[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPwFKV6d_jhg-hIgwjHQfr2X3_GRSPtGByqEZoAZLVPc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3339,"Clara d'Ellébeuse","Jammes, Francis",1868,1938,"3339-jammes-francis-clara-d-ellebeuse","3339__Jammes_Francis__Clara_d'Ellébeuse","Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia","romaani",[],[],"fi",1899,1913,12280,79183,false,75123,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Clara d'Ellébeuse: eli Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia\" by Francis Jammes is a novel written in the early 20th century. The story centers around a young girl named Clara d'Ellébeuse, who navigates her thoughts and emotions while growing up in a richly detailed setting that blends family history, personal introspection, and a longing for connection both with her loved ones and the past.   At the start of the novel, we are introduced to Clara as she wakes up in her room, reflecting on her family, particularly her deceased uncle Joachim and his fiancée, Laure. The opening vividly portrays Clara's daily life, her interactions with her mother, and her contemplative nature as she explores her surroundings, including a chapel that evokes deep religious feelings. Her thoughts traverse the historical weight of her family, especially concerning the mysterious relationships and events tied to her uncle. As Clara's emotional landscape unfolds, she exhibits signs of curiosity, guilt, and a desire for purity, setting the stage for her journey of self-discovery against the backdrop of familial legacies and social expectations. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Koskelainen, Yrjö",232,"Ranskalaisen kirjailijan pienoisromaani kertoo nuoren tytön elämästä ja heräävistä tunteista menneen ajan kartanomiljöössä. Teos on kuvaus viattomuudesta ja unelmista, joita sävyttävät suvun tarinat ja arjen havainnot.","Francis Jammes'in 'Clara d'Ellébeuse' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3339. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","CLARA D'ELLÉBEUSE\n\neli\n\nErään menneitten aikojen nuoren tytön historia\n\n\nKirj.\n\nFRANCIS JAMMES\n\n\nSuomentanut\n\nYrjö Koskelainen\n\n\n\n\n\nTurussa,\nTurun Suomalainen Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nClara d'Ellébeuse herää kiharoittensa keskellä ja haukottelee vasten\npaljasta poveaan. Hän on vaalea ja pyöreäkasvoinen, hänen silmänsä ovat\nsamanväriset kuin taivas kauniilla ilmalla.\n\nAurinko, noiden menneitten lomapäivien aurinko, leikkii itäisen ikkunan\nhienoilla verhoilla, jotka omat kukallista karttuunia ja joille ulkoa\nlankee tulpaanipuun varjo.\n\nKello on kahdeksan. Puhdas aamuvalo siivilöityy huoneeseen ja\npäivänsäteet tapaamat siniseltä, iloiselta tapetilta Joachim\nd''Ellébeusen, Claran sedän, muotokuvan.\n\nTyttö haukottelee vuoteessaan, venyttelee ja ajattelee itsekseen:\n\nMinkähänlainen oli setä Joachim? Olikohan se talo Point-à-Pitressä,\njossa hän kuoli, kauniskin? Se pieni, tuolla lippaassa oleva\nminiatyyrikuva, jonka isoäiti on minulle näyttänyt, esittää hänen\nmorsiantaan. Hänen nimensä oli Laure. Hän oli silloin kaunis kiiltävän\nmustine kiharoineen, valkoisessa vihreänraitaisessa musliinipuvussaan\nja kaulassaan korallinauha... Lepääköhän hän sedän rinnalla\nhaudassa?... Setä kaatui kaksintaistelussa. Niin on herra d'Astin\nkertonut... Olikohan Laure kauniimpi kuin äiti?\n\nClara d'Ellébeuse pukeutuu, sitten lukee hän aamurukouksensa. Talo\nherää. Portaat narahtelevat. Vestibyylistä kuuluu kanarialintujen\nliverryksiä. Clara laskeutuu ruokasaliin ja ottaa hedelmämaljakosta\nrypäletertun, jonka marjat paistavat hänen kädessään.\n\n— Kello on jo yhdeksän, sanoo hän itsekseen. Äiti on varmaan messusta\ntullessaan poikennut jonnekin...\n\nSuuri seinäkello, joka kuvaa jalavien ympäröimää kirkkoa lyö\nyhdeksän juhlallista lyöntiä. Kellolla, joka on sovitettu pieneen\nsievään kellotorniin, on lempeä sointu. Päivällistunnilla ja illalla\nmuistuttaa sen lyönti angelus-soittoa. Puiden alla näkyy paimentyttö ja\npaimenpoika sekä muutamia lampaita.\n\n— He puhuvat keskenään nuo kaksi, ajattelee Clara, ja heidät vihitään\ntuossa pienessä kappelissa. Tulevatko he onnellisiksi? Varmaan he\ntulemat! Mutta koska he ovat vain taulussa eivät he tosiaan mene\nnaimisiin keskenään...\n\nHän sovittaa päähänsä suuren aurinkohattunsa, jonka reunaa kiertää\nkiehkura päivänkakkaroita ja narsisseja ja menee ulos portaille.\nKasteesta kimaltelevalla ruohokentällä tepastelee riikinkukko hitaasti\nkeinuttaen kaulaansa.\n\n— Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä,\nsanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan\nd'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti!\n\n—Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään\notsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi\nhameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään\nmeillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista\nvaihdat siis hametta, tyttöseni.\n\nRouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan.\nHän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden\nomenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia.\n\nIlma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni,\njoka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi\naavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä\nkirkkaina, kultasina päivinä.\n\nÄkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja.\nJumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on\nollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin!\nOlenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia\najatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä\najattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa...\n\nJa synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen\nkatolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on\ntullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän\nportin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa\nailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen\nhämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli\npuiden latvojen.\n\nKohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille,\njossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten\nranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt\nulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta\nmetsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu\nlinnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja\nsirkka lakkaa äkkiä laulustaan.\n\nTätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara\nläpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut,\norvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan\nkastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille.\n\nClara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On\nkuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä\nmurattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku\nviileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa.\n\nAlttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista\nikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty\nverho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua\nkynttiläjalkaa.\n\nVasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla\nsamanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa\njuuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja,\ntäynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin\npäässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi.\nKappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin\ntallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa.\nTässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki,\nmikä on sivelty taivaansinisellä laastilla.\n\nClara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen.\n\nJumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista.\nMinä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois\nminun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä,\njotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä\nNeitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin.\nAh, Jumalani, miten olen onneton... Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala,\nälä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä\ntaivaaseen. Armahda meitä!\n\nHän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee\nristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos\nkappelista.\n\nHetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten\nkukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa.\n\nClara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien\nperhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean\nd'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse,\n1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä...\n\nLähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita\nheleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan\ntavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on _Amaryllis\nbelladonnœæ_. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat:\n\nLaura Lopez 1805.\n\nClara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on\nollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän\nrakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut\npunaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta\njälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi...\n\nLaura Lopez... Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä\nJoachimin morsiamen nimi.\n\nNuori tyttö vaipuu jälleen ajatuksiin:\n\nMinkähänlainen on Pointe-à-Pîtren kirkkotarha, jossa se _toinen_ Laure\nja tämän sulhanen, setä Joachim, lepäävät. Pointe-à-Pitre on minusta\nsamanlainen kuin se puupiirros Perhekuvalehdessä... Siellä kasvaa\nryydilletuoksuvia metsiä, joissa neekerit vaeltavat. Minkälainen\noli Laure? Varmaankin Korkeakasvuinen. Hän liikkui hitain askelin.\nSuutelevatko he toisiaan?...\n\nClara punastuu äkkiä ja karkoittaa luotaan nämä ajatukset. Hän jatkaa\nmatkaansa, pää hiukan eteenpäin kumarassa, kuusitoistavuotiaan\nviehättävä, hiukan kömpelö sulo kaikissa liikkeissään. Hän palaa kotiin\nhedelmätarhan kautta ja noustessaan linnan portaita hymyilee hän\npuutarhurille, joka kädessään kantaa salaatinkupuja.\n\nIsoäiti kirjailee kuvaompeluaan. Isä istuu lähellä piippuaan poltellen.\nJa Robinson, perheen koira, nukkuu kiehkurana kiviportaalla, häntä\nkuonoa vasten.\n\n— Hyvää huomenta, isoäiti! Hyvää huomenta isä- kulta. Ja he suutelevat\ntoisiaan.\n\n— Onnistiko sinua tänään metsässä, isäkulta?\n\n— Onnisti niinkin. Mene ruokahuoneeseen, niin näet. Mutta kiiruhda,\nsillä herra d’Astin on kohtapuolin täällä.\n\nGertrude näyttää Claralle parin sieviä peltopyitä, joilla on punaiset\njalat ja kiiltävät, ruosteenruskeat ja mustat höyhenet, pehmeitä kuin\nsilkki.\n\nClara nousee yläkerrokseen pukeutuakseen toiseen pukuun. Hän palmikoi\nuudelleen paksut, kullankarvaiset hiuksensa, kiertää ja silittää niitä\npuksipuisen puikon avulla. Hän verhoo viileän ruumiinsa musliinipukuun,\njoka on täti Aménaïden lahja. Taivaansininen vyö valuu alas hänen\nkorkealta miehustaltaan. Ja aina jalkoihin saakka piirtyy vaatteen\nalla hänen vartalonsa kuin taiteilijan siveltimen jäleltä. Hopeiset\nkäädyt tavoittelevat hentoja rintoja. Paljaissa käsivarsissa on pienet\nkuoppaset, jotta näyttävät hymyilevän. Ja suukin hymyilee, alihuuli\nheleänpunaisena, täyteläisenä, pieni piirtonen keskellä. Ja nenäkin,\njoka on voimakas ja hienosti muodostunut sekä heikosti kaartuu\nylöspäin. Samoin kapea, korkea otsa ja korvat, jotka omat melkein liian\npienet ja kätkeytyvät ruuvikiharoitten joukkoon.