[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr8o9L_YXVoBqHe646kuweeOlZ4hBBh1UWJtQPCA054Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3333,"Amerikkalaisia kaskuja","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"3333-twain-mark-amerikkalaisia-kaskuja","3333__Twain_Mark__Amerikkalaisia_kaskuja",null,"novelli",[14],"huumori",[16],"amerikkalainen","fi",1875,1901,7461,47428,false,75104,[25],"American wit and humor -- Translations into Finnish",[27,28,29],"American Literature","Humour","Short Stories","\"Amerikkalaisia kaskuja\" by Mark Twain is a collection of humorous short stories written in the early 20th century. This book explores various aspects of American life and culture through a series of anecdotes and satire, reflecting Twain's sharp wit and keen observation of society.  The collection features a variety of characters and scenarios that showcase the absurdities of politics, social norms, and human behavior. One notable story revolves around Twain's fictitious candidacy for governor, where he humorously navigates the outrageous accusations and scandals that arise during his campaign. Other tales involve a clever woman acting as a detective, a dog that falls from a balloon without harm, and a comical account of a young man's misadventures upon returning home from America. Each story is infused with Twain’s characteristic humor, often delivering poignant critiques of societal expectations and human folly, making it a delightful read for those interested in American humor and literature. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Huumorintäyteinen kokoelma sisältää satiirisia kertomuksia ja kaskuja, joissa tarkastellaan amerikkalaista elämänmenoa. Tarinoissa käsitellään muun muassa kirjailijan kuvitteellista kuvernööriehdokkuutta sekä muita arkisia mutta absurdeja tilanteita terävällä ja oivaltavalla otteella.","Mark Twainin 'Amerikkalaisia kaskuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3333. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","AMERIKKALAISIA KASKUJA\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\n\n\n\nBrooklyn, N.Y.,\nSuomalais-Amer. Kustannusyhtiö,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKun minä olin ehdokkaana kuvernööriksi.\nEi ole koiraa karvoihin katsominen.\nNainen salapoliisina.\nUuden Berlinopolisvillen naispappi.\nKoira, joka putosi ilmapallosta.\nKuningas ja oluenpanija.\nTuhlaajapojan palaaminen.\nHyväntahtoinen setä.\nMurhaajien liitto.\n\n\n\n\nKun minä olin ehdokkaana kuvernööriksi.\n\nKirj. Mark Twain\n\n\nJoku kuukausi sitten esitettiin minut ehdokkaaksi New Yorkin tulevaan\nkuvernöörin virkaan. Minä annoinkin suostumukseni ehdokkuuteen.\nKilpailijoinani olivat Stewart Woodforth ja John Hoffman. Minä\ntiesin, että minulla oli yksi etu kilpailijoitteni suhteen: minulla\noli kunniallinen nimi. Sanomalehdistä tuli ilmi, että jos noilla\nherroilla lie joskus ollutkin tieto siitä, mitä kunniallinen nimi\non, olivat he sen jo kauvan sitte unehuttaneet. Päättäen siitä mitä\nheistä kirjoitettiin, olivat ne suuria rikollisia, joille joka puolelta\nsatamalla satoi syytöksiä mitä hävyttömimmistä ja kamalimmista pahoista\ntöistä.\n\nEtevämmyyteni tässä suhteessa antoi minulle oikeuden rauhallisesti\nodottaa suotuisaa vaalien tulosta. Mutta toiselta puolen minua taas\nharmitti kun useina päivinä vaalien edellä nimeni sanomissa tulee\nolemaan vieretysten \"tuommoisten\" ihmisten nimien kanssa. Olinpa\nsentähden ajottain valmis peräytymään koko vaaleista. Mutta se olisi\ntaas näyttänyt arkamaiselta paolta, taistelutantereen välttämiseltä.\nTuli mitä tuli, minä päätin miehuullisesti juoda kalkkini pohjaan asti.\n\nKun seuraavana päivänä jälkeen sen, kun olin antanut suostumukseni\nehdokkaaksi vaaliin, istuin aamiaispöydässä ja silmäilin aamulehtiä,\nsattuivat silmäni erääseen kirjoitukseen, joka suututti minua niin että\nveri nousi päähäni.\n\nKatsokaas mitä siinä luin:\n\n\"_Väärä vala_. Kenties nyt kun Mark Twain pyytää ääniämme vaalissa, hän\nalentaa itsensä selittämään yhden kohdan entisyydestään. Me tarkoitamme\nsitä väärää valaa, jonka hän teli Wokowokissa Kohin-Kiinassa vuonna\n1863, valaa, jonka 34 vierasmiestä todisti vääräksi, jonka valan\ntarkoituksena oli ryöstää eräältä köyhältä leskeltä, monen lapsen\näidiltä, hänen ainoa toimeentulonsa lähde, hänen pieni maapalstansa...\nTwain on velvollinen oman itsensä tähden sen kansan edessä, jonka\npuoleen hän kääntyy, selittämään tuon asian ja puhdistaimaan. Tekeekö\nhän sen?\"\n\nMelkein olin saada halvauksen lukiessani tuota uutista, tuommoinen\njulma ja hävytön syytös! Minä en ikinäni ote edes käynytkään\nKohin-Kiinassa! En edes ole kuullut Wokowok nimeäkään! Minä en tietänyt\nmitä tehdä ja tuumailin tuota sen päivän ja yön.\n\nSeuraavana aamuna oli samassa lehdessä seuraavat, paljon merkitsevät\nsanat:\n\n\"_Huomion ansaitseva asia_. Etkö sinä, kuvernöörin kandidaatti Mark\nTwain tahtoisi suosiollisesti selittää kansalaisillen yhtä pientä\nseikkaa, koskeva sitä aikaa kun hän asui Montanassa, Eikö hän kertoisi\nkuinka hänen naapureiltaan yhteen aikaan alkoi kadota yhtä ja toista\nkallista kappaletta ja kuinka ne kalleudet löydettiin Mark Twainin\nkappaleiden seasta; kuinka hänen naapurinsa näkivät tarpeelliseksi\nrangaista hänet, tervaamalla ensin ja sitte pyörittämällä höyhenissä,\nja kuinka hänet sitte pois paikkakunnalta ajettiin. Eikö hän kertoisi\nmeille noista tapahtumista?\"\n\nVoiko ajatella jotain tyhmempää ja solvaisevampaa juttua, hävyttömämpää\nvalhetta! Enhän ole edes ajanut Montanan sivukaan koskaan, sitä\nvähemmin siellä asunut!\n\nTämä lehti ei minua muuten nimittänytkään kun: \"Twain, varas\nMontanasta\".\n\nTuo kaikki teki sen että rupesin katselemaan sanomalehtiä\njonkinlaisella ilkeällä pelolla. Enkä suotta; katsokaas seuraavaa\nuutista, joka herätti kaikkialla suurta huomiota.\n\n\"_Tavattu panettelija_. Nojaten alla oleviin valalla vahvistettuihin\nherrojen O'Flamaganin, John Allenin ja Bernsin todistuksiin,\nvakuutamme me, että tuo alhainen panettelu, jonka Mark Twain on\nlevittänyt, että muka entisen kuvernöörivainaan isoisä John Hoffman\nolisi hirtetty varkaudesta maantiellä, ei ole muuta kun ilkeä valhe.\nJokaisesta kunnon ihmisestä tuntuu vastenmieliseltä, että, saadakseen\nhetkellisen menestyksen, jotkut ihmiset turvautuvat panetteluun, eivät\nedes kuolleitakaan kunnioita, vaan häväisevät heitä rauhallisissa\nhaudoissaan. Kun me ajattelemme vainajan sukulaisten kärsimyksiä,\njoita mokoma häväistys ja panettelu tuottaa heille, olisimme valmiit\nvaatimaan yleisön puolelta kostoa häväistyksen levittäjälle. Jätämme\nhänet omantuntonsa rangaistavaksi. (Mutta tuskin luulisimme yhdenkään\ntuomarin tuomitsevan syyhyn sitä miestä, joka Mark Twainia vähän\nmuksuttaisikin).\"\n\nTuo viimeinen, sulkumerkkien välissä oleva lause teki sen, että minun\npiti nousta aamulla tavallista aikaisemmin ja mennä kiireimmiten\ntakaoven kautta, sillä akkunoista alettiin heitellä kiviä ja palloja\nvarsin sakealta tuon \"hävyttömän panettelijan\" pään varasle.\n\nJa kumminkin voin puhtaalla omallatunnolla vannoa, että minä en edes\ntiennyt oliko kuvernöörivainajalla isoisää ollenkaan!\n\nOn sanottava, että tästälähtein ei sanomalehdissä minua nimitetty\nmuulla nimellä kun \"Twain, ruumiskirstujen varas\".\n\nSeuraavana päivänä toisessa lehdessä oli taas tämmöinen pätkä:\n\n\"_Kelpo kandidaatti_. Mark Twain, jonka eilen olisi pitänyt\npitää puolueelleen 'riippumattomille' oikein jytisevä puhe, ei\ntullutkaan! Hänen sijastaan tuli sähkösanoma lääkäriltä, jossa\nkerrotaan kuinka kandidaatti joutui hevoisten jalkoihin, kuinka\nhäneltä taittui jalka, kuinka hän nyt makaa tuskissaan j.n.e.