[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-25oBytPjK9IiuT2T5X20vUPBhT1yGVQmzZd1JwAtjY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3334,"Tama","Watanna, Onoto (oik. Eaton, Winnifred)",1875,1954,"3334-watanna-onoto-tama","3334__Watanna_Onoto__Tama","Japanilainen lemmentarina","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1910,1911,21045,144524,false,71435,[24,25,26],"Americans -- Japan -- Fiction","Japan -- Fiction","Love stories",[28,29],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Tama: Japanilainen lemmentarina\" by Onoto Watanna is a fictional novel written in the early 20th century. The story explores themes of cultural exchange and supernatural elements within a historical Japanese setting. The primary narrative revolves around Tojin-san, a foreign professor invited to teach in Fukui, Japan, and the mysterious interactions he has with a local legend known as the \"kettu-naine\" or fox woman.  The opening of the book immerses the reader in the excitement and apprehension surrounding the anticipated arrival of Tojin-san in Fukui. The townspeople, including samurai and servants, prepare for this foreign professor while also fearing the rumored fox woman who haunts the region. As Tojin-san arrives amid snowy landscapes, he contemplates not only his purpose in Japan but also the strange and beautiful allure of the culture surrounding him. The narrative showcases his challenges in navigating Japanese customs, societal expectations, and the looming threat of the enigmatic fox spirit, setting the stage for a captivating exploration of identity and the supernatural as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Aaltio, Eetu",230,"Japanilaiseen Fukuin kaupunkiin sijoittuva romanttinen kertomus seuraa amerikkalaisen professorin saapumista ja hänen kohtaamisiaan paikallisten asukkaiden kanssa. Teos kuvaa kulttuurien välisiä eroja ja orastavaa rakkautta 1900-luvun alun Japanissa.","Onoto Watannan 'Tama' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3334. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAMA\n\nJapanilainen lemmentarina\n\n\nKirj.\n\nONOTO WATANNA [Winnifred Eaton]\n\n\nEnglanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut\n\nEetu Aalto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n_Fukui'ssa_ olivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia\noli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla\nbambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret,\nkatuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset\nkansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra\nMuukalaisen) tulosta.\n\nVihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden\nanomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien\nja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.\n\nKaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella\nkiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien\nsijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät\nkojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja\nAmerikasta ja sen kansasta.\n\nTojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion\nesiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä\noli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina\nkamaripalvelijaan saakka.\n\nKaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro\n(herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin\nihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen\nlattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja.\nKummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin\nkammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai,\njosta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli\nhän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa.\nEnglanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän\ntapoinensa erinomaisesti.\n\nAntaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen\nverevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta.\nHän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen\nvelvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan\nvalkoisen miehen tapoja ja tarpeita:\n\nTämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä\nmäärä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan\ntulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota\namerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen\nvälillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat\npiti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä\nhän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän\nhankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä\nhäntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä\nliuta.\n\nVaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan,\nolivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon\nyhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he\ntulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin\nkeskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen\npäivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta,\nniin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä\noikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on\nala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi\ntietä: totteleminen tai itsemurha.\n\nTalon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin\nsynkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta\nja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli,\nreippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut\nlemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin\nja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot,\njotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman\nsuurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan\ntalossa asunut.\n\nKaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon\nlapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko\nriisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan,\nja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt\nja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä\nvuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille.\nTämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji\nNegatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston\nkoolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat\nkeksisivät keinon vastaisten harmien varalle.\n\nJoihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä.\nOlisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu\nmuukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren\nuhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas\nkonnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä\nparemmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla\nmillään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa\nruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.\n\nJohduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan\nTsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa\nauringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen.\nSuositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä\nruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa\nsammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut\nentiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa».\nKun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat\nsuuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat\nuhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.\n\nSiitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä.\nKerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella\nkertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti\noli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.\n\nNiin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin\nnähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?\n\nSamurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin.\nHänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton\neikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se\njoutuisi kiertovaelluksille.\n\nSamurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen\nkunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli\nnimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti\npään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä\nnaarmusta.\n\nSamurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta\nkaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra\nheidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä —\nsamaa verta.\n\nVihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas,\nselitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen\nja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota\nTojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi\nvarmasti jonkun ratkaisun.\n\nNiinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» —\nvuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin\nmaakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten\nvälkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven\nrinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHuone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme\nvanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa,\nkuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen\nvälimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta\npähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen\nvaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta\nhuoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän\nääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa\naivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.\n\nTojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen\nmatkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla»\nja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä\noli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta\nelämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.\n\nHän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten\npäästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa,\njonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty\nTokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen\nhurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt\nEchizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta\nmaaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen\nhäntä käynyt.\n\nMatkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä\nveneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa,\nhän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa\nhelvettiä».\n\nPäiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä\nlumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista,\nja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja.\nHurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen\nlähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan.\nMonet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa\nlähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen\nkohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja\nulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja\nalentavat solvaukset vain lisäsivät _Jo-i'n_ — muukalaisvihaajan —\nverenhimoa ja vihollisuutta.\n\nEchizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa\nrajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään\nloukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin\nkauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli\nvihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin\nriemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä,\nhymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki\nja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä\nrajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja\nkaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät\nkatseet ja viekkaat hymyt.\n\nDaimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja\noli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!\n\nHänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen\nhe olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain\nsaattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja\npuhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä,\nhänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa.\nToinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia\nkumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät\nväkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias\nlapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti\nlattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta\njäljitellessään.\n\nTojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita\nkasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin\nolinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat\nympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti,\nrientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät\nhymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä,\nkatsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he\nolivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera,\njopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä\nsuurimmalla hellyydellä.\n\nSitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle,\nmenneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen\nkylmä ja ilkkuva katse.\n\n»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut\nestää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen\nsilmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»\n\nTojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat\nhänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän\nkyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi\nsen täydellistä kamaluutta.\n\nOli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli\nhienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan\neräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana\nlääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun\nrohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa\nvastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren\nmiehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen\nluo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.\n\nJapanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa\nkuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli,\ntämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen\nelämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin\nruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa,\nhankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa\nluulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo\naivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin\nyliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».\n\nYhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu\nrepiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan\nsidottu.\n\n»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi,\nvaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen\nveressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää\nvirkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia\nmieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen,\njossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä\nmuistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi\nkäsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja\ntuntea itsensä jälleen _elävän_! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi\nnaisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan.\nJärjettömyyttä!\n\nKapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin\nrantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.\n\nHän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat\nhäneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen\nkaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen,\nsuuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio\nkuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän\nsydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun\nvalkoihoisen tutut kasvonpiirteet.\n\nOli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon)\nliikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti\nlaakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen\nmaahan.\n\nJokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta,\nhypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli\nMatsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona\nolleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä\nsiipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni\naarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san\nkuunteli pää pystyssä uutta ääntä.\n\nTuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a\n(talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen\nkohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta\nsuunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.\n\nTojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta\nvuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut\nnäkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet\nhopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli\nniitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että\nkoputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin\npaikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen\nkutsuvan häntä ulkopuolella:\n\n»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»\n\nTojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle\nantaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!\n\nPihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä,\njuoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon.\nHän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin\nrukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin\nkiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt\nsuojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus\nvapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän\nseisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen\nkorviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston\nsynkkään saloon.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta,\nei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea\nruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»\n\nNäin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.\n\nAmerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi\nylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet,\nhänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.\n\nVelhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti,\noli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu.\nJapanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja\n»kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa\noli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin\nhäikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen\nsokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä\noli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua,\nja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili\nvuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä —\nniin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.\n\nPuoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla\nhuulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi\narvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti\nvarmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.\n\n»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?”\nkysyi hän kohteliaasti.\n\n»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen;\nne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja\npettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä\ntaikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme\nitse noidatkin.»\n\nJapanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa\nedestakaisin.\n\n»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»\n\n»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi\namerikalainen vakavasti.