\n\nKun hän on palannut muiden joukkoon, sanoo vanha rouva d'Ellébeuse:\n\n— Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa\nportilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin.\n\nMennään ulos.\n\nKello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien\njalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy\nja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan\npuutarhan raskaita tuoksuja.\n\nClara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja\ntämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa\nkuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä\npaistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii...\n\nPitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra\nd'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota\nbignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine\nkukkineen.\n\nMarkiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä\non puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa.\nHän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat\ntulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää\njälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen\nherra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat\nhäntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen\näänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo:\n\n— Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on\ntaas leinipäänsä...\n\nJa isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään:\n\n— Aivan kuten minun oikealla kädelläni... Se on nyt ollut turvoksissa\nkymmenen päivää...\n\n— Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka.\nTe voitte ojentaa sen minulle... Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen.\n\nHän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä.\nKaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden\nalla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös\nhirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia\nsorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta.\nTaaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa\nja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat\nvalkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan\nkultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän\ntuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja\ntätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä,\njotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat\npersikoita.\n\nHän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin\npuuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen\nsileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee\nherra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina\npienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet\npelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien\npiinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit\nvärilliset puupiirrokset, joista toinen esittää _Ylhäistä\nmongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä_... Kiina\non kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa\nkuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun\ntuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on\nKiina!\n\nEi, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret,\njossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen\nja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan\nkukkien keskellä... Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle\nystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä\nlajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien\nkäsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli\nsetä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu...\n\nVaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä\nJoachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka\non keskellä pöytää.\n\n— Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä,\njotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli\npöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset\nBrasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan\ntoistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut\nettä hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun\nja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua,\njäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa...\n\nHerra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva\nd'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä.\n\nHän vaihtaa ainetta ja sanoo:\n\n— Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja.\n\n— Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse\n\n... Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä\nsiemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte\nja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä...\n\n— Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen\niäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani... Enkä edes\nmandariinieni tyttäriä, pelkään minä...\n\nClara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat\nsetä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan.\nHän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta... hautasin\nminä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa... Hänelle oli siis\nvalehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?...\nMutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure,\nkoska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa\nsalaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?... Kuinka?... Minkätähden oli\nisoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti\nLaure, isäsi sedän Joachimin morsian.\n\n— Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä;\nPointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät\nsiellä?... Oli, koska kirjeissä kerran seisoo _Guadeloupe_... Hän\nsanoi: minä hautasin hänet tänne.\n\n— Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse.\n\nClara vastaa:\n\n— Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen\nruokahalua.\n\nMutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän\nyhä syvemmälle mieleensä: hän _hautasi_ tänne, tähän maahan rakkaan\nLauransa.\n\nHän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja,\nruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän\nmuistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää\ntomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä\ntalonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä\nhautakirjoituksen:\n\nLaura Lopez\n\n1805.\n\n* * *\n\nVaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista\nleudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria\nhyttysiä joen rannoilta.\n\nMyöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt\njäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa.\nRouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa\nääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen\npuistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään\non joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään\ntäysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana\nkuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse\nonneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut\nnuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan\nkenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi\nsynkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen.\n»Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan\nkun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi\nhän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen\nvoi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä\nvaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän\nhuomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun\nnukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu\njotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa...\n\nJa nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin\nhän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli\nsaanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi\näkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina\nsuurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan\nollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei\ntiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos\nei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää\njoku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan,\njoissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi.\n»Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude\nvalmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa.\n\n— Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee.\n\nClara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä\nselän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä.\nTuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka\nliukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän\nistuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan.\n\nSe on Bretonin _Kiina pienoiskoossa_, jonka herra d'Astin on\nlahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara\nkatselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun.\nVaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee\njoki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti\nkahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää\nmaassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa,\npystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin\nreunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset\nhansikkaat, imemässä jotain hedelmää.\n\nClara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää\nyötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee\nyläkerrassa olevaan huoneeseensa.\n\nYksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten\nvanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat\nhänen tunteellista sieluaan.\n\n»Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne\njohtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto,\nmutta se todistaa teissä hyvää tahtoa».\n\nClara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti,\nsuurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä\nverhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta\nkatsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei\nhänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin\non ihka välttämätöntä.\n\nHän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä\nsammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin\nryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee\nhän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt\ntodellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä\ntämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän\najattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten\nnäkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa\nalla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten\njalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan\nkäytävän päässä, ... ja nukkuu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu\nja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä\nhäikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on\noravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu,\njoka tietää kuumaa päivää.