\nOnnettomat 'riippumattomat' saivat niellä kaiken tuon joutavan lorun\nja olla olevinaan muka tietämättöminä kandidaattinsa poissa olon\noikeasta syystä. Eilen nähtiin kuinka joku mies, täydessä humalassa,\nhoiperteli samaan hotelliin jossa 'Mark Twain asuu. 'Riippumattomien'\non välttämättömästi todistettava ettei tuo juopporatti raukka ollut\njuuri itse Mark Twain! Tulee hauska nähdä, mitenkä he suoriutuvat\ntästä jutusta? Vastatkaa, herrat, kansan ääni vaatii sitä: ken oli tuo\nhumalainen mies?\"\n\nTämä oli jo liian sikamainen keksintö, hiis vie: minä — ja juoppous!\nOn jo kolme vuotta kun en nauti mitään, en kerrassaan mitään, en edes\nvienointa oluttakaan.\n\nMutta olin jo niin tottunut tuommoisiin solvauksiin, että melkein\nrauhallisena luin seuraavassa numerossa kristityn nimeni käännetyksi:\n\"Herra Halera Mark Twain\".\n\nTähän aikaan aloin saada tukuttain nimettömiä kirjeitä, joiden sisältö\noli tähän tapaan:\n\n1) ... Kuinka se on sen onnettoman mummoparan kanssa, jonka te\ntuuppasitte rappusista alas, kun hän teiltä almua pyysi?\n\n2) On asioita elämässänne, joista minulla ainoastaan on tieto. Jos\ntahdotte ettei ne tulisi julkisuuteen, niin lähettäkää nöyrimmälle\npalvelijallenne, sille ja sille, muutama dollari.\n\nVoisihan tähän panna satoja samanlaisia, mutta se lienee tarpeetonta.\n\nKohta sen jälkeen republikaanien äänenkannattaja syytti minua\näänten ostamisesta, mutta demokraattien päälehti jostain suuresta\nryöväyksestä, jonka muka olisin tehnyt.\n\nJa kaikki syyttäjäni kovasti vaativat minulta vastausta heidän\nperättömiin ja tyhmiin syytöksiinsä. 'Asia meni niin pitkälle, että\n\"riippumattomienkin\" lehtien toimittajat alkoivat sanoa että kauvemmin\nei sovi olla vaiti, sillä vaikeneminen tuottaa ehdottomasti tappion.\nUusi huomautus eräässä vihoIlismielisessä sanomalehdessä vakuutti minua\ntästä:\n\n\"_Siinä mies!_ 'Riippumattomien' kandidaatti vaikenee yhä. Hän ei\nuskalla puhua, kaikki häntä vastaan tehdyt syytökset ovat tutkitut\nja huomatut oikeiksi. Hänen kaunopuhelias vaikenemisensa on siihen\nparhaana todistuksena. Katsokaas, riippumattomat, kandidaattianne!\nYlpeilkää tuosta häpeemättömästä valapatosta, Montanan rosvosta,\nruumiskirstun varkaasta, halerasta!... Katsokaa tarkemmin, ajatelkaa ja\nvastatkaa käsi sydämmellä: voitteko te puhtaalla omalla tunnolla antaa\näänenne miehelle, joka on ansainnut tuommoisen pitkän rekisterin mitä\nkurjimpia nimiä, joka ei uskalla suutaan avata itseään puolustaakseen.\"\n\nYstäväni olivat oikeassa. Syvässä alennuksen tunnossa päätin minä ryhtyä\n\"vastaamaan\" kaikkiin noihin ilkeisiin syytöksiin. Mutta minä en\nennättänyt päättää työtäni, kun huomenna taas ilmestyi sanomissa uusi\nsyytös, entisiä hävyttömämpi: minä muka olin polttanut hulluinkartanon\nsentähden kun se peitti näköalan akkunoistani. Sitte syytettiin että\nminä olin myrkyttänyt setäni, saadakseni haltuuni hänen omaisuutensa ja\ntotisesti vaadittiin haudan aukaisemista ja ruumiin tutkimista.\n\nOlin tulla mielipuoleksi. Mutta tämä ei ollut kaikki. Minua odotti\nvielä viimeinen isku. Tämä isku oli vastustajieni häpeemättömyyden\nparhain kukka. Minua vastaan tehtiin seuraava juttu: kun minä nousin\npuhujalavalle, pitääkseni kokoukselle puheen, hyppäsi lavalle yhdeksän\nkaiken ikäistä ja kaiken väristä lasta, jotka — siihen opetetut kun\nolivat — rupesivat halailemaan minua ja huutamaan: \"pappa, pappa!\"\n\nMinulla ei ollut enemmän voimia. Minä käärin lippuni kokoon jo\nantausin. Nähtävästi en kelvannut New Yorkin kuvernööriksi. Seuraavana\npäivänä lähetinkin kiellon ehdokkuuteeni, kirjoittaen kirjeeni alle näin:\n\n    \"Sydämmellisesti teidän, ennen kunnon mies,\n                                    Mark Twain,\n    mutta nyt hävytön valapatto, Montanan rosvo,\n          Ruumiskirstun varas, halera\" y.m.\n\n\n\n\nEi koiraa karvoihin katsomista.\n\n\nEdustajaksi erään piirikunnan puolesta Massachusettsin\nlainlaatijakuntaan valittiin hra Whitman. Hän oli valtion arvokkaimpia\nasianajajia ja sen lisäksi sen omituisin mies.\n\nEnnen vaalia oli Whitman ruvennut harrastamaan maanviljelystä ja\nhuvitti itseään elämällä amerikkalaisen maanviljelijän yksinkertaista\nelämää. Kun hänen piti matkustaa Bostoniin laatimaan lakeja, ei hänellä\nollut yhtään parempaa vaatekertaa kun karkea kotikutoinen puku. Hänen\nvaimonsa koetti kehoittaa häntä ennen lähtöänsä ostamaan hienomman\npuvun, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.\n\n— Voinhan teettää itselleni kuosin mukaisen puvun, kun tulen Bostoniin,\nsanoi hän; ja muutoin niin kyllä tämäkin kelpaa varsin hyvin.\n\nWhitman oli suorittanut tutkintonsa Harvardin yliopistossa, ja\nsaavuttuaan Bostoniin asettui hän asumaan vanhaan asuntoonsa,\nDoolittlesiin, missä hän oli mielestään kun kotonaan.\n\nAstuessaan saliin huomasi hän siellä useita naisia ja herroja koolla ja\nkuuli erään herran kuiskaavan toisille:\n\n— Ahaa! Tuolta tulee maalainen vanhaa kotitekoista laatua. Nyt me\npidämme vähän hauskaa.\n\nWhitman teki itsensä oikein tyhmän näköiseksi ja katseli noita hienosti\npuettuja naisia ja herroja niinkun lehmä uutta konttia. Vihdoin hän\nvaivoin löysi tuolin ja istuutui ja näytti hyvin yksinkertaiselta\nkököttäen siinä kädet polvillaan.\n\n— Kuulehan, sinä varmaankin tulet maalta? sanoi eräs keikailija.\n\n— Nii—in, vastasi Whitman niin moukkamaisesti kun mahdollista.\n\nNaiset jo nauraa kihnuttelivat puoliääneen.\n\n— No, mitä sinä pidät meidän kaupungistamme? kysyttiin edelleen.\n\n— Onhan täällä monta taloa.\n\n— Ja joukko ihmisiä, lisäsi seura.\n\n— Oo—on, koko kasa.\n\n— Onko paljon ihmisiä sinun kotiseudullasi?\n\n— Jopa muutamia kappaleita.\n\n— Paljon vaimoväkeä?\n\n— Heh... tuota... onpahan niitä noitakin...\n\n— Ja sinä kai olet heidän luonaan hyvissä kirjoissa, voinen ajatella?\n\n— Tahtooko maalaisherra ehkä juoda lasin viiniä? kysyi eräs naisista\ntoisten hillitessä riemuaan.\n\n— Kiitos tarjoamasta.\n\n— Mutta silloin sinun täytyy esittää malja.\n\n— Esittääkö malja? kysyi Whitman iikäänkun ymmärtämättä, mistä oli\nkysymys.\n\n— Niin, pitää puhe.\n\n— Vai niin, sitäkö tässä!\n\nJa naisten nauraessa ja käsien taputusten kaikuessa nousi \"moukka\"\nseisaalleen.\n\nMutta suuresti he hämmästyivät, kun ivattu \"maalainen\" pyyhkäsi hiukset\notsaltaan, oikasi mahtavasti itsensä suoraksi ja, tehtyään miellyttävän\nkumarruksen, kirkkaalla ja hyvin sointuvalla äänellä alkoi:\n\n— Arvoisat naiset ja herrat! Minä toivotan teille terveyttä ja\nmenestystä ja toivon, että vuodet antaisivat teille enemmän ymmärrystä,\nniin että te huomaisitte, että ulkokuori usein pettää, ja ettei koiraa\nole karvoihin katsominen! Arvostelitte minua pukuni mukaan ja piditte\nminua taitamattomana ja kokemattomana talonpoikana, kun minä sitä\nvastoin luulin teitä teidän vaatteistanne päättäen hyvin kasvatetuiksi\nja sivistyneiksi henkilöiksi. Huomaan ikäväkseni että molemmin puolia\non erehdytty!\n\nHän oli tuskin lopettanut, kun valtion kuvernööri astui sisään ja kysyi\nhra Whitmania.\n\n— Täällä olen, herra kuvernööri! On iloista saada nähdä teitä!\n\nSitte hän kääntyi hämmästyneen seuran puoleen, kumarsi kohteliaasti ja\nsanoi:\n\n— Minä toivon teille hauskaa iltaa!\n\nMutta seura ei liene viettänyt hauskaa iltaa sinä päivänä — siksi oli\nheidän saamansa läksytys liian tuntuva.\n\n\n\n\nNainen salapoliisina.