[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw_iYNFSjN-NyA1AURgadr6Q3kDDXgQKsDN369xGeh7g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3336,"Heräävä heimo","Helanen, Vilho",1899,1952,"3336-helanen-vilho-heraava-heimo","3336__Helanen_Vilho__Heräävä_heimo",null,"naytelma",[],[],"fi",1926,3134,19486,false,75090,[22],"Finnish drama -- 20th century",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","Plays/Films/Dramas","\"Heräävä heimo\" by Vilho Helanen is a dramatic play set in the early 20th century, specifically during the tumultuous period of the Estonian War of Independence in January 1919. The narrative unfolds in a village in Northern Estonia, focusing on the struggles of a family caught in the conflict between Estonian forces and the advancing Russian troops. The story explores themes of patriotism, sacrifice, and the fight for national identity.  The play centers around Dr. Jaan Järv, his wife Linda, and their children Kaarel and Salme, as they navigate the horrors of war and the personal turmoil that accompanies it. Kaarel, a soldier, is haunted by his experiences in battle, while Salme becomes a symbol of courage and determination. The arrival of Finnish volunteers offers a glimmer of hope amid despair. Tension escalates with the entrance of the Russian lieutenant Vasilij Aleksandrovitš, who poses a threat to Salme's safety. Ultimately, the narrative culminates in a dramatic conclusion where sacrifice and heroism are on full display as characters confront their fates, reflecting the broader struggle for freedom and independence facing their nation. Through its poignant dialogue and intense emotions, the play captures the essence of a society on the brink of transformation. (This is an automatically generated summary.)",[],222,"Näytelmä sijoittuu tammikuuhun 1919 Viron vapaussodan aikaan. Se kuvaa virolaisen lääkäriperheen koettelemuksia bolševikkien hyökkäyksen alla ja suomalaisten vapaaehtoisten saapumista auttamaan veljeskansaa.","Vilho Helasen 'Heräävä heimo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3336.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HERÄÄVÄ HEIMO\n\nKirj.\n\nVilho Helanen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nJAAN JÄRV, virolainen lääkäri.\nLINDA, hänen vaimonsa.\nKAAREL, | heidän lapsiaan.\nSALME,  |\nJAAK SILLAOTS, virolainen talonpoika.\nPENTTI KAIRA, ylioppilas, suomalainen kersantti.\nVASILIJ ALEKSANDROVITŠ, venäläinen luutnantti.\nViisi bolševikisotilasta.\n\nTapahtumapaikka: Kylä Pohjois-Virossa, Rakveren tienoilla, tammikuun\nalussa 1919.\n\n\n\n\nTohtori Järvin arkihuone. Taustalla kaksi ikkunaa. Ulkona kuutamo,\nluminen lakeus. Ovi eteiseen oikealla. Vasemmalla toinen ovi.\nVasemmassa nurkassa leposohva, oikeassa piano. Nojatuoleja. Öljylamppu\npalaa pöydällä. Ikkunalla punakukkainen syklami. Seinillä Fählmannin,\nKreutzwaldin, Jannsenin ja Lydia Koidulan kuvat.\n\nJAAN JÄRV, harmaapäinen, hienopiirteinen mies, seisoo selin huoneeseen\nikkunan ääressä.\n\nLINDA, 40-vuotias nainen istuu nojatuolissa, sylissä käsityö, katsoen\neteensä.\n\nKAAREL, 20-vuotias nuorukainen, oikea käsi siteessä, makaa leposohvalla\nkasvot seinään päin.\n\nHiljaisuus.\n\nKAAREL (kääntyy hiljaa valittaen selälleen)\n\nLINDA (nousee ylös ja astuu Kaarelin luo)\n\nRakas poika-parkani. . .\n\nKAAREL\n\nVoi äiti! Mitä minä tästä tuskasta! Mutta minä en saa sitä muististani.