\n\nVirkamies vastasi kiihkeästi:\n\n»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka\nette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten\ntänäkin iltana, ylhäisyytenne!»\n\nTojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa\nvanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».\n\n»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin\noli — henki?»\n\n»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on\nainakin ihmishahmo.»\n\n»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro\noli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui\nkovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa\nesittämiään väitteitä.\n\n»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei\nmillään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta.\nHän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on\nilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja\npelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia.\nTaivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän\nmenee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen\npedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet\nloukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona\nTokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»\n\nTojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.\n\n»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän\nhuvitettuna.\n\n»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti.\n»Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen\nruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan\nja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille\nruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen\neikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»\n\nTojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja\netusormen välissä.\n\n»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää\nyksin, omaa omituista elämäänsä?»\n\n»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa\nkanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella\nja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman;\nheidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»\n\nDaimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon\ntulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:\n\n»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet\nvoineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa,\nkoska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän\nhäväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden\nkirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun.\nToiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se\nvain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen\nloistoonsa.»\n\nTojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli\nääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:\n\n»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen»\naikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»\n\n»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura\nkohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään\ntoipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät\nsaattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti\nsenjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»\n\nHän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.\nVähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.\n\nTojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.\n\n»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.\n\n»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti,\nkatsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.\n\nVoimakkaasti virkkoi amerikalainen:\n\n»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti\ntoivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy\ntaikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille\ntarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää\nsellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin\nlieteen saakka.»\n\nVastasi japanilainen juhlallisesti:\n\n»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa,\nkunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää\nsumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella\nkädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta\nylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan,\nme kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin\nvakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme\n— ja vakaumuksiamme.»\n\nHän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet\njaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.\n\n»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän\nylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston\npeloittavan velhottaren temppeliin.»\n\nDaimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin\nkasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.\n\n»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta,\njolla ei ole sielua?»\n\n»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö —\nlaatuansa.»\n\n»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui\njapanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja\nhurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme\n»kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra,\nkarttaa ja varoa.»\n\nTojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja\nkun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa\nvieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja\nvääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä.\nÄkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet\nkunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.\n\n»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti,\n»huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte\nantautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen\nistuutua.»\n\n»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti,\nja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa\ntupakka-hibachista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar\non vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra\nMr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys\ntuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen\nTeitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei\nMatsuyaman kohtaloa.»\n\n»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa\nhyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.\n\nKiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen\nkalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän\ntuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja\namerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.\n\n»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät\nvalittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama\noli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän\noli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi\ntakaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet\nerääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.\n\n»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan.\nHänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat\nottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa\nviisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen\npäältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren\npahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin\nsumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan\norjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun\ntemppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi\nvelhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita\nristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan\ntemppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien\nedessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»\n\nDaimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen\nkertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.\n\n»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä\ntakaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin\nnainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin\nmuinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja\nnälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin\nkuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa,\nsilloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena\nja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni,\nmutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana\nhelistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa\nkimaltelevan hunnun peittoon.\n\n»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten\nkuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle,\nhypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös,\ntoista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista\nedelleen.\n\n»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli\nsaamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti\nsilloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja\nojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja\nsyöksyi suin päin pimeään kuiluun.»\n\nDaimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla\nkädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä\nsihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:\n\n»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago\nYaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette,\nvaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi\ntodeksi vakuuttaa.»\n\nTojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta\nsuurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon\njapanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen\näänensä:\n\n»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»\n\n»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän\nmeni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli\niltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä\nhuuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima\npalauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä\nmurhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan\nja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman\nasepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän\nhuimaavan takaa-ajon aikana.»\n\nDaimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä\nkumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen\ntutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka\naskelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä\nhänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden\nkätensä:\n\n»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja\nrakas Teille vai kuinka?»\n\nVerkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt\nilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän\nvastasi:\n\n»Hän oli poikani!»\n\n\n\n\nV.\n\n\nTojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä\nja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana\naamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta,\nystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan,\npukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa.\nMuutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki\nlimittäisen ristikko-oven.\n\nOli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan,\nheijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla\nriiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui\nyhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama\nkurillisesti vinossa.\n\nKapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului\nhuoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti\npuutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja\nkatosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö,\njoka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman\nsuurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä\ntämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet\nhuiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki\ntäynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa\nkantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.\n\nTämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti\nastiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä\nkylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen\nhameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei\nhänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet\njäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista\nja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi\nastioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun,\njohon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten\nnäinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät\nkantapäät vain välähtivät päivän säteissä.\n\nTämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle\ntuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa,\nsuurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin\nsoma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta.\nKatse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja\nHakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren.\nKylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista,\nlumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli\nnäkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä\njäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus\nlaskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja\npalasi huoneeseen.\n\nAmerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän\najeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän\nsaattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat\nkaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin\nja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja\nuhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden\nhallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen\nmaantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen,\nettä monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet\npalveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat\ntoimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä\nsekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat\ntyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin\nsyystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi\nläntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät\nkaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut\npeljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen\nturvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita\ntai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania\nkaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.\n\nVihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman\nsuureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja\ntäällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin\nkunnianosotuksin.\n\nSeisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin\nkirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen\nsamallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet\nlämmittivät hänen sydäntään.\n\nInnokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja\nneuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan,\nhänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä\nrohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään\nhalua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut,\nhänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä\nnipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei\n—. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut\nlapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin\npeljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.\n\nLapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä\n—, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt\nvuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän\nei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.\n\nTämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla;\nsuurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän\nheitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä,\nraivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen\nEmaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan\nvirkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta\nkauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön\nkäsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat\npitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta,\nposkista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä.\nSamalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.\n\nKeittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä\ntilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu\nmihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin\nruoskittu koira.\n\nTojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän\nkutsutti Obunin luokseen.\n\nJonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä.\nAvattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli\nedellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä\nseisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia\nantoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin\nsaatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä\neteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.\n\n»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös,\ntyttöseni!»\n\n»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!”\nTulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla\nsekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen\nGuai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen\nkeisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan\nvieraana!»\n\nHeti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja\ntuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi,\nsillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme.\nVieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja\nymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti!\nhyvitellään.\n\n»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä,\nlempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»\n\nJa tulkki käänsi näin:\n\n»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet\ntapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen\nhirvittävää vihaansa.»\n\nTyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen\nja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi\nuhkeat rintansa.\n\nTojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä\ntajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet\nja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet\ntyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä\npäätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun\nnimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin\nollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.\n\nTojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän\nvakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja\nlevottomuudesta.\n\nEpäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen\nkanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei\nolisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat\nmerkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka\nniin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi\ntai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei\nmaailmassa ole.\n\nTulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla\nlausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä\nihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään\nahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät\nkeittiön puolelle.\n\nTojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi\ntulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei\npieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta\nGenji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta\nherättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli,\npuhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain\nmielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.