[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5sRNXMg38YtpAi3pp6vxhyOj8w40ZRhddYBtPuOvmdk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3330,"Ruusulan tytöt I","Nuorpuu, Helga",1901,1953,"3330-nuorpuu-helga-ruusulan-tytot-i","3330__Nuorpuu_Helga__Ruusulan_tytöt_I",null,"romaani",[],[],"fi",1926,52886,333252,true,[],[],[],"Nuorisoromaani seuraa Mirja Launelan vaiheita hänen aloittaessaan tyttökoulun kuudennen luokan vieraassa kaupungissa. Vuosiin 1918–1919 sijoittuva kertomus kuvaa nuorten arkea, itsenäistymistä ja tulevaisuudenuskoa vastikään itsenäistyneessä Suomessa.","Helga Nuorpuun 'Ruusulan tytöt I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3330.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","RUUSULAN TYTÖT I\n\nRomaani nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nHELGA NUORPUU\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1956.\n\nTämän uuden painoksen lukijoille haluan huomauttaa,\nettä kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1918—1919.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\nANJAN ONNI\n\n\n\n\nI\n\n\nSyyskuun ensimmäisen päivän auringonsäde kurkisti varovasti sisälle\nMarttisen herrasväen kulmahuoneen ikkunasta. Tuo säde oli kullankirkas\nja sen hyväily lämmitti poskea. Mutta turhaa työtä auringonsäde teki\nyrittäessään kimmeltävällä kisailullaan ja yhä polttavammiksi käyvillä\nhyväilyillään aukaista tummapalmikkoisen, ruskettuneen tytön silmiä.\nPitkäripsiset silmäluomet pysyivät suljettuina. Ne värähtelivät vain\nhiukan kuin karkottaakseen pois tunkeilevan auringonsäteen, ja viimein\ntyttö käänsi selkänsä ikkunaan päin kuin huomauttaakseen, ettei\nhalunnut pitempää tuttavuutta. Niinpä auringonsäde hyppelikin sitten\nvallattomana hiljaisessa huoneessa etsien uutta uhria, mutta kun se\nhuomasi, että toisella seinällä oleva kapea valkea sänky oli tyhjä,\nniin se lähtikin seikkailemaan talon toisiin huoneisiin.\n\nJos auringonsäde olisi malttanut viipyä huoneessa vielä muutaman\ntuokion, se olisi nähnyt nukkuvan tytön äkkiä ponnahtavan sängyssään\nistumaan, niin että mustat palmikot heilahtivat vain kerran, ja äsken\nsuljettuina olleiden silmäluomien takaa tirkisteli nyt aamuauringon\nvalossa välkehtivää huonetta kaksi pähkinänruskeata silmää hyvin\nhämmästyneinä. Sitten vilahti silmiinkin kuin auringon iloista\nkimallusta, ja sängyssä istuva tyttö hymyili.\n\nTämä iloinen tyttö, joka aloitti lukuvuotensa ensimmäisen päivän\naamunraikkaalla hymyllä, oli Mirja Launela. Hän oli edellisenä iltana\ntullut kaupunkiin aloittaakseen kuudennen lukuvuotensa tyttökoulussa.\nEnsi kerran Mirja joutui asumaan vieraassa paikassa, sillä koti oli\nennen ollut samassa kaupungissa kuin koulukin, mutta keväällä oli isä\nsiirtynyt lääkäriksi maaseudulle — kuuden peninkulman päähän lähimmästä\nkaupungista — ja niinpä Mirja sai nyt koettaa, miltä tuntui olla yksin\nmaailmassa. Sitähän melkein jokainen reipas ja vastuksia pelkäämätön\ntyttö ja poika haluaisi koettaa, se kun tuntuu niin suurenmoiselta ja\nihanalta.\n\nMirjakin tunsi olevansa jo kuin iso ihminen, kun hän tummanpunaisessa\naamutakissaan istui valkopuitteisen peilipöydän ääressä hiuksiaan\nsukien ja palmikoiden. Tosin kellon osoittimet eivät olleet vielä\nsaavuttaneet kahdeksaakaan ja vasta kahdeltatoista tarvitsi mennä\nkouluunkin, mutta kun oli niin äärettömän paljon järjestelemistä\nennen kouluun menoa, nousu ei ollut ensinkään liian aikaista.\nTärkeän näköisenä Mirja nosteli vaatteitaan matkalaukuistaan ja\nasetteli niitä kaappiin ja lipastonsa laatikkoihin. Hänen teki mieli\nkurkistaa eteiseen, kun hän kuuli sieltä lukon napsahduksen, ja hän\nolisi halunnut tanssia hiukan, hiukan vain ja laulaa jotakin oikein\niloista ja reipasta, \"Näin meripoika polkee jalkaa\" tai jotakin muuta\nsellaista. Mutta hän hillitsi itsensä ja koetti pysyttää mielensä\ntasapainossa.\n\nOikealla puolella olevasta viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta\nja pesuveden loiskintaa. Siellä Kotkanpään sisarukset valmistelivat\nitseään kouluun. Pieni, joustavajäseninen Pirkko hääri ja pyöri\nhuoneessa kuin sukkula.\n\nHän hulmautti vitivalkeat puoliuutimet sivulle ja työnsi ikkunan\nselkoselälleen. Hänen kauniisti kaartuvat huulensa, jotka olivat niin\npunaiset, että olisi luullut niistä veren kohta tipahtavan, avautuivat,\nja taivuttaen päätään taaksepäin hän ahmaisi suun täydeltä raikasta,\nkosteata aamuilmaa.\n\n\"Sulje ikkuna\", kuului närkästynyt käsky sängystä, jossa vanhempi\nsisaruksista, lylleröinen, vaaleatukkainen Kerttu vielä venyttelihe\npeitteen alla. \"En voi nousta, kun huone tulee niin kylmäksi.\"\n\n\"Tahtoisin juoda tuota aamukasteista ilmaa ja syödä noita kultaisia\nauringonsäteitä\", puheli 13-vuotias Pirkko katsellen kohti aurinkoa\nsilmiään sipristellen ja ottamatta ensinkään huomioon sisarensa pyyntöä.\n\n\"Nuo nyt ovat taas sinun tyhmyyksiäsi\", Kerttu virkkoi kohauttaen\nylenkatseellisesti pyöreätä olkapäätään. \"Sulje nyt se ikkuna!\"\n\nHänen sanansa kaikuivat kuitenkin edelleen kuuroille korville, sillä\njoku mieshenkilö puhutteli Pirkkoa ulkoa kadulta.\n\n\"Sinullapa ei olekaan pieniä eikä vaatimattomia toivomuksia,\ntyttöseni, kun haluat syödä auringonsäteitä. Puheesi kuulostaa aivan\nnykyaikaiselta. Sanopa, oletko futuristi, kubisti vai dadaisti?\"\n\nTuollaista puheli hämmästyneelle pikku Pirkolle harmaahapsinen vanha\nherra, jonka silmissä kimalsi nauru, jonka suu hymyili ja jonka ääni\noli niin sanomattoman herttainen ja ystävällinen.\n\nPirkko ei käsittänyt ensinkään vanhan herran kysymystä, mutta arveli\nvanhuksen haluavan tietää, kuka Pirkko oli. Niinpä tuo pikku neitonen\nvastasikin kohteliaasti:\n\n\"En ole kylläkään kukaan niistä, joita äsken kysyitte, vaan Pirkko\nKotkanpää.\"\n\n\"Sinullahan on uljas ja kaunis nimi ja luulenpa, että olet jo syönytkin\nauringonsäteitä, sillä olet aivan sen näköinen. Ja nyt: näkemiin!\nToivon, että meistä vielä tulee hyvät ystävät — pikku auringonsäde.\"\n\nNäin sanoen vanha herra kohotti hattuaan, nyökäytti herttaisesti\nhymyillen Pirkolle ja läksi sitten astelemaan edelleen.\n\nPirkko niiasi ja seurasi katseellaan uuden ystävänsä kulkua aina siihen\nasti, kun tämä kääntyi eräässä kadunkulmauksessa ja katosi näkyvistä.\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi Kerttu uteliaana nousten istumaan sängyssä.\n\"Kuuletko sinä, Pirkko, kuka hän oli?\"\n\nHänen täytyi korottaa ääntään, sillä Pirkko seisoi ikkunan ääressä\nniin hajamielisen näköisenä, että oli saanut sytyttää tulen hänen\nvaatteisiinsa ja hän tuskin olisi huomannut sitä.\n\nKuullessaan siskonsa huudon hän havahtui ja näytti vastahakoisesti\nirrottautuvan mietteistään.\n\n\"Älä puhu niin äänekkäästi, toiset voivat vielä nukkua\", hän huomautti\nhiljaa. \"Kuka hän oli?\" jatkoi Pirkko sitten ja hänen tummiin silmiinsä\ntuli uneksiva ilme, jota Kerttu ei voinut sietää. \"Hän oli aivan kuin\nPietari. Sellainen, millaiseksi olen Raamatun Pietarin kuvitellut.\"\n\n\"Kuule, lakkaa nyt hupsuttelemasta ja sano, kuka hän oli\", virkkoi\nKerttu ärtyneenä.\n\n\"En minä tiedä, kuka hän oli. Kummallinen vanha herra, joka kysyi\nminulta, olenko minä... Niin, mitä se taas olikaan? Kuulitko sinä, mitä\nhän sanoi?\"\n\nPirkko kääntyi samassa siskoonsa päin. Unelmoiva katse oli hävinnyt, ja\nhänen vilkkaat silmänsä tarkastelivat innokkaasti Kerttua.\n\n\"En kuullut muuta kuin joitakin merkillisiä sanoja ja sitten sen,\nkun sinä sanoit nimesi. Ei ollut ensinkään sopivaa, että menit ja\nesittäydyit hänelle.\"\n\n\"Menin ja esittäydyin\", Pirkko toisti nopeasti. \"Minähän seisoin\nikkunassa ja hän tuli ja kysyi, että, että... Mitä kummaa se nyt oli?\nJotain futuria, kuubaa ja, ja da-da-dadaistia! Nyt minä muistan!\nFuturisti, kuburisti ja dadaisti. Mutta mitä hän sillä tarkoitti? Sano\nsinä! Sinun pitäisi tietää, kun olet koulussa jo yhtä luokkaa ylempänä\nkuin minä.\"\n\n\"Mistä minä sellaista tietäisin\", Kerttu ihmetteli harmitellen\nitsekseen, ettei voinut loistaa tiedoillaan. Mutta samassa hän\nmuistikin jotain. \"Hyvänen aika, mitähän se mies mahtoi tarkoittaa,\nkun futuuri on aikamuoto ja, — — — odotahan nyt!\" Kerttu painoi sormen\nvasemmalle poskelleen, ummisti silmänsä ja mietti. Pirkko seisoi\nkeskellä lattiaa ja odotti jännittyneenä vastausta.\n\n\"Niin, Kuuba on jokin saari Amerikan lähellä. Hän kai tarkoitti, että\nsinä olet kuubalaisen näköinen. Sinähän olet ruskea kuin kettu. Mutta\nkuule, sulje nyt tuo ikkuna, en voi muuten nousta.\"\n\nPirkko oli kovin hyvillään ratkaisusta. Hänen suurin ihastuksensa oli\naina ollut Amerikka, missä kaikki Alcottin ja Montgomeryn ihastuttavat\ntytöt ja pojat olivat eläneet ja kasvaneet. Ja nyt oli tuo herttainen\nvanha herra ehkä luullut häntä amerikkalaiseksi. Häntä hymyilytti\nja hänen täytyi salavihkaa kurkistaa peiliin, vaikkei hän siitä\nesineestä tavallisesti paljoakaan välittänyt. Siellä hän näki hennon,\nruskettuneen tytön, jonka tumma, sileä polkkatukka oli niin tasaisesti\nleikattu, että hänen pienet kasvonsa olivat kuin tummanruskeissa\npuitteissa. Olikohan hän todellakin kuubalaisen näköinen?\n\nOvelle koputettiin.\n\n\"Sisään\", kehoittivat molemmat tytöt yhtaikaa.\n\nOvi avautui puolittain, ja tohtorinna Marttisen tyttömäinen, siro pää\npujahti ensimmäisenä näkyviin. Hänen vyötäistensä kohdalla työntyi\noviaukkoon lapsen pää, ja liehuvain kultakutrien alta kurkisteli\nhuoneeseen kaksi sinistä, suurta lapsensilmää, ja vieläkin alempana\nkeltakiharaisen pikkupojan veitikkamaiset, ruskeat silmät. Oviaukossa\nnäkyvä ryhmä oli täynnä raikkautta ja hymyä.\n\n\"Hyvää huomenta\", rouva Marttinen toivotti iloisesti. \"Täälläpä\nollaankin aikaisia. Kuinka olette nukkuneet?\"\n\n\"Kiitos, hyvin\", vastasivat molemmat tytöt taas yhteen ääneen.\n\n\"Sepä hauskaa. Ilmoitan vain, että puolen tunnin kuluttua soi\nruokakello. Aamiainen on tuolla ruokasalissa.\"\n\n\"Kiito uvin, kiito uvin\", jokelteli pikku Pekka nyökytellen\nkiharapäätään niin veikeän näköisenä, että tytöt rupesivat nauramaan.\n\n\"Mitä sinä sanot?\" Pirkko kysyi ja astui lähemmäksi ovea.\n\n\"Kiito uvin\", poika virkkoi taas ja koetti sulkea toista silmäänsä. Hän\noli niin veikeän näköinen sitä yrittäessään, että tytöt purskahtivat\ntaas nauruun.\n\n\"Mitä hän sanoo?\" Pirkko kysyi rouva Marttiselta.\n\n\"Hän kuuli, kun te äsken sanoitte 'kiitos, hyvin', ja sitä hän nyt\ntoistelee.\" Äiti taputti hyväillen pojan kiharapäätä ja virkkoi: \"Nyt\nmenemme pois, että tytöt saavat valmistautua aamiaiselle.\"\n\n\"Mikä suloinen lapsi\", Pirkko huoahti ja kiiruhti jatkamaan vuoteensa\nkunnostamista.\n\nHetken oli huoneessa hiljaista, sitten Kerttu kysyi:\n\n\"Mitä se mies puhui auringonsäteestä?\"\n\n\"Hän sanoi minua auringonsäteeksi.\"\n\n\"No, siinä hän ainakin erehtyi\", naurahti Kerttu suorasukaisesti.\n\n\"Minkä tähden?\" Pirkko kivahti suutahtaen toisen naurusta.\n\n\"Sinä olet aivan liian kipakka ja tulinen auringonsäteeksi.\"\n\n\"Tulinenhan auringonsädekin on.\"\n\n\"Onpa niinkin, jos tarkoittaa sillä oikeata auringonsädettä. Mutta kun\nihmistä verrataan siihen, niin silloin kai sillä tarkoitetaan muuta.\nKyllä se mies erehtyi sinun suhteesi.\"\n\nKerttu oli nyt sellaisella kiusoittelevalla tuulella, joka sai\näkkipikaisen Pirkon aina suuttumaan.\n\n\"Älä sano hänestä niin halveksivasti 'se mies'.\"\n\n\"Mikä hän sitten on?\"\n\n\"En minä tiedä, mutta...\"\n\n\"Siinäpä se! Sinun Pietarisi!\" Kerttu nauroi ilkkuvasti ja kumartui\npesemään kasvojaan. \"Koska hänen mieleensä muistui Kuuba, niin hän\nlienee joku maailmaa kiertänyt merimiesrahjus. Ja sellaista sinä sitten\nkuvittelet Pietariksi!\"\n\nKerttu nauroi taas.\n\nMutta äkkiäpä hänen naurunsa katkesi.\n\nPirkko, jonka pienet kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja jonka posket\nhehkuivat punaisina suuttumuksesta, oli temmannut käteensä vuoteesta\ntyynyn ja harkitsematta tekoaan hetkeäkään heittänyt sen Kerttua kohti.\nPainava tyyny putosi pelästyneen Kertun hartioilta pesuvadin reunalle,\nvierähti siitä lattialle ja vei mennessään vadin, joka särkyi pieniksi\npalasiksi. Kerttu huudahti pelästyneenä ja aukaisi silmänsä, mutta\nsulki ne samassa ja valitti ääneen, sillä saippuavesi kirveli silmiä.\n\nSamassa ovi aukeni ja rouva Marttinen, lapset kintereillään, astui\nhuoneeseen. Häntä kohtasi outo näky: lattialla virtasi pieniä, harmaita\nsaippuavesipuroja etsien itselleen hitaasti tietä posliinisirpaleitten\nlomitse, iso tyyny oli pudotessaan jäänyt puolittain pystyyn pesupöytää\nvasten ja seisoi nyt kuin vallaton poika kurkistellen hävitystä\nympärillään. Pesupöydän ääressä hyppeli Kerttu puolipukeissaan\npunaisine aamutossuineen saippuapurojen keskellä ääneensä itkien\nja valittaen. Ja sängyn luona seisoi Pirkko katsellen kauhistuneen\nnäköisenä tekonsa seurauksia.\n\nNäky oli sekä surullinen että huvittava.\n\nRouva Marttinen koetti kuitenkin ottaa asian mahdollisimman vakavalta\nkannalta.\n\n\"Mitä täällä nyt oikeastaan tapahtuu? Kerttu, miksi sinä hypit tuossa\nvesilätäkössä ja pilaat kauniit silkkitohvelisi? Mitä sinä itket?\"\n\nRouva Marttinen astui lähemmäksi ja veti Kertun lempeästi luokseen.\n\n\"Saippua kirvelee\", Kerttu valitti.\n\nVihdoin Pirkko sai takaisin tavallisen toimekkuutensa. Hän juoksi\npesupöydän luo, sieppasi pesukannun käteensä ja ojensi sen Kerttua\nkohti.\n\n\"Kasta kätesi tuohon, muu ei auta.\"\n\n\"Mihin, mihin?\"\n\nKerttu hapuili käsillään.\n\nSaippua oli pian poissa silmistä ja Pirkko ojensi hänelle pyyhinliinan.\nVasta nyt hän uskalsi katsoa rouva Marttiseen ja näki silloin, että\ntätä nauratti. Asia ei siis ollut aivan niin paha kuin Pirkko oli\nkuvitellut.\n\n\"Mistä tämä mellakka johtui?\" rouva Marttinen kysyi yrittäen pysyä\nvakavana.\n\nKerttu aikoi ruveta selittämään, mutta Pirkko ennätti ennen häntä\nkuten aina. Rouva Marttinen kuunteli Pirkon innokasta kuvausta yhä\nhuvittuneempana, ja kun Pirkko vaikeni, rouva purskahti iloiseen\nnauruun. Tytöt katsoivat häneen kummastuneina. He eivät havainneet\nasiassa mitään naurettavaa.\n\n\"Voi sentään, tytöt! Se mies, se Pietari, merimiesrahjus, hän on...\"\nRouva Marttinen vaikeni ja katsoi vallattomasti hymyillen tytöstä\ntoiseen.\n\n\"Kuka hän on? Kuka? Sanokaa\", kyseli Pirkko innostuneena.\n\n\"Hän on — minun isäni.\"\n\nJos rouva Marttinen olisi sanonut, että vanha herra oli Saksan entinen\nkeisari tai joku Amerikan dollarikuninkaista, tytöt eivät olisi\nhämmästyneet enempää kuin nyt. Kun he selvisivät hämmästyksestään,\nilostui Pirkko ratkaisusta, sillä nyt hän tiesi saavansa tavata uuden\nystävänsä. Kerttu taas nolostui ja häpesi, kun oli antanut herttaisen\nemäntänsä isästä niin kauhean arvostelun.\n\n\"Oma isä kulta\", tuumi rouva Marttinen itsekseen ja hymyili. \"Ensin\nsait kärsiä kaikki Ros-Marisi kepposet ja tyhmyydet ja nyt joudut\nvielä syypääksi tyttäresi täysihoitolaisten tekoihin.\" Samassa rouva\nMarttinen hypähti seisomaan tuolilta, jolla oli istunut. \"Pekka! Katso\nnyt, minkä näköinen olet!\"\n\nKeskustelun kuluessa he olivat unohtaneet lapset, jotka olivat\nkäyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja rakentaneet vesipurojen keskelle\ntaloja ja siltoja pesuvadin sirpaleista. Marja oli onneksi istuutunut\ntyynylle, mutta Pekka istui keskellä suurinta vesilätäkköä ja rakenteli\ninsinöörin tyyneydellä pitkää siltaa vesijuovalta toiselle. Ja juuri\nkun silta oli valmis, piti äidin hänet huomata!\n\nKun äiti kohotti Pekan seisomaan, vesi tippui himmeinä helminä pojan\nhousunpulteista, ja vaaleansininen puku oli takaa aivan märkä.\n\n\"Sinä olet nyt kuin uitettu kissanpoika\", äiti tuumi käännellen Pekkaa,\njoka vain hymyili tyytyväisenä.\n\nKerttu, Pirkko ja Marja eivät voineet hillitä nauruaan katsellessaan\nkosteata pikku insinööriä.\n\nPekkakin yhtyi nauruun. Mutta äiti koetti olla vakava, vaikka hymy\nnytkäyttelikin hänen suupielihän.\n\n\"Pekka saisi itkeä, kun oli noin tuhma. Pekka ei saa nauraa. Tule,\nmennään muuttamaan pukua.\"\n\nÄiti tarttui Pekan käteen, ja Pekka pudisteli kiharapäätään tytöille\njokeltaen: \"Ei taa naulaa, ei taa naulaa.\"\n\nJa tytöt nauroivat entistä raikkaammin.\n\n\"Olisiko Aino hyvä ja menisi riepuineen Kotkanpään tyttärien\nhuoneeseen, siellä on hieman siistimistä\", virkkoi rouva Marttinen\npalvelustytölle keittiössä.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\"\n\nAino katseli ihmeissään Pekkaa, joka samassa muisti äsken oppimansa\nkohteliaisuuden ja virkkoi niiaten ja kumartaen: \"Kiito uvin.\"\n\nAino nauroi.\n\n\"Hyvinpä tosiaankin näkyy olevan.\" Hän kääntyi rouvan puoleen. \"Mitä he\nnyt heti ensimmäisenä aamuna ovat saaneet aikaan?\"\n\n\"Pesuvati vain meni rikki. Sattuuhan niitä pieniä vahinkoja.\" Sitten\nhän jatkoi — puhuen enemmän itsekseen kuin Ainolle: \"Taitaapa siinä\ntosiaan olla perää, että papin lapset ovat villimpiä ja vallattomampia\nkuin muut. Siltä ainakin tämänaamuinen tapaus näyttää.\"\n\n\n\n\nII\n\n\n\"On se vaan kauheata, kun heti ensimmäisenä päivänä annetaan neljä\nsivua historiaa ja geometriasta teoreemoja. Minä luulen, että\nopettajilla ei ole sydäntä ensinkään. Ja minä en lue huomiseksi en niin\nmitään!\"\n\nPirkko Kotkanpää istui Marttisen arkihuoneen sohvan käsinojalla ja\nsäesti ponnekasta puhettaan hakkaamalla pyöreällä sohvatyynyllä edessä\nolevan tuolin selkänojaa.\n\n\"Pirkko, älä riepota sitä tyynyä\", Kerttu huomautti vanhemman siskon\nkäskevällä äänensävyllä. \"Se tupsu voi irtaantua siitä.\"\n\nPirkko tutki hetken tyynyä ja totesi sitten heilutellen sitä edelleen:\n\n\"Ei se irtaannu! Se näkyy olevan lujaa tekoa. Toivoisin, että tämä\nolisi Koljatti, jotta saisin riepottaa häntä tällä tavoin.\"\n\n\"Kuka Koljantti on?\" Marja kysyi uteliaana kirkkaalla äänellään. Hän\nistui pienellä jakkaralla melkein Pirkon heiluvien jalkojen ulottuvilla\nja katseli Pirkkoa ihailevin, ihmettelevin silmin.\n\n\"Voi lapsi! Ei se ole Koljantti, vaan Koljatti!\"\n\nPirkko hypähti alas korkealta istuimeltaan, heittäytyi pitkäkseen\nlattialle ja painoi päänsä Marjan syliin. Marja oli niin ihastunut\ntästä suosionosoituksesta, ettei tahtonut osata istua hiljaa.\n\n\"Minä kerron sinulle, kuka on Koljatti.\" Pirkko sulki silmänsä kuin\nmuistaakseen paremmin kuvattavansa. Sitten hän rupesi puhumaan\nmatalalla, laulavalla äänellä: \"Koljatti on lyhyt, pullea hirviö.\nHänen päänsä on pyöreä, hänen silmänsä ovat pyöreät, hänen suunsa on\npyöreä, hänen nenänsä on pyöreä. Mutta hänen valkeat, harvat hiuksensa\nseisovat päälaella pystyssä kuin harjakset. Jokainen harjas on terävä\nkuin silmäneula. Kun hän suuttuu, pyörivät hänen pyöreät silmänsä kuin\nmyllynkivet, hänen sormensa koukistuvat, ja kiiltävät pitkät kynnet\novat valmiit tarttumaan uhria niskasta.\"\n\nPirkko koukisteli sormiaan ja väänteli kasvojaan silmiään pyöritellen.\n\nMarja parahti pelästyneeseen itkuun.\n\nSamassa Pirkko oli polvillaan hänen edessään aikoen kietoa käsivartensa\nMarjan ympärille, mutta tämä huusi ja parkui rimpuillen yhä lujemmin\nvastaan.\n\nRouva Marttinen, joka oli tullut huoneeseen Pirkon kertoessa, astui\nnyt tuon onnettoman parin luo, joka temmelsi lattialla — toinen\nkauhun valtaamana, toinen lohdutellen —, veti itkevän tytön syliinsä\nja istuutui tuolille. Hetken kuluttua Marja tyyntyi, mutta katseli\nvieläkin turvapaikastaan äidin sylistä pelokkaasti Pirkkoa.\n\n\"Mistä sinä oikeastaan puhuit, Pirkko?\" kysyi rouva Marttinen hymyillen.\n\n\"Koljatistahan minä vain\", Pirkko selitti onnettoman näköisenä\nsohvankulmauksesta.\n\n\"En voi käsittää, kuka sellainen Koljatti on\", nauroi rouva Marttinen\nmuistellen Pirkon äskeistä kuvausta, \"sillä sinähän sait kuin\nkouristuskohtauksen tuossa lattialla kuvatessasi Koljattia.\"\n\nLiisa Pirhonen, kalpea pitkä tyttö, joka oli myös Marttisen\ntäysihoitolan asukkaita ja joka oli ilmestynyt taloon päivällistä\nsyötäessä, kohentautui tuolissaan ryhdikkääseen asentoon ja sanoi\nhuomattavasti nenäänsä puhuen:\n\n\"Koljatti on tyttökoulun...\"\n\nPitemmälle hän ei päässyt, sillä Pirkko, joka oli istunut nuopeana\npaikallaan, hypähti innokkaana seisomaan, kohotti kätensä ja huusi:\n\n\"Ei ei, sinä et saa sanoa sitä! Minä tahdon sanoa!\"\n\nSitten hän lysähti huolettomasti takaisin sohvalle istumaan ja selitti\niloisena rouva Marttiselle:\n\n\"Koljatti on meidän historianopettajamme. Ja hän on kamalin ihminen,\nminkä olen nähnyt.\"\n\nPirkko pudisteli itseään kauhistuneen näköisenä.\n\nRouva Marttinen nauroi niin iloisesti ja tarttuvasta että sai toisetkin\nnauramaan. Ainoastaan Liisa veti vain hieman suutaan ivalliseen hymyyn.\n\n\"No sinä et tosiaankaan ole vielä paljoa ennättänyt elämässäsi nähdä.\nJa etköhän mahtane liioitella?\"\n\n\"Ei, se on aivan totta! Hän on hirviö! Kunpa täti näkisi hänet\ntunnilla.\"\n\nPirkko oli innostuksesta lennähtänyt aivan punaiseksi.\n\n\"Ei Pirkko liioitellut. Kyllä se on totta\", Mirjakin vakuutti nauraen\nja kohotti päänsä käsityöstään, jota ompeli ahkerasti lukulampun\nääressä.\n\n\"Niin, kyllä minunkin täytyy myöntää, että neiti Kotkanpää on\noikeassa\", Liisa lausui armollinen ilme kasvoillaan ja suutaan\nsuipistaen.\n\nKaikki olivat hetken vaiti, hämmästyneinä \"neiti\nKotkanpää\"-nimityksestä.\n\nSitten Pirkko nousi päättävästi ja astui toisten ihmetellessä\nrauhallisesti Liisan luo. Kerttu, joka pelkäsi vilkkaan sisarensa\naiheuttavan taas jonkin ikävyyden, aikoi estää häntä, mutta Pirkko\nkumarsikin jo jäykästi Liisalle seisoen tämän edessä ja virkkoi\nvakavasti:\n\n\"Pyydän anteeksi, että sinuttelin äsken neiti Pirhosta. Te saatte kyllä\nsinutella minua. En minä ole vielä mikään neiti Kotkanpää. Minä olen\nvain Pirkko.\"\n\nTilanne olisi kai jäänyt hyvin pingottuneeksi, sillä Liisa tuli niin\nnoloksi, ettei osannut sanoa mitään, mutta Pirkko se taaskin pelasti\nvälittömyydellään tilanteen. Hän teki pyörähdyksen kantapäillään ja\nhuudahti käsiään taputtaen:\n\n\"Isän iloinen Pirkko!\"\n\n\"Niinkö?\" kuului ovelta.\n\nTytöt kääntyivät katsomaan. Marja hypähti äidin sylistä ja juoksi\ntulijaa vastaan huutaen riemuissaan: \"Isoisä!\" Samassa hän jo\nkeikkui isoisän käsivarsilla tämän astuessa Pirkon luo toinen käsi\ntervehdykseen ojennettuna.\n\n\"Sinähän oletkin se aamuinen auringonsäde. Pikku dadaisti. Saatpa\nnähdä, että meistä tulee vielä hyvät ystävät!\"\n\nIsoisä nipisti Pirkkoa poskesta. Sitten hän tervehti toisiakin tyttöjä.\n\n\"Mistä te täällä puhelitte?\" isoisä kysyi istuutuessaan sohvaan.\n\n\"Koljantista\", selitti Marja.\n\n\"Mikä se sellainen on?\" tiedusteli isoisä.\n\nPirkko sai taas selittää asian.\n\n\"Mutta miksi hänelle on annettu sellainen nimi?\" rouva Marttinen kysyi.\n\n\"Kun hän on niin pieni. Eiköhän siksi?\" kyseli isoisä.\n\n\"Niin, kai senkin takia\", Pirkko vastasi hidastellen, mutta jatkoi\nsitten vilkkaasti: \"Vaikka eniten kai sittenkin siksi, että hän ei\njaksa mitään tehdä, ei edes tuolia nostaa. Kun hänen pitäisi siirtää\ntuolia, hän tekee näin.\"\n\nPirkko työnsi erästä tuolia kovalla kolinalla kauemmaksi ja istahti\nsitten puuskuttamaan sille.\n\n\"Ei hän jaksa nostaa, hän on sanonut niin\", Pirkko selitti toisten\nnauraessa.\n\nLiisa nousi seisomaan. Hän oli niin pitkä, että \"pelkäsin hänen lyövän\npäänsä kattoon\", kertoi Pirkko myöhemmin illalla sisarelleen.\n\n\"Minä menen...\"\n\nHiljainen ovikellon soitto keskeytti Liisan puheen.\n\nRouva Marttinen katsoi hämmästyneenä isoisään, joka virkkoi: \"Kuka näin\nmyöhään tulee?\"\n\nRouva Marttinen oli jo menossa eteiseen voivotellen mennessään:\n\n\"Voi kauheata, minun muistini, minun muistini.\"\n\n\"Kukahan sieltä tuli?\" ihmetteli isoisä.\n\nHetken kuluttua rouva Marttinen astui huoneeseen mukanaan kalpea,\nsolakka, noin 16-vuotiaalta näyttävä tyttö. Hän oli siistissä puvussa,\nmutta Liisa Pirhonen huomasi heti, että uudella tulokkaalla oli\njalassaan paksunahkaiset, kotitekoiset varsikengät ja toisessa hihassa\noli kyynärpään kohdalla paikka. Liisan tervehdys olikin tuon huomion\njälkeen mahdollisimman kylmäkiskoinen.\n\nToiset sen sijaan tervehtivät Anja Someroa herttaisesti, ja isoisä\nistutti hänet viereensä sohvaan puhellen ystävälliseen tapaansa:\n\n\"Sinut taidettiin aivan unohtaa tuonne syysiltaan? Vai miten,\npienokainen?\"\n\n\"Niin, siihen oli syynä minun muistamattomuuteni\", rouva Marttinen\nselitti hymyillen miellyttävään tapaansa. \"Minun piti mennä asemalle\nvastaan. Ainolla on tänään vapaailta, joten hänkään ei ollut\nmuistuttamassa. Ja minä unohdin kaikki, kun tulin kuuntelemaan tuon\nrasavillin juttuja.\" Hän nyökkäsi päällään Pirkon suuntaan ja kääntyi\nsitten Anjan puoleen: \"Tulit kai asemalta hevosella, koska sinulla oli\nniin raskas korikin kannettavana?\"\n\nAnja punastui ja katsoi kirkkaansinisillä silmillään ujosti rouva\nMarttista. Anjan päätä aivan huimasi: hänkö olisi ajanut asemalta\nkomeasti hevosella kuin joku ylhäinen neiti! Kun lähtöhetkeksi oli\npienessä torpassa tuskin saatu niin paljon rahaa kokoon, että hän\npääsi junalla kaupunkiin. Mutta eihän tuollainen hieno tohtorinna sitä\nymmärtänyt.\n\n\"En minä tullut hevosella. Kyllä minä tulin jalkaisin.\"\n\n\"Voi, pikku ystävä, miten jaksoit kantaa korisi, kun se on niin\npainava?\"\n\n\"Ei se painava ole. Ja, ja eräs sotilas auttoi minua. Hän kantoi korin\ntänne ovelle asti. En minä muuten olisi löytänytkään tänne, mutta hän\nneuvoi.\"\n\nAnja katsoi ujona ja punastuen rouvaa.\n\n\"Tunsiko neiti sen sotilaan?\" kysyi Liisa ivallisella äänellä.\n\nAnja kääntyi kuin pelästynyt lintu katsomaan Liisaa. Nyt hän punastui\naivan hiusmartoa myöten.\n\n\"En, en tuntenut\", vastasi Anja tankaten. \"Me puhelimme. Junassa. Ja\nkun hän kuuli, että olen outo kaupungissa, niin hän... niin hän tuli\nauttamaan minua. Hän kertoi asuvansa myös täälläpäin kaupunkia\", Anja\nlisäsi kuin puolustaakseen itseään ja ritarillista auttajaansa.\n\n\"Kyllä kai! Asui!\" Liisa naurahti pilkallisesti nousten ja lähti\nastelemaan ovelle. Hän niiasi syvään isoisälle, kumarsi kohteliaasti\nrouva Marttiselle, nyökkäsi armollisesti päätään Mirjalle ja Kertulle,\nmutta Anjaa ja Pirkkoa hän ei ollut näkevinäänkään, ja virkkoi: \"Pyydän\nanteeksi, mutta minun täytyy vetäytyä huoneeseeni, sillä olen hieman\nväsynyt. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä\", vastasi jokainen, muttei kenenkään ääni eikä kenenkään\nkatse ilmaissut pienintäkään sydämellisyyttä.\n\nAnja katsoi hätääntyneenä toisesta toiseen. Olivatkohan hekin samaa\nmieltä kuin tuo pitkä neiti? Pitivätköhän nuokin häntä ihan hulttiona\nja sivistymättömänä, kun hän oli antanut sen sotilaan auttaa itseään?\nEi! Hehän katselivat kaikki niin herttaisesti häntä. Miten kaunis tuo\nompeleva tummatukkainen tyttö olikaan. Anja tarkasteli ihaillen Mirjaa.\n\nMutta samassa hän huomasi Marjan, joka nukkui sohvannurkkauksessa\nkokoon kyyristyneenä Pirkon selän takana. Anja kumartui Marjan puoleen\nja Pirkko väistyi syrjään. Anjan katse oli täynnä rakkautta, kun hän\nkohotti silmäluomensa ja katsoi rouva Marttista:\n\n\"Miten suloinen lapsi\", hän sanoi hiljaa. \"Hänellä on aivan samanlaiset\nkiharahiukset kuin minun sisarellani Soilella, joka kuoli. Mikä hänen\nnimensä on?\"\n\n\"Marja\", rouva Marttinen vastasi ja nosti nukkuvan lapsen syliinsä.\n\"Taas minun huolimattomuuttani! En huomannut ensinkään, että Marja ei\nollut vielä nukkumassa. Vien hänet lastenkamariin ja sitten menemme\nAnjan kanssa juomaan teetä. Mutta tytöt, kuulkaahan, eiköhän teidänkin\nolisi jo aika mennä levolle?\"\n\n\"Kyllä, kyllä me menemme\", vastasivat tytöt yhteen ääneen.\n\n\"Entä kuinka sinun historianläksysi laita on?\" rouva Marttinen kysyi\nPirkolta.\n\n\"Historiaa on vasta iltapäivällä. Ennätän lukea sen väliajallakin\",\nvakuutti Pirkko.\n\n\"Mutta jollet opikaan siinä ajassa, niin mitä Koljatti silloin sanoo?\"\nkysyi isoisä.\n\n\"Hän saa silloin sellaisen kouristuksen kuin minä äsken\", Pirkko puheli\niloisen huolettomasti.\n\nJa niin erottiin tämän vaihtelevan päivän jälkeen hyväntuulisina.\nHetken kuluttua olivat Marttisen perheen täysihoitolan nuoret asukkaat\njo unen helmoissa. Mutta kodikkaassa arkihuoneessa piti isäntäväki\nhiljaista neuvottelua.\n\n\n\n\nIII\n\n\n\"Oli tosiaankin niin Essi-tädin tapaista lahjoittaa meille tämä Nooakin\narkki, kun hän itse muutti ulkomaille.\"\n\nTohtorinna Marttinen se näin sanoi syvään huokaisten istuessaan pöydän\nääressä tarjoillen teetä miehelleen ja isälleen.\n\nKuullessaan rouva Marttisen väsyneen äänen miehet katsahtivat\nihmeissään ja kysyvinä häneen.\n\n\"Joko sinä nyt lannistut heti ensimmäisen päivän koettelemuksista?\"\nisoisä kysyi hieman hymyillen.\n\n\"Ei se juuri ole Ros-Marin tapaista\", huomautti tohtori Marttinen.\n\nTohtorin silmissä välkehti veitikka hänen katsoessaan nuorta,\ntummatukkaista vaimoaan, joka oli tällä hetkellä niin onnettoman\nnäköinen.\n\n\"Eihän se kylläkään minun tapaistani ole\", Ros-Mar naurahti. \"Enkä\nminä oikeastaan niin lannistunutkaan ole, mutta myönnän, että minua\nkauhistuttaa, kun ajattelen edessä olevaa sataa päivää ennen joulua.\nJos jokainen niistä on yhtä tapahtumarikas kuin tämä päivä on ollut,\nniin tarvitaanpa siinä hermoja ja kärsivällisyyttä. Toivoisin melkein,\nettei Essi-täti olisi lahjoittanut meille tätä taloa. Emme olisi\nsilloin joutuneet kiusaukseen järjestää tällaista täysihoitolaa.\"\n\nKumpikaan herroista ei huomauttanut väsyneelle pikku rouvalle, että\nhän yksin oli täysihoitolaa tahtonut. He olivat pelänneet juuri sitä,\nettei hän kestäisi sen tuottaman lisätyön ja huolen painoa, mutta\neivät olleet kuitenkaan enempää vastustelleet, kun hän oli innokkaasti\nvakuuttanut jaksavansa kaiken mainiosti. Ja nyt jo ensimmäisen päivän\niltana...\n\n\"Niin, mutta katsohan, Ros, ei kaikki ole samanlaista todellisuudessa\nkuin unelmissa. Ja itse asiassa ei todellisuuskaan ole usein niin\nkarvasta kuin me sen luulottelemme olevan. Useimmiten saattaisi olla\nmonin verroin pahemminkin.\"\n\nIsoisä nyökäytti päätään Ros-Marille ja hänen hyvä, kaunis hymynsä\nkarehti huulilla.\n\nRos-Mar nojasi poskea käteensä ja mietti hetken. Sitten hän kohotti\npäänsä ja katsoi vastapäätä istuvaa isoisää vakavana. Ojentaen kätensä\npöydän yli isoisälle, joka sulki sen omaansa, Ros-Mar virkkoi:\n\n\"Oma isä kulta, olet oikeassa. Nyt kuten aina. Eihän ole mitään\nkauheata tapahtunut. Kukaan ei ole taittanut jäseniään, kukaan ei ole\nyrittänyt saada tulipaloa aikaan, eikä ole ilmiriitaakaan ollut. Vaikka\nsellainenhan oli vähällä sukeutua tänä iltana.\"\n\nRos-Mar naurahti muistaessaan Pirkon seisomassa Liisa Pirhosen edessä\narvokkaana ja juhlallisena.\n\n\"Kuka riitaa haastoi?\" tohtori Marttinen kysyi. \"Et ole vielä\nkertonutkaan.\"\n\nRos-Mar kertoi tapauksen matkien sattuvasti tyttöjen puhetapaa.\n\nMiehet nauroivat.\n\n\"Et sinä ole oikein sopiva täysihoitolan emännäksi\", isoisä tuumi\nnoustessaan. \"Olet itse vielä liian nuori ja vallaton.\"\n\n\"Oh, älähän sure, isä! Saat nähdä, että kaikki sujuu varsin mainiosti.\nUskotko, että pikku Ruusa-Maijasi saa tytöt pysymään kurissa, vaikkei\nitse olekaan kuin vain kaksikymmentäyhdeksänvuotias?\"\n\nIsoisä hymyili reippaalle tyttärelleen.\n\n\"Uskon kyllä. Mutta lienee muuten parasta, kun menemme nyt kukin\nvuoteeseemme keräämään uusia voimia huomisen päivän varalle. Onnea\nvain alkaneelle työllesi! Tyttösi ovat herttaisia pikku naisia, joten\nluulen, että tulette kyllä hyvin toimeen keskenänne.\"\n\n\"Ovat, ovat kylläkin, kaikki muut paitsi Liisa Pirhonen. Pelkään, että\nhän tulee pilaamaan meiltä monta iloista, sopusointuista hetkeä.\"\n\nRos-Mar puhui hieman närkästyneenä.\n\nIsoisä pudisti harmaahapsista päätään.\n\n\"Jos heti alussa suhtaudut häneen noin torjuvasti, voit olla varma,\nettä hän saa paljon ikävyyksiä aikaan. Ole järkevä pikku äiti ja koeta\nvoittaa tyttö hyvän ja oikean palvelukseen.\"\n\nRos-Mar punastui häpeissään kuullessaan isänsä sanat.\n\n\"Niin, isä, minäpä koetan. Sellainenhan oli tarkoituksenikin alkuaan,\nmutta kun nyt todellisuus ei ole samaa kuin unelmat, niin minäkin heti\nlannistuin.\" Ros-Mar hymyili jo vapautuneesti. \"Heti huomenna aloitan\ntaas kuin alusta.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi isoisä rohkaisevasti. Suudeltuaan Ros-Maria ja\ntaputettuaan ohimennessään vävyään olkapäälle hän toivotti hyvää yötä\npoistuen yläkertaan omiin huoneisiinsa.\n\n\"Niin, Ruusa-Maija, alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo\", tohtori\nMarttinenkin puheli iloisena. \"Ei se niin vaikeata ole kuin sinusta\nnäin ensi hetkessä näyttää. Tämä on hieman samanlaista kuin minulla oli\naloittaessani täällä hammaslääkärinurani. Muistatko, kun ensimmäinen\npotilaani oli se vanha, lihava Fredrikssonin neiti, joka ei mahtunut\nmillään istumaan potilaan tuoliin, niin että hänet täytyi istuttaa\ntuonne salin leveään keinutuoliin. Kun sitten kumarruin tarkastamaan\nhänen hampaitaan, hän veti kainosti punastuen päänsä taaksepäin,\nse satakiloinen, kuusikymmenvuotias neiti, ja sanoi: 'Ei tohtori\nsaa tulla niin lähelle'. Ja kun minä puhdistin hammasta porauksen\njälkeen ilmapumpulla, hän kirkaisi kuin kidutettu eläin ja ryntäsi\npois tuolista voivotellen, että 'tohtori kiusaa minua tahallaan'. Kun\nhän sitten monen mutkan jälkeen oli viimein poistunut, istuin hetken\ntuolillani, ennen kuin otin uuden potilaan vastaan ja ajattelin: jos\njoka sadaskin potilaistani on tällainen, osaksikaan, niin miten jaksan.\nSellainen oli ensimmäinen potilaani ja niin kauhuissani olin hänen\nlähdettyään. Kuitenkin on työni sujunut hyvin ja vaikeudet ovat käyneet\npäivä päivältä helpommiksi. Niin että älähän sure, Ros-Mar, kyllä\nsinullakin vielä kaikki menee hyvin! Ja nyt nukkumaan!\"\n\nMutta vielä noin tunti sen jälkeen, kun tohtori Marttinen oli siirtynyt\nunen maille, Ros-Mar sipsutti huoneissa kuunnellen, oliko kaikki\nhiljaista ja rauhallista. Lastenkamarissa hän peitteli Pekan, joka oli\nheittänyt peitteen lattialle, ja hiveli hellästi Marjan lämpimältä\nposkelta keltaiset, raskaat kutrit. Sitten hän astui ikkunan luo\nja jäi katselemaan tummaa syystaivasta, jolla tuikkivat tuhannet\nkirkkaat tähdet. Hiljaisuus ympärillä ja syvä avaruus silmien edessä\nsai hänet tuntemaan itsensä kovin pieneksi ja avuttomaksi. Hänen\nmieleensä tulvivat taas kaikki tietyt ja tietymättömät vaikeudet, ja\nhän tunsi musertuvansa niiden suunnattomasta painosta. Hän pudisti\nhiljaa tummapalmikkoista päätään ja kiiruhti juosten makuuhuoneeseen.\nPujahdettuaan viileään vuoteeseensa hänestä tuntui, kuin hän olisi\nsukeltanut vilpoisten laineitten alle pakoon painostavaa hellettä.\nTyyneys palasi hänen mieleensä, ja niin nukahti uuden täysihoitolan\npikku rouvakin viimein rauhallisena.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\"Hammassärky on kamalaa\", Mirja valitteli istuessaan vuoteensa laidalla\nposki turvonneena. \"En voi ymmärtää, miksi hampaisiin on laitettu\njuuret ja hermot. Ilman niitä tulisi paljon paremmin toimeen. Ai-ai-ai.\"\n\nMirjan kasvot vääntyivät onnettomaan irviin, ja hän paiskautui\nhermostuneena vuoteensa pieluksia vasten.\n\nKerttu ja Anja, jotka istuivat toisessa sängyssä, edellinen selaillen\njotakin kuvalehteä, jälkimmäinen sukkaa parsien, katsahtivat\nosaaottavina Mirjaan.\n\n\"Eikö Eero-setä voisi tehdä mitään sille hampaalle?\" kysyi Kerttu.\n\n\"Ei, ei, ei hän voi\", valitti Mirja onnettomana.\n\n\"Mutta minä en voi käsittää\", ihmetteli Kerttu, \"miksei hän voi auttaa\nsinua, kun on kerran hammastohtori.\"\n\n\"Hammastohtori\", matki Mirja nauraen kyynelet silmissä. \"Ei\nhammastohtorikaan voi auttaa, kun ikenet ovat näin ajettuneet. Ja\najatelkaahan, huomenna on koulusta lupa ja minulla on tällainen\nhammassärky.\"\n\n\"Sehän voi huomiseksi mennä ohi. Kun se on tarpeeksi ajettunut, niin\nsilloin särky lakkaa\", selitti Anja varmana ja yritti pujottaa hyvin\npaksua lankaa hyvin ohueen neulaan.\n\n\"Mutta milloin se sitten on tarpeeksi ajettunut?\" voivotti Mirja, joka\nnyt, päästyään kerran valittamisen alkuun, jatkoi yhä jeremiadiaan.\n\nHänen kysymyksensä jäi kuitenkin vastausta vaille, sillä samassa ovi\nreväistiin auki ja paiskattiin myös kovalla kolinalla kiinni.\n\n\"Voi tytöt! Te ette tiedä! Te ette tiedä! Jotakin niin mukavaa on\ntapahtunut! Oikein metkaa!\"\n\nSe oli tietysti Pirkko Kotkanpää, joka tällaista melua piti. Kukapa\nmuukaan se olisi ollut!\n\n\"Pirkko, ole hiljempää ja kerro jo\", pyysi Kerttu. \"Pirkko, kuuletko\nsinä!\"\n\nMutta Pirkko ei kuullut paljoakaan tällä hetkellä, sillä sisälle\ntultuaan hän oli heittäytynyt Mirjan sänkyyn, vetänyt Mirjan\npitkäkseen, ja siellä he nyt kieriskelivät tyynyjen seassa.\n\nPirkko nauroi. Ja Mirja nauroi, itki, uhkasi, valitti ja nauroi. Ja\nkun he viimein nousivat istumaan punaposkisina ja pörröpäisinä, oli\nMirjan pään ympärillä ollut kääre valahtanut molempien tyttöjen kaulan\nympärille, ja siinä he nyt istuivat kuin yhteen sidotut orjat. Naurua\nriitti vielä sen vuoksi hetken aikaa, mutta sitten Mirja kysyi:\n\n\"Mitä sinun piti kertoa?\"\n\n\"Niin, kuulkaahan nyt\", aloitti Pirkko hyvin salaperäisen näköisenä\npujahtaen pois kaulakahleesta. \"Nyt on tapahtunut jotakin sellaista,\nettä koko tyttökoulu tulee kadehtimaan meitä.\"\n\nPirkko keskeytti juttunsa varsin tahallaan kiillottaakseen tyttöjen\nuteliaisuutta, mikä jo muutenkin oli kohonnut äärimmilleen.\n\n\"Älä kiusaa, vaan kerro\", Kerttu puuskahti viimein.\n\n\"Enhän minä kiusaa\", Pirkko sanoi varsin viattomana. Sitten hän alensi\näänensä melkein kuiskaukseksi, kun hän jatkoi: \"Tuohon viereiseen\ntaloon on muuttanut se rikas kauppaneuvos, josta kaupungissa on puhuttu\nniin paljon. Ajatelkaahan, hänellä on rahoja ihan kourakaupalla. Hän\nvoisi varmasti ostaa vaikka kaikki kaupungin talot. Ja hänellä on oma\nautokin. Ja...\"\n\n\"No tuoko nyt oli sinun mielestäsi niin erinomaista, että sen takia\nkannatti kääntää koko talo nurin\", Kerttu huomautti hieman äkeänä.\n\nMirjakin näytti välinpitämättömältä. Mutta Anja tuijotti Pirkkoa\nhaaveellinen ilme vaaleissa silmissään ja virkkoi hiljaa:\n\n\"Niin mutta, ajatelkaahan, että hänellä on niin paljon rahaa. Olisipa\nminulla edes sadas osa tai ehkäpä vain tuhanneskin osa siitä. Kyllä\ntietäisin, mitä sillä tekisin.\"\n\nSinä hetkenä Anja näki sellaista, mitä toisten tyttöjen oli mahdoton\nnähdä. Hän näki pienen, matalan tuvan, jonka kuluneen pöydän ääressä\nistui parvi laihoja, pellavatukkaisia lapsukaisia, jokaisella edessään\nkuiva leivänpala ja maitotilkkanen tuopissa. Takan luona hääri kalpea\näiti hämmennellen ohutta velliä. Hänen katseensa oli niin surullinen,\nettä Anja oli vähällä purskahtaa itkuun, ja hän karkotti kiireesti\ntuon kuvan ajatuksistaan yrittäen parhaansa mukaan syventyä tyttöjen\niloiseen keskusteluun.\n\nAnjan esittämään toivomukseen sanoi huimapäinen Pirkko, jonka mielestä\nei mikään ollut mahdotonta:\n\n\"Saat nähdä, kyllä sinä vielä saatkin osan niistä.\" Sitten hän jatkoi:\n\"Olivatkohan ne rahat niissä isoissa laatikoissa, jotka olivat niin\nhienoilla veistoksilla koristetut.\"\n\nToiset tytöt rupesivat nauramaan.\n\n\"Sinä pikku tyhmyri\", Mirja virkkoi, \"luuletko sinä, että hän pitää\nrahansa kotonaan? Kyllä ne ovat varmastikin joka penni pankissa. Ja\nhän on tietysti itse sellainen kitupiikki ja saituri kuin rikkaat\ntavallisesti ovat.\"\n\n\"Ei ole\", virkkoi Pirkko päättävästi. \"Minä näin hänet ja...\"\n\n\"Näitkö sinä hänet?\" tytöt huudahtivat innostuneina.\n\n\"Mikset sitä sanonut jo äsken\", äkäili Kerttu taas.\n\n\"Mitäpä minä olisin sanonut, kun sinä juuri julistit, ettei se ollut\nmitään erikoista\", Pirkko lausui vähän närkästyneenä, mutta jatkoi jo\nsamassa taas iloisena: \"Hän on kiltin näköinen vanha ukko, jolla on\nvitivalkea pitkä parta ja mustat silmät kuin pienet pippurit. Mutta\nvaikka hänellä onkin sellaiset silmät, hän on silti kiltin näköinen. Ja\nhän puhui niin herttaisesti minulle.\"\n\n\"Onko hän puhunut sinulle\", ihmettelivät tytöt. \"Mitä sitten? Kerro\npian!\"\n\n\"Kerro pian. Enhän minä voi kertoa mitään, kun te aina keskeytätte.\"\n\n\"Nyt ei kukaan saa enää keskeyttää. Kaikki hiljaa\", Mirja virkkoi\ntehden kädellään niin mahtavan liikkeen kuin olisi komentanut suurta\ntyttöjoukkoa.\n\nMielissään toisten innostuksesta Pirkko jatkoi kertomistaan:\n\n\"Hän sanoi minulle, että meistä tulee varmaan hyvät naapurit. Sen, että\nasun tässä talossa, hän näet tiesi siksi, kun hänen autonsa saapuessa\nistuin aidalla ja katselin...\"\n\n\"Mutta Pirkko, sinähän olet kamala...\"\n\nKertun täytyi keskeyttää torumisensa, sillä Mirja huudahti käskevällä\näänellä:\n\n\"Vaiti!\"\n\n\"Katselin heidän pihamaalleen. Hän kysyi minun nimeäni ja kuultuaan,\nettä se on Kotkanpää, hän kysyi, oliko tuomari Kotkanpää meidän sukua.\nJa kun sanoin, että hän oli isoisäni, niin kauppaneuvos veti minut\njalasta syliinsä, suuteli minua ja sanoi, että nyt hän oli vieläkin\nvarmempi siitä, että meistä tulee hyvät naapurit, sillä 'tuomari\nKotkanpää oli parhaimpia ystäviäni'. Ja sitten hän komensi kaikki pojat\nsanomaan minulle päivää.\"\n\n\"Oliko niitä kaksitoista?\" huudahti Mirja, joka ei hänkään voinut enää\nvaieta.\n\n\"En tiedä.\" Pirkko pudisti päätään. \"Paljon niitä ainakin oli.\"\n\n\"Kuinka isoja ne olivat?\" kysyi Kerttu arkaillen.\n\n\"Kaikkein vanhin oli iso mies. Ja hän on sotilas. Hän on, hän on\",\nPirkko tuumi hetken, \"hän on luutnantti, sillä hänellä oli kaksi\ntähteä kauluksessa. Hän oli niin kaunis. Aivan kuin nuo kreikkalaisten\njumalain kuvat historiassa. Ja hän on varmasti myös hyvin hyvä. Vaikken\nminä oikein pitänyt siitä, kun hän tervehdittyään taputti minua\nposkelle ja sanoi: 'Suloinen lapsi'.\"\n\nTytöt nauroivat ja Mirja sanoi:\n\n\"Ei sinua osaa kukaan puhutella kelvollisesti. Liisalle sanoit, ettet\nole neiti, ja nyt...\"\n\n\"En minä neiti olekaan. Enkä minä välitä, vaikka se luutnantti\nsanoikin minua lapseksi. Olisi hän silti voinut sanoa minua yhtä\nhyvin 'suloiseksi tytöksi'. Niin, ja sitten niitä poikia oli vielä\npaljon. Ne tervehtivät niin nopeasti ja juoksivat sitten kaikki\nsisälle, etten ennättänyt niitä tarkata. Luulen, että pienin niistä oli\nkymmenen vuoden vanha. Hänellä on samanlaiset pippurisilmät kuin hänen\nisälläänkin.\"\n\n\"Oliko sillä luutnantillakin pippurisilmät?\" kysyi Mirja.\n\nKukaan ei tarkannut Anjaa, joka innokkaana, hieman punehtuvin poskin\noli seurannut keskustelua. Hänkin oli aikonut tehdä saman kysymyksen\nkuin Mirja. Mutta jollei Mirja olisi kysynyt, niin kysymättä se olisi\nAnjalta jäänyt. Nyt hän odotti Pirkon vastausta jännittynyt ilme\nkasvoillaan ja huulet puoliavoimina.\n\n\"Ei, ei ollut. Tummat ne kyllä olivat. Tummansiniset kai.\"\n\nAnjan kasvoille ilmaantui pettymys, ja hän kumartui jatkamaan\nparsimistaan.\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\n\"Liisa\", kuiskasi Mirja vetäen huulensa tiukasti yhteen. Tytöt tunsivat\nkaikki Liisan koputuksen.\n\n\"Se on yhtä teennäinen kuin Liisa itsekin\", oli Mirja kerran sanonut.\n\n\"Kyllä te olette kummallisia ja sivistymättömiä, kun ette vastaa\nkoputukseen\", kuului Liisan tervehdys.\n\n\"Kyllä minä vastasin\", sanoi Anja hiljaa nostamatta päätään.\n\n\"Vai niin. Oven toiselle puolelle ei voi kuulla kuiskauksia\", Liisa\nvirkkoi kuivasti ja kysyi sitten Kertulta, jota hän tytöistä voi\nparhaiten sietää: \"Mistä keskustelitte täällä äsken, kun oli sellainen\nmelu, etten saanut ajatuksiani pysymään koossa ensinkään lukiessani\n'Puch ter Lieteriä'?\"\n\n\"Mitä?\" Pirkko hypähti sängystä lattialle ja kallisti päänsä Liisaan\npäin: \"Sanoitko lukeneesi 'Puuliiteriä?' Mikä se on? Onko se\nsalapoliisiromaani, vai...\"\n\nMirja hymähti.\n\n\"Ole nyt, Pirkko! Sehän on Heinen runokirja nimeltä 'Buch der Lieder',\njota Liisa tarkoittaa.\"\n\n\"Niinkö\", Pirkko sanoi pettyneenä ja istuutui taas sänkyyn.\n\n\"Niin juuri\", Liisa lausui ylimielisesti katsahtaen Pirkkoon. \"Lasten\nei oikeastaan tarvitsisi sekaantua puheeseen.\" Sitten hän kääntyi\nKertun puoleen kysyen uudelleen: \"Niin, mistä te keskustelitte?\"\n\nPirkko ja Mirja tekivät merkkejä suullaan ja silmillään ja pudistelivat\npäätään, mutta siitä huolimatta Kerttu selitti:\n\n\"Pirkko kertoi, että se rikas kauppaneuvos Markkula on muuttanut tuohon\nviereiseen taloon.\"\n\n\"Niinkö?\" Liisa osoitti heti vilkasta mielenkiintoa. \"Onkohan totta,\nettä hänellä on kaksitoista poikaa, kuten on kerrottu?\"\n\n\"En tiedä. Pirkko oli kyllä tullut esitetyksi niille kaikille, muttei\nhän muista, montako niitä oli.\"\n\n\"Esitetyksi niille kaikille?\" Liisa oli niin hämmästynyt, että hänen\ntäytyi oikein nousta ja tarkastaa Pirkkoa. \"Mutta missä, hyvänen aika?\"\n\n\"Kadulla\", Kerttu vastasi suorasukaisesti, sillä hänen siskonsa istui\nmykkänä paikallaan.\n\n\"Kadulla!\" Liisa rupesi nauramaan teeskenneltyä nauruaan ja istuutui\ntaas tuolille. \"No se nyt on oikein hänen tapaistaan. Hän esittäytyy\nkadulla, Anja junassa. Haha! Mutta kerrohan nyt, minkälaisia ne pojat\nolivat.\"\n\nPirkko ei sanonut sanaakaan.\n\n\"Kuulitko sinä, Pirkko! Kerro!\"\n\nPirkko vaikeni yhä, tuijotti vain eteensä jalkojaan heilutellen.\n\n\"Miten epähieno sinä oletkaan, kun et vastaa\", Liisa huomautti\nnärkästyneenä.\n\n\"Lasten ei tarvitse sekaantua puheeseen\", Pirkko sanoi hetken kuluttua\nlujalla äänellä.\n\nLiisa sävähti punaiseksi.\n\n\"Ei tarvitse sekaantua, mutta vastata täytyy, kun kysytään. Ymmärrätkö?\"\n\n\"En.\"\n\nLiisa oli raivoissaan.\n\n\"Kertokaa te toiset, mitä tiedätte.\"\n\n\"Emme me tiedä juuri enempää kuin sinäkään nyt\", Mirja virkkoi\nnopeasti, ennen kuin toiset ennättivät vastata.\n\nMutta Kerttu jatkoi kuitenkin:\n\n\"Sen Pirkko muistaa, että vanhin joukosta oli sotilas.\"\n\n\"Niinkö\", innostui Liisa taas. \"Olikohan hän vain tavallinen sotamies?\"\n\n\"Ei, hänellä oli kaksi tähteä, joten hän on siis luutnantti.\"\n\n\"Oliko hän kaunis?\" oli Liisan seuraava kysymys, mihin kukaan ei\nkuitenkaan vastannut, sillä ruokakello ilmoitti iltateen olevan\nvalmiina.\n\n\"Sepä sattui mainiosti\", virkkoi Anja hiljaa silitellen sukkaparia\npolvellaan. \"Sain juuri sukat parsituiksi.\"\n\n\"Aiotko hurmata luutnantin noilla takkuisilla, harmailla\nvillaturilailla\", Liisa kysyi ivallisesti astuessaan ulos ovesta\nvastausta odottamatta.\n\n\"No ennemmin hänet niillä hurmataan kuin mokomalla piikittelyllä\",\nMirja mutisi puoliääneen sammuttaessaan lampun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMirja, joka oli valvonut hampaittensa takia pari yötä, nukkui jo\nsyvässä unessa, sillä hänen hammassärkynsä oli iltaisessa kohinassa\nkaikonnut tipotiehensä. Mutta Anja valvoi vuoteellaan.\n\nHän katseli virkein silmin uunin kyljessä kimaltelevaa kuun kirkasta\nvalojuovaa. Valo taittui niin omituisesti erääseen kaakelin valkeaan\nkukkakoristeeseen. Siitä kukkakoristeesta muodostui aivan kuin pää.\nMiehen pää. Aivan kuin... sen sotilaan pää, joka oli ollut niin\nystävällinen Anjalle junassa ja joka oli kantanut hänen koriaan. Anja\nhymyili itsekseen, mutta tuli jo taas samassa vakavaksi.\n\nEihän toki sopinut ensinkään, että hän, tyttökoulun seitsemännen luokan\noppilas, unelmoi jostakin vieraasta sotilaasta. Anja ummisti silmänsä\nja koetti nukkua. Mutta hetken kuluttua katselivat silmät entistäänkin\nkirkkaampina ja suurempina uunin kyljessä olevaa miehen päätä.\n\nEnnen kuin Mirja oli nukahtanut, Anja oli kysynyt, tiesikö Mirja, mikä\nsellainen sotilas oli, jolla oli neljä tähteä kauluksessa. Mirja oli\nsanonut, ettei hän varmasti tiedä, mutta koska kapteenilla on kolme\ntähteä ja majuri on kai seuraava aste ylöspäin, niin jos sillä sitten\non neljä.\n\n\"Vaikken minä muista milloinkaan nähneeni sellaista upseeria, jolla on\nneljä tähteä. Mutta majureita onkin kai vähemmän kuin muita upseereja,\nkoska niistä kuulee niin vähän puhuttavan. Luutnantteja on eniten\", oli\nMirja lopettanut, kääntynyt seinään päin ja nukahtanut hetken kuluttua.\n\nSiihen loppuivat Mirjan sotilaalliset tiedot, ja Anja jäi hämmentyneenä\nihmettelemään, olikohan häntä auttanut sotilas, joka oli ihan majuri!\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä huomasi oman typeryytensä. Kaksi tähteä!\nSe tarkoitti tietysti, että kaksi tähteä oli kummallakin puolella\nkauluksessa, siis yhteensä neljä tähteä, siis, siis...\n\nAnjan silmät alkoivat loistaa. Siis luutnantti Markkula ja hänen\nritarillinen auttajansa oli sama henkilö. Ihan varmasti! Pirkko\noli sanonut, että luutnantilla oli aivan kreikkalaisen jumalan\nkasvonpiirteet. Ja — niin, mutta minkälainen oli oikeastaan\nkreikkalainen jumala?\n\nAnja nousi sängyssään istumaan. Hetken kuluttua hän oli kirjoituspöydän\nluona. Hänen ei tarvinnut ottaa valoa. Hän muisti kyllä, missä kohdin\nhistoria oli. Kas niin! Oikean kirjan hän sai käteensä, muttei hän\nvoinutkaan nähdä oikein selvästi kuvia kuunvalossa. Heräisiköhän Mirja,\njos hän ottaisi tulta? Hän meni oven luo vääntämään sähkönappulaa ja\nistuutui sitten sänkynsä laidalle selaillen nopeasti kirjan lehtiä.\n\nMirja kääntyi unisena, silmiään sipristellen katsomaan häntä.\n\n\"Oletko sinä sairas?\"\n\n\"En, en\", kiiruhti Anja vakuuttamaan hätäisesti. \"Muistin vain erään\nasian.\"\n\nMirjan tasainen hengitys alkoi kuulua taas. Anja selaili nopeasti\nhistorian lehtiä etsien kiihkeästi kreikkalaista jumalaa. Mitään\nsellaista ei kuitenkaan löytynyt hänen historiastaan. Huokaisten\nhän sulki kirjan ja meni sammuttamaan lampun. Sitten hän otti pari\naskelta pöytää kohti, mutta kompastuikin samassa maton reunaan, joka\noli jäänyt pystyyn. Kuului kamala rysähdys, kolinaa, ja sirpaleita\nlenteli huoneessa. Mirja kavahti istumaan sängyssään työntäen hiuksia\nsilmiltään.\n\n\"Hyvä Luoja!\" hän huudahti nähdessään Anjan makaavan lattialla pitkin\npituuttaan. \"Anja, oletko pyörtynyt? Anja!\"\n\n\"En, en, ole hiljaa nyt.\" Anja nousi istumaan lattialla ja nauroi niin,\nettä kyynelet vierivät silmistä.\n\n\"Mutta hyvä ystävä, mikä sinulla nyt on?\"\n\nMirja katsoi ihmeissään lattialla istuvaa Anjaa, joka nauroi\nnauramistaan pitäen kirjaa sylissään.\n\nAnja yritti pidättää nauruaan, nousi seisomaan ja meni taas sytyttämään\nlampun. Huoneessa oli joka taholla vihreän ja keltaisen kirjavia\nlasinsirpaleita, ja Anjan sängyn päätä vasten oli nojallaan musta\nkukkateline.\n\n\"Kuinka ihmeessä sinä...?\" kysyi Mirja.\n\n\"Kompastuin tuohon mattoon ja se veti kumoon kukkatelineen. Nythän\nRos-Mar pääsi tuosta lasimaljakosta, jota hän ei ole voinut sietää sen\nräikeitten värien takia.\"\n\n\"Mutta mitä ihmettä sinä keskellä yötä hait pöydältä?\"\n\n\"Historiaa vain\", Anja vastasi ja asetti kirjan paikoilleen.\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut?\"\n\nPirkko seisoi ovella ja hänen takanaan Kerttu ja Liisa.\n\nAnja koetti selittää asiaa parhaansa mukaan, minkä naurultaan voi.\n\n\"Luin juuri 'Puch ter Lieteriä', kun kuulin kolauksen\", kertoi Liisa.\n\n\"Olisit lukenut 'lasiliiteriä', se olisi nyt sopinut paremmin\", Pirkko\nnapsautti nenäkkäästi.\n\nJokin ovi kuului avautuvan, ja samassa tohtorinna Marttinen seisoi\nyöpaitasillaan tyttöjen takana. Tytöt väistyivät syrjään, ja rouva\nMarttinen astui huoneeseen.\n\n\"Ei pitemmälle\", Anja huudahti tehden kädellään torjuvan liikkeen.\n\"Lattia on lasinsiruja täynnä.\"\n\nRouva Marttinen katsoi hämmästyneenä Anjasta Mirjaan ja Mirjasta Anjaan.\n\n\"Mutta rakkaat tytöt, mitä te nyt...?\"\n\nHän ei päässyt pitemmälle, sillä Anja rupesi nauraen selittämään\nhänelle asiaa. Rouva Marttinen nauroi toisten mukana ja virkkoi:\n\n\"Kaikki sirpaleet tietävät onnea. Niin että kai historia nyt ainakin\nsinulle onnea tuottaa. Mutta mennäänpä kuitenkin nukkumaan.\"\n\nRos-Mar sammutti tulen ja heristäen sormeaan tytöille sulki oven. Hän\ntunsi olevansa aivan yhtä tyttömäinen kuin nuo nuoret koulutytötkin ja\noli iloinen huomatessaan, että oli yhä pysynyt nuorekkaana mieleltään.\n\nMutta vieläkin Anja valvoi jonkin aikaa miettien \"nelitähtisen\nluutnantti-majurinsa\" arvoitusta.\n\n\n\n\nV\n\n\n\"Sanohan, Pirkko, panenko tämän kirkkaansinisen villapukuni vai ruskean\nsamettipuvun?\"\n\nKerttu seisoi avonaisen vaatekaapin edessä pitäen kiinni\nkysymyksenalaisen sinisen puvun hameenliepeestä ja hivellen toisella\nkädellään samettipukuaan. Hän katsoi tuumivan näköisenä Pirkkoon,\njoka istui sänkynsä päädyllä jalkojaan heilutellen ja harjaten tummaa\npolkkatukkaansa. Pirkko istui aina, milloin vain suinkin mahdollista,\nkorkeammalla kuin tuoli, jakkara tai sohva, sillä silloin hänellä oli\nmyös tilaisuus heiluttaa jalkojaan. Hänenhän täytyi yleensä aina saada\nliikehtiä, muuten hän tuli levottomaksi.\n\nPirkko oli juuri harjannut tukkansa silmille ja nyt, kuullessaan Kertun\nkysymyksen, hän tirkisteli sisartaan pörrötetyn tukkansa takaa hetkisen\nennen kuin vastasi. Ja hän vastasikin tällä kertaa hyvin rauhallisesti\nja yksikantaan.\n\n\"Olemmehan jo aikaisemmin sopineet, että panemme molemmat samettipuvun.