[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftSvu8ueqpI8xefF3HgTWDPd-gT2tiLvLVLId6g67OjU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},334,"Pakolaisen päiväkirja","Jókai, Mór",1825,1904,"334-j-kai-m-r-pakolaisen-paivakirja","334__Jókai_Mór__Pakolaisen_päiväkirja","Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849","romaani",[],[],"fi",1851,1877,17625,114338,false,21923,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Historical Novels","\"Pakolaisen päiväkirja\" by Mór Jókai is a historical novel written in the late 19th century. The book draws upon the societal and personal upheaval caused by the wars of 1848 and 1849, following the struggles for independence in Hungary. It narrates the reflections and experiences of a protagonist who traverses a disrupted landscape filled with memories of loss, ruin, and the struggle for identity during tumultuous times.  The opening of the novel introduces a deeply introspective and melancholic tone as the protagonist contemplates the remnants of a war-torn society. Wandering through desolate villages and observing the devastation left behind, he reflects on grief, loss, and the haunting memories of those who suffered. Accompanied by a companion couple, one of whom is a hussar officer and his resilient wife, the narrative unfolds, portraying their harrowing journey through emotionally charged landscapes. The character's vivid recollections and the stark realities they face set the stage for a poignant exploration of humanity amidst chaos. (This is an automatically generated summary.)",[],371,"Kertomus sijoittuu Unkarin vapaussodan jälkeisiin tunnelmiin vuosina 1848–1849. Se koostuu pakolaisena elävän kertojan havainnoista ja muistoista, jotka kuvaavat sodan jättämiä jälkiä unkarilaisten arkeen ja maaseudun elämään.","Mór Jókain 'Pakolaisen päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 334.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA\n\nSotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849\n\n\nKirj.\n\nMAURI JÓKAI\n\n\nSuomennos Unkarinkielestä.\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Johdanto\n   I. Aro-kylät\n  II. Ranne-rengas\n III. Kolme sian-ajajaa\n  IV. Sota-översti ja kasakka\n   V. Piilopaikka rämähällä\n  VI. Kuolleista noussut\n VII. Aronvari\nVIII. Aviovaimo ja rakastaja\n  IX. Iloinen mies\n   X. Kadonnut kuuluisuus\n  XI. Murhamies\n XII. Päärynäpuu\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nJättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi\nhänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat\nlentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui\nniitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.\n\nNäitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, -- minä mitätön,\nmenneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava\ntomun-kipinä.\n\nMinuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle.\nMonesti olisin voinut päästä ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en\nsaattanut jättää tätä maata.\n\nMieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen,\nkuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla\nistui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on\nhaudattu?\n\nMieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä\nvalkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa\ntiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon\nsoidessa ja miksi he sitä tekevät?\n\nMieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen\nakkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran\nonnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet,\nmissä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö,\nkulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?\n\nMieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän\npäässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia\nvalittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa\nsyvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: \"älä lyö sitä nuottia!\"\nKukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?\n\nMieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain\nviheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin\nsisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee\nkadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies\nkatsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien,\nväsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun\nkaltaiseni.\n\nMieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä\najatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas\nkannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain\naroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.\n\nMiljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä\nkohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo\nhänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei\nketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.\n\nJa kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas\nkuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun\npalaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja\nhakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja\noudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa\nkatselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja,\nkun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä\nkaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään,\nkurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi\nmurheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään\nuneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten -- etsimään ensimäistä\nvankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.\n\nJa ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta\nkohti.\n\nKuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki\nyhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it,\nomaisuus, -- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.\n\nMa nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet\nkotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa\nmurhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi\njoutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen,\njoka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä,\nvaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin\njoutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän\nmiehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi\nantautuen.\n\nMaankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi\nsodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä,\nharvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa,\nkäymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat\ntiepuolissa, -- sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista\nsurkeista tapauksista, kirjotanko niistä?\n\nTuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos\nsuorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri,\njoka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että\nkaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta\nvaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?\n\n\n\n\nI.\n\nAro-kylät\n\n\nJo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.\n\nMatkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja\nhusaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.\n\nÄänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.\n\nKaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä,\npalaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot\nnäkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira\nakkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.\n\nJo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä\nainoatakaan huonetta niihin rakennettu.\n\nSen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?\n\nMuutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon\nrohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin\nhuoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin.\nPorstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin\njäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt\nainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan\nvälistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla\nverkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat\ntakaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies\notti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä\nniitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen\npaikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä\npäivin enää takaisin palannut.\n\nEräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen\nasumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan\nkurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä\nkuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään\npäähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.\n\nHuoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin\nkeltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri\nvainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat\nruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin\ntuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset\nsiemenet sinne tänne ilmassa.\n\nNaispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta\nhelteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä\nvarina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut\nkehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä\nammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen\nkauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!\n\nYlt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei\nvarjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos\nken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä\npäällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja\nja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä,\npeloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...\n\n\n\n\nII.\n\nRanne-rengas.\n\n\nMatkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen,\nkolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka\nrikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa\nhyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko\nmatkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa,\npuolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin\nilloinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi\nvalloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle\nihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja\nilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.\n\nHän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.\n\n-- \"Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi;\nsinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät\". -- Olihan tuossa\nnaurun syytä yltä kyllin.\n\n-- \"Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes\nkyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas,\nannan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä\nkuolemme\".\n\nKaikki purskahdimme itkuun.\n\nNuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla\nolevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen\nemaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa.\nHelposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein\nja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: \"Silloin hän ei ollut niin\nsurun-alainen\".\n\nKun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri\nmeille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä\nkuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme\npoikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka\npiti viedä häntä parempia teitä.\n\nKun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja\nhänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.\n\nVarmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin\nautio-seutuhun. -- Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä\nmatkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua\npahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä\nmitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva\nsallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi\nniitäkin, jotka olivat lähelläni.\n\nUseampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli\nensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän,\nitse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo\ntietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu\nryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet\nmatkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita,\nvereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku,\nkauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia\nmuita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka\nsuuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis\nnuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.\n\nSanomalehti valahti maahan kädestäni.\n\nVaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?\n\nMyöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä\nerkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut\npalvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi\nkäteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla\nolevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.]\nNiitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja\nemäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan\njohdolla ryövärien jäljille.\n\nMiksi piti heidän minusta pois luopua?\n\n\n\n\nIII.\n\nKolme sian-ajajaa.\n\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.\n\nSikolaumaa ajettiin ylös päin.\n\nKolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja\nlikaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput\nrippuivat heillä selässä.\n\nRaskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti\nhiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään,\nhirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön\ntapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat\nheidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi\nsikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin\nasti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.\n\nPää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät\nhiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka\nkovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä.\nJaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri\nlyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista\najo-ruoskaa.\n\nToinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu\npeitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen\nelävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin\nperässään.\n\nToinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti\nhaavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti\nsauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät\njäljille karjasta.\n\nRöhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja\njärsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää,\nvanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi\nkäydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa,\nvältellen tien kuoppaisimmat kohdat.\n\nJa minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein\nkolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.\n\nTuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun\nnäköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia\nnaisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt\nuusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä\nosattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.\n\nTuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista,\nuskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin\nasumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan\npuheillensa lehteriltä, -- rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka\nei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka\nalahalta.\n\nJa tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen\nrikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin\nyhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään\nkanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan\nniin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.\n\nKesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat\nlaiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa\nolivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas...\nHoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!\n\nPäiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen\nponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.\n\nTulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He\nseisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.\n\nEnsimäinen häneltä kysäisi: \"tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen\nasuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?