\nPataljoonamme peräytyi, taistelutta. Ajattele, emme kyenneet edes\nyrittämään vastarintaa.\n\nLINDA (sivelee hiljaa Kaarelin hiuksia)\n\nKAAREL\n\nJa huomata sitten olevansa saarroksissa! Meitä oli kolme. Ensimmäisenä\nkaaduin minä. Toiset sortuivat päälleni. Kun toivuin, oli yö.\nKasvonikin olivat veren peitossa. Se oli toverieni verta. Toinen heistä\nmakasi sydän läpiammuttuna. Toinen aivot hangella. Oi äiti, se näky ei\nlähde mielestäni!\n\nLINDA\n\nRakas Kaarel, älä ajattele enää sitä. Minua värisyttää, kun sinä vain\npuhutkin siitä.\n\nJAAN (käännähtää huoneeseen)\n\nVärisyttää? Ilman uhrejako sinä luulet sotaa käytävän?\n\nKAAREL (nousee istumaan, katkerasti)\n\nMutta, isä, mitä hyödyttävät nuo uhrit? Samana yönä hajosi meidän\npataljoonamme. Joka kylä on täynnä aseensa heittäneitä upseereja ja\nsotilaita. Kokoonkyhätty Viron armeija on hajoamaisillaan. Viikon\nperästä liehunevat venäläisten liput taas kaikissa kaupungeissamme.\n\nJAAN (kulkee edestakaisin huoneessa, pysähtyy Kaarelin eteen,\npainokkaasti)\n\nNiin, teidän pataljoonanne hajosi, koska teillä ei ollut uskoa\nvoittoon. Meidän nuori vapautemme tuhoutuu, koska kansallamme ei ole\nuskoa tulevaisuuteen.\n\nKAAREL\n\nOnko sitä sitten sinulla, isä?\n\nJAAN\n\nEn tiedä. (Vetäytyy jälleen katsomaan ulos ikkunasta.) Sen vain\ntiedän, että isäni oli orja, moisionomistajan orja. En tahtoisi, että\npojastanikin tulee orja, moskovalaisen orja.\n\nLINDA\n\nSinä liioittelet, Jaan. Mitä puhut sinä orjuudesta? Venäläiset eivät\nole milloinkaan tehneet pahaa meille, vaikka tilaisuutta siihen olisi\nheillä kyllä ollut. Nuori vapautemme, sanot sinä. Vapaita emme ole\nikinä olleet. Miten saattaisimmekaan olla, pieni Viron kansa, mahtavan\nVenäjän liepeillä?\n\nJAAN (synkästi, kääntymättä)\n\nLuojan avulla voisimme ainakin koettaa. Minusta on kuolemakin parempi\nkuin orjuus.\n\nLINDA\n\nSinä tarkoitat, että Kaarelin olisi pitänyt... Jaan, sinä et tiedä,\nmitä puhut! Sinä käytät vain tapasi mukaan suuria, tyhjiä sanoja.\n\nJAAN (kuin edellä)\n\nTyhjiä sanoja? Ehkä, ehkei. Voi olla niinkin, että ne käyvät tekojen\nedellä.\n\nKAAREL\n\nIsä, mitä auttaisi, vaikkapa sinä ja minä uhraisimmekin henkemme?\nSilloinkuin rykmentit hajoavat ja koko kansa vetäytyy syrjään.\n\nJAAN (kohauttaa olkapäitään vastaamatta)\n\n    Hiljaisuus.\n\nSALME (18-vuotias sorja tyttö, rientää sisään, syleilee isäänsä\npyörähdyttäen hänet huoneeseen päin)\n\nIsä, minulla on suuri uutinen!\n\nJAAN (sydämellisesti hymyillen)\n\nTuo on niin sinun tapaistasi, Salme. Suuri uutinen? Tällaisena aikana?\n\nSALME\n\nIsä, äiti! Suomalaiset ovat tulleet!\n\nJAAN\n\nMitä sinä puhut, lapsi? Suomalaiset?\n\nKAAREL (nousee ylös)\n\nSALME\n\nNiin, isä. Suomesta on tullut kokonainen pataljoona auttamaan meitä.\nVapaaehtoisia. Eilen olivat he ensi kertaa taistelussa. Venäläiset\nperäytyvät! Isä, voitto on meidän!\n\nJAAN (päätään pudistaen)\n\nMiten helposti sinä uskotkaan sen käyvän, Salme. »Kokonainen\npataljoona.» Mitä se merkitsee Venäjän armeijoita vastaan? Mitä\nmerkitsee yksi vähäinen voitto? Huomenna pyyhkäisevät vihollisen\nrykmentit tuon sinun pataljoonasi maan päältä.\n\nKAAREL\n\nÄsken sinä puhuit toisin, isä. Parempi kuolemakin, sanoit sinä.\n\nJAAN\n\nNiin, mutta silloin puhuinkin meistä itsestämme. Sääli mies-parkoja,\njotka ovat jättäneet kaukaiset kotinsa ja uhraavat henkensä asian\npuolesta, johon emme itsekään jaksa uskoa.