\"\n\nSitten hän jatkoi hiustensa harjaamista.\n\nKerttu tempaisi nopeasti sinisen pukunsa kaapista ja heitti sen\nsänkyynsä.\n\n\"Minä panen kuitenkin sinisen, sillä se pukee minua paremmin kuin\nruskea.\"\n\nPirkko viskasi hiuksensa taaksepäin ja tuijotti ihmeissään siskoaan.\nOli harvinaista nähdä Kerttu kiivastuneena. Mutta sitten Pirkko rupesi\nnauramaan.\n\n\"Olet aina sanonut, ettet keimaile, ja nyt kuitenkin heti ajattelet,\nmikä pukee sinua.\"\n\nKerttu kääntyi punastuneena peiliin päin. Pikkusiskon sanat olivat\nosuneet arkaan kohtaan. Siksi hän ei ensin osannutkaan vastata mitään.\nSitten tuli hiljaa, melkein vastahakoisesti:\n\n\"Ei se ole mitään keimailua. Ruskea puku on vähän liian pienikin\nminulle.\"\n\nKerttu aukoili nopeasti kullankiiltäviä palmikoltaan. Oli niin vaikeata\npäättää sitäkin, antaisiko palmikkojensa riippua, vai kiertäisikö ne\npitkälle niskanupulle. Hän ei uskaltanut enää kysyä sitä Pirkolta.\n\n\"Ruskea puku ei ole ensinkään liian pieni sinulle.\" Pirkon teki mieli\nlisätä: Haluat vain miellyttää Markkulan poikia, mutta hän jatkoikin:\n\"Ja Ros-Markin sanoi, että olisi sopivaa, kun meillä olisi näin ensi\nvierailulla samanlaiset puvut.\"\n\n\"Milloin sinä olet puhunut siitä Ros-Marille?\"\n\n\"Aamulla.\"\n\n\"Ja hän sanoi siten?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kyllä kai minun sitten täytyy ottaa ruskea...\"\n\nKerttu huokaisi hieman. Tuntui niin vaikealta luopua sinisestä. Se sopi\nniin hyvin hänen vaaleaan ihoonsa ja keltaisiin palmikkoihinsa. Mutta\nkun Ros-Mar kerran oli sanonut...\n\nRos-Marin sana oli tytöille kuin ihana määräys, johon oli suloista\nalistua. Heidän iälleen ominaisesti he suorastaan jumaloivat ja\npalvoivat nuorta emäntäänsä. Ros-Marin toivomukset olivat heille samaa\nkuin jonkun toisen henkilön vaatimukset. He tahtoivat täyttää kaikki\nhänen toivomuksensa. He suorastaan kilpailivat hänen suosiostaan. Ja\nnäin ollen Ros-Marin oli hyvin helppo hallita tyttöjään.\n\nHerkkä Pirkko oli huomannut Kertun lyhyen huokauksen ja lohduttaakseen\nsiskoaan hän sanoi:\n\n\"Oikeastaan sinun keltaiset palmikkosi sopivat parhaiten tuon ruskean\nsametin päälle. Etkö muista, kun isä sanoi, että hiukset välkkyvät kuin\nkulta tummalla pohjalla, kun sinulla on samettipuku päälläsi?\"\n\n\"En! Milloin hän on niin sanonut?\"\n\nKerttu, joka oli punastunut mielihyvästä — sillä hän oli todellakin\npieni keimailija — kääntyi katsomaan sisartaan.\n\n\"Sehän oli silloin, kun oli isän 50-vuotispäivä. Niin, sinäpä et\ntietystikään kuullut sitä, sillä istuit pianon ääressä soittamassa.\"\n\nNyt ei tuntunut enää ensinkään vaikealta pukeutua ruskeaan. Ja niinpä\npukeutumispuuhat edistyivätkin Kotkanpään tyttärien huoneessa varsin\nnopeasti.\n\nMutta kuinka olivat asiat viereisessä huoneessa?\n\nSiellä viimeisteli Mirja pukeutumistaan pienen peilipöydän ääressä.\nTuumimista oli hänelläkin ollut pukeutumisessaan, mutta viimein hän oli\ntehnyt päätöksensä ja oli nyt valmis.\n\nMusta, suora villapuku toi kauniisti esiin hänen solakan vartalonsa\nviivat. Punasilkkinen merimieskaulus, kalvosimet ja pienet, punaiset\ntaskut karkottivat mustan puvun synkkyyden. Ja hänen tummat, paksut\npalmikkonsa kilpailisivat varmasti tänä iltana Kertun keltatukan kanssa.\n\nMirja katsoi levottomana kelloa. Missä kummassa Anja mahtoi viipyä?\nKuuden ja puoli seitsemän välillä heidän piti mennä Markkulalle. Kello\noli nyt jo puoli kuusi, eikä Anja ollut vielä kotonakaan. Kuinka hän\nennättäisi pukeutua niin lyhyessä ajassa? Mirja kurkisti ikkunasta\nulos. Siellä satoi! Eihän Anja voinut olla kävelemässäkään tällaisessa\nilmassa ja oliko nyt sitten kävelyaika, kun...\n\nNyt kuului ulko-ovi käyvän. Mirja kuunteli. Kas niin! Sisäoven\navaamisesta ja sulkemisesta hän tunsi tulijan Anjaksi, sillä kukaan ei\nosannut aukaista ja sulkea ovea niin hiljaa ja pehmeästi kuin Anja.\n\nOdotettu astui huoneeseen. Hänen poskensa olivat punaiset tuulesta ja\nkosteat sateesta, ja hänen kasvoillaan kuvastui selvästi pettymys, kun\nhän vilkaisi pikaisesti Mirjaan astuessaan pöydän ääreen. Hän istuutui\nrauhallisesti tuolille, otti saksan kieliopin käteensä ja aikoi ruveta\nlukemaan. Mutta se jäi todellakin vain aikomukseksi, sillä Mirja, joka\noli vaiennut havaitessaan Anjan alakuloisen ilmeen, sai heti saksan\nkieliopin nähdessään puhekykynsä takaisin.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Anja?\" hän kysyi ihmeissään. \"Kellohan on kohta\nkuusi ja meidän pitäisi lähteä. Rupea nyt, hyvä ystävä, pukeutumaan.\"\n\nHetken oli huoneessa hiljaista, sitten Anja sanoi tuskin kuuluvasti:\n\"En minä tule sinne.\"\n\n\"Mitä? Et tule? Mikset?\"\n\nMirja oli astunut pöydän luo. Hän aivan huohotti kauhuissaan niin\nyllättävästä tiedosta.\n\n\"Mikset tule?\" hän uudisti kysymyksensä.\n\n\"Minulla ei ole sopivaa pukua.\"\n\nAnja katsoi Mirjaa. Ja se katse oli täynnä pettymystä ja alakuloisuutta.\n\nEnsi hetkessä Mirja ei oikein ymmärtänyt Anjan sanoja ja sanoikin sen\nvuoksi nopeasti:\n\n\"Onhan sinulla kai jokin pyhäpuku?\"\n\nSamassa hän kuitenkin muisti, että heidän yhteisessä vaatekaapissaan\nei todellakaan riippunut Anjan ainoatakaan pukua, ei puseroa, eikä\nhametta. Kerran ja parikin hän oli kyllä huomannut sen, mutta oli\najatellut, että ehkäpä Anjan vaatteet olivat jossakin eteisen komerossa\ntai vielä hänen matka-arkussaan.\n\n\"Ei minulla ole.\" Anja pudisti totisena päätään. \"Ei minulla ole muuta\npukua kuin tämä.\"\n\nMirja oli vaiti. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut sanoa\nAnjalle: \"Tule sitten tuossa puvussa\"? Mutta hän ei voinut. Hän ymmärsi\nliiankin hyvin, miten kauhealta Anjasta olisi tuntunut tulla sinisessä,\nkuluneessa koulupuvussaan, kun toiset olivat vierailupuvuissa. Hän ei\nvoinut kehoittaa Anjaa tulemaan sellaisena kuin oli. Ja kuitenkaan ei\nMirja, joka oli reiluja kunnon tyttö ja piti ihmisistä vain heidän\nitsensä vuoksi eikä tarkannut heidän vaatetustaan ja ulkonäköään,\ntietänyt, että Anjan puseron hihassa oli verraten iso ja näkyvä\npaikattu kohta. Mutta Anja itse tiesi sen...\n\n\"Mutta kuulehan, kuulehan!\"\n\nMirja leväytti vaatekaapin ovet auki. Kaappi oli täynnä pukuja. Ja ne\nolivat kaikki Mirjan. Hän etsi innokkaasti.\n\n\"Tuossa! Riisuudu nopeasti ja koeta tätä päällesi!\"\n\nMirja kannatti kädessään tiilenpunaista, mustalla silkillä kirjailtua\nvillapukua.\n\nAnja katsoi häneen silmät suurina.\n\n\"En — minä...\"\n\n\"Pian nyt! Älä estele! Ei ole aikaa sellaiseen.\"\n\nMirjan posket punoittivat, ja tummanruskeat silmät sädehtivät innosta.\nAnjakin innostui.\n\nPuku oli liian lyhyt. Ja liian leveä hartioista.\n\nAnjan silmäluomet painuivat hitaasti vaaleitten sinisilmien peitteeksi,\nja hänen huulensa vavahtivat pari kertaa. Mutta hän ei sanonut\nsanaakaan riisuessaan tiilenpunaista päältään.\n\nMirja katsoi häneen onnettoman näköisenä.\n\n\"Niin, sama juttu on tietenkin kaikkien pukujen suhteen\", hän virkkoi\nalakuloisesti. Sitten hän katsoi hetken jännittyneenä Anjaa ja hänen\nsilmänsä rupesivat taas loistamaan. \"Ai, mutta...\"\n\nSamassa hän oli jo eteisessä.\n\nKesti tuokion ennen kuin hän palasi. Anjakaan ei osannut ryhtyä\npukeutumaan. Hän jäi omituisen välinpitämättömänä istumaan tuolille ja\ntuijottamaan lattiamaton värikkäitä kuvioita.\n\n\"Katso, katso tässä!\" Mirjan sormien nenässä riippui sinipunainen,\npitkä samettipusero. \"Koetapas tätä. Tämä sopii varmasti. Pian nyt!\"\n\nMirja polkaisi innostuksissaan kärsimättömänä jalallaan.\n\n\"Mistä ihmeestä sinä...\"\n\nAnja oli noussut ja katsoi toveriinsa kuin noitaan.\n\nMirja nauroi. Onnellista naurua.\n\n\"Huoli sinä siitä, vaan pukeudu vain!\"\n\n\"En, ennen kuin sanot, mistä olet saanut tämän.\"\n\nAnja hiveli pehmeätä, himmeänä välkehtivää kangasta. Hänenkö pitäisi\npukeutua tällaiseen?\n\n\"Se on Ros-Marin. Mutta koeta nyt pian, sopiiko se.\"\n\nPianhan Anja oli solahduttanut puseron päänsä yli. Se ulottui melkein\npolviin asti ja jätti siten sinisen hameen vain vähän näkyviin.\n\n\"Hurraa! Se sopii!\" riemuitsi Mirja.\n\n\"Sopii todellakin mainiosti.\" Tytöt kääntyivät katsomaan. Ros-Mar\nseisoi ovella suloisena ja hymyilevänä kuten aina. \"Ja sinä saatkin sen\npitää, jos vain haluat.\"\n\nAnja katsoi hetken nuorta rouvaa, ja sitten hänen päänsä painui\nalas. Kirkas kyynelhelmi vierähti poskelle ja siitä tumman puseron\nrintapieleen.\n\nSamassa Ros-Mar oli hänen luonaan. Hän otti Anjan kapeat kädet omiinsa\nja kysyi lempeästi: \"Loukkaannuitko? Suo anteeksi, en...\"\n\n\"Oi ei, ei!\" Anja pudisti päätään ja katsoi kyynelisin silmin\nRos-Maria. \"Olen päinvastoin niin iloinen ja niin kiitollinen. Luulin,\netten pääsisikään toisten mukana. Ja nyt kuitenkin... Te olette niin\nhyviä.\" Hän nyökkäsi hymyillen päätään Mirjallekin. \"Kiitos!\"\n\nJa hänelle ominaisella, harvoin paljastuvalla tulisuudella hän tempaisi\nkätensä Ros-Marin käsistä ja veti hänet syleilyynsä suudellen häntä.\n\n\"Ekka kantta, Ekka kantta\", kuului samassa kirkas huuto ovelta, ja\nPekka tuli juosten Anjan luo, joka nosti pojan syliinsä.\n\n\"Nyt ei ole aikaa kuherteluun\", Mirja huomautti iloisesti. \"Sinun\ntäytyy vielä muuttaa kenkäsi.\"\n\nRos-Mar otti Pekan syliinsä ja virkkoi poistuessaan:\n\n\"Saattepa tosiaan pitää kiirettä, sillä sisarukset olivat jo äsken\nvalmiiksi pukeutuneet, kun kävin heidän huoneessaan. Kohta onkin jo\naika lähteä.\"\n\nTytöt olivat taas kahden.\n\nAnja seisoi hämillään keskellä huonetta.\n\n\"En tiedä, nauraisinko vai itkisinkö\", hän sanoi hiljaa purren\nhuultaan. \"Eihän minulla ole muita kenkiä kuin nämä isän laittamat.\"\n\n\"Onpa, tässä on.\"\n\nMirja, joka oli pitänyt käsiään selkänsä takana, ojensi hänelle mustat\npuolikengät.\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Mutta, sinä 'mutta' pistät ne jalkaasi ja selvitämme asian sitten\nmyöhemmin\", Mirja virkkoi painokkaasti.\n\nAnja oli iloinen, että hänellä oli edes omat, hyvät sukat, ettei toki\ntarvinnut niitä lainata. Vaikka eihän hänellä nyt sitten oikeastaan\nollut muuta lainatavaraa kuin nämä kengät. Puserohan oli hänen omansa.\nAjatella, hänellä oli samettipusero! Mitähän ne kotona sanovat, kun\nnäkevät hänet! Ja nyt hän siis pääsi kuitenkin Markkulalle. Äsken\nvielä hän oli kulkenut tuolla syrjäkaupungin kaduilla yksin, ollut\nonneton ja onnellinen, kun ei päässyt Markkulalle. Onnellinen, kun ei\ntarvinnut mennä niin hienoon paikkaan eikä tarvinnut nähdä luutnanttia.\nSillä silloinhan tytöt saisivat tietää kaiken. Eikä hän tahtonut. Oli\nniin suloista pitää se omana salaisuutenaan. Ja muutenkin olisi ollut\nniin vaikeata tavata luutnanttia. Ja onneton hän oli siksi, kun ei\nkuitenkaan päässyt... Hän ei käsittänyt sitä oikein itsekään. Mutta\nonneton hän vain oli ollut. Ja hän oli päättänyt kierrellä kaduilla\nniin kauan, että tytöt olisivat jo menneet, kun hän palaisi kotiin.\nSilloin ei olisi tuntunut niin vaikealta. Kun hän tuli kotiin, tytöt\neivät olleetkaan vielä lähteneet. Ja nyt hän kuitenkin, hänkin,\nvalmistautui juhlimaan.\n\nAnjaa hymyilytti.\n\nMirja, joka toimetonna ollen oli tarkastellut häntä, aikoi juuri kysyä,\nmikä häntä huvitti, kun Pirkon polkkapää samassa pujahti oviaukkoon.\n\n\"Eikö lähdetä jo, tytöt?\"\n\n\"Lähdetään vain\", vastasi Mirja.\n\nAnja tarttui päähänsä.\n\n\"Ei mutta, ei mutta tytöt, minunhan täytyy kammata tukkani.\"\n\nPirkko ja Kerttu astuivat huoneeseen.\n\n\"Olet hupsu, jos kampaat nyt hiuksesi uudelleen\", sanoi Kerttu\ntarkastellen ihastunein katsein Anjaa. \"En ole milloinkaan nähnyt\ntukkaasi noin kauniina.\"\n\nAnjan keltainen, keskeltä jakaukselle kammattu tukka oli kihartunut\nsateen vaikutuksesta ja oli nyt kuin hienohöytyväinen sädekehä.\n\n\"Juuri tuollaiseksi olen kuvitellut kypsän persikan, kuin nyt on sinun\nposkesi kiharoiden peittämänä, aivan kuin auringon kultaisten säteitten\ntakana.\"\n\nTytöt hyrähtivät nauramaan Pirkon runolliselle kuvaukselle, mutta\nheidän naurunsa keskeytyi, kun Liisa kysyi ovelta:\n\n\"Mitä typeryyksiä se runoilija täällä taas latelee?\"\n\nSana \"runoilija\" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että se olisi\närsyttänyt vastustamaan miten rauhallisen ihmisen tahansa. Pirkko\nkimmahtikin:\n\n\"Jos latelinkin, ne eivät olleet ainakaan sinulle tarkoitetut.\"\n\n\"Enkä minä sinun kohteliaisuuksiasi kaipaakaan.\"\n\n\"Turhaa kaivatakaan, koska niitä on mahdoton sinulle antaa.\"\n\nLiisa lennähti hehkuvan punaiseksi.\n\nPirkko ei ollut kylläkään tarkoittanut sanojaan loukkaaviksi, mutta\näkkipikainen ja lapsellinen kun oli, ei hän osannut niin tarkkaan\npunnita sanojaan.\n\nKerttu, joka aina koetti tasoittaa Liisan ja siskonsa kireitä välejä,\nyritti nytkin:\n\n\"Ei nyt ole enää aikaa kiistellä. Eiköhän meidän täytyne lähteä?\"\n\n\"Täytyy. Kello on jo melkein puoli seitsemän.\"\n\nJokainen riensi eteiseen pukeutumaan. Ja siinä pukeutuessaan Anja,\nMirja, Kerttu ja Pirkko tuumivat hieman levottomina, olivatkohan he\nsittenkin pukeutuneet liian yksinkertaisiin ja tummiin pukuihin? Tuo\najatus oli heti välähtänyt heille kaikille mieleen, kun he olivat\nnähneet Liisan.\n\nHänellä oli näet yllään ruohonvihreä silkkipuku. Lyhythihainen ja\nkultaompeleilla kirjailtu. Jalassa vaaleat silkkisukat ja tanssikengät.\nTukkansa hän oli kähertänyt pienille sikkaraisille kiharoille otsalta\nja...\n\nMirja otti askelen lähemmäksi Liisaa. No niinpä tosiaan! Liisa oli\nlaittanut leukaansa pienen mustan kauneuspilkun ja puuteroinut\nkasvonsa. Nyt teki Mirjankin mieli kerran sanoa jotain, mutta hän\nvaikeni kuitenkin. Hän ei pitänyt kiistelemisestä.\n\nMutta Anja ressu! Hän ajatteli, että nyt hän saa varmaan hävetä\nsilmänsä maan alle, kun menee puserossa ja hameessa sellaiseen\npaikkaan, johon Liisa menee kahisevassa silkissä. Olihan pusero\nkylläkin samettia, mutta sittenkin! Ja hänellä oli vain villasukat ja\nmatalakantaiset kengät. Hän vilkaisi hätäisesti toisten jalkoihin ja\nrauhoittui sukkiin ja kenkiin nähden. Mutta: pusero ja hame...\n\nJa tietysti piti Liisan vielä viime hetkellä letkauttaa Anjalle hyvin\npurevasti:\n\n\"Sinullahan onkin oikein sopiva väri puserossasi. Retliini! Sehän on\nvanhanpiian väri.\"\n\nHän astui portaille hymähtäen pilkallisesti.\n\nPolttavat kyynelet tulvahtivat Anjan silmiin. Kyllä taisi olla parasta\njäädä kotiin. Muutenkin, ja sitten hän vielä pelkäsi, että jos Liisa\nMarkkulassakin sanoisi jotain, niin...\n\nSamassa Mirja tarttui hänen käsivarteensa kuiskaten:\n\n\"Älä välitä tuon myrkkypuun puheista. Tule, mennään nyt!\"\n\nAnja seurasi ystäväänsä aivan tahdottomana. Sydämeen koski niin\ntuskallisesti ja hänen täytyi niellä nielemistään, ettei olisi\npurskahtanut itkuun. Hän asteli kuin kohti elämänsä kauheinta hetkeä.\nOkaat tuntuivat pistävän joka puolelta ja luomien takana polttivat\nkuumat kyynelet...\n\n\n\n\nVI\n\n\n Rakas äiti ja isä!\n\n Nyt teidän villi pienokaisenne viimeinkin muistaa kirjoittaa teille.\n Katsokaas, minulla ei ole ollut aikaa ennemmin. Mutta nyt minulla on\n niin metkaa kerrottavaa, että täytyy kirjoittaa ennen kuin mitään\n unohtuu. 'Metka' on aivan samanlaista, kuin jos jokin kutittaisi\n tuolla sisällä kurkussa ja panisi siten minut hymyilemään ja\n nauramaan. Kerttu sanookin, että minä olen ollut kuin hiukan höperö\n sen illan jälkeen, kun aina naureskelen itsekseni, mutta kun kerroin\n hänelle asian, niin hänkin. — Ei, nyt kerron kaikki järjestyksessä.\n\n Meidät oli kutsuttu viime lauantai-illaksi Markkulalle. Kaikki tytöt\n täältä Ruusulasta. (Nimitämme tätä täysihoitoina Ruusulaksi Ros-Marin\n nimen mukaan.) Ja sen lisäksi Sirkka Veijola ja Margit Sten Tytylästä.\n Hehän ovat Kertun luokalla. Siitä on nyt siis kulunut jo neljä päivää,\n ja minä elän vieläkin kuin pilvissä. Vaikka luulen kylläkin, että Anja\n elää vielä enemmän. Mutta se on salaisuus.\n\n Markkulan setä on vanha tuttu myös isoisän — Kotkanpään isoisän —\n kanssa ja siksi tulimme koko Ruusula niin pian tuntemaan Markkulan\n väen ja kutsutuiksi vierailulle heille. Ruusulasta eivät kuitenkaan\n olleet siellä kuin vain me tytöt.\n\n Meille tarjottiin siellä suklaata ja hedelmäkaakkua ja mehua ja\n niin ihania leivoksia, että ne aivan sulivat suussa, ja omenia ja\n banaaneja. Ja sitten vielä. Ei, sen kerron myöhemmin. (Isä, en ole\n mikään matar-, materal-, ei, en muista sitä sanaa. Mutta tarkoitan,\n että en jumaloi ruokia, vaikka ihastelenkin niin kaikkea syötävää.\n Kerron sen vain siksi ensimmäiseksi, että se olisi pois tieltä.) Niin,\n ja sali ja avara eteishalli oli koristettu kirjavilla syyslehdillä.\n Lamput oli peitetty keltaisilla ja punaisilla vaahteran lehdillä\n ja minä olisin tahtonut olla yksi niistä korkealla keinuvista\n lampuista, joilla oli sellainen kaunis, kirjava hame. Kuiskasinkin sen\n toivomukseni Liisalle, joka sattumalta oli lähelläni. Hän nyrpisti\n nenäänsä ja sanoi, että minä olen pikku kana. (Isä, pidätkö siitä,\n että Pirkkoasi nimitetään kanaksi?) Saimme tanssiakin kaksi tuntia\n ja sitten leikimme 'Vettä kengässä' ja 'Laiva on lastattu' ja se oli\n melkein hauskempaa kuin tanssi, vaikka Liisa sanoikin kotiin palattua,\n että on niin ikävä, kun aina pitää olla lapsia mukana, ettei saa\n tarpeeksi tanssia, vaan täytyy tyytyä sellaisiin typeryyksiin kuin\n 'Lastausleikkiin'.\n\n Markkulan pojat ovat vasta mukavia, eikä heitä ole tusinaa, kuten\n ihmiset puhuvat. Heitä on vain yhdeksän. Toivoisin, että kaikki\n maailman pojat olisivat Markkulan poikia, sillä ne ovat sitten vasta\n kivoja. (Äiti kiltti, mukavaa poikaa ei voi sanoa muuta kuin kivaksi.)\n Ja sitten Markkulan sedällä on kaksi tyttöä, mutta he eivät ole kotona\n nyt. Toinen kun on naimisissa ja toinen Saksassa. Hänestä tulee\n laulajatar. Ja hänen nimensä on Pirkko niinkuin minunkin ja häntä\n sanotaan Piipiiksi. Mutta minusta ei tule laulajatarta, vaan minä\n menen Ambomaalle opettamaan pakanapoikia. (Isä, sinä naurat, mutta\n se on ihan totta, että minusta tulee pakanapoikien opettaja.) Niin\n ja kaikki pojat ja setä pitävät kovin Piipiistä. Hänen pitäisi tulla\n kotiin jouluksi.\n\n Ja nyt minä kerron pojista. Nuorin on minua vain vuoden nuorempi,\n mutta hän on silti päätä pitempi minua. Hänen nimensä on Tauno. Hänen\n kanssaan en puhunut koko iltana mitään. Mutta hän on varmasti silti\n oikein hauska. Pentti on 14-vuotias ja hänellä on pippurisilmät kuten\n sedälläkin. (Siitähän kerroin viime kirjeessä.) Hän on sitten villi\n poika. Hän on kertonut minulle kaikista veljistään ja siskoistaan. Kun\n hän kertoi, istuimme poikien voimisteluhuoneessa ylhäällä tikapuilla\n ja söimme omenia. Huoneessa oli melkein pimeä. Hiukan vain tuli valoa\n viereisestä huoneesta ovenrakosesta. Juuri kun Pentti kertoi, aukeni\n ovi ja kynnykselle astui Liisa. Hänen takanaan seisoi Matti. Samassa,\n kun Liisa ilmestyi näkösälle, Pentti kiljaisi katonrajasta kimakasti\n ja Liisa pelästyi niin, että itki ainakin 15 minuuttia yhtä mittaa.\n Kyllä minäkin pelästyin ja olin vähällä pudota lattialle korkeuksista.\n Matti torui Penttiä, mutta Pentti vain nauroi, ja kun he olivat\n viimein lähteneet alas saliin, niin Pentti sanoi minulle, että hän\n oli tehnyt taas hyvän työn. Minä kysyin että minkä tähden. 'Matti\n niin mielellään hoitelee tyttölapsia ja luulen, että Liisakin antaa\n mielellään hoidella itseään.' Miksi niin? kysyin minä. 'Hän on ihan\n sen näköinen.' Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoin minä. Sillä vaikka\n en pidäkään Liisasta, niin en voi sallia kenenkään pojan puhuvan\n hänestä sillä tavalla. Onhan Liisa kuitenkin minun toverini. 'En ole\n ensinkään ilkeä', sanoi Pentti. 'Puhun vain totta.' Ja sitten hän teki\n sellaisia ilmeitä kasvoillaan ja pyöritteli pippurisilmiään, että kun\n hämärässä katselin häntä, minun täytyi nauraa, vaikka kylmyys karmi\n selkääni. Ja Arvi on 15 vuotta vanha. Hänellä on silmälasit ja väärät\n sääret. Hän oli koko illan Margitin kanssa, jolla on myös väärät\n sääret. Sitten on Kaarlo. Muistelen hänen olevan 16 vanhan. Hän on\n kauhean lihava ja hiljainen poika. Pentti sanoi, että Kaarlo ei suutu\n mistään muusta kuin siitä, että joku sanoo häntä lihavaksi. Hän ei\n tanssikaan ensinkään, mutta hänellä on niin kaunis keltakiharainen\n tukka. Mikko ja Pekka ovat kaksoset ja 18 vuoden vanhat. He ovat niin\n toistensa näköiset, että heitä ei saata mitenkään erottaa toisistaan.\n He soittavat molemmat. Mikko pianoa ja Pekka viulua. Liisa sanoi,\n että he ovat jumalaiset kaksoset, mutta liian nuoret. Ja minä sanoin\n hänelle, että eivät kaksosetkaan aina nuorina pysy. Mistä Liisa taas\n suuttui ja sanoi minua nenäkkääksi.\n\n Kaksosten jälkeen on Matti. Hän on laiha ja pitkä kuten Liisakin.\n Luulen, että hän on ainoa pojista, josta en sittenkään oikein pidä.\n Eivätkä toisetkaan tytöt pidä hänestä, sillä Sirkka oli sanonut\n Mirjalle, että hänen mielestään Matti on liian imelä. En tiedä,\n tarkoittiko hän sitten sillä imelällä sitä, kun Matti oli ollut juuri\n parturilla ja hänen musta sileä tukkansa kiilsi ja haisi niin jollekin\n väkevälle, että aivan pyörrytti, ja Pentti kuiskasi minulle nuuskien\n ilmaa, että Matti tuoksuu kuin Saaronin lilja.\n\n Kaksoset häärivät Kertun ympärillä. Kun Kerttu on vaalea ja he\n molemmat tummia, minusta näytti siltä, kuin kaksi kärpästä olisi\n lennellyt sokerileivoksen kimpussa. Kun kerroin sen kuvitelmani\n Kertulle illalla kotona, pelkäsin saavani tyynyn päähäni, mutta\n sen sijaan Kerttu nauroi. Se oli minusta ihmeellistä. Miksei hän\n suuttunut? Voitteko te ymmärtää sitä? Hänhän on niin kärkäs siihen.\n Kerttu sanoi, että hänellä oli ollut ihana ilta, kun oli saanut kuulla\n niin paljon musiikkia ja puhua siitä ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät\n sitä. Minähän en paljoa musiikista osaa keskustella, vaikka siitä\n pidänkin. Ja sitä kai Kerttu tarkoitti sillä viimeisellä. Niin, ja\n Kerttu lauloikin siellä. Hän lauloi 'Mä oksalla ylimmällä' ja 'Tuuti\n lasta'. Kaksoset säestivät. Eikä hänen äänensä ensinkään värissyt. Se\n oli oikein kaunista. Toivoin niin, että isä ja äitikin olisivat olleet\n kuuntelemassa. Liisa kyllä sanoi, että Kerttu ei muka hengitä oikein.\n Mutta minä luulen, että Liisa itse ei osaa ensinkään hengittää.\n Setä ainakin oli ihastunut Kertun lauluun ja sanoi, että kun hänen\n laululintunsa Piipii tulee kotiin, niin he saavat laulaa yhdessä\n Kertun kanssa.\n\n Sitten ovat vielä talon vanhimmat pojat. Jussi on ihan kuin sinä, isä.\n Yhtä pitkä ja melkein yhtä komea. Ja hänkin on vaalea kuten sinäkin.\n Hän oli niin kohtelias ja niin huomaavainen Mirjalle, että Mirja oli\n ihan nolona, ja hän lukee tuomariksi. Pidän hänestä hirveästi. Hän ei\n ole ensinkään nulikkamainen. Margit sanoi niin. Kun leikimme 'laiva\n on lastattu', jouduin suutelemaan häntä, eikä se ollut ensinkään\n vaikeata. Kun hän on aivan kuin sinä, isä. Tytöt kyllä sanoivat,\n että oli inhottavaa, että Liisa määräsi sellaisen lunastuksen, mutta\n hän määräsi sen siksi, että oli luullut panttien pitäjän, jona oli\n Pentti, antavan hänen panttinsa, sillä Pentti oli juuri ennen pitänyt\n kädessään Liisan sormusta ja Liisa oli nähnyt sen. Pentti kertoi sen\n jälkeenpäin minulle.\n\n Mutta kaikkein mieluimmin olisin sittenkin toivonut, että olisitte\n nähneet Anjan ja luutnantin yhdessä. Luutnantti on vanhin kaikista\n lapsista, ja hänen nimensä on Erkki. Hän on kai 26-vuotias. Hän oli\n luutnantinpuvussa, ja hänen pikimustassa tukassaan oli kolme suurta,\n syvää lainetta. Ja nyt minä tiedän, että hänelläkin on pippurisilmät,\n mutta ne ovat niin isot kuin jättiläispippurit ja niissä on aivan\n kuin auringonpaistetta. Ne säteilivät niin kauheasti. Ja hän on niin\n kaunis! Isä, tiedätkö, minä luulen melkein, että hän on kauniimpi\n kuin sinä. En ole kuitenkaan aivan varma. Te olette niin erilaiset.\n Hän oli melkein koko illan Anjan kanssa, ja hän on kuin kreikkalainen\n jumala. Ja Anja oli hänen vieressään kuin kaunis, kultakiharainen\n enkeli. He ovat vanhat tutut. Ai! Ei minun pitänyt kertoakaan siitä.\n Se on salaisuus. Mutta ettehän te kerro sitä kellekään? Ettehän?\n Anja itkisi, jos saisi tietää, että olen kertonut sen. Enkä minä\n tahdo, että Anja itkee, sillä hän on kultaisin tyttö, mitä pikku\n Pirkko on milloinkaan nähnyt. Ja hänenkin silmänsä säteilivät niin\n sanomattomasti. Vaikken silti oikein ymmärrä, sillä kun katsoin ketä\n tyttöä hyvänsä, niin kaikkien silmät loistivat. Koetin kurkistaa\n ohimennen peilistä, loistivatko minunkin silmäni, mutta en ainakaan\n huomannut. Jos ne loistivat, ne loistivat sitä varten, että minulla\n oli niin hauska. Ehkäpä luutnantilla ja Anjallakin oli hauskaa,\n vaikkeivät he juuri paljoa näyttäneet nauravan. He olivat hyvin\n vakavia ja katsoivat vain joskus toisiaan nopeasti ja hymyilivät. Eikä\n Anja sanonut ensinkään kotiin tultua, että oli ollut hauskaa. Mutta\n jälkeenpäin hän tunnusti minulle, että hänellä oli ollut suloinen ilta\n ja että luutnantti oli hyvin järkevä mies. Sen minä kyllä tiesin ilman\n sanomistakin. Ja luutnantilla on arpi leuassa. Siihen on sattunut\n kuula sodassa. Mutta se vain kaunistaa häntä.\n\n Kuulkaahan nyt, miten rumasti Liisa menetteli. Kun oli kukkaisvalssi,\n kuten setä nimitti naistenvalssia, niin Anja ei uskaltanut mennä\n hakemaan luutnanttia, vaikka hänen olisi pitänyt, sillä luutnantti oli\n tanssittanut häntä melkein koko ajan. Liisakaan ei mennyt hakemaan\n ketään. Istui vain nojatuolissaan. Mutta kun Sirkka ja minä olimme\n aikamme kuiskutelleet Anjalle, hän rohkaisi itsensä ja meni. Samassa\n lennähti Liisakin salin halki, ennätti ennen Anjaa luutnantin luo ja\n kumarsi. Näin kuinka Anja tuli aivan punaiseksi jäädessään siihen\n yksin seisomaan, sillä luutnantti ei voinut enää kieltää Liisalta,\n vaikka hänkin oli ihan punainen kasvoiltaan, kun tanssitti Liisaa.\n Minun käteni puristui nyrkkiin, niin minua suututti. Mutta setä, joka\n oli istunut luutnantin vieressä, nousi juuri silloin ja sanoi jotakin\n Anjalle. Silloin Anja tuli vieläkin punaisemmaksi. Mutta hän hymyili\n ja niiasi ja tanssi sitten sedän kanssa. Se olikin ainoa tanssi, jonka\n setä tanssi. Ja minä olin niin kiitollinen sedälle Anjan takia, että\n olisin tahtonut syleillä häntä.\n\n Kun Anja ja luutnantti myöhemmin illalla istuivat ja keskustelivat,\n meni Liisa istumaan heidän viereensä ja pyysi luutnanttia kertomaan\n joitakin juttuja rintamalta. Näin, että luutnantti suuttui, mutta\n rupesi kuitenkin kertomaan jotain. Lähdimme juuri silloin yläkertaan\n Pentin kanssa, joten en tiedä, mitä hän kertoi, mutta ei niitä juttuja\n ainakaan paljoa ollut, sillä pian meidän jälkeemme tulivat Liisa ja\n Matti sinne ylös, ja silloin juuri Liisa sai sen itkukohtauksen.\n\n Illalla viimeksi, juuri ennen kuin lähdimme, tarjottiin kotona\n laitettuja kermakaramelleja, joihin Pentti ja Kaarlo olivat maalanneet\n päällyspaperit. Kaikenlaisia hullunkurisia kuvia. Omituinen sattuma\n oli, että minä sain neekeripojan kuvan, joka ajoi Fordilla. Se on\n varma merkki, että minusta tulee pakanain opettaja. Ja niitten\n karamellien sisällä oli pahvinen numero. Se numero tarkoitti sitä,\n että ne, joilla oli vastaavat numerot, joutuvat pariksi ajoretkelle,\n jonka setä järjestää meille kolmen viikon kuluttua. Silloin pitäisi\n Piipiinkin jo olla kotona. Tytöille ja pojille tarjottiin karamellit\n erikseen. Muutenhan olisi kaksi tyttöä saattanut joutua pariksi\n keskenään. Eikä se tietystikään olisi hauskaa. Minä sain parikseni\n Pekan, toisen kaksosista, ja Kerttu sai Kaarlon. Pelkään pahoin,\n etteivät he mahdu vierekkäin ajopeleihin, vaan toisen täytyy istua\n takana, toisen edessä. Luulen, että Kerttu on kateellinen minulle, kun\n sain kaksosen. Järjestäisin mielelläni jotenkin toisin, mutta se olisi\n kai epäkohteliasta.\n\n Liisa luuli, että niissä karamelleissa, joissa on samanlaiset paperit,\n on samat numerot ja niinpä hän ottikin samanlaisen karamellin kuin\n näki luutnantin ottavan. Ja saikin parikseen Pentin. 'No ei paremmin\n käynyt', kuiskasi Pentti minulle, kun oli huutanut numeronsa ja\n Liisa vastannut. Mutta ajatelkaahan, miten onnellisesti sattui,\n kun Anjalla ja luutnantilla oli samat numerot. Minusta he sopivat\n niin hyvin toistensa seuraan. Kun kaikki karamellit oli otettu,\n jäi tyttöjen maljaan vielä kaksi. Meitähän oli kaksi vähemmän kuin\n poikia. Sitten setä käski minun nostaa toisen karamellin. Sen numero\n kuului Piipiille. Ja hän sai toisen kaksosista. Ette voi uskoa, miten\n iloiseksi Mikko tuli, kun kuuli sen. 'Hurraa, minä saan Piipiin', hän\n huusi. Hän ihan loisti ilosta ja ylpeydestä. Ja Mirja sanoi myöhemmin,\n että hänestä näytti siltä, kuin toiset veljet olisivat kadehtineet\n Mikkoa. Mahtaa se Piipii olla merkillinen tyttö, kun veljet niin\n hänestä pitävät. Yksi karamelli oli jäljellä, ja Jussi jäi ilman\n paria. Setä sanoi, että Jussin kohtalo ratkaistaan myöhemmin. Miten,\n sitä hän ei sanonut.\n\n Olisi vielä niin huikean paljon kerrottavaa, mutta en voi enää tässä\n kirjeessä. Olen kirjoittanut tätä jo neljänä päivänä. Jos olisin\n lähettänyt tämän postissa, olisin saanut maksaa monta markkaa, mutta\n kun Kaija-täti on täällä, lähetän sen hänen mukanaan.\n\n Koljatti lupasi eilen antaa minulle muistutuksen, kun hymyilin\n itsekseni keskellä tuntia ja hiukan naurahdinkin. Mutta ei hän sentään\n antanut. Minua naurattaa eräs salaisuus, jonka kuulin Pentiltä. Ja\n kerroin sen Kertullekin.\n\n Lähetän äidille, isälle, Dorrille, mummille ja kaikille muille siellä\n kotona niin paljon pikku suukkosia, kuin ensi lumipyry tuo hiutaleita\n omenapuittemme oksille. Kauimmin säilyvät hiutaleet kuuluvat äidille\n ja isälle.\n\n Teidän pikku Pirkkonne.\n\n Jk. — Tänään sain tietää, että Jussin pariksi tulee Heddi Granfelt.\n Hän on Tytylän kaunein tyttö. Muistakaa lähettää yksi äidin laittama\n piimäjuusto, kun lähetätte muutakin. Olen niin kehunut niitä juustoja\n Ros-tädille ja tytöille.\n\n Sama.\n\n Jk. — Eikö Kerttu ole kamala? Hän on kertonut sen salaisuuden\n Margitille, ja kohta sen tietää koko koulu. Olin hänelle niin, niin\n vihainen. Nyt olen jo vähän leppynyt. Äsken tappelimme keskenämme\n siitä. Vain yksi mustepullo särkyi. (Minun pulloni.)\n\n Teidän rakastava Pirkkonne.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAnja asteli nopeasti pitkin kaupungin mukulakivikatua. Tiivis pehmeä\nsumu kiertyi hänen ympärilleen kuin estääkseen hänen reipasta kulkuaan.\nMutta Anja ei sellaisesta esteestä suuriakaan välittänyt, sillä hän\noli seitsemäntoista lyhyen ikävuotensa aikana saanut jo taistella\nsuurempiakin vaikeuksia vastaan. Ja sitä paitsi: hän tekikin mielellään\nsen, sillä hän oli tarmokas ja sitkeä pikku nainen.\n\nSumu tiivistyi yhä. Ei nähnyt enää puolenkaan metrin etäisyyteen.\nKatulyhtyjen kirkas valo sai aikaan vain himmeänkeltaisen valoläikän\nsumumeren keskellä. Eipä ollut juuri miellyttävä kävelyilma. Minne Anja\nsiis meni tällaisena iltana?\n\nMarkkulalla vietetystä illasta oli nyt kulunut kolme päivää. Ja\nsiitä asti Anja oli kulkenut kuin hienossa unenhorteessa. Hän oli\nusein viime päivinä keskellä tuntiakin vaipunut niin syvälle omiin\najatuksiinsa, ettei ollut edes silloinkaan havahtunut, kun opettaja oli\nmaininnut hänen nimensä. Opettajat ja tytöt olivat ihmetelleet hänessä\ntapahtunutta muutosta, mutta olivat hienosti vaienneet. Ainoastaan eräs\nopettajista oli kysynyt, oliko hän sairas.\n\nEi, ei hän sairas ollut!\n\nAnja oli pudistanut päätään lievästi punastuen ja koettanut seurata\nopetusta. Toisinaan se onnistuikin hetken aikaa, mutta sitten\ntulvahtivat mieleen taas menneet hetket ja tuntemattoman tulevaisuuden\nkirkastuvat ja jälleen himmenevät utukuvat. Anjan ajatus oli näinä\nviime päivinä liikkunut todellisen ja epätodellisen, ilon ja\nsurun, mahdollisen ja mahdottoman, toivon ja epätoivon välimailla.\nHän oli suorastaan temmeltänyt suloisen satumaisissa ajatuksissa\nheittäytyäkseen samassa tuokiossa kuin kylmän, kiduttavan epätoivon\nvirtaan ja kulkeutuakseen kuitenkin sen aaltojen kantamana taas\ntakaisin onnenmaansa houkutteleville rantamille.\n\nHän oli unelmoinut. Unelmoinut siten kuin vain 17-vuotias voi\nunelmoida. Silloin, kun rakkaus ensi kerran astuu viattomana viattomaan\nsydämeen.\n\nJa sitten hän oli pudonnut alas tylyyn maahan kultareunaisista\npilvistään. Se oli tapahtunut tänään heti päivällisen jälkeen.\n\nHän istui kirjoituspöydän ääressä omassa huoneessaan ja luki englantia.\nLukeminen tapahtui seuraavalla tavalla: avonaisen englanninkirjan\npäällä oli paperiarkki ja siihen hän piirteli ihmispäitä, ja koko\najan saman näköisiä. Sillä päällä oli aina tumma, laineikas tukka —\nkolme syvää, kaunista lainetta — isot, pikimustat silmät ja hieman\nkaartuva nenä. Vain tällaisia päitä! Sitten jatkui englannin lukeminen:\npaperille alkoi ilmestyä kirjaimia. Koukeroisia, suoria, koristeellisia\nE-kirjaimia. Ehkäpä kynä olisi piirtänyt vielä muitakin kirjaimia,\nmutta silloin juuri se kauhea tapahtui. Anjaa värisytti vieläkin, kun\ntapahtuma palautui hänen mieleensä. Juuri kun hän koristi päivänkukilla\nisoa E-kirjainta, joku purskahti helakkaan nauruun aivan hänen tuolinsa\ntakana. Anja säpsähti ja kääntyi katsomaan. Siinä, vain puolen askelen\npäässä hänestä, seisoi — Liisa. Liisa!\n\nAnja oli kavahtanut seisomaan ja rypistänyt paperin tulisesti kouraansa.\n\n\"Turha vaiva! Kyllä minä sen jo näin\", Liisa nauroi ilkkuvasti.\n\nAnja vapisi suuttumuksesta. Hän lienee ollut aivan kalpea seisoessaan\nsiinä nopeasti hengittäen Liisan edessä.\n\n\"Mitä, mitä sinä tahdot\", oli hän viimein saanut sanotuksi\nvavahtelevalla äänellä.\n\n\"Mitä minä tahdon?\" Liisa oli nauranut taas. \"En mitään! Tulin vain\nkatsomaan, mitä se torpantyttö täällä yksinäisyydessä kuvittelee. Ja\ntotisesti! Suuriapa näkyvät unelmasi tavoittelevan.\"\n\n\"Et sinä — tiedä...\", aloitti Anja.\n\n\"Miksi en tiedä? Annahan tänne!\" Liisa repäisi paperin Anjan kädestä\nja kirjoitti nopeasti erään E-kirjaimen jälkeen -rkki. Anja yritti\nottaa paperin, mutta Liisa työnsi hänet pois. \"Katsohan, osaan minäkin\npiirtää!\"\n\nHän ojensi paperin Anjalle. Yksi päistä oli saanut jatkokseen solakan,\nsotilaspukuisen vartalon ja kauluksessa oli kaksi tähteä...\n\nAnjan sydän sykki tavallista nopeammin. Hän rypisti paperin ja viskasi\nsen uunin eteen. Sitten hän kääntyi Liisaan päin silmät säihkyen.\n\n\"Sinä, sinä olet — halpamainen!\"\n\n\"Minä?\" Liisa katsoi häneen viattoman ja ihmettelevän näköisenä.\n\"Minähän vain täydensin sinun omia töitäsi. Miksi laitat puolivalmista?\"\n\nHänen pilkallinen naurunsa kajahti taas, mutta samassa hän jo\nvakavoitui. Hän kumartui Anjan puoleen tuolin selkämykseen nojaten ja\npuhui hiljaa ja nopeasti:\n\n\"Anja, minä sanon sinulle, ettet tee viisaasti ollessasi sen luutnantin\nkanssa. Sinut voidaan vielä erottaa koulusta. Ja, ja...\" Ilme Liisan\nkasvoilla muuttui jälleen häijyksi, ja iva karehti selvästi hänen\nhuulillaan, kun hän jatkoi: \"Ja luuletko sinä, oletko todellakin niin\ntyperä, lapsellinen, hullu, että luulet luutnantin välittävän sinusta?\nParempi kun luovut heti tavoittelemasta häntä. Ettet pety...\"\n\nLiisan puhuessa oli suuttumus Anjan sydämessä vaihtunut mielipahaksi.\nNyyhkytys tuntui jo rinnassa.\n\n\"En minä mitään sellaista luulekaan\", hän sanoi värähtelevällä,\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Vai et!\" Liisa ojentautui. \"Kyllä tuo äskeinen paperi sanoo yhtä ja\ntoista.\" Hän vilkaisi uuniin päin viekas välähdys silmissään. Mutta\nsitä Anja ei huomannut. \"Olen ainakin varoittanut sinua.\"\n\nSitten oli Liisa mennyt, ja Anja oli heittäytynyt sänkyynsä suulleen\nja itkenyt. Viimein hän oli noussut istumaan ja aukaissut kätensä.\nSiinä oli vielä yksi kulma onnettomuuden paperista. Se oli rypistynyt,\nnuhruinen ja kyynelistä kostea, mutta sittenkin näkyi siinä viimeksi\npiirretty päivänkukkakoristeinen E. Anja katseli sitä hetken surullinen\nhymy huulillaan ja piilotti sen viimein laatikkoonsa. Sitten hän lähti\nkiireesti ulos.\n\nKun Anja oli mennyt, aukeni Liisa Pirhosen huoneen ovi hiljaa, ja\nhän kurkisti varovasti eteiseen. Ketään ei näkynyt. Hän juoksi\nvarpaisillaan Anjan huoneen ovelle ja aukaisi sen. Hän ei viipynyt\nhuoneessa kuin kymmenisen sekuntia. Sitten hän pujahti takaisin omaan\nhuoneeseensa sulkien ovet aivan äänettömästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt Anja oli matkalla uskollisen ystävänsä, vanhan Tiina-tädin\nluo. Kerran syksyllä, ollessaan yksinäisellä kävelyllään, Anjaa oli\nruvennut janottamaan. Kotiin oli vielä pitkä matka ja niinpä Anja oli\npoikennut pieneen mökkiin pyytämään vettä. Siitä asti olivat Tiina-täti\nja Anja olleet hyvät ystävykset. Monta hauskaa ja kodikasta hetkeä\nhe olivat viettäneet matalassa hirsituvassa. Tiina-täti, joka oli jo\n80-vuotias ja eli köyhää hylätyn elämäänsä, oli onnellinen saadessaan\nnuoren, elämänhaluisen Anjan kerran ja parikin viikossa luokseen. Se\noli hänelle tervetullutta vaihtelua luutien ja vispiläin sitomisessa,\nsammal- ja juurimattojen punonnassa. Anja taas nautti saadessaan\nauttaa vanhusta, oli onnellinen huomatessaan tuottavansa hänelle iloa\nkäynneillään ja kiitollinen vanhuksen hänelle antamista neuvoista ja\nopetuksista. Tiina-tädin luo hän meni kertomaan pienistä iloistaan, ja\nsinne hän nytkin kiiruhti, kun syvä suru jäyti hänen sisintään.\n\n\"Olet niin vakava tänä iltana\", sanoi Tiina-täti katsellen Anjaa, joka\nistui pöydän luona juuria katkoen. \"Ethän vain liene itkenyt, lapsi?\"\n\nAnja katsoi Tiina-tätiä hymyillen.\n\n\"Entä sitten, vaikkapa olisin itkenytkin? Olettehan aina sanonut, että\nilman edelläkäypää surua ei voi maistaa ilon makeutta.\"\n\n\"Niin, niin olen sanonut.\" Vanhus istuutui syvään huoaten jakkaralle\nAnjan viereen. \"Ja niin se onkin. Mutta kyllä sinä saisit nyt vielä\nsuuremmilta suruilta säästyä. Olethan lapsi. Vaikka: nuorena on vitsa\nväännettävä.\"\n\nVanhus huojutteli ruumistaan.\n\n\"Mutta jospa minä otankin surun suurempana kuin se on\", hymyili Anja,\nvaikkakin hieman väkinäisesti.\n\n\"Niinhän me ihmispoloiset tavallisesti teemme. Sinulla on siis tosiaan\nsuruja.\" Vanhus kumartui lähemmäksi Anjaa ja katsoi häneen tutkivasti.\n\"Lapsi raukka, enkö voi auttaa sinua?\"\n\nKysymys jäi vastausta vaille, sillä tuvan ovi aukeni ja kynnyksen\nyli astui vanha, kirjavapukuinen, leveähameinen mustalaiseukko. Anja\nsäpsähti, mutta Tiina-täti vastasi levollisesti hyvänillan toivotukseen.\n\n\"Antaako emäntäkulta minulle yösijaa\", alkoi mustalainen rallittaa.\n\"Huomenna jatkan matkaa, tahtoisin nukkua yön. Muut meni edellä. Minä\nsairas ja vanha en jaksa niin nopeasti. Täytyy levätä. Oi, antakaa,\nkulta emäntä, maata yks' yö tuvan lattialla. Te olette itsekin vanha ja\nymmärrätte vanhaa.\"\n\nEukko pysähtyi hengähtämään, jolloin Tiina-täti ennätti antaa\nmyönteisen vastauksen.\n\n\"Jumala maksaa teille hyvän palkan, emäntä rakas. Kiitos, kiitos.\"\n\nEukko istui oven pieleen penkille ja katseltuaan Anjaa hetken\ntihruisilla, tulehtuneilla silmillään virkkoi kysyvässä äänilajissa:\n\n\"Niin kaunis tytär emännällä on?\"\n\n\"Ei ole tytär, on vain vieraana\", Tiina-täti selitteli köpittäen\nkankeine jalkoineen hellan, nurkkakaapin ja pöydän väliä. Hän laitteli\nkahvivehkeitä pöydälle.\n\nKun kahvit oli juotu, otti mustalaiseukko jostakin hameensa kätköistä\nnuhraantuneen, likaisen korttipakan ja kortteja selaillen puheli:\n\n\"A nyt mie kahon tuolle pienelle enkelille.\"\n\n\"Ei, älkää, en minä\", koetti Anja estellä.\n\nHäntä ihan kauhistutti. Hänelle katsottaisiin korteista, kuin olisi\nhän jo aikaihminen. Ja mitä sieltä näkyisikään! Niin, mitähän sieltä\nnäkyisi...?\n\nUteliaisuus pilkisti esiin Anjan sydämestä.\n\n\"Ka miksei?\" ihmetteli eukko laskien korttipakan Anjan eteen pöydälle.\n\"Neiti ottaa nyt! Ensin vasemmalla kädellä, sitten...\"\n\n\"Miten paljon?\" Anja naurahti tarttuen kortteihin hoikilla, valkeilla\nsormillaan. \"Näinkö?\"\n\n\"Niin, niin, ei sillä ole väliä. Ja sitten oikealla. Vasemmalla vielä.\nNoin!\"\n\nEukon koukkuiset, likaisenruskeat sormet läpsäyttelivät kortteja, ja\nsitten hän alkoi lipeällä kielellään ennustaa.\n\n\"Miksei neiti tahtoisi kuulla ennustusta? Tulevaisuuttaan haluavat\nkaikki nuoret nähdä. Voi neiti! Niin paljon rahaa te saatte. Rahaa,\nrahaa joka puolelta. Aa, katsos neiti, tämä mies tässä tuo neidille\nrahaa. Hän on rikas. Rikas ja sotaherra.\"\n\nAnja punastui hiusmartoa myöten, mutta sitä ei eukko, joka oli\ninnostunut \"katsomiseen\", huomannut. \"Ja jollei ole sotaherra, niin\non paljon lukenut. Se aina ajattelee neitiä. Neiti on sille niin\nrakas, oikein sydänkäpy. Asuu kulmatalossa. Mutta neiti ei ole rikas.\nKöyhä on, kovin köyhä. Eikä ole neidin koti täällä. Kaukana täältä,\nvesimatkankin takana. Niin paljon huolta on neidillä. Ai niin paljon.\nPaperien kanssa on paljon tekemistä. Niistä suruja. Ja sydänsuruakin.\nMutta ei, neiti kulta, pidä surra. Omakseen ottaa sotaherra. Kiiltävä\nkappale.\" Eukon koukkuinen etusormi naputti erästä korttia. \"Ennen\nkesää jo tarjoo kiiltävää kappaletta. Neiti uskoo vaan minua!\"\n\nEukko nyökytteli päätään ja kokosi kortit, mutta levitti ne kuitenkin\nuudelleen pöydälle kuluneen vahakankaan päälle.\n\n\"Ka niin, ka niin, sama tulee! Pitkä komea mies. Vanhempi neitiä.\nMustatukkainen, punaposkinen. Niin hyvä luonto, niin hyvä. Oikein kulta\npoika.\" Anja, joka oli kuunnellut hieman hymyillen eukon sopotusta,\nmuuttui nyt aivan vakavaksi. Hän vetäytyi tuolissaan taaksepäin.\nHäntä harmitti, melkein inhotti eukon puhe. Hänhän näkyi tietävän...\nTuntui ilkeältä. Kuin eukon likaiset sormet olisivat vetäneet esiin\njotakin kirkasta ja puhdasta, karistaneet pois kullan, jättäneet\njälkeen koukkuisten sormien jäljet ja harmaan jokapäiväisyyden. Hänen\nolisi tehnyt mieli työntää kortit lattialle. Mutta hän istui vaiti,\nliikkumatta tuolillaan ja kuunteli eukon ennustelua.\n\n\"Kiltti poika, mutta kun suuttuu, on kuin pippuri. Aa, katsos, mikä\ntuo on?\" Eukko näpsäytti erästä korttia ja keikisti päätään. \"Tumma\nnainen... Kavala ja juonikas.\" Anja kumartui tahtomattaankin lähemmäksi\npöytää. \"Petollinen on. Hänkin tahtoo samaa sotaherraa. Kirje. Viekas\nkirje. Tuottaa paljon surua ja kyyneleitä neidille. Mutta ei neiti saa\nsurra. Kiiltävä kappale tulee neidille kuitenkin. Niin kallis on sille\nsotaherralle neiti. Paljon tulee lahjoja ja suuteloita.\"\n\nAnja nielaisi pari kertaa tyhjää. Eukon sopotus tuntui hänestä\nepämiellyttävältä ja samalla se kuitenkin kiinnosti ja kiihotti.\n\nEukon sormet selailivat tottuneesti kortteja. Yksi korteista putosi\nlattialle. Anja kumartui nostamaan sen ja ojensi sen eukolle nousten\nsamalla.\n\n\"Kas, kas, mies kiirehtii\", toimitti eukko innoissaan. \"Neiti taitaa jo\ntänä iltana tavata.\" Eukko pani kortin toisten joukkoon. \"Nyt laitetaan\nmorsiusvuode.\"\n\n\"Ei, ei!\" Anja ojensi kätensä Tiina-tädille hyvästiksi. \"En ennätä\nenää. Minun täytyy lähteä.\"\n\n\"Ei se kauan kestä, kulta neiti\", koetti eukko estellä.\n\n\"Mutta minun täytyy lähteä nyt. Hyvästi! Hyvää yötä, Tiina-täti.\"\n\nTätikin katseli kummastuneena Anjaa, joka oli hieman levottoman\nnäköinen punaisena polttavine poskineen ja vakavine ilmeineen. Mutta\nTiina-täti ei vastustellut Anjan lähtöä. Hän kai kuitenkin ymmärsi\nnuoren neidon kiihkeän levottomuuden.\n\n\"Kiitos käynnistäsi, rakas lapsi. Tule taas pian.\" Sumu oli tiivistynyt\ntihkusateeksi. Maantie oli lokainen. Anja käveli nopeata vauhtia\nkaupunkia kohti. Hän oli pahalla mielellä. Kaikki kaunis oli revitty\nalas muutamassa tunnissa. Ensin Liisa ja nyt mustalainen! Miksi hän\nolikaan antanut eukon ruveta latelemaan tietojaan! Vaikka, tiesikö\ntämä silti mitään? Tänä iltana sanoi Anjan tapaavan luutnantin. Se\nei nyt ainakaan pitänyt paikkaansa! Ja pitäneekö mikään muukaan?\nAnja oli harmissaan, ja kuitenkin hänen ajatuksensa askartelivat yhä\nkiinteämmin erään ainoan ympärillä, mutta hänestä tuntui siltä, ettei\nhän enää voisi unelmoida niin kauniisti kuin kuluneina kolmena päivänä.\nKullankirkkaaseen oli ripsunut maantien lokaa...\n\nAnja oli kävellyt pari kadunmittaa asemalta asti, kun kuuli takanaan\nläheneviä askeleita. Hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin, ja hän\nolisi tahtonut juosta pakoon, mutta pakottautui kävelemään entistä\ntahtiaan. Askelet lähenivät kiireesti.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Somero.\"\n\nAnja katsoi sivulleen. Hänen rinnallaan käveli luutnantti Markkula\nhopeanharmaa viitta hartioillaan, reippaana, hymy mustissa silmissä\nväikehtien.\n\n\"Iltaa\", Anja vastasi ujosti.\n\n\"Onko neiti menossa kotiin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Saanko tulla samaa matkaa?\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Onko neiti ollut kävelemässä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"No ettepä te kaunista kävelyilmaa ole valinnut.\"\n\n\"En tosiaankaan\", naurahti Anja. \"Mutta eipä tämäkään haittaa, koska\nolin vain kahden kilometrin päässä kaupungista.\"\n\n\"Onpa teissä sisua! Ja käännyittekö sitten sieltä niine hyvinenne\ntakaisin?\"\n\n\"En. Viivyin siellä toista tuntia erään tuttavani luona.\"\n\n\"Oletteko jo nyt ennättänyt saada tuttuja kaupungin ulkopuoleltakin,\nvaikka olette ollut täällä vasta pari kuukautta?\"\n\nAnja nauroi.\n\n\"Kyllä! Hän on eräs vanha mummo siellä Keinumäen viereisessä mökissä.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\nSitten kuljettiin hetken ääneti, minkä aikana Anja ennätti ajatella,\nettä miltähän hänen nukkavieru ruskea ulsterinsa mahtoi näyttää\nluutnantin helmenharmaan, pehmeän viitan rinnalla.\n\n\"Olin juuri asemalla ostamassa lippua\", luutnantti sanoi viimein.\n\"Matkustan aamulla Helsinkiin.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi Anja nyt vuorostaan.\n\nTuntui kuin jokin, mikä juuri äsken oli liekehtinyt, olisi sammunut\nsamassa silmänräpäyksessä, kun hän kuuli luutnantin matkustavan. Hänen\nteki mielensä kysyä, viipyisikö luutnantti kauan Helsingissä vai\ntulisiko hän pian takaisin, mutta hän ei tietänyt, oliko sopivaa kysyä\nsellaista.\n\nMutta luutnantti jatkoikin itse:\n\n\"Viivyn kai siellä muutaman viikon.\"\n\nLuutnantti olisi siis poissa silloin, kun ajoretki olisi... Nyt saisi\nLiisa ilkkumisen syytä...\n\nKuin arvaten Anjan ajatuksen luutnantti jatkoi:\n\n\"Luultavasti olen täällä jo silloin, kun meidän piti tehdä se retki. Ja\nsilloin pidämmekin hauskaa! Eikö niin?\"\n\nAnja katsahti nopeasti luutnantin tummiin nauraviin silmiin. Hänenkin\ntäytyi hymyillä vastatessaan myöntävästi kysymykseen.\n\nPuhuttiin sitten muustakin ja niin saavuttiin Ruusulan portille.\nHyvästiä jättäessään luutnantti sanoi vielä pitäen Anjan kättä omassaan:\n\n\"Toivon todella saavani asiat järjestetyiksi siten, että olen tuona\nsanottuna päivänä täällä.\"\n\n\"Niin minäkin toivon\", Anja sanoi kainosti ja säikähti samassa omia\nsanojaan.\n\n\"Kiitos\", virkkoi luutnantti ja puristi vielä kerran Anjan kättä.\n\nKas niin, nyt tein tyhmyyden, Anja ajatteli puolittain onnettomana,\npuolittain onnellisena astuessaan ylös portaita. En olisi saanut sanoa\nsiten.\n\nMutta itsesyytös häipyi taas, kun hän muisti luutnantin iloiset, hyvät\nsilmät.\n\nKyllä niissä on todellakin auringonpaistetta, kuten Pirkko sanoo, hän\nmietti riisuessaan eteisessä märkää takkiaan.\n\nJa sitten muistui mieleen ennustus!\n\nEukon viimeinen ennustus oli käynyt toteen. Kävisivätkö muutkin?\n\nMietteissään hän astui huoneeseensa, missä häntä odottivat kymmenet\nkysymykset. Missä hän oli ollut? Oliko hän nähnyt Liisan? Miksi hän\nkäveli kaupungin ulkopuolella? Miksi hän oli nykyisin joka ilta ulkona?\nOliko toivoa pakkasesta?\n\nMirja, Kerttu, Pirkko, Sirkka Veijola ja Heddi Granfelt, jotka istuivat\nlattialla uunin edessä, puhelivat, nauroivat ja melusivat niin, että\nAnja unohti piankin kaikki illan tapahtumat, niin hyvät kuin pahatkin,\nja nautti tyytyväisenä uunin lämmöstä ja paistetusta omenasta, jonka\nPirkko oli kaivanut hänelle esiin tuhkan seasta. Takkatuli tuntui niin\nsuloiselta kosteassa ilmassa tapahtuneen pitkän taivalluksen jälkeen.\nVain silloin tällöin välähtivät tuhkan yläpuolella helmenharmaa viitta\nja hiilenmustat, aurinkoiset silmät...\n\n\n\n\nVIII\n\n\n\"Mutta Marja-kulta, mitä sinä teet?\"\n\nRos-Mar katseli ihmeissään kuusivuotiasta tytärtään, joka oli\nmakuuhuoneessa polvillaan tuolilla peilin edessä ja veteli kasvoilleen\njotakin valkeata, jota oli ripsunut lattiallekin.\n\n\"Minä laitan itseni kauniiksi\", kuului Marjan kirkas vastaus, ja hän\nkäänsi kasvonsa kummastuneen äidin ihailtaviksi.\n\n\"Onko tuo kaunista?\" Ros-Mar oli kauhuissaan katsellen tytön kasvoja,\njoista valkean jauheen keskeltä loisti iloinen silmäpari. \"Mitä tämä\non?\"\n\nRos-Mar otti tulitikkulaatikon Marjan kädestä.\n\n\"Perunajauhoa\", selitti Marja. \"Kun laittaa sitä kasvoihin, tulee\nkauniiksi. Se on perunajauhoa\", Marja toisti vielä kerran nyt\nvuorostaan ihmetellen, kun äiti ei tuntenut niin erinomaista\nkaunistusainetta.\n\n\"Mutta kuka kumma on opettanut sinulle tällaista?\"\n\n\"Ei kukaan. Minä näin, kun Liisa laittoi, ja Liisa tuli kauniiksi ja\nLiisa sanoi, että se oli perunajauhoa.\"\n\nMarja aivan loisti perunajauhonsa keskeltä ylpeydestä, kun huomasi\nkerrankin olevansa äitiä viisaampi.\n\nEnsi hetkessä Ros-Maria huvitti, mutta sitten hän melkein suuttui.\nLiisa, nuori tyttö, puuteroi itseään ja käytti kaikenlaisia\nkoululaiselle sopimattomia kaunistuskeinoja. Jo se oli ikävää. Sitten\nhän vielä opetti lapsellekin sellaisia tapoja.\n\nRos-Mar veti nyt Marjan syliinsä.\n\n\"Katsohan nyt, oletko kaunis?\"\n\nMarja tirkisteli peiliin. Sieltä katsoi häntä keltakiharainen tyttö,\njonka siniset silmät näyttivät niin kummallisilta valkean jauhon\nkeskellä. Marja ei ennättänyt vastata mitään, sillä samassa kuului\ntepsuttavia askelia ja Pekka pujahti ketterästi huoneeseen eteisestä,\nhänkin kasvoiltaan aivan liidunvalkeana.\n\n\"Oi rakkaat lapset\", sai Ros-Mar vain sanotuksi ja purskahti sitten\nraikuvaan nauruun. Lapset seurasivat esimerkkiä, sillä Ruusulassa oli\nkerta kaikkiaan sellainen tapa, että jos vain Ros-Mar nauroi, silloin\nnauroivat kaikki muutkin, sillä hänen naurunsa oli niin tarttuvaa ja\nluonnollisen raikasta. Ros-Marin nauru ei kuitenkaan tällä kertaa\nkestänyt kauan. Hänen täytyi ruveta selittämään Marjalle tämän\ntyhmyyttä.\n\n\"Sellainen ihminen ei ole kaunis, joka laittaa perunajauhoja\nkasvoihinsa. Nyt et sinä ole kaunis eikä myöskään Pekka.\" Ros-Marin\nsuu vetäytyi uudelleen hymyyn, kun hän katsoi poikaa, joka seisoi\nhänen edessään kuin suoraan myllystä tulleena, ruskeat, tummat silmät\nvieläkin loistavampina kuin Marjan. \"Eiväthän muutkaan tytöt käytä\njauhoa kasvoissaan.\" Ros-Mar oli jälleen vakava. \"Ja minä toivon, että\nminun pienestä Marjastani ei tule mitään nukkea, kun hän kasvaa isoksi,\nvaan luonnollinen, herttainen tyttö.\"\n\n\"Sellainen kuin Anja\", Marja huomautti vakavana. Hän oli usein kuullut\nAnjan nimen yhteydessä sanan herttainen.\n\n\"Juuri sellainen\", Ros-Mar myönsi ilostuneena ja suuteli Marjan\nvalkeata poskea huomatessaan hänen hyvän arvostelukykynsä. \"Nyt menemme\npeseytymään.\"\n\nPesuhuoneesta kuuluvaan iloiseen kirkunaan ja pesuveden loiskintaan\npäättyi sen päivän ensimmäinen yllätys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauantai ja kouluilla kuukausilupa. Ruusulan tytöt olivat jo\nedellisenä iltana päättäneet, että he tekisivät lupapäivänä pienen\nkävelyretken kaupungin ulkopuolelle. Ainoa, joka kieltäytyi lähtemästä\nmukaan, oli Liisa.\n\n\"Minulla on hiukan muuta itseäni varten\", hän oli salaperäisen\nnäköisenä ilmoittanut.\n\nJa koska tytöt eivät hänestä pitäneet, he eivät suinkaan välittäneet\nhänen poisjäämisestään. Mutta välinpitämättömyys ei tosiaankaan\nmiellyttänyt Liisaa.\n\nPirkko oli kyllä huomauttanut Kertulle illalla vuoteeseen pujahtaessaan:\n\n\"Näitkö sinä sen viekkaan ilmeen Liisan silmissä hänen sanoessaan, että\nhänellä on 'muuta itseään varten'? Näitkö?\"\n\n\"En\", vastasi Kerttu hieman ärtyneesti. \"Sinulla on aina ennakkoluuloja\nLiisan suhteen.\"\n\n\"Niin onkin. Eivätkä ne luulot ole kertaakaan osuneet harhaan\", Pirkko\nvastasi kohottaen ylpeästi polkkapäätään. \"Katsotaanhan nyt taas!\"\n\nAamiaista syötäessä Liisa oli hermostunut, sen huomasivat kaikki.\nHänen poskensa olivat tavallista punaisemmat, ja hän pudotti haarukan\nlattialle kaksi kertaa. Kukaan ei tietenkään kysynyt syytä hänen\nhermostuneisuuteensa. Pirkko vain potkaisi jalallaan Kerttua, joka\nlennähti harmista punaiseksi.\n\nAamiaisen jälkeen tytöt lähtivät iloisina retkelleen, ja Liisa jäi\nkotiin. Kun he palasivat neljän aikaan päivälliselle, olivat Liisan\npäällysvaatteet edelleen naulassa. Kerttu ei malttanut jo eteisessä\nolla huomauttamatta Pirkolle:\n\n\"Taisit kerrankin erehtyä...