\"\n\n\"Tiedän hyvinkin\", lausui matkustavainen; \"siinä talossa iloisesti\neletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä\nsoitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se\nitseänsä huvittelee.\"\n\nLausuipa siihen se vanha mies: \"naisesta puhut, joka on edessäs\".\n\n\"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään,\nvaan olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton\nvaimo. Mitä sanovat ihmiset hänestä?\"\n\n\"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon\nmiestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen\".\n\nViimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.\n\n\"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa majassa.\nKaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heidän\nlaitansa?'\n\n\"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä\nahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä haudassa,\nyhdessä arkussa...\"\n\nNuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän\nahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: \"vieläkö\nnyt lähdemme edespäin maata kiertämään?\"\n\n\n\n\nIV.\n\nSota-översti ja kasakka.\n\n\nMatkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi.\nPyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita,\nliinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen,\ntuluksineen, -- kas siinä oli koko pukumme.\n\nPölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet\ntalonpoikaisista teikareistakin käydä.\n\nArad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että\nhuulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.\n\nTuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen\nkäteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista\nvasemmalle puolen, -- kyynel vieri silmästä; -- hän pani pois\npartaveitsen: \"miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?\" lausui hän, ja\nhuuliparta jäi ajamatta.\n\nKolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen;\nmolemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja\neväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi\npäiväksi.\n\nEräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä\npuolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin\noli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot\nolivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen\nleukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen\nvieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut\nhänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat\nulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi\nsiepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli,\nnähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien\nsaksien kaksikorvainen kahva.\n\n\"Tuopa mies pitää saada kanssamme\", sanoin minä toveriini kääntyen.\n\"Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen\nottaneen meidät kyytimään.\n\n\"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?\" huusi mies kaukaa meille.\n\n\"Kernaasti, jos tahdot.\"\n\n\"Mutta mihinkä matkanne menee?\"\n\n\"Menipähän mihinkä tahansa\", vastasin minä, ja jota enemmän häntä\nkatselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää.\nKaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin\nnäytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli\njohdattaja-henkenä.\n\n\"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?\" kysyi hän minulta itkuun\nvetävällä äänellä.\n\n\"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin\". Ma tiesin aivan hyvin, että\nsiellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää\nkanssakäymistä aktöörien kanssa.\n\nMies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa\nenempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.\n\nSitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton\nräätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä\nkertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä,\nja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään\nsiinä seikassa oli, kysäisin häneltä: \"milloinka viimeksi näytit\nHamlet'in isän osaa?\"\n\nMies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis\nyksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni\nhänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi\nminun selkäni taakse -- sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla -- ja\nkertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata\nkiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan\nsuojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut.\nSiellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa\ntoimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen\nlääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen\nlääkärin virkaan. --\n\n\"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan\".\n\n\"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin\nvoittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi\nolikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka\nkuinka monta\".\n\n\"Paransitteko ketään?\"\n\n\"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin.\nDebreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin\nviereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria\nnuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni,\nkohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa,\nherra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa\nladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet.\nMinun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin\nselittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. --\nSamaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat\nolivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän\nkyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas;\nmuuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi\nkerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä\ntoisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä\nhaavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi\npaeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos\nvoivat kuolla\". --\n\nKun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa\nratsastavan vastaamme.\n\nHe havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.\nParain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.\n\nMuutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät\nkärrymme.\n\nPörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä,\npuolen _kolmatta sylen_ pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon\nripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja\nennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut\nmuistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi\n-- magyarin kielellä.\n\n\"Mistä tulette?\"\n\nHämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt,\nmillä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä\nhetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin\nuseinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä,\nsiellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle\nvenäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).\n\n\"Mistä tulette?\" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en\nvastannut ensi kysymykseen.\n\n\"Ladàny'sta', vastasin minä.\n\n\"Mitä kuljette?\"\n\n\"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme\".\n\n\"Mitä herraa?\" kysäisi vihaisesti kasakka.\n\nMa katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella\nei istunut ketään.\n\nKasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan\nheitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti\nirvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli\nkätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa,\nheinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet\nkasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä\nkartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet,\nnäyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille,\nristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten\nmolemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.\n\n\"Mikä kumma herra sinä olet?\" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä\nkasakkahetmanni.\n\nMies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle\npuhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille\nrahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä\nvetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja\nviinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne\nkasakalle.\n\nMies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä\nkaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä\neri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka\nminkä paperin semmoisena setelinä.\n\nVaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut\nliput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät\nhujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään\nväännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle\nraukalle:\n\n\"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?\"\n\nKun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan\ntilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle\nviinileilin, sanoen:\n\n\"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä\nmikään muu.\"\n\n\"Niin, niin!\" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja\nvahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,\n\nHetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä,\nja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin\npäältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti\ntohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.\n\nKaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja\nlankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin\ntavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella\nkiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä\nolevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.\n\nKasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan\npistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa\nantaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen\npaikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.\n\nHetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me\nsaisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa,\nsillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon\nparantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen\nfrakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen\nsatulalle istumaan.\n\nNäin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa\ntömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla\nkäsillänsä.\n\nMinä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon\nkuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut\nkoulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli\nlähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia,\nkuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.\n\n\n\n\nV.\n\nPiilopaikka rämähällä.\n\n\nEi pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus\nväikkyi kaukaisella ilmanrannalla.\n\nKaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin\nkäännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin\nmereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka\netäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa\nmuodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään\nläikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi,\ntoisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.\n\nHietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli\nmeitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen\naskeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.\n\nSiihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme\npusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä\njälkiä.\n\nKesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi;\nvesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli\nkovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne\nsiroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina.\nKevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle\nlaitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä\nkesäpäivinä kuivanut rikki.\n\nMuutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia\njuuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet\nServianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan\nmyrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla\nlehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.\n\nEnsi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka\nkenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti\nmeiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä\nilmanrantaa kohden.\n\nPuolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa\nkaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata\njonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja\nvielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.\n\nMe emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan\nlähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se\nhevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin\nhuojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä\nkömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin\nhuiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies\nistui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin\nvasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta\ntasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.\n\nVaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain\npäänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja\nheräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät\nmolemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa\nmeihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin\nolisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä\nkohti.\n\nNyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan\nkallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin\nolisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi\nehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei\nistunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa\nsiinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi\nlaukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän\nkatseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt\nmäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti\nmielessään?\n\nKun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan\nhevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti\nvakovan meitä.\n\n\"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!\" huusin minä hänelle.\n\n\"Sinulle samoin Jumal'antakoon!\" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä\nsinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen\nsivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.\n\n\"Mistä tulette? mihin menette?\" kysäisi hän sitten hiljempää ja\nkävelytti hevosensa lähemmäs meitä.\n\n\"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni\", vastasin minä.\n\"Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos\ntiedätte hyvän ja sopivan paikan\".\n\n\"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!\" sanoi hän viiksiänsä vääntäen\nja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme\nihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa\npitämättä läksi edellämme ratsastamaan.\n\nKoko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen\nkanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. \"Minä en rakasta\npaljoa puhetta\", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.\n\nViimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui\ntummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me\ntulimme äärettömän rämäkän syrjään.\n\nKuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle,\nhirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.\n\nKentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät\nkaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan\npeitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla,\nruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä,\nkiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia\naina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat\nlumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla\nkukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä\nkantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto\nruskein ruo'onpäineen.\n\nHevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä\nlentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat\nvälkkyivät päiväpaisteessa.\n\nSitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja\nkehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin\nsyrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.\n\nVettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä\nmelkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi\ntietä osoittanut.