[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa9PpIdF09WeiBO-jZliJ1Y_mEnCHQOAxBZw2dvL7Svc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3335,"Sioux-intiaanien kynsissä","Nord, Emil von (ft. 1890)",null,"3335-nord-emil-von-sioux-intiaanien-kynsissa","3335__Nord_emil_von__Sioux-intiaanien_kynsissä","Kertomus Texasista","romaani",[13],"seikkailu",[],"fi",1890,1903,4887,34384,false,75103,[23,24],"Dakota Indians -- Fiction","Indians of North America -- Fiction",[26,27,28],"Adventure","Historical Novels","Novels","\"Sioux-intiaanien kynsissä: Kertomus Texasista\" by Emil von Nord is a historical novel written in the early 20th century. It narrates the encounters and challenges faced by a group of hunters in Texas as they navigate through the treacherous landscape and confront the Sioux Indian tribe. The book explores themes of survival, conflict, and the complex relationships between settlers and Native Americans during a tumultuous period in American history.  The story follows three rugged hunters—known as \"Karhuntappaja,\" \"Kotkansilmä,\" and \"Nopsajalkainen hirvi\"—as they embark on a journey through Texas, facing the brutal heat and harsh wilderness. Along the way, they stumble upon a group of settlers, unaware of the imminent danger posed by Sioux warriors. As they work together to fend off attacks from the Sioux, the hunters demonstrate their skills in survival and combat. Ultimately, their bravery leads to a dramatic rescue operation, highlighting the themes of camaraderie and the fight for survival against overwhelming odds. The characters exhibit a strong sense of moral integrity as they protect the innocent and combat the violent clashes of their time. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Helander, Theodor",228,"Seikkailukertomus sijoittuu Texasin paahtaville tasangoille, missä kolme kokenutta metsästäjää joutuu vaaralliseen kohtaamiseen sioux-intiaanien kanssa. Lyhyt romaani seuraa Karhuntappajaksi kutsutun miehen ja hänen tovereidensa selviytymiskamppailua ja pakoa karussa erämaassa.","Emil von Nordenin 'Sioux-intiaanien kynsissä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3335. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIOUX-INTIAANIEN KYNSISSÄ\n\nKertomus Texasista\n\n\nKertonut\n\nEMIL VON NORD\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbom,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kolme matkamiestä.\n   II. Vakoilijat kuolemaan!\n  III. Kaksi karhua.\n   IV. Vapautus.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKolme metsämiestä.\n\n\nKolme matkamiestä kiiruhti hellittämättä eteenpäin.\n\nTexasin paahtava aurinko paistoi täydeltä terältä. Niin kauas kuin\nsilmä kantoi, näkyi ainoastaan taivasta ja hiekkaa, hiekkaa ja\ntaivasta. Ainoastaan kaukana taivaanrannalla voi silmä eroittaa\nnähtävästi metsänpeittämän vuorijonon tummat piirteet.\n\nLos Varros-vuoret ne olivat, jotka houkuttelivat heitä luokseen tarjoten\nheille suojaa paahtavilta auringonsäteiltä.\n\nMatkamiehemme olivat kolme tanakkaruumiista henkilöä, jäntereisiä\nmiehiä, joilla oli ahavoituneet ja auringon polttamat kasvot ja\njommoisia tapaa ainoastaan läntisen Amerikan metsänkulkijain, majavan-\nja hevospyytäjäin joukosta.\n\nKaksi heistä näytti olevan yhdenikäisiä, noin neljänkymmenvuotisia,\nkolmas vaan noin kahdenkymmenenviiden ikävuoden vaiheilla.\n\nKaikilla oli heillä samanlaiset tamineet.\n\nEnglantilainen vartalonmukainen nahkatakki, nahkahousut, jotka\npeittyivät pitkävartisiin saappaisiin ja päässä leveälierinen,\nkotkansulan kaunistama panamahattu, muodostivat heidän yhtä\nyksinkertaisen kuin käytännöllisen pukunsa.\n\nSelässä riippui heillä takaaladattava remington-kivääri. Vyöllään oli\nheillä vasemmalla puolen pieni, mutta terävät kirves, etupuolella\nriippui kahden kuusipiippuisen revolverin välissä pitkä tikari. Iso\nnahkainen matkaleili ja aimo jahtilaukku, joka nyt näytti olevan evästä\npulloillaan, viimesti kolmen metsämiehen asun. Kolmetuntisen marssin\njälkeen pääsivät he vihdoin kumpujonolle ja heittäytyivät suojaavien\npuitten siimekseen levähtämään hiukkasen rasittavan astunnan jälkeen.\n\n\"Olipa se todellakin rasittava marssii\", sanoi toinen vanhemmista\nmetsästäjistä pyyhkien nenäliinallaan hikeä otsaltaan. \"Aurinko paahtaa\ntänään kuin jos tahtoisi se paistaa puhvelin ihan eläviltään.\"\n\n\"Toivon kumminkin, että tänä iltana ehdimme Trelfonien luolille\",\nvirkkoi siihen toinen vanhempi metsästäjä samassa kun hän aukasi\nlaukkunsa ja otti esille leipää ja juustoa.\n\n\"Niin, samaahan minäkin arvelen. Mutta saapashan nähdä, josko näillä\nhornan metsämailla enää liekkään metsänriistaa. Niinä kymmenenä\nvuotena, joina en olo jalkaani tänne pistänyt, ovat, intiaanit ja\npääasiallisesti siouxit, vähentäneet sen lukumäärää melkoisesti. Olipa\nsentähden aikakin käsissä näyttäytyäkseni kerran näillä mailla.\"\n\nPuhuja, jonka kasvoja tuuhea valkoinen parta ympäröi, tunnettiin koko\nTexasissa intiaanien, uudisasukasten ja metsästäjien keskuudessa\n\"Karhuntappajan\" nimellä. Mutta hän ei ainoastaan ollut kurjan\nroskaväen ja roistomaisten intiaanien tuntema, vaan he pelkäsivät häntä\nvieläkin enemmän hänen oikeamielisyytensä ja rehellisyytensä tähden.\n\nVanha metsästäjä ei suinkaan pelännyt pyssy kädessä astua moista väkeä\nvastaan ja tarmokkaalla esiintymisellään ymmärsi hän pitää siouxit\nkurissa.