\n\nClara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle\nsatuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee\nkivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä\nhän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee\nviileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu\nsinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka\non pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee\nhämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan\nyöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee.\n\nMutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista\nsanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on\nviileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina,\njolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan\njuurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi,\nkasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa\npysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne\npäivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota\nkoristaa valkea nauharuusu.\n\nHän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän\nsuruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin.\nHän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan\nlokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee\nplataanien lehtiä.\n\nHän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja\nhirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin\nvierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen\nettä hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän\nnäkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta\nerosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin\nja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun\nruntelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen\npronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista\ntehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt.\nHän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne\njättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on\ntapana itsekseen sanoa: _erohetken tuoksuksi_.\n\n— Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän\nitsekseen.\n\nJa hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta\nasettunut hänen jalkansa luo.\n\nOn jo aika palata kotiin, varsinkin jos hän aikoo ratsastaa suuren\nmaantien kautta. Hän nousee aasin selkään ja antaa sen ravata takaisin\nläpi metsän.\n\nHänen ajatuksensa kulkevat aasin kavioiden tahdissa, ne kiertelevät\njälleen setä Joachimin ja hänen morsiamensa ympärillä. Clara\nd'Ellébeuse näkee unta tästä salaperäisestä Lauresta. Tökö, tökö, tökö\n— tuku, tuku, tuku — tokö, tuku — ääntelevät pienen aasin kaviot... Ah,\nmiten mielelläni tahtoisin nähdä sen kaukaisen maan, jossa Laure eli...\nJa hän lausuu siinä metsätiellä nämä säkeet Anaïs Ségalas'n runosta,\njota on _Runokirjassa nuorille tytöille_:\n\n    Sun neekerparves verkon levittää:\n    Ei moskitos sua lähestyä saa,\n    Ja silmäs kirkkaat, hieno poskipää\n    Ne peittyy harsopilven valkeen taa!\n\n    Yön tullen kun sa palaat majahas,\n    Ei jalkaa liikuttaa sun tarvis lain!\n    Kuin ruhtinatar lepäät verkossas,\n    On silkki kevyt peittonasi vain.\n\n— — Mutta nämä säkeet eivät ole hänestä niin kauniit kuin nuoren Roger\nFauchereusen, erään perheen ystävän, sepittämät runot.\n\nClara on jälleen ristikkoportilla; hän näkee äitinsä ja herra d'Astinin\nkäyskentelevän suuressa lehtokäytävässä. Äiti on hänestä viehättävä.\nHän on kuin akvarelli _Eläviä kukkia_ -nimisessä kirjassa. Karkeista\nolkipalmikoista tehty hattu, joka koristaa päivänkakkarakiehkura on\nkehyksenä hänen sileälle, ruskealle tukalleen, kirkkaille silmilleen\nja raikkaille poskilleen. Hän on puettu valkoiseen punapilkullliseen\nmusliinihameeseen ja pitelee ilmassa vihreätä päivänvarjoa. Clara\nhyppää maahan, kurkottaa otsansa suudeltavaksi, ensin äidille, sitten\nperheen vanhalle ystävälle.\n\n— Lapseni, olitteko kaukanakin? kysyy herra d'Astin.\n\n— Ratsastin halki Noarrieu-metsän ja palasin maantien kautta.\n\n— Sepä oli pitkä kierros. Ah, miksen voi tehdä teille seuraa? Minulla\non jäljellä vanha intohimoni aamuratsastuksiin ja metsäteihin, mutta\nmihinkä minä tämmöisenä pääsen. Jos nousisin hevosen selkään täytyisi\nminun tyytyä yhteen kannukseen... Surullinen ritari, eikö totta,\nvarjelemaan teitä vaaroilta...\n\nClara hymyilee ja jatkaa matkaansa. Rouva d'Ellébeuse jää osottamaan\nherra d'Astinille suuria kauniita päivännoutoja, jotka pistävät päänsä\nesiin kyökkitarhan aidan takaa.\n\n— Hyvää huomenta, isoäiti. Mitä sinä luet, isoäiti?\n\n— Luen lapseni hyvin hauskaa kertomusta...\n\nJa isoäiti ottaa silmälasit päästään selittääkseen tarkemmin.\n\n— Luen, lapsukaiseni, hyvin hauskaa kertomusta eräästä melkein\ntuntemattomasta merenkulkijasta. Tämä todella urhea mies purjehti\nmaan ympäri pienessä veneessä. Hän tuli hindujen maahan, erääseen\nkaupunkiin, jossa apinat olivat herroina. Kukaan ei voinut apinoille\nmitään, sillä ne puhalsivat ruokopillillä vastustajainsa silmille\neräänlaisia ryytijauhoja...\n\n— Sepä on hauska kertomus, isoäiti, sinun kertomuksesi on todella\nhanska... Kuule, isoäiti. Alalaatikko sinun lippaassasi on auki.\nUnohditko lukita sen, isoäiti?...\n\n— En, lapseni. Isäsi kävi juuri ottamassa siitä muutamia papereita,\njotka hän aikoo jättää herra d'Astinille.\n\n— Mitä papereita, isoäiti?\n\n— Luulen että ne olivat muutamia kirjeitä Guadeloupesta... Mutta ne\nasiat eivät kuulu meille, lapseni. Meneppäs nyt pukeutumaan suurukselle.\n\nClara lähtee isoäitinsä huoneesta ja nousee portaita kulmat rypyssä.\n\n... Minkätähden herra d'Astinin pitää saada nämä Guadeloupen paperit?\nhän ajattelee. Ne paperit ovat varmaan setä Joachimin kirjeet... Näiden\nkirjeiden tulee jäädä perheen haltuun... Miksi herra d'Astin vie ne\npois?... Minä en tahdo että ne viedään pois... Viekö hän myös sen\nkauniin kuvan Lauresta?\n\nNuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan\nole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin\njoskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni\nnäistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva\nriippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa\nkauniin Lauren kanssa... Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta\nnoita kirjeitä herra d'Astinille... Onhan hän hullu, kun ajattelee\njotain semmoista... Kuinka hän tohtisi...\n\nHän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin\nkirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen.\nHänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan\nratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää\npäähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon\nmusliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä\nJoachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen.\n\n\nOvi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä\nistuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita\nkirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen,\ntoiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä\nirtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän\nsalaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo:\n\n— Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä?\n\n— Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen\nliikepapereitani. Muutama sinetti vielä... Mutta jääkööt iltapäivään,\nkoska soitetaan jo toistamiseen suurukselle.\n\nClara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo\nsalongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin:\n\n— Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin\nteitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi?\n\n— Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan\nkohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä\nJoachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette\nne uudelleen... Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi\naikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja\nsitten pitänyt antaa ne teille takaisin.\n\nAterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen\nsisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus\nvanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi.\nKun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa\nRobinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain\nepäselvästi mitä pöydässä keskustellaan.\n\nKahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee\nalas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa\nasiaa:\n\n—... Kirjeet ovat setä Joachimin kirjoittamia; siis niiden tulisi\nkuulua meille. Mutta mahdoton on niitä pidättää kun isä kerran jättää\nne nyt herra d'Astinille... Koskahan herra d'Astin lähtee?\n\nPaljaat käsivarret ristissä selän takana kiertää hän hitaasti ympäri\nlinnan. Kasvot suuren _Clarisse Harlow_ olkihatun alla omat suunnatut\nmiettivinä maahan. Kaksi kiharaa on eronnut muista riippuen irrallaan.\n\n—... Jospa voisin saada omakseni edes kaksi, kolme setä Joachimin\nkirjettä. Olisiko kovin väärin ottaa ne tuosta irtonipusta?... Varmaan\nolisi... Se olisi häpeällistä varkautta... jonka voisin tunnustaa\nrippi-isälle, kun palaan takaisin kouluun... Vaan voiko tehdä väärin ja\nsaada anteeksi, jos _etukäteen_ lupaa itselleen, tunnustaa rikoksensa\n_perästäpäin_?\n\nHän kulkee vanhaa muuria myöten, joka kokonaan on muratin peitosta,\ntekee vielä toisen kierroksen ja palaa samaa tietä pinttyneen\nmielikuvansa ajamana, omantunnontuskien ja kirjeiden anastamishalunsa\nvaivaamana.\n\n— Clara, huutaa hänelle rouva d'Ellébeuse, mene ottamaan vaippasi. Me\nlähdemme pienelle ajeluretkelle... Palatessamme voisit vilustua.\n\nClara liitää ylös portaita. Hän kulkee ohi isänsä huoneen. Ovi\nsinne on avoinna, paperit ovat yhä siellä pöydällä. Hän epäröi,\nmenee huoneeseen, palaa takaisin, menee uudelleen, sulkee silmänsä\nja avaa ne jälleen. Hän on yksin. Äkkiä sieppaa hän umpimähkään\npari kirjettä, yhden kummastakin jo järjestetystä mutta vielä\nsinetöimättömästä pakasta ja pakenee huoneeseensa. Kirjeet kätkee hän\nnenäliinalippaaseensa. Sitten polvistuu hän ja rukoilee jumalalta\nanteeksi..\n\nAjoretki pitkin vuoren rinteitä luikertelevaa tietä on ihastuttava,\nmutta Clara ei voi siitä nauttia ja iltapäivä on hänestä kauhean pitkä.\nVasta kotiin tultua on hänen hiukan parempi olla kun hän vielä on\nkestänyt neljännestunnin pelkoa ja jännitystä isänsä huoneeseen mentyä.\n\nHänen mielensä kevenee vihdoin kun herra d'Ellébeuse palaa salonkiin\nkäsissään kymmenkunnan sinetöityä kirjepakkaa ja sanoo:\n\n— Kas tässä, rakas d'Astin. Kirjeenne ovat nyt järjestetyt.\n\nIltapäivä on pitkä ja yksitoikkoinen. Kuten edellinen ilta on tämäkin\ntäynnä jälkikesän lauhkeutta ja sen hiljaisuutta, joka ulkoa virtaa\nlinnan salonkiin, häiritsevät vain puksipuisten nappulain kopahdukset\nshakkilautaan.\n\nKello kymmeneltä nousee Clara huoneeseensa ja vetää siellä esiin\nmolemmat kirjeet piilopaikastaan. Ne ovat karkeata, kellastunutta\npaperia, jota tomu ja kosteus ovat tahrineet. Toinen päällekirjoitus on\npäällekirjoitus on kirjoitettu hyvin sievistelevällä käsialalla. Osote\non molemmissa sama. Punaisilla ja mustilla painokirjaimilla luetaan\nsiinä:\n\nGuadeloupe, le Havren kautta.\n\nJa kauniilla kaltevalla käsialalla kirjotettuna:\n\nRosina-laivan mukana.\n\nJalosyntyinen herra d'Astin\n\nAïciritz. Balasun, Ranska.\n\nKuorella on useita leimoja ja sinettejä. Claran valtaa kova\nmielenliikutus; hänen korvansa soivat. Hän istuutuu, kehittää auki setä\nJoachimin kirjeen, lukee päivämäärän ja yhteen menoon koko kirjeen:\n\n Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 12 p:nä kesäk. 1805.