\n\n»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun\nverran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten\njoukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko\njoukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»\n\nGenji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita\nolkapäitään aito ranskalaisella tavalla.\n\n»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin\nteidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy\nhuulilla.\n\n»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»\n\nTulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:\n\n»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja\nsitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.\n\nTojin-san hymyili leveästi.\n\n»Kuinka sitten? Milloin?»\n\n»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi\nennen tuloanne.»\n\n»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»\n\n»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin\noli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita\nShiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö\nveräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy\nhäpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa\noli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata\nvasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin\nansaitsemattomasti kuulun.\n\n»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi-\nja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella\npainollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni\nsinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin,\ntempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin\nhämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun\nhihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa\nraivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni\nvasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin\nkasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi\nomia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä,\nsuloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen\ntenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset\nkasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin\n— ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli\ntullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»\n\nHän koetti hermostuneesti poskeansa.\n\n»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka\noli kuin oravanpurema.»\n\n»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.\n\n»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.\n\nTojin-san naurahti.\n\n»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä\nkuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»\n\nGenji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.\n\n»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»\n\n»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis,\nvai kuinka arvelet?»\n\n»Niin on.»\n\n»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta\nsäästyisitte hänen näpistyksiltään?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden\nperua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa\nhenkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja\nitsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme\nniitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli\nmahdollista.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen\nvalkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen\nhistoriallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla\nolivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon.\nSitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta\nja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella\nja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan\nvaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin\ntuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana\nojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta\nsuunnilta kiertelivät.\n\nRantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan\nsisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli\nsiis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä,\nettä ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.\n\nOli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja\nharmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen\njotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen\nylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle\nSiipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa\nkerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli\nsen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa\nriensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan\nluokse.\n\nTojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla\nja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa\nkoskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin\nlahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt\nuskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.\n\nLuolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja\nvärein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut\nkulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä,\njokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja\ntievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä\nkysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti\nvastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on\njoutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten\nylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen\nopetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä\nympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän\nvastauksen.\n\n»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se,\nystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.\n\nHigo vastasi punastellen ja hämillään:\n\n»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»\n\n»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»\n\n»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti.\n»Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat\nhyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»\n\n»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää\nmitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme\non osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet\nkaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»\n\n»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella\ntavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat\nlokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».\n\n»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät\neloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa\nsensei?»\n\nMutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa\nilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.\n\n»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka\nolkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta\nenglanniksi:\n\n»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi\nsanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat\nilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää\ntulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo\nvanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne\nkuitenkin poikkeusasemassa.»\n\n»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu\n— englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille\nsuurennuslasin ja asetti sen taululle.\n\nOppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen\nkääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet\nyhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.\n\n»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut\nsanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat\nnäkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'.\nKas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»\n\nHän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin,\nmikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan\nennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:\n\n»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs\nGuai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»\n\n»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.\n\n»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.\n\nTojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme\nkasvoilla hän kysyi:\n\n»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»\n\n»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla\nse on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen\novat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana\nenglanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»\n\nHigo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:\n\n»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin —\nkohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen\nmies, hyvä herra.»\n\n»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»\n\n»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.\n\nTojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty\nsanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa\ntämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos\nmerimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your\neyes!» — kirotut olkoot silmäsi!\n\nMutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti\nvalkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan\nedustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina\nsatamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina\nseisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.\n\n»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään\npuhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli\ntämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti\nherramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa\ntätä surullista kertomusta.»\n\n»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät.\nTeidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on\ntässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»\n\nHe lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli\najettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa\nalas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista\ntippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa,\nkatsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen\nhuomautti silloin uneksivasti:\n\n»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan\nasuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa\nhengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»\n\n»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.\n»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.\nEikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»\n\nPojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san\näkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin\nnuorukaisen olkapäälle.\n\n»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja\ndogmien välisistä suhteista?»\n\nHetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti\nvihdoin:\n\n»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi\nmuuttaa.»\n\n»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»\n\n»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän\nsikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»\n\nTojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli\njuhlallisella vakavuudella:\n\n»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen\njapanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»\n\nJapanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nFukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut\nMatsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin\nkymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä\nrakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita,\nvaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet,\nlahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista\noli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs\nportinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.\n\nHelppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa\nautiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta\ntoiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata\ntakaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa\nkahdelta eri sivulta.\n\nUseat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja\ntunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin\nkullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji\nNegato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa.\nKalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon\nsoreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema\nhetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.\n\nOlikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha\nnäyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa\nolivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja\nheidän rauhaansa häiritsemään?\n\nJa aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset\nsäteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli\npalvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.\n\nObun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä\nvirrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti.\nJuuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran\ntoiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä\nvelhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain\nja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa\nkukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat\nkasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja\nsilmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut\nkauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin\nsilmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen\nvelhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja\nkuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö\nbambupuistoon.\n\nKummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan\nvelhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin\njo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli\nnoitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin\nmetsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti.\nHeti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran\nhän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti,\nettä se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen\npuistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa\npolvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja\nsammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut\nsiihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa\nnaurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.\n\nHän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin\nkuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.\n\nTolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa\nääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta,\njonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse;\noli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo\nviheriä ja lämmin.\n\nHän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli\npahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat\nhuhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat\nkettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti\nkuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa\nharmistuneen katseen.\n\n»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi\nkarttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen\näyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.\n\nToukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia\nluonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina\nseurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron\nnurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan\npäärakennuksen autioissa käytävissä.\n\nKeskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva\nhätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen\ntalon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin\npeljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.\n\nItse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten\njälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen\nraskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän\nvähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista\nvuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin\nhuoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen\nsen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä\nselväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä\njuoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja\nastunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä\nolivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli\nkaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan\nvoimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei\naavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!\n\nHän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten\njoukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.\n\nTojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain\nkuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan\nasentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan\ntieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa\nilmakehän sähkövirtani kanssa.\n\nIllalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa\nkuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta\npöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle.\nSamurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja\nnyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen\nvartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia\nyashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!\n\nGoto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:\n\n»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»\n\n»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani»,\nvirkkoi toinen.\n\n»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun\nkadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu\nvuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen.\nKäytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni\nsokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin —\nkuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — _kultaa_!»\n\n\n\n\nIX.\n\n\n»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja\noppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle\noppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.\n\n»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän\nsotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion\nedustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman\nvuoritemppeliin.»\n\nHän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä\njumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan;\nmutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän\npäätti voittaa heidät puolelleen.\n\n»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki\nja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:\n\n»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.\n\n»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito\nsaadaan pyydystetyksi.»\n\n»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko\npyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla\nkarkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.\n\n»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän\nvallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä\nmyöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni»,\nja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»\n\nHigo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja\nvoimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä\nvaltaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.\n\n»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä\nhirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»\n\n»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.