\n\nSALME\n\nEnää ei ole syytä toivottomuuteen. Nyt, kun suomalaiset ovat tulleet.\nTe ette usko, kun ette ole nähneet ainoatakaan heistä.\n\nLINDA\n\nOletko sinä sitten?\n\nSALME\n\nOlen, äiti. Tuolla metsänlaidassa tapasin erään heistä. Hän oli\ntiedusteluretkellä. Millainen rohkeus loistikaan hänen silmistään!\nKerroin hänelle, että kylässä on vihollisia ja että kaikki lähitienoot\nvallan vilisevät heitä, ja pyysin häntä pelastamaan henkensä\npiiloutumalla metsälatoon, tiedättehän. Arvatkaapa, mitä hän vastasi!\n\nJAAN, LINDA ja KAAREL\n\nNo?\n\nSALME\n\nHän nauroi. Niin todellakin, hän nauroi minulle vasten kasvoja.\n»Piiloutua?» nauroi hän. »Me suomalaiset emme ole tulleet tänne\npiiloittelemaan, vaan tappelemaan. Ja me tappelemme, kunnes jokainen\nIivana on teidän rajojenne takana!» Minä pudistin päätäni, niinkuin\nte nyt. Mutta hän sanoi: »Olkaa huoletta, neiti. Huomenna ei näissä\nkylissä ole ainoatakaan ryssää. Olette kai kuullut: 'Meill' on leimuva\nlemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran\nlähtenyt Pohjan mies — seis, voitto pois!» Ja hänen olemuksessaan oli\nsellainen varmuus ja hän oli niin nuori ja voimakas, että minä uskoin\nhäntä.\n\nJAAN (itsekseen)\n\nLuoja, luoja, voisiko se olla mahdollista? Pelastus? Voitto?\n\nLINDA\n\nEntä sitten?\n\nSALME\n\nSitten hän läksi. Hän sanoi hyvästellessään: »Me tapaamme vielä,\nneiti!» Ja samassa hän oli jo poissa.\n\nKAAREL (käännähtäen poispäin)\n\nJa sinä heräsit. Kaikki oli ollutkin vain unta.\n\nSALME\n\nÄlä lörpöttele! En minä uneksi keskellä päivää, silmät selkosen\nseläll...\n\n    (Ovelle koputetaan kiivaasti. Kaikki säpsähtävät.)\n\nJAAK SILLAOTS (keski-ikäinen talonpoika, talvipukimissa, astuu\nhengästyneenä sisään, ottaa lakin päästään)\n\nHyvää iltaa!\n\nJAAN (katellen)\n\nIltaa! Mikä on saanut kelpo ystävämme näin iltamyöhällä liikkeelle?\n\nJAAK\n\nVanha kiitollisuus. Enpä unohda ikinä, miten pelastitte poikani elämän,\nsilloin kerran, muistattehan, tohtori.\n\nLINDA\n\nTe näytätte kiihtyneeltä, Jaak. Onko jotakin tapahtunut?\n\nJAAK\n\nOn, rouva. Venäläiset joukot, nähkääs, ovat jättäneet kylämme.\n\nJAAN, LINDA, KAAREL ja SALME\n\nJättäneet kylän!\n\nSALME (toipuen ensiksi hämmästyksestään)\n\nIsä, äiti, joko nyt uskotte? Suomalaiset pelottavat heidät pakosalle!\n\nJAAK\n\nVai niin, Salme-neiti. Te tiedätte siis jo suomalaisten tulosta. Hm,\nniin... ehkä olette tavannutkin sen hurjapään...\n\nJAAN\n\nHurjapään?\n\nJAAK\n\nNiin, nuoren suomalaisen — kersantti sanoo olevansa ja ylioppilas,\nmene tiedä joka ympärillä kuhisevista venäläisistä huolimatta on\ntämän päivää pujahdellut täällä tuvasta tupaan. Hurja on luonto sillä\npojalla, ihan tosissaan hän yllytti meitä katkaisemaan peräytyviltä\nryssäläispiruilta — niin, rouva, ne ovat hänen omia sanojaan, en voi\nsille mitään — paluutien.\n\nSALME\n\nJa te? Mitä vastasitte?\n\nJAAK\n\nMe sanoimme: »Ei ole aseita.»\n\nSALME (huokaa)\n\nJAAK\n\nNiin, Salme-neiti, minkäpäs sille? Kun ei kerran ole aseita, niin\nmilläs tappelet? Mutta ymmärsikös tuo hurjapää sitä? Johan nyt. Huutaa\nvain: »Onhan teillä viikatteet ja tahkot! Lyökää heidät maahan.» Hullu\nhän on, pähkähullu... Mutta mitäs minä jaarittelen? Joka hetki on\nkallis. Vasilij Aleksandrovitš, luutnantti, tiedättehän, täkäläisen\nkomppanian päällikkö, on pian täällä.\n\nJAAN, LINDA, KAAREL ja SALME (kauhistuneina)\n\nTäällä?