Delawaren suomalaiset

DELAWAREN SUOMALAISET

Kirj.

S. Ilmonen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1938.

SISÄLLYS

Alkulause

I. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat

1. Lyhyt katsaus siirtomaiden valtaamisiin

2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen

      Amerikan varhaisimpaan asutukseen
      Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppa-yhtiö
  3. Ensimmäiset retket Delawareen
      Toinen retki
      Kolmas retkikunta
  4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen
      Lisää suomalaisia kerätään
      Kohtalokkaita retkiä Kymmenes retkikunta
      Yhdestoista retkikunta
      Viimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana
      Vermlannin suomalaisten yrityksiä päästä
      Delawareen

II. Taisteluja siirtokunnan omistamisesta

5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta

6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat

III. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista

7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa

8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—53

      Delawaren kauppa-asemista kilpaillaan —
      Intiaanien raakamaisuuksia
      Kuvernöörin ankaruus virkatoimissa
  9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta
 10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—64
      Suomalaisten oikeusjuttuja
 11. Englannin hallinnon aika Delawaressa
      Kapinahanke
      Suomalaisia luottamustoimissa
 12. William Penn ja Pennsylvanian valtio
      Philadelphian kaupunki
      Suomalaisten kotoista elämää
 13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset
      ja kyläkunnat

IV. Seurakunnat ja kirkot

14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset

     seurakunnat ja kirkot
      Kristiinan seurakunta ja kirkko
      Tinicumin kirkko
      Crane Hookin kirkko
      Wicacon kirkko
      Opettajien puute
      Opettajain hankkiminen
 15. Uusia kirkkoja rakennetaan
      Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa
      Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa
      Kingsessingin kirkko
      Upper Merionin kirkko
      Raccoonin kirkko
      Pennsneckin kirkko
      Swedesboron kirkko
 16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa
      Lasten opetus ja koulut

V. Delawaren suomalaisten sukututkimuksia

17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja

VI. John Morton itsenäisyysmiehenä

18. Amerikan itsenäisyydenjulistus

19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja

      John Morton valtiomiehenä

ALKULAUSE

Allekirjoittanut ryhtyi tutkimaan Delawaren varhaissuomalaisten vaiheita v. 1914. Toimiessani silloin pappina New Yorkissa tarjosi sanotun kaupungin jättiläiskirjasto runsaasti aineistoa 1600- ja 1700-luvuilla tulleista hollantilaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista. Lisäaineksia keräilin Wilmingtonin ja Philadelphian kirjastoista sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta, jossa on runsain tietolähde Delawaren siirtokunnasta ja sen varhaisimmista asukkaista, suomalaisista ja ruotsalaisista. V. 1916 ilmestyi esikoisteokseni Delawaren suomalaisista. Kaksi vuotta myöhemmin painetussa kirjassani, Amerikan suomalaisten historia I, julkaisin sukututkimustuloksina jonkun määrän Delawaren suomalaisten lyhyehköjä elämäkertoja.

Tämän jälkeen käytin toistakymmentä vuotta nykyisen suomalaisen siirtokansan vaiheiden tutkimiseen ja esittämiseen, jona aikana ilmestyivät Amerikan suomalaisten historia II ja III sekä kaksiosainen Amerikan suomalaisten sivistyshistoria.

Saatuani kuusi vuotta sitten tämän nykyisen siirtokansamme vaiheitten selostukset julkaistuiksi, kiintyi huomioni uudelleen Delawaren suomalaisiin. Tämä työ on ollut vaikeampaa ja aikaa vaativampaa kuin osasin arvioida. Varsinkin Delawaren suomalaisten sukututkimus on vaatinut työtä ja arvaamattoman suuren määrän seitsemännen ja kahdeksannentoista vuosisadan historiallisen kirjallisuuden lukemista, etenkin Delawaren, Pennsylvanian, New Jerseyn ja Marylandin valtion varhaisimpain historian, oikeus ja kirkonkirjain tutkimista.

Katson sopivaksi merkitä tähän muutamia tärkeimpiä ja antoisimpia teoksia, joita olen tätä kirjaa laatiessani käyttänyt: Amandus Johnson, The Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of New Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware; H. C. Condar, History of the state of Delaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The history of Maryland; Samuel Smith, History of the colony of New Jersey; Thomas E. Gordon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott, History of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the provincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church of Wilmington; William Finck, Lulheran landmarks and pioneers in America; Petrus Nordmann, Finnarne i Mellersta Sverige; K. J. Jalkanen, Amerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla; S. Ilmonen, Amerikan Suomalaisten Historia I.

Fort Bragg. Kalifornia, huhtikuulla 1938.

Ilmonen.

I. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat

1. Lyhyt katsaus siirtomaiden löytöihin ja valtaamisiin

Jo ajanlaskumme kymmenennen vuosisadan lopulla rohkeat norjalaiset merenkulkijat löysivät Pohjois-Amerikan pohjoisimmilla vesillä olevan Grönlannin ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Retkillään he olivat huomanneet kaukana lännen puolella siintävän rannikon, heille tuntemattoman maan. Leif Erikinpoika läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan sitä aluetta. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa aina nykyiseen Connecticutin valtioon saakka, missä he löysivät runsaasti viinirypäleitä ja antoivat seudulle nimeksi "Vinland", viinimaa. Erästä vanhaa pyöreätä tornia Rhode Islandissa arvellaan norjalaisten rakentamaksi. Varmat historialliset todisteet norjalaisten löydöistä ovat hukkuneet ajan virtaan, ainoastaan vanhoista Islannin ja Norjan kansantaruista tavataan selontekoja retkistä.

Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu tunnetulle genualaiselle merenkulkijalle Kristofer Kolumbukselle. Espanjan hallituksen varustamilla kolmella laivalla hän saapui lokakuun 12 pnä 1492 pienelle San Salvadorin saarelle, julistaen sen Espanjan valtion omaksi. Saari kuuluu Keski-Amerikan Bahama-saaristoon. Kolumbuksen löytöretki lukeutuu historian merkittävimpiin ja kauaskantoisimpiin tapauksiin, sillä se avasi Euroopan sivistyskansoille arvaamattomia mahdollisuuksia meriliikkeen ja maailmankaupan laajentamiseen, kauppa- ja lähetysasemien sekä siirtokuntain perustamiseen ja länsimaisen, kristillisen kulttuurin levittämiseen merentakaisiin maihin.

Portugali, Espanjan kilpailija sekä vallassa että merenkulussa, ei jäänyt toimettomaksi merentakaisten maiden etsinnässä. Kun sen rohkeista purjehtijoista ja retkeilijöistä Cabral ensin löysi Brasilian rannikot Etelä-Amerikassa ja Amerigo Vespucci lisäksi teki matkan Brasilian sisämaahan sekä muutenkin tutki vastalöydetyn maan asemaa, luontoa y.m., johtuivat he siihen päätelmään, että Kolumbuksen löytämä maa oli aivan eri mannerta kuin Intia. Viimemainitun kirjoittaman teoksen vuoksi alettiinkin uutta maata nimittää Amerikaksi.

Etelä-Amerikka oli edellämainittujen löytöjen perusteella joutunut Espanjan ja Portugalin valtakuntain alusmaaksi. Raja, jonka veti Rooman paavi, kulki siten, että pohjoinen osa tuli suurin piirtein kuulumaan Espanjalle ja eteläinen puoli Portugalille. Kulta- ja hopearikkaudet ja muut kalleudet, mitä silloin uudesta maasta niin runsaasti löydettiin ja ryöstettiin, kohottivat Pyreneitten valtakunnat Euroopan vauraimmiksi. Kauppa- ja lähetysasemia perustettiin, samoin kuin näiden linnoitettujen asemien läheisyyteen myöskin siirtokuntia Espanjasta ja Portugalista tulevia uudisasukkaita varten. Espanja ulotutti valtansa, perustamalla lähetysasemia ja siirtokuntia, myöskin Pohjois-Amerikan mantereen puolelle — Floridaan, Uuteen Meksikoon, Teksasiin ja Kaliforniaan.

Ranskan, Englannin ja Hollannin rohkeat merenkulkijat suuntasivat löytöretkensä etupäässä Pohjois-Amerikkaan. Niinpä mainittakoon ranskalaisen Cartierin matka St. Lawrence-joelle Kanadaan, jolla retkellä oli perustavaa merkitystä sikäli, että Ranska valtasi Kanadan, perusti sinne linnoituksia, kauppa- ja lähetysasemia, minkä työn varsinaisesti suoritti Samuel de Champlain. Englantiin muuttaneet Cabotit purjehtivat pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Grönlannin lähettyviltä aina Floridaan saakka, ja niin alkoi Englanti omia itselleen koko Pohjois-Amerikan mannerta.

Hollantilaisten palveluksessa oleva englantilainen Henry Hudson löysi Hudson-virran, ja sinne, Manhattanin saarelle, nykyiseen New Yorkin kaupunkiin perustettiin hollantilaisen siirtokunnan kauppa-asema ja kaupunki Uusi Amsterdam. Hollantilainen siirtokunta ulottui molemmin puolin Hudson-jokea noin sata mailia pohjoiseen, nykyisen Albanyn kaupungin seuduille saakka. Englantilaiset perustivat Pohjois-Amerikkaan useita siirtokuntia, nimittäin etelään Virginiaan, Marylandiin y.m. sekä pohjoiseen Plymouthin, Salemin ja Bostonin seuduille. Siirtomaiden ja emämaan kesken harjoitettiin vilkasta kauppaa.

2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen Amerikan varhaisimpaan

asutukseen

Historialliseksi harvinaisuudeksi on katsottava, että vähäinen Suomen kansa, jota silloin tuskin vielä kansakuntain joukkoon luettiinkaan, sai kunnian osallistua Amerikan varhaisimpaan asutukseen ja sivistystyöhön, kun monet Euroopan suuremmat kin kansat jäivät siitä syrjään. Ja ruotsalaistenkin suhteen voidaan tätä tapahtumaa pitää merkillisenä.

Vastalöydettyjen maiden kauppa-asemain ja siirtokuntain perustamiskysymyksen viritti Ruotsissa siihen aikaan kautta Euroopan tunnettu merentakaisten maiden kauppayhtiöiden suunnittelija ja perustaja, hollantilainen Willem Usselinx. Hän esitti v. 1624 kuningas Kustaa II Adolfille, että Ruotsin kaupan ja teollisuuden elvyttämiseksi perustettaisiin "Yleinen kauppayhtiö" harjoittamaan liikettä etupäässä Amerikkaan, Länsi-Intiaan ja Etelämeren saaristoon, perustamalla niihin maihin kauppa-asemia ja siirtokuntia.

Usselinx ei suinkaan jättänyt esityksessään korostamatta sitä seikkaa, kuinka juuri merentakainen kauppa- ja siirtolaisliike oli tuntuvasti lisännyt elinkeinomahdollisuuksia, kauppaa, teollisuutta ja yleistä varallisuutta Espanjassa, Portugalissa, Hollannissa ja Englannissa. Asiaan innostuttiin Ruotsissa, Suomessa ja Ruotsin omistamissa Itämeren maakunnissa. "Etelän yhtiö", joka myöskin tunnettiin nimellä "Meriliike-yhtiö" (Sjöhandels Kompaniet), perustettiin ja sai kuninkaan allekirjoittaman virallisen vahvistuksen v. 1626.

Tarvittavan pääoman hankkimiseksi myytiin yhtiön osakkeita; kuningas itse merkitsi niitä 450,000 taalarilla. Niillä tuntui olevan hyvä menekki. Pappissääty osti niitä 100,000 taalarilla, valtiomiehet ja aateliset kymmentuhantisin erin, mukana suomalaiset Flemingit, Hornit, Skyttet y.m. Yhtiön perustaja Usselinx, hallituksen valtuus- ja suositus- kirjeillä varustettuna, matkusteli yhtiön asiamiehenä Itämeren maakunnissa ja Suomessa, tarjoten osakkeita ja kooten varoja. Suomessa myytiin osakkeita Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Matkan tuloksena oli tuntuva rahanlisä "Etelän Kauppayhtiölle".

Niin lupaavalta kuin yhtiön tulevaisuus näyttikin, siltä puuttui etupäässä kokeneita, liikeasioihin perehtyneitä johtajia. Yhtiö harhaantui harjoittamaan sivuliikkeitä, perustettiin laivaveistämö, lasi ja köysitehdas y.m., joihin kulutettiin suurin osa varoista. Tosin hankittiin pari kauppalaivaakin, mutta niillä harjoitettiin liikettä vain Etelä-Euroopan vesillä. Odotettiin muka mahdollisimman hyviä tilaisuuksia ulottaa yhtiön toiminta merentakaisiin maihin, kauppa-asemien ja siirtokuntain perustamiseen. Kun Ruotsi kesken näitä puuhia osallistui kolmikymmenvuotiseen sotaan ja siellä kaatui yhtiön suurin tuki, kuningas Kustaa II Adolf, lamautuivat yhtiön toimet siinä määrin, että siirtokunnan perustaminen, yhtiön varsinainen tarkoitus, jäi suorittamatta. Edelleen se kuitenkin välitti ostamillaan laivoilla liikettä etupäässä Espanjan kanssa.

Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppayhtiö Kustaa II Adolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstierna muutamiksi vuosiksi Saksaan valtakuntansa etuja valvomaan, samalla ollakseen läheisemmässä yhteydessä Ruotsin ja Suomen armeijani kanssa, jotka edelleenkin taistelivat uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, sekä myöskin pysyäkseen likeisessä kosketuksessa Ranskan ja Englannin valtiomiesten kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta Oxenstierna tapasi Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Intian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommaertin, jonka liike harjoitti laajaa kauppaa siirtomaissa ja myöskin välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommaertin kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtamerentakaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitaisiin perustaa erityisiä kauppa-asemia ja siirtokunta.

Hollannin siirtokunnan kuvernöörinä oli vuoteen 1632 saakka ollut Peter Minuit. Hän oli saksalainen, kotoisin Wesselistä Reinin varrelta, ja oli saanut lukiokasvatuksen. Minuit joutui Hollannin kauppayhtiön palvelukseen ja toimi siten Hollannin vastaperustetun siirtokunnan ensimmäisenä kuvernöörinä. Kun hän oli saksalainen, kävi hänen asemansa Hollannin siirtokunnan päämiehenä kuitenkin niin vaikeaksi, että hän edellämainittuna vuonna palasi Eurooppaan. Toimintahaluisena miehenä hän esitti varakkaalle Blommaertille toisen siirtokunnan perustamista Delawaren laaksoon. Blommaert ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen näin suuressa tehtävässä. Hänen kehoituksestaan Minuit esitti Ruotsin hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön perustamista Ruotsin valtiomahdin ja lipun turvissa.

Valtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämukainen, ja niin esitettiin Ruotsin valtioneuvostolle v. 1636 Minuitin laatima Amerikkaan perusteltavan siirtokunnan suunnitelma. Se oli pääpiirteittäin seuraava:

Siirtokunnalle voitaisiin panna nimeksi Uusi Ruotsi, aivan niinkuin Hollannin siirtokunnan nimi Amerikassa on Uusi Hollanti ja englantilaisen siirtokunnan Uusi Englanti. Perustettavalle siirtokunnalle olisi sopiva alue Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä Delawaren laaksossa, koska se ei vielä varsinaisesti kuulu millekään eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Maa-alue voitaisiin ostaa intiaaneilta sangen halvalla, ja heidän kanssaan sopisi sitten harjoittaa edullista ja tuottavaa turkisten kauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitsisi ainakin yhden lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen välttämättömän laivamiehistön ynnä sotilaita, joista osa tulisi jäämään siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva olisi lastattava kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla, työaseilla, joita tarvitaan linnan rakentamisessa, sekä näiden lisäksi rihkama ja korutavaralla, jota käytettäisiin vaihtokauppaan, ostaen intiaaneilta majavan nahkoja ja muita kalliita turkiksia. Siirtolaisia koetettaisiin saada sekä Ruotsista että Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet.

Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Delawaren siirtokunnan perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin kannatuksen; samoin saavutti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän myötämielen. Erittäinkin innostui siirtokunta-asiaan suomalainen amiraali Klaus Fleming. Muodostettiin "Uuden Ruotsin kauppayhtiö", jonka säännöt kuningatar Kristina vahvisti v. 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseniksi tuli yhtä monta hollantilaista ja ruotsalaista. Yhtiön hallintoneuvostoon valittiin Axel Oxenstierna, Gabriel Oxenstierna, Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring Ruotsista sekä hollantilaiset Samuel Blommaert, Adam Bessel, Isak Van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi yhtiön asioita sen johtokunta, jolla oli konttori Tukholmassa, ja Hollannissa Samuel Blommaert.

3. Ensimmäiset retket Delawareen

Kahta laivaa, Kalmar Nyckeliä ja Gripeniä, alettiin varustaa keväällä 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa perustettaessa tarvittavilla ase-, ruoka ja muilla tavaroilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan johtamisen Amerikkaan. Tottumattomuus tällaisen pitkämatkaisen laivan varustamiseen sekä ennen kaikkea vaikeus saada tarpeellinen laivaväki ja sotilaat viivyttivät matkalle lähtöä kesästä syksy myöhäiseen. Kun Ruotsista ei saatu riittävästi merimiehiä, hankittiin puuttuvat Hollannista. Useimmat linnan puolustukseen varatut sotilaat olivat ruotsalaisia, joilla oli vuoden tai kahden vuoden palvelussopimus ja määräpaikka. Siirtolaisia ei ensimmäiseen retkikuntaan kuulunut.

Nämä ensimmäisen retkikunnan laivat läksivät matkalle marraskuussa 1637. Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä Kalmar Nyckel sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Texelin laivatelakassa Hollannissa vauriot korjattiin, ja keskellä talvea jatkettiin sitten matkaa. Azorien saarella pysähdyttiin juomavettä y.m. ottamaan. Edelleen jatkui matka, ja kolmikuukautisen purjehduksen perästä saavuttiin Delaware-joen leveään suuhun. Kaunis keväinen aamu, rannalla kasvava rehevä lehtimetsä juuri laittautumaisillaan kesäpukuunsa, nurmen vihreys, kukkien kauneus ja lintujen laulu hurmasivat Pohjan miehet siinä määrin, että he nimittivät paikan Paratiisin niemeksi.

Rannikot näillä seuduin olivat matalia eivätkä soveltuneet laituriksi. Purjehdittiin eteenpäin leveää Delaware-jokea, kunnes tultiin nykyisen Wilmingtonin kaupungin rantamille. Siinä oli kalliomainen ranta, joka tarjosi sopivan maallenousupaikan.

Rannalla käyskenteli muutamia intiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tervehdyslaukaukset, ilmaantui heitä lisää. Laivasta laskettiin vene, johon astuivat retken johtaja Peter Minuit, luutnantti Mauno Kling, intiaanien kieltä taitava tulkki Andreas Lucasson ja joitakin sotamiehiä. Soudettiin rannalle, vietiin intiaaneille pieniä lahjoja tuliaisiksi ja ryhdyttiin hieromaan kauppaa maa-alueen ostamisesta siirtokuntaa varten. Intiaanit olivatkin halukkaat myymään uusille tulokkaille Delawaren rannikkomaan.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 29 p:nä 1638, saapuivat intiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle Kalmar Nyckelille päättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin sovittu hinta: kulta ja hopeaesineitä, vaskikattiloita, kirveitä sekä monenlaista halvempaa rihkama ja korutavaraa. Laadittiin kaksi kauppakirjaa, joitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja intiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin "totem"-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti Delaware-joen länsirannan noin viidenkymmenen mailin leveydeltä ja sadan mailin pituudelta, Kristiina ja Schuylkill-jokien välin, eli ranta-alueen nykyisestä Wilmingtonin kaupungista Philadelphiaan saakka. Siirtomaan nimeksi tuli Uusi Ruotsi.

Siirtokuntain ja kauppa-asemain turvaaminen linnoituksilla intiaanien hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä tämä ruotsalais-hollantilais-suomalainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa siirtokunnan turvaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle puolelle vallihauta.

Linnoitukseen kuului vielä hirsistä rakennettu, ampumarei'illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin kaksi muuta hirsihuonetta, toinen linnanväestöä varten, toinen varastohuoneeksi. Kaikki tämä kysyi aikaa kolmisen kuukautta, vaikka rakentamiseen osallistuivat sekä linnanpalvelijat että sotilaat ja merimiehetkin. Ruotsin kuningattaren mukaan sille annettiin nimeksi "Kristiinan linna", ja Ruotsin lippu kohotettiin liehumaan sen torniin. Linnan komentajaksi Peter Minuit nimitti luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäkolme sotamiestä vartioväeksi. Peter Minuit oli tehtävänsä suorittanut taitavasti ja asiantuntevasti. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei halunnut jäädä, niinkuin yleensä luultiin ja hartaasti toivottiin. Hän päätti palata Kalmar Nyckelissä takaisin Hollantiin. Mutta synnyinmaataan hän ei enää nähnyt. Paluumatkalla, laivan ankkuroidessa St. Christopher-saaren luo, hän sai kutsun vieraisille erääseen satamassa olevaan toiseen laivaan. Äkillinen hirmumyrsky irroitti tämän laivan, eikä siitä sen koommin kuultu. Todennäköisesti laiva haaksirikkoutui haudaten Atlantin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan. Ruotsalaiset laivat kotiutuivat, Gripen ensin, sitten Kalmar Nyckel.

Toinen retki

Delawaren siirtokuntaa tukevan kauppayhtiön johtaja, suomalainen amiraali Klaus Fleming, suunnitteli suuren siirtolaisjoukon lähettämistä vastaperustettuun siirtokuntaan. Aluksien varustamisesta asianmukaiseen kuntoon ryhdyttiin neuvotteluihin laivanvarustajien kanssa. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille ilmeni odottamattomia vaikeuksia, yhdeltä puolen varojen puute ja toisaalta vaikeus saada uudisasukkaita lähtemään Amerikkaan. Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen retkikunnan varustamiseksi välttämättömiä. Ensimmäinen retkikunta oli niellyt kaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu. Ainoastaan Samuel Blommaert lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa.

Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi supistaa ja varustuksia vähentää. Klaus Flemingin esityksestä myytiin entinen Etelän Kauppayhtiö, ja siitä saatu rahaerä käytettiin Delawaren siirtokunnan tukemiseksi. Päätettiin varustaa matkalle vain yksi laiva, lujatekoinen Kalmar Nyckel. Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiäkin oli vaikea saada. Vielä lujemmalle otti siirtolaisten hankkiminen. Ruotsalaisia ei voitu väkisin viedä omasta maastaan pois, ei rikollisiakaan eikä karanneita sotilaita. Kirjoitettiin muutamiin vankiloihin, etupäässä Taalain ja Vermlannin, että jos sieltä jotkut haluaisivat siirtyä Delawareen, Kristiinan linnan varustusväkeen, saisivat he paitsi asuntoa, ruokaa ja vaatetta myöskin kymmenen kuparitaalaria vuodessa palkkaa sekä kansalaisoikeuden ja toiset yhden, toiset kahden vuoden palveluksen perästä vapauden joko lähteä takaisin Ruotsiin tai jäädä uudisasukkaiksi Delawareen, josta saisivat maatilan itselleen. Perheelliset saivat ottaa mukaansa vaimon ja lapset, heistä huolehtisi yhtiö.

Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan-matkalleen, mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori Roerus Torkillus, muutamia virkamiehiä sekä linnan palvelukseen tarvittavia sotamiehiä ja palvelijoita. Siirtolaisia ei tälläkään kertaa liene monta ollut. Suomalaisia voimme todeta olleen mukana ainakin kolme yhtiön palvelukseen kuuluvaa: Lars Anderson Ahvenanmaalta, merimies, Maunu Anderson the Finn, sotilas, ja Peter Rambo, karannut sotilas. Lastina laivassa mainitaan olleen kaikenlaista rihkamatavaraa turkiksien vaihtamiseksi intiaaneilta, muonaa, ampuma-aseita sekä viisi hevosta. Talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen sairautta ja kurjuutta. Vasta huhtikuussa 1640 laiva saapui Delawareen. Epäilemättä se oli riemunpäivä ei ainoastaan laivaväelle ja uusille tulokkaille, jotka näkivät siirtokunnan säilyneenä, vaan myöskin Kristiinan linnan väestölle, jotka saivat hartaasti odotettuja viestejä kotiseuduiltaan ja synnyinmaastaan.

Kolmas retkikunta

Joukko hollantilaisia halusi myöskin muuttaa Delawaren siirtokuntaan. Ne hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat osakkaina Uuden Ruotsin kauppayhtiöön ja tietenkin suosivat maanmiestensä muuttoa siirtokuntaan, kirjoittivat siitä yhtiön hallintoneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Oxenstierna pelkäsi hollantilaisista siirtolaisista koituvan vaaraa ruotsalaiselle kansallisuudelle Delawaressa, varsinkin jos heitä sinne muuttaisi suuremmat joukot kuin ruotsalaisia. Tällä kertaa ei kuitenkaan voitu hollantilaisten muuttoa estää, sillä siirtokuntahan oli vielä yhteinen hollantilaisten kanssa. Kuitenkin vaadittiin Hollannista muuttaneilta siirtymistä Ruotsin hallituksen alamaisuuteen ja alistumista siirtokunnan sääntöihin. Nämä rajoitukset lamauttivat hollantilaisia siinä määrin, että vain pieni joukko heitä saapui siirtokuntaan Freeburg nimisellä laivalla v. 1641. He saivat karjanhoidolle ja maanviljelykselle sopivan maa-alueen Kristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat mukanaan maanviljelysvälineitä, karjaa j.n.e. Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten hyvinä naapureina, kuten Van Neaman, Val Raven, Van de Ver y.m.

4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen

Delawaren siirtokuntaa tukeva kauppayhtiö tuli kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten haltuun v. 1641, hollantilaisten myydessä osakkeensa Ruotsiin. Yhtiön uuteen johtokuntaan valittiin myöskin Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka tähän aikaan asui Tukholmassa ja oli valtakunnan- neuvoston jäsen. Amiraali Klaus Fleming pysyi edelleenkin yhtiön johtajana.

Siirtokunnan kuvernööri Peter Ridder totesi yhtiön johtokunnalle lähettämässään kirjeessä Delawaren laakson erinomaisen hedelmällisyyden ja sopivaisuuden sekä maanviljelykselle että karjanhoidolle. Samalla hän pyysi johtokuntaa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, etenkin sellaisia perheitä, jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Ellei uudisasukkaita Ruotsista ja Suomesta saataisi pian Delawareen, alkaisi sinne muuttaa englantilaisia ja hollantilaisia, jossa tapauksessa Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä.

Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä yhtiön johtokunnalle siitä saakka, kun sinne pyrki suurempi joukkue hollantilaisia. Mutta juuri tämä siirtolaisten lähettäminen Delawareen tuotti johtokunnalle mitä suurimpia vaikeuksia, sillä tuntemattomaan maahan, intiaanien keskuuteen, moniin vaaroihin ja vaivoihin alttiiseen elämään siirtokunnassa ei, muutamat harvat poikkeukset huomioonottaen, kukaan oikeastaan halulla lähtenyt. Ruotsalaisia ei voitu karkoittaa maastaan, kuten jo edellä on mainittu. Täytyi löytää joku erikoinen keino- ja menettelytapa, jonka kautta saataisiin uudisasukkaita Delawareen. Sekä Ruotsin hallitus että siirtokunnan johtokunta näki parhaaksi keinoksi lähettää Delawareen Keski-Ruotsin vainonalaisia, osaksi kodittomia suomalaisia. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä suomalaisia Ruotsiin, etupäässä Vermlantiin ja muihin Keski-Ruotsin maakuntiin. Syynä tähän muuttoon olivat osaltaan sotaisat, levottomat ajat Suomessa, varsinkin Savossa ja Karjalassa, joita seutuja venäläisten hyökkäykset usein hävittivät. Toisaalta lienevät muuttoon vaikuttaneet edullisemmat työsuhteet Ruotsissa ja mahdollisesti "muuttotautikin". Kustaa Vaasan kehoituskirjelmästä ilmenee, että Ruotsin hallituskin halusi muuttoja Ruotsiin, kun Ruotsissa oli asukkaita vähän, mutta Suomessa niin paljon, että "olivat toistensa tiellä". Suomalaisille annettiin ilmaisia metsätorppia kaukaisista sydänmaista, ehdolla että he kuuden verovapaan vuoden perästä saavat torpat omikseen kohtuullista veroa vastaan. Sallittiinpa vielä kaataa kaskeakin ja metsästää mielin määrin.

Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella asui suomalaisia Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja Helsinglannin saloilla tuhatmäärin, ja sittemmin heitä levisi noin sataanviiteenkymmeneen pitäjään. Yksinpä Vermlannin metsissä asuvien suomalaisten luvun täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koska aikakirjoissa kerrotaan v. 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä Ruotsiin muuttaneet suomalaiset olivat enimmäkseen kotoisin laajan Rautalammin pitäjän eri osista ja muualta Savosta, mutta heitä oli siirtynyt myös Karjalasta, Hämeestä ja Pohjanmaalta.

Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt Ruotsissa, he saivat rauhassa kaataa kaskiaan, polttaa ne ja tuhkaan kylvää siementä; tuli runsaita satoja. Heidän asumuksensa olivat niin etäällä, etteivät heidän kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta sikäli kuin suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset kiinnittää huomionsa suomalaisten kaskenviljelykseen. Lähetettiin valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle suomalaisten ylettömästä kaskimaiden valtaamisesta ja metsien polttamisesta, minkä kautta usein kallistakin hirsimetsää tuhoutui. Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästyksestä, yhä vähenevien peurain ja hirvien paljosta ampumisesta.

Ruotsin hallitus ryhtyi liiankin ankariin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen, lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka korkean sakon ja vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen. Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurain ja hirvien ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten pahansuopaisuudesta ja kateudesta suomalaiset eivät olleet kovinkaan kernaita noudattamaan määräyksiä kaskenpolton lopettamisesta eivätkä myöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus antoi entistä ankaramman määräyksen, että metsäsuomalaisten oli muutettava takaisin Suomenniemelle ennen vapunpäivän iltaa v. 1638. Mutta tällaisen määräyksen täytäntöönpano tuotti voittamattomia vaikeuksia. Kun suomalaiset eivät suostuneet jättämään kotejaan ja kaskimaitaan, oli väkivoimalla vaikeata saada heidät pois kymmenien kilometrien etäisyyksistä, synkistä metsistä ja salojen sydämistä.

Kun edelleenkin kaski tulet leimusivat saloilla, annettiin kolmas määräys: kaikki suomalaiset riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan oli poltettava, jotta he elintarpeiden puutteessa joutuisivat jättämään torppansa. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloilta ja vallata ne itselleen, varsinkin jos asianomaisilla ei sattunut olemaan laillistettua omistusoikeutta torppiinsa. Tällaiset ankarat toimenpiteet tietenkin saivat aikaan, että monet jättivät torppansa ja läksivät perheineen etsimään työtä rintakylistä ja kaupungeista sekä ennen kaikkea Taalain vaskikaivoksilta. Tällainen oli Vermlannin suomalaisten asema siihen aikaan, kun uudisasukkaita ryhdyttiin keräilemään Delawaren siirtokuntaan.

Vuonna 1640 saapui Ruotsin hallitukselle Neriken ja Öreborgin kuvernööriltä kirje, jossa hän ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä kuljeksivan paljon työttömiä, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia, sekä pyysi hallitukselta neuvoa, miten hänen oli näitten suhteen meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawaren siirtokuntaan. Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen hallitus kehoitti häntä neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja taivuttamaan heitä muuttamaan Amerikkaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan kaataa kaskea, jos haluavat. Kuvernöörin kehoituksesta saatiinkin muutamia suomalaisia lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin perhekuntineen Göteporiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.

Delawaren siirtokunnasta huolehtiva johtokunta ja sen tarmokas johtaja Klaus Fleming lähettivät suosikkinsa, siirtokunnassa olleen Kristiinan linnan komentajan, luutnantti Mauno Klingin, suomenkielen taitoisena kehoittelemaan suomalaisia Vermlannista, Taalain maakunnasta sekä Falunin vaskikaivannosta siirtymään maanviljelijöiksi Delawaren siirtokuntaan, jossa hän asiantuntijana vakuutti maanlaadun olevan erittäin hedelmällisen. Heidän tulisi vain työskennellä yhtiön palveluksessa määrävuodet matkakustannuksien korvaamiseksi, saaden sinä aikana yhtiöltä ruuan ja vaatetuksen itselleen ja perheelleen. Neljätoista suomalaista ilmoittautui matkalle, monet heistä perheellisiä. Niinikään tarjousi neljä metsänraiskauksesta syytettyä suomalaista Sundin pitäjästä perheineen siirtymään Amerikkaan.

Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen, vaikka luutnantti Kling teki vielä toisenkin matkan suomalaisten keskuuteen. Ruotsin hallitus ojensi auttavan kätensä siirtolaisten hankkimiseksi ja määräsi v. 1641 Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit lähettämään kylillä ja kaupungeissa toimettomina kulkevat metsänraiskaaja-suomalaiset vangittuina Göteporiin, mistä heidät laivattaisiin siirtokuntaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan karanneita suomalaisia sotamiehiä.

Edellä mainittuja toimenpiteitä käyttämällä saatiin kokoon yli puoleensataan nouseva siirtolaisjoukko, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suomalaisia. Siirtokuntaan lähteviä Tukholmasta Göteporiin kuljettaneen Caritas-laivan matkustajaluettelo on säilynyt, mutta sieltä Delawaren siirtokuntaan lähteneiden Kalmar Nyckel- ja Caritas-laivain matkustajaluettelot eivät ole löydettävissä; sanotaan vain, että enin osa siirtolaisia sijoitettiin Kalmar Nyckeliin, kun taas Caritas kuljetti hevosia, lehmiä, lampaita y.m. kotieläimiä sekä kaikenlaista tavaraa.

Sieltä täältä asiakirjoista poimiskellen voidaan todeta m.m. seuraavien suomalaisten kuuluneen tähän retkikuntaan: Johan Anderson, Bertil Eskelson ja Eskel Bertelsson, Clement the Finn, Andreas Hansson perheineen sekä hänen veljensä Matti Hansson, Ivar Hendrickson the Finn, Clement Jöransson, Maunu Jöransson the Finn, Peter Kokkinen, Martti Marttinen perheineen, Knut Marttinen, Sörens Minkkinen perheineen, Mauno Monsson the Finn, Henrick Matsson the Finn, Johan Povelsson, Olli Povelsson, Olli Räsänen, Martin Thompson the Finn, Anders Tossava, Johan Tossava, Olli Tossava, Henrick the Finn, Evert the Finn, Lassi the Finn, Martti the Finn ja William the Finn, kaikki edellä mainitut Keski-Ruotsin metsistä; Suomesta olivat samassa matkueessa Matti Hansson niminen Klaus Flemingin palvelija Porvoosta ja Johan Sprint Uudeltamaalta.

Laivat läksivät Amerikkaa kohden syksyllä 1641 ja saapuivat myrskyisen matkan jälkeen Delawareen keskitalvella. Tuskin voitaneen kuvailla sitä riemua, joka syntyi Kristiinan linnan vartiosotilaissa ja yhtiön palvelusväessä, kun he pitkän, lähes kahden vuoden odotuksen perästä näkivät ruotsalaiset laivat ja lukuisan joukon uusia tulokkaita, etupäässä nuoremman ikäisiä reippaita Keski-Ruotsin suomalaisia. Mutta yhtä suuri ilo vallitsi retkikuntalaisissakin, kun he monikuukautisen, vaivaloisen matkan perästä vihdoin saivat nähdä Delaware-joen viheriät rannikot ja astua jalkansa sen maan kamaralle, joka olisi useimman vastainen koti, missä heillä vainotuilla olisi tilaisuus suorittaa elämänsä työ.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta liikettä uusien tulokasten saavuttua. Kuvernööri Ridder koetti sijoittaa heidät linnan suojiin, mikäli mahdollista. Asuntopula oli vaikein voitettava. Mutta olivathan tulijat nuoria, toiset parhaassa iässä olevia miehiä, jotka olivat tottuneet käyttämään kirvestä ja kaatamaan puita.

Niinpä alkoi Kristiinan linnan ympäriltä kuulua aamusta iltaan kirveen kalke ja ryske, vankkojen vaahteroiden ja tammien kaatuessa maahan. Hirsistä rakennettiin lisäasuntoja linnan pihaan, ja sikäli kuin saatiin peltoja raivatuiksi, niidenkin viereen rakennettiin huoneita uudisasukkaille. Kesän tullen olikin useita peltoaukemia Kristiinan linnan ympärillä, ja niihin tehtiin ensi kylvöjä. Suomalaisten korvenperkaajien raivaustyötä se oli; samalla se myöskin oli varhaisinta kulttuurityötä Delawaren laaksossa.

Sääntöihin ja sopimuksiin kuului, että siirtolaiset ensin palvelivat yhtiötä, vapaat miehet vähintään kaksi vuotta matkakustannusten suorittamiseksi ja pienrikolliset pitemmän aikaa, neljä, jopa kuusikin vuotta. Näin ollen maitten jakelu uudisasukkaille tapahtui vasta kuvernööri Printzin aikana, vuodesta 1644 alkaen.

Lisää suomalaisia kerätään

Siirtokunnan asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa kolmikymmenvuotiseen sotaan osallistuneen, virkavapaan everstiluutnantti Johan Printzin. Hän sai ensi tehtäväkseen matkustaa Suomeen ja koota sieltä siirtolaisia Delawareen.