\n»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»\n\n»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui\nYedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin\npalveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli\nsitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan\nvasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon\nnäköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi\neikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että\nhänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut\nkovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat\nsinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen\nsuonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen\nlääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä\nnäyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena\nopettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän\nhartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin,\nhämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä\nlöytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho\nkoettaa Teitä vahingoittaa.»\n\nHigo huomautti kärsimättömästi:\n\n»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan\nhukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku\ntehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»\n\nHän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa\njapaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen\npäättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon\ntekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi\nTojin-sanin puoleen.\n\n»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana\ntahansa?»\n\n»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»\n\n»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»\n\nTojin-san hymyili ystävällisesti.\n\n»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»\n\n»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla\nme kyllä onnistumme!»\n\nTojin-san näytti käyvän levottomaksi.\n\n»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi,\njos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä\nja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin\nseuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin\nnäkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin\nkyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen\nyltiöpäisyyden.»\n\n»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen.\n»Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun\nkohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan\nse jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»\n\n»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»\n\n»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki,\nsivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin\nsamurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta\nhovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.\n\nKun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat\nrohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen\nyritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka\nolento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut.\nVäkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä\nnuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön\nyhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara\najateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa\nrinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan.\nTärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta\nsaataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi.\nLempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä\nhäneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he\nmuistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:\n\n»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on\neloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»\n\nNuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi\nliikutti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHe olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän\npäälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka\nreunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei\nollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno\nkerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli\npyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.\n\nMatsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka\nylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti,\ntuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla\nulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut\ntietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen\nmielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara\npelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä\nrangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi\nshiron ulkopuolelle.\n\nItse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden\ntoimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi\nitsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat\nhänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki\ntuskaili.\n\nKoko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan;\npainostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän\ntunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan,\ntuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli\ntodellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna,\ntyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja\nodotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä\nitselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja\njoka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.\n\nOlikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut\nkotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin\nsaanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että\nhänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli\naavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne\nseikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.\n\nTähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi.\nJapanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen\najatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää\nhohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden\nvastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota\nhyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia\nolivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä\najatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi\nleikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju\nolento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä!\nNarrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!\n\nHän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin,\nviikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina\nöinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä\nkiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut\nja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti\nja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä\nolivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen\nselvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat!\nOlihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!\n\nYö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus\ntuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin\nseinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän\nasui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki\nkuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset\nvälähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen\nkanssa.\n\nKirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita\nkarnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin\ntällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin\nsaakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen\nnurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko,\nja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden\nvalkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli\nsulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat\nedestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.\n\nTemppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen.\nVelhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta\nbambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan\npartaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes\nkapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä\nvalossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja\nhiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän\nkulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.\n\nÄkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja\nsenjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä.\nTuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota\npeljästyksen ja hädän huutoa.\n\nHiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.\n\nSitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti\njaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti\nkohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä.\nSamurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen,\nsyöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua,\nmiesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja\nsitten — oli kaikki taas hiljaa!\n\nPian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen\nurhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia\npolkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse,\nkukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin\nkirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin\nmetsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä\nmetsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.\n\nVelhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun\nTojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti,\njuoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen\neteensä.\n\n»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»\n\nHän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan.\nPian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut\nvieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän\nhiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava\nhämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät —\nvalkoihoisen naisen kasvot!\n\nNiin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme!\nKuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki,\nsuuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä!\nHuulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä\nihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.\n\nTässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät\nolivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä\nvuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin\nhenkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat\nköysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja,\ntämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli\nnyt se mainittu kettu-nainen!\n\nTyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin\nkatseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova,\nsai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä,\ntarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi\nhätäisesti:\n\n»Hyvä jumala, hän on sokea!»\n\nTämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi\nkuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti.\nTämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren\noli turha voimiaan koetella.\n\nHeti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi\nkäsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen\nhuuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului\nmelkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla\nhän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman\n(jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren\nelämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön.\nPaljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan\nja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja\nsuojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut\nBuddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän\nTojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä\nsuinkaan olleet tuulesta temmattuja.\n\nVelhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat\nolivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta\nlöytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään\nhän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä\npunottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä,\nräpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän\nheidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli,\nja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja\nhölmistäneet.\n\nAamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi\nheidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen\nmitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria\nsaaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi\ntyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan\nkuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan\nhänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.\n\nHitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen.\nKasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi\nhapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin\nkäsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle\nposkelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja\nhöyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.\n\nKoskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa\nväräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä\npienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja\nsähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön\nolkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti\nliikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä,\nvoiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja\nosanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.\n\n»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden\ntarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»\n\nVelhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen\nkatse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva\nvarjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän\nastui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja\nhurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti\nja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:\n\n»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»\n\nTyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti\nTojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:\n\n»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMatsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli\nulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi\nasukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa\npalvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan\nautio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin.\nPakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet\nTojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä\närsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.\n\nYksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen\npyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään\nTojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä\nkärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa,\nsuuntaa.\n\nKaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli\nviettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä\nvähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.\n\nTytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi\ntahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa\nvelhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta\ntahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi\ntullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti,\nystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki\nseinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana\nvelhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä\ntulemaan esille salasopesta.\n\nTyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san\nistahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset\nvalittavat ja soimaavat sanat:\n\n»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»\n\nHän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan.\nAmerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä\nolento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen\nepähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi\ntytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt\nmitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä\njollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja\ntarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa\noli kyyneleinen sointu.\n\nKesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto\nsuljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan\nkäyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään\nlähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan\nhe vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji\nNegato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen\npelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa\ndaimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen\npalvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka\npelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi\npuristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen.\nEikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.\n\nJokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen.\nPihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo,\nrauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen\nmiehen olevan pahanhengen pauloissa.\n\nMutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta\ntaistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen,\nvuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin\nkoitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin\nhäntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan.\nMuutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää\npelkäävän.\n\nHänen nimensä oli _Tama_ (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti\nvapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki\nTojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi,\nhänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka\nensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar\npukea sanoiksi ajatuksensa.\n\n»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että\nsaattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle,\nhän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei\nvoinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta.\nKumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.\n\nÄkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä\nrohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti\nverhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt.\nMutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin.\nMaksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään\nedestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän\ntunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan.\nTojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen\nläheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään.\nMetsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa\nlaulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään\nylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.\n\nArkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen\nhempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta,\nkonnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt.\nHän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa\nystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön\nläsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:\n\n»Etkö halua istua?» kysyi hän.