[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6YyzMpUo2Gr_F_x_Fhf3miP5eVdkFYZe-zs7yUnXTNQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3341,"Delawaren suomalaiset","Ilmonen, Salomon",1871,1940,"3341-ilmonen-salomon-delawaren-suomalaiset","3341__Ilmonen_Salomon__Delawaren_suomalaiset",null,"tietokirja",[],[],"fi",1938,28247,216975,true,[],[],[],"Historiallinen tutkimus Delawaren laakson suomalaisasutuksesta 1600-luvulta alkaen. Teos käsittelee Uuden Ruotsin siirtokunnan vaiheita, suomalaisten uudisraivaajien elämää, seurakuntien perustamista sekä itsenäisyysmies John Mortonin sukujuuria.","S. Ilmosen 'Delawaren suomalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3341. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","DELAWAREN SUOMALAISET\n\nKirj.\n\nS. Ilmonen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nAlkulause\n\nI. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat\n\n  1. Lyhyt katsaus siirtomaiden valtaamisiin\n  2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen\n      Amerikan varhaisimpaan asutukseen\n      Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppa-yhtiö\n  3. Ensimmäiset retket Delawareen\n      Toinen retki\n      Kolmas retkikunta\n  4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen\n      Lisää suomalaisia kerätään\n      Kohtalokkaita retkiä Kymmenes retkikunta\n      Yhdestoista retkikunta\n      Viimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana\n      Vermlannin suomalaisten yrityksiä päästä\n      Delawareen\n\nII. Taisteluja siirtokunnan omistamisesta\n\n  5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta\n  6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat\n\nIII. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista\n\n  7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa\n  8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—53\n      Delawaren kauppa-asemista kilpaillaan —\n      Intiaanien raakamaisuuksia\n      Kuvernöörin ankaruus virkatoimissa\n  9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta\n 10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—64\n      Suomalaisten oikeusjuttuja\n 11. Englannin hallinnon aika Delawaressa\n      Kapinahanke\n      Suomalaisia luottamustoimissa\n 12. William Penn ja Pennsylvanian valtio\n      Philadelphian kaupunki\n      Suomalaisten kotoista elämää\n 13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset\n      ja kyläkunnat\n\nIV. Seurakunnat ja kirkot\n\n 14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset\n     seurakunnat ja kirkot\n      Kristiinan seurakunta ja kirkko\n      Tinicumin kirkko\n      Crane Hookin kirkko\n      Wicacon kirkko\n      Opettajien puute\n      Opettajain hankkiminen\n 15. Uusia kirkkoja rakennetaan\n      Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa\n      Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa\n      Kingsessingin kirkko\n      Upper Merionin kirkko\n      Raccoonin kirkko\n      Pennsneckin kirkko\n      Swedesboron kirkko\n 16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa\n      Lasten opetus ja koulut\n\nV. Delawaren suomalaisten sukututkimuksia\n\n 17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja\n\nVI. John Morton itsenäisyysmiehenä\n\n 18. Amerikan itsenäisyydenjulistus\n 19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja\n      John Morton valtiomiehenä\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nAllekirjoittanut ryhtyi tutkimaan Delawaren varhaissuomalaisten\nvaiheita