\n\nOppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään\nhaasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin\nkulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne.\nÖisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että\nmetsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse\ntakaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja\nkolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin\nkauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja\nvesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä,\nniin petollinen on räme.\n\nJa me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää\nkapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat\niltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea\nrääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna\noli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä\nkokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto\neikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, -- kuka\nuskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi\nvesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.\n\nOppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.\n\n\"Joku tulee perässämme\", sanoi hän hiljaa.\n\nHajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei\nsuinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla\nperässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen\naskelten loiske. Kukahan se voi olla?\n\n\"Rientäkäämme eteenpäin!\" huusi toverini kannustain ratsuansa.\n\n\"Hiljaa!\" mörisi vanha hevospaimen, \"äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme\nheti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja\".\n\nJa samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: \"Lóra\ncsikós, lóra, elszaladt a menés\". (Hevosen selkään, paimen, hevosen\nselkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi\nlieritellä.\n\nKun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi\nviheltää laulua: \"En vagyok a _Petri_ guluás\", (Minä olen pikku\n_Pietari_, lehmipaimen).\n\nVanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen\nselkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin\npian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja\nepäluulon välillä oleva mielenliikutus.\n\n\"Ei se voi olla hän!\" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin\nitsekseen puhuen, \"hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta\ntahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna\". Ja vielä\nkerran alkoi hän viheltää \"Lóra esikós\" laulua.\n\n\"A Petri Gulyás\" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa\nlähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen\ntarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. \"Menkää ruo'ostoon\nsyvälle!\"\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi toverini hämmästyksissään.\n\n\"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt\nhelvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka\nkolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi\nammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna\".\n\nMe tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan\nhevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla\nperässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen\nesimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei\nhiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen\nmahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa\nei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät\nyhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.\n\n\"Kuunnelkaa niillä hevosilla!\" huudahti meille hevospaimen vihaisella,\nhätäytetyllä äänellä.\n\nMe katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut\ntoiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?\n\nHevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:\n\n\"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat\nääneti\". Ja sitten hän itsekseen mumisi: \"Vahinko se oli, kun minua\ntahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin\ntunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa\nniin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa\".\n\nToverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi\ntyönsi takaisin. \"Minä en sillä elä!\" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi,\neitä olisimme hiljaa.\n\nSillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain\nsilmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta\nruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja\nhänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa\noli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja\nhuippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen\nkerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla\nkiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria\nja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.\n\nKun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä\njuuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan,\nratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä\nennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen\nselästä maahan vetää.\n\nTulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se\nvakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten\nkasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella\nmielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus\npysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.\n\nVanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.\n\n\"Armas poikani, armas poikani, -- ettäkö nyt olet tässä!\"\n\nTullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan\nmuutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy\nkunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille\nkehoitukseksi lausui: \"Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona,\nAaprahamin helmassa!\"\n\n\"Entä puolisoni, -- kuinka on hänen laitansa\", kysyi hän appeensa\nkääntyen.\n\n\"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt\nitsensä puoli-kuoliaaksi\".\n\n\"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?\"\n\n\"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt\".\n\n\"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan;\nvaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana\".\n\n\"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat\nseikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis\neteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin\nitsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut\".\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuolleista noussut.\n\n\nMe ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka\ntietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin\nvoimme hänen jäljissään pysyä.\n\nPian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti\ntiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme\nkulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme\nalla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.\n\nVävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan.\nPajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta\nosa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan\nääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu.\nMetsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon\nharjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo,\nsurkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla\ntulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori\nvaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.\n\nTöminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä\npajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: \"Jää tähän\", sanoi hän,\n\"minä tahdon ensin häntä puhutella\", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi\nodottamaan, me seurasimme vanhusta.\n\nVaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: \"No,\ntyttäreni\", sanoi hän, \"minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet\nherrasi\".\n\nVaimon kasvot punastuivat. \"Elääkö hän?\" kysyi hän erittäin\nriemastuneena.\n\n\"Elää juuri elääkseen\", sanoi hevospaimen, \"mutta ei hänellä ole kättä,\nei jalkaa jäljillä\".\n\n\"Siitä mä vähän huolin\", lausui ilosta loistain vaimo, \"kun vaan on\nelossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa\".\n\n\"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa\non täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän\nvankeudessa\", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö\nhäneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa\nhäätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.\n\n\"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole\",\nsoperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen,\n\"jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä\".\n\nTällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a\nPetri gulyás.\n\nVanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan\npurskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä\nrientävän: \"Todentotta onkin se Gergely\", huudahti hän käsiään\npaukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan\norjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu\nkuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään\narmahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan\nkaulan ympäri.\n\nKun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen\nselästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä\nollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja\ntunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian\nkeitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla\ntunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa\nsyönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.\n\nSitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä.\nViini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui,\nettä kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.\n\n\"No, poikani\", lausui vanhus, \"sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo\nelävänä, vaikka kerran jo kuolit?\"\n\nGergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja\nsohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean\ntapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä\nkohtauksesta haastellut.\n\n\"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää,\nkun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen\nselästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin:\njohon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan\nviuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan\nviuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in\nlinnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä\nhavaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.\n\n\"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli\najetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden\nalla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää;\nsotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla\npuolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle,\nettä äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti\nminua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut,\njonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta\nhuolineet.\n\n\"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia\nraskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan\nhevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja\ntahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se\ntapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen\ntuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan\nruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan\nminuun kengällänsä.\n\n\"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä\nolevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri\nminut siihen.\n\n\"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin\nviidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein\nsinne asti, kun kanuuna käännettiin.\n\n\"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni,\nruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto\n(rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja\nsirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.\n\n\"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota.\nMa havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona\ntahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä\nenimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria\nja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen:\n'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi\ntappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.\n\n\"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja\nnäin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat,\nvahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma\nvoin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle\nleiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin\nmyöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja\nhänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin\nen enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen\nvartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin\nhaluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli\nitkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani,\nlaittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.\n\n\"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä\nmuiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten\njäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi\nvoineet mitään hyötyä tehdä.\n\n\"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että\nkaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen\nkymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli\npakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä.\nServiläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan\nsen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun\ntoverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä\nkuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi\nkokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia,\ntoinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä\ntapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä;\nmutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki\nniin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan\nmöksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.\n\n\"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin\nvielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois\".\n\nIhminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä\nvaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu\nmitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan\ntulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu\nvaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden\nhirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt,\njotka häntä itseään ovat kohdanneet.\n\nMyöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten\nvanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka\nselvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran\nkeskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä\npajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka\ntammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön\nhiljaisuudessa.\n\nHevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua\nairojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta\nonsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.\n\nKun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen,\nkorvaamme: \"Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta.\nHän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota\".\n\n\"Hän lienee kummallinen ihminen\".\n\n\"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään\nsulkea\".\n\nRuuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri.\nSanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään\nmeiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen\nliukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen\nveden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli\nairojen tahdinmukainen kolke.\n\nSaaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon.\nMylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä\nja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli\neteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta\nlaulun säveleet.\n\nToiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien\nantaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja\nmörisi korvaani: \"Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on\nkummallinen mies, olenhan sen sanonut\".\n\nHevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme\nniiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen\neteenpäin vanhan johtajamme perässä.\n\n\n\n\nVII.\n\nAronvari.