\n\nVelhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen\nja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset\nkädet lepäsivät helmassa ristissä.\n\n»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli\nyksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä,\nniin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna\nkohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät\nolivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen\nääni vastasi:\n\n»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»\n\nKäsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan\nlähemmäksi kysyjää.\n\n»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»\n\nTojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset\nomiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin\nlapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat;\nhäneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.\n\nHän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja.\nHän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut\npaennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina\nolentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin\nverkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla?\nMitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin\nymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme\nvärähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen\npelon voimalla.\n\n»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»\n\nEntinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.\nHän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:\n\n»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.\n\nEi kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen\nheiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui\nhiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja\nulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä\ntuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.\n\n»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä\nepätoivosta.\n\nTojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen\nolalle. Ääni oli varma ja käskevä.\n\n»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai\nvihattavaa?»\n\n»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu,\nnoiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä\nTeissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut\ntämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan,\nvastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse\nkatsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan\nvallassa!»\n\nTojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin\ntotinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.\n\n»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»\n\n»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava,\nhento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin —\nkuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»\n\n»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle\nvallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli\nkatkera, musertavan ivan ilme.\n\nVelhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui\nseinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.\n\n»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen\ninnokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät\narvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston\nnoitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja\nFukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion\nmukaan.»\n\n»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla\näänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa\nkasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä\nheitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka\nhänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä\nkoituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»\n\n»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan\nparhaani koettanut.»\n\nKun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt\nhänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin,\njoitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän\nhengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja\nvavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan\nkosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat,\navoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät\njapanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat\nhänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa\näkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa\nkatsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin\nhenkensä edestä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon\nlöivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen\nmerkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden\nviskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat\nvuodet) olivat jälleen tulossa.\n\nMaakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden\nvallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi\nhallitseva.\n\nIhmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat\nkulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa\nFukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät\nottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat\nherätäkseen.\n\nTämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan\nihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin\nlyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja\nkuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien\nkorviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin\näkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle,\nkunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin\nuomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo\nuhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.\n\nSatoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia\nylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat\näkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat\nja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista\nvain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian\n»suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi\nratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät\nsuurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja\nuuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan\nköyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden\nhoidettaviksi ja huollettaviksi.\n\nFukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies;\nepätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan\nTokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa.\nHän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan\nmaakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja\navuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. —\nNäiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle\nerikoiselle suunnalle.\n\nSyttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia\nkansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet —\nmurhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut\nharhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa\nliittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt\nhalpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui\nnyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden\nkansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui\nvarmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista\nvastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut,\nasettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan\nsuuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!\n\nMonen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan\n— uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä\nhe katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli\nheitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle\nlapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen\n»gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli\nsurmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.\n\nSamaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi\nkultareunaisia siipiään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n»Mitä kuuntelet, Tama?»\n\nHän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten\naukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.\n\nTyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä\nverhoihin.\n\n»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.\n\n»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen —\ntuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»\n\n»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen\nkysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan\nvielä kuunnella sen ääntä.»\n\n»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa\nsinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen\n— niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas\nminulle, mitä pelkäät?»\n\nHänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.\nTyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.\n\n»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta\nmelua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»\n\n»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan\nminulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa\ntakaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»\n\n»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.\n\nTojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään\npettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää,\nmilloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan\nkentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.\n\n»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi\nmennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä\nsitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä\nPukuihin hyvin pian.»\n\n»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä\nTojin-san?»\n\n»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta\nvarten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua\nkatsomaan, lapsukaiseni.»\n\n»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he\ntulevat?»\n\n»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani\noikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi\nterveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat,\nlapsukainen.»\n\nTämä uutinen vavahdutti tyttöä.\n\n»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.\n\n»Mitä näet, Tama?»\n\nSanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat\nsilmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.\n\n»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»\n\nTojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan\nneidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi\nhetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.\n\n»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi»,\nsanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi\nnopeasti kädet silmilleen.\n\n»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot\novat kuin unia — niin kovin ihania!»\n\nTojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:\n\n»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka,\nmiltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan\nminä sinut erämaasta — valkeuteen!»\n\n»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja\npainoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.\n\nJotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse.\nSe hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle\nvastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa,\nmutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin,\nniin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt.\nTojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:\n\n»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa,\nsinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»\n\nKasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö\nmainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMatalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi\ntumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä\nhiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka\nheidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?\n\nHän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana\nulkoilmaan:\n\n»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»\n\nJostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus\nvasten kasvoja:\n\n»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin\nasunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»\n\nTojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:\n\n»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen\nnimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat\nruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»\n\nVieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti\nkuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:\n\n»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»\n\n»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä\nkutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin\nei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»\n\nKylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän\nuutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä\nmahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse\nsuojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan,\njonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta\npuolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, —\nnuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden\nvakuuttava sointu:\n\n»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi\nsijalle.»\n\n»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka\näskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen\nperkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen\nsävy.\n\nNäitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä\nylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.\n\n»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni\nedesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat\nsamuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia\nopettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen\npuolestaan, jos tarvitaan.»\n\nSama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:\n\n»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole\nkysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen\nvuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä\nja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja\njonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret\nherrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon\ntahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän\narvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät\nsamallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden\nkämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri.\nTojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin\ntyytyväisiä.»\n\n»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse\nkoskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien\nnimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»\n\nIlkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi\ntyöntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret\nristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.\n\nJoku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies\npoloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla\nsanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä\nahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset\nkasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi\nkiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.\n\nOnnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He\nolivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän\nmielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät\nsisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja\nrukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen\nolennon, jota hän suojeli ja turvasi.\n\nTähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen\nsanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka\nhän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen\nkoston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san\n— heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa\nvieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa\nitse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita\nlakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat\nankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja\nloukkaukset.\n\nKun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi\nväkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana\nesiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen\nepäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä\nportaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti\nkuin kissa kyntensä.\n\nJokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana,\njykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli\nkoskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti\nja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat\nnopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat\nsinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui\nruohoiselle puutarhapolulle.\n\nTojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli\ntyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.\n\nSeurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja\npelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista\nsisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat\nkaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.\n\nEnnenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet\nheidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa\nliikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies,\njättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he\nvaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.\n\nYksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin\njoukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse,\nsanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.\n\nSilloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli\nlevottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja\nkäänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli\nmurheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä\nja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion\nylivirkamies Gihei Matsuyama!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin\nkettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista,\netsi kuumeisessa hädässä.\n\nTämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa,\nverenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet\ntytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän\nlähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää\nennen rähisevän kansan kokoontumista!\n\nLevottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta\ntoiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti\npunahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.\n\nSekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän\ntuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat\nkiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa,\nonnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne\nsaisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt\nkuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että\nTojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he\nvetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon\nkatseita.\n\nPalvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen,\nautioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta\nkuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi\nkoko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin\nentiseen palveluspaikkaansa.