v. 1914. Toimiessani silloin pappina New Yorkissa tarjosi\nsanotun kaupungin jättiläiskirjasto runsaasti aineistoa 1600-\nja 1700-luvuilla tulleista hollantilaisista, ruotsalaisista ja\nsuomalaisista. Lisäaineksia keräilin Wilmingtonin ja Philadelphian\nkirjastoista sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta,\njossa on runsain tietolähde Delawaren siirtokunnasta ja sen\nvarhaisimmista asukkaista, suomalaisista ja ruotsalaisista. V. 1916\nilmestyi esikoisteokseni Delawaren suomalaisista. Kaksi vuotta\nmyöhemmin painetussa kirjassani, Amerikan suomalaisten historia I,\njulkaisin sukututkimustuloksina jonkun määrän Delawaren suomalaisten\nlyhyehköjä elämäkertoja.\n\nTämän jälkeen käytin toistakymmentä vuotta nykyisen suomalaisen\nsiirtokansan vaiheiden tutkimiseen ja esittämiseen, jona aikana\nilmestyivät Amerikan suomalaisten historia II ja III sekä kaksiosainen\nAmerikan suomalaisten sivistyshistoria.\n\nSaatuani kuusi vuotta sitten tämän nykyisen siirtokansamme vaiheitten\nselostukset julkaistuiksi, kiintyi huomioni uudelleen Delawaren\nsuomalaisiin. Tämä työ on ollut vaikeampaa ja aikaa vaativampaa\nkuin osasin arvioida. Varsinkin Delawaren suomalaisten sukututkimus\non vaatinut työtä ja arvaamattoman suuren määrän seitsemännen ja\nkahdeksannentoista vuosisadan historiallisen kirjallisuuden lukemista,\netenkin Delawaren, Pennsylvanian, New Jerseyn ja Marylandin valtion\nvarhaisimpain historian, oikeus ja kirkonkirjain tutkimista.\n\nKatson sopivaksi merkitä tähän muutamia tärkeimpiä ja antoisimpia\nteoksia, joita olen tätä kirjaa laatiessani käyttänyt: Amandus Johnson,\nThe Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of\nNew Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware;\nSamuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of\nthe Swedes on the Delaware; H. C. Condar, History of the state of\nDelaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The\nhistory of Maryland; Samuel Smith, History of the colony of New Jersey;\nThomas E. Gordon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott,\nHistory of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the\nprovincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church\nof Wilmington; William Finck, Lulheran landmarks and pioneers in\nAmerica; Petrus Nordmann, Finnarne i Mellersta Sverige; K. J. Jalkanen,\nAmerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla; S. Ilmonen, Amerikan\nSuomalaisten Historia I.\n\nFort Bragg. Kalifornia, huhtikuulla 1938.\n\nIlmonen.\n\n\n\n\n\nI. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat\n\n\n\n\n1. Lyhyt katsaus siirtomaiden löytöihin ja valtaamisiin\n\n\nJo ajanlaskumme kymmenennen vuosisadan lopulla rohkeat norjalaiset\nmerenkulkijat löysivät Pohjois-Amerikan pohjoisimmilla vesillä olevan\nGrönlannin ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Retkillään\nhe olivat huomanneet kaukana lännen puolella siintävän rannikon, heille\ntuntemattoman maan. Leif Erikinpoika läksi vartavasten varustetulla\nlaivalla tarkemmin tutkimaan sitä aluetta. Vanhat islantilaiset\ntarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa aina\nnykyiseen Connecticutin valtioon saakka, missä he löysivät runsaasti\nviinirypäleitä ja antoivat seudulle nimeksi \"Vinland\", viinimaa.\nErästä vanhaa pyöreätä tornia Rhode Islandissa arvellaan norjalaisten\nrakentamaksi. Varmat historialliset todisteet norjalaisten löydöistä\novat hukkuneet ajan virtaan, ainoastaan vanhoista Islannin ja Norjan\nkansantaruista tavataan selontekoja retkistä.