\"\n\n\"Aurinko ei ole vielä laskenut\", oli Pirkon arvoituksellinen vastaus,\nmikä sai Mirjan nauraen sanomaan:\n\n\"Salaperäisyyden henki leijailee päittemme päällä.\"\n\nTytöt purskahtivat iloiseen nauruun ja poistuivat huoneisiinsa\nsiistiytymään päivällistä varten.\n\n\"Missä Liisa viipyy?\" Ros-Mar ihmetteli, kun kaikki jo istuivat\npöydässä.\n\n\"Minä menen katsomaan.\"\n\nKerttu nousi, mutta samassa aukenikin ruokasalin ovi. Koska Liisaa oli\nodotettu, suuntautuivat kaikkien katseet nyt häneen. Ja se oli ollut\nhänen tarkoituksensakin hänen antaessaan odottaa itseään.\n\nPirkon ennustus piti paikkansa.\n\n\"Liisa!\" kuului hämmästynyt huudahdus Ros-Marin, Mirjan ja Kertun\nhuulilta. Muut pysyivät vaiti.\n\nLiisa astui tyynenä paikalleen ja istuutui. Hän oli ilmeisesti\nmielissään aiheuttamastaan hämmingistä.\n\n\"Mutta miksi olet antanut leikata kauniin tukkasi?\" Ros-Mar puhkesi\nvihdoin puhumaan.\n\nLiisan itserakkautta hivelivät sanat 'kauniin tukkasi' ja hän vastasi\nhymyillen:\n\n\"Se on vaivattomampi ja muodikkaampi näin.\"\n\n\"Mutta sittenkin!\"\n\nKaikki tarkastelivat uteliaina ja hämmästyneinä Liisan kymmeniin\nsikkaroihin käherrettyä leikkotukkaa.\n\nPirkko potkaisi taas Kerttua ja sanoi nauraen:\n\n\"Liisa, miten sinä viitsit laittaa samanlaisen tukan kuin minulla on?\"\n\nToiset hymyilivät, sillä kaikkihan tiesivät Liisan ja Pirkon välisen\nkaunan, isoisäkin. Liisa punastui ja sanoi purevasti:\n\n\"Ei se olekaan samanlainen kuin sinun. En halua kasvojani\ntaulunkehyksiä muistuttavan puisevuuden keskelle.\"\n\nSiihen ei Pirkko osannut vastata mitään. Mutta iso-isä, joka ei\nmilloinkaan sekaantunut tyttöjen riitoihin, sanoi nyt tyynesti:\n\n\"Ei ole vaarallista, jos kehykset ovat puisevat, kun niiden ympäröimä\nkuva vain on eloisa ja puoleensavetävä.\"\n\nTämä lause rusahdutti Liisan alas lyhytaikaiselta valtaistuimelta. Hän\nlennähti tulipunaiseksi, eikä ruoka näkynyt enää maittavan. Päivällinen\nsyötiin painostavan mielialan vallitessa, mikä oli harvinaista Ruusulan\nruokapöydässä. Lapsetkin olivat vaiti, ja kun sitten äkkiä kuului\novikellon helähdys, säpsähtivät kaikki. Hetken kuluttua ovi aukeni, ja\nAino astui sisälle.\n\n\"Siellä on joku... joku...\" Aino näytti olevan hämillään ja kahden\nvaiheilla, miten esittää asiansa. Viimein hän jatkoi: \"Joku mies, joka\nkysyy Liisa-neitiä.\"\n\nTaas suuntautuivat kaikkien katseet Liisaan, joka pahan aavistuksen\nvaltaamana nousi tuoliltaan mutisten hämmästyksissään itsekseen:\n\n\"Kuka se mahtaa olla...?\"\n\nHän astui eteiseen ja sulki oven nopeasti. Hän kuului vievän vieraan\nomaan huoneeseensa. Toiset jäivät ihmetellen jatkamaan ateriaansa.\n\nKun Aino toi jälkiruoan pöytään, kysyi Ros-Mar:\n\n\"Onko vieras vielä Liisan luona?\"\n\n\"On. Hän kuuluikin olevan Liisa-neidin isä.\" Aino hymyili hieman\nhämillään, kun muisti, että oli sanonut vain \"mies\" hänestä.\n\n\"Niinkö? Mutta hänellehän pitää tarjota päivällistä. Aino menee... Ei,\nminä menenkin itse!\"\n\nRos-Mar nousi. Tytöt söivät hitaasti jälkiruokaansa, sillä he\nolivat tietenkin uteliaita näkemään ylpeän Liisan isän. Että hän\noli rikas, sen he tiesivät Liisan puheista, mutta ei mitään muuta.\nPirkko ihmetteli itsekseen Liisan rauhallista suhtautumista isänsä\nodottamattomaan tuloon. Jos Pirkon isä olisi ilmaantunut odottamatta,\nolisi Pirkko tanssinut, huutanut ja juossut niin että!\n\nEteisestä kuului äänekästä puhetta, ja samassa täytti ruokasalin\noviaukon valtavan iso mies, pitkä, harteikas ja lihava. Ros-Maria\nja Liisaa, jotka tulivat hänen jäljessään, ei näkynyt ensinkään\nhänen takaansa. Miehellä oli harmaa sarkapuku ja jalassaan\nrasvanahkasaappaat. Hänen tumma ohut tukkansa oli harjaamaton ja\npuvussa roikkui siellä täällä oljenkorsia. Enempää kursailematta hän\nastui suoraan ruokapöydän luo, tervehti kaikkia kuin vanhoja tuttuja\nja istuutui tuolille, jonka Ros-Mar hänelle osoitti. Sitten uusi\nruokavieras rupesi muitta mutkitta syömään puhuen lakkaamatta.\n\n\"Tulin ihan odottamatta. N:ssä on maanantaina hevosmarkkinat ja minä\nmenen sinne kaupitsemaan paria hevosta. Kun nyt matkani sopi näin\nhyvin, niin poikkesin ohimennen Liisaa katsomaan.\"\n\n\"Se oli oikein se\", ennätti Ros-Mar sanoa sinä aikana, kun isäntä ajoi\nkolme, neljä suurta annosta lihaa ja perunaa veitsellä suuhunsa.\n\n\"Niinpä vain, rouva hyvä\", isäntä jatkoi ja vilkaisi Liisaan, joka\nistui punaisena ja kiihtyneenä tuolillaan. \"Minun olisi pitänyt tulla\nmuutamaa tuntia aikaisemmin, ettei tuo tyttö olisi ennättänyt klunia\npäätään tuollaiseksi. Kun on kuin variksenpelätin. Tuollaisia niistä\ntulee, kun antaa niiden käydä herraskoulua!\"\n\nLiisa liikahti levottomana tuolillaan ja Ros-Marin teki mieli sanoa:\n\"Katsokaahan näitä toisia tyttöjä! Eivät ne ole sellaisia.\"\n\nMutta isäntä näkyi sen itsekin huomaavan, sillä hän antoi katseensa\nkiertää pöydän ympäri, ja viimein se pysähtyi Pirkkoon, joka\nkatseli häntä huvittuneena kirkkain silmin, hohtavanpunaiset huulet\npuoliavoimina.\n\nIsäntä osoitti veitsellään Pirkkoon ja tokaisi Liisalle:\n\n\"Katsos, tuossakin on polkkatukka. Mutta hän on toki säädyllisen\nihmisen näköinen. Sinun täytyy antaa leikata tukkasi noin. Kun olen\nlopettanut syöntini, lähdemme heti parturille. Ja sen minä sanon...\"\n\n\"Ei, isä, voi ei\", keskeytti Liisa hänen puheensa niin valittavalla\näänellä ja niin surkean näköisenä, että jokaisen kävi häntä sääli.\n\n\"Kyllä\", virkkoi isäntä painokkaasti ja nousi samassa seisomaan.\n\"Menemme heti, että ennätämme. Kiitos, rouva. Ja nyt lähdemme!\"\n\nLiisa nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Hän oli aivan kalpea, ja\nkyynelet tipahtelivat hitaasti hänen poskilleen. Isäntä katsoi häneen.\n\n\"No ei siinä mitkään parkumiset auta! Sanoit, että tahdot vaivattoman\ntukan. Tuollaisena siitä on liian paljon vaivaa.\"\n\nPuhuessaan isäntä kätteli jokaista erikseen ja astui sitten jykevin\naskelin eteiseen, josta alkoi kuulua kiivasta väittelyä. Väittely\npäättyi kuitenkin siihen, että isä ja tytär lähtivät yhdessä\nkaupungille.\n\nTytöt odottivat jännittyneinä Liisan kotiinpaluuta. Vihdoinkin,\nyhdeksän aikaan, kuului ovenkäynti. Ei olisi luullut, että Liisa tuli,\nniin hiljaa hän liikkui. Jollei hänen päivällisensä olisi jäänyt niin\npuolinaiseksi, hän tuskin olisi tullut iltateetä juomaan, mutta nyt\nnälkä pakotti. Ja taas suuntautuivat kaikkien katseet häneen, kun hän\nastui arkihuoneeseen.\n\nPirkko oli päättänyt lannistaa kiusoittelunhalunsa ja sanoa Liisan\npolkkatukasta jotakin miellyttävää hänen saapuessaan, mutta Pirkon\npäätös jäi vain kauniiksi ajatukseksi.\n\nLiisan tukka oli leikattu lyhyeksi kuin miehen tukka. Oli todellakin\nihmeellistä, ettei isä ollut määrännyt sitä ajettavaksi suorastaan\nmillimetrikoneella! Liisa oli niin onnettoman näköinen, että vähään\naikaan ei kukaan osannut sanoa mitään. Ros-Mar sanoi viimein:\n\n\"On oikeastaan hyvä, kun tukka leikataan noin lyhyeksi, sillä siten se\nparhaiten vahvistuu.\"\n\n\"Ja minä olen kuullut, että jos tukan leikkaa aivan päätä myöten, niin\nuudesta tukasta tulee kiharainen\", sanoi Pirkko.\n\nLiisa vilkaisi häneen nopeasti ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi\niloisempi ilme. Mutta sitten hän virkkoi melkein itkunsekaisella\näänellä:\n\n\"Mutta se on nyt niin kamala...\"\n\n\"Ei ensinkään! Ei ole\", kiiruhtivat Ros-Mar ja Kerttu vakuuttamaan\nvasten parempaa tietoaan vain lohduttaakseen Liisaa.\n\nSitten ruvettiin keskustelemaan muista asioista, jotta Liisan\nleikkotukka unohtuisi.\n\nMutta illalla Ros-Mar puheli miehelleen:\n\n\"Tämä on ollut lukuvuoden vaiheikkain päivä. Ensin perunajauhot, sitten\nLiisan kähärähiukset, sitten hänen ihmeellisen isänsä ilmestyminen,\nsitten leikkotukka... Aina vain Liisa, Liisa. Mitähän hän vielä\nkeksinee, ennen kuin joululoma alkaa!\"\n\n\"Tuskinpa mitään erikoista\", lohdutteli tohtori vaimoaan. \"Luulen, että\nsillä leikkotukalla on erittäin terveellinen vaikutus häneen, sillä hän\noli varsin nöyrän näköinen, kun äsken kohtasin hänet eteisessä.\"\n\n\"Toivotaan, että se vaikuttaa hyvää\", Ros-Mar virkkoi samalla kuitenkin\nhuokaisten ja siten osoittaen, että hän epäili tukan kasvattavaa\nvaikutusta Liisaan.\n\nEntä Liisa itse?\n\nHän makasi myöhään yöhön vuoteessaan valveilla vuodattaen katkeria\nkyyneleitä. Jo se oli ollut hänelle kauhea nöyryytys, kun isä äkkiä\ntuli. Ja sitten vielä tämä hirvittävä tukka! Viikon kuluttua olisi\nMarkkukin huviretki ja, ja... Oh, se oli hirmuista! Uusi kyyneltulva\nkostutti Liisan polttavia poskia.\n\nHän olisi tahtonut tällä hetkellä kuolla, hävitä ja häipyä olemattomiin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nEipä ollut ihme, että Pirkko purki vihaansa tyynyihin, kun Kerttu\noli poissa, Kerttu, joka oli kertonut salaisuuden toisille Ruusulan\ntytöille ja koulussa ties kuinka monelle! Salaisuushan on pyhä asia\neikä sitä saa noin vain levitellä. Kun Pentti oli kertonut sen\nPirkolle, hän oli sanonut, ettei Pirkko saanut kertoa sitä muille kuin\nkorkeintaan Kertulle. Ja nyt Kerttu...\n\nPirkko paiskasi ensin sohvatyynyn Kertun sänkyyn ja sitten oman\ntyynynsä ja juuri kun se lensi huoneen halki, ovi aukeni ja Kerttu\nastui sisään. Hän katsoi sisartaan ja tiesi samassa, että jotakin oli\nnyt vinossa.\n\nPirkkoa suututti, kun ei hänellä ollut enää tyynyä, millä heittää...\n\n\"Mitä sinä...?\"\n\nEnempää ei Kerttu ennättänyt sanoa, kun Pirkko jo aloitti sanatulvansa:\n\n\"Sinä olet sitten kauhea ihminen, kun et voi pitää salaisuuksia\ntakanasi. Nyt sen tietää jo koko koulu, että saamme tanssia\nretkellämme. Sanoinhan sinulle että se on salaisuus, että sitä ei saa\nkertoa, että Pentti kielsi kertomasta, että se on yllätys, että...\"\n\n\"Että, että, että\", Kerttu huusi väliin. \"Tuoko nyt muka olisi niin\nsuuri salaisuus?\"\n\n\"Salaisuus on salaisuus, onpa se sitten suuri tai pieni\", Pirkko\nlopetti rauhallisemmalla äänellä. Hän oli jo taas leppynyt, kun oli\nsaanut purkaa vihansa. Hän siirtyi sängynpäädyltä pöydälle istumaan.\n\"Oletko nähnyt Liisaa nyt iltapäivällä?\"\n\nKerttu kohotti uteliaana päätään, joka oli ollut melkein pöydässä\nkiinni hänen kirjoittaessaan. Hänen silmänsä olivat täynnä odotusta ja\nuteliaisuutta, sillä tytöt olivat tottuneet siihen, että milloin vain\nLiisan nimi mainittiin, silloin myös esiintyi jotakin ihmeellistä.\n\nPirkko nauroi ja heilutteli jalkojaan.\n\n\"Hän on käynyt kampaajalla ja hänen tukkansa on rasvattu ja taaksepäin\nkammattu. Se on aivan kuin pojan tukka.\"\n\n\"Eikö se sovi hänelle?\"\n\n\"Minusta ei, mutta Mirja ja Anja sanoivat, että se sopii paremmin\nsiten. Ja kuulehan, hän on antanut painattaa itselleen nimikortteja ja\nniissä on Liisa kirjoitettu Lisy!\"\n\nPirkko nauroi niin, että huone helisi, kaappasi käteensä Lauseopin ja\nsiirtyi ikkunankynnykselle istumaan.\n\nHuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Kertun kynä vain hivutteli\nepätasaisesti paperilla. Pirkko katseli ulos ikkunasta kadulle, missä\nkaksi koiraa tappeli luupalasta.\n\nÄkkiä kuului seinän takaa nyyhkytystä, joka kuitenkin samassa\ntukahdutettiin. Tytöt katsoivat vakavina toisiinsa. Sitten kuului\ntoinen nyyhkytys. Pirkko hypähti hiljaa alas ikkunalaudalta.\n\n\"Se on Anja\", hän kuiskasi.\n\n\"Niin on. Onkohan hän sairas?\"\n\n\"Mene sinä katsomaan!\"\n\n\"En minä. Sinä voit mennä.\"\n\nPirkko mietti hetken ja lähti. Seinän takaa kuului hiljaista puhelua,\nsitten itkunpurskahdus ja — Pirkko palasi surullisen näköisenä takaisin.\n\n\"Onko hän sairas?\" Kerttu kääntyi hiljaa kysymään Pirkon palatessa.\n\n\"Ei. Hän sanoi vain, ettei hän voi kertoa ja purskahti itkuun. Minusta\nnäytti siltä, kuin hän olisi toivonut minun menevän tieheni. Kunpa\nvoisimme auttaa häntä. Voi, kuule nyt taas...\"\n\nSeinän takaa kuului tuskaista nyyhkytystä. Pirkon huulet vavahtelivat\nja silmiin kohosi kyyneliä.\n\n\"Jos menisimme hakemaan Ros-Maria\", ehdotti Kerttu.\n\n\"En usko, että Anja pitäisi siitä\", Pirkko vastusti istuen jo taas\nikkunalaudalla.\n\n\"Nyt tiedän, mitä hän itkee\", Kerttu sanoi äkkiä.\n\n\"No?\"\n\n\"Hän sai päivällä kotoa kirjeen ja siinä on varmasti ollut ikäviä\nuutisia.\"\n\n\"Olisikohan se siksi?\" tuumi Pirkko osaaottavalla äänellä.\n\n\"Aivan varmasti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerttu oli oikeassa.\n\nAnja istui sängyssään ja luki yhä uudelleen niitä kahta kirjettä,\njotka oli tänään saanut. Toinen oli kotoa. Sen oli Mauno-veli kyhännyt\nsuurin, jykevin kirjaimin. Siinä oli lyhyesti kerrottu, että kun oli\nollut huono vuosi ja lapset olivat paljon sairastaneet, isän oli\ntäytynyt tehdä velkaa eikä nyt voitu enää lähettää Anjalle rahaa,\nvaan hänen täytyisi jättää koulunkäyntinsä ja palata kotiin. Loppuun\noli äiti vielä raapustanut vaappuvin kirjaimin: \"Parempi, kun lähdet\nheti kotiin, ettei jäädä velkaan tohtori Marttiselle. Tämä on ankaraa\nsinulle, lapsi, mutta emme voi enää. Rakkaat terveiset. Äiti.\"\n\nKun Anja oli lukenut kirjeen, oli kaikki sumentunut hänen silmissään.\nPitkän aikaa hän oli istunut ja tuijottanut eteensä vedettömin silmin.\nSitten kyynelsulut äkkiä aukenivat, ja hän alkoi itkeä ja itki, kunnes\nmuisti, että Ros-Mar oli antanut hänelle kaksi kirjettä.\n\nEntä toinen kirje? Mitä siinä oli?\n\nOnnettomuus tulee harvoin yksin!\n\nToinen kirje oli luutnantilta ja vieläkin lyhytsanaisempi kuin kotiväen\nkirje. Siinä oli vain seuraavat kovat lauseet: \"Neiti Somero. Minun on\npakko ilmoittaa, etten voikaan tulla kotiin retkipäiväksi. Ja onhan\nparempikin, etten tule. Emme voisi kuitenkaan olla kuin hyvät ystävät,\nkuten olimme aikaisemmin. En näet voi hyväksyä käyttäytymistänne...\nPyydän anteeksi, jos pahoitan mielenne sanoessani asian näin suoraan,\nmutta vihaan kaikkea saivartelua. Tervehtien: Erkki Markkula.\"\n\nAnja luki kirjeen pari kertaa. Hän ei voinut käsittää, mitä luutnantti\ntarkoitti sanoessaan, ettei hyväksynyt Anjan käyttäytymistä. Mitä\nhän olikaan tehnyt? Anja ei muistanut mitään erityisempää. Hän tuli\nviimein siihen lopputulokseen, että hänen käyttäytymisensä yleensä oli\nluutnantille vastenmielinen.\n\nKatkeruus tulvahti ensi kerran, kirpeänä ja outona, Anjan sydämeen.\nOutoudessaan se tavallaan viehättikin...\n\nTietysti hänen olisi pitänyt ymmärtää, että rikas, hieno luutnantti\nMarkkula ei voinut sietää häntä, köyhää torpantyttöä rinnallaan! Liisa\noli siis ollut oikeassa... Mutta miksi luutnantti sitten oli tullut\nhänen seuraansa? Ensin Markkulan kutsuissa ja sitten kadulla sinä\niltana... Eihän Anja ollut häntä pyytänyt. Tuliko hän kohteliaisuudesta\nvai..\n\nVeri kohosi helakkana Anjan poskille.\n\nOliko luutnantti ehkä tullut vain saadakseen takanapäin nauraa ja\npilkata Anjan tyhmyyttä?\n\nEi, ei! Ei hän toki voinut olla niin katala. Ja kuitenkin tuo ajatus\npalasi yhä uudelleen ja uudelleen Anjan mieleen epämiellyttävänä,\nmelkein värisyttävänä. Sitten hän muisti jälleen kotoa saamansa kirjeen.\n\nYhtä aikaa kaksi tällaista iskua! Mutta parempi sittenkin yhdellä\nkertaa kuin eri päivinä. Niin, nyt oli hyvä, kun pääsi pois tästä\nkaupungista. Hänen ei tarvitsisi nähdä luutnanttia enää milloinkaan.\nHän ei näkisi luutnanttia enää milloinkaan...\n\nTuon ajatuksen piti tuottaa hänelle lohtua, mutta sen sijaan se tuotti\ntuskaa.\n\nAnjan kotiin menosta ei tullut mitään. Kun hän kertoi asian\nRos-Marille, tämä sanoi heti, että asiat järjestettäisiin Anjan\nparhaaksi, ja parin tunnin kuluttua hän tuli ilmoittamaan, että isoisä\nmatkustaisi seuraavalla viikolla Anjan kotiin maalle katsoakseen,\nvoisiko hän jotenkin auttaa Anjan isää velkataakan pienentämisessä. Ja\nmitä taas Anjaan tuli, Marttiset huolehtisivat siitä, että hän saisi\nkäydä vielä uupuvat puolitoista vuotta ja valmistua ylioppilaaksi. Anja\nei keksinyt sanoja kiittääkseen. Kyynelsilmin hän puristi Ros-Marin,\ntohtorin ja isoisän kättä. Hänen päästyään huoneeseen alkoi uusi\nitkeminen.\n\nMutta kun Mirja saapui voimistelusta kotiin, loppui Anjan itku piankin.\nKerttu ja Pirkko tulivat \"naapuriin\" vierailemaan, ja pian ilmestyi\nRuusulaan myös Sirkka Veijola ja Heddi Granfelt. Jälkimmäisen läsnäolo\nsai Pirkon innostumaan. Hän raapusteli hetken paperille jotakin\nikkunalaudalla, vaati sitten tytöiltä hetkisen vaitioloa ja lausui\npaatoksella:\n\n    \"Nyt metsän kaunotar luoksemme saapuu,\n    hän puettuna ompi viheriään kaapuun.\n    Puna poskilla hehkuen palaa,\n    silmäin tähdet loistettaan valaa.\n\n    Me polvilleen eteensä laskeudumme\n    ja ihaillen kauneuttaan palvomme.\n    Hänen omansa tahdomme olla,\n    häntä palvoa nautinnolla.\"\n\nTytöt olivat kyllin ilkeitä ja suorasukaisia nauraakseen pikku\nrunoilijalle ja hänen hehkuvalle innolleen, mutta Pirkko ei paljoakaan\nvälittänyt heidän naurustaan, vaan istuutui pöydälle vastapäätä Heddiä\nsaadakseen kylliksi ihailla häntä.\n\nSeuraavana päivänä hän tiedotti kotiin isälle ja äidille: \"Jumaloin\nkauneutta! Luulen, että minusta ei tulekaan pakanain opettajaa, vaan\nmenen Pariisiin muotilehtitehtaaseen saadakseni tarpeeksi katsella\nkauniita ihmisiä. Eiköhän siellä tarvita konttoristeja?\"\n\nMutta palvottu henkilö ei näyttänyt olevan millänsäkään Pirkon syvästä\nihailusta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut siihen, että häntä\npidettiin kauniina. Mutta hän oli eräs niitä harvoja kauniita, joka ei\nylpeillyt kauneudestaan. Nytkin hän virkkoi vain nauraen Pirkolle:\n\n\"Sinä olet rasavilli, sinä!\"\n\n\"Sinä olet kaunotar, sinä\", vastasi Pirkko tarkastellen Heddin kapeata,\nhienosti kaartuvaa nenää ja suuria, loistavia gasellinsilmiä.\n\nLiisa astui huoneeseen.\n\n\"Oo, sinä olet laittanut hiukset eri tavalla\", Heddi sanoi iloisena\ntulijalle.\n\n\"Niin, olen antanut laittaa\", myönsi Liisa korostaen sanaa antanut.\n\"Eikö sovikin hyvin?\"\n\n\"Sopii, oikein hyvin.\"\n\nTytöt puhelivat kouluasioista ja paljosta muusta myös, kunnes Liisa\näkkiä huomautti:\n\n\"Ja minä luulen, että siitä tulee rekiretki, koska nyt on jo kaksi\npäivää pyryttänyt\", Liisa jatkoi.\n\n\"Kunpa tämä lumi vain pysyisi\", Mirja huokasi silitellen käsityötään.\n\n\"Kyllä se pysyy, saat olla varma!\"\n\nTytöt juttelivat asiasta vilkkaasti. Ainoa, joka ei puhunut mitään, oli\nAnja. Liisa vilkaisi häneen tarkastelevasti pari kertaa.\n\nVihdoin Mirja huomautti:\n\n\"Mutta Anja! Miksi olet hiljaa? Sinä, jolla on hienoin kavaljeeri!\"\n\n\"Niin, Anja, miksi?\" kyselivät toisetkin tytöt.\n\nMitä minä sanon? Anja ajatteli tuskaisena kuuden silmäparin katsellessa\nhäntä odottavana.\n\n\"Eihän minulla ole kavaljeeria ensinkään.\"\n\nSanoessaan sen Anja yritti hymyillä, mutta huulet vavahtelivat. Hän\npuristi ne tiukasti vastakkain ja tarkasteli neuletyötään. Hän oli\ntottumaton näyttelemään!\n\n\"Anja, mitä sinä puhut? Onhan sinulla! Luutnantti\", huutelivat tytöt\nkilvan.\n\n\"Hänhän on kyllä poissa nyt, mutta hän tulee kotiin siihen mennessä.\nNiin ainakin Jussi sanoi minulle toissailtana\", Mirja puheli lievästi\npunastuen.\n\nAnja kohotti nopeasti päänsä ilostuen. Jospa sittenkin! Mutta ei! Jussi\nei vielä silloin tietänyt. Kirje oli kirjoitettu eilen.\n\n\"Ei hän tule\", Anja sanoi tyynesti ja neuloi niin että sukkapuikot\nhelisivät.\n\n\"Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?\" kysyi Liisa uteliaana.\n\n\"Minä, hän, hän, minä sain kirjeen\", tankkasi Anja punastuen.\n\nParantumaton, kokematon Anja! Hän ei kyennyt mitään salaamaan!\n\n\"Aa, kirjeen! Oikeinko te olette kirjeenvaihdossa?\" naurahteli Liisa\nilkkuvasti.\n\n\"Kirjoittiko hän todellakin, ettei tule?\" Mirja kysyi saadakseen Liisan\nvaikenemaan ja hämmentyneen Anjan tasapainoon.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sepä ikävää! Mutta voithan sinä silti tulla.\"\n\n\"En kai minä tule\", Anja sanoi hiljaa. Mitä hän olisikaan antanut, jos\nolisi saanut tytöt vaihtamaan puheenaihetta!\n\nKohtalo oli hänelle tällä kertaa armollinen. Se armahti hänet Pentin\nhahmossa.\n\n\"Tytöt, Piipii on tullut\", huusi hengästynyt poika seisten ovella\nlakittomin päin ja mustat silmät kimaltaen kuin helmet.\n\n\"Onko? Voi sentään! Milloin? Kerro\", huudahtelivat tytöt innostuneina.\n\n\"Hän tuli juuri äsken junalla. Minä menen takaisin heti.\" Pentti oli\njo ulkoportailla, kun tytöt kuulivat hänen vielä huutavan: \"Hurraa!\nPiipii!\"\n\n\"Villi poika\", Heddi huomautti. \"Minkälainen tuo Piipii nyt\nmahtaneekaan olla\", hän jatkoi sitten tuoden siten ilmi kaikkien\nhuoneessa olijain ajatuksen.\n\n\"Pelkäätkö kilpailijaa?\" Liisa kysäisi purevasti. Heddi naurahti\niloisesti.\n\n\"En! Tiedän varsin hyvin, etten voi kilpailla 'laululinnun' kanssa!\"\n\nHän nauroi taas heittäen päänsä taaksepäin, niin että kastanjanruskeat,\npehmeät kiharat hulmahtivat kapeitten kasvojen ympärillä.\n\nToisetkin tytöt nauroivat, sillä jokainen tiesi, että Heddi Granfelt ei\nosannut laulaa. Hänellä ei ollut hitusen vertaakaan lauluääntä.\n\nTyttöjen jutustelu loppuikin sinä iltana siihen, sillä Marja tuli\nilosta loistavin silmin ja tärkeän näköisenä ilmoittamaan:\n\n\"Arkihuoneessa on tuli takassa ja me saamme paistaa omenia ja\nkastanjoita. Äiti pyytää tyttöjä sinne.\"\n\nTakkatuli, kastanjat ja omenat! Mikä sen suloisempaa pyryisenä\nmarraskuun iltana. Marja ja ilosta kirkuva Pekka kannettiin\n\"kultatuoleissa\" arkihuoneeseen, jossa Ros-Mar otti tytöt vastaan\nvalloittavasti hymyillen.\n\nAnjan surut, Liisan purevat huomautukset ja Pirkon kaunottarenpalvonta\ntuntuivat häipyvän takkatulen loimuihin. Rupattelu ja vallaton nauru\ntäytti kodikkaan arkihuoneen.\n\nRuusulan tytöt juhlivat Piipiin kotiinpaluuta!\n\n\n\n\nX\n\n\nVähä-Mökkölän alatuvassa oli tanssi käynnissä. Pekan käsi kuljetti\nviulun jousta varmasti ja taidokkaasti. Parit liikkuivat leveillä\nlattiapalkeilla taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Kaarlokin oli\npyörimässä Sirkan kanssa. Eihän se ensin oikein hyvin käynyt, mutta\nkuitenkin niin hyvin, että veljet ihmettelivät. Missä oli Kaarlo näin\näkkiä oppinut tanssitaidon?\n\nEipä kukaan aavistanut, että viimeisen viikon aikana Markkulan\nvoimistelusalin telineet olivat nähneet Kaarlon pyörivän ja tekevän\nmitä kummallisimpia hyppyjä. Monta hikipisaraa oli tanssin jalon\ntaidon saavuttaminen maksanut lihavalle Kaarlolle. Hän oli jo\ntoisinaan aikonut jättää koko homman, niin kamalalta se tuntui, mutta\ntuollaisena jänistyshetkenä hän näki selvästi edessään Sirkka Veijolan\nhymykuoppaiset posket, pellavanvalkean tukan ja iloiset silmät.\nSilloin alkoivat Kaarlon jalat taas ottaa milloin sipsuttavia, milloin\nharppaavia — saksanpolkan! — askeleita.\n\nJa nyt hänen kasvonsa loistivat ilosta ja ylpeydestä. Sitäkin enemmän,\nkun Sirkan hymykuopat näyttäytyivät vähän päästä ja kun veljet olivat\nniin hämmästyksissään.\n\nMutta Pekka oli aika veitikka! Hän soitti parhaillaan valssia. Viulun\nääni valitti ja itki. Mutta äkkiä sävelmä muuttui. Repäisevän iloinen,\nvallaton polkka humahteli tuvan mustuneitten seinien sisäpuolella.\nKuului naurua ja huudahduksia ja yks kaks oli unelmoivan rauhallinen\ntanssintahti vaihtunut reippaaseen, eloisaan vilskeeseen.\n\nPekan katse seurasi vallattomana Sirkkaa ja Kaarloa. Mutta ihmeellistä!\nYhtä nopeasti kuin muutkin pystyi Kaarlo vaihtamaan tanssin toiseen\nja kieputti pariaan varmasti. Pekka pudisti kummastuneena päätään ja\nvirkkoi Piipiille ja Matille, jotka olivat istuutuneet penkille hänen\nlähelleen:\n\n\"Katsokaa Kaarloa! En voi käsittää, miten hän osaa.\"\n\n\"Miksei hän, kuten muutkin\", nauroi Piipii pyyhkäisten otsaansa.\n\n\"Ei hän ole ennen osannut\", Matti virkkoi. \"Hän on vihannut tanssia.\"\n\n\"Ja nyt hänestä tulee sen suurin ystävä, saattepa nähdä\", Piipii\nennusti vakuuttavasti.\n\nTuvan ovi lennähti auki, kaikkien katseet kääntyivät sinne, ja samassa\nolivat Markkulan pojat unohtaneet tanssiparinsa.\n\n\"Erkki, hei, terve, heipä-hei velipekka, Eerikus\", kuului huutoja\nyhdeksästä suusta, ja Markkulan sisarusparvi piiritti tulijan, jonka\nkäsivarsien syleilyyn Piipii oli jo ennättänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkki tuskin pääsi istumaan — tervehdittyään tyttöjä — niin\ntuhkatiheään sateli hänelle kysymyksiä, ja hänen sotilaspukunsa oli\nvaarassa repeytyä monien käsien nyhtäisyistä.\n\nHän istuutui, mutta hänen tummien silmiensä äskeinen, tullessa niin\niloinen loiste himmeni hetkeksi ja katse harhaili ympäri avaraa tupaa\nkuin etsien jotakin.\n\n\"Isääkö kaipaat?\" kysyi Piipii, joka oli huomannut Erkin katseen ja\nmyös sen, että hän vastasi verraten hajamielisesti hänelle tehtyihin\nkysymyksiin.\n\n\"En\", vastasi Erkki säpsähtäen ja punastui hieman, kun oli tullut\nhuomatuksi tarkastelussaan. \"Istuin isän kanssa tuolla ylärakennuksessa\njo puolisen tuntia pakinoiden.\"\n\nErkki yritti olla tarkkaavainen ja kyseli Piipiin matkasta, mutta koko\nhänen olemuksensa oli niin levoton, että Piipii sanoi äkkiä Pekalle:\n\n\"Nyt viulu soimaan, Pekka! Minä tahdon laulaa vanhimmallemme!\"\n\nEivätpä olleet isä ja pojat suotta nimittäneet Piipiitään satakieleksi!\nHänen äänensä oli todellakin hopean kirkas. Laulu pulpahteli hänen\nhuuliltaan niin vaivattomasti, kuin olisi hän sirotellut tuvan täyden\nkimmeltävän heleitä helmiä kuulijoilleen. Erkki kuunteli, oli ihastunut\nja otti sydämellisesti osaa suosionosoituksiin, mutta hänen ajatuksensa\naskartelivat vain yhden kysymyksen ympärillä: Miksi ei Anja ole täällä?\n\nJa hän vastasi itse kysymykseensä monella tavalla.\n\nHän ei ole tullut, kun ei hänellä ollut paria, ajatteli Erkki. Vai\nonko hän sairas? Hän on niin ahkera, joten hän ehkä lukee. Onkohan hän\nkovin pahastunut kirjeestäni? Totta kai! Se nyt ei ole ihme! Olin aika\nhoukka, kun suutuin moisesta paperilappusesta. Tytöthän ovat sellaisia,\nettä niiden täytyy jotenkin ilmaista tunteensa. Hänhän on sitä paitsi\nniin nuori vielä.\n\nTässä Erkin ajatus keskeytyi, sillä talon palvelijatar astui tupaan ja\nilmoitti, kun Piipii tuokion kuluttua lopetti laulunsa, että ylätuvassa\noli tee valmiina.\n\nNauraen, laulaen ja lumipalloja viskellen kapusi iloinen joukko jyrkkää\nrinnettä ylös päärakennukseen, jossa oli saliin järjestetty teepöytä\nvoileipineen ja kaakkuineen. Eteisessä, auttaessaan takkia Mirjan\npäältä, ilmaantui Erkille viimeinkin tilaisuus tiedustella Anjaa.\n\n\"Missä teidän huonetoverinne, neiti Somero on?\"\n\nMirja sävähti. Hän oli aavistanut luutnantin tiedustelevan sitä asiaa\nja päättänyt vastata suoraan.\n\n\"Hän on kotona.\"\n\n\"Miksi hän ei tullut tänne?\"\n\n\"Kun ei hänellä ollut paria. Tehän ilmoititte hänelle, ettette voi\nsaapua.\"\n\nMirja katsoi vakavana luutnanttiin.\n\nHänen viimeiset sanansa kuulostivat luutnantin korvissa syytökseltä.\nHänen poskilleen kohosi tumma puna harmista ja osaksi myös häpeästä.\nHän oli totisesti menetellyt kuin koulupoika kirjoittaessaan kirjeen\nAnjalle!\n\nHeidän astuessaan saliin luutnantti sanoi hiljaa Mirjalle:\n\n\"Oli ajattelemattomasti tehty minulta, kun ilmoitin asiasta neiti\nSomerolle, ennen kuin se oli aivan varma. Myöhemmin sainkin asiani\njärjestetyksi ja pääsin kotiin. Mirja-neiti, pyydän teitä viemään\nperille vilpittömät pahoitteluni.\"\n\nMirja vilkaisi nopeasti luutnanttiin heidän istuutuessaan pöytään.\nLuutnantti näkyi todellakin olevan pahoillaan, sillä hänen katseensa\noli kovin vakava, melkein surullinen. Sen vuoksi Mirja vastasikin\nreippaaseen tapaansa:\n\n\"Lupaan teille, että sananne ovat ensimmäinen tervehdykseni Anjalle\npalatessani kotiin.\"\n\n\"Kiitos\", kuului hiljainen kuiskaus Mirjan korvan juuresta, ja\nluutnantin silmiin tuli iloisempi loiste.\n\nHän tunsi osaksi vapautuneensa omantunnonsoimauksista, vaikkakin\nkaipasi Anjan viehättävää, naisellista olemusta tämän nuoren joukon\nkeskellä.\n\nTeepöydässä vallitsi iloinen mieliala, ja raikas nauru helähti tuon\ntuostakin huoneessa, kun Piipii kertoi kokemuksiaan ja juttujaan\nulkomailta ja matkaltaan.\n\nNiin, Piipii!\n\nTytöt olivat odottaneet näkevänsä jonkun tummasilmäisen kaunottaren,\nylhäisen ja arvokkaan. Sen sijaan istui nyt tuossa Markkulan sedän\nja Vähä-Mökkölän isännän välissä hento hoikka tyttö, jonka kapeilla\nkasvoilla oli säilynyt kesän tuoma rusketus. Markkulan pojat olivat\nkaikki verraten sieviä, toiset kauniitakin, mutta Piipiitä ei\ntosiaankaan voinut sanoa kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat aivan\nerilaiset kuin poikien: epäsäännölliset ja melkeinpä kulmikkaat. Sileä,\ntumma tukka oli suoraan taaksepäin kammattu. Silmät olivat isot ja\ntummansiniset, mutta vivahtivat joskus vihreinä kuin meri. Ne olivatkin\nhänen kasvojensa ainoa kaunistus.\n\nMutta hän oli nopea ja räiskyvä kuin tulenliekki. Hän nauroi paljon\nja puhui vilkkaasti. Ja juuri hänen tapansa puhua oli niin eloisa ja\nvastustamaton, että jokainen tarkkasi hänen sanojaan tahtomattaankin.\nHuumori, raikkaus, älykkyys ja sydämellisyys kuvastuivat hänen\npuheistaan ja odottamattomista ajatuskäänteistään. Hän valloitti\njokaisen luonnollisuudellaan ja raikkaudellaan.\n\nTyttöjä kohtaan hän oli toverillinen ja tuttavallinen heti ensi\nhetkestä alkaen. Ja retken jälkeen olivat tytöt hänen ehdottomia\nihailijoitaan kuten veljetkin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Ruusulan ja Markkulan iloinen retkikunta valmisteli kaupunkiin\npaluuta Vähä-Mökkölän avaralla pihamaalla hälisten ja nauraen,\nhavaittiin, että Liisa oli poissa. Mikko sen havainnon ensin teki, ja\nsitten komensi luutnantti: \"Koko joukko ruoturintamaan!\" Retkikunnan\njäsenet laskettiin ja silloin huomattiin, että Liisan lisäksi oli\nPenttikin kadoksissa!\n\n\"Kohtalohan määräsi numerolippujen muodossa heidät toistensa pariksi\ntälle matkalle\", naureskeli Mikko. \"Ovat taitaneet lähteä yhdessä\nseutua ihailemaan.\"\n\n\"Minä luulin, että kohtalon määräys oli hyvin epäonnistunut, mutta\ntaisin erehtyä\", Jussi jatkoi leikinlaskua.\n\nPoikia huvitti, ja muutamat tytötkin vetivät suutaan hymyyn, mutta\nsuurin osa alkoi käydä levottomaksi.\n\n\"En voi käsittää, minne he ovat menneet\", Mirja puheli Kertulle.\n\"Nythän on jo myöhäinen ilta, pimeä, ja paikkakunta on aivan outoa sekä\nLiisalle että Pentille. Kunpa eivät vain olisi eksyneet.\"\n\n\"Älkää nyt, neiti Launela, olko niin huolissanne\", puuttui keskusteluun\ntyttöjen vieressä seisova luutnantti. \"Meidän täytyy huikata\nyhteisvoimin pari kertaa, niin eivätköhän piileksijät ilmesty. Hei\npojat! Nyt huudetaan!\"\n\nVoimakas huuto kajahti kahdeksan nuorukaisen huulilta. Kallion\nkaiku vastasi, ja talon Vahti alkoi nalkuttaa äkeänä moisia\nrauhanhäiritsijöitä. Odotettiin hetken, ja \"ho-ho-jaa\" ja\n\"ho-hoi\"-huudot lähtivät taas etsimään poissaolijoita.\n\nTytöt kävelivät levottomina pihamaalla. Pirkko kiipesi — Kertun\ninnokkaista vastusteluista huolimatta — ylärakennuksen katolle\nhuudellen herttaisella pikku äänellään, joka sai kuulijat hymähtämään,\nsillä se oli niin vastakkainen äskeiselle huudolle. Markkulan setä\nkomensi pojat metsään eri suunnille huutelemaan.\n\n\"Mutta edemmäksi kuin kaksikymmentä metriä ei kukaan saa mennä\",\nmuistutti setä. \"Emme halua kadottaa teitä kaikkia.\"\n\nSetäkin oli huolissaan Pentin — vilkkaimman poikansa — takia. Vaikka\neipä tämä silti ollut ensimmäinen kerta, kun Pentti sai kommelluksen\naikaan. Setä koetti kuitenkin olla mahdollisimman levollinen ja puheli\nrauhoittavasti tytöille.\n\n\"Kyllähän Liisa aina omia teitään haluaa kulkea, mutta tämä on sentään\nminun mielestäni liikaa\", huomautti Sirkka Veijola Mirjalle.\n\n\"Minkä tähden hän haluaa kulkea eri teitä\", kysäisi Piipii, joka oli\nliittynyt tyttöjen ryhmään.\n\nTytöt menivät kaikki hämilleen. Kukaan ei halunnut sanoa pahaa sanaa\ntoverista. Oli hieman vaikea selittää.\n\n\"Hänellä on kai vähän erilainen luonne kuin meillä toisilla\", sanoi\nviimein Heddi Granfelt.\n\n\"Niin, ja hän taitaa myös olla vanhempi teitä kaikkia\", Piipii jatkoi.\n\n\"Haloojaa\", kajahti samassa alatuvalta päin.\n\n\"Pentti! Nyt he tulevat! Pojat, tulkaa takaisin!\" kuului pihamaalta\nhuutoja Pentin porhaltaessa mäkeä ylös lunta ympärilleen jaloillaan\ntuiskuttaen.\n\n\"Missä Liisa on?\" kysyivät Kerttu ja Mirja yhtä aikaa.\n\n\"Liisa?\" Pentti katsoi tytöstä toiseen, vilkaisi poikiin ja isään\nmustat silmät täynnä hämmästystä, mikä samassa kuitenkin muuttui\nlevottomuudeksi. \"Eikö Liisa ole vielä tullut?\"\n\nNyt kuului sellainen tulva kysymyksiä ja pelästyneitä huudahduksia,\nettä sedän täytyi käskeä kaikkia vaikenemaan saadakseen asiasta jotakin\nselvää.\n\n\"En minä tiedä, missä Liisa on\", Pentti selitti hätääntyneenä. \"Liisa\noli kuullut talon palvelijalta, että täältä kilometrin päässä metsässä\nasuu joku vanha eukko, joka ennustaa kahvinporoista, ja hän kysyi\nminulta, kun tee oli juotu, enkö lähtisi hänen kanssaan etsimään\nmökkiä. Me menimme sille suunnalle, mihin palvelija näytti. Ei siellä\nollut lainkaan tietä eikä polkua, mutta kyllä sinne helposti löysi.\nLiisa meni sisälle ja sanoi, että, että...\"\n\nPentti vaikeni ja katsoi hämillään toisesta toiseen.\n\n\"No mitä? Jatka\", luutnantti komensi.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi setäkin.\n\nTytöt seisoivat vaiti kuin pelästynyt pyyparvi. Pirkkokin, joka\nlumisena oli kavunnut alas korkeuksista.\n\n\"En minä tiedä, en minä ymmärrä\", Pentti puheli hämmentyneenä. \"Hän\nsanoi, ettei saisi sanoa, että hän meni sinne, ei saisi kertoa sitä\nkenellekään. Ja nyt minä kuitenkin kerroin...\"\n\nPoika oli hyvin onnettoman näköinen huomatessaan rikkomuksensa.\n\n\"Sinun oli kerrottava! Se on sinun puolustuksenasi\", rauhoitti Pekka\nhäntä. \"Jatka!\"\n\n\"Niin, ja sitten hän käski minun palata tänne\", Pentti jatkoi\nrauhallisemmin. \"Mutta minä en tullutkaan tänne, kun kuulin toiselta\nsuunnalta koiran haukuntaa, vaan lähdin katsomaan, mitä se koira\nhaukkui. Koira meni kuitenkin yhä pitemmälle, se kai juoksi hyvin\nkovaa, koska en lopuksi kuullut sen haukkumista ensinkään. Aioin\npalata takaisin entisiä jälkiäni, mutta näinkin metkan kuusen, jonka\noksat olivat kasvaneet yhteen viereisen kuusen oksien kanssa. Kiipesin\nkuuseen ja sitten toiseen ja tiedättekö, niitä oli neljä puuta, jotka\nolivat kasvaneet siten yhteen, että pääsin niitä pitkin kapuamaan.\"\n\nPentin silmät loistivat, kun hän kertoi suurenmoisesta löydöstään.\nMutta toisia eivät nyt huvittaneet luonnonihmeet.\n\n\"Etkö sinä palannut sitten enää sinne mökille?\" kysyi setä.\n\n\"En suinkaan! Liisahan käski minun tulla tänne\", Pentti huomautti\nloukkaantuneena. Hänkö olisi lähtenyt jonkun tytön luo takaisin, kun\ntyttö kerran oli sanonut hänelle, että mene!\n\nLuutnantti ja Jussi hymyilivät pikku veljeään katsellessaan. He\ntunsivat hänessä sillä hetkellä oman itsensä.\n\n\"Pudottauduin maahan sen viimeisen kuusen oksalta\", Pentti jatkoi\nselostustaan. \"Ja siinä oli oikein hyvä polku. Kuljin sitä pitkin.\nLuulin, että se johtaisi maantielle, mutta se veikin erääseen taloon.\nSiellä oli renki pihassa, ja minä kysyin häneltä, mistä tie vie\nVähä-Mökkölään. Hän neuvoi minua palaamaan samaa polkua juuri sinne,\nmistä olin tullut, sillä maantie oli sielläpäin. 'Sieltä on kolme\nkilometriä Mökkölään', sanoi renki. Mutta kun oli niin pimeä, en\nuskaltanut enää lähteä kuusia pitkin kapuamaan ja vanhoja jälkiäni\nmökille ja sieltä tänne, sillä sieltä olisi kyllä ollut lyhyempi matka,\nvaan lähdin maantielle. Sitten juoksin niin paljon kuin jaksoin. Olin\nvielä pitkän matkan päässä, kun kuulin kovaa huutoa. Tunsin heti\näänistä, että meidän pojat huusivat, ja juoksin vieläkin kovempaa!\nJa sitten kuulin Pirkon huudon. Se kuului melkein yhtä hyvin kuin\npoikainkin huuto.\"\n\nPentti loi kimmeltävistä silmistään ihailevan katseen pikku ystäväänsä,\njonka punaisten poskien väri tummeni, mutta hän pystyi kuitenkin\nsäilyttämään herttaisen hymynsä luonnollisena.\n\nTämä pieni välikohtaus sai jokaisen läsnäolijan huulille hetkeksi hymyn\nkarehtimaan, mutta sitten täytyi taas palata ikävään tapaukseen.\n\n\"Nyt on jonkun heti lähdettävä sinne mökille. Erkki, lähde sinä! No,\nmissä Erkki on?\" ihmetteli setä tarkastellessaan poikajoukkoaan.\n\n\"Erkki lähti jo äsken sinne\", vastasi Mikko.\n\n\"Hyvä on! Nyt menemme kaikki sisälle odottamaan heidän paluutaan. Kyllä\nhe pian tulevat, koska sinne ei ole matkaa kuin kilometri.\"\n\nMutta odottajat saivat odottaa melkein tunnin verran, ennen kuin\nketään ilmaantui. Ja tytöt olivat hyvin jännittyneitä. Pirkko ennätti\nvilkkaassa mielessään kuvitella mitä kamalimpia mahdollisuuksia\nLiisan tielle ja penkoi muistinsa kätköistä niitä kertoja, jolloin\noli loukannut Liisaa. Surukseen hän huomasi, että niitä kertoja oli\nmonta... Ja hän päätti — kuten jokainen päättää tuollaisena kiduttavan\nodotuksen hetkenä — että jos Liisa vielä elävänä takaisin tulee, niin\nkyllä hän, Pirkko, muuttuu niin hyväksi Liisalle, ettei paremmasta apua!\n\nJa kun Liisa sitten viimein saapui metsästä kalmankalpeana ja takki\nriekaleina, mutta onnellinen hymy huulillaan luutnantin käsivarteen\nnojautuessaan, oli Pirkon kasvoilla todella enkelimäinen ilme.\nVahinko vain, ettei ilmaantunut sopivaa tilaisuutta Pirkon päätösten\ntoteuttamiseksi.\n\nKysymystulva oli tietysti heti valmiina, mutta luutnantti ehkäisi sen\nhuomauttamalla:\n\n\"Neiti Pirhonen on hyvin väsynyt. Hänen täytyisi ensin saada jotakin\nlämmittävää, ennen kuin lähdemme, ettei hän vain sairastu. Ja minusta\non parempi, että te toiset lähdette edellä. Me tulemme sitten jäljessä.\"\n\nKuullessaan nämä sanat Liisa näkyi elpyvän entisiin voimiinsa, mutta\nyritti yhä teeskennellä suurta väsymystä ja antoi luutnantin hoivata\nitseään. Kun hänet oli viety salin sohvalle lepäämään, kääritty pariin\nhuopaan ja juotettu hänelle kuumaa teetä, luutnantti palasi retkikunnan\nluo, joka oli jo valmiina palaamaan kaupunkiin. Iloinen nauru ja\nleikinlasku kajahteli jälleen retkeläisten huulilta. Luutnantin\nilmestyessä portaille Kaarlo huusi:\n\n\"Kuulehan, Eerikus, tytöt ovat kuolla uteliaisuudesta! Sinun täytyy\nheti hiukan kohottaa salaperäisyyden verhoa!\"\n\n\"Nyt en ymmärrä sinua.\" Luutnantti katsoi kummastuneena Kaarloa,\nhiljaisinta veljeään, joka oli sillä, hetkellä, istuessaan Sirkan\nvieressä ohjaksia heilutellen, melkein yhtä vilkkaan näköinen kuin\nPentti tavallisesti oli.\n\n\"Älä yritäkään kiertää\", nauroi Mikko. \"Kerro pois, missä Liisa on\nharhaillut.\"\n\n\"Niin, siitä minun pitikin kertoa. Sitäkö sinä tarkoitit?\" Luutnantti\nvilkaisi hymyillen Kaarloon. \"Neiti Pirhonen oli lähtenyt mökistä\nja kun oli pimeä, hän ei ollut tullut huomanneeksi, mitä askeleita\nseurasi. Hän olikin lähtenyt kulkemaan Pentin jälkiä. Kulki yhä\npitemmälle metsään, kunnes tuli kuusen luo, missä Pentti oli kavunnut\nylös. Siihen loppuivat jäljet. Hän pelästyi, lähti takaisinpäin,\nmutta eksyikin jäljiltä, kun metsässä oli pimeä. Sitten oli se koira,\njonka haukunnan Pentti oli kuullut, vainunnut hänet ja lähtenyt huvin\nvuoksi ajamaan häntä takaa. Tyttö oli juossut henkensä kaupalla ja\nsiinä juostessaan revellyt takkinsa. Koira oli saavuttanut hänet,\nnuuhkaissut hieman ja palannut takaisin. Neiti Pirhonen oli kulkenut ja\nharhaillut metsässä, kunnes oli kuullut Pirkon huudon ja sitten poikien\nhuutoja. Hän oli yrittänyt tulla ääntä kohti, mutta silloin kaikki oli\nhiljennyt. Se oli silloin, kun Pentti palasi ja me kuuntelimme hänen\njuttuaan. Sitten neiti Pirhonen oli eksynyt uudelleen, löytänyt viimein\nPentin jäljet kuusten toiselta puolelta, sitten polun ja talon, josta\nPenttikin puhui. Kun hän oli niin väsynyt, talonväki ei neuvonut häntä\nmenemään maanteitse takaisin, vaan talon tytär tuli opastamaan häntä\noikopolkua tänne. Siellä metsässä sitten tapasin heidät. Nyt tiedätte\nkai tarpeeksi!\"\n\n\"Hyvä on! Terveisiä Liisalle! Lähdetään ajamaan!\" kuului raikkaita\nhuutoja ja ohjakset viuhahtelivat ja reet nytkähtelivät.\n\n\"Lähdetään vain\", toisti setäkin. \"Luulenpa, että tohtorinna Marttinen\non jo hieman levoton.\"\n\nAisa- ja länkikellojen kilke ja helinä häipyi pian metsän taakse.\nLuutnantti palasi saliin.\n\nLiisa oli vihdoinkin saavuttanut tarkoituksensa, vaikkakin aivan\nodottamattomalla tavalla, mutta tilanne oli hänelle edullinen, ja hän\npäätti myös käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen.\n\nLuutnantti Markkula taas — huomaavainen ja hyväsydäminen nuorimies —\nhuolehti velvollisuutensa mukaan Liisasta aavistamatta mitään juonta.\n\nJuotuaan teen ja levättyään hetken Liisa oli selviytynyt väsymyksestään\nja nautti nyt mielihyvin luutnantin huolenpidosta ja ihanasta\najomatkasta lumipeitteisen metsän halki. Mutta Liisa parka ei havainnut\nluonnon kimaltavaa kauneutta, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain\nsen ainoan ympärillä, miten hän saisi luutnantille sanotuksi jotakin\nmahdollisimman epäedullista Anjasta. Viimein hän luuli keksineensä.\n\n\"Eikö teistäkin, herra luutnantti, ollut kerrassaan käsittämätöntä,\nettä neiti Somero jäi pois tältä retkeltä?\"\n\nLiisan ääni oli hieman ivallinen. Hän ei itse huomannut sitä, mutta\nluutnantti huomasi, ja kun kerran oli kysymys Anjasta, hän valmistautui\nheti puolustamaan tyttöä toisen ivaa vastaan. Hän katsoi ihmeissään\nLiisaa, jonka ruskeissa silmissä oli sillä hetkellä häijy katse ja\njonka suu yritti hymyllään peittää huulilla selvästi ilmenevää kovuutta.\n\n\"Eihän se mitään merkillistä ole. Minähän ilmoitin hänelle, etten voi\ntulla retkipäiväksi tänne, ja meidänhän oli määrä olla parit. Hän kai —\notaksumani mukaan — ei tullut sen vuoksi.\"\n\nLiisan katseessa välähti suuttumus. Luutnantti taisi sittenkin pitää\nyhä Anjasta... Samassa hetkessä Liisa oli kuitenkin saavuttanut\ntasapainonsa, vaikkakin tunsi selvästi piston sydämessään luutnantin\nsanojen johdosta. Oli kuin luutnantin sanoihin olisi sisältynyt ajatus:\n\"Sinä istut siis armosta tässä rinnallani. Siinä olisi toisen paikka.\"\nMutta Liisa jatkoi taisteluaan.\n\n\"Niin, kyllä minä tiesin sen, että ilmoititte. Anjahan kertoi siitä\nkirjeestä suurelle tyttöjoukolle.\" Liisan huulilta pujahti esiin lyhyt\nnaurahdus. \"En vain voi käsittää, miksi hän kertoi siitä sellaisella\nkatkeruudella, kuin te olisitte vähintään surmannut hänen kaikkein\nsuurimmat toiveensa.\"\n\nLiisa katsoi tätä sanoessaan kylään päin, josta vilkkuivat kymmenet\ntulet ikkunoista. Luutnantti ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta taaskin\nhän katkaisi kärjen Liisan purevilta sanoilta.\n\n\"Minun täytyy myöntää, että kirjoitin neiti Somerolle sillä tavalla,\nettä jokainen vähänkin herkempi tyttö olisi siitä loukkaantunut. Että\nhän kertoi siitä tovereilleen, ei myöskään ole niin ihmeellistä.\nAinahan me kalpaamme uskottuja, pienimmissäkin asioissa.\"\n\nLiisan suupieli vetäytyi vinoon. Häntä harmitti. Hän päätti kuitenkin\nheittää arpanappulansa vielä kerran. Viimeisen! Voitto tai tappio,\nmutta nyt oli taisteltava, sillä tällaista tilaisuutta ei hänelle\nilmaantuisi varmastikaan pitkään aikaan.\n\n\"Tietysti meillä pitääkin olla uskottuja, mutta parempi yksi kuin\nkymmenkunta. Ja ero on myös siinä, miten asiat kertoo. Anja kertoo\naina suurennellen ja saa muutamat uskomaan juttujaan. On todella hyvä,\nettä teillä, herra luutnantti, ei ole siskoja koulussa, sillä kyllä he\nsaisivat kuulla ihmeellisiä asioita.\"\n\nLiisan huulilla väikkyi epämääräinen hymy.\n\n\"Niinkö?\" luutnantti virkkoi kummastuneena Liisan viimeisestä\nhuomautuksesta.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Liisa painokkaasti.\n\nHetkeen ei kumpikaan puhunut mitään. Liisa odotti, että luutnantti\npyytäisi häntä kertomaan lisää, mutta luutnanttipa ei pyytänytkään!\nHänen teki kyllä mielensä, mutta hän ymmärsi, että oli sopimatonta\nudella sellaisia asioita. Se ei ollut kuitenkaan Liisan mieleistä ja\nhän jatkoi hetken kuluttua:\n\n\"Silloin, kun Anja sai kirjeenne, hän kertoi suurelle tyttöjoukolle,\nettei olisi ikinä uskonut, että sellainen mies kuin luutnantti Markkula\nsaattoi...\"\n\nLiisan lause keskeytyi, ja hän näytti luutnantti Markkulan mielestä\nolevan hämillään. Todellisuudessa Liisaa hävettikin kertoa perättömiä\njuttuja Anjasta, mutta kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko\nkäden. Pahaksi onneksi luutnantti sattui kysymään:\n\n\"Saattoi mitä?\"\n\nKysymys pujahti aivan vahingossa hänen huuliltaan, ja Liisa tietysti\nkäytti sitä heti hyväkseen.\n\n\"Saattoi vannoa nuorelle tytölle uskollisuutta ja sitten jo muutaman\nviikon kuluttua kirjoittaa hävyttömyyksiä.\"\n\nNyt se valhe oli sanottu! Ja Liisa odotti sydän pamppaillen tulosta.\n\nTuloksena oli, että luutnantti ei puhunut sanaakaan koko loppumatkalla.\nKun Liisa oli sanonut viimeiset sanat, luutnantti oli karahtanut aivan\npunaiseksi kasvoiltaan, hänen mustien silmiensä katse oli välähtänyt\npari kertaa, ja hän oli kiristänyt ohjaksista niin äkkiä, että hevonen\noli korskahtaen hypähtänyt takajaloilleen ja lähtenyt sitten ravaamaan\nkiireesti edelleen. Liisa oli toivonut, että luutnantti sanoisi edes\njotakin äskeisen johdosta, mutta hän toivoi turhaan. Ruusulan portilla\nmies hyvästeli kiireisesti ja hoputti sitten hevosen juoksuun.\n\nLiisa palasi rekiretkeltään kotiin osaksi toiveikkaana, osaksi\npettyneenä. Jos hän olisi tietänyt, minkälaisen myrskyn hän aiheutti\nluutnantin mielessä, hän olisi ollut huikaisevan tyytyväinen siitä,\nettä oli eksynyt metsään, repinyt takkinsa ja itkenyt kauhusta\nharhaillessaan tietä etsien. Mitä se oli kaiken sen rinnalla, että hän\noli saanut luutnantin uudelleen epäilemään Anjaa, ehkä vihaamaan tätä!\n\nSitä ei Liisa kuitenkaan varmuudella tiennyt. Ja hänelle tuli muutakin\najattelemista, kun hän saapui kotiin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nRuusulan tytöt olivat palanneet iloisina retkeltään. Pirkko oli\nmatkalla uhannut kotiin päästyään \"rutistaa Ros-Marin kuoliaaksi\npelkästä ilosta\", ja Mirjan mielestä ei hevonen juossut kyllin\nnopeasti, sillä hänellä oli kiire kertomaan Anjalle luutnantin\nterveisiä.\n\nMutta eteisessä tulikin heitä vastaan Ros-Marin asemesta isoisä. Heti\ntyttöjen nähtyä hänet kuoli hymy heidän huuliltaan. Kirkassilmäinen\nisoisä oli sillä hetkellä niin surullisen näköinen, että tytöt\npelästyivät hänet nähdessään. Mitä olikaan tapahtunut?\n\n\"Rakkaat lapset, älkää nyt olko niin säikähtyneen näköisiä\", isoisä\npuheli hiljaa ja hymyili lempeästi. \"Tervetuloa taas kotiin. Tulkaahan\nruokasaliin, siellä on teille teetä.\"\n\nTytöt hiipivät teepöydän ääreen hiljaisina, kirkkaissa silmissään\nodotus ja kysyvä katse? He istuutuivat paikoilleen, mutta kukaan ei\nkajonnut kuppeihin. Tuntui niin kaamealta. Kaikki oli niin hiljaista,\nja Ros-Marin paikka oli tyhjä...\n\nIsoisä jäi pöydän ääreen seisomaan hajamielisen näköisenä.\n\n\"Missä Liisa on?\" hän huomasi viimein kysyä.\n\n\"Hän tulee myöhemmin\", Kerttu vastasi hätäisesti.\n\n\"Mutta missä ovat Ros-Mar ja Anja?\"\n\nIsoisä istuutui omalle paikalleen.\n\n\"Ros-Mar on sairas, ja Anja on hänen luonaan.\" Tytöt katselivat\njännittyneinä ja pelästyneinä isoisää, joka hetken vaitiolon jälkeen\njatkoi: \"Ja Marjakin on sairas. He olivat jo teidän lähtiessänne hiukan\nkipeitä, mutta Ros-Mar ei luullut sitä miksikään pahemmaksi. Nyt on\nkuume kuitenkin noussut ja noussut yhä. Lääkäri kävi täällä ja antoi\nmääräyksiä. Eiköhän se nyt mene ohi...\"\n\nJuuri tuo isoisän viimeinen toivomus oli täynnä toivottomuutta.\n\n\"Mikä heitä vaivaa?\" sai Mirja viimein kysytyksi.\n\n\"Äkillinen vilustuminen. Tohtori Paltamo sanoi, että se on niinsanottua\nespanjantautia. Sitä on kuulemma liikkeellä kaupungissa. Tänäänkin\non lääkärille ilmoitettu 25 tapausta. Kun vain kuume laskisi. Marjan\nkurkku on käynyt niin kipeäksi, ettei hän voi niellä eikä tahdo voida\nhengittää. Se onkin pahinta.\"\n\nIsoisä oli niin onnettoman näköinen, että Pirkon täytyi nousta\ntuoliltaan, mennä hänen luokseen ja kiertää käsivartensa hänen\nkaulaansa.\n\n\"Minullakin oli viime vuonna espanjantauti ja minä paranin. Kyllä he\nparanevat. Et saa olla niin surullinen, isoisä.\"\n\n\"En, päivänsäde, en saakaan, tiedän sen.\" Isoisä hyväili Pirkon poskea,\njoka oli vielä kylmä äskeisen matkan jälkeen. Siitä isoisä sitten\nmuistikin huomauttaa: \"Mutta lapset, juokaa toki teetä! Mirja, otahan\nsinä emännän paikka.\"\n\nJuuri silloin tuli Liisakin. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan oven\nsuuhun. Ensimmäisen kerran koko lukukautena sattui, että Ros-Mar ei\nistunut paikallaan ruokapöydässä aterioimassa.\n\n\"Missä Ros-Mar on?\" Liisa kysyi heti.\n\nMirja kertoi. Liisa istuutui surullisen näköisenä.\n\n\"Niinkö? Se on kamala tauti, minun veljeni kuoli siihen viime vuonna.\nHän tukehtui, kun ei voinut hengittää, ja hänen kurkkunsa oli niin\nkipeä.\"\n\nIsoisä katsoi kauhuissaan Liisaa, nousi sitten äkkiä ja meni eteiseen.\nHän kuului menevän makuuhuoneeseen.\n\n\"Voi sentään, kun tulit sanoneeksi noin. Isoisä pelkää kovin jo\nmuutenkin\", valitti Pirkko.\n\n\"Mutta eihän sen aina tarvitse kuolemaksi olla\", yritti Kerttu\nlohduttaa toisia ja itseään.\n\nTytöt joivat teensä. Leipään ei kukaan kajonnut. Juuri kun heidän piti\nmennä huoneisiinsa, tuli Anja. Hän toivotti tytöille hyvää iltaa ja\nistuutui paikalleen pöydän ääreen. Mirja ojensi hänelle täysinäisen\nteekupin.\n\n\"Miten he voivat?\" Kerttu kysyi.\n\n\"Ros ei ole niin sairas. Hän nukkuu nyt. Mutta Marja on hyvin kipeä.\"\nAnja painoi päänsä alemmaksi ja pari kyyneltä vierähti poskelle.\nSamassa hän kuitenkin nosti päänsä ja virkkoi päättävästi:\n\n\"Ei siitä tule mitään, jos heti käymme toivottomiksi. Ja kyllä he\nparanevat. Eihän kaikkien tarvitse kuolla espanjantautiin, vaikka\nSoile-siskoni kuolikin.\"\n\nTytöt vavahtivat ja katsahtivat pelokkaina toisiinsa. Jo toinen kertoi\nkuolemasta saman taudin yhteydessä!\n\nAnja puristi lujasti hampaansa yhteen, sillä itku tahtoi väkisinkin\nherahtaa esiin.\n\n\"On niin vaikeata kuunnella Marjan valitusta. Kun ei voi ensinkään\nauttaa. Ja se on niin hirveätä, kun hän ei tahdo mitenkään voida\nhengittää.\"\n\nTyttöjen silmät kyyneltyivät. Iloinen pikku Marja tautivuoteella. Sitä\noli niin vaikea käsittää. Ja Ros-Markin...\n\n\"Anja, voitko tulla jo?\" Isoisän harmaahapsinen pää näkyi oviaukosta.\n\"Marja valittaa kovin...\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSeuraava päivä toi tullessaan uusia sairaita Ruusulaan.\n\nKerttu ja Mirja nousivat kyllä aamulla ylös ja lähtivät kirkkoon — oli\nsunnuntaipäivä — mutta sieltä tultua oli Kerttu kovassa kuumeessa.\nMirjalla ei ollut ensin päivällä niin korkeata kuumetta, mutta hänen\nkurkkunsa oli hyvin kipeä.\n\n\"Siellä on kuin lampun karstaa\", Mirja koetti kuiskaten selittää\nPirkolle, joka hoiteli häntä.\n\nMarja oli sairaampi kuin edellisenä päivänä. Hän soperteli\nkäsittämättömiä sanoja, tarttui väliin kaksin käsin kaulaansa\nvalittaen, että koski, ja heittelehti levottomana pienessä sängyssään.\nHänen kauniit liehuvat kiharansa olivat nyt liimaantuneina otsalle ja\nposkelle kuumeinen kostuttamina.\n\nRos-Mar yritti aamulla nousta, mutta voimat pettivät.\n\nMaanantaina oli Mirja voittanut tautinsa, mutta sen sijaan olivat\nisoisä ja Liisa sairastuneet. Ruusulaan täytyi ottaa sairaanhoitajatar,\nsillä Anja ei jaksanut yksin hoitaa kaikkia. Mutta Marja ei sallinut\nkenenkään muun koskea itseensä kuin Anjan.\n\nKuumehoureessaankin hän erotti toisten kosketuksen ja valitti itkien:\n\n\"Koskee, koskee, Anja, tule, tule...\"\n\nJa Anja tuli! Kalpeana ja väsyneenä kahden yön valvomisesta ja\njännityksestä, mutta aina yhtä hellänä ja hyvänä.\n\nTiistain vastaisena yönä odotettiin ratkaisua Marjan taudissa, sillä\nlääkäri oli sanonut, että pitemmälle ei lapsi jaksaisi. Nyt tulisi\nkäänne.\n\nMarjan vuoteen ääressä valvoi sinä yönä viisi ihmistä, jotka melkein\nhenkeään pidätellen tarkkasivat lapsen jokaista liikettä. Ros-Mar\nmakasi pielusten tukemana omassa sängyssään kädet ristissä ja katseli\nkuumeisin silmin lastaan, jonka sänky oli nostettu äidin vuoteen\nviereen. Sairas isoisä makasi leposohvalla ja aukaisi vähän väliä\nväsyneet silmänsä katsoakseen lemmikkiään. Tohtori Marttinen istui\nvuoteen toisella puolella pitäen sylissään Pirkkoa, jota ei millään\nsaatu menemään sänkyyn sinä yönä.\n\n\"En voi kuitenkaan nukkua nyt. Miksi ette anna minun olla täällä\", oli\nPirkko väsyneellä äänellä illalla sanonut ja painanut päänsä tohtorin\nolkaa vasten. Ja niin hän sai jäädä.\n\nTohtori katsoi sairaasta toiseen. Jokainen heistä oli hänelle niin\nsanomattoman rakas ja hänen oli kuitenkin vain toimettomana katseltava\nheidän vaikeata taisteluaan. Hän painoi tuskaisena päänsä vasten Pirkon\npolkkatukkaa, ja hänen väsynyt katseensa pysähtyi hetkeksi Anjaan, joka\nistui Marjan vuoteen laidalla.\n\nMiten tuo tyttö jaksoikaan!\n\nAnja kumartui juuri pyyhkimään Marjan otsaa kostealla pyyheliinalla.\nHänen kapea hienorakenteinen kätensä hiveli hellästi sairaan poskea.