\n\nAika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt\nsellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat\nylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja,\nsamurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä\nystäviensä hylkäämällä.\n\nJa kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän\noli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja\ntoista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine\nlotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka\nei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja\nmitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka\nheidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien\nvesikukkien alla vai eikö?\n\nNuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten\nsaisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat\nlopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen\nhuoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat\ntulleetkin.\n\nYksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He\npakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja\nheittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin\nlattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään\nkuin tappavan tuskan ahdistamana.\n\nSisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä.\nMurheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä\nvoimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan\nkettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei\nMatsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä.\nÄkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion\nylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt\nkuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!\n\nKiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki\nTojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen\nsensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.\n\nKesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät\nrauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät\nihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia,\njoihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat\nlangetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että\nruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.\n\nAuringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä\nsuuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki\nhumisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti\ntarkkaavasti päänsä.\n\nYhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli\nnytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään,\nasteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja\nkatsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu,\nkuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:\n\n»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»\n\nHellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen,\nhenkäisten äänettömään yöilmaan nimen:\n\n»Tama! Tama!»\n\nJa kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä\nkohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi\nbambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman\npetollisia vuoriseutuja kohti.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä\nvuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta,\nkalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja\nhemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen\npulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan\npuhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.\n\nHän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut,\nhäilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen\npitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.\n\nÄkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen,\nvastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa,\nja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana\nvalahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät\najat oli kaipauksella odottanut:\n\n»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).\n\nTama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen\nkasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja\nhuulia.\n\nTojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän\nei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa\nvaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli\nloppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!\n\nTyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä\nliikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet\nniiden syleilyyn.\n\nKultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti\nvastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana\nTojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi\nTojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella\nsaneli:\n\n»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»\n\nKäsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä\njuomakulppoa, joka oli hänen vieressään.\n\nHän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen\nhuulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.\n\nTyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia,\nvaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.\n\nHento, sortunut ääni kuiskasi:\n\n»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole\nmuuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»\n\nVaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin,\nettä joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle.\nHerttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti\niloisesti:\n\n»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha,\nettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä\nolevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta\nperässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.\n\nTojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä,\njoka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi\nrauhattomasti:\n\n»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka\nalituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu\nenää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»\n\nEi kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni\nsaattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti\npois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut\nniihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi\nkätensä ja virkkoi:\n\n»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»\n\nRuumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska;\nvakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.\n\nTämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa\ntyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago\nYaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta\ntapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta\nkoleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin\ntuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.\n\nToistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut,\nharhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut,\nsokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston\nsuojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten\naavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas\nvuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen\naskelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!\n\nHän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta\njättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa\nkeino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa\nja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei\nmilloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen\nrinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana\npalvelijana seurata herraansa maailman ääriin.\n\nTojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja\nrakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän\npienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön\npehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli\npienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton\nlapsi ja velhotar hänen äitinsä.\n\nVähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen\nviserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli\nkeinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi\ntaivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.\n\nTama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen\nverhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun\ntuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät\ntunnusmerkit.\n\nVäsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman\nliikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän\nkuin hyvin kaukaa:\n\n»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nVuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli\nvoinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä\nkuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen\nkuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä\nhuomanneet.\n\nVuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu.\nKepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot\ntuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He\nasuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta\nja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka\nleijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja\nlaadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.\n\nTojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi\nhalunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja\nTama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei\nkukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston\ntiheimpien metsikköjen lävitse.\n\nEi pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten\npolkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin\nsiinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli-\nkuin tuulikellojenkin soittoa.\n\nVelhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille\nkirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä\nuskomattoman ihania kallioluolia.\n\nPyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat\nTokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten\nesivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon\nperustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi,\nmiksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä,\nvartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.\n\nKun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi\nTama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet\nriisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella,\nkaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä\nsekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä\nateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen\nliikuttava.\n\n»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat\nniitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»\n\n»Kiellettyä lihaako?»\n\nTama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä\nkuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen\nruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.\n\n»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.\n»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»\n\nTojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja\nliikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän\nvaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan\nvihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli\nnurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun\nvanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin\nnuorena?\n\nTama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti\ntaapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden\nsormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin\nkäännettyinä ja silmät ummessa.\n\n»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut\nminulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)\n\nHän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen\nvitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa\nja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista\ntanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän\nloistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän\nkivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja\nkapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine\nkultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!\n\nOikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa,\nkuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja\nsilmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden\nsydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa —\npelkoa ja vihaa!\n\nHän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu\noli ketun!\n\nTojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät\nnarrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat,\ntuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.\n\nMutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin\npuhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat.\nSyksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja\nkellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.\n\nYöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä\nmaan runsain kerrostumin.\n\nAivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja\nvalitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han,\n»Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän\nmatkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa\ntemppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan\ntemppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.\n\nSiellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän\noli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa\nhuomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia\nja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta\nJumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli\ntämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon\nei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut\njumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin,\nja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja\nsuostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.\n\nLapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin,\nkiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi\nTojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot\nolleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä\nkiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas\ntaakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän\nniitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään\ntiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.\n\nHe olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää\nkäsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:\n\n»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti\nsen kurkihirren alle.»\n\nJa mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja\nonnesta.\n\nUneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa\nsivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden\npäiväpaisteiseen metsikköön:\n\n»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun\nkanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys\nedessä ja ympärillä!»\n\nHän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla,\nhyväilevällä äänellä:\n\n»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran\nlausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»\n\nTama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston\npeitossa.\n\n»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.\n\n»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»\n\n»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa\nen tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä\nseistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä\nsilmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.\n\n»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua.\nNe ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo\npuhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»\n\nTojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin\nvoimakas hellyys ja kaiho:\n\n»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän\njuhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»\n\n»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva\nepäilys.\n\n»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon\nhehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen\nentinen, sydäntä painostava pelko.\n\nHän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa\nvasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille\nvalahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa\nkeräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen\nliikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli,\nvuoroin hyräili jotakin laulua.\n\nKaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella\nvarmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.\n\nKäsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko\nsiivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon\nTojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen,\nettä tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin\nkasvoihin.\n\n»Tama!»\n\n»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy\nkuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy\nja — katoaa!»\n\n»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä\nyhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»\n\n»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.\n\nSitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten\nvapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja\nahdistuksesta:\n\n»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan\nselvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen\nkorvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san?\nKuuntele!»\n\nHän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama\nsaattoi kuulla tai luuli kuulevansa.\n\nTojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto\noli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän\notti tytön pienet kädet omiinsa.\n\n»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»\n\n»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys\näänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät\nunhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»\n\nHän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.\n\n»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»\n\n»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»\n\n»Pelko — sinun tähtesi!»\n\n»Sehän on aivan turhaa!»\n\n»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti,\n»enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»\n\n»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa\nnykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain,\nkylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät\npysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja\nkuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.\n\nTuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen\nkäsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin\nhiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.\n\nÄkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi\nniihin tuskallisesti.\n\n»Sinähän itket, Tama.»\n\n»Enhän itke», vastasi tämä.\n\n»Mutta kasvosi ovat kosteat.»\n\n»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat\nhe eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään\ntähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät,\ntäytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja\npuista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat\nliian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi\nhäntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä\nmatka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää.\nTama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.\n\nYö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui\ntakkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen\nselkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen\nvaralle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi\nvyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa\ntyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti\nja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt\nkädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi\nhyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi\nsolmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.\n\nTojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta\nTama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi\nsilkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret\ntoinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä.\nHeidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä\nyökylmältä.\n\nNiin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät\npysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät\ntasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa\nsarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta\nnäkyi Sho Kon Sha.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nViileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi\nheidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen\ntasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput\nmajesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.\n\nYlellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä.\nSeinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin\nsitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon\nvaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä\nkuuluisa rakennus.\n\nHe lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa\nkiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat\nirtaallaan.\n\nPagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa\nheilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.\n\nKyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena,\nlainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli\nkäsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista\nhän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja\nripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä,\ntuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa.\nÄkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi\nlentämään takaisin.\n\nHän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki\nruostuneet ovet.\n\nHuoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean\nvaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt\npaitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat\njalustoillaan.\n\nAlttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja\nollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä\nmäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.\n\nPääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura\nuneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa\nnojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin\ntuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas,\nkuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.\n\nTama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin\nsekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän\nkammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi\nolevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa\nmaanpaossa ja hyljättynä.\n\nHän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa\nvasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin\nhuomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa\ntemppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen\nkiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella\noli kynä ja kolmannella papinsauva.\n\nTervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen\nja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt\nainoatakaan jumalankuvaa.\n\nTojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri\nsen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen\npainetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi\nmonta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen\nturmelemat.\n\nOmituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka\nensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle\nopetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti\nKristusta!\n\nTyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä\npolvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:\n\n»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»\n\n»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.\n\n»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten\nminullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän,\nettä hän kuuntelee.»\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nTojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän\nolinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan\nläpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka\nvarmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat\ntietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi\nhän.\n\nKun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä\nei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän\neteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä\njumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn\nsitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo\nedeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta,\nkun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin\nmahtavaa henkivartiojoukkoa.\n\nEi kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen\nkammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat\nsilmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.\n\nHänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut\nsiihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.\n\nMainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan\nkatolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa,\nkuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin,\neläimellisen riemunkiljunnan.\n\nHäneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja\npelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja\nastui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran;\nilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä\nhypähdyksellä ovesta lennähtänyt.\n\nHänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista\nsilmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän\nseisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka\nylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä,\ntuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse\njumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon\nvaltaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin\novesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!\n\nKun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän\nhyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti,\nminkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa\nvastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä\nnytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat\nja teräväsävyiset.\n\n»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan\nkettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»\n\n»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»\n\nTyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän\nhuokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule\nlähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille,\njotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle\nhänestä — Gihei Matsuyamasta?»\n\n»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»\n\n»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä.\n»Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa.\nTullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui\nnimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei\nkukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain\nhuudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta\nhän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.\n\n»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja\näitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen\nlausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että\njumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin\nminä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin\nheti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin\nmiehiä!»\n\n»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden\nvuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen\näänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja\narkailin.»\n\nÄäni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti\nkädellään häntä.\n\n»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he\neivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa,\nettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»\n\nHän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.\n\n»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla —\nodotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin\nrotkon syvästä kuilusta.»\n\n»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit\naivan syytön hänen onnettomuuteensa.»\n\n»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä\nFukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella\nkettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon\nikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja\nsinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»\n\n»Et — etpä suinkaan.»\n\n»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät\npuhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa,\nvaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle,\nettä sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti\nodotin koko talven tuloasi.»\n\nIloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.\n\n»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin\ntoivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan\nseisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset,\nenkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit\nTojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen\nolin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat\npaleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat\nvieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa\nnimesi! To—o—jin-san!»\n\nHäntä puistatti vilunväre.\n\n»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»\n\n»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa\nniinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen\nvaaran tahansa!»\n\n»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen —\näitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät\nSho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja\nasetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!\n\nHän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.\n\n»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.\n\n»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.\n\n»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä\nmyöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti\nkunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat\nsurmasi!»\n\n»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä\ntuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi,\nerillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun\nhuulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen,\nonnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»\n\n»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»\n\nTama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.\n\n»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään\npelastusta), kuiskasi hän hiljaa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se\noli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille\nmutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.\n\nKerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin\noli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut\naskeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen\nhuulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän\nasetti kätensä miehen käsiin.\n\nTojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön\nkasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli\nhänen mielensä levollisemmaksi.\n\nHän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei\nkuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus.\nHän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa\nintohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin\nkuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan.\nHe eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä\nkiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.\n\nTämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein\nkuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen\nvielä toinen toistaan käsistä.\n\n»Sensei! Sensei! Sensei!»\n\nSe oli ylioppilas Junzon ääni.\n\nIlosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin\njumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot\nlennähtivät kiivaasti auki.\n\nUlkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa\nhätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki.\nIlohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät\nnuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli\ntoisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen\ntutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen\nkaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli\nollut erinomainen haavuri.\n\nAskel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana,\nsilmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä\nkäsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa\npainuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä\nylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat,\nettä Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin\nruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja\nniistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.\n\n»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme,\nsillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin\n(amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta\ntyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen\nTojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»\n\n»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»\n\nNuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.\n\nKettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota\nkohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen\nvuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen\nmuutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut\nsen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti\ntietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat\nvuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.\n\nNyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli\ntapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin\nystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan;\nja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden\nvääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois\nFukuista.\n\nKettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta\nhänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla\nhänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää.\nFukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää\npeljättävissä.\n\n»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis\nnäkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin\nkertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen\nihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin,\narvoisa opettaja?»\n\nMutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet\ntuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti\nterävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\n»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla\nhuulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini\novat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»\n\nHän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan\nvälittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi\nseurasivat häntä.\n\nHän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin\nvieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei\nsaanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin\nrinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet\ntakaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi\nhäntä peljännyt.\n\nKerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja\nteeskennellyn välinpitämättömästi.\n\nAsiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken,\nolivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen\noli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he\nvaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat\nheränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän\ntuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin\npian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin\nymmärtäisi.\n\nTaman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella\nniitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen\nhetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.\n\nTama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri\npolkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei,\nvaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.\n\nHän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia\nlausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin\nhaluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti\nja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan\nlumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi\noppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään\nselvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja\nkuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.\n\nMiehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää\nasiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai\ntyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen\nJunzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden\noppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan\nparantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut\nlääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon,\nsangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla\npoistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka\nasui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin\npyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä,\njonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin\ninnoin.\n\nSata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi\nkohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin\njapanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen,\nsillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla\nonnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat,\nlupasivat he.\n\nTama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin\nei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi\ntajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan,\nhyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan\npäähän Tojin-sanista.\n\nHänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä\nsarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja\nrikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt\nedellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko\nmaailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus:\nTojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti\nsyleillyt!