\n\nKunnia Amerikan löytämisestä kuuluu tunnetulle genualaiselle\nmerenkulkijalle Kristofer Kolumbukselle. Espanjan hallituksen\nvarustamilla kolmella laivalla hän saapui lokakuun 12 pnä 1492\npienelle San Salvadorin saarelle, julistaen sen Espanjan valtion\nomaksi. Saari kuuluu Keski-Amerikan Bahama-saaristoon. Kolumbuksen\nlöytöretki lukeutuu historian merkittävimpiin ja kauaskantoisimpiin\ntapauksiin, sillä se avasi Euroopan sivistyskansoille arvaamattomia\nmahdollisuuksia meriliikkeen ja maailmankaupan laajentamiseen, kauppa-\nja lähetysasemien sekä siirtokuntain perustamiseen ja länsimaisen,\nkristillisen kulttuurin levittämiseen merentakaisiin maihin.\n\nPortugali, Espanjan kilpailija sekä vallassa että merenkulussa,\nei jäänyt toimettomaksi merentakaisten maiden etsinnässä. Kun sen\nrohkeista purjehtijoista ja retkeilijöistä Cabral ensin löysi Brasilian\nrannikot Etelä-Amerikassa ja Amerigo Vespucci lisäksi teki matkan\nBrasilian sisämaahan sekä muutenkin tutki vastalöydetyn maan asemaa,\nluontoa y.m., johtuivat he siihen päätelmään, että Kolumbuksen löytämä\nmaa oli aivan eri mannerta kuin Intia. Viimemainitun kirjoittaman\nteoksen vuoksi alettiinkin uutta maata nimittää Amerikaksi.\n\nEtelä-Amerikka oli edellämainittujen löytöjen perusteella joutunut\nEspanjan ja Portugalin valtakuntain alusmaaksi. Raja, jonka veti Rooman\npaavi, kulki siten, että pohjoinen osa tuli suurin piirtein kuulumaan\nEspanjalle ja eteläinen puoli Portugalille. Kulta- ja hopearikkaudet\nja muut kalleudet, mitä silloin uudesta maasta niin runsaasti\nlöydettiin ja ryöstettiin, kohottivat Pyreneitten valtakunnat Euroopan\nvauraimmiksi. Kauppa- ja lähetysasemia perustettiin, samoin kuin näiden\nlinnoitettujen asemien läheisyyteen myöskin siirtokuntia Espanjasta ja\nPortugalista tulevia uudisasukkaita varten. Espanja ulotutti valtansa,\nperustamalla lähetysasemia ja siirtokuntia, myöskin Pohjois-Amerikan\nmantereen puolelle — Floridaan, Uuteen Meksikoon, Teksasiin ja\nKaliforniaan.\n\nRanskan, Englannin ja Hollannin rohkeat merenkulkijat suuntasivat\nlöytöretkensä etupäässä Pohjois-Amerikkaan. Niinpä mainittakoon\nranskalaisen Cartierin matka St. Lawrence-joelle Kanadaan, jolla\nretkellä oli perustavaa merkitystä sikäli, että Ranska valtasi Kanadan,\nperusti sinne linnoituksia, kauppa- ja lähetysasemia, minkä työn\nvarsinaisesti suoritti Samuel de Champlain. Englantiin muuttaneet\nCabotit purjehtivat pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Grönlannin\nlähettyviltä aina Floridaan saakka, ja niin alkoi Englanti omia\nitselleen koko Pohjois-Amerikan mannerta.\n\nHollantilaisten palveluksessa oleva englantilainen Henry Hudson löysi\nHudson-virran, ja sinne, Manhattanin saarelle, nykyiseen New Yorkin\nkaupunkiin perustettiin hollantilaisen siirtokunnan kauppa-asema\nja kaupunki Uusi Amsterdam. Hollantilainen siirtokunta ulottui\nmolemmin puolin Hudson-jokea noin sata mailia pohjoiseen, nykyisen\nAlbanyn kaupungin seuduille saakka. Englantilaiset perustivat\nPohjois-Amerikkaan useita siirtokuntia, nimittäin etelään Virginiaan,\nMarylandiin y.m. sekä pohjoiseen Plymouthin, Salemin ja Bostonin\nseuduille. Siirtomaiden ja emämaan kesken harjoitettiin vilkasta\nkauppaa.\n\n\n\n\n2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen Amerikan varhaisimpaan\nasutukseen\n\n\nHistorialliseksi harvinaisuudeksi on katsottava, että vähäinen Suomen\nkansa, jota silloin tuskin vielä kansakuntain joukkoon luettiinkaan,\nsai kunnian osallistua Amerikan varhaisimpaan asutukseen ja\nsivistystyöhön, kun monet Euroopan suuremmat kin kansat jäivät siitä\nsyrjään. Ja ruotsalaistenkin suhteen voidaan tätä tapahtumaa pitää\nmerkillisenä.