi niin että sukkapuikot helisivät.

"Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?" kysyi Liisa uteliaana.

"Minä, hän, hän, minä sain kirjeen", tankkasi Anja punastuen.

Parantumaton, kokematon Anja! Hän ei kyennyt mitään salaamaan!

"Aa, kirjeen! Oikeinko te olette kirjeenvaihdossa?" naurahteli Liisa ilkkuvasti.

"Kirjoittiko hän todellakin, ettei tule?" Mirja kysyi saadakseen Liisan vaikenemaan ja hämmentyneen Anjan tasapainoon.

"Kyllä."

"Sepä ikävää! Mutta voithan sinä silti tulla."

"En kai minä tule", Anja sanoi hiljaa. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut tytöt vaihtamaan puheenaihetta!

Kohtalo oli hänelle tällä kertaa armollinen. Se armahti hänet Pentin hahmossa.

"Tytöt, Piipii on tullut", huusi hengästynyt poika seisten ovella lakittomin päin ja mustat silmät kimaltaen kuin helmet.

"Onko? Voi sentään! Milloin? Kerro", huudahtelivat tytöt innostuneina.

"Hän tuli juuri äsken junalla. Minä menen takaisin heti." Pentti oli jo ulkoportailla, kun tytöt kuulivat hänen vielä huutavan: "Hurraa! Piipii!"

"Villi poika", Heddi huomautti. "Minkälainen tuo Piipii nyt mahtaneekaan olla", hän jatkoi sitten tuoden siten ilmi kaikkien huoneessa olijain ajatuksen.

"Pelkäätkö kilpailijaa?" Liisa kysäisi purevasti. Heddi naurahti iloisesti.

"En! Tiedän varsin hyvin, etten voi kilpailla 'laululinnun' kanssa!"

Hän nauroi taas heittäen päänsä taaksepäin, niin että kastanjanruskeat, pehmeät kiharat hulmahtivat kapeitten kasvojen ympärillä.

Toisetkin tytöt nauroivat, sillä jokainen tiesi, että Heddi Granfelt ei osannut laulaa. Hänellä ei ollut hitusen vertaakaan lauluääntä.

Tyttöjen jutustelu loppuikin sinä iltana siihen, sillä Marja tuli ilosta loistavin silmin ja tärkeän näköisenä ilmoittamaan:

"Arkihuoneessa on tuli takassa ja me saamme paistaa omenia ja kastanjoita. Äiti pyytää tyttöjä sinne."

Takkatuli, kastanjat ja omenat! Mikä sen suloisempaa pyryisenä marraskuun iltana. Marja ja ilosta kirkuva Pekka kannettiin "kultatuoleissa" arkihuoneeseen, jossa Ros-Mar otti tytöt vastaan valloittavasti hymyillen.

Anjan surut, Liisan purevat huomautukset ja Pirkon kaunottarenpalvonta tuntuivat häipyvän takkatulen loimuihin. Rupattelu ja vallaton nauru täytti kodikkaan arkihuoneen.

Ruusulan tytöt juhlivat Piipiin kotiinpaluuta!

X

Vähä-Mökkölän alatuvassa oli tanssi käynnissä. Pekan käsi kuljetti viulun jousta varmasti ja taidokkaasti. Parit liikkuivat leveillä lattiapalkeilla taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Kaarlokin oli pyörimässä Sirkan kanssa. Eihän se ensin oikein hyvin käynyt, mutta kuitenkin niin hyvin, että veljet ihmettelivät. Missä oli Kaarlo näin äkkiä oppinut tanssitaidon?

Eipä kukaan aavistanut, että viimeisen viikon aikana Markkulan voimistelusalin telineet olivat nähneet Kaarlon pyörivän ja tekevän mitä kummallisimpia hyppyjä. Monta hikipisaraa oli tanssin jalon taidon saavuttaminen maksanut lihavalle Kaarlolle. Hän oli jo toisinaan aikonut jättää koko homman, niin kamalalta se tuntui, mutta tuollaisena jänistyshetkenä hän näki selvästi edessään Sirkka Veijolan hymykuoppaiset posket, pellavanvalkean tukan ja iloiset silmät. Silloin alkoivat Kaarlon jalat taas ottaa milloin sipsuttavia, milloin harppaavia — saksanpolkan! — askeleita.

Ja nyt hänen kasvonsa loistivat ilosta ja ylpeydestä. Sitäkin enemmän, kun Sirkan hymykuopat näyttäytyivät vähän päästä ja kun veljet olivat niin hämmästyksissään.

Mutta Pekka oli aika veitikka! Hän soitti parhaillaan valssia. Viulun ääni valitti ja itki. Mutta äkkiä sävelmä muuttui. Repäisevän iloinen, vallaton polkka humahteli tuvan mustuneitten seinien sisäpuolella. Kuului naurua ja huudahduksia ja yks kaks oli unelmoivan rauhallinen tanssintahti vaihtunut reippaaseen, eloisaan vilskeeseen.

Pekan katse seurasi vallattomana Sirkkaa ja Kaarloa. Mutta ihmeellistä! Yhtä nopeasti kuin muutkin pystyi Kaarlo vaihtamaan tanssin toiseen ja kieputti pariaan varmasti. Pekka pudisti kummastuneena päätään ja virkkoi Piipiille ja Matille, jotka olivat istuutuneet penkille hänen lähelleen:

"Katsokaa Kaarloa! En voi käsittää, miten hän osaa."

"Miksei hän, kuten muutkin", nauroi Piipii pyyhkäisten otsaansa.

"Ei hän ole ennen osannut", Matti virkkoi. "Hän on vihannut tanssia."

"Ja nyt hänestä tulee sen suurin ystävä, saattepa nähdä", Piipii ennusti vakuuttavasti.

Tuvan ovi lennähti auki, kaikkien katseet kääntyivät sinne, ja samassa olivat Markkulan pojat unohtaneet tanssiparinsa.

"Erkki, hei, terve, heipä-hei velipekka, Eerikus", kuului huutoja yhdeksästä suusta, ja Markkulan sisarusparvi piiritti tulijan, jonka käsivarsien syleilyyn Piipii oli jo ennättänyt.

Erkki tuskin pääsi istumaan — tervehdittyään tyttöjä — niin tuhkatiheään sateli hänelle kysymyksiä, ja hänen sotilaspukunsa oli vaarassa repeytyä monien käsien nyhtäisyistä.

Hän istuutui, mutta hänen tummien silmiensä äskeinen, tullessa niin iloinen loiste himmeni hetkeksi ja katse harhaili ympäri avaraa tupaa kuin etsien jotakin.

"Isääkö kaipaat?" kysyi Piipii, joka oli huomannut Erkin katseen ja myös sen, että hän vastasi verraten hajamielisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.

"En", vastasi Erkki säpsähtäen ja punastui hieman, kun oli tullut huomatuksi tarkastelussaan. "Istuin isän kanssa tuolla ylärakennuksessa jo puolisen tuntia pakinoiden."

Erkki yritti olla tarkkaavainen ja kyseli Piipiin matkasta, mutta koko hänen olemuksensa oli niin levoton, että Piipii sanoi äkkiä Pekalle:

"Nyt viulu soimaan, Pekka! Minä tahdon laulaa vanhimmallemme!"

Eivätpä olleet isä ja pojat suotta nimittäneet Piipiitään satakieleksi! Hänen äänensä oli todellakin hopean kirkas. Laulu pulpahteli hänen huuliltaan niin vaivattomasti, kuin olisi hän sirotellut tuvan täyden kimmeltävän heleitä helmiä kuulijoilleen. Erkki kuunteli, oli ihastunut ja otti sydämellisesti osaa suosionosoituksiin, mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain yhden kysymyksen ympärillä: Miksi ei Anja ole täällä?

Ja hän vastasi itse kysymykseensä monella tavalla.

Hän ei ole tullut, kun ei hänellä ollut paria, ajatteli Erkki. Vai onko hän sairas? Hän on niin ahkera, joten hän ehkä lukee. Onkohan hän kovin pahastunut kirjeestäni? Totta kai! Se nyt ei ole ihme! Olin aika houkka, kun suutuin moisesta paperilappusesta. Tytöthän ovat sellaisia, että niiden täytyy jotenkin ilmaista tunteensa. Hänhän on sitä paitsi niin nuori vielä.

Tässä Erkin ajatus keskeytyi, sillä talon palvelijatar astui tupaan ja ilmoitti, kun Piipii tuokion kuluttua lopetti laulunsa, että ylätuvassa oli tee valmiina.

Nauraen, laulaen ja lumipalloja viskellen kapusi iloinen joukko jyrkkää rinnettä ylös päärakennukseen, jossa oli saliin järjestetty teepöytä voileipineen ja kaakkuineen. Eteisessä, auttaessaan takkia Mirjan päältä, ilmaantui Erkille viimeinkin tilaisuus tiedustella Anjaa.

"Missä teidän huonetoverinne, neiti Somero on?"

Mirja sävähti. Hän oli aavistanut luutnantin tiedustelevan sitä asiaa ja päättänyt vastata suoraan.

"Hän on kotona."

"Miksi hän ei tullut tänne?"

"Kun ei hänellä ollut paria. Tehän ilmoititte hänelle, ettette voi saapua."

Mirja katsoi vakavana luutnanttiin.

Hänen viimeiset sanansa kuulostivat luutnantin korvissa syytökseltä. Hänen poskilleen kohosi tumma puna harmista ja osaksi myös häpeästä. Hän oli totisesti menetellyt kuin koulupoika kirjoittaessaan kirjeen Anjalle!

Heidän astuessaan saliin luutnantti sanoi hiljaa Mirjalle:

"Oli ajattelemattomasti tehty minulta, kun ilmoitin asiasta neiti Somerolle, ennen kuin se oli aivan varma. Myöhemmin sainkin asiani järjestetyksi ja pääsin kotiin. Mirja-neiti, pyydän teitä viemään perille vilpittömät pahoitteluni."

Mirja vilkaisi nopeasti luutnanttiin heidän istuutuessaan pöytään. Luutnantti näkyi todellakin olevan pahoillaan, sillä hänen katseensa oli kovin vakava, melkein surullinen. Sen vuoksi Mirja vastasikin reippaaseen tapaansa:

"Lupaan teille, että sananne ovat ensimmäinen tervehdykseni Anjalle palatessani kotiin."

"Kiitos", kuului hiljainen kuiskaus Mirjan korvan juuresta, ja luutnantin silmiin tuli iloisempi loiste.

Hän tunsi osaksi vapautuneensa omantunnonsoimauksista, vaikkakin kaipasi Anjan viehättävää, naisellista olemusta tämän nuoren joukon keskellä.

Teepöydässä vallitsi iloinen mieliala, ja raikas nauru helähti tuon tuostakin huoneessa, kun Piipii kertoi kokemuksiaan ja juttujaan ulkomailta ja matkaltaan.

Niin, Piipii!

Tytöt olivat odottaneet näkevänsä jonkun tummasilmäisen kaunottaren, ylhäisen ja arvokkaan. Sen sijaan istui nyt tuossa Markkulan sedän ja Vähä-Mökkölän isännän välissä hento hoikka tyttö, jonka kapeilla kasvoilla oli säilynyt kesän tuoma rusketus. Markkulan pojat olivat kaikki verraten sieviä, toiset kauniitakin, mutta Piipiitä ei tosiaankaan voinut sanoa kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat aivan erilaiset kuin poikien: epäsäännölliset ja melkeinpä kulmikkaat. Sileä, tumma tukka oli suoraan taaksepäin kammattu. Silmät olivat isot ja tummansiniset, mutta vivahtivat joskus vihreinä kuin meri. Ne olivatkin hänen kasvojensa ainoa kaunistus.

Mutta hän oli nopea ja räiskyvä kuin tulenliekki. Hän nauroi paljon ja puhui vilkkaasti. Ja juuri hänen tapansa puhua oli niin eloisa ja vastustamaton, että jokainen tarkkasi hänen sanojaan tahtomattaankin. Huumori, raikkaus, älykkyys ja sydämellisyys kuvastuivat hänen puheistaan ja odottamattomista ajatuskäänteistään. Hän valloitti jokaisen luonnollisuudellaan ja raikkaudellaan.

Tyttöjä kohtaan hän oli toverillinen ja tuttavallinen heti ensi hetkestä alkaen. Ja retken jälkeen olivat tytöt hänen ehdottomia ihailijoitaan kuten veljetkin.

XI

Kun Ruusulan ja Markkulan iloinen retkikunta valmisteli kaupunkiin paluuta Vähä-Mökkölän avaralla pihamaalla hälisten ja nauraen, havaittiin, että Liisa oli poissa. Mikko sen havainnon ensin teki, ja sitten komensi luutnantti: "Koko joukko ruoturintamaan!" Retkikunnan jäsenet laskettiin ja silloin huomattiin, että Liisan lisäksi oli Penttikin kadoksissa!

"Kohtalohan määräsi numerolippujen muodossa heidät toistensa pariksi tälle matkalle", naureskeli Mikko. "Ovat taitaneet lähteä yhdessä seutua ihailemaan."

"Minä luulin, että kohtalon määräys oli hyvin epäonnistunut, mutta taisin erehtyä", Jussi jatkoi leikinlaskua.

Poikia huvitti, ja muutamat tytötkin vetivät suutaan hymyyn, mutta suurin osa alkoi käydä levottomaksi.

"En voi käsittää, minne he ovat menneet", Mirja puheli Kertulle. "Nythän on jo myöhäinen ilta, pimeä, ja paikkakunta on aivan outoa sekä Liisalle että Pentille. Kunpa eivät vain olisi eksyneet."

"Älkää nyt, neiti Launela, olko niin huolissanne", puuttui keskusteluun tyttöjen vieressä seisova luutnantti. "Meidän täytyy huikata yhteisvoimin pari kertaa, niin eivätköhän piileksijät ilmesty. Hei pojat! Nyt huudetaan!"

Voimakas huuto kajahti kahdeksan nuorukaisen huulilta. Kallion kaiku vastasi, ja talon Vahti alkoi nalkuttaa äkeänä moisia rauhanhäiritsijöitä. Odotettiin hetken, ja "ho-ho-jaa" ja "ho-hoi"-huudot lähtivät taas etsimään poissaolijoita.

Tytöt kävelivät levottomina pihamaalla. Pirkko kiipesi — Kertun innokkaista vastusteluista huolimatta — ylärakennuksen katolle huudellen herttaisella pikku äänellään, joka sai kuulijat hymähtämään, sillä se oli niin vastakkainen äskeiselle huudolle. Markkulan setä komensi pojat metsään eri suunnille huutelemaan.

"Mutta edemmäksi kuin kaksikymmentä metriä ei kukaan saa mennä", muistutti setä. "Emme halua kadottaa teitä kaikkia."

Setäkin oli huolissaan Pentin — vilkkaimman poikansa — takia. Vaikka eipä tämä silti ollut ensimmäinen kerta, kun Pentti sai kommelluksen aikaan. Setä koetti kuitenkin olla mahdollisimman levollinen ja puheli rauhoittavasti tytöille.

"Kyllähän Liisa aina omia teitään haluaa kulkea, mutta tämä on sentään minun mielestäni liikaa", huomautti Sirkka Veijola Mirjalle.

"Minkä tähden hän haluaa kulkea eri teitä", kysäisi Piipii, joka oli liittynyt tyttöjen ryhmään.

Tytöt menivät kaikki hämilleen. Kukaan ei halunnut sanoa pahaa sanaa toverista. Oli hieman vaikea selittää.

"Hänellä on kai vähän erilainen luonne kuin meillä toisilla", sanoi viimein Heddi Granfelt.

"Niin, ja hän taitaa myös olla vanhempi teitä kaikkia", Piipii jatkoi.

"Haloojaa", kajahti samassa alatuvalta päin.

"Pentti! Nyt he tulevat! Pojat, tulkaa takaisin!" kuului pihamaalta huutoja Pentin porhaltaessa mäkeä ylös lunta ympärilleen jaloillaan tuiskuttaen.

"Missä Liisa on?" kysyivät Kerttu ja Mirja yhtä aikaa.

"Liisa?" Pentti katsoi tytöstä toiseen, vilkaisi poikiin ja isään mustat silmät täynnä hämmästystä, mikä samassa kuitenkin muuttui levottomuudeksi. "Eikö Liisa ole vielä tullut?"

Nyt kuului sellainen tulva kysymyksiä ja pelästyneitä huudahduksia, että sedän täytyi käskeä kaikkia vaikenemaan saadakseen asiasta jotakin selvää.

"En minä tiedä, missä Liisa on", Pentti selitti hätääntyneenä. "Liisa oli kuullut talon palvelijalta, että täältä kilometrin päässä metsässä asuu joku vanha eukko, joka ennustaa kahvinporoista, ja hän kysyi minulta, kun tee oli juotu, enkö lähtisi hänen kanssaan etsimään mökkiä. Me menimme sille suunnalle, mihin palvelija näytti. Ei siellä ollut lainkaan tietä eikä polkua, mutta kyllä sinne helposti löysi. Liisa meni sisälle ja sanoi, että, että..."

Pentti vaikeni ja katsoi hämillään toisesta toiseen.

"No mitä? Jatka", luutnantti komensi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi setäkin.

Tytöt seisoivat vaiti kuin pelästynyt pyyparvi. Pirkkokin, joka lumisena oli kavunnut alas korkeuksista.

"En minä tiedä, en minä ymmärrä", Pentti puheli hämmentyneenä. "Hän sanoi, ettei saisi sanoa, että hän meni sinne, ei saisi kertoa sitä kenellekään. Ja nyt minä kuitenkin kerroin..."

Poika oli hyvin onnettoman näköinen huomatessaan rikkomuksensa.

"Sinun oli kerrottava! Se on sinun puolustuksenasi", rauhoitti Pekka häntä. "Jatka!"

"Niin, ja sitten hän käski minun palata tänne", Pentti jatkoi rauhallisemmin. "Mutta minä en tullutkaan tänne, kun kuulin toiselta suunnalta koiran haukuntaa, vaan lähdin katsomaan, mitä se koira haukkui. Koira meni kuitenkin yhä pitemmälle, se kai juoksi hyvin kovaa, koska en lopuksi kuullut sen haukkumista ensinkään. Aioin palata takaisin entisiä jälkiäni, mutta näinkin metkan kuusen, jonka oksat olivat kasvaneet yhteen viereisen kuusen oksien kanssa. Kiipesin kuuseen ja sitten toiseen ja tiedättekö, niitä oli neljä puuta, jotka olivat kasvaneet siten yhteen, että pääsin niitä pitkin kapuamaan."

Pentin silmät loistivat, kun hän kertoi suurenmoisesta löydöstään. Mutta toisia eivät nyt huvittaneet luonnonihmeet.

"Etkö sinä palannut sitten enää sinne mökille?" kysyi setä.

"En suinkaan! Liisahan käski minun tulla tänne", Pentti huomautti loukkaantuneena. Hänkö olisi lähtenyt jonkun tytön luo takaisin, kun tyttö kerran oli sanonut hänelle, että mene!

Luutnantti ja Jussi hymyilivät pikku veljeään katsellessaan. He tunsivat hänessä sillä hetkellä oman itsensä.

"Pudottauduin maahan sen viimeisen kuusen oksalta", Pentti jatkoi selostustaan. "Ja siinä oli oikein hyvä polku. Kuljin sitä pitkin. Luulin, että se johtaisi maantielle, mutta se veikin erääseen taloon. Siellä oli renki pihassa, ja minä kysyin häneltä, mistä tie vie Vähä-Mökkölään. Hän neuvoi minua palaamaan samaa polkua juuri sinne, mistä olin tullut, sillä maantie oli sielläpäin. 'Sieltä on kolme kilometriä Mökkölään', sanoi renki. Mutta kun oli niin pimeä, en uskaltanut enää lähteä kuusia pitkin kapuamaan ja vanhoja jälkiäni mökille ja sieltä tänne, sillä sieltä olisi kyllä ollut lyhyempi matka, vaan lähdin maantielle. Sitten juoksin niin paljon kuin jaksoin. Olin vielä pitkän matkan päässä, kun kuulin kovaa huutoa. Tunsin heti äänistä, että meidän pojat huusivat, ja juoksin vieläkin kovempaa! Ja sitten kuulin Pirkon huudon. Se kuului melkein yhtä hyvin kuin poikainkin huuto."

Pentti loi kimmeltävistä silmistään ihailevan katseen pikku ystäväänsä, jonka punaisten poskien väri tummeni, mutta hän pystyi kuitenkin säilyttämään herttaisen hymynsä luonnollisena.

Tämä pieni välikohtaus sai jokaisen läsnäolijan huulille hetkeksi hymyn karehtimaan, mutta sitten täytyi taas palata ikävään tapaukseen.

"Nyt on jonkun heti lähdettävä sinne mökille. Erkki, lähde sinä! No, missä Erkki on?" ihmetteli setä tarkastellessaan poikajoukkoaan.

"Erkki lähti jo äsken sinne", vastasi Mikko.

"Hyvä on! Nyt menemme kaikki sisälle odottamaan heidän paluutaan. Kyllä he pian tulevat, koska sinne ei ole matkaa kuin kilometri."

Mutta odottajat saivat odottaa melkein tunnin verran, ennen kuin ketään ilmaantui. Ja tytöt olivat hyvin jännittyneitä. Pirkko ennätti vilkkaassa mielessään kuvitella mitä kamalimpia mahdollisuuksia Liisan tielle ja penkoi muistinsa kätköistä niitä kertoja, jolloin oli loukannut Liisaa. Surukseen hän huomasi, että niitä kertoja oli monta... Ja hän päätti — kuten jokainen päättää tuollaisena kiduttavan odotuksen hetkenä — että jos Liisa vielä elävänä takaisin tulee, niin kyllä hän, Pirkko, muuttuu niin hyväksi Liisalle, ettei paremmasta apua!

Ja kun Liisa sitten viimein saapui metsästä kalmankalpeana ja takki riekaleina, mutta onnellinen hymy huulillaan luutnantin käsivarteen nojautuessaan, oli Pirkon kasvoilla todella enkelimäinen ilme. Vahinko vain, ettei ilmaantunut sopivaa tilaisuutta Pirkon päätösten toteuttamiseksi.

Kysymystulva oli tietysti heti valmiina, mutta luutnantti ehkäisi sen huomauttamalla:

"Neiti Pirhonen on hyvin väsynyt. Hänen täytyisi ensin saada jotakin lämmittävää, ennen kuin lähdemme, ettei hän vain sairastu. Ja minusta on parempi, että te toiset lähdette edellä. Me tulemme sitten jäljessä."

Kuullessaan nämä sanat Liisa näkyi elpyvän entisiin voimiinsa, mutta yritti yhä teeskennellä suurta väsymystä ja antoi luutnantin hoivata itseään. Kun hänet oli viety salin sohvalle lepäämään, kääritty pariin huopaan ja juotettu hänelle kuumaa teetä, luutnantti palasi retkikunnan luo, joka oli jo valmiina palaamaan kaupunkiin. Iloinen nauru ja leikinlasku kajahteli jälleen retkeläisten huulilta. Luutnantin ilmestyessä portaille Kaarlo huusi:

"Kuulehan, Eerikus, tytöt ovat kuolla uteliaisuudesta! Sinun täytyy heti hiukan kohottaa salaperäisyyden verhoa!"

"Nyt en ymmärrä sinua." Luutnantti katsoi kummastuneena Kaarloa, hiljaisinta veljeään, joka oli sillä, hetkellä, istuessaan Sirkan vieressä ohjaksia heilutellen, melkein yhtä vilkkaan näköinen kuin Pentti tavallisesti oli.

"Älä yritäkään kiertää", nauroi Mikko. "Kerro pois, missä Liisa on harhaillut."

"Niin, siitä minun pitikin kertoa. Sitäkö sinä tarkoitit?" Luutnantti vilkaisi hymyillen Kaarloon. "Neiti Pirhonen oli lähtenyt mökistä ja kun oli pimeä, hän ei ollut tullut huomanneeksi, mitä askeleita seurasi. Hän olikin lähtenyt kulkemaan Pentin jälkiä. Kulki yhä pitemmälle metsään, kunnes tuli kuusen luo, missä Pentti oli kavunnut ylös. Siihen loppuivat jäljet. Hän pelästyi, lähti takaisinpäin, mutta eksyikin jäljiltä, kun metsässä oli pimeä. Sitten oli se koira, jonka haukunnan Pentti oli kuullut, vainunnut hänet ja lähtenyt huvin vuoksi ajamaan häntä takaa. Tyttö oli juossut henkensä kaupalla ja siinä juostessaan revellyt takkinsa. Koira oli saavuttanut hänet, nuuhkaissut hieman ja palannut takaisin. Neiti Pirhonen oli kulkenut ja harhaillut metsässä, kunnes oli kuullut Pirkon huudon ja sitten poikien huutoja. Hän oli yrittänyt tulla ääntä kohti, mutta silloin kaikki oli hiljennyt. Se oli silloin, kun Pentti palasi ja me kuuntelimme hänen juttuaan. Sitten neiti Pirhonen oli eksynyt uudelleen, löytänyt viimein Pentin jäljet kuusten toiselta puolelta, sitten polun ja talon, josta Penttikin puhui. Kun hän oli niin väsynyt, talonväki ei neuvonut häntä menemään maanteitse takaisin, vaan talon tytär tuli opastamaan häntä oikopolkua tänne. Siellä metsässä sitten tapasin heidät. Nyt tiedätte kai tarpeeksi!"

"Hyvä on! Terveisiä Liisalle! Lähdetään ajamaan!" kuului raikkaita huutoja ja ohjakset viuhahtelivat ja reet nytkähtelivät.

"Lähdetään vain", toisti setäkin. "Luulenpa, että tohtorinna Marttinen on jo hieman levoton."

Aisa- ja länkikellojen kilke ja helinä häipyi pian metsän taakse. Luutnantti palasi saliin.

Liisa oli vihdoinkin saavuttanut tarkoituksensa, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla, mutta tilanne oli hänelle edullinen, ja hän päätti myös käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen.

Luutnantti Markkula taas — huomaavainen ja hyväsydäminen nuorimies — huolehti velvollisuutensa mukaan Liisasta aavistamatta mitään juonta.

Juotuaan teen ja levättyään hetken Liisa oli selviytynyt väsymyksestään ja nautti nyt mielihyvin luutnantin huolenpidosta ja ihanasta ajomatkasta lumipeitteisen metsän halki. Mutta Liisa parka ei havainnut luonnon kimaltavaa kauneutta, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain sen ainoan ympärillä, miten hän saisi luutnantille sanotuksi jotakin mahdollisimman epäedullista Anjasta. Viimein hän luuli keksineensä.

"Eikö teistäkin, herra luutnantti, ollut kerrassaan käsittämätöntä, että neiti Somero jäi pois tältä retkeltä?"

Liisan ääni oli hieman ivallinen. Hän ei itse huomannut sitä, mutta luutnantti huomasi, ja kun kerran oli kysymys Anjasta, hän valmistautui heti puolustamaan tyttöä toisen ivaa vastaan. Hän katsoi ihmeissään Liisaa, jonka ruskeissa silmissä oli sillä hetkellä häijy katse ja jonka suu yritti hymyllään peittää huulilla selvästi ilmenevää kovuutta.

"Eihän se mitään merkillistä ole. Minähän ilmoitin hänelle, etten voi tulla retkipäiväksi tänne, ja meidänhän oli määrä olla parit. Hän kai — otaksumani mukaan — ei tullut sen vuoksi."

Liisan katseessa välähti suuttumus. Luutnantti taisi sittenkin pitää yhä Anjasta... Samassa hetkessä Liisa oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa, vaikkakin tunsi selvästi piston sydämessään luutnantin sanojen johdosta. Oli kuin luutnantin sanoihin olisi sisältynyt ajatus: "Sinä istut siis armosta tässä rinnallani. Siinä olisi toisen paikka." Mutta Liisa jatkoi taisteluaan.

"Niin, kyllä minä tiesin sen, että ilmoititte. Anjahan kertoi siitä kirjeestä suurelle tyttöjoukolle." Liisan huulilta pujahti esiin lyhyt naurahdus. "En vain voi käsittää, miksi hän kertoi siitä sellaisella katkeruudella, kuin te olisitte vähintään surmannut hänen kaikkein suurimmat toiveensa."

Liisa katsoi tätä sanoessaan kylään päin, josta vilkkuivat kymmenet tulet ikkunoista. Luutnantti ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta taaskin hän katkaisi kärjen Liisan purevilta sanoilta.

"Minun täytyy myöntää, että kirjoitin neiti Somerolle sillä tavalla, että jokainen vähänkin herkempi tyttö olisi siitä loukkaantunut. Että hän kertoi siitä tovereilleen, ei myöskään ole niin ihmeellistä. Ainahan me kalpaamme uskottuja, pienimmissäkin asioissa."

Liisan suupieli vetäytyi vinoon. Häntä harmitti. Hän päätti kuitenkin heittää arpanappulansa vielä kerran. Viimeisen! Voitto tai tappio, mutta nyt oli taisteltava, sillä tällaista tilaisuutta ei hänelle ilmaantuisi varmastikaan pitkään aikaan.

"Tietysti meillä pitääkin olla uskottuja, mutta parempi yksi kuin kymmenkunta. Ja ero on myös siinä, miten asiat kertoo. Anja kertoo aina suurennellen ja saa muutamat uskomaan juttujaan. On todella hyvä, että teillä, herra luutnantti, ei ole siskoja koulussa, sillä kyllä he saisivat kuulla ihmeellisiä asioita."

Liisan huulilla väikkyi epämääräinen hymy.

"Niinkö?" luutnantti virkkoi kummastuneena Liisan viimeisestä huomautuksesta.

"Niin kyllä", vastasi Liisa painokkaasti.

Hetkeen ei kumpikaan puhunut mitään. Liisa odotti, että luutnantti pyytäisi häntä kertomaan lisää, mutta luutnanttipa ei pyytänytkään! Hänen teki kyllä mielensä, mutta hän ymmärsi, että oli sopimatonta udella sellaisia asioita. Se ei ollut kuitenkaan Liisan mieleistä ja hän jatkoi hetken kuluttua:

"Silloin, kun Anja sai kirjeenne, hän kertoi suurelle tyttöjoukolle, ettei olisi ikinä uskonut, että sellainen mies kuin luutnantti Markkula saattoi..."

Liisan lause keskeytyi, ja hän näytti luutnantti Markkulan mielestä olevan hämillään. Todellisuudessa Liisaa hävettikin kertoa perättömiä juttuja Anjasta, mutta kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden. Pahaksi onneksi luutnantti sattui kysymään:

"Saattoi mitä?"

Kysymys pujahti aivan vahingossa hänen huuliltaan, ja Liisa tietysti käytti sitä heti hyväkseen.

"Saattoi vannoa nuorelle tytölle uskollisuutta ja sitten jo muutaman viikon kuluttua kirjoittaa hävyttömyyksiä."

Nyt se valhe oli sanottu! Ja Liisa odotti sydän pamppaillen tulosta.

Tuloksena oli, että luutnantti ei puhunut sanaakaan koko loppumatkalla. Kun Liisa oli sanonut viimeiset sanat, luutnantti oli karahtanut aivan punaiseksi kasvoiltaan, hänen mustien silmiensä katse oli välähtänyt pari kertaa, ja hän oli kiristänyt ohjaksista niin äkkiä, että hevonen oli korskahtaen hypähtänyt takajaloilleen ja lähtenyt sitten ravaamaan kiireesti edelleen. Liisa oli toivonut, että luutnantti sanoisi edes jotakin äskeisen johdosta, mutta hän toivoi turhaan. Ruusulan portilla mies hyvästeli kiireisesti ja hoputti sitten hevosen juoksuun.

Liisa palasi rekiretkeltään kotiin osaksi toiveikkaana, osaksi pettyneenä. Jos hän olisi tietänyt, minkälaisen myrskyn hän aiheutti luutnantin mielessä, hän olisi ollut huikaisevan tyytyväinen siitä, että oli eksynyt metsään, repinyt takkinsa ja itkenyt kauhusta harhaillessaan tietä etsien. Mitä se oli kaiken sen rinnalla, että hän oli saanut luutnantin uudelleen epäilemään Anjaa, ehkä vihaamaan tätä!

Sitä ei Liisa kuitenkaan varmuudella tiennyt. Ja hänelle tuli muutakin ajattelemista, kun hän saapui kotiin.

XII

Ruusulan tytöt olivat palanneet iloisina retkeltään. Pirkko oli matkalla uhannut kotiin päästyään "rutistaa Ros-Marin kuoliaaksi pelkästä ilosta", ja Mirjan mielestä ei hevonen juossut kyllin nopeasti, sillä hänellä oli kiire kertomaan Anjalle luutnantin terveisiä.

Mutta eteisessä tulikin heitä vastaan Ros-Marin asemesta isoisä. Heti tyttöjen nähtyä hänet kuoli hymy heidän huuliltaan. Kirkassilmäinen isoisä oli sillä hetkellä niin surullisen näköinen, että tytöt pelästyivät hänet nähdessään. Mitä olikaan tapahtunut?

"Rakkaat lapset, älkää nyt olko niin säikähtyneen näköisiä", isoisä puheli hiljaa ja hymyili lempeästi. "Tervetuloa taas kotiin. Tulkaahan ruokasaliin, siellä on teille teetä."

Tytöt hiipivät teepöydän ääreen hiljaisina, kirkkaissa silmissään odotus ja kysyvä katse? He istuutuivat paikoilleen, mutta kukaan ei kajonnut kuppeihin. Tuntui niin kaamealta. Kaikki oli niin hiljaista, ja Ros-Marin paikka oli tyhjä...

Isoisä jäi pöydän ääreen seisomaan hajamielisen näköisenä.

"Missä Liisa on?" hän huomasi viimein kysyä.

"Hän tulee myöhemmin", Kerttu vastasi hätäisesti.

"Mutta missä ovat Ros-Mar ja Anja?"

Isoisä istuutui omalle paikalleen.

"Ros-Mar on sairas, ja Anja on hänen luonaan." Tytöt katselivat jännittyneinä ja pelästyneinä isoisää, joka hetken vaitiolon jälkeen jatkoi: "Ja Marjakin on sairas. He olivat jo teidän lähtiessänne hiukan kipeitä, mutta Ros-Mar ei luullut sitä miksikään pahemmaksi. Nyt on kuume kuitenkin noussut ja noussut yhä. Lääkäri kävi täällä ja antoi määräyksiä. Eiköhän se nyt mene ohi..."

Juuri tuo isoisän viimeinen toivomus oli täynnä toivottomuutta.

"Mikä heitä vaivaa?" sai Mirja viimein kysytyksi.

"Äkillinen vilustuminen. Tohtori Paltamo sanoi, että se on niinsanottua espanjantautia. Sitä on kuulemma liikkeellä kaupungissa. Tänäänkin on lääkärille ilmoitettu 25 tapausta. Kun vain kuume laskisi. Marjan kurkku on käynyt niin kipeäksi, ettei hän voi niellä eikä tahdo voida hengittää. Se onkin pahinta."

Isoisä oli niin onnettoman näköinen, että Pirkon täytyi nousta tuoliltaan, mennä hänen luokseen ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa.

"Minullakin oli viime vuonna espanjantauti ja minä paranin. Kyllä he paranevat. Et saa olla niin surullinen, isoisä."

"En, päivänsäde, en saakaan, tiedän sen." Isoisä hyväili Pirkon poskea, joka oli vielä kylmä äskeisen matkan jälkeen. Siitä isoisä sitten muistikin huomauttaa: "Mutta lapset, juokaa toki teetä! Mirja, otahan sinä emännän paikka."

Juuri silloin tuli Liisakin. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan oven suuhun. Ensimmäisen kerran koko lukukautena sattui, että Ros-Mar ei istunut paikallaan ruokapöydässä aterioimassa.

"Missä Ros-Mar on?" Liisa kysyi heti.

Mirja kertoi. Liisa istuutui surullisen näköisenä.

"Niinkö? Se on kamala tauti, minun veljeni kuoli siihen viime vuonna. Hän tukehtui, kun ei voinut hengittää, ja hänen kurkkunsa oli niin kipeä."

Isoisä katsoi kauhuissaan Liisaa, nousi sitten äkkiä ja meni eteiseen. Hän kuului menevän makuuhuoneeseen.

"Voi sentään, kun tulit sanoneeksi noin. Isoisä pelkää kovin jo muutenkin", valitti Pirkko.

"Mutta eihän sen aina tarvitse kuolemaksi olla", yritti Kerttu lohduttaa toisia ja itseään.

Tytöt joivat teensä. Leipään ei kukaan kajonnut. Juuri kun heidän piti mennä huoneisiinsa, tuli Anja. Hän toivotti tytöille hyvää iltaa ja istuutui paikalleen pöydän ääreen. Mirja ojensi hänelle täysinäisen teekupin.

"Miten he voivat?" Kerttu kysyi.

"Ros ei ole niin sairas. Hän nukkuu nyt. Mutta Marja on hyvin kipeä." Anja painoi päänsä alemmaksi ja pari kyyneltä vierähti poskelle. Samassa hän kuitenkin nosti päänsä ja virkkoi päättävästi:

"Ei siitä tule mitään, jos heti käymme toivottomiksi. Ja kyllä he paranevat. Eihän kaikkien tarvitse kuolla espanjantautiin, vaikka Soile-siskoni kuolikin."

Tytöt vavahtivat ja katsahtivat pelokkaina toisiinsa. Jo toinen kertoi kuolemasta saman taudin yhteydessä!

Anja puristi lujasti hampaansa yhteen, sillä itku tahtoi väkisinkin herahtaa esiin.

"On niin vaikeata kuunnella Marjan valitusta. Kun ei voi ensinkään auttaa. Ja se on niin hirveätä, kun hän ei tahdo mitenkään voida hengittää."

Tyttöjen silmät kyyneltyivät. Iloinen pikku Marja tautivuoteella. Sitä oli niin vaikea käsittää. Ja Ros-Markin...

"Anja, voitko tulla jo?" Isoisän harmaahapsinen pää näkyi oviaukosta. "Marja valittaa kovin..."

XIII

Seuraava päivä toi tullessaan uusia sairaita Ruusulaan.

Kerttu ja Mirja nousivat kyllä aamulla ylös ja lähtivät kirkkoon — oli sunnuntaipäivä — mutta sieltä tultua oli Kerttu kovassa kuumeessa. Mirjalla ei ollut ensin päivällä niin korkeata kuumetta, mutta hänen kurkkunsa oli hyvin kipeä.

"Siellä on kuin lampun karstaa", Mirja koetti kuiskaten selittää Pirkolle, joka hoiteli häntä.

Marja oli sairaampi kuin edellisenä päivänä. Hän soperteli käsittämättömiä sanoja, tarttui väliin kaksin käsin kaulaansa valittaen, että koski, ja heittelehti levottomana pienessä sängyssään. Hänen kauniit liehuvat kiharansa olivat nyt liimaantuneina otsalle ja poskelle kuumeinen kostuttamina.

Ros-Mar yritti aamulla nousta, mutta voimat pettivät.

Maanantaina oli Mirja voittanut tautinsa, mutta sen sijaan olivat isoisä ja Liisa sairastuneet. Ruusulaan täytyi ottaa sairaanhoitajatar, sillä Anja ei jaksanut yksin hoitaa kaikkia. Mutta Marja ei sallinut kenenkään muun koskea itseensä kuin Anjan.

Kuumehoureessaankin hän erotti toisten kosketuksen ja valitti itkien:

"Koskee, koskee, Anja, tule, tule..."

Ja Anja tuli! Kalpeana ja väsyneenä kahden yön valvomisesta ja jännityksestä, mutta aina yhtä hellänä ja hyvänä.

Tiistain vastaisena yönä odotettiin ratkaisua Marjan taudissa, sillä lääkäri oli sanonut, että pitemmälle ei lapsi jaksaisi. Nyt tulisi käänne.

Marjan vuoteen ääressä valvoi sinä yönä viisi ihmistä, jotka melkein henkeään pidätellen tarkkasivat lapsen jokaista liikettä. Ros-Mar makasi pielusten tukemana omassa sängyssään kädet ristissä ja katseli kuumeisin silmin lastaan, jonka sänky oli nostettu äidin vuoteen viereen. Sairas isoisä makasi leposohvalla ja aukaisi vähän väliä väsyneet silmänsä katsoakseen lemmikkiään. Tohtori Marttinen istui vuoteen toisella puolella pitäen sylissään Pirkkoa, jota ei millään saatu menemään sänkyyn sinä yönä.

"En voi kuitenkaan nukkua nyt. Miksi ette anna minun olla täällä", oli Pirkko väsyneellä äänellä illalla sanonut ja painanut päänsä tohtorin olkaa vasten. Ja niin hän sai jäädä.

Tohtori katsoi sairaasta toiseen. Jokainen heistä oli hänelle niin sanomattoman rakas ja hänen oli kuitenkin vain toimettomana katseltava heidän vaikeata taisteluaan. Hän painoi tuskaisena päänsä vasten Pirkon polkkatukkaa, ja hänen väsynyt katseensa pysähtyi hetkeksi Anjaan, joka istui Marjan vuoteen laidalla.

Miten tuo tyttö jaksoikaan!

Anja kumartui juuri pyyhkimään Marjan otsaa kostealla pyyheliinalla. Hänen kapea hienorakenteinen kätensä hiveli hellästi sairaan poskea. Ja tohtori tunsi selvästi kuin omalla poskellaan tuon kauniin käden kosketuksen. Hän ymmärsi, että noissa käsissä oli niin paljon rakkautta, että sen täytyi rauhoittaa sairasta.

Marja hengitti läähättäen. Hänen suurissa silmissään oli lasimainen kiilto. Hän soperteli sanoja huulillaan, mutta ääntä ei enää kuulunut. Anja muutti kääreitä kaulan ympärille ja hyväili hiljaa hänen kiharoitaan. Miten monta kertaa hänen mieleensä olikaan palautunut Marjan sairasvuoteen ääressä Soile-siskon kuolinkamppailut. Hän muisti ne selvästi, joka hetki oli piirtynyt hänen herkkään mieleensä kuin terävin neulanpiirroin. Ja hän huomasi, hän olisi tietänyt sen lääkärin sanomattakin, että pian koittaisi Marjan vaikein hetki. Voittaisiko tuo suloinen lapsi sen?

Tuona yönä, noina keskiyön kohtalokkaina hetkinä Anja eli toisen kerran pikkusiskonsa kuolinyön tunnit... Mutta tällä kertaa kuolema jätti valitsemansa viljan koskematta ja hiipi hiljaa pois.

Viiden henkilön kiihkeät, äänettömät rukoukset oli kuultu. Lapsi oli pelastettu.

Sairaat nukahtivat. Ros-Mar onnellinen hymy kuumeen kuivaksi polttamilla huulilla. Marja oli annettu hänelle toisen kerran. Miten hyvä Jumala olikaan!

Pirkko hiipi omaan huoneeseensa. Siellä hän polvistui ikkunan ääreen jääden hetkeksi ristissä käsin katselemaan tähtikirkasta taivasta. Miten hyvä Jumala onkaan, ajatteli Pirkkokin ja vakavana, kyynelsilmin hän kuiskasi hartaan kiitoksen taivaalliselle isälle, joka oli säästänyt pikku Marjan.

Anja jäi edelleenkin valvomaan sairaitten luo. Isoisä siirtyi omaan huoneeseensa, ja tohtori Marttinen pyysi, että Anja menisi nukkumaan.

"Minä jään tänne. Voin pyytää sairaanhoitajatarta Liisan huoneesta, jos tarvitsen apua", selitti tohtori Anjalle. "Mene nyt nukkumaan, olethan aivan lopen uupunut."

"En voi kuitenkaan nukkua", vastasi Anja kuten Pirkkokin aikaisemmin illalla. "Onhan minulla aikaa nukkua sitten, kun Marja paranee ja Ros-Mar ja isoisä." Hänen väsyneitä kasvojaan kaunisti hymy, joka loi niille kirkastuneen ilmeen.

"Mutta istu ainakin tähän, niin voit paremmin levätä." Tohtori kantoi omasta huoneestaan pehmeän nojatuolin Marjan sängyn viereen ja pakotti Anjan istumaan siihen. "Kutsunko sairaanhoitajattaren tänne?"

"Ei, ei, kyllä minä tulen aivan hyvin yksin toimeen. Liisa voi tarvita häntä, kun herää." Anja nyökkäsi ja hymyili herttaisesti.

Vihdoinkin hän oli yksin! Yksin omine ajatuksineen. Kuului vain sairaitten tasainen hengitys. Anja ummisti silmänsä. Hän tunsi, kuinka ruumista raukaisi ja painosti, mutta ajatus liikkui kummallisen kirkkaasti ja selvästi.

Eilen aamulla, kun Anja oli eräänä pienenä välihetkenä pistäytynyt katsomassa Mirjaa, tämä oli kertonut hänelle luutnantin terveiset. Tuo kultainen Mirja! Miten hyvä olikaan, että hän oli siitä puhunut, sillä Anjasta tuntui nyt, että hän ei olisi mitenkään jaksanut kestää tätä sairauden aikaa, jollei olisi kuullut noita Mirjan tuomia terveisiä. Tuntui niin suloiselta, kun tiesi, että luutnantti ei sittenkään ollut hänelle vihainen, ei halveksinut häntä. Kuinka hän olikaan saattanut ajatella siten? Luutnantista!

Anjan ajatus kaivautui yhä suloisempiin unelmiin, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kaikki oli hiljaista ympärillä, koko talossa. Hän tunsi vaipuvansa johonkin pehmeään, keinuvaan. Häntä uuvutti. Hänen väsynyt päänsä horjahti. Samassa hän kavahti pelästyneenä seisomaan. Kaikki oli täysin rauhallista. Ros-Mar ja Marja nukkuivat terveen unta. Anja istuutui taas. Hän koetti pitää silmänsä auki, mutta ne menivät väkisin kiinni, ja parin minuutin kuluttua Anjakin nukkui. Hän olikin unensa ansainnut!

Mutta sillä välin oli Liisa herännyt. Hänen kurkkunsa oli karhea. Hän ei tahtonut millään voida niellä. Hän olisi halunnut kaulaansa uuden kääreen ja kutsui sairaanhoitajatarta, mutta hänen ääntään ei kuulunut, kuului vain käheätä kuiskailua, ja sairaanhoitajatar istui toisella puolen huonetta ikkunan ääressä nukkuen korituolissaan!