\n\nHe kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen\nhuolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien\npappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän\nsuosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset\ntervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin\nvihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon\nsurullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka\nei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet\neivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut\nsiihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä\nruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden\nvarastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin\ntahallisesti hänen otettavakseen asetettu.\n\nMatka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat\nolivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään\nsuojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he\nsaapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään,\ntaivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka\nrantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nViimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli\npoistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään\nmuukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.\n\nHuoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen\nneuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas\noli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä\nsaadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset\nvasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja\nritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet,\njoiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli\nhänen poissaollessaan joutunut.\n\nTojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä\noli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen\npäivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa\nvieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.\n\nKorkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään\nasemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista,\nsillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi\nja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän\npuheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän\nkohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen\npalvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa\nyksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään\npäätöstä lausua.\n\nVihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he\nolivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli\ntodellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen\nkuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.\n\nHän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies,\njonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja\nmuodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä\nenglantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä\nTojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat\nkamalansuuret huonekalutkin.\n\nLääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia\nkapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia\neri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan\nnäyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran\nkahdenkesken pitkistä ajoista.\n\nAmerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat\nja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista\nmuutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista\nja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten\nhän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli\ntunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen\ntaakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle;\nluultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen\nteoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun\nrakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita\ntavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.\n\nNyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja\ntodellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät\nmitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä\nkettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.\n\nPienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten\nTojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli\nliikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni,\nhyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden\nTojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.\n\nHän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa\nkettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä\nlähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon\nmielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.\n\nHän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä\npaljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt,\ntuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli\nvallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta\nsilmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat.\nBe-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti\ntuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin\nsaattoi.\n\n»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan\nasennostaan.\n\n»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö\nsinä opettajanvirkaasi vai et?»\n\n»Kerrassaan.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\nTojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli\nilmestynyt ihmeellinen loiste.\n\n»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»\n\n»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»\n\n»Niin — sitä tarkoitan.»\n\nBe-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan.\nTahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän\nryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.\n\n»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti\nkätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat\nnyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä\n— vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä\n— niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»\n\n»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti.\n»Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet\nkuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä\nelänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin\nkaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin\nkaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti.\nSielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on\nmahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! —\nolen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»\n\nHän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten\nseisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen\ntaas äkkiä toisen eteen.\n\n»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista.\nPyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee\nsisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin\nainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota\nhäntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta\navustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin\ntuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita\nhänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa\nhänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»\n\nBe-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän\nkatsahti Tojin-sania silmiin:\n\n»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.\n\nTojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli\nkuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:\n\n»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen\nkamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi\nkysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»\n\nVirkkoi toinen:\n\n»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»\n\nTojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän\nlaski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti\ntuolillaan.\n\n»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle\nkertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»\n\n»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin\npainavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta\nolkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»\n\nHän hypähti kiihkeästi ylös.\n\n»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.\n\n»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»\n\nHän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran\nliikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:\n\n»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan\nvakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea\ntai näkevä!»\n\n»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi\nTojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi\nijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen\nhäikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista\nja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua\nsanottiin jo Amerikassakin.»\n\n»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha\nluukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo\nvanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä\nparhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni\nnuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.\n\n»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi\nijältään — ja sydämmeltään!»\n\n»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla\ntotisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan\ntoisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori\nnainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin\nkivisen kuin sydämmesi on!»\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n»_Tama!_» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut\npuhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa\nhänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin\npolvia vasten.\n\nTämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.\nLempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.\n\n»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä\naivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan\nhänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki\ntapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin\nhänen kanssansa, lähdethän?»\n\nTama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut\nkoskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi\naskeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti\nkuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin\npäättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet\njatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että\nsilmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.\n\n»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin\nnäyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa.\nSe, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi\ntoisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt\ntoisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat.\nNe peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään\ntoisen naisen!»\n\nVallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät\nmiehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.\n\n»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun\nkasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.\n\n»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti,\nmurheellisesti.\n\n»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut\nainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman\nääriin saakka — jos vain sallisit.»\n\nTojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti,\nastui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen\ntaapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama\nkuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se\ntaas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.\n\nHän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä.\nSitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli\nTojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään\nkäsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin\nlöysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen,\nväsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nFukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen,\ntöyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset\nistuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet\nkatoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.\n\nJärjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna\nihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan\nsattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään\nmatkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä\nhiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista\nhartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.\n\nAjoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin\nmääräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä\nkettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota\nhe koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.\n\nBe-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän\nistui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen\npuolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada\nvakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat\nvälkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen\nympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien\nkalpeita poskia.\n\nMatalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen\nnäköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.\n\nAjoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat\nlähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja\nja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten\nnuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus\nolivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta\nsyttyneet ilmiliekkiin.\n\nSanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin\nlauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin\ntällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut\nniin hyvän tilaisuuden.\n\nTuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin\nsyyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät\nviehätyksensä.\n\nKun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot\nvähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen\nvaltatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava,\nsilloin erosi viimeinen joukko.\n\nPaitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin\nkolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet\nhenkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi\nmyöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset\nsäteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat\nsaivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät\najat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten\nvallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa,\nkatselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä\nvelhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta\nja myötätuntoa voinut katsella.\n\nTama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin,\njoten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä\nkäymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän\nverhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen\nkuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen\nalle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka\nheidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella\ntiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nTyöhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli\nviety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla,\nja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen,\nsanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään\nolevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja\nlikainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa\nhänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle\nhänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.\n\nMitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän\ntiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen\njälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut\nsanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla\nsilmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni.\nVastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana.\nNiin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin\noli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!\n\nHän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan\nmielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen\nulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena\nhänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja\nkuulla äänen helkkyvää soittoa.\n\nUlkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat\nputoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa\nkattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä\nfeodalisten aikojen yashiki!\n\nTalvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa\nMatsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä\nsietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.\n\nMutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille,\ntulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä\nkunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä\nUus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt\nFukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille,\nmainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat\nsen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen\nelämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta\nsiinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli\nBe-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.\n\nHän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli\nkolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.\n\nMielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen\nkaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja\nsaattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei\nsuoraan pääkaupunkiin.\n\nMutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni\nlintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.\n\nTojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.\n\nOven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen\nhienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja\nrauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.\n\nMatkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja\nsilmäkulmilla.\n\nTojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään\nlausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin\nkerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät,\nilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.\n\nVelhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi\npuhjennut:\n\n»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»\n\nHän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin\nsokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.\n\n»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut\ntakaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»\n\nTojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.\n\n»Osasit tienkin —»\n\n»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko\nmaailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»\n\n»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.\n\nTama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.\n\n»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle —\nsitten!»\n\nTojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä\nitseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa.\nHän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.\n\nHän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin,\nhänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita\nvasten painautui toinen suloinen huulipari.\n\n\n\n"]