\n\nVastalöydettyjen maiden kauppa-asemain ja siirtokuntain\nperustamiskysymyksen viritti Ruotsissa siihen aikaan kautta Euroopan\ntunnettu merentakaisten maiden kauppayhtiöiden suunnittelija ja\nperustaja, hollantilainen Willem Usselinx. Hän esitti v. 1624 kuningas\nKustaa II Adolfille, että Ruotsin kaupan ja teollisuuden elvyttämiseksi\nperustettaisiin \"Yleinen kauppayhtiö\" harjoittamaan liikettä etupäässä\nAmerikkaan, Länsi-Intiaan ja Etelämeren saaristoon, perustamalla niihin\nmaihin kauppa-asemia ja siirtokuntia.\n\nUsselinx ei suinkaan jättänyt esityksessään korostamatta sitä seikkaa,\nkuinka juuri merentakainen kauppa- ja siirtolaisliike oli tuntuvasti\nlisännyt elinkeinomahdollisuuksia, kauppaa, teollisuutta ja yleistä\nvarallisuutta Espanjassa, Portugalissa, Hollannissa ja Englannissa.\nAsiaan innostuttiin Ruotsissa, Suomessa ja Ruotsin omistamissa\nItämeren maakunnissa. \"Etelän yhtiö\", joka myöskin tunnettiin nimellä\n\"Meriliike-yhtiö\" (Sjöhandels Kompaniet), perustettiin ja sai kuninkaan\nallekirjoittaman virallisen vahvistuksen v. 1626.\n\nTarvittavan pääoman hankkimiseksi myytiin yhtiön osakkeita; kuningas\nitse merkitsi niitä 450,000 taalarilla. Niillä tuntui olevan hyvä\nmenekki. Pappissääty osti niitä 100,000 taalarilla, valtiomiehet\nja aateliset kymmentuhantisin erin, mukana suomalaiset Flemingit,\nHornit, Skyttet y.m. Yhtiön perustaja Usselinx, hallituksen valtuus-\nja suositus- kirjeillä varustettuna, matkusteli yhtiön asiamiehenä\nItämeren maakunnissa ja Suomessa, tarjoten osakkeita ja kooten varoja.\nSuomessa myytiin osakkeita Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja\nTurussa. Matkan tuloksena oli tuntuva rahanlisä \"Etelän Kauppayhtiölle\".\n\nNiin lupaavalta kuin yhtiön tulevaisuus näyttikin, siltä puuttui\netupäässä kokeneita, liikeasioihin perehtyneitä johtajia. Yhtiö\nharhaantui harjoittamaan sivuliikkeitä, perustettiin laivaveistämö,\nlasi ja köysitehdas y.m., joihin kulutettiin suurin osa varoista.\nTosin hankittiin pari kauppalaivaakin, mutta niillä harjoitettiin\nliikettä vain Etelä-Euroopan vesillä. Odotettiin muka mahdollisimman\nhyviä tilaisuuksia ulottaa yhtiön toiminta merentakaisiin maihin,\nkauppa-asemien ja siirtokuntain perustamiseen. Kun Ruotsi kesken näitä\npuuhia osallistui kolmikymmenvuotiseen sotaan ja siellä kaatui yhtiön\nsuurin tuki, kuningas Kustaa II Adolf, lamautuivat yhtiön toimet siinä\nmäärin, että siirtokunnan perustaminen, yhtiön varsinainen tarkoitus,\njäi suorittamatta. Edelleen se kuitenkin välitti ostamillaan laivoilla\nliikettä etupäässä Espanjan kanssa.\n\nPeter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppayhtiö Kustaa II Adolfin kuoleman\njälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstierna muutamiksi vuosiksi\nSaksaan valtakuntansa etuja valvomaan, samalla ollakseen läheisemmässä\nyhteydessä Ruotsin ja Suomen armeijani kanssa, jotka edelleenkin\ntaistelivat uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, sekä myöskin\npysyäkseen likeisessä kosketuksessa Ranskan ja Englannin valtiomiesten\nkanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta Oxenstierna tapasi\nHollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin\nLänsi-Intian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommaertin,\njonka liike harjoitti laajaa kauppaa siirtomaissa ja myöskin välitti\nRuotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommaertin\nkanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin\nkaupan laajentamiseen valtamerentakaisiin maihin, jonne mahdollisesti\nvoitaisiin perustaa erityisiä kauppa-asemia ja siirtokunta.