[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffsNOXTJZr4fXJ6hvZTn8F_5Vb8dCHQwTaTx0loMZNNY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3332,"Kulku-ukon kertomuksia kansan elämästä","Reijonen, Juho",1855,1924,"3332-reijonen-juho-kulku-ukon-kertomuksia-kansan-elamasta","3332__Reijonen_Juho__Kulku-ukon_kertomuksia_kansan_elämästä",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1905,22960,146018,false,75080,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Humour","Novels","\"Kulku-ukon kertomuksia kansan elämästä\" by Juho Heikki Reijonen is a collection of narratives reflecting the life of the Finnish people, written in the early 20th century. The stories seem to focus on the experiences and musings of a character named Sippo Kelles, who lives in a rural setting and grapples with the complexities of his community life, familial responsibilities, and occasional forays into the local legal system.  The opening of the work introduces Sippo Kelles, who resides in a modest homestead with his wife, Maija-Liisa, and their children. Despite his limited worldly experiences, Sippo reminisces about past events and prepares for an upcoming court case, which he initially finds daunting but eventually comes to view with an aspect of excitement. As the narrative unfolds, we see Sippo's thoughts about legalities, his humorous yet candid observations of village life, and the unexpected chaos that ensues when he proposes the need for a guardian for his daughter, Anni, due to an anticipated legal matter. This opening sets the stage for a blend of humor, community dynamics, and the challenges of rural life in early 20th-century Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],221,"Kokoelma humoristisia kertomuksia kuvaa suomalaista kansanelämää ja maaseudun arkea. Tarinoissa kohdataan värikkäitä persoonia ja ihmetellään uuden ajan keksintöjä, kuten polkupyöriä, tavallisen kansan näkökulmasta.","Juho Reijosen 'Kulku-ukon kertomuksia kansan elämästä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3332. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KULKU-UKON KERTOMUKSIA KANSAN ELÄMÄSTÄ\n\nKirj.\n\nJuho Reijonen\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Käräjäsankari\n  II. Illisko\n III. Ukko-Tuomari\n  IV. Herrasväkeä\n   V. Hulivili\n  VI. Maailmanloppu Korpivaarassa\n VII. Sotavanhusten joulu\n\n\n\n\nI\n\nKÄRÄJÄSANKARI\n\n\nSippo Kelles, joka asui Haapaniemen takalistolla, ei ollut paljon\nmaailmaa nähnyt, vaikka hänellä oli: \"oma torppa, oma emäntä,\nMaija-Liisa, ja neljäs osa tusinaa omia lapsia\". Olihan se Sippokin\naikoinaan rippikoulun käynyt tahi oikeastani kaksikin rippikoulua,\nmutta siitä oli jo hyvin kauan. Eiköhän, olisi jo kertynyt\npariakymmentä kesää — talvia, lukuunottamatta — jos ne kaikki olisi\nyksitellen yhteen keräillyt.\n\nNiillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista.\nKirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja\naikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja\nniin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa\npitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen\ntaakse, kukatiesi kauemmaksikin.\n\nOli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi\nsemmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa\nviilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä\nkärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei\nrinnakkain, niinkuin \"oikeiden ihmisten\" kärryissä, vaan peräkanaisin.\nEikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes\nistuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa!\nOlihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi.\nJa uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja \"ann' soittaa\"\neteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin\nlyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne\nsitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja \"pim, pim\"\nkilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi,\neikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, \"vaikka toiset\npojat kyllä koettivat toisenkin kerran\".\n\nSellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista,\nmutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo\nmuistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi\nuniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman\nhyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut\nikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja\nmarkka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen\nlisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet\ntai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu\n\"pöllöksi\" ja \"pässinpääksi\", kun ei ollut kanttorille läksyjään\nosannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin,\nettä ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan\nenää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.\n\nKun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän\nvierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli\npitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta\nsittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä\noli monta.\n\nKyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi\nensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon\ntukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt,\nniin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään,\nnimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä\nviehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset\nja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli\nhyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa\nkyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta\nkolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi\nvain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen\nryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.\n\nNiin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo\nsai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää\nvetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja\nihmeellistä, aina oli \"korkea oikeus\" ja lautakunta tuominnut asian\njuuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.\n\n\"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä\ntuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin\", mietti\nSippo. \"Mitäs joutavia\", jatkoi hän sitten mietteitään, \"mitäpä omaa\nasiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin\näskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia\nasioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki\njotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä\nsitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi\nminulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa\n— ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne\nlehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta\nkissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi\ntoi.\"\n\nPitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että\npitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut\nmitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa\nmieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin\nkäräjä-asiaa keksimään.\n\n\"Mitäpä ne naiset keksisi\", päätti hän kuitenkin. \"Niillähän on\ntukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt.\" Jouten ollessa\njoulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän\nkaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta\ntalvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän\nsamoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että\npalkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä.\nOikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut\nsaavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.\n\nSippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja\njoista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä\nsaisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se\nkenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt\napua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei\nnäillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan\ntyötäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes,\nsitte rippikoulun, Sippoa sanonut \"pässinpääksi\" eli \"pöllöksikään\".\nJos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista\nasioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan.\nEihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän\nemäntää \"kanaksi\" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo\nkulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut\nkulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se\n\"pöllöksi\" ja \"pässinpääksi\" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte\nkuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka\nolikin sen vanhan kanttorin vävy.\n\nSippo tuumiskeli: \"ei, kyllä se on kanttori jätettävä rauhaan, sillä\njos sitä vähiin sakottaa näpsäytettäisiinkin, niin mitä minä siitä\nhyötyisin, jos oi tuomittaisi kuluja. — — — Mutta minkäs ihmeen asian\nminä keksisin?\"\n\nIlta koitui käsiin sinäkin päivänä, jona Sippo sitä mietti, ja ruuna\noli illastettava. Siellä tallissa se sitte viimeinkin asia Sipolle\nvalkeni. Juohtui näet mieleen, että Teerilahden majatalon pitäjällä,\noli muutamissa käräjissä ollut juttu itseään vallesmannia vastaan\nhevosen ruokosta. Ja Teurilahti oli voittanut, että, jymähti, vaikka\nkyllä vallesmanni oli luikerrellut puolella ja toisella ja puhunut\ntuomarille sekä suomet että ruotsit.\n\nTyytyväisenä ja itsekseen myhäillen siirtyi Sippo tallista tupaan.\nHiiloksen vieressä kehrätä hyrritti kissa yhtä tyytyväisenä, kuin\nSippokin, silmät hieman raollaan. Lapset makasivat jo pahnoilla pankon\nkupeella rinnakkain, Anni reunalla, pojat vierekkäin seinän puolella.\nOlkinen himmeli heilahteli hiljalleen hienosta vedosta rihmassa pöydän\npäällä; ja sen alla paloi kirkkaasti pieni lamppu, luoden kirkasta\nvaloa virsikirjalle, josta Maija-Liisa parhaillaan luki puoliääneen\n\"vaivaista syntistä\" — iltarukoukseksi, kun ei iltarukousta sattunut\npaksusta kirjasta löytämään.\n\nSippo istui vuoteen reunalle ja pani tupakan. Hän ei hennonut häiritä\nMaija-Liisan lukua, mutta äänen vaiettua hän heti lausui: \"Annille\nmeidän pitää nyt hankkia holhoja.\"\n\n\"Mikä holhoja, kun isä ja äiti ovat lapsella elossa?\"\n\n\"Hm, kyllä ‒ ‒ mutta ‒ ‒ mutta minä olen jäävi tässä asiassa.\" Missä\nasiassa? uteli Maija-Liisa kärkkäästi.\n\n\"So on vain eräässä ruokko-asiassa.\"\n\n\"Ruokko-asiassa!\" huudahti vaimo. \"Hupsuksiko sinä siellä tallissa\ntulit; vai mitä sinä ruokko-asioista höpsit?\"\n\n\"Enhän minä\", väitti Sippo, \"enhän minä miten niin äkkiä hupsuksi.\nMutta asia on nyt sillä tavalla, jotta Annilla ja minulla tulee\nkeskenämme käräjä-asia ja Anni on vielä itse alaikäinen omasta\npuolestaan vastaamaan. Sentähden meidän pitää saada Annille holhoja\nennen ensi käräjiä — ja jo ennen paituu-ajan loppuakin.\"\n\n\"Käräjäjuttu!\" kirkasi Maija-Liisa. \"Voi minua viheliäistä! Mikä\nsinulle siellä tallissa tuli? ‒ ‒ ‒ Eikä ole edes toista miestä\ntalossa! Mikä sinulle on tullut Sippo? — — — Juo, hyvä ihminen, edes\nvettä — — ja minä — — Anni, nouse pian ylös; Anni, nouse ylös ja pane\npäällesi! Sippo, juo, Sippo kulta, nyt ensi hätään edes vettä — — — ja\nminä panen kylmän vesiräsyn päähäsi.\"\n\nAnnin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon\nympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei\nhänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut\nhänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin\nkiireesti matkalle hakemaan talosta apua.\n\n\"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!\" toimitti\nMaija-Liisa Annille. \"Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa\nsuoniraudan.\" Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: \"isäsi\ntuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään.\"\n\nItkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin.\nSippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt,\nmitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä\nvakuutteli \"olevansa viisas\", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä\nMaija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin,\nkäräjiin \"kissan ruokosta\".\n\nKissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko\nKelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan.\nIstuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti\nojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa\nhääräilyä.\n\nSippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta\nMaija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui\nkiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja\nvaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat,\nyksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn.\nVesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt\nsuremaan.\n\nKuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä\npäin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli\naivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata\npysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä.\nKuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään\nollessaankin.\n\nJa siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli\nmiehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat\npiippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä\nei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista\nvuoteen, eikä sitä ennenkään.\n\nViimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo,\nettä kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja\nvaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli\nkäynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen \"vaivaista syntistä\"\nlukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, \"niinkuin ainakin pahan\nedellä\"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli\nollut niin \"tuumissaan ja harvasanaisena\"; ja miten \"nyt lienee parasta\npalkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna\",\njos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — \"Kyllä meillä poikien\nkanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste\nuskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä\",\npäätti hän puheensa ja pillahti itkuun.\n\nSippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan,\nmutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät\njoskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä\nosaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen\nkahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne\nsiitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen\nmielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka\nväitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.\n\nLehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän\nvaan suonta \"näppäjäisi\", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi;\nmutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin\nolivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa\notettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.\n\n\"Ei otsasta, eikä ohimoista\", penäsi Sippo vastaan suuttuneella\näänellä. \"Minä olen ihan terve ‒ ‒ ‒ menkää sen pisaan te koko liuta!\nMitä te täällä teette? Menkää, sanon minä, muuten minä teille näytän\njoka nokalle — — —\"\n\n\"Nyt se taas alkaa\"; \"voi surkeutta\"; \"voi Maija-Liisa raukkaa\";\n\"sanos muuta\", \"entäs lapsi parkoja\", olivat huudahduksia, joita\nsilloin tuiskusi, kuin sadepisaroita myrskytuulessa — naisten parvesta\nerittäinkin.\n\n\"Anni, kummityttäreni, otas tuolta hyllyltä tuo kivivati\", sanoi\nLehikoinen viimein tyynesti, \"ja tule tänne isäsi eteen sitä\npitelemään\".\n\n\"Minä en anna iskeä!\" huusi Sippo täyttä voimaa. \"Minä en anna suotta\niskua, enkä kupata!\"\n\n\"Nyt, miehet!\" komensi Lehikoinen, ja yhtäkkiä tarttui Sippoon kuusi\nkarkeaa kättä. Hän koetti kyllä keikistää päätänsä, taakse päin, mutta\nväkevä isku takaraivoon pani pään nuukahtamaan eteen päin.\n\n\"Nips\", pani samassa suonirauta Lehikoisen tottuneessa kädessä. Heti\nilmestyi sitte Sipon otsaan punainen juova. Vaistomaisesti nyykisti hän\npäätänsä yhä enemmän eteenpäin ja juoksemalla alkoi purppurainen puro\nlorista Annin alla pitämään, noin kannun vetoiseen kivivatiin. Kun veri\notsasta parhaillaan niin somasti lorisi ja huppelehti, ei kupparikaan\nmalttanut pysyä syrjässä, vaikka oli juuri äsken suututeissaan ovensuun\npuoleen vetääntynyt.\n\n\"Voi, kun on mustaa!\" huudahti hän.\n\n\"Mitä mustaa se nyt on\", äännähti Lehikoinen halveksivasti. \"Mutta\nolisitpa nähnyt äsken, kun se oli miltei tervan karvaista.\"\n\n\"Mustaltahan tuo nytkin näyttää\", tiesi kuppari.\n\n\"Niin, kun minun varjoni sitä pimittää.\"\n\nKivivati aikoi täyttyä ja sitä mukaa Sippokin vähitellen vaijeta ja\nhiljaisemmaksi käydä. Hän olikin alussa kovin vihaisesti äyskinyt ja\nväliin vähän kiroillutkin. Nyt kuitenkin näkyi jo rupeavan raukenemaan,\njonka vuoksi Lehikoinen käski Sippoa yhä piteleväin miesten päästämään\nhänet irti. Silloin oli koko mies kupsahtaa nenälleen lattialle, mutta\nonneksi sai Lehikoinen hänet käännetyksi tilalle.\n\n\"Nyt se tyyntyi\", arveli Anni.\n\nJa todellakin tyyntyneenä retkotti Sippo vuoteella, tietämättä tästä\nmaailmasta mitään. Lehikoinen tukkesi nyt veren taulan palasella ja\nsitomalla Maija-Liisan silkkihuivin tiukalle Sipon pään ympärille.\nSitte ruvettiin taas rauhassa asioista keskustelemaan ja Lauri\nOvaskainen, jota ei kukaan hänen laiskuutensa ja juopottelunsa tähden\ntahtonut tavallisesti työssään pitää, tarjoutui Maija-Liisalle rengiksi\nkolmesta sadasta \"tästä kekriin\" ja saappaista, mutta vaati \"voita joka\nverolle ja silloin tällöin jonkun vapaapäivän oman mielensä mukaan\".\n\nKaikki kyläläiset pitivät sitä liikana vaatimuksena, koska ei\nparikillekaan työmiehille kylässä maksettu talon ruoassa, kuin\npuolikolmatta sataa ja saappaat ja yksi vapaaviikko.\n\n\"No, no\", arveli Lauri siihen, \"minä tahtoisin nähdä sen parhaan miehen\nmeidän kylässä, joka minut maahan paiskaa, jos niinkuin voittosille\nruvetaan, olipahan sitten syli- tahi rintapainissa.\"\n\nYleensä myönnettiin sitä miestä ei Haapaniemeltä löytyvän, vaikka\ntulella etsisi, mutta kuitenkin, Niemelän isännän esityksestä, lopuksi\nsovittiin, että Maija-Liisa maksaa Laurille ainoastaan puolikolmatta\nsataa, saappaat, rukkaset, sukat, sarkahousut, kertulivaatteet kesäksi,\nvoita joka veroksi ja muutamia vapaapäiviä silloin tällöin muina\naikoina, mutta ei kiireimpänä heinäaikana kuitenkaan.\n\nLauri suostui viimein semmoisiin ehtoihin, \"kun nyt jo oli pieni\npykälä palkkausvuodessa\" ja jäi jo siltä tieltään Kellekseen, kun koko\nomaisuus kuitenkin \"sattui olemaan mukana\", niinkuin hän sanoi.\n\nSitte ei ollut enää sillä kertaa muuta tehtävätä, kuin saada\nMaija-Liisalta maksu hänelle osotetusta avusta.\n\nSippoa kiinnipitäneet miehet tyytyivät kukin yhteen markkaan; Laurille\npiti antaa pestiksi viisi markkaa; kahvin keittäjät saivat jokainen\nkymmenen penniä; Anni, Yrjö ja Hermanni aluksi voileivän, mutta kun\nsyntyi riita sen jakamisesta, niin antoi äiti heille itsekullekin oman\npalasensa; ja Lehikoinen määräsi vaivoistaan puolitoista markkaa.\n\"Vaikka maksavathan ne muutamat enemmänkin, mutta olkoon nyt siitä näin\nnaapuruston kesken\", lausui hän juhlallisesti. Siitä jäi kuitenkin\nvelaksi seitsemänkymmentä penniä toisen kerran maksettavaksi.\n\nKupparin olisi pitänyt saada suutarin markka, mutta, kun Sipon\nlaskusta, otetussa, kukkarossa ei ollut enää mitään, niin tyytyi hän\nyhteen rieskaan, vaikka sanoi \"tänne hätään juosseensa\" niin, että\ntuskin huomenna \"mihinkään kykenee\". Niemelän isäntä selitti kysymättä,\nei tahtovansa neuvoistaan mitään rahallista korvausta, mutta voihan\nMaija-Liisa kesällä tehdä kauran leikkuussa jonkun lisäpäivätyön\nja poimituttaa lapsillaan lisäksi \"muutaman kannun marjoja meidän\nlapsille\". — Toiset kyläläiset tyytyivät kaikki pelkkään kahvipalkkaan.\n\nPäivän hämärissä päästiin viimein Kelleksen torpassakin levolle, jos\nlevosta voi olla puhetta siinä, missä Lauri Ovaskainen oli mukana\nkuorsaamassa. Sippo kuitenkin lepäsi täydellisesti, kuulematta mitään.\nSeuraavan päivän iltapuolella kuitenkin hänkin heräsi ja koetteli\nnousta ylös, mutta ei mitenkään jaksanut. — \"Mikähän minulle on\ntullut?\" ajatteli hän vuoteellaan, muistutellen mielessään edellisen\nillan kaikkia tapauksia. — Kyllä hän ne muistikin, mutta ei käsittänyt\nmiksi hän nyt oli niin voimaton ja väsynyt.\n\nHuomattuaan miehensä olevan jo hereillä, tarjosi Maija-Liisa hänelle\nruokaa. Pari perunaa hän jaksoihin syödä, mutta sanoi sitte: \"vie pois;\nen huoli enää, mutta annas minulle piippuni\".\n\n\"Odotahan, kun minä ensin pohjaan tämän pesällisen poltan, niin sitte\nsaat\", yrähti siihen lavitsalla istuva Lauri Ovaskainen.\n\n\"Mitäs sinä minun piipullani poltat\", kivahti Sippo. \"Tuo sukkelaan\ntänne! Tuo, muuten — — —\"\n\n\"Ole tuossa äystäämättä\", virkkoi Lauri piippunysä suupielessä. \"Ole\näystäämättä, jottei minun tarvitse sitoa sinua köysiin.\"\n\n\"Köysiin!\" huudahti Sippo koettaen nousta pystyyn. \"Köysiin ‒ ‒ ‒ onko\nmies jo juopottelustaan tullut päänvikaan, vai mitenkä sinä tässä niin\nminun piipullani isännöit?\"\n\n\"Itse lienet juopotellut\", ärähti Lauri yrmeästi, \"koskapa pääsi on\nsekaisin mennyt.\"\n\nSippo olisi vastannut jotakin samaan tapaan, mutta väsytti niin\nkamalasti, että väkisinkin vaipui taas horroksiin. Kun hän siitä\nheräsi, paloi jo tuli lampussa ja lapset leikkivät lattialla. Muutoin\noli tupa tyhjä, mutta täynnä tupakan savua.