\n\n Rakas Hector! Kiitos että niin pian lähetitte minulle pohjapiirroksen\n siihen pieneen maataloon, jota tulee olemaan Lauran asuntona. Kaikki\n se mitä sanotte talosta on minulle mieleen, varsinkin että huvila\n ei ole kostea, sillä sitä ei siedä kreolitar, joka ei koskaan ole\n käynyt ulkopuolella synnyinsaariaan, Antilleja. Teidän kuvauksenne\n paikasta on oikein houkutteleva. Tuo syrjäinen asunto, lähellä kylää,\n joilla minä vietin nuoruuteni on varmaan sopiva tälle sielulle, jota\n elämä on raadellut. Luulen muuten muistavani huvilan. Eikö se ole se,\n jota meillä oli tapana sanoa _suljetuksi taloksi_? Eikö se sijaitse\n pienellä kummulla, lähellä Noarrieuta? Siinä lähellä on kaivo, jonka\n luona seisoin usein passissa jäniksiä metsästäessämme.\n\n Mitä sanotte puutarhasta miellyttää minua niinikään. Laura rakastaa\n kauniita kukkia. Kun hän myöskin pitää linnuista, olisi kovin\n ystävällistä, jos antaisitte Balansunin maalaispoikien pyydystää\n muutamia häkkilintuja Lauralle. Teikäläisiä lintuja ei kylläkään voi\n verrata näihin tropiikkimaan lintuihin, mutta osaavathan punatulkku,\n tikli ja hamppuvarpunen nekin laulaa miellyttävästi.\n\n Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää\n Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen\n omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut\n hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette\n toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän\n kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä.\n\n Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen,\n jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän\n teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa\n Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura\n Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana,\n jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle\n maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi.\n\n Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja\n vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta.\n\n Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka\n lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin\n tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi\n arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista\n tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota\n ystävättäreni on mestari käsittelemään.\n\n Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara\n pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon\n hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää.\n\n Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä\n ystävyydestänne!\n\nToinen kirje kuului:\n\n Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805.\n\n Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte\n rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten\n kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen\n yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta\n tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on\n kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut\n häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi\n minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput\n siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin\n katkaisemasta.\n\n Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime\n päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta\n surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla,\n jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä,\n ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän\n kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin\n salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen\n mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia.\n Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa\n tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta\n Lauraani.\n\n Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään.\n Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä?\n Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut\n estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua.\n\n Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma\n kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain\n tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa\n on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on\n vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia,\n on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka,\n siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus\n kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava\n jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin\n tulevassa elämässä.\n\n Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se\n surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia\n ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan\n enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin\n synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä\n häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut.\n Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin\n täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle\n tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen\n kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin\n selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan\n — tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa\n asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään\n ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez,\n hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta.\n Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin\n tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani\n tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle.\n Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti\n meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että\n ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin\n puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä.\n\n Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä\n naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka\n teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla\n ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin\n että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä\n hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte\n Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin\n ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä\n lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin.\n Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan\n hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on\n oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että\n te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee\n täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan\n ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut.\n\n Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon\n Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni\n kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja\n omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt\n minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää!\n\n Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua\n pitemmälti jatkamasta.\n\n Joachim d'Ellébeuse.\n\nKun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen\nsilmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo\nnousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa\nhumina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa,\ntäyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja\nymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on\nyöpöydällä ja nielasee sen... Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on\nhän pyörtynyt... Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne\nlippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen,\njota kestää aamuun asti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut.\n\n— Neidin täytyy nousta jo. Kohta soitetaan messuun. Tänään täytyy\nlähteä hiukan aikasemmin herra d'Astinin takia.\n\nClara pukeutuu, koettaen unhottaa edellisen illan mieltä järkyttävät\nvaikutelmat.\n\n— Tahdon palavasti rukoilla jumalaa, hän ajattelee, ja hän on antava\nminulle anteeksi... Noissa kirjeissä oli kauheita asioita... Kaikkia\nkohtia en ymmärrä... Tuo nainen ei ollut hänen vaimonsa, mutta hänelle\npiti syntyä lapsi, ja silloin... Oi jumala, jumala, armahda minua!\n\nClara menee alakerrokseen. Hän on nukkunut hyvin. Hänen ihonsa on\nraikas ja tuore väriltään. Rouva d'Ellébeuse ei rakkaan tyttärensä\nulkomuodosta huomaa mitään tavatonta, Gertrude tuo virsikirjat ja heti\nsenjälkeen lähdetään kirkkoon.\n\nHerra d'Astin kulkee hitaasti. Joka askeleelta tekee puujalka kaaren\nilmassa. Itse hän laskee leikkiä kömpimisestään.\n\n— Ei auta juosta, täytyy vaan ajoissa laittautua matkaan, sanoo\nsadunkertojakin... Ah, pikku Clarani...\n\nHuolimatta ruumiinviastaan on herra d'Astin hyvin miellyttävä. Harmaan,\nkorkean hatun alta pistää esiin häikäisevän valkoinen kihara, joka\nkorvan luona kiertyy pehmeästi ylöspäin. Hänen kaulansa, jonka ympäri\nmuoto silkkiliina on kierretty kolmeen kertaan, on asennoltaan pysty ja\nuljas. Ruohonkarvainen kävelytakki sujuu huolellisesti pitkin vartaloa;\nhousut ovat samanväriset ja ainoassa jalassa on kiiltonahkakenkä, jota\npeittää osaksi vihreä säärystin.\n\nHerra d'Ellébeuse on puettu pitkään, miehustalta tiukkaan takkiin.\nHänen käsivarteensa nojaa rouva d'Etanges, joka on puettu harmaaseen\nnorsunluunkarvaisilla pilkuilla siroteltuun pukuun. Valkoisilla\nhapsilla on musta pitsiliina.\n\nRouva d'Ellébeusen päässä on riisinoljista tehty, kalpeankeltaisilla\nja heleillä nauhoilla, merenruoholla ja perunankukilla [feuillages des\neaux et de tubéreuses] koristettu hattu. Hänen pyöreitä hartioitaan\nverhoo pehmeä pitsihuivi.\n\nPäivä on yhtä leuto ja kirkas kuin eilinenkin; metsä tuntuu olevan\nsunnuntai-asussa.\n\nVaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri\ntullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä\npalmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä.\n\nNaiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat\nrukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä.\n\nClara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen\nrukouksen:\n\n— »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala,\nkätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi!\n\n»Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta,\nmahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi,\nsietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi!\n\n»Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on\ntäynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi\nkääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka\nei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn\njälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta\neikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy\nharhateille.\n\n»Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa\nkatumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan\ntässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla,\njahka saavun kotimaahan! Amen.»\n\nHän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena\nseurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä,\nsetä Joachimia, Laurea... Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi\non piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja\näkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään\non kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota\nkuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan:\nLaure... Laure raukka... Laura... Dolora... Doloriba... Niin hän\nhurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle\nlemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle,\njumalanäidille...