\n\n\nSydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa\navaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi\npuoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli \"Säkene\"-krouvi.\n\nSyrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä\nseisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja\nKanadanpoppeli-viidakko ympärillään.\n\nKoirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn\nmökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta,\nvihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä\nolivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät\npiirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.\n\nOppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä,\nkykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi,\nrummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä,\npilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa\nkoiraa lähemmäksi.\n\nTämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran\nperästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä\nkoirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä\nkauimmaksi pääsivät pakoon!\n\n\"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu\", virkkoi oppaamme, pujahtaen\nylös. \"Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä\nviheltäminen, eikä lyöminenkään -- ne pojat tempaisevat ihmisen maahan\nhevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat\nmarkkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas\npippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden\ntavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa\nnenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon,\nniinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille\npujahda\".\n\nPian me seisoimme krouvin oven edessä.\n\nMökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden\njäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut\nsiellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.\n\n\"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra\nSchallaiksi'\", neuvoi meitä oppaamme. \"Ei hänelle ole mieleen, kun\nhäntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän\nsilmittömäksi suuttuu\".\n\nEi meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui\nkrouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin\nvalkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei\nvuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra\nSchallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri\nlammasnahkainen karvalakki -- ei siksi että se lämmittäisi -- sillä oli\nvaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.\n\nOppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen\nhuostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä\nsamana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.\n\nMutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet,\nvei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla\nhöyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen\nmeidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän\nmeitä kohteli.\n\nAamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät\nsillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä,\njoka pian oli tännekin ilmautuva.\n\nSäikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme\nkohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.\n\n\"Ei huoli heitä pelätä\", virkkoi hän. \"Ne vaan varkaita hakevat,\nteidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten\nolisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon\npikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää\naamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen.\"\n\nMe istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu\nsuussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: \"En tiedä mikä minun\non -- tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei\npalanenkaan ruokaa tahdo mennä alas.\" -- Minunkin laitani oli aivan\nsama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.\n\nEipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs\npoliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti\nikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä\niloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan\nvastasi tylyllä, kovalla äänellä:\n\n\"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme.\" Näin sanoen hän hyppäsi maahan\nhevosen selästä ja astui sisään.\n\n\"Olkaa niin hyvät\", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella\näänellä ja avasi heille oven.\n\nKumppalini raappi nenäänsä: \"Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä\nolisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen.\"\n\nSilmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin\nkannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi\nkävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.\n\n\"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet!\n-- Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain?\nArvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö\nsuvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä\nvuonna, juuri laskin ne tapin taaksi.\"\n\n\"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta\njoutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi,\ntulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi.\"\n\nHerra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista\nruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne\npöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän\nsiellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän\nkanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein\ntyperimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes\nkenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista\npujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui\npiloja yhtä mittaa.\n\nPäällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien\nvaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: \"Kas nyt\nkäykäämme työhön käsin!\"\n\n\"Eikö sais tarjota vielä lasillista?\" kysyi kohtelias krouvari, ja kun\npäällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen:\n\"Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?\"\n\nMutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä\nkatki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti\npudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi\nvimmaisella suuttumuksella panduureille: \"Vai niin, veli-kultaseni,\nsepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua,\nja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!\"\n\nPäällikkö ärähti hänelle: \"Et toki luule, että me sen olemme\nvarastaneet?'\n\n\"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon\ntai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa?\nSenhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä.\"\n\n\"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne\ntäällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!\"\n\n\"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän\nkäskemättännekään!\" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan\npanduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän\nhänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.\n\n\"Vai niin!\" huusi hän, vetäen se esiin. \"Tämähän se minun\nruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia\nvarkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin,\nvaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka\nrosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te\ntulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois,\nmihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä\nolekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta\nluulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen\nmaaherran luo -- minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada\ntietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!\"\n\nPoliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.\n\n\"Älä näin hauku!\" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen,\npuoleksi lepytellen.\n\n\"Vai eikö saisi haukkua!\" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla\näänellä.\n\n\"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!\"\n\n\"Sitäpä tahtoisin nähdä!\"\n\n\"No näe sitten\", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta,\npaiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa\nkanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle\nkrouvarille: \"No riitele sitten oman itses kanssa!\" ja niin meni\ntiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.\n\nMutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme,\niski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: \"Jo nyt voitte olla täydessä\nturvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän\nenää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!\"\n\nTässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAviovaimo ja rakastaja.\n\n\nRaju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.\n\nItse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää\nlevähtämään mihinkään.\n\nYhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka\ntähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä\nrakastanut, ei rakasta häntä nytkään -- jos on elossa -- ei muistele\nhäntä tuolla toisessa maailmassa -- jos on kuollut.\n\nNainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut -- jossain Szeklien\nrajalla -- ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut\nkoskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen\nhautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle,\nettä hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja\nsiinä rakkaudessa kuoleva.\n\nNiinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista,\nkaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä\nmielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös\nkaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen\ntuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen,\npäätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.\n\n\"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!\" huokasi hän murheellisesti\nitsekseen; \"sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen\ntapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä\n-- löysin sinut!'\"\n\nJa kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri\nkukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi\npeloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan\nperästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä\nhän tiedusteli kaatunutta.\n\n\"Ei ole hän täällä saanut surmaansa\", vastattiin naiselle. \"Katsokaa\nläpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä,\njota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan\ntoisella kulmalla -- siellä hän on saanut surmansa, saanut\nlepopaikkansa\".\n\nNainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen,\nkulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon\nvainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle\nhän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.\n\nEi se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin\nnähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa.\n\"Hän on kuollut!\", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä\nvaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.\n\nNainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku\ntappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten\nnimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.\n\nJa kun joskus kysyttiin häneltä: \"Mitäs te sitä hautaa haette, eihän\nvainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli\nystävännekään?\" -- niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: \"Yhtä\nkukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!\"\n\nVaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut,\nlumi oli peittänyt maan.\n\nSilloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri,\nsummaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä,\nei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka\nmonta tuohon oli haudattu?\n\nKenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On\nsiinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on\nkadonnut.\n\nVaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei\ntahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen\npeitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen\nhaudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! -- Niinkuin\nkuuman lähteen ympärillä -- vaikka joka paikassa on talvi ja lunta --\nkukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on\npäässyt valtaan iäksi! -- niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä\nkedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi\ntalven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! --\n\"Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!\" lausui nainen surullisesti,\nmietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.\n\nKauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti.\nViimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli\nhaudattu -- hän oli haudattu, vaan elossa -- hän oli vankitorniin\nhaudattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.\n\nVainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan\napuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.\n\nYksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä --\nhänen vaimonsa,\n\nKauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen\nvaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä.\nPiilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei\nhän edes sanomaakaan voi saada hänestä.\n\nÖisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa.\nKedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu\nhänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi -- missä vaan hän muita\nnaisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa\nmuistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta -- ja\nmonesti hän surulla ajattelee: \"Minkätähden nämät kaikki ovat näin\nonnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?\"\n\nYhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä,\nmurehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä\nvärisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu\noli niin elävästi painanut siihen -- silloin pakolainen kavahti ylös\nvuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt,\nja läksi vaimoansa tapaamaan.\n\nHän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö\nhän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä,\npuhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan\najatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie\nhulluuteen.\n\nHänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara\ntahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi\nsilmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa\nvirkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin,\ntodellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä --\nja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!\n\nHän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa\nhaukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit\npiesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten\nkynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä;\njalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade,\nsyksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi,\ntalvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen\nmielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen,\nruumiilleen voimaa antoi -- yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla\neri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi\ntoistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta\npuhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään -- taikka: että hän\nkadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä -- taikka: että hän\nkirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan\nsitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä.\nKuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen\nposket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät\ntulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja\npelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää\nitsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä --\nja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan\nkuulisi! -- Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen\nympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei\nettä koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat\nulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen\nkaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt\nvaimonsa.\n\nVaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle\nuseampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki\nvaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.