\n\nAnni antoi isälleen pyynnöstä, vaikka peläten, piipun, ja kun Sippo\noli ensin moneen kertaan vakuuttanut olevansa nyt \"täydessä tolkussa\",\nkertoivat lapset hänelle kilvassa kaikki viime öiset tapahtumat. Mies\nei päässyt oikein selville siitä oliko hän tosiaankin tullut äkkiä\nhulluksi, vai olisivatko kaikki muut ihmiset joutuneet päästä pyörälle\nyhtäkkiä. Hänhän, muisti ja ymmärsi kaikki asiat, kuten ennenkin, mutta\njotain hullua tässä jupakassa sittenkin oli. Kyllähän ne kaikki muut\nolisivat saattaneet tulla mielenhäiriöön, mutta todenmukaista se ei\nollut. Olivathan ne hoksanneet pinnistää Maija-Liisalta kaikki käteiset\nrahat, niinkuin viisaat ihmiset ainakin. Yhtä uskomatonta oli toiselta\npuolen sekin, että hän itse ei olisi täydellä järjellä, mutta miksi\nhäntä sitte niin hirveästi väsytti?\n\nMonta, monta yön pitkää, pimeää hetkeä kului Sipolta sittemmin noita\nongelmoita aprikoidessa ja samalla kuunnellessa Laurin melkein\nyhtämittaista kuorsaamista. Ratkaisevaa vastausta kysymykseen ei\nkuitenkaan koskaan tullut. Viimein hän päätti jättää asiat ajan\nselvitettäviksi, eikä enää kosketella koko hullunkysymystä, olipa tässä\nsitte hulluna hän itse tai kaikki muut.\n\nViikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata.\nMuutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita\ntuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin,\nviettämässä noita \"muutamia\" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla\nliian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin\nkuitenkin Lauri aina vastasi: \"luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan\nyöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa?\nKoettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä.\"\n\nJos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai\nhän tavallisesti vastaukseksi: \"työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene\ntyöhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä\nkauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon\nnousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä\nsilmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on,\njos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei\nvoi mainittavia tehdä.\"\n\nMaija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen\npelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan\n— ja niin menettelikin.\n\nTuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin \"tulla hulluksi\".\nHän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua!\nPilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli\ntosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan\nmuinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä\nsaattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi\npaksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina\nvarsasta asti.\n\n\"Onko ruuna vaihdettu?\" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.\n\n\"Kukapa sen olisi vaihtanut.\"\n\n\"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka.\"\n\n\"Niin, laihtuneenhan se näkyy\", myönsi Maija-Liisa.\n\nSippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot\nolivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko\nruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.\n\nSiitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän\nperästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta\nkesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon\nja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka\nmies oli Kelleksessä viettänyt.\n\nLehikoinen, \"se hyvä ihminen\", otti taas Laurin loiseksi tupaansa\ntalven ajaksi, kun Sippo antoi hänelle talven vuokraksi puoli leiviskää\nvoita, Niitä Laurin rukiita ja Lehikoisen voipyttyä viemään lähti sitte\nSippo itse ruunallaan Lehikoisen tölliin. Siinä olikin nyt ruunalle\nkuormaa se, minkä suinkin nykyisessä kunnossaan vetää jaksoi, vaikka\ntie oli kova ja keli hyvä.\n\nMatka, jota oli vain virstan verta, kävikin kaikin puolin onnellisesti.\nOikein teki Sipon sydämelle hyvää, kun Lauri Ovaskainen ei hänelle\nvihaa pitänyt, vaikka Sippo olikin hänet kesken vuotta palveluksestaan\neroittanut. Jos miehellä olisi ollut myrkky mielessä, kauna kielessä,\nniin ei se kaiketikaan olisi entiselle isännälleen Lehikoisen töllissä\nkahvinorria tarjoillut, niinkuin nyt tarjosi.\n\nNiinkuin sanottu, matka kävi kaikin puolin hyvin, vaikka Sippo ei\noikein muistanut miten oli iltasella Lehikoisen töllistä kotiin\npalannut ja vaikka seuraavana aamuna päätä kovin porotti ja\nsydänalaa niin ilkeästi ollosteli. Ei ollut ruunallekaan tullut\nmitään vikaa, mutta kovin se seuraavana aamuna joi; joi juurikuin ei\nolisi kokonaiseen vuorokauteen vettä nähnyt. Niin kauheasti se joi,\nsangollisen toisensa perästä, mutta mitäpä siitä. Olihan tuota toki\nvettä Kelleksen kaivossa ja hyvää olikin — se kun oli lähdekaivo. —\nAinoa tiellä sattunut vahinko oli se, ettei löytynyt mistään Sipon\nvillavyötä, jonka hän varmaan muisti kotoa lähtiessään vyötäisilleen\nkäärineensä. Se oli koko vahinko, sillä vyö oli ennen, uutena\nollessaan, maksanut lähes neljä markkaa ja sitä olisi vieläkin voinut\nkäyttää monta talvea. \"Jaksaahan tuon nyt kuitenkin tuon vertaisen mies\nkärsiä\", lohdutteli Sippo itseänsä, \"eikähän vyö enää ollut uusikaan,\nkun sitä oli jo pidetty kymmenkunta vuotta. — Taisi jo tulla vähän\nylikin, sillä sinä talvenahan se hankittiin, jona Anni oppi astumaan,\nja se tyttö käveli jo ennen vuottaan.\"\n\nSiinä ruunaa lihotellessa ja taloutta entiselleen kohennellessa\nkului sitte rauhassa noin kuukausi tahi puolitoista. Eikä ollut\nkoko sinä aikana aikaa ajatella käräjäjuttujakaan. Sen Sippo oli\nkuitenkin vahvasti itsekseen päättänyt, ett'ei hän Annin kanssa viitsi\nkäräjöimään ruveta, koska siitä jo alussa semmoinen jupakka syntyi.\n\"Kentiesi on kissa myöskin ruokansa edestä hiiriäkin hävittänyt\",\najatteli Sippo vielä siihen lisäksi, ikäänkuin puolustellakseen\nitsellensä tuumansa sikseen heittämistä.\n\nSattui sitte Matin päivän tienoissa lautamies kerran ajamaan Kelleksen\ntorpan ohitse, Sipon ollessa jotain kapsehtimassa kartanolla.\n\n\"Päivää!\" sanoi lautamies hevostansa seisauttaen. \"Johan sinä alat\ntaas olla Toveissasi, Sippo. Kertovat tuonnottain joulun aikoina sinun\nolleesi kovasti kipeänä ja yhtä mittaa hourailleesi mustista kissoista\nja sen semmoisista.\"\n\n\"Olinhan minä muutamia viikkoja vuoteessa ja kukatiesi lienen\nhouraillutkin toisinaan. Ei minulla kuitenkaan mitään tuskia ollut,\nvaan väsytti vain alinomaa niin tuhottomasti\", selitteli Sippo. \"Mutta\nmihinkäs sitä nyt ollaan menossa?\"\n\n\"Manuumatkoillahan minä ajelen, kun ensi kuussa alkavat taas\nkäräjätkin. Arvelin pistäytyä Lehikoista pyytämässä vieraaksi mieheksi\nmukaan täksi päiväksi, kun ei tullut kotikylästä otetuksi toista miestä\ntoveriksi.\"\n\n\"Onkos nyt paljokin pyyttöjä?\" tiedusteli Sippo, \"taitaahan niitä aina\nteillä olla paljokin?\"\n\n\"Ei ole paljoa, ei ole paljoa\", valitteli lautamies päätään\nnyökytellen. \"Tähänkään teidän kylään tuskin on puolta sataa, ja nekin\nenimmäkseen vain velka-asioita, jotka lyhyeen loppuvat. Ei näistä\nmatkoista rikastu lautamieskään, kun ei semmoisissa asioissa ole edes\nvierasmiehiä käräjiin kutsuttavina. Ainoa asia, josta voipi syntyä\nvähän tienestiä on se, kun Änäkäinen rupeaa toistamiseen riitelemään\napeltansa ensimmäisen emäntävainajansa perinnöltä, kun appiukko on nyt,\nkuulemani mukaan, saanut viimeiset viisitoista tuhatta metsärahoistaan.\nÄnäkäinen tahtoo niistä puolet, kun ei appiukolla, hänen emäntää\nottaessaan, ollut kuin kaksi lasta, vaikka metsä oli jo silloin\nolemassa. Mutta toinen väittää jo silloin maksamiinsa viiteenkolmatta\ntuhanteen kuuluneen metsät ja muut; ja nuorimmat lapset jäisivät muka\nvähemmälle, jos hän Änäkäiselle vielä lisäisi.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", tuumaili Sippo. \"Joutaisin tästä muutoin minäkin\nvierasmieheksi täksi päiväksi.\"\n\n\"No, jos joudat, niin heitä turkki hartioillesi ja käy rekeen. Kyllähän\nminä päiväpalkan maksan sinullekin.\"\n\nSippo suoriutui siitä pian rekeen. Sitte kierrettiin pitkin kylää\ntalosta taloon, torpasta torppaan. Aamupäivällä tavattiin ihmisiä\nenemmän kotoa, mutta iltapuolella, sanoman levittyä lautamiehen\nsaapumisesta kylään, oli moni mies, kuni maan alle vajonnut, eikä\nkukaan tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Saarelan Simo tavattiin\nnavetan nurkasta silppusaavin takaa; ja Oksalan Iskaa oli juuri\ntavannut äkkipäinen vilutaudin puuska niin, että hänen oli täytynyt\nkömpiä uunille, turkkien alle, suuren pärekuvon taakse lämmintä\nitselleen etsimään. Siellä hän oli, toisten tietämättä, nukkunut koko\niltapuolisen päivän. Ja kukatiesi hän olisi nukkunut huomis-aamuun\nasti, jos vastustamaton yskän pohti ei olisi pahoittanut rykäisemään ja\nsiten antanut Iskan olopaikan ilmi lautamiehelle. Joitakuita taas ei\nlöydetty mistään, vaan täytyi pyyttäminen heittää toiseen kertaan ja\nlautamies lupasi tulla toiste.\n\nÄnäkäisen apen talossa olivat kuitenkin kaikki kotona. Virkatoimet\ntehtyä tarjottiin siellä lautamiehelle ja hänen toverilleen ruokaakin,\nvaikka Sippoa tietysti syötettiin tuvassa, lautamiestä kamarissa. Siinä\nhernerokkaa lipsiessään, huomasi Sippo naulassa aivan samallaisen vyön,\nkuin se, joka oli häneltä tuntemattomalla tavalla hävinnyt. Hän ei\nvirkkanut huomiostaan mitään, mutta syötyään siirtyi hän vyön kohdalle\nja alkoi nöpelöidä sen päissä olevia tupsuja.\n\n\"Aivan oikein\", ajatteli Sippo. \"Toisessa päässä on kolme viidettä\nlangan päätä ja toisessa viisiviidettä ihan, niinkuin minunkin\nvyössäni. — Vähän mietittyään selvisi hänelle, että se juuri onkin\nhänen oma, kadonnut vyönsä, joka uutena ollessaan maksoi lähes neljä\nmarkkaa.\"\n\nSippo kysyi ääneen eräältä rengiltä: \"kenenkäs vyö se tämä on?\"\n\n\"Kenenhän lienee\", vastasi puhuteltu. \"Isäntä sen tässä tuonnoisella\nviikolla oli löytänyt tien vierestä ja korjannut talteen. Sitte sitä on\ntyrkytetty kaikille talossa kävijöille, mutta ei ole kukaan omaksensa\ntuntenut. Ja johan sitä kirkossakin kuulutettiin, mutta ei ole tullut\nperijätä. Oli ollut siinä paikassa vieru ja näyttänyt, kuin olisi\nsiihen joku kuormansa kaatanut tai muuten rypenyt.\"\n\nHetken asiata arveltuaan lausui Sippo: \"kyllä tämä on minun vyöni\".\n\n\"No, jos on omasi, niin korjaa pois\", tuumi renki.\n\nSippo teki työtä käskettyä. Hänen kiertäessään vyötä ympärilleen vei\nemäntä tuvan läpi kamariin kahvia. Ei ollut tarjottimella kuin kaksi\nparia kuppeja. Siis ei aiottukaan tarjota hänelle kahvia. Se sapetti\nhieman Sippoa, sillä toista oli ennen. Silloin miestä kamarissa\nkestattiin nisusilla ja muilla. Mutta silloinpa sitä tarvittiinkin\nvierasmiestä metsäkauppoihin.\n\nViimein suoriutui lautamies talosta lähtemään ja vierasmies tietysti\nlähti mukaan. Parissa pienessä paikassa vielä pistäydyttiin, mutta\nsitte käännettiin hevosen pää kotiin päin. Matkalla pysyi nyt Sippo\ntavattoman miettiväisenä ja harvasanaisena. Toisinaan vain puhkesi\nmiehen rinnasta syvä huokaus, ikäänkuin todistuksena ankarasta\nsisällisestä taistelusta. Joskus hän myös hiljaa itsekseen mutisi:\n\"olisikohan vai eikö olisi\", tai jotain sen tapaista.\n\n\"No ei niitä taida sinulla, Sippo, olla pyyttöjä kenellekään\nannettavana?\" kysäsi lautamies muutamassa tien käänteessä ilman\naikojaan jotakin sanoakseen.\n\n\"No, eipä juuri\"; vastasi Sippo harvakseen. Vähän ajan kuluttua hän\nkuitenkin jatkoi: \"oikeastaan minulla olisi yksi vyö-asia, mutta olen\ntässä juuri pohtinut tehdäkö siitä kanne, tahi ollako tekemättä. Tästä\nvyöstä se asia olisi.\"\n\n\"Minkälainen se vyö-asia olisi?\" tiedusti nyt lautamies.\n\nSippo kertoi hänelle asian juurta jaksain ja lopetti kysymällä: \"mitä\nlautamies arvelee? Eiköhän tuosta tuomittaisi ainakin kuluja?\"\n\n\"Varmaan, aivan varmaan\", vakuutti lautamies. \"Kyllä siitä kulut\njommalta kummalta puolen tuomitaan ja kentiesi vielä toista\nsakotetaankin. ‒ ‒ ‒ Mutta miten asia muuten päättyy, sitä en minä\nyksinäni osaa mennä sanomaan. Siellä on näet muitakin miehiä asiata\npäättämässä, kuin minä. Ja se on, niinkuin sananlaskussa sanotaan:\nkuinka monta miestä, niin monta mieltä — — — ja sitä paitse, niinkuin\nitsekin ymmärrät, sitoo minua vielä virkavalakin puhumasta puoleen tahi\ntoiseen näin ennakolta.\"\n\n\"Kyllähän minä sen ymmärrän\", myönsi Sippo. \"Niinhän se on\nvieraanmiehenkin laita. Älä sano sukulaisuuden, äläkä lankouden, ei\nlahjain, eikä antimien puoleen, vaan puhu asia ihan halki. Mutta\nkehoittaisiko lautamies minua panemaan asiaa alkuun?\"\n\n\"Jaah'\", huokasi lautamies. \"Minun ei käy, niinkuin jo itse sanoit,\npuhuminen puoleen taikka toiseen. Minä en siis kiellä, en keholta, vaan\ntee miten itse parhaaksi katsot.\"\n\n\"Kyllä minä taitaisin koettaa tehdä siitä juttua\", tuumiskeli Sippo.\n\"Mutta nyt ei satu olemaan rahaa, että voisin antaa pyyttörahaakaan,\nkun ei ole tänä talvena ollut mitään tienestiä.\"\n\nLautamies vaikeni kotveroisen, mutta sanoi viimein: \"minä en kiellä,\nen kehoita. Mutta jos et muuta päiväpalkkaa tahdo tästä päivästä,\nniin voisinhan minä, hyvän tuttavuuden tähden, pyyttää Änäkäisen apen\nitsensä ja pari hänen renkiään vierasmiehiksi. Mutta mistäs asiasta se\nÄnäkäisen appi sitte käräjiin kutsuttaisiin? Asia on näet nimenomaan\npyyttöä annettaessa ilmoitettava, niinkuin itse tänään monta kertaa\nkuulit.\"\n\n\"Mistäpäs sitä osaisi muusta pyyttää, kuin vyön varkaudesta\", tuumaili\nSippo.\n\n\"Ei, hyvä ystävä, käytetä sanaa 'varkaus'. Se on liian ankara paikka.\nSiitä voi saada vankeuttakin. Pitää keksiä joku lievempi syy? Jos\nsanoisi esimerkiksi vyön salaamisesta\", esitti lautamies.\n\n\"No, ei se oikein ollut salaamistakaan, kun se ihan julkisesti siinä\ntuvan naulassa riippui\", arveli Sippo. \"Mutta jos olisi asian nimeksi\npanna: vyön korjaamisesta, niin siinä ei ole valhetta yhtään. — Enkä\nminä muutoin häntä vankeuteen tahtoisikaan, vanhaa miestä. Kunhan vain\nsaisin vähän kuluja ja voiton asiassa.\"\n\n\"Vyön korjaamisestako sitä sitte pyytetään?\" kysäsi lautamies. \"Kyllä\nsiitä ainakin kuluja tulee, jos ei muutakin.\"\n\n\"Niinhän minä olen arvellut\", vastasi Sippo.\n\nKelleksen torpan veräjällä sitte lopullisesti sovittiin, että lautamies\nensi kerran Haapaniemeen tullessaan kutsuu Änäkäisen apen käräjiin vyön\nkorjaamisesta ja kaksi renkiä vierasmiehiksi; ja niin erosivat miehet\ntoisistaan.\n\nÄnäkäisen appi ei saapunutkaan itse käräjiin, vaan oli valtuuttanut\nnimismiehen kaikki asiansa ajamaan. Asianomaiset kutsuttiin sisään.\n\n\"Hyvän merkki\", ajatteli Sippo sen huomattuaan, että Änäkäisen appi ei\nitse tullut oikeuteen. \"Ei uskaltanut itse tulla.\"\n\nNimismiehestä koitui kuitenkin Sipolle käräjissä koko kiusa. Se vastasi\nhyvin lyhyesti Sipon kanteeseen, mutta kääntyi itse kantajaksi, vaatien\nSipolle edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä\nkaikkia lienee vaatinutkaan. Sipolle tuli niitä syystä oikeudessa\ntyöläs olla, sillä \"kukas mokomaa käännettä asiassa olisi osannut\nodottaa.\"\n\nPitkään punnitsi oikeus asiaa, eikä sittenkään päättänyt. Ei, vaan\nasia lykättiin oikeuden viimeiseen istuntopäivään, jolloin Sipon piti\nsaapua ha'un uhalla oikeuteen ja olla silloin varustettuna lääkärin\ntodistuksella mielentilastaan. Ihmiset kertoivat herastuomarin\nsaaneen sen lykkäyksen aikaan väittämällä Sipon olevan sekapäisenä,\neikä vastuunalaisen hommistaan. Ilkeintä kuitenkin asiassa oli se,\nkun oikeus määräsi Sipon vaimon, Maija-Liisan, tulemaan viimeisenä\nistuntopäivänä myöskin oikeuteen \"tarvittaessa olemaan miehensä apuna\",\nkuten sanat kuuluivat välipäätöksessä.\n\nKunnallislautakunnan esimies se sitte kiireimmän kautta puuhasi Sipon\nkaupunkiin piirilääkärin tutkittavaksi. Lauri Ovaskainen palkattiin\nSipon kyytimieheksi, ja sen arvaa, ett'ei ruuna siitä retkestä\nkovinkaan kostunut. Aikaakin tuhlautui viikkokausi kaupunkimatkalla,\nkun Laurilla oli siellä niin paljo toimitettavia anniskeluissa ja\nmonessa muussa paikassa. Ja rahat — ne menivät kaikki viimeiseen\npenniin. Olisi taitanut mennä enemmänkin, jos olisi mukana ollut.\n\nNipin napin ennätettiin kaupunkimatkalta käräjäpaikkaan oikeuden\nviimeiseen istuntopäivään. Onni toki oli, että Maija-Liisa oli saapunut\nsinne Lehikoisen kanssa jo hyvissä ajoin aimo eväspussin kanssa,\nsillä Sippo ja Lauri eivät olleet puoleentoista päivään maistaneet\nniin einettä, kun heidän eväänsä oli kesken loppuneet, eivätkä olleet\nviitsineet kerjätäkään — aikuiset miehet.\n\nOikeudessa luki tuomari sitte lääkärin todistuksen, jossa oli lueteltu\njos joitakin seikkoja, ja selitti lopuksi lääkärin siinä todistavan\nvalan vakuutuksella Sippo Pertunpoika Kelleksen olevan torpparin\nNiemelän maalla Haapaniemen kylässä ja varustetun sellaisella järjellä,\nkuin suomalainen torppari ylimalkaan on. — Siitäkös nimismies taas sai\nvettä myllyynsä ja alas uudestaan Sipolle vaatia edesvastausta oikeuden\nväärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä lienee vaatinutkaan vielä\nlisäksi kunnian loukkauksia ja muuta semmoista.\n\nNyt kuitenkin oli nimismiehellä vastassa enempi, kuin Sippo — nimittäin\nMaija-Liisa itse, joka ei herroja säpsynyt. Ei se oikeuttakaan\nujostellut, vaan sanoi nimismiehelle suoraan: \"ole tolkkuamatta, herra\nvallesmanni, kun et asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä. Mutta minulla\non vieraat miehet, joilla vaikka paikalla saan toteen mieheni olleen\njoulun tienoissa hulluna.\"\n\nSen kuultuaan, kysäsi tuomari keitä vieraita miehiä Maija-Liisalla\nolisi asian todistamiseksi.\n\nMaija-Liisa nimesi: \"räätälimestari Aaprahami Lehikoisen ja\nkunniallisen itsellismiehen, nuoren miehen Lauri Ovaskaisen\nHaapaniemen kylästä n:o 7, joka viimeksimainittu on vielä vapaa vaikka\nkristilliseen avioliittoon.\" Hän olisi itse mennytkin heti sillään\nkutsumaan miehiä sisään, mutta tuomari epäsi. Kun kuitenkin lautakunta\ntodisti molemmat miehet hyvämaineisiksi ja ripillä käyviksi, niin\nkutsui rättäri heidät kohta sisään. Todistajavalan tehtyään kertoi\nsitte Lehikoinen Sipon olleen joulun pikku pyhinä ihan miehissä kiinni\npidettävänä hulluna. \"Ja hän olisi vieläkin\", lisäsi hän, \"jos en minä\nolisi laskenut otsasta verta noin runsasta kannua, josta Sippo on\nminulle vieläkin velassa seitsemänkymmentä penniä.\"\n\n\"Eipäs\", intti Sippo vastaan, \"johan se kuitattiin siitä voista, jota\nolikin kymmenen ja puoli naulaa.\"\n\nTuomari käski Sipon pysymään ihan vaiti ja ryhtyi sitte kuulustelemaan\nOvaskaista. Lauri todisti Lehikoisen puhuneen totta ja olleensa itsekin\nvähän viidettä viikkoa Kelleksen torpassa Sippoa vahtimassa, jotta se\nei saanut kenellekään mitään pahaa tehdä.\n\n\"Astukaa ulos!\" käski tuomari lopuksi.\n\n\"Kulunkiani pyytäisin\", sanoi Lehikoinen.\n\n\"Niin minäkin\", lausui Ovaskainenkin.\n\n\"En ainakaan minä maksa!\" penäsi Sippo. \"On sinusta jo ollut kulunkia\nkylläksi, ja — — —\"\n\nTuomari keskeytti taas Sipon puheen ja heidän kaikkien täytyi lähteä\nkäräjäsalista ulos.\n\nVähän ajan perästä kutsuttiin taas kaikki sisään uudestaan ja päätös\njulistettiin. Siinä kumottiin ensiksikin Sipon kanne Änäkäisen\nappiukkoa vastaan, mutta Sipon oli suoritettava vastaajalle kuluja\nkaikkiaan kaksikymmentäviisi markkaa ja vierasmiehille: Änäkäisen\nrengeille kolme markkaa kumpaisellekin ja samoin räätäli Lehikoiselle\nneljä markkaa viisikymmentä penniä, mutta loismies Lauri Ovaskaiselle\nainoastaan kolme markkaa. Jos ei maksu mielisuosiolla tapahdu, niin\ntulee kuluihin lunastus pöytäkirjasta; — ja sitte tuomari — äkkinäinen\nkuin oli — antoi vielä valitusosoituksenkin kaupantekiäisiksi.\n\nHappamen näköisenä seisoi Sippo päätöstä kuunnellessaan, mutta hänen\nkasvonsa kuitenkin vähitellen kirkastuivat, kun tuomari ilmoitti\neteenpäin: \"samoin kumotaan nimismies Siplakiinin päämiehensä puolesta\ntekemä edesvastaus- ja sakkovaatimus torppari Sippo Kellestä vastaan,\nkoska todistetuksi on tullut, ettei mainittu Sippo Kelles ole\nsyyntakeinen.\"\n\nSippo ei kyllä käsittänyt kuka oli nimismiehen \"päämies\", mutta sen hän\nkäsitti, että hän tavallaan oli nyt voittanut nimismiehen. Olihan se\ntoki jotakin, vaikka ei saanutkaan Änäkäisen apelta kuluja. \"Voitto se\nsittekin tuli\", ajatteli Sippo, \"aivan niinkuin jo arvelinkin, vaikk'ei\nkuluja.\"\n\nNyt olisivat haapaniemeläiset jo mielellään lähteneet kotiinsa,\nmutta holhouslautakunnan esimies pyysi tai oikeammin käski Sipon\nja Maija-Liisan jäämään muutamaksi tunniksi vielä käräjäpaikkaan.\nToisetkin jäivät sen takia vielä näkemään ja kuulemaan mitä siellä\nyhä olisi tekeillä ja tapahtuisi. Ja tosiaan jotakin tapahtui. Vähän\najan perästä tuli näet eräs lautamies ja holhouslautakunnan esimiehen\nkäskystä pyytti Maija-Liisan kuulusteltavaksi tänä päivänä, kun\nmainittu esimies aikoi asettaa hänet oikeuden kautta mielivikaisen\nmiehensä ja alaikäisten lastensa holhojaksi, Änäkäisen apen avulla.\nSippo kuului myös saavan tulla kuulemaan asiaa, \"jos tahtoi\".\n\nAsia oli yhtä outo niin Sipolle kuin Maija-Liisallekin. He eivät sen\nvuoksi ehtineet asiasta juuri mitään keskustallakaan, ennenkuin jo\ntäytyi astua oikeuden eteen. Siellä vasta Maija-Liisalle selvisi, että\nhänet aiotaan asettaa Kelleksen sekä isännäksi että emännäksi, niin\nettä ei tarvitse enää Sipolta kysyä sitä ei tätä, tekee vain joka\npaikassa, niinkuin itse tahtoo. Mielelläänhän Maija-Liisa sellaisen\ntoimen vastaan otti; ja kukapa nainen sitä ei olisi ottanut. —\nSipollekin selveni asia oikeuden edessä ja hän koetti tiristä vastaan.\n\n\"Enhän minä mikään juoppo, lapsi taikka hullu ole!\" väitteli hän. \"En\nminä holhojaa tarvitse, kun en ole hullu, enkä ole ollutkaan; enkä\nkoskaan tulekaan; en ainakaan tällä päällä ollessani!