\n\nSen ohessa oli hänellä tarkka silmä kuni haukan ja hän oli\npettämättömän tarkka ampuja. Minkä hän kerran oli saanut pyssynsä\njyväsimelle, se oli melkein jo hengeltä. Jos hän kerran oli luvannut\ntuhota aavikkoroiston, tahi kostaa jollekin intiaaniheimolle sen\ntekemää roistontekoa, silloin oli sen, jota uhkaus koski, viisainta,\nikipäiviksi lähteä Texasin maasta.\n\nHän tiesi löytää uhrinsa.\n\nUudisasukasten ja rehellisten intiaanien keskuudessa oli hän hyvä\nvieras ja paljon pitivät he hänestä.\n\nTuo toinen metsästäjä, jonka kanssa hän nyt lähes kuusi vuotta oli\nkierrellyt seudut ristiin rastiin, oli intiaaneilta saanut nimen\n\"Kotkansilmä\".\n\nNuori mies taas, joka oli Karhuntappajan kaukainen sukulainen,\nkutsuttiin \"Nopsajalkaiseksi hirveksi\".\n\nMetsästäjät kävivät aimo tavalla ruoan kimppuun ja söivät hyvällä\nruokahalulla, kun Karhuntappaja siimestäen kädellään silmiään äkkiä ja\ntarkkaavaisesti tähysteli oikealla puolen kohoavien vuorten huippuja.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi hän kääntyen toverinsa puoleen.\nHaaskakotkat lähtevät pakoon. Täällä metsästää siis joku. Texasissa\nen tunne kumminkaan ketään, joka voisi eksyä täkäläisten roistojen\nkeskuuteen.\n\n\"Joku meksikolainen puhvelinpyytäjä ei se arvattavasti ole. Ne\neivät siis voi olla muita kuin intiaaneja tahi uudisasukkaita. Noh,\nsaammepahan nähdä enkö ole oikeassa. Siouxit ovat kaivaneet sotakirveen\nmaasta ja lähteneet sotaretkelle etelään, mutta en kumminkaan uskoisi,\nettä he ovat jo ehtineet tänne saakka.\"\n\nNiinpiankun metsästäjät olivat aterioineet, jatkoivat he matkaansa\nvuorien poikki.\n\nPian olivat he kulkeneet matalan vuorijonon yli ja heidän eteensä,\naukeni iso, hedelmällinen tasanko.\n\nAurinko laski alemma ja yhä alemma länteen. Kolme metsästäjää oli\nkulkenut jo useampia tunteja, kun he äkkiä seisahtuivat.\n\nPienen joen partaalla, joka kiemurrellen juoksi heinäaavikon läpi,\nnäkivät he heti kohta intiaanileirin jäljet.\n\n\"Siouxit!\" sanoi Karhuntappaja ottaessaan maasta mokassiini-jalkineen,\njonka sen omistaja oli heittänyt luotaan, ja tarkastellessaan sitä.\n\n\"Ettäs nuo koirat jo ovat ehtineet tunkea tänne asti! Noh, nyt on\nmeidän metsästyksemme lopussa, Tahtoisinpa vaan tietää, mikä noilla\nroistoilla nyt on mielessä.\"\n\n\"Kaikesta päättäen ovat he viime yönä leiriytyneet tähän ja varhain\ntänä aamuna jatkaneet matkaansa\", sanoi nuorempi metsästäjä.\n\n\"Yhdynpä mielipiteeseesi!\"\n\nKaikki jäljet tutkittiin nyt tarkasti, mutta kun ei kukaan voinut\nhuomata mitään, joka, olisi voinut asiata tarkemmin selvittää, niin\nläksivät he uudestaan kulkemaan, tällä kertaa pitkin jokea.\n\nKohta ehtivät he eräälle paikalle, missä useat puut ja tiheät pensaat,\ntarjosivat heille hyvää suojaa. Nyt he pysähtyivät ja päättivät viettää\nyönsä siinä. Tiheimpään pensaikkoon, jotta sitä ei voitaisi kauvempaa\nhuomata, sytytettiin nyt pieni valkea, jolle iso lihapala pantiin\npaistumaan.\n\nSillä välin oli tullut pimeä.\n\nAterioimaan menivät he kaikki kolme lähellä olevalle kummulle ja\ntarkastelivat visusti ympäröivää seutua.\n\nJoen juoksusuuntaan luulivat he huomaavansa heikkoa valkean kajastusta\ntaivaanrannalla.\n\n\"Matkue on perhanan varovainen\", murahti Karhuntappaja.\n\nVielä seisoivat he siinä ja tähystelivät jokaista pientäkin esinettä,\njonka he taisivat pimeässä eroittaa. Yhtäkkiä leimahti väräjävä, kirkas\ntulenvalo lännen puolella korkealle taivaalle.\n\nLevottomina katsoivat metsästäjät sinne päin. \"Mikä varomattomuus!\"\nhuudahti vanha metsänkulkija. \"Arvattavasti ovat he uudisasukkaita tai\nmuuta sentapaista kansaa. Huomenna on heillä siouxit kintereillään\neivätkä he niistä erilleen pääse niin kauvan kuin yksikin heistä on\nelossa.\"\n\n\"Noh, varoittakaamme heitä kumminkin kaikissa tapauksissa\", vastasi\nhänen kumppalinsa.\n\nMetsästäjät kääntyivät takaisin leiripaikalleen, poistivat\nhuolellisesti pienimmätkin jäljet sielläolostaan, tarttuivat aseisiinsa\nja kiiruhtivat nopeasti kirkkaasti loimuavaa tulta kohden.\n\nHe eivät olleet jatkaneet tuntiakaan kiireellistä marssiaan, ennenkun\nehtivät uudisasukkaiden leiriin.\n\nNäitä oli noin kaksikymmentä miestä ynnä kaksitoista tai viisitoista\nnaista ja lasta, jotka heti kohta kaikkityyni olivat kokoontuneet\nvalkean ympärille ja ruvenneet siihen yötänsä viettämään.\n\nKaiken omaisuutensa olivat uudisasukkaat sälyttäneet kuusille härkien\nvetämille vankkureille, jotka olivat äsken siihen ajaneet ja olivat\nyhdessä jonossa toisella puolen.\n\nHärkiä ja hevosia kävi laitumella ja ainoastaan kaksi vahtia, jotka\nhuolettomasti nojautuivat pyssyjänsä vastaan lähellä tulta, katselivat\nvälinpitämättöminä aavikolle päin ollen ainoat varsinaiset vahtimiehet\nenemmän vaan muodon puolesta kuin todenteolla. Intiaaniheimoille tahi\nrosvojoukkueelle, jommoisia valitettavasti liian usein kiertelee isolla\nheinäaavikolla, jossa samoin kuin ympäröivien vuorien louhikoissa ja\nsolissa piankin ovat turvissa ja voivat karttaa takaa-ajoa, semmoisille\nolisi ollut helppo asia yllättää tämmöinen karavaani, jos vaan he\nolisivat aikoneet sen kimppuun käydä.\n\nKaravaanin eli matkajoukon muodostivat useat Schwarzwaldista kotoisin\nolevat perheet, jotka aikoivat kokea onneansa Amerikassa. Newyorkista,\njossa he olivat astuneet maihin, matkustivat he Keskistä-pacifie-rataa\nmyöten Wisconsiniin, jossa he ostivat tarpeelliset härkävankkurit ja\nveturit. Wisconsinista jatkoivat he matkaansa pitkin jokea päästäkseen\nheinäaavikon poikki Louisianaan, jonka läheisyyteen he aikoivat asettua\nasumaan.