\n\nVihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle -- oman kotinsa\nedustalle.\n\nOvi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja\nvedellen. Kerjäläinen toivotti \"hyvää iltaa!\"\n\n\"Mene Jumalan nimeen\", ärjäisi passari, \"täällä ei ole ketään kotona.\"\n\n\"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!\" mankui kerjäläinen ja\nistahti portin viereen kulmakivelle.\n\nPalvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen\nrepaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen,\nsuuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.\n\nKoira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan --\nvaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella,\nrakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja\nuskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan\nkerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen\nmekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.\n\nSamassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea\nratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun;\nkolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen\nyhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia\najaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot\nkallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen\nulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli -- ei\nkukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. -- Se nainen oli hänen oma\npuolisonsa!\n\nTuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon\nkauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät\nhoukuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.\n\n\"Tämä ei voi olla minun vaimoni\", arveli itsekseen tulokas, \"hänen\nseuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu,\njoka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku\nnaiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää\ntuolla tavalla -- ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin\njuonteesta juonteesen!\"\n\nSamassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät\nhevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi\ntuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi,\nelottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä,\nkalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.\n\nNaisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti\nkääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja\nhuusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: \"Pois tieltä, retkale!\" ja\nsamassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei\nväistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä;\nteikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita\nlumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen\njälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi\nkiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa\nportin alatse.\n\nMutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti\nloukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois\nmeni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne.\nKylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä\nhäntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta --\nvankihuoneen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä\nkäteen -- huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin\nsamoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen\nviimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset\niloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla\nystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia\nhurmauttaa. -- -- --\n\nJa rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.\n\nTuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli\nvangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut\nhänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle\npuolustukseksi.\n\nTurhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin,\nkivenkovasti, leppymättä.\n\nTuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat,\nlohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.\n\nHe neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot\ntulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen\neteen -- mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.\n\nNainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän\nlankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän\nseisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan\nJumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen\nanteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.\n\nEräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: \"Miksikä te\nnäin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi\nruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?\"\n\n\"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!\" vastasi masentumaton\nnainen.\n\n\"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.\n\nKun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan,\nmustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.\n\nVanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli\nse käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja\nlähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat\nvangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen\nvapauttamisekseen oli tehnyt.\n\nUlos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi\nhylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei\nollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.\n\nNainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne\nsuudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen\nvalan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli\ntarkoittava sen naisen onnea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloinen melu kuuluu herrastalosta. -- -- Kesken tanssiriemua astuu\nkutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. -- Melu keskeytyy, rouva\nmenee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.\n\n\"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on\ntuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi.\"\n\nNainen vaaleni.\n\n\"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan\narmoa hänelle.\"\n\n\"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon.\"\n\n\"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!\" huudahti riemuiten rouva.\n\n\"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan.\"\n\nSamassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui\nkalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan -- oikealla\nkädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa,\nsilmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti -- ja\nkaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja\npelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään\nkuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.\n\nAinoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti -- itki\nilosta -- voittoriemusta.\n\n\n\n\nIX.\n\nIloinen mies.\n\n\nEräänä iltana myöhään tulin yhteen kylään, missä tahdoin tavata vanhaa\nhyvää tuttavaa.\n\nEn ole koskaan nähnyt iloisempaa ihmistä kuin mitä hän oli. Herraksi\noli hän syntynyt, ei hänen ollut koskaan tarvis vaivata päätään elämän\npienillä huolilla; muuta huolta ei hänellä ollut, kuin vaan huvittaa\nitseänsä sekä muita.\n\nHänet tunsi koko ympäristö; vieraat ja iloinen meno eivät koskaan\nloppuneet hänen talostaan; hänen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos\njoku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin hän väkisin ulos\nvaunuistansa, ja, jos hänet kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin\nvaunuin pyörät rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian päästä pois.\n\nHänellä oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin,\nkiireestä kantapäihin noettiin, ja sitten seuraavana päivänä\nuskotettiin hänelle, että Sarasenit olivat hänet kuninkaakseen\nvalinneet.\n\nKaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa\nlähetä, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma\nMustalais-soittokuntansa, jonka jäsenten aina täytyi, kaksi sormea\nerään sukkeluus-kirjan päällä, juhlallisesti vannoa, etteivät ikinä\nsoittaisi mitään muuta nuottia kuin _csárdas_-tanssia.\n\nMatkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siitä, että niin\nmonen huolen ja puutteen perästä saisimme iloisessa seurassa levähtää.\nNe, jotka tavallisesti kävivät tämän herran luona, olivat kaikki\nvalituita iloisia poikia, jotka eivät antaneet yhden ainoan tunninkaan\nkulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta,\nkenenkään mieleen johtumatonta hullunkuria keksimättä.\n\nPortille saapuessa kuulimme, että tuossa ylikerran eteisessä par'aikaa\nsoitettiin hänen mielinuottiansa. Kun sitä ruvettiin tekemään, silloin\noli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan.\n\nPorstuan oven kynnyksellä istui se vanha hovinarri, suuri päänsä käsien\nnojassa; hän ällisteli meitä vastaan hupsulla, elottomalla katseella.\nPiipun varsi oli hänellä hampaissa, piipun pesä oli pudonnut pois ja\nmakasi hänen jalkainsa juuressa. Päässä oli lakki edestakaisin\nkäännetty, lippa niskalle päin.\n\n\"Hyvää iltaa, Stiglitz!\" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti --\njokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.\n\nNarri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi\npäänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan;\nkyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti\nsuutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.\n\nIloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin,\nmistä musiikki kuului.\n\nEteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa\nhousuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin\nlangennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha\nklarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.\n\n\"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä\", virkkoi matkakumppalini\nleikillään.\n\nSalin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.\n\n\"Miss' on herras?\" kysyimme häneltä.\n\n\"Tuossa sisässä\", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät,\nharmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi\nsuustaan.\n\n\"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!\" virkkoi\nkumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä\nmuodolla.\n\n-- -- -- Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella --\nkuoleman teossa.\n\nHänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa\nvieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.\n\nHämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.\n\nVouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: -- \"Näettekö?\" -- --\nEnempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi.\nTämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki,\njota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna,\nja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein\nkoski sitä kuullessakin.\"\n\n\"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä\nkuolon-ohkauksista?\"\n\n\"Hän itse niin on käskenyt\", vastattiin. \"Hän tahtoo iloisesti kuolla,\nniinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa\nsäesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja\nkehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'\"\n\n\"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?\"\n\n\"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne\ntulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää\npois toiseen maailmaan. Mies parka!\"\n\nVielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut\nviihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen\nulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti\nympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat\ntummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan\nmustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei\nsitä enää kuullut.\n\n\"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?\" kysyi hän\ntakistuvalla, könisevällä äänellä.\n\nYstävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään\nenää.\n\n\"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?\"\nhorisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. \"Kutsukaa ne tänne\ntakaisin! -- Huvitelkoot! -- Tuota allegroa -- tuota allegroa\nsoittakaa! -- Tanssikaa!\" -- Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli\ntuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet\nniin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. -- \"Minä itse\" --\nohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään -- \"pyörähdän\nTuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!\"\n\nJa sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.\n\nMyöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt.\nPaljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut\nkukaan.\n\n\n\n\nX.\n\nKadonnut kuuluisuus.\n\n\nPakomatkallaan hän kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa,\ntoiset kolme kuukautta eräässä puszta-talon kellarissa yhteen\nkymmen-aamiseen tynneriin kätkettynä, ja sitten taas kolme kuukautta\npalveli eräässä vesimyllyssä renkinä; vaan lopuksi hän huomasi, että\nylt'ympärillä oli seutu täynnä vakojia, jotka erikseen häntä\nväijyilivät, niin että hänen, aina kuin meni levolle, täytyi sitoa\nsuunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet pääsisi hänen suustaan\nilmi, jotka hänet voivat surman suuhun saattaa.\n\nLopuksi, kun ei hän enää nähnyt mitään paon mahdollisuutta, teki hän\npäätöksensä -- tuli siitä elämä tai kuolema! -- ja läksi lähimmän\nsotapäällikön luo.\n\n\"Herra, olen tähän saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden käsiä; nyt\nitse annan ilmi itseni. -- Minä olen se kuuluisa Pietari Sárga!\"\n\n\"Ei ole minulla ollut onni kuulla teidän nimeänne\".\n\nPakolainen hypähti taaksepäin. Jos upseeri olisi hänelle lausunut:\n\"Tunnin kuluttua te olette kuollut!\" -- se ei olisi häntä niin\nkauheasti hämmästyttänyt -- ja jos kohta olisi hänet rautoihin pantu,\nsiihen hän oli mielensä valmistanut. Mutta sitä vaan ei hän ollut\ntiennyt pelätä että hänen nimeänsä ei tunnettaisi!\n\n\"Mitä lajia te olitte?\" kysyi sotaherra. \"Soturinako?\nValtiopäivämiehenä? Hallituksen jäsenenä? Virkamiehenä?\"\n\nPakolainen ykstotisesti kielsi olleensa mainituissa viroissa.\n\n\"No mitäs te sitten olette pahaa tehneet?\"\n\nPakolainen marttyyrin lujalla mielellä antoi päänsä vaipua rinnoilleen,\nlaski käsivartensa ristiin rintansa päälle ja tunnusti murtuneella\nsydämellä:\n\n\"Olen tuo perään-ajettu Pietari Sárga, joka olen Irmicz'in nostoväen\nsotalauluun nuotin sepittänyt!\"\n\n\"Mutta onkohan Irmicz'in nostoväki ottanut osaa mihinkään tappeluun?\"\n\n\"Eivät tosin, mutta olisivatpa voineet sen tehdä. Minä sepitin heille\nsotalaulun. Onpa kumma, että te ette sitä tunne! Muuten voin sitä\nteille laulaa\".\n\n\"Mutta minkä muun rikoksen olette tehneet?\"\n\n\"Luulenpa virkkaneeni kaikki -- --\".\n\n\"Menkää sitten!\"\n\n\"Kuinka moneksi vuodeksi?\"\n\n\"Sitä hupsua! Menkää minne mielenne tekee!\"\n\n\"Vai ette te, armollinen herra, lähetäkään minua vankeuteen?\"\n\n\"Sinnekö muka olis tarves mokomia miehiä!\"\n\n\"Herra! älkää minulle niin puhuko! En ole sitä varten syönyt metsässä\npähkinöitä, siksi kun ne loppuivat, en ole siksi palvellut Matti\nMugkos'in myllyssä, niinkuin renki retvana, en ole siksi viskannut\nitseäni alas kellarinportaista enkä pujottanut viinalle haisevaan\ntynneriin, että minulle, kun kuitenkin oikeuden kynsiin joudun,\nsanotaan: 'Ei teitä haetakaan!'\"\n\n\"Vai tahdotte te muka, että teidät pitäisi panna lukon taakse muutamien\nvaivaisten rilli-rallatusten tähden?\"\n\n\"Herra! Te olette häijympi kuin mitä luulinkaan. Te tahdotte minun\nkuuluisuuttani minulta ryöstää. Ennemmin pankaa lukon taakse, vaan\nälkää sanoko lauluani rilli-rallatukseksi!\"\n\nUpseeri kutsui vahdit.\n\nItsensä-ilmoittaja riemastui. \"Kukaties minut kuitenkin nyt viedään\nvankeuteen!\" arveli hän itsekseen.\n\n\"Viskatkaa ulos tuo mies!\" käski upseeri sotamiehiä.\n\nSotamiehet täyttivät käskyn.\n\nPietari Sárga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan,\nettä kyllä hän vielä löytää sen miehen, joka niin mainion rikollisen\nvangitsemisen katsoo kunniakseen.\n\nVaan ei hän vielä tähän saakka ole semmoista miestä löytänyt. Yhtähyvin\nhän aina yhä kuljeskelee ympäri, ja vaikkei kukaan hänestä pidä\nvähintäkään lukua, niin hän kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen\nsattuu, rukoilee, että he Jumalan tähden eivät mainitsisi häntä\noikealla nimellä, sillä siitä saattaisi joku kuulla, ja silloin hän\nolisi hukassa.\n\n\n\n\nXI.\n\nMurhamies.\n\n\nKolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima\nkatsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän\nkatsonut tuttavalla tavalla.