\nJa tohtori tunsi selvästi kuin omalla poskellaan tuon kauniin käden\nkosketuksen. Hän ymmärsi, että noissa käsissä oli niin paljon\nrakkautta, että sen täytyi rauhoittaa sairasta.\n\nMarja hengitti läähättäen. Hänen suurissa silmissään oli lasimainen\nkiilto. Hän soperteli sanoja huulillaan, mutta ääntä ei enää kuulunut.\nAnja muutti kääreitä kaulan ympärille ja hyväili hiljaa hänen\nkiharoitaan. Miten monta kertaa hänen mieleensä olikaan palautunut\nMarjan sairasvuoteen ääressä Soile-siskon kuolinkamppailut. Hän muisti\nne selvästi, joka hetki oli piirtynyt hänen herkkään mieleensä kuin\nterävin neulanpiirroin. Ja hän huomasi, hän olisi tietänyt sen lääkärin\nsanomattakin, että pian koittaisi Marjan vaikein hetki. Voittaisiko tuo\nsuloinen lapsi sen?\n\nTuona yönä, noina keskiyön kohtalokkaina hetkinä Anja eli toisen kerran\npikkusiskonsa kuolinyön tunnit... Mutta tällä kertaa kuolema jätti\nvalitsemansa viljan koskematta ja hiipi hiljaa pois.\n\nViiden henkilön kiihkeät, äänettömät rukoukset oli kuultu. Lapsi oli\npelastettu.\n\nSairaat nukahtivat. Ros-Mar onnellinen hymy kuumeen kuivaksi\npolttamilla huulilla. Marja oli annettu hänelle toisen kerran. Miten\nhyvä Jumala olikaan!\n\nPirkko hiipi omaan huoneeseensa. Siellä hän polvistui ikkunan ääreen\njääden hetkeksi ristissä käsin katselemaan tähtikirkasta taivasta.\nMiten hyvä Jumala onkaan, ajatteli Pirkkokin ja vakavana, kyynelsilmin\nhän kuiskasi hartaan kiitoksen taivaalliselle isälle, joka oli\nsäästänyt pikku Marjan.\n\nAnja jäi edelleenkin valvomaan sairaitten luo. Isoisä siirtyi omaan\nhuoneeseensa, ja tohtori Marttinen pyysi, että Anja menisi nukkumaan.\n\n\"Minä jään tänne. Voin pyytää sairaanhoitajatarta Liisan huoneesta, jos\ntarvitsen apua\", selitti tohtori Anjalle. \"Mene nyt nukkumaan, olethan\naivan lopen uupunut.\"\n\n\"En voi kuitenkaan nukkua\", vastasi Anja kuten Pirkkokin aikaisemmin\nillalla. \"Onhan minulla aikaa nukkua sitten, kun Marja paranee ja\nRos-Mar ja isoisä.\" Hänen väsyneitä kasvojaan kaunisti hymy, joka loi\nniille kirkastuneen ilmeen.\n\n\"Mutta istu ainakin tähän, niin voit paremmin levätä.\" Tohtori kantoi\nomasta huoneestaan pehmeän nojatuolin Marjan sängyn viereen ja pakotti\nAnjan istumaan siihen. \"Kutsunko sairaanhoitajattaren tänne?\"\n\n\"Ei, ei, kyllä minä tulen aivan hyvin yksin toimeen. Liisa voi tarvita\nhäntä, kun herää.\" Anja nyökkäsi ja hymyili herttaisesti.\n\nVihdoinkin hän oli yksin! Yksin omine ajatuksineen. Kuului vain\nsairaitten tasainen hengitys. Anja ummisti silmänsä. Hän tunsi, kuinka\nruumista raukaisi ja painosti, mutta ajatus liikkui kummallisen\nkirkkaasti ja selvästi.\n\nEilen aamulla, kun Anja oli eräänä pienenä välihetkenä pistäytynyt\nkatsomassa Mirjaa, tämä oli kertonut hänelle luutnantin terveiset. Tuo\nkultainen Mirja! Miten hyvä olikaan, että hän oli siitä puhunut, sillä\nAnjasta tuntui nyt, että hän ei olisi mitenkään jaksanut kestää tätä\nsairauden aikaa, jollei olisi kuullut noita Mirjan tuomia terveisiä.\nTuntui niin suloiselta, kun tiesi, että luutnantti ei sittenkään ollut\nhänelle vihainen, ei halveksinut häntä. Kuinka hän olikaan saattanut\najatella siten? Luutnantista!\n\nAnjan ajatus kaivautui yhä suloisempiin unelmiin, yhä syvemmälle ja\nsyvemmälle. Kaikki oli hiljaista ympärillä, koko talossa. Hän tunsi\nvaipuvansa johonkin pehmeään, keinuvaan. Häntä uuvutti. Hänen väsynyt\npäänsä horjahti. Samassa hän kavahti pelästyneenä seisomaan. Kaikki\noli täysin rauhallista. Ros-Mar ja Marja nukkuivat terveen unta. Anja\nistuutui taas. Hän koetti pitää silmänsä auki, mutta ne menivät väkisin\nkiinni, ja parin minuutin kuluttua Anjakin nukkui. Hän olikin unensa\nansainnut!\n\nMutta sillä välin oli Liisa herännyt. Hänen kurkkunsa oli karhea. Hän\nei tahtonut millään voida niellä. Hän olisi halunnut kaulaansa uuden\nkääreen ja kutsui sairaanhoitajatarta, mutta hänen ääntään ei kuulunut,\nkuului vain käheätä kuiskailua, ja sairaanhoitajatar istui toisella\npuolen huonetta ikkunan ääressä nukkuen korituolissaan!\n\nLiisa kohottautui vuoteessaan, kurkottui kauemmaksi ja kuiskasi\ntaas, mutta hoitajatar ei herännyt. Liisa muuttui tuskaiseksi. Kääre\ntuntui polttavan ja kurkku kävi yhä paksummaksi sisältä. Hän väänteli\npäätään levottomana tyynyllä. Hän tukehtuisi varmasti tänä yönä. Siten\nArvi-velikin oli kuollut. Se oli ollut kauheata. Ja kukaan ei auttaisi\nhäntä. Miksi kaikki olivat jättäneet hänet! Miksi?\n\nVoi! Vastaus oli niin tuskainen, tuskaisempi kuin kivun tuottama vaiva.\nHän oli ollut niin paha, paha! Koko elämänsä ajan! Aina vain tahtonut\ntoisille pahaa. Miksi hänellä oli sellainen ilkeä luonne? Ei hän aina\ntahtonutkaan olla paha, mutta hän oli jo niin tottunut sellaiseen, että\nse tuotti hänelle nautintoa. Ja nyt hän käsitti lauseen: \"Mitä kylvää,\nsitä myös niittää...\" Näin hän siis kuolisi kaikkien hylkäämänä,\nyksinäisenä, eikä hän tietänyt, minne hän joutuisi kuolemansa jälkeen...\n\nTuskanhiki kirpilöi Liisan otsalla. Hän pyyhkäisi otsaltaan\nmärällä kädellään kosteat hiukset pois. Hän muisti polkkatukkansa\nleikkaamispäivän, muisti Pirkolle sanomansa pahat sanat, muisti sen,\nkuinka hän oli hävennyt isäänsä... Hävennyt näyttää omaa isäänsä\ntovereilleen... Miten paha lapsi hän olikaan! Sitten hän muisti\nlauantai-illan, rekiretken, luutnantin, Anjan...\n\nOih! Hän ei voisi kuolla! Hän ei saisi kuolla! Hän ei saattaisi astua\nJumalan eteen sellainen syntitaakka hartioillaan.\n\nJa minä olen kuitenkin vielä niin nuori, Liisa ajatteli kauhuissaan.\nMinkälaiseksi minä muutunkaan kun näin alan? Jos saan elää...\n\nKurkussa tuntui olevan kuin hienoa, piikkipäistä pärettä. Liisa\nriuhtaisi tuskissaan kaulakääreensä pois. Miten vilpoiselta raikas\nilma tuntui. Oli typerää pitää tiukkaa käärettä. Hän kohottautui\nryypätäkseen vettä. Kun hän nosti kätensä ottaakseen juomalasin, pisti\nselässä niin, että hän vaipui takaisin sänkyyn ja tukahtunut huudahdus\npurkautui hänen huuliltaan, mutta sairaanhoitajatar nukkui yhä...\n\nKunpa jaksaisin mennä hänen luokseen, Liisa ajatteli onnettomana.\nMutta niin pian kuin hän yritti nousta, pisti selässä. Olen kai saanut\nkeuhkokuumeenkin. Kyllä minä nyt kuolen, kuolen varmasti.\n\nPolttavat kyynelet alkoivat vuotaa hänen poskilleen ja putoilla\ntyynylle kostuttaen sen piankin aivan märäksi.\n\nMinä kuolen, kuolen, minun täytyy pyytää Anjalta anteeksi sitä ennen.\nTäytyy.\n\nLiisa kohottautui taas. Nyt ei koskenutkaan. Hän laski jalkansa\nlattialle. Hui! Lattia oli niin kylmä, mutta sen viileys tuntui\nkuitenkin suloiselta. Hän hoiperteli ovelle. Se oli raollaan, joten\nhän pääsi eteiseen hoitajattaren huomaamatta. Eteisessä hän sai taas\npistoksen. Hän horjahti ja sai kiinni yläkertaan johtavien portaitten\nkaiteesta. Siinä hän seisoi siksi, kunnes pistos meni ohi. Suuret\nhikikarpalot pisartelivat hänen otsallaan, ja hän oli kalman kalpea.\n\nMinun täytyy päästä Anjan luo, ennen kuin kuolen, hän soperteli.\n\nVain tuo ajatus askarteli nyt kuumeisen tytön aivoissa. Hän aukaisi\nMirjan ja Anjan huoneen oven. Anjan vuode oli tyhjä.\n\nHyvä Jumala, onko Anja kuollut? Liisa ajatteli. Hän seisoi hetken\nkauhun jähmettämänä. Sitten hänen väsyneisiin aivoihinsa välähti\nmuisto Marjan ja Ros-Marin sairaudesta. — Anja on siellä. Minun täytyy\npäästä...\n\nTaas tuntui pistos. Hän nojautui seinään. Hiki virtasi pitkin hänen\nruumistaan. Ja sitten tulivat niin voimakkaat vilunväreet, että koko\nruumis vapisi.\n\nLiisa puristi hampaansa yhteen ja lähti horjahdellen kulkemaan\nmakuuhuonetta kohden.\n\nPolttava käsi laskeutui nukkuvan Anjan kädelle. Hän aukaisi silmänsä\nja valahti kalman kalpeaksi nähdessään edessään Liisan, jonka\nkuumeenkiiltoiset silmät tuijottivat häneen rävähtämättä. Liisan huulet\nliikkuivat, mutta Anja ei saanut ensin muuta selvää hänen tukahtuneesta\npuheestaan kuin \"anna anteeksi\", ja sitten hän ymmärsi Liisan puhuvan\njotakin luutnantista.\n\nLempeästi, kuin Liisa olisi ollut hänen rakkain sisarensa, Anja kiersi\nkäsivartensa tämän vyötäisille ja puheli hänelle hiljaa:\n\n\"Liisa, mennään nyt nukkumaan. Sinä olet väsynyt, sinun täytyy nukkua.\nTulehan\", hän kuiskaili suostutellen.\n\nLiisa astui horjuen ja puheli koko ajan:\n\n\"Anja, minä kuolen... Annatko sinä anteeksi minulle? Annatko?\"\n\nHän pysähtyi eteisen ovelle ja tarttui kiihkeänä Anjan käsivarteen,\nhänen kuumeisiin silmiinsä tuli tuskainen ilme.\n\n\"Annatko?\" hän toisti käheästi.\n\n\"Annan, annan\", Anja vastasi lohduttavalla äänellä.\n\n\"Mutta minä olen ollut niin paha sinulle ja luutnantille\", kuiskaili\nLiisa yhä heidän kulkiessaan eteisen läpi. \"Et sinä voi antaa anteeksi\nsitä. Et voi!\"\n\nLiisa pudisti rajusti päätään ja koetti riistäytyä irti Anjan\nkäsivarren suojasta. Mutta Anja tiukensi otettaan, sillä jos hän olisi\nnyt laskenut Liisan irti, tämä olisi kaatunut.\n\n\"Minä annan ihan kaiken anteeksi\", vakuutti Anja heidän astuessaan\nLiisan huoneeseen.\n\n\"Voi kuinka sinä olet hyvä!\"\n\nLiisalle kihosivat kyynelet silmiin, hän kiersi käsivartensa Anjan\nympärille ja painoi polttavat kasvonsa hänen kaulaansa. Hän rauhoittui\nhetkeksi ja Anja sai hänet sänkyyn.\n\nSilloin sairaanhoitajatar vihdoin heräsi. Pelästyneenä hän riensi\nLiisan vuoteen luo ja kyseli hätääntyneenä, mitä oli tapahtunut. Hän\notti lattialta Liisan kaulakääreen, kostutti sen ja yritti kiertää sen\nLiisan kaulan ympäri. Mutta silloin Liisa suuttui.\n\n\"Sinä olet paha. Et saa koskea minuun. Sinä vain nukuit äsken ja annoit\nminun kuolla.\" Hän riuhtaisi itsensä kauemmaksi sängyssä. Silloin pisti\ntaas ja hän vaipui voimattomana, kasvot tuskan vääristäminä pieluksia\nvasten. Anja otti kääreen sairaanhoitajattarelta, joka seisoi vuoteen\nvieressä onnettoman näköisenä.\n\n\"Katsohan, Liisa, sinä tulet pian terveeksi, kun laitetaan kääre\",\npuheli Anja rauhallisesti ja laitteli käärettä kaulaan Liisalle, joka\nantoi sen tapahtua vastustelematta. \"Kas noin, nyt on parempi. Nyt voit\nnukkua.\"\n\nHän katseli hetken Liisaa, joka makasi silmät puoliummessa, ja aikoi\nsitten lähteä pois. Mutta Liisa kohottautui vuoteessaan aukaisten\nsilmänsä.\n\n\"Älä lähde, Anja. Minä en uskalla olla yksin. Minä kuolen pian. Älä\nlähde\", hän kuiskaili käheällä äänellään, ja hänen kasvoillaan kuvastui\nkauhea pelko ja tuska.\n\nAnja seisoi hetken neuvottomana. Sitten hän kääntyi hoitajattaren\npuoleen.\n\n\"Oletteko hyvä ja menette makuuhuoneeseen. Tohtorinna ja Marja ovat nyt\njo terveempiä ja nukkuvat, mutta jonkun siellä kuitenkin täytyy olla.\nMinä jään tänne.\"\n\nNiin alkoi Anjalle kaksi vuorokautta kestävä, edellistä paljon\nvaikeampi hoitoaika. Liisa oli kärsivällisyyttä koetteleva potilas.\nNiin pian kuin Anja poistui hänen vuoteensa luota, hän rupesi\nkauhuissaan valittamaan, että hän kuolee, mutta hän ei voi kuolla, kun\nAnja ei ole antanut hänelle anteeksi.\n\n\"Minun täytyy päästä Anjan luo ennen kuin kuolen\", hän kuiskaili\ntukahtuneella äänellään.\n\nKoska tuollaiset hetket lisäsivät aina hänen kuumettaan, ei Anja\nuskaltanut hievahtaakaan hänen vuoteensa luota. Hän ei vain käsittänyt,\nmistä Liisa oli saanut sen kuvitelman, että oli niin kauheasti rikkonut\nluutnanttia ja häntä, Anjaa, vastaan, mutta arveli sen johtuvan siitä\nkerrasta, jolloin Liisa oli tullut hänen huoneeseensa, kun hän oli\npiirrellyt E-kirjaimia.\n\nMiten pitkä aika siitä tuntuikaan olevan! Nyt näiden kauhunöitten\njälkeen. Eikä se tuntunut miltään, se tuska, joka hänellä silloin\noli ollut, verrattuna näiden viimeisten öitten tuskiin, kun hän\noli joutunut katselemaan toisten ihmisten, rakkaitten ystäviensä,\nkärsimyksiä. Silloiset kävelymatkat luutnantin kanssa, jolloin he\nolivat puhelleet niin paljosta, olivat nyt kaikki kuin kaukaista,\nkaunista unennäköä, jota ei enää saisi takaisin. Ei milloinkaan...\n\n\"Kuinka kauan minä jaksan?\" Anja kyseli itseltään seisoessaan Mirjan\nkanssa torstai-iltana Liisan huoneessa ikkunan ääressä.\n\nAivan kuin olisi arvannut Anjan ajatuksen, Mirja alkoi juuri silloin\npuhua.\n\n\"Anja, sinä olet nyt niin kurjan ja väsyneen näköinen, että sinun\ntäytyy tänä yönä mennä nukkumaan.\"\n\n\"En minä voi\", Anja vastasi hiljaa. \"Tiedäthän.\"\n\n\"Mutta Liisan täytyy tulla toimeen toisten hoidolla. Emmehän voi\nkatsella sitä, että sinä näännytät itsesi kuoliaaksi sairasvuoteitten\nääressä valvoen.\" Mirja puhui verraten äänekkäästi, ja kun tytöt\nseisoivat selin vuoteeseen, he eivät huomanneet, että Liisa oli\nherännyt ja kuunteli heidän puhettaan.\n\n\"Luuletko, että voin nukkua, kun tiedän Liisan taistelevan kuoleman\nkanssa?\" Anjan silmien katse oli hyvin totinen.\n\nMirja oli hetken vaiti ja virkkoi sitten kiivaasti:\n\n\"On vain käsittämätöntä, että sinun täytyy laittaa itsesi sairaaksi\nLiisan tähden, joka on aina ollut sinulle niin paha...\"\n\n\"Vaiti\", Anja huudahti hiljaa ja nosti kätensä kääntyen samalla\nkatsomaan sairasta, jonka luokse hän jo samassa kiiruhti nähdessään\ntämän olevan valveilla.\n\n\"Voi sentään, Liisa, nyt herätimme sinut\", Anja valitti ja painoi\nviileät kätensä Liisan poskille.\n\nLiisa hymyili väsyneesti. Mutta sellaista hymyä tytöt eivät olleet\nmilloinkaan nähneet Liisan huulilla. Se oli vailla kaikkea teeskentelyä\nja sisälsi suuren määrän surua...\n\nHän oli ensimmäisen kerran tiistaisen yön jälkeen kuumehoureista vapaa.\n\n\"Oli hyvä, että heräsin juuri nyt\", Liisa virkkoi. \"Sinun täytyy\nmennä nukkumaan, Anja. Et saa tulla sairaaksi minun tähteni. Olet jo\nmuutenkin saanut kärsiä minun takiani...\"\n\n\"Liisa, et saa puhua noin!\" Anja painoi toisen kätensä Liisan huulille\nja jatkoi herttaisesti hymyillen: \"Et ole tehnyt minulle mitään pahaa.\nMe olemme pahoja jokainen... Ja sitä paitsi, mitä nukkumiseen tulee, en\nminä tunne väsymystä ensinkään.\"\n\n\"Mutta ymmärräthän itsekin, että olet väsynyt sellaisen valvomisen\njälkeen\", kiivastui Mirja taas ystävänsä puolesta. \"Ethän sinä ole\nmikään Napoleon, joka jaksaa elää viikkomääriä nukkumatta.\"\n\n\"Mene nukkumaan vain, kyllä minä nyt tulen toimeen yksinkin.\" Liisa\ntarttui Anjan käteen. \"Sinun kätesi ovat kuin ihana siunaus\", hän\nvirkkoi hiljaa ja tarkasteli hyväilevin katsein Anjan valkeita käsiä.\n\nAnja punastui ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän oli saanut\nkuulla monia kiitoksia elämässään milloin mistäkin syystä. Yksi ja\ntoinen oli jo ennenkin puhunut hänelle hänen käsistään, mutta kenenkään\nsanat eivät olleet vielä milloinkaan menneet niin suoraan hänen\nsydämeensä kuin nyt nämä Liisan sanat, Liisan, jolla aina ennen oli\nollut hänen varalleen vain jotakin pahaa... Ei, Anja ei saanut nyt enää\najatella sitä aikaa. Nyt muuttuisi varmasti kaikki! Liisa oli juuri\näsken sanonut hänelle jotakin niin kaunista. \"Sinun kätesi ovat kuin\nihana siunaus.\" Se koski sydämeen aivan suloisen kipeästi. Että Liisa,\nLiisa saattoi sanoa jotakin niin kultaista!\n\n\"Menethän sinä nukkumaan?\" Liisa katsoi kysyvästi Anjaan.\n\nAnja nousi.\n\n\"Minä menen, ehkäpä voin nyt nukkua. Nyt, kun sinä olet jo terveempi.\nHyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä\", vastasivat tytöt, ja Mirja jatkoi: \"Minä jään Liisan\nluokse siksi, kunnes sairaanhoitajatar tulee.\"\n\n\"Kiitos. Miten hyvä sinä oletkaan. Te olette kaikki niin hyviä ja minä,\nminä...\" Kuuma kyynelvirta tulvahti Liisan silmistä.\n\nAnja juoksi takaisin ovelta hänen vuoteensa luo ja polvistui hänen\nviereensä.\n\n\"Liisa rakas, et saa itkeä, sinä tulet sairaaksi jälleen. Rauhoituhan\nnyt. Kas niin, meillä on kyllä aikaa puhua pahuudesta ja hyvyydestä\nsitten, kun sinä olet aivan terve. Eikö niin? Silloin puhumme siitä\nihan joka hetki!\"\n\nHän katsoi hymyillen Liisaan ja sai hänetkin hymyilemään. Liisa\nrauhoittui ja Anja lähti viimeinkin.\n\nLauantaina Liisa oli jo niin terve, että voi istua pieluksiin nojaten,\nja silloin hän pyysi lähettämään sanan luutnantti Markkulalle, että\ntämä tulisi Ruusulaan.\n\n\"Jos hän voi, niin tulkoon heti\", Liisa lisäsi vielä Pirkolle, jonka\nhän oli pyytänyt sananviejäksi.\n\nAnja ja Pirkko olivat kummastuksissaan tästä sairaan pyynnöstä, mutta\neivät tietenkään vastustaneet häntä.\n\nPolttavin poskin Liisa odotti Pirkon paluuta. Jos luutnantti ei olisi\nnyt kotona eikä tulisi, niin Liisa ei ollut varma, olisiko hänellä enää\npuolen tunnin kuluttua rohkeutta siihen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Hän\naikoi tunnustaa luutnantille valehdelleensa hänelle viikko sitten,\nrekiretkellä, Anjasta...\n\nOdotus oli kauheata. Vihdoinkin kuuluivat Pirkon nopeat askelet. Hän\npujahti ovesta sisään kuin orava ja kuiskasi Liisalle:\n\n\"Luutnantti on täällä. Pyydänkö hänet sisälle?\"\n\n\"Kyllä, pyydä vain.\"\n\nLiisan poskilla paloivat punaiset kuumetäplät ja Anja katseli häntä\npelokkaana. Kunpa ei Liisa vain sairastuisi uudelleen!\n\nAnja nousi heti Pirkon ilmoituksen kuullessaan ja aikoi poistua.\n\n\"Ei, ei, Anja, jää sinä tänne.\" Liisa ojensi kätensä Anjaa kohti, juuri\nkun luutnantti astui huoneeseen. \"Tiedäthän, etten voi nykyään elää\nilman sinua\", hän lisäsi hymyillen vetäen Anjan vuoteensa reunalle\nistumaan. Sitten hän ojensi toisen kätensä luutnantille. \"Hyvää päivää.\nTervetuloa! Olen niin iloinen, kun noudatitte kutsuani.\"\n\n\"Kiitos! Tietysti noudatin.\"\n\nLuutnantti tervehti tyttöjä ja istuutui sitten heitä vastapäätä vuoteen\nääressä olevalle tuolille.\n\nHe tapasivat nyt Anjan kanssa ensimmäisen kerran tuon luutnantin\nAnjalle lähettämän kirjeen jälkeen.\n\nMiten suloiseksi hän onkaan muuttunut, luutnantti ajatteli\nvilkaistessaan pari kertaa nopeasti Anjaan, joka istui Liisan sängyn\nreunalla hieman hämillään, polttavin poskin, hyväillen Liisan\nlaihtunutta kättä. Hän on todellakin kuin \"hyvä enkeli\", kuten Pirkko\näsken tullessamme sanoi. Onko siis mahdollista, että hän voisi olla\nsellainen kuin Liisa Pirhonen kertoi...\n\n\"Sanon heti asiani, ennen kuin rupean pelkäämään\", alkoi Liisa puhua.\nAnja huomasi, että Liisan käsi vapisi ja kävi kosteaksi. Hän puristi\nrohkaisevasti kättä, mutta katsoi samalla levottomana häneen. Liisa\nnyökäytti kiitollisena päätään. \"Ensin minun täytyy tunnustaa teille\nmolemmille, että se paperilappu, joka oli täynnä E-kirjaimia... Anja,\nsinähän muistat tuon onnettoman pikku paperilapun, jonka sinä kerran\nniin huolettomasti viskasit uunin luo, muistathan?\"\n\nAnja punastui.\n\n\"Muistan kyllä, mutta miksi sinä nyt...?\"\n\n\"Minun täytyy. Anja rakas, et sinä käsitä vielä tästä mitään, mutta\npian ymmärrät.\" Liisa rypisti kulmakarvojaan kuin sisäinen tuska olisi\nkoskenut häneen. \"Niin, se lappu tuntui sinusta niin viattomalta, mutta\nse sai paljon pahaa aikaan. Voi, Anja! Kun sinä olit lähtenyt ulos,\nminä menin sinun huoneeseesi, otin sen paperipalan ja, ja...\" Liisa\npysähtyi hetkeksi. Luutnantti ja Anja katselivat häntä jännittyneinä.\n\"Ja lähetin sen luutnantti Markkulalle... Kirjoitin hänelle, että sinä\nolit piirrellyt noita kirjaimia ja päitä koulussa tunnilla ja näytellyt\nsitten toisille tytöille.\" Muisto tuosta teosta sai tumman veriaallon\npunaamaan Liisan kasvot, mutta hän jatkoi nyt rauhallisemmalla äänellä:\n\"Ja kun sinä kerroit, että luutnantti oli kirjoittanut sinulle, ettei\nhän voikaan tulla rekiretkelle, arvasin minä, että minun kirjeeni ja\nlähettämäni paperilappu olivat sen aiheuttaneet. Ja minä olin iloinen\nsiitä...\"\n\nViimeiset sanat Liisa lausui kuiskaten.\n\nAnja kumartui nopeasti hänen puoleensa ja pyysi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Liisa rakas, et saa jatkaa! Älä puhu enää. Sinä sairastut, jos...\"\n\n\"Anja, minä sairastun, jos en saa puhua. Anna minun sanoa kaikki,\nsitten ei ole väliä, vaikka sairastuisinkin, sillä sitten voisin kuolla\nrauhassa, sillä...\"\n\n\"Älä sano siten, Liisa!\"\n\n\"En, en.\" Liisa painoi Anjan käden poskeansa vasten. \"En tahtoisi\nmillään kuolla nyt, kun olen päässyt sinun ystäväksesi.\"\n\nLiisa näytti aivan unohtaneen luutnantin läsnäolon. Huoneessa oli\nhetken niin hiljaista, että kuului vain seinäkellon tikitys. Sitten\nLiisa rupesi taas puhumaan.\n\n\"Sinä, Anja, et ole tainnut kuulla sitä, että minä rekiretkellä eksyin\nmetsään ja...\"\n\n\"Olen kyllä. Tiedän kaikki, älä vaivaa itseäsi.\"\n\n\"Hyvä on. Sen tiedät, mutta sitä et tiedä, että istuessani reessä\nluutnantti Markkulan vieressä ja ajaessamme Ruusulaa kohti minä sepitin\nkatalia valheita sinusta. Sanoin sinun...\"\n\n\"Liisa, minä pyydän, älä kerro! En minä tahdo kuulla niitä. Siinäkin on\njo ihan tarpeeksi, kun kiusasit itseäsi tuolla äskeisellä.\"\n\nAnja katsoi pyytäen Liisaan.\n\n\"Kerron sen sinulle myöhemmin. Ehkä ei ole oikein sopivaakaan kertoa\nsitä nyt...\" Hän kääntyi katsomaan luutnanttia. \"Nyt tiedätte, mikä\nminä olen\", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, ja puna helakoi taas\nhänen kasvonsa.\n\nLuutnantti tarttui hänen käteensä ja lausui hiljaa:\n\n\"Nyt tiedän, että suurempaa tekoa ette voi milloinkaan tehdä kuin\nnyt teitte. Olette voittanut itsenne, neiti Pirhonen, ja se on suuri\nvoitto.\"\n\n\"Ah, ei, ei se ole nyt enää mitään. Ennen kuin jaksoin päätöksen tehdä\noli vaikeata.\" Liisa pudisti vakavana päätään. Sitten hän kohottautui\nistumaan ja katsoi jännittyneenä ensin luutnanttia ja sitten Anjaa\nvirkkaen: \"Voitteko, voitteko antaa minulle anteeksi...?\"\n\n\"Liisa, tietysti annamme. Vaikka eihän minulla ole paljon anteeksi\nannettavaa...\"\n\n\"Älä sano siten! Minä tiedän, mitä tuskaa tuon kaiken on täytynyt\ntuottaa sinulle.\" Hän kääntyi uudelleen katsomaan luutnanttia.\n\"Annatteko?\"\n\n\"Tietysti annamme anteeksi. Ja kunnioitukseni seuraa teitä ikuisesti,\nsillä olette tällä tunnustuksellanne kohonnut paljon yläpuolelle meitä,\njoita vastaan rikoitte. Helppo on tehdä väärin, mutta niin sanomattoman\nvaikeata tunnustaa...\"\n\n\"Ette saa puhua noin\", Liisa keskeytti hänet. Hänen silmänsä loistivat\nja hän puristi Anjan ja luutnantin käsiä. Sitten hän vaipui väsyneenä\nvasten valkeita pieluksia syvään huokaisten ja sulki silmänsä.\nHänen kasvoillaan väikkyi onnellinen hymy ja hän lausuikin: \"En ole\nelämässäni tuntenut niin suurta onnea ja rauhaa kuin nyt.\"\n\nAnja ja luutnantti katselivat Liisaa, sitten he katsahtivat toisiinsa.\nLuutnantti virkkoi hiljaa Anjalle:\n\n\"Voitteko te antaa anteeksi minulle, neiti Somero?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa\", Anja vastasi hiljaa,\nmutta luutnantti kuuli kuitenkin hänen äänensä värähtävän. \"Olen\najatuksissani varmasti rikkonut teitä vastaan enemmän kuin te teossa\nminua vastaan...\"\n\n\"Ei mennä ajatusten temmellyspaikoille! Siellä löytyy rikkomuksia niin\nsanomattoman paljon. Tuhansia vertoja enemmän kuin elävässä elämässä.\"\nLuutnantti ojensi kätensä Anjalle. \"Olemme siis ystävät, edelleenkin?\"\n\n\"Olemme.\"\n\nAnja tarttui ojennettuun käteen. Ja veri kohahteli läikähdellen hänen\nsuonissaan, kun hän tunsi luutnantin voimakkaan käden puristavan omaa\nhentoa kättään.\n\nOnni alkoi siis jälleen pilkottaa monen tuskan jälkeen. Ja entistään\nsuloisempana. \"Onnen suloisuutta ei voi maistaa ilman tuskan\nkatkeruutta\", oli Tiina-täti sanonut. Miten totta se olikaan!\n\nLiisa näkyi vaipuneen uneen, ja luutnantti hiipi hiljaa pois huoneesta,\nettei häiritsisi sairasta.\n\nKun Liisa parin tunnin virkistävän unen jälkeen aukaisi silmänsä, hän\nnäki ensimmäiseksi Anjan, joka istui hänen vuoteensa vieressä kirjavaa\nliinaa ommellen kaunis hymy huulillaan ja sitten...\n\n\"Ah, mistä nämä?\"\n\nLiisa katsoi kummastuneena pöydällä olevasta suuresta ruusukimpusta\nAnjaan ja taas takaisin ruusukimppuun.\n\nAnja ojensi hänelle pöydän kulmalla olevan kirjekuoren. Liisa repäisi\nsen kiireisesti auki ja luki hämmästyneenä puoliääneen:\n\n\"Neiti Pirhonen. Toivon pian saavani nähdä teidät taas terveenä ja\nreippaana. Sydämellisin, kunnioittavin terveisin Erkki Markkula.\"\n\n\"Anja, hän on suurenmoinen, hän! Hän on mies!\" Liisa nousi istumaan\nvuoteessaan ja nosti kukkamaljakon syliinsä. Hän painoi päänsä ruusuja\nvasten, ja niiden hehkuvanpunaisille terälehdille putosi pari kirkasta\nkyyneltä. Sitten hän ojensi maljakon Anjalle. Anja tarttui siihen\nkummastuneena. \"Ne kuuluvat sinulle. Minä en niitä ansaitse. Ota ne,\nAnja. Otathan?\"\n\n\"Ei mutta, Liisa kiltti, enhän minä... Hänhän lähetti ne sinulle...\"\n\nTytöt kannattivat neljin käsin ruusumaljakkua välissään.\n\n\"Hän teki siinä pienen taktillisen virheen, niin luutnantti kuin\nonkin\", Liisa hymähti. \"Hän ei ymmärtänyt, että ruusut kuuluvat\nsinulle... Otathan ne? Kuule, Anja, nehän ovat nyt minun, ja minä,\nminä tahdon antaa ne sairaanhoitajattarelleni. Minulla ei ole mitään\nmuutakaan annettavaa...\"\n\n\"Olethan jo antanut minulle ystävyytesi. Etkö olekin?\" hymyili Anja.\n\n\"Olen!\" Liisa huudahti. \"Ikuisen! Ihmettelen vain sitä, että sinä otit\nsen vastaan. Minun ystävyyteni on kuin kerjäläisen ropo...\"\n\n\"Niin et saa sanoa, Liisa!\" huudahti nyt vuorostaan Anja, mutta jatkoi\njo samassa hiljaa: \"Etkö muista, että kerjäläisen ropo on sitä paitsi\nihanin ja suuriarvoisin lahja? Varsinkin kun on saavuttanut sen\ntaistelujen kautta.\"\n\n\"Aina sinä käännät kaikki asiat hyvin päin\", naurahti Liisa. \"Kunpa\nminäkin oppisin sen taidon. Opetatko?\"\n\nAnja istuutui hymyillen tuolille tarttuen jälleen käsityöhönsä.\n\n\"Opit sen kyllä huomaamattasi.\"\n\n\"Saahan nähdä! En oikein kyllä usko sitä.\" Liisa katseli hetken\nmiettivän näköisenä ruusuja ja naurahti sitten niin iloisesti, että\nAnja katsahti häneen ihmeissään. \"Kuule, minä tiedän! Me jaamme ruusut\npuoliksi! Siihen sinun täytyy suostua. Tule jakamaan!\"\n\nKun isoisä hetken kuluttua astui Liisan huoneeseen kantaen Marjaa\nsylissään Pekka kintereillään sipsuttaen, istui Anja sängyn laidalla ja\ntytöt erottelivat innokkaina ruusuja maljakosta.\n\nIsoisä pysähtyi kuin ainakin ihmeen näkevä ihminen. Tytöt katsoivat\nhäneen nauravin, kirkkain silmin eivätkä voineet ensi hetkessä\nkäsittää hänen hämmästystään. Liisa huomasi sen ensiksi ja hän virkkoi\npunastuvin poskin:\n\n\"Nämä ovat 'sovinnon ruusuja', isoisä. Eivätkö olekin ihania?\"\n\nIsoisä istuutui tuolille asettaen Marjan toiselle, Pekan toiselle\npolvelleen.\n\n\"Ruusut ovat aina ihania, mutta 'sovinnon ruusut' ovat vieläkin\nihanampia. Toivotan niille ikuista kukkimisaikaa!\"\n\n\"Kiitos\", lausuivat tytöt hiljaa, ja kuin sisäisestä sopimuksesta he\nojensivat toisilleen ruusukimppunsa.\n\n\"Sovinnon ruusut\" olivat alkaneet kukkia Liisan maatessa\nsairasvuoteella.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nOli kulunut viikko edelläkerrotusta. Joulukuun ensimmäinen viikko oli\nkäsissä ja neljäntoista päivän kuluttua alkaisi joululoma.\n\nRuusulassa oli potilas toisensa jälkeen toipunut. Liisan sairaus\noli kestänyt kaikkein kauimmin, mutta hänkin istui jo arkihuoneessa\njoululahjakäsityötä ommellen, kuten muutkin tytöt. Mutta eipä olisi\nuskonut häntä samaksi Liisaksi kuin kaksi viikkoa sitten. Paitsi sitä,\nettä hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi sairautensa aikana, hänen\nolemukseensa oli tullut jotain hienoa arkuutta, hänen äänensä oli\nhiljentynyt, ja huulilla oli herkkä, surulliseen vivahtava hymy. Tytöt\neivät kuulleet enää ivasanoja hänen huuliltaan. Ja kaikki keinotekoiset\nkaunistukset oli Liisa hylännyt. Pirkko oli muuten hyvä ennustaja:\nLiisan tukka oli alkanut kihartua!\n\nEnsimmäisinä päivinä, kun Liisa oli liikuskellut huoneissa sairautensa\njälkeen, hän oli ollut kuin kömpelö ja aivan kuin ujostellut omaa\nmuuttunutta olemustaan. Kaikki olivat kuitenkin olleet niin kovin\nherttaisia, että hän oli piankin unohtanut entiset tapansa ja kasvatti\nnyt itseään \"uuteen elämään\", kuten hän Anjalle eräänä iltana tunnusti.\n\nNoista kahdesta tytöstä oli tullut mitä parhaimmat ystävykset. Missä\nAnja oli, siellä Liisakin! Aina hän etsi Anjaa kotiin tultuaan. Aina\nhänellä oli jotakin kerrottavaa uudelle ystävättärelleen, aina jotakin\nkysyttävää häneltä.\n\nKaikki olivat iloisia muutoksesta. Varsinkin Ros-Mar.\n\n\"Mitä minä en saanut aikaan parhaalla tahdollanikaan kolmessa\nkuukaudessa, sen sai Jumala aikaan kolmessa päivässä\", Ros-Mar lausui\nkerran miehelleen ja isoisälle, kun he keskustelivat Liisasta.\n\nMutta eniten kai sittenkin riemuitsivat ja nauttivat Anja ja Liisa itse\ntästä uudesta käänteestä.\n\nSitä olivat vain kaikki ihmetelleet, että Anja oli säilynyt terveenä,\nvaikka hän oli niin heikon näköinen. Tuota probleemaa pohdittiin\nnytkin, kun koko Ruusulan väki — heihin luettuna myös Sirkka Veijola\nja Margit Sten, Ruusulan melkein jokapäiväiset vieraat — oli jälleen\nkoolla. Kuka heikompana, kuka vahvempana, mutta jokainen kuitenkin\ntaudin voittaneena. Ja sitten asian ratkaisi Pirkko lausumalla:\n\n\"Anja uhrasi itsensä toisten tähden, ja sen vuoksi tauti ei tarttunut\nhäneen.\"\n\n\"Pirkko on oikeassa! Se on totta se!\" huudahtelivat tytöt.\n\nAnja punastui.\n\n\"Eihän se ollut mikään uhraus. Jokainen teistä olisi tehnyt samoin, jos\nolisitte olleet terveitä.\"\n\n\"Enhän minäkään tehnyt\", Pirkko huomautti.\n\nToiset naurahtivat, mutta Anja virkkoi:\n\n\"Teithän sinä! Etkö muista, että valvoit yhden yön Mirjan vuoteen\nvieressä ja yhden Marjan ja...\"\n\n\"Ja Pirkkoonkaan ei tauti tarttunut\", muistutti Ros-Mar. \"Joten sanasi\npitävät ehdottomasti paikkansa!\"\n\nPirkko tuli hämilleen huomatessaan lausuneensa kiitoksen tavallaan\nomasta itsestäänkin. Se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa! Mutta\nhän pelastautui samassa tilanteesta huomauttaen:\n\n\"Minulla on ollut espanjantauti jo aikaisemmin, siksi se ei nyt\ntarttunutkaan minuun.\"\n\nTohtori astui arkihuoneeseen.\n\n\"Onko Anja täällä? Sinua pyydetään puhelimeen.\"\n\nAnja laski käsityönsä hämmästyneenä sohvapöydälle ja lähti. Kuka\nsaattoi soittaa hänelle?\n\nLuutnantti! Pyysi häntä \"rekiretkelle sunnuntaina korvaukseksi\nedellisen menetyksestä\".\n\nViimeisten parin viikon kuluessa olivat Anja ja luutnantti tavanneet\ntoisensa melkein joka ilta viettäen yhdessä vaikkapa vain puoli tuntia.\nKuinka äärettömän paljon noilla kahdella olikaan sanomista toisilleen!\n\nJa Anja oli niin onnellinen tuona lauantai-iltana laskeutuessaan\nlevolle. Miksi hän oli onnellinen, sitä ei hän itsekään ymmärtänyt.\nMiten ihmeellisiä kuvia ajatus saattoikaan keksiä! Ajatukset ja\nmielikuvitus olivat aika veitikoita. Ne poikkesivat aivan omin\nlupinsa mitä kummallisimmille teille ja keksivät suloisia asioita ja\nmahdollisuuksia. Suloisia, mutta varmasti mahdottomia! Mahdottomia —\nmutta aina tuli loppuun: ehkä kuitenkin...\n\nHe ajoivat Vähä-Mökkölään. Joivat siellä kahvia ja söivät\nvastaleivottua ruisleipää ja vastakirnuttua voita.\n\nPaluumatkalla he päättivät ajaa toista tietä. Tie oli kyllä pitempi,\nmutta vieläkin kauniimpi kuin tulotie.\n\n\"Tämä tie on vähän kapea, on vähän vaikea väistää, mutta järvellä on\nvähän vähemmän väkeä...\"\n\nJa sitten luutnantti nauroi tarttuvan iloisesti ja sai Anjankin\nnauramaan.\n\nHe olivat juuri kääntyneet maantienmutkasta ja olivat laskeutumassa\njärvelle jyrkkää rantatöyrästä. Valkorunkoiset ja lumesta\nvalkoritvaiset koivut taivuttelivat hentoja oksiaan heidän ylitseen.\nLuutnantti pysähdytti hevosen ja katsoi Anjaa mustilla silmillään.\n\n\"Aurinkosilmät\", välähti Anjan mieleen Pirkon sanat.\n\n\"... ja täällä saamme olla vähän enemmän kahden\", jatkoi luutnantti\näskeistä lausettaan.\n\n\"Te tahdotte tänään kaikkea vain vähän\", naurahti Anja.\n\n\"Tahdon kaikkea muuta niin vähän, kun minulla on eräs suunnattoman\nsuuri pyyntö mielessäni\", luutnantti vastasi hymyillen. Sitten hän\nkumartui alemmaksi ja katsoi Anjan sinisilmiin. \"Tiedättekö, mitä aioin\npyytää?\"\n\nAnja hämmentyi luutnantin katseesta, mutta vieläkin enemmän hänen\näänensävystään ja sanoistaan. Olisiko se totta, voisiko se tapahtua,\nnäkikö hän unta? Nuo kaikki ajatukset kirmasivat salaman nopeudella\nAnjan mielessä, ja sitten hän vastasi hämilleen tullen:\n\n\"En... minä...\"\n\nLuutnantti naurahti äkkiä ja ojentautui suoraksi.\n\n\"Miten typeriä kysymyksiä minä teenkään!\" Hän heitti ohjat\nrekipeitteelle ja vetäisi Anjan lähemmäksi itseään. \"Sano, sano\nminulle, oletko sinä omani? Oletko?\"\n\nAnjan päätä huimasi. Koko olemuksen valtasi suuri ja käsittämätön\nriemun tunne. Hänen tuli kylmä ja sitten... Hän painautui luutnantin\nrintaa vasten. Näin oli niin suloista...\n\nHän ei ollut sanonut sanaakaan, ja kuitenkin luutnantti jatkoi Anjan\nkorvaan kuiskaten:\n\n\"Ainako? Ihan ainako?\"\n\n\"Aina, aina\", Anja vastasi kiihkeästi ja kohotti kasvonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi milloinkaan lumi ollut säteillyt Anjan mielestä niin tuhansissa\nja värikkäissä kimalletähdissä kuin tuona päivänä, kun he ajoivat\nhiljalleen kaupunkia kohti. Ja luutnantti kai ajatteli samoin!\n\nMiten hiljaisiksi he olivatkaan käyneet! Vain silloin tällöin\nvaihdettiin jokin sana. Ja ajatuksissa polttivat kuitenkin kymmenet\nkysymykset ja sadat sanat, mutta kun ei löytynyt sellaisia sanoja,\njoilla olisi voinut ne ääneen lausua, täytyi vaieta. Mutta sekin oli\nnyt niin suloista. Suloisempaa kuin puhuminen...\n\n\n\n\nXV\n\n\nRuusulan tytöillä oli ollut paljon puuhaa tänään. Tunnin kuluttua\ntulisivat juhlavieraat, silloin täytyisi tietysti kaiken olla kunnossa,\nja oli vielä niin paljon, paljon tekemättä...\n\n\"Mitä kaikkea sitten on vielä tekemättä?\" Ros-Mar kysyi Pirkolta, joka\nistui salissa korkeitten tikapuitten ylimmällä laudalla. Hän oli juuri\npeittänyt lampun kirjavalla japanilaisella paperilyhdyllä.\n\n\"Eteisen lamppuun täytyy vielä kiinnittää paperilyhty ja sitten,\nsitten...\" Pirkko katsoi hetken pää kallellaan Ros-Maria ja tyttöjä,\njotka seisoivat portaitten juurella häntä kysyvästi kurkistellen.\nPirkko hyrähti nauramaan. \"Sitten ei olekaan muuta!\"\n\nRaikas nauru humahti huoneessa, ja Ros-Mar virkkoi:\n\n\"Ei muuta kuin pukeutuminen! Tule nyt alas, niin laitamme vielä eteisen\nlampun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli Ruusulan tyttöjen ja Markkulan poikien \"suuri\nparantumisjuhla\", kuten isoisä sitä nimitti. Markkulassakin olivat näet\nkaikki muut paitsi setä itse ja Mikko sairastaneet espanjantautinsa.\nSetä oli ensin ajatellut, että vietettäisiin Markkulassa yhdessä\npikkujoulu, ja se olisi samalla kiitosjuhla parantumisen johdosta\nja erojaisjuhla joululoman alkaessa, mutta neuvoteltuaan asiasta\ntohtorinna Marttisen kanssa hän oli mukautunut nuoren tohtorinnan\nehdotukseen, että juhla vietettäisiin Ruusulassa.\n\n\"Tohtorinna Marttinen on liian herttainen\", kauppaneuvos Markkula\nvakuutti kotiin palattuaan. \"Häntä ei voi kukaan vastustaa.\"\n\nTytöt tietysti innostuivat ja ilostuivat kuullessaan uutisen. Mikä on\ntervetulleempaa nuorelle väelle kuin juhlat ja illanvietot!\n\nJa nyt oli tuo onnellinen ilta!\n\n\"Juhlayleisö\" täytti Marttisen avaran salin. Vanha tuttu joukko:\nRuusulan tytöt ja Markkulaiset, Sirkka, Margit ja Heddi. Ja tietysti\nkoko Marttisen perhe!\n\nMarja oli haltioissaan kaikesta ja kulki sylistä syliin hyväiltävänä.\nPekka sen sijaan ei suostunut sylissä istumaan. Hän juoksi vilkkaana\nhuoneissa edestakaisin sopottaen sanoja, joita Markkulan pojat eivät\nensinkään ymmärtäneet. Pikku mies huvitti heitä siitä huolimatta.\nAina, kun tuli ohjelmanumeron aika, Pekka kiiruhti Markkulan Pekan\nluo. Siellä oli varattu tuoli hänelle. Pikku Pekka oli heti kiintynyt\nkaimaansa kuullessaan, että tällä oli sama nimi kuin hänellä.\n\nTohtori Marttinen lausui tervehdyssanat. Tai oikeastaan ei voi sanoa\nhänen \"lausuneen tervehdyssanoja\", sillä hän piti miellyttävän,\nsydämellisen puheen, joka sai useamman kuin yhden kuuntelijan silmään\nnousemaan kyynelen ja pani muistelemaan niin lähellä, mutta onneksi jo\ntakana olevaa tuskan aikaa.\n\nSen jälkeen seurasi ohjelmassa Kertun laulu Ros-Marin säestäessä\npianolla.\n\nSitten siirryttiin juomaan kahvia ruokasaliin ja arkihuoneeseen.\nSitä ennen oli Ros-Mar kutsunut Anjan eteiseen. Anjan hämmästykseksi\nluutnantti seurasi mukana.\n\n\"Tulehan\", sanoi luutnantti ja johdatti Anjan yläkertaan.\n\n\"Mutta, Erkki hyvä, miksi sinä viet minut tänne?\" Anja kyseli\nkummastellen.\n\n\"Odotahan!\"\n\nLuutnantti aukaisi isoisän työhuoneen oven.\n\nAnja seisoi hetken kuin kivettyneenä paikoillaan. Hän kalpeni, ja\nluutnantti kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän pelkäsi Anjan\npyörtyvän, mutta samassa tyttö jo ryntäsi huoneeseen ilosta kirkaisten\nja juoksi suoraan äidin avattuun syliin!\n\nJa paitsi äitiä oli siellä isäkin ja pikku Kauko, hänen nuorin veljensä.\n\n\"Voi kuinka ihanaa!\" puheli Anja säteilevin silmin. Sitten hän juoksi\nluutnantin luo ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. \"Erkki, se\nolit sinä, joka tämän keksit! Eikö niin?\"\n\n\"Rakas, olisin iloinen, jos voisin sanoa sen keksineeni, mutta keksintö\nei ole minun, vaan... Niin, arvaahan!\"\n\nAnja mietti hetken ja sanoi sitten vakuuttuneena:\n\n\"Ah, Liisan tietysti!\"\n\n\"Niin, hän tämän keksi.\"\n\n\"Mutta tinä toit minut tänne, tetä\", vakuutti Kauko sekaantuen\npuheeseen.\n\n\"Totamiet-tetä\" oli heti ensi näkemältä valloittanut ihailijakseen\nAnjan nuorimman veljen.\n\n\"Niin, minä kyllä toin, mutta 'Liitä kätki' minun tuoda\", nauroi\nluutnantti.\n\n\"Ettekö tule jo?\" kuului huuto portaitten alapäästä, jossa Ros-Mar,\ntohtori, Markkulan setä ja Liisa odottivat.\n\nJuhlasaatossa vietiin Anjan isä ja äiti ruokasaliin. Kauko tepsutteli\njäljessä pitäen kiinni luutnantin housunlahkeesta.\n\nTytöt olivat hämmästyneitä. Heistäkään ei kukaan muu kuin Liisa\ntietänyt Anjan vanhempien tulosta. Kaukoa ensin oudostuttivat lukuisat\nvieraat kasvot, mutta hän tottui pian, ja nyt oli Markkulan pojilla\nvieläkin hauskempaa kuunnellessaan kahden pikkumiehen keskustelua ja\nselityksiä. He olivat alkuillan sulassa sovinnossa, mutta myöhemmin\nesiintyi näiden nuorimpain juhla vieraitten välillä tuon tuostakin\npientä riidan nahinaa, jonka vain \"totamiet-tetä\" pystyi sovittamaan.\n\nKahvin juonnin jälkeen Pirkko lausui sepittämänsä runon, joka oli\nomistettu Anjalle:\n\n    \"On Ruusulan tarhassa kukkaa monta,\n    on kukkaa monta ja vallatonta.\n\n    Vaan Ruusulan kukista kaunein on\n    keltakutrinen Anja, verraton.\n\n    Hän hoitaa sairaita yöt ja päivät.\n    Omat tuskansa toisilta näkemättä jäivät.\n\n    Hän uhrata saattaisi elonsa varmaan\n    kuin joku muu tähden oman armaan.\n\n    Hän on kuin enkeli tähtitarhain.\n    Hän on Ruusulan kukkatarhan parhain!\"\n\nPirkon säkeet palkittiin raikuvin kättentaputuksin. Hämmentyneenä\ntästä odottamattomasta suosionosoituksesta ei Pirkko ensin muistanut,\nmitä oli aikonut lausumisensa jälkeen tehdä, vaan istuutui paikoilleen\npunastellen. Sitten hän äkkiä hypähti tuoliltaan ja kirmasi poikki\nsalin Anjan luo ojentaen hänelle syvään kumartaen valkoiselle, isolle\narkille kirjoittamansa omistusrunon, jonka Anja otti vastaan ja oli\nehkä vielä enemmän hämillään kuin Pirkko. Hän ei ollut mielestään\nansainnut tällaista. Ei toki!\n\nSitten seurasi illan ohjelman paras numero: Ruusulan tyttöjen\nruusutanssi. Sali oli katsomona — tietysti pimeänä esityksen aikana\n— ja eteinen, jonne salista johtivat leveät kaksoisovet, näyttämönä.\nTanssiin oli välttämättä täytynyt saada neljä paria, ja kun Liisa oli\nkieltäytynyt tanssimasta, sillä hän sanoi olevansa liian pitkä, mikä\nkyllä oli tottakin, niin Pirkon pariksi oli otettu Marja.\n\nTytöt tanssivat hyvin Ros-Marin soittaessa. Heidän punaiset ja\nkeltaiset harsopukunsa olivat aistikkaasti valmistetut. Ne olivat\nLiisan työtä. Liisa osasi paljon kaunista, kun hän vain tahtoi. Tytöt\nsaivat esittää tanssinsa kahteen kertaan. Suurta huvia ja hämmästystä\ntuottivat katsojille Marjan erittäin taidokkaat ja kauniit liikkeet.\nKuka olisi aavistanut, että tuo ilta viitoitti pikku kuusivuotiaan\nkeltakutrin tulevaisuuden. Sinä iltana hän sai \"vereensä\" kummallisen\nvedon tanssiin, jonka taiteen palvelukseen hän 16-vuotiaana antautui\nastuen monet kerrat myöhemmässä elämässään todelliselle näyttämölle\nsuuren katsojajoukon eteen tanssiakseen heille musiikin lumoamana.\n\nRuusutanssin jälkeen seurasi muumiotanssi, joka oli pakahduttaa\nkatsojat nauruun. Tytöt olivat kaikki puetut valkoisiin lakanoihin,\njotka olivat kiinteästi kiedotut heidän vartaloittensa ympärille.\nHe tuskin voivat liikuttaa jalkojaan, ja tanssiessaan jäykkinä kuin\npuunuket käsivarret ristissä yli rinnan he näyttivät todellakin\nmuumioilta. Sitä paitsi oli tanssin yksitoikkoinen, ylös ja alas\nhyppivä sävelmä niin huvittava tahdiltaan, että jo yksistään se sai\nnauruhermot koetukselle. Sekin tanssi oli toistettava.\n\nTanssin loputtua syntyi salissa vilkas keskustelu, ja kun tytöt\nastuivat saliin, kohottivat pojat Mirjalle eläköön-huudon, sillä hän\noli tanssien ja vieläpä viimeisen tanssisävellyksenkin keksijä!\n\n\"Tässä joukossa tuntuu olevan varattuna joka lajia taitureita\", Anjan\nisä huomautti Markkulan sedälle.\n\n\"Niin on, aivan hämmästyttävässä määrin\", setä vastasi tarkastellen\nhyväksyvin katsein Anjaa, joka kulki salissa tarjoillen omenia ja\npähkinöitä suuresta pärekorista. \"Ja minä olen iloinen, kun saan tästä\njoukosta uuden tyttären itselleni\", setä jatkoi katsoen hymyillen Anjan\nisää, jonka kasvoille häivähti mielihyvä.\n\n\"Niin, en tiedä, onko Anja mikään taituri\", Anjan isä virkkoi, \"mutta\nhyvä sydän hänellä ainakin on.\"\n\n\"Onkin jo suuri taito olla taiteilija sillä alalla.\"\n\n\"Sanokaa, setä, millä alalla\", kysyi Anja, joka juuri saapui\nkeskustelijain kohdalle koreineen.\n\n\"Hyvyyden alalla\", vastasi setä.\n\n\"Niin onkin\", sanoi Anja. \"Sen taidon minäkin tahtoisin oppia.\"\n\nHän ei voinut käsittää, miksi isä ja setä naurahtivat hänen sanoilleen.\nHän ei kuitenkaan ennättänyt kauan sitä miettiä, sillä hänellä oli nyt\nmuutakin ajattelemista.\n\nTuli nimittäin joululahjojen jakamisaika.\n\nJokainen oli varannut lahjoja pukin kahteen konttiin, ja nauru\nkajahti tuon tuostakin ilmoille, kun lahjapaketin side kirposi ja\nlahja ilmestyi näkyviin. Kaikki saivat emaljisen, vihreän kärpäsen,\njonka taakse oli kaiverrettu vuosiluku ja viimeistä edellisen viikon\nensimmäisen päivän ja nyt tämän juhlapäivän päivämäärät.\n\n\"Mitä tämä kärpänen merkitsee?\" Pentti kysyi ja kohotti neulaansa.\n\n\"Oletko sinäkin saanut sellaisen? Minäkin sain\", Pirkko huudahti salin\ntoisesta päästä.\n\n\"Mutta mitä tämä merkitsee?\"\n\nSetä nousi seisomaan ja tuokiossa häly hiljeni salissa.\n\n\"Jokainen läsnäolijoista on tavalla tai toisella tullut tekemisiin\nespanjantaudin kanssa, ja muistoksi voitetusta lohikäärmeestä olen\nteettänyt jokaiselle — espanjankärpäsen!\"\n\nNaureskellen kiinnitti jokainen rintaansa illan tunnusmerkin.\n\nAnjalla oli hauska lahja Erkille. Paperipalasta, joka oli tuottanut\nheille niin paljon pahaa ja viimein antanut heille myös onnen, oli\njäänyt yksi kulma Anjan käteen silloin, kun Liisa oli repäissyt sen\nhänen kädestään. Järjestäessään laatikoitaan Anja oli löytänyt tuon\npienen kolmikulmaisen lapun kirjeittensä seasta. Hän oli hetken\nkatsellut tuota koukeroista, päivänkukkakoristeista kirjainta\nhieman surullinen hymy huulillaan, mutta äkkiä hänen katseensa oli\nkirkastunut. Hän oli vihdoinkin keksinyt Erkille \"erikoisen\" lahjan:\nhän antoi laittaa paperin ympärille kolmikulmaiset hopeakehykset. Takaa\nsuojasi paperia hopealevy ja edessä lasi.\n\nKuultuaan Anjan \"parannusjuhlassa\" kertovan kolmion sisältämän\nsalaisuuden Erkki kiinnitti sen kellonperiinsä, ja siihen tuo\nihmeellinen taikakalu jäi.\n\n\"Se on minun amulettini ja se suojelee minua kaikelta pahalta, sillä\nonhan se minun prinsessani surun kyynelten kostuttama\", Erkki virkkoi,\nkun Anja joskus myöhemmin ehdotti, että hän ottaisi tuon \"hullunkurisen\npäähänpiston\" pois kellonperistään.\n\nVirkein mielin ja oikealla joulutuulella astuttiin pöydän ääreen\njoulupuuroa ottamaan. Syönnin jälkeen seurasi Ros-Marin pianoesityksiä.\nJa viimein Piipiikin kohotti kirkkaan äänensä.\n\nMarjan, Kaukon ja pikku Pekan suureksi riemuksi siirrettiin pieni\npöytäkuusi keskelle lattiaa ja kaikki liittyivät laajaksi piiriksi\nkuusen ympärille. Isoisä ja Markkulan setäkin tulivat joukkoon! Ja\nkun luutnantti ojensi käsivartensa Anjalle \"On neidolla punapaulan\"\nkajahtaessa salissa, silloin Kauko huusi aivan haltioissaan, niin että\nse kuului yli laulun:\n\n\"Totamiet-tetäkin tanttii!\"\n\nPekka tarttui juuri silloin hänen käsiinsä, veti hänet piiriin ja huusi\nhänkin voimainsa takaa:\n\n\"Ohaatkoh hinä tanhhia?\"\n\nOsasihan Kauko! Ja pojat pyörivät kuin väkkärät toisten joukossa. Tämä\nse vasta juhlaa oli, kun kaikki tanssivat: sotamiehet, äidit, isoisät\nja sedät. Tällaista juhlaa eivät pojat olleet vielä koskaan viettäneet.\n\nMehulasit olivat jo odottamassa ruokasalin pöydällä, kun piirileikki\nloppui. Kun kaikki olivat noutaneet lasinsa, nousi luutnantti seisomaan\nja pujotti kaikkien nähden kultaisen, kimaltavan renkaan Anjan vasemman\nkäden nimettömään...\n\nSe että pari mehulasia särkyi tämän tapahduttua ja korviahuumaava\neläköön oli halkaista läsnäolijoitten korvakalvot, ei tietysti\nmerkinnyt mitään.\n\nAnja, kaikkien lemmikki, oli kihlattu! Erkki, kaikkien lemmikki, oli\nhänet kihlannut! Mitä merkitsi sellaisen ihanan asian rinnalla muutama\nrikkinäinen lasi!\n\n\"Anja, kuule\", Ros-Mar huudahti hehkuvin poskin, kun vastakihlautuneet\nolivat viimeinkin pelastautuneet hyväilyjen sekamelskasta salin\nsohvaan, \"muistatko, kun ensimmäisellä viikolla vai oliko se toisella,\nalkuaikana se ainakin oli, tänne tultuasi rikoit eräänä yönä\nkukkamaljakon. Ennustin silloin sinulle, että se tietää onnea. Siinä\nsen nyt näet!\"\n\nSilloin Anja kertoi lievästi punastuen, minkä tähden hän oikeastaan oli\nhistoriankirjaa tutkinut keskellä yötä, ja hyväntahtoinen nauru kajahti\nkaikkien huulilta hänen tunnustuksensa johdosta.\n\n\"Mutta, Anja, kuinka sinä saatoit olla koulussa, kuinka sinä osasit\npitää asian salassa?\" tytöt huudahtelivat piirittäen sohvan, jolla Anja\nja luutnantti istuivat.\n\n\"Enhän minä osannutkaan pitää sitä salassa. Liisa tiesi sen.\"\n\nAnja ojensi kätensä Liisalle, joka seisoi hänen lähellään. Liisa\ntarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä. Miten sydämellisen iloinen\nhän olikaan herttaisen ystävänsä onnesta...\n\nToisten huomaamatta olivat Piipii, Pekka ja Mikko siirtyneet pianon\nääreen, ja poikain säestäessä Piipii lauloi kihlautuneille sepittämänsä\nlaulun:\n\n    \"Tule meille vaan,\n    tule Markkulaan:\n    saat veljiä paljon,\n    jos tahdot vaan.\n\n    Älä pelkää sä,\n    tulen luokses mä,\n    ollaan yhdessä,\n    eikä säikytä!\n\n    Sinun prinssisi:\n    Erkki Juhani\n    on orjasi.\n    Kai tiedätki?\n\n    Erkki tarjoaa\n    sulle kainona\n    valtaistuinta,\n    Anja prinsessa!\n\n    Ota vastaan se!\n    Tule luoksemme!\n    Anja prinsessa,\n    sua ootamme!\"\n\nPiipiin toistaessa viimeisen säkeistön yhtyivät Markkulan pojatkin\nlauluun. Laulun loputtua Anja kiitti kyynelsilmin uutta siskoaan ja\nuusia veljiään miellyttävästä tervetulotoivotuksesta.\n\nAika olikin jo vierähtänyt niin myöhäiseksi, että vieraat alkoivat\nvalmistautua lähtöön. Laulettiin kuitenkin vielä viimeksi yhdessä\njoululaulu, ja sen päätyttyä Kauko kuulutti raikuvalla äänellä\nläsnäolijoille, minkä yllättävän tapauksen todistajaksi hän oli\njoutunut:\n\n\"Totamiet-tetä tuuteli Anjaa ätken eteitettä!\"\n\nSe että hän sai palkkioksi huoneen täyteisen naurun, ei suinkaan\nharmittanut häntä. Päinvastoin. Mutta pikku Pekka ei tahtonut olla\nnuorta ystäväänsä huonompi, vaan jatkoi:\n\n\"Ja te kävi uvin!\"\n\nHän vahvisti vakuutuksensa pään nyökkäyksellä.\n\nMarkkulan pojat eivät ymmärtäneet Pekan sanoja, ennen kuin Ros-Mar\nselitti, että Pekka oli sanonut: \"Ja se kävi hyvin!\"\n\n\"Mistähän sinä sen mahdat tietää?\" Jussi kysyi Pekalta.\n\n\"Ekka näki!\"\n\n\"Nyt lähdemme, ennen kuin tulee selvityksiä enemmän\", Markkulan setä\nsanoi taputtaen nauraen Pekan päätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat olivat lähteneet ja Ruusulan väki siirtynyt yöpuulleen, mutta\nAnja valvoi.\n\nHän koetti kyllä saada unen päästä kiinni, mutta se ei vain onnistunut.\nOli niin paljon ajattelemista. Ilta oli ollut suloinen, vanhempien\nja pikkuveljen tulo ihastuttava yllätys. Nekin jo valvottivat. Mutta\nsuurimpana syynä oli kai kuitenkin se, että tulevaisuus läikkyi ja\nväikkyi edessä niin värikylläisenä ja vaihtelevana.\n\nAnjan piti lopettaa koulunsa nyt joulusta.\n\nHän muisti sen päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli saanut kotoa\nkirjeen, jossa oli ilmoitettu, että hänen täytyi lopettaa koulunkäynti.\nSilloin se oli tuntunut ankarimmalta iskulta, mitä hän saattoi nuoressa\nelämässään odottaa, ja nyt...\n\nAnja hymähti.\n\nNyt oli aivan toista! Häät vietettäisiin 20. päivänä tammikuuta\nRuusulassa tyttöjen saavuttua joululomalta, ja sitten he matkustaisivat\nErkin kanssa...\n\n\"Pariisiin, Sveitsiin, Italiaan\", Anja kuiskasi ja painoi onnesta\nsäteilevät kasvonsa vasten valkeata pielusta. Täytyi ihan purra tyynyä\nkuin tuskassa, sillä hänen teki mielensä kirkaista ilosta.\n\nAnjasta olisi varmasti tuntunut vaikealta tämä yllättävä, suuri onni,\njos vanhemmat olisivat jääneet puutosta kärsimään kotimökkiin. Mutta jo\nsilloin aikaisemmin — kirjeen saavuttua — isoisä oli käynyt lupauksensa\nmukaan järjestämässä isän velka-asioita. Ja nyt oli Markkulan setä\nantanut Anjalle \"kihlajaislahjaksi\" sen ilosanoman, että tammikuusta\nlähtien siirtyisi eräs pieni maatalo Anjan isän käsiin, aivan hänen\nikiomakseen.\n\n\"Sillä arvaan, että sinä et voi täysin nauttia onnestasi, jos tiedät\nsisarustesi ja vanhempaisi kärsivän\", oli setä lopettanut.\n\nSilloin Anja oli suudellut setää tulisesti ja samassa hämmentynyt.\n\nHän oli sellainen. Hän ei paljoa hyväillyt, hän oli verraten\nhiljainen ja hyvin rauhallinen käytöksessään, mutta kun hän sai\n\"kiitollisuudenpuuskan\", kuten kotiväki sitä nimitti, silloin hän\nosoitti sen kiihkeän tulisesti.\n\nKaikenlaisia muistoja tuli Anjan mieleen. Hän muisti Tiina-tädin\nmökillä kuulemansa ennustuksen. Oli hän sen silti jo aikaisemminkin\nmuistanut.\n\n— Että tuo mustalaiseukko saattoikin tietää! Tiesikö hän todella? Se\noli kai vain sattuma. Ja sitten hän muisti senkin, kun Pirkko oli\nrynnännyt huoneeseen ja kertonut heille tytöille rikkaan kauppaneuvos\nMarkkulan muuttaneen viereiseen taloon. Anja oli silloin lausunut\njonkin sen tapaisen toivomuksen, että kunpa hänellä olisi edes\ntuhannesosakaan Markkulan rahoista, jolloin Pirkko — se ihmeellinen\ntuulispää — oli huudahtanut: \"Saat nähdä, että saatkin vielä osan\nniistä rahoista!\"\n\nAnja hymähti jälleen.\n\nOlihan tietysti hyvä, että Erkillä oli varoja, mutta vaikka hän olisi\nollut rutiköyhä, vielä köyhempi kuin Anja, hänestä olisi sittenkin\ntäytynyt jokaisen pitää, sillä Erkki oli niin hyvä, niin hellä, niin\nkultainen... niin... suurenmoinen...\n\nSiihen ajatukseen Anja nukahti hymy huulillaan\n\n\n\n\nXVI\n\n\n Rakas Kerttu ja kultainen Pirkko!\n\n Kirjoitamme nyt teille yhdessä Anjan kanssa, jos siten saisimme\n jotakin aikaan. Yksin ei ennätä koko kirjettä kyhätä, sillä meillä on\n tulinen kiire.\n\n Tulin kolme päivää sitten tänne Aitomäkeen auttaakseni Anjaa kapioiden\n valmistamisessa, mutta ei minusta ole paljonkaan apua. Ensiksi siksi,\n että tämä paikka on näin talvellakin niin ihastuttava, etten juuri\n malta olla sisällä, vaan juoksentelen paikkoja tarkastelemassa ja\n luontoa ihailemassa tuon tuostakin, ja sisällä ollessani taas istun\n aina ikkunan luona, josta on mitä kaunein näköala yli lumipeitteisten\n kunnaitten, saarien ja laajan järven. Toiseksi: Anja ompelee itse\n niin paljon, ettei tässä kai toinen voi paljoakaan olla avuksi. Siis\n loppujen lopuksi: minä olen tullut tänne vain huvittelemaan!\n\n Heddi, Sirkka, Jussi, Pekka, Mikko, Kaarlo ja Pentti olivat täällä\n myös silloin ensimmäisenä päivänä, kun tulin. (Olipa todella vahinko,\n että te ette voineet tulla). Niin, ja tietysti luutnanttikin oli,\n mutta en muista enää laskea häntä Markkulan 'poikien' joukkoon\n kuuluvaksi, hän on niin täydellisesti Anjan yksityisomaisuutta.\n\n Teimme pitkän hiihtomatkan, olimme katsomassa lähipitäjän kuuluisaa\n vanhaa kirkkoa. Lukkari näytteli sitä meille. Olimme juuri\n sakaristossa, kun kirkosta kuului kamala rymähdys.\n\n 'Pentti!' huudahtivat Pekka ja luutnantti yhteen ääneen.\n\n He tuntevat jo täydellisesti nuoremman veljensä!\n\n Riensimme kaikki kirkkoon, lukkari nyhtäen viimeisiä hiuksia\n surullisen kaljusta päästään. 'Mitä kamalaa, mitä kamalaa', hän mutisi\n mennessään.