Liisa kohottautui vuoteessaan, kurkottui kauemmaksi ja kuiskasi taas, mutta hoitajatar ei herännyt. Liisa muuttui tuskaiseksi. Kääre tuntui polttavan ja kurkku kävi yhä paksummaksi sisältä. Hän väänteli päätään levottomana tyynyllä. Hän tukehtuisi varmasti tänä yönä. Siten Arvi-velikin oli kuollut. Se oli ollut kauheata. Ja kukaan ei auttaisi häntä. Miksi kaikki olivat jättäneet hänet! Miksi?

Voi! Vastaus oli niin tuskainen, tuskaisempi kuin kivun tuottama vaiva. Hän oli ollut niin paha, paha! Koko elämänsä ajan! Aina vain tahtonut toisille pahaa. Miksi hänellä oli sellainen ilkeä luonne? Ei hän aina tahtonutkaan olla paha, mutta hän oli jo niin tottunut sellaiseen, että se tuotti hänelle nautintoa. Ja nyt hän käsitti lauseen: "Mitä kylvää, sitä myös niittää..." Näin hän siis kuolisi kaikkien hylkäämänä, yksinäisenä, eikä hän tietänyt, minne hän joutuisi kuolemansa jälkeen...

Tuskanhiki kirpilöi Liisan otsalla. Hän pyyhkäisi otsaltaan märällä kädellään kosteat hiukset pois. Hän muisti polkkatukkansa leikkaamispäivän, muisti Pirkolle sanomansa pahat sanat, muisti sen, kuinka hän oli hävennyt isäänsä... Hävennyt näyttää omaa isäänsä tovereilleen... Miten paha lapsi hän olikaan! Sitten hän muisti lauantai-illan, rekiretken, luutnantin, Anjan...

Oih! Hän ei voisi kuolla! Hän ei saisi kuolla! Hän ei saattaisi astua Jumalan eteen sellainen syntitaakka hartioillaan.

Ja minä olen kuitenkin vielä niin nuori, Liisa ajatteli kauhuissaan. Minkälaiseksi minä muutunkaan kun näin alan? Jos saan elää...

Kurkussa tuntui olevan kuin hienoa, piikkipäistä pärettä. Liisa riuhtaisi tuskissaan kaulakääreensä pois. Miten vilpoiselta raikas ilma tuntui. Oli typerää pitää tiukkaa käärettä. Hän kohottautui ryypätäkseen vettä. Kun hän nosti kätensä ottaakseen juomalasin, pisti selässä niin, että hän vaipui takaisin sänkyyn ja tukahtunut huudahdus purkautui hänen huuliltaan, mutta sairaanhoitajatar nukkui yhä...

Kunpa jaksaisin mennä hänen luokseen, Liisa ajatteli onnettomana. Mutta niin pian kuin hän yritti nousta, pisti selässä. Olen kai saanut keuhkokuumeenkin. Kyllä minä nyt kuolen, kuolen varmasti.

Polttavat kyynelet alkoivat vuotaa hänen poskilleen ja putoilla tyynylle kostuttaen sen piankin aivan märäksi.

Minä kuolen, kuolen, minun täytyy pyytää Anjalta anteeksi sitä ennen. Täytyy.

Liisa kohottautui taas. Nyt ei koskenutkaan. Hän laski jalkansa lattialle. Hui! Lattia oli niin kylmä, mutta sen viileys tuntui kuitenkin suloiselta. Hän hoiperteli ovelle. Se oli raollaan, joten hän pääsi eteiseen hoitajattaren huomaamatta. Eteisessä hän sai taas pistoksen. Hän horjahti ja sai kiinni yläkertaan johtavien portaitten kaiteesta. Siinä hän seisoi siksi, kunnes pistos meni ohi. Suuret hikikarpalot pisartelivat hänen otsallaan, ja hän oli kalman kalpea.

Minun täytyy päästä Anjan luo, ennen kuin kuolen, hän soperteli.

Vain tuo ajatus askarteli nyt kuumeisen tytön aivoissa. Hän aukaisi Mirjan ja Anjan huoneen oven. Anjan vuode oli tyhjä.

Hyvä Jumala, onko Anja kuollut? Liisa ajatteli. Hän seisoi hetken kauhun jähmettämänä. Sitten hänen väsyneisiin aivoihinsa välähti muisto Marjan ja Ros-Marin sairaudesta. — Anja on siellä. Minun täytyy päästä...

Taas tuntui pistos. Hän nojautui seinään. Hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Ja sitten tulivat niin voimakkaat vilunväreet, että koko ruumis vapisi.

Liisa puristi hampaansa yhteen ja lähti horjahdellen kulkemaan makuuhuonetta kohden.

Polttava käsi laskeutui nukkuvan Anjan kädelle. Hän aukaisi silmänsä ja valahti kalman kalpeaksi nähdessään edessään Liisan, jonka kuumeenkiiltoiset silmät tuijottivat häneen rävähtämättä. Liisan huulet liikkuivat, mutta Anja ei saanut ensin muuta selvää hänen tukahtuneesta puheestaan kuin "anna anteeksi", ja sitten hän ymmärsi Liisan puhuvan jotakin luutnantista.

Lempeästi, kuin Liisa olisi ollut hänen rakkain sisarensa, Anja kiersi käsivartensa tämän vyötäisille ja puheli hänelle hiljaa:

"Liisa, mennään nyt nukkumaan. Sinä olet väsynyt, sinun täytyy nukkua. Tulehan", hän kuiskaili suostutellen.

Liisa astui horjuen ja puheli koko ajan:

"Anja, minä kuolen... Annatko sinä anteeksi minulle? Annatko?"

Hän pysähtyi eteisen ovelle ja tarttui kiihkeänä Anjan käsivarteen, hänen kuumeisiin silmiinsä tuli tuskainen ilme.

"Annatko?" hän toisti käheästi.

"Annan, annan", Anja vastasi lohduttavalla äänellä.

"Mutta minä olen ollut niin paha sinulle ja luutnantille", kuiskaili Liisa yhä heidän kulkiessaan eteisen läpi. "Et sinä voi antaa anteeksi sitä. Et voi!"

Liisa pudisti rajusti päätään ja koetti riistäytyä irti Anjan käsivarren suojasta. Mutta Anja tiukensi otettaan, sillä jos hän olisi nyt laskenut Liisan irti, tämä olisi kaatunut.

"Minä annan ihan kaiken anteeksi", vakuutti Anja heidän astuessaan Liisan huoneeseen.

"Voi kuinka sinä olet hyvä!"

Liisalle kihosivat kyynelet silmiin, hän kiersi käsivartensa Anjan ympärille ja painoi polttavat kasvonsa hänen kaulaansa. Hän rauhoittui hetkeksi ja Anja sai hänet sänkyyn.

Silloin sairaanhoitajatar vihdoin heräsi. Pelästyneenä hän riensi Liisan vuoteen luo ja kyseli hätääntyneenä, mitä oli tapahtunut. Hän otti lattialta Liisan kaulakääreen, kostutti sen ja yritti kiertää sen Liisan kaulan ympäri. Mutta silloin Liisa suuttui.

"Sinä olet paha. Et saa koskea minuun. Sinä vain nukuit äsken ja annoit minun kuolla." Hän riuhtaisi itsensä kauemmaksi sängyssä. Silloin pisti taas ja hän vaipui voimattomana, kasvot tuskan vääristäminä pieluksia vasten. Anja otti kääreen sairaanhoitajattarelta, joka seisoi vuoteen vieressä onnettoman näköisenä.

"Katsohan, Liisa, sinä tulet pian terveeksi, kun laitetaan kääre", puheli Anja rauhallisesti ja laitteli käärettä kaulaan Liisalle, joka antoi sen tapahtua vastustelematta. "Kas noin, nyt on parempi. Nyt voit nukkua."

Hän katseli hetken Liisaa, joka makasi silmät puoliummessa, ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta Liisa kohottautui vuoteessaan aukaisten silmänsä.

"Älä lähde, Anja. Minä en uskalla olla yksin. Minä kuolen pian. Älä lähde", hän kuiskaili käheällä äänellään, ja hänen kasvoillaan kuvastui kauhea pelko ja tuska.

Anja seisoi hetken neuvottomana. Sitten hän kääntyi hoitajattaren puoleen.

"Oletteko hyvä ja menette makuuhuoneeseen. Tohtorinna ja Marja ovat nyt jo terveempiä ja nukkuvat, mutta jonkun siellä kuitenkin täytyy olla. Minä jään tänne."

Niin alkoi Anjalle kaksi vuorokautta kestävä, edellistä paljon vaikeampi hoitoaika. Liisa oli kärsivällisyyttä koetteleva potilas. Niin pian kuin Anja poistui hänen vuoteensa luota, hän rupesi kauhuissaan valittamaan, että hän kuolee, mutta hän ei voi kuolla, kun Anja ei ole antanut hänelle anteeksi.

"Minun täytyy päästä Anjan luo ennen kuin kuolen", hän kuiskaili tukahtuneella äänellään.

Koska tuollaiset hetket lisäsivät aina hänen kuumettaan, ei Anja uskaltanut hievahtaakaan hänen vuoteensa luota. Hän ei vain käsittänyt, mistä Liisa oli saanut sen kuvitelman, että oli niin kauheasti rikkonut luutnanttia ja häntä, Anjaa, vastaan, mutta arveli sen johtuvan siitä kerrasta, jolloin Liisa oli tullut hänen huoneeseensa, kun hän oli piirrellyt E-kirjaimia.

Miten pitkä aika siitä tuntuikaan olevan! Nyt näiden kauhunöitten jälkeen. Eikä se tuntunut miltään, se tuska, joka hänellä silloin oli ollut, verrattuna näiden viimeisten öitten tuskiin, kun hän oli joutunut katselemaan toisten ihmisten, rakkaitten ystäviensä, kärsimyksiä. Silloiset kävelymatkat luutnantin kanssa, jolloin he olivat puhelleet niin paljosta, olivat nyt kaikki kuin kaukaista, kaunista unennäköä, jota ei enää saisi takaisin. Ei milloinkaan...

"Kuinka kauan minä jaksan?" Anja kyseli itseltään seisoessaan Mirjan kanssa torstai-iltana Liisan huoneessa ikkunan ääressä.

Aivan kuin olisi arvannut Anjan ajatuksen, Mirja alkoi juuri silloin puhua.

"Anja, sinä olet nyt niin kurjan ja väsyneen näköinen, että sinun täytyy tänä yönä mennä nukkumaan."

"En minä voi", Anja vastasi hiljaa. "Tiedäthän."

"Mutta Liisan täytyy tulla toimeen toisten hoidolla. Emmehän voi katsella sitä, että sinä näännytät itsesi kuoliaaksi sairasvuoteitten ääressä valvoen." Mirja puhui verraten äänekkäästi, ja kun tytöt seisoivat selin vuoteeseen, he eivät huomanneet, että Liisa oli herännyt ja kuunteli heidän puhettaan.

"Luuletko, että voin nukkua, kun tiedän Liisan taistelevan kuoleman kanssa?" Anjan silmien katse oli hyvin totinen.

Mirja oli hetken vaiti ja virkkoi sitten kiivaasti:

"On vain käsittämätöntä, että sinun täytyy laittaa itsesi sairaaksi Liisan tähden, joka on aina ollut sinulle niin paha..."

"Vaiti", Anja huudahti hiljaa ja nosti kätensä kääntyen samalla katsomaan sairasta, jonka luokse hän jo samassa kiiruhti nähdessään tämän olevan valveilla.

"Voi sentään, Liisa, nyt herätimme sinut", Anja valitti ja painoi viileät kätensä Liisan poskille.

Liisa hymyili väsyneesti. Mutta sellaista hymyä tytöt eivät olleet milloinkaan nähneet Liisan huulilla. Se oli vailla kaikkea teeskentelyä ja sisälsi suuren määrän surua...

Hän oli ensimmäisen kerran tiistaisen yön jälkeen kuumehoureista vapaa.

"Oli hyvä, että heräsin juuri nyt", Liisa virkkoi. "Sinun täytyy mennä nukkumaan, Anja. Et saa tulla sairaaksi minun tähteni. Olet jo muutenkin saanut kärsiä minun takiani..."

"Liisa, et saa puhua noin!" Anja painoi toisen kätensä Liisan huulille ja jatkoi herttaisesti hymyillen: "Et ole tehnyt minulle mitään pahaa. Me olemme pahoja jokainen... Ja sitä paitsi, mitä nukkumiseen tulee, en minä tunne väsymystä ensinkään."

"Mutta ymmärräthän itsekin, että olet väsynyt sellaisen valvomisen jälkeen", kiivastui Mirja taas ystävänsä puolesta. "Ethän sinä ole mikään Napoleon, joka jaksaa elää viikkomääriä nukkumatta."

"Mene nukkumaan vain, kyllä minä nyt tulen toimeen yksinkin." Liisa tarttui Anjan käteen. "Sinun kätesi ovat kuin ihana siunaus", hän virkkoi hiljaa ja tarkasteli hyväilevin katsein Anjan valkeita käsiä.

Anja punastui ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän oli saanut kuulla monia kiitoksia elämässään milloin mistäkin syystä. Yksi ja toinen oli jo ennenkin puhunut hänelle hänen käsistään, mutta kenenkään sanat eivät olleet vielä milloinkaan menneet niin suoraan hänen sydämeensä kuin nyt nämä Liisan sanat, Liisan, jolla aina ennen oli ollut hänen varalleen vain jotakin pahaa... Ei, Anja ei saanut nyt enää ajatella sitä aikaa. Nyt muuttuisi varmasti kaikki! Liisa oli juuri äsken sanonut hänelle jotakin niin kaunista. "Sinun kätesi ovat kuin ihana siunaus." Se koski sydämeen aivan suloisen kipeästi. Että Liisa, Liisa saattoi sanoa jotakin niin kultaista!

"Menethän sinä nukkumaan?" Liisa katsoi kysyvästi Anjaan.

Anja nousi.

"Minä menen, ehkäpä voin nyt nukkua. Nyt, kun sinä olet jo terveempi. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä", vastasivat tytöt, ja Mirja jatkoi: "Minä jään Liisan luokse siksi, kunnes sairaanhoitajatar tulee."

"Kiitos. Miten hyvä sinä oletkaan. Te olette kaikki niin hyviä ja minä, minä..." Kuuma kyynelvirta tulvahti Liisan silmistä.

Anja juoksi takaisin ovelta hänen vuoteensa luo ja polvistui hänen viereensä.

"Liisa rakas, et saa itkeä, sinä tulet sairaaksi jälleen. Rauhoituhan nyt. Kas niin, meillä on kyllä aikaa puhua pahuudesta ja hyvyydestä sitten, kun sinä olet aivan terve. Eikö niin? Silloin puhumme siitä ihan joka hetki!"

Hän katsoi hymyillen Liisaan ja sai hänetkin hymyilemään. Liisa rauhoittui ja Anja lähti viimeinkin.

Lauantaina Liisa oli jo niin terve, että voi istua pieluksiin nojaten, ja silloin hän pyysi lähettämään sanan luutnantti Markkulalle, että tämä tulisi Ruusulaan.

"Jos hän voi, niin tulkoon heti", Liisa lisäsi vielä Pirkolle, jonka hän oli pyytänyt sananviejäksi.

Anja ja Pirkko olivat kummastuksissaan tästä sairaan pyynnöstä, mutta eivät tietenkään vastustaneet häntä.

Polttavin poskin Liisa odotti Pirkon paluuta. Jos luutnantti ei olisi nyt kotona eikä tulisi, niin Liisa ei ollut varma, olisiko hänellä enää puolen tunnin kuluttua rohkeutta siihen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Hän aikoi tunnustaa luutnantille valehdelleensa hänelle viikko sitten, rekiretkellä, Anjasta...

Odotus oli kauheata. Vihdoinkin kuuluivat Pirkon nopeat askelet. Hän pujahti ovesta sisään kuin orava ja kuiskasi Liisalle:

"Luutnantti on täällä. Pyydänkö hänet sisälle?"

"Kyllä, pyydä vain."

Liisan poskilla paloivat punaiset kuumetäplät ja Anja katseli häntä pelokkaana. Kunpa ei Liisa vain sairastuisi uudelleen!

Anja nousi heti Pirkon ilmoituksen kuullessaan ja aikoi poistua.

"Ei, ei, Anja, jää sinä tänne." Liisa ojensi kätensä Anjaa kohti, juuri kun luutnantti astui huoneeseen. "Tiedäthän, etten voi nykyään elää ilman sinua", hän lisäsi hymyillen vetäen Anjan vuoteensa reunalle istumaan. Sitten hän ojensi toisen kätensä luutnantille. "Hyvää päivää. Tervetuloa! Olen niin iloinen, kun noudatitte kutsuani."

"Kiitos! Tietysti noudatin."

Luutnantti tervehti tyttöjä ja istuutui sitten heitä vastapäätä vuoteen ääressä olevalle tuolille.

He tapasivat nyt Anjan kanssa ensimmäisen kerran tuon luutnantin Anjalle lähettämän kirjeen jälkeen.

Miten suloiseksi hän onkaan muuttunut, luutnantti ajatteli vilkaistessaan pari kertaa nopeasti Anjaan, joka istui Liisan sängyn reunalla hieman hämillään, polttavin poskin, hyväillen Liisan laihtunutta kättä. Hän on todellakin kuin "hyvä enkeli", kuten Pirkko äsken tullessamme sanoi. Onko siis mahdollista, että hän voisi olla sellainen kuin Liisa Pirhonen kertoi...

"Sanon heti asiani, ennen kuin rupean pelkäämään", alkoi Liisa puhua. Anja huomasi, että Liisan käsi vapisi ja kävi kosteaksi. Hän puristi rohkaisevasti kättä, mutta katsoi samalla levottomana häneen. Liisa nyökäytti kiitollisena päätään. "Ensin minun täytyy tunnustaa teille molemmille, että se paperilappu, joka oli täynnä E-kirjaimia... Anja, sinähän muistat tuon onnettoman pikku paperilapun, jonka sinä kerran niin huolettomasti viskasit uunin luo, muistathan?"

Anja punastui.

"Muistan kyllä, mutta miksi sinä nyt...?"

"Minun täytyy. Anja rakas, et sinä käsitä vielä tästä mitään, mutta pian ymmärrät." Liisa rypisti kulmakarvojaan kuin sisäinen tuska olisi koskenut häneen. "Niin, se lappu tuntui sinusta niin viattomalta, mutta se sai paljon pahaa aikaan. Voi, Anja! Kun sinä olit lähtenyt ulos, minä menin sinun huoneeseesi, otin sen paperipalan ja, ja..." Liisa pysähtyi hetkeksi. Luutnantti ja Anja katselivat häntä jännittyneinä. "Ja lähetin sen luutnantti Markkulalle... Kirjoitin hänelle, että sinä olit piirrellyt noita kirjaimia ja päitä koulussa tunnilla ja näytellyt sitten toisille tytöille." Muisto tuosta teosta sai tumman veriaallon punaamaan Liisan kasvot, mutta hän jatkoi nyt rauhallisemmalla äänellä: "Ja kun sinä kerroit, että luutnantti oli kirjoittanut sinulle, ettei hän voikaan tulla rekiretkelle, arvasin minä, että minun kirjeeni ja lähettämäni paperilappu olivat sen aiheuttaneet. Ja minä olin iloinen siitä..."

Viimeiset sanat Liisa lausui kuiskaten.

Anja kumartui nopeasti hänen puoleensa ja pyysi rukoilevalla äänellä:

"Liisa rakas, et saa jatkaa! Älä puhu enää. Sinä sairastut, jos..."

"Anja, minä sairastun, jos en saa puhua. Anna minun sanoa kaikki, sitten ei ole väliä, vaikka sairastuisinkin, sillä sitten voisin kuolla rauhassa, sillä..."

"Älä sano siten, Liisa!"

"En, en." Liisa painoi Anjan käden poskeansa vasten. "En tahtoisi millään kuolla nyt, kun olen päässyt sinun ystäväksesi."

Liisa näytti aivan unohtaneen luutnantin läsnäolon. Huoneessa oli hetken niin hiljaista, että kuului vain seinäkellon tikitys. Sitten Liisa rupesi taas puhumaan.

"Sinä, Anja, et ole tainnut kuulla sitä, että minä rekiretkellä eksyin metsään ja..."

"Olen kyllä. Tiedän kaikki, älä vaivaa itseäsi."

"Hyvä on. Sen tiedät, mutta sitä et tiedä, että istuessani reessä luutnantti Markkulan vieressä ja ajaessamme Ruusulaa kohti minä sepitin katalia valheita sinusta. Sanoin sinun..."

"Liisa, minä pyydän, älä kerro! En minä tahdo kuulla niitä. Siinäkin on jo ihan tarpeeksi, kun kiusasit itseäsi tuolla äskeisellä."

Anja katsoi pyytäen Liisaan.

"Kerron sen sinulle myöhemmin. Ehkä ei ole oikein sopivaakaan kertoa sitä nyt..." Hän kääntyi katsomaan luutnanttia. "Nyt tiedätte, mikä minä olen", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, ja puna helakoi taas hänen kasvonsa.

Luutnantti tarttui hänen käteensä ja lausui hiljaa:

"Nyt tiedän, että suurempaa tekoa ette voi milloinkaan tehdä kuin nyt teitte. Olette voittanut itsenne, neiti Pirhonen, ja se on suuri voitto."

"Ah, ei, ei se ole nyt enää mitään. Ennen kuin jaksoin päätöksen tehdä oli vaikeata." Liisa pudisti vakavana päätään. Sitten hän kohottautui istumaan ja katsoi jännittyneenä ensin luutnanttia ja sitten Anjaa virkkaen: "Voitteko, voitteko antaa minulle anteeksi...?"

"Liisa, tietysti annamme. Vaikka eihän minulla ole paljon anteeksi annettavaa..."

"Älä sano siten! Minä tiedän, mitä tuskaa tuon kaiken on täytynyt tuottaa sinulle." Hän kääntyi uudelleen katsomaan luutnanttia. "Annatteko?"

"Tietysti annamme anteeksi. Ja kunnioitukseni seuraa teitä ikuisesti, sillä olette tällä tunnustuksellanne kohonnut paljon yläpuolelle meitä, joita vastaan rikoitte. Helppo on tehdä väärin, mutta niin sanomattoman vaikeata tunnustaa..."

"Ette saa puhua noin", Liisa keskeytti hänet. Hänen silmänsä loistivat ja hän puristi Anjan ja luutnantin käsiä. Sitten hän vaipui väsyneenä vasten valkeita pieluksia syvään huokaisten ja sulki silmänsä. Hänen kasvoillaan väikkyi onnellinen hymy ja hän lausuikin: "En ole elämässäni tuntenut niin suurta onnea ja rauhaa kuin nyt."

Anja ja luutnantti katselivat Liisaa, sitten he katsahtivat toisiinsa. Luutnantti virkkoi hiljaa Anjalle:

"Voitteko te antaa anteeksi minulle, neiti Somero?"

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", Anja vastasi hiljaa, mutta luutnantti kuuli kuitenkin hänen äänensä värähtävän. "Olen ajatuksissani varmasti rikkonut teitä vastaan enemmän kuin te teossa minua vastaan..."

"Ei mennä ajatusten temmellyspaikoille! Siellä löytyy rikkomuksia niin sanomattoman paljon. Tuhansia vertoja enemmän kuin elävässä elämässä." Luutnantti ojensi kätensä Anjalle. "Olemme siis ystävät, edelleenkin?"

"Olemme."

Anja tarttui ojennettuun käteen. Ja veri kohahteli läikähdellen hänen suonissaan, kun hän tunsi luutnantin voimakkaan käden puristavan omaa hentoa kättään.

Onni alkoi siis jälleen pilkottaa monen tuskan jälkeen. Ja entistään suloisempana. "Onnen suloisuutta ei voi maistaa ilman tuskan katkeruutta", oli Tiina-täti sanonut. Miten totta se olikaan!

Liisa näkyi vaipuneen uneen, ja luutnantti hiipi hiljaa pois huoneesta, ettei häiritsisi sairasta.

Kun Liisa parin tunnin virkistävän unen jälkeen aukaisi silmänsä, hän näki ensimmäiseksi Anjan, joka istui hänen vuoteensa vieressä kirjavaa liinaa ommellen kaunis hymy huulillaan ja sitten...

"Ah, mistä nämä?"

Liisa katsoi kummastuneena pöydällä olevasta suuresta ruusukimpusta Anjaan ja taas takaisin ruusukimppuun.

Anja ojensi hänelle pöydän kulmalla olevan kirjekuoren. Liisa repäisi sen kiireisesti auki ja luki hämmästyneenä puoliääneen:

"Neiti Pirhonen. Toivon pian saavani nähdä teidät taas terveenä ja reippaana. Sydämellisin, kunnioittavin terveisin Erkki Markkula."

"Anja, hän on suurenmoinen, hän! Hän on mies!" Liisa nousi istumaan vuoteessaan ja nosti kukkamaljakon syliinsä. Hän painoi päänsä ruusuja vasten, ja niiden hehkuvanpunaisille terälehdille putosi pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi maljakon Anjalle. Anja tarttui siihen kummastuneena. "Ne kuuluvat sinulle. Minä en niitä ansaitse. Ota ne, Anja. Otathan?"

"Ei mutta, Liisa kiltti, enhän minä... Hänhän lähetti ne sinulle..."

Tytöt kannattivat neljin käsin ruusumaljakkua välissään.

"Hän teki siinä pienen taktillisen virheen, niin luutnantti kuin onkin", Liisa hymähti. "Hän ei ymmärtänyt, että ruusut kuuluvat sinulle... Otathan ne? Kuule, Anja, nehän ovat nyt minun, ja minä, minä tahdon antaa ne sairaanhoitajattarelleni. Minulla ei ole mitään muutakaan annettavaa..."

"Olethan jo antanut minulle ystävyytesi. Etkö olekin?" hymyili Anja.

"Olen!" Liisa huudahti. "Ikuisen! Ihmettelen vain sitä, että sinä otit sen vastaan. Minun ystävyyteni on kuin kerjäläisen ropo..."

"Niin et saa sanoa, Liisa!" huudahti nyt vuorostaan Anja, mutta jatkoi jo samassa hiljaa: "Etkö muista, että kerjäläisen ropo on sitä paitsi ihanin ja suuriarvoisin lahja? Varsinkin kun on saavuttanut sen taistelujen kautta."

"Aina sinä käännät kaikki asiat hyvin päin", naurahti Liisa. "Kunpa minäkin oppisin sen taidon. Opetatko?"

Anja istuutui hymyillen tuolille tarttuen jälleen käsityöhönsä.

"Opit sen kyllä huomaamattasi."

"Saahan nähdä! En oikein kyllä usko sitä." Liisa katseli hetken miettivän näköisenä ruusuja ja naurahti sitten niin iloisesti, että Anja katsahti häneen ihmeissään. "Kuule, minä tiedän! Me jaamme ruusut puoliksi! Siihen sinun täytyy suostua. Tule jakamaan!"

Kun isoisä hetken kuluttua astui Liisan huoneeseen kantaen Marjaa sylissään Pekka kintereillään sipsuttaen, istui Anja sängyn laidalla ja tytöt erottelivat innokkaina ruusuja maljakosta.

Isoisä pysähtyi kuin ainakin ihmeen näkevä ihminen. Tytöt katsoivat häneen nauravin, kirkkain silmin eivätkä voineet ensi hetkessä käsittää hänen hämmästystään. Liisa huomasi sen ensiksi ja hän virkkoi punastuvin poskin:

"Nämä ovat 'sovinnon ruusuja', isoisä. Eivätkö olekin ihania?"

Isoisä istuutui tuolille asettaen Marjan toiselle, Pekan toiselle polvelleen.

"Ruusut ovat aina ihania, mutta 'sovinnon ruusut' ovat vieläkin ihanampia. Toivotan niille ikuista kukkimisaikaa!"

"Kiitos", lausuivat tytöt hiljaa, ja kuin sisäisestä sopimuksesta he ojensivat toisilleen ruusukimppunsa.

"Sovinnon ruusut" olivat alkaneet kukkia Liisan maatessa sairasvuoteella.

XIV

Oli kulunut viikko edelläkerrotusta. Joulukuun ensimmäinen viikko oli käsissä ja neljäntoista päivän kuluttua alkaisi joululoma.

Ruusulassa oli potilas toisensa jälkeen toipunut. Liisan sairaus oli kestänyt kaikkein kauimmin, mutta hänkin istui jo arkihuoneessa joululahjakäsityötä ommellen, kuten muutkin tytöt. Mutta eipä olisi uskonut häntä samaksi Liisaksi kuin kaksi viikkoa sitten. Paitsi sitä, että hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi sairautensa aikana, hänen olemukseensa oli tullut jotain hienoa arkuutta, hänen äänensä oli hiljentynyt, ja huulilla oli herkkä, surulliseen vivahtava hymy. Tytöt eivät kuulleet enää ivasanoja hänen huuliltaan. Ja kaikki keinotekoiset kaunistukset oli Liisa hylännyt. Pirkko oli muuten hyvä ennustaja: Liisan tukka oli alkanut kihartua!

Ensimmäisinä päivinä, kun Liisa oli liikuskellut huoneissa sairautensa jälkeen, hän oli ollut kuin kömpelö ja aivan kuin ujostellut omaa muuttunutta olemustaan. Kaikki olivat kuitenkin olleet niin kovin herttaisia, että hän oli piankin unohtanut entiset tapansa ja kasvatti nyt itseään "uuteen elämään", kuten hän Anjalle eräänä iltana tunnusti.

Noista kahdesta tytöstä oli tullut mitä parhaimmat ystävykset. Missä Anja oli, siellä Liisakin! Aina hän etsi Anjaa kotiin tultuaan. Aina hänellä oli jotakin kerrottavaa uudelle ystävättärelleen, aina jotakin kysyttävää häneltä.

Kaikki olivat iloisia muutoksesta. Varsinkin Ros-Mar.

"Mitä minä en saanut aikaan parhaalla tahdollanikaan kolmessa kuukaudessa, sen sai Jumala aikaan kolmessa päivässä", Ros-Mar lausui kerran miehelleen ja isoisälle, kun he keskustelivat Liisasta.

Mutta eniten kai sittenkin riemuitsivat ja nauttivat Anja ja Liisa itse tästä uudesta käänteestä.

Sitä olivat vain kaikki ihmetelleet, että Anja oli säilynyt terveenä, vaikka hän oli niin heikon näköinen. Tuota probleemaa pohdittiin nytkin, kun koko Ruusulan väki — heihin luettuna myös Sirkka Veijola ja Margit Sten, Ruusulan melkein jokapäiväiset vieraat — oli jälleen koolla. Kuka heikompana, kuka vahvempana, mutta jokainen kuitenkin taudin voittaneena. Ja sitten asian ratkaisi Pirkko lausumalla:

"Anja uhrasi itsensä toisten tähden, ja sen vuoksi tauti ei tarttunut häneen."

"Pirkko on oikeassa! Se on totta se!" huudahtelivat tytöt.

Anja punastui.

"Eihän se ollut mikään uhraus. Jokainen teistä olisi tehnyt samoin, jos olisitte olleet terveitä."

"Enhän minäkään tehnyt", Pirkko huomautti.

Toiset naurahtivat, mutta Anja virkkoi:

"Teithän sinä! Etkö muista, että valvoit yhden yön Mirjan vuoteen vieressä ja yhden Marjan ja..."

"Ja Pirkkoonkaan ei tauti tarttunut", muistutti Ros-Mar. "Joten sanasi pitävät ehdottomasti paikkansa!"

Pirkko tuli hämilleen huomatessaan lausuneensa kiitoksen tavallaan omasta itsestäänkin. Se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa! Mutta hän pelastautui samassa tilanteesta huomauttaen:

"Minulla on ollut espanjantauti jo aikaisemmin, siksi se ei nyt tarttunutkaan minuun."

Tohtori astui arkihuoneeseen.

"Onko Anja täällä? Sinua pyydetään puhelimeen."

Anja laski käsityönsä hämmästyneenä sohvapöydälle ja lähti. Kuka saattoi soittaa hänelle?

Luutnantti! Pyysi häntä "rekiretkelle sunnuntaina korvaukseksi edellisen menetyksestä".

Viimeisten parin viikon kuluessa olivat Anja ja luutnantti tavanneet toisensa melkein joka ilta viettäen yhdessä vaikkapa vain puoli tuntia. Kuinka äärettömän paljon noilla kahdella olikaan sanomista toisilleen!

Ja Anja oli niin onnellinen tuona lauantai-iltana laskeutuessaan levolle. Miksi hän oli onnellinen, sitä ei hän itsekään ymmärtänyt. Miten ihmeellisiä kuvia ajatus saattoikaan keksiä! Ajatukset ja mielikuvitus olivat aika veitikoita. Ne poikkesivat aivan omin lupinsa mitä kummallisimmille teille ja keksivät suloisia asioita ja mahdollisuuksia. Suloisia, mutta varmasti mahdottomia! Mahdottomia — mutta aina tuli loppuun: ehkä kuitenkin...

He ajoivat Vähä-Mökkölään. Joivat siellä kahvia ja söivät vastaleivottua ruisleipää ja vastakirnuttua voita.

Paluumatkalla he päättivät ajaa toista tietä. Tie oli kyllä pitempi, mutta vieläkin kauniimpi kuin tulotie.

"Tämä tie on vähän kapea, on vähän vaikea väistää, mutta järvellä on vähän vähemmän väkeä..."

Ja sitten luutnantti nauroi tarttuvan iloisesti ja sai Anjankin nauramaan.

He olivat juuri kääntyneet maantienmutkasta ja olivat laskeutumassa järvelle jyrkkää rantatöyrästä. Valkorunkoiset ja lumesta valkoritvaiset koivut taivuttelivat hentoja oksiaan heidän ylitseen. Luutnantti pysähdytti hevosen ja katsoi Anjaa mustilla silmillään.

"Aurinkosilmät", välähti Anjan mieleen Pirkon sanat.

"... ja täällä saamme olla vähän enemmän kahden", jatkoi luutnantti äskeistä lausettaan.

"Te tahdotte tänään kaikkea vain vähän", naurahti Anja.

"Tahdon kaikkea muuta niin vähän, kun minulla on eräs suunnattoman suuri pyyntö mielessäni", luutnantti vastasi hymyillen. Sitten hän kumartui alemmaksi ja katsoi Anjan sinisilmiin. "Tiedättekö, mitä aioin pyytää?"

Anja hämmentyi luutnantin katseesta, mutta vieläkin enemmän hänen äänensävystään ja sanoistaan. Olisiko se totta, voisiko se tapahtua, näkikö hän unta? Nuo kaikki ajatukset kirmasivat salaman nopeudella Anjan mielessä, ja sitten hän vastasi hämilleen tullen:

"En... minä..."

Luutnantti naurahti äkkiä ja ojentautui suoraksi.

"Miten typeriä kysymyksiä minä teenkään!" Hän heitti ohjat rekipeitteelle ja vetäisi Anjan lähemmäksi itseään. "Sano, sano minulle, oletko sinä omani? Oletko?"

Anjan päätä huimasi. Koko olemuksen valtasi suuri ja käsittämätön riemun tunne. Hänen tuli kylmä ja sitten... Hän painautui luutnantin rintaa vasten. Näin oli niin suloista...

Hän ei ollut sanonut sanaakaan, ja kuitenkin luutnantti jatkoi Anjan korvaan kuiskaten:

"Ainako? Ihan ainako?"

"Aina, aina", Anja vastasi kiihkeästi ja kohotti kasvonsa.

Ei milloinkaan lumi ollut säteillyt Anjan mielestä niin tuhansissa ja värikkäissä kimalletähdissä kuin tuona päivänä, kun he ajoivat hiljalleen kaupunkia kohti. Ja luutnantti kai ajatteli samoin!

Miten hiljaisiksi he olivatkaan käyneet! Vain silloin tällöin vaihdettiin jokin sana. Ja ajatuksissa polttivat kuitenkin kymmenet kysymykset ja sadat sanat, mutta kun ei löytynyt sellaisia sanoja, joilla olisi voinut ne ääneen lausua, täytyi vaieta. Mutta sekin oli nyt niin suloista. Suloisempaa kuin puhuminen...

XV

Ruusulan tytöillä oli ollut paljon puuhaa tänään. Tunnin kuluttua tulisivat juhlavieraat, silloin täytyisi tietysti kaiken olla kunnossa, ja oli vielä niin paljon, paljon tekemättä...

"Mitä kaikkea sitten on vielä tekemättä?" Ros-Mar kysyi Pirkolta, joka istui salissa korkeitten tikapuitten ylimmällä laudalla. Hän oli juuri peittänyt lampun kirjavalla japanilaisella paperilyhdyllä.

"Eteisen lamppuun täytyy vielä kiinnittää paperilyhty ja sitten, sitten..." Pirkko katsoi hetken pää kallellaan Ros-Maria ja tyttöjä, jotka seisoivat portaitten juurella häntä kysyvästi kurkistellen. Pirkko hyrähti nauramaan. "Sitten ei olekaan muuta!"

Raikas nauru humahti huoneessa, ja Ros-Mar virkkoi:

"Ei muuta kuin pukeutuminen! Tule nyt alas, niin laitamme vielä eteisen lampun."

Tämä oli Ruusulan tyttöjen ja Markkulan poikien "suuri parantumisjuhla", kuten isoisä sitä nimitti. Markkulassakin olivat näet kaikki muut paitsi setä itse ja Mikko sairastaneet espanjantautinsa. Setä oli ensin ajatellut, että vietettäisiin Markkulassa yhdessä pikkujoulu, ja se olisi samalla kiitosjuhla parantumisen johdosta ja erojaisjuhla joululoman alkaessa, mutta neuvoteltuaan asiasta tohtorinna Marttisen kanssa hän oli mukautunut nuoren tohtorinnan ehdotukseen, että juhla vietettäisiin Ruusulassa.

"Tohtorinna Marttinen on liian herttainen", kauppaneuvos Markkula vakuutti kotiin palattuaan. "Häntä ei voi kukaan vastustaa."

Tytöt tietysti innostuivat ja ilostuivat kuullessaan uutisen. Mikä on tervetulleempaa nuorelle väelle kuin juhlat ja illanvietot!

Ja nyt oli tuo onnellinen ilta!

"Juhlayleisö" täytti Marttisen avaran salin. Vanha tuttu joukko: Ruusulan tytöt ja Markkulaiset, Sirkka, Margit ja Heddi. Ja tietysti koko Marttisen perhe!

Marja oli haltioissaan kaikesta ja kulki sylistä syliin hyväiltävänä. Pekka sen sijaan ei suostunut sylissä istumaan. Hän juoksi vilkkaana huoneissa edestakaisin sopottaen sanoja, joita Markkulan pojat eivät ensinkään ymmärtäneet. Pikku mies huvitti heitä siitä huolimatta. Aina, kun tuli ohjelmanumeron aika, Pekka kiiruhti Markkulan Pekan luo. Siellä oli varattu tuoli hänelle. Pikku Pekka oli heti kiintynyt kaimaansa kuullessaan, että tällä oli sama nimi kuin hänellä.

Tohtori Marttinen lausui tervehdyssanat. Tai oikeastaan ei voi sanoa hänen "lausuneen tervehdyssanoja", sillä hän piti miellyttävän, sydämellisen puheen, joka sai useamman kuin yhden kuuntelijan silmään nousemaan kyynelen ja pani muistelemaan niin lähellä, mutta onneksi jo takana olevaa tuskan aikaa.

Sen jälkeen seurasi ohjelmassa Kertun laulu Ros-Marin säestäessä pianolla.

Sitten siirryttiin juomaan kahvia ruokasaliin ja arkihuoneeseen. Sitä ennen oli Ros-Mar kutsunut Anjan eteiseen. Anjan hämmästykseksi luutnantti seurasi mukana.

"Tulehan", sanoi luutnantti ja johdatti Anjan yläkertaan.

"Mutta, Erkki hyvä, miksi sinä viet minut tänne?" Anja kyseli kummastellen.

"Odotahan!"

Luutnantti aukaisi isoisän työhuoneen oven.

Anja seisoi hetken kuin kivettyneenä paikoillaan. Hän kalpeni, ja luutnantti kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän pelkäsi Anjan pyörtyvän, mutta samassa tyttö jo ryntäsi huoneeseen ilosta kirkaisten ja juoksi suoraan äidin avattuun syliin!

Ja paitsi äitiä oli siellä isäkin ja pikku Kauko, hänen nuorin veljensä.

"Voi kuinka ihanaa!" puheli Anja säteilevin silmin. Sitten hän juoksi luutnantin luo ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Erkki, se olit sinä, joka tämän keksit! Eikö niin?"

"Rakas, olisin iloinen, jos voisin sanoa sen keksineeni, mutta keksintö ei ole minun, vaan... Niin, arvaahan!"

Anja mietti hetken ja sanoi sitten vakuuttuneena:

"Ah, Liisan tietysti!"

"Niin, hän tämän keksi."

"Mutta tinä toit minut tänne, tetä", vakuutti Kauko sekaantuen puheeseen.

"Totamiet-tetä" oli heti ensi näkemältä valloittanut ihailijakseen Anjan nuorimman veljen.

"Niin, minä kyllä toin, mutta 'Liitä kätki' minun tuoda", nauroi luutnantti.

"Ettekö tule jo?" kuului huuto portaitten alapäästä, jossa Ros-Mar, tohtori, Markkulan setä ja Liisa odottivat.

Juhlasaatossa vietiin Anjan isä ja äiti ruokasaliin. Kauko tepsutteli jäljessä pitäen kiinni luutnantin housunlahkeesta.

Tytöt olivat hämmästyneitä. Heistäkään ei kukaan muu kuin Liisa tietänyt Anjan vanhempien tulosta. Kaukoa ensin oudostuttivat lukuisat vieraat kasvot, mutta hän tottui pian, ja nyt oli Markkulan pojilla vieläkin hauskempaa kuunnellessaan kahden pikkumiehen keskustelua ja selityksiä. He olivat alkuillan sulassa sovinnossa, mutta myöhemmin esiintyi näiden nuorimpain juhla vieraitten välillä tuon tuostakin pientä riidan nahinaa, jonka vain "totamiet-tetä" pystyi sovittamaan.

Kahvin juonnin jälkeen Pirkko lausui sepittämänsä runon, joka oli omistettu Anjalle:

    "On Ruusulan tarhassa kukkaa monta,
    on kukkaa monta ja vallatonta.

    Vaan Ruusulan kukista kaunein on
    keltakutrinen Anja, verraton.

    Hän hoitaa sairaita yöt ja päivät.
    Omat tuskansa toisilta näkemättä jäivät.

    Hän uhrata saattaisi elonsa varmaan
    kuin joku muu tähden oman armaan.

    Hän on kuin enkeli tähtitarhain.
    Hän on Ruusulan kukkatarhan parhain!"

Pirkon säkeet palkittiin raikuvin kättentaputuksin. Hämmentyneenä tästä odottamattomasta suosionosoituksesta ei Pirkko ensin muistanut, mitä oli aikonut lausumisensa jälkeen tehdä, vaan istuutui paikoilleen punastellen. Sitten hän äkkiä hypähti tuoliltaan ja kirmasi poikki salin Anjan luo ojentaen hänelle syvään kumartaen valkoiselle, isolle arkille kirjoittamansa omistusrunon, jonka Anja otti vastaan ja oli ehkä vielä enemmän hämillään kuin Pirkko. Hän ei ollut mielestään ansainnut tällaista. Ei toki!

Sitten seurasi illan ohjelman paras numero: Ruusulan tyttöjen ruusutanssi. Sali oli katsomona — tietysti pimeänä esityksen aikana — ja eteinen, jonne salista johtivat leveät kaksoisovet, näyttämönä. Tanssiin oli välttämättä täytynyt saada neljä paria, ja kun Liisa oli kieltäytynyt tanssimasta, sillä hän sanoi olevansa liian pitkä, mikä kyllä oli tottakin, niin Pirkon pariksi oli otettu Marja.

Tytöt tanssivat hyvin Ros-Marin soittaessa. Heidän punaiset ja keltaiset harsopukunsa olivat aistikkaasti valmistetut. Ne olivat Liisan työtä. Liisa osasi paljon kaunista, kun hän vain tahtoi. Tytöt saivat esittää tanssinsa kahteen kertaan. Suurta huvia ja hämmästystä tuottivat katsojille Marjan erittäin taidokkaat ja kauniit liikkeet. Kuka olisi aavistanut, että tuo ilta viitoitti pikku kuusivuotiaan keltakutrin tulevaisuuden. Sinä iltana hän sai "vereensä" kummallisen vedon tanssiin, jonka taiteen palvelukseen hän 16-vuotiaana antautui astuen monet kerrat myöhemmässä elämässään todelliselle näyttämölle suuren katsojajoukon eteen tanssiakseen heille musiikin lumoamana.

Ruusutanssin jälkeen seurasi muumiotanssi, joka oli pakahduttaa katsojat nauruun. Tytöt olivat kaikki puetut valkoisiin lakanoihin, jotka olivat kiinteästi kiedotut heidän vartaloittensa ympärille. He tuskin voivat liikuttaa jalkojaan, ja tanssiessaan jäykkinä kuin puunuket käsivarret ristissä yli rinnan he näyttivät todellakin muumioilta. Sitä paitsi oli tanssin yksitoikkoinen, ylös ja alas hyppivä sävelmä niin huvittava tahdiltaan, että jo yksistään se sai nauruhermot koetukselle. Sekin tanssi oli toistettava.

Tanssin loputtua syntyi salissa vilkas keskustelu, ja kun tytöt astuivat saliin, kohottivat pojat Mirjalle eläköön-huudon, sillä hän oli tanssien ja vieläpä viimeisen tanssisävellyksenkin keksijä!

"Tässä joukossa tuntuu olevan varattuna joka lajia taitureita", Anjan isä huomautti Markkulan sedälle.

"Niin on, aivan hämmästyttävässä määrin", setä vastasi tarkastellen hyväksyvin katsein Anjaa, joka kulki salissa tarjoillen omenia ja pähkinöitä suuresta pärekorista. "Ja minä olen iloinen, kun saan tästä joukosta uuden tyttären itselleni", setä jatkoi katsoen hymyillen Anjan isää, jonka kasvoille häivähti mielihyvä.

"Niin, en tiedä, onko Anja mikään taituri", Anjan isä virkkoi, "mutta hyvä sydän hänellä ainakin on."

"Onkin jo suuri taito olla taiteilija sillä alalla."

"Sanokaa, setä, millä alalla", kysyi Anja, joka juuri saapui keskustelijain kohdalle koreineen.

"Hyvyyden alalla", vastasi setä.

"Niin onkin", sanoi Anja. "Sen taidon minäkin tahtoisin oppia."