\" Sipon vakuutusta\nei kuitenkaan otettu huomioon.\n\nNiin tuli Maija-Liisasta sekä isäntä että emäntä samalla kertaa\nKellekseen, eikä siinä ole valittamisen syytä kellään ollutkaan.\nÄnäkäisen apen avulla, on Maija-Liisa aina vuonna vuotuissaan tehnyt\ntorpan tuloista ja menoista tilit holhouslautakunnalle, jonka esimies\nsanoo torpan olevan vuosi vuodelta \"yhä äitymään päin, kun lapsetkin\njo alkavat työhön pystyä\". Sippokin alkaa olla muuttuneihin oloihin\nmuutoin tyytyväinen, mutta käräjäin lähestyessä häntä aina harmittaa,\nkun Maija-Liisa ei kutsuta ketään käräjiin; ei edes Lehikoista, vaikka\nsen porsas söi viime syksynäkin Kelleksen perunamaasta ainakin puoli\nkappaa hyviä, nuoria perunoita. \"Eikä se eukko anna edes rahaa\", että\nSippo voisi itse Lehikoisen käräjiin vetää. \"Ei anna, vaikkasnah\",\nsanoo Sippo.\n\n\n\n\nII\n\nILLISKO\n\n\nKun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin\npakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten\nloimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen\nräpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin\nvastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka\nväkisin, niinkuin isä neuvoi.\n\nOikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo\najatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin,\nillan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen\njuurelta muhkean näköinen kylä.\n\nEi ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli\ntäytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut\nkotoa ja isä oli pojalle sanonut: \"Timo, sinä olet viitterä poika\nja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät\ntavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään\nkaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään\nantamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan\nköyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan\npaikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas\nja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi\nanasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina\nhankkia.\"\n\nÄiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina\nnöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään\nJumalaa silmäinsä edessä.\n\nIsä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla:\n\"mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy.\"\n\nÄiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että\nahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut\nkuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän\nlähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä\nmäärää.\n\nMäärätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta\ntuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja\ntöyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän\nverhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja\nharmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat\netäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea\nkattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa\nkimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin\nmaidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä,\naina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.\n\nToisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset\neivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin\naskareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin\nrajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois\nnurkistaan yön selkäänkin lähtemään.\n\nNiinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin\nsen takia päässyt \"Oli se sukkela temppu\", ajatteli Timo itsekseen,\n\"kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen\nkauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota\niltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien\nsaappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!\" —\n— —\n\n\"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut\nsitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin\nmitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut.\"\n\n\"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä\", arveli vain\nemäntä ja lohdutteli minua, että \"pianhan sen jään jossakin yöpaikassa\nsulatetuksi saat.\"\n\n\"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni\nvetelin\", puheli poika puoliääneen itseksensä. \"Olisi kaiketi sillä\nsaanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä\nvedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta.\"\n\nMetsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi.\nTiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin\npeltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia\nkylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää\nkohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja\nolivat silmät ihan soaista.\n\nKohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä\nhän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan\ntaloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja\nränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita\nrakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin\nkorkea kuin hyväkin mäki.\n\n”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. \"Minkähän\ntähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla\nihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin\njoka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan\ntaida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro,\njota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa\nmaailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — —\nniinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'.\nJa kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin\nsanovat'.\"\n\nSieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin\nkuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia\nkilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa\nheräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä\nkohden.\n\nMuutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden\nvastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän\npunerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että\nhankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua,\nhuomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä\nja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin\nristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.\n\nOuto tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne\nsisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin\njoku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka\nkorkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään.\nEpäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista\noli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa\nole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui\nnähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka\ntaholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia\nrekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo,\ntyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin\nsisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain\nkohdalla taas kävi vilkkaammaksi.\n\n\"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein\nviulu\", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja\nulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.\n\n\"Oletko sinä kenen kuskipoika?\" kysäsi tulija.\n\n\"Enhän minä — -- — minä vain tässä omia aikojani — — —\"\n\n\"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!\"\n\nPoika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: \"tule\nsukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?\"\n\nPojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin\nhän lähti halkovajaan hänkin.\n\nSinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä\npiioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa\nkatunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa\nsitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen\nnimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa\noli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia\nollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan.\nTyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut\neikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä\nkeittiössä illalliseksi anneltiin.\n\n\"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen\nparempaa\", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon\npiikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä\nmyöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä\ntalossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen\napuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut\napuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua\nkenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein\nenimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.\n\nMandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui\nitse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen\nmies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä\n\"käpysekseen\".\n\n\"Hst!\" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.\n\n\"Mikäs pojan illisko sinä olet?\" kysyi patrooni hieman vihaisesti\npojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.\n\n\"Minä olen Timo Tahvon poika\", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen\näitinsä kehoitusta nöyryyteen.\n\n\"Illisko sinä olet\", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.\n\nSiitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa\nsukunimeä sattunut olemaan. \"Eihän nimi miestä pahenna\", ajatteli\nIllisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi\nleijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta\nIlliskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut\nniitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja\nvaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki ‒ ‒ ‒ melkein,\nniinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli\nniin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.\n\nLapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi\ntyöksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon.\nIkäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta\nkeinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun\npoikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut\nentiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen\nmenetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja\nlukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt\nosasiko Illisko lukea.\n\n\"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen\", vastasi Illisko.\n\nPatronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että\nherra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun\nasti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja\njärjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan\najattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä\ntahansa.\n\nSiitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta\nja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja\nkonttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen\nkirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista\nkertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin\npatrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle\nkarttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että\n\"suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin\nja Spanian, Ranskan Rheiniin asti\" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan\nihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.\n\n\"Se on terävä poika\", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella\nrouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa,\nettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein\nmallikelpoinen. \"Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee\",\nvakuutteli patrooni aina silloin. \"Puodissakin se on jo paras mies ja\nsaa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan,\neivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon\npäin, jota muut eivät ole yksikään.\n\n\"Saattaa olla ovela asioissa\", arveli rouva, \"mutta outoja hänestä\nihmiset puhuvat.\n\n\"Mitä outoja?\" kysyi patrooni hämillään.\n\n\"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi.\"\n\n\"Mistäpäs minä?\"\n\n\"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi\nainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin.\"\n\nPatrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä\nkonttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi\nIlliskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan\nIlliskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa.\nJa onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja\nseuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea\nhän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan\n— häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa,\nIllisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi\npatronessan kyllä myöntää.\n\nIkäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman\nkaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä\nkonttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se\nhoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein\npatroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä\nenemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan\nhuvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa\neikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut\nkoko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.\n\nShakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota\npatronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan\nlapsensa onnen vuoksi vastustaa \"vaikka mikä olisi\". Illisko näet\nkautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi\nvalvatellut aina lapsesta asti.\n\nSelma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa.\nPatroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää\nasiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä\npääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan\npyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle\nmahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi\ntalonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; \"ei ikinä!\"\n\n\"Mutta onhan hän kelpo mies\", pisti patrooni väliin. \"Ja jos Selma\nhäntä rakastaa, niin — — —\"\n\n\"Niin, Selma ei tunne häntä\", pauhasi patronessa, \"etkä sinäkään. Vai\nlienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit\nmokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.\n\n\"Ole joutavia\", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: \"joutavia! Onko\nse joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat\ntaloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta\neroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?\"\n\n\"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä\nsitä sanot, syyttäneet?\"\n\n\"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset\nIlliskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon\nkunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi\nkoko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo.\"\n\n\"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii\", mutisi patrooni ja\npoistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan.\nMennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: \"Illiskolle on vuosien varrella\nkertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä\nolemassa — — — näin huonoina aikoina.\"\n\nAili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa,\nmutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään.\nJonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että\nosotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle\nystävällinen.\n\nPatrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen\ntuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti\nIlliskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku\nvain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta\neroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.\n\n\"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi\",\nsanoi patrooni.\n\n\"Otan kyllä osankin\", lausui Illisko päättäväisesti, \"mutta vaadin\nSelman kaupantekijäisiksi.\"\n\n\"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko\nliikkeestä. Puolet koko liikkeestä\", — rukoili patrooni, \"äläkä tee\nhävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan.\"\n\nIllisko vastasi kuivasti: \"ei haluta.\"\n\n\"Eikö haluta\", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. \"Mutta ihminen,\nmitä sinä tahdot?\"\n\n\"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota\nkaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta\nkenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse\nkenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka\nsamentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon\nsamaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'\n\n\"Haaveita, haaveita\", mutisi patrooni. \"Ota puolet liikkeestä, äläkä\nsyökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen.\nSinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa.\"\n\n\"On varmaan\", väitti Illisko. \"Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi\nminustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani\nuupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa,\nmuut eivät.\"\n\n\"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut\nhäpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?\"\n\n\"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin\nkunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas\ntulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'\n\n\"Sinun?\" naurahti patrooni hämmästyneenä.\n\n\"Niin\", lausui Illisko tyynesti. \"Minun nimessänihän on jo kymmenkunta\nvuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin\ntahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä.\nOmasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun,\nvaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä\nsahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat\nviimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen\nollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen\nteitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin\ntarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka\nomasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes\nkonttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt\nniitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte.\"\n\n\"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?\" huudahti patrooni tuskaisesti.\n\n\"Timo Illisko\", vastasi toinen hymyillen, \"ja toivoakseni, kun nyt\nasiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne.\"\n\n\"Minä, minä\", sähisi patiooni, \"minä — — —\"\n\n\"Pelkään sinua\", keskeytti Illisko häntä. \"Tiedän sen jo aikoja sitte.\n— — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja\npelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta\nen käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan\nvaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan\ntodella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä\ntule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä\ntahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi,\nkuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista\nkohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin\nkaikki käy hyvin.\"\n\n\"Minä en voi\", ähki patrooni.\n\n\"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette.\"\n\nPatrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa,\nmutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen\ntakia Illisko puhettansa:\n\n\"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte\nminut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut\nsiitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja\npojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun\nmetsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne,\npäätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen.\nMutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte\nparantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon\nja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa\nomakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne\nylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun\nrikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen\nkasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden\nmuutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini.\nMatkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa\nrahassa — tahi Selman suostumuksen.\"\n\nPatrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla:\n\"Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!\"\n\n\"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten\nminä voisin pakoittaa ainoaa lastani?\"\n\n\"Ainoaa lastani\", matki Illisko ylenkatseellisesti. \"Sanokaa vain\nrouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin\nkaikki käy hyvin.\"\n\n\"Hyvin\", ähki patrooni, \"sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua,\nillisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja\nvanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän\nolen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman\narvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!