\n\nUudisasukkaat olivat laittaneet itselleen lämpimän illallisen. Muutamat\nkeittivät vielä parhaillaan lihaa ja perunoita, jota vastoin toiset jo\nolivat käyneet syömään hyvällä ruokahalulla rasittavan matkan jälkeen.\n\nÄkkiä seisoi kolme metsistynyttä, parrakasta, kiireestä kantapäähän\naseilla varustettua miestä heidän edessään ilman että he olivat\nhuomanneet niin merkkiäkään heidän tulostaan.\n\nPelästyneinä hyppäsivät kaikki seisoalleen. Naiset kirkuivat ja lapset\nhuusivat. Vihasta leimuavin silmin hyökkäsivät miehet ylös tarttuakseen\naseisiin.\n\n\"Antakaa pyssynne olla\", sanoi Karhuntappaja mitä sujuvammalla ja\nkauniimmalla saksankielellä pelästyneelle joukolle. \"Karhuntappaja\nja hänen toverinsa eivät vielä koskaan ole tehneet kenellekään pahaa\neikä kenenkään tarvitse häntä pelätä, ei ainakaan kenenkään muun kuin\nnoitten rosvojen, roistojen ja hevosvarkaitten, jotka toisinaan tekevät\ntämän seudun vaaralliseksi ihmisten kulkea. Siis ensi aluksi: hyvää\niltaa, hyvät ihmiset!\"\n\nEnsimmäinen hetkellinen levottomuus ja säikähdys katosi kohta.\nHuolimatta metsistyneestä ulkonäöstään ja aseistaan, jotka näissä\nseuduin, missä tuhannet vaarat joka askeleella väijyvät, olivat\nhyvinkin oikeutetut, eivät vastatulleet miehet näyttäneet pienintäkään\nvihollisuuden merkkiä.\n\nPeloittavat kiväärinsä kantoivat he olallaan eikä muuten mikään muu\nvoinut heissä merkitä sitä, että he olisivat tulleet vihamielisessä\ntarkoituksessa.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!\" kaikui heille nyt vastaukseksi kaikilta\ntahoilta vastaan.\n\n\"Sydämmellisesti tervetullut leiriimme, uljas Karhuntappaja\", sanoi\neräs noin kolmenkymmenen vuoden vanha tanakkajäntereinen mies, jolla\noli varma käytös ja mielenlujuutta merkitsevät kasvonpiirteet,\nsamassa kun hän ojensi tulijalle kätensä, jota Karhuntappaja oikean\nmetsänkulkijan tavoin sydämellisesti puisti.\n\n\"Olen jo Wisconsinissa kuullut Teistä puhuttavan, ja ymmärrämme panna\narvoa läsnäolollenne täällä. Te ja toverinne olette aina tervetulleet\npöytämme ääreen ja aina olette te meiltä apua saavat, jos semmoista\ntarvitseisitte.\"\n\n\"Arvattavasti ovat nämät Kotkansilmä ja NopsajaIkainen hirvi?\" lisäsi\nhän, osoittaen kahta seuralaista.\n\nNämä tekivät myöntävän eleen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nVakoilijat kuolemaan!\n\n\n\"Ennenkun me jatkamme keskusteluamme, johon meillä totisesti ei\nole paljon aikaa, koskapa sioux-intiaanit, nuot roistot pian ovat\nkintereillämme, on tuli sammutettava\", sanoi Karhuntappaja ja tarttui\nsamassa isoon kekäleeseen ja polki sitä jaloillaan, niin että kipinät\nsammuivat. Toisetkin kaksi metsänkulkijaa tarttuivat kekäleisiin, ja\nsammuttivat tulen niistä.\n\nUudisasukkaat olivat myös avullisina tässä työssä ja muutamain\nminuuttien kuluttua hehkuivat vaan hiilet yhdessä läjässä.\n\n\"Tehän olette tehneet valkean semmoisen, että sen heijastus tällä\ntasangolla näkyy kahdenkymmenen penikulman laajuudelle, ikäänkuin\njos olisitte tahtoneet huomauttaa näille roistoille, että täällä oli\nrunsasta saalista saatavissa\", sanoi Kotkansilmä silmäillen härkiä ja\nhevosia.\n\n\"Niin, siouxit ovat lähteneet etelään. He ovat leiriytyneet tuonne\njoen poukamaan eivätkä ole niin pitkän matkan päässä, etteivät olisi\nhuomanneet tulen kajastusta.\"\n\n\"On ainoastaan yksi mahdollisuus olemassa, se nimittäin, etteivät nuo\nrosvot epävarman asian takia käänny takaisin, koska ainakin muutama\npäivä voisi menne heiltä hukkaan.\"\n\n\"Mutta jos he saavat tietää mikä varma saalis heitä täällä odottaa,\nniin tulevat he, se on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on\nneljä. Ja sentähden lähettävät he heti vakoilijoita tiedustelemaan\ntulenkajastuksen syytä.\"\n\nKarhuntappaja valikoi uudisasukasten joukosta itselleen kaksi\ntottunutta pyssymiestä ja läksi heidän seuraamana leiristä, johon\nKotkansilmä jäi varustuspuuhien tekoon siltä varalta, että heidän\nkimppuunsa vielä samana yönä hyökättäisiin, asia, joka ei suinkaan\nollut mahdoton.\n\nNeljä kyttää hiipi varovaisesti pensaikon kautta, kunnes tulivat\neräälle kummulle, joka näytti olevan noin yhden Englannin penikulman\npäässä leiristä.\n\nTämä oli seudun melkein ainoa korkeampi paikka, ja jos siouxit\ntodellakin olivat lähettäneet vakoilijoita, niin nämät, joilla ei ollut\nminkäänlaisia jälkiä seurattavina, vaan ainoastaan tulenkajastus, jonka\nmukaan he voivat kulkea, varmaankin nousisivat kukkulalle voidakseen\nsieltä käsin seutua silmäillä, niin tuumi vanha metsästäjä.\n\nOlihan tuli, joka tähän saakka oli heille ilmaissut matkan suunnan,\näkisti sammunut, jonka tähden sen tai niitten vakoilijain, jotka\nsiouxit olivat lähettäneet, täytyi nousta ylemmälle paikalle voidakseen\nparemmin nähdä ympäröivän seudun.\n\nEräällä kummun penkereellä oli monta sataa kuihtunutta petäjää, jotka\npensaineen ja köynnöksineen muodostivat läpipääsemättömän tiheikön.\nTämän penkereen reunalle asettuivat nuot neljä miestä tiheän pensaan\ntaakse.\n\nAika kului mutta hitaasti kuni ijankaikkisuus.\n\nEi mikään häirinnyt vallitsevaa rauhaa ja hiljaisuutta.\n\nMustia pilviä kohosi taivaanrannalle; ne levisivät yli koko\ntaivaankannen sekä tekivät pimeyden yhä synkemmäksi.\n\nAlkoi tuulla. Ensin puhalsi hyvin äkäinen tuulahdus laajan heinäaavikon\nyli, sitten tuli se yhä rajummaksi ja riehui ulvoen ja suhisten puitten\nlatvoissa.\n\nKohta kiitivät pilvet kuni pahojen henkien takaa-ajamina yli taivaan\nkannen.\n\nSydänyön aikaan nousi kuu taivaanrannalle ja näytti maailmalle kalpeat\nkasvonsa. Mutta ainoastaan muutamina minuutteina, sillä kohta peittyi\nsekin mustiin pilviin.