\n\nJAAK\n\nNiin. Muut lähtivät jo äsken. Narvan tietä lähtivät. Mutta hän jäi\nviiden miehen kanssa. Kuulin hänen sanovan: »Minä tulen perässä.\nKäynpähän ensin toimittamassa muutaman pikku asian tohtorin talossa.»\n\nLINDA (kauhuissaan)\n\nHän tietää kaiken! Hän aikoo surmata Kaarelin!\n\nSALME\n\nJa isän! Hän vihaa isää!\n\nLINDA\n\nNopeasti, paetkaa! Ei, ei sentään, voitte joutua peräytyvien käsiin.\n— — — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä pitää meidän tehdä? — — —\nPiiloutukaa kellariin! Pian, pian, meillä ei ole aikaa aprikoimiseen!\n\nJAAN ja KAAREL (Syleilevät Lindaa ja Salmea, poistuvat oikealle)\n\n    Hiljaisuus.\n\nJAAK (miettivästi)\n\nSaattoi olla hyvä, että he lähtivät. Saattoipa olla... Mutta toisaalle\nVasilij Aleksandrovitš pääasiassa taitaa tällä kertaa tähdätä.\n\nLINDA (käännähtää säpsähtäen Jaakiin)\n\nOletteko te vielä täällä? Mitä tarkoitatte sanoillanne?\n\nJAAK\n\nKuulin luutnantin sanovan vielä: »Siellä on jalokivi, jota olen\nkaikilta suojellut kuin saituri ikään. Mutta nyt hän on minun. Tulkoon\nsitten huomenna vaikka maailmanloppu.» Arvelin, nyt tuo mies puhuu\nSalme-neidistä. Silloinkos sain jalat alleni, juoksin sen kuin vanhat\nkoivet kestivät.\n\nLINDA (heittäytyy Salmen kaulaan, valittaen)\n\nLapsi-raukkani, oma rakas lapsi-raukkani... Pakene, Salme!\n\nSALME (tuijottaen eteensä jäykästi)\n\nSinähän sanoit äsken itse, ettei voi paeta joutumatta peräytyvien\nkäsiin. Minne minä voisin paeta?\n\n    (Kaukaa kuuluu kiväärinpauketta)\n\nSALME\n\nKuule! Minne voisi yksinäinen tyttö paeta tällaisena yönä?\n\nJAAK\n\nNe ovat venäläisiä, nuo. Kulkevat talosta taloon. Kaiken vievät, millä\njotakin arvoa on. Ja jos vastarintaa yrität, kuula kalloosi. Sellaista\nse on elämä nyt.\n\nLINDA\n\nLapsi, piiloudu Kaarelin ja isän luo.\n\nSALME (on saanut takaisin rauhallisuutensa)\n\nEi, äiti. Noille miehille voi vielä uskotella, että isä ja Kaarel ovat\nmatkoilla. Mutta jos minäkin olen poissa, ymmärtää lapsikin, että me\nvain piileksimme täällä jossakin. Ei, minä jään tänne. (Jaakille)\nLähtekää te, Jaak. Viholliset eivät saa tavata teitä täällä. Kiitos\nteille kaikesta.\n\nJAAK (puristaa liikutettuna Salmen kättä)\n\nHyvästi, Salme-neiti. Kaikki hyvät henget varjelkoot teitä. (Poistuu.)\n\n    Hiljaisuus.\n\nSALME\n\nÄlä katso minuun noin, äiti.\n\nLINDA\n\nEtkö sinä ymmärrä, lapsi?\n\nSALME (lujasti)\n\nYmmärrän. Mutta mitä voisin muutakaan? Voin vain paikalleni kaatuen\nkoettaa pelastaa isänmaalle kaksi vahvaa käsivarsiparia, isän ja\nKaarelin. Äiti, vasta nyt alkaa tosi taistelu, jossa isänmaa tarvitsee\njokaisen poikansa!\n\nLINDA (syleilee itkien häntä)\n\nSALME\n\nÄlä itke, äiti. Minä olen aivan rauhallinen. Tiedän, että uhrini on\nuhri isänmaan pyhälle alttarille. Kas tässä, äiti, minun vastaukseni\ntuon miehen uhkauksiin. (Vetää browningin esille.)\n\nLINDA (peräytyen askeleen)\n\nLapsi, voisitko sinä tappaa?\n\nSALME\n\nKuulithan sen: heitä on kuusi miestä. Mitä auttaisi yhden surmaaminen,\nvaikkapa saisinkin itseni pakotetuksi ampumaan? (Merkitsevästi) Minä en\ntarvitse muuta kuin yhden näistä kuulista. — Äiti, venäläisen käsi ei\nsaa kajota vapaan Viron tyttäreen!\n\nLINDA (syleilee Salmea)\n\nSinä olet isäsi tytär, Salme. Teissä on molemmissa sisäistä voimaa,\njonka edessä minä tunnen itseni niin heikoksi, heikoksi. (Käännähtäen\noveen) Kuule he tulevat. Kiiruhda ylös huoneeseesi. Minä teen täällä\nalhaalla mitä voin.