\n\nKerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin\nhuomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä\ntoisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli\nhänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat\npolvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän\nnäytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me\näkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti,\nkohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa\nympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun\npäin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni\najaen häntä perään.\n\nToisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla;\nuuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut\nlepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet\nvaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli\nrankasti satanut -- tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut\nviettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat\nhänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää,\nhiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin\nhuomasi minun -- vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu\nainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään,\nkatsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu\nmetsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja\nritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä\nlaannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.\n\nTuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta\nkiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa\npalveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä\nkerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty\nmitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka\nhän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen\nasti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön;\ntuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus\nolisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli\npoikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä\nsiitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin\nsurmannut yhden parhaista ystävistään.\n\nKerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka\ntalutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni\nvalkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän\nperhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi,\nmeni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen\nkuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni,\nniin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut\npidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää\ntässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen\nsydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää\nkalvavimpaan synkkämielisyyteen.\n\nYhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin,\nmissä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi\nkarkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla\nkuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä,\nlumipyryissä -- kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään\npuheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? -- sitä ei tiennyt kukaan.\n\nYksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas,\nperheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen,\nsynkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät\nverissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset\nkiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä\nsäikähtäen huudahti: \"Veljeni!\"\n\n\"Minä se olen\", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, \"anna\nmulle ruokaa, niin menen edemmäksi\".\n\nTalon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät,\nkuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä\nlohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen\nepäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli\nhänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin\npuolilleen huusi hän: \"Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?\"\n\"Ei mitään\", vastattiin hänelle, \"tuuli vaan leikkii irtijääneellä\nkaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat\ntoisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan\ntäällä sisässä ei ole mitään hätää\".\n\n\"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!\"\nintti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja\nsillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi\nsäikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista\nnurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja\nkoirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.\n\nSiitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn\nriehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa,\nulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat\nisällensä, \"Marczi setä tuolla on ulkona!\"\n\nMyöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen,\nkertoi tekonsa peittämättä, suoraan.\n\nHän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän\nkäytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän,\nsukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella\nvankeudella. -- Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki\npujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että\nihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.\n\nSen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.\n\n\n\n\nXII.\n\nPäärynäpuu.\n\n\nD:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän\nitse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen\ntoreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin\nsuurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta,\nkarsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset\nrievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä\nvastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla\nsekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin\nkarkoittamiseksi.\n\nKaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan\nperäkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan\nkokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja\nsuureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin\noli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen\noksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.\n\nKoska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta\npuhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin\njättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin\ntalon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?\n\n\"Minäkö?\" vastasi hän -- \"enpä vaikka ne hopeesta olisivat!\"\n\nKysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? -- Kenties\nei hän pitänyt päärynöistä?\n\n\"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra\",\nvastasi hän, \"vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle\nlevon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia\npäärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä\nostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen\nhopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi -- mutta ei se\nsaa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan --\nsitten se hakataan pois -- ei se saa tässä olla\".\n\nHämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa\nsitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan\nhakattava ja tuleen viskattava?\n\n\"Älkää huoliko, herra, pirullinen juttu siinä on, ja jos tahdotte\nkuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun tään puun päärynät\nalkoivat kypsyä, tuotiin myös semmoinen murheellinen herra luoksemme,\nsamallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipyä missään,\nmistä syystä? -- no senhän herrat tietävät itse! Me kohtelimme häntä\nystävällisesti -- ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehdä\ntoisin noina pahoina aikoina? Niin eli hän talossamme, kuin olisi hän\nollut meidän omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla hänelle\nmieliksi; vaikkapa käsilläkin olisi häntä kanniskeltu, oli hänellä aina\nkoko päivä pää noin kallellaan, niin surullinen hän oli, ja sitten kun\nsanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvillä\nhuokauksilla, ikään kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen\naika! -- itsekin minä jo aloin laihtua, kun tuota noin joka päivä piti\nnähdä! Yhtenä aamuna -- jo mainitsin, että päärynät juuri silloin\nalkoivat kypsyä -- meidän murheellinen herra tavattomasti varhain nousi\nja meni ulos puutarhaan. Vähän ajan kuluttua katsoin ulos ja näen, että\nhän on päärynäpuuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan äijälleni,\n'onpa tuo meidän murheellinen pyhämies kuitenkin huomannut, että\npäärynät kypsyy'. -- Äijä minua nuhteli: 'älä sääli niitä, jos hän\nniihin on mieltynyt -- mitä hän ottaakin puusta, ei se koko maailma'.\n-- Annoin hänen siis olla siinä. Tunnin kuluttua, hyörin, pyörin, satun\ntaas katsomaan puutarhaan päin, ja kas! -- siinäpä meidän herra yhä\nvielä on ylhäällä puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan\najattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka hänelle mitään -- tottapa\nhän, kun tarpeekseen on ottanut siitä, itsekin on niin siivo ja tulee\nalas. Vielä tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siinä hän on,\nkun onkin, yhä vielä. Eipä nyt äijänikään enää malttanut olla\nääneti. Hän huusi hänelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra -- taikka\nme -- --! Jättäkää toki jotain meillekin!' -- Se ihminen ei edes\nkäännähtänytkään. -- 'Sepä on sivistymätön käytös', virkoin minä itse;\n'kun ihmistä ihmisen tavalla puhutellaan, pitäisi hän toki kumminkin\nkorvaansa kallistaa!' -- Ei hän liikahtanut nytkään. -- Äijäni jo\nrupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa hänen\nsuustansa -- sitä en kärsinyt. -- 'No mutta kylläpä hänen korvansa\nherätän, jos ei ne ikinä ennen olisi tulleet herätetyiksi!' huusin minä\nja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin täyteen toruja,\nettä se seitsemään valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun\njuurelle ja katsahdin ylös, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma\nrupesi pyörimään edessäni, ja missä seisoin, siihen kaaduin maahan\nhermotonna! -- Se ihminen oli itsensä tuohon puuhun hirttänyt! -- Neljä\nvuorokautta yhtä mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen\nperästä tuon puun näen, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihriäiselle\nsilmieni edessä. En minä, vaikka mitä maksettaisiin, söisi yhtään\nhedelmää enää tuosta puusta, eikä se edes varkaillekaan enää kelpaa --\nnäetten te, herra -- ei puutu siihen muut kuin rastahat -- Jumala ties\nehkä se vaan olikin paholainen itse, joka kävi meillä.\"\n\n\"Ja mikäs oli sen miehen nimi?\"\n\n\"Ei saatu siitä oikein selvää. Kolme erilaista passia hänellä oli, eri\nnimi kussakin -- luultavasti ei ollut yksikään niistä hänen oikea\nnimensä. Haudankaivaja hänen hautaristiinsä nimen sijaan piirsi nämät\nnäin kuuluvat sanat: 'Eräs onneton mies'.\"\n\nÄäneti seisoin siinä, sinne tänne pyöriviin ajatuksihini vaipuneena, ja\ntuskin huomasinkaan, että silmäni luopumattomasti olivat kiintyneet\ntuohon kirottuhun puuhun. Emäntä pudisti minua takistani.\n\n\"Liian te, herra, katselette tuota puuta -- tekin olette samallainen\nsurullinen ihminen kuin hän -- älkää vaan tekin tehkö meille tuommoista\nkepposta, sillä -- Jumala auttakoon! -- sitten lähden pois pakoon koko\ntästä kihlakunnasta!\"\n\n\n\n\n\n\nSOTAKUVIA 1848 JA 1849 VUOSILTA\n\nKertomuksia kansalle 4.\n\n\nKirj.\n\nMaurits Jókai\n\n\nUnkarin kielestä suomennettu.\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMuutama paali\nMolemmat jalkapuolet soturit\nSuo edessä, vetelä takana.\n\n\n\n\nMUUTAMA PAALI.\n\n(Erään neitosen kirjeestä.)\n\n\n\n\nEleonora kultaseni!\n\nMinä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa\ntuskassa!\n\nVoi en minä koskaan enää lähde katrillia tanssimaan!\n\nMinä menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni\njollakin muulla tavalla.\n\nAjatteles mikä minulle on tapahtunut!\n\nVoi kuinka se on kauheata! kuinka hirveätä! kuinka julmaa! Tämmöisestä\net ole koskaan romaanissakaan lukenut.\n\nOlet saattanut kuulla, että menneellä viikolla, Braniskan tappelun\nperästä, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meidän kaupunkimme kautta.\nSäikähdyttiin, pakoon pötkittiin joka paikassa; kuultuamme heidän\ntulostansa, pelkäsimme että he pistäisivät meidän kaupunkimme palamaan,\nettä he ryöstäisivät meidät typötyhjiksi ja tappaisivat meidät. Vieläpä\nsanoi mamma niin: että meille vielä paljon pahempaakin saattaisi\ntapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan näköpääni noella,\nettä olisin julman näköinen.\n\nOletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?\n\nEipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin.\nPappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki\nolivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut\nmissään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut,\najatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä\npiiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan\nvastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä\nomenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi,\nsiitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.\n\nNäin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän\noikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties\nMagyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta\nruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he\nvaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään\npelkäävinäni heitä.\n\nJa nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että\nkansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.\n\nVihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän\nporstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin\nvaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai\nmikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa\n\"Astukaa sisään!\"\n\nÄläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat\noven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta\nminun kehoituksestani.\n\nMinä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista\nKoirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina,\nkyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset\nkarhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki\nmihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan\n-- tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.\n\nVoitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan\nkaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen,\nkumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.\n\nKorea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä\nhartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin\nmukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja\nneliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin,\nettä toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.\n\nEnsi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua,\njohon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en\nkatso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän\nkäskynsä.\n\nMustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle\nladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei\nvoinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti\nhämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin,\nettä hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää\nsianlihaa häntä varten.\n\nLopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän\nhyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä\ntarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä\nhyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän\nheitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet,\neivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään\nkallistaa.\n\nPoika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät\nolleet maanneet sängyssä!\n\n\"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa\ntelttavuoteellakin?\" kysyin kuitenkin.\n\nMolemmat puhkesivat suureen nauruun.\n\n\"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän\nvuoteemme!\" vastasi toinen heistä.\n\nOletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat\nkoko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata\ntalvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme,\njossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet;\nminä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.\n\n\"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa\",\nsanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille\nlepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.\n\nTuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta\nhuoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. \"Auttakaa! Rosvoja!