\n\nHerra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan\nmurteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa.\nOikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen,\nRoger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen.\n\nTämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista\npeninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha\nherraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee\nkokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa\nylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin\nvieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä,\njoka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra\nFauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana\nharjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta\nammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön\nköyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra\nd'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra\nFauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta —\nja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia\nFauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin\nja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa\nja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla\nnoutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee\nsisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.\n\nRoger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa\nlakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia\ntaipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta\npääkaupungissa.\n\nClara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen\npitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla\nne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat\nyht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka\nympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin\nvälistä.\n\n— — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut\nBalansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen.\n\nUlosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo\nojentaessaan hänelle kätensä:\n\n— Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme\nteidät täällä?\n\n— Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä.\nMuuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä\nlähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla.\n\nNaisetkin tulevat nyt tervehtimään.\n\n— Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat\nrakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan\nunhottanut.\n\n— Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin\npaljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon\nettä Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään.\n\n— Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään\nmeillä?\n\n— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse... Ellen\nhäiritse...\n\n— Ei suinkaan, ei suinkaan... Teidän täytyy jäädä meille.\nTallirakennuksessa on tilaa koirillenne... Olette meillä yötä ja\naamulla lähdemme yhdessä metsästämään... Huoneessanne on oleva\nLamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän\npalvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi\nsamalla tuoda koirat linnaan.\n\nRoger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin\nlehtokujia.\n\nMieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea\nmitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen\najatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon\nPariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on\nhän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan.\nSilloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin\nlapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa\npelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen... Varmaankin\nsiksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.\n\n— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten\nluin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka\nolitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei\nruno ollut siinä kokonaisuudessaan.\n\n— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin\nhelposti...\n\n— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.\n\n— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.\n\n— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.\n\n— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva\nd'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan\nmuotoon puettuja kauniita ajatuksia.\n\n— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä,\npäivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista\nlakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen\nkaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi\nsitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia\nviittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra\nde Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua.\nMuutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni\njohdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin\nmoittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja\njuomaan lasinsa terveydekseni...\n\nClara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla\nmoisesta veljestä!\n\nHänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin\nystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla\non erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa\npienestä tytöstä... Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on\nkohdannut Rogerin... Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko\npensione oli huvimatkalla Paussa... Silloin ajoi Roger vaunuissa ja\nhänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän\noli!... »Suuri vaaleanpunainen hattu... Hän nojasi huolettomasti\nvaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä\noli lohenkarvaisia pilkkuja... Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin\nylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria...\njos tämä sairastuisi...\n\n... Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat\nheitä... Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan\njuurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän\nsäkeitään... Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille.\nSiellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön,\njoka on niinkuin Laura... Ei, ei niinkuin Laura!... Niinkuin minä?\nEi, sillä hänhän on tummaverinen... Metsässä valaisee neekeri heille\nlyhdyllään tietä, niinkuin _Paul ja Virginiassa_... Aamulla heidät\nvihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna\nruusupensaan yli... Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja...\n\nSuuruksen jälkeen mennään ulos terassille.\n\nHe istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot\nsoivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat\nhelteessä teränsä alas.\n\n— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa\nrunovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.\n\nClara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin\nsäkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois.\nMutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja\nsen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa\nnenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä.\nHänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän\npalaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille.\nKun kaikki vaikenevat, tämä lukee:\n\n       Franz de la Mirandière'lle\n          hänen hääpäivänään.\n\n    Kun merta sinihohtavaista myöden\n    Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden.\n    Päin päivänrantaa, maata oranssein,\n    Ah, sinne missä koittaa onnes hempein\n    Sua seuratkohon lyyrastani lempein\n    Ja sydän-sointuvaisin sävelein!\n\nRoger on päässyt pitkän runonsa loppuun.\n\n— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva\nd'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi\npäätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee\npaikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet\nsilmissä:\n\n— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä\nkuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä\non kaunis tulevaisuus edessänne.\n\nRoger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu\narvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin\nClaralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi\nsivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla.\nTerassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä\nsoivat kirkonkellot.\n\nClara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole\ntuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran\npäästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat\nhänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun\nsäikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä.\nEnnenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka\nhymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin\nelävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla\nhiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele,\nyllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea.\nMessukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne\nkonfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan\ntakasivulla oli omistus: »_Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme\nihanimmasta päivästä_»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes\ntapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni\nClaralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi\npalavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi\nkultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät\nkasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti\nJeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki\nkäärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen,\npitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.\n\n— ... Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa\npuvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena...\n\nTänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat\najatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain\njostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin\nse tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja\npalaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger\nFauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään\nLoïsa Puget'n uusista romansseista: _Kun sa palaat luoksein_.\n\nMuuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että\neksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin\nlaukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat\nsen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle\nmäärättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:\n\n— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään\nhäiritä itseänne.\n\n— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.\n\n— Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette.\n\nPäivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa\nfrakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana;\nsäärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta\nmetsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän\nliiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään.\n\nKeskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen\nvaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi.\n\nJälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin\nlehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat,\nmutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu\nirtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nClara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä\nJoachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri\nvalkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton!\nAika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!»\n\nHän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen:\n\n— Neiti, kello on viisi.\n\nClara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja\npukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään\ntulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo\nsuuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän\nhakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille,\nrotanloukuille ja pimeydelle.\n\nHerra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina\nterassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa\nhänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle.\nLähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella.\n\nPäivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät\nkaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan,\nne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo\nvainuten ilmaan.\n\nToinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat\nsamoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista\nmäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.\n\nÄkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula\nojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista,\nvaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota\nväreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten.\nMuut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla,\nhäntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät\nkaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa\nkaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on\ntaas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään,\nvastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.\n\nClara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen\njoukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat\nripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi,\njääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja\nmyntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös\nmäenrinnettä.\n\n— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti\nliiaksi. Asetu tuonne tien varteen, _suljetun huvilan_ luo; me tulemme\nkohta jälestä, Roger ja minä.\n\n— ... _Suljettu huvila_, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta\nsetä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure\nasui?... On varmasti... Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän\nkatsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta\nensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla\nnivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu\njoku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara\nkoskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä\npuistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla!\nKatosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.\n\nVasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.\n\nClara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja\nvillikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon:\nsiinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on\nlahonnut puupenkki.\n\nAjoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain\nkaukana kuin olisivat ne taivaassa.\n\nHän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän\nkirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen\non kiellettyä.\n\n... Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta;\nkannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen,\nviattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä...\n\n... Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän\nsaikaan kärsiä... Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan\ntuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula.\nNaulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.\n\nClara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana,\nkaukana... Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?...\n\nYht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.\n\n... Laure piti linnuista... Hän soitti kitaraa... Kuka hänelle antoi\nopiumia?\n\nTaivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse\ntumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin\njoisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista\nkäyttää kaivoa... Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä\nkasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo\nväreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa... Korvo on raskas... Kas\nniin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta...\n\n— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!\n\nNämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.\n\n— Eikö teidän isänne olekaan täällä?... Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä\nhän on lähtenyt seuraamaan koiria!... Te ette millään ehdolla jaa juoda\nsitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?\n\n— Kiitos, herra Roger... Kiitos... Minä juon ainoastaan vettä... En\npidä viinistä... En juo koskaan viiniä.\n\nHän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger\nasettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.\n\n— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?\n\n— En todellakaan... Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja\nkylmillään... Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?\n\n— Minusta... Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin,\nAlmaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin...\n\n— Kuka on Almaïde de Fleureuil?\n\n— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät\nkoulusta...\n\n— Ja mistä te kirjoittaisitte?\n\n— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista\nkukista... On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne\novat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet...\nniinkuin kukat tässä puutarhassa... Ihmisistä, jotka asuivat\ntäällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin\nkukkasilleen... kun oli viileä... Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa\ntästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit...\nMinä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte... Minä voisin itkeä\nsentähden... Kas, nämä kukat olen poiminut teille... Te saatte ne...\n\nJa Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.\n\nRoger sanoo hymyillen nuorelle tytölle:\n\n— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon\nnäistä kukista ja lähetän sen teille ... äitinne välityksellä...\n\nVaan äkisti hän vaikenee hämmästyen... Hän kääntyy Claraan päin; tämä\non kätkenyt kasvonsa käsiinsä... Hän luulee aluksi että tyttö nauraa.\nHän vetää pois toisen käsistä... Ja silloin hän näkee että tyttö itkee,\nitkee oikein nyyhkyttämällä... Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria\nvesikarpaloita.\n\nHämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:\n\n— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?\n\nClara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa.\nHänen hattunsa on pudonnut maahan.\n\nRoger ottaa sen liikutettuna ylös.\n\n— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha\nolla...\n\nJa kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata\nniskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen\nympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen\nomalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta\nja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee\nmyöskin.\n\n— Pian, pian, ystäväiseni... Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä\nettä olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä.\n\nClara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa\nkimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se\non ohi.\n\nYksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja\nmolemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on\nammuttu Castélis'n kulmalla.\n\n— Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli\njännittävää ajoa.\n\n— Minä?... En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä\nviehättävää seuraa.\n\n— Entä sinä, rakas lapseni?\n\n— Minä... isä kulta, minä olen tyytyväinen...\n\n— Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin.\n\nJa he painuvat alas peltoaukealle.\n\nPensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle.\n\n— Ammappas tuo!\n\nClara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää\ntiehensä. Clara purskahtaa nauruun:\n\n— Se oli niin sievä, isä!...\n\nMutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen\npäällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo:\n\n— Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun?\n\n— Ilmaan, minun lakkiini!\n\n— Ei, se on liian kaunis siihen.\n\n— Ampukaa, minä tahdon... Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme!\nSe osui!\n\nClara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät.\n\n— Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian\npainava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen... Lialta olisi\nmennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa...\n\nClara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat,\njoita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin\nleudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun\niltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii\nyksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja\ntämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä\nniin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.\n\n— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo\nitselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.\n\nHän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo\nsanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen\nmielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan\nvilliviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa,\nhehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on\ntapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin\ntanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin\non muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida,\nLouisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa\n_Perhekuvalehdessä_. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset\npistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren\nvaltiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa...\n\nNämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki\nhänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys.\nNäinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä\npääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän\nei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on\nvain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet\nhaltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen\nympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin\nkun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään\nnämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:\n\n    Ah, sinne missä koittaa onnes hempein\n    Sua seuratkohon lyyrastani lempein\n    Ja sydän-sointuvaisin sävelein!\n\nEräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.\n\nVoitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin\nsai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa... Lukeeko hän usein\nteille siellä kotona runojaan?