\"\n\n\"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää\nSelman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina\nvihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun\nhänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien\nkunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas\nole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään\narvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa\npaljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan\nja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme\nulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme\nyhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan\nrehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi,\nmutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin,\nnyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas\ntaakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa\ntotuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin\nkuolette te vielä kerjäläisenä.\"\n\nIlliskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse,\nkonttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut\nenää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä\nvaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla\ntuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain\nsalavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan\nsyvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi\ntuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken\nsyytä siihen, vakuutti patrooni aina: \"eihän minulla mitään ole.\"\n\nIltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan\nvaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: \"mitä sillä\nSelmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?\"\n\n\"Mitä\", toisteli patronessa, \"vielä tuota, viitsii, kysyäkään.\"\n\n\"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että\ntuomitsemaan kykenee\", huokasi patrooni.\n\n\"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi\", päätti patronessa. \"Ole nyt\nmuutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo.\"\n\nPatronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe\nvuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan\nkuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella\nhiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa\nhuoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia\nalkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen\nmiestänsä herättämään.\n\nHeti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja\nromahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän\nhuutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon\nväkikin.\n\nPatronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä.\nMies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin,\npullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty\nhiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät\nlujasti hiihnan kumpaistakin päätä.\n\nPaikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia\nsitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella,\nuskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan\nkonttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka\nei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen\nIlliskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli\nSelmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman\nvainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois\ntalosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään\nkuolleen muistoa kaikkien kuullen.\n\nHuolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni\nlääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta\nsitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen\nja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja\njotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni\noikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi\nkumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen\nnäytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.\n\nViime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista\nvaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku\ntuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita\nsatoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä\nelämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko\noli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten\nongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua,\nhorjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko\nolisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa\nsijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa\ntuhatta.\n\nAikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta\nyleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella.\nPatronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä\nyksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon\ntäytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori\nisäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista\nsataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle \"yleisöä\npalvelemaan\", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.\n\nKauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka\nIllisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina\nhuonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan\nkyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle \"talvellakaan\ntie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin\", kehuivat kyläläiset\nnaapureilleen.\n\nPaljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla\nalituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä\nulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi\nmilloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia\nhaavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.\n\nSillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana\nsen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen\naavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa\nkyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana\nsitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi\nIllisko tavarata kaupitakin.\n\n\"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja\",\ntuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin\napellensa, Liippilän lautamiehelle. \"Kirjan päälle olen minäkin\njo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä\nkorvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on\nvain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän\nne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se\noikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. --\n— — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan\n'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka\nkeskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin.\"\n\n\"Hm\", arveli lautamies. \"Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä\nmitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin\nkertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies,\nannat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte\nkeväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen\nottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille\nasti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään,\njotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu.\"\n\n\"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin\npuolin\", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään\ntotia vielä \"pikkuisen palan päälle\".\n\nNiin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa\ntyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato,\nei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko\nkaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt\ntuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää\nisäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä.\nSuuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten\nsuuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen\njo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun\nyhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi\nIlliskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset\nitkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen\nnäköisenä: \"aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä\ntakavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte.\"\n\n\"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia\",\ntuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. \"Enkä minä, kun oikein\najattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan\nmonen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!\"\n\n\"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin,\nkolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista\", sanoi siihen\nemäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.\n\n\"Ole mukisematta!\" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle.\n\"Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja,\nsokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet\nlakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja\nkoristeiksi!\"\n\nIsännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta\nmuulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies\nnäet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset\npaperit, että \"velka kuittaantuu ihan itsestään\", kun isäntä vain\nelättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa\nhänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää\nja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan\nvielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin\nnoin viisissä kymmenissä ijältään ja \"kovin paljo oli kirjaan koottu\nvelalliselle velvollisuuksia\", arveli lautamies. Isäntä kumminkin\nsuostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään\ntaikka rupesi apellensa huonemieheksi.\n\nIlliskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena,\nvaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se\nvuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin\nIlliskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa\nhänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea,\nkuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää\nmitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin,\narvellen: \"miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin\nantaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni.\"\n\nVähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja\nkyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina\nrauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi\npuhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia\nhartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä,\nvaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen.\nRupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.\n\nSinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi\nHatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin\nlasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas\njouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin\nkuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta\njouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset\nvasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi\nkirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen\nsattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea\nse oli, jos ei juuri kovaääninen.\n\n\"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale\", ihmettelivät emännät\nkirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen\nvihittyä m.m. sanoilla: \"anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!\"\n\"Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja\npaikalla parahti, kuu rovasti käski.\"\n\n\"On voinut aikoinaan olla kalliskin\", tuumaili siihen Liippolan\nlautamies, \"mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut,\nmokomasta vanhasta rämästä.\"\n\nSanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi\nvesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: \"se kaiketi\nkoettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä\nkiskomisistaan ja konnuuksistaan.\"\n\nJoku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava,\nmutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä\npuulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli\nIllisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen\nkirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän\noli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon\nkuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei\nkukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. \"Sitte\nsen näkevät kaikki.\"\n\nNopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein\nhän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään\ntaudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: \"eiköhän jo haeta\npappia\", mutta Illisko arveli: \"niin huono en minä toki vielä ole.\"\n\nHuono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa\nkutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita\nmuitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan\nhänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi\nkuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin\nSelman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä\nhäneltä jälelle jää rahana taikka muuna.\n\nTuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut\njotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain\nerotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — \"Jos Selma — - — mutta\nsallit —- tu — — patsasta ei... — äiti........- ja isä -- —- koetin re\n— re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!\" Sitte seurasi pari\ntuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.\n\nKun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he\nsiellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu\nTimo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta\nalareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla\nolivat kultaamattomat sanat: \"ystävät pystyttivät patsaan.\"\n\n\"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin\", sanoi eräs Hatajärven\nmies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. \"Ystävät;\nvaikka itse sen hankki!\"\n\n\"Mutta tekihän se paljo hyvääkin\", muistutti joku joukosta.\n\n\"Vieläkös mitä\", intti ensiksi puhunut.\n\n\"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja\noli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja\nvaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin\njotain hyvää.\"\n\n\"Selma neitihän sitä tekee.\"\n\n\"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka\nsanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt\", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.\n\n\"Minkäkö tähden?\" selitteli eräs emäntä. \"Tietäähän tuon. Sehän oli,\nIllisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi\nherraksi äityi.\"\n\n\n\n\nIII\n\nUKKO-TUOMARI\n\n\nMuutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella,\nvaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen\nperästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli\nsiitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä\nuskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki,\nsaadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa\nsemmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä\npillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.\n\nKuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta\nkahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet\npuhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät\nakkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti\nkärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä\nmiehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen\nmarmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä.\nOsasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin\nkohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin\nauta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!\n\nKuoppalan Kaisa sanoikin kerran: \"kun se olisi sen virkansa pitänyt,\nniin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain\nikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta.\" Taisi siinä Kaisan\npuheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä\nsekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja\nkysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina\npäivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte\nperkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista\nasioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.\n\nMuutamastikin hän kysäsi minulta: \"mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti,\nminun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?\"\n\n\"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat\", arvelin minä.\n\n\"Ehei\", hymähti Ukko-Tuomari. \"Ja sitte ne perisivät kuoltuani von\nStoltz-Dummerjahnit joka pennin.\"\n\n\"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin\", rohkenin minä\nhuomauttaa.\n\n\"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat\", tuumaili\nhän. \"Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt\ntyötä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule\npennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti\nvapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään.\"\n\n\"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi,\nniinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä\", sanoin minä piloillani ja\nnauraen.\n\n\"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla\", vastasi hän toimessaan.\n\"Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan\nilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen\nonnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei\npoikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja\nkosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa,\nvaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo\nHietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että\ntuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta\nniin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä\nmaleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin\ntaukoamatta: työhön, työhön!\"\n\n\"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita\", pistin minä vastaukseksi. \"Ja\nvoisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille.\"\n\n\"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat\nminun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja\ntoisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin\nvastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden\ntai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se\nlain mukaan on tehtäväkin.\"\n\n\"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat\nlahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan.\"\n\n\"Onhan niitä; on\", sanoi Ukko-Tuomari. \"Ennen muinoin eli\nKuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen\nlahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä\nsanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari.\nMutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja\nvaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän\nhoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä\ntarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?\"\n\n\"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni\nlyyjymurikka\", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan,\nlähtien työhöni.\n\nLuullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei\nmuutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa\nylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut,\nmutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo\nmainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta\nUkko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin\ninnokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja\npaukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä\nsemmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.\n\nUkko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja\nsisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin\ntamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta\nposkilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät\npuhtaammat vaot.\n\n\"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille\nasiakirjoja\", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.\n\nUkko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: \"minähän se\nolen, mut mikäs otus sinä olet?\"\n\n\"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta.\"\n\n\"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön\nkerjäämään.\"\n\n\"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa\nsinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin.\"\n\n\"Älähän mitään, vai asiakirjaa!\" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.\n\"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?\"\n\n\"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa\", toimitti poika.\n\nUkko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan\nrintapieleen ja ärjäsi: \"poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja\nopetti Jumalata pilkkaamaan?\"\n\nPoika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti\nsoperrella: \"päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan,\nmutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos\nkirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi\nHannalle ja minulle leipää antamaan.\"\n\n\"Hm; vai niin\", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.\n\nIrti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari\nlausui entistä paljoa ystävällisemmin: \"älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä\nsittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle.\"\n\nKyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen\neilen jo \"aika päivällä\", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja\nHermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti\nitkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään\nherätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet.\nSitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin,\nmutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia\nturvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä\npäätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka\nsuutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain\nkirjoittamisella.\n\n\"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla\", oli huokaissut Ukko-Tuomari,\njonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan\npojan kertomusta kuunnellessaan. \"Vai ovat asiat sillä kannalla! — —\nKyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —\"\n\nUkko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,\ntaputellen pojan likaista poskea: \"menehän nyt ensin keittiöön ja käske\nKaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan\nJumalalle.\"\n\nPoika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean\nkirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin\njotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä\ntipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi\nalati itsekseen: \"peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua\nhuolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun\ntoiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen\nja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!\"\n\nTottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi\nsilmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat\nhevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille,\nUkko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli,\nmutta mökille me tultiin.\n\nSieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla\nvaunuissa: \"minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan\näitiäkin tytöksesi?\"\n\nUkko-Tuomari kuului vastaavan: \"Jumala itse on ottanut äidin tytökseen.\"\n\n\"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle\", tuumaili Hanna siihen.\n\n\"Eihän taivaassa heinää tehdäkään\", tiesi Hermanni. \"Eihän siellä kuulu\nolevan eläimiä ensinkään.\"\n\n\"Ei, ei\", myönteli Ukko-Tuomari, \"ja siellä on kesä aina, jos olisi\neläimiäkin.\" Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden\nkaunista Marjamäkeä ja lausui: \"tuohon perustetaan koulu ja orpokoti\nkohdakkoin.\"\n\nJa niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan\nhoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen\nja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin\ntytär ainakin isäänsä.\n\n\n\n\nIV\n\nHERRASVÄKEÄ\n\n\nHerrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen\nmilloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui\nkylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy\nsanoa \"asunnoksi\", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki\neikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta,\nmutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin\npuuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen.\nVuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin,\ntasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen \"toisen\nkerroksen\" eli n.s. \"makasiinin\", jossa oli säilössä kaikellaista romua\nja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin\nvirkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten\npäästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon \"pohjakerroksiin\".\n\nVaimon perintönä, \"laillisen saannon kautta\", niinkuin suutari-Mikko\nsanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen\nkylän kesken \"kymmenlasiseksi\", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina\nkunnioitti \"Hakoniemen mäkituvan\" nimellä.\n\nKymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut\nkerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta\npyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan\nkokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin\noli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin\npäässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon,\n\"jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä.\" Kun Mikko\noli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan\nmies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi\nneliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin\nsamalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa.\n\"Yläkerrassa\" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna,\nmutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla\nenämmänkin, kuin kymmenen \"lasia\", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan\nollut jos puolissa puitteissa.\n\nPää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon\nnahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään\npaperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti\npuumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet\nsaappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä\nainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.\n\nMikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla\ntuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi\nkampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin\nasti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä\nkierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi:\n\"pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun\nvoidetta toisillekin, jos niin tykkäsi.\"\n\nVarsinaiseksi herrasväeksi ei Mikon perhe kuitenkaan päässyt sinä\ntalvena, vaan se tapahtui monta vuotta myöhemmin. Mikolla oli näet\nkaupungissa ajurina häntä paria kymmentä vuotta vanhempi veli, Sen\nkerrottiin olevan hyvissä varoissa ja varsinkin kerskaili Mikko itse\nvielä kerran veljeltään perivänsä \"hirmuiset summat\".\n\nUseimmat kyläläiset nauroivat niille Mikon toiveille, mutta taisivat\njotkut noita puheita uskoakin, koska kyselivät Mikolta: \"mitä sinä\nsitte teet, kun rikkaaksi pääset; vai oikeinko ostat rusthollin?\"\n\nHieman halveksivasti hymyillen selitti silloin Mikko: \"ehei! Vai\nminäkö rupeaisin talonpojaksi! Niin hupsu en toki ole. Kyntäkööt maata\ntuhmemmat miehet. Minä joukkoneni rupean sitte herrasväeksi.\"\n\n\"Mutta entäpä, jos herrasväki ei huolikaan sinua joukkoonsa, kun et\nosaa muita kieliä mongertaa, kuin omaa äidinkieltäsi?\"\n\n\"Minä viisi heidän huolimisistaan. Osaan minä olla herrasväkenä\nitseksenikin.\"\n\n\"Somapa tuo olisi nähdä Mikonkin Liisa-Kaisaa herrastamineissa\", arveli\nmajatalon emäntä naurussa suin.\n\n\"Kyllä emäntä sen kumman vielä saa nähdäkin\", päätti Mikko toimessaan,\n\"ennenkuin kuolee. Mutta ei sitä minun muijaani sitte enää\nLiisa-Kaisaksi kutsutakaan, vaan Eliisapetti-Kathariinaksi. Ja itsekin\naion ottaa sitte nimekseni Pärttylissonnin, — kun näette sen olen\nPärttylinpoika. Mikael Pärttylissonni — — se toki joltain kuuluu.\"\n\nSitte muutamasti alkoi kuulua huhuja Mikon rikkaan velimiehen\nkuolemasta. Mikko lähti heti pappilaan nimeänsä muuttamaan, mutta kun\nkirkkoherra ei taipunut noin vain suoraa päätä miehestä Pärttylissonnia\ntekemään, vaan aivan väen väkeen olisi hänestä tahtonut tehdä, jos\nkerran nimeä muuttaa, joko Narrisen, Härkäsen tai Mullikaisen, niin\njätti Mikko asian sillä kertaa sikseen.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin tuli sitte virkateitä nimismiehelle\nkaupungista kirje, jossa kuulusteltiin elelikö siellä meidän puolella\nMikon laista miestä, sillä perinnöitä oli semmoisella kaupungissa\nperittävinä. Ystävällisesti selitteli nimismies sitte Mikolle kaikki\nne monituiset mutkat, ja lakipykälät, jotka olivat varteen otettavat\nennenkuin kaupungista perinnöt käsiinsä saisi, Mikon kertomusten\nmukaan oli nimismies muun muassa maininnut siihen tarvittavan\nsukuluettelon, josta kävisi selville Mikon kuuluvan ajurin sukuun.\nSitte tulisi vielä arkistotutkimuksilla todistaa se seikka: oliko Mikko\nkaupunkilaisajuri-vainajan rinta-, vaiko sivuperillisiä ja kuinka\nmonennessa polvessa. Vielä kuului pitävän saada selväksi mihin olivat\nvelivainajan varat sijoitetut ja olivatko ne \"bona fide\" eli täydellä\nluottamuksella pannut pankkiin ja millä tavalla ne olivat sinne pannut,\nirtisanottaviksiko vai juoksevalle tilille. Sitte oli nimismies\npuhunut täytyvän ottaa selvä koko velivainajan pesän lukuisista eli\npohjakannasta ja vielä tarvittavan \"vullmahtia\" ja sen semmoisia,\nniinkuin kuittauksia ynnä muita.\n\nMikko sanoi ihmetelleensä sitä puuhain paljoutta, mikä perinnön\nkaupungista saamisessa on, mutta pysyneensä kuitenkin jotenkin tyynellä\nmielellä, sillä hänhän tiesi, \"että rahalla saa jos mitä ja hevosella\npääsee, jos minne.\"\n\n\"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo\nsiihen loppuneen?\" kysäsi Mikko meiltä. \"Ei lähestulkoonkaan,\nvaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä\nkaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten\nja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit,\nkahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit,\nvaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet\nja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien\nsukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se\notti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää\nmennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia,\nkymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin\nprosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa.\"\n\nNiin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: \"en minä silti säpsynyt, vaikka\nkohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi\npääsee perinnönkin kautta.\" — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun\nse nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan\nhankkia oikea ja rehellinen mies. — \"Mutta onhan Mikko itse oikea ja\nrehellinen mies\", lisäsi hän toki.\n\n\"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa\nkauppias Kavalénin\", jatkoi Mikko puhettaan, \"ja se ryökäle sanoa\nloksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan\nnahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä,\nlakimiehenä ruveta Mikolle avuksi.\"\n\n\"Siinä on niin paljo puuhaa\", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan\nasiasta millänsäkään.\n\n— \"Mikäs siinä minun muu auttoi\", kertoi Mikko, \"kuin alkaa kärttää\nnimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin\nja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä\nottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin\ntiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä\ntuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia.\nViimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen\nprosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole\nsuinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden\nvuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies\nkaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo\nkuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi\npuhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani.\"\n\nRehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä\ntoi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin\nse Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja\npäissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia,\nniinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan\nenää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei\ntietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin\nmuissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin\nhakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota\n\"hovin\", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli;\nsillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea\ntakki.\n\nPikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta,\njossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä.\nHänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet\ntosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä\nasuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön,\nmutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut\nleikkiä \"talonpoikaisten mankaroiden kanssa\", joiksi äiti kylän lapsia\nnimitti.\n\nKerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu,\njonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin\ntosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen\nkyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli\nTiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään\nhameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä\npiti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän \"ei, Jumalan kiitos,\ntarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi\ntehdä.\"\n\nToiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi\nkävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli\nsitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat\nolivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä\noli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt\nTiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää\nnäyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta\n\"luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua\".\n\nTalonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui\ntahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui\n\"piki-enkelinä\" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa.\nKummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä\nitkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran\npuutetta.\n\n\"Niin, niin\", oli emäntä sanonut silloin, \"ei ole herruudesta hyötyä,\neikä huvia: mutta mitähän jos tulisit meille ruokapalkoillasi\njuoksutytöksi, niin saisit joutohetkinä leikkiä meidän lastemme kuussa?\"\n\nEhdotukselta oli kyllä Tiinan mielestä hyvätkin puolensa, mutta\neihän hän miten \"juoksutytöksi\" ruveta, eikä talonpoikaisten lasten\nleikkitoveriksikaan.\n\n\"No en minä sitte tiedä muuta neuvoa\", oli emäntä sanonut, \"kuin\npatroonin ryökkynän pitänee ruveta lukemaan, jotta aikoinaan voisi\npäästä jonkun herran tahi rentun rouvaksi.\"\n\nTiina koetteli seurata neuvoa, mutta ei miellyttänyt sekään. Kotona ei\nnäet ollut yhtään muuta kirjaa, kuin Mulju-Kustaan vanha virsikirja,\njosta oli paikotellen paljo lehtiä pois. Lukkarin muori tosin lainasi\nTiinalle kerran Sibyllan ennustuksen, mutta sen tyttö oppi ulkoa\nparissa viikossa, niin että ei siitäkään sen pitemmältä huvia ollut\nSentähden alkoi Tiina tuontuostakin kiusata vanhempiaan ostamaan\nhänelle kirjoja luettaviksi, niinkuin muidenkin herrasväkien lapsilla\nkuului olevan. Isä lupasikin kylän lukuisilla ostaa suntiolta Tiinalle\nviiden pennin kirjan, jos eivät papit tytölle sellaista ilmaiseksi\nantaisi, mutta äiti pani sellaista tuhlausta vastaan.\n\n\"Ennenhän tuon panee vaikka kokonaisen markan kirkonkukkaroon\nvaivaisten avuksi, kuin viittä penniä kirjaan\", penäsi äiti.\n\n\"No, mutta eihän viispenninen meidän rahoissa merkitse mitään\", sanoi\nsuutari-Mikko.\n\n\"Vaikkapa ei\", tiuskasi Eliisapetti-Katharhna, \"mutta minä sanon,\nettä ei osteta. Miltä se näyttäisi\", mutisi hän vielä itsekseen, \"jos\nherrasväkikin tässä vielä rupeaisi suomalaisia kirjoja lukemaan, eikä\nsuntiolla muun kielisiä kirjoja kaupattavana ole. Ennen minä heitän\nvaikka kaikki rahat tuleen, kuin annan niitä teidän ruveta sillä tavoin\ntuhlailemaan.\"\n\n\"Parasta taitaisi ollakin, sillä eihän noista rahoista ole muuta kuin\nriitaa ja ruikutusta\", lausui Mikko kärtyisesti vaimolleen. \"Etkä\nsinäkään enää edes viitsi velliäkään keittää, vaan tässä pitää aina\nsärpiä kahvia ja syödä kuivaa ruokaa.\"\n\nPatronessa näytti hämmästyvän miehensä vaatimuksia ja kiljasi\nkiukuissaan: \"vai pitäisi minun tässä teille vellipiiaksi ruveta?\nEi, kyllä saatte muualta semmoista kuulustella, sillä minä en ole\nkeittäjäksi luotu. Ja kun piian otat, niin panen minä tosiaankin koko\nmarkan kirkon kukkaroon.\"\n\nMiten olikaan, niin ennen pitkää, alkoi koko herrasväki kuulustella\nHakoniemelle palvelustyttöä. Sen saaminen ei kuitenkaan ollut niinkään\nhelppoa. Muutamat pyydetyistä nauroivat koko jutulle; toiset aikoivat\ntulla sitte, kuin uusi talo olisi valmis ja olihan niitä verukkeita\nmillä mitäkin. Yhä kauempaa ja kauempaa kuulusteltiin Hakoniemelle\nemännöitsijää ja pari tyttöä jo kävi paikkaa katsomassakin, mutta ei\nkukaan siihen pysähtynyt.\n\nViimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän\nHakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen\nherrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin\noikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.\n\nHalolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli\ntukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa\nkorvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään\nedes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin\nolevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin\nsorea.\n\nPatronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin\nvaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan\nse itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä,\nvarsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja\nja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu\ntytöltä tyyten unehtui. Mutta:\n\n    \"Onni ja ilo ei kaukaa kestä,\n    Vaan murhe ja huoli ne ain' estää\n    Ihmisen sydämmestä ja — mestä.\"\n\nlauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.\n\nMuutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi\npärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa\nkauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan\ntyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä\nottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon\nisännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät\nviimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut\nnäkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.\n\nSuutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli\nsemmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat\njoutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan\njälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen \"seteleitä hyvän\nkahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti.\" Mutta\nnyt ovat poissa joka lippu.\n\nPoissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei\ntaskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja\nvalekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin\npois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään\nhinnasta semmoista \"roskaväkeä\". Tiina koetti kyllä selittää heidän\nolevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: \"semmoista\nherrasväkeä!\"\n\nKohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet\nherrasväkeä, vaan \"nälkäistä väkeä\". Muisto heidän herrasväkenä\nolostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä\nsiihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen\nmarkka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta\npeninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa\nkymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen\nmennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään\nkirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä\nmarkalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä\nkuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. —\n\"Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta ‒ ‒ ‒\"\nkuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan\nsaunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.\n\n\n\n\nV\n\nHULIVILI\n\n\nHuliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo\naivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle\nsen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin\nnikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän\nloppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin\noli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu-\nja paimenpoikana tahi \"kättä-pitempänä\", niinkuin sitä siellä päin\nsanotaan.\n\nArmossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet,\nkun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: \"minulle vähän sukua\näitinsä puolelta\".\n\nKalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon \"vähän\nsukua isänsäkin puolelta\", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut\nRitalassa \"monta Herran vuotta\", ja näyttänyt kerran kupparille paksua\nkultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; \"talon Matiltako sait?\" niin\nei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut:\n\"sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja\non minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä.\"\n\nKoko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti\nkäskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, \"parhaan\nmitä rahalla saapi\". \"Niin, jotta\", päätti Kalalahden kuppari\nvakuuttelemisensa aina, \"niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla\nRitalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii,\nvaikka emäntä koettaa toisin uskotella.\"\n\nMiten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että\npaljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin\nsaivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se\noli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä,\nmuusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi\nTiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa\nja lupasi pitää pojasta huolta \"ihan niinkuin omasta lapsestaan.