\nMurhamiehiä!\"\n\nÄäni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan\nsaanut selville kenen se oli.\n\n\"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!\"\n\nJos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää,\nett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se\nhuoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.\n\nMamma-kulta se olikin -- -- --\n\nJa minkälaisessa tilassa!!!\n\nVaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli\nsingahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen.\nkasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui,\nvoivotteli ja huuteli apua.\n\nViimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle\noli tapahtunut.\n\nJuuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat\nvieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa\nsängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella\nkaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin\nväsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle -- jopa silloin tosiaan\nmamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!\n\nVaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!\n\nSuuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan\nsitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja\nsurmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma\nlupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää\nupseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän\nhikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.\n\nTuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo\ntuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.\n\n\"Ei sinne voi päästä\", sanoin, \"odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat.\"\n\n\"Missä he nukkuvat?\" kysyi hän.\n\nMinä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä\najattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun\nvuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.\n\nMinä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan\nhakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät\nherättää.\n\nVaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos\ntäysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin\nseurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.\n\nOnpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman\npienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi\nollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut\ntietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?\n\nPuolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt\nheissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas\npyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua\npuhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että\nupseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että\nmekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta\nlupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen\ntanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen\ntanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.\n\nKyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat\npyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa\nlaskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä\niloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.\n\nMutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.\n\n\"Eihän sinulla ole paalileninkiä.\"\n\n\"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut\npäälläni.\"\n\n\"Se ei ole enää muodinmukainen.\"\n\n\"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja\", pisti väliin\nmustaverinen upseerini, \"niin se muoti on kaunein mitä voitte\nnoudattaa.\"\n\n\"Mutta minun jalkani ovat kipeät\", pani mamma taas esteeksi.\n\n\"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi\ntarvitsekaan tanssia.\"\n\nUpseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan;\nmammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta\nsilloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan\nkammariinsa.\n\n\"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!\nAivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!\"\n\nMinä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä\nitseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja\narvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei\nvalssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.\n\n\"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten\nvai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan\nsalavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat\nnäin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä\nkopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!\"\n\n\"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida\",\nvastasin minä, nauraa hohottain.\n\nSiitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut\ntuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään\nvaimoikseen.\n\n\"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos\neivät vie vaimoikseen!\"\n\n\"Vähän sinä ymmärrät\", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen\nenempää pannut vastaan.\n\nIltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini\nneuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan\npaalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät\npitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen\nruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin\nkansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä\nsopivat yhteen.\n\nMolemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja\nveitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin\nminä jaksan muistaakaan.\n\nEipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun\nhuuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut\nhuomannut -- ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en\nolisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä\nkoskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille,\nkovalla naurulla.\n\n\"No, no -- itku liiasta ilosta!\" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka\nkuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin\ntuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa\nmitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.\n\nMolemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta\nylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden\nsievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat\nneitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua\nsiitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi\ntuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut\npari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja\nhämmästykseni!\n\nKaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen\nvertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan\nMagyarin upseereista tulee, voi! -- muiden rinnalla minun molemmat\ntuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä\noli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia,\nhienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että\nnämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!\n\nErittäin yksi heistä veti silmäni puolehensa, eikä ainoastaan minun\nsilmiäni, vaan kaikkien. Se oli jalonnäköinen, pitkävartaloinen, hoikka\nnostoväen kapteeni. Hänen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin\nhyvin yhteen hänen lyhyt, musta ympyräpartansa, ja hänen tulipunainen\nattila'nsa oli ikään kuin ruumiisen kiinni valettu.\n\nJa sepä vasta osasi tanssia! Sepä hyppeli polkassa ja tshaardash'issa\nniin tulisesti, että jokaista tyttöä halutti juosta hänen luokseen ja\nkoko maailman edessä antaa hänelle aika muisku -- minä en puhu ainoasti\nomasta itsestäni. Ja vielä ihastuttavampaa kuin hänen tanssitaitonsa,\nkuin hänen sievät mielistelysanansa oli jotain _je ne sais quoi_ (en\noikein tiedä mitä) hänen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmissänsä,\njota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selittää, joka\npyörrytti ja jälleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi.\n\nTunnin kuluttua oli jokainen tyttö, jokainen naitukin vaimo aivan\nhullusti häneen rakastunut. Minäkään en ollut siitä mikään poikkeus.\nJos he myös sodassakin ovat yhtä suuria valloittajia, niin en ymmärrä,\nmikä kaupunki voisi heitä kestää!\n\nJa arvaapas, miltä minusta tuntui, koska hän yht'äkkiä astui\nkepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua\nonnetonta. Minä olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut\niloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku äkillinen sanansaattaja\nolisi pois kutsunut!\n\n\"Entä seuraavaa?\" jatkoi pyyntöänsä se kaunis kapteeni ja istahti minun\nviereeni.\n\nEn tiedä, sanoinko hänelle siihen jotakin, vaan se on varma, että\nminussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lentänyt.\n\n\"Vaan ettehän toki unhottane, että te minulle lupasitte?\" jatkoi hän\nvielä, leikkiä laskien.\n\nJos äkkiä en olisi itseäni hillinnyt, niin olisin vastannut hänelle\njotain semmoista kuin: että ennen unohtaisin olevani olemassa. Minä\nvastasin hänelle kuitenkin niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista\nvaan sen, ett'en minä sitä asiaa unhota.\n\n\"Mutta kukapaties ette tunne minua?\"\n\nJoku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: \"Sadoista minä\ntuntisin, tuhansistakin, ensi silmäyksellä!\"\n\nMinä en näin vastannut.\n\nAivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa\nolla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka\ntäällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.\n\n\"Tästä olen teidät tunteva.\"\n\nSen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut\nkihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.\n\nKapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut\nsinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen\nmaailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.\n\nSen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen,\neikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.\n\nSillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja\nsitten tuli minun katrillini vuoro.\n\nSinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei\nnoista ijan-ikuisista \"kolmen miehen tansseista\" tahtonut milloinkaan\ntulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin\ntulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he\nnyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet,\nettä minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.\n\nPaljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin\ntutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle,\njoka oli hyvin vilkas, hauska mies.\n\nSaksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti\nsotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä\nolisikin saksaksi puhuteltu.\n\nJa kaikkein omituisin hänessä oli, että oli kovin kuuro. Hän oli\ntottunut kova-ääniseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pitävät\npuhetta keskenään.\n\nUlkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitkät, laihat kasvot, pitkä,\nlaiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nykyään kasvunsa alkanut\nsutiparta eivät kovin kaunistaneet häntä.\n\nMeidän keskenäinen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sillä\nhän ei oikein kuullut, mitä minä sanoin, ja mitä hän jutteli, sitä minä\nen oikein ymmärtänyt.\n\nKoska hän oli tuonut minulle makeisilla täytetyn paperikääryn, ilmoitin\nminä mielipahani siitä, että meidän kaupungissa on niin huono\nsokerileipuri. Hän minun silmän-luonnistani mahtoi päättää, että\npaalissa tässä joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain\n-- jos sai päättää sanoja seuraavista käsien tempailemisista -- ei\nmitään vähempää kuin että tahtoi loukkaajan hakata halki kiireestä\nkantapäihin asti.\n\nViimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa\njohdatus-säveltä ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi\nkuinka sydämmeni sykähti korsettia vastaan, kuinka se löi läikkähytti,\nkoska näin tanssikumppalini lähenevän, koska hän hypähti eteeni,\npainaen rintaansa vastaan kukkaani, joka hänellä oli kädessä. Voi,\nkuinka kuuma oli hänen kätensä, koska hän tarttui minun käteheni.\n\nMinä riemuitsin, minä nauroin, minä olin aivan pyörryksissä.\n\n\"Ohoh, ryöstättekö te multa naapurini!\" huusi hänelle majuri, nauraen\nja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme\nkepein askelin tanssiriveihin. Minä olin kuulevinani, että meidän\ntakanamme kuiskattiin: \"Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!\"\n\nVoi Eleonora! kuinka minä olin onnen autuas -- minusta aivan tuntui,\nkuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta hänen sydämmensä sulanut\nminun sydämmeeni ja minun sydämmeni hänen sydämmeensä.\n\nMe seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi sävel\noli kajahtanut, kuului kadulta yht'äkkiä täyttä nelistä ajavan hevosen\nkavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin\nikkunanlaseja tärähdyttivät. Samalla hetkellä eräs mies tuli juosten\nsaliin, kypärä päässään, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, että\nvihollinen oli tehnyt rynnäkön etuvartioita vastaan.\n\nMajurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myös sanantuojan\nnäöltä, mitä ei kuullut sen sanoista.\n\n\"Hei! Sepä on hyvä!\" sanoi hän, lyöden kämmenet yhteen -- kuitenkin\ntaas samalla tempulla, jolla ihmisen pään halkasemista osoitteli.\n\"Terveet tultua vaan! _Messieurs_ (hyvät herrat), pyytäkää lupaa\npareiltanne hetkeksi saada heidät jättää. Ainoasti hetkeksi, _mesdames_\n(hyvä rouvasväki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyvät ja\nlevähtäkää niin kauan.\"\n\nJa hän meni miekkaansa kupeelleen vyöttämään. Useimmat muutkin upseerit\nriensivät aseilleen, ja minä näin heidän kohteliasten, hymyileväin,\nviehättäväin kasvoinsa yht'äkkiä muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi.\n\nMinutkin jätti minun tanssikumppalini. Hän meni, sitoi miekan vyölleen\nja pani kypärän päähänsä. Hänen käyntinsä oli vielä miehuullisempi kuin\ntoisten, hänen näkönsä urhomaisempi, hänen silmänsä säihkyväisemmät.\nJos jo ennen oli sydämmeissäni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se\nnyt kiihtyi ihmettelemiseksi.\n\nKoska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani\nveri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen\nkanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen\nhäntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.\n\nRuusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä,\npisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän\nvielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin\nväkijoukosta.\n\nMeidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen\nkanssaan muutkin upseerit.\n\nMe sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan\nmitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä\npois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.\n\nNyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut.\nEnin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme\nhavaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului\nlähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä\nhelpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä\nsaattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli\ntäällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.\n\nPianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä\netemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat\nsiviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle.\nHe olivatkin oikeassa.\n\nTuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien\ntulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät\ntanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään\ntapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin --\ntomuako vai vertäkö se lienee ollut? -- ja sitte jokainen meni\ntanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.\n\n\"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?\" kysyivät he kaikki. \"Aivan\noikein, katrillihan oli alulla!\" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit\njärjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.\n\nMinun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri.\nLakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen\nsisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin\nsaliin.\n\nYmpärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni.\nLystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä\nhäneltä kysyisin:\n\n\"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä\ntuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka\nolisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei\nsovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia -- sillä\nhänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy\nnyt leikata pois polvea myöten.