\n\n— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja\nmuuten...\n\n— Mitä muuten?\n\n— Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville.\n\n— Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista?\n\n— Sinäpäs olet utelias!... No, olen kerran. Se oli runo eräälle\nnaiselle.\n\nMitä siinä sanottiin?\n\n— En muista enää tarkkaan... Siinä puhuttiin hänen pyöreistä\nolkapäistään...\n\n— Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa?\n\n— Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa...\n\nClara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee\njälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa\nRogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu.\n\n— Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa.\n\nMolemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä.\nSijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan\nhämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla,\nhyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi\npensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin.\n\nClara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen\nkiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut.\nLia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa\npäälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke.\nLialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten\nveljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on\nliljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet\novat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka.\nPitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat\nniin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi.\nOhuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan\nvanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan\nlusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan.\n\nRouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti,\nsuuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara\ntarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä\nruokalistaa: _vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua,\naprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa_. Äkkiä\npurskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle\nikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi.\n\nAterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta.\nKun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää\nkenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta.\n\n— Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö?\nsanoo Clara äkkiä.\n\nHeinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa\nGertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat\nystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä.\n\n— Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä?\n\n— Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä\nvihossani muutamia Almaïden värssyistä.\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä.\n\n— Eikö mitään muuta?\n\n— Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä\nneiti Almaïde de Fleureuilistä... Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli\ntuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt.\n\n— Ah — rakas Lia, ja sitten?...\n\n— Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut.\n\n— Mitä hän vastasi?\n\n— Että olit kertonut vanhasta puutarhasta.\n\n— Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton.\n\n— Niin, siinä kaikki.\n\n—... Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta.\n\n— Mistä puutarhasta?\n\n— Siitä suljetun talon puutarhasta.\n\n— Suljettu talo? Mikä se on?\n\n— Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä.\n\n— Kuka siinä asuu?\n\n— Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä...\n\n— Kuka?\n\n— Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen...\n\n— Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa!\n\n— Sillä on sininen pää...\n\n— Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja\nminun täytyy pian lähteä... Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin\nlyhyt...\n\n— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta\nlopussa.\n\n— Voi miten ikävää, rakas... Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna...\nMinä jään aivan yksin... Kirjoitatko minulle joskus?\n\n— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?\n\n— Lupaan, lupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn\nhuokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara\nkäyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen.\nNeulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet.\nTämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa\nkosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri],\njota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka\non vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo\nruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja\nalituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut\nnimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine\nkellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen\nmeirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat\nrajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi\nmerkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat.\nClara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä\non kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä\ntuntemattoman runoilijan runosta:\n\n    Melissa, sun tuoksusi kutsuu\n    Jo kaukaa mehiläisparven!\n    Sun luonasi lepää perho\n    Kun aukaset hunajasarven.\n\nSitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän\nahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen\njärjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut\nystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä\non muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara»\n-huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa\nsulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten\nhänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut\nliejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua\nnähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan\npyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta,\njoka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen\nystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön\nolento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas\non kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein\nenin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa\neräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu\npukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista\nvallankumouksen hirmuhallituksen aikana».\n\nÄkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa\nnenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja\npistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan\nkätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä\nja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa\nvähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja\npaperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä,\nlentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee\nluostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin,\nmaan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen\nasioistaan ja salaisuuksistaan.\n\nEnimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa.\n\n— Lia, sinä olet hippa!\n\nKaksikymmentäyksi, kaksi, kolme... Siinä saat! Sinun vuorosi!\n\n— Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta!\n\n— Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle.\n\n— Älä kiru noin!\n\n— Oikein se oli!\n\n— Ei, ei ollut!\n\n— Voi voi minun polveani, minun polveani!\n\n—... Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka\njännittyneinä kuuntelevat... sitte kun nämä naiset palasivat luostarin\nrefektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että\nheillä oli karkeat äänet... He kertoivat palanneensa Palestiinasta...\nJa se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän\nesiin punaisen saappaan. Äkkiä...\n\n— Neula on puhkaissut pallon.\n\n— Aijaijai!\n\n— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!\n\nTuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia\nuikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät\nne tiehensä.\n\nClara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden\non hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia\nkipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa\nyhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden\nsäälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on\nherännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus,\nei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa\nuppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa\nkysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.\n\nMutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin\non hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä,\njotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut\näidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas\neläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla\nposkilla.\n\nKun kello soi nousee hän penkiltään.\n\n— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos\nolette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut\nhuolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä\nmuutoksen. Voitteko pahoin?\n\n— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa...\n\n— Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista\nkoulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi\nnäette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä\nvuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan\nitseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen,\nettä saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä\nkoulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni!\n\nClara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä\ntyössä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon\nasetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä\nhuulten välissä.\n\nClara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen\navulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin\nkirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee\nvarmaan jo sadannen kerran:\n\n »Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja\n omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt\n minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.»\n\nAh, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut\nhänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli\näkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä\nkirjettä... Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen... Hän tunsi\njoitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan\npäähänsä: _»meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»_\n\nSiis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen.\nSyleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi\nen tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin\nsiellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani\nvasten!\n\n... Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?... Totta kyllä, mutta\nJumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä\nkanssa tahi sukulaistensa kanssa... ainoastaan serkkunsa kanssa, koska\nserkukset voivat keskenään mennä naimisiin?