\" Eikä\nse emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa\nolla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta\ntalossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin\noikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka\npaimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta\narmias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille\njotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin\nsanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä\npuhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa\nkaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla\nolemaan.\n\nKerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi\nemäntä vastaan: \"ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman\nlaiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan\nole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä\nuskoisi sen ikäisestä.\"\n\nJa sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: \"kun rovastin renki oli tässä\nkesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli\nsiitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli\ntiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'\"\n\n\"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli\nsiihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä\nhevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja\neikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa\nkohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi\nsisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin\npanna veräjä kiinni.\"\n\n\"Ole toimeamatta\", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä\nkäskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista\nhuhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää,\nimin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet\naikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen\nkuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin\nrenki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta\nsalolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä\nlöydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos\nolisi pojan vain käsiinsä saanut.\n\n\"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun\", puuttui\nherrastuomarikin puheesen. \"Kun minä juoksija-mustallani eräänä\naamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa\nkilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla.\nTuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua\nhuutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa\nkiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla\npitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää\nkatsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin,\nennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin\npoikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän\nkirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän\nnäköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle\nkesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin\nkirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi.\"\n\nMatti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: \"semmoinen\nvekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan\nripsakka poika.\" — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi,\nniin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat\nlapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä\nkuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei\npoika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan,\nvaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo\noli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin\nrippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka,\npoika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.\n\nRovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja\nvarsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä,\nsemmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille;\nja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä?\nMuutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin\nkutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin\nvastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: \"saisinkos minäkin\nrovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?\"\n\n\"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?\"\n\n\"Sitähän minä vain olisin kysynyt\", oli poika selittänyt, \"sitä\nvain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun\nkahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat\ntoteentumassa?\"\n\nRovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa\nja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille.\nOnneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta\nkyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä\nvärsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä\nsyksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.\n\nHulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui\nemäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta\nniin törkeällä tavalla. \"Pitäisihän sinun toki vähän hävetä\", oli\nemäntä sanonut lopuksi, \"varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä\npakkaantua parempiasi neuvomaan.\"\n\n\"Niin, niin,\" oli Hulivili myönnellyt, \"päänänsä synnissä syntynyt ja\nsinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi,\nsen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni\nlapsen huimuudessa.\"\n\n\"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä\", vakuutti emäntä.\n\n\"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi\nsilloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se\nminun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —\n\n\"Ole vaiti ja suoriudu työhön\", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois\ntoimiinsa.\n\nTuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut\nemäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman\nnurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta\nmoittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika\nväitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta\npuolestaan, että: \"ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta\nelettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa.\"\n\nSen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois\ntalosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.\n\nHyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen\ntoimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet,\nnimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti\nhänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla \"nenästä\nvetänyt\", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.\n\nMuutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen\nherrastuomaria \"rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli\nväittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja\npuhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä.\"\n\nLuonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen\nkunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan\nTaavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan\nsai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen\npäästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli\nsattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli\nnimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: \"mies,\ntiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä\nkotosalla?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Mitä? Ettäkö on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?\"\n\n\"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään\", oli Taavetti sanonut,\nlähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.\n\nSaihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä\nTaavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.\n\n\"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!\" oli\nnimismies kivahtanut silloin Taavetille.\n\n\"Niinhän minä olen.\"\n\n\"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?\"\n\n\"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen.\"\n\n\"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa.\"\n\n\"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei\nkuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä.\"\n\n\"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies.\"\n\nKuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi\nnimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin\nja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti\n\"ulosoppineeksi\", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden\nperästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin\noikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja\nmetkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.\n\n\"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan\nTaavetiltakin\", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä\nkotiinnuttuaan. \"Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä\ntehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää\narvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää.\"\n\nSamoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa\nkerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin\npostikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä\ntilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen\npäästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja\npoikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään.\nKun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen\nluukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään\ntoimitushuoneesen.\n\n\"Miksi te tulette ovesta\", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt\nja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla\npappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista\ntoinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.\n\n\"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut\nasiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas\nyhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.\n\n\"Mies, mitä te nyt teke?\"\n\n\"Uloshan minä tästä vain pyrkisin.\"\n\n\"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu.\"\n\n\"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä\nkerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla\nkarahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies...\"\n\n\"Menkä te ulos ovesta!\" oli postinhoitaja ärjäissyt. \"Menkä te ulos\novesta!\"\n\nKiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta\npostinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte\noli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: \"ei se\nole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä\nmiehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa\neteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen\ntakia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa\nsanomalehtien palstoilla.\"\n\n\"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin\nilkeästi tänne pöytään\", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.\n\nEi siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja\nmuutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili\nhänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin\nsinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus\nja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi\nvieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan\naavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin\ntuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että\nKiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa\nolisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut,\njollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.\n\nAluksi siitä Matti raivostui ja huusi: \"mistä sinä, Taavetti, tiedät,\nettä se on juuri sitä?\"\n\n\"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani\", oli Taavetti\nvastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli\ntaas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään,\nkun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä\nkironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään,\nniin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari\nsille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.\n\nKuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja\npiehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: \"kyllä teidän nyt on\nlähetettävä hakemaan lääkäriä.\"\n\nMatti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä\noli sanonut: \"terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla\nainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa\nlähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine\nAnna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan\nkuolisikin!\"\n\n\"Kumpahan kuolisi edes\", sanoivat toisetkin kolme veljeä!\n\nTaavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven\ntoiselta puolen, mutta sekin arveli: \"kukapa sinne syyspimeässä lähtisi\nmoni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin.\"\n\nSilloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren,\ntuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä\nvihlovat voivotukset ja \"armoa, armoa\" huudot. — Matka myötätuulessa\nmenikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla,\nmutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.\n\n\"Kuulkaapas, tohtori\", sanoi silloin Taavetti. \"Te lähdette nyt; se on\nvarma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä\nvarten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta\nkahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne\non paikalla mennyttä.\"\n\n\"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka\npahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti\npukeutumaan matkaa varten.\n\n\"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli\nihmisvoimain?\"\n\n\"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään\", sanoi Taavetti tavattoman\nontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. \"Minä sanon tuolla ylhäällä,\nettä syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te\nuhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta.\"\n\nLääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa\ntekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki\npaloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa,\neikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.\n\nKaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna\nsekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina\noli ihan tyrmistyttävää ollut.\n\n\"Luokaa vettä\", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään,\nja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä\npilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä\nviimeinkin.\n\n\"Tulta edessä päin, huusi hän.\n\n\"Sitä kohti\", kuului pimeyden sylistä vastaus. \"Ja jos minä uuvun, niin\npitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä.\"\n\nLääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä\nelämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja\njoka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —\n\nAika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä\njysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli\nnyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä\ntirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä.\nTalossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita\nvastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian\nsairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.\n\nAamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä,\njuurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä\ntarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa\nkahvitellut. Taavetti kysäsi: \"eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?\" kun\nhänelle kahvia tarjottiin.\n\n\"Ei, eikä enää herääkään\", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului\npienen äidittömän olennon itkua.\n\nTalon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta,\nmutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi\nläheisessä mökissään pistäytyä.\n\nKun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän\nsille tukun seteliä. \"Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä\noli\", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut\nkenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: \"minä luulin\nsen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja\nsentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä\nja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana\nlurjuksena. Siis rahanne taskuun!\"\n\nTaavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle\nlääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa\nkättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.\n\nSeuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria\nkirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen\nmajan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole\nsellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään —\nluultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu\nluultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —\n\nSe oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen\nlihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa,\nSuopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden\nhovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin\nilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo\nnuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta\nvieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?\n\n\"Eihän minulla muuta\", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen,\n\"eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi\nhyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua.\"\n\n\"Mitä ruumiskirstua?\" oli kapteeni kysynyt.\n\n\"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan\nniin, että sitte sitä ei enää voi nähdä.\"\n\nSen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä\nja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä\nyrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille\nlakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät\nhovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen\nkapteenille: \"revin olkalappunne, jos kovin vastustelette.\" Kuitenkin\noli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla\nkulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies\nTiinan Taavetin kourissa painoi.\n\nVieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki\nolivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla\nkädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti\nkulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista\nhautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta\nlukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja\nkapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle\nja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille\nlohdutukseksi luki: \"meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen\neteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt\non, olkoon se hyvä taikka paha\"; ja vielä: \"hirmuinen on langeta elävän\nJumalan käsiin?\"\n\nTaavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se\nolikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään\n— paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut\nTaavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien\nsilmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan\nMaijun kimeä ääni: \"kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän\nruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'.\"\n\nKapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi:\n\"eikös se ole kaunis kirstu\", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: \"o-oon,\nonhan se\". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte\nole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden\nvanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja\nkatuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan\nMatti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi\nnoussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa\nAnna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen\nvehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka\nsen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan\nTaavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään\npääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.\n\n\n\n\nVI\n\nMAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA\n\n\nHonkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran\nliepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut\nsiellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava\nsiellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja\nsyvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot.\nVanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä\nilloin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista\nsissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka\npöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.\n\nPitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli\nsiellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla\ntaivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen\nkohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä,\nsillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon\nsisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin\najallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran\nvoimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä\npäivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin\nsielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja\npalturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten\nolojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.