\n\nHollannin siirtokunnan kuvernöörinä oli vuoteen 1632 saakka ollut Peter\nMinuit. Hän oli saksalainen, kotoisin Wesselistä Reinin varrelta, ja\noli saanut lukiokasvatuksen. Minuit joutui Hollannin kauppayhtiön\npalvelukseen ja toimi siten Hollannin vastaperustetun siirtokunnan\nensimmäisenä kuvernöörinä. Kun hän oli saksalainen, kävi hänen asemansa\nHollannin siirtokunnan päämiehenä kuitenkin niin vaikeaksi, että hän\nedellämainittuna vuonna palasi Eurooppaan. Toimintahaluisena miehenä\nhän esitti varakkaalle Blommaertille toisen siirtokunnan perustamista\nDelawaren laaksoon. Blommaert ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä\nhänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen\nnäin suuressa tehtävässä. Hänen kehoituksestaan Minuit esitti Ruotsin\nhallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön perustamista\nRuotsin valtiomahdin ja lipun turvissa.\n\nValtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämukainen, ja niin\nesitettiin Ruotsin valtioneuvostolle v. 1636 Minuitin laatima\nAmerikkaan perusteltavan siirtokunnan suunnitelma. Se oli\npääpiirteittäin seuraava:\n\nSiirtokunnalle voitaisiin panna nimeksi Uusi Ruotsi, aivan\nniinkuin Hollannin siirtokunnan nimi Amerikassa on Uusi Hollanti\nja englantilaisen siirtokunnan Uusi Englanti. Perustettavalle\nsiirtokunnalle olisi sopiva alue Hollannin ja Englannin siirtokuntain\nvälissä Delawaren laaksossa, koska se ei vielä varsinaisesti kuulu\nmillekään eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle.\nMaa-alue voitaisiin ostaa intiaaneilta sangen halvalla, ja heidän\nkanssaan sopisi sitten harjoittaa edullista ja tuottavaa turkisten\nkauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitsisi ainakin yhden\nlujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen\nvälttämättömän laivamiehistön ynnä sotilaita, joista osa tulisi jäämään\nsiirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva\nolisi lastattava kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla,\ntyöaseilla, joita tarvitaan linnan rakentamisessa, sekä näiden\nlisäksi rihkama ja korutavaralla, jota käytettäisiin vaihtokauppaan,\nostaen intiaaneilta majavan nahkoja ja muita kalliita turkiksia.\nSiirtolaisia koetettaisiin saada sekä Ruotsista että Hollannista.\nRetken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet\nHollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet.\n\nPeter Minuitin järkevä ja asianmukainen Delawaren siirtokunnan\nperustamissuunnitelma sai valtiokanslerin kannatuksen; samoin saavutti\nesitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän myötämielen.\nErittäinkin innostui siirtokunta-asiaan suomalainen amiraali Klaus\nFleming. Muodostettiin \"Uuden Ruotsin kauppayhtiö\", jonka säännöt\nkuningatar Kristina vahvisti v. 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan\njäseniksi tuli yhtä monta hollantilaista ja ruotsalaista. Yhtiön\nhallintoneuvostoon valittiin Axel Oxenstierna, Gabriel Oxenstierna,\nKlaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring Ruotsista sekä\nhollantilaiset Samuel Blommaert, Adam Bessel, Isak Van dem Waeter,\nH. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi yhtiön asioita\nsen johtokunta, jolla oli konttori Tukholmassa, ja Hollannissa Samuel\nBlommaert.