\n\n\nSiihen aikaan asuin minä Denverissä, Coloradossa, hauskassa pienessä\nkivitalossa. Naapuritalossa asui muudan amerikkalainen perhe, nimeltä\nHall. He olivat hienoa, hauskaa väkeä.\n\nEräänä kauniina aamuna istuessamme aamiaispöydässä, kuulimme\nerinomaisen kaunista piaanon säestämää viulunsoittoa.\n\n— Mitä tämä on, sanoin minä vaimolleni ihmeissäni ja pudotin\nvaapukkahillossa kastetun pannukakunpalasen valkealle pöytäliinalle.\n\n— Ai, ai, ai! Kas nyt kun sinä taas tahrasit puhtaan pöytäliinan! Siitä\nsaat heti paikalla suorittaa 10 senttiä sakkoa!\n\n— Anteeksi, eukkoseni! Mutta kuka se noin kauniisti soittaa.\n\n— Hallin perheen hyyryläinen, eräs nuori nainen. Hän muutti heille\ntoissa päivänä.\n\n— Mahdotonta, vastasin minä, nainen ei soita tuolla tavoin.\n\n— Kyllä vaan! Kukaan muu se ei voi olla, sillä herra Hall ei ole\nollenkaan musiikkimies ja rouva Hall soittaa vaan piaanoa. Rouva Hall\nsäestää hyyryläistään. Kuulethan sen soitostakin.\n\n— Kyliä, Kyllä. Tunnen kyllä hänen soittonsa.\n\nJo samana iltana kotia tullessani sain nähdä Hallin hyyryläisen. Hän\nloikoi mukavasti naapuritalon kuistilla kiikkutuolissa. En katsonut\nsopivaksi heti ensi kerran nähdessäni häntä tarkastella liian\ntunkeilevasti, mutta sen verran kerkesin nähdä, että hän oli roteva,\nleveähartiainen, nuori nainen, jonka silmät olivat kirkkaat, terävät,\nvaaleansiniset, ja kasvot erinomaisen kauniit, vaikka tosin hiukan\nsäännöttömät, ja tukka lyhyeksi leikattu, kutrikas vaaleanruskea.\n\nSamana iltana 10 aikaan näimme me nuoren naisen nopein askelin hiipivän\nulos naapuritalon takaportista.\n\n- Sepä omituinen tyttö, tuo, joka lähtee ulos tähän aikaan päivästä!\n\nMutta pian olin saava nähdä vielä ihmeellisempiä asioita.\n\nPalatessani eräästä juhlatilaisuudesta aamuhämärässä muutamana päivänä,\nnäin minä erään komean herrasmiehen kulkevan edelläni. Hän oli puettuna\nvaaleihin vaatteisiin, jotka sopivat kuni valetut hänen sopusuhtaiseen\nvartaloonsa. Hänellä oli musta sylinterihattu päässä, harmaat\nhansikkaat ja sievä kävelykeppi kädessä.\n\n— Ahaa, arvelin itsekseni, tuokin tulee kai jostain kekkereistä. Hän\nkulki edelläni samaa tietä kun minäkin ja näytti siltä kun aikoisi hän\nmennä minun kotiini.\n\nSamassa pääsin hänen rinnalleen ja kysyin häneltä:\n\n— Eikö pullollinen esim. hyvää manitonviiniä maistuisi mainiolta?\n\nNiin odottamatta ja äkkiä puhuttelemani henkilö käännähti kiiruusti\nympäri, vitkasteli hetkisen, vaan puhui sitte soinnukkaalla, pehmeällä\näänellä:\n\n— Kiitos, lasillinen vettä maistuisi todellakin erinomaisen hyvältä.\n\nKohta paikalla pääsimme asuntoni portille ja minä sanoin: Istukaa\ntuohon rapuille, minä käyn kellarista hakemassa mitä tarvitsemme.\n\nEnkö lie kiireistäni tarkemmin katsellut vierastani vai liekö samea\nkatseeni kellarissa ollessani selinnyt, mutta palattuani kellarista\nhämmästyin suuresti. Edessäni seisoi miehen pukuun puettuna kaunis\nnaapurini, Hallin hyyryläinen.\n\nHän näytti niin erinomaisen sievältä.\n\n— Mitä ihmettä! Onko tänä yönä ollut naamiaiset jossain?\n\n— Ei, vastasi hän, ei mikäli minä tiedän.\n\n— Mutta miksi te sitte olette pukeutunut mieheksi ja miksi olette\nulkona kello 4 aamulla? Mitenkä te uskallatte, eikö teitä peloita?\n\nVastaamatta mitään nousi hän ylös ja aukasi nuttunsa. Rinnan vasemmalla\npuolella kimalsi hopeainen tähti ja kotelosta hänen kupeellaan näkyi\nkahden revolverin päät. Hän ojensi minulle nimikorttinsa:\n\nSiten tutustuimme me ja hauskan naapurin saimmekin hänestä. Me\nseurustelimme usein, soitimme yhdessä ja teimme huvimatkoja. Eräänä\naamuna menin hänen luokseen sopimaan jostain huvimatkasta ja tapasin\nhänet kävelemässä edestakaisin pitkin lattiaa viulua soittaen. Hän oli\nnähtävästi sangen hajamielinen, sillä hän ei kuullut tuloani. Ja kun\nhän vihdoin huomasi minut, hymyili hän vaan ja jatkoi soittoaan. Hän\noli puettu kevyeesen aamupukuun ja hänen käsivartensa olivat paljaat.\n\nMutta niitä käsivarsia, rakkaat lukijattareni! Varmaankin Voi vaan\namerikkalaisella salapoliisilla olla sellaiset käsivarret. Vasemman\nkäden, jossa viulu oli, lihakset olivat ikäänkun mahtavassa solmussa,\njoka ikäänkun vapisi joustavuudesta joka kerran, kun hän hiukankin\nliikutti kättään. Ja oikean käden lihasten liikunta hänen soittaessaaan\noli kuni atleetin. Siitä huolimatta olivat valkeat kun alabasteri,\nja pienet kädet oivat niin viehättävät, että väkisinkin tahtoi vaan\ntarttua niihin ja suudella niitä.\n\nErään toisen kerran tapasin hänet ampuilemassa kärpäsiä kumminauhalla.\nSomaa urheilua todellakin!\n\n— Kärpäset, sanoi hän, ovat kun rikolliset ihmiset. Niiden kimppuun\ntäytyy hiipiä salaa, jos mieli tavata niitä.\n\n— Ettekö tule huomen illalla meille soittamaan? kysyin minä.\n\n— En jouda, vastasi hän, minulla on näinä päivinä hyvin kiire.\n\n— Siltäpä ei ainakaan näytä.\n\n— Meillä naisilla täytyy aina olla jotain käsissämme, ja\nmietiskelemisiä eivät häiritse viulunsoittaminen tai kärpästen\nkuoliaaksi näpäytteleminen.\n\n— Ehkä joudatte ylihuomenna?\n\n— Hyvä, minä tulen vallan kernaasti silloin. Jos minä huomenna onnistun\naikeissani, niin soitan ylihuomenna iloisemmasti kun koskaan.\n\n— Mitä te sitte huomenna aijotte tehdä?\n\n— Minä olen huomenna myyjättärenä Gotteslebenin jalokivikaupassa.\n\n— Saako teitä tulla tervehtimään.\n\n— Kyllä kernaasti, terve tuloa.\n\nKun minä seuraavana päivänä iltapuolella kuljin Gotteslebenin\nsuuremmoisen jalokivikaupan ohi, näin Nooran olevan siellä. Hän seisoi\ntiskin takana. Minä menin sisälle.\n\n— Oletteko onnistunut?\n\n— En vielä, näyttää huonolta, mutia — —\n\nSamassa pysähtyivät komeat vaunut oven eteen ja kallisarvoiseen pukuun\npuettu nainen astui puotiin. Hänellä oli kultasankaiset lasisilmät\nnenällä ja hän sanoi tahtovansa ostaa kultasormuksen.\n\nHän puhui neiti Osgoodbylle, joka näkyi hyvin osaavan näytellä\nmyyjätärtä.\n\nNainen osotti erästä sormuslaatikkoa ja Noora otti sen tiskille.\n\nOstaja, joka näytti olevan sangen lyhytnäköinen, katseli tarkkaan\nsormuksia nenä melkein niissä kiinni, ja hän kyseli hintoja. Mutta\nviimein kohotti hän kumminkin päätään ja sanoi tyytymättömällä äänellä:\n\n— Tuossa ei ole yhtään sellaista, jota minä tahtoisin. Minä haluaisin\nsaada erään erikoisen kiven. Eikö teillä ole irtonaisia kiviä?\n\n— Kyllä, sanoi Noora ottaen esille erään laatikon.\n\nOstaja istui pää kumarassa pienellä pyöreällä tuolilla tiskin edessä\nja katseli jalokiviä. Vasemmassa hansikkaattomassa kädessä oli hänellä\nnenäliina, jolla hän sangen usein pyyhki nenäänsä, joten näytti siltä\nkun olisi hänellä ollut ankara nuha.\n\nHän tarkasteli jalokiviä kauvan aikaa. Minä olin juuri lähtemäisilläni\nkotiin, kun näin, mitenkä Nooran valkea mutta voimakas käsi yhtäkkiä\nlujasti tarttui ostajan ranteeseen. Ostaja kohosi seisoalleen punaisena\nkasvoiltaan kun keitetty rapu. Hän huusi, repi ja riuhtoi, mutta Noora\npiti häntä niin lujasti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet.\n\nNooran käskystä sulettiin ovi, ja kaikki riensivät tapahtumapaikalle.\n\n— Tässä on varas, sanoi hän, telefoneeratkaa poliisivaunut.\n\nVangittu huusi ja reuhasi. Noora seisoi vaiti pitäen vangittua\nsilmällä. Poliisivaunut tulivat kohta ja kaksi poliisia mukana.\nNainen vakuutti viattomuuttaan, rukoili ja uhkaili. Tehdäkseen lopun\nnäytelmästä sanot Noora poliisimiehille:\n\n— Viekää nainen heti Malonyn poliisivankilaan. Minä tulen heti jälestä.\nHän on nenällään onkinut 5 jalokiveä laatikosta. Hänen nenänsä on\nvoideltu jollain tahmealla voiteella. Hyvät naiset ja herrat, katsokaa\ntänne!