\n\nSemmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin\nkotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille\ntakaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli\nsiinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai\nvälinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko\nseudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden\nhurmausta maistella saatu.\n\nInnosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle \"nyt kohta\" eli\nensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin\nKorpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa\nmaailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa\nomaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat\nvalmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja\npaljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.\n\nAlussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä\noli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä\nmitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat\nuskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan\navarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa\nja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan\nritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle\nväkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että\nniistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän\nsumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä\nhuumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.\n\nHän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet\nja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan\najallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet\ntoisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä\nkatoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan,\nmutta nyt on viha täytetty. \"Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä\",\njoista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla\nmuka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka\nkyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti\njoka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan\nkorpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä\nsilloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei\nkukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi\nkarhun repineen elukat ja syöneen heinät.\n\nUlinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo\nvoivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen\nmaailman loppua \"saamistaan\" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja\neukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet\ntunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat\nkohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.\n\nNuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta\nrippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että\ntutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä\nniin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian\nselville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla\nsiitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa\nkiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.\n\n\"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet\", huusi Kalle\nlopuksi. \"Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella\nja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi\nikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä\nolen saanut sen tietää.\"\n\nNiin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat\nja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: \"en usko, ennenkuin\nnäen\".\n\nOlisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi,\nuhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää\nepäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.\n\nÄiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä\nvastusti \"sellaista hullutusta\", kunnes viimein oikein jalansyten lähti\nasiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle.\nEi tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan\ntunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, \"kuin hän\nei ollut mitään rikosta tehnyt\"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut\nmikään rikos olevan lain mukaan.\n\n\"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen\npuheissa olevan perää\", riemuittiin kylässä.\n\nKirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja\nja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta\nniistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta,\nsillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä\nepäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden\nopin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa \"halolla uskottomain päähän\".\n\nTyötä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä\nseurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille.\nKalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.\n\n\"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota\", sanoi\neräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. \"Mitä sinä arvelet,\nkuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä\narvelet parhaaksi?\"\n\n\"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!\" huudahti Kalle. \"Minä sanon,\nettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain\nolette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle;\nkuuletteko, koko kylälle!\"\n\nJa Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta\npäivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja,\njoilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen\nja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja\nsiitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.\n\nNiillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti\nKorpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku\npullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen\ntalon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia\noli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä\ntoistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.\n\n\"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?\" kysäsi Kalle. \"Vai\nonko pettuleipä niin mieleistä herkkua?\"\n\n\"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani\nkauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä\nliene.\"\n\n\"Niin sitte\", arveli Kalle, \"mutta mitäs minä sitte enää talolla teen\".\n\n\"Teeppä sitte, mitä tahdot.\"\n\n\"Mutta sitä ennenhän tulee loppu.\"\n\n\"Jos tulee, niin tulkoon\", tuumaili äiti. \"Mutta minusta se olisi\nihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan,\njoilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio\ntulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa\npuolen talven leivästä.\"\n\n\"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on\nAnna-Mari\", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.\n\nKalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: \"mitäpäs petosta\nsiinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken\nloputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne\nepäuskoiset mammonan orjat.\"\n\n\"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?\"\n\n\"Eivätkä ota.\". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat\nselvillä,?\n\n\"Niin ovat, niin ovat\", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja\njotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.\n\nKalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo\nsaapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.\n\nParia isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa\nmyyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella\nsiihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä\nlakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi\nvain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.\n\nSoljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä\nkertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot\nkahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä,\nkun kyläläiset olivat \"kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle,\njoka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo.\"\n\n\"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän\nvihaisesti.\n\n\"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää\nkuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään\nleikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään\ntuntevan ketään\".\n\n\"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin\", puuttui Kuuselan vanha\nsetämies puheeseen, \"mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi\nnähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat\nunohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin\nmuiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan\nsen oma äiti lienee pojakseen tuntenut.\"\n\n\"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti\", uteli Matti?\n\n\"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat\nkirjoitetut\", selitti Simo.\n\n\"Siinäpä se\", päätti Matti. \"Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi\nkauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies\nvalhettele.\"\n\nIkävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja\nviimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi\njo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat\njo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti\nkuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta\npalajavan, \"kun asioiltaan ennättää\".\n\n\"Mutta jos se ei tule\", huokasi Anni, \"niin tuntuu minusta, että ei\ntule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat\nraukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!\"\n\nEpäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa\nruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat\nkoko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti\n\"maailman lopun uskon\" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet\nkuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa\nluhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi\nyhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen\nkulkija.\n\nKuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja\nvalkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat.\nSen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan\npäin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului\nsoitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai\nkimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja\nääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: \"loppu\ntulee, mikkelinä tulee; älä epäile!\"\n\nSemmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät\ntienneet, mistä se tuli. Sillä \"enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun\nse minuun katsoi\", selitti Kuuselan setämies.\n\nHonkalaan oli \"enkeli\" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin\navaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt\nkaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena\noli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai\nkaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin\noli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen\nkimppuun ja huutanut: \"miehet, miehet! Rosvo, rosvo!\"\n\nKun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain\nriippunut \"ilmestyksen\" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus\nruntannut emännän luotaan nurkkaan ja \"yhtenä humauksena\" ryöpsähtänyt\nläpi akkunan ulos.\n\nEmäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä\njotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte,\nkun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä\npermannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa\nruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka\nrenki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.\n\nViikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman\nvälillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti\nja pari muuta miestä väittivät, ettei: \"koko kylässä ketään oikeata\nihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi,\neikä se mies valehtele.\"\n\n\"Kyllä se kuolee\", väittivät toiset. \"Mitenkäs se siitä enää virkoaisi,\nkun on jo niin heikkona?\"\n\n\"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille\nvaroitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä\nkai nyt uskoo.\"\n\nJa taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos\nrahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo,\npitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä\nse lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä,\nyksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia\nmietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa\nkironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut\nKalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut\nlihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen\npeukalo hänen hampaihinsa tullut?\n\nKysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta\nvastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku\ntuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan\nhänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla\nkesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien\nsipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan\nkoskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset\nkorviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin\nhienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä\nviima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri.\nKummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä.\nNiitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista\naarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle\ntäyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien\nlähteiden laiteilta.\n\nRiutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa\ntähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka\nsyvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja\nniemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte\npainuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen\ntaakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten\nhonkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi\nkohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa\nsavenkarvaiseksi sumuksi.\n\nVilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään\ntiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin\nviimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta\nLuhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä \"suovan\" teosta, mutta samalla\nhän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa\ntuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia\nnäkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy\nenää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina\nsaaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan\navaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta.\nTuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän\nyksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä\nyösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.\n\nYhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä\njossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä\nmuitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä\nsiritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.\n\nSairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii\nakkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään\ntuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa\nvärivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden\nlehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella;\nyksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen\npikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa\nnäkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti\nharkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit\nripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet\ntantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään\nkilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee\nedestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen\nlampareiden ja lätäköiden laitamilla.\n\nVirkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran\nruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta,\nniin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se\nlevottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä.\nMelkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat\nitsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.\n\nJa sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat\nvainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin\njo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan\npuhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla,\neikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään\nsanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät\nnekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.\n\nTuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin\nlähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo\nodottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan\nnäköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle,\nmutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat\npienokaisia muut kyläläiset. \"Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle\nkäy?\" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi\nsuorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi\nlähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: \"muista Lotin\nemäntää, setä!\"\n\nPari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä\nKuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa\nruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä\nhenkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain\njoukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.\n\n\"Eivätköhän nuo vieläkään usko?\" kysäsi joku joukosta. \"Eivätköön nuo\nusko — paatuneet?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi talon paimenpoika, \"mutta Reeti sanoi ensin\ntekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä\nmudan luontiin.\"\n\nTuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden\nkuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla.\nSaavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin\nkiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä\nkasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa;\nsyvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon\ntuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys\npelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina,\nnaisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät\nsoitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä\nettä kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät\nalhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan\npohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan.\nTohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat\nkallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei\npäivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein\nvoimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden\nrepimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului\nräiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien\nrusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät\naihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa\nliehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä,\nerimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen\nilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten\nkytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli\nvaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.\n\nSanoin selittämätön oli surkeus, joka kaikkia Korpivaaralaisia\nkahlehti. Ainoastaan Hölmö-Teppo istui rauhallisena, selkä kallioa\nvasten ja koetteli turhaan saada sytytetyksi jo ammoin sammunutta\npiippunysäänsä. Itsekseen hän siinä mutisi: \"tulta siitä pitää tulla,\nvaikka turkanen olisi\". Yhtäkkiä hän sitte ihastuneena huudahti: \"jo\ntulee; tuolta tulee; ettekö näe, tuolta puiden välitse tulee!\"\n\nKauhun tunne karini kaikkien selkäpiitä ja joku rohkeimmista kysäsi:\n\"mitä tulee?\"\n\n\"Tulta\", mutisi Hölmö-Teppo ja naiset alkoivat siunailla, voivotella ja\nviehkuroida maassa.\n\nTulta sieltä olikin tulossa puiden välistä. Vähän ajan takaa se\nkirkasvaloinen tervassoitsu kipunoita sinkautellen olikin jo aivan\nyhteen sulloutuneiden ihmisten edessä. Kiukkuinen ääni kajahti\ntulisoitsun sivulta: \"täälläkö te, hupsut, vielä kaikki olette?\"\n\n\"Renki-Reeti, renki-Reeti\", kuului kymmenistä suista, juurikuin kaikki\nolisivat häntä odottaneet avukseen ja pelastus nyt olisi tullut.\n\n\"Niin on; mutta nyt kiirevilkkaan meidän väki kaikki kotiin. Emäntä\nei jaksa tehdä mitään. Katselee vain Kallea ja vuoroin itkee, toisin\nnauraa.\"\n\n\"Mitä? Onko Kalle tullut kotiin? Miksi hän ei tullut tänne? Milloin hän\ntuli?\"\n\nLumous oli lauennut ja kysymyksiä sateli Reetille joka kulmalta.\n\n\"Hupsuhan se olisi hänkin, jos syyttä pakotta olisi tämmöisessä Herran\nilmassa lähtenyt metsiä pitkin haihattelemaan\", oli ainoa selitys,\njonka Reeti kyläläisille Kallesta antoi.