\n\n\n\n\n3. Ensimmäiset retket Delawareen\n\n\nKahta laivaa, Kalmar Nyckeliä ja Gripeniä, alettiin varustaa\nkeväällä 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa\nperustettaessa tarvittavilla ase-, ruoka ja muilla tavaroilla. Peter\nMinuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja\nhankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan\njohtamisen Amerikkaan. Tottumattomuus tällaisen pitkämatkaisen laivan\nvarustamiseen sekä ennen kaikkea vaikeus saada tarpeellinen laivaväki\nja sotilaat viivyttivät matkalle lähtöä kesästä syksy myöhäiseen.\nKun Ruotsista ei saatu riittävästi merimiehiä, hankittiin puuttuvat\nHollannista. Useimmat linnan puolustukseen varatut sotilaat olivat\nruotsalaisia, joilla oli vuoden tai kahden vuoden palvelussopimus ja\nmääräpaikka. Siirtolaisia ei ensimmäiseen retkikuntaan kuulunut.\n\nNämä ensimmäisen retkikunnan laivat läksivät matkalle marraskuussa\n1637. Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä Kalmar Nyckel sai\nvuodon ja menetti toisen mastonsa. Texelin laivatelakassa Hollannissa\nvauriot korjattiin, ja keskellä talvea jatkettiin sitten matkaa.\nAzorien saarella pysähdyttiin juomavettä y.m. ottamaan. Edelleen\njatkui matka, ja kolmikuukautisen purjehduksen perästä saavuttiin\nDelaware-joen leveään suuhun. Kaunis keväinen aamu, rannalla kasvava\nrehevä lehtimetsä juuri laittautumaisillaan kesäpukuunsa, nurmen\nvihreys, kukkien kauneus ja lintujen laulu hurmasivat Pohjan miehet\nsiinä määrin, että he nimittivät paikan Paratiisin niemeksi.\n\nRannikot näillä seuduin olivat matalia eivätkä soveltuneet laituriksi.\nPurjehdittiin eteenpäin leveää Delaware-jokea, kunnes tultiin nykyisen\nWilmingtonin kaupungin rantamille. Siinä oli kalliomainen ranta, joka\ntarjosi sopivan maallenousupaikan.\n\nRannalla käyskenteli muutamia intiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin\ntervehdyslaukaukset, ilmaantui heitä lisää. Laivasta laskettiin\nvene, johon astuivat retken johtaja Peter Minuit, luutnantti Mauno\nKling, intiaanien kieltä taitava tulkki Andreas Lucasson ja joitakin\nsotamiehiä. Soudettiin rannalle, vietiin intiaaneille pieniä lahjoja\ntuliaisiksi ja ryhdyttiin hieromaan kauppaa maa-alueen ostamisesta\nsiirtokuntaa varten. Intiaanit olivatkin halukkaat myymään uusille\ntulokkaille Delawaren rannikkomaan.\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 29 p:nä 1638, saapuivat\nintiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle\nKalmar Nyckelille päättämään edellisenä päivänä sovittua\nmaanluovutuskauppaa. Heille maksettiin sovittu hinta: kulta ja\nhopeaesineitä, vaskikattiloita, kirveitä sekä monenlaista halvempaa\nrihkama ja korutavaraa. Laadittiin kaksi kauppakirjaa, joitten alle\nPeter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja\nJohan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja\nintiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja\nMahomen piirsivät kukin \"totem\"-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue\nkäsitti Delaware-joen länsirannan noin viidenkymmenen mailin leveydeltä\nja sadan mailin pituudelta, Kristiina ja Schuylkill-jokien välin, eli\nranta-alueen nykyisestä Wilmingtonin kaupungista Philadelphiaan saakka.\nSiirtomaan nimeksi tuli Uusi Ruotsi.