Hän ei voinut käsittää, miksi isä ja setä naurahtivat hänen sanoilleen. Hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan sitä miettiä, sillä hänellä oli nyt muutakin ajattelemista.

Tuli nimittäin joululahjojen jakamisaika.

Jokainen oli varannut lahjoja pukin kahteen konttiin, ja nauru kajahti tuon tuostakin ilmoille, kun lahjapaketin side kirposi ja lahja ilmestyi näkyviin. Kaikki saivat emaljisen, vihreän kärpäsen, jonka taakse oli kaiverrettu vuosiluku ja viimeistä edellisen viikon ensimmäisen päivän ja nyt tämän juhlapäivän päivämäärät.

"Mitä tämä kärpänen merkitsee?" Pentti kysyi ja kohotti neulaansa.

"Oletko sinäkin saanut sellaisen? Minäkin sain", Pirkko huudahti salin toisesta päästä.

"Mutta mitä tämä merkitsee?"

Setä nousi seisomaan ja tuokiossa häly hiljeni salissa.

"Jokainen läsnäolijoista on tavalla tai toisella tullut tekemisiin espanjantaudin kanssa, ja muistoksi voitetusta lohikäärmeestä olen teettänyt jokaiselle — espanjankärpäsen!"

Naureskellen kiinnitti jokainen rintaansa illan tunnusmerkin.

Anjalla oli hauska lahja Erkille. Paperipalasta, joka oli tuottanut heille niin paljon pahaa ja viimein antanut heille myös onnen, oli jäänyt yksi kulma Anjan käteen silloin, kun Liisa oli repäissyt sen hänen kädestään. Järjestäessään laatikoitaan Anja oli löytänyt tuon pienen kolmikulmaisen lapun kirjeittensä seasta. Hän oli hetken katsellut tuota koukeroista, päivänkukkakoristeista kirjainta hieman surullinen hymy huulillaan, mutta äkkiä hänen katseensa oli kirkastunut. Hän oli vihdoinkin keksinyt Erkille "erikoisen" lahjan: hän antoi laittaa paperin ympärille kolmikulmaiset hopeakehykset. Takaa suojasi paperia hopealevy ja edessä lasi.

Kuultuaan Anjan "parannusjuhlassa" kertovan kolmion sisältämän salaisuuden Erkki kiinnitti sen kellonperiinsä, ja siihen tuo ihmeellinen taikakalu jäi.

"Se on minun amulettini ja se suojelee minua kaikelta pahalta, sillä onhan se minun prinsessani surun kyynelten kostuttama", Erkki virkkoi, kun Anja joskus myöhemmin ehdotti, että hän ottaisi tuon "hullunkurisen päähänpiston" pois kellonperistään.

Virkein mielin ja oikealla joulutuulella astuttiin pöydän ääreen joulupuuroa ottamaan. Syönnin jälkeen seurasi Ros-Marin pianoesityksiä. Ja viimein Piipiikin kohotti kirkkaan äänensä.

Marjan, Kaukon ja pikku Pekan suureksi riemuksi siirrettiin pieni pöytäkuusi keskelle lattiaa ja kaikki liittyivät laajaksi piiriksi kuusen ympärille. Isoisä ja Markkulan setäkin tulivat joukkoon! Ja kun luutnantti ojensi käsivartensa Anjalle "On neidolla punapaulan" kajahtaessa salissa, silloin Kauko huusi aivan haltioissaan, niin että se kuului yli laulun:

"Totamiet-tetäkin tanttii!"

Pekka tarttui juuri silloin hänen käsiinsä, veti hänet piiriin ja huusi hänkin voimainsa takaa:

"Ohaatkoh hinä tanhhia?"

Osasihan Kauko! Ja pojat pyörivät kuin väkkärät toisten joukossa. Tämä se vasta juhlaa oli, kun kaikki tanssivat: sotamiehet, äidit, isoisät ja sedät. Tällaista juhlaa eivät pojat olleet vielä koskaan viettäneet.

Mehulasit olivat jo odottamassa ruokasalin pöydällä, kun piirileikki loppui. Kun kaikki olivat noutaneet lasinsa, nousi luutnantti seisomaan ja pujotti kaikkien nähden kultaisen, kimaltavan renkaan Anjan vasemman käden nimettömään...

Se että pari mehulasia särkyi tämän tapahduttua ja korviahuumaava eläköön oli halkaista läsnäolijoitten korvakalvot, ei tietysti merkinnyt mitään.

Anja, kaikkien lemmikki, oli kihlattu! Erkki, kaikkien lemmikki, oli hänet kihlannut! Mitä merkitsi sellaisen ihanan asian rinnalla muutama rikkinäinen lasi!

"Anja, kuule", Ros-Mar huudahti hehkuvin poskin, kun vastakihlautuneet olivat viimeinkin pelastautuneet hyväilyjen sekamelskasta salin sohvaan, "muistatko, kun ensimmäisellä viikolla vai oliko se toisella, alkuaikana se ainakin oli, tänne tultuasi rikoit eräänä yönä kukkamaljakon. Ennustin silloin sinulle, että se tietää onnea. Siinä sen nyt näet!"

Silloin Anja kertoi lievästi punastuen, minkä tähden hän oikeastaan oli historiankirjaa tutkinut keskellä yötä, ja hyväntahtoinen nauru kajahti kaikkien huulilta hänen tunnustuksensa johdosta.

"Mutta, Anja, kuinka sinä saatoit olla koulussa, kuinka sinä osasit pitää asian salassa?" tytöt huudahtelivat piirittäen sohvan, jolla Anja ja luutnantti istuivat.

"Enhän minä osannutkaan pitää sitä salassa. Liisa tiesi sen."

Anja ojensi kätensä Liisalle, joka seisoi hänen lähellään. Liisa tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä. Miten sydämellisen iloinen hän olikaan herttaisen ystävänsä onnesta...

Toisten huomaamatta olivat Piipii, Pekka ja Mikko siirtyneet pianon ääreen, ja poikain säestäessä Piipii lauloi kihlautuneille sepittämänsä laulun:

    "Tule meille vaan,
    tule Markkulaan:
    saat veljiä paljon,
    jos tahdot vaan.

    Älä pelkää sä,
    tulen luokses mä,
    ollaan yhdessä,
    eikä säikytä!

    Sinun prinssisi:
    Erkki Juhani
    on orjasi.
    Kai tiedätki?

    Erkki tarjoaa
    sulle kainona
    valtaistuinta,
    Anja prinsessa!

    Ota vastaan se!
    Tule luoksemme!
    Anja prinsessa,
    sua ootamme!"

Piipiin toistaessa viimeisen säkeistön yhtyivät Markkulan pojatkin lauluun. Laulun loputtua Anja kiitti kyynelsilmin uutta siskoaan ja uusia veljiään miellyttävästä tervetulotoivotuksesta.

Aika olikin jo vierähtänyt niin myöhäiseksi, että vieraat alkoivat valmistautua lähtöön. Laulettiin kuitenkin vielä viimeksi yhdessä joululaulu, ja sen päätyttyä Kauko kuulutti raikuvalla äänellä läsnäolijoille, minkä yllättävän tapauksen todistajaksi hän oli joutunut:

"Totamiet-tetä tuuteli Anjaa ätken eteitettä!"

Se että hän sai palkkioksi huoneen täyteisen naurun, ei suinkaan harmittanut häntä. Päinvastoin. Mutta pikku Pekka ei tahtonut olla nuorta ystäväänsä huonompi, vaan jatkoi:

"Ja te kävi uvin!"

Hän vahvisti vakuutuksensa pään nyökkäyksellä.

Markkulan pojat eivät ymmärtäneet Pekan sanoja, ennen kuin Ros-Mar selitti, että Pekka oli sanonut: "Ja se kävi hyvin!"

"Mistähän sinä sen mahdat tietää?" Jussi kysyi Pekalta.

"Ekka näki!"

"Nyt lähdemme, ennen kuin tulee selvityksiä enemmän", Markkulan setä sanoi taputtaen nauraen Pekan päätä.

Vieraat olivat lähteneet ja Ruusulan väki siirtynyt yöpuulleen, mutta Anja valvoi.

Hän koetti kyllä saada unen päästä kiinni, mutta se ei vain onnistunut. Oli niin paljon ajattelemista. Ilta oli ollut suloinen, vanhempien ja pikkuveljen tulo ihastuttava yllätys. Nekin jo valvottivat. Mutta suurimpana syynä oli kai kuitenkin se, että tulevaisuus läikkyi ja väikkyi edessä niin värikylläisenä ja vaihtelevana.

Anjan piti lopettaa koulunsa nyt joulusta.

Hän muisti sen päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli saanut kotoa kirjeen, jossa oli ilmoitettu, että hänen täytyi lopettaa koulunkäynti. Silloin se oli tuntunut ankarimmalta iskulta, mitä hän saattoi nuoressa elämässään odottaa, ja nyt...

Anja hymähti.

Nyt oli aivan toista! Häät vietettäisiin 20. päivänä tammikuuta Ruusulassa tyttöjen saavuttua joululomalta, ja sitten he matkustaisivat Erkin kanssa...

"Pariisiin, Sveitsiin, Italiaan", Anja kuiskasi ja painoi onnesta säteilevät kasvonsa vasten valkeata pielusta. Täytyi ihan purra tyynyä kuin tuskassa, sillä hänen teki mielensä kirkaista ilosta.

Anjasta olisi varmasti tuntunut vaikealta tämä yllättävä, suuri onni, jos vanhemmat olisivat jääneet puutosta kärsimään kotimökkiin. Mutta jo silloin aikaisemmin — kirjeen saavuttua — isoisä oli käynyt lupauksensa mukaan järjestämässä isän velka-asioita. Ja nyt oli Markkulan setä antanut Anjalle "kihlajaislahjaksi" sen ilosanoman, että tammikuusta lähtien siirtyisi eräs pieni maatalo Anjan isän käsiin, aivan hänen ikiomakseen.

"Sillä arvaan, että sinä et voi täysin nauttia onnestasi, jos tiedät sisarustesi ja vanhempaisi kärsivän", oli setä lopettanut.

Silloin Anja oli suudellut setää tulisesti ja samassa hämmentynyt.

Hän oli sellainen. Hän ei paljoa hyväillyt, hän oli verraten hiljainen ja hyvin rauhallinen käytöksessään, mutta kun hän sai "kiitollisuudenpuuskan", kuten kotiväki sitä nimitti, silloin hän osoitti sen kiihkeän tulisesti.

Kaikenlaisia muistoja tuli Anjan mieleen. Hän muisti Tiina-tädin mökillä kuulemansa ennustuksen. Oli hän sen silti jo aikaisemminkin muistanut.

— Että tuo mustalaiseukko saattoikin tietää! Tiesikö hän todella? Se oli kai vain sattuma. Ja sitten hän muisti senkin, kun Pirkko oli rynnännyt huoneeseen ja kertonut heille tytöille rikkaan kauppaneuvos Markkulan muuttaneen viereiseen taloon. Anja oli silloin lausunut jonkin sen tapaisen toivomuksen, että kunpa hänellä olisi edes tuhannesosakaan Markkulan rahoista, jolloin Pirkko — se ihmeellinen tuulispää — oli huudahtanut: "Saat nähdä, että saatkin vielä osan niistä rahoista!"

Anja hymähti jälleen.

Olihan tietysti hyvä, että Erkillä oli varoja, mutta vaikka hän olisi ollut rutiköyhä, vielä köyhempi kuin Anja, hänestä olisi sittenkin täytynyt jokaisen pitää, sillä Erkki oli niin hyvä, niin hellä, niin kultainen... niin... suurenmoinen...

Siihen ajatukseen Anja nukahti hymy huulillaan

XVI

 Rakas Kerttu ja kultainen Pirkko!

 Kirjoitamme nyt teille yhdessä Anjan kanssa, jos siten saisimme
 jotakin aikaan. Yksin ei ennätä koko kirjettä kyhätä, sillä meillä on
 tulinen kiire.

 Tulin kolme päivää sitten tänne Aitomäkeen auttaakseni Anjaa kapioiden
 valmistamisessa, mutta ei minusta ole paljonkaan apua. Ensiksi siksi,
 että tämä paikka on näin talvellakin niin ihastuttava, etten juuri
 malta olla sisällä, vaan juoksentelen paikkoja tarkastelemassa ja
 luontoa ihailemassa tuon tuostakin, ja sisällä ollessani taas istun
 aina ikkunan luona, josta on mitä kaunein näköala yli lumipeitteisten
 kunnaitten, saarien ja laajan järven. Toiseksi: Anja ompelee itse
 niin paljon, ettei tässä kai toinen voi paljoakaan olla avuksi. Siis
 loppujen lopuksi: minä olen tullut tänne vain huvittelemaan!

 Heddi, Sirkka, Jussi, Pekka, Mikko, Kaarlo ja Pentti olivat täällä
 myös silloin ensimmäisenä päivänä, kun tulin. (Olipa todella vahinko,
 että te ette voineet tulla). Niin, ja tietysti luutnanttikin oli,
 mutta en muista enää laskea häntä Markkulan 'poikien' joukkoon
 kuuluvaksi, hän on niin täydellisesti Anjan yksityisomaisuutta.

 Teimme pitkän hiihtomatkan, olimme katsomassa lähipitäjän kuuluisaa
 vanhaa kirkkoa. Lukkari näytteli sitä meille. Olimme juuri
 sakaristossa, kun kirkosta kuului kamala rymähdys.

 'Pentti!' huudahtivat Pekka ja luutnantti yhteen ääneen.

 He tuntevat jo täydellisesti nuoremman veljensä!

 Riensimme kaikki kirkkoon, lukkari nyhtäen viimeisiä hiuksia
 surullisen kaljusta päästään. 'Mitä kamalaa, mitä kamalaa', hän mutisi
 mennessään.

 'Kamalaa' näimme todellakin. Saarnastuolin portaitten eteen on
 naulattu pari lautaa. Sehän on tietysti selvä merkki siitä, että
 sinne ei saa mennä. Mutta tietysti Pentti ei huomaa tuollaisia
 viattomia esteitä tiellään. Hän oli aivan yksinkertaisesti kiivennyt
 aitauksen yli ja kavunnut saarnastuoliin. Kun hän oli niin kevyt,
 olisi kai 'vanhus' jaksanut kestää hänen painonsa, mutta kaikeksi
 onnettomuudeksi oli saarnastuolin porraspuun kaide hyvin jyrkkä ja
 sileä. En tiedä, olisiko kukaan muukaan Pentin ikäinen ja tapainen
 poika voinut välttää täten ilmaantunutta kiusausta. Hän istahti
 kaidepuun yläosaan ja lähti liukumaan alas. Ja silloin sitten rysähti!

 Kirkkoon tullessamme näimme Pentin jalkojen sätkivän tomuttuneitten
 lautojen välissä. 'Auttakaa minut pois täältä, hi-hi-hi', kuulimme
 hänen huohottavan ja kikattavan kullattujen enkelinpäitten alla.

 'Hyvä on, ei hänelle ainakaan ole mitään pahaa tapahtunut, koska
 hän nauraa', virkkoi luutnantti, joka ennätti ensimmäisenä
 onnettomuuspaikalle. 'Mutta miten on vanhan saarnastuolin laita?'

 Hän vilkaisi kysyvästi lukkariin, jonka hirmustunut muoto oli
 lauhtunut ja jonka suupielissä nytkähteli nauru.

 'Ei se ole ensinkään vaarallista', lukkari sanoi ja auttoi vetämään
 esiin Penttiä, joka oli pudonnut porraslautojen vähin vetäen
 alasvierähtäessään kaiteen portaitten päälle. 'Kyllä tämä saadaan
 helposti korjatuksi', lukkari puheli ja laitteli Jussin kanssa
 kaidetta paikoilleen. 'Mutta kauhea villikko sinä olet', hän virkkoi
 sitten kääntyen Penttiin päin ja nipisti häntä korvasta.

 Nauramatta emme voineet todellakaan poikaa katsoa, niin kirkossa
 kuin olimmekin! Hänen valkea hiihtopaitansa oli vuosikymmenien, ehkä
 vuosisataisen pölyn ja pitkien hämähäkinseittien peitossa ja olipa
 seittejä riittänyt hänen kasvojensakin kaunisteeksi.

 Hän kertoi tapauksen pahasti irvistellen, sillä hän oli kolhaissut
 päänsä pudotessaan ja paineli nyt kuhmua hiihtolakillaan. Kukaan ei
 osannut sanoa hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, kun katseli häntä.
 Hänen mustat kimaltavat silmänsä ovat niin lumoavat. Eivätkö olekin,
 Pirkko?

 Muuta merkillistä ei meille sitten tapahtunutkaan. Sen arvaatte,
 että poikien hiihtotaidon rinnalla meidän tyttöjen taito oli aivan
 viheliäistä. Heddi hiihti meistä parhaiten.

 Tämä olisi kyllä tarpeeksi pitkä kirje, mutta Anja lupaa vielä lisätä.
 Ja minä rupean ompelemaan.

 Toivotan teille iloista loman loppuaikaa! Monet herttaiset terveiset

 Liisalta.


 Kunpa olisimme taas pian Ruusulassa! Ettekö tekin toivo sitä? S:a.


 Kerttu kiltti ja Pirkko pieni, älkää uskoko, mitä Liisa kertoo tämän
 kirjeen alussa siitä, että hänestä ei muka olisi täällä mitään apua.
 Hän on auttanut minua niin paljon, että jos ei häntä olisi, olisin
 saanut ottaa ompelijan avukseni. (Äiti ei tietysti ennätä. Hänellä on
 tuhannen touhua muutenkin, varsinkin kun olemme juuri muuttaneet.)
 Liisa ompelee niin ahkerasti, että minä saan melkein väkipakolla viedä
 hänet ulos. Ja kunpa näkisitte, miten ihanat ikkunanverhot hän toi
 minulle lahjaksi tullessaan. Aiheen hän on itse keksinyt: kangas on
 hyvin vaaleankeltaista verhokangasta; sille hän on sirotellut ihania
 vaalean- ja tummanpunaisia ruusukimppuja. Hän on itse ne maalannut.
 Verhot ovat niin ihastuttavat, etten ymmärrä, miten maltan panna ne
 ikkunaan!

 Liisa on aika veitikka sanoessaan Erkkiä minun
 'yksityisomaisuudekseni', vaikka myönnän kylläkin, että kun Erkki
 on lähimailla, ei työstäni tahdo tulla mitään, sillä meillä on niin
 hirveän paljon puhuttavaa keskenämme. Sitä enemmän tarvitsen sitten
 Liisan apua! Nyt sentään on Erkki poissa. Ei hän olisi taitanut
 muuten vielä lähteä, mutta isä ajoi hänet. 'Jos sinä olet täällä,
 ette tosiaankaan voi mennä tammikuussa naimisiin, sillä Anja ei saa
 kapioitaan siihen mennessä valmiiksi', sanoi isä. Erkki ei toki
 pahastunut tuollaisesta puheesta, vaan lupasi nauraen, että hän palaa
 kaupunkiin heti ensimmäisellä junalla 'satulinnastani, prinsessani
 julman isän karkottamana'.

 Voi, tytöt, en ennätä mitenkään enempää! Kirjoittakaa meille, jos
 teillä on aikaa. On niin hauska saada kirjeitä! Koetan sitten matkalta
 lähettää teille tietoja oikein paljon. Enköhän silloin ennätä paremmin
 kuin nyt.

 Osukoon kohdallenne paljon kirkkaita talvipäiviä! Monin sydämellisin
 terveisin

 Anja.

XVII

N:n kaupungin lumisen asemalaiturin täytti reipas ja iloinen nuorisojoukko. Näytti siltä kuin koko Tytylä ja Herrala — kuten lyseota kutsuttiin — olisi lähtenyt liikkeelle. Yksi ja toinen silmäsi tuon tuostakin kaupunkiin päin silmissä äänetön kysymys: "Eivätkö ne jo tule?"

Viimeinkin kuului asemahuoneen ovelta iloinen huudahdus: "Nyt!"

Enempää komennusta ei tarvittu. Tuossa tuokiossa oli tuo monilukuinen joukko muodostanut sankan kunniakujan asemahuoneen keskiovelta junan luo, jonka vaununikkunoista matkustajat kurkistelivat.

"Kukahan sieltä tulloo?" kysäisi eräs vanha maalaisukko asemamieheltä, joka seisoi vaunun portaitten ääressä.

"Yks' luutnantti ja yks' tyttökoululainen vihittiin tänään ja ne lähtevät nyt häämatkalle", asemamies selitti pikkukaupunkilaistapaan.

"No on se nyt, nykyaikaan, kun lapsetkin menevät naimisiin", ukko jatkoi puhetta. "Mutta kaunispa näkyy pari olevan." Hän jäi vaieten ihailemaan ryhdikästä luutnanttia ja hänen keltakiharaista, nuorta rouvaansa, jotka juuri silloin astuivat asemahuoneesta laiturille.

Korviahuumaava eläköön-huuto kajahti sadoista suista nuoren parin astellessa kunniakujaa pitkin vaunua kohti, jonka portailla Pentti jo keikkui. Hänen takanaan, askelta ylempänä, seisoi Pirkko heiluttaen kädessään Anjan matkalaukkua. He olivat lähteneet aikaisemmin "varaamaan paikat prinssille ja prinsessalle", kuten Pentti lähtiessään ilmoitti.

Anja ja Erkki olivat liikuttuneita Tytylän ja Herralan nuoren väen heille suomasta kunniasta.

Herralan pojat ihailivat luutnanttia syvästi. Hän oli ollut Herralassa kuukauden päivät väliaikaisena voimistelunopettajana vakinaisen ollessa matkalla, ja hänen miehekäs, toverillisen reipas käytöksensä oli tietysti heti voittanut pojat puolelleen. Siitä ystävyys ja kunnianosoitus heidän puoleltaan.

Ei ollut enää kuin pari minuuttia junan lähtöön. Nuorella parilla oli kukkia sylin täydeltä. Ruusuja, ruusuja! Oliko kaikki kaupungin ja lähitienoon ruusut riistetty heitä varten? Siltä tosiaan tuntui, sillä yhä niitä vain tuli!

"Ruusulan tytölle sataa ruusuja", huusivat Herralan kahdeksasluokkalaiset ja heittivät kukkansa juuri junan lähtiessä liikkeelle.

Ja sitten satoi hehkuvanpunaisten ruusujen sametinpehmeille terälehdille lumivalkeita riisiryynejä. Ne rapisivat kuin raesade vasten vaunun seiniä ja kattoa, mutta putosivat ääneti pehmeille, tuoksuville ruusuille.

Viimeinen tapaus, jonka nuori pari näki onnensa kaupungista lähtiessään, oli se, kun Pentti veti Pirkon korkean tynnyrin päälle. Ja siellä nuo kaksi iloista kumppanusta heiluttivat vitivalkeita nenäliinojaan prinssilleen ja prinsessalleen, jotka nyt lähtivät kaksin taivaltamaan "elon piikkistä polkua" kultaisin kuvitelmin...

"Anja, omani", luutnantti kuiskasi Anjan korvaan ja veti nuoren rouvansa lähemmäksi itseään.

Anja tunsi rinnassaan huumaavan riemuisan onnen läikkeen. Hän kohotti päänsä. Hänen kasvoillaan väikkyi suloinen hymy ja hänen lemmikinsinisten silmiensä säteilevä katse kohtasi värähtäen Erkin välkkyvien mustien silmien katseen. Anjasta tuntui kuin hän olisi uponnut syvälle, syvälle mustaan, mutta suloisena polttavaan, auringonkimalteiseen aallokkoon...

TYTTÖ VEITIKKA

I

"Kuulkaahan, tytöt, onko teidän mielestänne tytön, joka aikoo lähteä pakanapoikia opettamaan, tarpeellista tietää, että katkaistun kartion kuutiosisältö saadaan samalla tavalla kuin katkaistun pyramidin? Mitä luulette pakanapoikain ajattelevan, jos minä selostan heille tällaisia asioita?"

Kysymyksen esitti Pirkko Kotkanpää istuessaan — tavoilleen uskollisena — ikkunalaudalla jalkojaan heilutellen ja antaen tummien, vilkkaitten silmiensä katseen nopeasti liukua tytöstä toiseen. Ruusulan tytöt istuivat tällä hetkellä Marttisten arkihuoneessa eli Kerholassa, kuten sitä talossa yleisesti nimitettiin, koska siellä aina kokoonnuttiin sekä keskustelemaan, äänestämään että myös kiistelemään asioista.

Pirkko ei saanut heti vastausta kysymykseensä, vaan sen sijaan esitettiin hänelle vastakysymykset:

"Miksi sinun on sitten sellaista selostettava? Ja miksi juuri pakanapojille?"

Ruusulan iloinen joukko hyrähti ymmärtäväiseen nauruun. Viimeinen kysyjä oli Ros-rouvan uusi täysihoitolainen, joka ei vielä ollut ennättänyt lähemmin tutustua talon asukkaisiin. Hän oli Kirsti Hällström, Pirkon siskon Kerttu Kotkanpään luokkatoveri ja Mirja Launelan huonekumppani. Vilkas suurisuinen, harmaasilmäinen tytönhuipelo, naurunhikerrys aina valmiina kurkussa. Hän yhtyi nytkin muun joukon mukana nauruun ja tuumi:

"No niin, en minä voi käsittää, miksi Pirkon täytyy mennä juuri pakanapojille selittämään katkaistuista kartioista. Pyramidit vielä jotenkin voi käsittää. Mitä he tekevät geometrian tiedoilla?"

"Sitähän minäkin juuri ihmettelen", Pirkko sanoi nauraen. Hän heitti huolettomasti kädessään olleen kirjan ikkunanlaudalle, otti sylistään toisen kirjan, selaili sitä tuokion ja luki sieltä: "Potenssin logaritmi on — kantaluvun logaritmi kerrottuna eksponentilla." Sitten hän läiskäytti kirjan kiinni ja huudahti: "Ajatelkaapas, kyllä ovat nuo mahonkipintaiset veitikat viisaita, kunhan minä ennätän Ambomaalle!"

Tytöt nauroivat taas ja Mirja selitti vihdoinkin Kirstille, että Pirkko aikoi ruveta lähetyssaarnaajaksi.

Kirsti katseli Pirkkoa puoliksi epäillen, puoliksi ihaillen ja virkahti äkkiä innostuen:

"Kuule, minä taidan tulla mukaasi! Jos vain isä antaa minun lähteä."

"Hei vain! Tervetuloa!" Pirkko huudahti ja kiepsahti samassa Kirstin syliin, sillä tämä istui aivan lähellä ikkunaa leveässä keinutuolissa.

Mirjan käsityönteosta ei tahtonut tulla mitään ja Kertultakin jäi virkkaus kesken, sillä syntyi vilkas, naurunsekainen keskustelu siitä, mitä kaikkia seikkailuja Kirstille ja Pirkolle saattaisi sattua Ambomaalla, miten he pelastaisivat toisensa tuon tuostakin milloin krokotiilin, milloin tiikerin kynsistä. Pianpa sai keskustelu kuitenkin tehdä syrjähypyn kuumasta Ambomaasta viilentävään kyynellammikkoon. Ovi aukeni ja Ros-Mar astui sisään taluttaen kahdeksanvuotiasta Marjaa, joka pyyhki silmiään nyyhkytysten — kuin myrskyn jälkimaininkien — vieläkin kohotellessa hänen rintaansa.

"No, tipuseni, mikä nyt on hätänä?" Pirkko kiiruhti heti tiedustelemaan pikku ystävältään.

Ros pysähtyi muutaman askelen päähän Pirkosta ja Kirstistä, jotka keinuivat tuolissaan, katsoi heitä hyvin vakavana, vaikka tytöt kyllä huomasivat hänen silmännurkassaan piilevän veitikan, ja virkkoi:

"Kuulin kylpyhuoneesta itkua. Menin sinne ja löysin sieltä pikku Marjani nyyhkyttämästä sydäntä särkevästi. Ja tiedätkö, Pirkko, mikä oli syynä pikku ystäväsi suruun?"

"Enpä tosiaankaan...", vastasi Pirkko empien ja hämmästyksissään.

"Niin, Marja itkee sitä, kun sinä olet luvannut ottaa hänet palvelijaksesi Ambomaalle, ja nyt sinä, kuulemma, oletkin pettänyt ystäväsi ja tarjonnut tuon paikan Kirstille. Se tietysti koski Marjaan."

Pirkko harppasi Marjan luo, nosti hänet syliinsä ja kantoi keinutuoliin sovittaen hänet istumaan Kirstin ja itsensä väliin.

"Kas niin, kullanmuru, älä nyt enää itke! Enhän minä toki sinua jätä. Pääset mukaan, kun vain kasvat tarpeeksi suureksi. Et ennen, sillä krokotiili voisi nielaista sinut ihan kokonaisena, kun olet noin pieni. Eihän se mitään tee, vaikka Kirstikin tulee mukaan. Sinulla on vain yhden emännän asemesta kaksi emäntää. Eikö sekin ole mukavaa, mitä?"

Pirkko painoi tumman polkkapäänsä vasten Marjan päätä, jonka keltaiset kiharat riippuivat olkapäillä raskaina kiehkuroina.

"On", Marja virkkoi hiljaa ja hänen supukkaisille huulilleen ilmaantui kirkastuva hymy. Mutta sitten hän taas muuttui vakavaksi ja katsoi vinottain suurilla sinisilmillään Kirstiin kuiskaten Pirkolle: "Jos ei Kirsti tahdokaan minua mukaan..."

"Tietysti Kirsti tahtoo! Etkö tahdokin?" kysäisi Pirkko.

"No totta kai! Varsinkin jos juuri Marja tulee pieneksi palvelijattareksemme. Minä olen niin laiska keittämään ruokaa."

Nyt Marja innostui.

"Minä kyllä keitän sinulle ruokaa. Saat joka päivä kauraryynipuuroa ja paistia. Kyllä minä opin laittamaan, kun tulen isoksi. Ja minä ompelen teille vaatteita ja kudon teille joululahjaksi lapasia. Ja..."

"Voi kultalapsi, ei Ambomaalla tarvita lapasia, mutta kun kutoa osaat, niin voithan kutoa jostain ohuemmasta langasta esimerkiksi riippumattoja joululahjaksi pienille mustaihoisille."

"Kyllä teidän mielikuvituksenne nyt lentää melkein liiallisuuksiin", Ros-Mar huomautti nauraen poistuessaan huoneesta.

Kerholassa vallitsi sitten noin viiden minuutin äänettömyys, jonka aikana Pirkko teki huomioitaan ja muisteli menneitä aikoja.

Tänä syksynä oli jo ennättänyt kulua kaksi vuotta siitä, kun hän Kertun kanssa oli ensimmäisen kerran astunut Ruusulan viihtyisiin suojiin ja tutustunut herttaiseen Ros-Mariin. Silloin oli Mirjan huonetoverina ollut Anja Somero, tuo sinisilmäinen hyvä hengetär, joka nykyään asui Helsingissä miehensä kapteeni Markkulan kanssa ja tuuditteli polvillaan esikoistaan. Pirkkoa ihan hymyilytti, kun hän ajatteli, että he toiset kävivät yhä edelleen koulua, pelkäsivät opettajain muistutuksia, kokeita, matikantunteja, todistuksia, ja Anja oli jo yhden lapsen äiti. Merkillistä se oli.

Mutta olivatpa toisetkin tytöt muuttuneet näiden parin vuoden kuluessa. Mirja oli solahtanut entistä hoikemmaksi ja hänen tummat palmikkonsa olivat kierrettyinä kreikkalaiseksi sykeröksi hiukan niskantaipeen yläpuolelle. Ja se sai hänet näyttämään suloisen naiselliselta. Hän oli käsityön ystävä ja jokaisen pienimmänkin lomahetken hän ompeli, neuloi tai virkkasi.

Mirja istui tällä hetkellä sohvan toisessa päässä ommellen, toisessa istui — tai oikeastaan makasi puolipitkänään — Kerttu lukien englantia ja pureskellen kynäänsä. Kertulla oli tapoja, joista hän ei tahtonut millään päästä irti, vaikka yrittikin. Esimerkiksi tuo kynän pureskeleminen. Aivan pikku tytöstä asti hän oli sitä tehnyt monista rangaistuksistakin huolimatta, eikä riita hänen ja Pirkon välillä milloinkaan kestänyt kauan, kun oli kynästä kysymys, sillä Kertun kynät olivat aina teroittamattomasta päästä pureskellut. Hän oli auttamaton siinä asiassa! Ja myös parantumaton keimailija. Hänen keltainen tuuhea tukkansa oli sinänsä ihastuttava kaunistus; varsinkin kun hän harjasi sitä huolellisesti joka päivä. Mutta hän ei tyytynyt siihen. Milloin oli jakaus sivulla, milloin keskellä päätä, milloin taas ei ollut jakausta ensinkään, vaan tukka putosi pehmeästi oikealle ohimolle. Väliin olivat keltaiset, vahvat palmikot kierretyt ympäri pään, seuraavana päivänä saattoi nuppu olla niskassa, kuten Mirjallakin, mutta ennen iltaa se voi jo olla pitkänomaisena keränä ulottuen kiinteänä korvasta toiseen, ja seuraavana aamuna saivat toverit taas ihailla komeata lettinutturaa.

Pirkko, joka huolehti omasta aaltoilevasta polkastaan sen verran, että harjasi sen aamuisin ja joskus käsittämättömän innostuksen puuskassa iltaisinkin, ei voinut käsittää Kertun kampausvimmaa ja piikittelikin häntä sen takia. Vanhemmat olivat myös joskus huomauttaneet Kertulle asiasta, mutta kun Kerttu väitti, että se oli hänelle vain "taiteellista huvia", antoivat he asian olla arvellen, että tuollainen tukkamuodin vaihtelu ei häntä pahentanut. Kerttua suretti se, ettei hän ensinkään laihtunut eikä juuri tuntunut paljoa kasvavankaan. Ilmeisesti hän jäisi elämänsä iäksi tällaiseksi tylleröiseksi kuin nyt oli ja oli aina ollut. Sellainenhan oli äitikin. Mutta sen sijaan että äiti oli tumma kuten Pirkko, oli Kertulla vaalea, kuultava iho ja poskien puna oli kuin puhjenneen ruusun.

Kertun vieressä nojatuolissa istui hänen uskollinen ystävänsä Margit Sten ratkaisten ristisana-arvoitusta. Hän taas oli onneton vain sinä hetkenä, kun muisti omat säärensä. Sillä ne olivat väärät! Margit odotti kaihoten aikaa, jolloin hän saisi pukeutua pitkään hameeseen, ja piti toveripiirissä tulisia puheita lyhyitä hameita vastaan. Saamatta kuitenkaan kannatusta! Hänellä oli edellisenä talvena ollut pitkällinen silmätauti, joka oli pakottanut hänet lopettamaan koulunkäyntinsä, ja niin hän nyt joutui käymään seitsemättä luokkaa toista kertaa. Mutta luokan vaihdos ei ollut kuitenkaan erottanut noita kahta ystävystä, Kerttua ja Margitia toisistaan.

Leposohvalla lojui Sirkka Veijola lukien jotakin romaania. Hän, Margit ja Heddi Granfelt olivat tottuneet käymään melkein joka päivä Ruusulassa, ja Ros-Mar sanoikin aina, kun oli kysymys siitä, montako "tyttöä" hänellä oli, että hänellä oli kahdeksan. Hän näet laski nuo kolme Tytylän oppilasta "omien tyttöjensä" joukkoon, he kun olivat Ruusulan jokapäiväisiä vieraita. Sirkka oli päässyt lihavuudestaan. Hän oli venähtänyt hoikaksi ja siroksi, mutta poskien pyöreys oli säilynyt ja värisevät hymykuopat samoin. Hänen pellavanvalkea tukkansa oli pysynyt tummentumattomana. Juuri nykyään hän kävi kotona "polkkasotaa". Äiti oli polkkatukan puolella, isä sitä vastaan. Samoin sitä vastustivat veljet, jotka kaikki olivat vanhempia kuin Sirkka ja pellavapäitä. Veljet väittivät, ettei Sirkkaa enää erottaisi heistä ensinkään, jos hän leikkaisi tukkansa. Sirkka huomautti siihen, että olihan hänellä hame! "Tuollainen hame", naurahti Ville. "Niin kapea, että on kuin katselisi yhtä miehen housunpunttia!" Tytöistä sanoi yksi sitä, toinen tätä Sirkan polkkatukka-asiaan, mutta Pirkko oli kerran sanonut Sirkalle: "Älä leikkaa tukkaasi, se on nykyään niin kaunis, kun kierrät sen tuohon korvallisille. Se on juuri sopiva tausta vaaleanpunaisille hymykuopillesi." Lausunto oli miellyttänyt Sirkkaa, mutta siitä huolimatta hän jatkoi "polkkasotaa".

Pirkko vilkaisi salavihkaa Marjaan, joka oli kieräyttänyt itsensä keinutuolista polvilleen ja katseli mietteissään ulos ikkunasta. Marjaa ei ollut espanjantaudin jälkeen saatu lihomaan. Hän oli laiha ja hieman kalpeahko, ja pienissä kasvoissa näyttivät suuret sinisilmät vieläkin suuremmilta. Ne olivat kuin hiljaisina, kysyvinä tuikkivat tähdet. Varsinkin tänä syksynä ilmaantui noihin lapsensilmiin yhä useammin tuo kysyvä katse, miettivä ilme. Ros-Mar oli siitä huolissaan. Hän pelkäsi kudottavansa kultakiharaisen tyttönsä. Pirkko muisti ajan, jolloin Ruusulassa sairastettiin espanjantautia. Hän muisti yön, jolloin he olivat istuneet Marjan sairasvuoteen ääressä ja jännittyneinä odottaneet taudin käännettä. Hän näki selvästi edessään Anjan istumassa sängyn laidalla kumartuneena kuumeisena heittelehtivän pikku potilaan puoleen. Toisessa sängyssä makasi Ros-Mar kuumetäplät poskillaan ja leposohvalla hopeahapsinen isoisä, hänkin sairaana. Tuolilla istui Eero-setä sylissään Pirkko. Se oli ollut Pirkon elämän jännittävin hetki ja se olikin painanut hänen herkkään lapsenmieleensä terävät, lähtemättömät piirrot.

Pirkkokin oli muuttunut. Ehkä enemmän kuin kukaan tytöistä. Mutta sitä hän ei tietysti itse huomannut. Hänen lapsellisen pyöreät kasvonsa olivat saaneet selvät, sirot piirteet ja hänen polkkatukkansa oli tuuhentunut ja tummentunut muodostaen hänen sieville kasvoilleen kauniisti aaltoillen kaartuvat kehykset. Hänkin oli kasvanut, joten hän oli nyt päätä pitempi Kerttua, ja hänen norja, hento vartalonsa oli kuin taipuisa pajunvitsa. Kädet ja jalat olivat pienet. Iho oli tumma ja sileä kuin itämaan naisten. Tummuutensa ja eloisat silmänsä Pirkko oli perinyt äidiltään, mutta nuo kauniisti kaartuvat huulet, jotka näyttivät siltä kuin niistä olisi minä hetkenä tahansa saattanut veri tipahtaa, olivat samanlaiset kuin isän. Ne olivat useimmiten puoliavoimina välkyttäen lomitseen tasaista hammasriviä. Keneltä hän oli perinyt runolliset lahjansa, kirjalliset taipumuksensa, sitä ei oikein käsitetty, sillä tähän mennessä suvussa ei ollut esiintynyt ketään runoilijaa. Vaikutteille hän oli altis ja hänen sielunsa tuntui värähtävän herkimmistäkin kosketuksista kuin mimoosan lehti. Tällä hetkellä, kun hän muisti tuon Marjan sairasvuoteen luona valvotun yön, tahtoi kyynel väkisinkin herahtaa hänen silmäänsä, ja sitä välttääkseen hän ojensi kätensä Marjan editse ja nipisti Kirstiä niskasta vetäisten sitten kätensä nopeasti pois.

Kirsti kirkaisi ja kaikki säpsähtivät katsoen kukin tehtävistään.

Pirkko kumartui viattoman näköisenä kurkistamaan Kirstiä kysäisten:

"Näitkö sinä aaveen keskellä päivää? Vai onko latina niin sydämeen käypää?"

"Ei, mutta sinä olet ruumiiseen käypä. Odotahan!"

Kirsti heitti kirjansa sohvapöydälle ja aikoi tarttua Pirkkoon, mutta tämä oli jo hypähtänyt pystyyn, ja nyt alkoi pelottava takaa-ajo. Pelottava sikäli, että kukkatelineet, kuvanveistokset ja tytöt olivat vaarassa saada vähemmän lemmekkäitä hyväilyjä temmeltäjäin käsistä ja jaloista. Tytöt huutelivat varoittavasti Kirstille ja Pirkolle. Marja kirkui ilosta. Kirsti olisi jo saanutkin Pirkon kiinni, sillä nojatuoli, jossa Margit istui, joutui Pirkon pakotien esteeksi, mutta Pirkko hyppäsi sen yli käsipuitten kohdalta. Ja onnettomuus tapahtui! Kuului risahdus ja Pirkon hoikka sääri teki todellisen ja oivallisen vapaaliikkeen tuolin toisella puolen. Tuokiossa olivat kaikki vaienneet ja katselivat hieman säikähtyneinä Pirkkoon, joka seisoi hengästyneenä katsellen tummansinistä hamettaan. Se oli repeytynyt polven kohdalta.

"Siinä on nyt palkkasi, Pirkko-tyttö", Pirkko virkkoi itse härnäävällä äänellä päätään nyökytellen.

"Voi kauheata!" päivitteli Kerttu. "Aivan uusi hame."

"No, uutena se vieläkin pysyy, saat nähdä! En minä sitä tämän takia aio hylätä."

"Minkä tähden te nyt oikeastaan aloitte lentää?" Mirja kysyi hymähtäen.

"Pirkko...", aloitti Kirsti, mutta Pirkko keskeytti hänet sanomalla:

"Kirsti ei luultavastikaan pidä hyväilyistä. Minä hiukan nipistin häntä ja tämä kun kirmasee kiinniottoon siitä hyvästä kuin olisin pahempaakin tehnyt. Tämän verran vain nipistin."

"Ai, ai!" kiljaisi Margit ja hypähti seisomaan.

Tytöt nauroivat.

Pirkko istuutui keskelle lattiaa ja virkkoi.

"Nyt saatte kostoksi jokainen nipistää minua niin paljon kuin vain ikinä tahdotte."

Siihen vaivaan ei kukaan tytöistä ryhtynyt, vaan sen sijaan Marja juoksi Pirkon luo häntä hyväilemään.

Ovikello soi.

"Lyödäänpä vetoa, kuka tulee", ehdotti samassa Pirkko.

"Niin, kun tiedät, että se on Pentti", Kirsti huomautti, "hyvähän sinun on lyödä vetoa!"

"Ei ole Pentti", Pirkko vakuutti hieman punastuvin poskin. "Minä sanon, että se on Heddi. Mitä sinä, Mirja?"

"Pentti!"

"Sinä Margit, Kerttu? Pian, ennen kuin hän ennättää sisälle! Emme sitten enää voi lyödä vetoa!"

"Pentti, Pentti!" kuului joka taholta.

"Hyvä! Veto, veto! Neljä leivosta minulle, jos se on Heddi! Minulta jokaiselle teille yksi leivos, jos se on Pentti!"

"Vääryyttä! Ilmeistä vääryyttä", huusivat toiset.

Samassa aukeni ovi.

"Voitin", kiljaisi Pirkko, mutta vaikeni samassa. Heddi Granfelt seisoi todellakin ovella, mutta hänen takanaan näkyi Pentti Markkula kurkottavan päätään.

Tytöiltä pääsi riemunhuuto, muilta paitsi Pirkolta, joka istui lattialla kädet kiedottuina polvien ympärille ja pureskellen huultaan nolona.

"Mikä on vääryyttä? Sekö että me tulemme?" Pentti kysäisi.

"Älkää viitsikö kertoa", Pirkko pyysi hiljaa. Hänen äänessään soinnahti niin selvä vetoomus tyttöjen jalomielisyyteen, että Mirja vastasi Pentille:

"Se on 'haaremin' salaisuus. Sitä ei sanota."

Pentti teki syvän kumarruksen lausuen matalalla äänellä:

"Tyydyn päätökseenne. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän, että naiset eivät pysty salaisuuksia säilyttämään..."

"Sinä kaksiteräinen miekka! Saatpahan nähdä, että joskus pystytään! Pois haaremista se, joka soivaa haaremin naisia!"

Sellaisia huutoja kuului eri tahoilta.

"Poistun, mutta vien mennessäni yhden haaremin asukkaista. Lähdetkö, Pirkko, kävelemään?"

"En minä tiedä", Pirkko vastasi empien.

"Jos et sinä tiedä, niin minä tiedän. Hii-op-hei!"

Pentti tarttui Pirkon käsiin, mutta Pirkko hypähtikin nuolennopeasti seisomaan ja livahti eteiseen.

Pentti jäi ihmeissään katsomaan hänen jälkeensä.

"Mikä häneen nyt meni?"

"Se on myös haaremin salaisuus", Kirsti vastasi.

Tytöt vilkaisivat toisiinsa ja heitä nauratti, sillä he arvasivat Pirkon niin äkkiä pujahtaneen huoneesta sen vuoksi, että hänen hameensa oli halki.

"Haaremi tuntuukin olevan täynnä salaisuuksia tänä iltana", Pentti tuumi ja jatkoi: "Lähteeköhän Pirkko vai ei?"

"Minä menen kysymään", Marja huudahti ja juoksi eteiseen tulipunaisten sukkien ja puvun vilahtaessa kerran, pari.

"Kunpa ette vain kaikki katoaisi samalla tavalla, yhtä nopeasti, toinen toisensa jälkeen. Täytyy asettua haaremin ovelle vartioimaan."

Tuskin hän oli päässyt ovelle, kun Marja ja Pirkko jo tulivat takaisin. Pirkko toiseen pukuun pukeutuneena.

"Lähdetään sitten", hän sanoi ja vilkaistessaan tyttöihin hänen silmissään välähti veitikka.

He lähtivät.

Heddi Granfelt istuutui Pirkon äskeiselle paikalle keinutuoliin ja virkahti:

"Arvatkaapa, keneltä tuon terveisiä!"

"Jussilta", Mirja huudahti heti.

"Niin kai", Kerttu lisäsi, sillä kaikki tiesivät, että vaaleakiharainen tuomarinkokelas, Markkulan vanhimmasta pojasta seuraava, oli ruvennut yhä lempeämmin silmin katselemaan Tytylän kaunotarta.