\n\nEnempää ei tarvittukaan, vaan käskemättä ja kilvan seurasivat\nkaikki Reetin tervassoitsua, eivätkä joukon tunteet tuntuneet kovin\nystävällisiltä Kallea kohtaan. Kuuselan Matti uhkasi, hammasta purren\nja karkeasti kiroten, Kalle Honkasen jo aivan \"tänä yönä tuomion eloon\nasettaa\". Sarapuron Pietari sanoi hänet \"elävältä korventavansa\", mutta\nLiukon Paavo tyytyi \"hirttämään hänet ensimmäiseen parhaaseen puuhun\",\nsittekuin Kirjalan ruotimuori oli vakuuttanut repivänsä \"omin käsin\"\nKallelta silmät päästä.\n\nEi puuttunut sinä yönä sitte vieraita Honkalan pirtistä. Heti Reetin\nperästä näöt astui sisään Kuuselan Matti karahka kädessä ja käveli\nkiivaasti pöydän luo, peräpenkkiä kohti. Äkkiä hän kuitenkin seisahti\nja karahka putosi kädestä.\n\n\"Missä Kalle on?\"\n\n\"Tässä, ‒ ‒ Iltaa ‒ ‒ no ihan elävänä tosiaankin Kuuselan Matti.\nTerve mieheen, pitkistä ajoista, ‒ ‒ Kas, etkö sinä enää entistä\npaimentoveriasi tunne?\"\n\nMatti katseli hetkisen ällistyneenä edessään seisovaa, lyhytläntää,\nmutta vahvarakenteista, hartiakasta nuorta miestä. Katsoi, viimein\nojensi iloisesti kätensä ja sanoi: \"totta totisesti — — Sinä olet\nserkku — Kalle, sinä... vaikka paljo miehistynyt sitte viimenäkemän.\nMutta missäs on se toinen Kalle?\"\n\n\"En minä tunne mitään toista Kallea.\"\n\n\"Niin, mutta missä on se — — se — — pitkä ‒ ‒ ‒?\"\n\n\"Se maailman lopun Kalle\", täydensi joku ovensuussa seisoja kysymystä.\n\n\"En tiedä ja — I will have no dealings with him (enkä tahdokaan hänestä\ntietää)\", nauroi puhuteltu, \"jos hän näet on semmoinen kuvatus, kuin\näiti on häntä tässä minulle kuvannut.\"\n\nMaailman loppu unohtui siiloin kaikkien mielestä ja kohta porisivat\ntalon kahvipannut ja kattilat tuvan hiiloksella, sillä emäntä tahtoi\nvälttämättömästi koko kylän olemaan läsnä oikean poikansa tulijaisissa,\njoka ei ollut tullutkaan kotiin ihan \"tyhjin nyrkin\". Hölmö-Teppo\ntahtoi sittekin \"antaa Kallelle selkään\", mutta leppyi hänkin, saatuaan\nKallelta hampaihinsa oikean sikarin, jommoisista hän \"kyllä oli kuullut\ntarinoitavan, mutta ei ikinä polttanut\".\n\nMakeasti nauroi oikea Kalle Honkanen, kuultuaan olevansa oikeastaan\nmelkein koko Korpivaaran isäntä, kun kihlakunnan oikeudessa\nhänellä jo oli huudot saatu miltei kylän kaikkiin muihin, kuin\nkotitaloonsa. Ja melkeinpä kiitolliset kyläläiset olisivat taitaneet\nhänet siksi ottaakin, kun hän vaivojansa säästämättä vuosikaudet\nriiteli kyläläisille takaisin ja voitti ne tukkimetsät, jotka hänen\nvalhekaimansa oli myynyt kaupungin sahapatrooneille, saaden niistä\nkäsirahoja kolmattakymmentä tuhatta. Sillä oli näet ollut tunnettujen\nmiesten todistus siitä, että noiden kahdeksantoista talon mailta lähtee\n\"vähintään satatuhatta tukkipuuta\" ja lisäksi henkikirjurin virallinen\nvakuutus noiden kaikkien talojen olevan perintötiloja.\n\nKalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa;\nvarsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että\npoikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin\nsuon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta\noli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli\nHonkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs\nsiitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja \"kaupantekiäisiksi\" antoi vielä\nkauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja\nkolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.\n\n\n\n\nVII\n\nSOTAVANHUSTEN JOULU\n\n\nOli jo iso päivä jouluaamuna, eikä alkanut rovastia kuulua kotiin\nkirkosta enempää kuin apulaistakaan. Keittiössä alettiin jo käydä\nrauhattomiksi, kun ruoat jäähtyivät. Ruustinna alussa ihmetteli\ntavatonta viipymistä, mutta kun se ei auttanut, sanoi jo aamuaskareensa\ntoimittaneelle karjakolle: \"Stiina-Liisa, pane sukkelaan päällesi ja\njuoksase kirkkoon katsomaan mikä niitä siellä viivyttää.\"\n\nHetkisen haihduttaa tuli Stiina-Liisa takaisin ja läähättäen selitti:\n\"rovasti siellä yhä saarnata paukuttaa, vaikka ääni on jo käheänä; ja\neukot itkee, eikä kyntteliä ole, kuin kynnen verran jälellä.\"\n\nItkipä siellä moni muukin, kun rovasti selitteli laveasti sitä\npaatumuksen surkeutta, kuin eivät vanhatkaan syntiset anna itseänsä\npahuuden kahleista irroittaa, eikä edes itseänsä herättääkään. Hän\nei sanonut tarkoittavansa ainoastaan hengellistä unta, \"vaan monihan\nnukkuu ruumiillisestikin, vaikka heille parhaillaan rakkauden\nevankeliumia julistetaan.\" Silloin viilenivät ihmisten silmät ympäri\nkirkon ja — aivan oikein — keskellä kirkkoa huomasi moni kaksi vanhaa\nmiestä täydessä unessa.\n\n\"Synti ja häpeä\", kuiskasi patrooni Paiholin rouvallensa — hän, jonka\nsanottiin viinakaupalla rikastuneen — \"synti ja häpeä kun ilkeävätkin\njouluaamuna tulla kirkkoon nukkumaan — — ja vielä niin rähjääntyneessä\nunivormussa molemmat!\"\n\n\"Ovat varmaan koko yön juopotelleet ja sitte humalapäissään kirkkoon\ntulleet\", vastasi patronessa.\n\nSynti ja häpeähän se todella olikin, mutta siinä istuivat ristikäytävän\nvieressä molemmat ukot, vänrikki ja välskäri, tekemässä kirkon\npahennusta. Vänrikki oli tosin pannut päänsä penkkiin ja joskus vähän\nliikahteli, mutta välskäri istui suorana, suu raollaan ja silloin\ntällöin hieman kuorsahtelikin. Inholla ja ihmetellen katseli kirkkoväin\nsitä näkyä ja nuoret sille vähän naurahtelivatkin.\n\nVäsyihän se viimein rovasti puhumisesta, kun kynttilän savu täytti\nsieramet ja suun, kurkun ja keuhkot; ja niin jouduttiin juhlavirteen.\n\nTuskin oli urkujen ensi sävel särähtänyt, kun jo kolahti vänrikin\npuujalka permantoon ja hän kimmahti ylös seisaalleen, kuni lauennut\njousipyssyn jänne. Sysäys kumppanin kylkeen seurasi. \"Mitali? Ei se\nnyt enää kuole, Jumalan kiitos\", huudahti välskäri, hieroen silmiään —\nhuudahti niin kovasti, että kuului moneen penkkiin ympäristöön.\n\n\"Sinä nukahdit\", kuiskasi vänrikki ystävänsä korvaan.\n\n\"Nouse, jo ollaan juhlavirressä!\"\n\nSeurakunta oli yhä enemmän hämmästyksissään vanhusten käytöksestä.\nHarva sen vuoksi otti osaa koko juhlavirteen, jonka lukkari ja rovasti\nsaivat yksin alottaa. Eivät kuitenkaan hekään saaneet sitä oikein\nrauhassa laulaa, sillä, jonkun värsyn veisattua, alkoi kuulua sekaan\nmolempain vanhustenkin rämäkkä ja särkyneen torven törmätä muistuttava\nääni. Juurikuin ei mitään olisi tapahtunut vetelivät näet molemmat\nveteraanit oikein, niinkuin näytti, sydämen pohjasta sanoja:\n\n    \"Ah Herrani, mun Jeesuksen,\n    Tee asunnokses sydämen!\n    Äl' ylönanna tuskassa,\n    Vaan vahvista, ain' uskossa.\"\n\n    \"Ah sinuss' jos ain' ilon ois',\n    Enk' unhottais sua koskaan pois!\n    Suo siihen apus armosta,\n    Niin kiitän aina riemulla!\"\n\n    \"Nyt Jumalalle kunnia,\n    Kun antoi ainoon Poikansa!\n    Siit' enkelitkin riemuiten\n    Veisatkoon taivaan Herrallen!\"\n\nNiinkuin saastaisia eläimiä väistivät sinä aamuna, kirkosta tultaessa,\nkaikki ihmiset molempia ukkoja. Ei heidän nyt, niinkuin monasti\nmuulloin, tarvinnut pelätä sotkeutuvansa kirkkomiesten jalkoihin; ei,\nkoska hevosmiehetkin kaartoivat heitä.\n\n\"Jumalattomina heitä aina olen pitänyt, mutta niin perin paatuneiksi\nen toki olisi ikinä uskonut\", kuiskasi Myhkymäen herastuomarin emäntä\nmiehelleen, kun oli onnellisesti sivuutettu molemmat rinnakkain\nkompuroivat sotilaat.\n\n\"Kyllä niistä voi uskoa jos mitä\", arveli itse herastuomari, jota\nkoronkiskojaksi mainittiin. \"Minä en ole niitä enää milloinkaan oikein\nihmisinä pitänyt aina siitä asti, kun toimittivat Kähärälän Mikon\nlinnaan.\"\n\n\"Mitenkäs ne sen linnaan? En muista sitä minulle kertoneesikaan.\"\n\n\"Enkö tuota jo liene jutellut.\"\n\n\"En minä muista. Mitenkäs ne sen linnaan saivat, Kähärälän Mikon?\"\n\n\"No, kun sillä Mikolla on suuri perhe ja niukka särvin, niin oli tullut\nottaneeksi, tässä tuoneissa syksynä, niiden sian ja panneeksi suolaan.\nOlivat sattuneet naapurit näkemään Mikon hommat, ja sillä keinoin\nsaivat nämät tunnottomat asian toteen oikeudessa. Koettivat vielä\nsyyttää Mikkoa kaikista lammastensakin katoamisista, mutta Mikko intti\nheidän omain koirainsa ja toistenkin herrain koirain 'luultavasti'\nsyöneen nekin lampaat suuhunsa samoin, kuin olivat syöneet monta\nvillavuonaa Mikoltakin. Ja sanoihan se Mikko sen siankin rehellisesti\nostaneensa herrain taloudenhoitajalta, siltä äkäiseltä ja silmäpuoli\nKaroliinalta, mutta se kuvatus väitti kaikki valheeksi. Minä melkein\nuskon Mikon puheissa olleen perää, mutta kun ei ollut vierasmiehiä,\nniin laki teki lain töitä ja Mikolta kerittiin sekä tukka että kunnia.\n\n\"Ja jospa Mikko olisi sen sian vaikka varastanutkin, niin jo olisi\nsiinä heltynyt huononkin kristityn sydän kuullessaan Mikon rukouksia\nja armon anomuksia, mutta mitäs näiden petojen! Oikein nimismieskin,\nlautakunnasta puhumattakaan, pyyhki silmäänsä nurkkia, kun Mikko\nrukoili ukkojen armahtamaan itseänsä, jos ei hänen itsensä eikä\nvaimonsa takia, niin kumminkin kolmen viattoman lapsen vuoksi. 'Ja\nmeneehän tuo torppakin rappiolle, jos minä linnaan joudun — ja vielä\nviattomasti', sanoi Mikko.\"\n\n\"Juuri lastesi vuoksi sinun sinne täytyykin\", ärähti vänrikki\nvastaukseksi Mikon armonanomuksiin.\n\n\"Jotta et heitäkin johtaisi samoille kadotuksen poluille\", säesti\nvälskäri perässä.\n\nSillä välin kuin kirkkoväki kotimatkallaan keskusteli kaikenlaista\ntapahtuneesta kirkon pahennuksesta, lähestyivät sotavanhuksetkin\nkotiansa. Ohi kulkiessaan pistäytyi välskäri, joka oli olevinaan vähän\nreippaampi eikä niin pahasti ontunut, Kähärälän torpassa, mutta ei\nviipynyt kaukaa siellä. Vänrikki katseli sen aikaa pitkin lumista\nmutkittelevaa tietä, joka vallattomana vikuroiden ja mutkitellen hiivi\nviistoon mäkirinnettä myöten, milloin kiipesi vaarojen laelle, kiikkui\nhetkisen siellä, soljahti siitä huurteisten puiden sylihin, ollen\npiilosilla päivän kanssa, mutta tuokioisen tuonnempana paiskautui jo\nlakealle lammin jäälle, viittojen välihin. Sieltä siirtyi se sitte ohi\nukkojen asunnon helmoihin sinisalojen, taipaleille tuonnemmille, aina\nyhä edemmä — edemmä maille tuntemattomille ilman päätä ja määrää.\n\n\"Jumalan kiitos että ihmisen matkauralla on toki pää ja määrä!\" huokasi\nvänrikki kumppaninsa mökistä tielle palatessa.\n\n\"Noh!\"\n\n\"Nukkuu\", sanoi välskäri.\n\n\"Onkohan noilla maitoa edes?\"\n\n\"Mistäpä niillä tähän aikaan vuotta.\"\n\n\"Kun saisi sen Karoliinan — — mutta eihän se sinne lähde, varsinkaan\njuhlapäivänä\", puheli vänrikki paremmin itsekseen, kuin kumppanilleen.\n\"Minä en kuitenkaan siitä paljoa välitä.\"\n\n\"Sinä vaan ilman aikojaan hankit sen syyspoikivan\", myhäili välskäri,\nveitikka silmän nurkassa; \"ja maksoit siitä kahden lehmän hinnan.\"\n\n\"Niin, mutta niillähän näytti olevan niin kova rahan tarvis.\"\n\n\"Ja sinä sen vuoksi maksat enempi kun toiset, joille lehmä jo oli\nluvattu.\"\n\n\"Luvattu muttei myyty\", kivahti vänrikki.\n\n\"Eipä, ei — — — ja omistasihan sen maksoit, mutta toisekseen pidä sinä\nmaito-osasi nyt, minä kuitenkin juon jouluna vain kaljaa!...\n\n\"Ja tulet siitä kipeäksi taas, niinkuin tavallisesti! Ei hyvä veli,\net sinä saa kaljalla vatsaasi turmella... ja riittäneehän tuolle nyt\naluksi puoletkin... ei kai se voi johonkuhun viikkoon paljoa syödä,\nsairas mies, mutta entäs lapset?\"\n\n\"Ai, niitä en minä muistanutkaan, höpelö.\"\n\nPientä kinaa keskenään pitäen saapuivat soturit viimein sievään\nkotiinsa Lehtilammin rannalle. Aamulliset huurut ja hattarat olivat\nsillävälin poistuneet auringon edestä, joka nyt kirkkahin sätehin\nkultaili lukemattomia lumikiteitä tienvierissä ja tanterilla.\nLehtilammin rakennus keijui ahteen paltaalla etäältä katsoen\nikäänkuin saarena valkoisessa valomeressä. Ja sen saaren rantamilla\nlaineina liikkui pyrähteleviä tiais- ja varpuisparvia niiden ohra- ja\nkauralyhteiden välillä, joita oli auliilla kädellä pistelty portin\npieliin, pihamaalle pystytettyihin seipäisiin ja pariin paikkaan\npuutarhaankin.\n\n\"Johan herrat viimeinkin tulevat!\" huutaa isäntiä vastaanottamaan\nportaille kiireesti tullut Karoliina, vilkuttaen vihaisesti tulijoille\nainoata silmäänsä. \"Missä te olette koko yön olleet?\"\n\n\"Kokoko yön\", kysyy vänrikki nolona.\n\n\"Eihän me juuri missään\", sanoo välskäri.\n\n\"Eikö missään\", mutisee Karoliina äkäisesti. \"Juoksentelevat kuin pahat\npoikanulikat tai joulutontut kaikki juhlayöt, harmaapartaiset miehet!\nJa minä täällä yksin — — syötä ja juota kaikki väet, anna lahjukset,\npidä rukoukset ja tee jos mitä. Sydän kurkussa odotan puoleen yöhön ja\niltaan, kun arvelen eksyneenne susien saaliiksi — — — kun vielä olette\nvaivaisetkin molemmat raukat, jotta ei ole toisesta toisen auttajata.\"\n\n\"No rauhoituhan, Karoliina\", lohduttaa vänrikki. \"Eihän me kun oltiin\nvähän vieraisilla, mutta kun tuli valvotuksi liian myöhään, niin\nmentiin kirkkoon yksin tein.\"\n\n\"Valvotuksi myöhään!\" huudahtaa Karoliina. \"Sen kyllä uskon — — ja\nsitte menettekin kirkkoon kuorsaamaan, kuorsaamaan kumpikin 'koko\nkirkkoväen kummaksi', niinkuin renki Aatto kertoi. — — Rovastin oli\npitänyt saarnata paahtaa pari tuntia, saadakseen teitä hereille mutta\nmeidän herrat vaan vetelivät unta kaikessa rauhassa — — keskellä\nkirkkoa, niin, että, on synti sanoakin. ‒ ‒ Missä ihmeessä te olitte\nsitte koko yön?\"\n\n\"Johan tuota sanottiin, että oltiin vieraissa ‒ ‒ ‒ kylässä,\njoulukestissä\", selittelee välskäri, mutta on nähtävästi häpeissään\nsiitä, kun Karoliina on heitä noin julkisesti torunut kaikkien\nulostulleiden palvelijain kuullen.\n\nEi ole rauhallisena vänrikinkään omatunto, sillä hänen täytyy myöntää\nnukkuneensa Herran huoneessa — — ja vielä joulupäivänä. \"Hyi häpeä!\n‒ ‒ ‒ Harmittaa ja suututtaa — — — ja kun olisi edes hän yksin — — —\nmutta kun välskärikin, joka kuitenkin on niin kelpo mies. Voi hyvä isä\n— — — miksi sallit niin tapahtua! Ja jos sallitkin minulle, mutta kun\nvälskärillekin — — joka kuitenkin on aivan toista kuin minä raukka,\nniinkuin sinä korkeudessa hyvin tiedät.\"\n\nEi maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka,\nluvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin\njoulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin\nmaitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä\nmillään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta.\nKoko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina,\näänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla\nmakuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti\nkuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu\npaistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa\nliikkeen hisahdustakaan.\n\nVänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno\ntuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa\nja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli\nvänrikki: \"Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet\nhymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta.\nNiin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat\nkiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen\n— nukun; nukun Herrani huoneessa!\" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi\nlausumaan: \"Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki\njalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit\nantanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan\nlapsi.\"\n\n\"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin\", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä\nääni toiselta vuoteelta, \"sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi\nsinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit\npakoon?\"\n\n\"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät\"\nlausui vänrikki viattomasti.\n\n\"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi\nkoskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt,\nettä hävettää ihan sydänjuuria myöten.\"\n\n\"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä...\"\n\n\"Minä ihmisistä viis\", keskeytti välskäri, \"mutta... mutta... ethän\nsinä toki liene torkahtanut?\"\n\n\"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin,\nnukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki\nistuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?\"\n\n\"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain\ntietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia\nKähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa\nVapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit\nsiinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin\ntulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet\nsysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä\nsanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'.\"\n\n\"Samanlaisia syntisiä siis\", sanoi vänrikki huoaten. \"Ja kun minä\nsinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain\nolla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan\navulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä\ntaaskin.\"\n\n\"Minäkö sen ryöstin\", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen\näänellä. \"Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa.\nKuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että\nkunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää\nvettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin\nhartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä —\noli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja\nHur'ina?\"\n\n\"Minä voisin myös kysyä\", tuumaili vänrikki vastaukseksi, \"kuka se\nsanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos\nse olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on\nsyönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se\nkuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole\nkaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa,\nsillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun\nminä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista\nja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta,\nvaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se\nsanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan\nHerra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu,\njoka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku...”\n\n\"Ei kiistellä nyt niistä\" keskeytti välskäri ystävätänsä, \"mutta\najatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä,\nparantaaksemme tekemämme pahennuksen?\"\n\nSinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen\npäätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä\nrovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston\nrangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.\n\nJuhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat\nLehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa\nja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä\npieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.\n\nEnsi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään,\najaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita\nKähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa,\nkun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen\nehtoollista puhua vanhusten kanssa.\n\nKähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä\nsotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä,\nmutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet\nheittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka\npäästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi\nhyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä\nollessa.\n\n\"Kiitos teille, te Herran siunatut\", huusi tuo ihmeellinen vaimo.\n\"Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te\nrukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää\nollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin\nvasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon\nlinnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita\nniin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä\ntarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten\nminä teitä vihasin.\"\n\n\"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä\", naljaili välskäri, vaikka oli\nvähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen\nrovastiin, lisäsi hän: \"kirkossa kuorsaavia enkeleitä!\"\n\nRovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän\nsanoi: \"veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin\nteitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille\nvähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta\nlähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua.\"\n\n\"Mekö anteeksi?\" sanoi vänrikki ihmeissään. \"Mehän olimme juuri\nlähdössä teille anteeksi pyytämään, kun renkinne pihaamme ajoi. Ja\nsiksi nyt ollaan täällä!\"\n\nSill'aikaa oli välskäri mennyt ellikon vuoteen viereen ja puristi\nystävällisesti sairaan kättä. Ennenkuin hän aavistikaan, painoi\nMikko tuolle ryppyiselle kädelle palavan suudelman ja supisi: \"hän\non voittanut. Rohkeus on väkevämpi pahaa. Antakaa anteeksi minulle\nsynteini vääryys!\"\n\nHetkisen perästä polvistui Mikon vuoteen vieressä kolme tervettäkin,\nja rovasti olisi suonut, että olisi ottanut mukaan apulaisensakin,\nniin olisi voinut hänkin osallistua ehtoolliseen yhdessä noiden\ntoisten kanssa — noiden suurien lasten kanssa. \"Et tinä utko, Matti\",\nkuiskutteli Mikon nuorempi poika keskellä toimitusta rovastin rengin\nkorvaan, \"et tinä utko, miten hattulta te näytti, kun ne nuo ukot,\ntilloin yöllä, aina toivat kaivolta niitä vetitaavia tupaan tiinuun.\nPuujalka murtti ja nartki lumetta ja tuo toinen ukko niin tomatti\nliikata nilkutti tiinä linnalla ja ne olivat niin toimettaan molemmat,\nkun 'tappelivat kuoleman kantta', niinkuin äiti tanoi.\"\n\n\n\n"]