\n\n 'Kamalaa' näimme todellakin. Saarnastuolin portaitten eteen on\n naulattu pari lautaa. Sehän on tietysti selvä merkki siitä, että\n sinne ei saa mennä. Mutta tietysti Pentti ei huomaa tuollaisia\n viattomia esteitä tiellään. Hän oli aivan yksinkertaisesti kiivennyt\n aitauksen yli ja kavunnut saarnastuoliin. Kun hän oli niin kevyt,\n olisi kai 'vanhus' jaksanut kestää hänen painonsa, mutta kaikeksi\n onnettomuudeksi oli saarnastuolin porraspuun kaide hyvin jyrkkä ja\n sileä. En tiedä, olisiko kukaan muukaan Pentin ikäinen ja tapainen\n poika voinut välttää täten ilmaantunutta kiusausta. Hän istahti\n kaidepuun yläosaan ja lähti liukumaan alas. Ja silloin sitten rysähti!\n\n Kirkkoon tullessamme näimme Pentin jalkojen sätkivän tomuttuneitten\n lautojen välissä. 'Auttakaa minut pois täältä, hi-hi-hi', kuulimme\n hänen huohottavan ja kikattavan kullattujen enkelinpäitten alla.\n\n 'Hyvä on, ei hänelle ainakaan ole mitään pahaa tapahtunut, koska\n hän nauraa', virkkoi luutnantti, joka ennätti ensimmäisenä\n onnettomuuspaikalle. 'Mutta miten on vanhan saarnastuolin laita?'\n\n Hän vilkaisi kysyvästi lukkariin, jonka hirmustunut muoto oli\n lauhtunut ja jonka suupielissä nytkähteli nauru.\n\n 'Ei se ole ensinkään vaarallista', lukkari sanoi ja auttoi vetämään\n esiin Penttiä, joka oli pudonnut porraslautojen vähin vetäen\n alasvierähtäessään kaiteen portaitten päälle. 'Kyllä tämä saadaan\n helposti korjatuksi', lukkari puheli ja laitteli Jussin kanssa\n kaidetta paikoilleen. 'Mutta kauhea villikko sinä olet', hän virkkoi\n sitten kääntyen Penttiin päin ja nipisti häntä korvasta.\n\n Nauramatta emme voineet todellakaan poikaa katsoa, niin kirkossa\n kuin olimmekin! Hänen valkea hiihtopaitansa oli vuosikymmenien, ehkä\n vuosisataisen pölyn ja pitkien hämähäkinseittien peitossa ja olipa\n seittejä riittänyt hänen kasvojensakin kaunisteeksi.\n\n Hän kertoi tapauksen pahasti irvistellen, sillä hän oli kolhaissut\n päänsä pudotessaan ja paineli nyt kuhmua hiihtolakillaan. Kukaan ei\n osannut sanoa hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, kun katseli häntä.\n Hänen mustat kimaltavat silmänsä ovat niin lumoavat. Eivätkö olekin,\n Pirkko?\n\n Muuta merkillistä ei meille sitten tapahtunutkaan. Sen arvaatte,\n että poikien hiihtotaidon rinnalla meidän tyttöjen taito oli aivan\n viheliäistä. Heddi hiihti meistä parhaiten.\n\n Tämä olisi kyllä tarpeeksi pitkä kirje, mutta Anja lupaa vielä lisätä.\n Ja minä rupean ompelemaan.\n\n Toivotan teille iloista loman loppuaikaa! Monet herttaiset terveiset\n\n _Liisalta_.\n\n\n Kunpa olisimme taas pian Ruusulassa! Ettekö tekin toivo sitä? _S:a_.\n\n\n Kerttu kiltti ja Pirkko pieni, älkää uskoko, mitä Liisa kertoo tämän\n kirjeen alussa siitä, että hänestä ei muka olisi täällä mitään apua.\n Hän on auttanut minua niin paljon, että jos ei häntä olisi, olisin\n saanut ottaa ompelijan avukseni. (Äiti ei tietysti ennätä. Hänellä on\n tuhannen touhua muutenkin, varsinkin kun olemme juuri muuttaneet.)\n Liisa ompelee niin ahkerasti, että minä saan melkein väkipakolla viedä\n hänet ulos. Ja kunpa näkisitte, miten ihanat ikkunanverhot hän toi\n minulle lahjaksi tullessaan. Aiheen hän on itse keksinyt: kangas on\n hyvin vaaleankeltaista verhokangasta; sille hän on sirotellut ihania\n vaalean- ja tummanpunaisia ruusukimppuja. Hän on itse ne maalannut.\n Verhot ovat niin ihastuttavat, etten ymmärrä, miten maltan panna ne\n ikkunaan!\n\n Liisa on aika veitikka sanoessaan Erkkiä minun\n 'yksityisomaisuudekseni', vaikka myönnän kylläkin, että kun Erkki\n on lähimailla, ei työstäni tahdo tulla mitään, sillä meillä on niin\n hirveän paljon puhuttavaa keskenämme. Sitä enemmän tarvitsen sitten\n Liisan apua! Nyt sentään on Erkki poissa. Ei hän olisi taitanut\n muuten vielä lähteä, mutta isä ajoi hänet. 'Jos sinä olet täällä,\n ette tosiaankaan voi mennä tammikuussa naimisiin, sillä Anja ei saa\n kapioitaan siihen mennessä valmiiksi', sanoi isä. Erkki ei toki\n pahastunut tuollaisesta puheesta, vaan lupasi nauraen, että hän palaa\n kaupunkiin heti ensimmäisellä junalla 'satulinnastani, prinsessani\n julman isän karkottamana'.\n\n Voi, tytöt, en ennätä mitenkään enempää! Kirjoittakaa meille, jos\n teillä on aikaa. On niin hauska saada kirjeitä! Koetan sitten matkalta\n lähettää teille tietoja oikein paljon. Enköhän silloin ennätä paremmin\n kuin nyt.\n\n Osukoon kohdallenne paljon kirkkaita talvipäiviä! Monin sydämellisin\n terveisin\n\n _Anja_.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nN:n kaupungin lumisen asemalaiturin täytti reipas ja iloinen\nnuorisojoukko. Näytti siltä kuin koko Tytylä ja Herrala — kuten lyseota\nkutsuttiin — olisi lähtenyt liikkeelle. Yksi ja toinen silmäsi tuon\ntuostakin kaupunkiin päin silmissä äänetön kysymys: \"Eivätkö ne jo\ntule?\"\n\nViimeinkin kuului asemahuoneen ovelta iloinen huudahdus: \"Nyt!\"\n\nEnempää komennusta ei tarvittu. Tuossa tuokiossa oli tuo monilukuinen\njoukko muodostanut sankan kunniakujan asemahuoneen keskiovelta junan\nluo, jonka vaununikkunoista matkustajat kurkistelivat.\n\n\"Kukahan sieltä tulloo?\" kysäisi eräs vanha maalaisukko asemamieheltä,\njoka seisoi vaunun portaitten ääressä.\n\n\"Yks' luutnantti ja yks' tyttökoululainen vihittiin tänään ja ne\nlähtevät nyt häämatkalle\", asemamies selitti pikkukaupunkilaistapaan.\n\n\"No on se nyt, nykyaikaan, kun lapsetkin menevät naimisiin\", ukko\njatkoi puhetta. \"Mutta kaunispa näkyy pari olevan.\" Hän jäi vaieten\nihailemaan ryhdikästä luutnanttia ja hänen keltakiharaista, nuorta\nrouvaansa, jotka juuri silloin astuivat asemahuoneesta laiturille.\n\nKorviahuumaava eläköön-huuto kajahti sadoista suista nuoren parin\nastellessa kunniakujaa pitkin vaunua kohti, jonka portailla Pentti jo\nkeikkui. Hänen takanaan, askelta ylempänä, seisoi Pirkko heiluttaen\nkädessään Anjan matkalaukkua. He olivat lähteneet aikaisemmin\n\"varaamaan paikat prinssille ja prinsessalle\", kuten Pentti lähtiessään\nilmoitti.\n\nAnja ja Erkki olivat liikuttuneita Tytylän ja Herralan nuoren väen\nheille suomasta kunniasta.\n\nHerralan pojat ihailivat luutnanttia syvästi. Hän oli ollut Herralassa\nkuukauden päivät väliaikaisena voimistelunopettajana vakinaisen\nollessa matkalla, ja hänen miehekäs, toverillisen reipas käytöksensä\noli tietysti heti voittanut pojat puolelleen. Siitä ystävyys ja\nkunnianosoitus heidän puoleltaan.\n\nEi ollut enää kuin pari minuuttia junan lähtöön. Nuorella parilla oli\nkukkia sylin täydeltä. Ruusuja, ruusuja! Oliko kaikki kaupungin ja\nlähitienoon ruusut riistetty heitä varten? Siltä tosiaan tuntui, sillä\nyhä niitä vain tuli!\n\n\"Ruusulan tytölle sataa ruusuja\", huusivat Herralan\nkahdeksasluokkalaiset ja heittivät kukkansa juuri junan lähtiessä\nliikkeelle.\n\nJa sitten satoi hehkuvanpunaisten ruusujen sametinpehmeille\nterälehdille lumivalkeita riisiryynejä. Ne rapisivat kuin raesade\nvasten vaunun seiniä ja kattoa, mutta putosivat ääneti pehmeille,\ntuoksuville ruusuille.\n\nViimeinen tapaus, jonka nuori pari näki onnensa kaupungista\nlähtiessään, oli se, kun Pentti veti Pirkon korkean tynnyrin päälle.\nJa siellä nuo kaksi iloista kumppanusta heiluttivat vitivalkeita\nnenäliinojaan prinssilleen ja prinsessalleen, jotka nyt lähtivät kaksin\ntaivaltamaan \"elon piikkistä polkua\" kultaisin kuvitelmin...\n\n\"Anja, omani\", luutnantti kuiskasi Anjan korvaan ja veti nuoren\nrouvansa lähemmäksi itseään.\n\nAnja tunsi rinnassaan huumaavan riemuisan onnen läikkeen. Hän\nkohotti päänsä. Hänen kasvoillaan väikkyi suloinen hymy ja hänen\nlemmikinsinisten silmiensä säteilevä katse kohtasi värähtäen Erkin\nvälkkyvien mustien silmien katseen. Anjasta tuntui kuin hän olisi\nuponnut syvälle, syvälle mustaan, mutta suloisena polttavaan,\nauringonkimalteiseen aallokkoon...\n\n\n\n\n\n\nTYTTÖ VEITIKKA\n\n\n\n\nI\n\n\n\"Kuulkaahan, tytöt, onko teidän mielestänne tytön, joka aikoo lähteä\npakanapoikia opettamaan, tarpeellista tietää, että katkaistun kartion\nkuutiosisältö saadaan samalla tavalla kuin katkaistun pyramidin? Mitä\nluulette pakanapoikain ajattelevan, jos minä selostan heille tällaisia\nasioita?\"\n\nKysymyksen esitti Pirkko Kotkanpää istuessaan — tavoilleen uskollisena\n— ikkunalaudalla jalkojaan heilutellen ja antaen tummien, vilkkaitten\nsilmiensä katseen nopeasti liukua tytöstä toiseen. Ruusulan tytöt\nistuivat tällä hetkellä Marttisten arkihuoneessa eli Kerholassa, kuten\nsitä talossa yleisesti nimitettiin, koska siellä aina kokoonnuttiin\nsekä keskustelemaan, äänestämään että myös kiistelemään asioista.\n\nPirkko ei saanut heti vastausta kysymykseensä, vaan sen sijaan\nesitettiin hänelle vastakysymykset:\n\n\"Miksi sinun on sitten sellaista selostettava? Ja miksi juuri\npakanapojille?\"\n\nRuusulan iloinen joukko hyrähti ymmärtäväiseen nauruun. Viimeinen\nkysyjä oli Ros-rouvan uusi täysihoitolainen, joka ei vielä ollut\nennättänyt lähemmin tutustua talon asukkaisiin. Hän oli Kirsti\nHällström, Pirkon siskon Kerttu Kotkanpään luokkatoveri ja Mirja\nLaunelan huonekumppani. Vilkas suurisuinen, harmaasilmäinen\ntytönhuipelo, naurunhikerrys aina valmiina kurkussa. Hän yhtyi nytkin\nmuun joukon mukana nauruun ja tuumi:\n\n\"No niin, en minä voi käsittää, miksi Pirkon täytyy mennä juuri\npakanapojille selittämään katkaistuista kartioista. Pyramidit vielä\njotenkin voi käsittää. Mitä he tekevät geometrian tiedoilla?\"\n\n\"Sitähän minäkin juuri ihmettelen\", Pirkko sanoi nauraen. Hän heitti\nhuolettomasti kädessään olleen kirjan ikkunanlaudalle, otti sylistään\ntoisen kirjan, selaili sitä tuokion ja luki sieltä: \"Potenssin\nlogaritmi on — kantaluvun logaritmi kerrottuna eksponentilla.\" Sitten\nhän läiskäytti kirjan kiinni ja huudahti: \"Ajatelkaapas, kyllä ovat nuo\nmahonkipintaiset veitikat viisaita, kunhan minä ennätän Ambomaalle!\"\n\nTytöt nauroivat taas ja Mirja selitti vihdoinkin Kirstille, että Pirkko\naikoi ruveta lähetyssaarnaajaksi.\n\nKirsti katseli Pirkkoa puoliksi epäillen, puoliksi ihaillen ja virkahti\näkkiä innostuen:\n\n\"Kuule, minä taidan tulla mukaasi! Jos vain isä antaa minun lähteä.\"\n\n\"Hei vain! Tervetuloa!\" Pirkko huudahti ja kiepsahti samassa Kirstin\nsyliin, sillä tämä istui aivan lähellä ikkunaa leveässä keinutuolissa.\n\nMirjan käsityönteosta ei tahtonut tulla mitään ja Kertultakin jäi\nvirkkaus kesken, sillä syntyi vilkas, naurunsekainen keskustelu siitä,\nmitä kaikkia seikkailuja Kirstille ja Pirkolle saattaisi sattua\nAmbomaalla, miten he pelastaisivat toisensa tuon tuostakin milloin\nkrokotiilin, milloin tiikerin kynsistä. Pianpa sai keskustelu kuitenkin\ntehdä syrjähypyn kuumasta Ambomaasta viilentävään kyynellammikkoon. Ovi\naukeni ja Ros-Mar astui sisään taluttaen kahdeksanvuotiasta Marjaa,\njoka pyyhki silmiään nyyhkytysten — kuin myrskyn jälkimaininkien —\nvieläkin kohotellessa hänen rintaansa.\n\n\"No, tipuseni, mikä nyt on hätänä?\" Pirkko kiiruhti heti tiedustelemaan\npikku ystävältään.\n\nRos pysähtyi muutaman askelen päähän Pirkosta ja Kirstistä, jotka\nkeinuivat tuolissaan, katsoi heitä hyvin vakavana, vaikka tytöt kyllä\nhuomasivat hänen silmännurkassaan piilevän veitikan, ja virkkoi:\n\n\"Kuulin kylpyhuoneesta itkua. Menin sinne ja löysin sieltä pikku\nMarjani nyyhkyttämästä sydäntä särkevästi. Ja tiedätkö, Pirkko, mikä\noli syynä pikku ystäväsi suruun?\"\n\n\"Enpä tosiaankaan...\", vastasi Pirkko empien ja hämmästyksissään.\n\n\"Niin, Marja itkee sitä, kun sinä olet luvannut ottaa hänet\npalvelijaksesi Ambomaalle, ja nyt sinä, kuulemma, oletkin pettänyt\nystäväsi ja tarjonnut tuon paikan Kirstille. Se tietysti koski Marjaan.\"\n\nPirkko harppasi Marjan luo, nosti hänet syliinsä ja kantoi keinutuoliin\nsovittaen hänet istumaan Kirstin ja itsensä väliin.\n\n\"Kas niin, kullanmuru, älä nyt enää itke! Enhän minä toki sinua jätä.\nPääset mukaan, kun vain kasvat tarpeeksi suureksi. Et ennen, sillä\nkrokotiili voisi nielaista sinut ihan kokonaisena, kun olet noin pieni.\nEihän se mitään tee, vaikka Kirstikin tulee mukaan. Sinulla on vain\nyhden emännän asemesta kaksi emäntää. Eikö sekin ole mukavaa, mitä?\"\n\nPirkko painoi tumman polkkapäänsä vasten Marjan päätä, jonka keltaiset\nkiharat riippuivat olkapäillä raskaina kiehkuroina.\n\n\"On\", Marja virkkoi hiljaa ja hänen supukkaisille huulilleen ilmaantui\nkirkastuva hymy. Mutta sitten hän taas muuttui vakavaksi ja katsoi\nvinottain suurilla sinisilmillään Kirstiin kuiskaten Pirkolle: \"Jos ei\nKirsti tahdokaan minua mukaan...\"\n\n\"Tietysti Kirsti tahtoo! Etkö tahdokin?\" kysäisi Pirkko.\n\n\"No totta kai! Varsinkin jos juuri Marja tulee pieneksi\npalvelijattareksemme. Minä olen niin laiska keittämään ruokaa.\"\n\nNyt Marja innostui.\n\n\"Minä kyllä keitän sinulle ruokaa. Saat joka päivä kauraryynipuuroa ja\npaistia. Kyllä minä opin laittamaan, kun tulen isoksi. Ja minä ompelen\nteille vaatteita ja kudon teille joululahjaksi lapasia. Ja...\"\n\n\"Voi kultalapsi, ei Ambomaalla tarvita lapasia, mutta kun kutoa\nosaat, niin voithan kutoa jostain ohuemmasta langasta esimerkiksi\nriippumattoja joululahjaksi pienille mustaihoisille.\"\n\n\"Kyllä teidän mielikuvituksenne nyt lentää melkein liiallisuuksiin\",\nRos-Mar huomautti nauraen poistuessaan huoneesta.\n\nKerholassa vallitsi sitten noin viiden minuutin äänettömyys, jonka\naikana Pirkko teki huomioitaan ja muisteli menneitä aikoja.\n\nTänä syksynä oli jo ennättänyt kulua kaksi vuotta siitä, kun hän Kertun\nkanssa oli ensimmäisen kerran astunut Ruusulan viihtyisiin suojiin ja\ntutustunut herttaiseen Ros-Mariin. Silloin oli Mirjan huonetoverina\nollut Anja Somero, tuo sinisilmäinen hyvä hengetär, joka nykyään asui\nHelsingissä miehensä kapteeni Markkulan kanssa ja tuuditteli polvillaan\nesikoistaan. Pirkkoa ihan hymyilytti, kun hän ajatteli, että he toiset\nkävivät yhä edelleen koulua, pelkäsivät opettajain muistutuksia,\nkokeita, matikantunteja, todistuksia, ja Anja oli jo yhden lapsen äiti.\nMerkillistä se oli.\n\nMutta olivatpa toisetkin tytöt muuttuneet näiden parin vuoden kuluessa.\nMirja oli solahtanut entistä hoikemmaksi ja hänen tummat palmikkonsa\nolivat kierrettyinä kreikkalaiseksi sykeröksi hiukan niskantaipeen\nyläpuolelle. Ja se sai hänet näyttämään suloisen naiselliselta. Hän oli\nkäsityön ystävä ja jokaisen pienimmänkin lomahetken hän ompeli, neuloi\ntai virkkasi.\n\nMirja istui tällä hetkellä sohvan toisessa päässä ommellen, toisessa\nistui — tai oikeastaan makasi puolipitkänään — Kerttu lukien\nenglantia ja pureskellen kynäänsä. Kertulla oli tapoja, joista hän ei\ntahtonut millään päästä irti, vaikka yrittikin. Esimerkiksi tuo kynän\npureskeleminen. Aivan pikku tytöstä asti hän oli sitä tehnyt monista\nrangaistuksistakin huolimatta, eikä riita hänen ja Pirkon välillä\nmilloinkaan kestänyt kauan, kun oli kynästä kysymys, sillä Kertun kynät\nolivat aina teroittamattomasta päästä pureskellut. Hän oli auttamaton\nsiinä asiassa! Ja myös parantumaton keimailija. Hänen keltainen tuuhea\ntukkansa oli sinänsä ihastuttava kaunistus; varsinkin kun hän harjasi\nsitä huolellisesti joka päivä. Mutta hän ei tyytynyt siihen. Milloin\noli jakaus sivulla, milloin keskellä päätä, milloin taas ei ollut\njakausta ensinkään, vaan tukka putosi pehmeästi oikealle ohimolle.\nVäliin olivat keltaiset, vahvat palmikot kierretyt ympäri pään,\nseuraavana päivänä saattoi nuppu olla niskassa, kuten Mirjallakin,\nmutta ennen iltaa se voi jo olla pitkänomaisena keränä ulottuen\nkiinteänä korvasta toiseen, ja seuraavana aamuna saivat toverit taas\nihailla komeata lettinutturaa.\n\nPirkko, joka huolehti omasta aaltoilevasta polkastaan sen verran, että\nharjasi sen aamuisin ja joskus käsittämättömän innostuksen puuskassa\niltaisinkin, ei voinut käsittää Kertun kampausvimmaa ja piikittelikin\nhäntä sen takia. Vanhemmat olivat myös joskus huomauttaneet\nKertulle asiasta, mutta kun Kerttu väitti, että se oli hänelle vain\n\"taiteellista huvia\", antoivat he asian olla arvellen, että tuollainen\ntukkamuodin vaihtelu ei häntä pahentanut. Kerttua suretti se, ettei hän\nensinkään laihtunut eikä juuri tuntunut paljoa kasvavankaan. Ilmeisesti\nhän jäisi elämänsä iäksi tällaiseksi tylleröiseksi kuin nyt oli ja oli\naina ollut. Sellainenhan oli äitikin. Mutta sen sijaan että äiti oli\ntumma kuten Pirkko, oli Kertulla vaalea, kuultava iho ja poskien puna\noli kuin puhjenneen ruusun.\n\nKertun vieressä nojatuolissa istui hänen uskollinen ystävänsä Margit\nSten ratkaisten ristisana-arvoitusta. Hän taas oli onneton vain sinä\nhetkenä, kun muisti omat säärensä. Sillä ne olivat väärät! Margit\nodotti kaihoten aikaa, jolloin hän saisi pukeutua pitkään hameeseen, ja\npiti toveripiirissä tulisia puheita lyhyitä hameita vastaan. Saamatta\nkuitenkaan kannatusta! Hänellä oli edellisenä talvena ollut pitkällinen\nsilmätauti, joka oli pakottanut hänet lopettamaan koulunkäyntinsä, ja\nniin hän nyt joutui käymään seitsemättä luokkaa toista kertaa. Mutta\nluokan vaihdos ei ollut kuitenkaan erottanut noita kahta ystävystä,\nKerttua ja Margitia toisistaan.\n\nLeposohvalla lojui Sirkka Veijola lukien jotakin romaania. Hän,\nMargit ja Heddi Granfelt olivat tottuneet käymään melkein joka päivä\nRuusulassa, ja Ros-Mar sanoikin aina, kun oli kysymys siitä, montako\n\"tyttöä\" hänellä oli, että hänellä oli kahdeksan. Hän näet laski nuo\nkolme Tytylän oppilasta \"omien tyttöjensä\" joukkoon, he kun olivat\nRuusulan jokapäiväisiä vieraita. Sirkka oli päässyt lihavuudestaan.\nHän oli venähtänyt hoikaksi ja siroksi, mutta poskien pyöreys oli\nsäilynyt ja värisevät hymykuopat samoin. Hänen pellavanvalkea\ntukkansa oli pysynyt tummentumattomana. Juuri nykyään hän kävi kotona\n\"polkkasotaa\". Äiti oli polkkatukan puolella, isä sitä vastaan. Samoin\nsitä vastustivat veljet, jotka kaikki olivat vanhempia kuin Sirkka ja\npellavapäitä. Veljet väittivät, ettei Sirkkaa enää erottaisi heistä\nensinkään, jos hän leikkaisi tukkansa. Sirkka huomautti siihen, että\nolihan hänellä hame! \"Tuollainen hame\", naurahti Ville. \"Niin kapea,\nettä on kuin katselisi yhtä miehen housunpunttia!\" Tytöistä sanoi\nyksi sitä, toinen tätä Sirkan polkkatukka-asiaan, mutta Pirkko oli\nkerran sanonut Sirkalle: \"Älä leikkaa tukkaasi, se on nykyään niin\nkaunis, kun kierrät sen tuohon korvallisille. Se on juuri sopiva tausta\nvaaleanpunaisille hymykuopillesi.\" Lausunto oli miellyttänyt Sirkkaa,\nmutta siitä huolimatta hän jatkoi \"polkkasotaa\".\n\nPirkko vilkaisi salavihkaa Marjaan, joka oli kieräyttänyt itsensä\nkeinutuolista polvilleen ja katseli mietteissään ulos ikkunasta. Marjaa\nei ollut espanjantaudin jälkeen saatu lihomaan. Hän oli laiha ja hieman\nkalpeahko, ja pienissä kasvoissa näyttivät suuret sinisilmät vieläkin\nsuuremmilta. Ne olivat kuin hiljaisina, kysyvinä tuikkivat tähdet.\nVarsinkin tänä syksynä ilmaantui noihin lapsensilmiin yhä useammin tuo\nkysyvä katse, miettivä ilme. Ros-Mar oli siitä huolissaan. Hän pelkäsi\nkudottavansa kultakiharaisen tyttönsä. Pirkko muisti ajan, jolloin\nRuusulassa sairastettiin espanjantautia. Hän muisti yön, jolloin\nhe olivat istuneet Marjan sairasvuoteen ääressä ja jännittyneinä\nodottaneet taudin käännettä. Hän näki selvästi edessään Anjan istumassa\nsängyn laidalla kumartuneena kuumeisena heittelehtivän pikku potilaan\npuoleen. Toisessa sängyssä makasi Ros-Mar kuumetäplät poskillaan ja\nleposohvalla hopeahapsinen isoisä, hänkin sairaana. Tuolilla istui\nEero-setä sylissään Pirkko. Se oli ollut Pirkon elämän jännittävin\nhetki ja se olikin painanut hänen herkkään lapsenmieleensä terävät,\nlähtemättömät piirrot.\n\nPirkkokin oli muuttunut. Ehkä enemmän kuin kukaan tytöistä. Mutta sitä\nhän ei tietysti itse huomannut. Hänen lapsellisen pyöreät kasvonsa\nolivat saaneet selvät, sirot piirteet ja hänen polkkatukkansa oli\ntuuhentunut ja tummentunut muodostaen hänen sieville kasvoilleen\nkauniisti aaltoillen kaartuvat kehykset. Hänkin oli kasvanut, joten\nhän oli nyt päätä pitempi Kerttua, ja hänen norja, hento vartalonsa\noli kuin taipuisa pajunvitsa. Kädet ja jalat olivat pienet. Iho oli\ntumma ja sileä kuin itämaan naisten. Tummuutensa ja eloisat silmänsä\nPirkko oli perinyt äidiltään, mutta nuo kauniisti kaartuvat huulet,\njotka näyttivät siltä kuin niistä olisi minä hetkenä tahansa saattanut\nveri tipahtaa, olivat samanlaiset kuin isän. Ne olivat useimmiten\npuoliavoimina välkyttäen lomitseen tasaista hammasriviä. Keneltä hän\noli perinyt runolliset lahjansa, kirjalliset taipumuksensa, sitä ei\noikein käsitetty, sillä tähän mennessä suvussa ei ollut esiintynyt\nketään runoilijaa. Vaikutteille hän oli altis ja hänen sielunsa tuntui\nvärähtävän herkimmistäkin kosketuksista kuin mimoosan lehti. Tällä\nhetkellä, kun hän muisti tuon Marjan sairasvuoteen luona valvotun yön,\ntahtoi kyynel väkisinkin herahtaa hänen silmäänsä, ja sitä välttääkseen\nhän ojensi kätensä Marjan editse ja nipisti Kirstiä niskasta vetäisten\nsitten kätensä nopeasti pois.\n\nKirsti kirkaisi ja kaikki säpsähtivät katsoen kukin tehtävistään.\n\nPirkko kumartui viattoman näköisenä kurkistamaan Kirstiä kysäisten:\n\n\"Näitkö sinä aaveen keskellä päivää? Vai onko latina niin sydämeen\nkäypää?\"\n\n\"Ei, mutta sinä olet ruumiiseen käypä. Odotahan!\"\n\nKirsti heitti kirjansa sohvapöydälle ja aikoi tarttua Pirkkoon, mutta\ntämä oli jo hypähtänyt pystyyn, ja nyt alkoi pelottava takaa-ajo.\nPelottava sikäli, että kukkatelineet, kuvanveistokset ja tytöt olivat\nvaarassa saada vähemmän lemmekkäitä hyväilyjä temmeltäjäin käsistä\nja jaloista. Tytöt huutelivat varoittavasti Kirstille ja Pirkolle.\nMarja kirkui ilosta. Kirsti olisi jo saanutkin Pirkon kiinni, sillä\nnojatuoli, jossa Margit istui, joutui Pirkon pakotien esteeksi, mutta\nPirkko hyppäsi sen yli käsipuitten kohdalta. Ja onnettomuus tapahtui!\nKuului risahdus ja Pirkon hoikka sääri teki todellisen ja oivallisen\nvapaaliikkeen tuolin toisella puolen. Tuokiossa olivat kaikki vaienneet\nja katselivat hieman säikähtyneinä Pirkkoon, joka seisoi hengästyneenä\nkatsellen tummansinistä hamettaan. Se oli repeytynyt polven kohdalta.\n\n\"Siinä on nyt palkkasi, Pirkko-tyttö\", Pirkko virkkoi itse härnäävällä\näänellä päätään nyökytellen.\n\n\"Voi kauheata!\" päivitteli Kerttu. \"Aivan uusi hame.\"\n\n\"No, uutena se vieläkin pysyy, saat nähdä! En minä sitä tämän takia aio\nhylätä.\"\n\n\"Minkä tähden te nyt oikeastaan aloitte lentää?\" Mirja kysyi hymähtäen.\n\n\"Pirkko...\", aloitti Kirsti, mutta Pirkko keskeytti hänet sanomalla:\n\n\"Kirsti ei luultavastikaan pidä hyväilyistä. Minä hiukan nipistin häntä\nja tämä kun kirmasee kiinniottoon siitä hyvästä kuin olisin pahempaakin\ntehnyt. Tämän verran vain nipistin.\"\n\n\"Ai, ai!\" kiljaisi Margit ja hypähti seisomaan.\n\nTytöt nauroivat.\n\nPirkko istuutui keskelle lattiaa ja virkkoi.\n\n\"Nyt saatte kostoksi jokainen nipistää minua niin paljon kuin vain\nikinä tahdotte.\"\n\nSiihen vaivaan ei kukaan tytöistä ryhtynyt, vaan sen sijaan Marja\njuoksi Pirkon luo häntä hyväilemään.\n\nOvikello soi.\n\n\"Lyödäänpä vetoa, kuka tulee\", ehdotti samassa Pirkko.\n\n\"Niin, kun tiedät, että se on Pentti\", Kirsti huomautti, \"hyvähän sinun\non lyödä vetoa!\"\n\n\"Ei ole Pentti\", Pirkko vakuutti hieman punastuvin poskin. \"Minä sanon,\nettä se on Heddi. Mitä sinä, Mirja?\"\n\n\"Pentti!\"\n\n\"Sinä Margit, Kerttu? Pian, ennen kuin hän ennättää sisälle! Emme\nsitten enää voi lyödä vetoa!\"\n\n\"Pentti, Pentti!\" kuului joka taholta.\n\n\"Hyvä! Veto, veto! Neljä leivosta minulle, jos se on Heddi! Minulta\njokaiselle teille yksi leivos, jos se on Pentti!\"\n\n\"Vääryyttä! Ilmeistä vääryyttä\", huusivat toiset.\n\nSamassa aukeni ovi.\n\n\"Voitin\", kiljaisi Pirkko, mutta vaikeni samassa. Heddi Granfelt\nseisoi todellakin ovella, mutta hänen takanaan näkyi Pentti Markkula\nkurkottavan päätään.\n\nTytöiltä pääsi riemunhuuto, muilta paitsi Pirkolta, joka istui\nlattialla kädet kiedottuina polvien ympärille ja pureskellen huultaan\nnolona.\n\n\"Mikä on vääryyttä? Sekö että me tulemme?\" Pentti kysäisi.\n\n\"Älkää viitsikö kertoa\", Pirkko pyysi hiljaa. Hänen äänessään soinnahti\nniin selvä vetoomus tyttöjen jalomielisyyteen, että Mirja vastasi\nPentille:\n\n\"Se on 'haaremin' salaisuus. Sitä ei sanota.\"\n\nPentti teki syvän kumarruksen lausuen matalalla äänellä:\n\n\"Tyydyn päätökseenne. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän, että\nnaiset eivät pysty salaisuuksia säilyttämään...\"\n\n\"Sinä kaksiteräinen miekka! Saatpahan nähdä, että joskus pystytään!\nPois haaremista se, joka soivaa haaremin naisia!\"\n\nSellaisia huutoja kuului eri tahoilta.\n\n\"Poistun, mutta vien mennessäni yhden haaremin asukkaista. Lähdetkö,\nPirkko, kävelemään?\"\n\n\"En minä tiedä\", Pirkko vastasi empien.\n\n\"Jos et sinä tiedä, niin minä tiedän. Hii-op-hei!\"\n\nPentti tarttui Pirkon käsiin, mutta Pirkko hypähtikin nuolennopeasti\nseisomaan ja livahti eteiseen.\n\nPentti jäi ihmeissään katsomaan hänen jälkeensä.\n\n\"Mikä häneen nyt meni?\"\n\n\"Se on myös haaremin salaisuus\", Kirsti vastasi.\n\nTytöt vilkaisivat toisiinsa ja heitä nauratti, sillä he arvasivat\nPirkon niin äkkiä pujahtaneen huoneesta sen vuoksi, että hänen hameensa\noli halki.\n\n\"Haaremi tuntuukin olevan täynnä salaisuuksia tänä iltana\", Pentti\ntuumi ja jatkoi: \"Lähteeköhän Pirkko vai ei?\"\n\n\"Minä menen kysymään\", Marja huudahti ja juoksi eteiseen tulipunaisten\nsukkien ja puvun vilahtaessa kerran, pari.\n\n\"Kunpa ette vain kaikki katoaisi samalla tavalla, yhtä nopeasti, toinen\ntoisensa jälkeen. Täytyy asettua haaremin ovelle vartioimaan.\"\n\nTuskin hän oli päässyt ovelle, kun Marja ja Pirkko jo tulivat takaisin.\nPirkko toiseen pukuun pukeutuneena.\n\n\"Lähdetään sitten\", hän sanoi ja vilkaistessaan tyttöihin hänen\nsilmissään välähti veitikka.\n\nHe lähtivät.\n\nHeddi Granfelt istuutui Pirkon äskeiselle paikalle keinutuoliin ja\nvirkahti:\n\n\"Arvatkaapa, keneltä tuon terveisiä!\"\n\n\"Jussilta\", Mirja huudahti heti.\n\n\"Niin kai\", Kerttu lisäsi, sillä kaikki tiesivät, että vaaleakiharainen\ntuomarinkokelas, Markkulan vanhimmasta pojasta seuraava, oli ruvennut\nyhä lempeämmin silmin katselemaan Tytylän kaunotarta.\n\n\"Ehei\", Heddi nauroi hiukkaakaan punastumatta. \"Ihan toiselta suunnalta\npuhaltaa nyt tämä tuuli. Marja, arvaa sinä.\"\n\nMarja hymyili ja räpytteli silmiään, sitten hän huudahti iloisesti:\n\n\"Anjalta! Ihan varmasti Anjalta!\"\n\n\"Ei Anjalta\", vastasi Heddi, \"vaan...\"\n\n\"Oo, minäpä tiedän\", huudahti Mirja taas. \"Liisalta!\"\n\n\"Aivan, Liisalta juuri!\"\n\n\"No, mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"Kertoo, että hän on päässyt Ateneumiin oppilaaksi. Pyrkijöitä on\nkuulemma paljon ja siellä on jonkinlainen koeaika ennen kuin annetaan\nlopullinen vastaus. Liisa kertoo, että siellä on joukossa niin eteviä,\nettä hän pelkää tulevansa hylätyksi. Mutta sitä en minä oikein usko.\nLiisahan piirtää niin hyvin ja maalaa vielä paremmin.\n\n\"Kyllä hän varmasti pääsee\", arveli Kerttukin.\n\n\"Kirjoitti, että hänellä on ikävä Ruusulaan. Hän kyllä arveli, että\nAnja voisi perustaa toisen Ruusulan Helsinkiin, mutta he ovat — Anja\nja Erkki — yhä niin onnelliset ja niin ihastuneet pikku Marjattaansa,\netteivät voi juuri muuta ajatellakaan.\"\n\nTytöt vaikenivat. He jäivät nyt vuorostaan miettimään tuota Anjan ja\nErkin tutustumisen aikaa, Liisan ja Marjan sairautta, samoja asioita,\njoita Pirkko hetkistä aikaisemmin oli muistellut. Marja oli poistunut\nhuoneesta ja Heddin kengänkärjen napsahdus lattiaa vasten, kun hän\nantoi jalallaan vauhtia keinutuolille, oli ainoa ääni, joka seuraavina\nhetkinä kuului huoneen hiljaisuudessa.\n\nHeddi Granfeltia sanottiin Tytylän kaunottareksi. Eikä syyttä! Hänen\nsilmänsä olivat suuret, kostean ruskeat, ja niissä kuvastui hiljainen\nsurumielisyys. \"Gasellin-silmät\", oli Pirkko kerran sanonut. Hienosti\ntaipuva siro nenä värähtelevine sieraimineen ja kasvojen hienoimmatkin\nviivat olivat kuin mestarin kädellä muovatut ja viimeistellyt. Ja\ntuota täydellisyyttä ja kauneutta täydensi vielä kastanjanruskea,\npehmeäkiharainen tukka, joka lyhyenä mutta painavana ei ottanut\npysyäkseen niskassa sykeröllä, vaan valahti suurina kutreina taipuisan,\nvalkean kaulan kaarteisiin.\n\nHeddi oli todellakin kaunis. Tähän asti hän oli säilynyt\nitserakkaudelta. Ainakaan ei sitä hänessä huomannut. Ehkä sitä piili\nkuitenkin pieni pisara jossakin kätköissä, mutta hyvin harvoin se\nilmausi. Hän oli luonteeltaan herttainen ja sydämellinen, ja nekin\ntytöt, jotka kadehtivat häntä pikkumaisuudessaan, eivät voineet\nvastustaa hänen sydämellisyyttään. Mutta hänelläkin oli oma vikansa,\noma ristinsä: hänellä oli matala ääni kuin miehellä. Outo oikein\nsäpsähti, kun ensi kerran kuuli hänen puhuvan. Ei tahtonut mitenkään\nvoida käsittää, että noin kauniista suusta lähtisi tuollainen ääni.\nEhkäpä tuo matala ääni olikin juuri se, joka oli pysyttänyt Heddistä\nitserakkauden etäällä. Ehkäpä juuri se hioi hänen luonnettaan\nsydämelliseksi ja herttaiseksi. Nuorempana ei hänen äänensä mataluutta\nollut erityisemmin huomannut. Vuosien kuluessa oli ääni käynyt yhä\nsyvemmäksi, matalammaksi. Lauluääntä ei hänellä ollut hiukkaakaan.\nVanhemmat odottivat — kuten Heddi itsekin — ensi kevättä, jolloin\nHeddistä tulisi ylioppilas. Silloin hänen piti lähteä ulkomaille,\nsiellä vika ehkä voitaisiin erikoisleikkauksella parantaa.\n\nMutta siihen oli vielä pitkä aika. Kokonainen vaikea lukuvuosi!\n\n\n\n\nII\n\n\n\"Tänä iltana minä lähden kaupungin pormestarin luo\", Pirkko ilmoitti\npäivällistä syötäessä eräänä tihkusateisena lokakuun päivänä.\n\n\"Sepä on mahtavaa puhetta\", huomautti tohtori Marttinen — Ruusulan\ntyttöjen \"kaupunki-isä\", Eero-setä — \"mutta eiväthän suuret sanat suuta\nhalkaise!\"\n\n\"Eivät, eivätkä tekemättömät teot tuota aina kovinkaan suurta\nvahinkoa\", lisäsi Ros-rouvan harmaahapsinen isä, insinööri Westfahl,\nkatsellen hymyillen Pirkkoa, josta vuosien vieriessä oli tullut yhä\nsuurempi isoisän lemmikki.\n\n\"Niin, se on toistaiseksi vielä tekemätön teko, mutta kun juodaan\niltateetä, niin sitten se on jo suoritettu, ja minä saan sanoa: Työ\ntehty on, ma pääsin voittajaksi... Niin, niin! Naurakaa te vain! Totta\nse kuitenkin on!\"\n\nRuusulan väki — vaikka olikin tottunut Pirkon äkillisiin ja useinkin\nsangen hämmästyttäviin puuhiin — katsoi kuitenkin nyt epäillen\npäättäväisenä päätään nyökyttävää Pirkkoa.\n\n\"Mutta mitä ihmettä sinä pormestarin luona teet?\" isoisä kysyi.\n\n\"Minä sanon sen teille, mutta monopolisoin samalla asian\", vastasi\nPirkko. \"Tiedätte kaikki, että Tytylän yläluokat tekivät viime\nkonventissaan eli toissapäivänä päätöksen, jonka mukaan jokaiselta\nluokalta valittiin viisi tyttöä uhrilampaiksi. Ja näiden uhrilampaitten\non määrä kuukauden kuluessa käydä lista mukanaan kerjäämässä\nkaupunkilaisilta rahaa tai kirjoja Tytylän kirjaston hyväksi. Minusta\ntuli yksi tuollainen uhrilammas.\"\n\n\"Sinusta tuli? Eikö siinä saanut omaa mielipidettään lausua?\"\ntiedusteli Ros-Mar.\n\n\"Ei. Ne valittiin arvalla. Ja meidän luokan arvoista lankesi yksi\nminulle. Tässä seurassa on muitakin yhtä onnellisia, sillä Kirsti sai\ntuollaisen numeroarvan kahdeksannella luokalla. Ja oikeastaan Heddi\nkuuluu myös Ruusulan väkeen ja hänellekin tuli numero. Arpajaisissa\ntavallisesti toivoo numeroita, mutta kun me nostimme arpoja, pelkäsimme\nnumeroita.\"\n\n\"Ja sinä aiot mennä kiristämään pormestaria\", naurahti Eero-setä.\n\"Siinäpä sinulle täisikin nousta urakka tiellesi, sillä hän on\ntodellinen ja jalostettu kitupiikki.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\nPirkon tummat silmät laajenivat ja hän tuijotti kauhuissaan Eero-setään.\n\n\"Aivan varmasti! Mutta voithan silti yrittää, ei se pahaa tekisi,\nvaikka hän hiukan keventäisikin lompakkonsa sisällystä.\"\n\n\"Luulenpa, että jätän koko pormestarin rauhaan, sillä minä melkein\npelkään saitureita.\"\n\nNauruherkkä Kirsti kihahti pöydän toisessa päässä ja toiset yhtyivät\nsiihen Kertun huomauttaessa:\n\n\"Sinä 'melkein' vihaat saitureita.\"\n\n\"Niin, melkein...\"\n\nPirkon soma pää oli hetken kallellaan hänen katsoessaan miettien\npikku Pekkaa, joka söi kaikessa rauhassa kiinnittämättä huomiotansa\nkeskusteluun. Ja lyhyen mietinnän tulos oli:\n\n\"Menen minä sittenkin! Kukapa tietää... Ja eihän hän ota, jos ei\nannakaan!\"\n\n\"No, minä jo ajattelin, että niinkö se Pirkko Pirteä heittää homman\nsikseen ja säikkyy heti ensimmäistä vaaraa, joka tielle sattuu ja\njota ei oikeastaan vielä näykään\", isoisä tuumi mielissään Pirkon\npäätöksestä.\n\n\"En sentään jätä\", naurahti Pirkko, \"sillä silloinpa en minä olisikaan\nPirkko Kotkanpää.\"\n\n\"Onko luettelossasi jo muita nimiä?\" kysyi Eero-setä.\n\n\"Ei ole, sillä aion saada pormestarin juuri sellaiseksi vetonumeroksi,\nvetonaulaksi.\"\n\n\"Hyvä keksintö\", tohtori myönsi. \"Toivottavasti onnistut!\"\n\nPirkko oli matkalla pormestarin luo. Hänen mukanaan oli Pentti, sillä\nhe olivat erottamattomat toverukset, kaikki vapaahetket yhdessä.\nLuonteittensa puolesta he sopivat sikäli hyvin yhteen, että molemmat\nolivat vilkkaita, aina valmiita kujeiluun. Mutta Pirkko oli syvempi\ntulisilmäistä poika-ystäväänsä. Kun jokin vakava kysymys tuli\nkeskustelussa esiin, Pentti kuittasi sen joko vaitiololla tai sitten\nyritti muuttaa asian huvittavaksi. Mutta silloin Pirkko aina kimmastui.\nVäliin suorastaan loukkaantui. Ja Pentti sai ajattelemattomien\nsanojensa takia hyvitellä pientä ystävätärtään väliin illan ja parikin,\nennen kuin Pirkko leppyi ja \"suli jäykkyydestään\", kuten Pentti sanoi.\n\nSe olikin ainoa, joka oli heidän välillään kuin ylipääsemättömänä\njuopana. Pentti ei siihen erityisemmin kiinnittänyt huomiota, mutta\nPirkko ajatteli asiaa joskus yksinäisinä hetkinä ja oli pahoillaan,\nettei saattanut milloinkaan keskustella Pentin kanssa oikein\nvakavistakin asioista.\n\nPenttiä huvitti Pirkon keksintö mennä pormestarin luo.\n\n\"Saat nähdä, että äijä-turilas ei anna sinulle pennin puolikastakaan!\nMinä tunnen hänet, sillä hän on joskus käynyt meillä isää tervehtimässä\nja isä on kertonut hänen aina vain ja alituisesti puhuvan kalliista\najasta, pienistä tuloista ja suurista menoista. Kyllä siinä on sinulla\npehmittämistä.\"\n\n\"Itse asiassa minun sietäisi pehmittää ensin sinut\", Pirkko huomautti,\n\"sillä olet raaka, kun kuvailet ensimmäisen uhrini tuollaiseksi. Sinun\npitäisi sanoa, että hänen sydämensä on pehmeä kuin sula voi ja että hän\nheittää kahmaloittain penninkejään sivuilleen, missä vain kulkeekin.\nKas, silloin olisi minulla enemmän rohkeutta mennä sinne.\"\n\n\"Ja kun näkisitkin, että olen valehdellut ja että hän on jotakin\naivan päinvastaista kuin olit kuullut, niin hämmästyisit etkä saisi\nkirjaintakaan suustasi kuuluviin. Nyt tiedät varustautua. Kas vain!\nTuossa tulee Melalahden Kosti. Minnekähän hän painelee? Hei, Mela!\nTerve! Minne sinä työnnyt?\"\n\n\"Terve! Sepä vahinko, ettet olekaan kotona. Minun piti tulla\ntiedustelemaan sinulta sitä viimeistä jomman tehtävää. Saitko sinä\nsiitä selvän?\"\n\n\"Sain. Tai oikeastaan Kaarlon vihosta...\" Pentti vilautti vasenta\npippurisilmäänsä.\n\n\"Muistatko yhtään?\"\n\n\"Kyllä minä sen muistan\", Pentti tuumi hidastellen ja kääntyi sitten\nPirkkoon päin. \"Kuulehan, jos tapaisimme neljänneksen kuluttua\nLähdepuiston kulmassa. Minä menisin Melan luo selittämään jomman ja\ntulisin sitten. Sopiiko?\"\n\n\"Tottakai! Kyllä minulta siellä aina neljännes menee! Enemmänkin!\"\nPirkko naurahti. \"Saat olla vaikka kaksikymmentä ja viisi päälle!\nNäkemiin!\"\n\n\"Näkemiin!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nPojat lähtivät ja olivat juuri pujahtamaisillaan Melalahden talon\nportista pihaan, kun Pirkko vielä huusi:\n\n\"Oliko se numero kahdeksan?\"\n\n\"Oli\", vastasi Pentti heilauttaen lakkiaan.\n\nSekin ainoa turva meni, Pirkko mietti itsekseen, mutta jatkoi\najatustaan: Liekö tuo niin turvakaan silti, kun suorastaan sai\njutuillaan polveni notkumaan pelosta. Melkeinpä toivoisin, ettei\npormestari olisi kotona. — Samassa Pirkko naurahti. Mitä se\nhyödyttäisi! Täytyisihän minun yrittää uudelleen, sillä en minä tätä\nasiaa nyt kesken jätä.\n\nKappaleen matkaa kuljettuaan hän ennätti Kauppiaskatu kahdeksan luo.\n\nPentti sanoi, että ovi on kadun puolella, ajatteli Pirkko, ja katsahti\nnimikilpeä. \"Sjöros\", luki hän. Hän seisoi hetken oven ulkopuolella\nja mietti. Sjöros. En ensinkään muista, mikä pormestarin nimi on. Kun\nminusta ihan tuntuu siltä, että se oli suomalainen nimi ja että se\nalkoi L:llä. Mutta kai minä muistan väärin. Tietysti! Sillä eihän tässä\nole kuin yksi ainoa parras kadunpuolella ja tämähän on kahdeksan.\n\nHän palasi vielä portille katsomaan. Kauppiaskatu kahdeksan se oli! Nyt\nei siis muuta kuin rohkeutta vain ja sitten rientotahdissa sisälle.\nEteenpäin!\n\nPirkko tarttui rivakasti oven kädensijaan ja vetäisi. Ovi oli\nlukossa. Ovikello näkyi olevan, vaikka vähän syrjässä ja sellainen\nvanhanaikainen, jossa oli puinen kädensija ja jota piti nykiä. Hetken\nnykimisen ja odottamisen jälkeen aukeni ovi ja kookas, tuimannäköinen\nnainen seisoi puolihämärässä porraskäytävässä. Hän vain vilkaisi\nPirkkoon, käänsi sitten selkänsä ja astui portaita ylös. Pirkko\nempi ehkä pari sekuntia, mutta sitten hän seurasi. Puolihämärästä\nportaikosta he tulivat puolipimeään eteiseen. Pirkko ennätti ihmetellä,\neikö talossa ollut sähköä. Vai oliko pormestari niin tarkka siinäkin\nasiassa? Toiveet näyttivät kaikkea muuta kuin ilahduttavilta...\n\nEteiseen ennätettyään nainen kääntyi uudelleen Pirkon puoleen, mutta ei\npuhunut sanaakaan. Pirkko teki siis uskaliaan yrityksen ja tiedusteli,\noliko pormestari kotona.\n\n\"Va' sa'?\"\n\nNainen pisti oikean kätensä korvan taakse ja kallisti hieman päätään.\n\nOnko näin suomalaisen kaupungin pormestari niin ruotsalainen, ettei\nedes palvelijatar puhu suomea, Pirkko ihmetteli ja toisti kysymyksensä\nhieman lujemmalla äänellä, sillä ilmeisesti palvelijatar oli kuuro\ntai ainakin vähäkuuloinen. Siksi ehkä niin tuiman näköinenkin!\nMistä lie johtunut, että Pirkkoa äkkiä ujostutti ja oudostutti\nkiljaista hiljaisessa eteisessä oudolle ihmiselle: \"Onko pormestari\nkotona?\" Olikin kuin jonkinlaista peräytymisyritystä, kun hän toisti\nkysymyksensä sanomalla: \"Onko herra Sjöros tavattavissa?\"\n\nKun hän oli sen sanonut, hän pelästyi itsekin. Jos nyt pormestari oli\nkuullut ja sattui olemaan hyvin pikkumainen nousukas, niin silloin hän\näkämystyisi herra-sanasta. Ja häntä kaivelisi koko keskustelun ajan,\nmiksi tuo tytönhuippana ei ollut kysynyt pormestaria?\n\nPirkko aikoi korjata erehdyksensä, mutta palvelijatar oli jo hävinnyt\neteisestä eräästä ovesta jonnekin salaperäiseen hiljaisuuteen\nkatsottuaan ensin Pirkkoon hyvin pitkään. Kesti kotvan, ennen kuin hän\npalasi, ja Pirkko ennätti ihmetellä, miten päiväiseen aikaan talossa,\njossa asui eläviä ihmisiä, saattoi olla näin haudanhiljaista. Ovi,\njosta palvelijatar oli kadonnut, aukeni, ja nainen seisoi ovella yhtä\ntuimasilmäisenä kuin äskenkin viitaten kädellään Pirkkoa seuraamaan.\n\nYksi, kaksi, kolme huonetta, pieni välieteinen, yksi, kaksi\nhuonetta. Ja sitten palvelijatar jäi oven ulkopuolelle nyökäten\npäällään seuraavaan huoneeseen päin. Pirkko astui sisälle ajatellen\nhuolestuneena, miten hän löytäisi ulos...\n\nKaikki huoneet olivat hiljaisia, hämäriä, sisustetut vanhoilla\nhuonekaluilla, ikkunoissa tummat, raskaat verhot ja ikkunankynnykset\ntäynnä ruukkukasveja. Ja loppujen lopuksi ei Pirkko tavannut\nviimeisessä huoneessa pormestaria, vaan kaksi ryppyistä naista, jotka\nistuivat suurissa nojatuoleissa hiiltyvän takkatulen ääressä. Toinen\noli käärittynä huopiin ja huiveihin ja istui syvälle vajonneena\npielusten keskellä. Toinen, joka näytti hiukan nuoremmalta, helskytti\nkiiltäviä sukkapuikkoja, joiden jatkona oli vaaleanpunainen lapsensukka.\n\nVarmastikin pormestarin rouva, Pirkko ajatteli niiaten kunnioittavasti\nja oli hieman hämillään niistä tarkastelevista katseista, joita\nvanhukset häneen loivat.\n\n\"Va' vill du, kära barn?\" tiedusteli sukankutoja.\n\nPirkko oli tiukassa tilanteessa. Hän tiesi, että kaupungin\nruotsalaiset katsoivat karsain silmin Tytylää ja Herralaa, suomalaisia\nkouluja, koska kaupungissa oli vain IV-luokkainen ruotsalainen\nyhteiskoulu. Miksei kukaan ollut sanonut hänelle, että pormestari oli\nruotsinmielinen? Se nyt vielä puuttuikin! Saituri ja ruotsinkiihkoinen.\nPirkko piti peliään menetettynä. Ja sitä paitsi, vastaisiko hän\nnyt suomeksi vai ruotsiksi? Rouva oli vanha, oli puhutellut häntä\nruotsiksi, siis hänen tuli vastata samalla kielellä. Istuuduttuaan\ntäytetylle jakkaralle, jonka kutoja-rouva oli hänelle osoittanut, hän\nruotsiksi alkoi selittää hieman punastuvin poskin:\n\n\"Meillä on aikomus perustaa kouluun kirjasto ja sitä varten\non muutamille tytöille annettu listat, joilla heidän pitäisi\nkaupunkilaisilta kerätä varoja tuota hanketta varten. Siksi minäkin\nrohkenin tulla tiedustelemaan, voisitteko te ottaa osaa tuohon asiaan\nmerkitsemällä tähän listaan nimenne ja antamalla jonkin rahaerän.\nOtamme sitä paitsi vanhoja kirjojakin sinne, jos ne vain soveltuvat\nkoulukirjastoon. Olen pahoillani, kun ehkä häiritsin teitä.\"\n\nVanhukset olivat kuunnelleet tarkkaavaisina Pirkon selitystä ja nyt\nkatkaisi pielusten seassa istuva vanhus, joka ei tähän mennessä ollut\nvirkkanut sanaakaan, hänen puheensa lausumalla:\n\n\"Rakas lapsi, et ensinkään häirinnyt meitä. Oli päinvastoin hauskaa,\nettä tulit. Se tuottaa meille hieman vaihtelua, täällä kun ei\npäiväkausiin käy ketään muita kuin vanha Justiina.\"\n\nSepä kummallista, Pirkko ihmetteli itsekseen. Onkohan pormestarilla\nniin paljon työtä, ettei ennätä ensinkään puhella rouvansa kanssa?\nKyllä kai vanhus sentään tarkoittaa sitä, että heillä ei käy vieraita.\n\n\"Sinä puhut kaunista ruotsia\", virkkoi kutojarouva. \"Sanohan nyt vielä\nmeille, mikä on nimesi.\"\n\n\"Pirkko Kotkanpää.\"\n\nKutoja-rouva katsoi häneen tarkemmin ja huomautti:\n\n\"Miten sinulla on niin suomalainen nimi?\"\n\nPirkko ennätti sen verran ajatella, ennen kuin vastasi, että jos\nnuo tantit nyt saavat tietää hänen isänsä suomenmielisyyden tähden\nsuomentaneen nimensä, niin silloin ei pormestarilta lähde pennin\nPyörylää ja hänellä kun oli jo äsken ollut niin kauniit toiveet. Siksi\nhän vastasi:\n\n\"Isä on todennut, että monien suomalaisten on vaikea ääntää\nFalkenberg-nimeä, varsinkin maalaisten. Ja isä kun on aivan\nsuomalaisella seudulla kirkkoherrana, niin hän otti suomalaisen nimen.\"\n\n\"Falkenberg. Niin kaunis nimi. Onpa todella sääli, kun sellainen nimi\non suomennettu. Mutta ehkäpä suomalaisten kankea kieli ei todellakaan\npysty sitä ääntämään. Olen tuntenut nuoruudessani erään ratsumestari\nFalkenbergin. Ehkä hän on samaa sukua?\"\n\n\"En tiedä\", Pirkko vastasi päätään pudistaen ja hieman hymyillen.\n\n\"Niin, etpä tietenkään, sehän on luonnollistakin, sillä hän on nyt jo\nkuollut ja ehkei hän ollut niin läheistä sukua. Tanssin aikomani paljon\nhänen kanssaan Helsingissä, kun olin sellainen nuori tyttö kuin sinä.\nMuistan erään vapun Kaisaniemessä...\"\n\n\"Vera rakas, älä rupea taas kertomaan. Minä en jaksa enää kuulla sitä\",\npyysi pielusten hellimä rouva valittavalla äänellä.\n\nVanhus vilkaisi sohvallaistujaan ja virkkoi sitten Pirkolle:\n\n\"Kertoisin sinulle, rakas lapsi, sen vapun vieton ja paljon muutakin,\nmutta siskoni on kuullut ne kaikki jo monta kertaa ja siksi en viitsi\nväsyttää häntä. Mutta ehkä joskus toiste saan kertoa... Ratsumestari\nFalkenberg, Tor Falkenberg, hän oli kaunis mies ja hän tanssi\nhyvin. Olimme paljon yhdessä. Silloinkin, vappuna. Ja sitten kerran\nSeurahuoneella menuetissa, jolloin Klas Rosenbröjer nosti viuhkani\nja suuteli sitä, ennen kuin antoi sen minulle, silloin Tor oli niin\nkaunis, kun hän suuttui. Katsos, hän oli niin mustasukkainen.\"\n\nVanhus nyökäytti päätään Pirkolle ja hymyili. Melkein hampaattomasta\nsuusta näkyi vain yksi mustunut kulmahammas.\n\nPirkon mieleen välähti: \"Onko tuo ryppyinen, ruskeaihoinen\nmummo tosiaankin kerran ollut nuori, kerran tanssinut, kerran\nriemuinnut vapusta? Hänenkö takiaan joku Tor Falkenberg on tuntenut\nmustasukkaisuuden kipinöitä?\" Se tuntui niin kummalliselta. Ja\nkuitenkin kaikitenkin se oli totta.\n\nPirkko kuuli toisen vanhuksen taas sanovan:\n\n\"Vera, pyysinhän juuri...\"\n\n\"Ei, en kerro\", ehätti toinen vakuuttamaan. \"Mutta kai tuolle lapselle\npitäisi jotakin antaa...\"\n\nHän vilkaisi kysyvästi sisareensa. Pirkko oli jännittynyt.\n\n\"Tietysti! Kun hän kerran vaivautui meidän luoksemme. Sonja, ota tuolta\nkulmapöydältä minun käsilaukkuni.\"\n\n\"Saanko antaa?\"\n\nPirkko oli hypähtänyt seisomaan ja kiiruhtanut osoitetun pöydän luo.\n\nToinen vanhuksista veti vanhanaikaisen, poimutetun hameensa kätköistä\nesiin pitkänomaisen kukkaron. Hetken oli huoneessa hiljaista, kun\nvanhukset hypistelivät rahojaan. Pirkko oli jäänyt seisomaan ikkunan\nääreen katsellen ikkunalaudalla olevia kukkia ja seisten selin\nvanhuksiin, ettei häiritsisi heidän laskelmiaan.\n\n\"Kas niin, pienokainen, tässä on, ole hyvä\", virkkoi Sonja-vanhus.\n\nPirkko astui hänen luokseen. Hän ei tahtonut uskoa silmiään. Hänen\nkäteensä laskettiin todellakin 60 markkaa.\n\n\"Voi sentään, kiitoksia paljon\", iloitsi Pirkko. \"Mutta minun täytyisi\nsaada myös nimet tähän.\"\n\n\"No, ne sinä voit itse kirjoittaa, meidän kätemme vapisevat niin, ettei\nsellaisesta kirjoituksesta ole mihinkään. Tuossa hyllyn reunalla on\nkynä.\"\n\n\"Mitkä nimet minä saan kirjoittaa?\" Pirkko tiedusteli silmät säteillen\nja pyörittäen kynää sormiensa välissä.\n\n\"Vera Hjälmman ja Sonja Sjöros. Tahdoin antaa kymmenen markkaa enemmän\nkuin siskoni, sillä Tor Falkenbergin muisto sai minut taas lämpenemään.\"\n\nSonja-rouvan sisäänpainuneissa silmissä kajasti kuin hiiltyvän\ntakkatulen hiljainen säteily...\n\n\"Ja tulehan, lapsi kulta, toisenkin kerran luoksemme, kun sinulla on\naikaa. Jos viitsit tällaisten vanhojen muorien luo lähteä\", hymyili\nSonja-rouva hyvästiä jättäessään.\n\n\"Niin, tervetuloa\", virkkoi Vera-vanhuskin ja kurkotti huivien sisästä\nkurttuisen kätensä esiin.\n\nPirkon jalat tuskin koskivat lattiaan, kun hän kiiruhti huoneitten\nhalki eteiseen. Hänen päästyään ulkoilmaan sateinen sää tuntui\nvirkistävältä.\n\nMiten kauheata olisikaan asua tuollaisessa hiljaisuudessa. Ennen\nkuuntelisin jutun Tor Falkenbergistä ja Klas Rosenbröjeristä\npariinkymmeneen kertaan kuin istuisin mykkänä kuin kala.\n\nPirkko kiiruhti Lähdepuistoon melkein juoksujalkaa, sillä hän oli vasta\nulos päästyään muistanut, että Pentti odotti häntä. Nyt poika ehkä\nhermostui odottamiseen, sillä kyllä Pirkko oli nyt kauemmin viipynyt\nkuin neljänneksen. Toivottavasti Pentti oli käyttänyt hyväkseen Pirkon\njalomielistä lupausta: \"Kaksikymmentä ja viisi!\"\n\nMitä sanoisi Ruusulan joukko? Ruusulan epäilevä joukko! Ja naurava\nPentti! Pirkolla oli kuusikymmentä markkaa kukkarossa ja pormestarin\nnimi listassa ensimmäisenä! Se oli voitto, mistä sieti iloita. Tosin\nhän ei ollut saanut kynityksi itse pormestaria, mutta hyvä näinkin!\nJa sitä paitsi Pentti oli sanonut, että pormestarin rouva oli vielä\nmahdottomampi saituudessaan kuin \"itse äijä\". Ja he kun vielä olivat\nruotsalaisia! Tämä oli jo kaksinkertainen voitto!\n\n\"Neiti myöhästyi vain kuusi minuuttia neljäkymmentäkaksi ja puoli\nsekuntia\", Pentti ilmoitti katsoen kelloaan Pirkon tullessa. Sitten hän\njatkoi vilkaistuaan Pirkkoon: \"Kuule, oletko saanut rahaa listaasi, kun\nsilmäsi kiiluvat noin huikeasti. Et ikinä!\"\n\n\"Olenpa kuin olenkin! Pormestarilta. Niinsanotulta kitupiikiltä! Katso!\"\n\nPirkko levitti listansa Pentin tarkastettavaksi katsellen häntä\nloistavin silmin.\n\n\"Mutta eihän tässä... Missä pormestarin nimi on...?\"\n\nPentti käänteli paperia kädessään ja katsoi sen toistakin puolta.\n\n\"No tuossa! Etkö ihmeessä osaa lukea!\"\n\nPirkko osoitti sormellaan Sonja Sjörosin nimeä.\n\n\"Sonja Sjöros\", luki Pentti hitaasti. \"Mutta hyvä ihminen, eihän\npormestarin nimi ole Sonja Sjöros.\"\n\n\"Ei, mutta hänen vaimonsa nimi on. Ja hyvä niinkin!\"\n\n\"Ei hänen vaimonsakaan nimi ole Sonja Sjöros. Kuinka hänen nimensä\nolisi Sjöros, kun miehen nimi on Laurila?\"\n\nPirkko katsoi häneen totisena.\n\n\"Jos tuota, tuota, jos...\" Enempää Pirkko ei saanut sanotuksi.\n\n\"Tuota, tuota, jos, tuota, että mitä?\" Pentti kysäisi vetäen suutaan\nhieman vinoon.\n\n\"Niin, jos rouva käyttää tyttönimeään.\"\n\n\"Sitä en usko, sillä he ovat oikein kiihkosuomalaisia ja...\"\n\n\"Mitä? Kiihkosuomalaisia!\"\n\nPirkko astui askelen taaksepäin ja katsoi kauhuissaan Penttiin, sillä\npahat epäilykset alkoivat puhjeta kukkaan hänen mielessään.\n\n\"Niin, mitä huutamista siinä on?\" ihmetteli Pentti vuorostaan, mutta\nsanoi sitten katsoen epäilevästi Pirkkoon: \"Kuule, oletkohan sinä\nollutkaan pormestarilla?\"\n\n\"Olen, olen\", Pirkko vakuutti, \"osoitehan oli Kauppiaskatu kahdeksan,\nja sinä sanoit...\"\n\n\"Kauppiaskatu kahdeksan! Pormestari ei ole ikinä asunut siinä talossa.\nTai ei ainakaan sinä aikana, kun Markkulan perhe on tämän kaupungin\nelämää vilkastuttanut. Pormestari asuu Kauppakatu kahdeksassa...\"\n\n\"Voi, Pentti\", virkahti Pirkko naurunsekaisella äänellä ja heilutti\nkättään kasvojensa edessä.\n\n\"Älä vain tässä pyörry, kun katu on niin likainen. Mennään ensin\nkotiin\", tuumi Pentti nauraen.\n\nHe lähtivät kulkemaan Ruusulaa kohti, ja Pirkko selitti tarkoin\nkäyntinsä \"pormestarin\" luona. Ja Pentillä oli hauskaa.\n\nMutta ilo oli kai vieläkin suurempi Ruusulan teepöydässä sinä iltana,\nkun Pirkko kertoi käyntinsä käännökset ja tulokset \"pormestarin\" luona\nja isoisä lisäsi Pirkon lopetettua: \"Rouva Sjöros ja hänen siskonsa\novat kaupungin ruotsalaisten oikeata kantajoukkoa. Miten he ylimalkaan\nantoivat listaasi rahaa, sitä en voi käsittää.\"\n\n\"No, kun hän muisti kauniin ratsumestarinsa\", arveli Ros-Mar..\n\n\"Ei, ei se johtunut varmastikaan siitä, ei ainakaan yksinomaan\", epäili\nPirkko. \"Minä muistan nyt, etten tullut ensinkään maininneeksi heille,\nmissä koulussa käyn ja minkä koulun kirjasto oli kyseessä. He luulivat\nnähtävästi, että olin ruotsalaisesta yhteiskoulusta.\"\n\n\"No sehän ratkaisee koko asian\", virkkoi isoisä. \"Mutta kun erehdys\nselviää heille, niin kyllä se heitä harmittaa.\"\n\n\"Olen nyt melkein pahoillani, kun tällainen sekaannus tapahtui\", Pirkko\ntuumi vakavana. \"Menen huomenna selvittämään asian.\"\n\n\"Sitä sinun ei pidä tehdä. Jos olisi kysymys joistakin suurista\nsummista, voisit mennä, mutta ei kuudenkymmenen markan takia\",\nsanoi Ros-Mar. \"Eikä sinun tarvitse pahoitella ensinkään erehdystä,\nsillä sehän on todellakin suoranainen erehdys sinun puoleltasi eikä\ntahallinen pimitysyritys. Pidä sinä kuusikymmentä markkaasi ja\nruotsalaisten tätien nimet listassasi. Se tuottaa epäilemättä onnea\nsekä listallesi että koko hankkeelle. Usko pois!\"\n\nPirkko hymyili jo vapautuneemmin.\n\n\"No, menetkö sinä vielä pormestarin luo?\" Mirja kysyi.\n\n\"Menen\", vastasi Pirkko varmasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hän meni! Ja Ros-Mar oli ollut oikeassa: listan kaksi ensimmäistä\nnimeä tuottivat Pirkon keräykselle onnea, sillä kun suomalaisintoinen\npormestari Laurila näki, että kaksi ruotsalaisuudestaan kuuluisaksi\ntullutta kaupungin asukasta oli antanut tarkoituksen hyväksi\nkuusikymmentä markkaa, hän kirjoitti, raavittuaan tosin ensin hetken\nkuutamoista kaljuaan, listaan nimensä Vera Hjälmmanin nimen jälkeen ja\noman nimensä viereen pyöristetyn luvun, satasen.\n\nKun alku oli näin loistava, seuraavat lahjoittajat eivät kehdanneet\nmerkitä kovin pieniä summia listaan, ja niinpä sitten Pirkon lista\ntoi suurimman summan Tytylän kantakirjaston hyväksi. Kun konventin\npuheenjohtaja kiitti julkisesti rahankerääjiä konventissa, toiset tytöt\nottivat kiitoksen vaieten vastaan, mutta Pirkko pyysi puheenvuoroa ja\nilmoitti:\n\n\"Älkää kiittäkö minua, vaan antakaa kiitos kaupungin esi-isille, jotka\novat ristineet kaupungin kaksi katua niin samannimisiksi kuin ovat\nKauppakatu ja Kauppiaskatu.\"\n\nHuomautus aiheutti naurua, hyvä-huutoja ja kättentaputuksia, sillä\ntieto Pirkon \"pormestarilla\" käynnistä oli heti levinnyt koulussa,\njoten kaikki tunsivat asian.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTytylän yläluokat — toisin sanoen kuudennesta kahdeksanteen — olivat\nerittäin äkämystyneitä Pirkko Kotkanpäälle. Pirkko oli pettänyt heidät\nja hänelle pitäisi nyt kostaa ja kosto olisi samalla ojennukseksi. Niin\nolivat tytöt päättäneet ja harkitsivat nyt tätä asiaa Heddi Granfeltin\nsievässä tyttökamarissa. Ruusulastakin olivat kaikki tytöt saapuneet —\npaitsi tietysti Pirkko — ja Mirja Launela yritti johtaa puhetta. Mutta\nse jäi vain yritykseksi, sillä tytöt puhuivat keskeytymättä ja kaikki\nyhtaikaa koettaen jokainen korottaa ääntään nmahdollisuuksiensa mukaan.