"Ehei", Heddi nauroi hiukkaakaan punastumatta. "Ihan toiselta suunnalta puhaltaa nyt tämä tuuli. Marja, arvaa sinä."

Marja hymyili ja räpytteli silmiään, sitten hän huudahti iloisesti:

"Anjalta! Ihan varmasti Anjalta!"

"Ei Anjalta", vastasi Heddi, "vaan..."

"Oo, minäpä tiedän", huudahti Mirja taas. "Liisalta!"

"Aivan, Liisalta juuri!"

"No, mitä hän kirjoittaa?"

"Kertoo, että hän on päässyt Ateneumiin oppilaaksi. Pyrkijöitä on kuulemma paljon ja siellä on jonkinlainen koeaika ennen kuin annetaan lopullinen vastaus. Liisa kertoo, että siellä on joukossa niin eteviä, että hän pelkää tulevansa hylätyksi. Mutta sitä en minä oikein usko. Liisahan piirtää niin hyvin ja maalaa vielä paremmin.

"Kyllä hän varmasti pääsee", arveli Kerttukin.

"Kirjoitti, että hänellä on ikävä Ruusulaan. Hän kyllä arveli, että Anja voisi perustaa toisen Ruusulan Helsinkiin, mutta he ovat — Anja ja Erkki — yhä niin onnelliset ja niin ihastuneet pikku Marjattaansa, etteivät voi juuri muuta ajatellakaan."

Tytöt vaikenivat. He jäivät nyt vuorostaan miettimään tuota Anjan ja Erkin tutustumisen aikaa, Liisan ja Marjan sairautta, samoja asioita, joita Pirkko hetkistä aikaisemmin oli muistellut. Marja oli poistunut huoneesta ja Heddin kengänkärjen napsahdus lattiaa vasten, kun hän antoi jalallaan vauhtia keinutuolille, oli ainoa ääni, joka seuraavina hetkinä kuului huoneen hiljaisuudessa.

Heddi Granfeltia sanottiin Tytylän kaunottareksi. Eikä syyttä! Hänen silmänsä olivat suuret, kostean ruskeat, ja niissä kuvastui hiljainen surumielisyys. "Gasellin-silmät", oli Pirkko kerran sanonut. Hienosti taipuva siro nenä värähtelevine sieraimineen ja kasvojen hienoimmatkin viivat olivat kuin mestarin kädellä muovatut ja viimeistellyt. Ja tuota täydellisyyttä ja kauneutta täydensi vielä kastanjanruskea, pehmeäkiharainen tukka, joka lyhyenä mutta painavana ei ottanut pysyäkseen niskassa sykeröllä, vaan valahti suurina kutreina taipuisan, valkean kaulan kaarteisiin.

Heddi oli todellakin kaunis. Tähän asti hän oli säilynyt itserakkaudelta. Ainakaan ei sitä hänessä huomannut. Ehkä sitä piili kuitenkin pieni pisara jossakin kätköissä, mutta hyvin harvoin se ilmausi. Hän oli luonteeltaan herttainen ja sydämellinen, ja nekin tytöt, jotka kadehtivat häntä pikkumaisuudessaan, eivät voineet vastustaa hänen sydämellisyyttään. Mutta hänelläkin oli oma vikansa, oma ristinsä: hänellä oli matala ääni kuin miehellä. Outo oikein säpsähti, kun ensi kerran kuuli hänen puhuvan. Ei tahtonut mitenkään voida käsittää, että noin kauniista suusta lähtisi tuollainen ääni. Ehkäpä tuo matala ääni olikin juuri se, joka oli pysyttänyt Heddistä itserakkauden etäällä. Ehkäpä juuri se hioi hänen luonnettaan sydämelliseksi ja herttaiseksi. Nuorempana ei hänen äänensä mataluutta ollut erityisemmin huomannut. Vuosien kuluessa oli ääni käynyt yhä syvemmäksi, matalammaksi. Lauluääntä ei hänellä ollut hiukkaakaan. Vanhemmat odottivat — kuten Heddi itsekin — ensi kevättä, jolloin Heddistä tulisi ylioppilas. Silloin hänen piti lähteä ulkomaille, siellä vika ehkä voitaisiin erikoisleikkauksella parantaa.

Mutta siihen oli vielä pitkä aika. Kokonainen vaikea lukuvuosi!

II

"Tänä iltana minä lähden kaupungin pormestarin luo", Pirkko ilmoitti päivällistä syötäessä eräänä tihkusateisena lokakuun päivänä.

"Sepä on mahtavaa puhetta", huomautti tohtori Marttinen — Ruusulan tyttöjen "kaupunki-isä", Eero-setä — "mutta eiväthän suuret sanat suuta halkaise!"

"Eivät, eivätkä tekemättömät teot tuota aina kovinkaan suurta vahinkoa", lisäsi Ros-rouvan harmaahapsinen isä, insinööri Westfahl, katsellen hymyillen Pirkkoa, josta vuosien vieriessä oli tullut yhä suurempi isoisän lemmikki.

"Niin, se on toistaiseksi vielä tekemätön teko, mutta kun juodaan iltateetä, niin sitten se on jo suoritettu, ja minä saan sanoa: Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi... Niin, niin! Naurakaa te vain! Totta se kuitenkin on!"

Ruusulan väki — vaikka olikin tottunut Pirkon äkillisiin ja useinkin sangen hämmästyttäviin puuhiin — katsoi kuitenkin nyt epäillen päättäväisenä päätään nyökyttävää Pirkkoa.

"Mutta mitä ihmettä sinä pormestarin luona teet?" isoisä kysyi.

"Minä sanon sen teille, mutta monopolisoin samalla asian", vastasi Pirkko. "Tiedätte kaikki, että Tytylän yläluokat tekivät viime konventissaan eli toissapäivänä päätöksen, jonka mukaan jokaiselta luokalta valittiin viisi tyttöä uhrilampaiksi. Ja näiden uhrilampaitten on määrä kuukauden kuluessa käydä lista mukanaan kerjäämässä kaupunkilaisilta rahaa tai kirjoja Tytylän kirjaston hyväksi. Minusta tuli yksi tuollainen uhrilammas."

"Sinusta tuli? Eikö siinä saanut omaa mielipidettään lausua?" tiedusteli Ros-Mar.

"Ei. Ne valittiin arvalla. Ja meidän luokan arvoista lankesi yksi minulle. Tässä seurassa on muitakin yhtä onnellisia, sillä Kirsti sai tuollaisen numeroarvan kahdeksannella luokalla. Ja oikeastaan Heddi kuuluu myös Ruusulan väkeen ja hänellekin tuli numero. Arpajaisissa tavallisesti toivoo numeroita, mutta kun me nostimme arpoja, pelkäsimme numeroita."

"Ja sinä aiot mennä kiristämään pormestaria", naurahti Eero-setä. "Siinäpä sinulle täisikin nousta urakka tiellesi, sillä hän on todellinen ja jalostettu kitupiikki."

"Niinkö?"

Pirkon tummat silmät laajenivat ja hän tuijotti kauhuissaan Eero-setään.

"Aivan varmasti! Mutta voithan silti yrittää, ei se pahaa tekisi, vaikka hän hiukan keventäisikin lompakkonsa sisällystä."

"Luulenpa, että jätän koko pormestarin rauhaan, sillä minä melkein pelkään saitureita."

Nauruherkkä Kirsti kihahti pöydän toisessa päässä ja toiset yhtyivät siihen Kertun huomauttaessa:

"Sinä 'melkein' vihaat saitureita."

"Niin, melkein..."

Pirkon soma pää oli hetken kallellaan hänen katsoessaan miettien pikku Pekkaa, joka söi kaikessa rauhassa kiinnittämättä huomiotansa keskusteluun. Ja lyhyen mietinnän tulos oli:

"Menen minä sittenkin! Kukapa tietää... Ja eihän hän ota, jos ei annakaan!"

"No, minä jo ajattelin, että niinkö se Pirkko Pirteä heittää homman sikseen ja säikkyy heti ensimmäistä vaaraa, joka tielle sattuu ja jota ei oikeastaan vielä näykään", isoisä tuumi mielissään Pirkon päätöksestä.

"En sentään jätä", naurahti Pirkko, "sillä silloinpa en minä olisikaan Pirkko Kotkanpää."

"Onko luettelossasi jo muita nimiä?" kysyi Eero-setä.

"Ei ole, sillä aion saada pormestarin juuri sellaiseksi vetonumeroksi, vetonaulaksi."

"Hyvä keksintö", tohtori myönsi. "Toivottavasti onnistut!"

Pirkko oli matkalla pormestarin luo. Hänen mukanaan oli Pentti, sillä he olivat erottamattomat toverukset, kaikki vapaahetket yhdessä. Luonteittensa puolesta he sopivat sikäli hyvin yhteen, että molemmat olivat vilkkaita, aina valmiita kujeiluun. Mutta Pirkko oli syvempi tulisilmäistä poika-ystäväänsä. Kun jokin vakava kysymys tuli keskustelussa esiin, Pentti kuittasi sen joko vaitiololla tai sitten yritti muuttaa asian huvittavaksi. Mutta silloin Pirkko aina kimmastui. Väliin suorastaan loukkaantui. Ja Pentti sai ajattelemattomien sanojensa takia hyvitellä pientä ystävätärtään väliin illan ja parikin, ennen kuin Pirkko leppyi ja "suli jäykkyydestään", kuten Pentti sanoi.

Se olikin ainoa, joka oli heidän välillään kuin ylipääsemättömänä juopana. Pentti ei siihen erityisemmin kiinnittänyt huomiota, mutta Pirkko ajatteli asiaa joskus yksinäisinä hetkinä ja oli pahoillaan, ettei saattanut milloinkaan keskustella Pentin kanssa oikein vakavistakin asioista.

Penttiä huvitti Pirkon keksintö mennä pormestarin luo.

"Saat nähdä, että äijä-turilas ei anna sinulle pennin puolikastakaan! Minä tunnen hänet, sillä hän on joskus käynyt meillä isää tervehtimässä ja isä on kertonut hänen aina vain ja alituisesti puhuvan kalliista ajasta, pienistä tuloista ja suurista menoista. Kyllä siinä on sinulla pehmittämistä."

"Itse asiassa minun sietäisi pehmittää ensin sinut", Pirkko huomautti, "sillä olet raaka, kun kuvailet ensimmäisen uhrini tuollaiseksi. Sinun pitäisi sanoa, että hänen sydämensä on pehmeä kuin sula voi ja että hän heittää kahmaloittain penninkejään sivuilleen, missä vain kulkeekin. Kas, silloin olisi minulla enemmän rohkeutta mennä sinne."

"Ja kun näkisitkin, että olen valehdellut ja että hän on jotakin aivan päinvastaista kuin olit kuullut, niin hämmästyisit etkä saisi kirjaintakaan suustasi kuuluviin. Nyt tiedät varustautua. Kas vain! Tuossa tulee Melalahden Kosti. Minnekähän hän painelee? Hei, Mela! Terve! Minne sinä työnnyt?"

"Terve! Sepä vahinko, ettet olekaan kotona. Minun piti tulla tiedustelemaan sinulta sitä viimeistä jomman tehtävää. Saitko sinä siitä selvän?"

"Sain. Tai oikeastaan Kaarlon vihosta..." Pentti vilautti vasenta pippurisilmäänsä.

"Muistatko yhtään?"

"Kyllä minä sen muistan", Pentti tuumi hidastellen ja kääntyi sitten Pirkkoon päin. "Kuulehan, jos tapaisimme neljänneksen kuluttua Lähdepuiston kulmassa. Minä menisin Melan luo selittämään jomman ja tulisin sitten. Sopiiko?"

"Tottakai! Kyllä minulta siellä aina neljännes menee! Enemmänkin!" Pirkko naurahti. "Saat olla vaikka kaksikymmentä ja viisi päälle! Näkemiin!"

"Näkemiin!"

"Hyvästi!"

Pojat lähtivät ja olivat juuri pujahtamaisillaan Melalahden talon portista pihaan, kun Pirkko vielä huusi:

"Oliko se numero kahdeksan?"

"Oli", vastasi Pentti heilauttaen lakkiaan.

Sekin ainoa turva meni, Pirkko mietti itsekseen, mutta jatkoi ajatustaan: Liekö tuo niin turvakaan silti, kun suorastaan sai jutuillaan polveni notkumaan pelosta. Melkeinpä toivoisin, ettei pormestari olisi kotona. — Samassa Pirkko naurahti. Mitä se hyödyttäisi! Täytyisihän minun yrittää uudelleen, sillä en minä tätä asiaa nyt kesken jätä.

Kappaleen matkaa kuljettuaan hän ennätti Kauppiaskatu kahdeksan luo.

Pentti sanoi, että ovi on kadun puolella, ajatteli Pirkko, ja katsahti nimikilpeä. "Sjöros", luki hän. Hän seisoi hetken oven ulkopuolella ja mietti. Sjöros. En ensinkään muista, mikä pormestarin nimi on. Kun minusta ihan tuntuu siltä, että se oli suomalainen nimi ja että se alkoi L:llä. Mutta kai minä muistan väärin. Tietysti! Sillä eihän tässä ole kuin yksi ainoa parras kadunpuolella ja tämähän on kahdeksan.

Hän palasi vielä portille katsomaan. Kauppiaskatu kahdeksan se oli! Nyt ei siis muuta kuin rohkeutta vain ja sitten rientotahdissa sisälle. Eteenpäin!

Pirkko tarttui rivakasti oven kädensijaan ja vetäisi. Ovi oli lukossa. Ovikello näkyi olevan, vaikka vähän syrjässä ja sellainen vanhanaikainen, jossa oli puinen kädensija ja jota piti nykiä. Hetken nykimisen ja odottamisen jälkeen aukeni ovi ja kookas, tuimannäköinen nainen seisoi puolihämärässä porraskäytävässä. Hän vain vilkaisi Pirkkoon, käänsi sitten selkänsä ja astui portaita ylös. Pirkko empi ehkä pari sekuntia, mutta sitten hän seurasi. Puolihämärästä portaikosta he tulivat puolipimeään eteiseen. Pirkko ennätti ihmetellä, eikö talossa ollut sähköä. Vai oliko pormestari niin tarkka siinäkin asiassa? Toiveet näyttivät kaikkea muuta kuin ilahduttavilta...

Eteiseen ennätettyään nainen kääntyi uudelleen Pirkon puoleen, mutta ei puhunut sanaakaan. Pirkko teki siis uskaliaan yrityksen ja tiedusteli, oliko pormestari kotona.

"Va' sa'?"

Nainen pisti oikean kätensä korvan taakse ja kallisti hieman päätään.

Onko näin suomalaisen kaupungin pormestari niin ruotsalainen, ettei edes palvelijatar puhu suomea, Pirkko ihmetteli ja toisti kysymyksensä hieman lujemmalla äänellä, sillä ilmeisesti palvelijatar oli kuuro tai ainakin vähäkuuloinen. Siksi ehkä niin tuiman näköinenkin! Mistä lie johtunut, että Pirkkoa äkkiä ujostutti ja oudostutti kiljaista hiljaisessa eteisessä oudolle ihmiselle: "Onko pormestari kotona?" Olikin kuin jonkinlaista peräytymisyritystä, kun hän toisti kysymyksensä sanomalla: "Onko herra Sjöros tavattavissa?"

Kun hän oli sen sanonut, hän pelästyi itsekin. Jos nyt pormestari oli kuullut ja sattui olemaan hyvin pikkumainen nousukas, niin silloin hän äkämystyisi herra-sanasta. Ja häntä kaivelisi koko keskustelun ajan, miksi tuo tytönhuippana ei ollut kysynyt pormestaria?

Pirkko aikoi korjata erehdyksensä, mutta palvelijatar oli jo hävinnyt eteisestä eräästä ovesta jonnekin salaperäiseen hiljaisuuteen katsottuaan ensin Pirkkoon hyvin pitkään. Kesti kotvan, ennen kuin hän palasi, ja Pirkko ennätti ihmetellä, miten päiväiseen aikaan talossa, jossa asui eläviä ihmisiä, saattoi olla näin haudanhiljaista. Ovi, josta palvelijatar oli kadonnut, aukeni, ja nainen seisoi ovella yhtä tuimasilmäisenä kuin äskenkin viitaten kädellään Pirkkoa seuraamaan.

Yksi, kaksi, kolme huonetta, pieni välieteinen, yksi, kaksi huonetta. Ja sitten palvelijatar jäi oven ulkopuolelle nyökäten päällään seuraavaan huoneeseen päin. Pirkko astui sisälle ajatellen huolestuneena, miten hän löytäisi ulos...

Kaikki huoneet olivat hiljaisia, hämäriä, sisustetut vanhoilla huonekaluilla, ikkunoissa tummat, raskaat verhot ja ikkunankynnykset täynnä ruukkukasveja. Ja loppujen lopuksi ei Pirkko tavannut viimeisessä huoneessa pormestaria, vaan kaksi ryppyistä naista, jotka istuivat suurissa nojatuoleissa hiiltyvän takkatulen ääressä. Toinen oli käärittynä huopiin ja huiveihin ja istui syvälle vajonneena pielusten keskellä. Toinen, joka näytti hiukan nuoremmalta, helskytti kiiltäviä sukkapuikkoja, joiden jatkona oli vaaleanpunainen lapsensukka.

Varmastikin pormestarin rouva, Pirkko ajatteli niiaten kunnioittavasti ja oli hieman hämillään niistä tarkastelevista katseista, joita vanhukset häneen loivat.

"Va' vill du, kära barn?" tiedusteli sukankutoja.

Pirkko oli tiukassa tilanteessa. Hän tiesi, että kaupungin ruotsalaiset katsoivat karsain silmin Tytylää ja Herralaa, suomalaisia kouluja, koska kaupungissa oli vain IV-luokkainen ruotsalainen yhteiskoulu. Miksei kukaan ollut sanonut hänelle, että pormestari oli ruotsinmielinen? Se nyt vielä puuttuikin! Saituri ja ruotsinkiihkoinen. Pirkko piti peliään menetettynä. Ja sitä paitsi, vastaisiko hän nyt suomeksi vai ruotsiksi? Rouva oli vanha, oli puhutellut häntä ruotsiksi, siis hänen tuli vastata samalla kielellä. Istuuduttuaan täytetylle jakkaralle, jonka kutoja-rouva oli hänelle osoittanut, hän ruotsiksi alkoi selittää hieman punastuvin poskin:

"Meillä on aikomus perustaa kouluun kirjasto ja sitä varten on muutamille tytöille annettu listat, joilla heidän pitäisi kaupunkilaisilta kerätä varoja tuota hanketta varten. Siksi minäkin rohkenin tulla tiedustelemaan, voisitteko te ottaa osaa tuohon asiaan merkitsemällä tähän listaan nimenne ja antamalla jonkin rahaerän. Otamme sitä paitsi vanhoja kirjojakin sinne, jos ne vain soveltuvat koulukirjastoon. Olen pahoillani, kun ehkä häiritsin teitä."

Vanhukset olivat kuunnelleet tarkkaavaisina Pirkon selitystä ja nyt katkaisi pielusten seassa istuva vanhus, joka ei tähän mennessä ollut virkkanut sanaakaan, hänen puheensa lausumalla:

"Rakas lapsi, et ensinkään häirinnyt meitä. Oli päinvastoin hauskaa, että tulit. Se tuottaa meille hieman vaihtelua, täällä kun ei päiväkausiin käy ketään muita kuin vanha Justiina."

Sepä kummallista, Pirkko ihmetteli itsekseen. Onkohan pormestarilla niin paljon työtä, ettei ennätä ensinkään puhella rouvansa kanssa? Kyllä kai vanhus sentään tarkoittaa sitä, että heillä ei käy vieraita.

"Sinä puhut kaunista ruotsia", virkkoi kutojarouva. "Sanohan nyt vielä meille, mikä on nimesi."

"Pirkko Kotkanpää."

Kutoja-rouva katsoi häneen tarkemmin ja huomautti:

"Miten sinulla on niin suomalainen nimi?"

Pirkko ennätti sen verran ajatella, ennen kuin vastasi, että jos nuo tantit nyt saavat tietää hänen isänsä suomenmielisyyden tähden suomentaneen nimensä, niin silloin ei pormestarilta lähde pennin Pyörylää ja hänellä kun oli jo äsken ollut niin kauniit toiveet. Siksi hän vastasi:

"Isä on todennut, että monien suomalaisten on vaikea ääntää Falkenberg-nimeä, varsinkin maalaisten. Ja isä kun on aivan suomalaisella seudulla kirkkoherrana, niin hän otti suomalaisen nimen."

"Falkenberg. Niin kaunis nimi. Onpa todella sääli, kun sellainen nimi on suomennettu. Mutta ehkäpä suomalaisten kankea kieli ei todellakaan pysty sitä ääntämään. Olen tuntenut nuoruudessani erään ratsumestari Falkenbergin. Ehkä hän on samaa sukua?"

"En tiedä", Pirkko vastasi päätään pudistaen ja hieman hymyillen.

"Niin, etpä tietenkään, sehän on luonnollistakin, sillä hän on nyt jo kuollut ja ehkei hän ollut niin läheistä sukua. Tanssin aikomani paljon hänen kanssaan Helsingissä, kun olin sellainen nuori tyttö kuin sinä. Muistan erään vapun Kaisaniemessä..."

"Vera rakas, älä rupea taas kertomaan. Minä en jaksa enää kuulla sitä", pyysi pielusten hellimä rouva valittavalla äänellä.

Vanhus vilkaisi sohvallaistujaan ja virkkoi sitten Pirkolle:

"Kertoisin sinulle, rakas lapsi, sen vapun vieton ja paljon muutakin, mutta siskoni on kuullut ne kaikki jo monta kertaa ja siksi en viitsi väsyttää häntä. Mutta ehkä joskus toiste saan kertoa... Ratsumestari Falkenberg, Tor Falkenberg, hän oli kaunis mies ja hän tanssi hyvin. Olimme paljon yhdessä. Silloinkin, vappuna. Ja sitten kerran Seurahuoneella menuetissa, jolloin Klas Rosenbröjer nosti viuhkani ja suuteli sitä, ennen kuin antoi sen minulle, silloin Tor oli niin kaunis, kun hän suuttui. Katsos, hän oli niin mustasukkainen."

Vanhus nyökäytti päätään Pirkolle ja hymyili. Melkein hampaattomasta suusta näkyi vain yksi mustunut kulmahammas.

Pirkon mieleen välähti: "Onko tuo ryppyinen, ruskeaihoinen mummo tosiaankin kerran ollut nuori, kerran tanssinut, kerran riemuinnut vapusta? Hänenkö takiaan joku Tor Falkenberg on tuntenut mustasukkaisuuden kipinöitä?" Se tuntui niin kummalliselta. Ja kuitenkin kaikitenkin se oli totta.

Pirkko kuuli toisen vanhuksen taas sanovan:

"Vera, pyysinhän juuri..."

"Ei, en kerro", ehätti toinen vakuuttamaan. "Mutta kai tuolle lapselle pitäisi jotakin antaa..."

Hän vilkaisi kysyvästi sisareensa. Pirkko oli jännittynyt.

"Tietysti! Kun hän kerran vaivautui meidän luoksemme. Sonja, ota tuolta kulmapöydältä minun käsilaukkuni."

"Saanko antaa?"

Pirkko oli hypähtänyt seisomaan ja kiiruhtanut osoitetun pöydän luo.

Toinen vanhuksista veti vanhanaikaisen, poimutetun hameensa kätköistä esiin pitkänomaisen kukkaron. Hetken oli huoneessa hiljaista, kun vanhukset hypistelivät rahojaan. Pirkko oli jäänyt seisomaan ikkunan ääreen katsellen ikkunalaudalla olevia kukkia ja seisten selin vanhuksiin, ettei häiritsisi heidän laskelmiaan.

"Kas niin, pienokainen, tässä on, ole hyvä", virkkoi Sonja-vanhus.

Pirkko astui hänen luokseen. Hän ei tahtonut uskoa silmiään. Hänen käteensä laskettiin todellakin 60 markkaa.

"Voi sentään, kiitoksia paljon", iloitsi Pirkko. "Mutta minun täytyisi saada myös nimet tähän."

"No, ne sinä voit itse kirjoittaa, meidän kätemme vapisevat niin, ettei sellaisesta kirjoituksesta ole mihinkään. Tuossa hyllyn reunalla on kynä."

"Mitkä nimet minä saan kirjoittaa?" Pirkko tiedusteli silmät säteillen ja pyörittäen kynää sormiensa välissä.

"Vera Hjälmman ja Sonja Sjöros. Tahdoin antaa kymmenen markkaa enemmän kuin siskoni, sillä Tor Falkenbergin muisto sai minut taas lämpenemään."

Sonja-rouvan sisäänpainuneissa silmissä kajasti kuin hiiltyvän takkatulen hiljainen säteily...

"Ja tulehan, lapsi kulta, toisenkin kerran luoksemme, kun sinulla on aikaa. Jos viitsit tällaisten vanhojen muorien luo lähteä", hymyili Sonja-rouva hyvästiä jättäessään.

"Niin, tervetuloa", virkkoi Vera-vanhuskin ja kurkotti huivien sisästä kurttuisen kätensä esiin.

Pirkon jalat tuskin koskivat lattiaan, kun hän kiiruhti huoneitten halki eteiseen. Hänen päästyään ulkoilmaan sateinen sää tuntui virkistävältä.

Miten kauheata olisikaan asua tuollaisessa hiljaisuudessa. Ennen kuuntelisin jutun Tor Falkenbergistä ja Klas Rosenbröjeristä pariinkymmeneen kertaan kuin istuisin mykkänä kuin kala.

Pirkko kiiruhti Lähdepuistoon melkein juoksujalkaa, sillä hän oli vasta ulos päästyään muistanut, että Pentti odotti häntä. Nyt poika ehkä hermostui odottamiseen, sillä kyllä Pirkko oli nyt kauemmin viipynyt kuin neljänneksen. Toivottavasti Pentti oli käyttänyt hyväkseen Pirkon jalomielistä lupausta: "Kaksikymmentä ja viisi!"

Mitä sanoisi Ruusulan joukko? Ruusulan epäilevä joukko! Ja naurava Pentti! Pirkolla oli kuusikymmentä markkaa kukkarossa ja pormestarin nimi listassa ensimmäisenä! Se oli voitto, mistä sieti iloita. Tosin hän ei ollut saanut kynityksi itse pormestaria, mutta hyvä näinkin! Ja sitä paitsi Pentti oli sanonut, että pormestarin rouva oli vielä mahdottomampi saituudessaan kuin "itse äijä". Ja he kun vielä olivat ruotsalaisia! Tämä oli jo kaksinkertainen voitto!

"Neiti myöhästyi vain kuusi minuuttia neljäkymmentäkaksi ja puoli sekuntia", Pentti ilmoitti katsoen kelloaan Pirkon tullessa. Sitten hän jatkoi vilkaistuaan Pirkkoon: "Kuule, oletko saanut rahaa listaasi, kun silmäsi kiiluvat noin huikeasti. Et ikinä!"

"Olenpa kuin olenkin! Pormestarilta. Niinsanotulta kitupiikiltä! Katso!"

Pirkko levitti listansa Pentin tarkastettavaksi katsellen häntä loistavin silmin.

"Mutta eihän tässä... Missä pormestarin nimi on...?"

Pentti käänteli paperia kädessään ja katsoi sen toistakin puolta.

"No tuossa! Etkö ihmeessä osaa lukea!"

Pirkko osoitti sormellaan Sonja Sjörosin nimeä.

"Sonja Sjöros", luki Pentti hitaasti. "Mutta hyvä ihminen, eihän pormestarin nimi ole Sonja Sjöros."

"Ei, mutta hänen vaimonsa nimi on. Ja hyvä niinkin!"

"Ei hänen vaimonsakaan nimi ole Sonja Sjöros. Kuinka hänen nimensä olisi Sjöros, kun miehen nimi on Laurila?"

Pirkko katsoi häneen totisena.

"Jos tuota, tuota, jos..." Enempää Pirkko ei saanut sanotuksi.

"Tuota, tuota, jos, tuota, että mitä?" Pentti kysäisi vetäen suutaan hieman vinoon.

"Niin, jos rouva käyttää tyttönimeään."

"Sitä en usko, sillä he ovat oikein kiihkosuomalaisia ja..."

"Mitä? Kiihkosuomalaisia!"

Pirkko astui askelen taaksepäin ja katsoi kauhuissaan Penttiin, sillä pahat epäilykset alkoivat puhjeta kukkaan hänen mielessään.

"Niin, mitä huutamista siinä on?" ihmetteli Pentti vuorostaan, mutta sanoi sitten katsoen epäilevästi Pirkkoon: "Kuule, oletkohan sinä ollutkaan pormestarilla?"

"Olen, olen", Pirkko vakuutti, "osoitehan oli Kauppiaskatu kahdeksan, ja sinä sanoit..."

"Kauppiaskatu kahdeksan! Pormestari ei ole ikinä asunut siinä talossa. Tai ei ainakaan sinä aikana, kun Markkulan perhe on tämän kaupungin elämää vilkastuttanut. Pormestari asuu Kauppakatu kahdeksassa..."

"Voi, Pentti", virkahti Pirkko naurunsekaisella äänellä ja heilutti kättään kasvojensa edessä.

"Älä vain tässä pyörry, kun katu on niin likainen. Mennään ensin kotiin", tuumi Pentti nauraen.

He lähtivät kulkemaan Ruusulaa kohti, ja Pirkko selitti tarkoin käyntinsä "pormestarin" luona. Ja Pentillä oli hauskaa.

Mutta ilo oli kai vieläkin suurempi Ruusulan teepöydässä sinä iltana, kun Pirkko kertoi käyntinsä käännökset ja tulokset "pormestarin" luona ja isoisä lisäsi Pirkon lopetettua: "Rouva Sjöros ja hänen siskonsa ovat kaupungin ruotsalaisten oikeata kantajoukkoa. Miten he ylimalkaan antoivat listaasi rahaa, sitä en voi käsittää."

"No, kun hän muisti kauniin ratsumestarinsa", arveli Ros-Mar..

"Ei, ei se johtunut varmastikaan siitä, ei ainakaan yksinomaan", epäili Pirkko. "Minä muistan nyt, etten tullut ensinkään maininneeksi heille, missä koulussa käyn ja minkä koulun kirjasto oli kyseessä. He luulivat nähtävästi, että olin ruotsalaisesta yhteiskoulusta."

"No sehän ratkaisee koko asian", virkkoi isoisä. "Mutta kun erehdys selviää heille, niin kyllä se heitä harmittaa."

"Olen nyt melkein pahoillani, kun tällainen sekaannus tapahtui", Pirkko tuumi vakavana. "Menen huomenna selvittämään asian."

"Sitä sinun ei pidä tehdä. Jos olisi kysymys joistakin suurista summista, voisit mennä, mutta ei kuudenkymmenen markan takia", sanoi Ros-Mar. "Eikä sinun tarvitse pahoitella ensinkään erehdystä, sillä sehän on todellakin suoranainen erehdys sinun puoleltasi eikä tahallinen pimitysyritys. Pidä sinä kuusikymmentä markkaasi ja ruotsalaisten tätien nimet listassasi. Se tuottaa epäilemättä onnea sekä listallesi että koko hankkeelle. Usko pois!"

Pirkko hymyili jo vapautuneemmin.

"No, menetkö sinä vielä pormestarin luo?" Mirja kysyi.

"Menen", vastasi Pirkko varmasti.

Ja hän meni! Ja Ros-Mar oli ollut oikeassa: listan kaksi ensimmäistä nimeä tuottivat Pirkon keräykselle onnea, sillä kun suomalaisintoinen pormestari Laurila näki, että kaksi ruotsalaisuudestaan kuuluisaksi tullutta kaupungin asukasta oli antanut tarkoituksen hyväksi kuusikymmentä markkaa, hän kirjoitti, raavittuaan tosin ensin hetken kuutamoista kaljuaan, listaan nimensä Vera Hjälmmanin nimen jälkeen ja oman nimensä viereen pyöristetyn luvun, satasen.

Kun alku oli näin loistava, seuraavat lahjoittajat eivät kehdanneet merkitä kovin pieniä summia listaan, ja niinpä sitten Pirkon lista toi suurimman summan Tytylän kantakirjaston hyväksi. Kun konventin puheenjohtaja kiitti julkisesti rahankerääjiä konventissa, toiset tytöt ottivat kiitoksen vaieten vastaan, mutta Pirkko pyysi puheenvuoroa ja ilmoitti:

"Älkää kiittäkö minua, vaan antakaa kiitos kaupungin esi-isille, jotka ovat ristineet kaupungin kaksi katua niin samannimisiksi kuin ovat Kauppakatu ja Kauppiaskatu."

Huomautus aiheutti naurua, hyvä-huutoja ja kättentaputuksia, sillä tieto Pirkon "pormestarilla" käynnistä oli heti levinnyt koulussa, joten kaikki tunsivat asian.

III

Tytylän yläluokat — toisin sanoen kuudennesta kahdeksanteen — olivat erittäin äkämystyneitä Pirkko Kotkanpäälle. Pirkko oli pettänyt heidät ja hänelle pitäisi nyt kostaa ja kosto olisi samalla ojennukseksi. Niin olivat tytöt päättäneet ja harkitsivat nyt tätä asiaa Heddi Granfeltin sievässä tyttökamarissa. Ruusulastakin olivat kaikki tytöt saapuneet — paitsi tietysti Pirkko — ja Mirja Launela yritti johtaa puhetta. Mutta se jäi vain yritykseksi, sillä tytöt puhuivat keskeytymättä ja kaikki yhtaikaa koettaen jokainen korottaa ääntään nmahdollisuuksiensa mukaan. Se tietenkin aiheutti tavattoman melun, eikä varsinaista asiaa päästy ensinkään käsittelemään. Jokainen oli innoissaan. Pirkon ojentaminen ei ollut suinkaan vihamielinen toimenpide, vaan sisarellinen huomautus, ettei tovereita sopinut noin vain pettää.

Asia juonti alkunsa samasta konventio kokouksesta, jossa oli päätetty kerätä varoja kirjastolle. Konventin kokouksessa oli ollut keskustelukysymyksenä: Mistä nykyajan koulutytöt eniten keskustelevat? Asia oli tietysti hyvin omakohtainen jokaiselle, eikä ensimmäisiä puheenvuoroja tahtonut kukaan käyttää. Mutta kun alkuun päästiin, oli syntynyt hyvin vilkas keskustelu. Alun oli antanut eräs seitsemännen luokan muotinukke, joka oli korottanut äänensä ja ihan tosissaan sanonut, että koulutytöt keskustelevat eniten läksyistään. Nauru ja äänekkäät ei-huudot olivat todistaneet hänen olleen väärässä, ja melun kestäessä olikin joku huutanut: "Puvuista!"

Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:

"On pyydettävä puheenvuorot! Kuka huusi sanan puvuista?"

Tytöt vilkuilivat huvittuneina ympärilleen. Ikkunan luota kuului ääni sanovan:

"Minä."

Taas naurua, sillä itsensä ilmaissut oli Helvi Korte kahdeksannelta, ja hän ei tosiaankaan paljon ennättänyt ajattelemaan pukujaan, sillä hän oli sisarusparvesta vanhin, ja koti oli niin köyhä, ettei sieltä juuri liiennyt paljon varoja vaatetukseen. Muotipuvuissa kulkemisesta Helvin ei kannattanut puhuakaan. Hän oli sen sijaan ahkera kirjatoukka.

"Täällä näkyy jokainen sanovan juuri sitä, mistä itse tuskin milloinkaan keskustelee", puheenjohtaja huomautti hymyillen, sillä oli varsin tunnettua myös se, että äskeinen muotinukke oli luokkansa viimeinen opinnoissaan, eikä hänellä suinkaan ollut halua keskustella läksyistä. Liekö se nyt sitten johtunut hänen puvuistaan vain ei, sitä tuskin kukaan voi sanoa.

Oli hetken hiljaista. Sitten alkoi sadella puheenvuoroja, joiden käyttöä aina seurasi joku voimakas kielteinen tai myönteinen yhteishuuto. Puheenjohtaja pyysi tyttöjä tarkoin ajattelemaan, ennen kuin puhuivat, ja sitten lausumaan ajatuksensa julki rehellisesti ja arkailematta.

Vastaukset pohdinnanalaiseen kysymykseen olivat hyvinkin kirjavia ja niihin sisältyi tanssi, polkkatukka, ulkomaanmatka, opettajain arvostelu, toverien panettelu, musiikki, runous, oman kodin unelmointi, partiohommat. Melkein kaikilla oli jotakin sanottavaa ja suurin osa oli jo ilmaissut ajatuksensa. Puheenjohtaja kopautti taas nuijallaan ja sanoi oman mielipiteensä, että joukon huudoista päättäen olivat polkkatukka ja oma koti saaneet enimmät äänet, joten asia voidaan kai katsoa siltä osaltaan päättyneeksi. Mutta silloin pyysi Kerä — saksanmaisteri, joka sillä kertaa oli konventissa valvojana — puheenvuoroa ja sanoi, että tähän mennessä ei kuitenkaan vielä kukaan tytöistä ollut sittenkään sanonut, mistä he epäilemättä eniten keskustelivat. Kerä, jonka tytär oli kuudennella, katsoi tytärtään hieman hymyillen ja istuutui. Useimpain katseet kiintyivät nyt mainittuun tyttöön, jota yleisesti sanottiin Pikku Keräksi. Pikku Kerä, joka oli punaposkinen, typykkänenäinen tyttö, sai poskilleen yhä hehkuvamman punan, muttei pyytänyt puheenvuoroa. Silloin kuului Pirkko Kotkanpään reipas ääni. Kaikki sen tunsivat ja kääntyivät nyt jännittyneinä häneen päin, sillä hän ei ollut vielä sanonutkaan omaa mielipidettään. Pirkko nousi seisomaan, heilautti päätään, niin että paksu polkkatukka lennähti, ja katsoi hieman veitikkamaisesti saksanmaisteria ennen kuin sanoi:

"Nykyajan koulutytöt keskustelevat eniten pojista ja rakkaudesta."

Kielteisiä huutoja ei kuulunut, vaan eipä myönteisiäkään. Pirkko istuutui rauhallisena paikalleen pieni viaton hymynväre suupielessä. Puheenjohtaja unohti hetkeksi virkansa hoitamisen, sillä hän oli itse Herralan konventtien vakituinen tanssitettava... Sitten Kerä pyysi taas puheenvuoron.

"Te näytätte aivan nolostuneen Pirkon mielipiteen ilmaisusta. Luulen tietäväni miksi: koska Pirkko oli oikeassa." Kerä nyökäytti hymyillen päätään tytöille, ennen kuin jatkoi: "Ja minäkin tarkoitin juuri noita kahta asiaa, mitkä Pirkko mainitsi. Mielestäni teidän ei tarvitse olla ensinkään noloja asiasta. Siinä ei ole suinkaan mitään pahaa, jos tytöt puhuvat pojista. Sehän on varsin luonnollista, että puhutte heistä. Jos olisitte yhteiskoululaisia, niin tuskin pitäisittekään sitä niin outona keskustelunaiheena. Herralan pojat ovat teidän samanikäisiä tovereitanne ja teille on ehdottomasti kehittävää seurustella poikien kanssa, samalla kun heille on hyödyksi tutustua 'heikompaan sukupuoleen'. Mutta kysymys on vain siitä, miten te esiinnytte heidän seurassaan. Se teidän on tarkoin punnittava. Koska en halua pilata illanviettoanne pitämällä saarnaa käyttäytymisestä, niin sanon teille vain lopuksi: keskustellessanne pojista ajatelkaa, miten ja mitä puhutte heistä. Ja se toinen asia, minkä Pirkko mainitsi, on varmasti yhtä paljon koulutyttöjen pohdinnan alaisena, rakkaus näet. Siitä sanon, että jättäkää se asia toistaiseksi rauhaan, sillä te ette sitä vielä täysin ymmärrä, eikä teidän tarvitsekaan sitä vielä ymmärtää. Seurustelu koulutyttöjen ja -poikien välillä voi tapahtua ilman rakkauskäsitettäkin ja siten sen pitäisikin tapahtua. Älkää sekoittako siihen asiaan kahden eri sukupuolen välistä rakkautta, vaan ottakaa asia toveruuden kannalta."

Tytöt kuuntelivat hiiskahtamatta. Tuntui niin oudolta kuulla opettajan puhuvan heille pojista ja rakkaudesta. Vaikkapa se opettaja olikin Kerä, jota tytöt ihailivat hänen herttaisuutensa ja puolueettomuutensa takia. Kukaan vanhempi henkilö ei ollut vielä kertaakaan suhtautunut näihin asioihin siten kuin Kerä nyt: asettunut heidän kannalleen. Se oli kerrassaan kummallista ja ihastuttavaa.

Puheenjohtaja kysyi, oliko kenellekään enää mitään sanottavaa. Koska kaikki vaikenivat, hän lopetti keskustelun ja ilmoitti väliajan alkavaksi. Väliajalla tytöt ihastelivat Kerää ja hänen puhettaan. Muutamat kahdeksannen luokan tytöistä, näiden joukossa puheenjohtajakin, keskustelivat innokkaina eräässä käytävän nurkkauksessa. Kun ohjelman piti alkaa, puheenjohtaja ilmoitti, että konventille tehtiin ehdotus, että ruvettaisiin keräämään rahaa kirjastoa varten, "jotta ajatukset hetkeksi väistyivät rakkausasioista", hän lopetti hymyillen. Kerä, jolle oli puhuttu aikaisemmin asiasta, antoi siunauksensa, ja niin nostettiin arvat.

Kun tytöt lähtivät konventista kotiin, Sirkka Veijola keksi yhtäkkiä kotimatkalla sellaisen ehdotuksen, että tytyläiset voisivat tehdä sopimuksen keskenään, etteivät he ainakaan kahteen viikkoon astuisi askeltakaan kenenkään herralaisen kanssa.

"Saako kotiin kutsua?" kysyi Kirsti Hällström nauraen.

"Ei, eipä tietenkään", kuului jo usealta taholta.

Asia viehätti uutuudellaan ja yks' kaks' oli päätös tehty Vanhassa Kirkkopuistossa, joka oli aivan lähellä koulua. Tytöt olivat silloin melkein kaikki vielä koolla. Mitäpä ei innostunut nuori väki pystyisi päättämään innostuksensa puuskassa. Mutta päätöksen toteuttaminen on aina vaikeampaa. Pirkko oli tietenkin osallistunut päätökseen, sillä hänestä päätöksen pitäminenkin oli hyvin helppoa, koska hän sattui juuri silloin olemaan pienessä epäsovussa Pentin kanssa.

Tytöt lähtivät sinä iltana iloisina kotiin otettuaan tunnussanakseen kahdeksi viikoksi: "Ei poikia!"

Muutamilla Tytylän tytöillä oli veljiä Herralassa, ja niinpä parin päivän kuluttua oli "ei poikia"- päätös tullut tunnetuksi Herralassakin. Pojat pitivät kokouksen, josta tytöt eivät saaneet urkkimallakaan tietää muuta kuin sen, että pojatkin olivat ottaneet tunnuslauseen itselleen. Ja se tunnuslause oli: "Suoritus seuraa!"

Siinä on koira haudattuna, tytöt päättelivät heti kuultuaan lauseen. "Suoritus seuraa", siis maksu. Ja se "maksu" ei taida olla kovinkaan mieleinen tytöille. Joku heikkohermoisempi ehdotti, että luovuttaisiin "ei poikia"-päätöksestä, mutta tyttöjen kielteinen vastaus oli myrskyisä.

"Kai me sentään jaksamme kestää, tuli mitä tuli", Margit Sten tuumi, ja toiset olivat samaa mieltä.

Mutta koko Tytylä eli jännityksessä. Jos eli Herralakin. Herralalaiset eivät muka olleet paljoa tietääkseenkään tyttöjen päätöksestä ja kuitenkin he näyttivät tietävän sen liiankin hyvin, sillä olivat nähtävästi tehneet kokouksessaan sellaisenkin päätöksen, että nyt he oikein kiusaavat tyttöjä. Kenen tytön kotona vain oli puhelin, niin kyllä se soi, ja tytyläistä pyysi puhelimeen milloin mikin Herralan hoikkasääri. Ja kun puhelimeen saatiin, niin luvattiin yhtä hyvää kahta kaunista, jos neitokainen lähtisi kävelemään, elokuviin jne. Mutta tytyläläiset olivat järkähtämättömiä. Puhelimessa se olikin helppoa, kadulla oli vaikeampaa. Herralan pojat näkyivät vaanivan joka kulmassa, ja kun "tytyläläisiä" hameenhelmoja hiukankaan vilahti, silloin sai myös noitten helmojen omistaja olla varma, että saattamaan pyrkijä ilmaantui. Mutta Tytylän tytöt käyttäytyivät tylysti, eivät sanoneet sanaakaan, pujahtivat seuraavaan porttikäytävään, odottivat hetken ja jatkoivat taas matkaansa päästyään pienellä petkutuksella eroon saattajistaan. Pirkko oli kerran joutunut pahaan pulaan erään Herralan kahdeksasluokkalaisen, Paavo Pelkosen vuoksi. Pirkko oli yrittänyt petkuttaa häntä putkahtamalla eräästä portista sisään, mutta kun hän tuli taas kadulle, Paavo seisoi portilla uskollisesti odottamassa. Pirkko oli katsellut nuorta miestä tuokion, tehnyt sitten kantapäillään täyskäännöksen ja palannut pihaan, kiivennyt aidan yli ja päässyt siten pujahtamaan toiselle kadulle. Reippaana hän oli astunut portista ulos ja tavannut heti taas Paavon... Silloin Pirkko oli kimmastunut.

"Jollet sinä nyt heti paikalla poistu, niin minä... minä annan sinulle korvapuustin."

Se oli uhkaus, jota Paavo Pelkonenkin pelkäsi. Sitä paitsi hän ei halunnut joutua suorastaan kiusanteon takia pahoihin väleihin Pirkon kanssa. Niinpä hän hattuaan heilauttaen poistui sanoen:

"Suoritus seuraa..."

Tuntui suorastaan oudolta, kun iltaisin ei näkynyt yläluokan tyttöjä ja poikia ensinkään yhdessä kävelemässä. Ja ensimmäisen viikon jälkeen eivät Herralan pojat — joista oli vähitellen muodostua kaupungissa suorastaan maanvaiva — enää viitsineet kiusata tyttöjä, vaan antoivat heidän kulkea rauhassa. Silloin tällöin kuului vain, tyttöjen ja poikain sivuuttaessa toisensa, jälkimmäisten suusta hiljainen suhina: "Suoritus seuraa...".