Piti selittää Delawaren siirtokunnan tarjoamat edut uudisasukkaille. Kuinka monta siirtolaista Printz sai Suomesta, siitä ei ole merkintöjä. Muutamat seikat viittaavat siihen, että hän sai ainakin jonkun Korsholman läänistä, Tornionjoelta ja Länsipohjan maakunnasta. Myöskin muutamia pienrikollisia saatiin Suomesta siirtymään Delawaren siirtokuntaan: kirjanpitäjä Johan Fransson Viipurista, kaksi miestä Ahvenanmaalta, karannut sotamies Kajaanista, talonisäntä Huittisista ja toinen isäntä Pomarkusta.

Keski-Ruotsin suomalaisia keräiltiin edelleenkin. Niinpä seppä Michael Nilsson lähetettiin Taalain ja Vermlannin maakuntiin suostuttelemaan suomalaisia muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Kahden viimemainitun matkan suomalaisista voimme varmasti todeta vain seuraavat: Anders Andersson the Finn, aatelismies Kristian Boije, Henrick Gustafsson the Finn, Walle Lohi, Israel Helminen, Anders Hommanen perheineen, Anders Johnson, Carl Johnsson Käkisalmesta, Matti Matsson the Finn, Matti Piipari, Mikael Nilson ja Henrick Olsson the Finn. Kun edellämainittujen v. 1643 siirtokuntaan saapuneitten retkikuntain nimiluettelo puuttuu, on yllä mainitut nimet täytynyt poimiskella siirtokunnan työväestön ja asukkaiden luettelosta. Joka tapauksessa suomalaisia tulijoita oli enemmän kuin täten voidaan saada selville.

Uuden Ruotsin siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty eversti Johan Printz saapui Delawareen keväällä 1643, ryhtyen tarmokkaasti pienen siirtokunnan asiain johtoon.

Siirtokunnan kansoittamiselle ei ilmennyt vaikeuksia ainoastaan siirtolaisten hankkimisessa, vaan myöskin rahoittamisessa; rahan puute ahdisti yhtiötä sitä lujemmin, kun Ruotsi joutui sotaan Tanskan kanssa. Vieläpä yksi kauppayhtiön laivoista, Kalmar Nyckel, joutui tanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi ja vioittui sangen pahoin. Siirtokuntaa kannattavan yhtiön etevä johtaja Klaus Fleming kaatui lippulaivassaan v. 1645, ja se tuotti arvaamattoman vahingon myöskin nuorelle siirtokuntapyrinnölle. Eteenpäin kuitenkin yritettiin.

Seitsemännelle retkelle hommattiin lujatekoinen, useilla tykeillä varustettu laiva Gyllen Haj. Lastina oli ruokatavaraa, vaatteita, aseita puolustuslinnoituksiin ja sotilaille, työvälineitä ja kotieläimiä. Siirtolaisia ei tähän matkueeseen kerätty, mutta jotkut lienevät menneet vapaaehtoisina. Toukokuulla 1645 lähdettiin Amerikkaa kohden. Alituiset myrskyt aiheuttivat sen, että vasta lokakuussa, mitä vaivaloisimman matkan suoritettuaan, alus saapui Kristiinan satamaan, sekä siirtokunnan että laivaväen suureksi iloksi. Myrskyssä saadut vauriot korjattiin, ja sitten laiva runsaine turkislasteineen palasi Ruotsiin.

Kahdeksas retkikunta saatiin lähtökuntoon pikemmin kuin mikään edellinen matkue. Johan Papegoja, tulkkinaan suomalainen Henrik Olsson, keräili siirtolaisia ja sotamiehiä suomalaisten keskuudesta Vermlannista. Ei ole tietoa, kuinka monta siirtolaista tällä kertaa saapui Amerikkaan. Paitsi laivan päällystöä mainitaan tällä matkalla Delawareen tulleiksi suomalainen pastori Laurentius Lock sekä ruotsalainen lääkäri Hans Kock; viimemainittu palasi jonkun vuoden kuluttua kotiin. Lähdettiin Swan nimisellä laivalla elokuussa v. 1646 ja suotuisten ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun lopulla. Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin Atlantin yli tehdä.

Laiva oli Kristiinan satamassa talvisydämen ja läksi sitten turkislastissa takaisin. Myöskin luutnantti Mauno Kling, pastori Campanius Holm ja aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan palvelijoita ja sotilaita palasi silloin kotoiseen Pohjolaan.

Kohtalokkaita retkiä

Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa. Kotiin palanneet sotamiehet ja linnanpalvelijat toivat kiittäviä tietoja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille. Myöskin yksi ja toinen siirtokunnassa asunut suomalainen lähetti omaisilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen Keski-Ruotsin metsäkyliin terveisiä ja hyviä tietoja toimeentulostaan ja uudisviljelyksistään. "Amerikantauti" tarttui Vermlannin suomalaisiin. Kun hallitukselta saapui kirje Vermlannin kuvernöörille, että hän koettaisi hankkia siirtolaisia, ilmoitti hän kirjeessään kaksisataa suomalaista olevan valmiina siirtymään Amerikkaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja uudisasukasten hankkimiseksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan.

Heinäkuun alussa v. 1649 oli sitten Katt-niminen laiva lähtövalmiina. Siihen sijoitettiin, paitsi siirtokunnassa tarvittavaa tavaraa, myöskin 41 siirtolaista, monella perheet mukana, sekä kolmattakymmentä sotilasta, vielä virkailijoita ja kaksikymmentäneljä merimiestä, siis noin sataan henkeen nouseva joukko. Ainoastaan osa uudisasukkaiksi pyrkiviä Vermlannin suomalaisia voitiin tällä kertaa ottaa mukaan; Suomesta mainitaan kaksi miestä, Israel Peterson ja Andreas Michelson.

Onnellisesti purjehdittiin yli Atlantin Keski-Amerikan saaristoon ja poikettiin St. Martiniquen saarelle suoloja ottamaan. Sieltä lähdettiin pohjoista kohden Delawareen, suotuisan myötätuulen vallitessa. Mutta sitten sattui vakava onnettomuus. Noin kahdeksankymmenen meripenikulman päässä Porto Ricosta pohjoiseen laiva törmäsi koralliriuttaan, jolloin se vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastiakin kuljetettiin. Mutta saarella ei ollut vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä hirveintä janoa, jotkut menehtyenkin. Eräs ohikulkeva espanjalainen alus havaitsi heidät ja vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui pari Espanjan hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille. Ruokaa ja juomaa he nyt saivat hengenpitimiksi, mutta edessä oli uusia kärsimyksiä.

Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia ja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia. Vaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota oli vuosi sitten päättynyt, niin Porto Ricon espanjalaiset joko eivät sitä tietäneet tai eivät siitä välittäneet; vihollisina he kohtelivat haaksirikkoutuneita Pohjolan luterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin saarelle sotavangeiksi. Ainoastaan laivan komentaja, kapteeni Admunsson, lähetettiin vasten tahtoaan viemään surullista viestiä Tukholmaan. Saarelle jääneiden vankien hoito oli peräti puutteellista, niin että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa. Jotkut uskaliaimmat, väkevimmät sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset karkasivat ja seikkailurikkaan matkan jälkeen pääsivät Ruotsiin.

Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä suomalaista ja ruotsalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin saarelle, jotta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa Delawareen. Mutta tätäkin loppumatkaa kohtasi onnettomuus. Heidät kaappasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan vangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa. Kun vihdoin saavuttiin St. Cruzin saarelle, koitti vapaus, mutta heitä ei enää ollut montakaan jäljellä. Kaikkiaan, karanneetkin luettuina, ainoastaan yhdeksäntoista siirtolaista pelastui ja saapui Ruotsiin, lisäksi muutamia sotilaita, meri miehiä ja laivanpäällystöön kuuluvia henkilöitä sekä pastori Nertius ja kirjanpitäjä J. Lycke, jotka suullisesti selostivat retkikunnan surulliset vaiheet. Noin viisikymmentä oli kuollut matkan ja taudin vaivoihin.

Asiasta syntyi monivuotinen kirjeenvaihto Espanjan ja Ruotsin hallitusten välillä, tuottamatta mitään hyvitystä vahingon kärsineille. Surullinen kuva senaikaisesta merenkulusta ja laivain kaappauksista.

Kymmenes retkikunta

Haaksirikkoutuneen Kattin menetys ja vaivoihin kuolleiden siirtolaisten surullinen kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä ja taannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta toimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin neuvoin toimeen.

Tällä välin Delawaren kuvernööri Printz lähetti hollantilaisissa laivoissa kirjeitä valtiokansleri Oxenstiernalle ja kreivi Pietari Brahelle kuvaten siirtokunnan tilannetta seuraavaan tapaan: Asema siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten varallisuus kasvaa ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä tarvitaan välttämättömästi. Mahdollisen hyökkäyksen sattuessa on Uuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset, josta syystä olo tuntuu turvattomalta. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on lamassa, kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa turkiksien ostamiseen intiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada siirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää se kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi menevät hukkaan.

Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin v. 1653 Ruotsin valtakunnanneuvoston käsiteltäviksi. Päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin vähintään kolmensadan uudisasukkaan ja puolensadan sotamiehen sekä linnoituspalvelijan lähettämiseksi mahdollisimman pian siirtokuntaan. Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Delawaressa ollut luutnantti Sven Skute sai toimekseen hankkia siirtolaisia ja työmiehiä Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista, sikäläisiä metsänraiskauksesta syytettyjä suomalaisia, joita kehoitettiin vapaaehtoisesti siirtymään Amerikkaan. Tulos siirtolaisten keräyksestä oli vallan erinomainen, lähtijöitä olisi ollut enemmän kuin laivoihin voitiin sovittaa. Matkalle lähtevä, siirtokunnan uudeksi kuvernööriksi nimitetty J. Rising ilmoitti lähtövalmiina olevan 260-henkisen siirtolaisjoukon, neljäkymmentä sotilasta ja saman verran merimiehiä. Lisää ilmaantui vielä, niin että kaikkiaan laskettiin siirtokuntaan pyrkijöitä olevan 350 henkeä. Pääjoukko siirtolaisia, 230 henkeä, sijoitettiin ensin lähtevään Örn-laivaan.

Vastuksitta ei tämäkään retkikunta suoriutunut. Jo Jyllannin rannikolla alukseen tuli vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjanmerellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi laiva ajautui Englannin rannikolle ja korjattiin uudestaan Weymouthissa. Atlantilla ahdistivat retkikuntaa myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista juomavedestä, ja niinpä kuumetauti sai sellaisen vallan, että huhtikuun 10 p:nä merkittiin sairaina olevan 130 henkeä, siirtolaisia, sotamiehiä ja merimiehiäkin. Muutamat hyppäsivät mereen. Päivittäin kuoli useita, kaikkiaan koko matkalla satakunta henkeä. St. Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, jotta voitiin suorittaa lopputaival. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutaman sotamiehen mereen ja repi purjeita. Kaikin puolin kurjassa kunnossa retkikunta päätyi perille toukokuussa 1654. Siirtokunta sai retkikuntaa kohdanneista onnettomuuksista huolimatta tuntuvan väenlisäyksen, noin 150 henkeä, joiden valtava enemmistö varsinaisten uudisasukkaiden osalta oli suomalaisia.

Yhdestoista retkikunta

Gyllen Hajin oli sitten määrä lähteä yhtä matkaa Örnin kanssa, joka toi perille kymmenennen retkikunnan, mutta se vioittui jo Ruotsin vesillä ja joutui korjattavaksi, päästen lähtemään vasta useita kuukausia myöhemmin, niin että sen matkaa voidaan sanoa yhdenneksitoista retkeksi. Tähän laivaan lastattiin etupäässä siirtokuntaan vietävää tavaraa, myöskin melkoinen määrä siemenviljaa uudisasukkaiden tarpeiksi. Kuinka paljon matkustajia tähän retkikuntaan kuului, siitä ei ole merkintöjä, sanotaan vain edellisestä matkueesta poisjätettyjä sijoitetun laivaan jonkun verran. Etupäässä tietenkin Vermlannista tulleita, Amerikkaan pyrkiviä suomalaisia. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricoon tutkimaan yhdeksännen retkikunnan osalle haaksirikon jälkeen tullutta epäinhimillistä kohtelua. Tällä kertaa viranomaiset ja etenkin saaren kuvernööri kohtelivat heitä hyvin.

Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa retkeläiset saapuivat pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä syistä laiva purjehti Delawaren lahden eli jokisuun sivuitse pohjoisempaan ja tuli Hollannin siirtokunnan alueelle, Long Islandin rantamille. Siellä retkikunta joutui hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Hollannin kuvernööri oli sotakannalla Uuden Ruotsin siirtokunnan kanssa ja suunnitteli sen valloittamista. Laiva lasteineen joutui kokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Eurooppaan, josta he saivat kotiutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat joko vakituisesti jäädä New Amsterdamiin asumaan tai siirtyä maanmiestensä keskuuteen Delawareen. Mahdollisesti useat tavalla tai toisella pääsivät Delawareen, mutta toisia heistä jäi myöskin hollantilaisten keskuuteen, koskapa vanhimmissa asiakirjoissa ja luetteloissa 1660-luvulta tapaa sellaisia nimiä kuin Dirch Michelson the Finn, Hans Peterson the Finn, Mauno Peterson Staeck Turusta, John Tommisen (Tomminen) y.m.

Viimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana

Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta eloa hallituksessa. Alettiin järjestellä ja tehostaa Ruotsin ulkomaankauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin kauppayhtiö muutettiin "Amerikan kauppayhtiöksi". Sen tarkoituksena oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella myöskin tupakan tuontia Virginiasta, sillä tuotanto omasta Delawaren siirtokunnasta ei tällä alalla riittänyt. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin osakkeita aivan kilvalla. Mainittakoon muutamia suomalaisiakin ostajia: kreivittäret Maria de la Gardie ja Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset, Viipurin kaupunki.

Kahdennelletoista retkelle Amerikkaan kunnostettiin Merkurius, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Laivan kapteeniksi otettiin Henry Huygen, ja retken yleisjohtajaksi ja siirtolaisten huoltajaksi tuli Delawaren entinen varakuvernööri Johan Papegoja. Kun ei osannut suomea, otti hän tulkikseen ja apulaisekseen myöskin jo ennen siirtokunnassa olleen Henrik Olssonin. Siirtolaisten saanti ei enää ollut vaikeata, sillä Keski-Ruotsin suomalaisiin oli tarttunut "amerikantauti". Lytestegen kylästä Vermlannista ilmoittautui 16 perhettä ja muualta maakunnasta 80 suomalaista, siis alun toistasataa henkeä Vermlannista. Keski-Ruotsin metsäpirteistä riensi suomalaisia Göteporiin, astuakseen siellä laivaan. Siten karttui suomalaisia kaikkiaan kaksisataa henkeä. Laivaan voitiin sijoittaa korkeintaan 110 siirtolaista, lisäksi tarvittavat sotamiehet, linnanpalvelijat, päällystö ja merimiehet. Näin ollen jäi kaukaa Keski-Ruotsin metsistä tulleita suomalaisia satakunta henkeä laiturille katselemaan onnellisempani lähtöä. Retken johtaja, luutnantti J. Papegoja kirjoittaa tästä seuraavasti: "On surullista ja häpeällistä, kun ei heitä voitu ottaa mukaan. Kun nämä toiveissaan pettyneet olivat myyneet omaisuutensa polkuhintaan, kuluttaneet varansa pitkään matkaan rannikolle, ja nyt saivat tarttua kerjuusauvaan lähteäkseen tuntemattomille teille, syntyi sellainen valitus ja itku, jota harvoin näkee."

Tämän kahdennentoista eli viimeisen retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava merkintä: Virkailijoita ja palvelijoita 9, ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia neitoja 2, suomalaisia miehiä, vanhoja ja nuoria, 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia tyttäriä 11, suomalaisia alle kahdentoista vuoden ikäisiä lapsia 12, kaikkiaan 105 henkeä, joista 92 suomalaista. Kun siirtokunnan ensi retkille ei saatu ruotsalaisia uudisasukkaita kuin joku harva eikä niitä missäänkään matkueessa voida sanoa lukuisasti olleen, ja tässä viimeisessä retkikunnassa oli heitä tavattoman pieni murto-osa, johdutaan itsestään siihen päätelmään, että varsinaisina uudisasukkaina saapui siirtokuntaan vain verrattain vähäinen ruotsalaisaines.

Marraskuulla 1655 läksi Merkurius purjehtimaan, viipyen matkalla neljä kuukautta. Kun siirtolaiset saapuivat Delawareen, saivat he kuulla ruotsalaisen siirtokunnan joutuneen hollantilaisten vallanalaisuuteen. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan. Neuvottelujen ja sovittelujen perästä saivat siirtolaiset kuitenkin astua maihin ja jäädä siirtokuntaan, maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin hollantilaisilla laivoilla Eurooppaan, sieltä edelleen Ruotsiin. Laiva lasteineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.

Vermlannin suomalaisten yrityksiä päästä Delawareen.

Uuden Ruotsin siirtokunnan joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintaan lopetti siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen; samalla myöskin liikeyhteys entisen siirtokunnan kanssa kokonaan loppui.

Vermlannin suomalaisten keskuuteen levinnyt "amerikantauti" vaikutti vielä heidän keskuudessaan noin kymmenen vuotta, ja he koettivat kaikilla mahdollisilla keinoilla päästä maanmiestensä luo Delawaren laaksoon, josta saapui silloin tällöin joku kirjekin. Niinpä eräs sai veljeltään kauniin kirjeen, jossa kuvailtiin Delawaren luonnonrikkautta, sen hedelmällistä maaperää ja uudisasukkaiden hyvää toimeentuloa. Siksipä Keski-Ruotsin suomalaiset yhä edelleen yrittivät päästä Amerikkaan, toiset hollantilaisissa laivoissa, toiset englantilaisissa aluksissa, sillä Ruotsin laivain purjehtiminen Delawarejoelle oli kokonaan kielletty. Mahdollisesti silloin tällöin joku yksityinen löysi sijansa Amerikkaan meneviin laivoihin ja pääsi siirtokuntaan. Kerrotaanpa v. 1663 pienen, 32-henkisen suomalaisjoukon saapuneen hollantilaisessa aluksessa Delawareen, mutta siihen siirtolaisten tulo päättyikin.

Surullisen yrityksen päästä Delawareen tekivät Keski-Ruotsin suomalaiset vielä kerran, nimittäin he möivät maansa ja tavaransa ja 140-henkisenä joukkona läksivät talvella Taalainmaan ja Norjan poikitse Kristianiaan, aikoen siellä vuokrata laivan Amerikkaan. Laivan he saivatkin ja matkalle läksivät, mutta jostakin syystä poikettiin Hollantiin. Siellä heidän matkansa keskeytettiin. Syntyi kirjeenvaihtoa Ruotsin viranomaistenkin kanssa, ja matkustajat, joita Amsterdamin kaupunki elätti, saivat kokea puutetta ja ikävää. Lopullinen tulos näyttää olleen, että suomalaiset palautettiin Ruotsiin. Suomalaisia saapui Delawaren laaksoon niinä vuosina, jolloin siirtokunta kuului Ruotsille, seuraava määrä: Vuonna 1638 yksi, v. 1640 kolme henkeä, 1641 noin neljäkymmentä henkeä, 1643 viisitoista henkeä, 1645 kymmenkunta henkeä, 1654 suunnilleen sata henkeä, 1655 yhdeksänkymmentäkaksi henkeä, yhteensä siis 263 henkeä. Hollannin hallinnon aikana saapui siirtokuntaan vielä 32-henkinen suomalaisjoukko. Näin ollen eri retkikunnissa kertyi suomalaisia 295.

Edellä on jo viitattu siihen, että ruotsalaisia saapui Delawareen varsin pieni joukko uudisasukkaina, mutta samalla on otettava huomioon, että ruotsalaisia karttui siirtokuntaan muutoin kuin varsinaisina siirtolaisina. Kaikissa laivoissa tuli siirtokuntaan ruotsalaisia linnanpalvelijoita ja sotamiehiä. Sopimusten mukaan he voivat palata Ruotsiin määrävuodet palveltuaan ja saivat sovitun palkan. Näitä sotilaita samoin kuin linnanpalvelijoitakin jäi osa siirtokuntaan. Heillä nimittäin oli palvelusaikansa päätyttyä vaihtoehtoinen lupa jäädä uudisasukkaiksi. Vaikkapa vain jokukin ruotsalainen sotilas taikka linnanpalvelija jäi Delawareen, niin viidentoista vuoden aikana heitä karttui satalukuinen ja ehkä suurempikin joukko.

Ruotsinkieli oli Delawaren siirtokunnan virallinen kieli, hallitusviraston kieli, ja jumalanpalvelukset myöskin toimitettiin ruotsiksi. Vaikka suomalaisten joukossa olikin joku määrä aivan ummikkoja, niin varsinkin myöhemmät suomalaiset uudisasukkaat osasivat ainakin jotenkuten puhua ruotsia, sillä olivathan he enimmäkseen Keski-Ruotsissa syntyneitä. Delawaren siirtokunnassa syntyneiden suomalaisten ensi polvi oppi ruotsinkielen, samoin muutamat suomalaisten ja ruotsalaisten sekaan asettuneet hollantilaiset. Vaikka suomalainen kansanaines oli enemmistönä siirtokunnassa, käytettiin siis ruotsinkieltä yleisemmin, jos kohtakin tietysti suomalaisissa kodeissa kaikui jonkun aikaa suloinen suomenkieli.

Kolmannen polven suomalaiset ja ruotsalaiset omaksuivat valtaan päässeen englanninkielen.

II. TAISTELU JA SIIRTOKUNNAN OMISTAMISESTA

5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta

Esittäessään Ruotsin hallitukselle siirtokunnan ja kauppa-aseman perustamista Delawaren hedelmälliseen jokilaaksoon Peter Minuit vakuutti, ettei se alue vielä varsinaisesti kuulunut millekään eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Varsinaista siirtokuntaa ei Delawaressa silloin ollutkaan. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset kylläkin harjoittivat sanotun joen rannalla asuvien intiaanien kanssa turkiksien kauppaa, molemmat tavoitellen siinä yksinoikeutta, vakuuttaen jokilaakson kuuluvan heille.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin, hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien ankkuroitsi Delawarejoen suuhun, mutta jatkoi matkaa pohjoisempaan ja perusti v. 1608 Hudson-virran suussa olevalle Manhattanin saarelle Uuden Hollannin siirtokunnan ja kauppa-aseman. Hollantilainen uudisasutus levisi molemmin puolin Hudson-virran rantamia, mutta hollantilainen kauppayhtiö ulotti turkisliikkeensä aina "Eteläjoen" eli Delaware-joen rantamille saakka. Rakennettiinpa sinne hollantilaisten toimesta puolustuslinnakin, jonka kuitenkin intiaanit hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon kuuluvan heille Cabotien ja Raleighin löytöretkien perusteella. Englannilla oli kaksi kukoistavaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja sen yhteydessä Marylandin siirtokunta sekä pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin valtio keskuksena. Näiden kahden englantilaisen siirtokunnan välissä oli hollantilainen ja ruotsalais-suomalainen siirtokunta. Englantilaisia kauppalaivoja purjehti myöskin Delaware-joella ostelemassa intiaaneilta kalliita turkiksia. Jos heidän matkojaan ja kauppaansa häirittiin tai estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin valtiovaltaa vastaan.

Ruotsalaiset eivät voineet perustella oikeuksiaan löytöretkien kautta saavutettuihin valtauksiin, mutta heillä oli kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, jonka he olivat intiaaneilta, maan varsinaisilta omistajilta, ostaneet.

Kun Hollannin siirtokunnan kuvernööri v. 1638 sai tietää ruotsalaisten tulleen Delawareen aikoen perustaa sinne kauppa-aseman ja siirtokunnan, lähetti hän heti asiamiehensä Janssenin Delawarejoelle vaatimaan ruotsalaisia peräytymään siirtokuntahankkeestaan ja lähtemään takaisin Pohjolaan, koska sanottu jokilaakso kuului Hollannille ja sen kauppayhtiölle. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi intiaanien kanssa tehtyyn kauppakirjaan, jonka nojalla heillä oli maahan laillisemmat valtuudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi hän itse oli Ruotsin valtion palveluksessa ja käskettävänä. Kun ruotsalaisilla oli melkoisen hyvä tykistö laivassaan ja runsaasti ampumavaroja sekä riittävä miehistö, katsoi Janssen parhaaksi palata Uuteen Amsterdamiin ryhtymättä enempiin toimiin.

Ruotsalaiset saivat kuitenkin sen opetuksen, että oli varustauduttava vastaisen varalta, linnoituksia rakennettava ei ainoastaan intiaanien hyökkäysten torjumiseksi, vaan myöskin torjumaan hollantilaisten pyyteitä alueen valtaamiseksi. Niin rakennettiinkin, kuten edellä on mainittu, ensin Kristiinan linna. Myöhemmin kuvernööri Printzin toimesta rakennettiin linnoja ja puolustustorneja useampiakin Delaware-joen varrelle.

Hollannin siirtokunnan rauhaarakastavan kuvernöörin Kieftin aikana pysyivät eri siirtokuntien välit melkoisen tyydyttävinä, vaikkakin silloin tällöin syntyi väärinymmärryksiä, jotka vaativat neuvotteluja ja sovitteluja. Mutta kun v. 1647 Hollannin siirtokunnan kuvernööriksi tuli käskevä ja sotaisa Peter Stuyvesant, alkoivat suhteet muuttua ja asiat kärjistyä. Jo ensimmäisessä kirjeessään Delawaren siirtokunnan kuvernöörille J. Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava Hollannin hallintaan.

Printz lähetti kirjeen Ruotsiin ja valmistausi vastarintaan. Hollantilaisten ylivoima oli sillä kertaa riittämätön takaamaan heille voittoa ruotsalaisista ja suomalaisista, josta syystä Stuyvesant oli taisteluun ryhtymättä. Kuitenkin hän rakennutti Delaware-joen varrelle Kristiinan linnasta etelään Casimir-nimisen linnoituksen, ruotsalaisten alueen rajamaille, sekä turkiskaupan ja hollantilaisten uudisasukkaiden turvaamiseksi että myöskin uhaksi Uuden Ruotsin siirtokunnalle. Kuvernööri Printz osasi suhtautua tilanteeseen maltillisesti ja säilytti näin ollen sekä rauhan hollantilaisten kanssa että siirtokunnan itsehallinnon. Mutta asema muuttui, kun hän v. 1653 luopui siirtokunnan hallinnosta ja palasi Ruotsiin. Sieltä saapui uusi kuvernööri J. Rising seuraavana vuonna. Siirtokuntain asioita tuntemattomana ja sotaisiin toimiinkin tottumattomana hän kansallisuusinnossaan valloitti hollantilaisten varustuksen ja antoi sille ruotsalaisen nimen, jättäen samalla pienehkön joukon ruotsalaisia sotamiehiä linnan vartioväeksi.

Kuultuaan Casimir-linnan joutuneen ruotsalaisille Stuyvesant ryhtyi varusteluihin, joiden tarkoituksena oli Delawaren jokilaakson valloittaminen. Laivoja laitettiin tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiehiä kerättiin mahdollisimman salassa ruotsalaisilta naapureilta. Rising alkoi puolestaan lujittaa linnoituksia varmassa toivossa, että saisi piankin lisäapua Ruotsista, miehiä ja ampumavälineitä.

Apua sieltä ei vain saapunutkaan. Syksyllä 1655 purjehti kuvernööri Stuyvesant hyvin varustetulla, 700 miestä käsittävällä laivastollaan Delawareen ja ryhtyi piirittämään ruotsalaisen siirtokunnan etuvarustusta, Kolminaisuuden linnaa, entistä hollantilaisten Casimir-linnaa. Sen komentajan, kapteeni Sven Skuten käytettävänä oli ainoastaan kaksikymmentä miestä ja hyvin rajoitettu määrä ampumatarpeita, joten ei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen, ja saatuaan kunnialliset ehdot hän antautui miehineen, aseita käyttämättä. Uudelleen siis kohotettiin Casimir-linnan katolle Hollannin lippu.

Delawaren kuvernööri taasen kokosi voimansa Kristiinan linnaan. Hänen apulaisensa Henrick Elswick riensi keräilemään sotilaita ja linnan puolustajia siirtokunnan taajaväkisimmiltä seuduilta Finlandista ja Kingsessing-kylästä y.m. Matti Hansson, Peter Rambo, Hans Monsson, Sven Gunnarsson ja Matts Bengtsson, kolme ensinmainittua suomalaisia, liittyivät heti riveihin, toisten oli määrä kokoontua seuraavina päivinä Tinicum-saarelle, mistä heidät oli tarkoitus viedä veneillä Kristiinan linnaa puolustamaan.

Voitoninnossaan hollantilaiset purjehtivat Kristiinan linnan edustalle, jonka he piirittivät. Hollantilaisten ylivoima oli tällä kertaa niin suuri, ettei ollut epäilystäkään linnan joutumisesta heidän haltuunsa, jos aseelliseen taisteluun ryhdyttäisiin. Siksipä kuvernööri Stuyvesant kehoitti suosiollisesti antautumaan, koska vastustus aiheuttaisi vain ihmishengen hukkaa ja omaisuuden häviötä. Syntyi muutamia päiviä kestänyt neuvottelu molempien kuvernöörien ja johtomiesten välillä. Rising yritti vedota ruotsalaisten oikeuksiin Delawaren siirtokunnassa, selittäen näiden loukkaamisen voivan johtaa Ruotsin ja Hollannin valtakuntain väliseen sotaan. Stuyvesant vaati antautumista, välittämättä kansainvälisestä oikeudesta. Antautumisehtoina olisivat: Suomalaiset ja ruotsalaiset uudisasukkaat saavat pitää maansa ja yksityisomaisuutensa, linnan puolustusväelle, sotamiehille, annetaan suojelus ja heidät kuljetetaan hollantilaisilla laivoilla vapaasti Hollantiin, josta he voivat jatkaa matkaansa Ruotsiin. Kuvernööri Rising saa viedä siirtokuntaa koskevat asiakirjat mukanaan maansa hallitukselle, mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja julkiset rakennukset, linnat y.m. luovutetaan Hollannin kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saavat vuoden kuluessa päättää, haluavatko he jäädä, vannottuaan uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, siirtokuntaan vai palata vanhaan maahan. Niinikään vakuutettiin suomalaisille ja ruotsalaisille täydellinen uskonvapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen ja seurakunnallinen itsehallinto. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumiskirja, jonka allekirjoittivat kummankin siirtokunnan kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta suoritettiin Delawaren siirtokunnan valtaaminen. Ruotsi menetti alusmaansa, siirtokuntansa ja kauppa-asemansa Amerikassa.

6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat

Ainoastaan yhdeksän vuotta kesti Hollannin valta Delawaren jokilaaksossa. Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli laajoja alueita ja kukoistavia siirtokuntia Pohjois-Amerikassa, oivalsi hollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden kaupan ja puolustuksen kannalta.

Englantilaisille asutuksille Amerikassa tuotti turvattomuutta se, että näiden välillä oli Hollannin siirtokunta, joka mahdollisesti liittoutuneena intiaanien taikka ranskalaisten kanssa voisi saattaa Uuden Englannin siirtokunnan hyökkäykselle ja valloitukselle alttiiksi. Amerikassa olevien siirtokuntain suojeleminen sekä maailmankaupan laajentamisen halu saivat aikaan, että Englanti päätti valloittaa hollantilaiset siirtokunnat.

Englantilainen sotalaivasto ankkuroi syksyllä 1664 Long Islandin rantamille, hollantilaisten etuvarustusten luokse. Alkoi Uuden Amsterdamin piiritys. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa olemaan ainoastaan 200 sotamiestä linnojen puolustusväkenä ja verrattain vähän ampumatarpeita.

Englantilainen miesvoima ja aseitten paljous oli ainakin kymmenkertainen. Stuyvesant joutui nyt aivan samanlaiseen asemaan, mihin hän yhdeksän vuotta varemmin oli pakottanut Delawaren siirtokunnan komentajan, Risingin joutuessa antautumaan ja jättämään Delawaren siirtokunnan vieraan vallan alle. Aseellinen puolustus oli turhaa, jotapaitsi Uuden Hollannin asukkaat, peläten omaisuutensa tuhoamista ja henkensä menettämistä, vastustivat aseellista vastarintaa. Stuyvesant sai kyllä kunnialliset ehdot, nimittäin yksityisomaisuuden säilyttämisen ja turvaamisen hollantilaisille, ruotsalaisille ja suomalaisille, kuten myös uskonnon säilyttämisen sekä rajoitetun kunnallisen ja kirkollisen itsehallinnon. Niin päättyi tämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun joutuivat Hollannin siirtokunta Hudson-virran varrella ja ruotsalais-suomalainen siirtokunta Delawaren jokilaaksossa.

Valloitettujen paikkakuntain nimet englantilaistettiin. Nieuw Amsterdam sai Yorkin herttuan kunniaksi nimen New York, Kristiinasta tehtiin, vaikka tosin myöhemmin, Wilmington, Uplandista Chester, ja Finland-nimikin aikain kuluessa muuttui, se seutu tunnetaan nyt nimellä Marcus Hook.

III. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista.

7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa

Vuonna 1638 perustetun Delawaren siirtokunnan elämä oli ensivuotena sangen hiljaista ja yksitoikkoista kasarmielämää. Vaikka Ruotsin hallitus oli määrännyt siirtokunnan kuvernööriksi sen perustajan, Peter Minuitin, ei tämä ollut halukas jäämään Delawareen, vaan nimitti Kristiinan linnan komentajaksi Mauno Klingin, jonka komentoon tuli silloin kaksikymmentäkolme sotilasta. Samalla tämä kansalaisemme oli Uuden Ruotsin siirtokunnan virkaatoimittavana kuvernöörinä. Sotilaat tekivät vuorollaan vahtipalvelusta, toiset lujentelivat linnan varustuksia, väliin metsästeltiin ja kalasteltiin, lisäten linnan muonavarastoa. Joskus tehtiin venematkoja Delaware-joelle, vaihdettiin turkiksia intiaaneilta j.n.e.

Toisen retkikunnan mukana v. 1640 saapui siirtokuntaan sen varsinainen kuvernööri Peter Ridder, pastori R. Torkillus, uusia sotilaita, linnanpalvelijoita ja turkisliikkeen välittäjä. Mauno Kling luovutti linnan komennon ja siirtokunnan hallinnon vastatulleelle, palaten Ruotsiin niiden sotilaiden kera, jotka olivat hänen kanssaan määräaikansa huolehtineet siirtokunnan turvallisuudesta. Kristiinan linnan pihalle rakennettiin vaatimaton rukoushuone kirkonmenojen pitämistä varten. Sen ajan vakava kristillinen elämä ilmeni myöskin sotilaiden keskuudessa, ja hallituksen antamien asetusten mukaan pidettiin kirkossa aamu- ja iltarukoukset, pyhinä ja juhlapäivinä jumalanpalvelukset. Muitakin huoneita tarvittiin, kun joukko lisääntyi jonkun verran. Linnanpihalle rakennettiin kolme asuntoa ja varastohuone sekä talli, sillä siirtokuntaan tuotiin kolme hevostakin olemaan apuna maanraivauksessa ja -viljelyksessä. Huoneita rakennettaessa valitteli Ridder miesten osaamattomuutta ja typeryyttäkin. Kun hän oli kansallisuudeltaan hollantilainen, ilmeni siinä kai melkoista ylimielisyyttä ehkä aivan syyttä.

Siirtokunnan kehityksessä ei paljonkaan edistytty, ennenkuin suurempi määrä, noin puolisataa siirtolaista, joiden valtavana enemmistönä olivat Vermlannin suomalaiset, saapui Delawareen v. 1641. Mukana tuli myöskin Keski-Ruotsin metsistä suomalaisia keräämässä ollut siirtokunnan entinen käskynhaltija, luutnantti Mauno Kling, pastori Christopher ja muita linnan virkailijoita. Paitsi uudisasukkaita, runsaasti muonaa sekä muuta tarvittavaa tavaraa, saatiin siirtokuntaan viisi hevosta, kahdeksan lehmää, viisi lammasta, vuohia, sikoja y.m.

Puolensadan hengen lisäys pienessä siirtokunnassa viritti toimintaa useille suunnille. Uusia asuntoja ryhdyttiin rakentamaan Kristiinan linnan pihalle ja linnan muurien ulkopuolellekin. Suomalaisten ahkeran työn tuloksena olivat kevään tullen pellon raivaustyöllä linnan lähistön metsään syntyneet pienenlaiset aukeamat, joihin niinikään rakennettiin uudistaloja. Aamusta iltaan kuului metsästä ja uudispelloilta kirveen iskujen pauke, rakennustarpeiden veistäminen, huoneitten rakentamiskalke, ja hartiavoimin iskivät suomalaiset kuokkansa maahan, saaden sen viljelykselle voitetuksi.

Sekä Kristiinan linnassa että sen ympäristöllä alkoi olla elämää ja liikettä. Turkiskauppaa välittävät soutelivat pitkin Delaware-jokea intiaanien tunnetuista kauppapaikoista turkiksia vaihtamassa. Ruotsalaisilta kuitenkin tahtoi puuttua tarpeellinen vaihtotavara, niin että turkiksien saaminen varastohuoneisiin ei aina vastannut toiveita, ja se seikka tuotti siirtokuntaa tukevalle kauppayhtiöllekin vahinkoa. Oli nimittäin suunniteltu, että retkikuntain laivat veisivät palatessaan runsaan ja kalliin turkislastin Ruotsiin.