\n\nNäin sanoen otti hän naisen kasvot käsiensä väliin. Nainen ponnisteli\nvastaan ja vakuutti, että hänen nenänsä on vaan hikinen.\n\n— Mutta se hiki on puoleensa vetävää, katsokaahan.\n\nNoora otti tulitikun ja pani sen poikittäin naisen nenälle ja se jäi\nsiihen vaakasuorasti kiinni, kuten nuoralla kanssisan tasapainotanko.\n\n— Ja nyt, herra Gottesleben, sanoi Noora, saatte 5 jalokiveänne\ntakaisin.\n\nHän tarttui naisen vasempaan käteen, jossa nenäliina yhä oli, mutta\nnainen nyki ja reuhtoi kättään kaikin voimin. Silloin näin mitenkä\nnaisen käsi yhtäkkiä ikäänkun herposi, se valkeni ja sormet oikenivat\nja Noora otti siitä nenäliinan ja puisteli sen sisällön, 5 jalokiveä,\npöydälle.\n\nKun nainen tirkistäessään jalokivilaatikkoon oli saanut timantin\ntarttumaan nenäänsä, oli hän niistänyt nenäänsä ja siten kätkenyt kiven\nnenäliinaansa.\n\nKonstit ovat monenlaiset, mutta varkaiden kujeet sitäkin useammat.\n\nNainen vietiin vankilaan ja Noora lähti jättämään kertomusta\ntapahtumasta vartiokonttoriin.\n\nSeuraavana iltana soittelimme me yhdessä, meillä oli useampia vieraita.\nNooran viulu soi ihanasti ja hän itsekin oli niin viehättävä, että\nkaikki läsnä olevat miehet olisivat mielellään antautuneet hänen\nnöyriksi orjikseen, jos vain Noora olisi sanallakaan sitä vaatinut.\n\nEihän mies, Herran tähden, sentään ole muuta kun heikko ihminen!\n\n— Kuinka suuri on palkkanne urotyöstänne, Noora? kysyin illallista\nsyödessämme.\n\n— Sain 500 dollaria hänen vangitsemisestaan. Hän on mestarivaras\nDolly Regan New Orleansista.\n\n— Mutta mitenkä saitte hänen kätensä niin yhtäkkiä herpoamaan?\n\n— Se on vallan helppo keino. Katsokaahan! Hän näytti sormusta\netusormessaan, josta sitä hiukan painaessa työntyi esiin useita teräviä\nneulankärkiä.\n\n— Mutta mitenkä rupesitte epäilemään juuri sitä naista varkaaksi ja\nmitenkä tiesitte, että hän aikoi varastaa juuri Gotteslebeniltä?\n\n— Hän oli varastanut kaupungin kaikilta muilta jalokivikauppiaiIta,\nja paraan arvelin hänen jättäneen viimeiseksi. Hänen tuntomerkkinsä\noli lähetetty tänne Omahasta, jossa häntä epäiltiin. Hänen kittinsä\nolio oppinut tuntemaan Metropolitanin hotellissa, jossa viime viikolla\nolin siivoojana. Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä\nhuomenna tulemaan luokseni viettämään iltaa. Aijon pitää pienet kemut\nonnistuneen yritykseni johdosta.\n\n\n\n\nUuden Berlinopolisvillen naispappi.\n\nKirj. W. L. Alden\n\n\nKyllä, te saatte kuulla minun ajatukseni papeista naisen haamussa,\nsanon eversti O. Connot. He vetävät kyllä täysiä huoneita alussa, mutta\nei heihin voi luottaa puolta kirkkovuottakaan. Minä tunnen heidät\nkokemuksesta jotenkin hyvin, ja yhteen aikaan minä jo ajattelin heistä\nhyvää; kuitenkin luulen kaikissa tapauksissa, ettei saarnatuoli ole\noikea paikka naisille.\n\nVaikka en minä oikeastaan kuulunutkaan Uuden Berlinopolisvillen\nmetodistiseurakuntaan, niin katsottiin minua kumminkin jonkinlaiseksi\nkunniajäseneksi siinä. Osaksi annoin papin palkkaamiseksi ja\nseurakunnan vuotuisia virkistysmatkoja varten maalle y.m. joltistakin\nraha-apua ja toisekseen tiesivät herrat kirkkovaltuusmiehet, että\nminä olin saavuttanut jonkinlaista kokemusta teaatterin johtajana ja\nettä minulla muutenkin oli hyvä arvostelukyky. Sitä varten he hyvin\nmielellään kysyivät minun neuvoani kirkollisissa asioissa.\n\nSattui nyt olemaan samassa kaupungissa myöskin baptistein liitto ja se\noli hyvin vastenmielinen kilpailija. Baptistein kirkko oli näet ihan\ntäynnä väkeä, vaan meidän kirkkomme seurakuntalaiset olivat hyvin\nharvalukuiset ja näyttivät melkein välinpitämättömiltä. Siellä oli\nkyllä kunnianarvoisa mies saarnaajana, mutta hän oli yli 70 vuoden\nvanha ja päälle päätteeksi jo nainut mies, niin etteivät naiset\nluonnollista kyllä mitään erityistä huomiota osoittaneet häntä kohtaan.\nSitä paitsi ei kristillinen nuorten miesten yhdistyskään hyväksynyt\nhänen mielipiteitään.\n\nBaptisteilla sitä vastoin oli nuori naimaton pappi, jonka ääni voi\nkuulua neljänneksen päähän, sanalla sanoen mies joka osasi puhua suunsa\npuhtaaksi.\n\nPäivä päivältä kävi selvemmäksi, että meidän laitoksemme oli kumoon\nmenemäisillään ja että jotain piti tehdä, jollemme tahtoneet sulkea\nporttejamme ja tehdä vararikkoa. Ja eräänä päivänä tulivat kaikki\nliittomme kannattajat minun asuntooni keskustelemaan asiasta.\n\nMinä olin jo tehnyt päätökseni ja odotin ainoastaan, että minun\nneuvoani kysyttäisiin, ennenkun itse annoin sen.\n\n— Mitä me tarvitsemme, sanoin minä, on naissaarnaaja. Hän tulee\nnostamaan aika huomiota ja kääntää tuulen pois baptistien\ntuulimyllystä, ja jos hän on vielä kaunis, jollainen hänen\nluonnollisesti täytyy olla, niin minä lyön vetoa teidän kanssanne —\nsuokaa anteeksi — te voitte olla vakuutettuina siitä että neljäntoista\npäivän kuluttua meidän vanhassa metodistikirkossamme on ainoastaan\nseisomapaikkoja enää jälellä.\n\n— Mutta mitä me teemme pastori Brewsterin kanssa? kysyi muuan\nkirkkoväärti. Hän on saarnannut meille nyt jo neljäkymmentä vuotta ja\nolisihan synti ottaa pois häneltä leipänsä.\n\n— No kyllä siitä asiasta helposti suoriutuu, sanoin minä. Annamme\nhänelle eron eläkkeen kanssa, eikä hänellä voine mitään sitä vastaan\nolla. Mitä kysymyksessä olevaan naispappiin taas tulee, niin on minulla\nsellainen jo tiedossa; minä näette tiedän, missä hän nykyään on ja\nkuinka suuren palkan hän tahtoo.\n\nKirkon kannattajat hyväksyivät arvelematta minun ehdotukseni, ja\nmuutamien päivien kuluttua oli pastori Brewster ottanut eron saaden\npuolen palkastaan eläkkeenä. Kirkkoneuvosto oli kutsunut korkeasti\nkunnioitettavan Mathilda Marschin seurakunnan sielunhoitajaksi ja\nmainittu arvoisa neiti oli suostunut seurakunnan pyyntöön.\n\nHän voi olla noin viidenkolmatta vuoden ikäinen ja kaunis hän oli\nkun öljymaalaus seisoessaan saarnatuolissa mustassa silkkipuvussaan\nvastasilitetty valkea melkein samanlainen kaulus kaulassa, jollaisia\npapitkin käyttävät. Ensi kerran hänet nähdessäni en voinut olla ilman\nmielipahaa ajattelematta, ettei hän mennyt johonkin varieteeteaatteriin\ntai sirkukseen, missä hän pian olisi voinut ansaita sekä itselleen että\njollekin kekseliäälle johtajalle kauniin omaisuuden. Laulajattarena\nja tanssijattavena olisi hän ollut vähintäin kuuden sadan dollarin\narvoinen viikossa. Mutta eiväthän naiset osaa arvostella kykyjään\nsilloin kun heillä on sellaisia ja he tekevät juuri sitä, miksi luonto\nei ole heitä aikonut. S Neiti Marschin tultua kääntyi onni heti meille\nmyötäiseksi. Kun hän oli sekä nuori että naimaton, niin olihan päivän\nselvä, että hänellä oli suuri vaikutus seurakunnan nuoriin miehiin, ja\nkun hän antoi heidän ymmärtää, että hän ihan varmaan uskoi papiston\nnaimattomuuteen eikä hänellä milloinkaan ole ollut aikomusta mennä\nnaimisiin, niin antoi suurin osa naisia hänelle anteeksi sen että hän\noli niin kaunis. Hän osasi pitää ihan ensiluokan saarnojakin, ja minä\nluulen olevani kykenevä arvostelemaan sellaista, sillä yhteen aikaan\noli minulla asioimistoimisto valmiiden saarnojen myymistä varten\npapeille, enkä minä koskaan laskenut mailmaan ainoatakaan saarnaa, jota\nen ollut itse lukenut läpi.\n\nNiinkun olin ennustanut, eivät baptistit voineet kestää kilpailua,\nkun kerran olimme päässeet alkuun naissaarnaajamme kanssa\ntyöskennellessämme.