\n\nSiirtokuntain ja kauppa-asemain turvaaminen linnoituksilla intiaanien\nhyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä\ntämä ruotsalais-hollantilais-suomalainen retkikunta astui maihin,\nryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa siirtokunnan\nturvaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista\nkorkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja\nmullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella\nlinnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle\npuolelle vallihauta.\n\nLinnoitukseen kuului vielä hirsistä rakennettu, ampumarei'illä\nvarustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit.\nSitäpaitsi rakennettiin kaksi muuta hirsihuonetta, toinen linnanväestöä\nvarten, toinen varastohuoneeksi. Kaikki tämä kysyi aikaa kolmisen\nkuukautta, vaikka rakentamiseen osallistuivat sekä linnanpalvelijat\nettä sotilaat ja merimiehetkin. Ruotsin kuningattaren mukaan sille\nannettiin nimeksi \"Kristiinan linna\", ja Ruotsin lippu kohotettiin\nliehumaan sen torniin. Linnan komentajaksi Peter Minuit nimitti\nluutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäkolme sotamiestä\nvartioväeksi. Peter Minuit oli tehtävänsä suorittanut taitavasti ja\nasiantuntevasti. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei halunnut\njäädä, niinkuin yleensä luultiin ja hartaasti toivottiin. Hän päätti\npalata Kalmar Nyckelissä takaisin Hollantiin. Mutta synnyinmaataan\nhän ei enää nähnyt. Paluumatkalla, laivan ankkuroidessa St.\nChristopher-saaren luo, hän sai kutsun vieraisille erääseen satamassa\nolevaan toiseen laivaan. Äkillinen hirmumyrsky irroitti tämän laivan,\neikä siitä sen koommin kuultu. Todennäköisesti laiva haaksirikkoutui\nhaudaten Atlantin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.\nRuotsalaiset laivat kotiutuivat, Gripen ensin, sitten Kalmar Nyckel.\n\n\nToinen retki\n\nDelawaren siirtokuntaa tukevan kauppayhtiön johtaja, suomalainen\namiraali Klaus Fleming, suunnitteli suuren siirtolaisjoukon\nlähettämistä vastaperustettuun siirtokuntaan. Aluksien varustamisesta\nasianmukaiseen kuntoon ryhdyttiin neuvotteluihin laivanvarustajien\nkanssa. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille ilmeni\nodottamattomia vaikeuksia, yhdeltä puolen varojen puute ja toisaalta\nvaikeus saada uudisasukkaita lähtemään Amerikkaan. Uuden Ruotsin\nkauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet\nkieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen retkikunnan\nvarustamiseksi välttämättömiä. Ensimmäinen retkikunta oli niellyt kaksi\nkertaa niin paljon kuin oli arvioitu. Ainoastaan Samuel Blommaert\nlupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä\nlaivain varustamisessa.\n\nToisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi supistaa ja\nvarustuksia vähentää. Klaus Flemingin esityksestä myytiin entinen\nEtelän Kauppayhtiö, ja siitä saatu rahaerä käytettiin Delawaren\nsiirtokunnan tukemiseksi. Päätettiin varustaa matkalle vain yksi\nlaiva, lujatekoinen Kalmar Nyckel. Linnapalvelukseen tarvittavia\nsotamiehiäkin oli vaikea saada. Vielä lujemmalle otti siirtolaisten\nhankkiminen. Ruotsalaisia ei voitu väkisin viedä omasta maastaan pois,\nei rikollisiakaan eikä karanneita sotilaita. Kirjoitettiin muutamiin\nvankiloihin, etupäässä Taalain ja Vermlannin, että jos sieltä jotkut\nhaluaisivat siirtyä Delawareen, Kristiinan linnan varustusväkeen,\nsaisivat he paitsi asuntoa, ruokaa ja vaatetta myöskin kymmenen\nkuparitaalaria vuodessa palkkaa sekä kansalaisoikeuden ja toiset yhden,\ntoiset kahden vuoden palveluksen perästä vapauden joko lähteä takaisin\nRuotsiin tai jäädä uudisasukkaiksi Delawareen, josta saisivat maatilan\nitselleen. Perheelliset saivat ottaa mukaansa vaimon ja lapset, heistä\nhuolehtisi yhtiö.