\n\nÄkkiä — kello oli nyt lähemmä yhtä — kuului lähistössä rasahdus.\n\nMolemmat metsänkulkijat tunsivat sen heti.\n\nTunnetulla ja kiitetyllä kylmäverisyydellään tutkivat he pyssyjänsä\nnähdäkseen jos kaikki oli reilassa, tarkastelivat revolverejansa,\nirroittivat raskaan kirveen vyöltään varustautuen sitä hätätilassa\nkäyttämään ja tähystelivät tarkkaavaisina yön pimeyteen siihen\nsuuntaan, mistä epäilyttävä ääni oli kuulunut.\n\nSitten vallitsi taas hiljaisuus.\n\nTurhaan kokivat metsän kulkijat tottunein silmin pimeydestä huolimatta\neroiltua ympäröivät esineet toisistaan.\n\nOli hetkeksi tyyntynyt eikä lehtinenkään liikahtanut.\n\nOli kuin jos koko luonto olisi tuskallisesti odottanut mitä, oli\ntapahtuva.\n\nHermostuttava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kiiluvat tähdet, jotka\nsilloin tällöin pilvien lomitse valaisivat tienoon vaalealla valollaan,\nantoivat ainoastaan heikon valaistuksen, jossa vaan esineitten\nääriviivat voi hämärästi eroittaa.\n\nAinakin noin neljännes-tunti kului tällaisessa jännityksessä.\n\nÄkkiä hyppäsi Karhuntappaja pystyyn.\n\nKaksi tummaa varjoa näkyi samassa aaveentapaisesti hiipivän kummun\nmetsättömän rinteen poikki ja lähestyvän miesten piilopaikkaa.\n\nMolemmat uudisasukkaat tähtäsivät heihin pyssyillään, mutta\nmetsänkulkija viittasi heille merkiten, että heidän tuli pysyä alallaan.\n\n\"Heitä on vaan kaksi\", kuiskasi Karhuntappaja hiljaa toverilleen.\n\n\"Minä otan oikeanpuolisen\", vastasi tämä, \"pidä sinä huoli\nvasemmanpuolisesta. Nuot pakanat eivät saa päästää älähdystäkään, sillä\neihän voi tietää, josko ei useampia roistoja ole läheisyydessä.\"\n\nMolemmat metsänkulkijat laskivat pyssynsä maahan, vetivät tikarinsa\ntupesta, ja pitivät kumpaistakin intiaania tarkasti silmällä näiden\ntarkkaavaisesti taivaanrantaa tähystellessä.\n\nMutta he eivät missään voineet huomata tulen kajastusta, joka vasta\nmuutama tunti sitten niin kirkkain liekin oli loimunnut taivaalla.\n\nIntiaanit, joiden leiripaikka oli ainakin kymmenen (Englannin)\npenikulmaa etelämpänä, olivat huomannet kajastuksen, ja kun ei huolittu\ntehdä kokonaista päivänmatkaa takaisin, olivat he luonnollisesti heti\nlähettäneet kaksi vakoilijaa, jotka heidän parasten ratsujen selässä\nkiidättivät yli aavikon siihen suuntaan, josta kajastus näkyi. Mutta\npian alkoi tämä heiketä ja oli kohta aivan tykkänään kadonnut.\n\nSe oli arvoitus, jota eivät nuo kaksi intiaania voineet ratkaista.\n\nMetsästäjät ja muut aavikoilla liikkuvat matkueet olivat aina niin\nvarovaisia, etteivät he koskaan tehneet sen tapaista hurjasti\nloimuavaa, taivaalle pyrkivää tulta, jonka voi päivälläkin eroittaa.\n\nMutta jos sen virittäjät olivat matkailijoita tahi uudisasukkaita miten\noli selitettävissä, että tuli niin tavattoman äkkiä sammui, niin ettei\nvoinut huomata pienintäkään kajastusta synkällä taivaanrannalla?\n\nSe oli pulmallinen arvoitus!\n\nTurhaan nousivat he seisoalleen hevostensa selkään eroittaakseen jotain\ntältä korkeammalta paikalta, turhaan tähystelivät he kissan silmillään.\n\nTurhaan!\n\nTuliko heidän nyt palata takaisin voimatta ilmaista syytä\ntulenkajastukseen väittäen etteivät he voineet huomata mistä se oli\nalkunsa saanut.\n\nEi, se oli mahdotonta!\n\nLäheisyydessä oli korkeahko kumpu, josta kai oli erittäin hyvä\nnäköpiiri. Jos todellakin oli jotain huomattavaa, niin täytyi\nse eroittaa tältä paikalta, joka saarentapaisena sukelsi ylös\naavikkomerestä.\n\nKummun juurella hyppäsivät he hevostensa selästä ja kiipesivät ylöspäin.\n\nHiljaa melkein äänettömästi ja sillä tavoin, joka on omituista\nintiaaneille, hiipivät he ylöspäin ja pääsivät kohta huipulle.\n\nTarkkaavaisina katsoivat he joka taholle.\n\nHeillä ei ollut aavistustakaan siitä, että varma ja välttämätön kuolema\nodotti heitä heidän lähimmässä läheisyydessään.\n\nSilmänräpäyksen ajan loi kuu kalpeaa valoansa pilvenhattarien lomitse,\nniin että voi tarkasti eroittaa intiaanien kirjaviksi maalatut vartalot.\n\nHeiluva sulkakoriste heidän päälaellaan, räikeät ja hohtavat maalaukset\nheidän käsivarsissaan ja säärissään, samoin kuin sotamerkit koko heidän\nruumiissaan huomauttivat heti, että nämät villit vasta aivan äskettäin\nennen sotaretkelle lähtöään olivat maalanneet ja koristaneet itseään.\n\nJännityksellä ja tarkkaavaisuudella seurasivat molemmat metsänkulkijat\nvillien kaikkia liikkeitä.\n\nNiinkuin nämät nyt siinä seisoivat korvat pörhöllä ja kurotetuin\nkauloin ei ainoakaan liikahdus osoittanut, että he olivat eläviä\nolentoja. Kuni pronssiset kuvapatsaat seisoivat he siinä.\n\nMetsänkulkijat tunsivat liioinkin hyvin hurjien sioux-intiaanien\nruumiilliset voimat, heidän sukkeluutensa ja notkeutensa.\n\nKuumeentapaisessa kiihkossa salamoivat heidän silmänsä, kun he\ntähystelivät yhteen paikkaan, jossa muutamia varjoja näkyi liikkuvan.\n\nKarhuntappaja antoi toverilleen merkin.\n\nMolemmat tarttuivat he vieläkin lujemmin tikareihinsa.\n\nNyt!\n\nAimo hyppäys — ja kaksi kääröä vieri kuni kaksi palloa tantereella.\n\nMetsänkulkijain tanakat kourat olivat kuni rautapihdit tarttuneet\nintiaanien kurkkuihin ja nämät voivat vaan hiukan korahdella.\nVimmastunein ja leppymätöntä verivihollisuutta iskevin silmin\ntuijottivat he hyökkääjiin, mutta turhaan yrittivät he vapautua näiden\nrautakourista.\n\nKaksi veistä välkähti ja ruskea verivirta ruiskahti korkealle.