Pirkko oli kuitenkin pettänyt tytöt. Hänen käyntiään "pormestarilla" tytöt eivät ottaneet lukuun, sillä he myönsivät, että silloin Pirkko oli todellakin tarvinnut jonkinlaista tukea ja siis Pentin seurakseen, mutta pari päivää myöhemmin olivat Tytylän muotinukke Aili Paakkunen ja Heddi olleet Pyydyskahvilassa, ja kukapa muu sinne tulee kuin Pirkko ja Pentti. Pirkko ei ollut huomannut tyttöjä ensinkään toisesta huoneesta, sillä hän istui heihin selin, mutta tytöt olivat nähneet tarpeeksi. Heidän täytyi heti rientää kertomaan asiasta toisillekin ja ensimmäiseksi tietysti mentiin Ruusulaan. Ruusulan tyttöjä suorastaan vannotettiin, etteivät he saaneet puhua asiasta mitään Pirkolle, ja sitten päätettiin pitää pieni "suljettu" kokous Heddin luona seuraavana iltana. Ja jottei koulussa syntyisi mitään kuiskailuja asian johdosta, Aili ja Heddi kulkivat talosta toiseen kutsumassa tyttöjä huomisiltaiseen kokoukseen selitellen asiaa.

Kokous oli nyt, ja kuten sanottu, siitä ei tahtonut tulla mitään, sillä kaikki osanottajat olivat niin innoissaan. Mirja koetti sen verran puolustaa Ruusulan tyttöjä, että hän sanoi Pirkon ja Pentin olevan kuin veli ja sisar. Alussa kokous ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa.

"Ei ole kysymys siitä, mitä he ovat, vaan siitä että Pirkko on kulkenut pojan kanssa 'ei poikia'-tunnuslauseen vielä ollessa voimassa. Hänen täytyy saada siitä tuntuva ojennus. Meidän..."

Kirsti keskeytti Ailin innokkaan puheen huomauttamalla:

"Minusta on kummallista, että Pirkko olisi meidät pettänyt. Se ei ole ensinkään hänen tapaistaan. Hän on aina kaikessa, kujeilussaankin, niin rehellinen. Eiköhän olisi ensin otettava selvä asiasta."

"Ja annettava hänen puolustautua oikein perinpohjaisesti", Aili huudahti kiihkeästi. "Eikö mitä! Meidän on annettava hänelle niin tuntuva ojennus, että hän käsittää, mitä on toverien pettäminen. Muistaa aina..."

"Luulen, että Pirkko muistaa sen sittenkin, jos vain huomautamme hänelle asiasta. Emmehän me sitä paitsi tiedä, miksi hän oli siellä Pentin kanssa. Ehkä se ei ollut hänen syynsä..."

"No kaikkea sinä keksit, Mirja", naurahti Margit. "Ei kai Pentti häntä väkipakolla sisälle saanut."

Heddi, joka oli kutsuttu puhelimeen, palasi juuri silloin ja nostaen kätensä sai tytöt hetkeksi vaikenemaan. Hän oli hieman nolon näköinen.

"Kuulkaa, Pirkko soitti..."

"Terve", kuului pari huudahdusta.

"Niin, ja hän kysyi, saako hän tulla tänne ja onko täällä toisia tyttöjä. Hän on täällä viiden minuutin kuluttua..."

Aili huudahti:

"Keksikää pian, tytöt!"

"Mutta jos antaisimme koko asian olla sinällänsä", ehdotti Heddi. Häntä rupesi hiukan kaduttamaan koko intoilu ja äkkiä se näytti hänestä suorastaan hullunkuriselta.

"Annetaan vain", arvelivat toisetkin tytöt. Ainoastaan Aili, Kerttu, Margit ja pari seitsemäsluokkalaista olivat yhä rankaisutoimenpiteen kannalla.

Siihen kiistelemiseen se odotusaika sitten sujahtikin.

"Hei, tytöt! Täälläkö te kökötätte, ja ulkona on niin ihana ilma, että sydäntä hiukaisee. Lähtekää kävelemään!"

Pirkko istahti huolettomana, mitään pahaa aavistamattomana leposohvan päädylle. Hän ei ollut ottanut päällysvaatteita yltään, sillä hän toivoi saavansa tytöt ulos. Kädessään hän heilutti käsineitään.

"Jollet sinä heiluta jalkojasi tai käsiäsi, niin sinun sitten täytyy heiluttaa jotakin esinettä", huomautti Kirsti.

"Vanha juttu! Pirkon 'heiluvan kannan' tuntee jo koko Tytylä", sanoi Aili Paakkunen painostaen sanoja 'heiluvan kannan'.

Tytöt katsoivat toisiinsa hieman oudoksuen. Ei ollut heidän tapaistaan — Ruusulan tyttöjen näet — letkautella toisiaan tuollaisilla epämääräisillä, kaksimielisillä vihjauksilla. Liisa Pirhonen ja osaksi myös Pirkko olivat sitä aikoinaan yrittäneet, mutta Ros-Mar oli kitkenyt tuon orastavan rikkaruohon nopeasti pois.

Pirkko huomasi kylläkin tuon erityisen vivahduksen Ailin äänessä, muttei käsittänyt syytä siihen, eikä siksi ollut siitä tietääkseenkään. Mutta sitten hän äkkiä muuttui vakavaksi ja alkoi kertoa:

"Tiedättekö, Pentti, Mela ja Muikka olivat eilen keksineet suorastaan hävyttömän salajuonen minua vastaan." Tytöt vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. Pirkko ei huomannut sitä, vaan jatkoi: "Tulin pitkin Kirkkokatua kirjastosta kotiin, kun lähellä Pyydystä Kuikka tulee minua vastaan. Hän tervehtii, minä vastaan ja poika painelee ohitseni kaikessa rauhassa, ihan viattomana, aivan kuin hänellä ei olisi mitään pahoja aikeita. Oikein minä ihailin itsekseni häntä, kun pääsin hänestä sen suuremmitta häiriöittä, mutta samassa kuulin hänen kiiruhtavan jäljessäni ja huutavan nimeäni. Pian hän oli tietenkin vieressäni ja rupesi sujuvalla savollaan kertomaan, että oli juuri saanut serkultaan Japanista kirjeen ja että siinä oli kaikenlaisia mukavia uutisia, mitkä ehkä kiinnostaisivat minua. — No, senhän nyt tuntee koko kaupunki, että Japani, Ambomaa ja Kiina ovat sellaisia taikasanoja, joiden voimalla minut saa menemään vaikka karhunpesään. Innostuin tietysti heti — oikein minua kaivelee, kun muistan, miten helposti hän sai minut tarttumaan tökeröön koukkuun — ja kun Kuikka ehdotti että menisimme Pyydykseen sitä kirjettä lukemaan, lupauduin heti. Sanoin tosin hänelle, että kuten hän tietää, meillä on tunnuslauseena vielä viikon verran 'ei poikia', mutta oikeastaan tuo lause tarkoittaa herralalaisia ja Kuikkahan ei enää ole Herralassa."

"Missä hän sitten on?" kysyi Kirsti välillä. Hän ei vielä tuntenut kaikkia kaupungin asioita, sillä hän oli vasta sinä syksynä tullut Tytylään.

"Hän on Kipinä-lehden toimituksessa. Konttoristina kai, mutta pojat sanovat häntä 'herra toimittajaksi'. No niin. Kuikkakin arveli, ettei kai se lupaus nyt niin kirjaimellinen ollut, ja tämähän oli oikeastaan 'liikeasia' minulle, eikä mitään muuta. 'Sehän koskee sinun tulevaisuuttasi', Kuikka toimitti tärkeänä ja suulaana, ja niin sitten, ennen kuin oikeastaan arvasinkaan, seisoin jo Pyydyksen pöydän takana valikoimassa itselleni leivoksia. Puhelin siinä valitessani, että mistähän minä nyt 'tykkäisin', ja olisikohan tuo kermaleivos 'kiva'. Kun en saanut mitään vastausta, vilkaisin taakseni ja sivuilleni. 'Herra toimittaja' oli tipotiessään. Seisoin hieman hölmistyneenä, mutta ajattelin, että kaipa hän tulee, ja astuin kahvilan puolelle. Kuulin jonkun tulevan takanani, ja kun luulin, että kai se Kuikka oli, niin en vilkaissutkaan taakseni. Vasta kun istuin pöytään, huomasin, että minua oli petetty Kuikan asemesta istuutuikin seurakseni Pentti..."

Pirkko vaikeni hetkeksi ja tuijotti ikkunasta ulos vihaisen näköisenä. Kirsti, joka istui kirjoituspöydän luona, heitti kumilla Ailia, joka oli vajonnut hameenpoimujensa tarkasteluun. Mutta muotinukke ajatteli varmastikin muuta sinä hetkenä kuin pukuaan. Hän pelästyi, kun kumi ponnahti hänen otsaansa, ja hypähti säikähtyneenä seisomaan. Tyttöjen nauru selvitti hänen pelästyksensä, ja Pirkkokin jatkoi tarinaansa vapautuneempana.

"Voitteko uskoa, tytöt, että minua kismitti. Aioin lähteä saman tien, mutta olin valinnut niin ihanat leivokset, että vilkaistessani niihin päätin niellä niiden mukana sen harmini ja niin jäin. Pentti yritti saada keskustelua aikaan, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Minä murjotin kuin olisi minulle syyttömästi annettu nelonen matikan kokeista. Syötyäni leivokset — mehua, jonka Pentti tilasi, en maistanutkaan — nousin lähteäkseni. Sanoin Pentille, että hän veisi 'herra toimittajalle' minulta sellaisia terveisiä, ettei tämä sovelluttaisi elämäänsä sellaisia tekoja kuin hänen ammattinsa vaatii kirjoittamaan, sillä petos pahentaa miehen mainetta! Pentti yritti pidättää minua ja tarttui käsilaukkuuni. Riuhtaisin sen hänen kädestään ja silloin hihna irtautui helaa myöten." Pirkko näytti käsilaukkuaan tytöille. "Jätin hihnan hänelle ja kiiruhdin ulos Pyydyksestä melkeinpä juoksujalkaa, sillä pelkäsin hänen lähtevän jälkeeni. Ei hän sentään lähtenyt. Eteisessä seisoivat Kuikka ja Mela. Katsoin heitä niin halveksivasti kuin vain suinkin osasin. En tiedä, minkä näköinen olin silloin, mutta sen huomasin, että heidän virnistyksensä muuttui niin tuiki avuttomaksi, että minua melkein säälitti, kun pääsin kadulle. Kyllä se kahvila on todellakin oikea 'pyydys'."

"Siinä se nyt sitten oli", Mirja huudahti Pirkon lopetettua.

"No mikä se asia sitten on, josta te nyt kerrankin olette niin tavattoman yksimielisiä?" ihmetteli Pirkko.

"Kiitos vain suorasukaisesta kohteliaisuudesta", nauroi Heddi ja kertoi sitten tyttöjen äskeisistä suunnitelmista päättäen lauseensa: "Niin saattaa käydä, kun ei ota asiasta selvää, vaan alkaa vain tuomita heti. Olipa hyvä, että selvitit asian."

Pirkko nauroi ensin, mutta muuttui saman tien vakavaksi.

"En olisi tosiaan uskonut, että tunnette minut niin huonosti... Että olisin pettänyt koko toverikunnan..."

Pirkon katseesta kuvastui pettymys.

Tytöt olivat vaiti. Heitä hävetti, kun olivat saattaneet niin helposti tuomita Pirkon, joka tunnetusti ja tunnustetusti oli koulun reiluimpia tyttöjä. Kirsti pelasti tilanteen pyöräyttämällä Pirkkoa pari kertaa ympäri ja sanomalla:

"Älä vain ala itkeä. Silloin me pyörrymme joka sorkka niin tavattoman näyn edessä. Äläkä ole meille vihainen. Ethän?"

"En, enpä tietenkään."

"Niin, tiedätkö", Heddi virkkoi miettivä katse ruskeissa silmissään, "syyllisiä tähän epäilyyn olemme tietysti ensi kädessä Aili ja minä, jotka teidät näimme. Ja minä melkein luulen, että koko tämä epäilys, äkkinäinen ja harkitsematon tuomio johtuu vain siitä, että olimme hiukan kateellisia sinulle, kun olit Pentin kanssa. Sillä suoraan sanoen: kyllä tämä 'ei poikia'-viikko on ollut pitkä kuin nälkävuosi!"

"Se on tosi se", Kirsti huudahti.

Ja niin hukkui surumielisyys ja hämilläänolo nauruun. Tytöt lähtivät joukolla kävelemään.

IV

Ruusulan tytöt istuivat iltaa Kirstin ja Mirjan huoneessa. Kerhola sai olla pimeä ja hiljainen sinä iltana ja sinne kuului vain vaimennettuna tyttöjen raikkaan naurun kaiku. Tuskinpa tytöt olisivat Kerholaa tänä iltana muuten hylänneetkään, mutta Mirjan huoneen uuni oli jäänyt päivällä lämmittämättä ja kun siihen vasta illalla sytytettiin oikein iloinen valkea, niin tytöt eivät malttaneet jäädä pois tuollaisen talvisen kokkotulen loisteesta.

Tytöt olivat ryhmittyneet uunin eteen puoliympyrään, toiset istuivat tuoleilla, toiset lattiatyynyillä. Kirsti istui sängyssä sen päätyyn nojautuen, tirkistellen tyttöjä ja puhellen naurunhikerrys kurkussaan. Pirkko yksin oli edempänä uunista. Hän istui ikkunalaudalla — saadakseen heilutella jalkojaan — ja unelmoiva ilme silmissään hän katseli sillä hetkellä tummaa, pilvetöntä taivasta, jossa tuhannet tähdet vilkkuivat.

Heddi kurkisti uunin luota ikkunalla istujaa ja kysäisi hilpeällä äänellä:

"Runoilija, haaveiletko sinä?"

"Ei hän haaveile", ehätti pikku Marja huomauttamaan, "hän ajattelee pakanoitaan."

Marja loi ihailevan katseen ystäväänsä ja veti keltaista kiharaa huuliensa välistä. Marja tuskin tiesi, mitä haaveileminen merkitsi.

"Kuulehan, tipa, älä nuoleskele niitä kultaisia kutrejasi", hykersi Kirsti Marjalle, "tiedäthän, ettei Ros-äiti pidä siitä."

Marja katsoi Kirstiin hieman vinottain veitikka silmissään ja heitti kiharansa sivulle.

"En minä haaveillut enkä ajatellut pakanoitakaan", Pirkko vastasi hitaasti "Ajattelin vain, että jos taivas olisi lähempänä meitä, tuo taivas, jonka me näemme, niin olisimmekohan parempia."

"Ihan varmasti emme", vastasi Mirja heti.

"Minkä tähden emme?" kysyi Pirkko.

"Koska kaikki, mikä on lähempänä ja helpommin saatavissa kuin käden ulottuvilla, ei kiinnitä mieltämme läheskään niin paljoa kuin kaukana, saavuttamattomissa oleva. Luulisin, että huonontuisimme, jos taivas laskeutuisi luoksemme."

"Niin minäkin luulen", ehätti Heddi puhumaan. "Me olemme nyt jo huonoja, ja jos taivas eli ikuisen elämän vertauskuva olisi luonamme, niin ettei meidän tarvitsisi ponnistaa saavuttaaksemme sitä, niin me yhä huononisimme. Kun me kerran olemme ihmisiä!"

"Niin, en tiedä", Pirkko sanoi yhä mietteissään. "Minusta vain tuntuisi kuin helpommalta elää, jos taivas olisi lähempänä minua. Sillä toisinaan kesällä, kun esimerkiksi makaa veneen pohjalla ja katselee ylös pilvettömälle taivaalle, sydäntä ihan huikaisee, ja tuntuu siltä, kuin hukkuisi taivaan syvään pohjattomaan sineen."

"Se on totta", myönsivät Margit ja Heddi.

"Aivan kuin ei olisi mitään kohtaa, mihin tarttua", Pirkko jatkoi puhettaan. "Ja silloin tuntuu niin turvattomalta, niin pelottavalta."

"Mutta kun kerran tuntee hukkuvansa siihen, niin eikö se silloin oikeastaan ole jo lähellä?" tuumi Sirkka.

"Ei, siinäpä se juuri onkin", innostui Pirkko lopettaen jalkojensa heiluttamisen. Hän kumartui hieman eteenpäin takkatulen loisteen valaistessa hänen kasvojaan ja silmien eloisaa ilmettä. "Jos taivaan sini olisi lähempänä, silloin siihen ei varmasti niin helposti hukkuisikaan. Se tuntuisi luonnollisemmalta, kiinteältä. Siihen —"

"Töksähtäisi kuin seinään", keskeytti Margit.

Kirsti kihahti heti nauramaan, toiset myös, Pirkkokin. Hän nojautui taas ikkunanpieleen ja sanoi hymyillen:

"Niin, tuskinpa olisimme silloin parempia, jos tuntisimme töksähtävämme heti taivaan seinään."

"Muistatko, Pirkko, kun kysyit pikku tyttönä isältä, nauraako Jumala koskaan?" tiedusteli Kerttu.

"Muistan", hymähti Pirkko.

"Mitä isäsi vastasi?" kysyi Margit.

"En tietenkään muista, mitä hän vastasi, sillä olin silloin tuskin nelivuotias. Mutta isä on itse myöhemmin kertonut, että hän oli tullut kovin neuvottomaksi kuullessaan kysymykseni ja vastannut vain: 'En tiedä, ehkä hän joskus nauraakin'. Sitten isä oli itse ruvennut oikein syvemmin ajattelemaan asiaa."

"Mihin lopputulokseen hän pääsi?" Heddi kysäisi uteliaana.

"Isä sanoo, että hänestä ei ole ensinkään mahdotonta, että Jumala joskus hymyilisi. Ja siltä minustakin tuntuu. Kun Hän katselee meidän typeriä touhujamme täällä, niin Hänestä näyttää varmasti toisinaan samanlaiselta kuin äidistä, joka katselee pikku lasten leipomia savikakkuja, joita lapset ihan tosissaan pitävät suurina saavutuksina. Kun kerran puhuin tästä asiasta eräälle vanhalle tädille, hän sanoi, että teen pilkkaa Jumalasta."

"Ja silloin sinä rupesit itkemään", ilmoitti Kerttu.

"Niin rupesinkin", Pirkko myönsi, "sillä pilkan tarkoitusta minulla ei todellakaan ole milloinkaan ollut sellaisista asioista. Mutta minusta on aivan luonnollista, että Jumalaa varmaan joskus hymyilyttää."

"Minusta se ajatus on päinvastoin luonnoton", tuumi Sirkka. "Se on kuin pyhyyden loukkausta."

"Eipä niinkään", epäsi Heddi. "Minäkin ajattelin nyt tarkemmin asiaa, ja minusta Pirkko on oikeassa kuvitellessaan Jumalan joskus hymyilevän meidän turhalle touhullemme."

"Miksei myös sitten meidän ilollemme?" Mirja kysäisi.

"Niin, miksei", myönsi Pirkko. "Ja kun ajattelee Jumalaa sellaisena, Hän tulee paljon läheisemmäksi meille. Minusta on silloin paljon helpompi sanoa meidän isämme, kun ajattelen, että isä voi hymyilläkin. Eikä kunnioitukseni siitä suinkaan vähene."

"Miten syvämietteistä keskustelua teillä tänä iltana onkaan", huomautti Sirkka, ja hänen hymykuoppansa värisivät.

"Niin, kun Pirkko aloittaa sellaisen, niin hän ei osaa ensinkään lopettaa, se on vanha juttu", Kerttu sanoi kohentaen räiskyen kipinöivää tulta.

"Minun on niin vaikea päästä siitä irti", Pirkko vastasi hieman hymyillen, mutta poissaoleva katse silmissä. "Minun täytyy kuin väkisin riuhtaista itseni irti."

"Muistin juuri, miten minä kerran lapsena riitelin tähdistä erään leikkitoverini kanssa", nauroi Kirsti.

"Kerro!" huudahtivat Pirkko ja Margit.

"Niin, se poika oli naapuritalosta ja samanikäinen kuin minäkin. Olimme silloin kai viisivuotiaita. Hän kävi meillä leikkimässä melkein joka päivä ja ilman Ilmaria päivä tuntui aina pitkältä. Harvoin me riitelimme, mutta silloin juuri, kun näistä tähdistä tuli puhe, me oikein tappelimme."

Tytöt nauroivat.

"Se oli minun ensimmäinen riitani pojan kanssa. Me rakensimme pihalla rakennuspalikoista taloja ja linnoja. En tiedä, mistä innokas keskustelumme tähdistä alkoi. Ilmari sanoi, että tähdet ovat taivaan kynttilöitä. Se oli vastoin minun tietojani ja minä sanoinkin heti, että se ei ole totta, vaan että taivaan lattia on puhkottu täyteen pieniä reikiä, jotta enkelit voivat niistä tirkistellä, missä lapset liikkuvat ja ovatko he kilttejä. Ja jos lapset ovat jossakin vaarassa, silloin enkeli pujahtaa heti maahan varjelemaan ja auttamaan heitä. Sitä varten ne tirkistysreiät ovat, ja illalla, kun lamput sytytetään taivaassa, loistaa taivaan lamppujen valo noista rei'istä, joita ihmiset sanovat tähdiksi."

"Miten kaunis ajatus", sanoi Pirkko miettivänä.

"No, Ilmari kai suuttui myös?" kysyi Margit nauraen.

"Selväkin! Minulla oli kädessäni oikein komea tornipalikka ja sillä minä mukiloin poikaa ja huusin: 'ne ovat reikiä'! Ilmari ei kyennyt puolustamaan omaa mielipidettään, vaan hänen täytyi suojella itseään iskuiltani, sillä hänen päänsä oli vähällä tulla täyteen reikiä. Hän yritti kömpiä ylös päästäkseen pakoon. Siitä tuskin olisi tullut mitään, sillä minä tarrauduin häneen kuin takiainen. Mutta hän huusi niin täyttä kurkkua, että apuun ei tullut ainoastaan minun äitini, vaan vieläpä naapurista Ilmarinkin äiti."

Kirstin puhe hukkui toisten nauruun. Sen tauottua Kirsti lisäsi vielä:

"Seisottuani puolisen tuntia nurkassa minun täytyi mennä pyytämään Ilmarilta anteeksi. Se oli kamala paikka, muttei auttanut. Seuraavalla kerralla sanoin kuitenkin heti, kun tapasin Ilmarin: 'Ne ovat tirkistysreikiä eivätkä kynttilöitä. Eikä Ilmari uskaltanut vastustaa, sillä hänellä oli vielä tuoreessa muistissa antamani selkäsauna. Vasta noin viiden vuoden kuluttua minulle osapuilleen selvisi, mitä tähdet oikeastaan olivat. Sen kuulin kerran, kun vanhin veljeni, joka oli silloin jo ylioppilas, keskusteli erään toverinsa kanssa planeetoista ja ties mistä. Jäin silloin pitkäksi ajaksi miettimään asiaa, mutta veljeäni en uskaltanut mennä mukiloimaan. Minusta tuntui kuitenkin ikävältä ajatus, etteivät taivaan tulisilmät olleetkaan taivaan lattiassa olevia reikiä. Ja vielä nytkin kuvittelen toisinaan hyvin mielelläni, että enkelit tirkistelevät tuikkivista tähdistä alas."

Takkatuli oli jo aivan riitynyt. Uunin luukut täytyi sulkea ja sytyttää sähkö. Heddi nousi lähteäkseen, Pirkkokin poistui, ja Marjan täytyi mennä nukkumaan. Niin keskeytyi syvämietteinen keskustelu, ja Ruusulan joukko hajaantui. Mutta ei pitkäksi aikaa!

V

Järkyttävä asia oli tullut tiedoksi Tytylässä. Se oli hulmahtanut ilmoille kuin kulovalkea jokaisen yläluokan tytön tietoisuuteen ja sitten pannut edelleen ajatukset vilkkaaseen toimintaan ja suut nopeaan käyntiin.

Asia oli tullut aamulla tiedoksi Tytylässä, eikä ensimmäinen oppitunti koetellut ainoastaan oppilaitten vaan opettajainkin kärsivällisyyttä, sillä hajamielisempää ja tarkkaamattomampaa joukkoa tuskin saattaa olla kuin oli Tytylän VII ja VIII luokka sinä aamuna. Opettajiltakin pääsi oikein helpotuksen huokaus, kun ensimmäinen tunti päättyi ja tytöt ryntäsivät pihamaalle.

Kädet huitoivat, huulet sopottivat, päät nytkähtelivät, kun VII- ja VII-luokkalaiset pitivät kokousta kaivon ympärillä koulun pihamaalla.

Mistä sitten oli kysymys?

Herralan poikain suoritus oli seurannut!

Lauantaina piti Herralassa olla tavanmukainen syyskonventti. Sitä oli aina odotettu Tytylässäkin suurella jännityksellä ja ilolla, sillä siellä oli aina hauskaa. Niinpä tämänkin vuoden konventti oli ollut jo useita viikkoja keskustelunaiheena Tytylässä. Siellä rakennettaisiin sovinto, ja tuntuisi todella ihanalta saada pitkästä aikaa tanssia, nauraa ja laskea leikkiä poikien kanssa.

Tosin muutamat tytöt olivat lausuneet epäilynään, että heitä — tytyläläisiä näet — tuskin tänä vuonna Herralaan kutsutaan, sillä "ei poikia"-viikkojen jälkeen herralalaiset eivät olleet juuri ensinkään olleet tytyläisten kanssa. Suurin osa tytöistä piti kuitenkin tuiki mahdottomana, että herralalaiset voisivat viettää juhlaansa ilman tyttöjä.

"Mitä hauskaa heillä olisi ilman meitä", Kirsti oli kerran huudahtanut, kun keskusteltiin asiasta.

"He ovat jo tarpeeksi kostaneet, kun eivät ole ensinkään olleet meidän kanssamme", oli Heddi jatkanut huoaten niin syvään ja surkean näköisenä, että tytöt olivat purskahtaneet raikuvaan nauruun. Ja Pirkko oli heristänyt sormeaan Heddille sanoen:

"Sinä et saa puhua mitään tässä asiassa, ettei tuomari nosta syytejuttua."

"Ketä vastaan?" Heddi kysäisi kulmakarvojaan kohauttaen.

"No, tietysti sinua vastaan", Pirkko huudahti.

"Minua vastaan", ihmetteli Heddi viattoman näköisenä. "Miksi? Pojathan ovat syyllisiä."

"Eikä, vaan sinä!" huomautti Mirja. "Olet uskoton tuomarillesi."

"Olen ollut liiankin uskollinen viime viikot", nauroi Heddi.

"Olosuhteiden pakottamana", Kerttu lisäsi hymyillen.

"Niinpä kylläkin", Heddi myönsi, "mutta enhän ole tehnyt uskollisuuden valaa. Sellaiseen olen liian nuori. Se olisi liian aikaista."

Yleinen mielipide oli siis ollut se, että pojat olivat jo tarpeeksi kostaneet, eivätkä tulisi viettämään konventtiaan ilman tytyläläisiä.

Viimeinen päätelmä pitikin paikkansa, ensimmäinen ei. Sillä nyt tuli kirvelevä suoritus: herralalaiset olivat kutsuneet juhlaansa Tytylän kuudennen luokan kokonaisuudessaan!

Se oli karvas pala nieltäväksi!

"Tämä on jo enemmän kuin voimme sietää", Pirkko tuumi istuessaan jalkojaan heilutellen kaivon kehäaidalla ja katsellen kaivon syvyyteen kuin toivoen sieltä nousevan jonkun pelastavan hengen.

"Ja kuitenkin meidän täytyy se sietää", Aili Paakkunen huomautti melkein purevasti.

"Voi, älä ole niin toivottoman asiallinen", huudahti Kirsti.

"Mikä tässä muukaan auttaa? Ei mustaa saa valkoiseksi eikä tehtyä tekemättömäksi", jatkoi Aili äskeisellä äänensävyllä.

"Eikö kukaan voi löytää asiassa mitään valopilkkua, mitään, vaikka kuinka pientä takaporttia, josta luikkisimme ulos, pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta?" puhui Heddi matalalla äänellään ja tuijotti Margitia, joka ei juuri ollut mikään erityinen neropatti keksinnöissään.

Tytöt vaikenivat yrittäen löytää takaportin, ja sitten Pirkko huusi innoissaan:

"Minä tiedän!"

"Mitä, mikä?" kuului huutoja ja tytöt painuivat lähemmäksi kaivon kehää katsellen Pirkkoa kuin viimeistä tulenkipinää sammuvassa hiilloksessa.

"En tiedä, hyväksyttekö sen", Pirkko tuumi. Hän seisoi nyt kaivon laakealla kannella korkeammalla kuin muut ja katseli tyttöjä hieman epäröivä tuike tummissa silmissään. "Mutta antakaa ainakin varma vaitiolon lupaus ensin."

"Annetaan, annetaan", tytöt huusivat, ja talvinen aurinko valaisi hetkeksi ylös kohotettuja käsiä, joita peittivät värikkäät lapaset, nahkarukkaset, hienot hansikkaat.

"Hyvä!" huudahti Pirkko heilauttaen valkeata villalapastaan ja hänen silmiinsä tuli niiden tavallinen, iloinen väike. Hän vilkaisi tutkivasti kaivon ympärille ryhmittynyttä joukkoa, ettei siinä vain ollut ketään asiaankuulumatonta, ja alensi sitten ääntään jatkaessaan: "Meillähän on kolmen viikon kuluttua kutsukonventti. Silloin me kutsumme pojat tänne..."

Pirkko vaikeni jääden jännittyneenä tuijottamaan tyttöihin. Mitä he sanoisivat?

"Ei ikinä!" kuului ensimmäinen huudahdus. Eräs VII-luokkalainen oli ilmaissut oman mielipiteensä.

"Kyllä, kyllä, kannatetaan!" kuului voimakas huuto melkein jokaisesta suusta ja harvat kielteiset huudot häipyivät myöntyväisyyden tulvaan.

"Siis tulisia hiiliä", Mirja hymähti.

"Niin juuri", myönsi Pirkko päättäväinen ilme kasvoillaan. "Tuliset hiilet ovat nyt sopivat poikaparkain päitten päälle."

"Ei, älkää ottako asiaa kostotoimenpiteenä", pyysi Mirja.

"Mutta kostoahan tuliset hiilet aina ovat", Sirkka huomautti.

"Niin, hienoin, miellyttävin ja nautinnollisin tapa kostaa", nauroi Aili hyväillen leveätä nahkakaulustaan hansikoidulla kädellään.

"Kyllä niinkin", Heddi myönsi, "mutta tämähän onkin vain takaportti meille."

"Se on totta se", naurahti pari tyttöä.

Kello soi.

"No, sanokaa sitä nyt sitten takaportiksi, kostoksi tai tulisiksi hiiliksi, niin päätetty kuin päätetty! Vai mitä?" huudahti Pirkko.

"Päätetty!" vastasi voimakas yhteishuuto.

"Ja vaitiolo varma?" Pirkko kysyi hypätessään alas kaivon kannelta.

"Varma! Vaitiolo varma!" kuului reippaita huudahduksia tyttöjen kiiruhtaessa riviin.

VI

Pirkko istui omassa huoneessaan avattu kirje kädessään ja merkillinen ilon ja pettymyksen sekainen hymy huulillaan. Pöydällä oli pari kapeata liuskaa sievästi kokoon taitettuina. Pirkko luki lyhyen kirjeen vielä kerran, otti liuskat pöydältä ja kehitteli ne hitaasti auki.

Siinä oli kaksi runoa, jotka Pirkko oli kirjoittanut ja lähettänyt uskaliaasti maailmalle seikkailemaan. Mutta maailma oli ottanut ne vastaan, jollei juuri kylmästi, niin ainakin viileähkösti, ja pikku runot olivat palanneet äitinsä luo takaisin.

"Te pikku tyhjäntoimittajat", Pirkko puheli puoliääneen silitellen muutenkin silkoisia papereita. "Luulin teidän saavan ihmeitä aikaan, raivaavan minulle tiet, ja te veitikat tulettekin takaisin niine hyvinenne. Muttette ole sittenkään samanlaiset kuin lähtiessänne. Jotakin uutta teissä on."

Pirkko luki runot. Kai sadannen kerran! Ja hänestä tuntui, että niistä soinnahti vastaan jokin outo, jokin, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut niissä.

Niin, runot oli joku lehden arvostelija lukenut, ja hänen arvosteleva katseensa oli aivan kuin valanut läpinäkyvän, hiuksenhienon pinnan runojen peitteeksi. Mutta sitä Pirkko ei ymmärtänyt. Hän vain tunsi, että nuo kaksi pikku seikkailijaa olivat käyneet hänelle rakkaammiksi vastoinkäymisensä takia ja samalla jotenkin surumielisiksi, sillä olivathan ne tyhjäntoimittajia!

Mutta kirje ei tuonut Pirkolle vain pettymystä, vaan tyydytystäkin, sillä satu "Aurinkolapsesta" oli kelvannut lehteen ja toimittaja kirjoitti, että hän arveli Pirkon pystyvän paremmin kirjoittamaan suorasanaista kuin runoja mutta ettei hän silti kylläkään tahtonut kieltää Pirkkoa jatkamasta runojenkin kirjoittamista, koska "runoilu kehittää mielikuvitusta ja suppeata sanamuotoa."

Etteivät runot olleet kelvanneet, oli kyllä pettymys Pirkolle. Hän näet piti enemmän runojen kirjoittamisesta ja omasta mielestään hän kirjoitti niitä paremmin kuin suorasanaista. Hän oli aivan vain huvikseen liittänyt sadunkin matkaan, ja nyt se tuottikin hänelle tällaisen yllätyksen.

Ulko-ovi kuului käyvän. Pirkko kuunteli tarkkaavaisena: Kerttu!

Sukkelasti Pirkko sujautti kirjeen ja runot laatikkoonsa, ja kun Kerttu astui huoneeseen, Pirkko oli syventynyt kemiaan. Itse asiassa hän mietti, kertoisiko ihmeellisen uutisensa tytöille vai ei. Sillä jos hän sanoi sen Kertulle, se oli sama kuin hän olisi sanonut sen kaikille, koko Tytylälle! Kerttu oli nyt kerta kaikkiaan sellainen, ettei voinut pitää salaisuuksia takanaan. Ei pienintäkään! Siitä oli monet kerrat ollut kova kiistely Kertun ja Pirkon välillä, mutta Kerttu ei vain päässyt siitä tavasta. Olipa asia sitten hänen tai toisten, niin kyllä hänen se täytyi rupattaa. Pirkko sanoikin häntä joskus Seulasuuksi, koska kaikki tiedot valuivat hänen suustaan heti saman tien ulos.

Paras pitää ainakin toistaiseksi omana tietonaan, Pirkko päätteli. "Jos korkeintaan Pentille sanon, niin..."

Samassa hän kääntyi tulisesti ympäri. Kerttu seisoi hänen takanaan parin askelen päässä Pirkon toimittajalta saama kirje kädessään ja katsoen äärimmäisen hämmästyneenä Pirkkoon kysyi:

"Onko tämä kirje tosiaan tullut sinulle?"

"On! Onpa niinkin", Pirkko myönsi ja hypähti Kertun luo tempaamaan kirjeen hänen kädestään. "Mistä sinä tämän sait?"

Jos oli Kerttu kirjeen sisällöstä ihmeissään, niin ihmeissäänpä oli Pirkkokin, sillä hän ei voinut käsittää, miten kirje oli joutunut Kertun käsiin, kun hän juuri äsken oli pistänyt sen laatikkoonsa ja itse istunut koko ajan pöydän vieressä.

"Tuossahan se oli lattialla, pesupöydän luona", virkkoi Kerttu.

Kirje oli siis livahtanut huomaamatta pöydältä. "Kuinka sinä uskalsit lähettää?" Kerttu ihmetteli, ja Pirkko huomasi ilmeisen ihailun vivahteen siskonsa äänessä. Voi, miten se hivelikään somasti pikku runoilijan herkkää sydäntä!

"No, eihän siinä mitään pelkäämistä ole", Pirkko vastasi hymyillen, kuin Kerttu olisi ollut pieni lapsi. "Eiväthän ne puraisematta nielaise!"

"En minä vain olisi uskaltanut." Kerttu jäi mietteissään tuijottamaan uunin kylkeen.

Hetken oli hiljaista, sitten Pirkko sanoi:

"Kuule, Kerttu, etkö sinä nyt kerran voisi säilyttää salaisuutta? En haluaisi sanoa sitä vielä toisille. Voithan?"

Hän hypähti tuolistaan Kertun luo, kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympärille ja katsoi häntä pyytävästi silmiin.

"Tietysti voin", Kerttu myönsi suudellen Pirkon poskea. "Ajattelehan", hän virkkoi hetken kuluttua keinutuolista, "jos sinusta tulisi kirjailija. Se olisi mukavaa. Eikö olisikin?"

Keinutuoli narisi tovin. Kerttu katsoi odottavana sisartaan, jonka varmat, hienot piirteet varjostavat selvinä alas laskettuun ikkunan verhoon, sillä Pirkko istui taas lempipaikallaan, ikkunankynnyksellä. Hän käänsi kasvonsa Kerttuun päin ja naurahti iloisesti:

"Älä puhu! Sellaista ihmettä en minä sentään pysty saamaan aikaan. Tässäkin on jo kylliksi. En ole edes ajatellutkaan mitään niin suurenmoista kuin kirjailija. Olen vain kynäilijä."

Pirkko puhui totta! Ei hän ollut unelmoinut kirjailijaksi tulosta. Eipä tosiaan ajatus ollut edes hämärästikään hipaissut sellaista mahdollisuutta. Ja nyt, kun Kerttu puhui siitä, se tuntui aivan vieraalta. Sellainen ajatus oli Pirkolle tuiki tuntematon eikä se sen vuoksi synnyttänyt hänessä minkään laista vastakaikua eikä oikeastaan jättänyt mitään jälkeäkään aivoihin.

Ovi aukeni ja Mirja kurkisti huoneeseen. Hän heilutti luistimiaan kädessään. Ne kimalsivat lampun valossa ja kilahtelivat toisiaan vasten synnyttäen äänen, kuin kirkas nauru olisi helissyt huoneessa.

"Hei, tytöt, lähtekää radalle!" Mirja huudahti keikkuen kynnyksellä.

"Minä tulin juuri kotiin", Kerttu virkkoi valittavalla äänellä.

"No ei se estä sinua taas lähtemästä", nauroi Mirja. "Ota esimerkkiä!"

Hän nyökäytti Pirkkoon päin, joka oli jo lipaston luona kumarruksissa sekoittaen vaatelaatikkonsa sisällyksen etsiessään hiihtolakkiaan.

"Tuosta penkomisestako?" Kerttu kysäisi ja nousi hitaasti. "Lähtisinköhän minä..."

"Selväkin, että lähdet", kuului eteisestä Pentin ääni. Mirja kääntyi säpsähtäen katsomaan taakseen.

"Mistä sinä ilmestyit?"

"Tuntemattomuudesta", vastasi Pentti, joka oli tullut taloon keittiön kautta. "Onko Pirkko suursiivoushommissa?" hän kysäisi sitten vilkaistessaan huoneeseen Mirjan olan yli.

"Hakee lakkiaan", tiedoitti Mirja.

"Vihreätäkö?" tiedusti Pentti.

"Niin!" Pirkko vilkaisi häneen kysyvästi.

"Katsot kuin minä olisin sen syönyt", Pentti virkkoi ja osoittaen nojatuolia jatkoi: "Mutta minä voin heti torjua syytöksen..."

Lakki oli nojatuolissa, josta se pilkisti hiukan pieluksen takaa.

"Teräväsilmäinen lapsi", Pirkko sanoi kiitokseksi.

"Eikö Kirsti lähdekään?" tiedusteli Pentti.

"Kyllä", vastasi Mirja. "Hän meni koputtamaan Heddiä ja Margitia. Sirkka ei voi tulla. Hän potee sikotautia."

"Sano pussitautia! Kuulostaa hienommalta", Pentti ehdotti.

Hetken kuluttua he olivat jo ulkoportailla. Siellä odotti yllätys: Kaarlo, Pekka ja Jussi Markkula seisoivat portaitten alapäässä kunniaa tehden.

"Hei! Terve! Jussi! Milloin sinä olet näille main hiipinyt?" tytöt huudahtelivat kätellen poikia ja varsinkin tervehtien sydämellisesti Jussia, joka nykyään asui Helsingissä. Hän oli näet ennättänyt luvuissaan jo yliopistoon asti.

"Tänään tulin. Päiväjunalla."

"Järjestäytykää, veljet! Järjestäytykää", Pentti komenteli ja tarttuen Pirkon käsivarteen lähti astumaan edellä hänen kanssaan.

Luistinradalla oli jo tuttu joukko vastassa. Siihen kuului myös Ilmari Kaisla, joka vuosi sitten oli tullut Herralaan. Hän oli pitkä, kalpea hongankolistaja, vakava, mutta innokas puheitten pitäjä. Hänen syvien silmiensä loiste sai kuuntelijankin innostumaan.

"Kaislan säteilevä katse kultaa hänen hopeanvälkkeiset sanansa", oli Pirkko kerran sanonut. Ja hänen lausunnossaan taisi olla perää!

Pian oli ystävyysliitto solmittu Mirjan ja Ilmarin välillä. Ilmarin vakava aikomus oli ruveta papiksi, ja tytöt sanoivat joskus kiusoitellen Mirjaa "papinrouvaksi".

Luistinradalla oli iloinen joukko piankin hajaantunut pareittain luistelemaan. Pakkanen oli hienosti nipistävä, jää radan sivuilla huikaisevan kirkas ja sileä, mutta keskellä rataa — tavallisuuden mukaan! — lumisohjoinen ja kuoppainen. Huudahtelut ja nauru sekaantuivat torvisoiton voimakkaaseen kajahteluun, ja sähkölamppujen loiste valaisi punan helakoimia poskia ja kirkkaita silmiä.

Pirkko luisteli yksinään hitain, pitkin liukuliikkein. Hän mietti, mietti yhä sitä, että suorasanainen oli kelvannut eivätkä runot. Kädet taskuissa ja pää hieman alas painuneena hän liukui pitkin rataa, kun kuuli Margitin huutavan:

"Pirkko, hoi! Onko se totta? Onko?"

Mirja ja Kirsti luistelivat nopeasti hänen luokseen ja tarttuivat hänen käsivarsiinsa toistellen yhä: "Onko se totta?"

"Mikä?" ihmetteli Pirkko pysähtyen.

"Että sinä olet kirjoittanut Nuorten Lehteen, että..." Mirja vaikeni, sillä hän huomasi Pirkon silmissä kipinöivän katseen ja punan leviävän polttavana ja tummana yli kasvojen.

"Taas se Kerttu, juorukello", Pirkko huudahti ja potkaisi luistimen kärjellä jäätä. "Mikään ei pysy hänen hampaittensa takana!" Uusi potkaisu. "Hänen suunsa on tosiaan vuotava seula." Potkaisu. "Onneton ihminen!" Potkaisu.

"Kuule, Pirkko, me olemme kohta kaikki kolme onnettomia, jollet lakkaa potkimasta", Mirja huomautti naurua silmissä. "Sinä potkit avannon jäähän ja me hukumme."

Pirkon huulet vetäytyivät jo hiukan hymyyn. Hän lakkasi potkimasta. Kirsti puheli naurunhikerrys kurkussaan:

"Mitäpä siitä, jos me sen tiedämmekin. Saisimmehan kuitenkin tietää sen jonkin ajan kuluttua. Älä murjota näin kauniilla säällä!"

Kirsti nipisti Pirkon poskea.

"Sinä olet sellainen kuherteleva kyyhkynen", Pirkko hymähti Kirstille. "Mutta harmittaa minua sittenkin! Ja epäilemättä tämän asian tietää jo jok'ainoa täällä."

"Älähän nyt ota sitä niin synkästi. Eihän se ole sinun tapaistasi", tuumi Mirja. "Eikähän Kerttu toki kaikille..."

Samassa Pentti tarttui takaapäin Pirkon hartioihin huudahtaen:

"He-hei, toveri! Onnittelen! Saamme sinustakin toimittajan! Olen etsinyt Kuikkaa täältä esittääkseni hänelle virkaveljen, mutta nähtävästi 'herra toimittaja' on toimitushommissa, kosken löytänyt häntä." Pentti vaikeni silmänräpäykseksi ja katsoi, hieman ihmeissään Pirkkoon. "Mutta sinä itse et kylläkään ole sen näköinen, kuin elämäsi unelma olisi täyttynyt. Näytät aivan mieheltä, joka on myynyt voin ja kadottanut rahat. Onko Kaarlo houkutellut sinut tänään syömään happamia omenia?"

Tytöt purskahtivat nauruun, sillä oli varsin hyvin tiedossa, että Kaarlolla oli aina taskussaan happamia omenia, joita hän mutusteli pitkin päivää, koska oli kuullut niiden laihduttavan.

"Minua vain kismittää se, kun Kerttu on kuuluttanut asian koko täkäläiselle seurakunnalle, vaikka minä tahdoin pitää sen toistaiseksi salaisuutena", Pirkko sanoi, tosin jo iloisemmin.

"Voi lapsiparka, miten hyväuskoinen olet", tuumi Pentti ja taputti Pirkon päätä koko joukon luistellessa hitaasti edelleen. "Etkö milloinkaan opi tietämään, että tässä kaupungissa on neljä kuuluttajaa: sanomalehti, pappi, maistraatti ja — Kerttu Kotkanpää! Viimeksimainittu varmin ja nopein."

"Älähän kuitenkaan tee pilkkaa", Pirkko huomautti muun joukon nauraessa.

"Pilkkaako tämä on?" kysyi Pentti näyttäen loukkaantuneelta. "Tottahan minä puhun, vai mitä, kasvinsisaret?" Pentti teki kädellään vetoavan liikkeen tyttöihin.

"Totta, tottahan se on", nauroivat Margit ja Kirsti. Pirkko vain hymyili hiukan.