\n\nHeidän saarnaajansa alkoi ottaa sairasvoimisteluja laajentaakseen\nrintaansa, jotta äänensä voisi kuulua puolta pitemmän matkan päähän,\nmutta ei siitä ollut mitään apua. Hänen kuulijakuntansa väheni viikko\nviikolta, ja kun meidän kirkkomme oli ihan täpösen täynnä kansaa,\nlaskeusi vuokra hänen kirkkonsa penkeiltä laskeumistaan.\n\nMuutamat harvat nuorukaiset pysyivät kumminkin hänelle uskollisina\nsiihen asti kun meidän saarnaajamme alkoi saarnasarjansa \"ainoastaan\nnuorille miehille\". Silloin hekin jättivät hänet.\n\nNeiti Marsch saarnasi nuorille miehille ajan synneistä, niinkun\njuopumuksesta, korttipelistä, tanssista ja teaatterissa käynnistä, ja\nhän pyysi heitä niin hartaasti jättämään nuo hurjistelut ja sen sijaan\nviljelemään sielujaan.\n\nTämä vaikutti nuoriin miehiin. Muutamat heistä muodostivat\nBrowning-yhdistyksen, joka kohta tuli hyvin suosituksi. Joka kerta\nkun yhdistys kokoontui, valitsi puheenjohtaja yhden Browning-runon,\nja jokaisella jäsenellä, joka antoi dollarin, oli oikeus arvata runon\nsisältö. Joka arvasi parhaiten, sai kaikki sisäänmaksetut rahat, ja\noli iltoja, jolloin \"pullassa\" oli kolmekymmentäkin dollaria. Nuoret\nmiehet ilmoittivat neiti Marschille, että he olivat lakanneet nakkia\npelaamasta ja ruvenneet jäseniksi Browning-yhdistykseen, mistä hän\nluonnollisesti iloitsi hyvin paljon.\n\nKun joulu lähestyi, eivät kiitolliset nuoret miehet saaneet öisin\npaljon unta silmiinsä, siksi etteivät he tienneet, mitä joululahjoja\nhe ostaisivat neiti Marschille. Naisillehan se oli paljon helpompaa,\nsillä hehän voivat ostaa hänelle hamekankaita, pitsejä, hiusneuloja ja\nmuuta sellaista, mutta sitähän eivät nuoret miehet voineet soveliaasti\ntehdä ottamatta itselleen erityisvapauksia. Jos hän olisi ollut mies,\nniin olisi esim. pari tohveleita ollut paikallaan, mutta nuoret\nmiehet tuumailivat, etteivät he voi ruveta neulomaan koristeita tytön\ntohveleihin, joka aina käytti korkeita nappikenkiä, ja joskin he\nsen tiesivät, pelkäsivät he loukkaavansa hänen hienotuntoisuuttaan.\nYksi hänen ihailijoistaan oli ajatellut neuloa hänelle alushameen\nleveällä reunuksella, johon keltaisella silkillä olisi ommeltuna sanat:\n\"Siunattu olkoon meidän pastorimme!\" Mutta kun hän pyysi sisareltaan\nlainaksi hametta, jota käyttäisi mallina, sanoi sisar häntä tuhmimmaksi\ntyhmeliiniksi koko maassa.\n\nTe ihmettelette, miksi ei hänelle annettu jalokivikoristeitä. Jaa,\nsiitä syystä, ettei hän milloinkaan käyttänyt sellaisia muita paitsi\nyhtä paria korvarenkaita, jotka hän oli saanut äidiltään ja joita hän\noli luvannut aina kantaa.\n\nNämä korvarenkaat olivat omituista kyllä takkiaisen näköiset, jotenkin\nisot ja tehdyt jostain metallista. Minä ymmärrän hyvin hyvästi hänen\näitinsä tarkoituksen — eihän kukaan järkevä nuori mies, jolla näkönsä\noli jostain arvosta, tohtinut lähestyä liian lähelle tytön kasvoja,\njoita varjelivat sellaiset korvarenkaat.\n\nEnin suosittuja hänen luonaan näyttivät epäilemättä olevan säästöpankin\nkassööri ja eräs nuori asianajaja.\n\nTotta puhuen ei heistä kumpikaan ollut saanut mitään päättävää\nkehoitusta häneltä, mutta seikka vaan oli semmoinen, että hän suosi\nheitä enemmän kun muita, ja hän oli lievimmin puhuen ystävällinen\nheitä kumpaakin kohtaan. Kassööri oli valmis tekemään mitä hyvänsä\nvoittaakseen hänet. Hän tarjoutui opettamaan pyhäkoulussakin, mutta\npankin tirehtöörit kielsivät sen. Sitä vastoin myöntyivät he siihen,\nettä hän valittiin sen raittiusseuran johtajaksi, jonka neiti Marsch\noli perustanut, johtajalle oli näette sallittu alahinnoilla ostaa\nspriitavaroita antaakseen kemiallisesti tutkia niitä ja näytättää\ntoteen, kuinka vahingollisia ne ovat. Kun kassööri oli tarjoutunut\nkäyttämään pankintirehtöörien viinikellarit tehtaan hintoihin, niin\ntekivät sekä hän että tirehtöörit hyvän kaupan.\n\nTuo toinen nuori mies, asianajaja, oli järkiään toista laatua. Hän oli\nnäette yksi niitä velikultia, jotka vaikuttavat naisiin nolaamalla\nheitä. Minä luulen, että naiset pitävät sellaisista miehistä. Hän ei\nollut ihan niin kaunis kun kassööri; mutta hänellä oli tuuhea keltainen\ntäysiparta — ja hänellä oli kuten sanottu rohkeutta puhua suunsa\npuhtaaksi.\n\nMinä toivoin mitä kauvimmin, ettei papittaremme turmelisi vetovoimaansa\nsuureen yleisöön ja menisi naimisiin.\n\nMutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei\nhän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla\nenemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen\nluokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin\nhiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi\nhänen ulkonäköönsä.\n\nErään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin\ntäytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut\nKanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka\ntämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin\nheti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa\nistui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan\nrinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta\nkun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista\nkorvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän\nkirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa\najelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun\ntoinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun\nkuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch\nretkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja\nasianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti,\nettä yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan\nja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada\npois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa\nleuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten\nposkea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle\nselvittämään pulmasta.\n\nTässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli\ntuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja\neräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki\nheidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen\npappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän\noli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi\nkatkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.\n\nMutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan\nyksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät\nnaimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.\n\nLuonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan\nsemmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin\nkuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan\nsäästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi\ntoimitti vihkimistä.\n\n\n\n\nKoira, joka putosi ilmapallosta.\n\n\n— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi\nilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja\njoka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.\n\n— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?\n\n— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä\ntunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni\nkorkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman\nkorkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä\nvarten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin,\nnoin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että\nolimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun\ntäytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla\npaikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille\nkohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.