\n\nVielä vaan hiljainen korahdus intiaanien kurkuista, ja kumpikin\nmetsänkulkija nousi melkein yht'aikaa pystyyn. Kuu, joka ikäänkuin\npelosta oli hetkiseksi piiloittunut mustan ja paksun pilven taakse,\nvalaisi taasen näkyviin tullessaan hopeankarvaisella valollaan\nverentahraamien ruumisten hirveästi vääntyneitä, vihan hurjistuttamia\nkasvoja.\n\n\"Huh!\" sanoi Karhuntappaja pyyhkäisten veitsensä terää intiaanin\nsääryksiin. \"Nyt se on tehty; tiesinhän minä, että nämät konnat tänne\ntulisivat.\"\n\n\"Nyt on heti paikalla lähdettävä leiriin ja sitten matkaan. Ennenkun\nvuorokausi on ehtinyt vierähtää, ovat muut roistot kintereillämme.\"\n\nKummeksuen katselivat molemmat uudisasukkaat kirjavaksi maalattujen\nintiaanien ruumiita.\n\nEnnen eivät nämät miehet koskaan olleet tulleet jotakuta intiaania niin\nlähelle ja kauhistuen olivat he nähneet julman kamppauksen.\n\nKarhuntappaja oli kieltänyt heitä ampumasta, koskapa he pimeässä\nhelposti olisivat voineet osata johonkuhun ystävään. Nyt vasta älysivät\nhe, kuinka varovaisesti molemmat metsänkulkijat olivat menetelleet,\nsillä jos intiaaneja todellakin olisi ollut lähistössä, niin he eivät\nsittenkään olisi kuulleet miten heidän toverinsa murhattiin, sillä\ntuskin olivat he itsekkään, vaikka aivan läheltä olivat taistelun\nnähneet, kuulleet ääntäkään. Ja että molemmat metsänkulkijat\npainiskelemisessa olivat intiaanien veroiset eivätkä sentähden\ntarvinneet pelätä heitä, sitä tarvinnee tuskin tarkemmin kertoakaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKaksi karhua.\n\n\nKarhuntappaja ja hänen toverinsa tarttuivat nyt pyssyihinsä ollen\naina valmiit ampumaan ja kiipesivät tarkkaavaisina kaikille haaroille\ntähystellen puitten suojassa kummulta alas.\n\nTäällä kuulivat he intiaanien kahden hevosen pärskyvän.\n\nPian saatiin nämät kiinni, koskapa metsästäjillä oli hyvä kokemus\nsiitä, miten intiaanit sellaisissa tapauksissa, menettelivät.\n\n\"Hetkellisesti ei meillä ole mitään pelättävää\", sanoi Karhuntappaja,\n\"hevoset ovat takeena siitä, että ainoastaan nämät kaksi vakoilijaa oli\nlähetetty.\"\n\n\"Nyt ratsujen selkään ja takaisin leiriin!\"\n\nMolemmat metsästäjät ottivat kumpikin uudisasukkaansa taaksensa ja\najoivat täyttä karkua leiriin.\n\nMuutamin sanoin kerrottiin, mitä oli tapahtunut ja Karhuntappajan\nneuvosta laittauduttiin matkalle valmiiksi. Puoli tuntia myöhemmin\noltiin jo matkalla. Karhuntappaja kehoitti pyrkimään lähimpänä olevaan\nFort Hawkins nimiseen linnoitukseen, joka oli noin kolmen päivämatkan\npäässä lounaaseen päin. Karavaanille oli nimittäin edullisempaa tehdä\nkahden päivän kierros kuin suoraa päätä joutua siouxien käsiin.\n\nMyöskin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin siltä varalta,\nettä intiaanit ensimmäisten aamutuulien kuluessa hyökkäisivät heidän\nkimppuunsa.\n\nReippaasti marssivat he nyt useampia tunteja eteenpäin.\n\nKotkansilmä seurasi karavaania; Karhuntappaja sekä Nopsajalkainen hirvi\nja ne kaksi uudisasukasta, jotka yöllä olivat retkeilyllä olleet,\njäivät leiripaikalle.\n\nMolemmat metsänkulkijat nousivat intiaaneilta otettujen hevosten\nselkään.\n\nAminko kohosi yhä korkeammalle ja paistoi nyt keskitaivaalta.\n\nKaravaani seisahtui nyt levätäkseen jonkun verran, mutta, ennenkaikkea\nantaakseen vetojuhdille vähän tilaisuutta lepoon ja virkistymiseen.\n\nTuskin olivat he kumminkaan levähtäneet puoli tuntia, ennenkun\nNopsajalkainen hirvi ja toinen uudisasukas ajaa karahuttivat leiriin.\n\nKauhu ja pelästyä valtasi kaikki.\n\nIntiaanit!\n\n\"Matkaa jatkettakoon heti!\" niin kuului ratsumiesten huuto, jo ennenkun\nhe olivat ehtineet hypätä selästä alas.\n\nKaikki juoksivat tuskan ja kauhun valtaamina sinne tänne ilman\nminkäänlaista järjestystä.\n\n\"Niin hullusti asiat eivät kumminkaan ole, että kaikki maltti\nmenetettäköön\", huusi Kotkansilmä. \"Olkaa vaan levolliset ja tehkää\nkiltisti se, minkä minä määrään. Siouxit ovat vielä kaukana täältä.\"\n\nNämä! sanat rauhoittivat intiaanien tulosanomasta pelästyneet miehet.\nHetkisen kuluttua oltiin taas matkalla.\n\n\"Toistaiseksi ei ole muuta pelastuksen keinoa kuin että marssimme\npitkin jokea koettaen päästä Dorato-kallioille\", sanoi Kotkansilmä,\nsittekun hän kumppaniltaan oli saanut tietää miten he olivat älynneet\nsiouxit, ja että nämät olivat löytäneet kahden toverinsa ruumiit ja\nvihdoin pitkällisen etsimisen jälkeen uudisasukkaiden jäljetkin, sekä\nettä he kostoa puhkuen heti olivat alkaneet vimmastuneina ajaa näitä\ntakaa.\n\nKiireimmän kautta marssittiin nyt eteenpäin.\n\nKohta päästiin joelle ja kaukana voitiin jo Dorato-kalliotkin eroittaa.\n\nNämät olivat joukko kallioita, joista eräs Pirunkallio nimeltään, oli\nviidenkymmenen metrin korkuinen. Sen tasainen laki oli noin sata,\nmetriä ympäriinsä.\n\nPirunkalliolle voi päästä ainoastaan yhdeltä puolen ja tie vei sinne\nkivilohkareitten ja raunioitten yli mutkistellen vuoren rinnettä\nylöspäin. Ylin osa oli suureksi osaksi metsän peittämä.\n\nTällä kaltevalla rinteellä oli myöskin lähde, jonka vesi sitten noin\nkahdenkymmenen metrin korkeudelta kohisten syöksi syvyyteen.\n\nKun he pääsivät vuoren juurelle, pysähdyttiin. Vetojuhdat riisuttiin\naisoista ja valjastettiin sitten, kaikki tyyni, ainoastaan yksien\nvankkurien eteen. Huutojen kiihoittamina vetivät nämät sitten\nvankkurit, yksi kerrallaan, kapeaa polkua ylös miesten auttaessa kaikin\nvoimin tarttumalla rattaitten puoloihin.\n\nTietysti vietiin naiset ja lapset heti paikalla ylös. Puitten\nsiimekseen melkein vuorenlaen keskelle, niin etteivät vihollisten\nnuolet hyökkäyksen tapahtuessa voisi sinne asti lentää, pystytettiin\nmuutamia telttoja huonon ilman varalta.