Uudisasukkaiksi Delawareen saapuneille ei aivan ensi vuosina annettu maatiloja, paitsi sangen harvoissa poikkeustapauksissa. Vapaamiestenkin tuli palvella yhtiötä vuosi tai kaksi suorittaakseen matkakulunsa ja hieman työllänsä hyvittääkseen sitä maapalaa, jonka saisivat itselleen. Rikollisina tulleiden täytyi palvella Uuden Ruotsin kauppayhtiötä neljästä vuodesta kuuteen vuoteen, jona aikana he saivat yhtiöltä elannon itselleen ja perheelleenkin. Työ Delawaren siirtokunnassa oli näin ollen yhteistä, ja työn tulokset koituivat kauppayhtiön hyväksi. Turkisliikkeen lisäksi katsottiin tupakan viljelemisen olevan edullisinta, sillä tupakka oli kaupaksi käypää tavaraa ja tuotti runsaan voiton. Niin Delawaren siirtokunnan varhaisin viljelystyö kohdistetuinkin tupakkaan. Jo kuvernööri Ridderin aikana saatiin viljelyskuntoon huomattava maa-ala Kristiinan linnan lähistöltä.

Turkisliikkeen kautta jouduttiin Ridderin aikana yhteentörmäykseen hollantilaisten kanssa, nämä kun aikoivat estää ruotsalaisten purjehtimisen Delawarejoella ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder purjehti hyvin varustetun joukkonsa kanssa Nassau-linnan komentajan puheille, mutta sai tykinlaukauksia tervetuliaisiksi. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaa hollantilaisten varustuksen, mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen he eivät ryhtyneet taisteluun, vaan poistuivat. Ruotsalaiset saivat sen jälkeen kuitenkin vapaammin harjoittaa kauppaansa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa jouduttiin niinikään ikävään kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä Lambertin ja Turnerin katselemaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtokunta ja kauppapaikka. Englantilaiset ostivat joen itärannalta intiaaneilta kappaleen maata, joka sattui rajatusten Delawaren siirtokunta-alueen kanssa. Vieläpä intiaanit möivät sellaistakin maata, jonka he olivat ennen luovuttaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui tähän uuteen Salem-siirtolaan ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Asunto-olot, ruoka- ja juomavesi eivät Delawaren siirtokunnan ensi vuosina ansainneet kehumista. Juomaveden suhteen ei osattu olla kyllin varovia, ei myöskään pukeuduttu kyllin huolellisesti tässä vaihtelevassa ilmastossa. Niinpä v. 1643 pääsi valtaan kulkutauti, nähtävästi jonkunlainen kuume, joka vaati lukuisia uhreja pienestä siirtolasta. Kuolleiksi mainitaan seitsemän yhtiön palvelijaa, viisi sotamiestä, kaksi vapaata miestä ja pastori R. Torkillus. Kuinka monta uudisasukkaiksi tullutta suomalaista kuoli, siitä puuttuu maininta. Tämän kirjoittaja on voinut todeta seuraavien suomalaisten kuolleen: Johan Povelsson, Lars Andersson, Martin the Finn, Mauno Larson the Finn ja Andreas Hanssonin lapsi Katariina. Todennäköisesti kuoli suomalaisia useampia kuin täten on voitu saada selville.

8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—1653

Delawaren uusi maaherra, sota-asioita tunteva everstiluutnantti Johan Printz, havaitsi heti siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten hyökkäysten sattuessa, jollaisia ei ollut pelättävissä ainoastaan intiaanien taholta, koska myöskin hollantilaiset ja englantilaiset pyrkivät valtaamaan yksinoikeuden turkisliikkeeseen Delawaren jokivarsilla. Kristiinan linnasta jonkun verran etelään, ikäänkuin rajalinnoitukseksi, rakennutti Printz hetimiten Elfsborg nimisen, kahdeksalla tykillä varustetun linnoituksen, jonka ensimmäiseksi komentajaksi tuli luutnantti Sven Skute. Kristiinan linnaa myöskin lujitettiin ja puolustusväkeä lisättiin. Siirtolaisina tulleet suomalaiset ja ruotsalaiset olivat myöskin velvollisia suorittamaan linnanpalvelusta, samoin kuin työvelvollisia siirtokuntaa tukevalle yhtiölle. Näin ollen ruotsalaisten sotilaiden rinnalla tavataan nyt puolustustorneissa useita suomalaisiakin.

Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, sillä sinne saattoivat varsinkin intiaanit hyökätä maalta päin. Sentähden hän ryhtyi rakennuttamaan uutta linnoitusta ja siirtokunnan virastohuoneita sekä kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, joka sijaitsi Delaware-joella noin viisi mailia Philadelphian keskuksesta etelään, kahden mailin pituinen ja puolen mailin levyinen saari. Siirtokunnan varsinainen asutus alkoikin levitä Kristiinan linnan alueelta pohjoista kohden, lähennellen Tinicum-saarta ja myöhemmin sen sivuuttaen, niin että Uuden Ruotsin hallintopaikka tuli olemaan siirtokuntaan nähden edullisemmassa asemassa kuin Kristiinan linna. Tinicum-saaren linnoituksen nimeksi annettiin Ny Göteborg. Asiakirjat kertovat Printzin luoneen komean palatsin kuvernöörin asunnoksi. Hirsistä sekin rakennettiin, niinkuin muutkin senaikaiset rakennukset, ja tuskinpa siinä oli erityisempää loistoa, paitsi että se oli suurempi kuin yksinkertaiset ja matalammat asunto- ja varastohuoneet. Kirkkokin rakennettiin uuden linnoituksen pihalle.

Näissä rakennuspuuhissa kului parisen vuotta. Sinäkään aikana ei laiminlyöty maan perkaamista tupakanviljelykselle ja turkiskauppaa intiaanien kanssa. Yhtiöllä oli riittävästi työvoimaa sekä maatöihin että rakennustoimiin, vieläpä miehiä puolustustornien vartioväeksi. Upland-nimiselle seudulle raivattiin melkoinen alue yhtiön viljelyksiksi, ja Tinicum-saarella alkoi myöskin maan raivaus viljelykselle. Tupakanviljelyn ohella alettiin kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa samoin kuin juurikasveja, sekä kokeiltiin maissin viljelyä.

Vuoden 1646 seuduilla alkoi myöskin runsaampi maitten jakelu siirtolaisille. Vuonna 1641 tulleet suomalaisetkin olivat jo enimmäkseen palvelleet yhtiötä määräaikansa ja olivat oikeutettuja saamaan uudistilansa. Toisten palvelusaika loppui vuosi, kaksi ja kolmekin myöhemmin. Niinpä näinä aikoina ensimmäiset suomalaiset asettuivat siihen seutuun, kymmenkunta mailia Kristiinasta pohjoiseen, joka sittemmin sai nimen Finland. Uplandin puron varsille myöskin sijoitettiin suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, sillä yhtiö ei voinut kovin laajoja alueita itse viljellä, maata oli antaa laajalti kaikille vapaiksi miehiksi päässeille siirtolaisille. Vuosi vuodelta asutus laajeni ja eteni varsinkin pitkin joen rantamia Schuylkill-joelle saakka ja vielä siitäkin etäämmäs mainitun joen varrelle, niin että Printzin hallituskaudella tapasi uudisasukkaita Delawaren siirtokunnan kaikissa osissa, joskin harvahkossa.

Pieniä linnakkeita eli puolustustorneja rakennettiin maaseuduille muuttaneiden siirtolaisten turvaamiseksi, ja ne olivat samalla yhtiön varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Uplandin asutuksen turvaamiseksi rakennettiin puolustustorni v. 1647. Sen komentajaksi tuli suomalainen kapteeni Kristian Boije. Linnake oli samalla turvana Finlandin uudisasukkaille, vaikka Kristiinan linnasta myöskin voitiin sinne tarvittaessa saada apua. Kuvernööri Printzin rakentaman, vedellä käyvän myllyn turvaksi Molndaliin rakennettiin Vasa-niminen puolustustorni. Sen komentajaksi tuli kapteeni Mauno Kling. Myllyn lähistölle asettui useita suomalaisia korvenraivaajia. — Kun asutus leveni Schuylkill-joen varsille, rakennettiin sinne turvaksi Ny Korsholmin linnoitus. Pohjoisrajalla oli etäisin puolustustorni, Torneå nimeltään.

Delawaren kauppa-asemista kilpaillaan

Paitsi hollantilaisten pyyteitä Delawaren jokilaakson omistamiseen ja sen turkisliikkeen valtaamiseen, joista on jo mainittu, myöskin englantilaiset pyrkivät levittämään valtaansa, kauppaansa ja uudisasutuksiaan Delawaren laaksoon. New Havenissa, joka silloin vielä lukeutui Massachusettsin valtioon, perustettiin Delaware Company erityisesti välittämään laivaliikettä ja kauppaa intiaanien kanssa Delaware-joen varsilla, mutta myöskin tarkoituksenaan luoda englantilaisia siirtokuntia niihin seutuihin, jotka eivät vielä kuuluneet millekään kristinuskoa tunnustavalle kansallisuudelle tai valtakunnalle. Englantilaiset tekivätkin retken Delaware-joelle, ostivat kahdestakin paikasta maakaistaleen intiaaneilta, rakensivat puolustustornit Varenskill-nimisen paikkaan Schuylkill-joen rannalle. Englantilaisten tunkeutuminen Delawaren siirtokunnan alueelle synnytti monivuotisen kirjeenvaihdon, oikeudenkäynnin ja sovittelun etupäässä Massachusettsin valtion kuvernöörin, mutta myöskin Virginian ja Marylandin kuvernöörien kanssa.

Oikeudenhoitokin pääsi alkuun, niin että Delawaren siirtokunnassa pidettiin ensimmäinen oikeudenistunto eli käräjät v. 1644. Englantilaisen kauppayhtiön — Delaware Companyn — yliasiamies, jonka tehtävänä oli hankkia oston kautta sopivia maa-aloja ja kauppapaikkoja Delawaren jokilaaksosta, menetteli vastoin yhtiönsä sääntöä, että oli ostettava intiaaneilta vain sellaisia maa-alueita, jotka eivät kuuluneet muille kristityille. Vaikka Lamberton tiesi erään maakaistaleen Delaware-joen rannalla kuuluvan Uuden Ruotsin siirtokunnalle, osti hän sen, kun intiaanipäällikkö oli halukas sen toistamiseen myymään, mitä sopimatonta tapaa he joskus muulloinkin käyttivät.

Kun asiasta oli riittävästi vaihdettu mielipiteitä kirjein eikä minkäänlaiseen tulokseen päästy, haastoi kuvernööri Printz Ruotsin hallituksen käskystä ja nimessä Lambertonin vastaamaan asiassa. Häntä syyttämässä oli Ruotsin hallitus, Printzin toimiessa virallisena kantajana. Lamberton saapui seurueineen; muodostettiin lautakunta, johon tulivat esimieheksi suomalainen kapteeni Kristian Boije, komisari Henrick Huygen, suomalainen kapteeni Mauno Kling, laivuri Wessel J. Jansen, Olof Stille, Ivert Sievesson, David Davidson sekä kirjanpitäjä Carl Johnson, myöskin suomalainen. Virkansa puolesta kuului kuvernöörille myöskin oikeusistuimen puheenjohtajan toimi, mutta kun hän esiintyi hallituksensa puolesta kantajana, sai Boije toimia tuomarina. Asia ei sillä kertaa päättynyt eikä vielä seuraavassakaan istunnossa. Asiat mutkistuivat, ja pöytäkirjain tutkiminen Ruotsissa y.m. seikat veivät aikaa, jonka kuluessa asiassa annettu tuomio jäi toimeenpanematta.

Intiaanien raakamaisuuksia

Siirtokunnan kuvernöörit koettivat parhaansa pysyäkseen hyvissä naapuruussuhteissa intiaanien kanssa. Uudisasukkaita neuvottiin kohtelemaan intiaaneja ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti. Lahjoja annettiin silloin tällöin intiaanipäälliköille, etupäässä korutavaraa, ystävyyden varmentamiseksi. Kuitenkin täytyi siirtokunnan viranomaisten uskotella ruotsalaisten ja suomalaisten aseellinen voima ja miesluku suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Myöskin siirtokunta-alueen eri osiin rakennetut pienet linnoitukset pitivät intiaaneja pelossa ja kurissa.

Mutta silti tapahtui hirmutöitäkin. Elfsborgin linnoituksen lähistöllä intiaanit v. 1643 surmasivat yhtiön työmiehen ja kaksi sotilasta, Martin Thompson the Finnin ja Marten Baggen, ruotsalaisen. Uplandin lähistöllä intiaanit murhasivat erään suomalaisen perheen vuoteeseen. Suomalaiselta Clement Michelsonilta he ryöstivät kaikki mitä irti saivat, ja iäkäs Axel Stille joutui heidän raa'an kohtelunsa alaiseksi. V. 1646 he tappoivat Johan Wallin, joka luultavasti oli niinikään suomalainen.

Intiaanien erikoistapoihin kuului päänahan nylkeminen. Sellaisen hirveän kärsimyksen sai osakseen uudisasukas Puraisen emäntä, joka oli jäänyt yksin kotiin, miesten työskennellessä etäämpänä talosta. Intiaanit, yksi tai useampia, hyökkäsivät turvattoman suomalaisen kimppuun, löivät hänet sotatapparalla tunnottomaan tilaan ja nylkivät päänahan. Luullen uhrinsa kuolleen jättivät hänet siihen enempää väkivaltaa tekemättä. Miesten saavuttua kotiin heitä kohtasi kaamea näky, perheen äiti verissään viruvana. Hän selvisi tajuttomuudestaan ja hyvällä hoidolla parani. Uusi päänahkakin kasvoi, mutta hiuksia siihen ei tullut, ainoastaan hieno, villamainen karvapeite. Tämä kovan kohtalon kokenut perheenäiti eli vielä kymmenet vuodet ja kasvatti vankan lapsiparven. Yksi hänen pojistaan, Lassi Purenen (Bure) oli aikoinaan siirtokunnan huomattavimpia maanviljelijöitä, kunnallismies ja kirkkovaltuuston jäsen.

Kuvernöörin ankaruus virkatoimissa

Kuvernööri Printz oli pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, ja kiivaus ja äkkipikaisuus joskus johtivat hänet pois oikeuden ja kohtuuden teiltä. Samalla kun hän oli siirtokunnan valtias, hän oli myöskin sen oikeudenvalvoja ja tuomari. Aikakirjoihin on jäänyt merkintä eräästä tapauksesta, joka ei suinkaan aseta kuvernööriä edulliseen valoon, sillä siinä ilmenee pikkumaisuutta, turhamaisuutta ja ahneutta, jotka johtivat hänet seuraavaan menettelyyn:

Clement the Finn osti kahdelta muulta suomalaiselta osuuden pieneen kotimyllyyn, jonka hän sijoitti kotiinsa — nähtävästi vain jauhinkivet. Tottapa ahnehtiva kuvernööri katsoi tämän vaatimattoman kotimyllyn tulevan kilpailemaan hänen Molndalissa olevan, vesivoimalla käyvän myllynsä kanssa, sillä kuultuaan suomalaisten myllynkaupasta hän menetti malttinsa. Kun suomalainen myllynomista ja mitään pahaa aavistamatta saapui kirkkoon, kävi kuvernööri häneen käsiksi, pidellen niin ankarasti, että mies sai siitä raajarikkona kärsiä koko lopun elämäänsä.

Eikä vielä sekään riittänyt, Printz vangitutti hänet ja tuomitsi sakkoon. Asia nostatti siirtokunnassa sellaisen mielenkuohun, että päätettiin tehdä valitus tästä Ruotsin hallitukselle. Suomalainen Anders Jonsson laati valituskirjeen, jonka alle kirjoittivat nimensä Matti Hansson, Olof Stille, Johan Huiler, Henrick Matsson, Ivar Hendrickson, Mauno Monsson, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock ja Martti Marttinen. Kirjelmässä mainittiin myöskin siitä, että kuvernööri rajoitteli liiaksi uudisasukasten oikeuksia kalastukseen ja metsästämiseen. Kirjelmä lähetettiin Ruotsiin. Mutta ennen poistumistaan Delawaresta kuvernööri kosti kirjelmän laatijalle, tuomiten hänet valtiopetoksesta kuolemaan. Tämä oli Delawaren siirtokunnassa ensimmäinen kuolemantuomio, joka pantiin toimeen. Uhrina oli sorrettuja puolustava suomalainen.

Kuvernöörin vaikeasta toimesta pyysi Printz vapautusta useaan kertaan. Kirjeissään yhtiön johtokunnalle ja Ruotsin hallitukselle hän valitteli Delawaren siirtokunnan vähäväkisyyttä ja turvattomuutta, pyytäen lisää sotamiehiä ja siirtolaisia. Joskus ei vuosikausiin saapunut Ruotsista laivoja, niin että siirtokunta sai siitä kärsiä monenlaista haittaa. Vihdoin, kymmenvuotisen palveluksen perästä, hän sai luvan palata Ruotsiin, missä hänelle tarjoutui edullisia virkoja.

Tasapuoliset arvostelijat antavat kyllä kuvernööri Printzille tunnustusta hänen lukuisista palveluksistaan, jotka tuottivat siirtokunnalle hyötyä ja menestystä. Vaikka olikin sotilas, ymmärsi hän maanviljelyksen ja karjatalouden suuren merkityksen Delawaren hedelmällisessä laaksossa. Niinpä hän uudisasukkaitakin neuvoi tupakan ja maissin viljelemisessä, hankki siemenviljaa Ruotsista ja naapurisiirtokunnista, tuotti karjaa kotimaasta ja osti sitä hollantilaisilta ja muiltakin. Kun vaihtotavaran puutteessa turkiskauppa supistui, rakennutti hän Kristiinan satamassa pienehkön purjelaivan välittämään liikettä siirtokunnan eri osien välillä ja vieläpä naapurisiirtoloihinkin. Uudisasukkaiden omavaraisuuskin alkoi kehittyä huomattavaksi. Siten hän voi kirjoittaa Ruotsiin, että siirtokunnan toimeentulo ja tulevaisuus näyttivät hyvin lupaavilta, mutta riittävän puolustusvoiman puutteessa oltiin turvattomassa asemassa, niin hyvin hollantilaisten hyökätessä kuin intiaanienkin ahdistaessa. Taitavasti menetellen pysyivät suhteet kuitenkin rauhallisina Printzin koko kymmenvuotisen hallinnon ajan.

9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta

Lähtiessään syksyllä 1653 Ruotsiin Printz jätti siirtokunnan hallinnon vävylleen, luutnantti Johan Papegojalle, joka varakuvernöörin ominaisuudessa tuli muutamiksi kuukausiksi siirtokunnan käskynhaltijaksi. Delawaren olot eivät Papegojalle olleet outoja, koska hän saapui siirtokuntaan ensi kerran v. 1643. Sen jälkeen hän palasi Ruotsiin ja siellä yhtiön palveluksessa keräili suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita ja työmiehiä siirtokuntaan, palaten näiden kanssa Delawareen. Tilanne siirtokunnassa ei Papegojan aikana ollut erittäin lupaava. Printzin mukana palasi Ruotsiin ainakin 25 henkeä, mikä tuntuvasti supisti jo ennestään pientä väestöä. Oli tyytymättömyyttä uudisasukasten ja sotilaidenkin keskuudessa, niin että toistakymmentä uudisasukasta jätti tilansa ja muutti perheineen Marylandin puolelle, Elk-joelle y.m.

Myöskin muutamia sotilaita karkasi, mennen mikä minnekin siirtokunnan rajojen ulkopuolelle. Väenlasku osoitti Delawaren siirtokunnassa silloin asuvan ainoastaan 70 henkeä.

Keväällä 1654 tapahtui väkiluvussa muutos. Saapui suurin retkikunta, mitä koskaan Ruotsista lähetettiin Delawareen. Alkuaan sille retkelle läksi 350 henkeä, heistä 250 uudisasukkaiksi aikovia suomalaisia ja ruotsalaisia. Myrskyisen, tautisen matkan vaivoihin kuoli noin sata henkeä. Mutta 250 henkeä, jotka saapuivat perille, vaikka sairainakin, lisäsivät sangen tuntuvasti siirtokunnan asukaslukua ja voimaa. Muun muassa oli retkikunnassa noin 40 sotilasta, lisäksi linnanpalvelijoita, virkailijoita j.n.e. Mainittakoon insinööri Peter Lindeström, joka laati Delawaren siirtokunnan ensimmäisen kartan.

Tämän retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan uusi käskynhaltija, Johan Rising, ei kuvernöörin nimisenä, vaan siirtokunnan ylitirehtöörinä. Apulaisikseen hän nimitti Johan Papegojan ja Sven Skuten. Ensin oli hoidettava sairaat, joita laivan saapuessa Kristiinan satamaan oli vielä melkoinen joukko. Toinen pian suoritettava työ oli sijoittaa nuo 150 uudisasukkaiksi saapunutta, sillä sotilailla oli asuntonsa linnoituksissa. Siirtolaiset majoitettiin sukulaistensa, tuttaviensa ja muittenkin uudisasukkaiden koteihin, kunnes heille voitiin järjestää joko maapalat uudistiloiksi tai heidät kiinnittää yhtiön palvelukseen maaviljelysapulaisiksi taikka rakennustöihin. Siirtolaislaivalla tuotiin sellaisia rakennustarpeitakin, mitä siirtokunnasta ei saatu, tiiliä, ikkunalaseja, talous- ja korutavaraakin.

Korkeita ja kauas tähtääviä olivat Ruotsin hallituksen suunnitelmat ja vaatimukset Delawaren siirtokunnan suhteen. Uusi käskynhaltija sai seuraavia ohjeita ja määräyksiä:

"Tirehtöörin erikoisvelvollisuutena olkoon siirtokunnan menestyminen. Hänen tulee raivauttaa uutta maata viljelykselle ja jakaa uudistiloja vapaille miehille; on viljeltävä tupakkaa, pellavaa ja hamppua tavallisen viljan ohella, istutettava hedelmäpuita ja viiniköynnöksiä, kokeiltava silkkiäispuiden ja sokeriruo'on kasvattamista; tulee perustaa kaupunkeja, etsiä sopivia satamapaikkoja, perustaa liikkeitä jokilaakson kaupan saamiseksi ruotsalaisten haltuun; on etsittävä mineraaleja, perustettava sahamyllyjä, puuteollisuuslaitoksia y.m."

Risingin ja Papegojan ensimmäinen tehtävä olikin maitten jakaminen lukuisalle joukolle, joka nyt oli tullut Delawareen maata viljelemään. Näiden noin puolentoistasadan uuden tulokkaan mukana oli vain muutamia rikollisina tuotuja, jotka siis pantiin yhtiön töihin. Enin osa oli vapaita miehiä, joille yhtiön määräyksen mukaan tuli antaa itsekullekin maapalanen, paitsi sellaisille, jotka omasta halustaan mieluummin jonkun ajan työskentelivät yhtiön palveluksessa. Uusi maksujärjestely määräsi jokaisen matkakustannukset kuudeksitoista Ruotsin taalariksi; lisäksi oli pieni maksu elatuksesta siirtokunnassa, kunnes pääsisi omavaraiseksi. Uudisasukkaat velvoitettiin vasta kolmen vuoden perästä suorittamaan maksunsa taikka ainakin osa velastaan, yhtiön työssä olevat vuoden kuluttua. Siirtokuntaa kustantava yhtiö avusti uudisasukkaita kaikin puolin, niin ruokavaroilla, missä sitä tarvittiin, kuin jakamalla siemenviljaa, antaen luotolla maanviljelysvälineitä, karjaa y.m. Yhtiön työssä olevat saivat sovitun palkan. Heille jäi myöskin oikeus maan saantiin, milloin kukin katsoi voivansa siirtyä uudistilalle. Yhtiön menettely siirtolaisia ja uudisasukkaita kohtaan oli nyt kaikin puolin tyydyttävä, tunnollinen ja rohkaiseva.

Kun siirtokunnan väkiluku näin äkkiä suureni ja monet kymmenet perheet asettuivat uudistiloilleen, tuli puute hevosista, vetojuhdista ja karjasta. Niitä tuotiin jonkun verran mukana, mutta enemmän tarvittiin. Yhtiön omilla laivoilla niitä haettiin, mistä niitä ostamalla oli saatavana, vieläpä hollantilaisiltakin, vaikka naapuruussuhteet heidän kanssansa eivät olleet kiitettävät. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetohärät ja lehmät jonkun verran vähemmän.

Kristiinan linnan ulkopuolelta mitattiin pienehkö alue kaupunkitonteiksi. Tarkoitus oli perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupallinen keskus ja muuttaa sinne siirtokunnan hallintokin. Sinne kehoitettiin kauppiaita, käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia muuttamaan. Asemansa puolesta se oli kauppakeskukseksi sopiva. Nykyjään sillä paikalla on Delawaren valtion suurin kaupunki Wilinington.

Tirehtööri Risingistä olisi tullut siirtokunnan etevin hallintomies, jos hän olisi osannut kohdella hollantilaisia maltillisemmin säilyttämällä rauhanvälit hinnalla millä hyvänsä. Ruotsin hallituksen ja yhtiön hänelle antama määräys kuului nimenomaan: "Intiaanien, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa tulee säilyttää, mikäli mahdollista, rauha; mutta siirtokunnan turvallisuutta tulee linnoitusten avulla vahvistaa." Rising ei tuntenut sota-asioita eikä Hollannin siirtokunnan huomattavasti suurempaa voimaa sen ryhtyessä sitä todella käyttämään. Jo tulomatkallaan hän sitten, kansallisessa oikeudentunnossaan ja kiivaudessaan valloitti hollantilaisten Ruotsin siirtokunta-alueelle rakentaman Casimir-linnoituksen ja pakotti alueella asuvat 22 hollantilaista uudisasukasta vannomaan uskollisuudenvalan Ruotsin hallitukselle. Kun kuvernööri Stuyvesant sai sen tietää, ryhtyi hän varustelemaan riittävän voimakasta laivastoa valloittaakseen Delawaren siirtokunnan, mikä tapahtui v. 1655, kuten edellä on kerrottu.

10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—1664

Delawaren siirtokunnan hallitus järjestyi hollantilaisena valtakautena siten, että varakuvernöörinä hoiteli asioita Jacob Alrich, asuen Kristiinassa. Tärkeimpien asiain ratkaisussa vedottiin Uuden Hollannin kuvernööriin Stuyvesantiin. Vuonna 1658 tämä itse saapui Delawareen sen hallitusta ja siviiliasioita tarkemmin järjestelemään.

Tuloksena oli, että siirtokunta sai säilyttää osittaisen itsehallinnon; asetettiin paikallinen oikeusistuin, johon tulivat ruotsalaiset kapteeni Sven Skute, luutnantti Anders Dalbo, Jacob Svensson ja Olof Stille sekä suomalaiset Matti Hanson, Peter Rambo ja Peter Cock (Kokkinen). Sheriffin eli nimismiehen virka annettiin Peter van Dyck nimiselle hollantilaiselle. Alrichin kuoleman jälkeen Alexander d'Hinoyossa nimitettiin hänen tilalleen siirtokunnan asiain hoitajaksi, Willem Beckmannin ollessa Delawaren korkeimpana hallintomiehenä. Heillä toimi tulkkina suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika).

Hollannin hallinto Delawaressa ei ryhtynyt viljelemään entisen hallinnon laajoja tupakka- ja maissipeltoja eikä käyttänyt varsinaista työvoimaa entiseen tapaan. Sotamiehet huolehtivat niiden linnojen puolustamisesta ja korjauksista, jotka katsottiin tarpeellisiksi. Melkein kaikkien ruotsalaisten rakentamain linnoitusten annettiin rappeutua. Entisen yhtiön maat jaettiin joko vuokraten uudisasukkaille tai myytiin, miten kukin jaksoi niitä itselleen hankkia. Tulkoon sivumennen vielä huomautetuksi, mikä jo ennen on mainittu, että vähän sen jälkeen kun hollantilaiset olivat valloittaneet Delawaren siirtokunnan saapuivat Ruotsista viimeisen retkikunnan tulokkaat, noin satakunta siirtolaista, joista suomalaisia oli 92. Nämä saivat asettua kansalaistensa keskuuteen, katsoa itselleen sopivan maatilan ja ryhtyä raivaamaan runsasantoista ja hedelmällistä maata viljelykselle. Vuosivero oli 400 guilderia vuodessa kaikilta siirtokunnassa asuvilta perheiltä ja maanviljelijöiltä. Kun ruotsalaiset ja suomalaiset olivat haluttomia menemään armeijaan, saivat he toistaiseksi vapautuksen sotapalveluksesta.

Suomalaisten oikeusjuttuja

Hollantilaishallinnon aikuisista siirtokunnan oikeuden pöytäkirjoista löytää useita suomalaisiakin koskevia tapauksia, joista merkitsemme tähän eräitä.

Altonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Yrjänä Kynin päälle ja pidellyt häntä sangen pahoin. Todistamassa oli m.m. suomalainen Anders Anderson. Oikeudessa selvisi, että Evert Hendrickson oli paikkakunnalla yleisesti tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä, joka saattoi mennä mihin kotiin hyvänsä riitaa ja tappelua haastamaan. Hendrickson tuomittiin maksamaan hyvitystä Yrjänä Kynille sekä poistumaan paikkakunnalta. — Rauhantuomari Israel Helmin niskaan hyökkäsi lakituvassa Olli Olsen niminen uudisasukas, repien vaatteita ja saaden aikaan ruumiillistakin vammaa. Hänet tuomittiin ankaraan sakkoon. Suuren perheen isänä hän sai myöhemmin sakon anteeksi. — Suomalaisten joukossa oli eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi mies rääkkäsi vaimoaan, ajoipa hänet pois kotoakin. Oikeudessa ilmeni miestä vastaan lisää asioita, muun muassa siveysrikos, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet yhteisestä omaisuudesta. Tämä v. 1661 myönnetty avioero oli Delawaren siirtokunnassa ensimmäinen.

Pastori Laurentius Lock, jota oikeuden kirjoissa nimitetään väliin suomalaiseksi, väliin ruotsalaiseksi papiksi, joutui usein oikeuden kanssa tekemisiin. Hänen vaimonsa karkasi erään Jacob Jough-nimisen miehen kanssa, joka oli asunut pappilassa jonkun aikaa. Karkulaispari asui ensin toisella puolen jokea, New Jerseyn puolella suomalaisen Anders Hendricksonin talossa, mutta kun olo siellä tuli ilmi, pakenivat he edemmäksi, ensin Virginiaan ja sieltä Uuden Englannin alueelle. Pastori Lock sai eron vaimostaan ja meni yhdeksän kuukautta myöhemmin avioliittoon 18-vuotiaan neitosen kanssa, toimittaen vihkimisen itse. Se jo oli rikos Hollannin lainsäädöksien mukaan. Siihen liittyi vielä toinen seikka, kun pastori Lock avasi vaimonsa viettelijän taloon jättämän tavara-arkun, jossa oli jonkun verran vaatteita ja muutakin tavaraa. Kun Jacob Jough oli paikalliselle hollantilaiselle hallitukselle joutunut 200 guldenin velkaan, niin viranomaiset väittivät, että heillä yksin oli oikeus karanneen miehen tavaroihin.

Pastori tuomittiin maksamaan Joughin velka, ja hän sai kai sakkoakin. Sitten Lock kirjoitti kuvernööri Stuyvesantille armahdusta pyytävän kirjeen, jossa hän selitti yksin hoitavansa hajalla olevia suomalais-ruotsalaisia seurakuntia, — hänellä oli vain pieni palkka ja edellisestä avioliitostaan monta lasta huollettavina, niin että jos hänen täytyi vielä sakkoja ja vaimonsa viettelijän velkoja maksaa, joutuisi hän suuren perheensä kanssa yhteiskunnan huoltoon. Kirje näyttää tepsineen, koskapa kuvernöörin kirje komisari Beckmanille määräsi sakon peruutettavaksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista syytöksistä.

Noituudesta syytettiin suomalaista Margareta Mattsonia, mutta, mikäli ilmenee, syytöstä ei voitu todistaa, niin että hän säästyi sen ajan raskaasta noidille tuomitusta rangaistuksesta.

Suomalaiset lähettivät siirtokunnasta näihin aikoihin niin hyviä ja houkuttelevia tietoja, että monen metsäsuomalaisen mieli paloi Amerikkaan. Edellä on jo kerrottu 140 siirtolaisen turhista yrityksistä Hollannin ja Englannin kautta päästä Delawareen. Kuitenkin vielä 1663 mainitaan laivuri Peter Luckassenin tuoneen muiden siirtolaisten mukana myöskin 32 suomalaista.

Hollantilaisten hallintoa Delawaressa kesti vain yhdeksän vuotta. Historiallisten tapausten kulku saattoi suomalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaisetkin Englannin hallituksen huoltoon. Delawaren siirtokunnasta tuli yksi lisä englantilaisiin Uuden mantereen siirtokuntiin.

11. Englannin hallinnon aika Delawaressa

Syyskuussa 1664 saapui siirtokuntaan englantilainen kapteeni Edward Carr Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan suomalaisten ja ruotsalaisten sekä hollantilaisten tietoon, että siirtokunta tästälähtein kuului Englannin hallituksen alaisuuteen, sekä vaatimaan asukkaita tekemään uskollisuudenvalan uudelle Englannin kuninkaalle. Delawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa hallinnossa tapahtuisi mainittavia muutoksia. Asukkaat saivat säilyttää omaisuutensa, kansallisuutensa, kielensä, uskontonsa ja tapansa sekä nauttia yleensä samoja oikeuksia kuin heillä oli ollut edellisenkin hallituksen aikana. Viitattiin vielä siihenkin, että samanlaista yhteiskunnallista vapautta, joka vallitsi Virginian ja Marylandin englantilaisissa siirtokunnissa, myöskin kohdistettaisiin Delawareen. Kuuden kuukauden kuluessa Delawaren asukkaiden tuli vannoa uskollisuudenvala Englannin hallitukselle.

Samalla annettiin määräys maitten omistuskirjain uudistamisesta ja laillistuttamisesta. Tämän toimenpiteen kautta voitiin verotus yhtenäistää ja saada tasapuoliseksi. Ruotsin hallitusaikana ei maihin annettu kiinnekirjaa kuin muutamissa harvoissa tapauksissa. Hollannin hallitusaikana kannettiin henkilövero, niinkuin on ennen mainittu. Etäisimmillä ja syrjäisimmillä seuduilla asuvat uudistilat olivat jääneet kokonaan verottamatta. Samalla kun asian omaisten tilat merkittiin hallituksen kirjoihin, vaadittiin vakinaiset nimet, joille kiinnekirja annetaan.

Ei riittänyt enää se vanha tapa, että miestä mainittiin vain ristimänimellä ja liitettiin perään "the Finn", esimerkiksi Anders the Finn; asianomaisen täytyi ottaa käytäntöön oikea erisnimi eli sukunimi. Tämän toimenpiteen kautta monet vanhat Vermlannin suomalaisten alkuperäiset nimet tulevatkin nyt kirjoihin, ja siirtokunnassa tapaa isäntiä, joilla on selviä suomalaisia nimiä kuten Halttunen, Savolainen, Hommanen, Liukkoinen, Minkkinen, Savuinen, Sinikka j.n.e. Mutta monet suomalaiset ottivat käytäntöön ruotsalaisen nimen: Andersson, Matsson y.m. Näiden ruotsalaisten nimien varjoon peittyy monen Delawareen tulleen suomalaisen alkuperäinen nimi.

Kapinahanke

Vaikutusvaltaisen ruotsalaisen kreivi von Königsmarckin pojaksi tekeytynyt ruotsalainen seikkailija, apunaan Coleman niminen suomalainen, ryhtyi kiihoittelemaan rauhallisia suomalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia uudisasukkaita kapinaan Englannin hallitusta vastaan. Vieläpä he uskottelivat intiaanin heitä auttavan, sillä Coleman tunsi jonkun intiaanipäällikön ja osasi hiukan heidän kieltäänkin.

Hankkeen pääjohtaja, jota asiakirjoissa sanotaan milloin pitkäksi ruotsalaiseksi, milloin pitkäksi suomalaiseksi, ilmoitti Peter Cockille, ettei hän ollutkaan Königsmarckin kreivi, vaan nimeltään Marcus Jacobus. Kapinahanke ei kuitenkaan päässyt varsinaisesti alkuunkaan, joukkoja ei kerätty eikä aseita hankittu, mahdollisesti uudisasukkailta koottiin vain rahavaroja ja samalla asiaa kannattavain nimet. Englannin hallitus puuttui juttuun ja vangitsi Jacobuksen. Coleman pääsi pakenemaan intiaanien keskuuteen.

Oikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin johtaja Marcus Jacobus raipparangaistukseen sekä lähetettäväksi Englannin siirtovankilaan Barbados-saarelle. Colemanin omaisuus takavarikoitiin, ja useat kymmenet suomalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset uudisasukkaat saivat raskaita sakkoja, varakkaammat monia satoja guldeneita. Marcus Jacobus kärsi raipparangaistuksen talvella 1670 ja lähetettiin Barbadosille.

"Long-Finnin" kapinan nimellä kulkee tämä harvinainen tapaus siirtokunnan asiakirjoissa ja varhaisimmissa historioissa. Uhkaavalta se varmaan alussa näytti, ja ankaria olivat englantilaiset viranomaiset, mutta perästäpäin huomattiin asia paljon vaarattomammaksi.