"Mistä te keskustelette?" kuului samassa joukon takaa Kertun ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan häneen ja kun Kerttu vilkaisi siskoonsa, arvasi hän 'salaisuuden' ennättäneen jo huhuna hänelle takaisin. Pentti vastasi Kertun kysymykseen vuolaalla sanatulvalla:

"Mistä keskustelimme? Eräästä ihmeellisestä asiasta: ruotsalaisen yhteiskoulun johtaja on kosinut Tytylän saksanmaisteria, jota myös Keräksi sanotaan ja joka, kuten tiedämme, on leski. Nyt odotetaan jännityksellä, mikä on seuraamus uskaliaasta kosinnasta. Antaako kaunis Kerä vastaukseksi 'jaa' vai 'ei' eli puhuuko hän siis kielillä vai työntääkö hän esiin lyhyen, jyrkän suomalaisen ei:n. Jos hän puhuu kielillä, silloin hänestä tulee 'rektorskan Kerä-Gyllenström'. Kajahtaako kauniilta? Mutta muista", Pentti alensi äänensä kuiskaukseksi jatkaessaan: "Tämä on salaisuus, siitä ei saa puhua muille, sillä Kerä ei ole vielä antanut vastaustaan."

"Valehtelet", huudahtivat tytöt, ja Jussi, joka oli myös liittynyt joukkoon Heddin kanssa, sanoi:

"Pentti on sellainen palturinpuhuja, ettei kannata koskaan uskoa hänen uutisiaan."

"Rakas veljeni, älä pilkkaa minua, äläkä alenna näitten nuorten neitosten läsnäollessa, sillä osakkeeni laskevat", Pentti puheli pyytävällä äänellä.

"Kuule, onko se totta, mitä kerroit?" Kerttu uteli toisten nauraen puhellessa Pentin järjettömästä keksinnöstä. "Mistä kuulit sen?"

"Pikku Kerä kertoi. On se totta", vakuutti Pentti aivan vakavalla naamalla ja uskottavalla äänellä.

"Ei Pentti muuta kuin narraa", Heddi huudahti pudistaen nauraen päätään.

"No, kysykää Pikku Kerältä", Pentti huomautti rauhallisesti.

"Milloin Pikku Kerä kertoi sen sinulle?" kysäisi Pirkko ja iski silmää tytöille.

"Tänään, kun tulin koulusta, tapasin hänet ja..."

"Ja nyt puhuit itsesi pussiin, poikaparka", Pirkko huudahti, "sillä Pikku Kerällä on sikotauti ja hän on maannut pari päivää 38 asteen kuumeessa."

"Oih, jo otti ohraleipä", Pentti hihkaisi lyöden kädellään otsaansa tyttöjen ilakoidessa.

"Miksi ihmeessä sinä tuollaisen jutun keksit?" kysäisi Heddi.

Pentti katseli hetken tyttöryhmää, joka luisteli hänen edessään — hän itse luisteli takaperin — ja rupesi sitten puhumaan vakavana:

"Kerttu kysyi äsken, mistä me keskustelimme. Hän kysyi sitä juuri silloin, kun minä oli sanonut, että tässä kaupungissa on neljä kuuluttajaa: sanomalehti, pappi, maistraatti ja Kerttu Kotkanpää, mutta varmin ja nopein niistä on viimeksimainittu. Ja..."

"Pentti, sinäpä olet ilkeä", Heddi huomautti paheksuvalla äänellä.

Pentti vilkaisi häneen totisena jatkaessaan:

"Ja minä muistin siinä samassa tuon mielettömän jutun, jonka 'herra toimittaja' eilen illalla toimittajamaisen nopeasti keksi, kun näimme Kerän ja Jyltön menevän peräkkäin kirjastoon. Päätin kertoa sen Kertulle, siksi että hän levittäisi sitä juttua ja lopuksi kaikki nauraisivat hänelle. Tämä oli ehkä hävyttömästi ajateltu, mutta mieleeni välähti, että ehkä tuollaisen perättömän jutun levittäminen parantaisi Kertun pahan vian. Ettei hän enää sen jälkeen kulkisi juorukellona. Sillä sellainen ei suinkaan kaunista häntä, yhtä vähän kuin se kaunistaa ketään muutakaan. Se olisi siis ollut veljellinen ojennus, ei muuta. Nyt tiedätte tarkoitukseni. Jos olette minulle vihaisia, varsinkin Kerttu, niin olen pahoillani, sillä tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä."

Pieni ryhmä oli pysähtynyt erääseen luistinradan kulmaan. Toveri toisensa jälkeen oli luistellut ohi, sillä ryhmä näytti niin suljetulta, että he eivät olleet siihen liittyneet. Ainoastaan Mirja ja Ilmari Kaisla olivat tulleet lisäksi joukkoon. He seisoivat nyt kaikki äänettöminä. Kukaan ei osannut eikä tahtonut sanoa mitään, sillä hiljaisessa mielessään he myönsivät Pentin olleen tavallaan oikeassa. Kerttu itse seisoi pää alas painuneena tuijottaen jäätä. Pirkko, joka kyyneleisin silmin vilkaisi häneen, huomasi Kertun nenänpielten värähtelevän hänen puristaessaan samalla tiukasti huuliaan yhteen. Siis itku ei ollut kaukana.

Pirkko oli äsken suuttunut Kertulle, mutta hänen vihansa lauhtui yleensäkin pian, ja nyt valtasi sääli hänen herkän sydämensä hänen tajutessaan siskonsa tukalan aseman tällä hetkellä.

Parilla lyhyellä liu'ulla hän oli Kertun vieressä, kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympärille ja kuiskasi:

"Tule, Kerttu, mennään kotiin."

Tyynesti ja tasaisesti liukuivat sisarukset toisten luota ja hävisivät pian luistelijain parveen. Mutta ryhmä seisoi yhä paikoillaan apein mielin. Ensimmäisen kerran Kotkanpään sisarukset olivat loukkaantuneet tässä kotoisessa ryhmässä. Ensimmäisen kerran Ruusulan joukko oli pahoittanut heidän mielensä.

"Ei sinun olisi pitänyt sanoa sitä niin suoraan ja hiomattomasti Kertulle", Jussi puhkesi puhumaan.

"Opetuksesi oli liian raakaa tytölle."

"Niin kai oli", Pentti myönsi hiljaa ja katuvaisesti. "Mutta nyt on turha ajatella ja katua, kun on jo ojassa. Minnekähän tytöt menivät?"

"Entä sitten?" Jussi tiedusteli silmäten tutkivasti veljeään.

"Menen pyytämään anteeksi."

Pentti aikoi luistella pois, mutta Jussi tarttui tiukasti hänen olkapäähänsä.

"Sitä sinä et tee nyt", hän lausui varmalla äänellä. "Sanoithan itse, että on myöhäistä katua. Et saa sanojasi takaisin, anna siis niiden vaikuttaa. Kuka tietää, vaikkapa hyvääkin saisivat aikaan. Esitä anteeksipyyntösi myöhemmin."

"Jussi on oikeassa", virkkoi Mirja, jolle oli kerrottu asia kokonaisuudessaan. "En usko, että Kerttu ja Pirkko suuttuivat, mutta Kerttu kai pahoitti mielensä. Kyllä he pian ovat kuten ennenkin."

"Joka ei mieltänsä pahoita, se ei tapaansa paranna, on äidilläni tapana sanoa", lisäsi Ilmari.

Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille. Mutta sitä hilpeätä, raikasta mielialaa, joka aluksi oli vallinnut, ei enää kukaan saanut syntymään. Kaikkien mieltä painosti Kertun ja Pirkon poistuminen ja heidän alakuloiset kasvonsa. Kotkanpään sisaruksista pidettiin, varsinkin iloisesta, hyväsydämisestä Pirkosta, ja tuntui oudolta ajatella, että heidän mieltänsä oli pahoitettu. Kaikki koolla olleet tunsivat oman syyllisyytensä asiaan, sillä kukaan ei ollut ruvennut puolustamaan Kerttua. Mutta samalla heidän kuitenkin täytyi myöntää, että Kerttu oli syyllinen. Omituista vain, että 'syyttäjänä' oli ollut Pentti, Pirkon paras ystävä ja ainainen toveri.

Ja juuri se, että syyttäjä oli ollut Pentti, koskikin syvästi Kerttuun, sillä hän piti Pentistä kuin veljestään. Ensi hetkessä Kerttu oli loukkaantunut, sitten pahoittanut mielensä. Mutta kun hän illalla ja yöllä vuoteessaan valvoessaan mietti asiaa, hänen täytyi myöntää Pentin olleen oikeassa. Mutta vastahakoisesti, kovin vastahakoisesti hän sen itsekseen myönsi, sillä itsesyytös on vaikeimpia tehtäviä. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, kyynelet sulattivat lopunkin roudan hänen sydämestään, ja hän päätti nyt todellakin oikein vakavissaan tehdä parannuksen. Siihen mennessä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut sellaista.

Seuraavana aamuna Pentti odotti tyttöjä Ruusulan portilla. Huolestunut, surullinen ilme kasvoillaan hän seisoi kahdenkymmenen asteen pakkasessa esittääkseen anteeksipyyntönsä. Nähdessään Kertun tulevan hän punastui, sillä häntä hävetti, kun hän muisti Jussin sanat: "Opetuksesi oli liian raakaa tytölle."

Pentti ei kuitenkaan ennättänyt puhua mitään, kun Kerttu jo ojensi hänelle kätensä sanoen:

"Sinä olit illalla oikeassa. Minä olen kauhea juorukello. Mutta nyt koetan opetella paremmaksi."

Pentti piti Kertun kättä omassaan. Hän oli aivan ihmeissään. Kerran oli Penttikin neuvoton!

Mutta ei kauan! Hän puristi lujasti Kertun kättä ja virkkoi poikamaisen vilpittömästi:

"No olipa hurjan hyvä, ettet suuttunut! Minä niin pelkäsin, että ottaisit nokkaasi."

"Otinkin, mutta nyt olen jo selvinnyt."

Kerttu katsoi nauravin silmin Penttiin, ja kun Pentti erotessa ehdotti, että he menisivät aamiaislomalla Pyydykseen juomaan sovinnonmaljat suklaan muodossa, Kerttu suostui ilomielin, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että Pirkkokin saisi liittyä joukkoon.

Pentin alkuunsa ehkäisty koe vaikutti sellaisenaankin hyvää. Tosin Kerttu ei milloinkaan kokonaan päässyt perisynnistään, mutta verraten vaikeasti pujahti juoru tuon tapauksen jälkeen hänen huuliltaan, sillä hän muisti aina, miten Pentti oli aikonut opettaa häntä, ja muisti myös tyttöjen myönteisen äänettömyyden. Silloin hän saattoi katkaista lauseensa ja kieltäytyä ehdottoman jyrkästi jatkamasta alkamaansa juorua. Mutta vasta useita vuosia myöhemmin hän täysin käsitti, miten hyvän palveluksen Pentti oli hänelle tehnyt.

VII

Pirkolle oli tapahtunut suuri kunnia: hänet oli kutsuttu niiden kahden ruotsalaisen vanhuksen luo syntymäpäiville, joiden nimet hän oli saanut ensimmäiseksi keräyslistalleen. Sonja-rouva täytti 70 vuotta. Pirkko oli syyslukukauden aikana käynyt useastikin vanhuksia tervehtimässä. Tosin vanhuksista oli ollut karvas pala, ettei hän käynyt ruotsalaista, vaan suomalaista koulua ja että he olivat siis antaneet rahansa suomalaisen koulun hyväksi. Mutta Pirkon kirkas, avoin katse ja miellyttävä käytös oli saanut vanhukset suopeiksi häntä kohtaan ja niin hänestä oli tullut pieni päivänsäde, jonka tuon tuostakin tapahtuvat vierailut kirkastivat vanhusten yksitoikkoisia päiviä.

Pirkko pujahti Markkulan avaraan eteishalliin. Talossa ei kuulunut sillä hetkellä hiiskaustakaan. Hän kuunteli hetken ja aikoi juuri lähteä toiseen kerrokseen, jossa olivat sedän ja poikien huoneet, kun eräs halliin johtavista lukuisista ovista aukeni ja talon valkohapsinen miespalvelija — Vanha Santeri — astui halliin.

"Päivää, Santeri", riemastui Pirkko. "Odota pikku, pikku hetki, minä käyn vain kysymässä sedältä, saanko nyt sen kukkakorin, jonka hän lupasi."

"Tietysti saatte, Pirkko-neiti, tietysti odotan", vanhus puheli köpittäen huopatossuissaan edestakaisin hallissa.

Pirkko juoksi portaat nopeasti, kaksi askelta kerrallaan, koputti sedän huoneen ovelle ja pujahti huoneeseen. Hän sai vahvistuksen hyasinttikorilleen ja palkittuaan sen parilla suudelmalla sedän kaljulle päälaelle hän juoksi takaisin halliin. Santeri ei kuitenkaan ollut enää siellä.

"Tietysti odotan", Pirkko mumisi Santerin sanoja toistaen ja kiiruhti talon puutarhaan, jonka kasvihuoneessa Santeri näkyi liikuskelevan päättäen ikkunain takana häivähtelevästä varjosta. Kasvihuone oli näet valaistu.

Pirkon huulilta pujahti iloinen hämmästyksen huudahdus hänen nähdessään Santerin kädessä komean kukkalaitteen: tummanruskeaan, kauniisti punottuun koriin oli istutettu kuusi sinipunaista hyasinttia ja niiden keskelle yksi valkoinen. Joka kymmenluvulla yksi kukka.

"Voi, Santeri, kyllä sinä osaat", ihaili Pirkko pyöritellen koria.

Santeri oli mielissään kiitoksesta ja touhusi kovasti etsien papereita kauniin kukkakorin kääreeksi.

Noin tunnin kuluttua Pentti ja Pirkko kulkivat Kauppakatu kahdeksaa kohti, sillä Pentti oli lähtenyt 'saattamaan perille yhtä ruusua ja seitsemää hyasinttia', kuten hän Ruusulassa ilmoitti. Luovuttaessaan portilla korin Pirkolle hän sanoi: "Olen nyt kantanut tätä laitosta kuin ainakin kukkaa kämmenellä. Katso, että saatat sen yhtä kauniisti perille asti."

"No, eipä minun tarvitse monta askelta kulkea kieli keskellä suuta, koska jo ollaan portilla", huomautti Pirkko.

"Hei sitten!" Pentti heilutti lakkiaan.

"Hei", nyökäytti Pirkko.

Astuessaan portista pihalle hän näki parin vanhan rouvan pysähtyvän juuri silloin katuoven eteen ja soittavan ovikelloa. Antaa heidän nyt ensin mennä sisälle, ja minä menen sitten vasta täältä keittiön kautta, tuumi Pirkko. Hän tahtoi säästää Justiinan, vanhan palvelijattaren, askeleita ja poistaa keittiössä sanomalehtikääreen kukkakorin ympäriltä ennen kuin antaisi sen Sonja-tädille.

Ulkokuistin kaide oli kapea, mutta kuitenkin kyllin leveä, jotta se sai houkutelluksi Pirkon kiipeämään sille istumaan. Pirkko heilutti huolettomana jalkojaan kukkalaite sylissään. Verhojen takaa hän huomasi Justiinan varjon liehuvan keittiössä. Siis nyt voisi mennä. Mutta Pirkkoa huvitti tumman, kokoon puristuvan ja pitenevän varjon leikki valkeilla uutimilla. Se oli pehmeä ja kevyt. Pehmeämpi kuin karutekoinen Justiina itse. Pirkko kääntyi enemmän sivuttain nähdäkseen paremmin. Ja silloin, miten hän nyt lienee jalkojaan heilauttanutkin, hän kadotti tasapainonsa ja putosi.

Putosi. Mutta mihin? Jonnekin pilkkopimeyteen jonkin kahahtavan lävitse.

Vapisevana Pirkko veti kädestään lapasen ja hapuili kädellään pimeydessä: ympärillä ja yläpuolella typötyhjyyttä, alla maata, kosteata multaa. Pirkko nousi hitaasti seisomaan peläten lyövänsä päänsä kattoon. Hän mietti: En ole loukkaantunut, lentomatka oli lyhyt, siis katto, aukko, josta putosin, ei voi olla korkealla. Mutta mikä paikka tämä on? Kellariko?

"Perunakellari", Pirkko huudahti ja hänen äänensä kumahti tyhjänä ja soinnuttomana.

Ilma oli ummehtunutta, kostean tuntuista.

Pirkko haparoi käsillään ja siirteli jalkojaan varovasti eteenpäin. Pian hän tavoitti multaisen seinän, sitten käsi osui laudoitettuun osaan. Tästä alkaa katto aivan varmasti, Pirkko ajatteli ja kohotti kättään, mutta 'katto' yleni, ja Pirkon käsi ei riittänyt, ei vaikka hän kohosi varpailleenkin. Hän seisoi neuvottomana keskellä pilkkopimeätä perunakellaria ja ihmetteli eniten sitä, miten hän oli saattanut pudota sinne, kun yläpuolelta ei pilkottanut hiukkakaan valoa. Ja katon läpi hän oli pudonnut. Luultavasti juuri keskelle kuoppaa.

Äkkiä Pirkolle selvisi asia: hän muisti pudotessaan kuulleensa omituisen kahahduksen. Siis katossa oli aukko ja se oli peitetty oljilla.

"No olipa tämä tipahdus", Pirkko puheli itsekseen. "Missä minun kaunis kukkakorini on?" Hän haparoi käsiinsä kukkalaitteen, kohotti sen käsivarrelleen ja hiveli sitä. "Kunhan et sinä, kallis aarteeni, vain olisi loukkaantunut. Et ole tainnut ainakaan pahempia vammoja saada."

Pirkkoa rupesi jo naurattamaan. Hänen huumorintajunsa tuli taas avuksi, ja hän käsitti tilanteen hullunkurisuuden. Hän purskahti nauruun, joka tömähti häntä vastaan kuin hiekalla täytetty pallo.

"Voi, Sonja-täti, täällä minä nyt pilkkopimeässä perunakellarissa toivotan sinulle onnea hyasinttikorini kanssa."

Hetken tuumittuaan hän laski korin varovasti käsistään maahan ja haparoi seinän luo. Sitten hän rupesi kiertämään kellarissa. Se oli hyvin pian tehty, sillä kellari ei ollut kovin suuri. Hän löysi oven, mutta se oli tietysti lukossa. Hän hakkasi sitä hennoilla nyrkeillään. Se kumahti kaiuttomasti. Lunta oli varmaan vahvasti sen takana kellarin ulkopuolella.

"Hei, mikä tämä on?" Pirkko huudahti. Hän oli kompastua ja hänen kätensä osui oven luona johonkin tikkuiseen puuhun. Pirkko tunnusteli ja ihastui. Hän oli löytänyt verraten isokokoisen puulaatikon. Innokkaana hän raahasi laatikon sille kohdalle, missä arveli kellarin kattoaukon olevan.

Tuokion kuluttua hän hengitti jo raikasta talvi-ilmaa.

"Ei vielä koskaan ole tähtitaivas ollut niin kaunis kuin tänä iltana", mumisi Pirkko. "Mutta miten pääsen täältä pois? Laatikko on liian matala ja nämä", Pirkko painoi käsillään olkia, "nämä antavat myöten. Mutta täytyyhän täällä olla kiinteätäkin maata aukon ympärillä". Hän etsi ja löysikin aukon kiinteän reunan.

Hetken kuluttua hän kurkotti olkien keskeltä kukkakoriaan esiin ja työnsi sen varovasti tukevalle paikalle.

"Sonja-täti, perunakellarin hengetär onnittelee sinua antaen uumenistaan kauneimmat kukkansa."

Tuokio vain ja Pirkon pää oli jo taas kadonnut 'maan alle'. Hän käänsi laatikon kyljelleen ja kapusi sille seisomaan. Se horjui hiukan.

Kas niin, tipahdankohan vielä kerran? Pirkko ajatteli. Paljon ei hänen nyt tarvinnutkaan ponnistaa, kun hän jo saattoi ryömiä lumen peittämälle kellarin katolle. Hän siirsi oljet paikoilleen ja astui kuistille kukkakori käsivarrellaan.

"Onni, ettei kellarissa ollut perunoita", iloitsi Pirkko. "Nehän olisivat painuneet liiskaksi, kun putosin."

Hän katseli keittiössä levottomana, kun Justiina aukoili kukkalaitteen käärepapereita. Jos kukat ovat pilalla, silloin koko homma on pilalla, Pirkko ajatteli. Mutta kukat olivat — kiitos Santerin mainion pakkauksen! — säilyneet hyvinä. Vain hiukan multaa oli karissut, mutta se oli pian korjattu.

Tätä syntymäpäivää, minkä vieton aloin perunakuopassa, en varmasti unohda milloinkaan, Pirkko ajatteli astuessaan keittiöstä eteiseen, jonne täti oli tullut Justiinan kutsumana.

"Rakas lapsi, luulin jo, ettet tulisikaan, kun viivyit niin kauan", Sonja-täti puheli saattaessaan Pirkon sisähuoneisiin. "Missä olit? Koulussako?"

"En, vaan — perunakuopassa..."

Pirkon silmissä välähti veitikka.

"Missä?"

Täti katsahti Pirkkoon hämmästyneenä.

"Tädin perunakellarissa tai oikeastaan perunakuopassa."

Hetken kuluttua Sonja-tädin vanhat huonekalut kuulivat niin helisevää naurua, etteivät vuosikymmeniin olleet kuulleet sellaista. Ja se nauru kiertyi hopeaisen nauhan tavoin huonekalujen, huoneitten, ihmisten ympärille ja jäi siten helisemään ja värisemään vielä pitkäksi ajaksi hiljaisuuden keskellä.

VIII

Isoisä oli sairas...

Musta huntu oli laskeutunut yli koko Ruusulan ja tuntui verhoavan kaiken läpäisemättömään pimeyteen, jonka halki ei vilkkunut ainoakaan valonsäde. Turhaan Ros-Mar tuijotti kuin hengenhädässä polttavin silmin vanhan isänsä laihtuneita kasvoja etsien niistä edes pientä parantumisen merkkiä. Turhaan Ruusulan tytöt iltaisin kohottivat vuoteissaan ristityt kätensä Kaikkivaltiaan puoleen. Turhaan kuiskailivat nuoret huulet itkusta väriseviä rukouksia isoisän elämän puolesta.

Kaikki oli turhaa, sillä lääkärit eivät antaneet vähääkään toivoa. Luoja tahtoi omansa, tahtoi luokseen isoisän kauniin sielun. Isoisä oli jo vanha. Hän kaipasi lepoa.

Pikku Pekka ei tästä kaikesta paljoakaan ymmärtänyt. Ensimmäisen kerran kuoleman viileä siipi hipaisi hänen pientä, kaunista maailmaansa. Hän käsitti sen vakavuuden vain toisten totisilta kasvoilta ja siitä hiljaisuudesta, mikä talossa vallitsi. Hän näki kyyneleitä tyttöjen, äidin silmissä, ja kun hänen pari kertaa annettiin käväistä isoisän luona, hänen pieni sydämensä värisi sen käsittämättömän, painostavan hiljaisuuden takia, joka isoisän huoneessa vallitsi. Isä ei leikkinyt hevosta hänen kanssaan, ja Pirkko hymyili hänelle väsyneesti hänen pyytäessään kertomaan satuja.

"Kerron joskus myöhemmin", Pirkko sanoi vain ja silitti Pekan kiharaista tukkaa katsellen totisena eteensä.

Mutta sellaiseen lupaukseen Pekka ei tyytynyt. Hän käsitti hämärästi, että Pirkko ei sen vuoksi halunnut nyt kertoa, kun isoisä oli sairas, ja siksi hän kiinnitti ruskeitten silmiensä katseen kysyvänä Pirkkoon virkkaessaan:

"Sitten kun isoisä paranee?"

"Niin, sitten", Pirkko kuiskasi, syleili häntä hätäisesti ja juoksi pois.

Marjakin oli kovin totinen. Hän ymmärsi jo paremmin isoisän sairauden vakavuuden. Siksikö, että hän oli kolmisen vuotta veljeään vanhempi, vai siksikö, että hän oli kerran itsekin ollut niin lähellä kalman syleilyä? Kukapa tietää. Hän leikki hiljaisena nukeillaan; ne olivat aina kaikki vakavasti sairaina, täytyi muuttaa kääreitä, antaa lääkkeitä. Nukke toisensa jälkeen 'kuoli', ja Marja, joka ei ollut koskaan nähnyt hautausta, siirsi vain kylmästi ja tunteettomasti kuolleen nuken eteisen pimeimpään nurkkaan sateenvarjotelineen taakse.

Tuollainen leikki ei kiinnostanut hiukkaakaan vilkkaan pikku Pekan mieltä. Ja jonkin ajan kuluttua Marjankin täytyi lopettaa nukkiensa julma tappaminen. Isä näet osui huomaamaan eteisen nukkienhautausmaan. Hän lähti heti tiedustelemaan Marjalta asiaa.

"Miksi sinä olet vienyt kaikki nuket tuonne sateenvarjotelineen taa?" isä tiedusteli hieman ihmeissään.

"Ne ovat kuolleet", valaisi Marja asiaa.

Isä säpsähti.

"Mutta miksi ne sitten ovat tuolla nurkassa?"

"Hautasin ne. Enhän minä mitään tee kuolleilla nukeilla", Marja selitti hieman loukkaantuneena.

"Marja, kuulehan nyt, mitä sanon sinulle." Isä nosti tyttönsä polvelleen. "Kuolema ja hautaus on niin vakava asia, ettei sitä sovi leikkiä nukeilla. Ota nyt nuket pois ja leiki niillä jotakin hauskaa."

Isä laski Marjan lattialle ja nousi.

"En osaa leikkiä nyt hauskaa, kun kaikki ovat niin vakavia. Isä ja äiti ja Pirkkokin."

Marjan huulet värisivät esiin pyrkivästä itkusta.

Isä suuteli Marjaa ja sanoi:

"On totta, lapsi, mitä sanot: me olemme kaikki nyt vakavia ja hiljaisia, sillä isoisä ei enää kauan viivy luonamme..."

Isän ääni petti. Hän hyväili hiljaa Marjan raskaita kiharoita. Hän ei osannut sanoa enää mitään. Oli mahdotonta antaa kylmän kovan kuoleman koskettaa herkkää lapsen sielua. Parempi yrittää pitää sitä mahdollisimman loitolla niin kauan kuin suinkin.

Mutta isän puheeseen oli jäänyt pieni aukko. Hän oli sanonut: "Kuolema on niin vakava asia, ettei sitä sovi leikkiä nukeilla." Isän mentyä Marja mietti asiaa hetken ja meni sitten noutamaan Pekkaa, joka hakkasi keittiössä puupalikoista lentokonetta.

"Isä sanoi, ettei nukeilla saa leikkiä hautausta", Marja selitti. "Sinä saat nyt olla kuollut ja minä kuljetan sinut hautausmaalle."

Ja niin kiskaistiin terve, punaposkinen Pekka kesken lentokoneen laiton kuolleitten pariin. Marja komensi hänet makaamaan leikkiautoon ja peitti hänet äidin villahuivilla. Huivi oli virkattu, ja sen suurista reiästä tarkasteli 'kuollut' veitikkasilmin Marjan puuhia. Marja mietti hetken, minne veisi kuolleensa, sillä sitä ei sopinut viedä eteisen nurkkaan. Pimeä paikka sen täytyi olla, sen verran Marja tajusi. Hän lähti etsimään sopivaa hautauspaikkaa ja palasi hetken kuluttua takaisin lastenkamariin. Tällä välin kuollut oli kuitenkin kyllästynyt epämukavaan asentoonsa pikku autossa ja kömpinyt esiin villaisen paarinliinansa alta. Marjan saapuessa Pekka istui ikkunalaudalla puhellen talitiaisille, jotka nokkivat lintulaudalla. Pian hän oli kuitenkin taas autossa, ja Marja työnsi sen määräpaikkaansa, keittiön välieteisessä olevaan komeroon. Auton kumipyörät pyörivät kuulumattomasti, ja niin saapui Marja kuolleensa kanssa onnellisesti häiriöittä perille. Mutta tämän erikoisen hautakappelin portilla kuollut nousi istumaan, heitti liinan lattialle ja esitti jyrkän vastalauseensa:

"Siellä on pimeä! Minä en mene sinne!"

"Ole hiljaa!" vaimensi Marja, joka pelkäsi sivullisten sekaantuvan asiaan. "Ei sinun tarvitse olla komerossa kuin siihen asti, kun vien auton pois. Ole nyt kiltti poika."

Kuollut saatiin "ylipuhutuksi" ja hän astui hautaholviinsa hieman pelokkain silmin ja epäröivin askelin. Marja sulki oven hänen jälkeensä ja lähti viemään autoa lastenkamariin. Siellä häntä odotti naapuritalon pieni Leena Laitila.

"Lähde meille leikkimään", Leena pyysi.

"Kyllä, jos vain pääsen. Käyn kysymässä äidiltä." Hetken kuluttua ystävykset olivat jo leikintouhussa Laitilassa, ja Marja oli täysin unohtanut Pekan olemassaolon.

Mutta Pekka ei sen sijaan ollut tyytyväinen oloonsa. Tosin komero ei ollut niin pimeä kuin hän oli luullut, sillä katonrajassa oli pieni, yksiruutuinen ikkuna. Mutta eipä komerossa ollut paljoakaan tutkimisen arvoista! Joitakin vanhoja kukkaruukkuja ja vaatteita sekä pari pinoa vanhoja sanomalehtiä, jotka Pekka oli piankin levittänyt hajalleen lattialle etsiessään auton ja lentokoneen kuvia. Pekka odotti turhaan Marjaa palaavaksi. Pian hän kuitenkin kyllästyi odottamiseen ja alkoi yrittää ovea auki. Mutta sepä ei auennutkaan, sillä sisäpuolella ei ollut avainta ensinkään. Pekka huusi Marjaa, mutta kukaan ei vastannut.

Pekan suuriin silmiin sukelsi pelko, se sukelsi syvemmälle mieleenkin ja sai pojan parahtamaan haikeaan itkuun. Hän takoi ovea pienillä, palleroisilla nyrkeillään, niin että koski, ja antoipa syyttömälle ovelle pari potkaisuakin pehmeillä kengillään.

Tämän meluamisen kuuli Aino keittiöön. Hämmästyneenä hän aukaisi komeron oven ja vapautti valekuolleen.

"Kuka sinut sinne sulki? Marjako?" kyseli Aino Pekalta, kun tämä hiukan rauhoittui.

"Niin."

"Miksi Marja sitten sulki sinut sinne?"

"Minä olin kuollut", selitti Pekka ja pisteli tyytyväisenä suuhunsa manteleita, joita Aino oli hänelle antanut lohdutukseksi.

"Mitä sinä puhut, Pekka?" kauhistui Aino. "Kuollut? Kuka niin sanoi?"

"Marja sanoi ja hän kärräsi minut autolla hautausmaalle."

Pekka katsoi Ainoa pää kallellaan varma ilme pyöreillä, punaisilla kasvoillaan. Hän oli nyt jo melkein ylpeä siitä, että oli ollut kuollut, koska se ehdottomasti näytti herättävän heikkoa kunnioitusta Ainonkin taholta.

"Sus siunatkoon niitä lasten leikkejä", Aino päivitteli. "Ei sellaista saa leikkiä", hän selitti Pekalle vakavana. "Se on synti. Ei Jumala pidä siitä, että sillä tavalla leikitään."

Itse asiassa Pekkakaan ei pitänyt siitä. Ja hän alkoi nyt miettiä keinoa, millä tavalla saisi Ruusulan taas muuttumaan iloiseksi ja valoisaksi.

Pekka tiesi, että kaikki tämä suru ja vakavuus johtui isoisästä. Jos isoisä paranisi, silloin olisi taas kaikki hyvin. Pekka kaipasi kovin isoisää, sillä tämä osasi niin paljon kaikenlaisia taikatemppuja ja keksi aina uusia varjokuvia sormillaan. Hän kertoi sellaisista taloista, jotka hipoivat pilviä ja joita sanottiin pilvenpiirtäjiksi, ja hän oli itse ollut sellaisessa. Ja samassa paikassa kuin pilvenpiirtäjiäkin oli, oli myös rautatie ilmassa, maan päällä ja maan alla. Se oli — sellainen paikka — jonkin suuren meren takana ja sinne oli Pekkakin päättänyt mennä isoksi tultuaan. "Mitä sinä siellä teet?" oli isoisä tiedustanut. "Minä olen hissipoikana pilvenpiirtäjässä", ilmoitti Pekka, jonka hauskin elämys oli ollut hissilläajo kesäisellä Helsingin-matkalla käytäessä. "Tai sitten minä ajan lentokonetta", oli Pekka hetken tuumailtuaan virkkanut.

Mutta nyt ei isoisä puhunut mitään, ei edes nauranut. Hän aina vain nukkui, menipä Pekka milloin tahansa hänen luokseen. Kolme lääkärisetää oli käynyt monta kertaa isoisän luona, mutta isoisä ei vain parantunut. Yhtäkkiä Pekka keksi, missä vika oli: isoisä ei varmastikaan ollut saanut kalanmaksaöljyä! Sitä annettiin aina Pekalle, kun hän oli vähänkin kipeä, väliin muutenkin, ja se parantaisi ehdottoman varmasti myös isoisän.

Pekka juoksi kiireesti äidin huoneeseen. Siellä oli lääkekaappi ja huoneessa ei ollut ketään. Pekka työnsi tuolin kaapin luo, kapusi sille ja aukaisi kaapin. Siellä oli pulloja ja tölkkejä paljonkin, mutta Pekka ei epäillyt hetkeäkään. Kyllä hän kalanmaksaöljypullon tunsi!

Pullo kädessään Pekka kiiruhti yläkertaan, jossa isoisän huone oli. Hän ei ylettynyt ottamaan ovenrivasta, vaan koputti ovelle. Sairaanhoitajatar aukaisi sen. Toimeliaana Pekka astui huoneeseen ja äidin luo, joka istui sängyn vieressä. Hän laski pullon äidin helmaan ja kuiskasi:

"Anna maksaöljyä isoisälle, niin hän paranee."

Äiti ei puhunut mitään, ei edes hymyillyt. Hän nosti vain Pekan syliinsä, painoi päänsä hänen päätään vasten ja syleili häntä niin, että Pekka oli aivan tukehtua. Hetken kuluttua Pekka alkoi tuntea jotakin kosteata päälaellaan. Hän kohotti kasvonsa: äiti itki. Pekkakin parahti itkuun. Tämä oli niin kauheata, kun aina vain itkettiin, oltiin hiljaisia ja vakavia. Pekka vilkaisi isoisää, joka yhä nukkui, ja Pekasta hän oli nyt niin vieraan näköinen. Hänen kasvonsa olivat niin kapeat ja valkoiset ja leuka oli niin pitkä. Pekkaa rupesi pelottamaan ja hän kuiskasi äidin korvaan:

"Minä menen pois."

Marraskuun aurinko tiputteli välkkyviä vesihelmiä talven ensimmäisistä kimaltavista jääpuikoista sinä päivänä, jolloin isoisä haudattiin. Ruusulan tyttöjen ja Markkulan poikien nuori joukko kulki painunein päin, murheellisin kasvoin saattojoukon mukana. Näin raskaina kuin nyt eivät heidän jalkansa olleet vielä milloinkaan nousseet tässä rakkaaksi käyneessä koulukaupungissa.

Vanha, valkohapsinen isoisä oli ollut kuin aurinko. Hänen silmiensä katse oli lämmittänyt, hänen hymyilynsä oli kirkastanut ympäristöä. Hän oli rakastanut Ruusulan tyttöjä kuin omiaan, ja tytöt olivat vastanneet hänen rakkauteensa rakkaudella. Markkulan pojille hän oli ollut kuin toinen isä, rakastettu ja ihailtu.

Kyynelet putoilivat suurina ja polttavina Pirkon silmistä punaisten tulppaanien terälehdille.

Multa tuntui kumahtavan niin raskaana, painavana arkun kannelle. Pirkko puri hampaitaan yhteen, sillä tuskainen parahdus tahtoi väkisinkin purkautua esiin.

Isoisä, isoisä...

Äkkiä Pirkko jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana. Hän ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, hän katsoi jonnekin kaukaisuuteen, mistä isoisä tuntui viittovan hänelle. Ja samassa isoisä oli aivan hänen luonaan, hänen vieressään, otti hänen päänsä käsiensä väliin, kuten hänellä oli tapana tehdä, ja sanoi: "Pieni päivänsäteeni, älä itke. Olen yhä luonasi."

    "Tuuti lasta tuonelahan,
    alle nurmen nukkumahan..."

Se kaikui hiljaisena, viihdyttävän rauhallisena Pirkon korvissa. Hän havahtui olevaiseen. Kuoro lauloi:

    "Tupa suuri tuonelassa,
    manan majat avarat."

Viimeisten sävelten mukana tuntui riipaiseva tuska keinuvan hitaasti pois, soljuvan kohti sinisenä säteilevää avaruutta.

Illalla, kun kotoinen joukko istui Ruusulan arkihuoneessa vielä hetken koolla vieraitten mentyä, Ros-Mar astui huoneeseen. Hänen kalpeiksi, laihoiksi käyneillä kasvoillaan näkyi hyvin hieno hymynpiirto hänen istuutuessaan toiseen nojatuoliin takan eteen. Kaikki katsoivat häneen odottavina.

"Leena ja Marja olivat kertoneet Pekalle, että isoisä pantiin hautaan maan alle", Ros-Mar alkoi puhua hiljaisella äänellä. "Pekka oli siitä vetänyt omat johtopäätöksensä. Hän sanoi minulle, kun laitoin häntä nukkumaan, että 'isoisä meni sitä maanalaista rautatietä pitkin Amerikkaan. Kyllä hän sieltä pian tulee takaisin'. Selitin hänelle, että isoisä oli nyt taivaassa. Silloin hän kysyi: 'Mitenkäs isoisä sinne pääsi, kun se on niin korkealla?' Enkeli vei. 'Näitkö sinä, äiti, sen enkelin?' hän kysyi sitten uteliaana. Minun täytyi myöntää, etten ollut nähnyt. 'No mistä sitten tiedät, että enkeli vei?' Arvaan, että vei, kun isoisä oli aina niin hyvä, vastasin. Olin juuri lähdössä pois, kun hän vielä kysyi: 'Mutta mitenkäs isoisä jaksoi raahata kaikki ne kukat ja seppeleet mukanaan tuonne ylös?' Pekka viittasi kädellään kattoon. Ei hän vienytkään niitä, sanoin minä, ne jäivät haudalle. 'Miksei hän vienyt?' Mietin hetken, mitä silloin olisin vastannut. Taivaassa on muutenkin paljon kukkia, niin ettei sinne tarvitse viedä niitä, yritin hieman neuvottomana selittää. 'Niin, siellä on paljon autoja ja junia ja monta suurta lentokonetta ja...' Koetin saada hänet vaikenemaan ja kehoitin häntä lukemaan iltarukouksensa. Hän lukikin sen, mutta liitti viimeiseksi pyynnön: 'Rakas Jumala, anna isoisän tuoda minulle oikea lentokone, kun hän tulee takaisin taivaasta."

Kyyneleisin silmin olivat tytöt kuunnelleet Ros-Marin puhetta. Pekan lapsellinen käsitys kuolemasta tuntui jollakin tavoin lohduttavalta. Se katkaisi surulta kipeimmän kärjen, teki kylmän kuoleman luonnollisemmaksi.

Hetken vaitiolon jälkeen Pirkko alkoi puhua.

"Aurinko paistoi tänään niin kirkkaasti, aivan täydeltä terältä. Ajattelin, että ehkä siksi, kun isoisä niin rakasti aurinkoa. Ja hänen oma sielunsakin oli aina kuin aurinkoa tulvillaan. Eikö niin, isoisän aurinkoinen sielu on vieläkin täällä meidän luonamme?"

Pirkko vaikeni. Kosteitten silmien katseet hipaisivat kuin varkain, hellien isoisän tyhjää nojatuolia uunin toisella puolen, ja Eero-setä virkkoi hiljaa puristaen Ros-Marin kättä omassaan:

"Totta on, Pirkko, isoisän aurinkoinen sielu on jäänyt meille perinnöksi."

Iltainen hiljaisuus tuntui hymisevän hiljaa, hyvin hiljaa isoisän kauniista sielusta, joka valoi yhä lämpöään ja valoaan rakkailleen. Kuoleman synkeys oli väistynyt, ja sijalle oli tullut päivän ylhäinen majesteetti, elämä.

IX

Tytylän juhlakonventti oli siis jo 'hypännyt yli kynnyksen', kuten Pirkko sanoi. Eli toisin sanoen, Tytylän avara juhlasali oli täynnä yleisöä, joka jännittyneenä odotti esiripun nousua, kuvaelman alkua. Kaikki herralalaiset, jotka olivat saaneet kutsun, olivat saapuneet, mutta noloja he olivat ensin alussa. Tyttöjen vilpitön ystävällisyys sai tosin piankin karkotetuksi heidän hämilläänolonsa, mutta Ilmari Kaisla sanoi väliajalla Mirjalle heidän istuessaan tarjoiluhuoneessa kahvia juomassa:

"Parempaa ja täydellisempää kostoa ette tosiaankaan olisi voineet meille keksiä kuin tämä. Kun luin kutsukirjeen luokalle, seurasi ainakin minuutin hiljaisuus, ja poikien naamat näyttivät tosiaan venähtävän paria senttiä pitemmiksi. Ja nyt pojat ovat häpeissään kuin selkäsaunan saaneet koirat."

Mirja hymähti.

"Ainakin minun mielestäni olisi hyvä, jos nämä 'kostot' ja riitaisuudet jo loppuisivat. Tällainen on niin ikävää."

"Niin minustakin", myönsi Ilmari. "Muuten, kuka tämän keksi, että meidät kutsuttiin tänne hävyttömyydestämme huolimatta?"

"Pirkko", vastasi Mirja ja jatkoi sitten hieman surumielisellä äänellä: "Me kai tässä jutussa hävyttömämpiä olemme olleet, sillä mehän tämän järjettömyyden aloimme."

"Minkä järjettömyyden?" kysäisi Pentti ja istuutuen Ilmarin viereen jatkoi vastausta odottamatta: "En ole nähnyt meidän poikia vielä koskaan näin lempeinä ja kainoina kuin tänä iltana. Oikein hyvää tekee katsella."

"Sinuun ei näy tarttuneen mainitsemasi kainous", nauroi Mirja.

"Ei, kun tiedän, että Pirkko on tämän juonen alkuunpanija. Eivät hänen sytyttämänsä hiilet polta tarpeeksi minua, jolla on niin tuiki kova pinta." Samassa Pentti hypähti seisomaan. "Kuulkaa, kello soi! Nyt alkaa Pirkon esiintyminen näyttämöllä. Mennään saliin, että saamme hyvät paikat, sillä olenpa tosiaan utelias näkemään, mitä toimittaja numero kaksi on saanut aikaan. Kuulin näet Sirkalta, että Pirkko on suunnitellut tämän kuvaelman."

"Ei suunnitellut, mutta vähän lisännyt siihen", vastasi Mirja.

Esirippu nousi.

Kulissit kuvasivat kuusimetsää, jonka keskellä kimalteli lähde, suuri kuvastin Ruusulan vierashuoneesta. Sen kehykset oli peitetty vihreällä kankaalla ja tuoreilla kuusenoksilla. Lähteen luona oli polvillaan valkopukuinen tyttö, joka kädellään silmiään varjostaen katseli lähteeseen. Ja kulissien takana lauloi tyttökuoro: "Sua lähde kaunis katselen."

Siis vanha kuvaelma! Ja tyttö ei ollut kukaan muu kuin Pirkko. Mutta hän ei ollut tyytynyt liikkumattomaan, äänettömään veteen.

"En jaksa tuijottaa peiliin kolmen säkeistön aikaa, jollen myös kuule veden loiskintaa", oli Pirkko selittänyt tytöille. "Sitä paitsi veden loiskina säestää samalla tyttöjen laulua."

Ja niin oli Ruusulasta tuotu pieni kylpyamme kouluun. Tytöt ehdottivat, että se sijoitettaisiin lattialle kulissien taakse, mutta Pirkko vaati sen hinattavaksi ylemmäksi.

"Täältä loiskutus kuuluu paremmin", hän vakuutti seisoessaan tikapuilla vähän ennen esiripun nousua kaatamassa kannusta vettä ammeeseen, joka oli sijoitettu kaksien tikapuitten väliin asetetuille laudoille.

"Varokaa, ettei amme vain putoa", virkkoi Kerttu poistuessaan saliin. "Minä niin pelkään, että sattuu jokin kommellus", hän lisäsi Ailille, kun he yhdessä pujottelivat istumapaikoilleen. "Pirkolle aina sattuu jotakin."

"Nyt se ainakin on mahdotonta", tuumi Aili.

Mutta mikään ei ole mahdotonta! Kuvaelma monine värivaloineen ja vienoine lauluineen saatiin onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Mutta Pirkko valkeassa puvussaan suloisine kasvoineen oli miellyttävä katseltava, ja yleisö — varsinkin herralalaiset — vaati toistoa.

Kun esirippu vetäytyi taas sivulle, näkyi Kirstin pää kulissien välistä, ja Pirkko paineli polveaan vääristellen samalla suutaan Kirstille. Samassa hän kuitenkin huomasi "esiintymisensä" taas alkaneen ja asettui punehtuvin poskin kuvaelma-asentoon. Kuoro aloitti: "Sua lähde kaunis katselen..."

Silloin kuului rysähdys, pari kirkaisua ja voimakas vedenloiskahdus. Salista kuului huutoja: "Lähde putosi!" "Voi kauhistus!" "Pirkko!" Ja äänekäs nauru purkautui vallattomana katsomosta.

Amme oli pudonnut telineeltään yli kulissien ja tyhjentänyt kylmän sisällyksensä lattialle ja Pirkon niskaan. Kirsti oli näet esiripun avautuessa vetääntynyt hätäisesti taaksepäin ja samalla työntänyt toista lautaa, niin että amme heilahti ja putosi.

Esiripun hoitaja seisoi hämmentyneenä paikallaan eikä huomannut vetää esirippua huvittavan loppukohtauksen eteen. Pirkko seisoi näyttämöllä valkea puku vettä tiukkuen ja Kirsti hiukan edempänä nauraen aivan tukehtumaisillaan. Hän ei ajatellut vähääkään sitä, että hän itse asiassa oli syyllinen, häntä vain nauratti itse tapaus. Laulajatkin olivat juosseet näyttämölle ja salista kajahtelivat kättentaputukset, nauru ja hyvä-huudot.

Kun Pirkko jonkin ajan kuluttua saapui saliin omaan pukuunsa pukeutuneena, hänet otettiin vastaan kättentaputuksin ja raikuvin naurunremahduksin.