\n\nTuskin oli vankkurit suurella hiellä ja vaivalla saatu ylös\nja Kotkansilmä ehtinyt kivilohkareista rakentaa jonkunmoisen\nrintavarustuksen, ennenkun kaksi ratsastajaa tuli täyttä laukkaa\nkiidättäen aavikolla.\n\nNe olivat Karhuntappaja ja hänen toverinsa.\n\nJa tuskin viisisataa metriä heidän takanaan ratsasti hurjaa vauhtia\njoukko kiljuvia intiaaneja keihäät ojolla.\n\nMolemmat takaa-ajetut karahuttivat ylös polkua pitkin ja hyppäsivät\nsitten kun se tuli liian jyrkäksi ketterästi kuni kissat satulasta ja\nkiiruhtivat taluttaen hevosiansa suitsista yhä ylöspäin. Parin sadan\naskeleen perässä seurasivat heitä intiaanit.\n\nMolemmat miehet pääsivät rintavarustuksen taakse ja kuoloatuottavana\ntervehdyksenä paukahti monilukuinen laukaus hurjaa ryntäävää joukkoa\nvastaan.\n\nTaajassa intiaanien rykelmässä sattui melkein jokainen kuula.\n\nHurja kirkuna, kuin jos manalan pahat henget olisi päästetty irralleen,\noli intiaanien vastaus; sitten vetäytyivät he takaisin. Uudisasukkaat\ntaas hurrasivat ja riemuitsivat. \"Olkaa vaiti!\" kielsi heitä\nKarhuntappaja. \"Nuot roistot tulevat kyllä vielä takaisin.\"\n\nVuorenlaella varustettauduttiin pitkällistä piiritystä kestämään.\n\nMuonatavarat, jotka heillä oli muassaan, voivat korkeintaan riittää\nviikon päivät, mutta vuorella oli metsänriistaa joka teki vangeille\n— sillä vankeja he nyt olivat sanan oikeassa merkityksessä —\nmahdolliseksi pitää puoliaan muutamia päiviä kauvemman aikaa.\n\nUudisasukkaat eivät voineet otaksua, että intiaanit jäisivät niin\nkaavaksi aikaa piirittämään töin tuskin valloitettavaa kalliota.\nHeidän mielestään oli pikemmin luultavaa, että nämät huomatessaan sen\nmahdottomuuden läksisivät tiehensä.\n\nMutta tässäkin kohden erehtyivät uudisasukkaat.\n\nIntiaanit, joista ainakin kuusi miestä oli kaatunut rynnäkössä ja\njoitten ruumiit nyt peittivät tappotantereen, olivat peräytyneet,\njatkaakseen vaan piiritystä.\n\nMikä sen oikeutti? Mikä oli syynä siihen, että he jäivät?\n\nKarhuntappaja huomasi sangen pian syyn heidän hurjaan kiljuntaan.\n\nKotkansilmän tarkan luodin lävistämänä oli eräs intiaanien\npäälliköistä, jonka metsästäjä luuli eroittavansa ryntäävien joukossa,\nkaatunut ja hänen ruumiinsa makasi nyt rinteellä rikkiammutuin\npääkalloin.\n\nMetsästäjät oivalsivat heti laukauksen seuraukset.\n\nPäällikkö oli kaatunut ja se vaati veristä kostoa.\n\nSe oli sovitettava!\n\nNyt voitiin olla varmoja siitä, etteivät intiaanit poistuisi, ennenkun\nhe olivat nylkeneet päänahkan viimeiseltä piiritetyltä ja nyt kysyttiin\nmitä huolellisinta valppautta jokaiselta.\n\nSillä välin kun Kotkansilmä ja uudisasukasten miehinen osa uutterasti\nrakensivat rintavarustusta tien kohdalle, jota myöten jo entuudestaan\nainoastaan suurimmalla vaivalla pääsi vuorelle, läksi Karhuntappaja\nmuutamien toisten seuraamana kallion toiselle laidalle nähdäkseen,\njosko sillä puolen mahdollisesti oli semmoista paikkaa, josta punaiset\npirut voisivat kiivetä ylös.\n\nMutta kallio oli joka taholta äkkijyrkkä ja pystyseinäinen ja kuilu\nalapuolella kammottava. Siinä ei ollut pienintäkään epätasaisuutta tai\nhalkeamaa, jonka varassa olisi voinut kiivetä ylös. Ei edes metsästäjän\ntakaa-ajama vuorikauriskaan olisi päässyt siitä kulkemaan.\n\nKolmelta puolen oltiin siis turvassa ja ne voitiin huolella jättää\nvartioimatta.\n\nJälellä oli vaan etupuoli, jota myöten he itse olivat tulleet. Mutta\nylös pääsy oli mahdollinen ainoastaan tietä myöten ja sekin oli nyt\nrintavarustuksilla varustettu, niin että sitä voi helposti puolustaa.\n\nTäytyi siis varustautua pitkällistä piiritystä kestämään.\n\nKahdenkymmenen miehen säännöllinen vahti asetettiin, ja kolmen miehen\ntuli aina varsin tarkasti vartioida tietä.\n\nKolme ystävysty päätti, että eräs heistä aina olisi tässä vahdissa\nosallisena.\n\nAurinko laski yhä alemma länteen.\n\nIntiaanit olivat leiriytyneet suureen puolikehään kallion eteen, ja\nkaikki viittasi siihen, etteivät he aikoneet poistua siitä, ennenkun\nviimeisen valkoihoisen päänahka oli heidän kynsissään.\n\nSeisten päällikön ruumiin ympärillä lauloivat he juhlallisia\nkuolinvirsiä, jonka ohessa heidän uhkaavat eleensä ja hurjat\nsilmäyksessä vuorenlaelle päin, jossa uudisasukkaat olivat heidän\ntoimiensa näkijöinä, osoittivat, että kaatuneet varmaankin olivat\nheidän etevimpiä sotilaitaan.\n\nHurjaa juhlaa jatkui yön tuloon saakka.\n\nRaskaat, synkät pilvet peittivät taivaan ja tekivät pimeän yön yhä\nsynkemmäksi.\n\nPyssy kädessä, valmiina heti ampumaan, olivat Karhuntappaja ja\nKotkansilmä asettuneet paksun puun taakse ja kuulostivat tarkkaan\njokaista ääntä, sillä mahdotonta oli nähdä mitään semmoisessa pimeässä.\n\nKeskiyö oli jo aikoja sitten ohi, kun he kuulivat hiljaista ritinää\npensaikosta.\n\nHe kuulostivat hyvin tarkkaan.\n\nAivan oikein!\n\nSiellä mahtoi varmaan olla jokin elävä olento, joko ihminen tai eläin.\n\nSamassa kuulivat he pitkän häähättävän äänen.\n\nKarhu!\n\nMaata nuuskien, kulki eläin hitaasti heidän ohitsensa kumminkin\nhuomaamatta heitä ja ohjasi suuntansa kohti suljettua tietä.\n\n\"Kummallista!\" mutisi Karhuntappaja. \"Eikö karhu olisi vainunnut\nmeidät? Asiat eivät ole oikein; minun täytyy tehdä tuttavuutta elukan\nkanssa.\"\n\nKotkansilmä huomautti viittomalla, että toinen samanlainen oli tulossa.\n\nTämä karhu kulki pystyssä ojentaen eturaajansa hirvittävine kynsineen\neteensä valmisna milloin tahansa iskemään vastaantulevan vihollisen\nmaahan.