\n\nParin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä\npaikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet\nkoiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli\npiirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä\ntiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan.\nVihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun\ntulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen\npois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä\nminun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä\nkoira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä\nkummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme\nolleet löytäneet koiraa.\n\n— No miksi?\n\n— Te tiedätte, että kun esine putoo ilman läpi, niin siitä syntyy\nhankautuminen.\n\n— Tiedän, tiedän.\n\n— Ja hankautuminen synnyttää lämpöä, eikö niin?\n\n— Niin, niin.\n\n— Tuo lämpö voi käydä niinkin kuumaksi, että se sulattaa esineitä ja\nmuuttaa ne kaasuksi.\n\n— No entä sitte?\n\n— Niin, katsokaas, siten oli käynyt koirallemme. Se muuttui kaasuksi.\nAinoastaan kaulavyö jäi jälelle.\n\n\n\n\nKuningas ja oluenpanija.\n\nMark Twainin humoreski.\n\n\nKreikan kuningas on hyvin sävyisä ja suora mies, kun hän ei ole\nvirkatoimissa. Viime kesänä matkusti hän eräänä päivänä tavallisessa\nensi luokan rautatievaunussa. Hän oli arkivaatteissaan, puvussa,\njota tavallisesti käyttää kotonaan hallitustoimissa. Niin näyttikin\nhän ihan jokapäiväiseltä henkilöltä. Eräältä asemalta astui samaan\nvaunuun hilpeä ja hupaisen näköinen saksalais-amerikkalainen ja alkoi\nheti keskustelun, jossa hän osotti sekä suurta avomielisyyttä että\nharrasta myötätuntoisuutta matkakumppaniaan kohtaan. Kuninkaalta kysyi\nhän ainakin tuhatta asiaa ja tämä vastasi aivan hyväntahtoisesti,\nvaikka vähän varovasti silloin, kun tuli kysymys hänen persoonallisista\nasioistaan.\n\n— Missä te asutte, kun olette kotona?\n\n— Kreikanmaalla!\n\n— Suuri Jumala, miten erinomaista! Oletteko syntynyt siellä myös?\n\n— Kyllä. (Tämä on sentään erehdys).\n\n— Puhutteko kreikkaa?\n\n— Aivan »armaan.\n\n— Onko se mahdollista? En ikipäivinäni olisi uskonut saavani kuulla\njotakin tämän tapaista. Minkälainen toimi teillä on? Tarkoitan, mitenkä\nsaatte toimeentulonne — mikä on ammattinne?\n\n— En tiedä oikein, mitä tulisi vastata. Olen vaan jonkinlainen\ntyönjohtaja, jolla on varma, määrätty palkka. Ja toimi... hm, se on\nhyvin monipuolinen toimi...\n\n— Vai niin, minä ymmärrän, \"yleinen jobi\", joksi me sitä nimitämme,\njonkinlainen kauppaliike, missä myydään kaikellaista, josta vaan rahaa\ntulee.\n\n— Niin, jotakin siihen suuntaan.\n\n— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?\n\n— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin\npienen \"afäärin\", kun vaan on siihen tilaisuus...\n\n— Hyvä, hyvä! _Siitä_ minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen.\nNo, kertokaa enemmän!\n\n— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.\n\n— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo\nsilloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo,\ntekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen\njuuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on\nvasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla\nja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja\nsäälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen,\nmutta sydämmeltäni saksalainen... löytyykö todellakaan parempaa\nsekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen\nasunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset,\nmenestyy? Hyvin vaan, eikö niin!\n\n— Minulla on melkoisen suuri perhe....\n\n— Kas, enkö sitä sanonut... vanha juttu... suuri perhe, eikä mitään\nvakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen\nsaattoi pälkähtää päähänne?\n\n— Hm, katsokaas, minä ajattelin...\n\n— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas.\nLuulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä\nnyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää\nteiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla\ntavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee\npäältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan\nheilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän\nkohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä\nvastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita\nja tyttöheilakoita?\n\n— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia...\n\n— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka\ntapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain\nkäsityötä?\n\n— Eivät sitä juuri. Ajattelin...\n\n— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne.\nMiehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata\npaluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte\nopetellut satulantekijän ammattia... mutta nyt se on myöhäistä jo,\nsangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun\nastia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä _niistä_ on tuleva,\njo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?\n\n— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.\n\n— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei\nkauppahuone hänestä huolisikaan?\n\n— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta...\n\n— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys \"afääristä\", ja silloin on paras\nantaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas,\nystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka\ntarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte\noikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään\nosakkeita kauppahuoneessa?\n\n— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan\ntyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne.\nOi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun\ntulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma,\nkun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi\nkauppahuoneeseen... se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?\n\n— Katson sen liian uskaliaaksi ja epävarmaksi.\n\n— Hm, se on hullusti. Eikö ole oikein asianomaistenkaan puolelta.\nMahtaisko soveltua, jos kävisin katsomassa kauppahuonettanne ja\nkuiskuttelisin sanasen johtokunnan korvaan?... Hm!... juolahtaapa\njotain mieleeni. Luuletteko kykenevänne johtamaan olutpanimoa?\n\n— En todellakaan milloinkaan ole koettanut, mutta en epäile, ettei se\nmenisi mukiin, kun ensin vaan olen saanut vähän perehtymistä ammattiin.\n\nSaksalainen vaikeni hetkeksi. Kuningas havaitsi, että oluenpanija oli\nsyvissä mietteissä, ja oli utelias saamaan tietää, mitä nyt seuraisi.\nVihdoin sanoi mies:\n\n— Minulla on aate. — Te luovutte paikastanne — siinä ette tosiaan\nkumminkaan tule edistymään. Vanhassa mailmassa ei kunnon miehellä\nmilloinkaan ole onnea. Matkustakaa Amerikkaan, tulkaa luokseni,\nottakaa perheennekin mukaanne! Saatte esimiehen paikan ja teette hyviä\nkauppoja. Yrjö — sanoitte nimenne olevan. Yrjö! — teenpä miehen teistä,\nsen teen ja lupaan kunniasanallani.\n\n\n\n\nTuhlaajapojan palaaminen.\n\n\nTämä kertomus ei ole äivan uusi. Vanha kellarimestari Feddersen\nKööpenhaminassa sanoi eräänä päivänä pojalleen: Annan sinulle, Kalle,\n1000 kruunua, niin että voit mennä Amerikkaan koettamaan onneasi. Kun\net pidä minun ammatistani, saatat ehkä löytää jonkin toisen toimialan,\njoka soveltuu sinulle paremmin.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen nousi nuori mie§ maalle New Yorkissa.