"Älkää minulle taputtako, se on kaikki Kirstin ansiota", tuumi Pirkko, ja Pentille hän lisäsi: "Olen iloinen, että kerrankin joku toinen on syypää onnettomuuteeni, enkä aina minä itse."

Jonkin ajan kuluttua alkoi tanssi. Pirkko, joka kaipasi tavattomasti isoisää, oli kotoa lähtiessään sanonut, ettei hän tanssi sinä iltana. Mutta kuullessaan valssin sävelmän pehmeänä ja kiehtovana saapuvan luokseen ja nähdessään Pentin pyytävät silmät hän ei voinut vastustaa.

"Tämä sävel on aivan kuin sametinpehmeitä ruusunlehtiä leijailisi ympärillämme", Pirkko kuiskasi hiljaa Pentin korvaan.

"Sitten minä olen vanginnut yhden niistä ruusunlehdistä käsiini", Pentti vastasi yhtä hiljaa.

Pirkko katsahti nopeasti Penttiin: eiköhän hänen silmissään vain ollut tavallista veitikkaa? Ei, hänen tumma katseensa oli vakava. Outo... kummallinen tunne värähdytti äkkiä Pirkkoa. Hänestä tuntui kuin Pentin käsivarsi olisi puristunut tiukemmin hänen vyötäisilleen, hänen tuli kuuma ja puna poltti hänen poskiaan. Hän olisi tahtonut riuhtaista itsensä irti, mutta seurasikin sävelten mukana Pentin kuljettamana edelleen. Yhä vain, yhä...

"Tanssimmeko maailman ääriin?" hän viimein sai kysytyksi, mutta hänen kasvoilleen ei ilmaantunut hymyn piirtoakaan.

"Tanssimme, sinä ja minä", kuiskasi Pentti.

Pirkko vilkaisi uudelleen ystäväänsä. Miten pistävä ja kummallinen Pentin mustien silmien katse olikaan tänä iltana.

Tanssin loputtua Pentti vei Pirkon ulkokäytävään vilvoittelemaan. Sinne kerääntyi pian joukko toisiakin, ja Pirkko unohti Pentin omituisuuden. Hetken kuluttua reipas polkka kutsui, ja Pirkko kiisi Ilmarin kuljettamana pitkin salin lattiaa. Voi, miten hän nauttikaan!

Pitkin iltaa Pirkko oli tuntenut kosteitten alusvaatteillensa painautuvan kiinteästi ihoa vasten. Mutta hän ei ollut levoton. Kaipa ne kuivuisivat! Ja olihan sisällä lämmin. Tosin hän viileässä käytävässä pari kertaa hieman värähti: vaatteet tuntuivat hartiain kohdalta niin märiltä ja kylmiltä, mutta hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota siihen. Kotimatkallakin oli lämmin. Portilla hän tosin pari kertaa tunsi kylmänpuistatuksia, ja Jussi, joka huomasi sen, virkkoi hieman pelästyneenä:

"Mutta, Pirkko hyvä, sinä olet kai koko illan ollut märissä vaatteissa?"

"No, eihän pukuni ole märkä", naurahti Pirkko vain kylmänväristyksen puistattaessa taas olkapäitä.

"Se ei paljoa auta asiaa", Jussi tuumi vakavana. "Menkää pian sisälle, tytöt, ja toimittakaa Pirkko heti sänkyyn. Hän voi kylmettyä saatuaan sen odottamattoman suihkun."

Nyt vasta tytötkin huomasivat asian vakavuuden ja kiiruhtivat sisälle. He riisuivat Pirkon päältä takin ja lakin, kuin hän olisi ollut pieni lapsi. Pirkko nauroi.

"Älkää nyt tehkö minusta sairasta, ennen kuin tosiaan olen sitä!"

"Sitten meidän on myöhäistä katua, kun olet jo sairas", Mirja vastasi. "Riisuudu nyt heti ja mene vuoteeseen. Minä käyn pyytämässä Ros-Marilta jotakin lämmittävää.

"Sen sinä jätät kauniisti tekemättä", epäsi Pirkko hypähtäen oven eteen ja estäen siten Mirjan pääsemästä ulos. "Ros-Mar nukkuu jo, ja sinä et saa herättää häntä. Ja vaikkei nukkuisikaan, et saa puhua hänelle mitään asiasta. Hän tulee vain turhan takia levottomaksi. Ennen et pääse ulos huoneestamme kuin lupaat, ettet hiisku sanaakaan asiasta Ros-Marille. Lupaatko?"

Mirja seisoi onnettomana Pirkon edessä.

"No, mikä tässä auttaa muukaan kuin luvata", hän virkkoi viimein, "sillä sinun asiasi vain pahenee, kun seisot tuossa puolipukeissa". Hän tarttui hymyillen Pirkon olkapäähän, mutta katsoi jo samassa säikähtyneenä häntä. "Mutta paitasihan on vieläkin aivan märkä. Kyllä sinun täytyy mennä..."

"Nukkumaan", Pirkko keskeytti hänen puheensa. "Menenkin, kunhan vieraamme poistuvat." Hän katsoi veitikkamaisesti Kirstiä ja Mirjaa.

Tytöt lähtivät, ja Pirkko ja Kerttu jäivät kahden kesken.

Pirkko oli piankin vuoteessa. Hän veti peitteen leukaansa asti ja katseli vaiteliaana, kun Kerttu harjasi hitaasti, melkein vetelästi kiiltävän keltaista tukkaansa.

"Huomasitko, miten hiljainen Pentti oli tänä iltana?" Kerttu kysyi hetken vaitiolon jälkeen.

"Huomasitko sinäkin sen?" Pirkon miettivä katse vilkastui.

"Kyllä. Hän ei puhunut juuri mitään tanssiessamme eikä edes kahvilla ollessamme. Mikähän häntä vaivasi?"

Kerttu silmäsi siskoaan tutkivasti.

"En tiedä", Pirkko vastasi yksikantaan, mikä ei juuri ollut hänen tapaistaan. Mutta samalla hän muisti Pentin katseen pistävän totisuuden ja tiukan otteen vyötäisillään. Pirkko käänteli levottomasti päätään tyynyllä.

Pidän Pentistä sittenkin enemmän silloin, kun hän on iloinen, Pirkko ajatteli. Vakavakin hän saisi olla, muttei siten kuin tänä iltana. Hän oli niin omituinen.

Pirkko aavisti kyllä, että hänen poikaystävänsä oli alkanut tuntea häntä kohtaan muutakin kuin pelkkää ystävyyttä ja toveruutta. Ja samalla välähtivät Kerän sanat Pirkon mieleen: "Seurustelu koulutyttöjen ja -poikien välillä voi tapahtua ilman rakkaus-käsitettäkin. Älkää sekoittako siihen kahden sukupuolen välistä rakkautta, vaan ottakaa asia toveruuden kannalta." Siten Pirkkokin tahtoi. Hän tunsi äkkiä olevansa aivan pieni lapsi. Se tuntui niin suloiselta. Sellaisena pikku lapsena hän tahtoi vielä kauan pysyä. Tosin uusi, outo viekoitteli, mutta samalla se kuitenkin tuntui jollakin tavoin luotaantyöntävältä.

Ei, ei, en tahdo vielä muuttua aikaihmiseksi, Pirkko ajatteli melkein tuskaisena. Mahtaako Pentti nyt muuttua? Silloin ystävyytemme on lopussa, toveruus ja koko hauskuus.

Kyynelet kihosivat Pirkon tummiin silmiin.

Hän kääntyi seinään päin, sillä Kerttu nousi juuri silloin tuolilta sammuttaakseen lampun.

Yöllä Pirkko nukkui levottomasti ja pari kertaa, ollessaan hetken valveilla, hänen mieleensä välähti: Olisi sittenkin taitanut olla hyvä, jos olisin juonut jotakin lämmintä.

Oli niin kuuma. Hän heitti peitteen pois päältään. Tuokion kuluttua hän heräsi siihen, että koko ruumis tärisi vilunpuistatuksista. Vasta aamuyöstä, kun kalpea talviauringon sarastus kirkasti taivaanrantaa, Pirkko nukahti rauhallisemmin.

Pirkko sai pitkällisen sairauden kylmästä "lähdekylvystään". Ei riittänyt että hän makasi kolme viikkoa kuumeisena Ruusulassa, mutta kun hän tervehtyi sen verran, että hänet voitiin viedä jouluksi kotiin, hän sai vielä maata melkein koko joululoman ajan. Kuume oli heikentänyt häntä niin, ettei voitu ajatellakaan hänen koulunkäyntinsä jatkamista tammikuussa. Lepokoti oli paikka, joka oli hänelle nyt sopivin ja välttämättömin. Hän olisi muuten jäänyt kotiin pappilaan, mutta siellä oli levotonta. Kirkkoherrasta ja hänen rouvastaan pidettiin tavattomasti ja heidän pappilansa oli muodostunut paikaksi, jonne mentiin silloin, kun tarvittiin lohdutusta, mutta myös silloin, kun oli iloisia uutisia. Siellä kokoontuivat ompeluseurat, lähetysseurat ja kuoro, jota kirkkoherran rouva johti. Siellä ei siis Pirkko saanut tarpeeksi lepoa.

Eräällä kirkkoherran rouvan sukulaisella oli maaseudulla lepokoti, Mäntylä. Siellä ei talvisaikaan ollut kovin paljon potilaita, joten Pirkko lähti sinne, kun toiset menivät kouluun.

Pirkolle sairaus oli outoa. Hänen maatessaan Ruusulassa ja tyttöjen lähtiessä ulos kävelemään tai voimistelemaan hänen silmänsä täyttyivät useinkin kyynelistä, mutta vähitellen hän tottui sairastamiseenkin.

Ja Pentti? Pentti oli iloinen ja vallaton kuten ennenkin. Vain pari kertaa Pirkko huomasi hänen silmissään oudon katseen hänen käydessään tervehtimässä Pirkkoa. Mutta Pirkko oli kuitenkin tyytyväinen Pentin käyttäytymiseen, sillä nyt heidän ystävyytensä voisi edelleen jatkua huolettomana ja toverillisena.

Pirkko ei tietänyt mitään niistä pitkistä tunneista, jolloin Pentti oli seisonut oman huoneensa ikkunassa ja pimeyden ympäröidessä katsellut naapuritalon alastonta puutarhaa ajatellen pientä ystäväänsä. Eikä kukaan kertonut Pirkolle, koska Pentti oli kieltänyt, että tuo vallaton poika, jonka kanssa hän ei voinut milloinkaan vakavasti keskustella, istui Ruusulan salissa kaksi pitkää yötä valvoen silloin, kun odotettiin käännettä Pirkon taudissa. Eikä Pirkko voinut aavistaa, että Pentin nauraviin silmiin oli hersynyt tuskan kyyneleitä hänen vuokseen ja että Pentti koulussa sai hänen tähtensä huomautuksia hajamielisyydestään.

Kaikki tämä oli Pirkolle tietymätöntä, ja hän uskoi varmasti Pentin käyvän kolme, neljä kertaa päivässä häntä tervehtimässä ja ilahduttamassa kujeillaan ja jutuillaan pelkän toveruuden vuoksi.

Sillä hän ei nähnyt, että heti, kun huoneen ovi sulkeutui Pentin jälkeen, tämän mustiin, nauraviin silmiin ilmaantui totinen, melkein tuskainen katse.

Ja niin Pirkko opetti tietämättään ystävälleen vakavuutta.

Kun tytöt palasivat kaupunkiin joululomiltaan, Ruusula tuntui kovin tyhjältä. Kaikki kaipasivat Pirkkoa, joka oli ollut koko joukon räiskyvä, sytyttävä sielu. Ja ne kaksi kuukautta, mitkä Pirkko vietti Mäntylässä, olivat Ruusulan tytöistä heidän elämänsä pisimmät kuukaudet.

X

 "Mäntylässä helmik. 10. pnä 192—

 Tytöt hyvät ja Ruusulan kultainen väki!

 Jos tietäisitte, miten ihanaa täällä Mäntylässä on, niin ette
 tosiaankaan pysyisi siellä kaupungissa — oikeastaan minä itsekin
 olisin sittenkin hyvin mielelläni siellä... — vaan hyryyttäisitte heti
 tänne.

 Olen nyt jo ollut täällä enemmän kuin kaksi viikkoa, joten lienee aika
 kirjoittaa teille hiukan 'tyhjentävämpi' kirje, kuin mitä ne pienet
 lappuseni ovat olleet, joita kaikessa kiireessä olen Kertulle ja
 Pentille kyhännyt. Ensin kerron pienen erehdyksen, mikä minulle sattui
 tänne tullessani.

 Tulin aikaisemmalla junalla kuin piti ja siksi ei kukaan ollut
 minua vastassa. Retuutin itse matkalaukkuni asematalon portaille ja
 rupesin tiiraamaan ympärilleni, mistä saisin metsästetyksi jonkin,
 joka kuljettaisi tavarani kilometrin päässä olevaan Mäntylään. Ensi
 hetkessä osuin näkemään erään neidin, joka seisoi minusta parin
 askelen päässä. — Hän oli surupuvussa. — Tuijotin hetken häneen ja
 syöksyin sitten hänen luokseen kuin villin heittämä keihäs. 'Ettekö
 olekin neiti Linna?' kysyin. Kysymys oli kyllä mielestäni aivan turha,
 sillä olin varsin varma, että hän oli serkkuni Niina Linna. Ennätin
 vielä ajatella senkin, että setä oli kai kuollut, koska Niinalla oli
 surupuku. Neiti pudisti päätään ja virkkoi hieman hymyillen: 'En, en
 ole'. Hän ei varmasti tunne minua ja siksi kieltää, ajattelin minä ja
 kysyin uudelleen: 'Ettekö todellakaan ole Niina Linna?' Neiti hymyili
 ja pudisti taas päätään. Mutta hyvänen aika, tuon ihmisen olen nähnyt
 jossakin, hän on tuttu, mutta kuka, kuka...? Naurahdin ja sanoin:
 'Suokaa anteeksi, kun häiritsin, mutta muistutitte niin serkkuani
 — olin aivan varma, että olette Niina Linna.' Ja silloin hän loihe
 lausumahan, sai sanelemahan: 'Niin, en ole hän. Mutta ettekö te ole
 Pirkko Kotkanpää?' Olin tosiaan hetken hiljaa kuin kalikalla päähän
 kopautettu kala. En heilauttanut edes pikkusormen kynttäkään, joten
 siis ymmärrätte, että tosiaankin hämmästyin. Kuka tuo kummallinen
 ihminen oikeastaan oli? Vastasin: 'olen' niin epävarmasti, kuin
 olisin epäillyt oman vastaukseni todenperäisyyttä. Mitä nyt seurasi?
 'Minä olen Toini Sara', hän ilmoitti. 'Kävimme yhdessä koulua ...ssa.
 Mutta siitä on jo monta vuotta. Te muutitte sieltä pois'. Niin,
 tosiaankin! Nyt minäkin tunsin hänet. 'Mutta kamalasti sinä muistutat
 Niina-serkkuani', nauroin minä. 'Etkö tuntenut minua heti?' 'Muistin
 nähneeni sinut jossakin, mutten tuntenut ennen kuin vasta sitten,
 kun nauroit. Silloin tunsin naurustasi ja hampaistasi'. Kas niin se
 juttu oli! Ja siitä näette, että itsepäisyydelläänkin voittaa jotakin.
 Löysin näet siten hauskan seuralaisen itselleni, sillä olemme sen
 jälkeen olleet paljon yhdessä.

 Täällä on hyvin vähän potilaita tai 'vieraita', kuten Iina-täti
 sanoo. On eräs paksu setä, joka on tullut tänne hoitamaan terveyttään
 siksi, että hänellä on — kuulemma — kauhean huono ruokahalu. Miten
 se ruokahaluttomuus hänessä ilmenee, sitä en tiedä, sillä hänen
 ulkonainen olemuksensa ei sellaista osoita, eivätkä myöskään ne
 ruoka-annokset, jotka katoavat ateria-aikoina lautaselta hänen
 suuhunsa uskomattoman nopeasti. Hän näkyy hyvin hoitavan ruokahaluaan!
 Sitten on eräs täti ja setä, jotka ovat tulleet vain lepäämään, sitten
 eräs keuhkojaan hoitava neiti, joka parantelee hengityselimiään
 kävelemällä iltaisin väliin 12:kin asti nuoren asemapäällikön kanssa.
 Nämä ovat minulle vain sellaista näyttämön 'liikkuvaa kalustoa', sillä
 omasta mielestäni minä näyttelen nyt pääosaa ja vastanäyttelijänä on
 erään nenäänsä hoitavan neidin — koira! Esitän teille ensimmäisen
 näytöksen.

 Tapahtuma-aika: saapumiseni jälkeisen päivän ilta, kello kymmenen
 aikaan. Tapahtumapaikka: Mäntylän puolipimeä alahalli.

 Olin ollut viemässä Iina-tädin kirjettä asemalle. Mutta olin
 tavannut keuhkojaan hoitavan neidin ja asemapäällikön. Päällikkö on
 oikein kiva nuori mies ja luulen, että jos olisin vanhempi, minäkin
 hoitaisin mielelläni keuhkojani hänen kanssaan. Me kyllä melkein
 aina kiistelemme. Hän sanoo minua pakanaksi, sillä täälläkin jo
 jokainen tuntee elämäni kutsumuksen. No, silloin illalla hän ärsytti
 minua sanomalla: 'Nykyajan koulutytöt osaavat kyllä tanssia kaikkia
 jazzit ja foxtrotit, mutta jos täytyisi juosta ilmoittamaan kiireesti
 jostakin asiasta tai livistää esimerkiksi pakoon, niin siihen he
 eivät pystyisi.' Ja niin kauan hän ärsytti minua, että sai minut
 kilpajuoksuun kanssaan. Juoksimme asemalta Mäntylän portille asti
 — siis kilometrin verran — ja hän ei ollut perille päästyään minua
 kuin pari askelta edellä. Hän lausui syvän ihailunsa, mutta sitä
 en paljoakaan kuunnellut, vaan juoksin saman tien Mäntylään. Olin
 huohottavan väsynyt, enkä jaksanut kiivetä heti toiseen kerrokseen,
 jossa huoneeni on, vaan heittäydyin alahallissa — huom! tästä alkaa
 ensimmäinen näytös! — ensimmäiseen tuoliin, joka tielleni osui.

 Tuoli sattui olemaan leveä korinojatuoli. Koska hallissa oli melko
 pimeä, sillä valoa tuli vain ruokasalin lasiovien takaa, en nähnyt,
 että tuolissa lepuutteli itseään joku toinenkin ennen minua. Kuten
 sanottu, heittäydyin rennosti nojatuoliin ja samassa kuului kauhea
 kiljahdus. Se kajahti avarassa hallissa kuin tiikerin kiljunta —
 olen kuullut sellaisenkin sirkuksessa kerran — mutta se ei lähtenyt
 minun suustani, vaan sen suusta, joka oli aikaisemmin valloittanut
 korituolin. Ja se oli nenäänsä hoitavan neidin sylikoira Nero. Ja
 Nero nosti kamalan metelin käyttäytymiseni johdosta. Se haukkui,
 ulisi ja kiljui. Ensi säikähdyksestä selviydyttyäni koetin vaimentaa
 sen vimmaa, mutta se vain hyppi ja huhki hallissa kuin puolihullu,
 eikä suinkaan kuin 'nero', välkytteli teräviä hampaitaan ja haukkui
 silmittömästi.

 Iina-tädin huone on alahallin vieressä. Nenäänsä hoitava neiti
 oli pistäytynyt tädin luo ja jättänyt rakkaan Neronsa halliin
 nukkumaan. Täti ja neiti juoksivat heti metakan kuullessaan halliin
 ja ruokasalista tulivat palvelustytöt. Minä olin kuitenkin sitä
 ennen ruvennut hakemaan sähkönappulaa sytyttääkseni lampun ja
 juoksin hädissäni ympäri pimeätä hallia ovelta toiselle haparoiden
 pihtipieliä. Nero juoksi perässäni nalkuttaen koko pienen kurkkunsa
 suurella voimalla. Juuri sillä hetkellä, kun ovi aukeni, löysin
 nappulan, mutta samassa, kun lamppu syttyi, kuului kauhea rymähdys.
 Olin kurkottanut käteni sanomalehtitelineen yli, joka kaatui ja
 jolloin sen päällä olevat neljä juomalasia ja vesipullo sälähtivät
 lattialle. Nero yltyi siitä yhä enemmän.

 Kun lamppu syttyi, näkyi joka ovella ihmisiä. Keittäjätärkin
 oli tullut halliin ja seisoi nyt erään pöydän luona nojaten
 taikinaisia käsiään pöytää vasten, jota peitti tumma verkaliina.
 Yläkertaan johtavien portaitten puolivälissä seisoi 'lepäävä setä'
 mustakehyksiset silmälasit nenän päässä keikkuen, ja ylähallin
 punaisten verhojen takaa kurkisti ruokahaluton setä. Hän pysytteli
 piilossa, koska oli nähtävästi jo yöpukimissa. Tämän meluavan
 näytelmän oli siis onnistunut herättää koko talon väki. Nenäänsä
 hoitava neiti siunaili ja päivitteli, suuteli ja silitteli
 irvistelevää ja murisevaa koiraansa. Minun onnettoman oli annettava
 selitys Neron ja minun toimeenpanemaan odottamattomaan esitykseen.
 Kuultuaan asian nenäänsä hoitava neiti kauhistui, että Nero oli saanut
 joitain sisällisiä vammoja tai ruhjevammoja tai vaikka mitä, kun minä
 istuin sen päälle. Se on mahdotonta, epäsin jyrkästi, sillä enhän minä
 ihan kirjaimellisesti sen päälle istunut. Kai tassuihin hiukan koski.
 Ja se sähähti silmänräpäyksessä ylös kuin raketti. Jos olisin istunut
 sen päälle, se olisi mäsänä koko rakki! Viimeistä sanaa minun ei olisi
 pitänyt sanoa. Siitä nenäänsä hoitava neiti suuttui. Hän katsoi minuun
 tuimasti ja virkkoi kylmästi: 'Miten sivistymätöntä kieltä neiti
 käyttääkään. Puhutte epämiellyttävän rumasti luontokappaleista.'

 Aivan sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena nenäänsä hoitava neiti
 marssi Nero sylissään yläkertaan — jolloin ruokahaluton setä hävisi
 punaisten verhojen takaa kuin taikaiskusta — ja minä jäin halliin
 hyvin nolona.

 (Toinen näytös). Seuraavana aamuna sain tädiltä luvan paistaa
 pannullisen ohukaisia. Seitsemän ihanaa munankeltaista ohukaista
 mukanani kiipesin yläkertaan ja koputin nenäänsä hoitavan neidin
 ovelle. Kun aukaisin oven ja hän näki minut, hänen kasvoilleen
 ilmaantui myrtynyt ilme. Esitettyäni anteeksipyyntöni eilisiltaisen
 tapauksen johdosta tiedustelin, saisinko syöttää Nerolle ohukaiset,
 koska olin kuullut, että se piti niistä aivan erityisesti ja koska
 olin ohukaiset paistanut juuri sitä varten. Nenäänsä hoitava neiti
 leppyi heti, ja Nero, joka oli ensinäkemältä huoneeseen tullessani
 murahdellut äkeänä, leppyi sekin haistettuaan hienotunteisella
 pikinenällään ohukaisten ihanan tuoksun. Minun kielelleni kihahteli
 vesipisara toisensa jälkeen, kun näin ohukaisten hupenevan Neron
 pieneen veripunaiseen ja ahnaaseen suuhun. Mutta olihan rauha
 rakennettu! Sekä nenäänsä hoitavan neidin että 'kultaisen, suloisen
 Nero-murun' kanssa. (Sillä tavalla nenäänsä hoitava neiti puhutteli
 rakkia, anteeksi, sylikoiraansa).

 'Ei päivää, ettei harmia!' Eräänä päivänä lähdin aamiaisen syötyäni
 kävelemään Iina-tädin kolmivuotiaan Tatun kanssa. Itse asiassa ei
 sillä tunnin kestäneellä kelkkamäkimatkalla kylläkään sattunut sen
 suurempaa vauriota, kuin että Tatu putosi katolta piikkilanka-aitaan.

 Mäki, jossa meillä on tapana käydä kolkuttelemassa, on noin kymmenen
 minuutin matkan päässä Mäntylästä. Aina, kun olen siellä Tatun kanssa,
 laskemme mäen ensin kaksi kertaa yhdessä ja sitten minä hurautan
 yksin kerran. Siksi ajaksi nostan aina Tatun vieressä olevan huvilan
 leikkituvan katolle, ettei hän ole maantiellä, jos sattuisi tulemaan
 hevosia. — Huvila on kesähuvila, siis asumaton näin talvisaikaan ja se
 sijaitsee mäen alapäässä. — Tatu on aina hyvin mielissään päästessään
 katolle istumaan ja odottamaan tyytyväisenä minun takaisintuloani.
 Ja kun minä liu'un kelkalla alas ja jo kaukaa huiskutan hänelle, hän
 nauraa ja kirkuu ilosta. Hän on suloinen veitikka.

 Nostin siis silläkin kerralla, mistä tässä on kysymys, Tatun katolle
 ja istuimeksi olin taittanut pari kuusenoksaa, sillä olin unohtanut
 kotiin tyynyn. joka tavallisesti on kelkassa. Päästyäni mäen päälle ja
 käännettyäni kelkan silmäsin — tavallisuuden mukaan — ensimmäiseksi
 leikkitupaa. Näin katolla tumman, leveän läiskän — kuusenoksat —
 mutta Tatun pieni kirkkaanvihreä olemus oli tipotiessään. Sydän
 nousi kurkkuuni ja samassa potkaisin kelkan kiireesti liikkeelle.
 Siunatkoon, missä ipana on?

 Kun pääsin leikkituvan luo, huusin heti: 'Tatu, Tatu, missä sinä
 olet?' 'Äällä', kuului hiljainen, laimea ääni. Se kuului leikkituvan
 toiselta puolelta. Kiipesin katolle ja silloin huomasin lumeen
 jääneestä jäljestä, että Tatu oli kavunnut toiselle puolelle.
 Kurkistin harjan yli, mutten nähnyt poikaa vieläkään. Jälki lumessa
 osoitti hänen liukuneen alas katolta. Vapisevana laskeuduin minäkin
 hitaasti alas. Ja siellä riippui Tatu takistaan hedelmätarhaa
 kiertävässä piikkilanka-aidassa. Hän oli potkinut lunta alapuolellaan
 nähtävästi koettaen vapautua epämiellyttävästä asemastaan siinä
 kuitenkaan onnistumatta. Nähdessään minun tulevan hän vastasi
 kullanmuruhuutooni iloisella naurulla ja ojentamalla käsiään minua
 kohti. 'Atu attoo pois', jokelsi hän. 'Poishan sinä pääsetkin,
 palleroinen', vastasin minä, 'enhän toki sinua siihen jätä roikkumaan'.

 Pelkäsin, mitä Iina-täti sanoisi, kun takkiin oli tullut suuret reiät.
 Mutta hän on niin hyväntuulinen ja sanoi vain nauraen, että hänen
 olisi oikeastaan pitänyt laittaa Tatulle uusi takki jo aikoja sitten,
 sillä vihreä oli käynyt pieneksi, mutta hän oli ollut niin laiska,
 ettei ollut viitsinyt. 'Mutta nyt se tuli laitettavaksi, ei auta enää
 mikään', nauroi täti pujottaen pikkusormensa takkiin tulleen reiän
 läpi.

 Minulla olisi vielä paljon kertomista, mutta tämä kai riittää yhdeksi
 kerraksi. Ihanaa täällä muuten on. Korkeat, humisevat hongat huojuvat
 ympärillä. Mäntylän alapuolella levittäytyy laaja valkeus, järven
 luminen pinta, ja ilma on säteilevää ja pehmeätä kuin joulukuusen
 hopeakimalteinen pumpuli. En kaipaa mitään muuta täällä kuin äitiä,
 isää, Dorria, Ros-Maria, Eero-setää, Marjaa, Pekkaa, Ruusulan
 tyttöjä, Markkulan poikia, koulua ja Ros-Marin maanantaipiirakoita.
 Mitään muuta en kaipaa, siis kaipaan hyvin vähän! Ja Ruusulan
 ikkunanlautaani kaipaan, sillä täällä ei ole mitään ikkunanlautaa,
 vain kapea reuna. En voi istua sillä. Eräänä päivänä asetin sen ja
 pienen kirjoituspöydän väliin kapean laudan ja istuuduin laudalle
 katsellakseni ulos ikkunasta. Lauta kuitenkin luiskahti, minä putosin,
 pöytä kaatui ja kaikki sillä oleva erittäin sekalainen rihkama lensi
 hujan hajan huoneeseen. Onneksi olivat silloin juuri keskipäivän
 hiljaisen tunnin viimeiset minuutit käsissä, joten kaikki heräsivät
 oikeaan aikaan päiväkahville. Ja Iina-täti, jonka huone on — kaikeksi
 onneksi — minun huoneeni alla, juoksi ensimmäiseksi 'apuun'. Ja
 totisesti hän nauroi niin, että hänen nimensä saattaisi olla vaikka —
 Kirsti Hällström!

 Pentti kirjoitti minulle, että hän tulee ensi sunnuntaina tervehtimään
 minua, kun koulussa on maanantaina kuukausilupa. Tulkaa kaikki! Voi,
 se olisi niin hauskaa! Täällä riittää kyllä huoneita.

 Lähetän kaikille 'kotiväkeen' kuuluville sadat, sadat terveiset!

 Pirkko.

 J.K. — Sain tänään kohteliaisuuden ruokahaluttomalta sedältä. Hän
 sanoi, että jollei minua olisi, Mäntylän elämä olisi hyvin kuivaa. En
 tiedä, onko se kohteliaisuus, mutta ainakin minä sen siksi otin.

 Satu auringonlapsesta on jo ilmestynyt. Se oli viime numerossa."

XI

Kerholan suuren lukulampun punainen varjostin oli keikautettu sievästi syrjälleen. Lamppu seisoikin nyt nurkassaan kuin hyväntuulinen merimies, joka on työntänyt lakkinsa vähän syrjemmäksi otsalta kuumuuden takia. Varjostinta oli siirretty siksi, että sohvapöydän ympärille olivat ryhmittyneet Mirja, Heddi ja Kerttu, jotka ompelivat ja tarvitsivat sen vuoksi valoa runsaammin. Keinutuolissa istui Kirsti rusentaen pähkinöitä saksilla. Tarkoitus oli, että hän olisi harrastanut "osuustoimintaa" ja antanut pähkinänsydämiä toisillekin, mutta suurin osa pujahti kuitenkin hänen omaan suuhunsa. Ei juuri ahneuden takia, vaan ennemminkin huomaamattomuudesta. Uunin matolla istui Marja leikellen paperinukkeja. Pekka hääräili lastenkamarissa, sillä hänellä oli tänä iltana vieraana joku samanikäinen pojannaskali.

Kerhola oli siis osapuilleen saanut kootuksi tavallisen joukkonsa suojaansa. Margit, Sirkka ja Pirkko vain puuttuivat. Mutta eipä aikaakaan, kun ovikello helähti. Kirsti juoksi avaamaan ja pudotti samalla helmastaan kaikki pähkinänkuoret lattialle!

Sieltä tuli Sirkka, ja hän ja Kirsti supattivat hetken aikaa eteisessä, mistä kuului tuon tuostakin naurahdus. Mutta tytöt olivat niin tottuneet Kirstin "kujerteluun", etteivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

"Hei", tervehti Sirkka astuessaan huoneeseen.

"Hei, hei", tytöt vastasivat, vilkaisivat kiireesti työstään tulijaa ja jatkoivat sitten taas ompelemistaan ja virkkaustaan. Kukaan heistä ei huomannut Sirkan silmien veitikkaa ja erikoista värähtelyä hänen punaisten poskiensa hymykuopissa. Sirkka iski silmää Kirstille ja istuutui Heddin viereen sohvaan.

"Eikö sinulla ole käsityötä?" kysäisi Kerttu.

"Ei ole tänä iltana", Sirkka vastasi. "Minun piti kyllä ottaa, mutta sinne se jäi eteisen pöydälle."

"Miten sinä niin hajamielinen olet?" ihmetteli Mirja. "Oletko rakastunut?" Hän vilkaisi hymyillen Sirkkaa.

"En sentään. Taidan vain muuten olla hajamielinen." Sirkka ja Kirsti vaihtoivat nopean veikeän silmäyksen. "Mitä sinä oikeastaan ompelet?" hän kysyi samaan jatkoon Heddiltä. "Siitäpä tulee kaunis. Näytä!"

Heddi levitti ohuen, valkean pitsinpalasen helmaansa. Siihen oli jo ommeltu punaisella silkillä pieniä ruusuja.

"Mikä tästä tulee?" kyseli Sirkka. "Voi, miten se on kaunis."

"Siitä tulee puseron etumusta..."

"Sirkka!" kiljaisi Kerttu samassa ja heittäen käsi työnsä pöydälle, saksensa ja lankansa lattialle, hän hyökkäsi Sirkan luo.

Heddi katsoi ihmeissään Kerttua. Mutta samassa Mirjakin huusi:

"Voi, Sirkka!"

"Mutta mitä ihmettä te...", ennätti Heddi hämmästellä, kun Kerttu samassa käänsi Sirkan pään.

"Polkkatukka!" huikkasi jo Heddikin matalalla äänellään.

Marjakin riensi joukkoon hyppien ja tanssien ja rallattaen:

"Sirkalla on polkka, polkka, polkka. Sirkalla on polkka, polkka, polkka."

"Älkää nyt sentään repikö päätäni irti", Sirkka rukoili valittavalla äänellä. "Sitten ei ole paljoakaan iloa, onko minulla pitkä vai polkka."

"Mutta miten sinun isäsi antoi?" kyselivät tytöt. "Ja äitisi? Se sopii sinulle huimaavan hyvin, mutta mitä veljesi nyt sanovat?"

"Ville sanoi ensimmäiseksi, kun näki minut: 'hyi, tuhannen, kun oot kuin Jaska!' Ja kun Jaska näki minut, hän sanoi: 'annas kun katson! Kun jätät hameesi pois ja vedät Villen housut jalkaasi, olet siinä paikassa kuin Ville.'"

Tytöt nauroivat.

"Isä sanoi, että minä olen kuin höyhennetty kana. Ainoastaan äiti oli inhimillinen. Hän taputti päätäni ja sanoi naurahtaen: 'olen saanut yhden pojan lisää. Saa nyt nähdä, tulenko kaipaamaan tyttöäni.' Mutta parhaimman arvostelun antoi Laitilan pikku Toivo, joka sattui olemaan silloin meillä, kun tulin parturilta kotiin. Hän kiersi minut parikin kertaa tarkastellen hyvin arvostelevasti päätäni ja sanoi sitten: 'hinä olet juuli kuin Hunilan vaali.' Hän tarkoitti Sunilan vaaria, joka käy kaupunkilaisille puita pilkkomassa ja jolla on pitkä, harmaa tukka." Tyttöjen nauru helähti taas. Mutta se taukosi piankin, sillä he pelästyivät, kun Kirsti äkkiä rupesi yskimään ja vetämään syvään henkeään. Kyynelet juoksivat noronaan hänen silmistään, ja hän oli aivan punainen kasvoiltaan. Mirja riensi hakemaan vettä. Vesi ei kuitenkaan sillä hetkellä paljoa auttanut, sillä Kirsti oli saanut pähkinänmurenen "väärään kurkkuun". Kun hän vihdoin lakkasi yskimästä, Heddi kysäisi:

"Tiedätkö, miksi sait sen pähkinän väärään kurkkuun?"

"Ei sinne koko pähkinää mennyt", Kirsti vastasi silmiään pyyhkien.

"No menipä vaikka neljännes, niin tiedätkö, miksi?"

"Aiotko ruveta antamaan lääketieteellisiä selostuksia?" naureskeli Kirsti rusentaen jo uutta pähkinää. "Se on liian aikaista, sillä et ole vielä hammaslääkäri."

"En lääketieteellistä, vaan ennemminkin kasvatusopillisen", vastasi Heddi. "Sait pähkinän kurkkuusi rangaistukseksi siitä, että olet mutustellut melkein koko kilon niitä tänä iltana yksinäsi muistamatta kanssasisariasi juuri ensinkään."

"Älä nyt ihmeessä", Kirsti tokaisi aivan hämmästyneenä katsoen Heddiin ja sitten Mirjaan ja Kerttuun. "Olen tosiaankin taitanut napsia niitä vain itselleni. Mutta nyt en syö ainoatakaan. Alan nyt naksuttaa niitä teille. Mutten minä sentään ole taitanut neljänneskiloakaan syödä, sillä ota huomioon, että pähkinät ovat kevyttä tavaraa. Tuossa on nyt aluksi sinulle."

Hän työnsi viisi pähkinänsydäntä Heddille. Tämä pisti ne heti suuhunsa, muttei ennättänyt paljoakaan pureskella, kun jo suutaan vääristellen juoksi keittiöön.

"Sai pahentuneen", naureskelivat tytöt.

Ovikello soi taas. Heddi, joka tuli keittiöstä, aukaisi oven. Tällä kertaa tuli Margit. Hän juoksi suoraan Kerholaan ennättäen töin tuskin potkaista kalossit jalastaan. Päästyään keskelle lattiaa hän heilautti esiin jonkin lehden.

"Hei, tytöt, Nuorten lehti!" hän riemuitsi. "Tuli tämän päivän postissa! Tässä on Pirkon satu!"

"Lue! Anna tänne! Ei kun tänne!" tytöt huusivat kilpaa, ja Kirsti kiskaisi lehden Margitin kädestä, niin että se repesi kahtia.

"Voi kamalaa!" valitti Kirsti istuutuen keinutuoliin ja koettaen yhdistellä lehden puolikkaita toisiinsa.

"Kyllä olet", nauroi Sirkka heittäytyen istumaan Kirstin viereen. "Näytähän tänne, missä se on. Kai sen silti lukea voi, vaikka sanat olisivatkin vähän hajallaan."

He levittivät lehden polvilleen ja alkoivat selata sitä.

"Se on melkein ensimmäisillä lehdillä", Margit huomautti astuessaan eteiseen takkiaan päältään kiskoen. "Älä ala, ennen kuin minä tulen."

Hetken kuluttua vallitsi Kerholassa hiljaisuus, ja Sirkka aloitti jo:

"Satu aurinkolapsesta."

"Älä vielä!" huudahti Marja. "Minä menen hakemaan äidin." Hän kipaisi pois.

"Se on oikein", virkkoi Mirja. "Ros-Marin pitää kuulla se aivan yhtä pian kuin meidänkin."

Samassa Marja jo palasikin äitinsä mukanaan. Ros-Mar istuutui nojatuoliin, ja niin voi Sirkka aloittaa.

 Satu aurinkolapsesta.

 Aurinkolapsen sininen satu oli alkanut. Se alkoi aikaisin aamulla, kun
 koko luonto alhaalla vihreällä maapallolla vielä nukkui.

 Aurinkolapsi tiesi, että hänen satunsa kestäisi vain sen yhden ainoan
 päivän. Illalla häntä ei enää olisi. Kun aurinko painuisi välkkyvän,
 vyöryvän veden taa, silloin hänkin katoaisi miljoonien sisariensa
 mukana. Ja huomenna tulisivat toiset aurinkolapset iloisina ja
 vallattomina elääkseen taas vain yhden ainoan päivän.

 Kaikki ympärillä oli niin sinistä. Koko ilma, avaruus, tuuli, kaikki
 oli sinistä. Vain aurinkolapset välkyttivät värikkäitä, loistavia
 pukujaan.

 "Miten hiljaista onkaan tuolla vihreällä maapallolla", ajatteli pieni
 aurinkolapsi. "Merien katsomaan, minkälaista siellä oikeastaan on."

 Ja tuhansien säderihmojen tavoin kiisivät aurinkolapset salamaakin
 nopeammin alas maan päälle.

 "Kaunis on maailma", puheli pieni aurinkolapsi itsekseen istuessaan
 koivunlehdellä. "Täällä ovat varmasti kaikki hyviä, kun on tällainen
 kauneus ympärillä. Nuo kastepisarat ruohikossa kimaltavat kuin helmet."

 Aurinkolapsi hypähti linnunpesään, ja samassa pyrähti lintu lentoon
 visertäen hopeanheleästi.

 "Kun ihmiset kuulevat aina lintujen riemuisen liverryksen, he ovat
 varmaan aina iloisia", tuumi aurinkolapsi.

 Mutta aurinko kohosi korkeammalle ja aurinkolapsi siirtyi sen
 sädepolkuja pitkin muuanne. Niin se joutui kaupunkiin.

 Se hypähti sisään eräästä ikkunasta. Sisällä huoneessa oli kovin
 synkkää ja koleata. Kapealla vuoteella nukkui tuuheapartainen mies.

 Aurinkolapsi kutitti hänen silmiään.

 "Herää, herää, lähde ulos, maalle, siellä on kaunista", se kuiskutti.

 Ja mies heräsi. Mutta kun hän astui pienen ikkunan luo, kalisivat
 kahleet hänen jaloissaan kivilattiaa vasten.

 Aurinkolapsi värähti kauhusta.

 Ja kun mies kohotti katseensa kohti säteilevää taivasta, se oli niin
 täynnä synkkyyttä ja tuskaa, että aurinkolapsi pakeni vapisten.

 "Voi, onko kauniissa maailmassa tällaisiakin!" nyyhkytti pieni
 aurinkolapsi ja pujahti erään puutarhan suihkukaivoon vilvoittelemaan.
 Hetken kuluttua aukenivat rakennuksen leveät lasiovet ja portaita
 laskeutui mies kantaen sylissään pientä tyttöä, jonka hän laski
 penkille suihkulähteen viereen.

 "Miksei hän leiki, ei juokse?" ihmetteli aurinkolapsi. Katseltuaan
 hetken se huomasi, että lapsen jalat olivat aivan näivettyneet. Hän
 oli rampa.

 "Pieni raukka", hymisi aurinkolapsi ja hypähteli pisarain mukana alas
 altaaseen ja värjäsi pisarat puvullaan punaisiksi.

 Lapsen silmät säteilivät ilosta, kun hän katseli pisarain ja
 aurinkolapsen kaunista leikkiä.

 "Hän on onnellinen, hän on hyvä", aurinkolapsi ajatteli. "Sellaisia
 täytyisi kaikkien ihmisten olla."

 Kauan ei aurinkolapsella ollut aikaa viipyä sielläkään. Se kierteli
 paikasta toiseen pitkin päivää. Näki paljon pahaa ja rumaa, mutta myös
 paljon hyvää ja kaunista. Ja kun se illalla hiipi lähemmäksi auringon
 helmaa ottaakseen jäähyväiset äidiltään, se ajatteli:

 "Maailma on niin kaunis, että jos ihmiset ajattelisivat sen kauneutta,
 näkisivät sen ihanuuden, maailmassa ei olisi ollenkaan pahuutta.
 Mutta useimmat ihmiset ovat kuin sokeita. Heillä on silmät, joilla he
 voivat katsoa, mutta kuitenkaan he eivät näe monivivahteista kauneutta
 ympärillään, kauneutta, joka aivan peittää heidät kaikkialla.
 Sellainen sokeus on surullista. Mutta onhan sentään joku näkeväkin
 ihminen joukossa."

 Puitten varjot pitenivät, linnut pyrähtivät pesiinsä, aurinko
 laskeutui yhä lähemmäksi merta.

 Ja pieni aurinkolapsi sukelsi tyytyväisenä ja onnellisena meren
 keinuvaan kehtoon.

 Aurinkolapsen sininen satu hukkui kristallinkimalteisiin meren
 maininkeihin.

Sirkan lopetettua lukunsa hiljaisuus jäi hetkeksi hymisemään huoneessa. Mirjan silmästä tipahti kyynel virkkauksen viinirypälekuviolle. Heddi tuijotti ulos ikkunasta vastapäätä loistavaa katulyhtyä. Vihdoin Ros-Mar virkkoi hiljaa:

"Olen tietänyt Pirkon olevan syvämietteinen, mutten olisi sentään uskonut hänellä olevan kykyä saada niin nuorena ajatuksiaan esiin noin selvinä ja kauniina."

"Mutta se oli kuitenkin niin Pirkon tapaista, eikö ollutkin?" kysäisi Heddi ja katsoi Ros-Mariin.

"Oli, oli", myönsi Ros-Mar. "Ihmettelen vain pientä huimapäätämme."

"Niin, Pirkossa on niin vastakkaisia luonteenominaisuuksia", tuumi Mirja.

"Niin on", virkkoi Ros-Mar nousten. Hän katsoi hetken miettiväisenä eteensä ja jatkoi: "Hänestä voi vielä joskus tulla jotakin. Jotakin suurempaa ja huomattavampaa kuin vain tavallinen ihmismereen huomaamattomana hukkuva pisara. Mutta nyt on kuitenkin liian aikaista mennä mitään ennustelemaan. Hän on nuori. Elämä saattaa muuttaa niin paljon. Ja luonne saattaa muuttua." Hän astui ovea kohti, kun Mirja kysyi:

"Etkö ennätä jäädä meidän luoksemme? Onko sinulla kiire?"

"On ystäväiseni", hymyili Ros-Mar. "Rupesin juuri leikkaamaan uutta kevättakkia Marjalle ja aion sen lisäksi vielä leikata Pekallekin. Vieläpä aion tänä iltana hieman ommellakin Marjan takkia. Kun ompeluun asti pääsen, niin sitten tulen tänne." Samassa hän katsoi Sirkkaan: "Niin tosiaankin! Huomasin äsken lukiessasi, että olet voittanut polkkasodassa. Se näkyy kyllä sopivan sinulle, polkkakin. Kunhan et nyt vain katuisi."

"Varmasti en kadu", hymyili Sirkka ja heilautti päätään, niin että lyhyt tukka hulmahti.

"Kas, kun ei Margit ensinkään ihmettele asiaa", huomautti Kirsti.

"Olin parturissa hänen kanssaan ja näin, kun hänen hiuksensa putosivat lattialle kuin valkea pellava. Oikein pahalta tuntui." Margit pudisti päätään.

Ros-Marin mentyä tytöt rupesivat puhelemaan siitä ihmeestä, että yksi heidän joukostaan oli ollut niin rohkea, että oli saanut nimensä julkisuuteen.

"Ja niin 'haka', että osaa kirjoittaa ihan lehtiin", ihaili Margit, joka itse oli toivoton ainekirjoituksessa.