\n\nSALME (poistuu vasemmalle)\n\n    (Oikealle ovelle koputetaan kovasti. Huoneeseen tunkeutuu jo\n    samassa VASILIJ ALEKSANDROVITŠ, rentuksi luhistunut luutnantti\n    ja viisi sekalaispukuista bolševikisotilasta.)\n\nVASILIJ (puolihumalaisen teennäisellä kohteliaisuudella)\n\nHyvää iltaa, armollinen rouva!\n\nLINDA (kylmän arvokkaasti)\n\nIltaa.\n\nVASILIJ\n\nOnko tohtori Ivan Petrovitš kotona?\n\nLINDA\n\nTarkoitatteko miestäni Jaan Järvia?\n\nVASILIJ\n\nPiru vieköön teidät Jaaneinenne!... Mutta olkoon, tahdon pysyä tyynenä.\nHaluan tavata miestänne.\n\nLINDA\n\nHän ei ole kotona.\n\nVASILIJ\n\nVai ei! Kuulkaas, toverit, isäntämme »ei ole kotona». (Purskahtavat\nivanauruun.) Ymmärtäkää minut oikein, rouva: minun täytyy saada\ntavata miestänne. Aion, nähkääs, mitä kohteliaimmin pyytää häneltä\ntytärtään... He, he, kuulitteko, toverit? Minä, Vasilij Aleksandrovitš,\ntoveri, entinen Preobrašenskin kaartin luutnantti, tulen lääkäri\nIvan Petrovitšin luo kunnioittaakseni häntä pyytämällä itselleni\nhänen tytärtään, mutta hän — piru vieköön — ei suvaitse olla kotona!\n(Sotilaat nauravat.) Ei, se ei vetele! Kaksi teistä hakekoon hänet\npuheilleni. Hän ei voi olla kaukana. Jossakin näissä nurkissa hän\ntietysti piileksii poikansa, sen kapinoitsijalurjuksen kanssa.\nOdottakaahan. (Tarkastaa Lindaa.) Aitassa... tai... puutarhassa...\ntai... kellarissa...\n\nLINDA (hätkähtää)\n\nVASILIJ\n\nAhaa, siis kellarissa! Kiitos, rouva. Te säästitte meiltä paljon turhaa\nvaivaa. Menkää suoraan kellariin, toverit, ja tuokaa heidät heti tänne.\n\nKAKSI SOTILASTA (poistuu oikealle)\n\nVASILIJ\n\nJa nyt, hyvä rouva, tyttärenne on kai tuolla ylhäällä?\n\nLINDA (vetäytyy kauhuissaan vasemmalla olevan oven eteen)\n\nLastani, tytärtäni te ette saa!... Armahtakaa!\n\nVASILIJ (katkerasti)\n\nTieltä nainen! Tiedätkös, kun meidän komppaniamme oli ensimmäistä\nkertaa täällä teidän kyläpahasessanne, jo silloin minä olin kuin\nhullu rakkaudesta sinun tyttäreesi. Siitä on nyt kaksi vuotta.\nKaikki oli silloin toisin kuin nyt. Joukkomme olivat mainiot...\nminä itse, no niin, mitäs siitä puhuu? Sinun tyttäresi oli silloin\nkuusitoistavuotias. Mutta — piru vieköön — korvalle hän sivalsi minua,\nkun uskalsin puhua hänelle rakkaudestani. Silloin minä vannoin, että\ntulee vielä päivä tai paremminkin yö — he, he! — jolloin hän on minun.\nNyt minä olen tällainen, mutta piru vieköön, minä olen vielä Vasilij\nAleksandrovitš, ja nyt hän, tyttäresi, on minun!\n\nLINDA (vaikeroiden)\n\nArmahtakaa! Säästäkää toki lapseni henki!... Hän surmaa itsensä, jos\nyritättekään lähestyä häntä! Minä tiedän sen.\n\nVASILIJ (nauraen)\n\nKuulitteko, toverit sotamiehet? Kas, kas, sitä pikku lintua. Ja surmaa\nmuka itsensä, jos lähestyn häntä! Hoh-hoh, siinä suhteessa voitte olla\nrauhassa, rouva. Minä olen tavannut monenmonta, joka on samaa uhannut.\nEikä ainoakaan vielä ole loppujen lopuksi taittanut edes hiussuortuvaa\npäästään. Muuta kuin muistoksi... Kyllä minä naiset tunnen. (Työntää\nsyrjään Lindan, joka hoippuu nojatuoliin ja lysähtää siihen itkien\nistumaan.) Toverit, te jäätte tänne siksi aikaa kuin minä käyn\nkesyttämässä tuon pikku linnun. Kuulukoon ylhäältä mitä tahansa, te\nodotatte minua täällä. Ymmärrättekö? (Kääntyessään menemään) Tahdonpa\nnäyttää, että Vasilij Aleksandrovitš on tottunut käsittelemään naisia.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nLINDA (vääntelee käsiään ääneen itkien.)