\n\nKun hän kuukauden perästä huomasi itsellään olevan ainoastaan 81.50\nsäästössä, päätti hän jälleen palata kotiinsa. Olisi parasta että isä\nsaisi tietää hänen palaamisestaan, mutia miten? Kirje kestäisi liian\nkauvan matkalla ja sen vuoksi meni Kalle sähkölennätintoimistoon.\n\n— Mitä maksaa sähkösanoma Kööpenhaminaan? kysyi hän.\n\n— 35 senttiä sanalta, oli vastaus.\n\n- Tahtoisin sanoa isälleni, että olen kuluttanut kaikki rahani, että\nolen pahoillani siitä, että tulen kotiin pyytääkseni häneltä anteeksi\nja kertoisin hänelle myös joukon muita asioita, mutta en saata maksaa\nenempää kun neljästä sanasta sanoakseni sen kaiken.\n\nMutta Kalle istui miettimään.\n\nHetkisen jälkeen sai hänen isänsä seuraavan sähkösanoman:\n\n— Feddersen. Kööpenhamina. Teurasta vasikkasi.\n\n\n\n\nHyväntahtoinen setä.\n\n\n\nEräs chicagolainen lahjoitti veljensä pojalle jouluksi kellon.\nVeljenpoika asui Indianassa ja muutamia päiviä kellon saamisen jälkeen\nlähetti hän sedälleen seuraavan maksamattoman sähkösanoman:\n\n\"Olen vastaanottanut kellon. Käykö se Chicagon vaiko New Yorkin ajan\nmukaan? Bob.\"\n\nSetä vastasi kirjeellä, että se saattoi käydä kumman ajan mukaan\ntahansa. Se oli niin tehty.\n\n48 tuntia myöhemmin sai setä uuden sähkösanoman, niinikään\nmaksamattoman, ja se oli näin kuuluva:\n\n\"Kello käy tuntia edellä Chicagon ajasta ja tuntia jälellä New Yorkin\najasta. Mitä on tehtävä? Bob.\"\n\nSetä vastasi postissa ja selitti, mitä oli tehtävä, sekä lisäsi\nseuraavan loppulauseen:\n\n\"Jos sinun on tarpeen kuulla enempää kellosta, niin kirjoita, älä\nlähetä sähkösanomaa. Sähkösanomat tulevat kalliiksi.\"\n\nNyt kului muutamia päiviä hiljaisuudessa, mutta eräänä päivänä\naamiaista syödessään sai setä seuraavan sähkösanoman, jonka hänen\ntäytyi maksaa:\n\n\"Rakas setä! Kello ei tahdo käydä ollenkaan. Lähetän tämän\nyösähkösanomana siksi, että se maksaa ainoastaan puolet\npäiväsähkösanomasta. Bob.\"\n\nSetä suuttui hiukan, mutta häntä huvitti samalla tuo pojan kiire ja\nhänen omituinen käsityksensä säästäväisyydestä. \"Olenhan itsekin ollut\nnuori\", sanoi hän vanhemmalle veljelleen ja istahti kirjoittamaan\nkirjettä veljensä pojalle, jonka hän käski viedä kellon kellosepälle,\njoka saisi lähettää laskun Chicagoon.\n\nKahta päivää myöhemmin tuli seuraava sähkösanoma:\n\n\"Setä hyvä! Kelloseppä sanoo ettei hän tunne sinua. Muut hän tuntee.\nMinulla on aika tiukalla, joten lähetän tämän sähköteitse. Bob.\"\n\nNyt sedältä unehtui, että hän itse oli ollut nuori ja hän kirjoitti\näkäisen kirjeen veljensä pojalle, toruen häntä aika lailla, ettei hän\nollut totellut hänen käskyjään.\n\n\"Sinä teit tuhmuuden, kun annoit pojalle kellon\", sanoi sedän vanhempi\nveli.\n\n\"Minä olen tehnyt, minkä olen tehnyt\", vastasi setä kärtyisesti, \"ja\npyytäisin päästä sinun jälkeentulevista neuvoistasi.\"\n\nKahta päivää myöhemmin tuli näin kuuluva sähkösanoma:\n\n\"Setä! Lähetin kellon tänä iltana pikalähetyksenä. Kelloseppä sanoo,\nettä se voidaan huokeammin korjata Chicagossa kun täällä. Bob.\"\n\nMuutamia tunteja myöhemmin jätettiin sedälle paketti. Se maksoi 50\nsenttiä. Setä suuttui, meni ulos asioilleen ja koetti unhottaa koko\nkellon, jonka hän oli pistänyt laatikkoonsa. Mutta kun hän tuli\ntakaisin kotiin, oli siellä seuraava maksamaton sähkösanoma:\n\n\"Rakas setä. Saitko kellon? Lähetin sen eilen. Vastaa heti. Bob.\"\n\nSetä vei kellon siihen tehtaaseen, josta se oli ostettu, antoi sen\njäädä sinne ja kirjoitti Bobille, että hän odottakoon rauhassa\nkunnes kello saapuu. Samaan aikaan oli sedän lähdettävä matkoille\neikä hän palannut ennenkun kolmen viiton perästä. Silloin oli hänen\ntyöpöydällään Bobilta kaksi kirjettä ja kolme sähkösanomaa, jotka\nviimemainitut hänen palvelijansa oli maksanut. Viimeinen sähkösanoma\noli näin kuuluva:\n\n\"Jos et lähetä kelloa kahden päivän kuluessa, julkaistaan sinun tässä\nosottama kummallinen menettelysi paikkakuntamme sanomalehdissä.\nSanomalehdentoimittaja sanoo, että sinä olet halpamielinen ihminen.\nBob.\"\n\nMiten setä miettikään asiaa, täytyi hänen tulla siihen johtopäätökseen,\nettä nyt ei auttanut muu kun lähettää sähkösanoma:\n\n\"Olen ollut matkoilla. Juuri ikään palasin. Kello lähetetään\niltajunassa. Setäsi.\"\n\nKahden päivän perästä tuli Bobilta seuraava maksamaton sähkösanoma:\n\n\"Kello saapui. Mutta ei ole sama kello, jonka mulle annoit. Kuinka voit\npetkuttaa omaa sukulaistasi näin halpamaisella tavalla? Bob.\"\n\nSetä kävi tiedustelemassa miten asian laita oli. Kelloseppä olikin\nerehdyksessä lähettänyt väärän kellon. Ja silloin täytyi sedän taas\nsähköttää:\n\n\"Kellosepän vika. Oma kellosi lähetetään tänään. Lähetä toinen kello\ntänne kellosepälle. Setäsi.\"\n\nKahta päivää myöhemmin tuli sähkösanoma (maksamaton) Bobilta:\n\n\"Kello saapui. En tunne sikäläisen kelloseppäsi nimeä enkä osotetta,\njoten lähetän kellon sinulle. Anna anteeksi, että siitä tulee\nvaivannäköä. Bob.\"\n\n\"Jos tuo poikavekara olisi täältä, pieksäisin hänet vaivaiseksi\", puhui\nsetä vanhemmalle veljelleen ja Vaipui epätoivoisena tuolille istumaan.\n\"Kelloa koskevat sähkösanomat ja sen lähetykset maksoivat nyt jo enemmän\nkun itse kello. Ja poika peijakas on sitä paitsi käynyt kertomassa\nasian kaupunkinsa sanomalehteen.\"\n\nVeli myhähteli ja vastasi, että hän on ottanut ohjeekseen olla\ntosiaan antamatta pojille, mitään lahjoja. Mutta juuri kun he tästä\nkeskustelivat, saapui taas maksamaton sähkösanoma:\n\n\"Vieteri katkesi ja toinen viisari on irti. Ottaisin mieluummin\nluistimet, jos sulla ei ole mitään sitä vastaan. Bob.\"\n\nTässä oli nyt tilaisuus päästä irti koko kellosta ja heti päätti setä\nkäyttää sitä hyväkseen. Hän sähkötti siis:\n\n\"Erinomainen tuuma, Bob. Vaihda pois kello, kuta pikemmin, sitä\nparemmin. Setäsi.\"\n\n\"No nyt olen päässyt sekä kellosta että pojasta\", lausui hän hyvillään.\nMutta vielä samana iltana saapui sähkösanoma — maksamaton — Bobilta:\n\n\"Setä hyvä! Rautakauppias sanoo, että hän tahtoo dollarin väliä\nvaihtaessaan kellon luistimiin. Vastaa sähkösanomalla, muuten sulaa\njää. Bob.\"\n\nMillä nimellä setä nyt Bobia nimitti, sitä ei sovi julkisuudessa\nkertoa. Mutta dollarin hän lähetti.\n\n\n\n\nMurhaajien liitto.\n\n\n    Murhaajien liitto.\n          64 Delamore Street.\n    Kello 1/2 9 tänä iltana;\n              \"_Eteenpäin_!\"\n\nNiin oli siinä kortissa, jonka ravintolan palvelija laski minun eteeni\npöydälle, kun hän toi minulle yksinkertaisen illalliseni.\n\nKuta kauvemmin katselin koritta, sitä selvemmäksi kävi minulle,\nettä joku salaiiiton seura oli sen takana, ja minä tulin yhä enemmän\nvakuutetuksi että palvelija luuli minun kuuluvan tuohon \"liittoon\", kun\nhän viime päivinä oli niin tarkasti tähystellyt minua.\n\nMinä päätin käydä Delamorekadun 64 nrossa, ja kello oli viittä\nminuuttia vaille tuota määrättyä aikaa, kun minä seisoin erään aivan\npimeän huoneen portin edessä. Kun minä halusin koota vähän ajatuksiani,\npistäysin minä hetkeksi syrjään.\n\nSamassa tuli muuan mies hattu vedettynä alas silmille ja takin kaulus\nnostettuna pystyyn, ja perustamatta minusta mitään löi hän kolme kertaa\noveen. Nyt huudahdettiin sisäpuolelta jotain, jota minä en tuullut,\nmutta vastaus siihen oli: \"eteenpäin!\"\n\nSehän oli sama sana, joka oli kortissa, ja tämä oli nähtävästi\ntunnussana tänä iltana, sillä ovi avautui oitis.\n\nSamaten kun olin nähnyt hänen tekevän, koputin minäkin ovelle kolmasti\nja lausuin tunnussanan. Ovi avautui ja minä astuin jonkunmoiseen\nkäytävään, jonka sisimmäisessä päässä huomasin olevan avonaisen oven.