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen\nkuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään,\nei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä\ntapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on\nollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja.\nVieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja\nmasennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen\nlapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä\nmielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä\nnäet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan\naavistuksen mielestään.\n\nSynkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä,\nmihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja\npelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan.\n\nEräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan.\nJa kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli\nkerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle\nmetsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »_Aika on läsnä että sinä\ntulet raskaaksi_!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee...\nMiksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!...\nOi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi,\ntuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta\npäivänpaisteessa ... Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.\n\nVäliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän\nsurullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan...\nAh, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika!\nMitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?...\nKirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes\ntiedä millä tavoin... Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden,\nsyntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja\nLauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi\nrakkaan isäni? Ja sitten... Ei, se on liian kauheata!\n\nJoka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa,\nvaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.\n\nEräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä\ntervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat\nvierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen\nterveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa\nlähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen\npuhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.\n\n— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä\ntunnette tuskia?\n\nOh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys\nestää häntä siitä. Jonkun _toisen_ lääkärin edessä hän ehkä olisi\nnyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta\ntämän edessä... Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää\nkaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:\n\n— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta...\n\nMolemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan\nsulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.\n\n— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia\nhermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat\ntavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään\nvaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä\nvanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien\nsuvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.\n\nKuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra\nd'Ellébeuse vartalonsa.\n\n— Rakas Fauchereuse... hän alkaa.\n\nMutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.\n\n— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse...\nVakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.\n\nClara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina\nollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin\non mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi,\nvapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee\nainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi\ntuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen\njokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä\ntilassaan.\n\nMutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian\nlevottomaksi:\n\n— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut\nkaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken\nolekaan rippituolissa?\n\nJa hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät\nlopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon\npartaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt\nkaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.\n\n— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli\nseimensä...\n\nJa samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen\nmieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.\n\n— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta\nherjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.\n\nMuuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha\nystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee\nluostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin\nojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin\nhedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin\nliikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen\nrinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja\nlevittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi\nsiihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.\n\nMutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:\n\n— Ei mitään syleilyjä!... Te olette heittiö!... Te tahdotte saattaa\nminut häpeään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta\ntästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa\nmielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi,\nselittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen\nilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.\n\nHerra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen\nhiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä\nselittämättömänä ja salaperäisenä.\n\nEhkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain\nepäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän\ntiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä\nClaraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka\nei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.\n\nHän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja\nsilloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.\n\nHän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan\nkappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina\nhetken Lauran haudan ääressä.\n\nHeleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa\nkuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta.\nEräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on\nmaannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia\nniitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen\nei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle\nsielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen\nkorvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä,\nkuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen\nruntelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän\npimeydessä.\n\nKun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta\nvuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta\ntunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä\npois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada\ntyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat\nja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki\nlopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa;\nmuutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään\navaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla\nja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja\ntoiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä\nkuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi\noraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian\nkukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja\nväriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä\nkoristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean\nvuorten siintävät lumihuiput.\n\nRouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo\nmuutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän\nnousta jalkeille.\n\n— Oletko nukkunut, lapseni?\n\n— Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta.\n\n— Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda?\n\n— Tahdon, äiti kulta.\n\nRouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten,\npolvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.\n\nKun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti.\nHän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa\nkahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti.\nSenjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet,\njotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten\nkoko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin\nkuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin\nkirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia\nniitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon\ntai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla\nkirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa,\nj.n.e.\n\nClara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.\n\nSe tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt\nvielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin\nkirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen\najatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki\nluonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin\nhänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti\npullon ja kätki sen rinnalleen.\n\nHänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston\nikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa,\nkostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä\n_puutarhuria_. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja\nsäännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä\nruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti\nettä hänellä oli ollut tapana kysyä:\n\n»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän\nvettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi\nheleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut\nkohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen\nsyliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin\nlapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.\n\nNämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää\nkyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli\nkuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan\npensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen\npieniin rintoihinsa.\n\nHän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään\nhuomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti\naskeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen.\nSanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen\nruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja\nkarkotti heidät taas mielestään...\n\nNyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä.\nValkoiset hyasintit kukkivat.\n\nHän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen.\nVasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki\nhän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut.\n\nNiin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä,\nkymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa\nneljäkymmentäkahdeksan.\n\nRukoilkaa hänen puolestaan.\n\nLoppu.\n"]