Suomalaisia luottamustoimissa

Siirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren vanhimmat siirtolaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset, viranomaisten täydellisen luottamuksen, ja heitä tavataan monenlaisissa hallintotoimissa englantilaisten ohella. Uplandin oikeusistuin, joka Englannin kuninkaan nimissä ja käskystä perustettiin v. 1676, jakoi oikeutta kymmenisen vuotta eli siihen asti kun Delawaren siirtokunnan pohjoisosa liitettiin William Pennin perustaman Pennsylvanian maakuntahallituksen yhteyteen. Esimiehenä Uplandin oikeudessa oli varakuvernööri E. Carr, hallituksen edustajana kapteeni John Collier ja lautakunnan jäseninä paikkakunnan arvovaltaisimpia, luotetuimpia uudisasukkaita, nyttemmin jo varakkaita maanviljelijöitä: Peter Alrich, Lasse Andries, Olle Svensson, Peter Kock, Peter Rambo, Israel Helmi ja Otto Ernest Kock; neljä viimemainittua olivat suomalaista kansallisuutta.

Paikallisiin luottamustoimiin, kunnallisasiain hoitoon, valittiin myöskin useita suomalaisia ja ruotsalaisia. Merkitsemme muutamia: rauhantuomariksi New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Mulikka; Jokialueelle, joka ulottui Schuylkill-joelle saakka, Peter Rambo, Israel Helm, Lasse Andries ja Walle Svaine. Tiekomisareiksi Peter Jokinen, Anders Rambo ja Erick Mulikka, viimemainittu Delawarejoen itäpuolelle. Lassi Cock, vanhemman Peter Kockin poika, toimi oikeuksissa y.m. kielenkääntäjänä, osaten suomea, ruotsia, englantia ja intiaanien kieltä. Poliisikonstaapeleina toimivat entinen soturi ja maanviljelijä Anders Hommanen, William Urrinen, Erick Cock. Justa Justassen (Juustinen) nimitettiin rauhantuomariksi v. 1681.

Uplandin oikeuden pöytäkirjat, jotka kuuluvat sen ajan harvinaisimpiin jälkimaailmalle säilyneihin muistiinpanoihin, antavat monta kiintoisaa kuvaa varhaisimpien uudisasukkaiden keskinäisistä pikku kahnauksista. Samalla nämä pöytäkirjat ovat myöskin verraton maanomistusolojen selvittäjä: niihin on merkitty kaikki niinä vuosina, etupäässä uudisasukkaiden saamiin lisämaihin, tapahtuneet kiinnekirjain antamiset.

Tässä mainitsemme vain muutamia kuvaavia oikeusjuttuja. Israel Helmi syytti Olli Olsonia (Olli Coeckoe = Kukko) herjauksesta, pahoinpitelystä ja paidan repimisestä. Olli Kukkoa sakotettiin, mutta kun hän, köyhä mies, suuren perheen isänä ei voisi sakkoaan maksaa, pyysi hän oikeuden edessä rikostaan anteeksi, ja niin hänen sakkojaan tuntuvasti typistettiin. — Andreas Homman (Hommanen) syytti Lace Dalboa lyönneistä y.m. Dalbo tuomittiin pieneen sakkoon. — Marten Martenson vpi syytti naapuriaan Mauno Staechetia haukkumisesta, kirveellä uhkaamisesta, vieläpä pahoinpitelystäkin. Staechet sai 50 guldenia sakkoa. — Erick Yrjänäisellä oli oikeusjuttu Erick Cockin kanssa. Olli Coeckoe (Kukkonen) oli oikeudessa Stevensin kanssa v. 1678. — Lassi Cock ja Matti Holstein (Halttunen) määrättiin Johan Ashmanin pesänhoitajiksi.

Mielenkiintoinen oikeusjuttu mainittakoon v:lta 1683 Philadelphiasta, sikäläisessä oikeudessa oli kaksi suomalaista Lassi Cock ja Gunnar Rambo lautakunnan jäseninä, kun suomalaista Margaret Matsonia syytettiin noituudesta. Esillä oli kaksikymmentäkin vuotta sitten tapahtuneita asioita, juttuja, kulkupuheita y.m. Oikeus antoi sellaisen lausunnon, että syytetty Margaret Matson näytti olevan yleisesti tunnettu noita, mutta syytöksiä, joita esitettiin häntä vastaan, ei voitu pätevästi todistaa, ne kun nojautuivat kulkupuheisiin ja ihmisten sanomisiin. Oikeus vapautti suomalaisen perheenäidin syytöksistä; kuitenkin hänet asetettiin puoleksi vuodeksi oikeuden valvontaan. Tulkkina toimi Lassi Cock, Vermlannin suomalaisen Peter Kockin lahjakas, siirtokunnassa syntynyt poika.

12. William Penn ja Pennsylvanian siirtokuntavaltio

Delawaren laaksoon perustettiin suuri kveekarien siirtokunta, joka laski perustuksen Pennsylvanian laajalle valtiolle. William Penn, siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka nuorena kääntyi veljeyttä ja rauhaa rakastaviin kveekareihin. Kun heitä Englannissa vainottiin, halusivat he muuttaa Amerikkaan, niinkuin pilgrimit ja puritaanitkin olivat tehneet. Suuren perintönsä varassa Penn osti hallitukselta Delawaren kruununsiirtomaan kveekarisiirtokuntaa varten.

William Penn saapui joukkoineen Delawareen v. 1681, nousten ensin maihin New Castle nimisessä paikassa, jossa hän tervehti suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita ja esitti heille Englannin hallituksen vahvistaman omistusoikeuden Delawaren laakson lännenpuoliseen seutuun. Sitten hän purjehti ylemmäksi, tullen suomalais-ruotsalaisen asutuksen keskukseen Uplandiin, jossa hän tapasi siirtokunnan suomalaisia ja ruotsalaisia johtomiehiä, Lassi Cockin, Peter Rambon y.m. Delawaren siirtokunnan ensimmäisille asukkaille, taattiin entiset oikeutensa yksityisomaisuuteen ja maatiloihin, uskonnonvapaus, seurakunnallinen itsehallinto, mutta kunnallisessa ja oikeudellisessa suhteessa he tästä lähtien kuuluivat kveekarien eli Pennsylvanian siirtomaahallintoon.

Kveekarien siirtokunta kasvoi tavattoman joutuin. Vuoden kuluessa tuotiin heitä uuteen siirtomaahansa kaksikymmentäkolme laivallista, siis monia tuhansia. Pian olivatkin kaikki asumattomat maat Delawaren siirtokunnassa joutuneet englantilaisten kveekarien haltuun, ja heidän asutusalueensa levisi myöskin molemmin puolin Schuylkill-jokea aina sen latvaseuduille saakka. Intiaanien oli vetäydyttävä kauemmaksi Alleghany-vuoristoon päin.

Philadelphian kaupunki

Siinä, missä Schuylkill-joki laskee leveään Delaware-jokeen, katsoi William Penn olevan sopivimman paikan siirtokuntansa kauppa-asemaksi ja hallinnon keskukseksi. Alueella asui suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä, ja se tunnettiin Wicaco-kylänä. Siirtokunnan vanhimmassa kartassa on paikan nimenä Sauno. Lieneekö silloin, kun karttaa laadittiin, suomalaisen uudisasukkaan sauna savunnut aiheuttaen nimen — mutta se saattaa yhtä hyvin johtua intiaanienkin kielestä. Kaupungille annettiin kreikkalainen nimi Philadelphia, veljellisen rakkauden kaupunki. Kaupungin kasvaminen oli siihen aikaan aivan harvinaisen nopeaa, sillä jo ensimmäisen vuoden kuluessa rakennettiin kahdeksankymmentä taloa. Se oli kauan aikaa Pohjois-Amerikan suurin kaupunki; nykyään se on väkiluvultaan kolmannella sijalla.

Kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui myöskin suurin osa Delawaren suomalaista ja ruotsalaista siirtokuntaa, kohteli alaisiaan tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti, saavuttaen ystävällisellä käytöksellään jakamattoman rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia hän kohteli samalla tasapuolisuudella ja rehtiydellä kuin omaan kansallisuuteensa lukeutuvia, mikä ilmenee erityisestikin siinä huomaavaisuudessa ja luottamuksessa, että hän asetti heitä useihin valtiollisiin ja kunnallisiin virkoihin. Kapteeni Lassi Cock toimi kuvernöörillä kielenkääntäjänä. Kun Pennsylvanian siirtomaavaltion hallinnollinen ja lainlaadinnallinen puoli järjestettiin Philadelphiassa pidetyssä maakuntakokouksessa, oli siellä englantilaisten edustajien rinnalla siten myöskin suomalainen Lassi Cock. Chester Countyn paikallisissa luottamustoimissa tavataan edustajina suomalaisia ja ruotsalaisia, esim. Erkki Mulikka, John Mulikka, Gunnar Rambo, W. Svennson ja M. Stille.

Kulkiessaan alinomaa tarkastamassa laajaa lääniään tutustui William Penn yhä enemmän varhaisimpiin siirtolaisiin, suomalaisiin ja ruotsalaisiin. Hän ihaili heidän ahkeruuttaan, heidän yksinkertaisia, puhtautta noudattavia tapojaan, heidän rehellistä ja suoraa käytöstään. Hänen huomionsa kiintyi myöskin suomalaisten ja ruotsalaisten lapsi rikkauteen, kun tuvan täydeltä tapasi sinisilmäisiä ja valkotukkaisia poikia ja tyttäriä. "Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä mistään", kirjoittaa hän muistiinpanoissaan.

Englantilaisten tulo Delawaren laaksoon ja Philadelphian kaupungin perustaminen joudutti tuntuvasti niin suomalaisten kuin ruotsalaistenkin englantilaistumista. Kaikki viljelemättömät maat saivat nyt monituhatlukuisina saapuneista englantilaisista asukkaansa. Laajalle alueelle hajautunut varhaisempi siirtolaisjoukko ikäänkuin upposi valtavaan englantilaiseen siirtolaistulvaan. Suomalaisten ja ruotsalaisten merkitys kunnallishallituksessa alkoi 1700-luvun taitteessa huomattavasti vähetä, minkä asiakirjoista huomaa.

Mutta vaikkakin suomalaisten ja ruotsalaisten merkitys Delawaren laaksossa vähentyi ja kuoleutui, on heistä asutuksen historiaan jäänyt jälki säilynyt. Amerikan suuri historioitsija George Bancroft laskee joka kahdeksannentoista amerikkalaisen "jänkin" polveutuvan Delawaren suomalaisista ja ruotsalaisista, etupäässä tarkoittaen Delawaren valtion asukkaita, mutta jossakin määrin sama soveltuu myöskin Pennsylvanian ja New Jerseyn valtion asukkaihin.

Evankelis-luterilaisen kirkon vaalima seurakunnallinen elämä kykeni säilyttämään suomalaiset ja ruotsalaiset omissa kansallisissa rajoissaan pitemmän ajan kuin se muutoin olisi ollut mahdollista. Heikkona sekin alkoi v. 1639, kun ensimmäinen luterilainen pappi alkoi saarnata Kristiinan linnan kirkossa, ja tyystin se sammui, nimittäin suomalais-luterilainen kirkollinen työ, kun Ruotsista siirtokuntaan tullut viimeinen seurakunnan hoitaja, tohtori Collins, kuoli v. 1831.

Suomalaisten kotoista elämää

Vaikka enin osa siirtokuntaan saapuneita suomalaisia oli Keski-Ruotsin metsissä tottunut kaskenpolttoon ja sillä lailla avaamaan maita viljelykseen, niin tätä tapaa ei heidän käynyt harjoittaminen Delawaren laaksossa monestakaan syystä. Ensinnäkin kuvernööri Printz, joka uudistilat jakoi ja luovutti suomalaisille ja ruotsalaisille, vaati suurimmat puut yhtiölle, sen tarpeisiin, linnoitusten rakentamiseen y.m. Puutavaralle laskettiin arvo, josta syystä sen tarpeeton polttaminen ehkäistiin. Toiseksi maaperä Delawaressa ei ole kaskenpolttoon sovelias; puuttuu helposti palavaa havumetsää, eikä vankkoja tammi- ja pyökkimetsiä niin vain kaskenpolton avulla poisteta. Kolmanneksi maanlaatu oli siksi viljavaa, ettei viljelystä varten tarvittu sellaisia maa-aloja kuin Keski-Ruotsin metsissä ja Savossa. Maan perkaaminen toimitettiin samoja menettelytapoja noudattaen kuin nykyäänkin uudisasukkaat Amerikassa käyttävät, pieni pala kerrallaan, siitä laajempi aukeama pelloksi ja niityksi.

Savupirttejäkään tuskin lienee ollut monta Delawaren jokilaaksossa. Yhtiön palveluksessa tottuivat suomalaiset rakentamaan hirsihuoneita, joissa oli kivestä ja tiilestä rakennettu tulisija savupiippuineen. Sitä todistavat ne monet tuhannet tiilet, joita ensi vuosina tuotiin Ruotsista, kunnes niitä saatiin Marylandista ja Virginiasta tai valmistettiin kotioloissakin. Ikkunalaseja tuotiin niinikään Ruotsista, ja Martti Marttisen kerrotaan olleen lasinleikkaajan. Sisäänlämpiävä sauna sitä vastoin pysyi vuosikymmenet sellaisena kuin niitä Suomessa niihin aikoihin käytettiin.

Paitsi maanviljelystä ja karjanhoitoa, joka oli siirtokunnassa pääelinkeino, yleistyi myöhemmin myöskin hedelmäpuiden hoitaminen sekä viinirypäleiden ja muiden hedelmien kasvattaminen. Tällöin oli siirtokunnassa jo toisen polven väestö uudistiloja asumassa.

Kotiteollisuutta ja käsitöitä harjoitettiin siirtokunnassa, sillä sehän kuului sen ajan vaatimuksiin. Taloissa oli karstat, rukki ja kangaspuut, niin että kotona kehrättiin villoista lankaa, kudottiin jalkineet, käsineet ja kankaat, joista vaatteet valmistettiin. Suomalaisissa kodeissa nähtiin miesten tekemiä talouskaluja ja ruoka-astioita, leilejä, tuohikontteja y.m. Jalkineet valmistettiin nahasta, mutta näkipä usein virsujakin, jotka tehtiin tuohesta. Tavallinen ilmiö talvipuhteina saattoi olla se, että suomalaisten kotien suuressa asuintuvassa miehet veistelivät, höyläilivät ja vuoleskelivat tarvittavia talouskapineita, naisten samaan aikaan kehrätessä lankaa tai kutoessa sukkaa taikka kangasta, tulisijan antaessa valoa ja lämpöä.

Käsityöläisiä myös oli jo varhaisimpien uudisasukkaiden keskuudessa, — pieksujen tekijä suutari Olli, kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja, Marttinen, joka leikkasi ikkunalaseja ja asetti niitä paikoilleen. Kaksi suomalaista nahkuria parkitsi vuotia, nimittäin Clement Michelson ja Henrick the Finn. Michelsonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita ja maanviljelyskaluja. Johan Tomminen oli puuseppä.

Siirtokunnassa oli vain vähän aikaa oma lääkäri, Hans Kock. Yleensä varhaisimmat siirtolaiset saivat hoitaa kipunsa niillä luonnon parannuskeinoilla, joihin olivat tottuneet. Lääkkeet myöskin täytyi itse valmistaa, jos joku niitä halusi nauttia. Taikakeinoihinkin silloin tällöin turvauduttiin, niin vaaranalaista kuin se muuten olikin, koska sitä harjoittava joutui syytteeseen noituudesta.

13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset eli kyläkunnat

Kristiinan linna ympäristöineen oli siirtokunnan ensimmäinen asutuskeskus kuvernöörinasuntoineen, virastoineen, kirkkoineen y.m. Linnan lähistölle raivattiin ensimmäiset peltoaukeamat tupakanviljelystä varten.

Crane Hook. Puolitoista mailia Kristiinan linnasta eteläänpäin Delaware-joen rannalla sijaitsee tämä kukoistava maanviljelyskylä kirkkoineen ja lukuisine suomalaisine taloineen. Savuisten y.m. asuinpaikka.

Brandywinen kylä oli samannimisen puron varrella, Wilmingtonista luoteeseen. Seutu tunnettiin Tossawa-suvun raivaamaksi, mutta siellä asui muitakin suomalaisia sekä joku ruotsalainen ja hollantilainen uudisasukas. Vankka asutus 1700-luvun taitteessa.

Elk River Marylandin valtion puolella, ei kaukanakaan Brandywinen kylästä, oli myös melkoinen suomalaisasutus. Sinne karkasi moni Delawaren siirtokunnasta, mikä mistäkin syystä. Toiset pyysivät myöhemmin paluulupaa takaisin Delawaren puolelle. Sinne siirtyivät Tomminen, Anders Hansson, kotoisin Vermlannista, ja Matts Hanson Porvoosta sekä muita.

Lapland sijaitsee Wilmingtonista pohjoiseen päin. Seudusta ei tullut väkirikasta suomalaisasutusta; kuitenkin voimme merkitä sieltä Juho Juhonpojan, Martti Knuutinpojan ja Jaakko Heikinpojan. Lapland on säilyttänyt nimensä Delawaren valtion kartalla, harvinaista kyllä.

Finland niminen taa ja suomalaisasutus rajoittui mahdollisesti etelässä Naama-puroon, mutta pohjoisraja ulottui Upland-jokeen saakka, eli nykyiseen Chesterin kaupunkiin asti. Olipa kerran kysymys tämän alueen nimen muuttamisesta East Chesteriksi. Yhdyskunnan nimeksi muuttui myöhemmin Marcus Hook. Uranuurtajia olivat Finlandissa: Olli Räsänen, Knut Marttinen, Olli Kukko, Johan Hulkko, William Urrinen, kello-Olli, suutari-Olli ynnä monet muut, joiden nimet näkee tämän kirjan sukututkimusosassa.

Upland eli nykyinen Chester sijaitsee puolivälissä Wilmingtonin ja Philadelphian kaupunkeja. Kuvernööri Printz raivautti sinne laajat tupakka- ja maissipellot. Jo varhain sinne asettui uudisasukkaita, suomalaisia ja ruotsalaisia, vieläpä joku hollantilainenkin. Suomalaisista merkittäköön: Anders Jurgen the Finn, Henrick the Finn, nahkuri, Lassi Lukki, Olli Lausa, Juho Heikinpoika, Niilo Laurinpoika. Uplandin lähistöllä, pohjoiseenpäin, oli Olli Stillen laaja maatila sekä Ernest Cockin omistama Printz-torppa, niinikään suurtila.

Carkeon Hook ja Calkeon Hook käsittävät maa-alan Uplandista Philadelphian rajoille saakka. Darby Creek on Calkeon Hookin pohjoinen raja. Tälle laajalle, Delaware-joen länsipuolella sijaitsevalle alueelle monet suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kotinsa ja perkasivat peltonsa. Calkeon Hookin Schuylkill-joelle kallistuva kulma tunnettiin Ammaslandin nimellä; se oli nuoremman Martti Marttisen raivaama alue, jota vastoin vanhemman Marttisen maatila sijaitsi Calkeon Hookin puolella Philadelphian lähistöllä. Lisäksi edellisiin merkitsemme muutamia muitakin näiden seutujen uranuurtajia: Petter Putkoinen, Antti Hommanen, Olli Erickson, Hans Yrjänäinen, Lassi Purainen.

Philadelphian alue, vanhalla nimellä Taceney ja myöskin Wicaco, käsitti kaiken sen alueen, jolla nykyään sijaitsee Philadelphian miljoonakaupunki. Siirtokuntaan nähden se oli jonkunlainen takamaa, pohjoisin kolkka, ja sen turvaksi kuvernööri Printz rakennutti kaksi puolustustornia, Vasan ja Torneån. Sinne rakensivat kotinsa ja raivasivat laajat viljavainiot Svensonin veljekset, Peter Kokkinen, Anders Dalbo, Juustinen ja monet muut.

Schuylkill-joen alue, Philadelphiasta länteen, Delawaren valtajokeen laskevan Schuylkill-joen varsilla, jakautui kahteen kyläkuntaan: Kingsessingiin ja Upper Merioniin. Kumpaankin kyläkuntaan rakennettiin pieni kirkko. Schuylkill-joen alueen suomalaisasutus oli siirtokunnan vankimpia ja väkirikkaimpia. Seudun uudisasutuksen turvaksi rakennettiin Korsholm niminen puolustustorni. Uranuurtajina sen saattamisessa viljelykseen mainitaan m.m. Peter Rambo poikineen, Matti Halttunen, Pertil Eskilson, Matti Hansson, Israel Holmi, Ivar Hendrickson the Finn ja Matti Mattson.

Tinicum-saari, muutamia maileja Philadelphiasta etelään, oli kuvernööri Printzin aikana siirtokunnan huomattu asutuskeskus hallitusvirastoineen. Jonkun verran sinne asettui maanviljelijöitä, mutta Delaware-joen tulvien hätyytteleminä he joutuivat muuttamaan muualle.

New Jerseyn valtioon Delaware-joen itäpuolelle asettui myöskin melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, etenkin viimeisissä retkikunnissa tulleita siirtolaisia. Maan saanti oli siellä silloin helpompaa kuin Delaware-joen länsipuolella, Delawaren siirtokunnan varsinaisessa asutuksessa.

Pennsneck niminen paikka on ensimmäisiä, joihin suomalaiset sillä puolen jokea asettuivat. Myöhemmin sinne rakennettiin kirkkokin.

Raccoon-puron varsille muodostui suurin suomalais-ruotsalainen asutus New Jerseyn valtion puolella. Sinne rakennettiin ensin pieni kirkko, sitten erittäin kookas ja kaunis tiilikirkko. Paikan nimi on Swedesboro.

Mulikka Hill vähän etäämpänä Swedesborosta on Erick Mulikan ja hänen poikainsa raivaama alue eli kylä. Se on säilyttänyt nimensä kartalla; Mulikka Hill on pienehkö kaupunki tai kauppala. Näiltä seuduin saa alkunsa Atlantin valtamereen virtaava melkoisen iso joki, jonka nimi on Mulikka River. Sikäläinen piirikuntakin ("kaunti") tunnetaan alkuperäisellä suomalaisella nimellään.

Edellämainittuihin paikkoihin muutti uudisasukkaiksi etupäässä Delawaren suomalaisen siirtokunnan toisen polven väestöä. Siksipä siellä vanhoista asiakirjoista tapaa tuttu ja nimiä: Juustinen eli Justes, Rambo, Cock, Helmi, Urrinen, Jokinen, Liukkoinen, Purainen, Kukko, j.n.e.

Finn Point niminen lauttauspaikka Wilmingtonin lähellä merkittäköön vielä New Jerseyn suomalaisasutuksiin.

IV. SEURAKUNNAT JA KIRKOT

14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset seurakunnat ja kirkot

Pohjois-Amerikan kansoittumisessa ilmenee historian kulkua johtavan Kaikkivaltiaan kaitselmus. Siihen aikaan kun siirtokuntia perustettiin, varsinkin seitsemännellätoista vuosisadalla, johtui Euroopan kansojen uskonnollinen elämä uskonpuhdistuksen vaikutuksesta olemaan takeena siitä, että Amerikkaan muuttavat siirtolaiset muodostivat siellä väkevästi hengellisen elämän läpitunkeman yhteiskunnan. Ja Jumalan johtona on pidettävä sitäkin, että uusi maa tarjosi uskonsa tähden vainotuille kristityille rauhaisan maan asuttavaksi. Pohjois-Amerikan varhaisimpien siirtokuntain väestö oli tunnetusti vakavaa, uskonnollista kansaa: Englannista tulleet pilgrimit, puritaanit, kveekarit, Hollannin reformeeratut, Suomen ja Ruotsin luterilaiset, Ranskasta Kanadaan siirtyneet katolilaiset, y.m.

Ruotsissa samoin kuin Suomessakin valtio ja kirkko kuuluivat elimellisesti yhteen. Valtion elämä tuli näin ollen kristinuskon vallitsemaksi. Kaikissa valtion laitoksissa — sotilaskasarmeissa, sairaaloissa, hoitolaitoksissa, vankiloissa — oli vakituinen sielunhoitaja, jonka velvollisuutena oli pitää säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä sikäli kuin voitiin järjestää aamuin ja illoin, sekä yleensä opetuksen ja henkilökohtaisen haastelun kautta elävöittää yksityisten uskoa ja hengellistä elämää.

Kun Delawaren siirtokunta perustettiin, lukeutui se omalla tavallaan myöskin Ruotsin valtion laitoksiin. Vaikka siirtokunnan aineellisena tukena ja liikenteen välittäjänä oli varsinainen kauppayhtiö, huolehti valtio siirtokunnan turvallisuudesta linnoitusten ja pienten sotilasosastojen välityksellä. Näiden sotilaiden samoin kuin linnan palvelijoiden tuli saada samanlainen kirkollinen huolto kuin oli tarjona kotimaassa palveleville sotilaille ja valtion virkailijoille. Sitäpaitsi Delawaren siirtokunta kuului osana Ruotsin valtakuntaan, niin että sinne muuttaneet uudisasukkaat olivat oikeutetut saamaan ei ainoastaan aineellista avustusta, vaan myöskin hengellistä huoltoa niin kauan kunnes tulivat omavaraisiksi ja kykenivät seurakuntaakin ylläpitämään. Upsalan tuomiokapitulin välityksellä lähetti Ruotsin hallitus useita pappeja siirtokuntaan.

Kun puhumme Delawaren suomalaisten ja ruotsalaisten kirkollisesta hoidosta, niin on pantava merkille, että koko sen ajan, jonka siirtokunta kuului Ruotsille, Ruotsin hallitus yhdessä kauppayhtiön kanssa rakensi kirkot siirtokuntaan ja kustansi opettajat seurakuntia hoitamaan. Mutta kun siirtokunta joutui hollantilaisille ja Ruotsin valta Amerikassa loppui, lähtivät opettajatkin takaisin kotimaahan, paitsi Laurentius Lock, joka eliniäkseen jäi siirtokunnan seurakuntia hoitamaan, saamatta enää apua Ruotsista, tyytyen niihin antimiin, mitä vähävaraiset uudisasukkaat saattoivat opettajalleen tarjota.

Uudelleen on merkille pantava, että Delawaren suomalaiset ja ruotsalaiset saivat nelisenkymmentä vuotta tulla toimeen omin avuin ja tyytyä siihen sangen vajavaan seurakuntain hoitoon, jota yksi opettaja voi suorittaa pienen valtion tai läänin kokonaisella alueella. Vasta 1690-luvulla ojensi Ruotsin kirkko ja hallitus auttavan kätensä siirtokunnalle lähettämällä opettajia ja tarpeellista uskonnollista kirjallisuutta. Tällöin olivat uudisasukkaatkin ehtineet vaurastua ja saattoivat tarjota opettajilleen palkanjatkoa Ruotsista annetun lisäksi sekä rakentaa tarpeelliset kirkot siirtokunnan eri osiin.

Kristiinan seurakunta ja kirkko

Kun pastori Roerus Torkillus toisen retkikunnan mukana v. 1639 lähetettiin siirtokuntaan ja perille saavuttuaan ryhtyi pitämään Kristiinan linnan yksityisasunnoissa säännöllisiä jumalanpalveluksia, aamu ja iltahartauksia, voidaan sitä hetkeä pitää rajamerkkinä luterilaisen seurakunnan perustamisesta Delawareen; tämä oli samalla myöskin ensimmäinen luterilainen seurakunta Amerikan Yhdysvaltain alueella.

Kirkkoa tai kokoushuonetta kaivattiin, sillä yksityisasunnoissa kokoontuminen kohtasi monia vaikeuksia tilanpuutteen y.m. tähden. Vaatimatonta rukoushuonetta eli kirkkokappelia rakennettiin aina kun linnan verrattain pieni työvoima ehti; se valmistui luultavasti v. 1642. Tätä pientä kirkkoa käytettiin kauan aikaa Delawaren siirtokunnan eteläisen seurakunnan kokoushuoneena. Siellä saarnasivat, paitsi edellämainittu pastori Torkillus, myöskin samanaikainen pastori Christopher sekä heidän jälkeensä pastorit Lock, Campanius, Holch, Nertius, Matthias ja Fabritius. Pastori Campanius teki lähetystyötä intiaanien keskuudessa, opeteltuaan ensin heidän kielensä, ja käänsi Lutherin "Vähän katekismuksen" intiaanien kielelle.

Tinicumin kirkko

Kuvernööri Johan Printz rakennutti, niinkuin olemme ennen maininneet, Tinicum-saarelle lujan linnoituksen, kuvernöörin palatsin, ja muuttamalla sinne itsekin teki siitä siirtokunnan hallinnon keskuksen. Muutamista luonteensa heikkouksista huolimatta hän rakasti seurakuntaa ja oli aikansa lapsi siinäkin, että säännölliset kirkonmenot kuuluivat hänellä jokapäiväiseen elämään. Hän kannusti myös uuden kirkon rakentamista Tinicum-saarelle niiden uudisasukkaiden vuoksi, jotka sijoittuivat saarelle sekä sen kohdalla olevalle Delaware-joen länsirannalle Calkeon Hookiin, Ammaslandiin y.m. Niin siirtokuntaa tukevan kauppayhtiön varoilla ja työvoimalla rakennettiin Ruotsin ja Suomen kirkkojen malliin jykevistä hirsistä kaunis kirkko, jonka kattamiseen ostettiin englantilaisilta 200 kattopaanulautaa. Kirkon eteen rakennettiin kellotapuli, ja Ruotsista oli tuotu kirkonkellokin, joka tapulin torniin asetettuna vuosikymmeniä kutsui uudisasukkaita Herran huoneeseen, ja myöskin ilmoitettiin kellonsoitolla kuoleman kautta pois kutsutut. Sisältä tämä kirkko ei suuresti eronnut nykyisistä kirkoistamme, paitsi että se mahdollisesti oli vaatimattomammin koristeltu, mutta kirkon perällä oli alttari, saarnastuoli, kastemaljakko y.m. Kuvernööri Printzin tytär Armegot koristeli sitä ompeluksin.

Tinicumin kirkko, joka vihittiin v. 1646, oli käytännössä vuosisadan loppuun saakka. Se oli Delawaren siirtokunnan pohjoisen seurakunnan kokouspaikka, jonne saapui kansaa nykyisen Philadelphian seuduilta, Schuylkill-joen varsilta ja New Jerseyn valtion puolelta.

Crane Hookin kirkko

Kun englantilaiset valloittivat Hollannin alusmaat Amerikassa, niiden mukana Delawaren laakson, pidettiin linnoituksia tarpeettomina, sillä intiaanit olivat päässeet tuntemaan suomalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset rehellisiksi, ystävällisiksi naapureiksi, niin ettei heillä ollut syytä häiritä näiden rauhaa. Englannin voimakas hallitus turvautui enemmän amerikkalaisiin siirtokuntiinsa sijoitettuihin lukuisiin sotilaihinsa kuin linnoituksiin. Ja intiaanitkin oppivat tuntemaan Englannin vallan ja voiman, niin että mieluummin etääntyivät asumattomiin erämaihin kuin halusivat taistella valkoisten kanssa.

Kristiinan linna rappeutui niinkuin muutkin ruotsalaisten rakentamat linnoitukset. Ja linnan mukana lahosi ja rapistui se pieni kirkkokin, joka oli rakennettu linnan muurien suojaan. Samalla oli Kristiinan linnan ympärille tai lähistölle kasvanut vähäinen kaupunki, jonka väestö oli enimmäkseen englantilaisia. Suomalaiset ja ruotsalaiset tunsivat heitä kohtaan jotakin vieroksuvaa ja mieluummin toimivat seurakunnallisissakin asioissa omin neuvoin ja avuin. Ne varhaisimmat hollantilaiset, jotka saapuivat siirtokuntaan v. 1640, sulautuivat keskinäisten avioliittojen kautta suomalaisiin ja ruotsalaisiin ja myöskin heidän luterilaiseen seurakuntaansa.

Crane Hookissa, parisen mailia Kristiinasta etelään, asui melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä. Sitä pidettiin keskeisimpänä uuden kirkon paikkana, koskapa sinne saattoi Delaware-jokea myöten tulla kirkkokansaa Finlandista, Laplandista ja myöskin New Jerseyn puolelta, eikä Brandywine ja Elk-jokienkaan varsilta ollut sinne pitempi matka kuin Kristiinan kirkkoon. Niinpä v. 1667 rakennettiin Crane Hookiin vaatimaton puukirkko.

Se on siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten ilman hallituksen apua rakentama kirkko. Siitä tuli Delawaren eteläisen seurakunnan kokoushuone moniksi vuosikymmeniksi. Mutta kun Kristiinaan rakennettiin v. 1698 uusi, tilavampi ja ajanmukaisempi kivikirkko, sai Crane Hookin kirkko lahota ja hajota. Se unohtuikin niin, että vain jotkut vanhemmat ihmiset viime vuosisadan lopulla osasivat näyttää paikan, missä kirkko aikoinaan oli ollut. Delawaren historiallisen seuran toimesta pystytettiin siihen v. 1896 graniittikivestä hiottu muistomerkki.

Wicacon kirkko

Delaware-joen rannalle, niille seuduille, minne Schuylkill-joki laskee vetensä, eli nykyisen Philadelphian kaupungin alueelle, kasvoi 1650 ja 1660-luvuilla vankka suomalais-ruotsalainen asutus. Paikka tunnettiin nimellä Wicaco. Kun pastori Lock itse huomasi ja tietenkin sai kuulla valituksiakin siitä, että venematka Tinicum-saarella sijaitsevaan kirkkoon oli talvella usein sangen vaivaloinen, vieläpä vaarallinen, kohdistui hänen huomionsa Wicacossa sijaitsevaan käyttämättömään, pienenlaiseen puolustustorniin, joka oli rakennettu hirsistä kaksikerroksiseksi. Hänestä näytti yläkerta olevan varsin sopiva kokoushuoneeksi. Tämä entinen puolustustorni hankittiin seurakunnalle, ja siitä muodostettiin kirkko. Se oli ensimmäinen jumalanpalvelusten pitämispaikka Philadelphiassa.

Tähän kirkkoon oli Schuylkill-joen varrella asuvien suomalaisten erittäin mukava tulla sekä vesitse että joen rantaa kulkevaa maantietä käyttäen. Delawaren suomalais-ruotsalaisella pohjoisella seurakunnalla oli nyt kaksi kokouspaikkaa eli kirkkoa, Tinicum-saarella ja Wicacossa. Vuorottain näissä seurakuntaa hoitava pastori piti kirkonmenoja. Kun Philadelphian kaupunki perustettiin ja sinne rakennettiin taloja, kookkaampia kokoushuoneita y.m., lienee tämä pieni puolustustorni näyttänyt liian halpa-arvoiselta seurakunnan kokoushuoneeksi. Mutta eivät ne uudisasukkaiden kirkot muuallakaan silmiä hemaisseet.

Opettajien puute

Niinkuin edellä on mainittu, siirtokuntaan jäi v. 1655 ainoastaan yksi opettaja, pastori Laurentius Lock. Niin kauan kun hänellä säilyi terveys ja voimat kestivät, jaksoi hän hoitaa siirtokunnan kumpaakin seurakuntaa, saarnaten vuoroin Crane Hookissa, Tinicum-saarella ja Wicacon kirkossa, vieläpä teki kansalaistensa luokse saarnamatkoja Raccoon joelle New Jerseyn valtion puolelle. Mutta vanhemmalla puolen ikää terveys alkoi murtua, jalat herpaantuivat, osittainen halvaus haittasi kulkua, ja muutenkin ruumiinvoimat vähenivät. Matkoja täytyi supistaa ja kohdistaa lyö Crane Hookin kirkkoon ja lähistöön. Herransa lepoon hän pääsi v. 1688. Neljäkymmentäviisi vuotta hän oli toiminut siirtokunnan sielunpaimenena, enimmän aikaa yksinään.

Pastori Jacob Fabritius, joka oli synnyltään saksalainen, mutta osasi sujuvasti myöskin hollanninkieltä, sai ensin kutsun New Yorkissa toimivan luterilaisen seurakunnan papiksi, mutta kun työ siellä tuotti monia vaikeuksia, opetteli hän ruotsia ja saarnasi ensimmäisen kerran Wicacon kirkossa v. 1677. Hänestä tulikin terveytensä menettäneelle pastori Lockille työkumppani; hän otti hoitoonsa siirtokunnan pohjoisen seurakunnan, tehden saarnamatkoja New Jerseyssä asuvien luterilaisten keskuuteen, ja myöhemmin saarnasi myös Crane Hookin kirkossa.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän tuli kokonaan sokeaksi. Hän jatkoi kuitenkin papillisia tehtäviään, saarnaili kirkoissa, kulki perheissä — tietenkin taluttaja mukana — kastoi lapsia, vihki pariskuntia, ollen pastori Lockin kuoltua ainoa luterilainen pappi Delawaressa. Vaikka hänen käyttämänsä ruotsinkieli olikin puutteellista, niin toisaalta hänen saarnansa olivat lämminhenkisiä, evankeliumin läpitunkemia, niin että kansa hänestä yleensä piti ja kokoontui hänen saarnojaan kuulemaan. Korkean iän saavutettuaan hän kuoli v. 1696.