\n\nSOTILAAT (seisovat paikoillaan naureskellen.)\n\n1:NEN SOTILAS (istuutuu pianon ääreen ja alkaa virnistellen soittaa\npaukuttaa hurjaa säveltä)\n\n    (Hetken kuluttua ylhäältä kuuluu SALMEN parahdus. Juoksua.\n    Huonekaluja kaatuu kumoon. Sitten terävänä laukaus.)\n\n1:NEN SOTILAS (lopettaa yhtäkkiä soiton)\n\nLINDA (parahtaen)\n\nHerra Jumala! (Painaa pään käsiinsä. Istuu huojutellen itkun\nvavisuttamaa ruumistaan.)\n\nSOTILAAT (ovat käyneet synkännäköisiksi, vilkuilevat syrjäsilmin\nosaaottavasti Lindaan)\n\n    (Hiljaisuus)\n\n    KAKSI SOTILASTA (muassaan JAAN ja KAAREL sidottuina,\n    tulevat oikealta. Jaanilla verta hiustenrajassa.)\n\n2:NEN SOTILAS.\n\nTässä nämä piileksijät nyt ovat.\n\n3:S SOTILAS.\n\nVanha mies rimpuili kuin paholainen. Piti sitä kolhaista, ennenkuin\nasettui.\n\nKAAREL (tuijottaen vaikeroivaan äitiinsä)\n\nMitä on tapahtunut, äiti? Missä on Salme?\n\n2:NEN SOTILAS\n\nKitas kiinni, kapinoitsija! Sinä olet tässä elämässä jo kysyttäväsi\nkysynyt!\n\nLINDA (nostaa päänsä, kuin unessa)\n\nJaan, meillä ei ole enää tytärtä...\n\n2:NEN SOTILAS\n\nMissä on toveri Vasilij Aleksandrovitš?\n\n1:NEN SOTILAS\n\nHän tulee kohta. Meni tuonne ylös tytön luo. Mutta tyttö vietävä,\nehätti edelle, ampui itsensä.\n\nJAAN ja KAAREL (painuvat mykkinä istumaan.)\n\n    Hiljaisuus.\n\n    (Vasemmalta alkaa kuulua portaita laskeutuvan raskaita askeleita.)\n\nPENTTI KAIRA (1:sen Suomalaisen Vapaajoukon nuori kersantti,\npukeutuneena Vasilij Aleksandrovitšin sinelliin ja syvään otsalle\npainettuun lakkiin, tulee hitain askelin ja pää painuksissa sisään.\nSotamiesten väistyessä kammoten syrjemmälle astuu hän oikeanpuoleisen\nikkunan ääreen selin katsomoon.)\n\n    Hiljaisuus.\n\n4:S SOTILAS\n\nToveri Vasilij Aleksandrovitš, ilta on myöhäksi kulunut. Lähtekäämme.\nSuomalaiskoirat saattavat kohta olla täällä.\n\nPENTTI (kääntymättä, kumeasti)\n\nNiin, kohta.\n\n2:NEN SOTILAS\n\nMutta ensin selvä näistä kahdesta siasta!\n\nSOTILAAT (vetävät tikarinsa esille ja lähestyvät hitaasti,\nmurhanhimoisina Jaania ja Kaarelia.)\n\nLINDA (nousee horjuen)\n\nArmahtakaa! Venäläiset! Olkaa ihmisiä! Onhan teilläkin vaimo ja\nsisaria. Säälikää naisparan tuskaa! Älkää menkö enää kauemmas!\n\nSOTILAAT (työntävät hänet raa'asti takaisin.)\n\nLINDA (etualalla seisten, kädet ristissä rinnalla, soinnuttomasti:)\n\nJumala, Jumala! Armahda meitä! Anna ihmeen tapahtua! Isä meidän, joka\nolet taivaassa...\n\nSOTILAAT (ovat keräytyneet Jaanin ja Kaarelin luo, aseet koholla.)\n\nPENTTI (on heittänyt lakin päästään ja siepannut browningin kumpaankin\nkäteensä.)\n\nSeis, roistot! Kädet ylös!\n\nSOTILAAT (käännähtävät Penttiin päin ällistyneinä)\n\nPENTTI\n\nKädet ylös! Heti! Tai... Kas noin. Älkääkä töllistelkö siinä noin\nälyttöminä! Te puhuitte äsken suomalaiskoirista. Kas, tässä näette\nnyt omin silmin yhden heistä. (Lindalle, joka tuijottaa häneen kuin\nilmestykseen) Leikatkaa poikki miehenne ja poikanne siteet, rouva.\n\nLINDA (päästää Jaanin ja Kaarelin vapaiksi)\n\nPENTTI\n\nJa nyt köysiin nuo roistot!\n\nJAAN ja KAAREL (sitovat venäläiset.)\n\nPENTTI (laskien aseensa)\n\nKas niin. Nyt joutaa tämä saastainen vaate päältäni. (Kiskoo sinellin\nyltään ja viskaa sen nurkkaan. Alla vapaajoukon puku.) No, nythän sitä\ntaas tuntee olevansa ihminen. (Astuu vasemmalle ovelle, huutaa ovesta)\nSalme-neiti, nyt voitte te tulla!\n\nLINDA, JAAN ja KAAREL (yhteen ääneen)\n\nSalme?!