\"\n\nVoi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!\n\nMinä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa\ntuskassa!\n\n\n\n\nMOLEMMAT JALKAPUOLET SOTURIT.\n\n\nKápolnan tappelun perästä vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiestä\nV----n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin\nsääreensä, täytyi sahata jalka poikki polven yläpuolelta. Toinen oli\nitävaltalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties\nolivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman\nhaavansa.\n\nSiellä sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siellä he makasivat\nrinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yön-ajalla toinen toisensa\ntuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja,\nmilloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa.\n\nSodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; täällä he toinen\ntoisensa haavoja hoitelivat.\n\nUnkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun\nvihollisensa vuoteen vieressä.\n\n\"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina\nolemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet\nkärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin\ntoisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme\nunhotuksiin, silloin voimme yhdessä -- käydä kerjuulla.\"\n\nItävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.\n\n\"Minulle jo veistettiin puujalka\", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella\nmielenlujuudella; \"tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä\nainakaan luuvalo siihen voi puuttua.\"\n\nUnkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen\nalakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen\nkumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan.\nNäin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta,\nkadulla kerjätyistä rovoista.\n\nTulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma:\n\"Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa\nmaahan, ei ole Unkaria enää olemassa!\"\n\nTuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet\nsoturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä\nkuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia\nposkipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: \"Mikä nyt tulee\nminusta?\n\n\"Älä itke\", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, \"nyt\ntulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme\nyhdessä käydä kerjäämässä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön\nasuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen\ntykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui\nkainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia,\nja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa\nsuuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten\nherrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.\n\nMitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä\ntäällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se\nvaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen,\njonka hän oli tuonut?\n\nEräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin\nriensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt;\nkainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin\nsuuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota\nhän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville,\ntuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella\nihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä\nhänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi.\n\"Kahdella jalalla astun yhden sijasta!\" lausui hän kaikuvalla äänellä,\nviitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta\nsurkeanlystistä leikkipuheestaan -- ja taas läksi rientämään,\nrientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri\nonni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd =\nmaansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille\nalas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi\nnäkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.\n\nMuutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain\nkädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain\nalmunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.\n\nYht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen\nitävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia.\nHän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan\nvaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen\nkaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.\n\n\"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!\" virkkoi hän lopuksi iloisella\nhuokauksella; \"minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi\nvaivaisten soturein kassasta!\"\n\nJa siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä,\nkävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen\nitävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan,\nläpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut;\nnyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen\nnuorukainen.\n\n\n\n\nSUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.\n\n\nMuutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin\nainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle.\nTiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä\nkumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut,\npanematta sanaakaan omiani sekaan.\n\nVuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas\nkuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan täällä Pestissä ei ollut\nrauha ollenkaan muodinmukainen.\n\nSuuressa krouvissa vieraat pitivät aika melua oluthaarikkansa ääressä.\nSotasanoma oli tullut, sota oli syttymäisillään yli koko Euroopan.\n\nAinoasti yhden pöydän ääressä istui kaksi miestä ääneti, joihin olisi\nsopinut tuo saksalainen sananlasku: \"Der eine schveigt, der andere hört\nzu.\" (toinen on vaiti, toinen häntä kuultelee.)\n\nMutta toinen heistä kuitenkin mitä tarkimmalla huomiolla näkyi sitä\nmietiskelevän, miksi toinen oli vaiti. Hän ei vilkuttanut tuikeita\nsilmiänsä hetkeksikään pois kumppalistaan. Tämä tarkkahuomioinen mies\nei ollut kukaan muu kuin kunnon János, joka jo Metternich'in aikana oli\nollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa\nPestin kaupungissa, eikä ollut nytkään, vaikka Metternich oli vallan\nkukkulalta pois sysätty, menettänyt virkaansa, niinkuin sen pois\nsysätyn ministerin käskyläisille muuten oli käynyt -- ja siitä jo sopii\nmeidän kohta ensisilmäykseltäkin aavistaa, että hän se on, jonka olemme\nottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi.\n\nSamoin, kun mainitsemme, että tuo toinen mies, jota tämä niin\nluulokkailla silmillä katselee, on eilen Wienistä tullut naulaseppä,\nniin saattaa jo siitäkin jokainen arvata, hänen olevan niitä,\njoihin onni on seljin kääntynyt -- ei ainoastaan senvuoksi, kun\nJános-konstapeli häntä niin luulokkailla silmillä katselee, vaan\nvarsinkin siitä syystä, kun hän Unkarinmaalle on tullut itseänsä muka\nnaulojen takomisella elättämään, jota konstikasta ammattia täällä\nmustalaiset harjoittavat miehissä jok'ainoan kyläraitin päässä.\n\nJános-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta\nmonivuotisen kokemuksensa nojalla hän jo heti paikalla arvasi tuon\nihmisen ulkonäöstä, että joku vastavallankumouksellinen hanke oli\nsaattava sen kaulan paulaan.\n\nJános istuihe likemmäksi.\n\n\"Mistäs herra on?\" kysyi hän viekkaalla katsannolla vieraalta.\n\n\"Ohoh! -- -- Wienin kaupungista\", huoahti toinen, oluthaarikkansa\npohjaan katsoen.\n\n\"Mitäs sieltä kuuluu?\"\n\n\"Ohoh -- eipä juuri hyvää.\"\n\n\"Mitenkä niin? Ei vai hyviä? Mikäs sitte hätänä?\"\n\n\"Ohoh! -- pahasti pelätään sotaa.\"\n\n\"Pelätäänkö vai? Sepä hävytöntä! Kuinka ne uskaltavat pelätä?\"\n\n\"Ohoh -- Enpä, hyvä herra, minäkään pelkäisi sitä kolmenkymmenen\npeninkulman päässä ollen, vaan istuin minä kerran kellarissa ja\nkuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua -- enkä siinä nähnyt\nmitään hauskuutta.\"\n\nJános-konstapeli näki yhä enemmän, että hänen epäluulossaan oli perää.\nHänelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miestä humalaan,\nniin kenties sillä tavoin päästäisiin hirmuisen salahankkeen jäljille.\n\nPaljonkos naulasepän pää sietää, ennenkuin on humalassa! Toinen\nhaarikallinen olutta oli jo saattanut hänet aivan pyörälle ja tuskin\nvaan sai hän kielensä liikkumaan. \"No nyt!\" ajatteli János-konstapeli\nmielessään. \"Eläköön vapaus!\" huusi hän, haarikkaansa kohottaen, ja\nodotti, tokko naulaseppä hänen kansaan rupeaisi kilistämään.\n\nTätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myös eläköön-huudon matki\nvieras niin hyvin, kuin hänen kangerteleva kielensä salli.\n\n\"No nyt ehdottakaa tekin joka malja;\" tämän tämmöisen kavalasti\nkeksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin.\n\n\"Jumala ties, eipä minulla olekaan tapana mitään maljoja ehdotella.\"\n\n\"Älkää joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teidän mielestänne\non jaloin koko maailmassa.\"\n\n\"Koko maailmassa?\" kysäsi naulaseppä, arvellen, ajatellen, kuinka\nkumman avara tuo maailma sentään on ja kuinka hiukan vähän tietoa\nhänellä siitä oli.\n\n\"No, niin, koko maailmassa! Tämän pyöreän maan-pallon päällä!\" kehoitti\nJános.\n\nNaulaseppä arveli, ajatteli, raapi nenäänsä, raapi korvaansa, raapi\nkoko päätänsä, ja viimein, ikäänkuin hänessä tuli olisi polttanut,\nhuusi \"Eläköön Schlimak-mestari!\"\n\nKonstapeli säikähtyi tästä keksinnöstä. Selvän selvähän oli, että\nSchlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton\npäällikkö. Ja niin -- enempää huolimatta -- hän tarttui viatonta\nnaulaseppää kynkkäluuhun ja saattoi hänet suoraa tietä raatihuoneesen.\n\nSiellä hän vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti hänet lihavan,\nverevän herran eteen.\n\n\"Tämä mies on epäluulon-alainen\", selitti hän sille lihavalle,\nverevälle herralle. \"Ensiksikin hän on niin uhkarohkea että pelkää\nsotaa; toisekseen hän on ollut niin hävytön ja kello seitsemästä\npuoliväliin kymmentä istunut yhdessä paikassa, yhtään sanaakaan\nvirkkamatta, ja viimeiseksi oli hän niin jumalaton ja joi julkisesti\nerään Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla\nepäluulonalainen mies.\"\n\n\"Kukas tuo Schlimak-mestari on?\" kysäsi lihava, verevä herra ankarasti.\n\n\"Ei mitään muuta, korkea-arvoinen herra,\" vastasi peljästynyt\nnaulaseppä, \"kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulaseppä,\njonka luona neljä vuotta olin työssä ja luultavasti vieläkin olisin,\njos ei emäntä aina niin olisi piessyt minua.\"\n\n\"Se ei voi olla mahdollista\", päätti lihava, verevä herra. \"Tuommoisen\nyksityisen henkilön maljaa ei ole tapana näin julkisesti juoda.\"\n\n\"Vaan enhän minä tiedä, mikä täällä teillä on tapana!\"\n\n\"Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut näin: Eläköön\nperustuslaillinen vapaus! Eläköön Yli- tai Ali-Tonavan armeija! Eläköön\npainolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista.\"\n\n\"Ohoh, korkea-arvoinen herra, enhän minä kuukaudessakaan jaksaisi\nkaikkea sitä saada päähäni!\"\n\n\"Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan.\nJános-konstapeli, vie se mies koppiin.\"\n\nKunnon János-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekijää\nkynkkäluuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, missä sillä oli\ntarpeeksi jouto-aikaa miettiä sitä seikkaa, minkä kumman syyn tähden\nhän sinne oli joutunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta.\n\nKunnon János-konstapeli, tarkkana kuin ainakin päästi rangaistuksensa\nkärsineen naulasepän irti, ja tämä, todistaakseen, kuinka suuresti\nhänen tunteensa olivat parantuneet János'in peräänkatsannon alla ja\nsaattaakseen itseänsä János'in hyvään suosioon, nyt juhlallisella\näänellä, vaikka se hänen juhlallisuutensa vähän väkinäiseltä näytti,\nhuudahti:\n\n\"Eläköön vapaus! Eläköön Unkarin armeija!\"\n\nJános-konstapeli oli ensihetkenä niinkuin ukkosen nuoli häneen olisi\niskenyt, vaan toisena hetkenä hän taas jo iski naulasepän kynkkäluuhun\nkiinni, ja ennenkuin se raukka vielä olikaan hämmästyksistään\ntointunut, jo seisottiin taas tuossa pienessä tuvassa.\n\nLihavan, verevän herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska,\nmustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei\nsallinut hänelle mitään sananvuoroa, vaan soimasi häntä\npahanpäiväisesti ja ilmoitti, että, jos pahempia tahtoi välttää, hänen\nnyt tulisi vasta aina huutaa: \"Eläköön keisarin sotaväki! Eläköön\nkeisarin säätämä perustuslaki! Eläköön yhtenäinen ja mahtava Itävalta!\"\n\nSillä ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla pääsi naulaseppä\npahemmista seurauksista. Ennenkuin vielä oli kolmatta askeltakaan\nastunut vankihuoneen ovelta, vietiin hän siis takaisin koppiin ja sai\nistua siellä lainmukaiset kolme kuukauttansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kesäkuu, enpä varmaan tiedä, mikä\npäivä lienee ollut.\n\nKunnon János-konstapeli taas päästi vankinsa valloilleen. Tämä jo\nvankihuoneen kynnyksellä alkoi juhlallisesti lausua hänelle neuvottuja\nlepyttäväisiä sanoja:\n\n\"Eläköön Windischgrätz'in herttua! Eläköön loistava Itävalta!\"\n\nJános-konstapeli katsahti ympärilleen, minkälaisia aseita saisi\nkäteensä tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi.\n\n\"Eikös siinä vielä kyllin, että sinut kahdesti koppiin on pistetty?\nEtkö vieläkään ole oppinut, mitä tulee puhua? Tulepahan vaan taas\ntänne!\"\n\nJa hän vei hänet kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen,\nlaihan herran sijassa taas istui lihava, verevä herra, joka otti\nkanteen-alaisen tutkintoon.\n\n\"Sinua visapäätä!\" tiuskasi tämä, kuultuaan tehdyn pahanteon. \"Tiedätkö,\nettä siitä, mitä suustasi olet päästänyt, jos en olisi niin armollinen\nja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden\nvankeuteen, vaan lähettäisin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties\nrevittäsiin neljäksi palaksi!\"\n\nMikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen\nkuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.\n\n\"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'\"\n\nNaulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne\noppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä\nitsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat,\nyksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut\nnurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se\nlukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan\napulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.\n\nSyyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut.\nJános-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.\n\nKaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä\ntahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti\nkyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:\n\n\"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että\nnöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä\nsydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'\"\n\nNiinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa,\nJános-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin\nhänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin\npieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.\n\nPienessä kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan,\nverevän, herran sijassa.\n\nJános-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siitä,\nkoska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja\nkohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti käski\nuudestaan viedä hänet tyrmään kolmeksi kuukaudeksi istumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 3 p. päästettiin vähempäin valtiollisten rikosten tähden\nvangitut vapaaksi, niissä myös meidän naulaseppä.\n\nTämä, kun János-konstapeli nyt hänelle avasi oven, oli sitonut\nnenäliinan suunsa eteen ja kulki näin sivutse, ainoasti käsien\nviittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tietää, että hän tästä\nlähtein aikoi tämmöistä neuvoa noudattaa ohjeenaan.\n\nOlkoon hänelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei hän suinkaan ole\nainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielensä kautta pahaan pulaan\njoutunut.\n\n[Tämän pilajutun käsittämiseksi tulee tietää sen-aikainen Unkarin\nhistoria. Ensimäisessä tapauksessa oli näet Unkari saanut oman\nitsenäisen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi.\nToisella kerralla olivat Itävallan sotajoukot Windischgrätzin johdolla\najaneet Unkarilaiset pois Pestistä; kolmen kuukauden kuluttua olivat\nUnkarilaiset jälleen valloittaneet pääkaupunkinsa takaisin, vaan vielä\nkolmen kuukauden kuluttua oli heidän kapinansa kukistettu.]\n\n\n\n"]