Opettajain hankkiminen

Yrityksiä opettajien saamiseksi tehtiin siirtokunnassa useita kertoja. Kahdesti kirjoitettiin Ruotsin viranomaisille ja pyydettiin heidän myötävaikutustaan opettajien hankkimiseksi seurakuntiin; samalla tiedoitettiin, että seurakunnat voisivat huolehtia opettajansa palkasta ainakin osittain. Joko nämä kirjeet jäivät perille tulematta tai niitä ei otettu huomioon, ainakaan ei mitään tuloksia saatu.

Kuvernööri William Pennille lienevät suomalaiset ja ruotsalaiset valitelleet seurakuntain opettajanpuutteesta, mikä oli sitäkin enemmän mahdollista, kun hänellä toimi tulkkina Wicacon seurakunnan valtuuston jäsen, Lassi Cock. William Penn kaiketi otti asian huomioon, koskapa hän palattuaan Lontooseen ja siellä tavatessaan Ruotsin lähetystön jäseniä kertoi heille suomalaisten ja ruotsalaisten huolista opettajien saannissa keskuuteensa Delawaren laaksoon. Asia saatettiin Ruotsin hallituksen tietoon, mutta silläkään kertaa ei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytty.

Joku vuosi myöhemmin Delawaren entisen kuvernöörin veljenpoika Andreas Printz matkallaan Amerikassa poikkesi myöskin Philadelphiassa tervehtiäkseen setänsä hallitseman siirtokunnan asukkaita. Hänelle tietysti selitettiin, että siirtokunta oli nykyään ilman kirkollista huoltoa, kun pastori Fabritius ei enää kyennyt paljon liikkumaan eikä seurakuntia hoitamaan. Esitettiin harras pyyntö saada siirtokunnan hengellinen hätä Ruotsin viranomaisten ja tuomiokapitulin tietoon.

Andreas Printz ei näy halunneen itse ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että siirtokuntaan saataisiin tarvittavia opettajia, mutta hän esitti kotiin palattuaan siirtokunnan asian hyvälle ystävälleen, lämminsydämiselle kristitylle, Göteporin postimestarille Thelinille toivoen, että tämä esittäisi asian kuninkaalle. Mielellään hän sen palveluksen teki ja kirjeessään kuninkaalle selitti Delawaren siirtokunnan toiveet saada paitsi opettajia myöskin ruotsin- ja suomenkielisiä kirjoja.

Sydämellisen myötätuntoisena kuningas Kaarle XI otti huomioon Delawaressa asuvain suomalaisten ja ruotsalaisten asian, kirjoittaen postimestari Thelinille, että tämä kuninkaan ja hallituksen nimessä kirjeellisesti tiedustaisi, montako opettajaa siirtokunnassa tarvittiin, minkälaisia ja kuinka paljon olisi kirjoja lähetettävä. Postimestari Thelin kirjoittikin pitkänlaisen kirjeen kuninkaan tervehdyksin. Kirjeestä laadittiin kopio, ja kumpikin pantiin menemään Amerikkaan; jos toinen kirjeistä matkalla hukkuisi, niin tottapa toinen saapuisi perille. Kirje saapui Delawareen ja synnytti niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin tavatonta iloa; siirtokunnan asukkaat aivan kuin uudestaan piristyivät eloon.

Tälle asialle oli suurena apuna myöskin Charles Christopher Springer. Hän oli saanut Ruotsissa hyvän koulukasvatuksen, palvellut Ruotsin konsulaatissa Lontoossa ja jo verrattain nuorena miehenä saapunut Amerikkaan. Asettuen maanmiestensä keskuuteen Delawareen hän perusti perheen ja kaikin puolin kiintyi siirtokunnan elämään. Vakavana kristittynä hän liittyi seurakuntaan, valittiin sen valtuustoon, palveli kirjurina ja seurakunnan papittomana ollessa joskus pyynnöstä johti Crane Hookin kirkossa hartaushetkiä, lukien evankeliumitekstin tai postillasta päivän saarnankin. Oppineisuutensa ja taitavan käytöksensä vaikutuksesta hänestä tuli tässäkin siirtokunnan pappien hankinnassa varsinainen asiain välittäjä ja kirjeenvaihtaja.

Ehkäpä on pidettävä Springerin ansiona, että samalla kun lähetettiin Ruotsin hallitukselle opettajien ja kirjojen tarvista koskeva tieto, sinne myöskin toimitettiin Delawaren laaksossa asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten väkiluvusta tilasto. Samalla kun siirtokunnassa asuvilta tiedusteltiin, minkälaisia kirjoja kukin haluaa saada, myöskin merkittiin perheenisännän nimi ja perheeseen kuuluvien henkilöiden lukumäärä. Tämä olikin viimeinen väkiluettelo Amerikkaan siirtyneistä suomalaisista ja ruotsalaisista. Väkiluku laskettiin v. 1693. Perheitä oli 188 ja asukkaita 942 henkeä.

Siirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä, C. C. Springerin taidokkaasti laatimassa kirjeessä, joka oli päivätty toukokuun 31 p:nä 1693. Luterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään he kokoontuivat kirkkoihinsa ja perhehartaustilaisuuksiin, mutta opettajista oli puute. Sitten kun siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän keskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori Laurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa aluetta. Hänen jälkeensä oli heille tehnyt kirkollista palvelusta pastori Fabritius, joka nyt oli vanha ja sokea. Delawaren seurakuntain harras pyyntö oli, että Ruotsista lähetettäisiin kaksi sellaista opettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella kykenisivät torjumaan heidän keskuuteensa leviäviä harhaoppeja.

Seurakunnat maksaisivat opettajilleen palkan, mutta matkakustannukset heille pyydettiin Ruotsin hallitukselta. Edelleen lausuttiin toivomus saada seuraava määrä kirjoja: kaksitoista raamattua, kolme saarnakirjaa, neljäkymmentäkaksi virsikirjaa, sata rukouskirjaa, kaksisataa aapista ja kaksisataa katekismusta. Kirjeen allekirjoittajista merkitsemme seuraavat suomalaiset: Erick Cock, Peter Gunnarson Rambo, Michael Laikan (Liukkoinen), Peter Cock, Peter Rambo vpi, Erick Molica (Mulikka), Otto Ernest Cock, Hans Laikan (Liukkoinen), Lassi Bure (Purainen), kapteeni Lassi Cock, Gunnar Rambo, Israel Helme, Bror Sinicka, Marten Martenson vpi, Marten Martenson npi (Marttiset). Viimeisenä esiintyy kirjeen laatijan Springerin nimi. Kaksi kappaletta tätä kirjettä lähetettiin Ruotsiin, toinen englantilaisessa ja toinen hollantilaisessa laivassa, ja ne saapuivat molemmat perille.

Sivumennen mainittakoon, että ainakin tämän kirjoittajalle on käsittämätöntä, kuinka edellämainitussa kirjeessä pyydettiin ainoastaan ruotsinkielisiä kirjoja, vaikka Ruotsista saapuneessa Thelinin kirjeessä ilmeni kuninkaan tahdon olleen lähettää sekä ruotsin- että suomenkielisiä kirjoja siirtokuntaan. Nuorempi väki arvatenkin osasi järjestään ruotsia, ja muutamat vanhemmat ruotsia taitamattomat olivat asiassa vaiti.

Postimestari Thelin lähetti Delawaresta tulleet kirjeet kuninkaalle. Kului kuitenkin kaksi vuotta, ennenkuin siirtokunnassa asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin käsiteltäväksi valtakunnanneuvostossa. Tämä viivytys saattoi johtua siitä, että Ruotsia ja Suomea vuosina 1694—96 kohtasivat kauheat katovuodet ja nälän mukana taudit, niin että näinä vuosina Suomessa kuoli nälkään ja kulkutauteihin kolmasosa kansasta. Ruotsin hallituksella oli raskaita vuosia ja paljon työtä, hankkiessaan nälkiintyneelle väestölle ruokavaroja, mistä niitä oli mahdollista saada. Vuosi 1697 toi helpotuksen, sillä kesä oli lämmin ja kasvillisuudelle suotuisa.

Delawaren laakson suomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin sitten vihdoin käsiteltäväksi myötämielisesti ja päätettiin avustaa opettajien lähettämistä Amerikkaan sekä myöskin tarpeellisten kirjojen hankkimista. Kuningas kirjoitti asiasta Upsalan arkkipiispalle O. Svebiliukselle, pyytäen tuomiokapitulia tiedustelemaan ja esittämään sopivat opettajat siirtokuntaan lähetettäviksi. Kahta opettajaa pyydettiin, mutta kuningas halusi hallituksen myötävaikutuksella lähettää kolmannenkin saarnamiehen, etupäässä tekemään lähetystyötä seurakuntien etäisillä seuduilla. Konsistorin esityksestä valittiin pastorit Anders Rudman, Erick Björk ja Jonas Auren, jotka läksivät matkalle 1697. Mukana heillä oli runsas varasto hengellistä kirjallisuutta.

Juhlahetkiä viettivät Delawaren seurakunnat, kun kauan odotetut opettajat saapuivat juhannuksen aikaan. Ensin pidettiin kiitos ja rukoushetki Crane Hookin kirkossa; sitten matka jatkui Philadelphiaan, jossa kokoonnuttiin Wicacon kirkkoon juhlimaan, myöhemmin Tinicum-saarelle. Vastasaapuneet pastorit näyttivät valtuuskirjeensä kuvernööri William Markhamille ja saivat ystävällisen vastaanoton sielläkin. Rudman sijoittui hoitamaan siirtokunnan pohjoista seurakuntapiiriä, pastori Björk eteläpiiriä, ja pastori Auren saarnaili siirtokunnan syrjäseuduilla.

15. Uusia kirkko ja rakennetaan

Delawaren eteläisessä suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa syntyi pastori E. Björkin henkevien ja elävien saarnojen vaikutuksesta vireä hengellinen liike, ilmeten siinäkin, että pieni kirkko Crane Hookissa kävi ahtaaksi. Kun sanottu kirkko muutenkin olisi vaatinut perinpohjaisen korjauksen, esitti pastori uuden, tilavamman kirkon rakentamista. Paikalle, missä Kristiinan linna ennen sijaitsi, oli kasvanut pienenlainen kaupunki ja se oli tullut paikkakunnan liikekeskukseksi. Kun siellä seurakunta omisti, paitsi hautausmaan, sen yhteydessä myös jonkun verran maatakin, niin pastori ehdotti uuden kirkon rakennettavaksi Kristiinaan, nykyiseen Wilmingtonin kaupunkiin. Kun Crane Hookin ja Kristiinan väliä ei ollut kahtakaan mailia, olivat ne asemaltaan seurakuntalaisiin nähden molemmat keskeisiä. Vaikka kannatettiinkin entisen kirkon uudistamista ja paikkaakin, niin yleinen mielipide kallistui siihen, että uusi, ajanmukaisempi kirkko rakennettaisiin Wilmingtoniin, jolla kasvavana kaupunkina oli selvästi tulevaisuutta.

Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa

Uusi kirkko päätettiin rakentaa kivestä, varsinkin kun lähistöllä Brandywinessä sijaitsi louhimo, josta saatiin kaunista ja ilmastonkestävää sinertävää kirjokiveä. Kirkon kooksi määriteltiin: pituus 60 jalkaa, leveys 30 jalkaa ja korkeus 20 jalkaa. Siihen tuli viisi goottilaista kaari-ikkunaa ja kolme kaariovea.

Mielenkiintoista on todeta se innostus, uhraavaisuus ja sopuisuus, joka vallitsi kirkkoa rakennettaissa. Varoja ei ollut ensinkään, kun toimeen ryhdyttiin, mutta niitä kerättiin lahjoina, lainoina ja päivätyö-lupauksina. Kolminaisuuden kirkon kirjoissa on näiltä vuosilta säilynyt yksityiskohtainen selostus kirkon rakentamisesta, lahjoittajani nimistä y.m. Suomalaisia, jotka todistettavasti osallistuivat varoillaan ja työllään tämän muistorikkaan kirkon rakentamiseen, olivat: Johan Cock, Olli Fransson, Erick Halttunen, Hannu Halttunen, Lassi Hendrickson, Tapani Jöransson, Petter Kukkonen, Joran Liukkoinen, Yrjänä Liukkoinen, Johan Minkkinen, Johan Monnson, Henrick Orainen, Yrjänä Orainen, Anders Sinikka, Bror Sinikka, Johan Sinikka, Brita Savuinen, Olli Tomminen, Valle Tomminen, Henrick Tossava, Johan Tossava, Lassi Tossava, Matti Tossava, Peter Valkoinen, Lassi Viainen, Michael Viainen sekä monia muita, joiden nimet kätkeytyvät ruotsalaisiin Andersoniin, Gustafsoniin, Mattsoniin j.n.e.

Kevättalvella 1698 kuljetettiin seurakunnan yhteisvoimilla Brandywinen louhimoista perustus- ja rakennuskivet sekä muutkin rakennustarpeet kirkon paikalle. Toukokuussa laskettiin kirkon peruskivi suurin juhlallisuuksin, joihin osallistui siirtokunnan kolmen papin ohella yleisöä läheltä ja kaukaa.

Kolminaisuuden päivänä 1699 toimitettiin kirkon juhlallinen vihkiminen. Tilaisuuteen saapui sellainen määrä Delawaren varrella asuvia suomalaisia ja ruotsalaisia, ettei koskaan ennen ollut heitä yhtaikaa nähty niin paljon koolla. Juhlaan oli kutsuttu maakunnan kuvernöörikin, vaikka hän ei voinut siihen saapua. Kirkon nimeksi annettiin "Pyhän Kolminaisuuden kirkko".

Arvokkaana ja kunnioitusta herättävänä tämä Delawaren suomalaisten ja ruotsalaisten rakentama kaunis kirkko vieläkin seisoo suurkaupungiksi kasvaneessa Wilmingtonin kaupungissa, Delawaren valtiossa. Sen vieressä olevaan hautausmaahan on kätketty monta siirtokuntaan vanhasta maasta tullutta suomalaista ja näiden jälkeläisiä. Sieltä löytää Tossavain ja Juustisten hautarivit, muistokivi toisensa vieressä, j.n.e.

Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa

Pastori Rudmanin otettua hoitoonsa Delawaren siirtokunnan pohjoisen luterilaisen seurakunnan piirin ja saarnattua muutamia kertoja Wicacon pienessä, puolustustorniksi aikoinaan rakennetussa kirkossa, havaittiin tilavamman ja ajanmukaisemman kirkon tarpeellisuus. Oikeastaan seurakunta oli sen jo ennen huomannut, koskapa sillä oli 400 puntaa lupauksina uuden kirkon rakentamista varten.

Uuden kirkon paikasta syntyi odottamattoman vakava erimielisyys, joka nostatti ikäviä riitoja, niin että seurakunnan kokonaisuuskin joutui vaaraan. Pastori Rudman ja seurakunnan yläpään väestö Schuylkill-joen varrella vaativat kirkon rakentamista Philadelphiaan, entisen kirkon luokse, vain hieman lisämaata hankkimalla. Philadelphia oli kasvava ja vilkas liikekeskus, sillä oli tulevaisuutta ja seurakunnalla myöskin. Entisen Wicacon kirkon asemakin Delaware-joen läheisyydessä tarjosi juhlallisen näköalan ja oli riittävän ylävällä, kuivalla paikalla. Vielä lisäksi Sven Svenson lahjoitti pari acrea lisämaata seurakunnalle.

Kirkon viereen oli haudattu moni varhaisimmin tullut suomalainen ja ruotsalainen, ja paikka oli senkin tähden käynyt rakkaaksi. Mutta seurakuntapiirin alaosassa asuva Calkeon Hookin ja Tinicum-saaren väestö vaati uutta kirkkoa Tinicum-saarelle, missä vielä oli vanha, mutta korjauksen tarpeessa oleva, kuvernööri Printzin rakennuttama kirkko.

Tätä kannattivat New Jerseyn valtiossa Delaware-joen itäpuolella Pennsneckissä, Raccoon-joella ja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset. He olivat koonneet 50 perheen nimillä varustetun listankin vaatimuksensa tueksi. Vuosi 1698 kului väitellessä ja riidellessä, niin että hyväntahtoinen pastori Rudman joutui miltei epätoivoon tilanteen takia.

Kristiinan seurakunnan lahjakas pastori E. Björk saapui pyynnöstä saarnaamaan Wicacon kirkkoon. Hän valitsi vaikuttavan tekstin "Jeesus itkee Jerusalemia" ja sai seurakuntalaisten sydämet sulamaan ja taipumaan sovintoon. Tehtiin uudet päätökset, ja molemmat puolueet taipuivat jättämään uuden kirkon paikan valitsemisen siirtokunnan silloisille kolmelle pastorille, joiden oli neuvoteltava kuvernööri Markhamin kanssa ja saatava hänenkin suostumuksensa valitulle kirkon paikalle. Asian ratkaisu ei kestänytkään kauan, kun pastorit Björk, Rudman ja Auren yksimielisesti kannattivat Philadelphiaa, jota myöskin Pennsylvanian kuvernöörikin puolsi.

Uutta kirkkoa alettiin rakentaa v. 1699. Yksityiskohtaisia selostuksia itse rakennustyön vaiheista puuttuu, mutta mittasuhteiltaan kirkko tuli olemaan vuotta ennen rakennetun Wilmingtonin kirkon kokoinen. Rakennuksen ulkopiirteet ovat kauniimmat, kookas ja korkea torni on erittäin tasasuhtainen. Kirkko rakennettiin tiilestä, niinkuin yleensä kaikki muutkin silloiset Philadelphian yksityiset ja yleiset rakennukset. Se vihittiin kesällä 1700 ja sai nimekseen "Gloria Dei-kirkko". Tilaisuus oli siirtokunnan suurimpia juhlahetkiä.

Gloria Dei-kirkko eli "Old Swedish Church", jolla nimellä se yleisemmin tunnetaan, lukeutuu Philadelphian vanhimpiin ja arvokkaimpiin muistorakennuksiin. Kirkkoa, joka nykyään kuuluu episkopaliselle kirkkokunnalle, pidetään hyvässä kunnossa ja käytetään jumalanpalveluksiin yhä edelleenkin. Sen vanhoista kirkonkirjoista löytää varhaisimpien suomalaisten ja ruotsalaisten nimiä, eräät kirkkovaltuustoon kuuluneina kuten Lassi Puranen, Johan Marttinen vanhempi, Peter Kokkinen ja hänen lahjakkaat poikansa Ernest Cock ja Lassi Cock y.m. Kirkon ympärillä on vuosisatojen ajan käytetty kalmisto täynnä pienempiä ja suurempia kivipatsaita. Mielenkiintoisin niistä on Lassi Cockin suurikokoinen ja komea muistokivi. Pienemmät ja vaatimattomammat hautakivet on ajan hammas kuluttanut, ja niiden mukana on monen suomalaisenkin nimi painunut unholaan. Mutta heihin voidaan sovelluttaa sanat: "Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat tästälähin. Niin, Henki sanoo: 'he saavat levätä vaivoistaan, sillä heidän tekonsa seuraavat heidän mukanaan'."

Kingsessingin kirkko

Kingsessingin suomalaisasutus sijaitsi Schuylkillin laaksossa, noin viisi mailia Wicacon eli Philadelphian vanhasta suomalais-ruotsalaisesta Gloria Dei-kirkosta. Paikka on vanhaa suomalaista asutusta, jonne 1650-luvun taitteessa Peter Rambo, Mauno Halttunen, Peter Jokinen y.m. rakensivat uudistalonsa, eivätkä kaukana olleet Marttistenkaan maatilat. Joukossa oli joku ruotsalainenkin. Paikkakunnan luterilainen väestö kuului Wicacon seurakuntaan. Mutta kun uudisasukkaat vaurastuivat, pellot laajenivat ja perheet lisääntyivät toisen sukupolven laittaessa omat kotinsa, muodostui Kingsessingiin kappeliseurakunta, joka kuului Wicacon emäseurakunnan yhteyteen. Ruotsista tullut Wicacon seurakuntapiirin opettaja, jumaluusopin tohtori Charles M. Wrangel, aloitekykyinen, tarmokas seurakunnan hoitaja, tunsi Kingsessingin olot ja ne vaikeudet, jotka usein kohtasivat hartaustilaisuuksien järjestämistä perheisiin, ja hän kehoitti Kingsessingin luterilaista väestöä rakentamaan oman kokoushuoneen, vaikkapa vain pienikokoisen.

Paikkakunnan asukkaat olivat asiaan innostuneita, lahjoittivat rakennusta varten rahaa ja tekivät päivätöitä, ja niin laskettiin kirkon perustus v. 1760. Rakennusavustajien joukossa nähdään myöskin silloinen tuomari, myöhemmin valtiopäivämies ja Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja John Morton, jonka luona tohtori Wrangel usein vieraili; eräs tällainen vierailu v. 1761 on mainittuna Israel Acreliuksen teoksessa, siv. 348.

Yli puoli vuosisataa tässä kirkossa saarnasivat suomalais-ruotsalaisen seurakunnan papit, mutta sittemmin episkopaliset pastorit hoitivat tätäkin kappeliseurakuntaa. Alkuperäistä kirkkoakaan ei oikeastaan voida sanoa olevan, sillä v. 1854 kirkko kokonaan uudistettiin lisärakentelulla.

Eikä ole enää entistä Kingsessingin maanviljelysseutuakaan, sillä Philadelphian miljoonakaupunki on aikaa sitten vallannut tämän tienoon, nimittäin Darby Roadin ja 69. kadun välisen alueen. Episkopalinen St. James Church on kuitenkin löydettävissä sieltä.

Upper Merionin kirkko

Tämä alue kuuluu Montgomeryn kauntiin ja sijaitsee Schuylkill-joen länsipuolella, kuusitoista mailia Philadelphiasta pohjoislänteen ja noin mailin matkan päässä Norristownista. V. 1650 jälkeen siirtyi sinne suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, vanhemman Rambon poika Peter Rambo npi(=nuorempi), Mauno Halttusen vanhin poika Matti Halttunen y.m.

Tohtori Charles M. Wrangel, joka halusi säilyttää tämän seudun luterilaisen kirkon huostassa, rakennutti sinne paikkakunnan suomalaisten ja ruotsalaisten myötävaikutuksella kirkon v. 1763. Asutus muodostui omaksi seurakunnaksi, jota hoitivat Philadelphian Gloria Dei-kirkon papit. Kun samoihin aikoihin Kingsessingin saarnapaikka myöskin järjestyi varsinaiseksi seurakunnaksi, yhdistettiin kaikki kolme seurakuntaa samaksi pastoraatiksi nimellä United Lutheriin Churches of Wicaco, Kingsessing and Upper Merion, ja sen säännöt vahvistettiin Pennsylvanian laeissa v. 1765.

Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla tämäkin seurakunta kirkkoineen joutui episkopalisten huoltoon. Tämä viimeisiä suomalaisten ja ruotsalaisten rakentamia kirkkoja Delawaren siirtokunnassa tunnettiin nimellä Christ Church, Kristuksen kirkko. Sen vanhoista kirkonkirjoista löytyy muutamia suomalaisia nimiä sekä toisia englantilaistuneita suomalaisten nimiä; monet suomalaiset toimivat kirkonpalvelijoina ja kuuluivat kirkkovaltuustoon. Vanhassa kalmistossa lepää myöskin Delawaren varhaisia siirtolaisia, mutta harvan nimet ovat enää muistokiviin piirrettyinä.

Raccoonin kirkko

Delaware-joen itäpuolella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset kävivät enimmäkseen Tinicumin kirkossa, sittemmin, uusien kirkkojen valmistuttua, Wilmingtonissa ja Philadelphiassa. Raccoon-joen varrella ja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset perustivat oman seurakunnan ja rakensivat v. 1704 pienenlaisen puukirkon Raccoon-joen taajaväkisimpään kylään. Kun tähän seurakuntaan yhtyivät myöskin Pennsneckissä ja Salem-puron varrella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset, saattoivat he kutsua oman papinkin seurakuntaansa, mikäli niitä saatiin Ruotsista. Opettajat kuitenkin usein muuttivat, toiset läksivät takaisin synnyinmaahansa j.n.e. Silloin hoitivat seurakuntaa pastorit joko Philadelphiasta taikka Wilmingtonista. Tulkoon mainituksi, että v. 1750 taitteessa suomalainen luonnontutkija ja pastori Pietari Kalm Amerikkaan tekemällään tieteellisellä tutkimusmatkalla viipyi pari vuotta maanmiestensä keskuudessa Delawaren siirtokunnassa ja hoiti tällöin myöskin Raccoonin seurakuntaa. Pappilakin oli rakennettu ja melkoinen maakaistale varattu opettajia varten, aivan niinkuin Suomessa oli tapana.

Pennsneckin kirkko

Siinä niemekkeessä, joka sijaitsee Delaware-joen ja Salemin puron välillä, asui melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia, etupäässä siirtokunnan toisen polven väkeä. He kuuluivat, kuten jo edellä mainittiin, Raccoonin seurakuntaan. Mutta kun kirkkomatka etäisimmiltä paikoilta oli kaksikin kymmentä mailia, muodostivat he oman kappeliseurakunnan ja rakensivat kirkon Pennsneckiin v. 1717. Raccoonin seurakuntaan edelleen kuuluttiin, ja sieltä pastori kävi jumalanpalveluksia pitämässä ja kirkollisia palveluksia suorittamassa.

Pennsneckin suomalaisten rakentamaa kirkkoa ei ole enää olemassa. Puukirkot eivät kestä vuosisatojen kulutusta. Mutta entisen kirkon tilalle rakennettiin seurakunnan muututtua episkopaliseksi tilava tiilikirkko, joka tunnetaan nimellä Pyhän Yrjön kirkko. Kirkon viereisessä kalmistossa tapaa vielä muutamia kuluneita, ikivanhoja hautakiviä, joista vaivoin voidaan lukea joku suomalainen tai ruotsalainen nimi. Kirkko hautausmaineen sijaitsee noin mailin päässä Pennsvillen kauppalasta.

Swedesboron kirkko

Suomalaisten ja ruotsalaisten Raccoon-joelle rakentama kirkko ei ajan pitkään vastannut vaatimuksia, sillä seudun asutus laajeni ja seurakunnan väkiluku lisääntyi. Sitä kyllä hieman laajennettiin v. 1750 ja muutenkin korjattiin, niin että se jonkun aikaa vielä tyydytti vaatimukset.

Kun pastori N. Collin tuli seurakunnan hoitajaksi, ryhtyi hän heti uuden kirkon rakennuspuuhiin. Vastuksia ei suinkaan puuttunut, varsinkin kun osa seurakuntalaisia vaati vain entisen kirkon korjaamista eikä uutta, kallista kirkkoa. Collin, joka piti silmällä paikkakunnan tulevaisuutta, sai tunnetulla tarmollaan ja taidollaan asiat kehittymään niin pitkälle, että uuden kirkon peruskivi laskettiin v. 1783. Mittasuhteiltaan kirkko tuli olemaan siirtokuntaan rakennetuista kirkoista suurin ja tilavin: 61 jalkaa pitkä, 41 jalkaa leveä ja niin korkea, että siihen voitiin asettaa ikkunat kahteen kerrokseen. Kolme vuotta kesti sen rakentaminen, se tuli maksamaan 1,310 Englannin puntaa. Vihittäessä pyhään tarkoitukseensa se sai nimen Kolminaisuuden kirkko. Kirkko, joka on tiilestä rakennettu, on edelleenkin käyttökuntoinen ja lukeutuu Swedesboron kauppalan isoimpien ja arvokkaimpien yleisten rakennusten joukkoon. Kirkon ympärillä on kalmisto. Siellä lepäävät monet siirtokunnan varhaisimmat, New Jerseyn valtioon asettuneet uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä: Mulikat, Juustiset, Lockeniukset y.m. Hautakivissä olleet nimet ovat niin kuluneet, että vain vaivoin niistä suomalaisen löytää.

Swedesboron tilava ja kaunis kirkko, on viimeinen niistä yhdestätoista kirkosta, jotka Delawaren jokilaakson suomalaiset ja ruotsalaiset yhdessä rakensivat. Kahdeksan näistä kokoushuoneista on joko purettu tai lahonnut maan tasalle. Tinicumin saarella sijaitsevan kirkon ovat Delaware-joen tulvat vuosisatain kuluessa huuhtoneet pois, eikä ole helppo sen paikkaakaan enää määritellä. Kolme kirkkoa on kuitenkin vielä jäljellä todistamassa nykymaailmalle suomalaisten ja ruotsalaisten uskonnollisuudesta ja kirkollisesta harrastuksesta. Nämä kirkot ovat: Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa, Delawaren valtiossa, Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa, Pennsylvaniassa, ja Kolminaisuuden kirkko Swedesborossa, New Jerseyn valtiossa, siis yksi kirkko kussakin niistä valtioista, joiden kulttuurityön suomalaiset ja ruotsalaiset aloittivat niin aineellisella kuin henkiselläkin alalla.

16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa

Jumalanpalvelukset Delawaren suomalaisissa ja ruotsalaisissa kirkoissa toimitettiin suurin piirtein samaan tapaan kuin nykyisetkin jumalanpalvelukset Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa. Sunnuntaisin ja juhlapäivin pidetyissä jumalanpalveluksissa oli alttaripalvelus messuineen, pappien käyttäessä "kappaa" eli messupukua. Herran ehtoollinen yhdistettiin päivä-jumalanpalveluksen yhteyteen niin usein kuin olosuhteet kussakin seurakunnassa vaativat. Jouluna kokoonnuttiin kynttilöin valaistuun aamuvarhaiskirkkoon. Myöhempinä aikoina, mikäli saatiin kirkkoihin riittävä valaistus, pidettiin myöskin illoin jumalanpalveluksia, varsinkin Wilmingtonissa ja Philadelphiassa.

Miehuutensa parhaimmissa voimissa Ruotsista tulleet papit olivat ahkeria lähetystyön tekijöitä. Siirtokunnan syrjäseuduilta, teiden puutteessa ja varsinkin epäsuotuisain ilmain vallitessa, oli kirkkoontulo hankalaa. Mutta papit kulkivat jalan, ratsain tai soutuvenein pienissä, etäisissä uudiskylissä seuroja pitämässä ja kirkollista palvelusta suorittamassa. Ja perhehartaushetkiä voitiin pitää arkisin rintakylissäkin ja lähellä kirkkoa.

Seurakuntalaisten perehdyttämiseksi raamatun sisällykseen järjestivät jotkut papit säännöllisen raamatunlukemisen jumalanpalvelusten yhteyteen sunnuntaisin. Muistiinpano tästä kiitettävästä menettelystä on jäänyt Wilmingtonin seurakunnan kirkonkirjaan, josta ilmenee, että pastori E. Björk aloitti kesällä 1697 tällaisen järjestetyn raamattu tunnin, lukemalla ensimmäisen luvun Vanhasta Testamentista ja ensimmäisen luvun Uudesta Testamentista. Neljättä vuotta kesti Uuden Testamentin läpi pääseminen. Vanhan Testamentin lukeminen vaati kymmenen vuotta, yksin Jesajan profeetallinen kirja kesti vuoden lukea. Jotkut ahkerat kirkossakävijät saivat näin ollen kuulla koko raamatun sisällön. Pastori Björk aloitti toiseen kertaan raamatun läpilukemisen, mutta se keskeytyi hänen saatuaan kutsun Ruotsiin.

Lasten saattaminen kasteen armoliiton osallisuuteen pidettiin vanhempien pyhänä velvollisuutena, ja sen tuli tapahtua mahdollisimman pian äidin tervehdyttyä. Tavallisimmin vietiin lapset kirkkoon kastettaviksi, paitsi milloin lapsi oli liian heikko kuljetettavaksi, taikka tiet vaikeasti kuljettavia; silloin pastori haettiin kotiin kastetoimituksen tekemään ja usein samalla raamatunselityksenkin pitämään. Kummien valitsemisessa oltiin tarkkoja, sillä kun heidän velvollisuutenaan tuli olemaan lapsen kristillisen kasvatuksen vaaliminen, piti heidän itse olla elämässään hyvänä esimerkkinä; niinpä kummeiksi pyydettiin vakaamielisiä seurakuntalaisia.

Avioliittoon vihkimisen, varsinkin siirtokunnan alkuaikana, toimittivat etupäässä seurakuntain opettajat. Avioliittoon aikovat kuulutettiin kolme kertaa kirkossa, ja sen jälkeen tapahtui vihkiminen. Kun hollantilaiset ja sittemmin englantilaiset saivat määräämisvallan siirtokunnan siviliasioissa, vaadittiin avioliittoon aikovilta kauntin viraston antama lupakirja, jonka jälkeen pappi tai tuomari saattoi vihkimisen toimittaa. Avioliittoon kuuluttamista ei kuitenkaan jätetty pitkiin aikoihin, vaikka se ei enää ollutkaan tarpeellinen liiton laillistuttamiseksi.

Hautaustoimitus yleensä tapahtui niin, että sukulaiset ja saattoväki kokoontuivat vainajan kotiin, jossa pidettiin lyhyt suruhartaushetki, veisattiin virsiä ja sitten lähdettiin viemään vainajaa viimeiselle matkalle. Kantajina olivat lähimmät omaiset ja sukulaiset. Pojat saattoivat kantaa äitinsä ja isänsä arkkua, lisänä vainajan veljet tai langot ja muut läheiset omaiset. Nuoret usein kantoivat ikäisiään. Lapsen pienen arkun saattoi isä kantaa sylissään ja laskea rakkaan kantamuksensa hautaan. Haudalla vielä oli lyhyt hartaushetki virsineen ja rukouksineen. Senjälkeen hauta luotiin umpeen, surujoukon poistuessa vasta hautakummun noustua; joku kukkanenkin laskettiin kummulle.

Lasten opetus ja koulut

Eivät läheskään kaikki siirtokuntaan muuttaneet suomalaiset osanneet lukea, vielä harvemmalla oli kirjoitustaito. Montakaan lasten koulua ei ollut siirtokunnassa ensimmäisten viidenkymmenen vuoden aikana. Vasta 1690-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa ryhdyttiin tarmokkaammin opettamaan nuorta kansaa ja perustettiin lastenkouluja.

Siirtokunnan papit koettivat, mikäli heillä oli aikaa, opettaa kansaa lukemaan. Tämä opetus kävi kokonaan ruotsinkielellä. V. 1697 tuotiin muiden hengellisten kirjain mukana siirtokuntaan 200 aapista ja 200 katekismusta. Lukemisen opettaminen kohdistettiin pääasiallisesti nuoriin. Erinäisinä pyhinä kuulusteltiin lasten ja nuorenväen lukutaitoa, etupäässä ulkolukua, ja annettiin uudet läksyt kotiopiskelua varten. Vanhemmalle väelle pidettiin katekismussaarnoja, ja heidänkin käsitystään kristinopin pääkysymyksistä tiedusteltiin kyselyillä ja erheet korjattiin. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin Lutherin "Vähän katekismuksen" osaaminen ulkoa, mutta tätäkään vaatimusta ei aina voitu täysin noudattaa, vajataitoisempiakin täytyi laskea Herran ehtoolliselle, kun heidän käytöksensä ja sisäinen harrastuksensa sitä edellyttivät.

Ensimmäisen lastenkoulun tiedetään olleen Delawaren siirtolaisten keskuudessa y. 1658, kun Evert Peterson Uplandissa piti koulua, jossa kävi 25 lasta. Koulu ei ollut pitkäaikainen. Hänen jälkeensä pitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavaksi opettajaksi tunnetaan Skaran kimnaasin oppilas Arvid Hernbom, joka v. 1713 saapui siirtokuntaan ja piti kahtena vuotena lastenkoulua Wicacon seurakuntapiirissä. Kaikkiaan on seurakuntain aikakirjoihin merkitty noin kymmenen lastenopettajan saapuneen Ruotsista; kukin heistä vaikutti jonkun aikaa. Viimeisenä mainittakoon Lundin yliopistossa lueskellut Nicholas Forsberg, joka piti lastenkoulua 1750; samoihin aikoihin tukholmalainen Joachim Reinicke toimi opettajana New Jerseyn puolella.

V. DELAWAREN SUOMALAISTEN SUKUTUTKIMUKSIA

17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja sekä nimimerkintöjä

Delawaren suomalaisten pienestä parvesta kasvoi lukuisa jälkeläisjoukko. Niiden lukumäärän laskeminen on mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella. Eipä edes kaikkien alkuperäisesti suomalaisten sukujuuriakaan saada päivänvaloon, sillä monet suomalaiset käyttivät jo siirtokuntaan tullessaan ruotsalaismuotoista sukunimeä: Andersson, Matsson, Pettersson j.n.e. Tämä vaikeus koskee etupäässä viimeisessä retkikunnassa tulleita lukuisia suomalaisia, joiden nimet eivät enää tulleet Ruotsin siirtokunnan kirjoihin. Sukututkimusta vaikeuttaa sekin, että varhaisimmissa siirtokunnan kirjoissa niin monet suomalaiset merkittiin "Finn"-lisäkkeellä: Anders the Finn, Evert the Finn, Lasse the Finn j.n.e.