\n\nSALME (tulee vasemmalta, heittäytyy ensin itkevän Lindan, sitten Jaanin\nja lopuksi Kaarelin syliin.)\n\nJAAN\n\nMiten tämä on mahdollista, lapsi? Minä olin ymmärtävinäni... Luulin...\n\nSALME\n\nIsä, äiti! Ihmeellisestä pelastumisestani saamme kiittää suomalaista\nystäväämme!\n\nLINDA (tuskin vielä uskoen silmiään)\n\nMinä en ymmärrä...\n\nSALME\n\nKerron teille kaiken. Minä en kuullut Vasilij Aleksandrovitšin tuloa.\nHän hiipi hiljaa kuin kissa ylös portaita. Ja yhtäkkiä hän syöksyi\nsisään. Minulta pääsi parahdus. En ehtinyt edes siepata pöydältä\nbrowninkia. Alkoi toivoton juoksu. Minä edellä, hän perässä. Ymmärsin,\nettä se oli turhaa, mutta juoksin silti. Ja sitten — yhtäkkiä leimahti\nhuoneessa. Laukaus. Vasilij Aleksandrovitš lyhistyi lattialle.\n\nLINDA\n\nAh, Jumala on hyvä, Jumala on hyvä!\n\nSALME\n\nOlin mieletön kauhusta. En ymmärtänyt mitään. Kunnes satuin\nvilkaisemaan ikkunaan. Olin juuri äsken katsellut siitä ulos, ja se oli\njäänyt auki. Nyt paistoi siitä minua vastaan pari rohkeita, hymyileviä\nsilmiä. Ja seuraavassa hetkessä seisoi suomalainen ystäväni edessäni\nkädessään vielä savuava browninki.\n\nLINDA (astuu Pentin luo kädet ojalla, sydämellisesti)\n\nTe tulitte Jumalan lähettämänä, sankari-nuorukainen. Te olette\npelastanut meidät kaikki. Olkaa sydämellisesti tervetullut kotiimme!\n\nPENTTI\n\nKiitos, rouva. Olette aivan liian ystävällinen. Tein vain sen, minkä\njokainen meistä olisi tehnyt. Velvollisuuteni. Olen pahoillani, etten\nehtinyt tulla tänne aikaisemmin. Pelkään noiden roistojen säikyttäneen\npahasti teitä. Mutta minä en voinut tulla ennemmin. Täytyi hieman\nselvitellä välejä muutamien ryssien kanssa, jotka yrittivät ryöstää\nrauhallisilta ihmisiltä. Tyyntykää, hyvä rouva, nythän on kaikki taas\nhyvin, eikös olekin?\n\nJAAN (puristaen Pentin kättä)\n\nSallikaa vanhan miehen kiittää teitä. Omasta puolestamme, meidän,\njoille olette pelastanut kaiken. Ja kaikkien muiden puolesta, joille\nolette tehnyt hyvää. — — — Kertokaa nyt meille.\n\nPENTTI (hymyillen valoisasti)\n\nOh, siinä on niin vähän kertomista. Kaikki oli varsin yksinkertaista.\n\nLINDA\n\nYksinkertaista? Tätä te sanotte yksinkertaiseksi. Minä ainakaan en\njaksa vieläkään ymmärtää.\n\nPENTTI\n\nNo niin. Olin matkalla tänne. Halusin vielä kerran tavata suloista\ntytärtänne. Puutarhassa yhytin piileksimässä erään tutun talonpojan,\nJaak on hänen nimensä, ellen väärin muista. Hän sanoi ryssiä saapuneen\ntaloon. Minullekos kiire. Näin toisessa kerroksessa ikkunan olevan\nauki. Köynnöksiä pitkin oli helppo kiivetä. Ja lopun tiedätte jo.\n\nJAAN\n\nMutta Vasilij Aleksandrovitšin vaatteet?\n\nPENTTI (nauraen)\n\nOh, tahdoin hieman leikkiä ryssien kanssa. Se onnistui paremmin kuin\nolin osannut aavistaakaan. Olin valmistanut kaunopuheisen kertomuksen\ntyttöhupakosta, joka ei ymmärtänyt, mitä on Vasilij Aleksandrovitš.\nMutta kukaan ei vaivautunut kysymään. Meillä suomalaisilla näyttää\nolevan myötä melkein peloittava onni.\n\nKAAREL (innostuneesti)\n\nÄiti, isä! Huomisaamuna liityn ensimmäiseen joukko-osastoomme, jonka\ntapaan. Käteni on jo aivan terve. Ja nyt minä osaankin tapella!\n\nPENTTI\n\nJuuri niin, veli. Täynnä voiton uskoa Viron ja Suomen nuorisot käden\nkäänteessä vapauttavat tämän maan.