\nSe tietenkin aiheutti tavattoman melun, eikä varsinaista asiaa päästy\nensinkään käsittelemään. Jokainen oli innoissaan. Pirkon ojentaminen ei\nollut suinkaan vihamielinen toimenpide, vaan sisarellinen huomautus,\nettei tovereita sopinut noin vain pettää.\n\nAsia juonti alkunsa samasta konventio kokouksesta, jossa oli\npäätetty kerätä varoja kirjastolle. Konventin kokouksessa oli ollut\nkeskustelukysymyksenä: Mistä nykyajan koulutytöt eniten keskustelevat?\nAsia oli tietysti hyvin omakohtainen jokaiselle, eikä ensimmäisiä\npuheenvuoroja tahtonut kukaan käyttää. Mutta kun alkuun päästiin, oli\nsyntynyt hyvin vilkas keskustelu. Alun oli antanut eräs seitsemännen\nluokan muotinukke, joka oli korottanut äänensä ja ihan tosissaan\nsanonut, että koulutytöt keskustelevat eniten läksyistään. Nauru ja\näänekkäät ei-huudot olivat todistaneet hänen olleen väärässä, ja melun\nkestäessä olikin joku huutanut: \"Puvuista!\"\n\nPuheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:\n\n\"On pyydettävä puheenvuorot! Kuka huusi sanan puvuista?\"\n\nTytöt vilkuilivat huvittuneina ympärilleen. Ikkunan luota kuului ääni\nsanovan:\n\n\"Minä.\"\n\nTaas naurua, sillä itsensä ilmaissut oli Helvi Korte kahdeksannelta, ja\nhän ei tosiaankaan paljon ennättänyt ajattelemaan pukujaan, sillä hän\noli sisarusparvesta vanhin, ja koti oli niin köyhä, ettei sieltä juuri\nliiennyt paljon varoja vaatetukseen. Muotipuvuissa kulkemisesta Helvin\nei kannattanut puhuakaan. Hän oli sen sijaan ahkera kirjatoukka.\n\n\"Täällä näkyy jokainen sanovan juuri sitä, mistä itse tuskin\nmilloinkaan keskustelee\", puheenjohtaja huomautti hymyillen, sillä\noli varsin tunnettua myös se, että äskeinen muotinukke oli luokkansa\nviimeinen opinnoissaan, eikä hänellä suinkaan ollut halua keskustella\nläksyistä. Liekö se nyt sitten johtunut hänen puvuistaan vain ei, sitä\ntuskin kukaan voi sanoa.\n\nOli hetken hiljaista. Sitten alkoi sadella puheenvuoroja, joiden\nkäyttöä aina seurasi joku voimakas kielteinen tai myönteinen\nyhteishuuto. Puheenjohtaja pyysi tyttöjä tarkoin ajattelemaan, ennen\nkuin puhuivat, ja sitten lausumaan ajatuksensa julki rehellisesti ja\narkailematta.\n\nVastaukset pohdinnanalaiseen kysymykseen olivat hyvinkin kirjavia\nja niihin sisältyi tanssi, polkkatukka, ulkomaanmatka, opettajain\narvostelu, toverien panettelu, musiikki, runous, oman kodin unelmointi,\npartiohommat. Melkein kaikilla oli jotakin sanottavaa ja suurin osa\noli jo ilmaissut ajatuksensa. Puheenjohtaja kopautti taas nuijallaan\nja sanoi oman mielipiteensä, että joukon huudoista päättäen olivat\npolkkatukka ja oma koti saaneet enimmät äänet, joten asia voidaan\nkai katsoa siltä osaltaan päättyneeksi. Mutta silloin pyysi Kerä\n— saksanmaisteri, joka sillä kertaa oli konventissa valvojana —\npuheenvuoroa ja sanoi, että tähän mennessä ei kuitenkaan vielä kukaan\ntytöistä ollut sittenkään sanonut, mistä he epäilemättä eniten\nkeskustelivat. Kerä, jonka tytär oli kuudennella, katsoi tytärtään\nhieman hymyillen ja istuutui. Useimpain katseet kiintyivät nyt\nmainittuun tyttöön, jota yleisesti sanottiin Pikku Keräksi. Pikku\nKerä, joka oli punaposkinen, typykkänenäinen tyttö, sai poskilleen\nyhä hehkuvamman punan, muttei pyytänyt puheenvuoroa. Silloin kuului\nPirkko Kotkanpään reipas ääni. Kaikki sen tunsivat ja kääntyivät\nnyt jännittyneinä häneen päin, sillä hän ei ollut vielä sanonutkaan\nomaa mielipidettään. Pirkko nousi seisomaan, heilautti päätään, niin\nettä paksu polkkatukka lennähti, ja katsoi hieman veitikkamaisesti\nsaksanmaisteria ennen kuin sanoi:\n\n\"Nykyajan koulutytöt keskustelevat eniten pojista ja rakkaudesta.\"\n\nKielteisiä huutoja ei kuulunut, vaan eipä myönteisiäkään. Pirkko\nistuutui rauhallisena paikalleen pieni viaton hymynväre suupielessä.\nPuheenjohtaja unohti hetkeksi virkansa hoitamisen, sillä hän oli itse\nHerralan konventtien vakituinen tanssitettava... Sitten Kerä pyysi taas\npuheenvuoron.\n\n\"Te näytätte aivan nolostuneen Pirkon mielipiteen ilmaisusta. Luulen\ntietäväni miksi: koska Pirkko oli oikeassa.\" Kerä nyökäytti hymyillen\npäätään tytöille, ennen kuin jatkoi: \"Ja minäkin tarkoitin juuri noita\nkahta asiaa, mitkä Pirkko mainitsi. Mielestäni teidän ei tarvitse olla\nensinkään noloja asiasta. Siinä ei ole suinkaan mitään pahaa, jos tytöt\npuhuvat pojista. Sehän on varsin luonnollista, että puhutte heistä.\nJos olisitte yhteiskoululaisia, niin tuskin pitäisittekään sitä niin\noutona keskustelunaiheena. Herralan pojat ovat teidän samanikäisiä\ntovereitanne ja teille on ehdottomasti kehittävää seurustella\npoikien kanssa, samalla kun heille on hyödyksi tutustua 'heikompaan\nsukupuoleen'. Mutta kysymys on vain siitä, miten te esiinnytte heidän\nseurassaan. Se teidän on tarkoin punnittava. Koska en halua pilata\nillanviettoanne pitämällä saarnaa käyttäytymisestä, niin sanon teille\nvain lopuksi: keskustellessanne pojista ajatelkaa, miten ja mitä\npuhutte heistä. Ja se toinen asia, minkä Pirkko mainitsi, on varmasti\nyhtä paljon koulutyttöjen pohdinnan alaisena, rakkaus näet. Siitä\nsanon, että jättäkää se asia toistaiseksi rauhaan, sillä te ette sitä\nvielä täysin ymmärrä, eikä teidän tarvitsekaan sitä vielä ymmärtää.\nSeurustelu koulutyttöjen ja -poikien välillä voi tapahtua ilman\nrakkauskäsitettäkin ja siten sen pitäisikin tapahtua. Älkää sekoittako\nsiihen asiaan kahden eri sukupuolen välistä rakkautta, vaan ottakaa\nasia toveruuden kannalta.\"\n\nTytöt kuuntelivat hiiskahtamatta. Tuntui niin oudolta kuulla opettajan\npuhuvan heille pojista ja rakkaudesta. Vaikkapa se opettaja olikin\nKerä, jota tytöt ihailivat hänen herttaisuutensa ja puolueettomuutensa\ntakia. Kukaan vanhempi henkilö ei ollut vielä kertaakaan suhtautunut\nnäihin asioihin siten kuin Kerä nyt: asettunut heidän kannalleen. Se\noli kerrassaan kummallista ja ihastuttavaa.\n\nPuheenjohtaja kysyi, oliko kenellekään enää mitään sanottavaa.\nKoska kaikki vaikenivat, hän lopetti keskustelun ja ilmoitti\nväliajan alkavaksi. Väliajalla tytöt ihastelivat Kerää ja hänen\npuhettaan. Muutamat kahdeksannen luokan tytöistä, näiden joukossa\npuheenjohtajakin, keskustelivat innokkaina eräässä käytävän\nnurkkauksessa. Kun ohjelman piti alkaa, puheenjohtaja ilmoitti, että\nkonventille tehtiin ehdotus, että ruvettaisiin keräämään rahaa kirjastoa\nvarten, \"jotta ajatukset hetkeksi väistyivät rakkausasioista\", hän\nlopetti hymyillen. Kerä, jolle oli puhuttu aikaisemmin asiasta, antoi\nsiunauksensa, ja niin nostettiin arvat.\n\nKun tytöt lähtivät konventista kotiin, Sirkka Veijola keksi yhtäkkiä\nkotimatkalla sellaisen ehdotuksen, että tytyläiset voisivat tehdä\nsopimuksen keskenään, etteivät he ainakaan kahteen viikkoon astuisi\naskeltakaan kenenkään herralaisen kanssa.\n\n\"Saako kotiin kutsua?\" kysyi Kirsti Hällström nauraen.\n\n\"Ei, eipä tietenkään\", kuului jo usealta taholta.\n\nAsia viehätti uutuudellaan ja yks' kaks' oli päätös tehty Vanhassa\nKirkkopuistossa, joka oli aivan lähellä koulua. Tytöt olivat silloin\nmelkein kaikki vielä koolla. Mitäpä ei innostunut nuori väki pystyisi\npäättämään innostuksensa puuskassa. Mutta päätöksen toteuttaminen on\naina vaikeampaa. Pirkko oli tietenkin osallistunut päätökseen, sillä\nhänestä päätöksen pitäminenkin oli hyvin helppoa, koska hän sattui\njuuri silloin olemaan pienessä epäsovussa Pentin kanssa.\n\nTytöt lähtivät sinä iltana iloisina kotiin otettuaan tunnussanakseen\nkahdeksi viikoksi: \"Ei poikia!\"\n\nMuutamilla Tytylän tytöillä oli veljiä Herralassa, ja niinpä\nparin päivän kuluttua oli \"ei poikia\"- päätös tullut tunnetuksi\nHerralassakin. Pojat pitivät kokouksen, josta tytöt eivät saaneet\nurkkimallakaan tietää muuta kuin sen, että pojatkin olivat ottaneet\ntunnuslauseen itselleen. Ja se tunnuslause oli: \"Suoritus seuraa!\"\n\nSiinä on koira haudattuna, tytöt päättelivät heti kuultuaan lauseen.\n\"Suoritus seuraa\", siis maksu. Ja se \"maksu\" ei taida olla kovinkaan\nmieleinen tytöille. Joku heikkohermoisempi ehdotti, että luovuttaisiin\n\"ei poikia\"-päätöksestä, mutta tyttöjen kielteinen vastaus oli\nmyrskyisä.\n\n\"Kai me sentään jaksamme kestää, tuli mitä tuli\", Margit Sten tuumi, ja\ntoiset olivat samaa mieltä.\n\nMutta koko Tytylä eli jännityksessä. Jos eli Herralakin. Herralalaiset\neivät muka olleet paljoa tietääkseenkään tyttöjen päätöksestä ja\nkuitenkin he näyttivät tietävän sen liiankin hyvin, sillä olivat\nnähtävästi tehneet kokouksessaan sellaisenkin päätöksen, että nyt he\noikein kiusaavat tyttöjä. Kenen tytön kotona vain oli puhelin, niin\nkyllä se soi, ja tytyläistä pyysi puhelimeen milloin mikin Herralan\nhoikkasääri. Ja kun puhelimeen saatiin, niin luvattiin yhtä hyvää kahta\nkaunista, jos neitokainen lähtisi kävelemään, elokuviin jne. Mutta\ntytyläläiset olivat järkähtämättömiä. Puhelimessa se olikin helppoa,\nkadulla oli vaikeampaa. Herralan pojat näkyivät vaanivan joka kulmassa,\nja kun \"tytyläläisiä\" hameenhelmoja hiukankaan vilahti, silloin sai\nmyös noitten helmojen omistaja olla varma, että saattamaan pyrkijä\nilmaantui. Mutta Tytylän tytöt käyttäytyivät tylysti, eivät sanoneet\nsanaakaan, pujahtivat seuraavaan porttikäytävään, odottivat hetken\nja jatkoivat taas matkaansa päästyään pienellä petkutuksella eroon\nsaattajistaan. Pirkko oli kerran joutunut pahaan pulaan erään Herralan\nkahdeksasluokkalaisen, Paavo Pelkosen vuoksi. Pirkko oli yrittänyt\npetkuttaa häntä putkahtamalla eräästä portista sisään, mutta kun hän\ntuli taas kadulle, Paavo seisoi portilla uskollisesti odottamassa.\nPirkko oli katsellut nuorta miestä tuokion, tehnyt sitten kantapäillään\ntäyskäännöksen ja palannut pihaan, kiivennyt aidan yli ja päässyt siten\npujahtamaan toiselle kadulle. Reippaana hän oli astunut portista ulos\nja tavannut heti taas Paavon... Silloin Pirkko oli kimmastunut.\n\n\"Jollet sinä nyt heti paikalla poistu, niin minä... minä annan sinulle\nkorvapuustin.\"\n\nSe oli uhkaus, jota Paavo Pelkonenkin pelkäsi. Sitä paitsi hän ei\nhalunnut joutua suorastaan kiusanteon takia pahoihin väleihin Pirkon\nkanssa. Niinpä hän hattuaan heilauttaen poistui sanoen:\n\n\"Suoritus seuraa...\"\n\nTuntui suorastaan oudolta, kun iltaisin ei näkynyt yläluokan tyttöjä\nja poikia ensinkään yhdessä kävelemässä. Ja ensimmäisen viikon jälkeen\neivät Herralan pojat — joista oli vähitellen muodostua kaupungissa\nsuorastaan maanvaiva — enää viitsineet kiusata tyttöjä, vaan antoivat\nheidän kulkea rauhassa. Silloin tällöin kuului vain, tyttöjen ja\npoikain sivuuttaessa toisensa, jälkimmäisten suusta hiljainen suhina:\n\"Suoritus seuraa...\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirkko oli kuitenkin pettänyt tytöt. Hänen käyntiään \"pormestarilla\"\ntytöt eivät ottaneet lukuun, sillä he myönsivät, että silloin Pirkko\noli todellakin tarvinnut jonkinlaista tukea ja siis Pentin seurakseen,\nmutta pari päivää myöhemmin olivat Tytylän muotinukke Aili Paakkunen\nja Heddi olleet Pyydyskahvilassa, ja kukapa muu sinne tulee kuin\nPirkko ja Pentti. Pirkko ei ollut huomannut tyttöjä ensinkään toisesta\nhuoneesta, sillä hän istui heihin selin, mutta tytöt olivat nähneet\ntarpeeksi. Heidän täytyi heti rientää kertomaan asiasta toisillekin ja\nensimmäiseksi tietysti mentiin Ruusulaan. Ruusulan tyttöjä suorastaan\nvannotettiin, etteivät he saaneet puhua asiasta mitään Pirkolle,\nja sitten päätettiin pitää pieni \"suljettu\" kokous Heddin luona\nseuraavana iltana. Ja jottei koulussa syntyisi mitään kuiskailuja asian\njohdosta, Aili ja Heddi kulkivat talosta toiseen kutsumassa tyttöjä\nhuomisiltaiseen kokoukseen selitellen asiaa.\n\nKokous oli nyt, ja kuten sanottu, siitä ei tahtonut tulla mitään, sillä\nkaikki osanottajat olivat niin innoissaan. Mirja koetti sen verran\npuolustaa Ruusulan tyttöjä, että hän sanoi Pirkon ja Pentin olevan kuin\nveli ja sisar. Alussa kokous ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa.\n\n\"Ei ole kysymys siitä, mitä he ovat, vaan siitä että Pirkko on kulkenut\npojan kanssa 'ei poikia'-tunnuslauseen vielä ollessa voimassa. Hänen\ntäytyy saada siitä tuntuva ojennus. Meidän...\"\n\nKirsti keskeytti Ailin innokkaan puheen huomauttamalla:\n\n\"Minusta on kummallista, että Pirkko olisi meidät pettänyt. Se ei ole\nensinkään hänen tapaistaan. Hän on aina kaikessa, kujeilussaankin, niin\nrehellinen. Eiköhän olisi ensin otettava selvä asiasta.\"\n\n\"Ja annettava hänen puolustautua oikein perinpohjaisesti\", Aili\nhuudahti kiihkeästi. \"Eikö mitä! Meidän on annettava hänelle niin\ntuntuva ojennus, että hän käsittää, mitä on toverien pettäminen.\nMuistaa aina...\"\n\n\"Luulen, että Pirkko muistaa sen sittenkin, jos vain huomautamme\nhänelle asiasta. Emmehän me sitä paitsi tiedä, miksi hän oli siellä\nPentin kanssa. Ehkä se ei ollut hänen syynsä...\"\n\n\"No kaikkea sinä keksit, Mirja\", naurahti Margit. \"Ei kai Pentti häntä\nväkipakolla sisälle saanut.\"\n\nHeddi, joka oli kutsuttu puhelimeen, palasi juuri silloin ja nostaen\nkätensä sai tytöt hetkeksi vaikenemaan. Hän oli hieman nolon näköinen.\n\n\"Kuulkaa, Pirkko soitti...\"\n\n\"Terve\", kuului pari huudahdusta.\n\n\"Niin, ja hän kysyi, saako hän tulla tänne ja onko täällä toisia\ntyttöjä. Hän on täällä viiden minuutin kuluttua...\"\n\nAili huudahti:\n\n\"Keksikää pian, tytöt!\"\n\n\"Mutta jos antaisimme koko asian olla sinällänsä\", ehdotti Heddi. Häntä\nrupesi hiukan kaduttamaan koko intoilu ja äkkiä se näytti hänestä\nsuorastaan hullunkuriselta.\n\n\"Annetaan vain\", arvelivat toisetkin tytöt. Ainoastaan Aili, Kerttu,\nMargit ja pari seitsemäsluokkalaista olivat yhä rankaisutoimenpiteen\nkannalla.\n\nSiihen kiistelemiseen se odotusaika sitten sujahtikin.\n\n\"Hei, tytöt! Täälläkö te kökötätte, ja ulkona on niin ihana ilma, että\nsydäntä hiukaisee. Lähtekää kävelemään!\"\n\nPirkko istahti huolettomana, mitään pahaa aavistamattomana leposohvan\npäädylle. Hän ei ollut ottanut päällysvaatteita yltään, sillä hän\ntoivoi saavansa tytöt ulos. Kädessään hän heilutti käsineitään.\n\n\"Jollet sinä heiluta jalkojasi tai käsiäsi, niin sinun sitten täytyy\nheiluttaa jotakin esinettä\", huomautti Kirsti.\n\n\"Vanha juttu! Pirkon 'heiluvan kannan' tuntee jo koko Tytylä\", sanoi\nAili Paakkunen painostaen sanoja 'heiluvan kannan'.\n\nTytöt katsoivat toisiinsa hieman oudoksuen. Ei ollut heidän tapaistaan\n— Ruusulan tyttöjen näet — letkautella toisiaan tuollaisilla\nepämääräisillä, kaksimielisillä vihjauksilla. Liisa Pirhonen ja osaksi\nmyös Pirkko olivat sitä aikoinaan yrittäneet, mutta Ros-Mar oli\nkitkenyt tuon orastavan rikkaruohon nopeasti pois.\n\nPirkko huomasi kylläkin tuon erityisen vivahduksen Ailin äänessä,\nmuttei käsittänyt syytä siihen, eikä siksi ollut siitä tietääkseenkään.\nMutta sitten hän äkkiä muuttui vakavaksi ja alkoi kertoa:\n\n\"Tiedättekö, Pentti, Mela ja Muikka olivat eilen keksineet suorastaan\nhävyttömän salajuonen minua vastaan.\" Tytöt vilkaisivat toisiinsa\nmerkitsevästi. Pirkko ei huomannut sitä, vaan jatkoi: \"Tulin pitkin\nKirkkokatua kirjastosta kotiin, kun lähellä Pyydystä Kuikka tulee\nminua vastaan. Hän tervehtii, minä vastaan ja poika painelee ohitseni\nkaikessa rauhassa, ihan viattomana, aivan kuin hänellä ei olisi mitään\npahoja aikeita. Oikein minä ihailin itsekseni häntä, kun pääsin hänestä\nsen suuremmitta häiriöittä, mutta samassa kuulin hänen kiiruhtavan\njäljessäni ja huutavan nimeäni. Pian hän oli tietenkin vieressäni ja\nrupesi sujuvalla savollaan kertomaan, että oli juuri saanut serkultaan\nJapanista kirjeen ja että siinä oli kaikenlaisia mukavia uutisia, mitkä\nehkä kiinnostaisivat minua. — No, senhän nyt tuntee koko kaupunki,\nettä Japani, Ambomaa ja Kiina ovat sellaisia taikasanoja, joiden\nvoimalla minut saa menemään vaikka karhunpesään. Innostuin tietysti\nheti — oikein minua kaivelee, kun muistan, miten helposti hän sai minut\ntarttumaan tökeröön koukkuun — ja kun Kuikka ehdotti että menisimme\nPyydykseen sitä kirjettä lukemaan, lupauduin heti. Sanoin tosin\nhänelle, että kuten hän tietää, meillä on tunnuslauseena vielä viikon\nverran 'ei poikia', mutta oikeastaan tuo lause tarkoittaa herralalaisia\nja Kuikkahan ei enää ole Herralassa.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\" kysyi Kirsti välillä. Hän ei vielä tuntenut\nkaikkia kaupungin asioita, sillä hän oli vasta sinä syksynä tullut\nTytylään.\n\n\"Hän on Kipinä-lehden toimituksessa. Konttoristina kai, mutta pojat\nsanovat häntä 'herra toimittajaksi'. No niin. Kuikkakin arveli,\nettei kai se lupaus nyt niin kirjaimellinen ollut, ja tämähän oli\noikeastaan 'liikeasia' minulle, eikä mitään muuta. 'Sehän koskee sinun\ntulevaisuuttasi', Kuikka toimitti tärkeänä ja suulaana, ja niin sitten,\nennen kuin oikeastaan arvasinkaan, seisoin jo Pyydyksen pöydän takana\nvalikoimassa itselleni leivoksia. Puhelin siinä valitessani, että\nmistähän minä nyt 'tykkäisin', ja olisikohan tuo kermaleivos 'kiva'.\nKun en saanut mitään vastausta, vilkaisin taakseni ja sivuilleni.\n'Herra toimittaja' oli tipotiessään. Seisoin hieman hölmistyneenä,\nmutta ajattelin, että kaipa hän tulee, ja astuin kahvilan puolelle.\nKuulin jonkun tulevan takanani, ja kun luulin, että kai se Kuikka oli,\nniin en vilkaissutkaan taakseni. Vasta kun istuin pöytään, huomasin,\nettä minua oli petetty Kuikan asemesta istuutuikin seurakseni Pentti...\"\n\nPirkko vaikeni hetkeksi ja tuijotti ikkunasta ulos vihaisen näköisenä.\nKirsti, joka istui kirjoituspöydän luona, heitti kumilla Ailia, joka\noli vajonnut hameenpoimujensa tarkasteluun. Mutta muotinukke ajatteli\nvarmastikin muuta sinä hetkenä kuin pukuaan. Hän pelästyi, kun kumi\nponnahti hänen otsaansa, ja hypähti säikähtyneenä seisomaan. Tyttöjen\nnauru selvitti hänen pelästyksensä, ja Pirkkokin jatkoi tarinaansa\nvapautuneempana.\n\n\"Voitteko uskoa, tytöt, että minua kismitti. Aioin lähteä saman\ntien, mutta olin valinnut niin ihanat leivokset, että vilkaistessani\nniihin päätin niellä niiden mukana sen harmini ja niin jäin. Pentti\nyritti saada keskustelua aikaan, mutta siitä ei tullut kerrassaan\nmitään. Minä murjotin kuin olisi minulle syyttömästi annettu nelonen\nmatikan kokeista. Syötyäni leivokset — mehua, jonka Pentti tilasi,\nen maistanutkaan — nousin lähteäkseni. Sanoin Pentille, että hän\nveisi 'herra toimittajalle' minulta sellaisia terveisiä, ettei tämä\nsovelluttaisi elämäänsä sellaisia tekoja kuin hänen ammattinsa vaatii\nkirjoittamaan, sillä petos pahentaa miehen mainetta! Pentti yritti\npidättää minua ja tarttui käsilaukkuuni. Riuhtaisin sen hänen kädestään\nja silloin hihna irtautui helaa myöten.\" Pirkko näytti käsilaukkuaan\ntytöille. \"Jätin hihnan hänelle ja kiiruhdin ulos Pyydyksestä melkeinpä\njuoksujalkaa, sillä pelkäsin hänen lähtevän jälkeeni. Ei hän sentään\nlähtenyt. Eteisessä seisoivat Kuikka ja Mela. Katsoin heitä niin\nhalveksivasti kuin vain suinkin osasin. En tiedä, minkä näköinen olin\nsilloin, mutta sen huomasin, että heidän virnistyksensä muuttui niin\ntuiki avuttomaksi, että minua melkein säälitti, kun pääsin kadulle.\nKyllä se kahvila on todellakin oikea 'pyydys'.\"\n\n\"Siinä se nyt sitten oli\", Mirja huudahti Pirkon lopetettua.\n\n\"No mikä se asia sitten on, josta te nyt kerrankin olette niin\ntavattoman yksimielisiä?\" ihmetteli Pirkko.\n\n\"Kiitos vain suorasukaisesta kohteliaisuudesta\", nauroi Heddi ja kertoi\nsitten tyttöjen äskeisistä suunnitelmista päättäen lauseensa: \"Niin\nsaattaa käydä, kun ei ota asiasta selvää, vaan alkaa vain tuomita heti.\nOlipa hyvä, että selvitit asian.\"\n\nPirkko nauroi ensin, mutta muuttui saman tien vakavaksi.\n\n\"En olisi tosiaan uskonut, että tunnette minut niin huonosti... Että\nolisin pettänyt koko toverikunnan...\"\n\nPirkon katseesta kuvastui pettymys.\n\nTytöt olivat vaiti. Heitä hävetti, kun olivat saattaneet niin helposti\ntuomita Pirkon, joka tunnetusti ja tunnustetusti oli koulun reiluimpia\ntyttöjä. Kirsti pelasti tilanteen pyöräyttämällä Pirkkoa pari kertaa\nympäri ja sanomalla:\n\n\"Älä vain ala itkeä. Silloin me pyörrymme joka sorkka niin tavattoman\nnäyn edessä. Äläkä ole meille vihainen. Ethän?\"\n\n\"En, enpä tietenkään.\"\n\n\"Niin, tiedätkö\", Heddi virkkoi miettivä katse ruskeissa silmissään,\n\"syyllisiä tähän epäilyyn olemme tietysti ensi kädessä Aili ja minä,\njotka teidät näimme. Ja minä melkein luulen, että koko tämä epäilys,\näkkinäinen ja harkitsematon tuomio johtuu vain siitä, että olimme\nhiukan kateellisia sinulle, kun olit Pentin kanssa. Sillä suoraan\nsanoen: kyllä tämä 'ei poikia'-viikko on ollut pitkä kuin nälkävuosi!\"\n\n\"Se on tosi se\", Kirsti huudahti.\n\nJa niin hukkui surumielisyys ja hämilläänolo nauruun. Tytöt lähtivät\njoukolla kävelemään.\n\n\n\n\nIV\n\n\nRuusulan tytöt istuivat iltaa Kirstin ja Mirjan huoneessa. Kerhola sai\nolla pimeä ja hiljainen sinä iltana ja sinne kuului vain vaimennettuna\ntyttöjen raikkaan naurun kaiku. Tuskinpa tytöt olisivat Kerholaa tänä\niltana muuten hylänneetkään, mutta Mirjan huoneen uuni oli jäänyt\npäivällä lämmittämättä ja kun siihen vasta illalla sytytettiin oikein\niloinen valkea, niin tytöt eivät malttaneet jäädä pois tuollaisen\ntalvisen kokkotulen loisteesta.\n\nTytöt olivat ryhmittyneet uunin eteen puoliympyrään, toiset istuivat\ntuoleilla, toiset lattiatyynyillä. Kirsti istui sängyssä sen päätyyn\nnojautuen, tirkistellen tyttöjä ja puhellen naurunhikerrys kurkussaan.\nPirkko yksin oli edempänä uunista. Hän istui ikkunalaudalla —\nsaadakseen heilutella jalkojaan — ja unelmoiva ilme silmissään hän\nkatseli sillä hetkellä tummaa, pilvetöntä taivasta, jossa tuhannet\ntähdet vilkkuivat.\n\nHeddi kurkisti uunin luota ikkunalla istujaa ja kysäisi hilpeällä\näänellä:\n\n\"Runoilija, haaveiletko sinä?\"\n\n\"Ei hän haaveile\", ehätti pikku Marja huomauttamaan, \"hän ajattelee\npakanoitaan.\"\n\nMarja loi ihailevan katseen ystäväänsä ja veti keltaista kiharaa\nhuuliensa välistä. Marja tuskin tiesi, mitä haaveileminen merkitsi.\n\n\"Kuulehan, tipa, älä nuoleskele niitä kultaisia kutrejasi\", hykersi\nKirsti Marjalle, \"tiedäthän, ettei Ros-äiti pidä siitä.\"\n\nMarja katsoi Kirstiin hieman vinottain veitikka silmissään ja heitti\nkiharansa sivulle.\n\n\"En minä haaveillut enkä ajatellut pakanoitakaan\", Pirkko vastasi\nhitaasti \"Ajattelin vain, että jos taivas olisi lähempänä meitä, tuo\ntaivas, jonka me näemme, niin olisimmekohan parempia.\"\n\n\"Ihan varmasti emme\", vastasi Mirja heti.\n\n\"Minkä tähden emme?\" kysyi Pirkko.\n\n\"Koska kaikki, mikä on lähempänä ja helpommin saatavissa kuin käden\nulottuvilla, ei kiinnitä mieltämme läheskään niin paljoa kuin kaukana,\nsaavuttamattomissa oleva. Luulisin, että huonontuisimme, jos taivas\nlaskeutuisi luoksemme.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", ehätti Heddi puhumaan. \"Me olemme nyt jo\nhuonoja, ja jos taivas eli ikuisen elämän vertauskuva olisi luonamme,\nniin ettei meidän tarvitsisi ponnistaa saavuttaaksemme sitä, niin me\nyhä huononisimme. Kun me kerran olemme ihmisiä!\"\n\n\"Niin, en tiedä\", Pirkko sanoi yhä mietteissään. \"Minusta vain tuntuisi\nkuin helpommalta elää, jos taivas olisi lähempänä minua. Sillä\ntoisinaan kesällä, kun esimerkiksi makaa veneen pohjalla ja katselee\nylös pilvettömälle taivaalle, sydäntä ihan huikaisee, ja tuntuu siltä,\nkuin hukkuisi taivaan syvään pohjattomaan sineen.\"\n\n\"Se on totta\", myönsivät Margit ja Heddi.\n\n\"Aivan kuin ei olisi mitään kohtaa, mihin tarttua\", Pirkko jatkoi\npuhettaan. \"Ja silloin tuntuu niin turvattomalta, niin pelottavalta.\"\n\n\"Mutta kun kerran tuntee hukkuvansa siihen, niin eikö se silloin\noikeastaan ole jo lähellä?\" tuumi Sirkka.\n\n\"Ei, siinäpä se juuri onkin\", innostui Pirkko lopettaen jalkojensa\nheiluttamisen. Hän kumartui hieman eteenpäin takkatulen loisteen\nvalaistessa hänen kasvojaan ja silmien eloisaa ilmettä. \"Jos taivaan\nsini olisi lähempänä, silloin siihen ei varmasti niin helposti\nhukkuisikaan. Se tuntuisi luonnollisemmalta, kiinteältä. Siihen —\"\n\n\"Töksähtäisi kuin seinään\", keskeytti Margit.\n\nKirsti kihahti heti nauramaan, toiset myös, Pirkkokin. Hän nojautui\ntaas ikkunanpieleen ja sanoi hymyillen:\n\n\"Niin, tuskinpa olisimme silloin parempia, jos tuntisimme töksähtävämme\nheti taivaan seinään.\"\n\n\"Muistatko, Pirkko, kun kysyit pikku tyttönä isältä, nauraako Jumala\nkoskaan?\" tiedusteli Kerttu.\n\n\"Muistan\", hymähti Pirkko.\n\n\"Mitä isäsi vastasi?\" kysyi Margit.\n\n\"En tietenkään muista, mitä hän vastasi, sillä olin silloin tuskin\nnelivuotias. Mutta isä on itse myöhemmin kertonut, että hän oli tullut\nkovin neuvottomaksi kuullessaan kysymykseni ja vastannut vain: 'En\ntiedä, ehkä hän joskus nauraakin'. Sitten isä oli itse ruvennut oikein\nsyvemmin ajattelemaan asiaa.\"\n\n\"Mihin lopputulokseen hän pääsi?\" Heddi kysäisi uteliaana.\n\n\"Isä sanoo, että hänestä ei ole ensinkään mahdotonta, että Jumala\njoskus hymyilisi. Ja siltä minustakin tuntuu. Kun Hän katselee meidän\ntyperiä touhujamme täällä, niin Hänestä näyttää varmasti toisinaan\nsamanlaiselta kuin äidistä, joka katselee pikku lasten leipomia\nsavikakkuja, joita lapset ihan tosissaan pitävät suurina saavutuksina.\nKun kerran puhuin tästä asiasta eräälle vanhalle tädille, hän sanoi,\nettä teen pilkkaa Jumalasta.\"\n\n\"Ja silloin sinä rupesit itkemään\", ilmoitti Kerttu.\n\n\"Niin rupesinkin\", Pirkko myönsi, \"sillä pilkan tarkoitusta minulla ei\ntodellakaan ole milloinkaan ollut sellaisista asioista. Mutta minusta\non aivan luonnollista, että Jumalaa varmaan joskus hymyilyttää.\"\n\n\"Minusta se ajatus on päinvastoin luonnoton\", tuumi Sirkka. \"Se on kuin\npyhyyden loukkausta.\"\n\n\"Eipä niinkään\", epäsi Heddi. \"Minäkin ajattelin nyt tarkemmin asiaa,\nja minusta Pirkko on oikeassa kuvitellessaan Jumalan joskus hymyilevän\nmeidän turhalle touhullemme.\"\n\n\"Miksei myös sitten meidän ilollemme?\" Mirja kysäisi.\n\n\"Niin, miksei\", myönsi Pirkko. \"Ja kun ajattelee Jumalaa sellaisena,\nHän tulee paljon läheisemmäksi meille. Minusta on silloin paljon\nhelpompi sanoa meidän isämme, kun ajattelen, että isä voi hymyilläkin.\nEikä kunnioitukseni siitä suinkaan vähene.\"\n\n\"Miten syvämietteistä keskustelua teillä tänä iltana onkaan\", huomautti\nSirkka, ja hänen hymykuoppansa värisivät.\n\n\"Niin, kun Pirkko aloittaa sellaisen, niin hän ei osaa ensinkään\nlopettaa, se on vanha juttu\", Kerttu sanoi kohentaen räiskyen\nkipinöivää tulta.\n\n\"Minun on niin vaikea päästä siitä irti\", Pirkko vastasi hieman\nhymyillen, mutta poissaoleva katse silmissä. \"Minun täytyy kuin väkisin\nriuhtaista itseni irti.\"\n\n\"Muistin juuri, miten minä kerran lapsena riitelin tähdistä erään\nleikkitoverini kanssa\", nauroi Kirsti.\n\n\"Kerro!\" huudahtivat Pirkko ja Margit.\n\n\"Niin, se poika oli naapuritalosta ja samanikäinen kuin minäkin.\nOlimme silloin kai viisivuotiaita. Hän kävi meillä leikkimässä melkein\njoka päivä ja ilman Ilmaria päivä tuntui aina pitkältä. Harvoin me\nriitelimme, mutta silloin juuri, kun näistä tähdistä tuli puhe, me\noikein tappelimme.\"\n\nTytöt nauroivat.\n\n\"Se oli minun ensimmäinen riitani pojan kanssa. Me rakensimme pihalla\nrakennuspalikoista taloja ja linnoja. En tiedä, mistä innokas\nkeskustelumme tähdistä alkoi. Ilmari sanoi, että tähdet ovat taivaan\nkynttilöitä. Se oli vastoin minun tietojani ja minä sanoinkin heti,\nettä se ei ole totta, vaan että taivaan lattia on puhkottu täyteen\npieniä reikiä, jotta enkelit voivat niistä tirkistellä, missä lapset\nliikkuvat ja ovatko he kilttejä. Ja jos lapset ovat jossakin vaarassa,\nsilloin enkeli pujahtaa heti maahan varjelemaan ja auttamaan heitä.\nSitä varten ne tirkistysreiät ovat, ja illalla, kun lamput sytytetään\ntaivaassa, loistaa taivaan lamppujen valo noista rei'istä, joita\nihmiset sanovat tähdiksi.\"\n\n\"Miten kaunis ajatus\", sanoi Pirkko miettivänä.\n\n\"No, Ilmari kai suuttui myös?\" kysyi Margit nauraen.\n\n\"Selväkin! Minulla oli kädessäni oikein komea tornipalikka ja sillä\nminä mukiloin poikaa ja huusin: 'ne ovat reikiä'! Ilmari ei kyennyt\npuolustamaan omaa mielipidettään, vaan hänen täytyi suojella itseään\niskuiltani, sillä hänen päänsä oli vähällä tulla täyteen reikiä. Hän\nyritti kömpiä ylös päästäkseen pakoon. Siitä tuskin olisi tullut\nmitään, sillä minä tarrauduin häneen kuin takiainen. Mutta hän huusi\nniin täyttä kurkkua, että apuun ei tullut ainoastaan minun äitini, vaan\nvieläpä naapurista Ilmarinkin äiti.\"\n\nKirstin puhe hukkui toisten nauruun. Sen tauottua Kirsti lisäsi vielä:\n\n\"Seisottuani puolisen tuntia nurkassa minun täytyi mennä pyytämään\nIlmarilta anteeksi. Se oli kamala paikka, muttei auttanut. Seuraavalla\nkerralla sanoin kuitenkin heti, kun tapasin Ilmarin: 'Ne ovat\ntirkistysreikiä eivätkä kynttilöitä. Eikä Ilmari uskaltanut vastustaa,\nsillä hänellä oli vielä tuoreessa muistissa antamani selkäsauna. Vasta\nnoin viiden vuoden kuluttua minulle osapuilleen selvisi, mitä tähdet\noikeastaan olivat. Sen kuulin kerran, kun vanhin veljeni, joka oli\nsilloin jo ylioppilas, keskusteli erään toverinsa kanssa planeetoista\nja ties mistä. Jäin silloin pitkäksi ajaksi miettimään asiaa, mutta\nveljeäni en uskaltanut mennä mukiloimaan. Minusta tuntui kuitenkin\nikävältä ajatus, etteivät taivaan tulisilmät olleetkaan taivaan\nlattiassa olevia reikiä. Ja vielä nytkin kuvittelen toisinaan hyvin\nmielelläni, että enkelit tirkistelevät tuikkivista tähdistä alas.\"\n\nTakkatuli oli jo aivan riitynyt. Uunin luukut täytyi sulkea ja sytyttää\nsähkö. Heddi nousi lähteäkseen, Pirkkokin poistui, ja Marjan täytyi\nmennä nukkumaan. Niin keskeytyi syvämietteinen keskustelu, ja Ruusulan\njoukko hajaantui. Mutta ei pitkäksi aikaa!\n\n\n\n\nV\n\n\nJärkyttävä asia oli tullut tiedoksi Tytylässä. Se oli hulmahtanut\nilmoille kuin kulovalkea jokaisen yläluokan tytön tietoisuuteen ja\nsitten pannut edelleen ajatukset vilkkaaseen toimintaan ja suut nopeaan\nkäyntiin.\n\nAsia oli tullut aamulla tiedoksi Tytylässä, eikä ensimmäinen oppitunti\nkoetellut ainoastaan oppilaitten vaan opettajainkin kärsivällisyyttä,\nsillä hajamielisempää ja tarkkaamattomampaa joukkoa tuskin saattaa olla\nkuin oli Tytylän VII ja VIII luokka sinä aamuna. Opettajiltakin pääsi\noikein helpotuksen huokaus, kun ensimmäinen tunti päättyi ja tytöt\nryntäsivät pihamaalle.\n\nKädet huitoivat, huulet sopottivat, päät nytkähtelivät, kun VII- ja\nVII-luokkalaiset pitivät kokousta kaivon ympärillä koulun pihamaalla.\n\nMistä sitten oli kysymys?\n\nHerralan poikain suoritus oli seurannut!\n\nLauantaina piti Herralassa olla tavanmukainen syyskonventti. Sitä oli\naina odotettu Tytylässäkin suurella jännityksellä ja ilolla, sillä\nsiellä oli aina hauskaa. Niinpä tämänkin vuoden konventti oli ollut jo\nuseita viikkoja keskustelunaiheena Tytylässä. Siellä rakennettaisiin\nsovinto, ja tuntuisi todella ihanalta saada pitkästä aikaa tanssia,\nnauraa ja laskea leikkiä poikien kanssa.\n\nTosin muutamat tytöt olivat lausuneet epäilynään, että heitä —\ntytyläläisiä näet — tuskin tänä vuonna Herralaan kutsutaan, sillä \"ei\npoikia\"-viikkojen jälkeen herralalaiset eivät olleet juuri ensinkään\nolleet tytyläisten kanssa. Suurin osa tytöistä piti kuitenkin tuiki\nmahdottomana, että herralalaiset voisivat viettää juhlaansa ilman\ntyttöjä.\n\n\"Mitä hauskaa heillä olisi ilman meitä\", Kirsti oli kerran huudahtanut,\nkun keskusteltiin asiasta.\n\n\"He ovat jo tarpeeksi kostaneet, kun eivät ole ensinkään olleet\nmeidän kanssamme\", oli Heddi jatkanut huoaten niin syvään ja surkean\nnäköisenä, että tytöt olivat purskahtaneet raikuvaan nauruun. Ja Pirkko\noli heristänyt sormeaan Heddille sanoen:\n\n\"Sinä et saa puhua mitään tässä asiassa, ettei tuomari nosta\nsyytejuttua.\"\n\n\"Ketä vastaan?\" Heddi kysäisi kulmakarvojaan kohauttaen.\n\n\"No, tietysti sinua vastaan\", Pirkko huudahti.\n\n\"Minua vastaan\", ihmetteli Heddi viattoman näköisenä. \"Miksi? Pojathan\novat syyllisiä.\"\n\n\"Eikä, vaan sinä!\" huomautti Mirja. \"Olet uskoton tuomarillesi.\"\n\n\"Olen ollut liiankin uskollinen viime viikot\", nauroi Heddi.\n\n\"Olosuhteiden pakottamana\", Kerttu lisäsi hymyillen.\n\n\"Niinpä kylläkin\", Heddi myönsi, \"mutta enhän ole tehnyt uskollisuuden\nvalaa. Sellaiseen olen liian nuori. Se olisi liian aikaista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleinen mielipide oli siis ollut se, että pojat olivat jo tarpeeksi\nkostaneet, eivätkä tulisi viettämään konventtiaan ilman tytyläläisiä.\n\nViimeinen päätelmä pitikin paikkansa, ensimmäinen ei. Sillä nyt tuli\nkirvelevä suoritus: herralalaiset olivat kutsuneet juhlaansa Tytylän\nkuudennen luokan kokonaisuudessaan!\n\nSe oli karvas pala nieltäväksi!\n\n\"Tämä on jo enemmän kuin voimme sietää\", Pirkko tuumi istuessaan\njalkojaan heilutellen kaivon kehäaidalla ja katsellen kaivon syvyyteen\nkuin toivoen sieltä nousevan jonkun pelastavan hengen.\n\n\"Ja kuitenkin meidän täytyy se sietää\", Aili Paakkunen huomautti\nmelkein purevasti.\n\n\"Voi, älä ole niin toivottoman asiallinen\", huudahti Kirsti.\n\n\"Mikä tässä muukaan auttaa? Ei mustaa saa valkoiseksi eikä tehtyä\ntekemättömäksi\", jatkoi Aili äskeisellä äänensävyllä.\n\n\"Eikö kukaan voi löytää asiassa mitään valopilkkua, mitään, vaikka\nkuinka pientä takaporttia, josta luikkisimme ulos, pois tästä\nepämiellyttävästä tilanteesta?\" puhui Heddi matalalla äänellään ja\ntuijotti Margitia, joka ei juuri ollut mikään erityinen neropatti\nkeksinnöissään.\n\nTytöt vaikenivat yrittäen löytää takaportin, ja sitten Pirkko huusi\ninnoissaan:\n\n\"Minä tiedän!\"\n\n\"Mitä, mikä?\" kuului huutoja ja tytöt painuivat lähemmäksi kaivon kehää\nkatsellen Pirkkoa kuin viimeistä tulenkipinää sammuvassa hiilloksessa.\n\n\"En tiedä, hyväksyttekö sen\", Pirkko tuumi. Hän seisoi nyt kaivon\nlaakealla kannella korkeammalla kuin muut ja katseli tyttöjä hieman\nepäröivä tuike tummissa silmissään. \"Mutta antakaa ainakin varma\nvaitiolon lupaus ensin.\"\n\n\"Annetaan, annetaan\", tytöt huusivat, ja talvinen aurinko valaisi\nhetkeksi ylös kohotettuja käsiä, joita peittivät värikkäät lapaset,\nnahkarukkaset, hienot hansikkaat.\n\n\"Hyvä!\" huudahti Pirkko heilauttaen valkeata villalapastaan ja\nhänen silmiinsä tuli niiden tavallinen, iloinen väike. Hän vilkaisi\ntutkivasti kaivon ympärille ryhmittynyttä joukkoa, ettei siinä vain\nollut ketään asiaankuulumatonta, ja alensi sitten ääntään jatkaessaan:\n\"Meillähän on kolmen viikon kuluttua kutsukonventti. Silloin me\nkutsumme pojat tänne...\"\n\nPirkko vaikeni jääden jännittyneenä tuijottamaan tyttöihin. Mitä he\nsanoisivat?\n\n\"Ei ikinä!\" kuului ensimmäinen huudahdus. Eräs VII-luokkalainen oli\nilmaissut oman mielipiteensä.\n\n\"Kyllä, kyllä, kannatetaan!\" kuului voimakas huuto melkein jokaisesta\nsuusta ja harvat kielteiset huudot häipyivät myöntyväisyyden tulvaan.\n\n\"Siis tulisia hiiliä\", Mirja hymähti.\n\n\"Niin juuri\", myönsi Pirkko päättäväinen ilme kasvoillaan. \"Tuliset\nhiilet ovat nyt sopivat poikaparkain päitten päälle.\"\n\n\"Ei, älkää ottako asiaa kostotoimenpiteenä\", pyysi Mirja.\n\n\"Mutta kostoahan tuliset hiilet aina ovat\", Sirkka huomautti.\n\n\"Niin, hienoin, miellyttävin ja nautinnollisin tapa kostaa\", nauroi\nAili hyväillen leveätä nahkakaulustaan hansikoidulla kädellään.\n\n\"Kyllä niinkin\", Heddi myönsi, \"mutta tämähän onkin vain takaportti\nmeille.\"\n\n\"Se on totta se\", naurahti pari tyttöä.\n\nKello soi.\n\n\"No, sanokaa sitä nyt sitten takaportiksi, kostoksi tai tulisiksi\nhiiliksi, niin päätetty kuin päätetty! Vai mitä?\" huudahti Pirkko.\n\n\"Päätetty!\" vastasi voimakas yhteishuuto.\n\n\"Ja vaitiolo varma?\" Pirkko kysyi hypätessään alas kaivon kannelta.\n\n\"Varma! Vaitiolo varma!\" kuului reippaita huudahduksia tyttöjen\nkiiruhtaessa riviin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPirkko istui omassa huoneessaan avattu kirje kädessään ja merkillinen\nilon ja pettymyksen sekainen hymy huulillaan. Pöydällä oli pari kapeata\nliuskaa sievästi kokoon taitettuina. Pirkko luki lyhyen kirjeen vielä\nkerran, otti liuskat pöydältä ja kehitteli ne hitaasti auki.\n\nSiinä oli kaksi runoa, jotka Pirkko oli kirjoittanut ja lähettänyt\nuskaliaasti maailmalle seikkailemaan. Mutta maailma oli ottanut ne\nvastaan, jollei juuri kylmästi, niin ainakin viileähkösti, ja pikku\nrunot olivat palanneet äitinsä luo takaisin.\n\n\"Te pikku tyhjäntoimittajat\", Pirkko puheli puoliääneen silitellen\nmuutenkin silkoisia papereita. \"Luulin teidän saavan ihmeitä aikaan,\nraivaavan minulle tiet, ja te veitikat tulettekin takaisin niine\nhyvinenne. Muttette ole sittenkään samanlaiset kuin lähtiessänne.\nJotakin uutta teissä on.\"\n\nPirkko luki runot. Kai sadannen kerran! Ja hänestä tuntui, että niistä\nsoinnahti vastaan jokin outo, jokin, jota hän ei ollut aikaisemmin\nhuomannut niissä.\n\nNiin, runot oli joku lehden arvostelija lukenut, ja hänen arvosteleva\nkatseensa oli aivan kuin valanut läpinäkyvän, hiuksenhienon pinnan\nrunojen peitteeksi. Mutta sitä Pirkko ei ymmärtänyt. Hän vain tunsi,\nettä nuo kaksi pikku seikkailijaa olivat käyneet hänelle rakkaammiksi\nvastoinkäymisensä takia ja samalla jotenkin surumielisiksi, sillä\nolivathan ne tyhjäntoimittajia!\n\nMutta kirje ei tuonut Pirkolle vain pettymystä, vaan tyydytystäkin,\nsillä satu \"Aurinkolapsesta\" oli kelvannut lehteen ja toimittaja\nkirjoitti, että hän arveli Pirkon pystyvän paremmin kirjoittamaan\nsuorasanaista kuin runoja mutta ettei hän silti kylläkään tahtonut\nkieltää Pirkkoa jatkamasta runojenkin kirjoittamista, koska \"runoilu\nkehittää mielikuvitusta ja suppeata sanamuotoa.\"\n\nEtteivät runot olleet kelvanneet, oli kyllä pettymys Pirkolle. Hän\nnäet piti enemmän runojen kirjoittamisesta ja omasta mielestään hän\nkirjoitti niitä paremmin kuin suorasanaista. Hän oli aivan vain\nhuvikseen liittänyt sadunkin matkaan, ja nyt se tuottikin hänelle\ntällaisen yllätyksen.\n\nUlko-ovi kuului käyvän. Pirkko kuunteli tarkkaavaisena: Kerttu!\n\nSukkelasti Pirkko sujautti kirjeen ja runot laatikkoonsa, ja kun Kerttu\nastui huoneeseen, Pirkko oli syventynyt kemiaan. Itse asiassa hän\nmietti, kertoisiko ihmeellisen uutisensa tytöille vai ei. Sillä jos hän\nsanoi sen Kertulle, se oli sama kuin hän olisi sanonut sen kaikille,\nkoko Tytylälle! Kerttu oli nyt kerta kaikkiaan sellainen, ettei voinut\npitää salaisuuksia takanaan. Ei pienintäkään! Siitä oli monet kerrat\nollut kova kiistely Kertun ja Pirkon välillä, mutta Kerttu ei vain\npäässyt siitä tavasta. Olipa asia sitten hänen tai toisten, niin kyllä\nhänen se täytyi rupattaa. Pirkko sanoikin häntä joskus Seulasuuksi,\nkoska kaikki tiedot valuivat hänen suustaan heti saman tien ulos.\n\nParas pitää ainakin toistaiseksi omana tietonaan, Pirkko päätteli. \"Jos\nkorkeintaan Pentille sanon, niin...\"\n\nSamassa hän kääntyi tulisesti ympäri. Kerttu seisoi hänen takanaan\nparin askelen päässä Pirkon toimittajalta saama kirje kädessään ja\nkatsoen äärimmäisen hämmästyneenä Pirkkoon kysyi:\n\n\"Onko tämä kirje tosiaan tullut sinulle?\"\n\n\"On! Onpa niinkin\", Pirkko myönsi ja hypähti Kertun luo tempaamaan\nkirjeen hänen kädestään. \"Mistä sinä tämän sait?\"\n\nJos oli Kerttu kirjeen sisällöstä ihmeissään, niin ihmeissäänpä oli\nPirkkokin, sillä hän ei voinut käsittää, miten kirje oli joutunut\nKertun käsiin, kun hän juuri äsken oli pistänyt sen laatikkoonsa ja\nitse istunut koko ajan pöydän vieressä.\n\n\"Tuossahan se oli lattialla, pesupöydän luona\", virkkoi Kerttu.\n\nKirje oli siis livahtanut huomaamatta pöydältä. \"Kuinka sinä uskalsit\nlähettää?\" Kerttu ihmetteli, ja Pirkko huomasi ilmeisen ihailun\nvivahteen siskonsa äänessä. Voi, miten se hivelikään somasti pikku\nrunoilijan herkkää sydäntä!\n\n\"No, eihän siinä mitään pelkäämistä ole\", Pirkko vastasi hymyillen,\nkuin Kerttu olisi ollut pieni lapsi. \"Eiväthän ne puraisematta\nnielaise!\"\n\n\"En minä vain olisi uskaltanut.\" Kerttu jäi mietteissään tuijottamaan\nuunin kylkeen.\n\nHetken oli hiljaista, sitten Pirkko sanoi:\n\n\"Kuule, Kerttu, etkö sinä nyt kerran voisi säilyttää salaisuutta? En\nhaluaisi sanoa sitä vielä toisille. Voithan?\"\n\nHän hypähti tuolistaan Kertun luo, kiersi käsivartensa hänen hartiainsa\nympärille ja katsoi häntä pyytävästi silmiin.\n\n\"Tietysti voin\", Kerttu myönsi suudellen Pirkon poskea. \"Ajattelehan\",\nhän virkkoi hetken kuluttua keinutuolista, \"jos sinusta tulisi\nkirjailija. Se olisi mukavaa. Eikö olisikin?\"\n\nKeinutuoli narisi tovin. Kerttu katsoi odottavana sisartaan, jonka\nvarmat, hienot piirteet varjostavat selvinä alas laskettuun ikkunan\nverhoon, sillä Pirkko istui taas lempipaikallaan, ikkunankynnyksellä.\nHän käänsi kasvonsa Kerttuun päin ja naurahti iloisesti:\n\n\"Älä puhu! Sellaista ihmettä en minä sentään pysty saamaan aikaan.\nTässäkin on jo kylliksi. En ole edes ajatellutkaan mitään niin\nsuurenmoista kuin kirjailija. Olen vain kynäilijä.\"\n\nPirkko puhui totta! Ei hän ollut unelmoinut kirjailijaksi tulosta.\nEipä tosiaan ajatus ollut edes hämärästikään hipaissut sellaista\nmahdollisuutta. Ja nyt, kun Kerttu puhui siitä, se tuntui aivan\nvieraalta. Sellainen ajatus oli Pirkolle tuiki tuntematon eikä se sen\nvuoksi synnyttänyt hänessä minkään laista vastakaikua eikä oikeastaan\njättänyt mitään jälkeäkään aivoihin.\n\nOvi aukeni ja Mirja kurkisti huoneeseen. Hän heilutti luistimiaan\nkädessään. Ne kimalsivat lampun valossa ja kilahtelivat toisiaan vasten\nsynnyttäen äänen, kuin kirkas nauru olisi helissyt huoneessa.\n\n\"Hei, tytöt, lähtekää radalle!\" Mirja huudahti keikkuen kynnyksellä.\n\n\"Minä tulin juuri kotiin\", Kerttu virkkoi valittavalla äänellä.\n\n\"No ei se estä sinua taas lähtemästä\", nauroi Mirja. \"Ota esimerkkiä!\"\n\nHän nyökäytti Pirkkoon päin, joka oli jo lipaston luona kumarruksissa\nsekoittaen vaatelaatikkonsa sisällyksen etsiessään hiihtolakkiaan.\n\n\"Tuosta penkomisestako?\" Kerttu kysäisi ja nousi hitaasti.\n\"Lähtisinköhän minä...\"\n\n\"Selväkin, että lähdet\", kuului eteisestä Pentin ääni. Mirja kääntyi\nsäpsähtäen katsomaan taakseen.\n\n\"Mistä sinä ilmestyit?\"\n\n\"Tuntemattomuudesta\", vastasi Pentti, joka oli tullut taloon keittiön\nkautta. \"Onko Pirkko suursiivoushommissa?\" hän kysäisi sitten\nvilkaistessaan huoneeseen Mirjan olan yli.\n\n\"Hakee lakkiaan\", tiedoitti Mirja.\n\n\"Vihreätäkö?\" tiedusti Pentti.\n\n\"Niin!\" Pirkko vilkaisi häneen kysyvästi.\n\n\"Katsot kuin minä olisin sen syönyt\", Pentti virkkoi ja osoittaen\nnojatuolia jatkoi: \"Mutta minä voin heti torjua syytöksen...\"\n\nLakki oli nojatuolissa, josta se pilkisti hiukan pieluksen takaa.\n\n\"Teräväsilmäinen lapsi\", Pirkko sanoi kiitokseksi.\n\n\"Eikö Kirsti lähdekään?\" tiedusteli Pentti.\n\n\"Kyllä\", vastasi Mirja. \"Hän meni koputtamaan Heddiä ja Margitia.\nSirkka ei voi tulla. Hän potee sikotautia.\"\n\n\"Sano pussitautia! Kuulostaa hienommalta\", Pentti ehdotti.\n\nHetken kuluttua he olivat jo ulkoportailla. Siellä odotti yllätys:\nKaarlo, Pekka ja Jussi Markkula seisoivat portaitten alapäässä kunniaa\ntehden.\n\n\"Hei! Terve! Jussi! Milloin sinä olet näille main hiipinyt?\" tytöt\nhuudahtelivat kätellen poikia ja varsinkin tervehtien sydämellisesti\nJussia, joka nykyään asui Helsingissä. Hän oli näet ennättänyt\nluvuissaan jo yliopistoon asti.\n\n\"Tänään tulin. Päiväjunalla.\"\n\n\"Järjestäytykää, veljet! Järjestäytykää\", Pentti komenteli ja tarttuen\nPirkon käsivarteen lähti astumaan edellä hänen kanssaan.\n\nLuistinradalla oli jo tuttu joukko vastassa. Siihen kuului myös Ilmari\nKaisla, joka vuosi sitten oli tullut Herralaan. Hän oli pitkä, kalpea\nhongankolistaja, vakava, mutta innokas puheitten pitäjä. Hänen syvien\nsilmiensä loiste sai kuuntelijankin innostumaan.\n\n\"Kaislan säteilevä katse kultaa hänen hopeanvälkkeiset sanansa\", oli\nPirkko kerran sanonut. Ja hänen lausunnossaan taisi olla perää!\n\nPian oli ystävyysliitto solmittu Mirjan ja Ilmarin välillä. Ilmarin\nvakava aikomus oli ruveta papiksi, ja tytöt sanoivat joskus\nkiusoitellen Mirjaa \"papinrouvaksi\".\n\nLuistinradalla oli iloinen joukko piankin hajaantunut pareittain\nluistelemaan. Pakkanen oli hienosti nipistävä, jää radan sivuilla\nhuikaisevan kirkas ja sileä, mutta keskellä rataa — tavallisuuden\nmukaan! — lumisohjoinen ja kuoppainen. Huudahtelut ja nauru\nsekaantuivat torvisoiton voimakkaaseen kajahteluun, ja sähkölamppujen\nloiste valaisi punan helakoimia poskia ja kirkkaita silmiä.\n\nPirkko luisteli yksinään hitain, pitkin liukuliikkein. Hän mietti,\nmietti yhä sitä, että suorasanainen oli kelvannut eivätkä runot. Kädet\ntaskuissa ja pää hieman alas painuneena hän liukui pitkin rataa, kun\nkuuli Margitin huutavan:\n\n\"Pirkko, hoi! Onko se totta? Onko?\"\n\nMirja ja Kirsti luistelivat nopeasti hänen luokseen ja tarttuivat hänen\nkäsivarsiinsa toistellen yhä: \"Onko se totta?\"\n\n\"Mikä?\" ihmetteli Pirkko pysähtyen.\n\n\"Että sinä olet kirjoittanut Nuorten Lehteen, että...\" Mirja vaikeni,\nsillä hän huomasi Pirkon silmissä kipinöivän katseen ja punan leviävän\npolttavana ja tummana yli kasvojen.\n\n\"Taas se Kerttu, juorukello\", Pirkko huudahti ja potkaisi luistimen\nkärjellä jäätä. \"Mikään ei pysy hänen hampaittensa takana!\" Uusi\npotkaisu. \"Hänen suunsa on tosiaan vuotava seula.\" Potkaisu. \"Onneton\nihminen!\" Potkaisu.\n\n\"Kuule, Pirkko, me olemme kohta kaikki kolme onnettomia, jollet lakkaa\npotkimasta\", Mirja huomautti naurua silmissä. \"Sinä potkit avannon\njäähän ja me hukumme.\"\n\nPirkon huulet vetäytyivät jo hiukan hymyyn. Hän lakkasi potkimasta.\nKirsti puheli naurunhikerrys kurkussaan:\n\n\"Mitäpä siitä, jos me sen tiedämmekin. Saisimmehan kuitenkin tietää sen\njonkin ajan kuluttua. Älä murjota näin kauniilla säällä!\"\n\nKirsti nipisti Pirkon poskea.\n\n\"Sinä olet sellainen kuherteleva kyyhkynen\", Pirkko hymähti Kirstille.\n\"Mutta harmittaa minua sittenkin! Ja epäilemättä tämän asian tietää jo\njok'ainoa täällä.\"\n\n\"Älähän nyt ota sitä niin synkästi. Eihän se ole sinun tapaistasi\",\ntuumi Mirja. \"Eikähän Kerttu toki kaikille...\"\n\nSamassa Pentti tarttui takaapäin Pirkon hartioihin huudahtaen:\n\n\"He-hei, toveri! Onnittelen! Saamme sinustakin toimittajan! Olen\netsinyt Kuikkaa täältä esittääkseni hänelle virkaveljen, mutta\nnähtävästi 'herra toimittaja' on toimitushommissa, kosken löytänyt\nhäntä.\" Pentti vaikeni silmänräpäykseksi ja katsoi, hieman ihmeissään\nPirkkoon. \"Mutta sinä itse et kylläkään ole sen näköinen, kuin elämäsi\nunelma olisi täyttynyt. Näytät aivan mieheltä, joka on myynyt voin ja\nkadottanut rahat. Onko Kaarlo houkutellut sinut tänään syömään happamia\nomenia?\"\n\nTytöt purskahtivat nauruun, sillä oli varsin hyvin tiedossa, että\nKaarlolla oli aina taskussaan happamia omenia, joita hän mutusteli\npitkin päivää, koska oli kuullut niiden laihduttavan.\n\n\"Minua vain kismittää se, kun Kerttu on kuuluttanut asian koko\ntäkäläiselle seurakunnalle, vaikka minä tahdoin pitää sen toistaiseksi\nsalaisuutena\", Pirkko sanoi, tosin jo iloisemmin.\n\n\"Voi lapsiparka, miten hyväuskoinen olet\", tuumi Pentti ja taputti\nPirkon päätä koko joukon luistellessa hitaasti edelleen. \"Etkö\nmilloinkaan opi tietämään, että tässä kaupungissa on neljä kuuluttajaa:\nsanomalehti, pappi, maistraatti ja — Kerttu Kotkanpää! Viimeksimainittu\nvarmin ja nopein.\"\n\n\"Älähän kuitenkaan tee pilkkaa\", Pirkko huomautti muun joukon nauraessa.\n\n\"Pilkkaako tämä on?\" kysyi Pentti näyttäen loukkaantuneelta. \"Tottahan\nminä puhun, vai mitä, kasvinsisaret?\" Pentti teki kädellään vetoavan\nliikkeen tyttöihin.\n\n\"Totta, tottahan se on\", nauroivat Margit ja Kirsti. Pirkko vain\nhymyili hiukan.\n\n\"Mistä te keskustelette?\" kuului samassa joukon takaa Kertun ääni.\n\nKaikki kääntyivät katsomaan häneen ja kun Kerttu vilkaisi siskoonsa,\narvasi hän 'salaisuuden' ennättäneen jo huhuna hänelle takaisin. Pentti\nvastasi Kertun kysymykseen vuolaalla sanatulvalla:\n\n\"Mistä keskustelimme? Eräästä ihmeellisestä asiasta: ruotsalaisen\nyhteiskoulun johtaja on kosinut Tytylän saksanmaisteria, jota myös\nKeräksi sanotaan ja joka, kuten tiedämme, on leski. Nyt odotetaan\njännityksellä, mikä on seuraamus uskaliaasta kosinnasta. Antaako\nkaunis Kerä vastaukseksi 'jaa' vai 'ei' eli puhuuko hän siis kielillä\nvai työntääkö hän esiin lyhyen, jyrkän suomalaisen ei:n. Jos hän\npuhuu kielillä, silloin hänestä tulee 'rektorskan Kerä-Gyllenström'.\nKajahtaako kauniilta? Mutta muista\", Pentti alensi äänensä\nkuiskaukseksi jatkaessaan: \"Tämä on salaisuus, siitä ei saa puhua\nmuille, sillä Kerä ei ole vielä antanut vastaustaan.\"\n\n\"Valehtelet\", huudahtivat tytöt, ja Jussi, joka oli myös liittynyt\njoukkoon Heddin kanssa, sanoi:\n\n\"Pentti on sellainen palturinpuhuja, ettei kannata koskaan uskoa hänen\nuutisiaan.\"\n\n\"Rakas veljeni, älä pilkkaa minua, äläkä alenna näitten nuorten\nneitosten läsnäollessa, sillä osakkeeni laskevat\", Pentti puheli\npyytävällä äänellä.\n\n\"Kuule, onko se totta, mitä kerroit?\" Kerttu uteli toisten nauraen\npuhellessa Pentin järjettömästä keksinnöstä. \"Mistä kuulit sen?\"\n\n\"Pikku Kerä kertoi. On se totta\", vakuutti Pentti aivan vakavalla\nnaamalla ja uskottavalla äänellä.\n\n\"Ei Pentti muuta kuin narraa\", Heddi huudahti pudistaen nauraen päätään.\n\n\"No, kysykää Pikku Kerältä\", Pentti huomautti rauhallisesti.\n\n\"Milloin Pikku Kerä kertoi sen sinulle?\" kysäisi Pirkko ja iski silmää\ntytöille.\n\n\"Tänään, kun tulin koulusta, tapasin hänet ja...\"\n\n\"Ja nyt puhuit itsesi pussiin, poikaparka\", Pirkko huudahti, \"sillä\nPikku Kerällä on sikotauti ja hän on maannut pari päivää 38 asteen\nkuumeessa.\"\n\n\"Oih, jo otti ohraleipä\", Pentti hihkaisi lyöden kädellään otsaansa\ntyttöjen ilakoidessa.\n\n\"Miksi ihmeessä sinä tuollaisen jutun keksit?\" kysäisi Heddi.\n\nPentti katseli hetken tyttöryhmää, joka luisteli hänen edessään — hän\nitse luisteli takaperin — ja rupesi sitten puhumaan vakavana:\n\n\"Kerttu kysyi äsken, mistä me keskustelimme. Hän kysyi sitä juuri\nsilloin, kun minä oli sanonut, että tässä kaupungissa on neljä\nkuuluttajaa: sanomalehti, pappi, maistraatti ja Kerttu Kotkanpää, mutta\nvarmin ja nopein niistä on viimeksimainittu. Ja...\"\n\n\"Pentti, sinäpä olet ilkeä\", Heddi huomautti paheksuvalla äänellä.\n\nPentti vilkaisi häneen totisena jatkaessaan:\n\n\"Ja minä muistin siinä samassa tuon mielettömän jutun, jonka 'herra\ntoimittaja' eilen illalla toimittajamaisen nopeasti keksi, kun näimme\nKerän ja Jyltön menevän peräkkäin kirjastoon. Päätin kertoa sen\nKertulle, siksi että hän levittäisi sitä juttua ja lopuksi kaikki\nnauraisivat hänelle. Tämä oli ehkä hävyttömästi ajateltu, mutta\nmieleeni välähti, että ehkä tuollaisen perättömän jutun levittäminen\nparantaisi Kertun pahan vian. Ettei hän enää sen jälkeen kulkisi\njuorukellona. Sillä sellainen ei suinkaan kaunista häntä, yhtä vähän\nkuin se kaunistaa ketään muutakaan. Se olisi siis ollut veljellinen\nojennus, ei muuta. Nyt tiedätte tarkoitukseni. Jos olette minulle\nvihaisia, varsinkin Kerttu, niin olen pahoillani, sillä tarkoitukseni\nei ollut olla ilkeä.\"\n\nPieni ryhmä oli pysähtynyt erääseen luistinradan kulmaan. Toveri\ntoisensa jälkeen oli luistellut ohi, sillä ryhmä näytti niin\nsuljetulta, että he eivät olleet siihen liittyneet. Ainoastaan Mirja\nja Ilmari Kaisla olivat tulleet lisäksi joukkoon. He seisoivat nyt\nkaikki äänettöminä. Kukaan ei osannut eikä tahtonut sanoa mitään, sillä\nhiljaisessa mielessään he myönsivät Pentin olleen tavallaan oikeassa.\nKerttu itse seisoi pää alas painuneena tuijottaen jäätä. Pirkko,\njoka kyyneleisin silmin vilkaisi häneen, huomasi Kertun nenänpielten\nvärähtelevän hänen puristaessaan samalla tiukasti huuliaan yhteen. Siis\nitku ei ollut kaukana.\n\nPirkko oli äsken suuttunut Kertulle, mutta hänen vihansa lauhtui\nyleensäkin pian, ja nyt valtasi sääli hänen herkän sydämensä hänen\ntajutessaan siskonsa tukalan aseman tällä hetkellä.\n\nParilla lyhyellä liu'ulla hän oli Kertun vieressä, kiersi käsivartensa\nhänen hartiainsa ympärille ja kuiskasi:\n\n\"Tule, Kerttu, mennään kotiin.\"\n\nTyynesti ja tasaisesti liukuivat sisarukset toisten luota ja hävisivät\npian luistelijain parveen. Mutta ryhmä seisoi yhä paikoillaan apein\nmielin. Ensimmäisen kerran Kotkanpään sisarukset olivat loukkaantuneet\ntässä kotoisessa ryhmässä. Ensimmäisen kerran Ruusulan joukko oli\npahoittanut heidän mielensä.\n\n\"Ei sinun olisi pitänyt sanoa sitä niin suoraan ja hiomattomasti\nKertulle\", Jussi puhkesi puhumaan.\n\n\"Opetuksesi oli liian raakaa tytölle.\"\n\n\"Niin kai oli\", Pentti myönsi hiljaa ja katuvaisesti. \"Mutta nyt on\nturha ajatella ja katua, kun on jo ojassa. Minnekähän tytöt menivät?\"\n\n\"Entä sitten?\" Jussi tiedusteli silmäten tutkivasti veljeään.\n\n\"Menen pyytämään anteeksi.\"\n\nPentti aikoi luistella pois, mutta Jussi tarttui tiukasti hänen\nolkapäähänsä.