\n\n\"Pohjan ruskea karhu on suurempi eikä se eksy näihin seutuihin. Minä\notan toisen, pidä sinä huoli toisesta!\"\n\nHiljaa hiipivät he puiden välitse, ja pääsivät vuorenlaelle, samassa\nkun molemmat karhut, kauheasti karjuen, tunkeutuivat tiensuuhun\nja molemmat uudisasukkaat, jotka olivat vahdissa, pelästyneinä ja\nkauhuissaan hypähtivät syrjään.\n\nVerkalleen ja päätään puistaen ajoivat karhut kumpaakin vahtia takaa.\n\nMutta tuskin olivat he astuneet montakaan askelta, ennenkun kaksi\nmustaa varjoa äkisti hyökkäsi heidän kimppuunsa ja eläimet ja ihmiset\npiehtaroivat yhtenä sykermänä tantereella.\n\nTurhaan yritti karhu käyttää kämmeniään. Ennenkun se ehti lyödä, oli\npitkä, terävä tikari jo sen kyljessä — ja hengetönnä kellahti se maahan.\n\nIhmeissään ja huolestuneina katselivat uudisasukkaat taistelua.\n\nVasta sittenkun Karhuntappaja oli päässyt karhusta erilleen tunsivat he\nystävänsä ja lähestyivät tarkastaakseen lähemmältä isoja petoja.\n\nMutta kuka mahtaa kuvata heidän hämmästystään, kun Karhuntappaja\ntarttui karhun taljaan ja repi sen rikki ja he karhun asemasta näkivät\nverissään uivan, punaihoisen intiaanin.\n\n\"Jopahan nuo roistot tällä kertaa pettyivät!\" sanoi Kotkansilmä. \"Se\non niin heidän tapaistansa. Mutta antaahan olla, pian saamme nähdä\nuseampiakin heistä täällä!\"\n\nHe kiiruhtivat heti rintavarustukselle.\n\nKohta näkivät he joukon tummia varjoja kiipeevän rinnettä ylöspäin.\n\nHe odottivat, kunnes joukko noita punaihoisia petoja oli ehtinyt\nkokoontua rintavarustuksen eteen ja ampuivat sitten tiheään ryhelmään.\nJoka luoti sattui.\n\nHurjasti kirkuen kääntyivät intiaanit takaisin ja syöksivät alas\nvuorelta.\n\nKun aurinko seuraavana päivänä valaisi seudun kultaisilla säteillään,\nmakasi usea punaihoinen ryökäle hengetönnä rinteellä.\n\nNämät vietiin heti vuoren laelle. Sitten kannettiin ne kallion reunalle\nja heitettiin suin päin syvyyteen.\n\nIntiaanit päästivät sataäänisen kiljunnan pelkästä raivosta, kun he\nheittivät ruumiin toisensa jälkeen syvyyteen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nVapautus.\n\n\nKului kahdeksan päivää. Melkeen joka yö tekivät intiaanit hyökkäyksen,\nmutta lyötiin yhtä useasti takaisin.\n\nSiinä suhteessa voivat piiritetyt olki huoleti. Mutta ruokavarat\nalkoivat kulua loppuun, ja sitten ei mieli tehnyt ikipäiviksi jäädä\ntälle kalliolle istumaan.\n\nJotain oli tehtävä.\n\nPiiritetyt kokoontuivat Karhuntappajan puheenjohtajana ollessa\nneuvottelemaan.\n\nPitkien puheitten perästä tultiin siihen päätökseen, että olisi\nsekä edullisinta että oikeinta lähettää sanansaattaja lähimpänä\nolevaan linnoitukseen Fort Hawkinsiin apua pyytämään. — Mutta koska\nuudisasukkaat eivät vielä tunteneet intiaanien tapoja ja menoja eivätkä\nteitäkään, täytyi taasen jonkun metsästäjistä lähteä matkalle, ja\nkun Nopsajalkainen hirvi, nuorin heistä, vapaaehtoisesti tarjoutui\nlähtemään, hyväksyttiin hänen tarjoomuksensa kiitollisuudella.\n\nOdotettiin yön tuloa, sillä nuori metsästäjä tahtoi yön pimeydessä\nkoettaa päästit intiaanien leirin läpi.\n\nKun vikkelyys ja nopeus olivat onnistumisen ensi ehdot, eikä niinkään\nvarustautuminen taisteluun, niin riisui sanansaattaja kaikki aseensa,\njotta ne eivät hänen liikkeitään estäisi ja otti turvakseen ainoastaan\nterävän tikarinsa ja ladatun revolverin mukaansa.\n\nKotkansilmä saattoi hänet rinteen juurelle ja sitten hän yhä pysytellen\nsiimeksessä hiipi yön pimeyteen.\n\nPian oli hän kadonnut ystävänsä näköpiiristä tämän sydämellisimpäin\nonnentoivotusten saattamina.\n\nKaikki kuulostivat tarkkaan, jos ehken ääntä kuuluisi, joka voisi\nennustaa sitä, että hän oli joutunut intiaanien kynsiin. Mutt'ei\nvähintäkään ääntä kuulunut.\n\nSeuraavana aamuna heräsivät he kaikki äänekkäästä huudosta, joka kuului\nintiaanien leiristä.\n\nKaikki kiiruhtivat kallion reunalle.\n\nSe, minkä he nyt näkivät, täytti heidät kauhulla.\n\nHeidän ystävänsä, jonka he luulivat onnellisesti päässeen pakoon,\nseisoi paaluun sidottuna keskellä leiriä ja hänen ympärillään tanssi\nhurjasti hyppien joukko intiaaneja.\n\nSe oli hänen kuolinhyppynsä. Hänen kaksi toveria tiesivät aivan hyvin,\nmikä kohtalo odotti heidän ystäväänsä. He tunsivat tarkalleen ne\nkidutuskeinot, joilla intiaanit, ja varsinkin siouxit, kiduttavat\nvankinsa kuoliaaksi. Ja että nämät nyt aikoivat sammuttaa kaiken\nkostonhalunsa ja raivonsa tähän vankiin, sitä ei kukaan voinut epäillä.\n\nKuu Karhuntappaja näki, miten intiaanit hyppien juoksivat paaluun\nsidotun ystävän ympäri, tämän levollisena odotellessa tulevaa\nkidutusta, puisti hän vimmastuneena nyrkkiään. Mutta voimattomina\nnäytti kaikkien täytyvän nähdä nuoren metsästäjän julman kuoleman.\n\nÄkkiä näytti Karhuntappaja keksineen jotakin. Hän viittasi Kotkansilmän\nluokseen ja puhui mahdollisuudesta pelastaa toveri punaihoisten\nroistojen käsistä.\n\nKotkansilmä, joka näytti yhtyvän toisen tuumiin, kokosi uudisasukkaat\nympärilleen ja selitti muutamin sanoin heille mistä oli kysymys.\n\nPuitten varjojen peittäminä hiipivät molemmat metsänkulkijat\nvuorenrinnettä alaspäin. Täällä erosi Karhuntappaja tovereistaan ja\npiiloutui ison kallionlohkareen taakse.\n\nKun Karhuntappaja oli ehtinyt tänne, alkoivat toiset hurjasti ampua\nkohti intiaaneja, jotka ensimmäisten silmänräpäysten kuluessa seisoivat\nällistyneinä.\n\nMutta kohta tarttuivat he aseisiinsa, ja hyökkäsivät kiljuen\nvalkoihoisia vastaan.\n\nAlati hakien suojaa kivilohkareitten ja puunrunkojen takaa peräytyivät\npiiritetyt hitaasti, intiaanien seuratessa heidän kintereillään.