Englannin hallituksen aikana tapahtui tosin nimien kirjoittamisessa melkoinen parannus, sillä ei enää riittänyt "Finn"-lisäkkeellä varustettu miehen nimi, varsinkin maanomistuskirjojen otossa, vaan asianomaisten täytyi ottaa käytäntöön alkuperäinen nimensä, olipa se sitten puhtaasti suomalainen taikka ruotsalaistunut nimi. V. 1664 jälkeen tulee kauntin ja kunnan kirjoihin ja rekistereihin, vieläpä kirkonkirjoihinkin, aito savolaisia nimiä Mulikka, Tossawa, Sinikka, Savuinen y.m. Näitä vanhoja kuntain kirjoja ja tutkimalla Kristiinan kirkonkirjaa käyttämällä on tämän kirjoittaja poimiskellut näitä sukutietoja. Suurena apuna ovat olleet tohtori Petrus Nordmannin teos Finnarne i Mellersta Sverige ja tohtori K.J. Jalkasen tutkimus Amerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla. Näiden teosten välityksellä on muutamien Delawaren suomalaisten sukujuuria voitu seurata Suomeen saakka, toisten taas Keski-Ruotsin metsissä asuvien suomalaisten pariin. Delawaren suomalaisten sukututkimustyö on tämän kirjoittajan alkuunpanemaa raivaustyötä; ruotsalaisetkaan eivät ole tällä alalla vielä paljonkaan tutkimustyötä tehneet.

Anders Andersson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä v:een 1648, jolloin pääsi vapaaksi mieheksi. Raivasi maatilan Finlandiin; mainitaan muutamia kertoja asiakirjoissa, kuten valituskirjeen allekirjoittajana, myöskin todistajana Ivar Hendricksonin jutussa 1662 y.m.

Lars Andersson Ahvenanmaalta tuli siirtokuntaan 1640; kuoli kuumeeseen 1643.

Lars Andersson the Finn, Saltunan pitäjästä Ruotsista, tuli Delawareen 1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja työmiehenä määrävuodet, jonka jälkeen rakensi kodin ja raivasi pellot Schuylkill-joelle. Pyysi ja sai lisämaata 1678.

Mauno Andersson the Finn, tullut Kalmar Nyckellaivassa v. 1640. Työskenteli kuusi vuotta yhtiön tupakka ja maissipelloilla y.m. töissä. Sai Finlandista maapalan, jonka perkasi pelloksi. Yhtiö kuitenkin v. 1654 osti sen takaisin, maksamalla miehelle työvaivat sekä antamalla isomman maa-alan etäisestä Schuylkillin laaksosta, jonne hän raivasi toisen maatilan.

Kristian Boije, suomalainen aatelismies ja upseeri, saapui siirtokuntaan kuvernööri Printzin seurueessa. Palveli yhtiötä linnoitusten komentajana, etupäässä Uplandin puolustustornin sotilasjoukon johtajana. Teki kuvernööri Printzin edustajana matkan Hollannin siirtokuntaan Nieuw Amsterdamiin, ostellen tarvittavaa tavaraa y.m. asioita toimitellen. Kapteenina arvoltaan, kuvernööri Printzin lähimpänä miehenä, hän toimi Delawaren siirtokunnan ensimmäisen oikeusistunnon puheenjohtajana eli tuomarina.

Kuvernööri tosin virkansa puolesta oli myöskin siirtokunnan tuomari, mutta tässä ensimmäisessä oikeusistunnossa v. 1644 kuvernööri Printz oli syyttäjänä. Vastaajana oli englantilainen turkisliikkeen harjoittaja George Lamberton, jota kuvernööri syytti epärehellisestä menettelystä ja laittomista kaupoista intiaanien kanssa. Kirjurina tässä oikeudessa toimi suomalainen Carl Johnson. Vielä seuraavassakin oikeusistunnossa on kapteeni Boije mukana, ei enää tuomarina, vaan luutnantti Klingin ja muiden kanssa lautakunnan jäsenenä. Kapteeni Boije palasi vanhaanmaahan 1645. Lyhyellä vaikutusajallaan tämä suomalainen sai aikaan kunnioitetut tulokset, sillä kansallisuutemme kannalta ei ole vähäarvoiseksi katsottava, että Suomen mies on toiminut siirtokunnan ensimmäisen oikeuden tuomarina.

Henrick Coleman the Finn. Tämän Vermlannin suomalaisen nimi liittyy "Long Finnin" kapinayritykseen, sillä hän oli varsinaisen kiihoittajan, Marcus Jacobuksen, tulkkina ja apulaisena. Marcus Jacobus joutui kiinni ja englantilaisten viranomaisten haltuun, saaden rangaistuksen. Coleman pakeni intiaanien keskuuteen. Hänen senjälkeisistä vaiheistaan ei paljon tiedetä; hänen omaisuutensa joutui valtiolle. Mahdollisesti hän asui siirtokunnan syrjäseuduilla, Elk Riverillä tai muualla. Mutta vuosikymmenien kuluttua hän ikämiehenä on taas maanmiestensä keskuudessa, ja siirtokunnan viimeisessä väkiluettelossa v. 1693 merkitään hänet yksinäisenä miehenä kuuluvaksi Ruotsista tulleiden ikävanhusten joukkoon.

Lassi Coleman (Kolehmainen) raivasi maatilan Schuylkill-joen rantamille; pyysi ja sai lisämaata 1677. Hänen jälkeläisiään tapaa etupäässä Pennsylvanian valtiossa.

Aksel the Finn omisti maatilan Crane Hookissa 1677. Mikä tämän suomalaisen varsinainen nimi on ollut, ei käy selville.

Abraham the Finn muutti Delawaren puolelta Marylandin valtioon, Elk River nimiseen paikkaan.

Anders the Finn, sotamies, sitten vapaamies. Asui Finlandissa, missä kuvernööri Printzin aikana omisti maatilan ja osuuden suomalaisten myllyyn.

Clement the Finn, uudisasukas Finlandissa, joutui v. 1653 omistamansa pienen myllyn tähden kuvernööri Printzin kateuden ja vihan alaiseksi; kuvernööri hyökkäsi avuttoman suomalaisen kimppuun, ruhjoen hänet raajarikoksi, kuten edellä on mainittu.

Evert the Finn raivasi uudistilan Finlandiin. Yhtiö maksoi hänelle kohtuullisen työpalkan, ottaen Evertin maan haltuunsa. Mies muutti Schuylkillin laaksoon, rakentaen sinne kotinsa.

Henrick the Finn, vapaamies, sai uudistilan Crane Hookista. Voi olla oikeastaan Henrick Pakkinen, jolla myös merkitään olleen maatila Crane Hookissa.

Johan the Finn asui kuvernööri Printzin aikana Finlandissa ja osallistui suomalaisten myllyyn.

Karin the Finn, leskivaimo, elätti itseään ja lapsiaan kerjuulla. Sai sakkoa irtolaisuudesta y.m., vieläpä istui vähän aikaa Kristiinan linnassakin. Myöhemmin sai kunnanapua.

Lassi the Finn, yhtiön vuokratilallinen v. 1653.

Marcus the Finn asui Elk-joella Marylandin valtiossa. Siellä hänen mainitaan kerran joutuneen vakavaan selkkaukseen hollantilaisten viranomaisten kanssa.

Matias the Finn asui maatilallaan Crane Hookissa 1660-luvulla.

Mauno the Finn omisti maatilan Finlandissa v. 1653.

Simon the Finn oli varhaisimpia uudisasukkaita Crane Hookissa.

Tom the Finn asui Elk-joella, Marylandin valtiossa. Saattaa olla sama kuin Tomminen, joka myöskin on Elk-joelle menneitä suomalaisia.

William the Finn, Elk-joella. Pyysi v. 1669 muuttolupaa Delawaren valtion puolelle ja sen saatuaan asettui Apognessiin.

Bertil Eskilson, suomalainen Sundin pitäjästä Ruotsista, saapui siirtokuntaan v. 1641 Mauno Klingin keräämien uudisasukasten mukana. Palveltuaan määrävuodet siirtokuntaa hän rakensi kotinsa Schuylkillin laaksoon, raivaten sinne isohkon maatilan.

Olli Fransson vpi, Keski-Ruotsin suomalaisia, saapunut siirtokuntaan v. 1645. Palveli yhtiötä vahtisotilaana ja työmiehenä. Merkittiin kerran sairaslistalle nimellä Olof Franien. Vapaamieheksi tultuaan raivasi maatilan Stone-puron varrelle lähelle Wilmingtonia. Sai lisämaata v. 1676, niin että hänellä oli suuri maatila. Kun hänkin joutui "pitkän suomalaisen" kapinapuuhaan, sakotettiin häntä varakkaana miehenä varsin tuntuvasti. Ei ole enää elossa siirtokunnan viimeisen väenlaskun aikana v. 1693.

Olli Fransson nuorempi, siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut, merkittiin vuoden 1693 asukasluetteloon seitsenhenkisen perheen päänä. Hän otti innolla ja runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden kirkon rakentamiseen Wilmingtoniin, kuuluen sanotun seurakunnan valtuustoon. Sukua levisi myöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin suomalaiskyliin Pennsneckiin ja Raccoon-joelle.

Johan Fransson, Viipurista, pikkurikollisena lähetetty siirtokuntaan v. 1643. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Anders Haka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan Wilmingtonissa. Kirkonkirjoissa merkitään hänen lapsensa haudatuksi v. 1641. Kun hänen nimensä puuttuu siirtokunnan varhaisimmista kirjoista, voitaneen otaksua, että hän tuli siirtokuntaan merimiehenä ja mentyään suomalaisen neidon kanssa avioliittoon jäi vakituisesti siirtokuntaan.

Anders Hansson kuuluu niihin suomalaisiin, joita Mauno Kling keräili Keski-Ruotsin metsistä; hän saapui perheineen siirtokuntaan v. 1641. Hänen tyttärensä mainitaan kuolleen v. 1643. Hansson työskenteli määrävuotensa yhtiön palveluksessa ja raivasi senjälkeen uudistilan Finlandiin, missä hänen merkitään asuneen v. 1653. Muutti myöhemmin Marylandin valtioon. Jälkeläisiä on siellä kohonnut huomattaviin asemiin.

Matti Hansson, sotilas, edellämainitun Anders Hanssonin veli, saapui siirtokuntaan veljensä kanssa samaa matkaa v. 1641. Palveli yhtiötä etupäässä sotamiehenä ja merkitään tykkimieheksi v. 1646. Palvelusaikansa päätyttyä hän perusti maatilan Schuylkill-joelle, ollen Rambon y.m. kanssa seudun ensimmäisiä raivaajia. Kun hollantilaiset v. 1655 tulivat valloittamaan Delawaren siirtokuntaa ruotsalaisilta, ryhtyi Hansson Schuylkillin laaksossa asuvien kanssa aseellisesti puolustamaan siirtokunnan oikeuksia, mutta pieni joukko vangittiin helposti.

Tämä tapaus ei näytä saattaneen häntä hollantilaisten silmissä huonoon valoon; sen huomaa siitä, että kun valloitus oli suoritettu ja uudelle hallitukselle uskollisuuden vala vannottu, saa hän vapauden, niinkuin muutkin tässä valloitussodassa vangitut suomalaiset ja ruotsalaiset. Kun englantilaiset valloittivat siirtokunnan hollantilaisilta ja eräänlainen paikallinen itsehallinto järjestettiin, nimitettiin Hansson v. 1668 yhdeksi hallituskomitean jäseneksi. Hänen kuolinvuotensa on tuntematon. Jälkeläisiä asuu Norristownissa, Philadelphiassa y.m.

Matti Hansson, Porvoosta, Klaus Flemingin palvelija, lähetettiin rikollisena siirtokuntaan v. 1641. Palveli yhtiötä jonkun aikaa Uplandissa. Sittemmin hänen mainitaan olleen kuvernööri Printzin palveluksessa Tinicum-saarella. Sai v. 1653 luvan palata vanhaanmaahan, mutta merkintää ei löydy siitä, että hän olisi lähtenyt sinne. Mahdollisesti hän meni Marylandin valtion puolelle, jonne moni muukin suomalainen siihen aikaan siirtyi.

Israel Helme (Helminen), kotoisin Moran pitäjästä Keski-Ruotsista, saapui perheineen Delawareen v. 1643. Hän oli siirtokunnan lahjakkaimpia uudisasukkaita, osasi Amerikkaan tullessaan suomea ja ruotsia sekä oppi yhtiön turkiksienostajana myöskin intiaanien kieltä. Kotinsa hän rakensi Schuylkillin laaksoon, oivaltaen seudun tulevaisuuden turkiksien ostopaikkana. Kun englantilaiset ottivat haltuunsa Delawaren siirtokunnan ja kunnallinen hallinto järjestettiin, nimitettiin hänet jäseneksi siirtokunnan hallitusta hoitavan kapteeni Carrin komisarivirastoon v. 1668. Sittemmin hänestä tehtiin rauhantuomari Schuylkillin alueelle, ja hän palveli Uplandin oikeuden lautamiehenä vuoteen 1681.

Valtion kuvernöörin apulainen, kapteeni Cantwell käytti Israel Helmeä kielenkääntäjänä monissa eri virkatoimissa. Hän lukeutuu siirtokunnan johtavimpiin ja ansioituneimpiin uudisasukkaihin, ollen mukana ja johtamassa niinhyvin kunnallisia kuin myöskin seurakunnallisia asioita. Helminen, Kokkinen ja Marttinen ovat Schuylkillin laaksossa perin huomattavana suomalaisena kolmikkona. Peter Rockille oli Israel Helmi sukuakin, ja hänen tyttärensä Ingeborg meni avioliittoon Erick Mulikan kanssa. Vuoden 1693 väkiluettelossa merkitään Israel Helmi Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Sukua on levinnyt, paitsi Pennsylvaniaan ja Delawareen, myöskin New Jerseyn valtioon.

Ivar Hendrickson the Finn (myöskin Evert the Finn), Keski-Ruotsin metsistä Mauno Klingin keräämiä siirtolaisia, saapui Delawareen 1641. Palvelusvuotensa suoritettuaan raivasi maatilan Calkeon Hookin ja Schuylkill-joen rajaseuduille. Hän oli luonteeltaan riidanhaluinen ja viinaan menevä ja tuotti naapureilleen suurta harmia. Uplandin oikeudessa häntä v. 1663 sakotettiin rauhaisan Yrjänä Snewhuitin pieksemisestä, ja hänet määrättiin poistumaan paikkakunnalta. Hän siirtyikin Crane Hookiin, Wilmingtonin lähelle.

Lassi Hendrickson asui New Jerseyn valtiossa, mutta kuului jäsenenä Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkon seurakuntaan, avustaen uuden kirkon rakentamista y.m. Vielä 1700-luvun taitteessa hänen nimensä tavataan Kolminaisuuden kirkon kirjassa.

Maunu Halttunen, tunnettiin nimellä Mons Hallton, saapui siirtokuntaan jossakin viimeisissä retkikunnissa. Suku on kotoisin Laukaan pitäjän Halttulanpohjan kylästä, mistä sitä muutti Keski-Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan. Päästyään vapaaksi mieheksi Maunu Halttunen rakensi kotinsa Finlandiin, kuten vuoden 1653 luettelo osoittaa. Hänellä näyttää olleen suuri perhe, koska jälkeläisiä on runsaasti levinnyt siirtokuntaan. Tämä Halttusen suvun uranuurtaja eli vielä v. 1693 ja luettiin Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Jälkeläiset käyttivät nimiä Hollton ja Hollsten.

Walle Hollton, maanviljelijä Finlandista, oli Kolminaisuuden kirkon valtuusmiehiä ja runsaskätisesti avusti uuden kirkon rakentamista 1698. Häntä käytettiin myöskin siirtokunnan kunnallisissa asioissa, Uplandin oikeuden lautamiehenä y.m.

Hans Hollton ja Johan Hollton, kumpikin merkittiin Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin v. 1698. Siitä päättäen, että he kuuluivat jäseninä Wilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon, hekin asuivat Finlandissa, koskapa sanottu suomalainen kyläkunta kuului Kolminaisuuden kirkon seurakuntaan.

Matti Hollsten, varakas maanviljelijä Schuylkill-joen varrelta 1700-luvun taitteessa, omisti tuhat acrea käsittävän suurtilan. Hän oli useissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa. Kuului Philadelphiassa sijaitsevaan Gloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon. Hänen taloudessaan oli v:n 1693 merkinnän mukaan seitsemän henkeä.

Fredrick Hollton omisti maatilan Philadelphian kaupungin äärellä, ja hänen maansa jaettiin myöhemmin kaupungin tonteiksi. Kuului samalla Gloria Dei-kirkkoon, isiensä rakastamaan luterilaiseen seurakuntaan.

Halttusten sukua levisi myöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin suomalaisasutuksiin. James Hollsten oli huomattava maanviljelijä ja kunnallismies 1750-luvun maissa. Samoin veljekset Peter Hollsten ja Johan Hollsten. Kaikki edellämainitut kuuluivat jäseninä sikäläiseen suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan, jolla oli kaunis kirkko Swedesborossa.

Anders Homman (Hommanen), kotoisin Saltunan pitäjästä, Ruotsista, lähetettiin siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja mainitaan olleen rummunlyöjä sekä arvoltaan aliupseeri. Vapaaksi mieheksi tuli hän 1648, jonka jälkeen hän raivasi maatilan Calkeon Hookiin. Sai lisämaata 1678. Toimi samaan aikaan maapoliisina. Uplandin oikeuskirjoista näkyy hänellä ja Olli Dalbolla olleen oikeusjuttu naapuririitaisuuden vuoksi. Oli elossa vielä v. 1693 ja kuului Ruotsissa syntyneiden ikävanhusten joukkoon.

Anders Homman nuorempi, Kolminaisuuden kirkon jäsen ja uuden kirkon rakennusavustajia. Hänen talouteensa kuului v:n 1693 merkinnässä yhdeksän henkeä.

Hans Homman asui Marjetta-kärjessä, Finlandissa. Fredrick Homman, Johan Homman ja Nikolai Homman olivat maanviljelijöitä 1700-luvun vaihteessa ja kuuluivat Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon. Myöhempää sukua ovat maanviljelijät Petter Homman ja Olli Homman.

Johan Hulkko omisti maatilan Finlandissa 1660-luvulla. Hänen Amerikkaan tulonsa vuosi on tuntematon.

Anders Johnsson the Finn on tullut siirtokuntaan v. 1643. Myöhemmät vaiheet ovat tuntemattomat.

Hans Johnsson the Finn on merkitty v. 1654 sotilaaksi. Kun hollantilaiset seuraavana vuonna valloittivat Delawaren siirtokunnan, pakotettiin kaikki sikäläisten linnain sotilaat ja palvelijat menemään Ruotsiin, niiden joukossa Johnssonkin.

Jacob Johnsson, Helsingistä kotoisin oleva merimies, jäi Gyllen Haj-laivasta v. 1653 siirtokuntaan. Mahdollisesti myöhemmin taas palasi vanhaanmaahan.

Karl Johnsson, kirjanpitäjä Käkisalmesta, lähetettiin pienrikollisena siirtokuntaan v. 1643. Kun siirtokunnassa oli puute kirjoitustaitoisista miehistä, niin kuvernööri Printz käytti suomalaista kirjanpitäjää tavaramakasiinin hoitajana, yksityissihteerinä ja muutenkin siirtokunnan hallituksen palveluksessa. Johnsson valittiin erääseen lähetystöön sovittelemaan hollantilaisten naapurien kanssa syntyneitä rajaselkkauksia lähellä Philadelphiaa. Siirtokunnan ensimmäisessä oikeuden istunnossa v. 1644 hän oli, paitsi lautakunnan jäsenenä, myöskin oikeuden kirjurina, samoin toisissakin käräjissä v. 1645. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Peter Jokinen, myöskin Joachine, Yokehanne ja Joachin, suoritti siirtokunnan alkuvuosina sotilaspalvelusta ja muitakin yhtiön töitä. Raivasi maatilan Schuylkillin laaksoon. Toimi tiekomisarina v. 1678. Oli Uplandin oikeuden lautamiehenä 1679. Kuului jäsenenä suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan Wicacossa. Jälkeläisiä asuu Upper Merionissa, Norristownissa y.m. Schuylkill-joen rantamilla.

Clement Joransson (Göransson), metsänraiskaajasuomalainen Vermlannista, kuten hänet asiakirjoissa maalataan, saapui siirtokuntaan v. 1641. Yhtiön omistamilla viljelyksillä hän työskenteli Uplandin seuduilla ensi vuotensa siirtokunnassa. Sittemmin hän oli kuvernööri Printzin palveluksessa Tinicum-saarella sekä sotilaana että työmiehenä. Hänen myöhemmät vaiheensa ovat tuntemattomat. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä mainitaan neljän Joranssonin nimi, mutta Clementin nimi puuttuu; arvatenkin on hänet kuolema sillä välillä saavuttanut.

Maunu Joransson the Finn oli samoin kaskenpoltosta tuomittu ja lähetetty siirtokuntaan 1641. Mahdollisesti edellisen veli. Hän kuului ensi vuosinaan Kristiinan linnan palvelijastoon, mutta myöhemmät vaiheet ovat tuntemattomat. Monet siirtyivät Marylandin valtioon ja eristyivät maanmiehistään. Jotkut muuttivat Delaware-joen itäpuolelle ja siten joutuivat ainakin joksikin aikaa eroon siirtokunnan varsinaisesta väestöstä. Joranssoneja kuitenkin ilmaantui siirtokunnan kirjoihin myöhempinä vuosina.

Anders Jurgen the Finn. Kun hollantilaiset olivat valloittaneet alueen Delawaressa, v. 1655, mainitaan Anders Yrjönpojan olleen ensimmäisiä niistä seitsemästätoista Uplandin piiriin kuuluvasta uudisasukkaasta, jotka vannoivat uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Jurgenin maatila sijaitsi Crooked-kylässä Uplandin seuduilla. V. 1558 hänet nimitettiin hollantilaisen voudin, Willem Beckmannin, apulaiseksi ja kielenkääntäjäksi; hän toimi siten useita vuosia. Kun hänellä jo 1655 oli valmiiksi raivattu maatila, voidaan edellyttää hänenkin tulleen siirtokuntaan joko 1641 tai 1643.

Justus Justassen (Juustinen) lienee laajan Juustis-suvun uranuurtaja Delawaren siirtokunnassa. Tämän kirjoittaja ei ole varma, vaikka nimi Justassen johtuisi suomalaisesta Justus-nimestä. Edellä mainittu Justus Justassen merkitään vapaaksi mieheksi v. 1654, asuen silloin omistamallaan maatilalla Uplandissa. V. 1678 hän saa lisämaata, ja talosta muodostuu laaja maatila. Hän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon, ja kirkon vieressä olevalla hautausmaalla näkee vieläkin rivin hautakiviä, joihin on merkitty Justissen- tai Justis-nimet.

Justassen-sukua levisi Schuylkill-joen varsille ja Philadelphian lähistöön. He ovat Marttisten naapureja. Valtiomies J. Morton meni avioliittoon Anna Justis-nimisen kanssa 1754. Myöskin New Jerseyn puolelle levisi Juustisen sukua. He kuuluivat yleensä suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan.

Pietari Kalm, tiedemies. Varhaisimmat Amerikassa käyneistä ja jonkun aikaa siirtokunnassa viipyneistä Suomen oppineista miehistä ovat Turun yliopiston miehet maisteri Pietari Schaefer ja professori Pietari Kalm. Edellinen oli uskonnollinen haaveilija, jonka Amerikan-matka on katsottava sattumukseksi vailla tarkoitusta ja merkitystä. Professori Kalm suoritti matkansa tieteen palveluksessa, tutkien uuden maanosan kasvi-, eläin- ja kivikuntaa, tarkimmin ensinmainittua tieteenalaa. Kansallisuutemme kunniaa kohottaa se, että suomalainen tiedemies oli ensimmäinen Pohjois-Amerikan luonnontieteen tutkija.

Pietari Kalm, Närpiön kappalaisen poika, syntyi Ångermanlannissa v. 1617. Hän tuli ylioppilaaksi Turun yliopistoon, harjoitti etupäässä luonnontieteellisiä opinnoita, mutta luki myöskin jumaluustiedettä. Hän kulki jo ylioppilaana tutkimusmatkoilla Hämeessä, Savossa ja Karjalassa, kooten kasveja, kukkia ja lintuja. Luonnontieteitä harrastavan kreivi Bjelken kanssa hän teki laajan tutkimusmatkan Venäjälle. Suoritti kandidaattitutkinnon Turun yliopistossa ja siirtyi Upsalan yliopistoon jatkamaan kasvitieteen tutkimuksia suuren tiede miehen, Carl Linnén johdolla. Hänet nimitettiin luonnon- ja talousopin professoriksi Turun yliopistoon.

Ruotsin hallituksen sekä Upsalan ja Turun yliopistojen yhteisavustuksella läksi Kalm v. 1648 tutkimusmatkalle Pohjois-Amerikkaan, ja tämä matka kesti kolmisen vuotta. Englannista hän sai hyvät suositukset. Hän tarkasteli Pohjois-Amerikan itärannan Kanadasta Floridaan saakka sekä teki matkan sisämaahankin Niagaran putoukselle ja Erie-järvelle asti. Matkan ja tutkimuksien tuloksena oli laaja sekä laatuaan ensimmäinen luonnontieteellinen selostus Pohjois-Amerikan luonnosta, kasvi- ja eläinkunnasta. Tämä tutkimus painettiin kaksiosaisena teoksena ruotsiksi: En resa till Norra Amerika, ja teos on englanninkielisenä löydettävissä monesta Amerikan kirjastosta.

Pietari Kalm asui Amerikassa enimmän aikaa maanmiestensä keskuudessa Delawaren siirtokunnassa, tehden sieltä useita tutkimusmatkoja eri seutuihin. Kun suomalais-ruotsalaiselta seurakunnalta Raccoon-joella y.m. puuttui opettajaa, pyydettiin Pietari Kalmia ainakin väliaikaisesti seurakuntaa hoitamaan, sillä olihan hän Suomessa vihittänyt itsensä papiksi, vaikka ei koskaan ollut Suomessa papin virassa. Raccoonin pappilassa hän tutustui äsken kuolleen pastori Sandelsin leskeen Anna Margareta Sjömaniin, joka tuttavuus johti avioliittoon. Parisen vuotta Kalm asui Raccoonin pappilassa, tehden silloin tällöin tutkimusmatkoja. Hän tutustui siirtokunnan vanhimpien sukujen jälkeläisiin. Erittäin hän mainitseekin matkamuistelmissaan siirtokunnan uranuurtajista Rambon, Helmisen ja Mullikan. Philadelphiassa hän majaili varakkaan suomalaissukuisen liikemiehen Peter Cockin vieraanvarasessa kodissa. Sitä hän valitteli, että suomen ja ruotsinkielen käyttö häviää siirtokunnasta.

Kalmin palattua perheineen Suomeen hänelle tarjottiin edullista professorin paikkaa Pietarin tiedeakatemiassa. Hän ei kuitenkaan sitä tointa ottanut vastaan, vaan mieluummin uhrasi aikansa ja tietonsa Suomen tieteen palveluksessa, tullen uudelleen professoriksi Turun yliopistoon ja myöhemmin sen rehtoriksi.

Pietari Kalm oli aikanaan Pohjois-Euroopan huomatuimpia tiedemiehiä, ruotsalaisen Carl Linnén jälkeen kuuluisin luonnontutkija. Laajatietoisuutta osoittaa sekin, että hän saattoi luennoida ylioppilaille niin vaihtelevista aineista kuin mineralogiasta, kemiasta, kasvi- ja eläintieteestä; vieläpä maanviljelys, vuorityö, käsiteollisuus ja kauppa kuuluivat hänen opetusalaansa. Vuonna 1768 Lundin yliopisto antoi hänelle jumaluusopin kunniatohtorin arvon, mikä todentaa hänen laajat tietonsa myöskin raamatusta ja teologiasta. Kalmin monipuolinen tieteellinen uurastus päättyi marraskuun 16 pnä 1779.

Mauno Kling (Klinga) kuuluu Delawaren varhaisimman siirtokunnan ansioituneimpiin ja arvovaltaisimpiin henkilöihin. Retkikunnan ensimmäisessä joukossa v. 1638 tämä suomalainen luutnantti saapui siirtokuntaan ja näyttää olleen siirtokunnan perustajan Peter Minuitin apulaisena monissa niissä tehtävissä, joita vaadittiin linnoituksen rakentamisessa y.m. toimissa. Kun intiaaneilta ostettiin laaja maakappale Delawaren siirtokuntaa varten, oli Kling yhtenä viidestä allekirjoittamassa Uuden Ruotsin kauppayhtiön puolesta kauppasopimusta, jonka alle myöskin neljä intiaanipäällikköä piirsi puumerkkinsä. Peter Minuitin kanssa hän teki tarkastusmatkan pitkin Delaware-jokea aina nykyisen Philadelphian seuduille asti, etupäässä merkitäkseen intiaanien kauppapaikat vastaista turkisliikettä varten.

Kun siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty Minuit ei halunnut jäädä siirtokuntaan, määräsi hän Mauno Klingin vastarakennetun Kristiinan linnan komentajaksi, jättäen hänen käskettävikseen 23 sotamiestä. Mutta samalla seurasi itsestään, että Mauno Kling tuli myöskin Delawaren siirtokunnan virkaatekeväksi kuvernööriksi, mikä historiallinen tapaus suomalaisten näkökulmalta katsottuna ei ole niinkään vähäinen.

Kun v. 1639 toisen retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan Ruotsin hallituksen nimittämä kuvernööri, Peter Ridder, palasi Kling Ruotsiin. Hän oli siirtokuntayhtiön johtajan, amiraali Klaus Flemingin hyvä tuttava ja suosikki, ja F. sai Klingin suostutelluksi Keski-Ruotsin suomalaisten keskuuteen, kehoittamaan heitä siirtymään vastaperustettuun Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Suomenkieltä taitavana ja siirtokunnan oloja tuntevana hänellä, vaikeudet ja ennakkoluulot huomioon ottaen, oli melkoinen menestys; hän sai huomattavan joukon suomalaisia uudisasukkaiksi Delawareen. Mutta kaksi eri matkaa oli tehtävä Keski-Ruotsin suomalaiskyliin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tänä aikana Klaus Flemingin huollossa, mahdollisesti hänen kartanossaan asuen. Vuonna 1641 matkusti Kling suomalaisjoukon ja perheensä kera toistamiseen siirtokuntaan.

Kun kuvernööri Printz saapui siirtokuntaan ja alkoi rakennuttaa uutta linnoitusta ja kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, sai luutnantti Kling johtaa näitä rakennustöitä. Työmiehinä oli sekä sotilaita että uudisasukkaiksi saapuneet suomalaiset. Edellämainittujen töiden valmistuttua rakennutti kuvernööri Printz vielä kaksi puolustustornia uudisasukkaiden ja turkisliikkeen turvaamiseksi siirtokunnan pohjoiseen osaan, Schuylkill-joelle ja nykyisen Philadelphian kaupungin lähistölle. Näissä Vasa- ja Korsholm-nimisissä linnoituksissa oli Kling komentajana vuoteen 1648, jolloin hän perheineen palasi Ruotsiin.

Tähän päättyvät Klingiä koskevat pätevät tiedot. Hänen syntymäpaikkansa ja -vuotensa ovat tuntemattomat. Kävikö hän upseerikoulun jossakin kotoisessa sotakoulussa vai harjaantuiko kolmikymmenvuotisessa sodassa aseita käyttämään ja sotamiehiä komentamaan, se myöskin on hämäryyden peitossa.

Petter Kock (Kokkinen). Monta kaunista lehteä ovat hän ja hänen jälkeläisensä piirtäneet Delawaren siirtokunnan historiaan. Vermlannin suomalaismatkueessa v. 1641 hän saapui Delawaren laaksoon. Hän oli karannut sotamies. Ensi vuosinaan uudessa maassa hän palveli yhtiötä sotilaana ja tavallisena työmiehenäkin Kristiinan linnassa, Uplandissa y.m. Kun Schuylkill-joen alueelle rakennettiin puolustustornit Korsholm ja Vasa, palveli hän niissä vartijasotilaana yhdessä Petter Rambon ja Martti Marttisen y.m. suomalaisten kanssa. Näille seuduille hän vapaaksi mieheksi päästyään raivasi maatilan, saaden kaksi eri kertaa satojen acrein erät lisämaata, niin että hänen maatilastaan kehittyi ajan mittaan suurtila, jota sanottiin "Kipkan kartanoksi". Hän oli mennyt naimisiin Israel Helmin tyttären Margareta Helmin kanssa. Heillä oli kuusi poikaa ja tyttäriä.

Häntä käytettiin monenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa. V. 1658 hänet nimitettiin paikallishallituksen toimikuntaan ja hän sai tilaisuuden kolmen muun henkilön kanssa esitellä uudisasukkaiden tarpeita ja toivomuksia hollantilaiselle valloittajakuvernöörille Peter Stuyvesantille. V. 1663 nimitettiin hänet jokialueen veronkantomieheksi, tavallaan hollantilaisen voudin apulaiseksi. Englannin hallinnon aikana hän toimi Uplandin oikeuspiirin lautamiehenä, johon luottamustoimeen hän sai nimityksen v. 1676, samalla toimien jokialueen rauhan tuomarina. Hän kuului jäsenenä siirtokunnan pohjoiseen luterilaiseen seurakuntaan, käyden Tinicum-saarella olevassa kirkossa taikka Wicacon kirkossa. Monipuolinen, uuttera ja ansiokas elämä päättyi v. 1688.

Otto Ernest Cock, edellisen vanhin poika, mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1663 isänsä apulaisena veronkantopuuhissa. Hänellä oli ensin maatila Blue Bell nimisessä paikassa Kingsessingissä, Schuylkill-jokilaaksossa, mutta v. 1678 hän osti kuvernööri Printzin tyttären omistaman "Printz-torpan", maksaen siitä 1,500 guldenia. Häntä käytettiin monissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa. Hän kuului jonkun aikaa Pennsylvanian apulaiskuvernöörin, kapteeni Carrin hallituskomiteaan, oli myöskin Uplandin oikeuslautakunnan jäsen, y. in. Samoin hän kuului Philadelphiassa sijaitsevaan Gloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon. Eli vielä v. 1693, jolloin toimitettiin siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten viimeinen väenlasku, ja hänen perheeseensä merkittiin kuuluvan viisi henkeä.

Kapteeni Lassi Kock, syntynyt Schuylkillin laaksossa v. 1646, toisen merkinnän mukaan v. 1650, osasi puhua paitsi englanninkieltä myöskin suomea, ruotsia ja vähin intiaanien kieltä. Eräässä oikeudessa hän oli noituudesta syytetyn suomalaisen vaimon tulkkina, mikä seikka todistaa hänen puhuneen myöskin äidinkieltään. Palveli vapaaehtoisena Pennsylvanian siirtovaltion suojelusväessä, kohoten kapteeniksi kolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Usein hän sai olla pienempiä intiaanilevottomuuksia tyynnyttämässä.

Rauhan töissä saavutti Lassi Kock suurimmat ansionsa, niinhyvin kunnallisissa kuin valtiollisissa luottamustoimissaan. Hänet nimitettiin isänsä jälkeen Uplandin oikeuden lautamieheksi sekä samalla kotiseutunsa rauhantuomariksi. Kuvernööri William Penn käytti häntä kielenkääntäjänä jonkun kerran. Pennsylvanian maakuntapäivillä on hän edustajana v. 1683. William Pennin jälkeinen Pennsylvanian siirtovaltion kuvernööri Wm. Markham nimitti Lassi Kockin viralliseksi kielenkääntäjäksi ja käytti hänen apuaan niin monissa eri tehtävissä, että hän sai nimen kuvernöörin "righthand man", oikea käsi.

Lukuisat ovat palvelukset, joita Lassi Kock teki valtiolle ja kunnallishallinnon alalla. Ainoastaan muutamiin on tässä viitattu. — Hänen vaimonsa nimi oli Martha; avioliitto oli solmittu v. 1683. Heillä oli viisi lasta. Siirtokunnan viimeisessä väenlaskussa 1693 merkittiin Lassi Kockin talouteen yksitoista henkeä. Philadelphian Gloria Dei-kirkkoon hän kuului, ja sikäläisen vanhan suomalaisruotsalaisen kirkon vieressä lepäävät hänen luunsa. Ajan kulutusta hyvin kestänyt graniittipatsas, johon hänen nimensä on hakattu, on vanhan kalmiston arvokkaimpia muistomerkkejä.

Arthur Kock eli Cooke, niinkuin se kirjoissa merkitään, oli myöskin huomattava maanviljelijä ja kerran edustajana Pennsylvanian siirtovaltion maapäivilläkin, nimittäin v. 1685.

Vuoden 1693 väkiluvunmerkinnässä on vielä Erick Cock, jonka talouteen kuului yhdeksän henkeä; Gabriel Cockin talouteen kuului seitsemän henkeä; Mauno Cockin talouteen merkittiin kahdeksan henkeä.

Erick Kock, maanviljelijä Schuylkill-joella, toimi maapoliisina eli konstaapelina v. 1680.

Peter Kock, varakas kauppias Philadelphiassa 1750-luvun taitteessa, on kolmannen polven miehiä. Hän kuului Gloria Dei-kirkkoon, ollen sanotun seurakunnan valtuustossa monet vuosikymmenet. Tutkimusmatkallaan Kalm majaili usein tässä vieraanvaraisessa kodissa; samoin se oli avoinna siirtokunnan silloisille opettajille.

Olli Kuckow (Kukko) saapui siirtokuntaan Keski-Ruotsin metsistä viimeisessä siirtolaisjoukkueessa 1655. Suku on alkuaan kotoisin Rautalammilta. V:n 1677 luettelossa todetaan Olle Coockoe nimisen perheen asuvan Finlandissa. Paljon ei hänen toimistaan mainita siirtokunnan kirjoissa. Mutta elossa hän on vielä v. 1693, viimeistä väenlaskua siirtokunnassa suoritettaessa, ja siinä merkitään Olle Kuckow kuusi henkeä käsittävän perheen pääksi sekä Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon kuuluvaksi.