\n\nMinä menin sisään ja jouduin isoon huoneeseen, joka oli erittäin\nhienosti sisustettu. Keskellä huonetta oli pöytä, jolla paloi kolme\nkynttilää; useita tuoleja oli ympäri pöytää ja yksi jonkinlaisen\nalustan päällä. Pari kolme kirjaa ja kirjoituskapineet oli asetettu\npöydälle, josta näkyi että jonkinlaisia kirjallisia muistiinpanoja\ntultaisiin tekemään.\n\nKun minä astuin sisään, oli huone aivan tyhjä, mutta lähestyväin\naskelten kopina saattoi minun vetäytymään erään esiripun taakse, jonka\nperästä muutamia henkilöitä astui huoneeseen ja asettui pöydän luo.\nMinun piilopaikastani oli mahdoton nähdä, ketä ne olivat, mutta minä\nkuuntelin tarkasti mitä sanottaisiin.\n\nMutta sen pahempi onnistuin vaan osaksi kuulemaan mitä sanottiin,\nsillä keskustelu kävi perin matalalla äänellä. Se mitä kuulin, riitti\nkuitenkin kyllin vakuuttamaan minua ettei \"murhaajain liitto\" ollut\nmuu kun salainen murhaajain seura, ja tämäniltainen kokous oli vain\nkutsuttu kokoon raportteeraamaan jäsenten \"työtä\" kuluneena aikana ja\ntekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.\n\nMikäli minä voin eroittaa, kyseli kokouksen puheenjohtaja erityisesti\njokaiselta jäseneltä mitä kukin oli tehnyt ja toimittanut; ja\nliittoon vannoutuneet kuuntelivat tarkkaavasti ja suurella innolla\njotakin kertomusta. Raportit merkittiin erääseen kirjaan, joka oli\npuheenjohtajan edessä pöydällä. Minun oli sanominen ettet murhia\nkoskaan liene merkitty muistiin suuremmalla liikkeenomaisuudella.\n\nVaikken minä voinut kuulla yhtään kertomusta kokonaisuudessaan,\nniin olivat kuitenkin sellaiset lauseet kun: \"epätoivoinen ottelu\",\n\"pitkällinen taistelu elämästä\", kylliksi minulle ymmärtääkseni tämän\nkauhean seuran toiminnan salaisuuden kokonaisuudessaan.\n\nKun kaikki tämän murhaajaseuran jäsenet olivat saaneet tehdyksi selon\n\"toimistaan\", jähmettyi suoraan sanoen veri suonissani kuullessani\npuheenjohtajan levollisella äänellä kysyvän:\n\n\"Kuka on ensimmäinen listalla?\"\n\nYksi murha oli siis vielä kumminkin tehtävä. Minä pörhistin korviani\nkuullakseni vastauksen, ja muutaman minuutin kuluttua, kun muuan oli\nselaillut erästä kirjaa, joka nähtävästi sisälsi luettelon uhriparkain\nnimistä, kuului vastaus:\n\n\"Eversti Crawley, 21 Rubicon Street.\" Ja tätä tiedonantoa seurasi\nsanat: \"huomen illalla siis.\"\n\nKun kuulin nimen niin tarkasti lausuttavan, päätin minä, että jos\ntaivas sallisi minun elävänä päästä ulos tästä luolasta, varoitukseni\nkautta pelastaisin sen uhrin tämän pirullisen seuran käsistä. Pian sen\nperästä kuulin minä ilokseni jäsenten poistuvan, ja minä voin niin\nmuodoin kiiruhtaa ulos samaa tietä, jota olin tullutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVietettyäni unettoman yön ja tuskallisen päivän seisoin illan\ntullen eversti Crawleyn talon edustalla. Minä soitin kelloa ja\npyysin palvelijan viemään korttini everstille pyynnillä että saisin\nkeskustella hänen kanssaan heti, sillä minun asiani ei sietänyt\nviivytystä. Minut vietiin erääseen vastaanottohuoneeseen ja minut otti\nvastaan tyttö, joka oli niin kaunis etten minä luullut ikinä nähneeni\nniin ihanaa olentoa. Mutta minun asiallani ei ollut mitään tekemistä\nnaisten kauneuden ihailemisen kanssa, ja minä pyysin sen vuoksi saada\npuhutella everstiä.\n\n\"Enkö minä voi kertoa hänelle teidän asiaanne?\" kysyi nuori nainen.\n\n\"Et\", vastasin minä juhlallisesti; \"tässä on kysymyksessä elämä tai\nkuolema.\"\n\nNuori nainen poistui huoneesta ja palasi jälleen pian erään vanhan\nhertan kanssa, jonka minä otaksuin olevan eversti Crawleyn.\n\n\"Tyttäreni kertoo teillä olevan jotain sangen tärkeää ilmoittamista\nminulle\", lausui hän kun me olimme istuutuneet.\n\n\"Niin, arvoisa herra\", vastasin minä, \"ja minä haluaisin kernaammin\nkertoa siitä kahden kesken.\"\n\n\"Älkää perustako tyttärestäni\", sanoi eversti, \"minä en salaa mitään\nhäneltä.\"\n\n\"Herra eversti\", lausuin minä niin tyynesti kun voin, \"minun\nvelvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teidän henkenne on vaarassa.\"\n\n\"Minun henkeni vaarassa!\" huudahti eversti osottaen hämmästystä sekä\näänellään että kasvoillaan. \"Mahdotonta! Minä olen onnellisesti\nselvinnyt monista ankaroista otteluista sodassa, ja nyt, kun olen\nottanut eron sotilasvirasta, olisi minun henkeni vaarassa! Sitä\npaitsi\", lisäsi hän nauraen, \"kukapa perustaisi tällaisen kuluneen\nsotilaan elämässä.\"\n\n\"Minä tiedän yhden joka perustaa\", kuiskasi neiti vanhuksen korvaan\nja katsoi rakkaasti häntä silmiin. Hellän muiskun otsalle sai tyttö\npalkkioksi sanoistaan. Nähdessä tuon raitistavan parin kävi nopea\ntoive läpi sieluni, nimittäin että jospa minunkin henkeäni uhattaisiin\ntuollaisissa olosuhteissa. \"No hyvä, herrani\", jatkoi eversti, \"mitä te\ntarkoitatte, siltä näyttää kun teillä olisi tosi kysymyksessä.\"\n\n\"Herra eversti\", vastasin minä, \"sattumalta sain minä tietää eilen,\nettä teidän henkeänne vastaan on tehty salaliitto ja murhaajat aikovat\ntehdä kurjan työn tänä iltana. Teidän on täytynyt jollain tavalla\nherättää noissa roistoissa vihaa itseänne kohtaan, sillä tuomio teidän\nhenkenne yli langetettiin eilen illalla, kuten selvästi kuulin, ja\nminä olen tullut tänne varoittaakseni teitä ja kehoittaakseni teitä\nryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin.\"\n\nMinun sanani tekivät syvän vaikutuksen kumpaankin kuulijoistani,\nja eversti pyysi minua kertomaan asiasta tarkemmin. Minä teinkin\nsen pienempiin yksityiskohtiin saakka; mutta kuta pitemmälle minä\nkertomuksessani ehdin, sitä valoisammaksi kävivät everstin kasvot, ja\nkun minä lopetin, purskahti hän nauruun, jota kesti useita minuutteja.\n\n\"Minä pyyhän anteeksi\", lausui hän kun oli vähän tyyntynyt, \"mutta ei\nkukaan pidä hauskasta pilasta enemmän kun vanha sotilas, ja tämä on\nparasta mitä minä olen kuullut pitkään aikaan.\"\n\n\"Paras herrani\", jatkoi hän, \"te olette kuten sanotaan ratsastaneet\nhevosen ohi. 'Murhaajain liitto' ei ole enempää mikään murhamiesten\nseura kun pelastusarmeija eli jokin muu samallainen. Se on vain\nyksinkertaisesti eräs seura perustettu schakinpelausta varten, ja\nminä voin vakuuttaa teille, että ankaroita taisteluita taistellaan\nusein elämästä ja kuolemasta schakkilaudalla. Nyt käydään parhaillaan\ntaistelua erään schakkiseurueen kanssa, johon minä kuulun, ja\nkokous pidetään tänä iltana minun luonani, ja minä toivon että se\non oleva ratkaiseva ottelu. Seuran pääkortteeri on Delamorekadulla,\nja se kokous, johon teillä oli tilaisuus niin romantillisesti osaa\nottaa, pidettiin epäilemättä siinä tarkoituksessa, että jäseniä\nvalmistettaisiin viimeiseen otteluun.\"\n\n\"Kun minä nyt olen selittänyt teille kaikki, ja te niin muodoin\nhuomaatte ettei mikään vaara uhkaa minua\", jatkoi vanhus\nystävällisesti, \"niin toivon minä että osotatte meille sen kunnian että\nviivytte luonamme hetkisen. Teidän menettelynne, vaikka se perustuukin\nerehdykseen, näyttää että te olette hyvä mies, ja se olisi oleva\nminulle ja toivoakseni minun tyttärellenikin ilo, jos tätä seuraisi\ntodellinen ystävyys meidän välillämme.\"\n\nMinä en voinut hylätä tätä kohteliasta kutsua, vaikka minusta tuntui\nvähän ilkeältä että olin joutunut näyttelemään sellaista osaa tässä\nkometiassa. Minun erehdykseni oli kuitenkin helposti anteeksi\nannettava, ja minä saan kiittää sitä elämäni onnesta, sillä ystävyys\neversti Crawleyn ja hänen tyttärensä kanssa saattoi minun naimisiin\njälkimmäisen kanssa.\n\n\n\n"]