"Kuulkaa, työt", Heddi innostui äkkiä. "Kun pidämme keväällä erojaisjuhlat, Pirkon on pidettävä siellä puhe. Eikö niin?"

"On, on", innostuivat toisetkin. "Ja kyllä hän pitääkin. Ei hän juuri vastaan hangoittele, jos jotakin osaa."

"Mikä onkin viisasta", huomautti Sirkka. "Ettei tarvitse imarrella, rukoilla ja kerjätä kuin suurtakin ihmettä. Sellainen on tympäisevää ja järjetöntä."

Samassa Pekka pujahti sisälle.

"Kerttu, tule puhelimeen!"

Kerttu meni ja tuli myös pian takaisin.

"Pentti soitti ja pyysi meitä Markkulaan. Sanna on paistanut niin paljon mustikkapiirakoita, että meidän täytyy mennä auttamaan heitä syömisessä."

Hetken kuluttua tytöt jo tömistelivät Markkulan leveillä pääportailla ja kuulivat hallissa Pentiltä, että Sanna oli paistanut hänelle — Pentille — kuusikymmentä piirakkaa sitä varten, että hän unohtaisi suuren surunsa ja ikävänsä, Pirkon poissaolon. Pentti ei nyt kuitenkaan saanut ikävältään piirakoita syödyksi, joten koko tyttökomppania oli täytynyt kutsua auttamaan.

Ja niin alkoi Markkulassa piiraitten syönti oikein viidentoista hengen voimalla. Eikä siitä juhlasta ilo, nauru ja leikinlasku puuttunut!

XII

 Mäntylässä maalisk. 2. pnä 192—

 Voi rakkaat lapset,

 Ette voi uskoa, minkälaisen kamalan sopan me Pentin kanssa täällä
 eilen keitimme. Penttihän tulee jo huomenna kotiin, mutta minä
 tahdon sittenkin — minäkin — kertoa teille tämän 'surullisen tarinan
 jäniksenpojasta'.

 Kun minä lähdin Penttiä vastaan junalle, pyysi Iina-täti minua
 samalla vaivalla, kun kerran asemalle menin, etsimään sieltä käsiini
 Koskelan isännän, joka tuli kaupungista ja joka oli luvannut tuoda
 tädille nakkimakkaroita. Minä tietysti lupasin, mutta kun en tunne
 Koskelan isäntää, vaikka hän onkin Iina-tädin serkku, pyysin tätiä
 selittämään, minkä näköinen setä on. 'Lyhyt lylleröinen, paksu
 palleroinen', naurahti Iina-täti ja jatkoi: 'Hänellä on tavallisesti
 kaupunkimatkoilla yllään harmaa, lyhyt turkki. Kasvoiltaan hän on
 hyvin punakka ja kuten sanottu lyhyt lylleröinen, paksu palleroinen'.
 Selvä on, kyllä minä hänet nyt jo annetun kuvauksen perusteella löydän
 ja tuon nakit tädille, tuumin minä ja aloin livistää asemalle, sillä
 aikaa oli enää jäljellä vain hyvin vaillinainen viisiminuuttinen.

 Pentin näin tietysti heti ensimmäiseksi, sillä hän kurkotteli itseään
 junan portailta niin kauas, että keksin hänet heti, kun juna puolen
 kilometrin päässä porhalsi esiin mutkan takaa. Selitin hänelle, että
 minun täytyy hakea ensin Koskelan isännältä nakkimakkaroita, ja
 sitten vasta voimme lähteä Mäntylään. Sen enempiä selvittelemättä
 jätin Pentin odottamaan ja rupesin puikkelehtimaan ihmisvilinässä
 etsien katseillani lylleröistä ja palleroista. — Täällä on muuten aina
 kauheasti ihmisiä iltajunalla, sillä koko pitäjä näkyy silloin tulevan
 asemalle. Se on heidän huviaan. — En kuitenkaan löytänyt etsittävääni
 ja palasin onnettomana Pentin luo. 'Mikset äsken odottanut, kun
 huusin? sanoi Pentti. 'Tuolla noin on Koskelan isäntä, kömpii juuri
 rekeen vällyjen alle.' Pentti nyökkäsi päällään 'hevospuulle' päin.
 'Mistä sinä tiedät, että hän on Koskelan isäntä?' kysyin minä ja
 lähdin kiivaasti astumaan rekeä kohti peläten hevosen lähtevän tuossa
 tuokiossa liikkeelle. 'Kuljin kerran sen vaunun läpi, ja missä hän
 istui, ja kuulin, kun joku neiti puhutteli häntä ja kysyi, miten
 Koskelan uusi päärakennus edistyy. Hän se on, mene...' Keskeytin
 Pentin huomauttamalla: 'Mutta eihän hänellä ole harmaata turkkia ja
 täti sanoi, että...' 'No, on kai rikkaalla isännällä muitakin takkeja
 kuin yksi ainoa harmaa turkki', Pentti huomautti. 'Mene nyt jo pian,
 jos aiot asiasi selvittää hänen kanssaan tänä iltana.' Ja minä menin,
 mutta ajattelin itsekseni: Ei hän oikeastaan niin kovin lyhyt ja paksu
 ole, mutta kai Pentti sen tietää.

 'Hyvää iltaa', tervehdin reen luo päästyäni. 'Rouva Mälkiä pyysi
 sanomaan terveisiä ja käski minun pyytää sitä makkarapakettia,
 ettei isännän tarvitsisi vaivautua Mäntylään enää näin myöhään
 illalla.' Reessä olija katseli minua hetken kuin hiukan kummissaan ja
 hyrähti sitten iloiseen nauruun. 'Kiitän rouva Mälkiän terveisistä,
 sillä satun todellakin tuntemaan hänet, vaikka en tosiaankaan,
 valitettavasti, voi pistäytyä hänen luonaan tänä iltana. Mutta
 suuremman pettymyksen taitaa Iina-rouvalle tuottaa se, etten arvannut
 tuoda hänelle makkarapakettia. Mitä makkaroita minun pitikään tuoda?'
 'Nakkimakkaroita', selitin minä totisena. Ihmettelin, mitä nauramista
 siinä oli. Samassa tuli joku takanani. En ennättänyt vielä kääntyä,
 kun kuulin tulijan sanovan kohteliaalla äänellä: 'Anteeksi nyt, herra
 maaherra, kun saitte näin kauan odottaa, mutta minulla oli eräs
 paketti toimitettavana rouva Mälkiälle — maaherrahan tuntee myös
 hänet? — 'Kyllä, kyllä', naureskeli reessä istuja, ja tulija selitteli
 yhä laitellen itseään rekeen: 'Annoin sen meidän palvelijattarelle
 ja hän meni viemään sitä. En vain tahtonut löytää tyttöä ja siksi
 viivyin niin kauan.' Kun kuulin tulijan puhuttelevan reessä
 istujaa maaherraksi ja nähdessäni hänet — puhujan näet — selvisi
 minulle heti, että hän oli Koskelan isäntä, ja reessä istuja siis
 — maaherra... Pentti oli erehtynyt. Olin vajota maan alle häpeästä
 ja tunsin kasvojeni kuumenevan. Isäntä katseli minua ihmeissään
 kysyvästi, ja maaherra rupesi selittämään, ennen kuin minä setvisin
 hämmennyksestäni: 'Tämä pikku neiti jo kyseli minulta sitä Iina-rouvan
 makkarapakettia, ja minä olin ihan huolissani, kun en ollut arvannut
 ostaa makkaroita hänelle. Mutta nythän asia on kunnossa.' Maaherra
 ja isäntä nauroivat, niin että reki näytti tärisevän, ja minä olin
 häpeissäni. Yritin vetää suutani hymyyn, vaikkei minua tosiaan
 ensinkään naurattanut. Pyysin anteeksi erehdystäni, mutta maaherra
 sanoi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, sillä se oli
 päinvastoin ollut hyvin hupaisa juttu.

 Kyllä kai se hupaisa oli, mutisin minä palatessani Pentin luo hevosen
 nytkäytettyä reen liikkeelle. Ja sitten vasta Penttikin suvaitsi
 muistaa, kun kerroin hänelle epäonnistuneen asiani, että 'tosiaankin
 tuo lihava äijä istui maaherran vieressä'. jota Pentti oli luullut
 Koskelan isännäksi, Iina-tätiä huvitti tapaus yhtä paljon kuin
 maaherraa ja isäntääkin, mutta minua harmittaa.

 Nero tuntuu muuten olevan minulle ainainen kompastuskivi täällä.
 Eräänä päivänä, kaksi päivää ennen Pentin tuloa, menin Neron kanssa
 keittiöön. Roikotin koiraa kainalossani. Juuri, kun astuin sisälle,
 kiljaisi keittäjätär: 'Voi, kahvipannu menee yli ja minulla on kädet
 taikinassa!' Riensin apuun ja kiskaisin pannun tulelta, juuri kun
 kahvi alkoi pursua nokasta ulos. Nero oli kuitenkin pelästynyt joko
 huudoista tai äkkinäisistä tempaisuistani, sillä se vetäisi päänsä
 kainaloni alta pois ja putosi — taikinakaukaloon... Taikinassa ei
 ollut vielä tarpeeksi jauhoja, joten se oli verraten vetelää, ja
 Nero upposi siihen kuin lehmä suohon. Emme tosiaan voineet olla
 keittäjättären kanssa nauramatta, kun hän nosti Neron kaukalosta
 pöydälle. Taikina tippui sen pehmeistä kiharoista, ja katsoessaan
 minuun se oli aivan sen näköinen, kuin olisi tahtonut sanoa: 'Eikö
 tätä asiaa voisi auttaa?' Päätimme, ettemme puhu mitään koko
 taikinakylvystä nenäänsä hoitavalle neidille, ennen kuin olemme
 kylvettäneet Neron puhtaaksi vesikylvyssä. Kuumaa vettä on aina
 kylpyhuoneessa ja tuossa tuokiossa Nero räpiköi suuressa pesuvadissa.
 Pesun jälkeen istuuduin hellan eteen Nero sylissäni kuivattaakseni
 sitä. Mutta kauan emme ennättäneet istua, kun ulkoa kuului nenäänsä
 hoitavan neidin ääni. Nero tunsi tietysti sen heti ja hyökkäsi
 kovaäänisesti haukkuen ovea kohti. Neiti kuuli myös 'ainokaisensa'
 äänen ja aukaisi oven. Nero syöksyi ulos ja livisti saman tien lyhyine
 käpälineen maantietä kohti. Minä jäljessä. Sain sen melko pian
 kiinni, mutta se oli kuitenkin ennättänyt jo kahlata lumihangessa
 aika tavalla. Neiti odotti meitä — pahaksi onneksi — portaitten luona
 ja kun saavuin, hän otti heti Neron syliinsä. Silloin hän tietysti
 huomasi, että rakki oli aivan märkä. 'Mutta kultaseni, missä sinä olet
 ollut?' nenäänsä hoitava neiti kyseli ihmeissään ja kauhuissaan.

 Hän vilkaisi heti epäilevästi minuun. 'Sinähän olet aivan märkä. Ja
 vapiset. Missä sinä olet ollut?' hän puheli koiralle astuen halliin,
 minä jäljessä. Nero ei kuitenkaan suvainnut antaa selitystä asiaan,
 vaan minun oli annettava se. Vähältä piti, etten saanut mennä hakemaan
 lääkäriä sille 'villakerälle', sillä neiti pelkäsi, että Nero saisi
 nuhan ja influenssan ja vaikkapa vielä kuolisi. Ja nenäänsä hoitava
 neiti itki. Mutta Nero ei kuollut eikä saanut edes nuhaakaan. Mutta
 minä olen päättänyt, että koiraa en ikinä itselleni hanki, sillä olen
 saanut tästä väliaikaisesta 'ottolapsesta' aivan tarpeekseni. Sitä
 paitsi minusta tuntuu niin epämiellyttävältä, kun neiti puhuu koiralle
 kuin lapselle: kultaseni, lintuseni, suloinen ystäväni. Äsh, ush,
 sentään!

 Paljonpa uutisia minulla ei nyt taas tällä kertaa olekaan.
 Ajatelkaahan, mitä lääkäri sanoi, kun olin toissapäivänä hänen
 luonaan! Että voin aivan hyvin lähteä jo parin viikon kuluttua
 kouluun!!! Että olen jo niin vahva. Huusin eläköötä — en kuitenkaan
 vielä tohtorin luona — niin että huoneeni seinät vapisivat. Ainakin
 kuvittelin niiden vapisevan. Ajatelkaahan, että minäkin pääsen
 taas Ruusulaan. Niin, no, Ruusula minun mieltäni tietysti suoraan
 sanoen kiinnostaa enemmän kuin koulu. Ja luulen sitä paitsi, että
 koulunkäynti tulee minulle ikäväksi, sillä vaikka olenkin täällä
 lukenut ja laskenut, niin tuskin selviydyn kahdeksannelle ainakaan
 ilman ehtoja. Mutta parempi niinkin, sillä olisi hirmuista jäädä
 vielä vuodeksi kouluun toisten jälkeen. Ei, ei! Minun täytyy saada
 valkolakki samaan aikaan kun meidän luokkakin ja Pentti. Ja sitten —
 niin, tiedättekö, tytöt, että minä sitten jo pääsen lähetyskouluun?
 Vuoden kuluttua! Mahtaisivatkohan pakanalapset olla iloisia, jos
 tietäisivät, että saavat nähdä minut jo kolmen vuoden kuluttua? En
 ymmärrä, miksi äiti ja isä tahtovat, että luen ylioppilaaksi asti,
 vaikka menen Ambomaalle. Mitä minä siellä valkoisella lakilla teen?
 Vaan eipä silti! Mielelläni minä itsekin ponnistan valkolakkia kohti.
 Ja te, rakkaat tytöt, jotka saavutatte päämaalinne jo kolmen kuukauden
 kuluttua. Huiiii! Ihan sydäntä vihlaisee. Teidän puolestanne. Kunpa
 vain kirjoitukset onnistuisivat.

 Tällaista pitkää selostusta tuskin enää vaivaudun teille lähettämään
 täältä, sillä kohtahan saan jo sanoa kuulemiin ja näkemiin. Nyt
 lähetän teille ikävöivät terveiseni.

 Pirkko.

 Olihan minulla uutinenkin: keuhkojaan hoitava neiti on kihloissa
 asemapäällikön kanssa. — Kerttu, sinä kysyit, miksi Toini on täällä.
 Hän on täkäläisessä pankissa. Tosiaankin! Hän pyysi sanomaan sinulle
 terveisensä, kun kirjoitan.

 Sama.

XIII

"Minne te menette?"

Margit pysähdytti Pirkon ja Pentin Ruusulan portilla.

"Menemme valkovuokkoja poimimaan, mutta en tiedä, löydämmekö edes lehtiäkään", vastasi Pirkko, joka oli jo taas iloisena ja pyöreäposkisena ollut koulussa ja Ruusulassa pari kuukautta.

"Jos Nummimäelle menette, niin varmasti löydätte", vastasi Margit. "Menkää ensin Loukolan niityn poikki ja sitten..."

"Kiitämme, kiitämme, mutta kieltäydymme ottamasta neuvoja vastaan, sillä me", Pentti viittasi itseensä, "tiedämme kyllä, missä on parhaimmat vuokkoapajat."

"Sitä parempi", nauroi Margit. "Sittenpä jäävät Nummimäen vuokot minulle, kun minä huomenna lähden. Onnea matkalle vain! Kunpa ei vain ylpeys kävisi lankeemuksen edellä", hän huusi vielä portailta kättään huiskuttaen.

"Itsepähän polvemme hoidamme, jos lankeemme", vastasi Pentti heilauttaen lakkiaan.

Oli lämmin toukokuinen päivä, ja vaikka kello lähenteli jo viittä, ilmassa ei vielä huomannut viilentymistä. Pirkko ja Pentti astelivat nopeasti maaseudulle päin, sillä Pentti oli oikeassa huomauttaessaan, että jos he vielä tänä iltana toivoivat vuokkoja löytävänsä, he saivat tosiaan kiirehtiä, etteivät vuokot rupeaisi nukkumaan.

Maantiellä oli muitakin kulkijoita, tuttuja näkyi milloin milläkin mäenrinteellä ja kivellä istumassa. Oli näet lauantai ja ensimmäinen kesäntuntuinen päivä.

"Ei, älä mene sinne", esteli Pentti eräässä tienkäänteessä. "Menemme tästä." Hän osoitti kapeata polkua, joka vei metsään.

"Mutta tämähän on aivan vastakkaisella suunnalla kuin Nummimäki", huomautti Pirkko.

"On kai niitä vuokkoja muuallakin maapallolla kuin Nummimäellä", Pentti vastasi. "Sama kai se on, mistä me vuokkoja löydämme, kunhan vain löydämme. Vai mitä?"

"Selväkin", myönsi Pirkko.

He astelivat peräkkäin, Pirkko edellä polkua pitkin, joka oli hieman liukas ruskeista havunneulasista. Lintuja pyrähteli oksien lomitse. Äkkiä Pentti tarttui Pirkon käsivarteen sanoen hiljaa:

"Katso, tuolla hiukan vasemmalla on orava." Siellä istui todellakin leveällä kuusen oksalla tuuheahäntäinen orava katsellen heitä pyörein silmin. He seisoivat paikallaan melkein hengittämättä, jotteivät olisi pelottaneet oravaa, mutta siitä huolimatta se hyppäsi ylemmälle oksalle ja oli samassa jo kadonnut metsän vihreään kätköön.

He jatkoivat matkaansa äänettöminä. Pirkko kulki ajatuksissaan. Tai oikeastaan hän ei tuntunut ajattelevan mitään erityistä. Se oli tuollaista kummallista luonnon lumoissa olemista, jolloin ajatus kiitää nopeasti asiasta toiseen mitään selvää kiinnekohtaa löytämättä. Penttikin oli hiljainen. Mitä lienee ajatellut, mutta paljoa hän ei ainakaan puhunut. Se oli todellakin harvinaista. Mutta Pirkko oli yhä vain niin ajatuksissaan, ettei huomannut ystävänsä vaiteliaisuutta.

Pian he saapuivat — kuljettuaan oikopolkuja — lähelle Vähä-Mökkölää. He laskeutuivat alemmaksi järvelle päin. Pirkko löysi mättään ja jonkin matkan päästä toisen, jolla kasvoi sinivuokkoja. Pentti etääntyi kauemmaksi metsään ja palatessaan sieltä oli hänellä kädet täynnä valkovuokkoja.

Pirkko istuutui laakealle kivelle ja laskettuaan kukat helmaansa jäi niitä ihailemaan. Pentti seisoi hieman kauempana valkovuokkokimput kädessään ja nojaten koivua vasten katseli tummin silmin Pirkkoa. Omituinen sattuma oli johdattanut heidät melkein samalle paikalle, missä luutnantti kerran pyysi Anjaa omakseen. Mutta sitä eivät Pentti ja Pirkko kumpikaan tienneet.

Hetken vaitiolon jälkeen Pirkko nosti päänsä ja katsoen hieman hymyillen Penttiin sanoi:

"Oikeastaan voisimme jo lähteä paluumatkalle, jottemme kovin myöhästyisi iltateeltä."

"Ei lähdetä ihan vielä", vastasi Pentti.

Hänen äänensä ja kasvojensa ilme oli niin vakava ja kummallinen, että Pirkkokin vihdoin huomasi sen. Sitten hän muisti, että Pentti oli koko ajan ollut hyvin hiljainen. Hän aikoi kysyä syytä siihen, mutta samassa hänen mieleensä välähti muisto kutsukonventista, jolloin Pentti oli ollut niin omituinen, ja hän jätti kysymyksensä esittämättä. Hän rupesi järjestelemään kukkia kimpuksi käteensä.

Parin minuutin kuluttua valkea vuokko putosi hänen helmaansa, sitten toinen, kolmas. Hän nosti hymyillen kasvonsa ja näki vähän matkan päässä omista kasvoistaan — yläpuolellaan — Pentin kasvot ja käden, josta juuri putosi vuokkoja. Ne jäivät hänen olkapäälleen. Hän kohotti kätensä ottaakseen vuokot Pentin kädestä, kun Pentti samassa heittikin kaikki kukkansa hänen syliinsä, ja ennenkuin Pirkko ennätti estää, hän oli tarttunut Pirkon päähän ja suudellut häntä.

Hämmentyneenä, veren polttaessa kasvoja Pirkko riuhtaisi itsensä Pentin käsivarsista ja hypähti seisomaan.

"Pentti, et saa, et, et", hän huohotti.

Pelästynyt ilme hänen kasvoillaan ja silmissä kuvastuva säikähdys selvittivät Pentinkin. Hän seisoi hämillään huultaan purren kiven toisella puolella. Puna helakoi hänenkin poskiaan tavallista tummemmiksi.

Vuokot olivat kaikki pudonneet maahan ja olivat nyt hajallaan Pirkon jalkojen juuressa. Pirkko huomasi sen ensiksi ja kumartui poimimaan niitä. Pentti astui askelen lähemmäksi, mutta silloin Pirkko heti kohotti pelästyneenä päänsä ja vetäytyi taaksepäin.

"Älä", hän kuiskasi.

"En minä enää", Pentti vastasi melkein kuiskaten hänkin. Hän jäi seisomaan paikalleen katsellen, kuinka Pirkko nopeasti, mutta hieman vapisevin sormin kokoili maahan karisseet kukat käsiinsä.

Kerättyään kukat Pirkko ojentautui. Hän katsoi järvelle melkein tuskainen ilme silmissään. Aurinko oli jo laskenut, ja kelmeällä kevättaivaalla väreili vain hienonhieno viimeinen päivänkajastus. Järven pinta oli peilityyni. Linnut olivat jo nukahtaneet. Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ei risahdusta.

"Mennään jo", Pirkko sanoi viimein ja lähti astumaan rantatöyrästä ylös metsään. Hän ei vilkaissutkaan Penttiin.

Taas he astuivat perätysten ja puhumattomina kuten äskenkin. Mutta nyt velloivat kummankin ajatukset levottomina ja outoina. Pirkosta tuntui, kuin jokin hänen sisällään olisi nyyhkyttänyt, valittanut. Jotakin oli särkynyt. Pirkko tiesi, mikä. Heidän toverillinen suhteensa. Ja hänen teki mielensä huutaa, kääntyä ja huutaa Pentille: "Voi! Miksi teit niin?" Mutta hän asteli vain nopeasti ja äänettömästi eteenpäin.

Juuri ennen kuin he pääsivät maantielle, Pentti sanoi:

"Pirkko, kuule..." Pirkko vavahti kuullessaan Pentin äänen. "Älä ole minulle vihainen. En voinut sille mitään. Minä, minä pidän niin paljon sinusta."

Viimeiset sanat tulivat kuin työntäen väkinäisesti Pentin huulilta. Pirkko pysähtyi ja kääntyi katsomaan Penttiin.

"Mutta jos pidät, niin miksi sitten teit niin?"

Pentti katsoi häneen ja hänen mustiin silmiinsä ilmestyi hiukan tavallista nauravaa veitikkaa, kun hän vastasi:

"Rakas lapsi, juuri siksi, että pidän, tein sen. Ymmärrät kai sen verran?"

Pirkkokin hymyili, mutta hänen hymynsä oli kovin surunvoittoista, kun hän vastasi:

"En oikein ymmärrä. Olemme vielä koululaisia. Eikä meillä ole oikeutta sellaiseen. Enkä minä tahdo. Tahtoisin, että pysyisimme pelkkinä tovereina."

"Mutta pysytäänkin", Pentti vastasi. Hän oli reipastunut taas. Hän ojensi kätensä Pirkkoa kohti. "Unohda se äskeinen! Anna anteeksi ja unohda! Lupaan käyttäytyä siivosti! Lyö kättä!"

Pirkko painoi toisella kädellään vuokkorykelmää rintaansa vasten ja laski pienen kapean kätensä Pentin jäntevään käteen. Pentti puristi sitä nopeasti ja sanoi:

"Teen, mitä ikinä tahdot, kunhan vain pysyt toverinani, ystävänäni, etkä ole minulle vihainen. Ethän ole?"

"En", vastasi Pirkko hymyillen jo iloisemmin. Ja kantaen käsivarsiensa syleilyssä vuokkokimppuja hän lähti astumaan edelleen.

XIV

Ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, ja sekä Tytylän että Herralan nuori väki oli saanut valkolakkinsa. Penkinpainajaisten jälkeen olivat Markkulan pojat pitäneet Ruusulan tytöille läksiäiset. Sen jälkeen — paria päivää myöhemmin — oli Kerholassa pidetty yhteinen kokous. Pohdinnan alaisena oli ollut: missä vietetään suuri ja lopullinen lopettajaisjuhla, Markkulassako vai Ruusulassa? Pojat tietysti puolsivat Markkulaa, mutta hävisivät — ei ainoastaan huutamisessa vaan lippuäänestyksessäkin. Ja olihan silti selväkin, että viimeinen juhla oli pidettävä Ruusulassa, sillä Ruusulan tytöistähän pääsivät kaikki muut ylioppilaiksi sinä keväänä paitsi Margit ja Pirkko, jotka olivat seitsemännellä.

Iloinen nuori joukko oli jo kerääntynyt Ruusulan avaraan saliin. Poissa oli juhlien alussa vallitseva tavallinen jäykkyys. Se oli vuosien kuluessa sulanut näiden nuorten keskuudesta, niin että he eivät sellaisesta tietäneet mitään, vaan olivat kaikki kotijoukkoa keskenään. Tosin oli joukossa "ylimääräisinä kutsuvieraina", kuten Pirkko sanoi, Aili Paakkunen Tytylästä ja Herralasta kolme vastaleivottua. Ilmari Kaisla kuului ehdottomasti Ruusulan kotiväkeen.

Tämän erojaisjuhlan oli aloittanut Kertun laulu, jota oli pianolla säestänyt Ros-Mar. "Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö" oli helmeillyt kevyenä ja vaivattomana Kertun huulilta halki huoneen ja avatuista ikkunoista kevätlämpöiseen ilmaan. Hänen vaietessaan kaikki olivat niin laulun kirkkaitten sävelten lumoissa, ettei kukaan muistanut hetkeen suosionosoituksia. Ja sitten se yhtäkkiä purkautui ilmoille nuorena, räiskyvänä ja innokkaana. Ja sitten Kerttu lauloi vielä säteilevin silmin: "Terve, Pohjolan maa!"

Laulun jälkeen Ros-Mar oli toivottanut nuoren väen tervetulleeksi muutamilla lyhyillä lauseilla, joissa kuvastui äidillisyys, toveruus ja huumori. Pian sen jälkeen olivat kahvikupit alkaneet kilahdella ruokasalissa, ja nyt olivat vieraat ryhmittyneet pienten pöytien ääreen saliin odottamaan ohjelman jatkoa. Se seurasikin pian. Eteisen leveät kaksoisovet aukenivat ja väliaikaisella näyttämöllä näkyi tumma pylväs ja sen päässä valkea ylioppilaslakki. Ros-Mar soitti salissa jotakin vienoa valssia. Hetken kuluttua ilmaantui näyttämölle pieni, vihreään harsopukuun pukeutunut olento, joka aloitti sulavan tanssin tumman pylvään ympärillä. Tanssija oli Marja, joka kerran ruusulalaisten ja markkulalaisten "suuressa parantumisjuhlassa" oli ensimmäisen kerran joutunut esittämään tanssia ja oli sen jälkeen yhä enemmän kiintynyt tähän taiteeseen lapsensydämensä koko voimalla.

Tanssin piti esittää valkolakin tavoittelua, vaikeuksia siinä ja lopuksi sen saavutusta. Miten hyvin pikku tanssijatar niin vaativaan tehtävään pystyi, on vaikea mennä arvioimaan juuri hänen nuoruutensa takia. Mutta hänen suloiset lapsenkasvonsa, joissa tummat silmät loistivat suurina ja vakavina kuin kirkkaat tähdet ja joilla ilmeni syvä eläytyminen sävelmään, sekä hänen norjien, hentojen jäsentensä pehmeät liikkeet tekivät katsojiin tarkoitetun vaikutuksen. Kun "väliverho" sulkeutui, olivat kättentaputukset ja hyvä-huudot niin voimakkaat, että Ruusulassa tuskin koskaan oli sellaista kuultu. Marjan täytyi esittää tanssi uudelleen.

Toisinnon jälkeen seurasi esitys, missä Marja — riemuisan, livertelevän, solisevan sävelmän kaikuessa — tanssi valkeassa, liehuvassa puvussa voittotanssin ylioppilaslakki päässään. Ja juuri ennen kuin tanssi loppui, alkoi näyttämölle jostakin verhon takaa putoilla ruusuja. Marja poimi ne käsiinsä tanssiessaan. Ja kun hän lopetti, oli hänellä sylissään kahdeksan tummanpunaista ja yksi valkea ruusu. Sekin tanssi oli toistettava. Ja kun Marja saapui saliin, hyväiltiin ja kiitettiin häntä niin, että äidin täytyi jo puuttua asiaan ja kieltää vieraita liikaa ylistämästä lasta.

"Jos hän näin nuorena saa tuollaisen ylistyksentulvan, hän tulee niin tyytyväiseksi omaani itseensä, ettei milloinkaan pääse kehittymään. Sillä kuten liiallinen makeus pilaa hyvänkin keiton, samoin pilaa liiallinen kiitos omakohtaisen arvostelun", Ros-Mar huomautti hymyillen.

Tanssiesityksen jälkeen seurasi taas Kertun laulua. Mutta nyt hän lauloi laulun, jonka Pirkko oli sepittänyt sävelmään "Paljon on kärsitty vilua ja nälkää". Yleisö innostui kuitenkin niin tavattomasti kuullessaan laulun, joka oli omistettu valkolakille, "meidän valkolakillemme", kuten Kirsti huusi, että ennen kuin Kerttu kunnolla ennätti lopettaa viimeistä säkeistöä, kaikki huusivat jo:

"Sanat, sanat! Missä ovat sanat! 'Oi valkolakkimme, sinun tähtes kärsimme...' Pirkko, Kerttu! Antakaa meille sanat!"

"Vähemmälläkin huudolla saatte", nauroi Pentti, joka vetäisi povestaan tukun valkeita paperiliuskoja. Niihin oli koneella kirjoitettu laulun sanat, ja tuskin paperit olivat joutuneet vieraitten käsiin, kun huoneessa jo kajahti ilmoille "Valkolakin laulu".

    Paljon on kärsitty tuskaa ja vaivaa
    tän kevään tenttejä tutkittaissa.
    Oi, valkolakkimme, sinun tähtes kärsimme,
    sulle me uhrasimme voimamme.

    Suur' oli pelkomme reppujen tähden,
    vieläkö kouluhun jäisimme?
    Oi, valkolakkimme, sinun tähtes kärsimme,
    sulle me uhrasimme voimamme.

    Suur' oli taistomme lakkimme vuoksi.
    Suurempi voittomme sittenkin:
    Onhan meillä lakki nyt, kultalyyran säteilyt,
    tuskamme kauas on häipynyt.

    Sulle me kohotamme laulumme laajan,
    tän kevään valkealakkiset:
    Hohteesi puhtoinen, olkohon se ikuinen,
    kirkkaana loistakohon lyyra sen!

"Kyllä olet mainio keksimään", ihasteli Ilmari.

"Niin, eikö olekin", ylvästeli Sirkka.

"Hiljaa, lapset, ettekö muista, mitä Ros-Mar juuri äsken sanoi. Liiallinen makeus pilaa hyvänkin sopan", huomautti Pirkko muka vakavissaan, mutta oli todellakin iloinen, että hänen laulustaan pidettiin.

Muutenkin hän oli iloinen. Hän oli tosin saanut ehdot saksassa, mutta hän tiesi voivansa suorittaa ne helposti. Ensi vuonna tähän aikaan olisi hänkin saavuttanut — toivottavasti — tämän päämäärän, mistä hän nyt toisten takia iloitsi, ja sitten hän saisi ryhtyä siihen työhön, mikä oli vallannut hänen mielensä aivan kokonaan: antautua lähetystyöhön. Häneltä oli joskus kysytty, miksi hän oli valinnut niin erikoisen alan, ja joku oli lausunut arvelunaan, että kai seikkailunhalusta. Silloin hän oli loukkaantunut syvästi. Kyllä hänellä sentään oli syvempi pohja siinä asiassa kuin seikkailunhalu. Hän oli tosin joskus itsekseen koettanut päästä selvyyteen siitä asiasta, mutta muuta selvyyttä hän ei ollut saanut kuin sen, että oli kuin jokin salainen, voimakas käsi olisi vetänyt häntä siihen suuntaan. Ja hän tunsi selvästi, että vain lähetystyössä hän löytäisi täydellisen tyydytyksen ja onnen.

Tällä hetkellä hän oli hieman hermostunut: parinkymmenen minuutin kuluttua hänen pitäisi puhua tytöille ja pojille. Puhehan oli kyllä kirjoitettuna, joten ei tarvinnut pelätä sekaantumista, eikä se ollut pitkäkään. Mutta sittenkin, ilosta huolimatta tahtoi vetää alakuloiseksi mielen. Oli vaikeata pitää juuri tätä puhetta, kun tiesi, että se oli jäähyväispuhe rakkaille ystäville, tovereille, joiden kanssa oli niin monet ilot ja surut kestetty. Ja syksyllä, kun hän palaisi kouluun, kaikki olisi niin muuttunut. Eikä vain koulussa, vaan ennen kaikkea Ruusulassa.

Pirkko siirtyi laulavasta ja nauravasta joukosta hetkeksi isoisän huoneeseen yläkertaan. Sinne hän oli usein hiipinyt isoisän vielä eläessä ja sinne hän isoisän kuolemankin jälkeen vetäytyi, kun tahtoi olla yksin. Siellä oli niin hiljaista ja viihdyttävää. Siellä Pirkko tunsi saavansa uusia voimia. Isoisä niitä antoi. Sillä isoisä eli vielä. Sittenkin...

Pirkko oli kai istunut hämärän huoneen ikkunankynnyksellä noin kymmenisen minuuttia, kun kuuli askeleita portaissa. Hän tunsi ne: tulija oli Pentti. Pirkon posket kuumenivat. Miksi poika tuli? Hän olisi tahtonut piiloutua, juosta pois, mutta Pentti seisoi jo samassa kynnyksellä.

"Miksi sinä olet täällä, kun kaikki muut iloitsevat tuolla alhaalla?" Pentti kysyi astuen lähemmäksi.

"Halusin vain olla hetken yksin", Pirkko vastasi hieman väsyneellä äänellä. "Tai oikeastaan, halusin olla isoisän luona."

Pentti katsoi häneen pitkään.

"Ethän vain ole sairas?" hän kysyi sitten, ja hänen äänestään ja silmistään kuvastui levottomuus.

"En, en ole", vastasi Pirkko ja jatkoi sitten hitaasti: "Tuntuu vain melkein tuskalliselta ajatella, että tytöt ja pojatkin lähtevät. Kuin kaikki jättäisivät ja jäisin yksin taistelemaan. Itse asiassahan minulla ei ole mitään suoranaista taistelua, mutta tuntuu kuitenkin niin turvattomalta."

"Etkö laske minua miksikään?"

"Rakas ystävä, jos sinäkin lähtisit, minä tuskin jaksaisin enää puhuakaan. Tuskin voisin ajatellakaan. Mehän olemme kuin yhteen sidotut."

Pentin kasvoille ilmaantui säteilevä ilme. Hän otti askelen lähemmäksi Pirkkoa, mutta pysähtyi samassa ja sanoi hiljaa:

"Niin, niin, minähän lupasin sinulle..." Sitten hän kuitenkin nopeasti tarttui Pirkon käteen, suuteli sitä ja oli jo samassa portailla, joita pitkin kuului kiireesti juoksevan alas.

Pirkko seisoi vielä hetken avonaisen ikkunan luona kuumiksi sävähtänein poskin. Voimakas tuoreen mullan tuoksu tulvi puutarhasta häntä vastaan, ja silmikoivien puun oksien lomitse hän näki Markkulan sedän istuvan huoneensa ikkunan ääressä hopeanharmaata päätään käteensä nojaten. Hän näkyi katselevan hänkin puutarhaan.

Onkohan hän nähnyt, Pirkko ajatteli ja tunsi poskiensa poltteen käyvän vieläkin tulisemmaksi. Samassa setä kohotti hieman päätään, he nyökäyttivät toisilleen, ja setä huusi:

"Joko puheesi pian alkaa? Silloin minäkin ilmestyn Ruusulaan."

"Aion juuri lähteä alas", Pirkko huusi vastaan.

"Odota vielä hetkinen siellä isoisän huoneessa. Minä tulen aivan heti."

Eikä kestänytkään kauan, kun Markkulan setä astui isoisän huoneeseen. Hän kääntyi Pirkkoon päin, katsoi häntä hetken vakavasti ja sanoi: "Minä näin äsken... Ei sinun tarvitse punastua, pienokainen. Tiedän kaikki. Jo silloin, kun olit sairas, huomasin asian, vaikken puhunut siitä mitään Pentille. Vasta nyt, noin viikko sitten, tapasin Pentin eräänä iltana kovin synkkänä tuijottamasta tänne. En kysynyt häneltä syytä siihen, vaan sanoin vain:

"Olette vielä liian nuoria. Anna ajan kulua!' Silloin hän katsoi minuun ihmeissään ja kysyi: 'Isä, mistä sinä sen tiedät?' 'Kyllähän minä poikani ajatukset arvaan ja onhan minulla silmät', vastasin. Silloin hän kertoi ja sanoi sinunkin sanoneen samaa, että olette vielä liian nuoria. Ja minä olen iloinen, että sinä selvitit sen Pentille, sillä jos vain minä olisin sen sanonut, hän olisi pitänyt sitä vanhemman henkilön joutavana päähänpistona. Sinun tavallasi pitäisi jokaisen tytön menetellä ainakin vielä koulua käydessään. Ymmärrän kyllä, että Pentilläkin on vaikeutensa, mutta se vain kasvattaa häntä eikä suinkaan ole vaarallista."

Pirkko oli kuunnellut sedän puhetta hämmästyneenä, mutta kun setä vaikeni, hän astui tämän luokse, kiersi kätensä hän kaulaansa ja sanoi hiljaa:

"Voi setä, minäkin pidän niin paljon Pentistä, mutten tosiaankaan tahdo sellaista välillemme kuin hän. Eihän se ole väärin, kun en suostu?"

"Ei suinkaan, lapsi, juurihan sanoin, että menettelet oikein", setä vastasi silittäen Pirkon käsiä, jotka olivat hänen kaulansa ympärillä. "Älä anna näiden ajatusten koko kesänä vähääkään häiritä itseäsi. Ensi kesänä voimme ajatella kaikkea sellaista, kun sinä ja Pentti pääsette ylioppilaiksi. Mutta nyt kai meidän on aika mennä alas?"

Setä nousi, ja he lähtivät astumaan alakertaan. Mutta Pirkon ajatuksissa häivähti: Ensi kesänä... Kun Pentti ja minä pääsemme ylioppilaiksi... Sittenhän minä antaudun omaan työhöni. Miten kauan Pentti saa odottaa minun myöntymystäni? Mutta kun he ennättivät alas ja saliin, kaikki sellaiset ajatukset hävisivät piankin Pirkon mielestä, sillä ilo alkoi olla salissa ylimmillään.

"Pirkko, missä sinä olet ollut?" huudettiin usealta taholta, ja Mirja kuiskasi hänelle:

"Voisitko jo pitää puheesi, sillä jalkojamme polttaa! Haluaisimme tanssia."

Pirkko nauroi vastatessaan:

"Onpa tosiaan kamalaa ruveta pitämään puhetta, kun tietää, että teidän tanssinhaluisia jalkojanne polttaa. Te tietysti ajattelette koko ajan: Kunpa tuo hullu tyttö jo lopettaisi! Ei ole..."

"Se ei ole totta", Mirja vastusti hymyillen ja laulahti: "Onhan meillä lakki nyt... Aloita sinä vaan, kyllä me sinua aina jaksamme kuunnella!"

Ja todellakin: kun Pirkko astui pianon luo aloittaakseen puheensa, puheensorina vaikeni piankin ja sivuhuoneissa olleet kerääntyivät kaikki saliin. Huomasi, että kuulijakunta rakasti puhujaansa, mutta puhujakin rakasti kuulijakuntaansa.

"Te rakkaat voiton saavuttaneet", Pirkko aloitti puheensa, "miten vaikeata onkaan puhua teille järkeviä sanoja näinä ilon päivinä, jolloin te näette kaiken lumenhohteisena kuin valkolakkinne, kultakimalteisena kuin pienen lyyranne. Mutta minä, minähän en pystykään puhumaan vakavia, opettavia sanoja teille, jotka nyt olette minua niin paljon ylempänä päästyänne siihen päämäärään, mihin olette pyrkineet ja mikä itselläni on vielä häämöttämässä."

"Mutta te, te onnelliset valkolakkiset, riemuitkaa ja nauttikaa onnestanne, saavutuksestanne, nuoruudestanne täysin siemauksin tänä valkolakkinne ensimmäisenä kesänä, sillä se kesä ei palaa teille enää koskaan. Wecksell sanoo eräässä runossaan: 'Niin lyhyt oli unelman' kuin elo vuokkosen, min keväällä näin kukkivan ja jälleen kuihtuvan.' Mutta teidän keväinen vuokkonne, teidän unelmanne, ei saa kukkaan puhjettuaan kuolla. Sen täytyy yletä, kasvaa, varttua ja kaunistua!"

"Ja muistakaa kaksi asiaa: lakkinne on valkoinen, lyyranne kultainen! Älkää siis antako minkään tumman pilkun painua valkolakkianne rumentamaan, varokaa, ettei lyyranne kulta himmene elämän varrella, vaan että te kerran, kumaraselkäisinä mummoina ja vaareina, voitte kohottaa toukokuun ensimmäisenä valkolakkinne kevään kimaltavan auringon hyväiltäväksi ja sanoa: valkolakki on ollut minulle puhtaan elämän tunnuskuva, ja puhtaana, valkoisena kuin kevät vuokkojen terälehdet minä sen säilytin."

"Kevät on kohta ohi, kesä on kynnyksellä. Niin on teilläkin. Nyt alkaa viljan kypsymisaika, viljan, jonka olette kylväneet mieliinne vuosien varrella ja jota nyt yhä vahvistatte. Työn aika on nyt hetkeksi ohi, mutta uusi, vielä vakavampi työn aika alkaa. Ja miten sen työn teette, siten myös kerran syksyisen satonne leikkaatte, hedelmät kokoatte!"

"Valkolakin päivä on ilon päivä, saavutusten päivä, mutta se on myös päivä, joka laskee nuoren, säteileväsilmäisen parven harteille ensimmäisen vakavan edesvastuun tunteen: minulla on varjeltavanani valkolakkini. Painuuko se lokaan vai jaksanko kohottaa sen yhä ylemmäksi? Vuosien vieriessä vaatimukset kasvavat ja päämäärät on myös asetettava yhä korkeammalle, ja teidän on ne päämäärät saavutettava, vaikka teistä ehkä tuntuisikin siltä kuin ennen saavutusta olisi taisteltava seitsenpäistä lohikäärmettä vastaan. Muistakaa, että valkolakkiin sisältyy äänetön tunnuslause: Eteenpäin elävän mieli!"

Pirkko kumarsi ja astui nopeasti sohvan luo, jossa Ros-Mar ja Markkulan setä istuivat. Toverien innokkaat suosionosoitukset vaikenivat vasta, kun Markkulan setä nousi seisomaan.

"Pikku Pirkkomme sanoi jo oikeastaan kaiken, mitä minäkin olisin tahtonut teille sanoa", puhui setä hymyillen ja sormeili pitkää partaansa. "Sen vuoksi en nyt pidäkään mitään puhetta, vaan kerron teille, että olen antanut teettää kaikille Ruusulan tytöille ja Markkulan pojille, jotka näiden kolmen vuoden aikana ovat kuuluneet kuin yhteiseen kotiin, pienen hopeaneulan. Neulassa on kuvattuna kaksikymmentäkaksi kättä rinnakkain kahdessa pyörylässä, keskellä ruusu. Te ymmärrätte itse, mitä ne kädet merkitsevät. Sillä niin montahan meidän nuoreen joukkoomme oikeastaan kuuluu, vaikka niistä jo muutamat ovatkin ennättäneet pyrähtää maailmalle omien siipiensä varassa. Sen neulan teetin vain siksi, että toivon sen kokoavan meitä, tai paremminkin sanoen teitä, yhteen tuon tuostakin vuosien vieriessä. Ja ainakin nähdessänne sen muistatte valoisia, kirkkaita päiviä, jotka vietitte koulukaupungissanne. Ehkä siitä on joskus teille jotakin iloa ja apua. Tässä ovat neulat läsnäoleville. Toisille olen jo lähettänyt aikaisemmin, joten jokainen Ruusulan joukkoon kuuluva kantaa sitä tänä iltana rinnassaan, missä liikkuneekin. Ja nyt viimeiseksi ehdotan kohotettavaksi eläköönhuudon rakkaalle Ros-Marillenne, joka on ollut teille kaikille ei ainoastaan kuin toinen äiti, vaan samalla myös ystävä ja toveri. Eläköön!"

Se eläköön-huuto kajahti voimakkaana, raikkaana ja sydämen pohjasta. Sitä huutoa seurasi eläköönhuuto Markkulan sedälle, Eero-sedälle, Ruusulalle ja lopuksi tietysti valkolakille.

Viimeinen valssi oli tanssittu ja valkea lakki toisensa jälkeen painui Ruusulan eteisessä omistajansa päähän. Hyvästeltiin ja kiiteltiin. Yhä uudelleen ja uudelleen. Nauru läikkyi ylimpänä, mutta kaipauksen kyynel hersyi sittenkin useimpaan silmään. Vanha, tuttu latu oli takana, uusi, outo taival edessä. Ja jonkun sydäntä ehkä värähdytti ajatus: tapaammeko kaikki toisemme vielä kerran? Mitä tuo tuntematon, tietymätön tulevaisuus mukanaan?

Mutta viimeksi kajahti vielä kerran Ruusulan eteisessä sinä iltana kymmeniä kertoja laulettu Valkolakin laulu.

Ja kun varhainen kesäaurinko nousi ruusuisena ja kimalteisena, Ruusulan tytöt olivat tuskin vielä ennättäneet nukkua kolmeakaan tuntia. Auringon lämmin säde osui suoraan Pirkon silmiin. Hän raoitti hiukan niitä, katsahti ikkunaan ja mumisi puoliunessa hymyillen:

"Aurinkolapsen sininen satu alkaa taas."