Peler Kukon, niinkuin se kirjoissa merkitään, asui Finlandissa ja mainitaan niiden joukossa, jotka työllään avustivat uuden kirkon rakentamista Wilmingtoniin 1698.

Anders Kucko asui Kingsessingissä, Schuylkill-joella, ja kuului Philadelphian suomalais-ruotsalaiseen kirkkoon.

Suomalainen Kukko-nimi englantilaistui sittemmin muodoiksi Cock ja Cox.

Lassi Korfhon (Korhonen) kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkon jäsenyyteen 1700-luvun taitteessa. Nimi mainitaan myöskin kirkon rakennusavustajien joukossa.

Anders Laicon (Liukkoinen) lukeutuu niihin Keski-Ruotsin suomalaisiin, jotka saapuivat siirtokuntaan viimeisissä retkikunnissa. Ensi kerran nähdään nimi Anders Laicon siinä asukasluettelossa, joka tehtiin v. 1677, ja hän omisti silloin maatilan Calkeon Hookissa. Kun viimeinen siirtolaisten merkintä Delawaressa suoritettiin 1693, ei hänen nimeään enää mainita, mutta Nils Laicon merkittiin siirtokunnassa syntyneeksi viisihenkisen perheen pääksi sekä Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajaksi. Asuinpaikka oli Calkeon Hook.

Joran Laican kuului Kolminaisuuden kirkon seurakunnan valtuustoon ja uuden kirkon rakennusavustajiin.

Michael Laican lukeutui siirtokunnan johtavimpiin miehiin 1690-luvulla ja oli yhtenä niistä, jotka toimittivat Delawaren siirtokunnassa viimeisen väenlaskun, erityisimmin juuri suomalaisten ja ruotsalaisten merkinnän. Mainittakoon vielä veljekset Fredrick ja Anders, jotka kumpikin käyttivät Lijcon-nimeä.

Myöskin New Jerseyn valtioon eli Delaware-joen itäpuolelle asettui Liukkoisia. Brita Laicon poikineen asui Pennsneckissä. Hans Laicon asui Raccoon-joella, ja hänen kodissaan tapasivat siirtolaispapit majailla. Yksi tämän suvun tyttäristä, Brita Laicon, vihittiin avioliittoon pastori Samuel Hesseliuksen kanssa v. 1720.

Eskil Larsson. Niiden metsänraiskaaja-suomalaisten joukossa, jotka v:n 1641 suuressa suomalaismatkueessa lähetettiin Delawareen, olivat myöskin Eskil Larsson ja hänen poikansa Bertil Larsson. Siirtokunnan varhaisimmissa luetteloissa tapaa heidän nimensä useankin kerran, milloin työmiehinä Uplandin tupakka ja maissipelloilla, milloin Schuylkill-joella. Molemmat tulivat vapaamiehiksi v. 1648 ja raivasivat uudistilan Calkeon Hookiin. Eskil Larsson, joka siirtokuntaan tullessaan oli keski-iän miehiä, näyttää kuolleen vuoden 1670 vaiheilla.

Bertil Larsson, edellisen poika, merkittiin v:n 1677 luettelossa Calkeon Hookissa asuvaksi. Nimi tavataan vielä v. 1680, mutta v:n 1693 luettelosta se puuttuu, vaikka siinä on kolme muuta Larssonia.

Lassi Lacessen (Lassinpoika) asui Calkeon Hookissa 1677, mutta hänen myöhempiin vaiheisiinsa tutustuminen ei ole ollut mahdollista.

Lassi Lukki asui Uplandissa maanviljelijänä. Hänenkin elämänsä vaiheet ovat pysyneet piilossa.

Henrick Lausa omisti maatilan Finlandissa 1677.

George Laitien (Laitinen) vaimonsa Kirstin kanssa kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon, vaikka he asuivatkin Delaware-joen itäpuolella, mahdollisesti Finnpointissa taikka Pennsneckissä.

Walle Lohe saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja työmiehenä Elfsborgin linnoituksessa. Kirjoitti nimensä v. 1654 kuvernööriä syyttävän kirjeen alle. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Lars Lokenius, pastori, tunnetaan siirtokunnan kirjoissa myöskin nimillä Lockenius ja Lock; viimemainittu muoto on yleisin. Saapui siirtokuntaan v. 1648. Saarnaili ensi vuosinaan Tinicumin kirkossa ja teki lähetysmatkoja etäisempien uudisasukkaiden kotiin. Kun siirtokunta joutui hollantilaisten valtaan, poistuivat Delawaresta toiset Ruotsista tulleet seurakuntain opettajat, Lokeniuksen yksin jäädessä hoitamaan piiriä, jonka alue oli kooltaan kuin maakunta taikka lääni. Hänellä oli kaksi vakinaista saarnapaikkaa, Kristiinan linnan kirkko ja Tinicum-saaren kirkko. Vakituista palkkaa hän ei saanut senjälkeen kun Ruotsi menetti siirtokuntansa. Hän tyytyi niihin antimiin, mitä silloisilta vasta-alkavilta uudisasukkailta liikeni. Kun Kristiinan linna jätettiin rappeutumaan ja sen kirkkoakin odotti sama kohtalo, rakennutti pastori Lokenius pienen kirkon Crane Hookiin, parisen mailin päähän vanhasta kirkosta.

Helpottaakseen Schuylkill-joen laaksoon asettuneiden meikäläisten sielunhoitoa hän niinikään laittoi erään käyttämättömän puolustornin kirkoksi, joka tunnettiin Wicacon kirkon nimellä. Sen lisäksi, että hänellä oli kolme saarnapaikkaa Delaware-joen länsipuolella, ulotti hän saarnatoimensa ja kirkollisen työskentelyn itärannallekin, New Jerseyn valtion puolelle Pennsneckiin ja Raccoon-joelle. Elämänsä loppuaikoina hän sairasteli reumatismia, ja kulku oli vaivaloista. Siitä huolimatta hän koetti virkaansa toimittaa.

Asiakirjoissa mainitaan pastori Lokeniuksen monista vastuksista ja hänen omapäisen luonteensa aiheuttamista kiusoista. Niinpä häneltä karkasi vaimo, jättäen pienet lapset vaille äidillistä hoitoa. Pastori sai eron, mutta maltittomuudessaan, ehkä myöskin saadakseen lapsilleen mahdollisimman pian tarpeellisen huollon, hän meni avioliittoon yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen vaimo karkasi.

Pahin seikka tässä lienee ollut se, että hän itse toimitti vihkimisensä. Siitä hän joutui tekemisiin hollantilaisten viranomaisten kanssa ja sai vähän sakkoakin. Pian seurasi toinen juttu, joka johtui omapäisestä menettelystä. Vaikkei sitä varsinaisesti voida rikokseksi katsoa, niin kuitenkin, kun hollantilaiset siinä luulivat jotakin menettäneensä, pastori tuomittiin 200 guldenin sakkoon. Pastori kirjoitti kuvernööri Stuyvesantille, selostellen olosuhteitaan, köyhyyttään, sitäkin, että hän melkein palkatta oli yksin hoitanut Delawaren siirtokunnan seurakuntia, ja jos häntä nyt vielä sakotettaisiin, joutuisi hän perheineen kunnan elätettäväksi. Nöyrässä hengessä laadittu kirje vaikutti sen, että Lokenius vapautettiin sakoista, kuten ylempänäkin on mainittu.

Hän koetti kaikessa pitää uudisasukkaiden puolta, esim. astuen puolustamaan sorrettua Clementiä kuvernööri Printzin edessä. Taudin ja vaivan kuluttamana hän kuoli 1688.

Pastori Lokeniuksella oli suuri perhe. Niinpä hänen jälkeläisiään levisi paitsi Delawareen myöskin New Jerseyn valtion suomalaisasutuksille. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä nähdään nimet Anders Lock ja Mauno Lock. Raccoonin kirkonkirjoissa 1700-luvulla myös tapaa monta Lock-nimistä seurakunnan jäsentä, jotka polveutuvat pastori Lokeniuksesta.

Oliko pastori Lokenius suomalainen vai ruotsalainen, se seikka vaatii vielä paljon tutkimista. Acrelius historiassaan mainitsee hänet yhdessä paikassa suomalaiseksi pastoriksi, mutta toisessa paikassa tämä kielletään ja Lock merkitään ruotsalaiseksi. Eräässä Marylandin valtion historiassa määritellään: Lars Lockenius, kansallisuudeltaan suomalainen.

Martti Marttinen. Delawaren siirtokunnan suomalaisten jälkeläisistä on Pennsylvanian valtion ja Yhdysvaltain historiassa ansiokkaaksi tunnettu Morton-suku laajimpia.

Suvun amerikkalainen kantaisä Martti Marttinen syntyi Rautalammilla v:n 1606 vaiheilla. Keski-Ruotsin metsistä hän tuli vapaaehtoisesti perheineen Delawaren siirtokuntaan ensimmäisessä suomalaismatkueessa 1641. Siirtokunnan kirjoihin hänet merkittiin nimellä Marten Martensson sekä mainitaan lasinleikkaajaksi. Paitsi tätä nimimuotoa tavataan kirjoissa myöskin sellaisia muunnelmia kuin Martin Martinsson, Mart Martense ja Marten Martenn; viimemainittu lähentelee nimeä Martenen.

Martti Marttinen työskenteli siirtokunnassa olonsa ensi vuosina Kristiinan linnan lähistöllä ja Uplandissa yhtiön tupakka ja maissiviljelyksillä. Hänet siirrettiin sitten Schuylkill-joelle, sikäläisiä pieniä linnoituksia rakentamaan ja sittemmin vartiosotilaana toimimaan. Vapaaksi mieheksi hän näkyy tulleen jo 1644, mutta omien ja perheensä matkakustannusten suorittamiseksi hänen täytyi palvella yhtiötä ainakin kuusi vuotta.

Palveluksesta vapauduttuaan Marttinen raivasi maatilan Ammaslandiin, Schuylkill-jokeen juoksevan Minquaskill-puron varteen; alue kokonaisuudessaan kuului Calkeon Hookiin. Saatuaan uuden kotinsa kuntoon hän meni avioliittoon seitsemäntoista vuotta nuoremman Helena-nimisen suomalaistytön kanssa. Täytyy valittaa, että puuttuu tieto hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemasta. Martti-niminen, siirtokuntaan alaikäisenä tullut poika jäi tästä Marttisen ensimmäisestä avioliitosta. Vuodelta 1677 säilyneen merkinnän mukaan liitettiin Marttisen taloon runsaita lisämaita. Hän oli elossa vielä siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten merkinnässä v. 1693, ja hänen talouteensa kuului kolme henkeä; hänet luettiin Ruotsista tulleiden kunniavanhusten joukkoon. Hän saavutti harvinaisen korkean iän, sata vuotta, ja kuoli 1706. Kun Marttinen kuului Philadelphian Gloria Dei-kirkkoon, toimitti hautauksen pastori Rudman, joka muistiinpanoissaan mainitsee Marttisen syntyneen Suomessa. Hänen vaimonsa Helena kuoli 1713, saavuttaen hänkin korkean iän, yhdeksänkymmentä vuotta.

Martti Marttisen toisesta avioliitosta syntyi ja kasvoi vankka lapsiparvi, poikia ja tyttäriä. Vanhimmat pojat Matti ja Antti raivasivat maatilat Delaware-joen itäiselle rannalle, viljavaan New Jerseyn valtioon. Lauri Marttinen jäi kotitaloa asumaan.

Martti Marttinen nuorempi oli syntynyt Ruotsissa v:n 1630 vaiheilla. Kun jo v:n 1655 väkilukumerkinnässä tuli kirjoihin kaksi samanlaista nimeä, eroitettiin ne merkitsemällä Marten Martenson senior ja Marten Martensson junior, ilmeisesti siis isä ja poika.

Martti Marttinen nuorempi raivasi itselleen uudistilan lähelle isänsä maatilaa Calkeon Hookiin, ja saatuaan siellä kotinsa kuntoon hän meni avioliittoon Marjotta nimisen suomalaistytön kanssa. Lisämaita hänkin sai maatilaansa, joka v. 1677 merkitään suurtilaksi. Rikas oli perhe lapsistakin, neljä poikaa ja kolme tytärtä. Vuoden 1693 väenlaskussa merkitään Marten Martensen jr. kymmenhenkisen perheen pääksi. Myöskin hänen nimensä oli Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten listalla. Korkeaan ikään nuorempikin Marttinen eli, kuollen v. 1718 noin 90-vuotiaana.

Nuoremman Marttisen pojista kolme vanhinta rakensi — osaksi isänsä avustamina, osaksi omin toimin — kotinsa Calkeon Hookiin ja Philadelphian lähistölle. Nuorin pojista, Johan, jäi kotitilaa hoitamaan.

John Morton vpi (Marttinen). Amerikassa syntyneenä ja kasvaneena Johan Marttinen alkoi käyttää englantilaistettua Morton-nimeä. Isänsä kuollessa hän oli jo sivuuttanut kolmannenkymmenennen ikävuottansa. Jo isän eläessä hän hoiti talon asiat, ja häntä sanottiinkin nuoreksi isännäksi.

Alkeiskouluja oli jo siihen aikaan Philadelphiassa, Chesterissä y.m., niin että voidaan uskoa vanhemman Johan Mortoninkin saaneen alkukoulutusta. Häntä käytettiin kunnallisissa luottamustoimissa; hän kuului Philadelphian suomalais-ruotsalaisen luterilaisen kirkon valtuustoon. Hän meni naimisiin kuusi vuotta isänsä kuoleman jälkeen v. 1724 englantilaissyntyisen Mary Archerin kanssa, mutta kuoli jo muutamia kuukausia myöhemmin. Isä ei saanut nähdä odotettua lastakaan Kuitenkin hän oli tehnyt jälkisäädöksen määräten odotetulle esikoiselle Marttisten eli Mortonin perintötilan hänen täyttäessään laillisen iän, 21 vuotta.

John Morton npi, valtiomies ja Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajia, syntyi kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen v. 1726. Hänen elämänsä ääriviivoja selostetaan tämän kirjan loppuosassa.

Knut Martesson (Vasa) saapui siirtokuntaan v. 1641. Jotkut luulevat hänen olleen kotoisin Vaasasta. Niinkuin muutkin siirtokuntaan tulleet suomalaiset miehet hän ensinnä palveli yhtiötä sekä työmiehenä tupakka ja maissipelloilla että tarvittaessa vartiosotilaana linnoituksissa, etupäässä Uplandissa, sekä Vasan ja Korsholman linnoituksissa. Palvelusvuotensa päätettyään hän laivasi maatilan Finlandiin, missä asuvaksi hänet merkitään v:n 1677 väkiluettelossa. Hän ei ollut enää elossa v. 1693, jolloin siirtokunnan viimeinen väenmerkintä suoritettiin, mutta hänen poikansa, Finlandissa asuva Marten Knutsson, merkittiin kuusihenkisen perheen pääksi; kuului Wilmintonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon.

Nils Matsson, suomalainen, raivasi maapalan Finlandiin, mutta kuvernööri Printz osti sen takaisin yhtiölle, ja Matsson muutti siirtokunnan syrjäseudulle. Merkitään v:n 1693 luettelossa kolmihenkisen talouden päämieheksi.

Henrick Matsson the Finn. Luutnantti Klingin keräämien uudisasukasten mukana saapui suomalainen Matsson siirtokuntaan 1641. Vapaaksi mieheksi tultuaan hän raivasi maatilan Schuylkill-joen varsille, saaden kaksi eri kertaa lisämaata, niin että häntä v. 1679 verotettiin 1,000 acren maasta. Talon luona oli laituri, josta oli ylikulku Schuylkill-joen poikki. Sen nimi oli Matssons Ford, Matssonin kaalamo. Hän näkyy kuolleen ennen viimeistä väenlaskua. Hänen jälkeläisiään levisi Philadelphian seuduille ja Raccoon-joelle New Jerseyn valtioon. Muuan tämän suvun tyttäristä oli avioliitossa pastori Rudmanin kanssa.

Matti Matsson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643, vapaamieheksi merkitty 1655. Raivasi maatilansa samoin Schuylkillin laaksoon. Näyttää kuolleen verrattain nuorena, koska nimi katoaa siirtokunnan asukasluetteloista.

Margareta Matsson the Finn, noituudesta syytetty Uplandin oikeudessa, kuten aiemmin on mainittu.

Anders Michelson the Finn, pienrikollisena lähetetty Ahvenanmaalta siirtokuntaan 1647, tavataan vapaamiesten luettelossa 1655.

Clement Michelsson the Finn, nahkuri, jolla yhtiö parkitutti vuotia. Hänen asuntonsa mainitaan olleen Uplandissa. V. 1655 intiaanit ryöstivät häneltä hevosen ja muutakin tavaraa, mitä irti saivat. Muutti myöhemmin Elk-joelle, Marylandin puolelle.

Anders Mink (Minkkinen). Siirtokunnan asiakirjat kertovat, että Anders Mink sai alaikäisen poikansa kanssa toimekseen paimentaa yhtiön karjaa, erityisesti pitää huolta linnan ympäristöllä metsissä ja niityillä liikkuvasta sikolaumasta. Hän saapui siirtokuntaan v. 1641. Vapaaksi mieheksi hän tuli v. 1646 ja oli ensimmäisiä raivaamassa uudistilan Kristiinan linnan lähistöön, Crane Hookiin. Pitkään aikaan Minkkisen nimeä ei tapaa siirtokunnan kirjoista, mutta kun viimeinen väenlasku suoritettiin, mainitaan Anders Mink, jonka talouteen kuului yksi henkilö. Vanhus siis vielä eli v. 1693 ja merkittiin Ruotsissa syntyneiden valiojoukkoon.

Paul Mink, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, saapui isänsä mukana siirtokuntaan ja asui samoin Crane Hookissa. Hänen talouteensa kuului viisi henkeä, ja hänenkin nimensä on Ruotsissa syntyneiden luettelossa. Hän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon, ollen uuden kirkon rakennuksen avustajia; hän teki hevosineen ilmaista työtä, kirkon rakennustarpeita kuljettaen. Kuolinvuotta ei mainita, mutta hänen vaimonsa Kertun kuolema v. 1713 on merkittynä Kolminaisuuden kirkon kirjaan.

Johan Paulinpoika Mink kuului vaimonsa Elisabethin kanssa Kolminaisuuden kirkkoon, toimien jonkun aikaa seurakunnan valtuustossa. Suvun neljännen polven edustajat, John ja James Mink, kuuluivat niinikään Kolminaisuuden kirkkoon, missä heidän nimensä esiintyy v:n 1750 vaiheilla. Myöskin New Jerseyn valtioon levisi Minkkisiä, Raccoon-joelle y.m.

Mauno Monsson the Finn, Skaran pitäjästä Ruotsista, lukeutuu niihin harvoihin, jotka vapaaehtoisina menivät Delawareen v:n 1641 matkueessa. Hän oli Mauno Klingin keräämiä uudisasukkaita. Neljä vuotta hän palveli yhtiötä matkakustannusten suorittamiseksi. Senjälkeen hän vuokrasi maata yhtiöltä Uplandin ylängöltä ja vaurastui niin, että jaksoi ostaa itselleen härkäparin, mikä kauppa silloin ei ole katsottava aivan vähäiseksi. Vuoden 1650 seuduilla hän siirtyi Schuylkillin laaksoon maanviljelijäksi, saaden v. 1655 omistusoikeuden maatilaansa. Kun siirtokunnan viimeinen väenlasku suoritettiin, ei Mauno Monsson ollut enää elossa.

Johan Monsson, edellisen siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut poika, sai haltuunsa isän raivaaman tilan Schuylkillin laaksossa lähellä nykyistä Norristownia. Hänen talouteensa laskettiin kuuluviksi viisi henkeä. Talo oli paikkakunnan vauraimpia ja laajimpia, joten on syytä luulla, että väkilukumerkintään on otettu ainoastaan perheenjäsenet, mutta ei palvelijoita. Monsson kuului Gloria Dei-kirkkoon.

Peter Monsson, maanviljelijä Delaware-joen itäpuolella. Talouteen kuului kolme henkeä. Hän oli Kolminaisuuden kirkon jäsen ja rakennusavustajia v. 1697. Kuolinvuosi 1723 on merkitty Kolminaisuuden kirkon kirjoihin.

Olli Monsson, edellisen veli, tavataan merkittynä vaimonsa Annikan kanssa Kolminaisuuden kirkon kirjoihin. Hänen kuolinvuotensa on 1728.

Erick Mulikka, jonka nimen yleisin englantilainen muoto on Mullica, syntyi Moran pitäjässä Ruotsissa v. 1636 (Early Swedish records). Yhdeksäntoistavuotiaana, vuoden 1655 viimeisessä varsinaisessa siirtolaismatkueessa, hän saapui Delawareen. Kun siirtokunta samoihin aikoihin joutui hollantilaisten valtaan, ei viime retkikunnassa saapuneiden tarvinnut työskennellä yhtiön palveluksessa, vaan kukin sai tulla toimeen miten taisi. Mutta kun siirtokunnassa oli jo melkoinen joukko suomalaisia ja heillä uudistilat, oli nuoren miehen helppo saada itselleen työtä ja ansiota. Mentyään avioliittoon Ingeborg Helmen kanssa hän muutti New Jerseyn valtioon, Raccoon-nimisen suomalaisasutuksen itälaitaan, ja raivasi sinne maatilan. Heillä oli neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Terveitä, työkykyisiä ja ahkeria on täytynyt näitten korvenperkaajain — isän ja poikain — olla, kun he muutamassa vuosikymmenessä raivasivat metsämaalle sellaisen viljelysaukeaman ja rakensivat useita taloja, niin että paikkakunta sai nimekseen Mullica Hill eli Mulikkamäen kylä.

Vanhat asiakirjat todistavat, että Erick Mulikkaa käytettiin myöskin kunnallisissa luottamustoimissa, vaikka mies ei osannut nimeään kirjoittaa paremmin kuin monet muutkaan sen ajan kunnallismiehet. Hän oli supervisorina eli maanteitten teettäjänä ja tarkastajana Raccoon-joella, jäsenenä suomalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkovaltuustossa, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Mulikkamäellä siirtolaispapit pitivät usein seuroja. Pietari Kalm vieraili tässä talossa, vaikka vanhus olikin jo päässyt lepoon töistään. Hän kuoli noin sadan vuoden ikäisenä, kuten Kalmin matkakertomuksessa mainitaan.

Erick Mulikka nuorempi, edellisen poika, meni avioliittoon suomalaisen uudisasukkaan tyttären.

Katrina Matssonin kanssa. Häntä käytettiin myöskin kunnallisissa tehtävissä, vieläpä samanaikaisesti kuin isäänsä, niin että usein käy vaikeaksi varmentaa, kummasta kulloinkin on kysymys.

Johan ja Stephan Mullica esiintyvät kunnallisten tointen yhteydessä vv. 1710—30.

Suvun kolmanteen polveen lukeutuvat Raccoon-joella ja Mullica Hiilissä asuvat maanviljelijät Jonas Mullica, Johan Mullica, Adam Mullica, Fredrick Mullica, Anders Mullica y.m. Kauntin ja kirkon asiakirjoissa tapaa v. 1750 taitteessa lukuisia Mullica-nimiä. Nimellään ovat he ikuistaneet kolme paikkaa New Jerseyn valtiossa: alkuperäisellä uudistilalla on nykyään pienehkö kaupunki eli kauppala Mullica Hill, tämän ympäristöä kuuluu lisäksi Mullica Townshipiin; ja isonlainen Atlantin valtamereen virtaava joki, joka alkaa Mulikkamäen ylänteeltä, on Mullica River.

Alkuperäinen savolaisnimi Mulikka on joutunut monenlaisen muodostelun alaiseksi. Ruotsalaisissa asiakirjoissa tapaa muodot: Mollicka, Molicka ja Molika. Englanninkielisissä lähteissä on: Mullica, Mulica, Mulliga ja Moll. Tämän laajan suvun jälkeläisiä osallistui myös Amerikan vapaussotaan, sillä Mullica-nimisiä ei tapaa ainoastaan New Jerseyn sotilasluetteloissa, vaan myöskin Pennsylvanian rykmentissä.

Michael Nelsson, seppä, keräili siirtolaisia Vermlannista v. 1643. Seuraavana vuonna hän saapui Delawareen. Palvelusvuotensa suoritettuaan hän asettui Schuylkill-joen laaksoon, raivaten sinne maatilan. V. 1677 hänet mainitaan edellämainitussa paikassa asuvana, mutta viimeisestä Delawaren siirtokunnan väenmerkinnästä v. 1693 hänen nimensä puuttuu.

Olli Nelsson poikineen asui niinikään Schuylkill-joella, samoin Johan Nelsson.

Henrick Olufson the Finn saapui v. 1643 ja palveli kuvernööri Printzillä. Hänen kerrotaan vapaamieheksi päästyään olleen vielä velkaa yhtiölle. V. 1653 hän on virkaatoimittavan kuvernöörin J. Papegojan kielenkääntäjänä, tämä kun ei osannut suomea.

Hannu Olsson the Finn. Tämä siirtolaisten viimeisessä matkueessa tullut suomalainen asettui Finlandiin, missä hänellä mainitaan olleen maatila 1677. Talouteen kuului viisi henkeä, ja hänet merkittiin Ruotsissa syntyneiden joukkoon. Nimen näkee joskus kirjoitettavan Hans Olofson.

William Orrane (Orainen), Keski-Ruotsin metsistä tullut suomalainen, raivasi maatilan Finlandiin. Arvatenkin juuri hän siirtokunnan varhaisimmissa kirjoissa kulki nimellä "William the Finn". Mutta v. 1678, kun hänellä oli käräjäasia Uplandin oikeudessa käsiteltävänä, esiintyi varsinainen nimi Orrane. Vuonna 1677 mainitaan William Orrane maapoliisina eli konstaapelina. Hän näyttää kuolleen, ennenkuin viimeinen väenlasku suoritettiin siirtokunnassa v. 1693.

Henrick Orrane (Orainen), siirtokunnan toista polvea, asui myöskin Finlandissa, arvatenkin edellisen poika. Kuului Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenyyteen.

Yrjänä Orrene, kuten hän nimensä kirjoittaa, kuului v. 1697 Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.

Henrick Parchon (Parkkonen). Suku on kotoisin Savosta, mutta sen ensimmäinen edustaja on varmaan saapunut siirtokuntaan Keski-Ruotsin metsistä, jossa asui Parkkosia. Kuka tämä ensimmäinen Delawareen tullut Parkkonen on, siitä ei ole tullut selvyyttä. Finn-nimellä hän on varmaan kulkenut siirtokunnan kirjoissa ja Finn-nimisenä kuollut. Yllä mainittu Henrick Parkkonen on siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut. Hänen talouteensa merkittiin v. 1693 kuuluvaksi neljä henkeä. Hän kuului jäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa, ja sanotun seurakunnan kirkonkirjassa tapaa useita Parchon-nimisiä jäseniä 1700-luvun alkupuolella. Suku levisi etupäässä Delawaren valtioon.

Maiti Pipare (Piipari), siirtokuntaan tullut v. 1643, merkitään yhtiön työmieheksi v. 1644, mutta sen jälkeen nimi katoaa kirjoista.

Lassi Piirainen eli Lars Bure, jolla nimellä hänet parhaiten tunnetaan siirtokunnassa, asui Calkeon Hookin ja Kingsessingin rajaseuduilla hyvinvoivana maanviljelijänä. Hän oli syntynyt ja kasvanut siirtokunnassa. Kuului Gloria Dei-kirkkoon Philadelphiassa, ollen seurakunnan valtuustossa. Kunnallisissakin toimissa häntä käytettiin, niinkuin sen ajan asiakirjat näyttävät. V:n 1693 väenlaskussa merkittiin hänen talouteensa kuuluviksi kahdeksan henkeä.

Emäntä Parainen, edellä mainitun äiti, joutui intiaani-raakuuden uhriksi, kuten aikaisemmin on kerrottu.

Peter Putke (Putkoinen) tunnettiin myöskin nimillä Pelle Putke ja Pelle Larsson; raivasi maatilan Mill-puron varrelle Carkeon Hookiin. Sai lisämaata 1678. Viimeisestä väenmerkinnästä v. 1693 puuttuu sekä Peter Putken että Pelle Larssonin nimi.

Olli Påvelsson saapui siirtokuntaan luutnantti Klingin keräämien siirtolaisten mukana v. 1641. Myöhemmät vaiheet ovat tuntemattomat.

Johan Påvelsson eli Pofvesson lähetettiin kaskenpoltosta tuomittuna siirtokuntaan v. 1641. Työskenteli yhtiön palveluksessa Uplandissa y.m. Kuoli 1643 raivonneeseen lavantautiin.

Peter Rambo eli Ramboe saapui siirtokuntaan toisessa matkueessa v. 1640. Petrus Nordmann lukee hänet Keski-Ruotsin suomalaisiin ja Amandus Johnsson tietää hänen syntyneen Degersforsin pitäjässä. Siirtokunnan ensimmäisessä asukasluettelossa merkittiin hänet Kristiinan linnan vartiosotilaaksi. Edelleen hän, niinkuin myöhemminkin tulleet suomalaiset, työskenteli yhtiön viljelyksillä Uplandissa y. m. Mutta usein hänet tavataan sotilaspalvelusta tekemässä esimerkiksi Korsholmin ja Vasan puolustustorneissa Schuylkill-joen varrella. Tämä seutu, Kingsessing, tulikin hänen vastaiseksi kodikseen, sillä hän on aivan ensimmäisiä suomalaisia, jotka raivasivat uudistilan Schuylkillin laakson hedelmälliseen maaperään. Naapureinaan hänellä oli jo ennestään tunnetut Kokkinen, Marttinen, Kolehmainen, Putkoinen y.m.

Kun hollantilaiset valloittivat Delawaren siirtokunnan ja järjestivät suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen kunnallishallinnon, valittiin Rambo yhdeksi sen komitean jäseneksi, joka sai v. 1658 esitellä paikkakuntansa tarpeita ja toivomuksia siirtokunnassa vierailevalle hollantilaiselle kuvernöörille, Peter Stuyvesantille. Siirtokunnan jouduttua englantilaisten käsiin nautti Rambo jatkuvaa luottamusta ja valittiin v. 1676 perustetun Uplandin oikeuden lautakuntaan sekä samalla "jokialueen" rauhantuomariksi. Useissa muissakin kunnallisissa luottamustoimissa häntä käytettiin. Saaden alkuperäiseen uudistilaan lisämaita Rambola muodostui melkoiseksi maatilaksi. Viljelysten hoitamisen Rambo näyttää 1680-luvulla jättäneen nuorempien hoivaan, koska hänen talouteensa kuului v. 1693 ainoastaan kaksi henkilöä. Rambo itse merkittiin Ruotsissa syntyneiden kunnialistalle, ja erittäin vielä mainitaan, että hän ja Anders Bonde olivat asuneet siirtokunnassa viisikymmentäneljä vuotta.

Peter Rambo nuorempi syntyi v. 1653 uudistilalla Schuylkill-joella ja oli myöhemmin maanviljelijänä samalla seudulla. Hänet tunnettiin samoin taitavaksi kunnallisten asiain hoitajaksi, ja usein on vaikea varhaisimmista kirjoista ja muistiinpanoista päättää, kumpiko Rampainen on kysymyksessä, isä vai poika. — Olipa Peter Rambo kerran edustajana Pennsylvanian siirtovaltion maapäivilläkin. Hänen talouteensa kuului v. 1693 kuusi henkeä.

Gunnar Rambo, edellisen veli, omisti myös maatilan Schuylkill-joella ja tunnettiin yleisten asiain hoitajaksi; hän oli kerran edustajana Pennsylvanian siirtovaltion lainlaatijakunnassa. Kuului Gloria Dei-kirkkoon, niinkuin isänsä ja veljensäkin. Hän oli kuusihenkisen perheen päämies.

Johan Rambo, edellisen veli, kuten eräästä merkinnästä ilmenee, asui Delaware-joen itäpuolella, mutta kuului Gloria Dei-kirkkoon; oli sanotun kirkon rakennustoimikunnassa 1698 sekä seurakunnan valtuustossa. Hän oli naimisissa Peter Kockin tyttären Britan kanssa, ja hänen talouteensa kuului v. 1693 kuusi henkeä.

Anders Rambo, maanviljelijä niinkuin edellisetkin. Hänen talouteensa kuului v. 1693 yhdeksän henkeä.

Kun siirtokunnan viimeinen väenlasku toimitettiin v. 1693, merkitään siinä viisi Rambo-niinistä perhettä, joiden yhteinen väkiluku nousi yli kolmenkymmenen hengen. Suku levisi enimmäkseen Pennsylvanian valtioon, Philadelphian kaupunkiin ja New Jerseyn valtioon.

Henrick Roisko asui New Jerseyn valtiossa, kuuluen 1700-luvun taitteessa Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon.

Olli Räsänen eli Olle Raessen, niinkuin tämän savolaisnimen näkee kirjoitettuna siirtokunnan muistiinpanoissa, palveli sotilaana ja työmiehenä yhtiötä ja vapaaksi päästyään raivasi maatilan Naamajoen varrelle, Finlandin etelälaitaan. Siellä hänellä oli pieni vesimyllykin. Hän sai uudistilaansa 200 acrea lisämaata 1677. Hän oli elossa vielä 1693 ja merkittiin nimellä Olle Resse viisihenkisen perheen pääksi. Ruotsissa syntyneiden ikävanhuksien luettelossa Räsäsen nimi on kirjoitettu Olof Rosse. Niin häilyvää on suomalaisten nimien esiintyminen siirtokunnan kirjoissa.

William Rassen (Räsänen), edellisen Finlandissa asuva poika, kuului jäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa. Samoin v:n 1700 tienoissa Anders Rassen kuului edellämainittuun seurakuntaan. Jälkeläisten nimet ovat englantilaistuneet muodoiksi Ross ja Rose. Muuan tämän suvun tyttäristä sommitteli erään Yhdysvaltain varhaisimmista lipuista, mutta ei nykyistä tähtilippua.

Briita Salvuinen (Savoy). Wilmingtonin lähellä Crane Hookissa asui v. 1693 leski Briita Savoy, joka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja avusti uuden kirkon rakentamista 1697; hän kuoli seuraavana vuonna. Hän on todennäköisesti ensimmäisen Delawaren siirtokuntaan tulleen Savuisen vaimo, suvun suomalainen kantaäiti.

Isak Savoy, Crane Hookissa asuva maanviljelijä, edellisen poika, oli Uplandin oikeuden lautamiehenä 1669. Hänen talouteensa kuului v. 1693 seitsemän henkeä. Isak Savoy kuoli 1695. Hänen vaimonsa Margareta jäi asumaan kotitilaa poikineen ja lukeutuu Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenistöön.

Abraham Isakinpoika Savoy asui Crane Hookissa ja kuului Kolminaisuuden kirkkoon. Jean Savoy, edellisen veli, merkitään samoin Kolminaisuuden kirkon jäseneksi 1700-taitteessa. Seuraavaan polveen lukeutuu Johan Savoy, syntynyt 1735 ja kuollut 1797, mikä ilmenee Kolminaisuuden seurakunnan kirkonkirjasta. Vanhan Kolminaisuuden kirkon viereisessä kalmistossa Wilmingtonissa lepäävät siirtokunnan varhaisimmat Savuiset. Kolme hautakiveä on säilynyt nimineen näihin saakka.

Pietari Schaefer, raatimiehen poika Turusta, syntynyt v:n 1660 vaiheilla, oli harvinaisen levoton ja kiihkeä luonne, käsittämätön ja kummallinen lapsuudestaan saakka. Yliopistollisia luku ja harjoittaessaan Turussa hän karttoi filosofiaa, mutta luki sitä ahkerammin uskonnollisia teoksia. Kuitenkin hän sitten innostui tieteisiin ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Jouduttuaan tämän jälkeen tekemisiin Suomen kirkkohistoriassa surullisen kuuluisan kiihkoilijan Lauri Ulstadiuksen kanssa hän liittyi tähän uskonnolliseen fanatikkoon ja tuli hänen etevimmäksi kannattajakseen. Tuntien omantunnonvaivoja siitä, että oli lukenut viisaustieteen maisteriksi, hän antoi maisterintodistuksensa takaisin yliopistoon ja poltti tieteelliset kirjansa. Seurasi sitten 1690-luvulla sarja rettelöitä yliopiston ja konsistorin kanssa.

Vuonna 1695 hän läksi ulkomaille, kulkien jalkapatikassa läpi Saksan ja Ranskan ja saapuen lopuksi Englantiin. Sieltä hän uskonnollisten ihmisten avustuksella sai matkalipun Amerikkaan, maanmiestensä keskuuteen Delawareen. Siirtokuntaan saavuttuaan hän ensi töikseen paastosi kuusi viikkoa. Hän koetti pitää lastenkoulua Pennsneckin suomalais-ruotsalaisessa asutuksessa New Jerseyssä, mutta epäonnistui. Seurasi viisikymmenpäiväinen paasto, 22 päivää hän oli kokonaan syömättä ja 27 päivää eli vedellä ja leivällä, kuollen sinä aikana seitsemän kuolemaa. Kansa piti häntä profeettana tai erittäin pyhänä miehenä. Hän sai kutsun seurakunnan opettajaksikin siirtokunnassa, ryhtymättä kuitenkaan virkaansa hoitamaan. Lähetystyössään intiaanien keskuudessa hän epäonnistui. Luullen saaneensa ilmoituksen palata Suomeen samoja latuja kuin oli tullut, läksi hän muutaman vuoden siirtokunnassa oltuaan ystäviensä avulla Englantiin ja sieltä halki Euroopan, saapuen monien vaivojen perästä koti kaupunkiinsa Turkuun v. 1701. Kuusi vuotta hän eli verrattain rauhaista elämää, mutta sitten taas ilmeni monenlaisia edesottamuksia, oikeudenkäyntejä, vankeutta y.m. Hänen levoton elämänsä päättyi 1729.