\n\n\"Sitä sinä et tee nyt\", hän lausui varmalla äänellä. \"Sanoithan itse,\nettä on myöhäistä katua. Et saa sanojasi takaisin, anna siis niiden\nvaikuttaa. Kuka tietää, vaikkapa hyvääkin saisivat aikaan. Esitä\nanteeksipyyntösi myöhemmin.\"\n\n\"Jussi on oikeassa\", virkkoi Mirja, jolle oli kerrottu asia\nkokonaisuudessaan. \"En usko, että Kerttu ja Pirkko suuttuivat, mutta\nKerttu kai pahoitti mielensä. Kyllä he pian ovat kuten ennenkin.\"\n\n\"Joka ei mieltänsä pahoita, se ei tapaansa paranna, on äidilläni tapana\nsanoa\", lisäsi Ilmari.\n\nJoukko hajaantui hitaasti eri tahoille. Mutta sitä hilpeätä, raikasta\nmielialaa, joka aluksi oli vallinnut, ei enää kukaan saanut syntymään.\nKaikkien mieltä painosti Kertun ja Pirkon poistuminen ja heidän\nalakuloiset kasvonsa. Kotkanpään sisaruksista pidettiin, varsinkin\niloisesta, hyväsydämisestä Pirkosta, ja tuntui oudolta ajatella, että\nheidän mieltänsä oli pahoitettu. Kaikki koolla olleet tunsivat oman\nsyyllisyytensä asiaan, sillä kukaan ei ollut ruvennut puolustamaan\nKerttua. Mutta samalla heidän kuitenkin täytyi myöntää, että Kerttu oli\nsyyllinen. Omituista vain, että 'syyttäjänä' oli ollut Pentti, Pirkon\nparas ystävä ja ainainen toveri.\n\nJa juuri se, että syyttäjä oli ollut Pentti, koskikin syvästi Kerttuun,\nsillä hän piti Pentistä kuin veljestään. Ensi hetkessä Kerttu oli\nloukkaantunut, sitten pahoittanut mielensä. Mutta kun hän illalla\nja yöllä vuoteessaan valvoessaan mietti asiaa, hänen täytyi myöntää\nPentin olleen oikeassa. Mutta vastahakoisesti, kovin vastahakoisesti\nhän sen itsekseen myönsi, sillä itsesyytös on vaikeimpia tehtäviä. Kun\nhän oli päässyt niin pitkälle, kyynelet sulattivat lopunkin roudan\nhänen sydämestään, ja hän päätti nyt todellakin oikein vakavissaan\ntehdä parannuksen. Siihen mennessä hän ei ollut vielä milloinkaan edes\najatellut sellaista.\n\nSeuraavana aamuna Pentti odotti tyttöjä Ruusulan portilla. Huolestunut,\nsurullinen ilme kasvoillaan hän seisoi kahdenkymmenen asteen pakkasessa\nesittääkseen anteeksipyyntönsä. Nähdessään Kertun tulevan hän punastui,\nsillä häntä hävetti, kun hän muisti Jussin sanat: \"Opetuksesi oli liian\nraakaa tytölle.\"\n\nPentti ei kuitenkaan ennättänyt puhua mitään, kun Kerttu jo ojensi\nhänelle kätensä sanoen:\n\n\"Sinä olit illalla oikeassa. Minä olen kauhea juorukello. Mutta nyt\nkoetan opetella paremmaksi.\"\n\nPentti piti Kertun kättä omassaan. Hän oli aivan ihmeissään. Kerran oli\nPenttikin neuvoton!\n\nMutta ei kauan! Hän puristi lujasti Kertun kättä ja virkkoi poikamaisen\nvilpittömästi:\n\n\"No olipa hurjan hyvä, ettet suuttunut! Minä niin pelkäsin, että\nottaisit nokkaasi.\"\n\n\"Otinkin, mutta nyt olen jo selvinnyt.\"\n\nKerttu katsoi nauravin silmin Penttiin, ja kun Pentti erotessa ehdotti,\nettä he menisivät aamiaislomalla Pyydykseen juomaan sovinnonmaljat\nsuklaan muodossa, Kerttu suostui ilomielin, mutta kuitenkin sillä\nehdolla, että Pirkkokin saisi liittyä joukkoon.\n\nPentin alkuunsa ehkäisty koe vaikutti sellaisenaankin hyvää. Tosin\nKerttu ei milloinkaan kokonaan päässyt perisynnistään, mutta verraten\nvaikeasti pujahti juoru tuon tapauksen jälkeen hänen huuliltaan, sillä\nhän muisti aina, miten Pentti oli aikonut opettaa häntä, ja muisti\nmyös tyttöjen myönteisen äänettömyyden. Silloin hän saattoi katkaista\nlauseensa ja kieltäytyä ehdottoman jyrkästi jatkamasta alkamaansa\njuorua. Mutta vasta useita vuosia myöhemmin hän täysin käsitti, miten\nhyvän palveluksen Pentti oli hänelle tehnyt.\n\n\n\n\nVII\n\n\nPirkolle oli tapahtunut suuri kunnia: hänet oli kutsuttu niiden kahden\nruotsalaisen vanhuksen luo syntymäpäiville, joiden nimet hän oli saanut\nensimmäiseksi keräyslistalleen. Sonja-rouva täytti 70 vuotta. Pirkko\noli syyslukukauden aikana käynyt useastikin vanhuksia tervehtimässä.\nTosin vanhuksista oli ollut karvas pala, ettei hän käynyt ruotsalaista,\nvaan suomalaista koulua ja että he olivat siis antaneet rahansa\nsuomalaisen koulun hyväksi. Mutta Pirkon kirkas, avoin katse ja\nmiellyttävä käytös oli saanut vanhukset suopeiksi häntä kohtaan ja niin\nhänestä oli tullut pieni päivänsäde, jonka tuon tuostakin tapahtuvat\nvierailut kirkastivat vanhusten yksitoikkoisia päiviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirkko pujahti Markkulan avaraan eteishalliin. Talossa ei kuulunut\nsillä hetkellä hiiskaustakaan. Hän kuunteli hetken ja aikoi juuri\nlähteä toiseen kerrokseen, jossa olivat sedän ja poikien huoneet, kun\neräs halliin johtavista lukuisista ovista aukeni ja talon valkohapsinen\nmiespalvelija — Vanha Santeri — astui halliin.\n\n\"Päivää, Santeri\", riemastui Pirkko. \"Odota pikku, pikku hetki, minä\nkäyn vain kysymässä sedältä, saanko nyt sen kukkakorin, jonka hän\nlupasi.\"\n\n\"Tietysti saatte, Pirkko-neiti, tietysti odotan\", vanhus puheli\nköpittäen huopatossuissaan edestakaisin hallissa.\n\nPirkko juoksi portaat nopeasti, kaksi askelta kerrallaan, koputti\nsedän huoneen ovelle ja pujahti huoneeseen. Hän sai vahvistuksen\nhyasinttikorilleen ja palkittuaan sen parilla suudelmalla sedän\nkaljulle päälaelle hän juoksi takaisin halliin. Santeri ei kuitenkaan\nollut enää siellä.\n\n\"Tietysti odotan\", Pirkko mumisi Santerin sanoja toistaen ja kiiruhti\ntalon puutarhaan, jonka kasvihuoneessa Santeri näkyi liikuskelevan\npäättäen ikkunain takana häivähtelevästä varjosta. Kasvihuone oli näet\nvalaistu.\n\nPirkon huulilta pujahti iloinen hämmästyksen huudahdus hänen nähdessään\nSanterin kädessä komean kukkalaitteen: tummanruskeaan, kauniisti\npunottuun koriin oli istutettu kuusi sinipunaista hyasinttia ja niiden\nkeskelle yksi valkoinen. Joka kymmenluvulla yksi kukka.\n\n\"Voi, Santeri, kyllä sinä osaat\", ihaili Pirkko pyöritellen koria.\n\nSanteri oli mielissään kiitoksesta ja touhusi kovasti etsien papereita\nkauniin kukkakorin kääreeksi.\n\nNoin tunnin kuluttua Pentti ja Pirkko kulkivat Kauppakatu kahdeksaa\nkohti, sillä Pentti oli lähtenyt 'saattamaan perille yhtä ruusua ja\nseitsemää hyasinttia', kuten hän Ruusulassa ilmoitti. Luovuttaessaan\nportilla korin Pirkolle hän sanoi: \"Olen nyt kantanut tätä laitosta\nkuin ainakin kukkaa kämmenellä. Katso, että saatat sen yhtä kauniisti\nperille asti.\"\n\n\"No, eipä minun tarvitse monta askelta kulkea kieli keskellä suuta,\nkoska jo ollaan portilla\", huomautti Pirkko.\n\n\"Hei sitten!\" Pentti heilutti lakkiaan.\n\n\"Hei\", nyökäytti Pirkko.\n\nAstuessaan portista pihalle hän näki parin vanhan rouvan pysähtyvän\njuuri silloin katuoven eteen ja soittavan ovikelloa. Antaa heidän nyt\nensin mennä sisälle, ja minä menen sitten vasta täältä keittiön kautta,\ntuumi Pirkko. Hän tahtoi säästää Justiinan, vanhan palvelijattaren,\naskeleita ja poistaa keittiössä sanomalehtikääreen kukkakorin ympäriltä\nennen kuin antaisi sen Sonja-tädille.\n\nUlkokuistin kaide oli kapea, mutta kuitenkin kyllin leveä, jotta se\nsai houkutelluksi Pirkon kiipeämään sille istumaan. Pirkko heilutti\nhuolettomana jalkojaan kukkalaite sylissään. Verhojen takaa hän\nhuomasi Justiinan varjon liehuvan keittiössä. Siis nyt voisi mennä.\nMutta Pirkkoa huvitti tumman, kokoon puristuvan ja pitenevän varjon\nleikki valkeilla uutimilla. Se oli pehmeä ja kevyt. Pehmeämpi kuin\nkarutekoinen Justiina itse. Pirkko kääntyi enemmän sivuttain nähdäkseen\nparemmin. Ja silloin, miten hän nyt lienee jalkojaan heilauttanutkin,\nhän kadotti tasapainonsa ja putosi.\n\nPutosi. Mutta mihin? Jonnekin pilkkopimeyteen jonkin kahahtavan lävitse.\n\nVapisevana Pirkko veti kädestään lapasen ja hapuili kädellään\npimeydessä: ympärillä ja yläpuolella typötyhjyyttä, alla maata,\nkosteata multaa. Pirkko nousi hitaasti seisomaan peläten lyövänsä\npäänsä kattoon. Hän mietti: En ole loukkaantunut, lentomatka oli lyhyt,\nsiis katto, aukko, josta putosin, ei voi olla korkealla. Mutta mikä\npaikka tämä on? Kellariko?\n\n\"Perunakellari\", Pirkko huudahti ja hänen äänensä kumahti tyhjänä ja\nsoinnuttomana.\n\nIlma oli ummehtunutta, kostean tuntuista.\n\nPirkko haparoi käsillään ja siirteli jalkojaan varovasti eteenpäin.\nPian hän tavoitti multaisen seinän, sitten käsi osui laudoitettuun\nosaan. Tästä alkaa katto aivan varmasti, Pirkko ajatteli ja kohotti\nkättään, mutta 'katto' yleni, ja Pirkon käsi ei riittänyt, ei\nvaikka hän kohosi varpailleenkin. Hän seisoi neuvottomana keskellä\npilkkopimeätä perunakellaria ja ihmetteli eniten sitä, miten hän oli\nsaattanut pudota sinne, kun yläpuolelta ei pilkottanut hiukkakaan\nvaloa. Ja katon läpi hän oli pudonnut. Luultavasti juuri keskelle\nkuoppaa.\n\nÄkkiä Pirkolle selvisi asia: hän muisti pudotessaan kuulleensa\nomituisen kahahduksen. Siis katossa oli aukko ja se oli peitetty\noljilla.\n\n\"No olipa tämä tipahdus\", Pirkko puheli itsekseen. \"Missä minun kaunis\nkukkakorini on?\" Hän haparoi käsiinsä kukkalaitteen, kohotti sen\nkäsivarrelleen ja hiveli sitä. \"Kunhan et sinä, kallis aarteeni, vain\nolisi loukkaantunut. Et ole tainnut ainakaan pahempia vammoja saada.\"\n\nPirkkoa rupesi jo naurattamaan. Hänen huumorintajunsa tuli taas avuksi,\nja hän käsitti tilanteen hullunkurisuuden. Hän purskahti nauruun, joka\ntömähti häntä vastaan kuin hiekalla täytetty pallo.\n\n\"Voi, Sonja-täti, täällä minä nyt pilkkopimeässä perunakellarissa\ntoivotan sinulle onnea hyasinttikorini kanssa.\"\n\nHetken tuumittuaan hän laski korin varovasti käsistään maahan ja\nhaparoi seinän luo. Sitten hän rupesi kiertämään kellarissa. Se oli\nhyvin pian tehty, sillä kellari ei ollut kovin suuri. Hän löysi oven,\nmutta se oli tietysti lukossa. Hän hakkasi sitä hennoilla nyrkeillään.\nSe kumahti kaiuttomasti. Lunta oli varmaan vahvasti sen takana kellarin\nulkopuolella.\n\n\"Hei, mikä tämä on?\" Pirkko huudahti. Hän oli kompastua ja hänen\nkätensä osui oven luona johonkin tikkuiseen puuhun. Pirkko tunnusteli\nja ihastui. Hän oli löytänyt verraten isokokoisen puulaatikon.\nInnokkaana hän raahasi laatikon sille kohdalle, missä arveli kellarin\nkattoaukon olevan.\n\nTuokion kuluttua hän hengitti jo raikasta talvi-ilmaa.\n\n\"Ei vielä koskaan ole tähtitaivas ollut niin kaunis kuin tänä iltana\",\nmumisi Pirkko. \"Mutta miten pääsen täältä pois? Laatikko on liian\nmatala ja nämä\", Pirkko painoi käsillään olkia, \"nämä antavat myöten.\nMutta täytyyhän täällä olla kiinteätäkin maata aukon ympärillä\". Hän\netsi ja löysikin aukon kiinteän reunan.\n\nHetken kuluttua hän kurkotti olkien keskeltä kukkakoriaan esiin ja\ntyönsi sen varovasti tukevalle paikalle.\n\n\"Sonja-täti, perunakellarin hengetär onnittelee sinua antaen\nuumenistaan kauneimmat kukkansa.\"\n\nTuokio vain ja Pirkon pää oli jo taas kadonnut 'maan alle'. Hän käänsi\nlaatikon kyljelleen ja kapusi sille seisomaan. Se horjui hiukan.\n\nKas niin, tipahdankohan vielä kerran? Pirkko ajatteli. Paljon ei\nhänen nyt tarvinnutkaan ponnistaa, kun hän jo saattoi ryömiä lumen\npeittämälle kellarin katolle. Hän siirsi oljet paikoilleen ja astui\nkuistille kukkakori käsivarrellaan.\n\n\"Onni, ettei kellarissa ollut perunoita\", iloitsi Pirkko. \"Nehän\nolisivat painuneet liiskaksi, kun putosin.\"\n\nHän katseli keittiössä levottomana, kun Justiina aukoili kukkalaitteen\nkäärepapereita. Jos kukat ovat pilalla, silloin koko homma on pilalla,\nPirkko ajatteli. Mutta kukat olivat — kiitos Santerin mainion\npakkauksen! — säilyneet hyvinä. Vain hiukan multaa oli karissut, mutta\nse oli pian korjattu.\n\nTätä syntymäpäivää, minkä vieton aloin perunakuopassa, en varmasti\nunohda milloinkaan, Pirkko ajatteli astuessaan keittiöstä eteiseen,\njonne täti oli tullut Justiinan kutsumana.\n\n\"Rakas lapsi, luulin jo, ettet tulisikaan, kun viivyit niin kauan\",\nSonja-täti puheli saattaessaan Pirkon sisähuoneisiin. \"Missä olit?\nKoulussako?\"\n\n\"En, vaan — perunakuopassa...\"\n\nPirkon silmissä välähti veitikka.\n\n\"Missä?\"\n\nTäti katsahti Pirkkoon hämmästyneenä.\n\n\"Tädin perunakellarissa tai oikeastaan perunakuopassa.\"\n\nHetken kuluttua Sonja-tädin vanhat huonekalut kuulivat niin helisevää\nnaurua, etteivät vuosikymmeniin olleet kuulleet sellaista. Ja se nauru\nkiertyi hopeaisen nauhan tavoin huonekalujen, huoneitten, ihmisten\nympärille ja jäi siten helisemään ja värisemään vielä pitkäksi ajaksi\nhiljaisuuden keskellä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nIsoisä oli sairas...\n\nMusta huntu oli laskeutunut yli koko Ruusulan ja tuntui verhoavan\nkaiken läpäisemättömään pimeyteen, jonka halki ei vilkkunut ainoakaan\nvalonsäde. Turhaan Ros-Mar tuijotti kuin hengenhädässä polttavin\nsilmin vanhan isänsä laihtuneita kasvoja etsien niistä edes pientä\nparantumisen merkkiä. Turhaan Ruusulan tytöt iltaisin kohottivat\nvuoteissaan ristityt kätensä Kaikkivaltiaan puoleen. Turhaan\nkuiskailivat nuoret huulet itkusta väriseviä rukouksia isoisän elämän\npuolesta.\n\nKaikki oli turhaa, sillä lääkärit eivät antaneet vähääkään toivoa.\nLuoja tahtoi omansa, tahtoi luokseen isoisän kauniin sielun. Isoisä oli\njo vanha. Hän kaipasi lepoa.\n\nPikku Pekka ei tästä kaikesta paljoakaan ymmärtänyt. Ensimmäisen kerran\nkuoleman viileä siipi hipaisi hänen pientä, kaunista maailmaansa.\nHän käsitti sen vakavuuden vain toisten totisilta kasvoilta ja siitä\nhiljaisuudesta, mikä talossa vallitsi. Hän näki kyyneleitä tyttöjen,\näidin silmissä, ja kun hänen pari kertaa annettiin käväistä isoisän\nluona, hänen pieni sydämensä värisi sen käsittämättömän, painostavan\nhiljaisuuden takia, joka isoisän huoneessa vallitsi. Isä ei leikkinyt\nhevosta hänen kanssaan, ja Pirkko hymyili hänelle väsyneesti hänen\npyytäessään kertomaan satuja.\n\n\"Kerron joskus myöhemmin\", Pirkko sanoi vain ja silitti Pekan\nkiharaista tukkaa katsellen totisena eteensä.\n\nMutta sellaiseen lupaukseen Pekka ei tyytynyt. Hän käsitti hämärästi,\nettä Pirkko ei sen vuoksi halunnut nyt kertoa, kun isoisä oli sairas,\nja siksi hän kiinnitti ruskeitten silmiensä katseen kysyvänä Pirkkoon\nvirkkaessaan:\n\n\"Sitten kun isoisä paranee?\"\n\n\"Niin, sitten\", Pirkko kuiskasi, syleili häntä hätäisesti ja juoksi\npois.\n\nMarjakin oli kovin totinen. Hän ymmärsi jo paremmin isoisän sairauden\nvakavuuden. Siksikö, että hän oli kolmisen vuotta veljeään vanhempi,\nvai siksikö, että hän oli kerran itsekin ollut niin lähellä kalman\nsyleilyä? Kukapa tietää. Hän leikki hiljaisena nukeillaan; ne olivat\naina kaikki vakavasti sairaina, täytyi muuttaa kääreitä, antaa\nlääkkeitä. Nukke toisensa jälkeen 'kuoli', ja Marja, joka ei ollut\nkoskaan nähnyt hautausta, siirsi vain kylmästi ja tunteettomasti\nkuolleen nuken eteisen pimeimpään nurkkaan sateenvarjotelineen taakse.\n\nTuollainen leikki ei kiinnostanut hiukkaakaan vilkkaan pikku Pekan\nmieltä. Ja jonkin ajan kuluttua Marjankin täytyi lopettaa nukkiensa\njulma tappaminen. Isä näet osui huomaamaan eteisen nukkienhautausmaan.\nHän lähti heti tiedustelemaan Marjalta asiaa.\n\n\"Miksi sinä olet vienyt kaikki nuket tuonne sateenvarjotelineen taa?\"\nisä tiedusteli hieman ihmeissään.\n\n\"Ne ovat kuolleet\", valaisi Marja asiaa.\n\nIsä säpsähti.\n\n\"Mutta miksi ne sitten ovat tuolla nurkassa?\"\n\n\"Hautasin ne. Enhän minä mitään tee kuolleilla nukeilla\", Marja selitti\nhieman loukkaantuneena.\n\n\"Marja, kuulehan nyt, mitä sanon sinulle.\" Isä nosti tyttönsä\npolvelleen. \"Kuolema ja hautaus on niin vakava asia, ettei sitä sovi\nleikkiä nukeilla. Ota nyt nuket pois ja leiki niillä jotakin hauskaa.\"\n\nIsä laski Marjan lattialle ja nousi.\n\n\"En osaa leikkiä nyt hauskaa, kun kaikki ovat niin vakavia. Isä ja äiti\nja Pirkkokin.\"\n\nMarjan huulet värisivät esiin pyrkivästä itkusta.\n\nIsä suuteli Marjaa ja sanoi:\n\n\"On totta, lapsi, mitä sanot: me olemme kaikki nyt vakavia ja\nhiljaisia, sillä isoisä ei enää kauan viivy luonamme...\"\n\nIsän ääni petti. Hän hyväili hiljaa Marjan raskaita kiharoita. Hän\nei osannut sanoa enää mitään. Oli mahdotonta antaa kylmän kovan\nkuoleman koskettaa herkkää lapsen sielua. Parempi yrittää pitää sitä\nmahdollisimman loitolla niin kauan kuin suinkin.\n\nMutta isän puheeseen oli jäänyt pieni aukko. Hän oli sanonut: \"Kuolema\non niin vakava asia, ettei sitä sovi leikkiä nukeilla.\" Isän mentyä\nMarja mietti asiaa hetken ja meni sitten noutamaan Pekkaa, joka hakkasi\nkeittiössä puupalikoista lentokonetta.\n\n\"Isä sanoi, ettei nukeilla saa leikkiä hautausta\", Marja selitti. \"Sinä\nsaat nyt olla kuollut ja minä kuljetan sinut hautausmaalle.\"\n\nJa niin kiskaistiin terve, punaposkinen Pekka kesken lentokoneen laiton\nkuolleitten pariin. Marja komensi hänet makaamaan leikkiautoon ja\npeitti hänet äidin villahuivilla. Huivi oli virkattu, ja sen suurista\nreiästä tarkasteli 'kuollut' veitikkasilmin Marjan puuhia. Marja mietti\nhetken, minne veisi kuolleensa, sillä sitä ei sopinut viedä eteisen\nnurkkaan. Pimeä paikka sen täytyi olla, sen verran Marja tajusi.\nHän lähti etsimään sopivaa hautauspaikkaa ja palasi hetken kuluttua\ntakaisin lastenkamariin. Tällä välin kuollut oli kuitenkin kyllästynyt\nepämukavaan asentoonsa pikku autossa ja kömpinyt esiin villaisen\npaarinliinansa alta. Marjan saapuessa Pekka istui ikkunalaudalla\npuhellen talitiaisille, jotka nokkivat lintulaudalla. Pian hän\noli kuitenkin taas autossa, ja Marja työnsi sen määräpaikkaansa,\nkeittiön välieteisessä olevaan komeroon. Auton kumipyörät pyörivät\nkuulumattomasti, ja niin saapui Marja kuolleensa kanssa onnellisesti\nhäiriöittä perille. Mutta tämän erikoisen hautakappelin portilla\nkuollut nousi istumaan, heitti liinan lattialle ja esitti jyrkän\nvastalauseensa:\n\n\"Siellä on pimeä! Minä en mene sinne!\"\n\n\"Ole hiljaa!\" vaimensi Marja, joka pelkäsi sivullisten sekaantuvan\nasiaan. \"Ei sinun tarvitse olla komerossa kuin siihen asti, kun vien\nauton pois. Ole nyt kiltti poika.\"\n\nKuollut saatiin \"ylipuhutuksi\" ja hän astui hautaholviinsa hieman\npelokkain silmin ja epäröivin askelin. Marja sulki oven hänen jälkeensä\nja lähti viemään autoa lastenkamariin. Siellä häntä odotti naapuritalon\npieni Leena Laitila.\n\n\"Lähde meille leikkimään\", Leena pyysi.\n\n\"Kyllä, jos vain pääsen. Käyn kysymässä äidiltä.\" Hetken kuluttua\nystävykset olivat jo leikintouhussa Laitilassa, ja Marja oli täysin\nunohtanut Pekan olemassaolon.\n\nMutta Pekka ei sen sijaan ollut tyytyväinen oloonsa. Tosin komero ei\nollut niin pimeä kuin hän oli luullut, sillä katonrajassa oli pieni,\nyksiruutuinen ikkuna. Mutta eipä komerossa ollut paljoakaan tutkimisen\narvoista! Joitakin vanhoja kukkaruukkuja ja vaatteita sekä pari pinoa\nvanhoja sanomalehtiä, jotka Pekka oli piankin levittänyt hajalleen\nlattialle etsiessään auton ja lentokoneen kuvia. Pekka odotti turhaan\nMarjaa palaavaksi. Pian hän kuitenkin kyllästyi odottamiseen ja alkoi\nyrittää ovea auki. Mutta sepä ei auennutkaan, sillä sisäpuolella ei\nollut avainta ensinkään. Pekka huusi Marjaa, mutta kukaan ei vastannut.\n\nPekan suuriin silmiin sukelsi pelko, se sukelsi syvemmälle mieleenkin\nja sai pojan parahtamaan haikeaan itkuun. Hän takoi ovea pienillä,\npalleroisilla nyrkeillään, niin että koski, ja antoipa syyttömälle\novelle pari potkaisuakin pehmeillä kengillään.\n\nTämän meluamisen kuuli Aino keittiöön. Hämmästyneenä hän aukaisi\nkomeron oven ja vapautti valekuolleen.\n\n\"Kuka sinut sinne sulki? Marjako?\" kyseli Aino Pekalta, kun tämä hiukan\nrauhoittui.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Miksi Marja sitten sulki sinut sinne?\"\n\n\"Minä olin kuollut\", selitti Pekka ja pisteli tyytyväisenä suuhunsa\nmanteleita, joita Aino oli hänelle antanut lohdutukseksi.\n\n\"Mitä sinä puhut, Pekka?\" kauhistui Aino. \"Kuollut? Kuka niin sanoi?\"\n\n\"Marja sanoi ja hän kärräsi minut autolla hautausmaalle.\"\n\nPekka katsoi Ainoa pää kallellaan varma ilme pyöreillä, punaisilla\nkasvoillaan. Hän oli nyt jo melkein ylpeä siitä, että oli ollut\nkuollut, koska se ehdottomasti näytti herättävän heikkoa kunnioitusta\nAinonkin taholta.\n\n\"Sus siunatkoon niitä lasten leikkejä\", Aino päivitteli. \"Ei sellaista\nsaa leikkiä\", hän selitti Pekalle vakavana. \"Se on synti. Ei Jumala\npidä siitä, että sillä tavalla leikitään.\"\n\nItse asiassa Pekkakaan ei pitänyt siitä. Ja hän alkoi nyt miettiä\nkeinoa, millä tavalla saisi Ruusulan taas muuttumaan iloiseksi ja\nvaloisaksi.\n\nPekka tiesi, että kaikki tämä suru ja vakavuus johtui isoisästä. Jos\nisoisä paranisi, silloin olisi taas kaikki hyvin. Pekka kaipasi kovin\nisoisää, sillä tämä osasi niin paljon kaikenlaisia taikatemppuja\nja keksi aina uusia varjokuvia sormillaan. Hän kertoi sellaisista\ntaloista, jotka hipoivat pilviä ja joita sanottiin pilvenpiirtäjiksi,\nja hän oli itse ollut sellaisessa. Ja samassa paikassa kuin\npilvenpiirtäjiäkin oli, oli myös rautatie ilmassa, maan päällä ja maan\nalla. Se oli — sellainen paikka — jonkin suuren meren takana ja sinne\noli Pekkakin päättänyt mennä isoksi tultuaan. \"Mitä sinä siellä teet?\"\noli isoisä tiedustanut. \"Minä olen hissipoikana pilvenpiirtäjässä\",\nilmoitti Pekka, jonka hauskin elämys oli ollut hissilläajo kesäisellä\nHelsingin-matkalla käytäessä. \"Tai sitten minä ajan lentokonetta\", oli\nPekka hetken tuumailtuaan virkkanut.\n\nMutta nyt ei isoisä puhunut mitään, ei edes nauranut. Hän aina vain\nnukkui, menipä Pekka milloin tahansa hänen luokseen. Kolme lääkärisetää\noli käynyt monta kertaa isoisän luona, mutta isoisä ei vain parantunut.\nYhtäkkiä Pekka keksi, missä vika oli: isoisä ei varmastikaan ollut\nsaanut kalanmaksaöljyä! Sitä annettiin aina Pekalle, kun hän oli\nvähänkin kipeä, väliin muutenkin, ja se parantaisi ehdottoman varmasti\nmyös isoisän.\n\nPekka juoksi kiireesti äidin huoneeseen. Siellä oli lääkekaappi ja\nhuoneessa ei ollut ketään. Pekka työnsi tuolin kaapin luo, kapusi sille\nja aukaisi kaapin. Siellä oli pulloja ja tölkkejä paljonkin, mutta\nPekka ei epäillyt hetkeäkään. Kyllä hän kalanmaksaöljypullon tunsi!\n\nPullo kädessään Pekka kiiruhti yläkertaan, jossa isoisän huone\noli. Hän ei ylettynyt ottamaan ovenrivasta, vaan koputti ovelle.\nSairaanhoitajatar aukaisi sen. Toimeliaana Pekka astui huoneeseen ja\näidin luo, joka istui sängyn vieressä. Hän laski pullon äidin helmaan\nja kuiskasi:\n\n\"Anna maksaöljyä isoisälle, niin hän paranee.\"\n\nÄiti ei puhunut mitään, ei edes hymyillyt. Hän nosti vain Pekan\nsyliinsä, painoi päänsä hänen päätään vasten ja syleili häntä niin,\nettä Pekka oli aivan tukehtua. Hetken kuluttua Pekka alkoi tuntea\njotakin kosteata päälaellaan. Hän kohotti kasvonsa: äiti itki. Pekkakin\nparahti itkuun. Tämä oli niin kauheata, kun aina vain itkettiin, oltiin\nhiljaisia ja vakavia. Pekka vilkaisi isoisää, joka yhä nukkui, ja\nPekasta hän oli nyt niin vieraan näköinen. Hänen kasvonsa olivat niin\nkapeat ja valkoiset ja leuka oli niin pitkä. Pekkaa rupesi pelottamaan\nja hän kuiskasi äidin korvaan:\n\n\"Minä menen pois.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun aurinko tiputteli välkkyviä vesihelmiä talven ensimmäisistä\nkimaltavista jääpuikoista sinä päivänä, jolloin isoisä haudattiin.\nRuusulan tyttöjen ja Markkulan poikien nuori joukko kulki painunein\npäin, murheellisin kasvoin saattojoukon mukana. Näin raskaina kuin nyt\neivät heidän jalkansa olleet vielä milloinkaan nousseet tässä rakkaaksi\nkäyneessä koulukaupungissa.\n\nVanha, valkohapsinen isoisä oli ollut kuin aurinko. Hänen silmiensä\nkatse oli lämmittänyt, hänen hymyilynsä oli kirkastanut ympäristöä. Hän\noli rakastanut Ruusulan tyttöjä kuin omiaan, ja tytöt olivat vastanneet\nhänen rakkauteensa rakkaudella. Markkulan pojille hän oli ollut kuin\ntoinen isä, rakastettu ja ihailtu.\n\nKyynelet putoilivat suurina ja polttavina Pirkon silmistä punaisten\ntulppaanien terälehdille.\n\nMulta tuntui kumahtavan niin raskaana, painavana arkun kannelle. Pirkko\npuri hampaitaan yhteen, sillä tuskainen parahdus tahtoi väkisinkin\npurkautua esiin.\n\nIsoisä, isoisä...\n\nÄkkiä Pirkko jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana. Hän ei\nhuomannut, mitä ympärillä tapahtui, hän katsoi jonnekin kaukaisuuteen,\nmistä isoisä tuntui viittovan hänelle. Ja samassa isoisä oli aivan\nhänen luonaan, hänen vieressään, otti hänen päänsä käsiensä väliin,\nkuten hänellä oli tapana tehdä, ja sanoi: \"Pieni päivänsäteeni, älä\nitke. Olen yhä luonasi.\"\n\n    \"Tuuti lasta tuonelahan,\n    alle nurmen nukkumahan...\"\n\nSe kaikui hiljaisena, viihdyttävän rauhallisena Pirkon korvissa. Hän\nhavahtui olevaiseen. Kuoro lauloi:\n\n    \"Tupa suuri tuonelassa,\n    manan majat avarat.\"\n\nViimeisten sävelten mukana tuntui riipaiseva tuska keinuvan hitaasti\npois, soljuvan kohti sinisenä säteilevää avaruutta.\n\nIllalla, kun kotoinen joukko istui Ruusulan arkihuoneessa vielä hetken\nkoolla vieraitten mentyä, Ros-Mar astui huoneeseen. Hänen kalpeiksi,\nlaihoiksi käyneillä kasvoillaan näkyi hyvin hieno hymynpiirto hänen\nistuutuessaan toiseen nojatuoliin takan eteen. Kaikki katsoivat häneen\nodottavina.\n\n\"Leena ja Marja olivat kertoneet Pekalle, että isoisä pantiin hautaan\nmaan alle\", Ros-Mar alkoi puhua hiljaisella äänellä. \"Pekka oli siitä\nvetänyt omat johtopäätöksensä. Hän sanoi minulle, kun laitoin häntä\nnukkumaan, että 'isoisä meni sitä maanalaista rautatietä pitkin\nAmerikkaan. Kyllä hän sieltä pian tulee takaisin'. Selitin hänelle,\nettä isoisä oli nyt taivaassa. Silloin hän kysyi: 'Mitenkäs isoisä\nsinne pääsi, kun se on niin korkealla?' Enkeli vei. 'Näitkö sinä, äiti,\nsen enkelin?' hän kysyi sitten uteliaana. Minun täytyi myöntää, etten\nollut nähnyt. 'No mistä sitten tiedät, että enkeli vei?' Arvaan, että\nvei, kun isoisä oli aina niin hyvä, vastasin. Olin juuri lähdössä pois,\nkun hän vielä kysyi: 'Mutta mitenkäs isoisä jaksoi raahata kaikki ne\nkukat ja seppeleet mukanaan tuonne ylös?' Pekka viittasi kädellään\nkattoon. Ei hän vienytkään niitä, sanoin minä, ne jäivät haudalle.\n'Miksei hän vienyt?' Mietin hetken, mitä silloin olisin vastannut.\nTaivaassa on muutenkin paljon kukkia, niin ettei sinne tarvitse viedä\nniitä, yritin hieman neuvottomana selittää. 'Niin, siellä on paljon\nautoja ja junia ja monta suurta lentokonetta ja...' Koetin saada hänet\nvaikenemaan ja kehoitin häntä lukemaan iltarukouksensa. Hän lukikin\nsen, mutta liitti viimeiseksi pyynnön: 'Rakas Jumala, anna isoisän\ntuoda minulle oikea lentokone, kun hän tulee takaisin taivaasta.\"\n\nKyyneleisin silmin olivat tytöt kuunnelleet Ros-Marin puhetta. Pekan\nlapsellinen käsitys kuolemasta tuntui jollakin tavoin lohduttavalta.\nSe katkaisi surulta kipeimmän kärjen, teki kylmän kuoleman\nluonnollisemmaksi.\n\nHetken vaitiolon jälkeen Pirkko alkoi puhua.\n\n\"Aurinko paistoi tänään niin kirkkaasti, aivan täydeltä terältä.\nAjattelin, että ehkä siksi, kun isoisä niin rakasti aurinkoa. Ja hänen\noma sielunsakin oli aina kuin aurinkoa tulvillaan. Eikö niin, isoisän\naurinkoinen sielu on vieläkin täällä meidän luonamme?\"\n\nPirkko vaikeni. Kosteitten silmien katseet hipaisivat kuin varkain,\nhellien isoisän tyhjää nojatuolia uunin toisella puolen, ja Eero-setä\nvirkkoi hiljaa puristaen Ros-Marin kättä omassaan:\n\n\"Totta on, Pirkko, isoisän aurinkoinen sielu on jäänyt meille\nperinnöksi.\"\n\nIltainen hiljaisuus tuntui hymisevän hiljaa, hyvin hiljaa isoisän\nkauniista sielusta, joka valoi yhä lämpöään ja valoaan rakkailleen.\nKuoleman synkeys oli väistynyt, ja sijalle oli tullut päivän ylhäinen\nmajesteetti, elämä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTytylän juhlakonventti oli siis jo 'hypännyt yli kynnyksen', kuten\nPirkko sanoi. Eli toisin sanoen, Tytylän avara juhlasali oli täynnä\nyleisöä, joka jännittyneenä odotti esiripun nousua, kuvaelman alkua.\nKaikki herralalaiset, jotka olivat saaneet kutsun, olivat saapuneet,\nmutta noloja he olivat ensin alussa. Tyttöjen vilpitön ystävällisyys\nsai tosin piankin karkotetuksi heidän hämilläänolonsa, mutta Ilmari\nKaisla sanoi väliajalla Mirjalle heidän istuessaan tarjoiluhuoneessa\nkahvia juomassa:\n\n\"Parempaa ja täydellisempää kostoa ette tosiaankaan olisi voineet\nmeille keksiä kuin tämä. Kun luin kutsukirjeen luokalle, seurasi\nainakin minuutin hiljaisuus, ja poikien naamat näyttivät tosiaan\nvenähtävän paria senttiä pitemmiksi. Ja nyt pojat ovat häpeissään kuin\nselkäsaunan saaneet koirat.\"\n\nMirja hymähti.\n\n\"Ainakin minun mielestäni olisi hyvä, jos nämä 'kostot' ja riitaisuudet\njo loppuisivat. Tällainen on niin ikävää.\"\n\n\"Niin minustakin\", myönsi Ilmari. \"Muuten, kuka tämän keksi, että\nmeidät kutsuttiin tänne hävyttömyydestämme huolimatta?\"\n\n\"Pirkko\", vastasi Mirja ja jatkoi sitten hieman surumielisellä äänellä:\n\"Me kai tässä jutussa hävyttömämpiä olemme olleet, sillä mehän tämän\njärjettömyyden aloimme.\"\n\n\"Minkä järjettömyyden?\" kysäisi Pentti ja istuutuen Ilmarin viereen\njatkoi vastausta odottamatta: \"En ole nähnyt meidän poikia vielä\nkoskaan näin lempeinä ja kainoina kuin tänä iltana. Oikein hyvää tekee\nkatsella.\"\n\n\"Sinuun ei näy tarttuneen mainitsemasi kainous\", nauroi Mirja.\n\n\"Ei, kun tiedän, että Pirkko on tämän juonen alkuunpanija. Eivät hänen\nsytyttämänsä hiilet polta tarpeeksi minua, jolla on niin tuiki kova\npinta.\" Samassa Pentti hypähti seisomaan. \"Kuulkaa, kello soi! Nyt\nalkaa Pirkon esiintyminen näyttämöllä. Mennään saliin, että saamme\nhyvät paikat, sillä olenpa tosiaan utelias näkemään, mitä toimittaja\nnumero kaksi on saanut aikaan. Kuulin näet Sirkalta, että Pirkko on\nsuunnitellut tämän kuvaelman.\"\n\n\"Ei suunnitellut, mutta vähän lisännyt siihen\", vastasi Mirja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsirippu nousi.\n\nKulissit kuvasivat kuusimetsää, jonka keskellä kimalteli lähde, suuri\nkuvastin Ruusulan vierashuoneesta. Sen kehykset oli peitetty vihreällä\nkankaalla ja tuoreilla kuusenoksilla. Lähteen luona oli polvillaan\nvalkopukuinen tyttö, joka kädellään silmiään varjostaen katseli\nlähteeseen. Ja kulissien takana lauloi tyttökuoro: \"Sua lähde kaunis\nkatselen.\"\n\nSiis vanha kuvaelma! Ja tyttö ei ollut kukaan muu kuin Pirkko. Mutta\nhän ei ollut tyytynyt liikkumattomaan, äänettömään veteen.\n\n\"En jaksa tuijottaa peiliin kolmen säkeistön aikaa, jollen myös kuule\nveden loiskintaa\", oli Pirkko selittänyt tytöille. \"Sitä paitsi veden\nloiskina säestää samalla tyttöjen laulua.\"\n\nJa niin oli Ruusulasta tuotu pieni kylpyamme kouluun. Tytöt ehdottivat,\nettä se sijoitettaisiin lattialle kulissien taakse, mutta Pirkko vaati\nsen hinattavaksi ylemmäksi.\n\n\"Täältä loiskutus kuuluu paremmin\", hän vakuutti seisoessaan tikapuilla\nvähän ennen esiripun nousua kaatamassa kannusta vettä ammeeseen, joka\noli sijoitettu kaksien tikapuitten väliin asetetuille laudoille.\n\n\"Varokaa, ettei amme vain putoa\", virkkoi Kerttu poistuessaan saliin.\n\"Minä niin pelkään, että sattuu jokin kommellus\", hän lisäsi Ailille,\nkun he yhdessä pujottelivat istumapaikoilleen. \"Pirkolle aina sattuu\njotakin.\"\n\n\"Nyt se ainakin on mahdotonta\", tuumi Aili.\n\nMutta mikään ei ole mahdotonta! Kuvaelma monine värivaloineen ja\nvienoine lauluineen saatiin onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Mutta\nPirkko valkeassa puvussaan suloisine kasvoineen oli miellyttävä\nkatseltava, ja yleisö — varsinkin herralalaiset — vaati toistoa.\n\nKun esirippu vetäytyi taas sivulle, näkyi Kirstin pää kulissien\nvälistä, ja Pirkko paineli polveaan vääristellen samalla suutaan\nKirstille. Samassa hän kuitenkin huomasi \"esiintymisensä\" taas alkaneen\nja asettui punehtuvin poskin kuvaelma-asentoon. Kuoro aloitti: \"Sua\nlähde kaunis katselen...\"\n\nSilloin kuului rysähdys, pari kirkaisua ja voimakas vedenloiskahdus.\nSalista kuului huutoja: \"Lähde putosi!\" \"Voi kauhistus!\" \"Pirkko!\" Ja\näänekäs nauru purkautui vallattomana katsomosta.\n\nAmme oli pudonnut telineeltään yli kulissien ja tyhjentänyt kylmän\nsisällyksensä lattialle ja Pirkon niskaan. Kirsti oli näet esiripun\navautuessa vetääntynyt hätäisesti taaksepäin ja samalla työntänyt\ntoista lautaa, niin että amme heilahti ja putosi.\n\nEsiripun hoitaja seisoi hämmentyneenä paikallaan eikä huomannut vetää\nesirippua huvittavan loppukohtauksen eteen. Pirkko seisoi näyttämöllä\nvalkea puku vettä tiukkuen ja Kirsti hiukan edempänä nauraen aivan\ntukehtumaisillaan. Hän ei ajatellut vähääkään sitä, että hän itse\nasiassa oli syyllinen, häntä vain nauratti itse tapaus. Laulajatkin\nolivat juosseet näyttämölle ja salista kajahtelivat kättentaputukset,\nnauru ja hyvä-huudot.\n\nKun Pirkko jonkin ajan kuluttua saapui saliin omaan pukuunsa\npukeutuneena, hänet otettiin vastaan kättentaputuksin ja raikuvin\nnaurunremahduksin.\n\n\"Älkää minulle taputtako, se on kaikki Kirstin ansiota\", tuumi Pirkko,\nja Pentille hän lisäsi: \"Olen iloinen, että kerrankin joku toinen on\nsyypää onnettomuuteeni, enkä aina minä itse.\"\n\nJonkin ajan kuluttua alkoi tanssi. Pirkko, joka kaipasi tavattomasti\nisoisää, oli kotoa lähtiessään sanonut, ettei hän tanssi sinä iltana.\nMutta kuullessaan valssin sävelmän pehmeänä ja kiehtovana saapuvan\nluokseen ja nähdessään Pentin pyytävät silmät hän ei voinut vastustaa.\n\n\"Tämä sävel on aivan kuin sametinpehmeitä ruusunlehtiä leijailisi\nympärillämme\", Pirkko kuiskasi hiljaa Pentin korvaan.\n\n\"Sitten minä olen vanginnut yhden niistä ruusunlehdistä käsiini\",\nPentti vastasi yhtä hiljaa.\n\nPirkko katsahti nopeasti Penttiin: eiköhän hänen silmissään vain ollut\ntavallista veitikkaa? Ei, hänen tumma katseensa oli vakava. Outo...\nkummallinen tunne värähdytti äkkiä Pirkkoa. Hänestä tuntui kuin Pentin\nkäsivarsi olisi puristunut tiukemmin hänen vyötäisilleen, hänen tuli\nkuuma ja puna poltti hänen poskiaan. Hän olisi tahtonut riuhtaista\nitsensä irti, mutta seurasikin sävelten mukana Pentin kuljettamana\nedelleen. Yhä vain, yhä...\n\n\"Tanssimmeko maailman ääriin?\" hän viimein sai kysytyksi, mutta hänen\nkasvoilleen ei ilmaantunut hymyn piirtoakaan.\n\n\"Tanssimme, sinä ja minä\", kuiskasi Pentti.\n\nPirkko vilkaisi uudelleen ystäväänsä. Miten pistävä ja kummallinen\nPentin mustien silmien katse olikaan tänä iltana.\n\nTanssin loputtua Pentti vei Pirkon ulkokäytävään vilvoittelemaan. Sinne\nkerääntyi pian joukko toisiakin, ja Pirkko unohti Pentin omituisuuden.\nHetken kuluttua reipas polkka kutsui, ja Pirkko kiisi Ilmarin\nkuljettamana pitkin salin lattiaa. Voi, miten hän nauttikaan!\n\nPitkin iltaa Pirkko oli tuntenut kosteitten alusvaatteillensa\npainautuvan kiinteästi ihoa vasten. Mutta hän ei ollut levoton.\nKaipa ne kuivuisivat! Ja olihan sisällä lämmin. Tosin hän viileässä\nkäytävässä pari kertaa hieman värähti: vaatteet tuntuivat hartiain\nkohdalta niin märiltä ja kylmiltä, mutta hän ei kiinnittänyt sen\nsuurempaa huomiota siihen. Kotimatkallakin oli lämmin. Portilla hän\ntosin pari kertaa tunsi kylmänpuistatuksia, ja Jussi, joka huomasi sen,\nvirkkoi hieman pelästyneenä:\n\n\"Mutta, Pirkko hyvä, sinä olet kai koko illan ollut märissä vaatteissa?\"\n\n\"No, eihän pukuni ole märkä\", naurahti Pirkko vain kylmänväristyksen\npuistattaessa taas olkapäitä.\n\n\"Se ei paljoa auta asiaa\", Jussi tuumi vakavana. \"Menkää pian sisälle,\ntytöt, ja toimittakaa Pirkko heti sänkyyn. Hän voi kylmettyä saatuaan\nsen odottamattoman suihkun.\"\n\nNyt vasta tytötkin huomasivat asian vakavuuden ja kiiruhtivat sisälle.\nHe riisuivat Pirkon päältä takin ja lakin, kuin hän olisi ollut pieni\nlapsi. Pirkko nauroi.\n\n\"Älkää nyt tehkö minusta sairasta, ennen kuin tosiaan olen sitä!\"\n\n\"Sitten meidän on myöhäistä katua, kun olet jo sairas\", Mirja vastasi.\n\"Riisuudu nyt heti ja mene vuoteeseen. Minä käyn pyytämässä Ros-Marilta\njotakin lämmittävää.\n\n\"Sen sinä jätät kauniisti tekemättä\", epäsi Pirkko hypähtäen oven eteen\nja estäen siten Mirjan pääsemästä ulos. \"Ros-Mar nukkuu jo, ja sinä\net saa herättää häntä. Ja vaikkei nukkuisikaan, et saa puhua hänelle\nmitään asiasta. Hän tulee vain turhan takia levottomaksi. Ennen et\npääse ulos huoneestamme kuin lupaat, ettet hiisku sanaakaan asiasta\nRos-Marille. Lupaatko?\"\n\nMirja seisoi onnettomana Pirkon edessä.\n\n\"No, mikä tässä auttaa muukaan kuin luvata\", hän virkkoi viimein,\n\"sillä sinun asiasi vain pahenee, kun seisot tuossa puolipukeissa\".\nHän tarttui hymyillen Pirkon olkapäähän, mutta katsoi jo samassa\nsäikähtyneenä häntä. \"Mutta paitasihan on vieläkin aivan märkä. Kyllä\nsinun täytyy mennä...\"\n\n\"Nukkumaan\", Pirkko keskeytti hänen puheensa. \"Menenkin, kunhan\nvieraamme poistuvat.\" Hän katsoi veitikkamaisesti Kirstiä ja Mirjaa.\n\nTytöt lähtivät, ja Pirkko ja Kerttu jäivät kahden kesken.\n\nPirkko oli piankin vuoteessa. Hän veti peitteen leukaansa asti ja\nkatseli vaiteliaana, kun Kerttu harjasi hitaasti, melkein vetelästi\nkiiltävän keltaista tukkaansa.\n\n\"Huomasitko, miten hiljainen Pentti oli tänä iltana?\" Kerttu kysyi\nhetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Huomasitko sinäkin sen?\" Pirkon miettivä katse vilkastui.\n\n\"Kyllä. Hän ei puhunut juuri mitään tanssiessamme eikä edes kahvilla\nollessamme. Mikähän häntä vaivasi?\"\n\nKerttu silmäsi siskoaan tutkivasti.\n\n\"En tiedä\", Pirkko vastasi yksikantaan, mikä ei juuri ollut hänen\ntapaistaan. Mutta samalla hän muisti Pentin katseen pistävän totisuuden\nja tiukan otteen vyötäisillään. Pirkko käänteli levottomasti päätään\ntyynyllä.\n\nPidän Pentistä sittenkin enemmän silloin, kun hän on iloinen, Pirkko\najatteli. Vakavakin hän saisi olla, muttei siten kuin tänä iltana. Hän\noli niin omituinen.\n\nPirkko aavisti kyllä, että hänen poikaystävänsä oli alkanut\ntuntea häntä kohtaan muutakin kuin pelkkää ystävyyttä ja\ntoveruutta. Ja samalla välähtivät Kerän sanat Pirkon mieleen:\n\"Seurustelu koulutyttöjen ja -poikien välillä voi tapahtua ilman\nrakkaus-käsitettäkin. Älkää sekoittako siihen kahden sukupuolen välistä\nrakkautta, vaan ottakaa asia toveruuden kannalta.\" Siten Pirkkokin\ntahtoi. Hän tunsi äkkiä olevansa aivan pieni lapsi. Se tuntui niin\nsuloiselta. Sellaisena pikku lapsena hän tahtoi vielä kauan pysyä.\nTosin uusi, outo viekoitteli, mutta samalla se kuitenkin tuntui\njollakin tavoin luotaantyöntävältä.\n\nEi, ei, en tahdo vielä muuttua aikaihmiseksi, Pirkko ajatteli melkein\ntuskaisena. Mahtaako Pentti nyt muuttua? Silloin ystävyytemme on\nlopussa, toveruus ja koko hauskuus.\n\nKyynelet kihosivat Pirkon tummiin silmiin.\n\nHän kääntyi seinään päin, sillä Kerttu nousi juuri silloin tuolilta\nsammuttaakseen lampun.\n\nYöllä Pirkko nukkui levottomasti ja pari kertaa, ollessaan hetken\nvalveilla, hänen mieleensä välähti: Olisi sittenkin taitanut olla hyvä,\njos olisin juonut jotakin lämmintä.\n\nOli niin kuuma. Hän heitti peitteen pois päältään. Tuokion kuluttua\nhän heräsi siihen, että koko ruumis tärisi vilunpuistatuksista. Vasta\naamuyöstä, kun kalpea talviauringon sarastus kirkasti taivaanrantaa,\nPirkko nukahti rauhallisemmin.\n\nPirkko sai pitkällisen sairauden kylmästä \"lähdekylvystään\". Ei\nriittänyt että hän makasi kolme viikkoa kuumeisena Ruusulassa, mutta\nkun hän tervehtyi sen verran, että hänet voitiin viedä jouluksi kotiin,\nhän sai vielä maata melkein koko joululoman ajan. Kuume oli heikentänyt\nhäntä niin, ettei voitu ajatellakaan hänen koulunkäyntinsä jatkamista\ntammikuussa. Lepokoti oli paikka, joka oli hänelle nyt sopivin ja\nvälttämättömin. Hän olisi muuten jäänyt kotiin pappilaan, mutta\nsiellä oli levotonta. Kirkkoherrasta ja hänen rouvastaan pidettiin\ntavattomasti ja heidän pappilansa oli muodostunut paikaksi, jonne\nmentiin silloin, kun tarvittiin lohdutusta, mutta myös silloin, kun\noli iloisia uutisia. Siellä kokoontuivat ompeluseurat, lähetysseurat\nja kuoro, jota kirkkoherran rouva johti. Siellä ei siis Pirkko saanut\ntarpeeksi lepoa.\n\nEräällä kirkkoherran rouvan sukulaisella oli maaseudulla lepokoti,\nMäntylä. Siellä ei talvisaikaan ollut kovin paljon potilaita, joten\nPirkko lähti sinne, kun toiset menivät kouluun.\n\nPirkolle sairaus oli outoa. Hänen maatessaan Ruusulassa ja tyttöjen\nlähtiessä ulos kävelemään tai voimistelemaan hänen silmänsä täyttyivät\nuseinkin kyynelistä, mutta vähitellen hän tottui sairastamiseenkin.\n\nJa Pentti? Pentti oli iloinen ja vallaton kuten ennenkin. Vain pari\nkertaa Pirkko huomasi hänen silmissään oudon katseen hänen käydessään\ntervehtimässä Pirkkoa. Mutta Pirkko oli kuitenkin tyytyväinen Pentin\nkäyttäytymiseen, sillä nyt heidän ystävyytensä voisi edelleen jatkua\nhuolettomana ja toverillisena.\n\nPirkko ei tietänyt mitään niistä pitkistä tunneista, jolloin Pentti\noli seisonut oman huoneensa ikkunassa ja pimeyden ympäröidessä\nkatsellut naapuritalon alastonta puutarhaa ajatellen pientä ystäväänsä.\nEikä kukaan kertonut Pirkolle, koska Pentti oli kieltänyt, että tuo\nvallaton poika, jonka kanssa hän ei voinut milloinkaan vakavasti\nkeskustella, istui Ruusulan salissa kaksi pitkää yötä valvoen silloin,\nkun odotettiin käännettä Pirkon taudissa. Eikä Pirkko voinut aavistaa,\nettä Pentin nauraviin silmiin oli hersynyt tuskan kyyneleitä hänen\nvuokseen ja että Pentti koulussa sai hänen tähtensä huomautuksia\nhajamielisyydestään.\n\nKaikki tämä oli Pirkolle tietymätöntä, ja hän uskoi varmasti\nPentin käyvän kolme, neljä kertaa päivässä häntä tervehtimässä ja\nilahduttamassa kujeillaan ja jutuillaan pelkän toveruuden vuoksi.\n\nSillä hän ei nähnyt, että heti, kun huoneen ovi sulkeutui Pentin\njälkeen, tämän mustiin, nauraviin silmiin ilmaantui totinen, melkein\ntuskainen katse.\n\nJa niin Pirkko opetti tietämättään ystävälleen vakavuutta.\n\nKun tytöt palasivat kaupunkiin joululomiltaan, Ruusula tuntui kovin\ntyhjältä. Kaikki kaipasivat Pirkkoa, joka oli ollut koko joukon\nräiskyvä, sytyttävä sielu. Ja ne kaksi kuukautta, mitkä Pirkko vietti\nMäntylässä, olivat Ruusulan tytöistä heidän elämänsä pisimmät kuukaudet.\n\n\n\n\nX\n\n\n \"Mäntylässä helmik. 10. pnä 192—\n\n Tytöt hyvät ja Ruusulan kultainen väki!\n\n Jos tietäisitte, miten ihanaa täällä Mäntylässä on, niin ette\n tosiaankaan pysyisi siellä kaupungissa — oikeastaan minä itsekin\n olisin sittenkin hyvin mielelläni siellä... — vaan hyryyttäisitte heti\n tänne.\n\n Olen nyt jo ollut täällä enemmän kuin kaksi viikkoa, joten lienee aika\n kirjoittaa teille hiukan 'tyhjentävämpi' kirje, kuin mitä ne pienet\n lappuseni ovat olleet, joita kaikessa kiireessä olen Kertulle ja\n Pentille kyhännyt. Ensin kerron pienen erehdyksen, mikä minulle sattui\n tänne tullessani.\n\n Tulin aikaisemmalla junalla kuin piti ja siksi ei kukaan ollut\n minua vastassa. Retuutin itse matkalaukkuni asematalon portaille ja\n rupesin tiiraamaan ympärilleni, mistä saisin metsästetyksi jonkin,\n joka kuljettaisi tavarani kilometrin päässä olevaan Mäntylään. Ensi\n hetkessä osuin näkemään erään neidin, joka seisoi minusta parin\n askelen päässä. — Hän oli surupuvussa. — Tuijotin hetken häneen ja\n syöksyin sitten hänen luokseen kuin villin heittämä keihäs. 'Ettekö\n olekin neiti Linna?' kysyin. Kysymys oli kyllä mielestäni aivan turha,\n sillä olin varsin varma, että hän oli serkkuni Niina Linna. Ennätin\n vielä ajatella senkin, että setä oli kai kuollut, koska Niinalla oli\n surupuku. Neiti pudisti päätään ja virkkoi hieman hymyillen: 'En, en\n ole'. Hän ei varmasti tunne minua ja siksi kieltää, ajattelin minä ja\n kysyin uudelleen: 'Ettekö todellakaan ole Niina Linna?' Neiti hymyili\n ja pudisti taas päätään. Mutta hyvänen aika, tuon ihmisen olen nähnyt\n jossakin, hän on tuttu, mutta kuka, kuka...? Naurahdin ja sanoin:\n 'Suokaa anteeksi, kun häiritsin, mutta muistutitte niin serkkuani\n — olin aivan varma, että olette Niina Linna.' Ja silloin hän loihe\n lausumahan, sai sanelemahan: 'Niin, en ole hän. Mutta ettekö te ole\n Pirkko Kotkanpää?' Olin tosiaan hetken hiljaa kuin kalikalla päähän\n kopautettu kala. En heilauttanut edes pikkusormen kynttäkään, joten\n siis ymmärrätte, että tosiaankin hämmästyin. Kuka tuo kummallinen\n ihminen oikeastaan oli? Vastasin: 'olen' niin epävarmasti, kuin\n olisin epäillyt oman vastaukseni todenperäisyyttä. Mitä nyt seurasi?\n 'Minä olen Toini Sara', hän ilmoitti. 'Kävimme yhdessä koulua ...ssa.\n Mutta siitä on jo monta vuotta. Te muutitte sieltä pois'. Niin,\n tosiaankin! Nyt minäkin tunsin hänet. 'Mutta kamalasti sinä muistutat\n Niina-serkkuani', nauroin minä. 'Etkö tuntenut minua heti?' 'Muistin\n nähneeni sinut jossakin, mutten tuntenut ennen kuin vasta sitten,\n kun nauroit. Silloin tunsin naurustasi ja hampaistasi'. Kas niin se\n juttu oli! Ja siitä näette, että itsepäisyydelläänkin voittaa jotakin.\n Löysin näet siten hauskan seuralaisen itselleni, sillä olemme sen\n jälkeen olleet paljon yhdessä.\n\n Täällä on hyvin vähän potilaita tai 'vieraita', kuten Iina-täti\n sanoo. On eräs paksu setä, joka on tullut tänne hoitamaan terveyttään\n siksi, että hänellä on — kuulemma — kauhean huono ruokahalu. Miten\n se ruokahaluttomuus hänessä ilmenee, sitä en tiedä, sillä hänen\n ulkonainen olemuksensa ei sellaista osoita, eivätkä myöskään ne\n ruoka-annokset, jotka katoavat ateria-aikoina lautaselta hänen\n suuhunsa uskomattoman nopeasti. Hän näkyy hyvin hoitavan ruokahaluaan!\n Sitten on eräs täti ja setä, jotka ovat tulleet vain lepäämään, sitten\n eräs keuhkojaan hoitava neiti, joka parantelee hengityselimiään\n kävelemällä iltaisin väliin 12:kin asti nuoren asemapäällikön kanssa.\n Nämä ovat minulle vain sellaista näyttämön 'liikkuvaa kalustoa', sillä\n omasta mielestäni minä näyttelen nyt pääosaa ja vastanäyttelijänä on\n erään nenäänsä hoitavan neidin — koira! Esitän teille ensimmäisen\n näytöksen.\n\n Tapahtuma-aika: saapumiseni jälkeisen päivän ilta, kello kymmenen\n aikaan. Tapahtumapaikka: Mäntylän puolipimeä alahalli.\n\n Olin ollut viemässä Iina-tädin kirjettä asemalle. Mutta olin\n tavannut keuhkojaan hoitavan neidin ja asemapäällikön. Päällikkö on\n oikein kiva nuori mies ja luulen, että jos olisin vanhempi, minäkin\n hoitaisin mielelläni keuhkojani hänen kanssaan. Me kyllä melkein\n aina kiistelemme. Hän sanoo minua pakanaksi, sillä täälläkin jo\n jokainen tuntee elämäni kutsumuksen. No, silloin illalla hän ärsytti\n minua sanomalla: 'Nykyajan koulutytöt osaavat kyllä tanssia kaikkia\n jazzit ja foxtrotit, mutta jos täytyisi juosta ilmoittamaan kiireesti\n jostakin asiasta tai livistää esimerkiksi pakoon, niin siihen he\n eivät pystyisi.' Ja niin kauan hän ärsytti minua, että sai minut\n kilpajuoksuun kanssaan. Juoksimme asemalta Mäntylän portille asti\n — siis kilometrin verran — ja hän ei ollut perille päästyään minua\n kuin pari askelta edellä. Hän lausui syvän ihailunsa, mutta sitä\n en paljoakaan kuunnellut, vaan juoksin saman tien Mäntylään. Olin\n huohottavan väsynyt, enkä jaksanut kiivetä heti toiseen kerrokseen,\n jossa huoneeni on, vaan heittäydyin alahallissa — huom! tästä alkaa\n ensimmäinen näytös! — ensimmäiseen tuoliin, joka tielleni osui.\n\n Tuoli sattui olemaan leveä korinojatuoli. Koska hallissa oli melko\n pimeä, sillä valoa tuli vain ruokasalin lasiovien takaa, en nähnyt,\n että tuolissa lepuutteli itseään joku toinenkin ennen minua. Kuten\n sanottu, heittäydyin rennosti nojatuoliin ja samassa kuului kauhea\n kiljahdus. Se kajahti avarassa hallissa kuin tiikerin kiljunta —\n olen kuullut sellaisenkin sirkuksessa kerran — mutta se ei lähtenyt\n minun suustani, vaan sen suusta, joka oli aikaisemmin valloittanut\n korituolin. Ja se oli nenäänsä hoitavan neidin sylikoira Nero. Ja\n Nero nosti kamalan metelin käyttäytymiseni johdosta. Se haukkui,\n ulisi ja kiljui. Ensi säikähdyksestä selviydyttyäni koetin vaimentaa\n sen vimmaa, mutta se vain hyppi ja huhki hallissa kuin puolihullu,\n eikä suinkaan kuin 'nero', välkytteli teräviä hampaitaan ja haukkui\n silmittömästi.\n\n Iina-tädin huone on alahallin vieressä. Nenäänsä hoitava neiti\n oli pistäytynyt tädin luo ja jättänyt rakkaan Neronsa halliin\n nukkumaan. Täti ja neiti juoksivat heti metakan kuullessaan halliin\n ja ruokasalista tulivat palvelustytöt. Minä olin kuitenkin sitä\n ennen ruvennut hakemaan sähkönappulaa sytyttääkseni lampun ja\n juoksin hädissäni ympäri pimeätä hallia ovelta toiselle haparoiden\n pihtipieliä. Nero juoksi perässäni nalkuttaen koko pienen kurkkunsa\n suurella voimalla. Juuri sillä hetkellä, kun ovi aukeni, löysin\n nappulan, mutta samassa, kun lamppu syttyi, kuului kauhea rymähdys.\n Olin kurkottanut käteni sanomalehtitelineen yli, joka kaatui ja\n jolloin sen päällä olevat neljä juomalasia ja vesipullo sälähtivät\n lattialle. Nero yltyi siitä yhä enemmän.\n\n Kun lamppu syttyi, näkyi joka ovella ihmisiä. Keittäjätärkin\n oli tullut halliin ja seisoi nyt erään pöydän luona nojaten\n taikinaisia käsiään pöytää vasten, jota peitti tumma verkaliina.\n Yläkertaan johtavien portaitten puolivälissä seisoi 'lepäävä setä'\n mustakehyksiset silmälasit nenän päässä keikkuen, ja ylähallin\n punaisten verhojen takaa kurkisti ruokahaluton setä. Hän pysytteli\n piilossa, koska oli nähtävästi jo yöpukimissa. Tämän meluavan\n näytelmän oli siis onnistunut herättää koko talon väki. Nenäänsä\n hoitava neiti siunaili ja päivitteli, suuteli ja silitteli\n irvistelevää ja murisevaa koiraansa. Minun onnettoman oli annettava\n selitys Neron ja minun toimeenpanemaan odottamattomaan esitykseen.\n Kuultuaan asian nenäänsä hoitava neiti kauhistui, että Nero oli saanut\n joitain sisällisiä vammoja tai ruhjevammoja tai vaikka mitä, kun minä\n istuin sen päälle. Se on mahdotonta, epäsin jyrkästi, sillä enhän minä\n ihan kirjaimellisesti sen päälle istunut. Kai tassuihin hiukan koski.\n Ja se sähähti silmänräpäyksessä ylös kuin raketti. Jos olisin istunut\n sen päälle, se olisi mäsänä koko rakki! Viimeistä sanaa minun ei olisi\n pitänyt sanoa. Siitä nenäänsä hoitava neiti suuttui. Hän katsoi minuun\n tuimasti ja virkkoi kylmästi: 'Miten sivistymätöntä kieltä neiti\n käyttääkään. Puhutte epämiellyttävän rumasti luontokappaleista.'\n\n Aivan sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena nenäänsä hoitava neiti\n marssi Nero sylissään yläkertaan — jolloin ruokahaluton setä hävisi\n punaisten verhojen takaa kuin taikaiskusta — ja minä jäin halliin\n hyvin nolona.\n\n (Toinen näytös). Seuraavana aamuna sain tädiltä luvan paistaa\n pannullisen ohukaisia. Seitsemän ihanaa munankeltaista ohukaista\n mukanani kiipesin yläkertaan ja koputin nenäänsä hoitavan neidin\n ovelle. Kun aukaisin oven ja hän näki minut, hänen kasvoilleen\n ilmaantui myrtynyt ilme. Esitettyäni anteeksipyyntöni eilisiltaisen\n tapauksen johdosta tiedustelin, saisinko syöttää Nerolle ohukaiset,\n koska olin kuullut, että se piti niistä aivan erityisesti ja koska\n olin ohukaiset paistanut juuri sitä varten. Nenäänsä hoitava neiti\n leppyi heti, ja Nero, joka oli ensinäkemältä huoneeseen tullessani\n murahdellut äkeänä, leppyi sekin haistettuaan hienotunteisella\n pikinenällään ohukaisten ihanan tuoksun. Minun kielelleni kihahteli\n vesipisara toisensa jälkeen, kun näin ohukaisten hupenevan Neron\n pieneen veripunaiseen ja ahnaaseen suuhun. Mutta olihan rauha\n rakennettu! Sekä nenäänsä hoitavan neidin että 'kultaisen, suloisen\n Nero-murun' kanssa. (Sillä tavalla nenäänsä hoitava neiti puhutteli\n rakkia, anteeksi, sylikoiraansa).\n\n 'Ei päivää, ettei harmia!' Eräänä päivänä lähdin aamiaisen syötyäni\n kävelemään Iina-tädin kolmivuotiaan Tatun kanssa. Itse asiassa ei\n sillä tunnin kestäneellä kelkkamäkimatkalla kylläkään sattunut sen\n suurempaa vauriota, kuin että Tatu putosi katolta piikkilanka-aitaan.\n\n Mäki, jossa meillä on tapana käydä kolkuttelemassa, on noin kymmenen\n minuutin matkan päässä Mäntylästä. Aina, kun olen siellä Tatun kanssa,\n laskemme mäen ensin kaksi kertaa yhdessä ja sitten minä hurautan\n yksin kerran. Siksi ajaksi nostan aina Tatun vieressä olevan huvilan\n leikkituvan katolle, ettei hän ole maantiellä, jos sattuisi tulemaan\n hevosia. — Huvila on kesähuvila, siis asumaton näin talvisaikaan ja se\n sijaitsee mäen alapäässä. — Tatu on aina hyvin mielissään päästessään\n katolle istumaan ja odottamaan tyytyväisenä minun takaisintuloani.\n Ja kun minä liu'un kelkalla alas ja jo kaukaa huiskutan hänelle, hän\n nauraa ja kirkuu ilosta. Hän on suloinen veitikka.\n\n Nostin siis silläkin kerralla, mistä tässä on kysymys, Tatun katolle\n ja istuimeksi olin taittanut pari kuusenoksaa, sillä olin unohtanut\n kotiin tyynyn. joka tavallisesti on kelkassa. Päästyäni mäen päälle ja\n käännettyäni kelkan silmäsin — tavallisuuden mukaan — ensimmäiseksi\n leikkitupaa. Näin katolla tumman, leveän läiskän — kuusenoksat —\n mutta Tatun pieni kirkkaanvihreä olemus oli tipotiessään. Sydän\n nousi kurkkuuni ja samassa potkaisin kelkan kiireesti liikkeelle.\n Siunatkoon, missä ipana on?\n\n Kun pääsin leikkituvan luo, huusin heti: 'Tatu, Tatu, missä sinä\n olet?' 'Äällä', kuului hiljainen, laimea ääni. Se kuului leikkituvan\n toiselta puolelta. Kiipesin katolle ja silloin huomasin lumeen\n jääneestä jäljestä, että Tatu oli kavunnut toiselle puolelle.