\n\nJAAN\n\nTe olette ihmeellisiä, te suomalaiset. Täällä me istumme kodeissamme\nepätoivoisina ja vavisten. Odottaen vain surmaniskua. Silloin\nilmestytte te kuin taivaasta ja puhallatte meihin uuden hengen ja uuden\nuskon. — — Kaarel, poikani, minä tulen kanssasi! Vanhakin jousi kelpaa\nampumaan hajalle sumua ja pimeyttä.\n\nLINDA (puristaen yhtaikaa kummankin kättä)\n\nNiin, Kaarel. Niin, Jaan. Menkää, ja olkoon Jumala teidän kanssanne!\n\n    (Kaukaa kuuluu hurrausta.)\n\nSALME\n\nKuulkaa! Meidän joukkomme ovat saapuneet kylään. Kansa tervehtii\npelastajia.\n\nPENTTI\n\nTohtori, viekää te yhdessä poikanne kanssa vankimme kylään. Ottakaa\nheidän aseensa mukaan. Siellä tarvitaan kiväärejä.\n\nJAAN\n\nTule, Kaarel. Näkemiin, nuori ystävämme. Me tapaamme vielä. (Lähtee\nKaarelin kanssa viemään sidottuja venäläisiä.)\n\n    Hiljaisuus.\n\nLINDA\n\nSallikaa minun vielä kerran puristaa kättänne, suomalainen ystävämme.\nTämä ilta on avannut silmäni. Viimeksi tänään minä sanoin, ettei meillä\nole mitään pelättävää venäläisten taholta. Nyt tiedän, mitä he ovat.\nPetoja he ovat. Meidän kansamme ja kaikkien meidän verivihollisia. Nyt\nja aina.\n\nPENTTI\n\nNiin, rouva: nyt ja aina.\n\nLINDA\n\nMutta tässä minä seison vain jaarittelemassa ajattelematta, että meillä\non talossa rakas vieras. Saamme kai pitää teidät jonkun aikaa luonamme?\n\nPENTTI\n\nValitan, mutta minun täytyy aivan kohta lähteä. Velvollisuus kutsuu,\nkomppaniaani, eteenpäin.\n\nLINDA\n\nMutta kupin teetä juotte kai kanssamme? Siitä ette saa kieltäytyä.\nMieheni olisi kovin pahoillaan.\n\nPENTTI (kumartaa.)\n\nLINDA (poistuu oikealle)\n\n    Hiljaisuus.\n\nSALME (on vetäytynyt ikkunan luo, taittaa syklamin kukan.)\n\nEn tiedä, miten kiittäisin teitä. En löydä sanoja.\n\nPENTTI (sydämellisesti)\n\nÄlkää kiittäkö minua, Salme-neiti. Minun mielestäni ei meidän\nvälillämme tarvita tyhjiä sanoja. Ainakin toivon sitä.\n\nSALME (katsoen Penttiin loistavin silmin)\n\nNiin... Mutta ottakaa kuitenkin tämä kukka muistoksi. Muistoksi\nvirolaiselta tytöltä, joka ei ikinä unohda tätä päivää.\n\nPENTTI (ottaa vastaan kukan, suutelee sitä, panee sen muistikirjansa\nväliin ja pistää poveensa.)\n\nMinä talletan sitä sydämelläni, Salme-neiti. Aina. Samoinkuin muistoa\nsen kauniista antajasta.\n\nSALME (hieman tukahtuneesti)\n\nTe lähdette jälleen. Te katoatte meidän elämästämme... minun\nelämästäni... yhtä äkisti kuin ilmestyittekin. — — — Luvatkaa minulle\njotakin. Lupaattehan?\n\nPENTTI\n\nOlen valmis lupaamaan teille kaiken, mitä vain voin täyttää.\n\nSALME\n\nLuvatkaa minulle — tulla kerran takaisin. Tänne...\n\nPENTTI\n\nTakaisin...? Tulla takaisin tänne, se on ylin toiveeni. Mutta\ntulenko, onko minusta tulijaksi — sitä en tiedä. (Työntää auki\nikkunan. Tuulenhenki puhaltaa lampun sammuksiin. Huoneeseen tulvahtaa\nkuunvalo. Pentti osoittaa suoraan ulos. Juhlallisesti) Tuolla on itä,\nSalme-neiti. Siellä odottaa taistelu ja vaanii kuolema. Me käymme sinne\nheräävän suomalaisen heimon iskujoukkoina ilman pelkoa ja vavistusta,\nsydämessä päätös voittaa. Mutta kuka meistä palaa tai palaako kukaan,\nsitä emme tiedä.\n\nSALME\n\nRakas ystävä, älkää sanoko niin.\n\nPENTTI\n\nSalme-neiti, se on se tie, jolle elämä kutsuu meitä, Viron ja Suomen\nnuoria. Koko heimomme elämä. Me käymme horjumatta tietämme, tietoisina\nsiitä, että meidän jälkiämme astuvat uudet taajat rivit, veljemme ja\ntoverimme. Astuvat uudet nuorisopolvet, jotka alkavat siitä, mihin me\nuuvumme, kunnes heimomme on herätetty, nostettu, yhteen viety.\n\n    VÄLIVERHO.\n\n\n\n"]