\n\nKarhuntappaja oli suojassa kivilohkareen takana.\n\nHänen lähellään seisoi Cazachua, eräs siouxien etevimpiä päälliköitä ja\nkiihoitti sotilaitaan eteenpäin.\n\nKarhuntappaja tunsi päällikön hyvin.\n\n\"Nyt on kuolinhetkesi tullut\", mutisi hän hammasta purren, tähtäillessään\nhäneen.\n\nHän laukasi ja ääntä päästämättä vaipui päällikkö hengetönnä maahan.\n\nKauhistuksella huomasivat punaihoiset etevimmän päällikkönsä kuoleman.\n\nYleisessä häiriössä ja pyssyjen paukkuessa kaikilla tahoilla eivät\nintiaanit olleet huomanneet mistä tuhoa tuottava laukaus oli tullut.\n\nEnsimmäistä häirinköä hyväkseen käyttäen palasi nyt Karhuntappaja\nystäviensä luo, jotka nyt kaikkityyni kiireimmän kautta peräytyivät\nturvalliselle vuorenlaella. Muuten peräytyivät nyt intiaanitkin ulvoen\nja valittaen ympäröidessään ruhtinaansa Cazachuan ruumista.\n\nValitushuudot kaikuivat tämän kansansa jaloimman pojan kuoleman tähden\nja hetipaikalla ryhdyttiin hautausmeno-puuhiin.\n\nVangitun metsästäjän kiduttaminen ja kuolema lykättiin luonnollisesti\nsiksi kunnes oma sankari oli haudattu.\n\nJa juuri tämä olikin molemman vanhan metsänkulkijan tarkoitus. He\nsaivat täten vielä yhden yön aikaa toimiakseen.\n\nIllan hämärtäessä solmivat Karhuntappaja ja hänen ystävänsä useita\nköysiä yhteen niin että ne muodostivat viisikymmen metriä pitkän nuoran.\n\nSitten menivät he kallion vastakkaiselle reunalle. Karhuntappaja\nsitoi köyden toisen pään vyötäistensä ympäri ja laskeutui ystävänsä\navulla alas. Maahan päästyään hiipi hän pimeässä ja isoja kierroksia\ntehden siouxien leiriin. Piiloutuen korkeaan aavikkoruohoon piti\nhän intiaaneja tarkasti silmällä; nämät olivat suurimmaksi osaksi\nasettuneet tulen ympärille makaamaan.\n\nKallion läheisyydessä oli muutamia miehiä vahdissa, sitä vastoin eivät\nintiaanit olleet pitäneet tarpeellisena vahtien asettamista ulos\naavikolle päin.\n\nKarhuntappaja oli jo kalliolla hieronut ihoonsa punanruskeaa väriä ja\nsitten erehdyttävän tarkasti mukaillut siouxien tunnusmerkkejä sodan\naikaan.\n\nLiehuva höyhensulkakoriste päälaella viimeisti hänen sotapukunsa, niin\nettei häntä tuskin voinut intiaanista eroittaa.\n\nVerkalleen hiipi hän nyt kohti paalua, johon hänen toverinsa yhä\nedelleen oli sidottuna. Kaksi intiaania seisoi vahdissa hänen edessään\nja katsoivat mietteisiinsä vaipuneina aavikolle päin. Tulet olivat\nkauvempana heistä ja olivat jo sammumaisillaan, niin että intiaanit ja\nheidän uhrinsa olivat melkein puolipimeässä.\n\nMaata myöten ryömien läheni Karhuntappaja takaapäin paalua. Molemman\nvahdin katseet olivat päinvastaiseen suuntaan.\n\nTämä oli hyvin edullinen seikka Karhuntappajalle, joka yks' kaks'\nleikkasi vangin jalkasiteet poikki. Tämä ei tosin voinut liikahtaa eikä\nnähdä pelastajaansa, mutta ymmärsi heti, miten asianlaita oli.\n\nPiiloutuen paalun ja vangin varjoon nousi Karhuntappaja pystyyn ja\nleikkasi poikki kaikki siteet ja työnsi veitsen ystävänsä käteen.\n\nKului muutamia minuutteja, ennenkun veri alkoi virrata Nopsajalkaisen\nhirven suonissa, mutta sitten hyökkäsivät molemmat metsänkulkijat\naimo hyppäyksessä vahtien kimppuun ja ennenkun nämät oivalsivat, mikä\noli tekeillä ja ennenkun he edes olivat ehtineet ääntä päästää olivat\nmetsästäjien veitset kahvaa myöten uponneet heidän rintaansa.\n\nHengettöminä luuhistuivat he maahan.\n\nMolemmat ystävykset eivät vitkastelleet.\n\nLaajalti kiertäen kiiruhtivat he nyt sille leirin kulmalle, missä\nhevoset kävivät laitumella.\n\nPian olivat he vähällä vaivalla ottaneet kiini kaksi hevosta ja ajoivat\nkohta sen jälkeen täyttä laukkaa ulos aavikolle päin.\n\nKun intiaanit seuraavana aamuna huomasivat, että vanki oli karannut, ja\nlöysivät molemmat kuolleet vahdit, nousi heidän kiukkunsa ylimmilleen.\n\nTurhaan kokivat he kuluminkin väkirynnäköllä valloittaa kalliota tahi\nkiivetä sen laelle.\n\nKotkansilmän johdolla puolustettiin sitä erinomaisen hyvin eikä\nintiaaneille jäänyt muuta neuvoksi kuin nälällä pakoittaa puolustajia\nantautumaan.\n\nPäivän kuluessa hautasivat he suurilla juhlallisuuksilla päällikkönsä\nja varustautuivat kaikin tavoin viimeiseen päättävään taisteluun.\n\nAurinko oli jo laskenut kauvas länteen ja viipyi ainoastaan kuni iso,\npunainen tulipallo taivaanrannalla, kun äkkiä valkoinen ratsujoukko\nkarahutti poikki aavikon.\n\nÄänekäs hurraa-huuto kaikui kalliolta ja siihen vastattiin aavikolta.\n\nIntiaanit kiiruhtivat hevostensa luo.\n\nLiian myöhään!\n\nKuni äkäinen tuulispää, sellaista vauhtia tulivat ratsumiehet.\n\nHe iskivät maahan kaikki, jotka heidän tielleen joutuivat. Ainoastaan\nmuutamain intiaanein, jotka ehtivät hevostensa luo, onnistui päästä\nyleisestä verilöylystä ja paeta korkean aavikko-heinän suojassa.\nUseimmat kaatuivat miekan iskuista.\n\nAuttajia oli kaksi eskadroonaa rakuunoita, jotka Fort Hawkinsin\nkomentaja Karhuntappajan pyynnöstä oli antanut hänen komennettavikseen,\nja he tekivät täten nopean lopun siouxien sotaretkestä ennenkun se\noikeastaan oli alkanutkaan.\n\nUudisasukkaat läksivät hyvällä suojasaatolla linnoitukseen, jonka\nläheisyyteen he kaikki tyyni sittemmin asettuivat asumaan.\n\nKarhuntappaja, Kotkansilmä ja Nopsajalkainen hirvi elävät vielä tänä\npäivänä uudisasukasten kiitollisessa muistossa, ja joka kerta kun he\nretkillään joutuvat Fort Hawkinsin läheisyyteen eivät he tietystikään\nunhoita käydä vierailemassa ystäviensä luona, jotka — luonnollista\nkyllä — aina ottavat heidät avosylin vastaan.\n\n\n\n"]