\n Kurkistin harjan yli, mutten nähnyt poikaa vieläkään. Jälki lumessa\n osoitti hänen liukuneen alas katolta. Vapisevana laskeuduin minäkin\n hitaasti alas. Ja siellä riippui Tatu takistaan hedelmätarhaa\n kiertävässä piikkilanka-aidassa. Hän oli potkinut lunta alapuolellaan\n nähtävästi koettaen vapautua epämiellyttävästä asemastaan siinä\n kuitenkaan onnistumatta. Nähdessään minun tulevan hän vastasi\n kullanmuruhuutooni iloisella naurulla ja ojentamalla käsiään minua\n kohti. 'Atu attoo pois', jokelsi hän. 'Poishan sinä pääsetkin,\n palleroinen', vastasin minä, 'enhän toki sinua siihen jätä roikkumaan'.\n\n Pelkäsin, mitä Iina-täti sanoisi, kun takkiin oli tullut suuret reiät.\n Mutta hän on niin hyväntuulinen ja sanoi vain nauraen, että hänen\n olisi oikeastaan pitänyt laittaa Tatulle uusi takki jo aikoja sitten,\n sillä vihreä oli käynyt pieneksi, mutta hän oli ollut niin laiska,\n ettei ollut viitsinyt. 'Mutta nyt se tuli laitettavaksi, ei auta enää\n mikään', nauroi täti pujottaen pikkusormensa takkiin tulleen reiän\n läpi.\n\n Minulla olisi vielä paljon kertomista, mutta tämä kai riittää yhdeksi\n kerraksi. Ihanaa täällä muuten on. Korkeat, humisevat hongat huojuvat\n ympärillä. Mäntylän alapuolella levittäytyy laaja valkeus, järven\n luminen pinta, ja ilma on säteilevää ja pehmeätä kuin joulukuusen\n hopeakimalteinen pumpuli. En kaipaa mitään muuta täällä kuin äitiä,\n isää, Dorria, Ros-Maria, Eero-setää, Marjaa, Pekkaa, Ruusulan\n tyttöjä, Markkulan poikia, koulua ja Ros-Marin maanantaipiirakoita.\n Mitään muuta en kaipaa, siis kaipaan hyvin vähän! Ja Ruusulan\n ikkunanlautaani kaipaan, sillä täällä ei ole mitään ikkunanlautaa,\n vain kapea reuna. En voi istua sillä. Eräänä päivänä asetin sen ja\n pienen kirjoituspöydän väliin kapean laudan ja istuuduin laudalle\n katsellakseni ulos ikkunasta. Lauta kuitenkin luiskahti, minä putosin,\n pöytä kaatui ja kaikki sillä oleva erittäin sekalainen rihkama lensi\n hujan hajan huoneeseen. Onneksi olivat silloin juuri keskipäivän\n hiljaisen tunnin viimeiset minuutit käsissä, joten kaikki heräsivät\n oikeaan aikaan päiväkahville. Ja Iina-täti, jonka huone on — kaikeksi\n onneksi — minun huoneeni alla, juoksi ensimmäiseksi 'apuun'. Ja\n totisesti hän nauroi niin, että hänen nimensä saattaisi olla vaikka —\n Kirsti Hällström!\n\n Pentti kirjoitti minulle, että hän tulee ensi sunnuntaina tervehtimään\n minua, kun koulussa on maanantaina kuukausilupa. Tulkaa kaikki! Voi,\n se olisi niin hauskaa! Täällä riittää kyllä huoneita.\n\n Lähetän kaikille 'kotiväkeen' kuuluville sadat, sadat terveiset!\n\n _Pirkko_.\n\n J.K. — Sain tänään kohteliaisuuden ruokahaluttomalta sedältä. Hän\n sanoi, että jollei minua olisi, Mäntylän elämä olisi hyvin kuivaa. En\n tiedä, onko se kohteliaisuus, mutta ainakin minä sen siksi otin.\n\n Satu auringonlapsesta on jo ilmestynyt. Se oli viime numerossa.\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nKerholan suuren lukulampun punainen varjostin oli keikautettu sievästi\nsyrjälleen. Lamppu seisoikin nyt nurkassaan kuin hyväntuulinen\nmerimies, joka on työntänyt lakkinsa vähän syrjemmäksi otsalta\nkuumuuden takia. Varjostinta oli siirretty siksi, että sohvapöydän\nympärille olivat ryhmittyneet Mirja, Heddi ja Kerttu, jotka ompelivat\nja tarvitsivat sen vuoksi valoa runsaammin. Keinutuolissa istui\nKirsti rusentaen pähkinöitä saksilla. Tarkoitus oli, että hän olisi\nharrastanut \"osuustoimintaa\" ja antanut pähkinänsydämiä toisillekin,\nmutta suurin osa pujahti kuitenkin hänen omaan suuhunsa. Ei juuri\nahneuden takia, vaan ennemminkin huomaamattomuudesta. Uunin matolla\nistui Marja leikellen paperinukkeja. Pekka hääräili lastenkamarissa,\nsillä hänellä oli tänä iltana vieraana joku samanikäinen pojannaskali.\n\nKerhola oli siis osapuilleen saanut kootuksi tavallisen joukkonsa\nsuojaansa. Margit, Sirkka ja Pirkko vain puuttuivat. Mutta eipä\naikaakaan, kun ovikello helähti. Kirsti juoksi avaamaan ja pudotti\nsamalla helmastaan kaikki pähkinänkuoret lattialle!\n\nSieltä tuli Sirkka, ja hän ja Kirsti supattivat hetken aikaa eteisessä,\nmistä kuului tuon tuostakin naurahdus. Mutta tytöt olivat niin\ntottuneet Kirstin \"kujerteluun\", etteivät kiinnittäneet siihen mitään\nhuomiota.\n\n\"Hei\", tervehti Sirkka astuessaan huoneeseen.\n\n\"Hei, hei\", tytöt vastasivat, vilkaisivat kiireesti työstään tulijaa\nja jatkoivat sitten taas ompelemistaan ja virkkaustaan. Kukaan heistä\nei huomannut Sirkan silmien veitikkaa ja erikoista värähtelyä hänen\npunaisten poskiensa hymykuopissa. Sirkka iski silmää Kirstille ja\nistuutui Heddin viereen sohvaan.\n\n\"Eikö sinulla ole käsityötä?\" kysäisi Kerttu.\n\n\"Ei ole tänä iltana\", Sirkka vastasi. \"Minun piti kyllä ottaa, mutta\nsinne se jäi eteisen pöydälle.\"\n\n\"Miten sinä niin hajamielinen olet?\" ihmetteli Mirja. \"Oletko\nrakastunut?\" Hän vilkaisi hymyillen Sirkkaa.\n\n\"En sentään. Taidan vain muuten olla hajamielinen.\" Sirkka ja Kirsti\nvaihtoivat nopean veikeän silmäyksen. \"Mitä sinä oikeastaan ompelet?\"\nhän kysyi samaan jatkoon Heddiltä. \"Siitäpä tulee kaunis. Näytä!\"\n\nHeddi levitti ohuen, valkean pitsinpalasen helmaansa. Siihen oli jo\nommeltu punaisella silkillä pieniä ruusuja.\n\n\"Mikä tästä tulee?\" kyseli Sirkka. \"Voi, miten se on kaunis.\"\n\n\"Siitä tulee puseron etumusta...\"\n\n\"Sirkka!\" kiljaisi Kerttu samassa ja heittäen käsi työnsä pöydälle,\nsaksensa ja lankansa lattialle, hän hyökkäsi Sirkan luo.\n\nHeddi katsoi ihmeissään Kerttua. Mutta samassa Mirjakin huusi:\n\n\"Voi, Sirkka!\"\n\n\"Mutta mitä ihmettä te...\", ennätti Heddi hämmästellä, kun Kerttu\nsamassa käänsi Sirkan pään.\n\n\"Polkkatukka!\" huikkasi jo Heddikin matalalla äänellään.\n\nMarjakin riensi joukkoon hyppien ja tanssien ja rallattaen:\n\n\"Sirkalla on polkka, polkka, polkka. Sirkalla on polkka, polkka,\npolkka.\"\n\n\"Älkää nyt sentään repikö päätäni irti\", Sirkka rukoili valittavalla\näänellä. \"Sitten ei ole paljoakaan iloa, onko minulla pitkä vai polkka.\"\n\n\"Mutta miten sinun isäsi antoi?\" kyselivät tytöt. \"Ja äitisi? Se sopii\nsinulle huimaavan hyvin, mutta mitä veljesi nyt sanovat?\"\n\n\"Ville sanoi ensimmäiseksi, kun näki minut: 'hyi, tuhannen, kun oot\nkuin Jaska!' Ja kun Jaska näki minut, hän sanoi: 'annas kun katson! Kun\njätät hameesi pois ja vedät Villen housut jalkaasi, olet siinä paikassa\nkuin Ville.'\"\n\nTytöt nauroivat.\n\n\"Isä sanoi, että minä olen kuin höyhennetty kana. Ainoastaan äiti oli\ninhimillinen. Hän taputti päätäni ja sanoi naurahtaen: 'olen saanut\nyhden pojan lisää. Saa nyt nähdä, tulenko kaipaamaan tyttöäni.' Mutta\nparhaimman arvostelun antoi Laitilan pikku Toivo, joka sattui olemaan\nsilloin meillä, kun tulin parturilta kotiin. Hän kiersi minut parikin\nkertaa tarkastellen hyvin arvostelevasti päätäni ja sanoi sitten:\n'hinä olet juuli kuin Hunilan vaali.' Hän tarkoitti Sunilan vaaria,\njoka käy kaupunkilaisille puita pilkkomassa ja jolla on pitkä, harmaa\ntukka.\" Tyttöjen nauru helähti taas. Mutta se taukosi piankin, sillä\nhe pelästyivät, kun Kirsti äkkiä rupesi yskimään ja vetämään syvään\nhenkeään. Kyynelet juoksivat noronaan hänen silmistään, ja hän oli\naivan punainen kasvoiltaan. Mirja riensi hakemaan vettä. Vesi ei\nkuitenkaan sillä hetkellä paljoa auttanut, sillä Kirsti oli saanut\npähkinänmurenen \"väärään kurkkuun\". Kun hän vihdoin lakkasi yskimästä,\nHeddi kysäisi:\n\n\"Tiedätkö, miksi sait sen pähkinän väärään kurkkuun?\"\n\n\"Ei sinne koko pähkinää mennyt\", Kirsti vastasi silmiään pyyhkien.\n\n\"No menipä vaikka neljännes, niin tiedätkö, miksi?\"\n\n\"Aiotko ruveta antamaan lääketieteellisiä selostuksia?\" naureskeli\nKirsti rusentaen jo uutta pähkinää. \"Se on liian aikaista, sillä et ole\nvielä hammaslääkäri.\"\n\n\"En lääketieteellistä, vaan ennemminkin kasvatusopillisen\", vastasi\nHeddi. \"Sait pähkinän kurkkuusi rangaistukseksi siitä, että olet\nmutustellut melkein koko kilon niitä tänä iltana yksinäsi muistamatta\nkanssasisariasi juuri ensinkään.\"\n\n\"Älä nyt ihmeessä\", Kirsti tokaisi aivan hämmästyneenä katsoen Heddiin\nja sitten Mirjaan ja Kerttuun. \"Olen tosiaankin taitanut napsia niitä\nvain itselleni. Mutta nyt en syö ainoatakaan. Alan nyt naksuttaa niitä\nteille. Mutten minä sentään ole taitanut neljänneskiloakaan syödä,\nsillä ota huomioon, että pähkinät ovat kevyttä tavaraa. Tuossa on nyt\naluksi sinulle.\"\n\nHän työnsi viisi pähkinänsydäntä Heddille. Tämä pisti ne heti suuhunsa,\nmuttei ennättänyt paljoakaan pureskella, kun jo suutaan vääristellen\njuoksi keittiöön.\n\n\"Sai pahentuneen\", naureskelivat tytöt.\n\nOvikello soi taas. Heddi, joka tuli keittiöstä, aukaisi oven. Tällä\nkertaa tuli Margit. Hän juoksi suoraan Kerholaan ennättäen töin tuskin\npotkaista kalossit jalastaan. Päästyään keskelle lattiaa hän heilautti\nesiin jonkin lehden.\n\n\"Hei, tytöt, Nuorten lehti!\" hän riemuitsi. \"Tuli tämän päivän\npostissa! Tässä on Pirkon satu!\"\n\n\"Lue! Anna tänne! Ei kun tänne!\" tytöt huusivat kilpaa, ja Kirsti\nkiskaisi lehden Margitin kädestä, niin että se repesi kahtia.\n\n\"Voi kamalaa!\" valitti Kirsti istuutuen keinutuoliin ja koettaen\nyhdistellä lehden puolikkaita toisiinsa.\n\n\"Kyllä olet\", nauroi Sirkka heittäytyen istumaan Kirstin viereen.\n\"Näytähän tänne, missä se on. Kai sen silti lukea voi, vaikka sanat\nolisivatkin vähän hajallaan.\"\n\nHe levittivät lehden polvilleen ja alkoivat selata sitä.\n\n\"Se on melkein ensimmäisillä lehdillä\", Margit huomautti astuessaan\neteiseen takkiaan päältään kiskoen. \"Älä ala, ennen kuin minä tulen.\"\n\nHetken kuluttua vallitsi Kerholassa hiljaisuus, ja Sirkka aloitti jo:\n\n\"Satu aurinkolapsesta.\"\n\n\"Älä vielä!\" huudahti Marja. \"Minä menen hakemaan äidin.\" Hän kipaisi\npois.\n\n\"Se on oikein\", virkkoi Mirja. \"Ros-Marin pitää kuulla se aivan yhtä\npian kuin meidänkin.\"\n\nSamassa Marja jo palasikin äitinsä mukanaan. Ros-Mar istuutui\nnojatuoliin, ja niin voi Sirkka aloittaa.\n\n Satu aurinkolapsesta.\n\n Aurinkolapsen sininen satu oli alkanut. Se alkoi aikaisin aamulla, kun\n koko luonto alhaalla vihreällä maapallolla vielä nukkui.\n\n Aurinkolapsi tiesi, että hänen satunsa kestäisi vain sen yhden ainoan\n päivän. Illalla häntä ei enää olisi. Kun aurinko painuisi välkkyvän,\n vyöryvän veden taa, silloin hänkin katoaisi miljoonien sisariensa\n mukana. Ja huomenna tulisivat toiset aurinkolapset iloisina ja\n vallattomina elääkseen taas vain yhden ainoan päivän.\n\n Kaikki ympärillä oli niin sinistä. Koko ilma, avaruus, tuuli, kaikki\n oli sinistä. Vain aurinkolapset välkyttivät värikkäitä, loistavia\n pukujaan.\n\n \"Miten hiljaista onkaan tuolla vihreällä maapallolla\", ajatteli pieni\n aurinkolapsi. \"Merien katsomaan, minkälaista siellä oikeastaan on.\"\n\n Ja tuhansien säderihmojen tavoin kiisivät aurinkolapset salamaakin\n nopeammin alas maan päälle.\n\n \"Kaunis on maailma\", puheli pieni aurinkolapsi itsekseen istuessaan\n koivunlehdellä. \"Täällä ovat varmasti kaikki hyviä, kun on tällainen\n kauneus ympärillä. Nuo kastepisarat ruohikossa kimaltavat kuin helmet.\"\n\n Aurinkolapsi hypähti linnunpesään, ja samassa pyrähti lintu lentoon\n visertäen hopeanheleästi.\n\n \"Kun ihmiset kuulevat aina lintujen riemuisen liverryksen, he ovat\n varmaan aina iloisia\", tuumi aurinkolapsi.\n\n Mutta aurinko kohosi korkeammalle ja aurinkolapsi siirtyi sen\n sädepolkuja pitkin muuanne. Niin se joutui kaupunkiin.\n\n Se hypähti sisään eräästä ikkunasta. Sisällä huoneessa oli kovin\n synkkää ja koleata. Kapealla vuoteella nukkui tuuheapartainen mies.\n\n Aurinkolapsi kutitti hänen silmiään.\n\n \"Herää, herää, lähde ulos, maalle, siellä on kaunista\", se kuiskutti.\n\n Ja mies heräsi. Mutta kun hän astui pienen ikkunan luo, kalisivat\n kahleet hänen jaloissaan kivilattiaa vasten.\n\n Aurinkolapsi värähti kauhusta.\n\n Ja kun mies kohotti katseensa kohti säteilevää taivasta, se oli niin\n täynnä synkkyyttä ja tuskaa, että aurinkolapsi pakeni vapisten.\n\n \"Voi, onko kauniissa maailmassa tällaisiakin!\" nyyhkytti pieni\n aurinkolapsi ja pujahti erään puutarhan suihkukaivoon vilvoittelemaan.\n Hetken kuluttua aukenivat rakennuksen leveät lasiovet ja portaita\n laskeutui mies kantaen sylissään pientä tyttöä, jonka hän laski\n penkille suihkulähteen viereen.\n\n \"Miksei hän leiki, ei juokse?\" ihmetteli aurinkolapsi. Katseltuaan\n hetken se huomasi, että lapsen jalat olivat aivan näivettyneet. Hän\n oli rampa.\n\n \"Pieni raukka\", hymisi aurinkolapsi ja hypähteli pisarain mukana alas\n altaaseen ja värjäsi pisarat puvullaan punaisiksi.\n\n Lapsen silmät säteilivät ilosta, kun hän katseli pisarain ja\n aurinkolapsen kaunista leikkiä.\n\n \"Hän on onnellinen, hän on hyvä\", aurinkolapsi ajatteli. \"Sellaisia\n täytyisi kaikkien ihmisten olla.\"\n\n Kauan ei aurinkolapsella ollut aikaa viipyä sielläkään. Se kierteli\n paikasta toiseen pitkin päivää. Näki paljon pahaa ja rumaa, mutta myös\n paljon hyvää ja kaunista. Ja kun se illalla hiipi lähemmäksi auringon\n helmaa ottaakseen jäähyväiset äidiltään, se ajatteli:\n\n \"Maailma on niin kaunis, että jos ihmiset ajattelisivat sen kauneutta,\n näkisivät sen ihanuuden, maailmassa ei olisi ollenkaan pahuutta.\n Mutta useimmat ihmiset ovat kuin sokeita. Heillä on silmät, joilla he\n voivat katsoa, mutta kuitenkaan he eivät näe monivivahteista kauneutta\n ympärillään, kauneutta, joka aivan peittää heidät kaikkialla.\n Sellainen sokeus on surullista. Mutta onhan sentään joku näkeväkin\n ihminen joukossa.\"\n\n Puitten varjot pitenivät, linnut pyrähtivät pesiinsä, aurinko\n laskeutui yhä lähemmäksi merta.\n\n Ja pieni aurinkolapsi sukelsi tyytyväisenä ja onnellisena meren\n keinuvaan kehtoon.\n\n Aurinkolapsen sininen satu hukkui kristallinkimalteisiin meren\n maininkeihin.\n\nSirkan lopetettua lukunsa hiljaisuus jäi hetkeksi hymisemään huoneessa.\nMirjan silmästä tipahti kyynel virkkauksen viinirypälekuviolle. Heddi\ntuijotti ulos ikkunasta vastapäätä loistavaa katulyhtyä. Vihdoin\nRos-Mar virkkoi hiljaa:\n\n\"Olen tietänyt Pirkon olevan syvämietteinen, mutten olisi sentään\nuskonut hänellä olevan kykyä saada niin nuorena ajatuksiaan esiin noin\nselvinä ja kauniina.\"\n\n\"Mutta se oli kuitenkin niin Pirkon tapaista, eikö ollutkin?\" kysäisi\nHeddi ja katsoi Ros-Mariin.\n\n\"Oli, oli\", myönsi Ros-Mar. \"Ihmettelen vain pientä huimapäätämme.\"\n\n\"Niin, Pirkossa on niin vastakkaisia luonteenominaisuuksia\", tuumi\nMirja.\n\n\"Niin on\", virkkoi Ros-Mar nousten. Hän katsoi hetken miettiväisenä\neteensä ja jatkoi: \"Hänestä voi vielä joskus tulla jotakin. Jotakin\nsuurempaa ja huomattavampaa kuin vain tavallinen ihmismereen\nhuomaamattomana hukkuva pisara. Mutta nyt on kuitenkin liian aikaista\nmennä mitään ennustelemaan. Hän on nuori. Elämä saattaa muuttaa niin\npaljon. Ja luonne saattaa muuttua.\" Hän astui ovea kohti, kun Mirja\nkysyi:\n\n\"Etkö ennätä jäädä meidän luoksemme? Onko sinulla kiire?\"\n\n\"On ystäväiseni\", hymyili Ros-Mar. \"Rupesin juuri leikkaamaan uutta\nkevättakkia Marjalle ja aion sen lisäksi vielä leikata Pekallekin.\nVieläpä aion tänä iltana hieman ommellakin Marjan takkia. Kun ompeluun\nasti pääsen, niin sitten tulen tänne.\" Samassa hän katsoi Sirkkaan:\n\"Niin tosiaankin! Huomasin äsken lukiessasi, että olet voittanut\npolkkasodassa. Se näkyy kyllä sopivan sinulle, polkkakin. Kunhan et nyt\nvain katuisi.\"\n\n\"Varmasti en kadu\", hymyili Sirkka ja heilautti päätään, niin että\nlyhyt tukka hulmahti.\n\n\"Kas, kun ei Margit ensinkään ihmettele asiaa\", huomautti Kirsti.\n\n\"Olin parturissa hänen kanssaan ja näin, kun hänen hiuksensa putosivat\nlattialle kuin valkea pellava. Oikein pahalta tuntui.\" Margit pudisti\npäätään.\n\nRos-Marin mentyä tytöt rupesivat puhelemaan siitä ihmeestä, että yksi\nheidän joukostaan oli ollut niin rohkea, että oli saanut nimensä\njulkisuuteen.\n\n\"Ja niin 'haka', että osaa kirjoittaa ihan lehtiin\", ihaili Margit,\njoka itse oli toivoton ainekirjoituksessa.\n\n\"Kuulkaa, työt\", Heddi innostui äkkiä. \"Kun pidämme keväällä\nerojaisjuhlat, Pirkon on pidettävä siellä puhe. Eikö niin?\"\n\n\"On, on\", innostuivat toisetkin. \"Ja kyllä hän pitääkin. Ei hän juuri\nvastaan hangoittele, jos jotakin osaa.\"\n\n\"Mikä onkin viisasta\", huomautti Sirkka. \"Ettei tarvitse imarrella,\nrukoilla ja kerjätä kuin suurtakin ihmettä. Sellainen on tympäisevää ja\njärjetöntä.\"\n\nSamassa Pekka pujahti sisälle.\n\n\"Kerttu, tule puhelimeen!\"\n\nKerttu meni ja tuli myös pian takaisin.\n\n\"Pentti soitti ja pyysi meitä Markkulaan. Sanna on paistanut niin\npaljon mustikkapiirakoita, että meidän täytyy mennä auttamaan heitä\nsyömisessä.\"\n\nHetken kuluttua tytöt jo tömistelivät Markkulan leveillä pääportailla\nja kuulivat hallissa Pentiltä, että Sanna oli paistanut hänelle —\nPentille — kuusikymmentä piirakkaa sitä varten, että hän unohtaisi\nsuuren surunsa ja ikävänsä, Pirkon poissaolon. Pentti ei nyt kuitenkaan\nsaanut ikävältään piirakoita syödyksi, joten koko tyttökomppania oli\ntäytynyt kutsua auttamaan.\n\nJa niin alkoi Markkulassa piiraitten syönti oikein viidentoista hengen\nvoimalla. Eikä siitä juhlasta ilo, nauru ja leikinlasku puuttunut!\n\n\n\n\nXII\n\n\n Mäntylässä maalisk. 2. pnä 192—\n\n Voi rakkaat lapset,\n\n Ette voi uskoa, minkälaisen kamalan sopan me Pentin kanssa täällä\n eilen keitimme. Penttihän tulee jo huomenna kotiin, mutta minä\n tahdon sittenkin — minäkin — kertoa teille tämän 'surullisen tarinan\n jäniksenpojasta'.\n\n Kun minä lähdin Penttiä vastaan junalle, pyysi Iina-täti minua\n samalla vaivalla, kun kerran asemalle menin, etsimään sieltä käsiini\n Koskelan isännän, joka tuli kaupungista ja joka oli luvannut tuoda\n tädille nakkimakkaroita. Minä tietysti lupasin, mutta kun en tunne\n Koskelan isäntää, vaikka hän onkin Iina-tädin serkku, pyysin tätiä\n selittämään, minkä näköinen setä on. 'Lyhyt lylleröinen, paksu\n palleroinen', naurahti Iina-täti ja jatkoi: 'Hänellä on tavallisesti\n kaupunkimatkoilla yllään harmaa, lyhyt turkki. Kasvoiltaan hän on\n hyvin punakka ja kuten sanottu lyhyt lylleröinen, paksu palleroinen'.\n Selvä on, kyllä minä hänet nyt jo annetun kuvauksen perusteella löydän\n ja tuon nakit tädille, tuumin minä ja aloin livistää asemalle, sillä\n aikaa oli enää jäljellä vain hyvin vaillinainen viisiminuuttinen.\n\n Pentin näin tietysti heti ensimmäiseksi, sillä hän kurkotteli itseään\n junan portailta niin kauas, että keksin hänet heti, kun juna puolen\n kilometrin päässä porhalsi esiin mutkan takaa. Selitin hänelle, että\n minun täytyy hakea ensin Koskelan isännältä nakkimakkaroita, ja\n sitten vasta voimme lähteä Mäntylään. Sen enempiä selvittelemättä\n jätin Pentin odottamaan ja rupesin puikkelehtimaan ihmisvilinässä\n etsien katseillani lylleröistä ja palleroista. — Täällä on muuten aina\n kauheasti ihmisiä iltajunalla, sillä koko pitäjä näkyy silloin tulevan\n asemalle. Se on heidän huviaan. — En kuitenkaan löytänyt etsittävääni\n ja palasin onnettomana Pentin luo. 'Mikset äsken odottanut, kun\n huusin? sanoi Pentti. 'Tuolla noin on Koskelan isäntä, kömpii juuri\n rekeen vällyjen alle.' Pentti nyökkäsi päällään 'hevospuulle' päin.\n 'Mistä sinä tiedät, että hän on Koskelan isäntä?' kysyin minä ja\n lähdin kiivaasti astumaan rekeä kohti peläten hevosen lähtevän tuossa\n tuokiossa liikkeelle. 'Kuljin kerran sen vaunun läpi, ja missä hän\n istui, ja kuulin, kun joku neiti puhutteli häntä ja kysyi, miten\n Koskelan uusi päärakennus edistyy. Hän se on, mene...' Keskeytin\n Pentin huomauttamalla: 'Mutta eihän hänellä ole harmaata turkkia ja\n täti sanoi, että...' 'No, on kai rikkaalla isännällä muitakin takkeja\n kuin yksi ainoa harmaa turkki', Pentti huomautti. 'Mene nyt jo pian,\n jos aiot asiasi selvittää hänen kanssaan tänä iltana.' Ja minä menin,\n mutta ajattelin itsekseni: Ei hän oikeastaan niin kovin lyhyt ja paksu\n ole, mutta kai Pentti sen tietää.\n\n 'Hyvää iltaa', tervehdin reen luo päästyäni. 'Rouva Mälkiä pyysi\n sanomaan terveisiä ja käski minun pyytää sitä makkarapakettia,\n ettei isännän tarvitsisi vaivautua Mäntylään enää näin myöhään\n illalla.' Reessä olija katseli minua hetken kuin hiukan kummissaan ja\n hyrähti sitten iloiseen nauruun. 'Kiitän rouva Mälkiän terveisistä,\n sillä satun todellakin tuntemaan hänet, vaikka en tosiaankaan,\n valitettavasti, voi pistäytyä hänen luonaan tänä iltana. Mutta\n suuremman pettymyksen taitaa Iina-rouvalle tuottaa se, etten arvannut\n tuoda hänelle makkarapakettia. Mitä makkaroita minun pitikään tuoda?'\n 'Nakkimakkaroita', selitin minä totisena. Ihmettelin, mitä nauramista\n siinä oli. Samassa tuli joku takanani. En ennättänyt vielä kääntyä,\n kun kuulin tulijan sanovan kohteliaalla äänellä: 'Anteeksi nyt, herra\n maaherra, kun saitte näin kauan odottaa, mutta minulla oli eräs\n paketti toimitettavana rouva Mälkiälle — maaherrahan tuntee myös\n hänet? — 'Kyllä, kyllä', naureskeli reessä istuja, ja tulija selitteli\n yhä laitellen itseään rekeen: 'Annoin sen meidän palvelijattarelle\n ja hän meni viemään sitä. En vain tahtonut löytää tyttöä ja siksi\n viivyin niin kauan.' Kun kuulin tulijan puhuttelevan reessä\n istujaa maaherraksi ja nähdessäni hänet — puhujan näet — selvisi\n minulle heti, että hän oli Koskelan isäntä, ja reessä istuja siis\n — maaherra... Pentti oli erehtynyt. Olin vajota maan alle häpeästä\n ja tunsin kasvojeni kuumenevan. Isäntä katseli minua ihmeissään\n kysyvästi, ja maaherra rupesi selittämään, ennen kuin minä setvisin\n hämmennyksestäni: 'Tämä pikku neiti jo kyseli minulta sitä Iina-rouvan\n makkarapakettia, ja minä olin ihan huolissani, kun en ollut arvannut\n ostaa makkaroita hänelle. Mutta nythän asia on kunnossa.' Maaherra\n ja isäntä nauroivat, niin että reki näytti tärisevän, ja minä olin\n häpeissäni. Yritin vetää suutani hymyyn, vaikkei minua tosiaan\n ensinkään naurattanut. Pyysin anteeksi erehdystäni, mutta maaherra\n sanoi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, sillä se oli\n päinvastoin ollut hyvin hupaisa juttu.\n\n Kyllä kai se hupaisa oli, mutisin minä palatessani Pentin luo hevosen\n nytkäytettyä reen liikkeelle. Ja sitten vasta Penttikin suvaitsi\n muistaa, kun kerroin hänelle epäonnistuneen asiani, että 'tosiaankin\n tuo lihava äijä istui maaherran vieressä'. jota Pentti oli luullut\n Koskelan isännäksi, Iina-tätiä huvitti tapaus yhtä paljon kuin\n maaherraa ja isäntääkin, mutta minua harmittaa.\n\n Nero tuntuu muuten olevan minulle ainainen kompastuskivi täällä.\n Eräänä päivänä, kaksi päivää ennen Pentin tuloa, menin Neron kanssa\n keittiöön. Roikotin koiraa kainalossani. Juuri, kun astuin sisälle,\n kiljaisi keittäjätär: 'Voi, kahvipannu menee yli ja minulla on kädet\n taikinassa!' Riensin apuun ja kiskaisin pannun tulelta, juuri kun\n kahvi alkoi pursua nokasta ulos. Nero oli kuitenkin pelästynyt joko\n huudoista tai äkkinäisistä tempaisuistani, sillä se vetäisi päänsä\n kainaloni alta pois ja putosi — taikinakaukaloon... Taikinassa ei\n ollut vielä tarpeeksi jauhoja, joten se oli verraten vetelää, ja\n Nero upposi siihen kuin lehmä suohon. Emme tosiaan voineet olla\n keittäjättären kanssa nauramatta, kun hän nosti Neron kaukalosta\n pöydälle. Taikina tippui sen pehmeistä kiharoista, ja katsoessaan\n minuun se oli aivan sen näköinen, kuin olisi tahtonut sanoa: 'Eikö\n tätä asiaa voisi auttaa?' Päätimme, ettemme puhu mitään koko\n taikinakylvystä nenäänsä hoitavalle neidille, ennen kuin olemme\n kylvettäneet Neron puhtaaksi vesikylvyssä. Kuumaa vettä on aina\n kylpyhuoneessa ja tuossa tuokiossa Nero räpiköi suuressa pesuvadissa.\n Pesun jälkeen istuuduin hellan eteen Nero sylissäni kuivattaakseni\n sitä. Mutta kauan emme ennättäneet istua, kun ulkoa kuului nenäänsä\n hoitavan neidin ääni. Nero tunsi tietysti sen heti ja hyökkäsi\n kovaäänisesti haukkuen ovea kohti. Neiti kuuli myös 'ainokaisensa'\n äänen ja aukaisi oven. Nero syöksyi ulos ja livisti saman tien lyhyine\n käpälineen maantietä kohti. Minä jäljessä. Sain sen melko pian\n kiinni, mutta se oli kuitenkin ennättänyt jo kahlata lumihangessa\n aika tavalla. Neiti odotti meitä — pahaksi onneksi — portaitten luona\n ja kun saavuin, hän otti heti Neron syliinsä. Silloin hän tietysti\n huomasi, että rakki oli aivan märkä. 'Mutta kultaseni, missä sinä olet\n ollut?' nenäänsä hoitava neiti kyseli ihmeissään ja kauhuissaan.\n\n Hän vilkaisi heti epäilevästi minuun. 'Sinähän olet aivan märkä. Ja\n vapiset. Missä sinä olet ollut?' hän puheli koiralle astuen halliin,\n minä jäljessä. Nero ei kuitenkaan suvainnut antaa selitystä asiaan,\n vaan minun oli annettava se. Vähältä piti, etten saanut mennä hakemaan\n lääkäriä sille 'villakerälle', sillä neiti pelkäsi, että Nero saisi\n nuhan ja influenssan ja vaikkapa vielä kuolisi. Ja nenäänsä hoitava\n neiti itki. Mutta Nero ei kuollut eikä saanut edes nuhaakaan. Mutta\n minä olen päättänyt, että koiraa en ikinä itselleni hanki, sillä olen\n saanut tästä väliaikaisesta 'ottolapsesta' aivan tarpeekseni. Sitä\n paitsi minusta tuntuu niin epämiellyttävältä, kun neiti puhuu koiralle\n kuin lapselle: kultaseni, lintuseni, suloinen ystäväni. Äsh, ush,\n sentään!\n\n Paljonpa uutisia minulla ei nyt taas tällä kertaa olekaan.\n Ajatelkaahan, mitä lääkäri sanoi, kun olin toissapäivänä hänen\n luonaan! Että voin aivan hyvin lähteä jo parin viikon kuluttua\n kouluun!!! Että olen jo niin vahva. Huusin eläköötä — en kuitenkaan\n vielä tohtorin luona — niin että huoneeni seinät vapisivat. Ainakin\n kuvittelin niiden vapisevan. Ajatelkaahan, että minäkin pääsen\n taas Ruusulaan. Niin, no, Ruusula minun mieltäni tietysti suoraan\n sanoen kiinnostaa enemmän kuin koulu. Ja luulen sitä paitsi, että\n koulunkäynti tulee minulle ikäväksi, sillä vaikka olenkin täällä\n lukenut ja laskenut, niin tuskin selviydyn kahdeksannelle ainakaan\n ilman ehtoja. Mutta parempi niinkin, sillä olisi hirmuista jäädä\n vielä vuodeksi kouluun toisten jälkeen. Ei, ei! Minun täytyy saada\n valkolakki samaan aikaan kun meidän luokkakin ja Pentti. Ja sitten —\n niin, tiedättekö, tytöt, että minä sitten jo pääsen lähetyskouluun?\n Vuoden kuluttua! Mahtaisivatkohan pakanalapset olla iloisia, jos\n tietäisivät, että saavat nähdä minut jo kolmen vuoden kuluttua? En\n ymmärrä, miksi äiti ja isä tahtovat, että luen ylioppilaaksi asti,\n vaikka menen Ambomaalle. Mitä minä siellä valkoisella lakilla teen?\n Vaan eipä silti! Mielelläni minä itsekin ponnistan valkolakkia kohti.\n Ja te, rakkaat tytöt, jotka saavutatte päämaalinne jo kolmen kuukauden\n kuluttua. Huiiii! Ihan sydäntä vihlaisee. Teidän puolestanne. Kunpa\n vain kirjoitukset onnistuisivat.\n\n Tällaista pitkää selostusta tuskin enää vaivaudun teille lähettämään\n täältä, sillä kohtahan saan jo sanoa kuulemiin ja näkemiin. Nyt\n lähetän teille ikävöivät terveiseni.\n\n _Pirkko_.\n\n Olihan minulla uutinenkin: keuhkojaan hoitava neiti on kihloissa\n asemapäällikön kanssa. — Kerttu, sinä kysyit, miksi Toini on täällä.\n Hän on täkäläisessä pankissa. Tosiaankin! Hän pyysi sanomaan sinulle\n terveisensä, kun kirjoitan.\n\n _Sama_.\n\n\n\n\nXIII\n\n\n\"Minne te menette?\"\n\nMargit pysähdytti Pirkon ja Pentin Ruusulan portilla.\n\n\"Menemme valkovuokkoja poimimaan, mutta en tiedä, löydämmekö\nedes lehtiäkään\", vastasi Pirkko, joka oli jo taas iloisena ja\npyöreäposkisena ollut koulussa ja Ruusulassa pari kuukautta.\n\n\"Jos Nummimäelle menette, niin varmasti löydätte\", vastasi Margit.\n\"Menkää ensin Loukolan niityn poikki ja sitten...\"\n\n\"Kiitämme, kiitämme, mutta kieltäydymme ottamasta neuvoja vastaan,\nsillä me\", Pentti viittasi itseensä, \"tiedämme kyllä, missä on\nparhaimmat vuokkoapajat.\"\n\n\"Sitä parempi\", nauroi Margit. \"Sittenpä jäävät Nummimäen vuokot\nminulle, kun minä huomenna lähden. Onnea matkalle vain! Kunpa ei vain\nylpeys kävisi lankeemuksen edellä\", hän huusi vielä portailta kättään\nhuiskuttaen.\n\n\"Itsepähän polvemme hoidamme, jos lankeemme\", vastasi Pentti\nheilauttaen lakkiaan.\n\nOli lämmin toukokuinen päivä, ja vaikka kello lähenteli jo viittä,\nilmassa ei vielä huomannut viilentymistä. Pirkko ja Pentti astelivat\nnopeasti maaseudulle päin, sillä Pentti oli oikeassa huomauttaessaan,\nettä jos he vielä tänä iltana toivoivat vuokkoja löytävänsä, he saivat\ntosiaan kiirehtiä, etteivät vuokot rupeaisi nukkumaan.\n\nMaantiellä oli muitakin kulkijoita, tuttuja näkyi milloin milläkin\nmäenrinteellä ja kivellä istumassa. Oli näet lauantai ja ensimmäinen\nkesäntuntuinen päivä.\n\n\"Ei, älä mene sinne\", esteli Pentti eräässä tienkäänteessä. \"Menemme\ntästä.\" Hän osoitti kapeata polkua, joka vei metsään.\n\n\"Mutta tämähän on aivan vastakkaisella suunnalla kuin Nummimäki\",\nhuomautti Pirkko.\n\n\"On kai niitä vuokkoja muuallakin maapallolla kuin Nummimäellä\", Pentti\nvastasi. \"Sama kai se on, mistä me vuokkoja löydämme, kunhan vain\nlöydämme. Vai mitä?\"\n\n\"Selväkin\", myönsi Pirkko.\n\nHe astelivat peräkkäin, Pirkko edellä polkua pitkin, joka oli hieman\nliukas ruskeista havunneulasista. Lintuja pyrähteli oksien lomitse.\nÄkkiä Pentti tarttui Pirkon käsivarteen sanoen hiljaa:\n\n\"Katso, tuolla hiukan vasemmalla on orava.\" Siellä istui todellakin\nleveällä kuusen oksalla tuuheahäntäinen orava katsellen heitä pyörein\nsilmin. He seisoivat paikallaan melkein hengittämättä, jotteivät olisi\npelottaneet oravaa, mutta siitä huolimatta se hyppäsi ylemmälle oksalle\nja oli samassa jo kadonnut metsän vihreään kätköön.\n\nHe jatkoivat matkaansa äänettöminä. Pirkko kulki ajatuksissaan. Tai\noikeastaan hän ei tuntunut ajattelevan mitään erityistä. Se oli\ntuollaista kummallista luonnon lumoissa olemista, jolloin ajatus\nkiitää nopeasti asiasta toiseen mitään selvää kiinnekohtaa löytämättä.\nPenttikin oli hiljainen. Mitä lienee ajatellut, mutta paljoa hän ei\nainakaan puhunut. Se oli todellakin harvinaista. Mutta Pirkko oli yhä\nvain niin ajatuksissaan, ettei huomannut ystävänsä vaiteliaisuutta.\n\nPian he saapuivat — kuljettuaan oikopolkuja — lähelle Vähä-Mökkölää. He\nlaskeutuivat alemmaksi järvelle päin. Pirkko löysi mättään ja jonkin\nmatkan päästä toisen, jolla kasvoi sinivuokkoja. Pentti etääntyi\nkauemmaksi metsään ja palatessaan sieltä oli hänellä kädet täynnä\nvalkovuokkoja.\n\nPirkko istuutui laakealle kivelle ja laskettuaan kukat helmaansa jäi\nniitä ihailemaan. Pentti seisoi hieman kauempana valkovuokkokimput\nkädessään ja nojaten koivua vasten katseli tummin silmin Pirkkoa.\nOmituinen sattuma oli johdattanut heidät melkein samalle paikalle,\nmissä luutnantti kerran pyysi Anjaa omakseen. Mutta sitä eivät Pentti\nja Pirkko kumpikaan tienneet.\n\nHetken vaitiolon jälkeen Pirkko nosti päänsä ja katsoen hieman\nhymyillen Penttiin sanoi:\n\n\"Oikeastaan voisimme jo lähteä paluumatkalle, jottemme kovin\nmyöhästyisi iltateeltä.\"\n\n\"Ei lähdetä ihan vielä\", vastasi Pentti.\n\nHänen äänensä ja kasvojensa ilme oli niin vakava ja kummallinen, että\nPirkkokin vihdoin huomasi sen. Sitten hän muisti, että Pentti oli koko\najan ollut hyvin hiljainen. Hän aikoi kysyä syytä siihen, mutta samassa\nhänen mieleensä välähti muisto kutsukonventista, jolloin Pentti oli\nollut niin omituinen, ja hän jätti kysymyksensä esittämättä. Hän rupesi\njärjestelemään kukkia kimpuksi käteensä.\n\nParin minuutin kuluttua valkea vuokko putosi hänen helmaansa, sitten\ntoinen, kolmas. Hän nosti hymyillen kasvonsa ja näki vähän matkan\npäässä omista kasvoistaan — yläpuolellaan — Pentin kasvot ja käden,\njosta juuri putosi vuokkoja. Ne jäivät hänen olkapäälleen. Hän kohotti\nkätensä ottaakseen vuokot Pentin kädestä, kun Pentti samassa heittikin\nkaikki kukkansa hänen syliinsä, ja ennenkuin Pirkko ennätti estää, hän\noli tarttunut Pirkon päähän ja suudellut häntä.\n\nHämmentyneenä, veren polttaessa kasvoja Pirkko riuhtaisi itsensä Pentin\nkäsivarsista ja hypähti seisomaan.\n\n\"Pentti, et saa, et, et\", hän huohotti.\n\nPelästynyt ilme hänen kasvoillaan ja silmissä kuvastuva säikähdys\nselvittivät Pentinkin. Hän seisoi hämillään huultaan purren kiven\ntoisella puolella. Puna helakoi hänenkin poskiaan tavallista\ntummemmiksi.\n\nVuokot olivat kaikki pudonneet maahan ja olivat nyt hajallaan Pirkon\njalkojen juuressa. Pirkko huomasi sen ensiksi ja kumartui poimimaan\nniitä. Pentti astui askelen lähemmäksi, mutta silloin Pirkko heti\nkohotti pelästyneenä päänsä ja vetäytyi taaksepäin.\n\n\"Älä\", hän kuiskasi.\n\n\"En minä enää\", Pentti vastasi melkein kuiskaten hänkin. Hän jäi\nseisomaan paikalleen katsellen, kuinka Pirkko nopeasti, mutta hieman\nvapisevin sormin kokoili maahan karisseet kukat käsiinsä.\n\nKerättyään kukat Pirkko ojentautui. Hän katsoi järvelle melkein\ntuskainen ilme silmissään. Aurinko oli jo laskenut, ja kelmeällä\nkevättaivaalla väreili vain hienonhieno viimeinen päivänkajastus.\nJärven pinta oli peilityyni. Linnut olivat jo nukahtaneet. Ei kuulunut\npienintäkään ääntä, ei risahdusta.\n\n\"Mennään jo\", Pirkko sanoi viimein ja lähti astumaan rantatöyrästä ylös\nmetsään. Hän ei vilkaissutkaan Penttiin.\n\nTaas he astuivat perätysten ja puhumattomina kuten äskenkin. Mutta nyt\nvelloivat kummankin ajatukset levottomina ja outoina. Pirkosta tuntui,\nkuin jokin hänen sisällään olisi nyyhkyttänyt, valittanut. Jotakin oli\nsärkynyt. Pirkko tiesi, mikä. Heidän toverillinen suhteensa. Ja hänen\nteki mielensä huutaa, kääntyä ja huutaa Pentille: \"Voi! Miksi teit\nniin?\" Mutta hän asteli vain nopeasti ja äänettömästi eteenpäin.\n\nJuuri ennen kuin he pääsivät maantielle, Pentti sanoi:\n\n\"Pirkko, kuule...\" Pirkko vavahti kuullessaan Pentin äänen. \"Älä ole\nminulle vihainen. En voinut sille mitään. Minä, minä pidän niin paljon\nsinusta.\"\n\nViimeiset sanat tulivat kuin työntäen väkinäisesti Pentin huulilta.\nPirkko pysähtyi ja kääntyi katsomaan Penttiin.\n\n\"Mutta jos pidät, niin miksi sitten teit niin?\"\n\nPentti katsoi häneen ja hänen mustiin silmiinsä ilmestyi hiukan\ntavallista nauravaa veitikkaa, kun hän vastasi:\n\n\"Rakas lapsi, juuri siksi, että pidän, tein sen. Ymmärrät kai sen\nverran?\"\n\nPirkkokin hymyili, mutta hänen hymynsä oli kovin surunvoittoista, kun\nhän vastasi:\n\n\"En oikein ymmärrä. Olemme vielä koululaisia. Eikä meillä ole oikeutta\nsellaiseen. Enkä minä tahdo. Tahtoisin, että pysyisimme pelkkinä\ntovereina.\"\n\n\"Mutta pysytäänkin\", Pentti vastasi. Hän oli reipastunut taas. Hän\nojensi kätensä Pirkkoa kohti. \"Unohda se äskeinen! Anna anteeksi ja\nunohda! Lupaan käyttäytyä siivosti! Lyö kättä!\"\n\nPirkko painoi toisella kädellään vuokkorykelmää rintaansa vasten ja\nlaski pienen kapean kätensä Pentin jäntevään käteen. Pentti puristi\nsitä nopeasti ja sanoi:\n\n\"Teen, mitä ikinä tahdot, kunhan vain pysyt toverinani, ystävänäni,\netkä ole minulle vihainen. Ethän ole?\"\n\n\"En\", vastasi Pirkko hymyillen jo iloisemmin. Ja kantaen käsivarsiensa\nsyleilyssä vuokkokimppuja hän lähti astumaan edelleen.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nYlioppilaskirjoitukset olivat ohi, ja sekä Tytylän että Herralan nuori\nväki oli saanut valkolakkinsa. Penkinpainajaisten jälkeen olivat\nMarkkulan pojat pitäneet Ruusulan tytöille läksiäiset. Sen jälkeen\n— paria päivää myöhemmin — oli Kerholassa pidetty yhteinen kokous.\nPohdinnan alaisena oli ollut: missä vietetään suuri ja lopullinen\nlopettajaisjuhla, Markkulassako vai Ruusulassa? Pojat tietysti\npuolsivat Markkulaa, mutta hävisivät — ei ainoastaan huutamisessa vaan\nlippuäänestyksessäkin. Ja olihan silti selväkin, että viimeinen juhla\noli pidettävä Ruusulassa, sillä Ruusulan tytöistähän pääsivät kaikki\nmuut ylioppilaiksi sinä keväänä paitsi Margit ja Pirkko, jotka olivat\nseitsemännellä.\n\nIloinen nuori joukko oli jo kerääntynyt Ruusulan avaraan saliin.\nPoissa oli juhlien alussa vallitseva tavallinen jäykkyys. Se oli\nvuosien kuluessa sulanut näiden nuorten keskuudesta, niin että he eivät\nsellaisesta tietäneet mitään, vaan olivat kaikki kotijoukkoa keskenään.\nTosin oli joukossa \"ylimääräisinä kutsuvieraina\", kuten Pirkko sanoi,\nAili Paakkunen Tytylästä ja Herralasta kolme vastaleivottua. Ilmari\nKaisla kuului ehdottomasti Ruusulan kotiväkeen.\n\nTämän erojaisjuhlan oli aloittanut Kertun laulu, jota oli pianolla\nsäestänyt Ros-Mar. \"Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö\" oli helmeillyt\nkevyenä ja vaivattomana Kertun huulilta halki huoneen ja avatuista\nikkunoista kevätlämpöiseen ilmaan. Hänen vaietessaan kaikki olivat niin\nlaulun kirkkaitten sävelten lumoissa, ettei kukaan muistanut hetkeen\nsuosionosoituksia. Ja sitten se yhtäkkiä purkautui ilmoille nuorena,\nräiskyvänä ja innokkaana. Ja sitten Kerttu lauloi vielä säteilevin\nsilmin: \"Terve, Pohjolan maa!\"\n\nLaulun jälkeen Ros-Mar oli toivottanut nuoren väen tervetulleeksi\nmuutamilla lyhyillä lauseilla, joissa kuvastui äidillisyys, toveruus\nja huumori. Pian sen jälkeen olivat kahvikupit alkaneet kilahdella\nruokasalissa, ja nyt olivat vieraat ryhmittyneet pienten pöytien ääreen\nsaliin odottamaan ohjelman jatkoa. Se seurasikin pian. Eteisen leveät\nkaksoisovet aukenivat ja väliaikaisella näyttämöllä näkyi tumma pylväs\nja sen päässä valkea ylioppilaslakki. Ros-Mar soitti salissa jotakin\nvienoa valssia. Hetken kuluttua ilmaantui näyttämölle pieni, vihreään\nharsopukuun pukeutunut olento, joka aloitti sulavan tanssin tumman\npylvään ympärillä. Tanssija oli Marja, joka kerran ruusulalaisten ja\nmarkkulalaisten \"suuressa parantumisjuhlassa\" oli ensimmäisen kerran\njoutunut esittämään tanssia ja oli sen jälkeen yhä enemmän kiintynyt\ntähän taiteeseen lapsensydämensä koko voimalla.\n\nTanssin piti esittää valkolakin tavoittelua, vaikeuksia siinä ja\nlopuksi sen saavutusta. Miten hyvin pikku tanssijatar niin vaativaan\ntehtävään pystyi, on vaikea mennä arvioimaan juuri hänen nuoruutensa\ntakia. Mutta hänen suloiset lapsenkasvonsa, joissa tummat silmät\nloistivat suurina ja vakavina kuin kirkkaat tähdet ja joilla ilmeni\nsyvä eläytyminen sävelmään, sekä hänen norjien, hentojen jäsentensä\npehmeät liikkeet tekivät katsojiin tarkoitetun vaikutuksen. Kun\n\"väliverho\" sulkeutui, olivat kättentaputukset ja hyvä-huudot niin\nvoimakkaat, että Ruusulassa tuskin koskaan oli sellaista kuultu. Marjan\ntäytyi esittää tanssi uudelleen.\n\nToisinnon jälkeen seurasi esitys, missä Marja — riemuisan,\nlivertelevän, solisevan sävelmän kaikuessa — tanssi valkeassa,\nliehuvassa puvussa voittotanssin ylioppilaslakki päässään. Ja juuri\nennen kuin tanssi loppui, alkoi näyttämölle jostakin verhon takaa\nputoilla ruusuja. Marja poimi ne käsiinsä tanssiessaan. Ja kun hän\nlopetti, oli hänellä sylissään kahdeksan tummanpunaista ja yksi valkea\nruusu. Sekin tanssi oli toistettava. Ja kun Marja saapui saliin,\nhyväiltiin ja kiitettiin häntä niin, että äidin täytyi jo puuttua\nasiaan ja kieltää vieraita liikaa ylistämästä lasta.\n\n\"Jos hän näin nuorena saa tuollaisen ylistyksentulvan, hän tulee niin\ntyytyväiseksi omaani itseensä, ettei milloinkaan pääse kehittymään.\nSillä kuten liiallinen makeus pilaa hyvänkin keiton, samoin pilaa\nliiallinen kiitos omakohtaisen arvostelun\", Ros-Mar huomautti hymyillen.\n\nTanssiesityksen jälkeen seurasi taas Kertun laulua. Mutta nyt hän\nlauloi laulun, jonka Pirkko oli sepittänyt sävelmään \"Paljon on\nkärsitty vilua ja nälkää\". Yleisö innostui kuitenkin niin tavattomasti\nkuullessaan laulun, joka oli omistettu valkolakille, \"meidän\nvalkolakillemme\", kuten Kirsti huusi, että ennen kuin Kerttu kunnolla\nennätti lopettaa viimeistä säkeistöä, kaikki huusivat jo:\n\n\"Sanat, sanat! Missä ovat sanat! 'Oi valkolakkimme, sinun tähtes\nkärsimme...' Pirkko, Kerttu! Antakaa meille sanat!\"\n\n\"Vähemmälläkin huudolla saatte\", nauroi Pentti, joka vetäisi povestaan\ntukun valkeita paperiliuskoja. Niihin oli koneella kirjoitettu laulun\nsanat, ja tuskin paperit olivat joutuneet vieraitten käsiin, kun\nhuoneessa jo kajahti ilmoille \"Valkolakin laulu\".\n\n    Paljon on kärsitty tuskaa ja vaivaa\n    tän kevään tenttejä tutkittaissa.\n    Oi, valkolakkimme, sinun tähtes kärsimme,\n    sulle me uhrasimme voimamme.\n\n    Suur' oli pelkomme reppujen tähden,\n    vieläkö kouluhun jäisimme?\n    Oi, valkolakkimme, sinun tähtes kärsimme,\n    sulle me uhrasimme voimamme.\n\n    Suur' oli taistomme lakkimme vuoksi.\n    Suurempi voittomme sittenkin:\n    Onhan meillä lakki nyt, kultalyyran säteilyt,\n    tuskamme kauas on häipynyt.\n\n    Sulle me kohotamme laulumme laajan,\n    tän kevään valkealakkiset:\n    Hohteesi puhtoinen, olkohon se ikuinen,\n    kirkkaana loistakohon lyyra sen!\n\n\"Kyllä olet mainio keksimään\", ihasteli Ilmari.\n\n\"Niin, eikö olekin\", ylvästeli Sirkka.\n\n\"Hiljaa, lapset, ettekö muista, mitä Ros-Mar juuri äsken sanoi.\nLiiallinen makeus pilaa hyvänkin sopan\", huomautti Pirkko muka\nvakavissaan, mutta oli todellakin iloinen, että hänen laulustaan\npidettiin.\n\nMuutenkin hän oli iloinen. Hän oli tosin saanut ehdot saksassa, mutta\nhän tiesi voivansa suorittaa ne helposti. Ensi vuonna tähän aikaan\nolisi hänkin saavuttanut — toivottavasti — tämän päämäärän, mistä\nhän nyt toisten takia iloitsi, ja sitten hän saisi ryhtyä siihen\ntyöhön, mikä oli vallannut hänen mielensä aivan kokonaan: antautua\nlähetystyöhön. Häneltä oli joskus kysytty, miksi hän oli valinnut\nniin erikoisen alan, ja joku oli lausunut arvelunaan, että kai\nseikkailunhalusta. Silloin hän oli loukkaantunut syvästi. Kyllä hänellä\nsentään oli syvempi pohja siinä asiassa kuin seikkailunhalu. Hän oli\ntosin joskus itsekseen koettanut päästä selvyyteen siitä asiasta,\nmutta muuta selvyyttä hän ei ollut saanut kuin sen, että oli kuin\njokin salainen, voimakas käsi olisi vetänyt häntä siihen suuntaan. Ja\nhän tunsi selvästi, että vain lähetystyössä hän löytäisi täydellisen\ntyydytyksen ja onnen.\n\nTällä hetkellä hän oli hieman hermostunut: parinkymmenen minuutin\nkuluttua hänen pitäisi puhua tytöille ja pojille. Puhehan oli kyllä\nkirjoitettuna, joten ei tarvinnut pelätä sekaantumista, eikä se\nollut pitkäkään. Mutta sittenkin, ilosta huolimatta tahtoi vetää\nalakuloiseksi mielen. Oli vaikeata pitää juuri tätä puhetta, kun tiesi,\nettä se oli jäähyväispuhe rakkaille ystäville, tovereille, joiden\nkanssa oli niin monet ilot ja surut kestetty. Ja syksyllä, kun hän\npalaisi kouluun, kaikki olisi niin muuttunut. Eikä vain koulussa, vaan\nennen kaikkea Ruusulassa.\n\nPirkko siirtyi laulavasta ja nauravasta joukosta hetkeksi isoisän\nhuoneeseen yläkertaan. Sinne hän oli usein hiipinyt isoisän vielä\neläessä ja sinne hän isoisän kuolemankin jälkeen vetäytyi, kun tahtoi\nolla yksin. Siellä oli niin hiljaista ja viihdyttävää. Siellä Pirkko\ntunsi saavansa uusia voimia. Isoisä niitä antoi. Sillä isoisä eli\nvielä. Sittenkin...\n\nPirkko oli kai istunut hämärän huoneen ikkunankynnyksellä noin\nkymmenisen minuuttia, kun kuuli askeleita portaissa. Hän tunsi ne:\ntulija oli Pentti. Pirkon posket kuumenivat. Miksi poika tuli? Hän\nolisi tahtonut piiloutua, juosta pois, mutta Pentti seisoi jo samassa\nkynnyksellä.\n\n\"Miksi sinä olet täällä, kun kaikki muut iloitsevat tuolla alhaalla?\"\nPentti kysyi astuen lähemmäksi.\n\n\"Halusin vain olla hetken yksin\", Pirkko vastasi hieman väsyneellä\näänellä. \"Tai oikeastaan, halusin olla isoisän luona.\"\n\nPentti katsoi häneen pitkään.\n\n\"Ethän vain ole sairas?\" hän kysyi sitten, ja hänen äänestään ja\nsilmistään kuvastui levottomuus.\n\n\"En, en ole\", vastasi Pirkko ja jatkoi sitten hitaasti: \"Tuntuu vain\nmelkein tuskalliselta ajatella, että tytöt ja pojatkin lähtevät. Kuin\nkaikki jättäisivät ja jäisin yksin taistelemaan. Itse asiassahan\nminulla ei ole mitään suoranaista taistelua, mutta tuntuu kuitenkin\nniin turvattomalta.\"\n\n\"Etkö laske minua miksikään?\"\n\n\"Rakas ystävä, jos sinäkin lähtisit, minä tuskin jaksaisin enää\npuhuakaan. Tuskin voisin ajatellakaan. Mehän olemme kuin yhteen\nsidotut.\"\n\nPentin kasvoille ilmaantui säteilevä ilme. Hän otti askelen lähemmäksi\nPirkkoa, mutta pysähtyi samassa ja sanoi hiljaa:\n\n\"Niin, niin, minähän lupasin sinulle...\" Sitten hän kuitenkin nopeasti\ntarttui Pirkon käteen, suuteli sitä ja oli jo samassa portailla, joita\npitkin kuului kiireesti juoksevan alas.\n\nPirkko seisoi vielä hetken avonaisen ikkunan luona kuumiksi sävähtänein\nposkin. Voimakas tuoreen mullan tuoksu tulvi puutarhasta häntä vastaan,\nja silmikoivien puun oksien lomitse hän näki Markkulan sedän istuvan\nhuoneensa ikkunan ääressä hopeanharmaata päätään käteensä nojaten. Hän\nnäkyi katselevan hänkin puutarhaan.\n\nOnkohan hän nähnyt, Pirkko ajatteli ja tunsi poskiensa poltteen\nkäyvän vieläkin tulisemmaksi. Samassa setä kohotti hieman päätään, he\nnyökäyttivät toisilleen, ja setä huusi:\n\n\"Joko puheesi pian alkaa? Silloin minäkin ilmestyn Ruusulaan.\"\n\n\"Aion juuri lähteä alas\", Pirkko huusi vastaan.\n\n\"Odota vielä hetkinen siellä isoisän huoneessa. Minä tulen aivan heti.\"\n\nEikä kestänytkään kauan, kun Markkulan setä astui isoisän huoneeseen.\nHän kääntyi Pirkkoon päin, katsoi häntä hetken vakavasti ja sanoi:\n\"Minä näin äsken... Ei sinun tarvitse punastua, pienokainen. Tiedän\nkaikki. Jo silloin, kun olit sairas, huomasin asian, vaikken puhunut\nsiitä mitään Pentille. Vasta nyt, noin viikko sitten, tapasin Pentin\neräänä iltana kovin synkkänä tuijottamasta tänne. En kysynyt häneltä\nsyytä siihen, vaan sanoin vain:\n\n\"Olette vielä liian nuoria. Anna ajan kulua!' Silloin hän katsoi minuun\nihmeissään ja kysyi: 'Isä, mistä sinä sen tiedät?' 'Kyllähän minä\npoikani ajatukset arvaan ja onhan minulla silmät', vastasin. Silloin\nhän kertoi ja sanoi sinunkin sanoneen samaa, että olette vielä liian\nnuoria. Ja minä olen iloinen, että sinä selvitit sen Pentille, sillä\njos vain minä olisin sen sanonut, hän olisi pitänyt sitä vanhemman\nhenkilön joutavana päähänpistona. Sinun tavallasi pitäisi jokaisen\ntytön menetellä ainakin vielä koulua käydessään. Ymmärrän kyllä, että\nPentilläkin on vaikeutensa, mutta se vain kasvattaa häntä eikä suinkaan\nole vaarallista.\"\n\nPirkko oli kuunnellut sedän puhetta hämmästyneenä, mutta kun setä\nvaikeni, hän astui tämän luokse, kiersi kätensä hän kaulaansa ja sanoi\nhiljaa:\n\n\"Voi setä, minäkin pidän niin paljon Pentistä, mutten tosiaankaan tahdo\nsellaista välillemme kuin hän. Eihän se ole väärin, kun en suostu?\"\n\n\"Ei suinkaan, lapsi, juurihan sanoin, että menettelet oikein\", setä\nvastasi silittäen Pirkon käsiä, jotka olivat hänen kaulansa ympärillä.\n\"Älä anna näiden ajatusten koko kesänä vähääkään häiritä itseäsi. Ensi\nkesänä voimme ajatella kaikkea sellaista, kun sinä ja Pentti pääsette\nylioppilaiksi. Mutta nyt kai meidän on aika mennä alas?\"\n\nSetä nousi, ja he lähtivät astumaan alakertaan. Mutta Pirkon\najatuksissa häivähti: Ensi kesänä... Kun Pentti ja minä pääsemme\nylioppilaiksi... Sittenhän minä antaudun omaan työhöni. Miten kauan\nPentti saa odottaa minun myöntymystäni? Mutta kun he ennättivät alas ja\nsaliin, kaikki sellaiset ajatukset hävisivät piankin Pirkon mielestä,\nsillä ilo alkoi olla salissa ylimmillään.\n\n\"Pirkko, missä sinä olet ollut?\" huudettiin usealta taholta, ja Mirja\nkuiskasi hänelle:\n\n\"Voisitko jo pitää puheesi, sillä jalkojamme polttaa! Haluaisimme\ntanssia.\"\n\nPirkko nauroi vastatessaan:\n\n\"Onpa tosiaan kamalaa ruveta pitämään puhetta, kun tietää, että teidän\ntanssinhaluisia jalkojanne polttaa. Te tietysti ajattelette koko ajan:\nKunpa tuo hullu tyttö jo lopettaisi! Ei ole...\"\n\n\"Se ei ole totta\", Mirja vastusti hymyillen ja laulahti: \"Onhan meillä\nlakki nyt... Aloita sinä vaan, kyllä me sinua aina jaksamme kuunnella!\"\n\nJa todellakin: kun Pirkko astui pianon luo aloittaakseen puheensa,\npuheensorina vaikeni piankin ja sivuhuoneissa olleet kerääntyivät\nkaikki saliin. Huomasi, että kuulijakunta rakasti puhujaansa, mutta\npuhujakin rakasti kuulijakuntaansa.\n\n\"Te rakkaat voiton saavuttaneet\", Pirkko aloitti puheensa, \"miten\nvaikeata onkaan puhua teille järkeviä sanoja näinä ilon päivinä,\njolloin te näette kaiken lumenhohteisena kuin valkolakkinne,\nkultakimalteisena kuin pienen lyyranne. Mutta minä, minähän en\npystykään puhumaan vakavia, opettavia sanoja teille, jotka nyt olette\nminua niin paljon ylempänä päästyänne siihen päämäärään, mihin olette\npyrkineet ja mikä itselläni on vielä häämöttämässä.\"\n\n\"Mutta te, te onnelliset valkolakkiset, riemuitkaa ja nauttikaa\nonnestanne, saavutuksestanne, nuoruudestanne täysin siemauksin tänä\nvalkolakkinne ensimmäisenä kesänä, sillä se kesä ei palaa teille enää\nkoskaan. Wecksell sanoo eräässä runossaan: 'Niin lyhyt oli unelman'\nkuin elo vuokkosen, min keväällä näin kukkivan ja jälleen kuihtuvan.'\nMutta teidän keväinen vuokkonne, teidän unelmanne, ei saa kukkaan\npuhjettuaan kuolla. Sen täytyy yletä, kasvaa, varttua ja kaunistua!\"\n\n\"Ja muistakaa kaksi asiaa: lakkinne on valkoinen, lyyranne kultainen!\nÄlkää siis antako minkään tumman pilkun painua valkolakkianne\nrumentamaan, varokaa, ettei lyyranne kulta himmene elämän varrella,\nvaan että te kerran, kumaraselkäisinä mummoina ja vaareina, voitte\nkohottaa toukokuun ensimmäisenä valkolakkinne kevään kimaltavan\nauringon hyväiltäväksi ja sanoa: valkolakki on ollut minulle puhtaan\nelämän tunnuskuva, ja puhtaana, valkoisena kuin kevät vuokkojen\nterälehdet minä sen säilytin.\"\n\n\"Kevät on kohta ohi, kesä on kynnyksellä. Niin on teilläkin. Nyt alkaa\nviljan kypsymisaika, viljan, jonka olette kylväneet mieliinne vuosien\nvarrella ja jota nyt yhä vahvistatte. Työn aika on nyt hetkeksi ohi,\nmutta uusi, vielä vakavampi työn aika alkaa. Ja miten sen työn teette,\nsiten myös kerran syksyisen satonne leikkaatte, hedelmät kokoatte!\"\n\n\"Valkolakin päivä on ilon päivä, saavutusten päivä, mutta se on\nmyös päivä, joka laskee nuoren, säteileväsilmäisen parven harteille\nensimmäisen vakavan edesvastuun tunteen: minulla on varjeltavanani\nvalkolakkini. Painuuko se lokaan vai jaksanko kohottaa sen yhä\nylemmäksi? Vuosien vieriessä vaatimukset kasvavat ja päämäärät on myös\nasetettava yhä korkeammalle, ja teidän on ne päämäärät saavutettava,\nvaikka teistä ehkä tuntuisikin siltä kuin ennen saavutusta olisi\ntaisteltava seitsenpäistä lohikäärmettä vastaan. Muistakaa, että\nvalkolakkiin sisältyy äänetön tunnuslause: Eteenpäin elävän mieli!\"\n\nPirkko kumarsi ja astui nopeasti sohvan luo, jossa Ros-Mar ja Markkulan\nsetä istuivat. Toverien innokkaat suosionosoitukset vaikenivat vasta,\nkun Markkulan setä nousi seisomaan.\n\n\"Pikku Pirkkomme sanoi jo oikeastaan kaiken, mitä minäkin olisin\ntahtonut teille sanoa\", puhui setä hymyillen ja sormeili pitkää\npartaansa. \"Sen vuoksi en nyt pidäkään mitään puhetta, vaan kerron\nteille, että olen antanut teettää kaikille Ruusulan tytöille ja\nMarkkulan pojille, jotka näiden kolmen vuoden aikana ovat kuuluneet\nkuin yhteiseen kotiin, pienen hopeaneulan. Neulassa on kuvattuna\nkaksikymmentäkaksi kättä rinnakkain kahdessa pyörylässä, keskellä\nruusu. Te ymmärrätte itse, mitä ne kädet merkitsevät. Sillä niin\nmontahan meidän nuoreen joukkoomme oikeastaan kuuluu, vaikka niistä\njo muutamat ovatkin ennättäneet pyrähtää maailmalle omien siipiensä\nvarassa. Sen neulan teetin vain siksi, että toivon sen kokoavan meitä,\ntai paremminkin sanoen teitä, yhteen tuon tuostakin vuosien vieriessä.\nJa ainakin nähdessänne sen muistatte valoisia, kirkkaita päiviä, jotka\nvietitte koulukaupungissanne. Ehkä siitä on joskus teille jotakin iloa\nja apua. Tässä ovat neulat läsnäoleville. Toisille olen jo lähettänyt\naikaisemmin, joten jokainen Ruusulan joukkoon kuuluva kantaa sitä tänä\niltana rinnassaan, missä liikkuneekin. Ja nyt viimeiseksi ehdotan\nkohotettavaksi eläköönhuudon rakkaalle Ros-Marillenne, joka on ollut\nteille kaikille ei ainoastaan kuin toinen äiti, vaan samalla myös\nystävä ja toveri. Eläköön!\"\n\nSe eläköön-huuto kajahti voimakkaana, raikkaana ja sydämen pohjasta.\nSitä huutoa seurasi eläköönhuuto Markkulan sedälle, Eero-sedälle,\nRuusulalle ja lopuksi tietysti valkolakille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinen valssi oli tanssittu ja valkea lakki toisensa jälkeen painui\nRuusulan eteisessä omistajansa päähän. Hyvästeltiin ja kiiteltiin.\nYhä uudelleen ja uudelleen. Nauru läikkyi ylimpänä, mutta kaipauksen\nkyynel hersyi sittenkin useimpaan silmään. Vanha, tuttu latu oli\ntakana, uusi, outo taival edessä. Ja jonkun sydäntä ehkä värähdytti\najatus: tapaammeko kaikki toisemme vielä kerran? Mitä tuo tuntematon,\ntietymätön tulevaisuus mukanaan?\n\nMutta viimeksi kajahti vielä kerran Ruusulan eteisessä sinä iltana\nkymmeniä kertoja laulettu Valkolakin laulu.\n\nJa kun varhainen kesäaurinko nousi ruusuisena ja kimalteisena, Ruusulan\ntytöt olivat tuskin vielä ennättäneet nukkua kolmeakaan tuntia.\nAuringon lämmin säde osui suoraan Pirkon silmiin. Hän raoitti hiukan\nniitä, katsahti ikkunaan ja mumisi puoliunessa hymyillen:\n\n\"Aurinkolapsen sininen satu alkaa taas.\"\n\n\n\n"]