Anders Sinikan sukunimi kirjoitettiin yleisemmin Sinicka. New Jerseyn valtion asiakirjoissa (V luku 413) kerrotaan Anders Sinickan omistavan Christian Neckissä yhdeksänsataa acrea maata sekä saapuneen siirtokuntaan v. 1649. Toisen merkinnän mukaan hän olisi tullut v. 1655 ja tuonut tullessaan Ruotsista suvun hallussa olleen, vanhan ja vahvasti raudoitetun matka-arkun. Tätä jälkimmäistä tulovuotta voidaan pitää oikeana, sillä silloin saapui Ruotsista Delawareen viimeinen siirtolaismatkue, jossa oli mukana yhdeksänkymmentäkaksi suomalaista, jotavastoin v:n 1649 retkikunnasta, laivan jouduttua haaksirikkoon Länsi-Intian saaristossa, tuskin ainoakaan pääsi siirtokuntaan. Anders Sinicka sitäpaitsi tuli siirtokuntaan perheineen ja asettui maanviljelijäksi Delaware-joen itäpuolelle, jonne useimmat v. 1655 tulleet siirtolaiset kotinsa rakensivat. Hän oli 1680-luvulla laajan maatilan omistaja. Hän oli vielä elossa, kun siirtokunnan viimeinen väenmerkintä suoritettiin, ja hänen perheeseensä kuului viisi henkeä. Hänet luettiin myöskin Ruotsissa syntyneiden vanhusten joukkoon; hänen nimensä kirjoitettiin silloin Anders Seneca.

Broor Sinicka, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, raivasi maatilan Dear Pointiin Delawaressa. Hän oli 1690-luvulla varakas ja vaikutusvaltainen talonisäntä ja mukana sekä kunnallisissa että kirkollisissa pyrinnöissä. Hänen talouteensa kuului v. 1693 seitsemän henkeä. Hän on sen tärkeän asiakirjan allekirjoittajia, jossa pyydettiin Ruotsista opettajia ja uskonnollisia kirjoja. Runsaskätisesti hän avusti Kolminaisuuden kirkon rakentamista, kuuluen sanotun seurakunnan valtuustoon. Tämän Wilmingtonissa sijaitsevan vanhan kirkon pääoven lähellä lepää hänen maallinen tomunsa; hautakummulla on muistokivi. Ruotsista tulleiden kunniavanhusten joukkoon lukeutui hänkin, nimellä Broor Seneca.

Bremer Sinicka nuorempi, siirtokunnan kasvatteja, kuului vaimonsa Britan kanssa Kolminaisuuden kirkkoon, ollen ensin kirkkovaltuustossa, sitten kirkkoväärtinä 1710-luvulla. Erityisellä innolla hän puuhasi pappilan rakentamista seurakunnalle, mikä toteutuikin.

James Sinicka, edellisen kanssa samanaikaisia isäntiä, palveli myöskin vuorollaan Kolminaisuuden kirkon valtuustossa ja asui Wilmingtonin lähistöllä.

Johan Seneckson asui Raccoon-joella, New Jerseyn valtiossa. Hänet vihittiin avioliittoon Ingeborg Tossawan kanssa. James Seneckson kuului vaimonsa kanssa Raccoonin seurakuntaan. Vielä mainittakoon samoilta seuduilta Johan Sinnex ja hänen vaimonsa Anna, sekä William ja Mary Sinex.

Harva siirtolaisnimi on joutunut sellaisen muovailun alaiseksi kuin tämä savolainen nimi Sinikka. Asiakirjoissa ja kirkonkirjoissa tapaa muotoja Sinnike, Sinicka, Senneck, Seneke ja Seneca. New Jerseyn valtiossa asuvat Sinikat kirjoittivat nimensä: Senneckson, Sinnecksson, Sennex, Sinnex ja Sinex.

Kolminaisuuden kirkon viereisessä hautausmaassa Wilmingtonissa on vielä säilynyt kolme tämän suvun hautakiveä, joista yhdessä on niini Johan Seneca, viereisissä nimet Sinnickson.

Johan Sprint, kotoisin Uudeltamaalta, Suomesta, saapui Delawareen Caritas-laivassa v. 1641. Hän palveli yhtiötä sekä sotilaana että työmiehenä. Kerran hän erään toisen sotamiehen kanssa oli vakoilulla hollantilaisten siirtokunnassa. Koska hänen nimensä katoaa siirtokunnan kirjoista v:n 1655 jälkeen, voidaan päättää hänen palanneen Ruotsiin, jonne kaikki ruotsalaiset sotilaat lähetettiin, kun hollantilaiset valloittivat siirtokunnan.

Suutari-Olli, suomalainen pieksujen tekijä, asui Finlandissa, missä hänellä oli uudistila. Suutari-Ollin varsinaisen nimen perille ei tämän kirjoittaja ole päässyt.

Olli Tobey, jonka talouteen kuului kolme henkilöä, asui Wilmingtonin läheisyydessä. Walle Tobey otti runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden kirkon rakentamiseen ja oli seurakunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä.

Henrick Tobey kuului niinikään tähän seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.

Tossawan suku. Delawaren siirtokunnan luetteloissa merkittiin Tossavat ruotsinkielisellä nimellä Thorsson. Nämä saapuivat ensimmäisessä suomalaismatkueessa 1641. Luettelot näyttävät heidän työskennelleen yhtiön palveluksessa Kristiinan linnassa ja Uplandin viljelysmailla. Vapaiksi miehiksi he tulivat v:n 1646 seuduilla, niininään Anton (myöskin Anders) ja Olof Thorsson.

Olli Tossawa (Thorsson) raivasi maatilan Brandywine-puron varrelle, kymmenkunta mailia Wilmingtonista luoteiseen. V:n 1693 asukasluettelosta puuttuu vanhemman, Ruotsista tulleen Thorssonin nimi, mikä edellyttää hänen elämänsä tällävälin päättyneen.

Anders Tossawa, mahdollisesti edellisen veli, siirtyi usean muun suomalaisen mukana Marylandin valtioon kuvernööri Printzin aikana, mutta pyysi lupaa muuttaa takaisin Delawaren puolelle 1661 ja asettui maanviljelijäksi Brandywinen kylään. Vainajain joukossa on hänkin siirtokunnan viimeistä merkintää kerättäessä 1693.

Siihen aikaan kun edellämainittu viimeinen väenlasku suoritettiin, ja kuusi vuotta myöhemmin, kun vielä käyttökuntoinen suomalaisten ja ruotsalaisten kirkko rakennettiin Wilmingtoniin, esiintyy lukuisia Tossawa-nimisiä isäntiä, jotka asuivat Brandywinen kylässä; sen oikeutetumpi nimi olisikin ollut Tossavala. Toiset näistä käyttivät alkuperäistä savolaisnimeä, Tossawa, toiset lyhennettynä muotoa Tossa, ja vain yhdellä esiintyy ruotsalaistunut Thorsson-nimi.

Olli Tossawa nuorempi (merkittiin joskus myöskin nimellä Thorsson) asui Brandywinen kylässä, ja v:n 1693 väenlaskussa hänen perheeseensä kuului neljä henkeä. Hän avusti uutta kirkkoa rakennettaessa ja kuului Kolminaisuuden seurakuntaan. Vaimo Kerttu kuoli 1715, Olli Tossawa 1722.

Henrick Tossawa, edellisen kanssa samanaikainen, kuului Kolminaisuuden seurakuntaan, kirkon rakennusavustajiin y.m. Viisihenkisen perheen päämies.

Staffan Tossawa, Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajia, kuoli 1715.

Lassi Tossawa oli yksinäinen mies 1693, mutta myöhemmin perheellistyi; hänet tunnettiin varakkaaksi maanviljelijäksi Brandywinen kylässä. Kuului Kolminaisuuden seurakunnan kirkkovaltuustoon.

Matti Tossawa, yksinäiseksi mieheksi merkitty 1693, kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.

Johan Tossawa merkittiin nelihenkisen perheen päämieheksi. Lukeutui Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin. Myöhemmin hän on saman kirkon luottamusmiehiä. Hänen talossaan Brandywinen kylässä tapasi siirtolaispastori Hesselius majailla.

Olli Tossawa, suvun kolmatta polvea, asui v. 1740 Brandywinen kylässä. Acreliuksen teoksessa on lyhyt kertomus tämän talon erittäin hedelmällisestä lehmästä. Kertomus sinänsä ei paljon merkitse, mutta sen yhteydessä oleva merkintä "Olle Tossa (Thorsson)" on pätevä todistus siitä, että Tossawat käyttivät ennen nimeä Thorsson. Tämäkin koti oli siirtolaispastorien asuntona, milloin he olivat saarnamatkalla tai vierailulla Brandywinen kylässä.

Kolminaisuuden kirkon kirjassa, joka on säilynyt näiltä vuosilta, näkee useita alkuperäisiä Tossawa-nimiä: Staffan Tossawa, Matz Tossawa, Johan Tossawa, Annikka Tossawa y.m. Mutta tämä leveä nimi supistui muotoon Tossa, jota toiset suvun jäsenistä käyttivät. Myöskin jotkut englantilaistivat nimensä muotoon Tussey. Niinpä on eräässä hautakivessä seuraava merkintä: William Tussey (alk. Tossa), kuoli 1760. Toisissa hautakivissä Kolminaisuuden kirkkomaalla tavataan merkinnät Tossawa ja Tossa. Alkuperäinen Tossawa-nimi on kuitenkin jäänyt suvun perintönä käytäntöön; se esiintyy Wilmingtonin kaupungin nykyisissäkin rekisterikirjoissa y. m. Sukua levisi myöskin New Jerseyn valtioon, Raccoon-joelle ja muuallekin.

Johan Valkonen saapui perheineen siirtokuntaan jossakin varhaisimmista retkikunnista. Hänet mainitaan yhtiön kirjoissa Johan the Finn-nimellä. Raivasi uudistilan Finlandiin ja kuoli 1680-luvulla.

Peter Valkow (Valkonen), Finlandissa asuva maanviljelijä, kuului Wilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden seurakuntaan ja merkitään uuden kirkon rakennusavustajain joukkoon 1698; hän teki ilmaisia päivätöitä ja antoi lautoja. Eräässä tällaisessa lahjoittajain listassa on merkintä: Peter Johanpoika Valkow, Finlandista, siis sitovasti edellisen Johan Valkosen poika. Vielä 1710-luvulla tapaa hänen nimensä Kolminaisuuden kirkon kirjoissa.

Anders Vianen saapui perheineen siirtokuntaan 1655. Kuten useat muutkin viime retkellä siirtokuntaan tulleet, niin Vianenkin asettui asumaan Delaware-joen itäpuolelle, New Jerseyn valtioon, raivaten sinne maatilan. Hän oli elossa vielä 1693 ja merkittiin Ruotsista tulleiden ikävanhusten joukkoon. Hänen talouteensa kuului silloin neljä henkeä, ja nimi kirjoitettiin Anders Veinon.

Lassi Vinane asui samoin New Jerseyn valtiossa, ei kaukana Wilmingtonista, ja kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin. — Merkittäkööt vielä samanaikaiset Michael Vinan ja Ante Vinam, edellämainitun seurakunnan jäseniä.

Viaisten sukua levisi myöskin Raccoon-joen varrelle, ja sanotun seudun suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa tapaa useita englantilaistuneita Viaisten nimiä.

Yrjänä, jolla oli niminä myöskin Snohuit ja Kyn, saapui siirtokuntaan v. 1643. Vapaamieheksi tultuaan hän raivasi maatilan Uplandiin, Finlandin naapuristoon.

Hans Juriassen ja hänen veljensä Jonas Juriassen eli Yrjänänpojat olivat varakkaita maanviljelijöitä Uplandissa 1670-luvulla ja käyttivät myöskin Kien nimeä; siitä on johtunut nimi Keen, huomatun suvun nykyinen nimi.

VI. JOHN MORTON ITSENÄISYYSMIEHENÄ.

18. Amerikan itsenäisyydenjulistus ja John Morton

Itsenäisyysajatus ei Amerikan siirtokunnissa ollut eilispäivän asia, se oli kytenyt kansan ja erittäinkin isänmaanystävien mielessä vuosikymmeniä. Benjamin Franklin, joka oli kutsunut v. 1754 eri siirtokunnista edustajia yhteiseen kokoukseen Albanyyn, N.Y., keskustelemaan siirtokuntain keskinäisistä suhteista ja asioista ja järjestelemään niitä, tavallaan vakiinnutti tämän ajatuksen, vaikka sitä ei ensimmäisessä yhteisessä kongressissa esitetty siitäkään syystä, että puheenjohtajana toimi englantilainen kuvernööri. Kun itsenäisyysasiaa piireissä harkittiin, oltiin samalla tietoisia siirtokuntain verrattain pienestä väkiluvusta ja mahdollisesti kysymykseen tulevan aseellisen puolustuksen heikkoudesta Englantiin verrattuna. Itsenäisyysasian täytyi kypsyä vuosikymmeniä ja odottaa historian kulussa määrättyä aikaansa.

Ratkaiseva hetki tuli. Siirtokunnat olivat julkisessa sodassa Englantia vastaan. Yleinen mielipide alkoi niissä kaikissa valtavasti kallistua siihen, että vaadittiin irtautumista Englannin yliherruudesta julistautumalla itsenäisiksi amerikkalaisiksi valtioiksi. Kun siirtokunnat keväällä 1776 valitsivat edustajansa yhteiseen edustajakokoukseen, kongressiin, evästivät useat niistä edustajiaan vaatimaan itsenäisyyden julistamista. Ensimmäiseksi saivat sellaisen evästyksen Pohjois-Karolinan edusmiehet, sitten Rhode Islandin, New Hampshiren, Massachusettsin ja Connecticutin sekä Virginian edustajat. Periaatteena oli: valta on kansan, verovelvollisuutta ei saa eroittaa edustusvelvollisuudesta ja -oikeudesta, jury-oikeudet käytäntöön, paino- ja uskonvapaus sallittava.

Siirtokuntien julistaminen itsenäisiksi otettiin kongressissa käsiteltäväksi kesäkuun 7 pnä 1776. Asian esitti Virginian valtion edustaja Richard Lee seuraavanmuotoisena: "Liittoutuneet siirtokunnat ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken uskollisuutensa Englannin kuningasta ja parlamenttia kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja Ison-Britannian kesken katsotaan tykkänään lakkautuneeksi. Yhdistyneet siirtovaltiot ryhtyvät heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa, laaditaan liittosuunnitelma ja annetaan se eri valtioiden ratkaistavaksi."

Taitava puhuja ja isänmaanystävä John Adams Massachusettsista puolusti voimakkaassa puheessaan edellämainittua esitystä. Kun asiasta oli riittävästi keskusteltu, suoritettiin ensimmäinen äänestys, jonka tuloksena oli, että seitsemän siirtokuntaa kannatti Englannin yliherruudesta irtautumista, kolme oli vastaan ja kolmen jäljelläolevan edustajat, koska eivät olleet saaneet asiassa minkäänlaisia valtuuksia edustamiltaan siirtokunnilta, olivat äänestämättä. Itsenäisyyden julistamisasia jätettiin pöydälle kolmen viikon ajaksi. Valittiin kumminkin viisihenkinen toimikunta laatimaan itsenäisyydenjulistuksen sanamuotoa; sen kirjoittikin kongressin kykenevin kynänkäyttäjä Thomas Jefferson, Virginian edustaja.

Heinäkuun 1 pnä otettiin itsenäisyyden julistaminen uudelleen esille ja luettiin toimikunnan laatima, pääasiassa Jeffersonin kirjoittama itsenäisyydenjulistus. Edeltäpäin oli jo sovittu, ettei asiasta enää keskustella, vaan suoritetaan koeäänestys sillä tavalla, että edustajat henkilökohtaisesti astuvat puheenjohtajan eteen siirtokuntansa nimessä äänestämään joko myötä taikka vastaan. Siirtokunta, jonka edustajain enemmistö äänestää itsenäisyydenjulistuksen puolesta, näin ollen kokonaisuudessaan kannattaa irtautumista Englannin vallasta; samoin taasen siirtokunta, jonka edustajain enemmistö äänestää edelleenkin Englannin hallitukselle uskollisena pysymistä, merkitään itsenäisyyttä vastustavaksi. Äänestyksen tuloksena merkittiin yksitoista itsenäisyydenjulistuksen puolelle ja kaksi vastaan, Delaware ja Pennsylvania olivat nimittäin epävarmoja, sillä Delawaren edustajista Thomas Mc Kean antoi äänensä Amerikan vapauden puolesta, mutta George Read äänesti vastaan. Kolmas edustaja Caesar Rodney ei tärkeitten virkatehtäviensä vuoksi voinut kongressin istuntoon saapua. Pennsylvanian seitsemästä edustajasta Benjamin Franklin, John Morton ja James Wilson äänestivät itsenäisyydenjulistuksen puolesta, mutta neljä edustajaa vastaan, nimittäin John Dickinson, Robert Morris, Thomas Willing ja Charles Humphrey. Näin ollen Pennsylvanian siirtokunta merkittiin itsenäisyydenjulistusta vastustavaksi, muut kaksitoista sitä vaativiksi.

Kun edeltäpäin oli sovittu siitä, että tämä äänestys oli vain koeäänestys, puolivirallinen, määräsi puheenjohtaja lopullisen, siis sekä virallisen että ratkaisevan itsenäisyydenjulistus-äänestyksen toimitettavaksi heinäkuun 4 pnä. Hanke sai vielä kypsyä kolme päivää; edustajille annettiin miettimisen ja harkinnan aikaa.

Vaikeni heinäkuun 4 päivä 1776. Independence Hallin tilavat suojat täyttyivät jo varhain aamulla. Mielenjännitys näytti olevan yleinen, ei ainoastaan vastuunalaisissa edusmiehissä, vaan kansassa kokonaisuudessaan. Oltiin tietoisia päivän merkityksestä siirtokuntien ja Amerikan historialle. Itsenäisyydenjulistusta vastustavat englantilaismieliset olivat käyttäneet kaikki mahdolliset keinonsa ja vaikutusvaltansa edustajain mielipiteitä muokatakseen ja siten saattaakseen siirtokunnat pysymään uskollisina Englannin kuninkaalle ja parlamentille, samalla peloitellen isänmaanystäviä ja Amerikan vapautta rakastavia niillä surullisilla seurauksilla, joita varmaan siirtomaiden häviöksi koituva sota tuottaisi.

Amerikan vapauden tärkeä hetki löi. Puheenjohtaja John Hancock astui kunniapaikalleen. Pidettiin lyhyt rukous, ja kokous julistettiin alkaneeksi. Edellisen äänestyksen tapaa noudattaen edustajat astuivat puheenjohtajan kutsumina siirtokunnittani esiin.

Kun kysymyksenä oli Amerikan itsenäisyyden julistus, tuli jokaisen edustajan vastata puheenjohtajan kysymykseen joko myöntösanalla "aye" taikka kieltosanalla "nay". Yhdentoista siirtokunnan edustajain enemmistö antoi myönteisen aye äänensä, joten ne merkittiin äänestäneiksi itsenäisyydenjulistusta. Seurasivat sitten koeäänestyksestä epävarmoiksi tunnetut Delaware ja Pennsylvania.

Delawaren edustajat kutsuttiin äänestämään. Thomas Mc Kean lausui varsin kuuluvasti "aye" ja yhtä varmasti kuului George Readin "nay". Syntyi hetkiseksi vaitiolo, hämmästys, jos sanoisimme, tavallaan pulmallinen tilanne siitä, miten Delawaren äänestykseen oli suhtauduttava. Mutta samalla kuuluivat eduskuntahuoneen eteisestä voimakkaat jalanaskeleet, avautui ovi, ja sisään astui Delawaren kolmas edustaja Caesar Rodney. Virkatehtävänsä Kentin kauntissa suoritettuaan hän oli ratsuhevosia vaihtaen ajanut yökauden saapuakseen 40 mailin etäisyydestä suorittamaan edustajavelvollisuuttaan. Edustajien ja yleisön jännitys nousi, kun Rodney astui äänestyspaikalle ja vastasi kysymykseen kaikuvalla äänellä "aye". Delawaren äänestyspunnukset painuivat vaakalaudalla Amerikan vapauden ja itsenäisyyden puolelle.

Jäljellä olivat vielä Pennsylvanian edustajain äänet. Äänestäisikö Pennsylvanian väkirikas ja vaikutusvaltainen siirtokunta yksin Englannin hallituksen alaiseksi jäämistä, muiden kahdentoista vaatiessa Amerikan itsenäisyyttä? Seurasi kongressin jännittävin ja painavin äänestys. Kaikki Pennsylvanian seitsemän edustajaa olivat saapuneet istuntosaliin, mutta kutsuttaessa astui äänestyspaikalle vain viisi edustajaa: Dickinson ja Morris, mahdollisesti omantuntonsa ja liian suuren vastuunalaisuuden vuoksi, eivät halunneet osallistua äänestykseen.

Franklin ja Wilson äänestivät myönteisesti, mutta Willing ja Humphrey vastaan. Viides edustaja John Morton siis ratkaisisi äänestyksen tuloksen. Mutta hän ei ollutkaan äänestyspaikallaan, sillä hän oli vähää ennen mennyt ulos. Toinen yllätys äänestyksen kestäessä. Puheenjohtaja Hancock tunsi Mortonin ja tilanteen. Kuluttaakseen jonkun verran aikaa edustajaa odotellessaan hän otti erään pöydälle jääneen vähemmän tärkeän asian välillä käsiteltäväksi ja alkoi sen johdosta pitää puhetta. Hän tiesi, missä puristuksessa Pennsylvanian ylituomari John Morton oli, ja oivalsi hänen menneen tyynnyttämään valtavaa mielenliikutustansa, jollaisen vallassa olivat muutkin kongressin jäsenet sekä saapuvilla olevat kuulijat.

Ja sittenpä astui sisälle John Morton, kasvot vaaleina, huulet sisäisen mielenliikutuksen aiheutuksesta väristen, kädet lujasti nyrkkiin puristettuina kuin taisteluun menevällä. Vakavin ja varmoin askelin hän kuitenkin saapui äänestyspaikalleen ja vastasi voimakkaalla, läpi laajan kokoushuoneen kajahtavalla äänellä kuvernöörin kysymykseen: "aye". Pennsylvaniankin äänestyksen vaakalauta kallistui Amerikan vapauden puolelle.

Puheenjohtaja John Hancock julisti, että kaikki kolmetoista siirtokuntaa olivat yhtäpitävästi äänestäneet irtautumista Englannin vallan alaisuudesta ja julistautuneet itsenäiseksi Amerikan liittovaltioksi. Äänestys olikin varsinainen itsenäisyyden julistaminen. Kun se oli suoritettu vapautumisen voitoksi, alkoi kokoustalon tornissa oleva kello soida, sama kello, jonka nimenä siitä lähtien on ollut vapauden kello, the liberty bell.

Myöskin edustajat ja kansa ilmaisivat ilonsa riemunhuudoin; se valtasi ensin kongressin istuntosalin, levisi sieltä Philadelphian kaupunkiin ja eteni eri valtioihin ja maailman kaikkiin ääriin. Hetki oli maailmanhistoriallisestikin sangen tärkeä ja merkityksellinen.

Palaamme John Mortoniin, jonka tehtävänä oli viimeisen sanan lausuminen Amerikan itsenäisyyden julistamisäänestyksessä. Kun hän oli äänensä antanut, laukesi hänen jännityksensä, hänen kasvoihinsa virtasi uudelleen punainen veri, hänen huulensa eivät enää värisseet, ja hänen nyrkkinsä aukenivat. Hän tunsi suurta sisäistä rauhaa, koska oli suorittanut edustusvelvollisuutensa oikeudenmukaisesti ja omantuntonsa ääntä kuullen.

Mortonille ei kuitenkaan suotu kauan elinpäiviä tämän tärkeän tehtävän suorittamisen jälkeen, muutamia kuukausia vain. Hän sai vakaumukseen perustuvasta teostaan runsaasti kiitosta ja kunniaakin, mutta myöskin ankaria arvosteluja englantilaismielisten ystäviensä ja lakimiestovereittensa taholta. Sairasvuoteellaan hän pyysi ystäviänsä sanomaan niille, jotka ankarasti arvostelivat hänen menettelyään itsenäisyydenjulistuksesta äänestettäessä ja tuomitsivat sen, seuraavat tavallaan profeetalliset sanat: "Tulee vielä aika, jolloin tunnustetaan, että äänestäessäni Amerikan itsenäisyyden puolesta tein elämäni maineikkaimman työn."

Jälkimaailma on antanut John Mortonille yksimielisen tunnustuksen ja kunnioituksen. Pennsylvanian valtion historiassa Morton kuuluu aikansa suurmiehiin. Hänen elämänkertansa kirjoittajat, jotka tietävät niin vähän kertoa Mortonin varhaisimmista elämänvaiheista, ylistävät ja kiittävät sitä runsaammin hänen valtiollista toimintaansa, jonka hän suoritti täytettyään neljäkymmentä vuotta.

Amerikassa asuvien suomalaisten mielenkiinto ja rakkaus Mortonia kohtaan kasvaa sitä enemmän, mitä paremmin opitaan tuntemaan hänen jaloa luonnettaan ja hänen ansiokkaita valtiollisia palveluksiaan. Onhan historiallinen harvinaisuus, että verrattain vähälukuisen Delawaren siirtokunnan suomalaisten keskuudesta kohosi maineikas valtiomies. Suomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen allekirjoittaja osallistaa suomalaisetkin Amerikan historian tärkeihin tapauksiin ja jättää kansallisuudellemme ikäänkuin kallisarvoisen aateliskirjan.

19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja

Suomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen allekirjoittaja John Morton syntyi Marttisten perintötilalla Ridleyn piirikunnassa Delawaren kauntissa Pennsylvaniassa v. 1724. Siirtokuntakauden rakennustyylinen talo, missä Morton syntyi, on säilynyt arvokkaana muistomerkkinä näihin saakka. Se on Kuningattaren-maantien (Queen's Highway) varrella Chesteriin kääntyvän tien haarassa, kahdentoista mailin päässä Philadelphian kaupungin keskuksesta ja kolmen mailin päässä Chesterin kaupungista. Paikan vanhin nimi oli Calkeon Hook, aivan Ammaslandin vieressä, joissa kummassakin paikassa oli vankka suomalaisasutus Delawaren siirtokunnan varhaisimmilta ajoilta, seitsemännentoista sataluvun jälkipuoliskolta.

John Morton vanhempi, Martti Marttisen pojanpoika, peri isältään laajahkon maatilan ja meni avioliittoon kolmannenkymmenennen vuotensa sivuuttaneena englantilaissukuisen uudisasukkaan tyttären Mary Archerin kanssa alkupuolella vuotta 1724. Avioliitto tuli varsin lyhytaikaiseksi, kuten edellä jo on mainittu, kun kuolema korjasi parhaassa miehuudeniässä olevan, kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustehtävissä toimeliaan isännän, vanhemman John Mortonin. Hän oli laatinut jälkisäädöksen, jossa odotettu esikoinen määrättiin perintötilan omistajaksi. Pojalle annettiin isänsä mukaan nimi John.

Nuorena leskeksi jäänyt Mary Archer Morton meni uuteen avioliittoon hyvän koulukasvatuksen saaneen englantilaisen maanmittarin John Sketchleyn kanssa. Isäpuoli kiintyi lahjakkaaseen poikaseen ja ryhtyi itse ohjaamaan hänen koulutustaan. Koska hän oli matemaatikko, niinkuin maanmittausala vaatikin, sai nuori Morton suuretieteestä ehkäpä laajemmat tiedot kuin jossakin keskikoulun penkillä olisi ollut mahdollista. Kotiopetukseen kuului myöskin englanninkielen lukeminen ja kirjoittaminen sekä perehtyminen muihinkin senaikaisissa kouluissa opetettuihin aineisiin. Toisella kymmenellä ollessaan hän meni kansakouluun ja suoritti sen oppimäärän kolmessa kuukaudessa. Se olikin, mikäli tiedetään, Mortonin ainoa varsinainen koulunkäynti. Tätä ei voi olla rinnastamatta suuren presidentin Abraham Lincolnin lyhyeen koulutukseen. Molemmat hankkivat laajat tietonsa itseopiskelulla.

Valtiomies John Mortonin ajalta ja samoin hänen elämänsä ensimmäisten vuosikymmenien vaiheista ovat tiedot sangen vähäantoisia. Robert Wells, niitä monia, jotka ovat kirjoittaneet lyhyitä elämäkerrallisia piirteitä ja muistiinpanoja John Mortonista, lausuu muun muassa seuraavaa: "Valitettava tosiasia on, että Amerikan historian ensimmäisinä aikoina monen kunnioitetun ja ansioituneen valtiomiehen varhaisemmilta vuosikymmeniltä, lapsuuden vuosilta, koulunkäynnistä ja vähemmistä kunnallisista ja poliittisista palveluksista halutut tiedot ovat ajan virran mukana painuneet näkymättömiin."

Saatamme hyvällä syyllä olettaa Johnin avustaneen isäpuoltaan maanmittaustöissä niin pian kun hän siihen voimiensa ja laskutaitonsa puolesta kykeni. Saavutettuaan laillisen iän hän tuli laajan perintötilan hoitajaksi. Muistiinpano on kuitenkin säilynyt Mortonin menemisestä naimisiin v. 1754, jolloin hän oli iältään kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänet vihittiin Delawaren suomalaissukuisen Anna Justisin (Juustisen) kanssa. Avioliitosta tuli lapsirikas, pariskunnalla oli kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Mortonin jälkeläisiä on melkoinen joukko, enimmäkseen Pennsylvaniassa.

John Morton oli lakimies. Mutta milloin ja miten hän opiskeli lakitiedettä, tapahtuiko se lakimiehen johdolla vai lakiteoksia lukien kotosalla hänen hoidellessaan tilaa, siitä puuttuvat muistiinpanot. Hän oli kuitenkin jo 1760-luvulla asianajajana oikeuksissa, sillä hänen eräälle asiakkaalleen kirjoittamastaan kirjeestä on jäänyt jälkimaailmalle jäljennös, jonka tämänkin kirjoittaja näki Kalifornian yliopiston kirjastossa John Sandersonin laajassa teoksessa Biography of the signers of the Declaration of Independence. Hän oli jonkun aikaa rauhantuomarina, mutta sitten hänen elämänsä suuntautui tietoa, taitoa ja vastuunalaisuutta vaativalle valtiomiehen uralle, jolla hän saavutti elämänsä suurimmat tulokset.

John Morton valtiomiehenä

1764 hänet valittiin edustajaksi Pennsylvanian siirtokuntapäiville. Hän oli silloin nelikymmenvuotias. Sen jälkeen, toistakymmentä vuotta, Mortonin elämä on kuin avointa kirjaa, liittyessään Yhdysvaltain itsenäisyyspyrkimykseen ja vapaustaisteluun. Ensi-istunnostaan saakka Morton kuului valtiopäivämiesten vaikuttavimpiin, mitä todistaa sekin, että hänet alituisesti valittiin yhä uudelleen siirtokuntapäiville kymmenen vuoden aikana, ja hän oli viimeisen vuoden puheenjohtajana.

1765 Morton valittiin yhtenä Pennsylvanian edustajana siirtokuntien kongressiin, joka pidettiin New Yorkin kaupungissa. Tarkoituksena oli vaikuttaa siihen suuntaan, että Englannin hallitus poistaisi siirtomaita rasittavan ja vielä enemmän näiden oikcudentuntoa loukkaavan "leimaveron", stamp actin.

Morton oli myöskin huomattava ja tunnustusta saanut lakimies. Sitä todistaa hänen nimittämisensä Pennsylvanian ylioikeuden tuomariksi, jota tärkeää virkaa hän hoiti niin taitavasti ja arvokkaasti, että tuli sanotun ylioikeuden puheenjohtajaksi eli ylituomariksi, arvoon ja asemaan, jota ylempänä valtiossa on vain kuvernööri. Amerikan nykyisestä suomalaisesta siirtolaisväestöstä on noussut monta etevää ja ansiokasta lakimiestä ja tuomaria, mutta kukaan ei vielä ole valtiossaan päässyt ylioikeuden tuomariksi. Kilpailuhan on silläkin alalla varsin ankara.

1774 Morton valittiin Pennsylvanian edustajana siihen siirtokuntien yhteiseen edustajakokoukseen eli kongressiin Philadelphiaan; tämän kokouksen tarkoituksena oli sovittelun tietä saada Englannin parlamentti ja siirtokunnat yhteisymmärrykseen, joka poistaisi vuosikausia kestäneet keskinäiset ristiriidat. Tähän historiallisesti tärkeään kongressiin valittiin kustakin siirtokunnasta oppineimmat, valtioasioihin kypsyneimmät, yksityisessä elämässään kunnollisimmat ja myöskin valtiollisilta mielipiteiltään vakiintuneimmat ja varmimmat miehet. Kongressin tuloksiin on viitattu edellisessä luvussa.

Kun siirtokuntien edustajat uudelleen kokoontuivat keväällä v. 1775 Philadelphiaan, valittiin John Morton yhdeksi Pennsylvanian edustajaksi, samoin kuin sen vuoden lopulla pidettyyn kongressiin.

Siirtokuntien tärkeimmässä edustajakokouksessa v. 1776, jolloin Amerikan itsenäisyys julistettiin, oli John Morton huomatuimpia ja vaikutusvaltaisimpia edustajia. Hänhän oli silloin Pennsylvanian eduskunnan puheenjohtaja ja myöskin siirtokuntansa ylituomari. Tässä kongressissa Morton suoritti elämänsä kunniakkaimman työn. Äänestys suoritettiin lopullisesti heinäkuun 4 pnä 1776. Tämän historiallisesti niin tärkeän tapauksen muistoksi Amerikan kansa viettää Fourth of July-juhlapäiväänsä.

Keväällä vuonna 1777 John Morton sairastui kuumeeseen. Tauti oli varsin ankara ja kaatoi viidettäkymmenettä neljättä ikävuottaan käyvän valtiomiehen, noin yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun hän Philadelphian Vapaudentalossa oli suorittanut suurinta vastuunalaisuutta kysyvän edustajanvelvollisuutensa Amerikan vapauden hyväksi.

Pyhänkirkon vierellä olevassa hautausmaassa Chesterissä Delaware-joen rantamilla lepää John Mortonin maallinen tomumaja. Kiitollinen jälkimaailma on pystyttänyt hänen haudalleen marmorikivisen muistopatsaan, jonka yhdellä puolella nähdään isokokoisin kirjaimin nimi John Morton ja pienemmin kirjaimin lyhyet elämäkerta merkinnät, vastakkaisella sivulla Pennsylvanian valtion laakeriseppeleeseen kaiverrettu vaakuna. Toisella välisivulla on seuraava kirjoitus: "Äänestettäessä valtioittain Amerikan siirtokuntien itsenäisyydestä Pennsylvania jäi ratkaisijaksi. Kaksi sen edustajaa oli myönteisellä ja kaksi vastustavalla puolella. Asia ratkesi, kun viimeinen edustaja, John Morton, äänesti tämän, Amerikan vapauden kunniakkaan asiakirjan, puolesta." Jos joku tämän kirjasen lukijoista saa tilaisuuden matkustaa New Yorkista Yhdysvaltain pääkaupunkiin Washingtoniin taikkapa vain Philadelphiaan, kannattaa pysähtyä muutamaksi tunniksi Chesteriin ja käydä katsomassa Delawaren suomalaisesta siirtokunnasta valtiomieheksi kohonneen John Mortonin hautakumpua.

Älynlahjojensa, jalon luonteensa ja arvokkaan käytöksensä johdosta Morton kohosi aikansa huomatuimpien ja suurimpien amerikkalaisten valtiomiesten rinnalle. Kun niin verrattain vähän osataan kertoa hänen elämänsä varhaisimmista vuosi kymmenistä, niin sitä tarkemmin kiintyy historioitsijain ja hänen elämäkertansa kirjoittajain mieli niihin tekoihin, jotka hän suoritti elämänsä viimeisinä kahtenatoista vuotena. Niiden perusteella on tunnettu Mortonin tinkimätön rehellisyys ja omantunnontarkkuus hänen kaikissa asioissaan. Viekkaus, jota niin monet matalat valtiomiehet käyttävät edukseen, oli hänelle vierasta, niin hyvin hänen kotoisissa tehtävissään kuin myöskin valtiollisissa otteissaan. Niin pyhänä hän piti rehellisyyden ja oikeudentunnon, että hän saattoi jättää parhaan ystävänsäkin, jos tämä asettui esteeksi hänen velvollisuutensa suoralle tielle. Hänen yksityiselämäänsä kaunistivat kristityn hyveet ja puhtaus. Kotonaan hän oli rakastettu, helläsydäminen perheenisä ja isäntä. Kansanmiehenä hän jakeli alustalaisilleen ja naapureilleen neuvoja, ja hänen luokseen uskalsi köyhäkin asioineen tulla.