\n\nSyksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan-matkalleen,\nmukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori\nRoerus Torkillus, muutamia virkamiehiä sekä linnan palvelukseen\ntarvittavia sotamiehiä ja palvelijoita. Siirtolaisia ei tälläkään\nkertaa liene monta ollut. Suomalaisia voimme todeta olleen\nmukana ainakin kolme yhtiön palvelukseen kuuluvaa: Lars Anderson\nAhvenanmaalta, merimies, Maunu Anderson the Finn, sotilas, ja\nPeter Rambo, karannut sotilas. Lastina laivassa mainitaan olleen\nkaikenlaista rihkamatavaraa turkiksien vaihtamiseksi intiaaneilta,\nmuonaa, ampuma-aseita sekä viisi hevosta. Talvimyrskyt tälläkin\nkertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen sairautta ja kurjuutta.\nVasta huhtikuussa 1640 laiva saapui Delawareen. Epäilemättä se oli\nriemunpäivä ei ainoastaan laivaväelle ja uusille tulokkaille, jotka\nnäkivät siirtokunnan säilyneenä, vaan myöskin Kristiinan linnan\nväestölle, jotka saivat hartaasti odotettuja viestejä kotiseuduiltaan\nja synnyinmaastaan.\n\n\nKolmas retkikunta\n\nJoukko hollantilaisia halusi myöskin muuttaa Delawaren siirtokuntaan.\nNe hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat osakkaina Uuden Ruotsin\nkauppayhtiöön ja tietenkin suosivat maanmiestensä muuttoa\nsiirtokuntaan, kirjoittivat siitä yhtiön hallintoneuvostolle\nTukholmaan. Valtiokansleri Oxenstierna pelkäsi hollantilaisista\nsiirtolaisista koituvan vaaraa ruotsalaiselle kansallisuudelle\nDelawaressa, varsinkin jos heitä sinne muuttaisi suuremmat joukot kuin\nruotsalaisia. Tällä kertaa ei kuitenkaan voitu hollantilaisten muuttoa\nestää, sillä siirtokuntahan oli vielä yhteinen hollantilaisten kanssa.\nKuitenkin vaadittiin Hollannista muuttaneilta siirtymistä Ruotsin\nhallituksen alamaisuuteen ja alistumista siirtokunnan sääntöihin.\nNämä rajoitukset lamauttivat hollantilaisia siinä määrin, että vain\npieni joukko heitä saapui siirtokuntaan Freeburg nimisellä laivalla v.\n1641. He saivat karjanhoidolle ja maanviljelykselle sopivan maa-alueen\nKristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat mukanaan\nmaanviljelysvälineitä, karjaa j.n.e. Heitä tavataan tuonnempana\nsuomalaisten hyvinä naapureina, kuten Van Neaman, Val Raven, Van de Ver\ny.m.\n\n\n\n\n4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen\n\n\nDelawaren siirtokuntaa tukeva kauppayhtiö tuli kokonaan Ruotsin ja\nSuomen miesten haltuun v. 1641, hollantilaisten myydessä osakkeensa\nRuotsiin. Yhtiön uuteen johtokuntaan valittiin myöskin Suomen\nkenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka tähän aikaan asui Tukholmassa\nja oli valtakunnan- neuvoston jäsen. Amiraali Klaus Fleming pysyi\nedelleenkin yhtiön johtajana.\n\nSiirtokunnan kuvernööri Peter Ridder totesi yhtiön johtokunnalle\nlähettämässään kirjeessä Delawaren laakson erinomaisen hedelmällisyyden\nja sopivaisuuden sekä maanviljelykselle että karjanhoidolle. Samalla\nhän pyysi johtokuntaa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että\nsiirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, etenkin sellaisia perheitä,\njotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Ellei\nuudisasukkaita Ruotsista ja Suomesta saataisi pian Delawareen, alkaisi\nsinne muuttaa englantilaisia ja hollantilaisia, jossa tapauksessa Uuden\nRuotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä.\n\nTämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä yhtiön\njohtokunnalle siitä saakka, kun sinne pyrki suurempi joukkue\nhollantilaisia. Mutta juuri tämä siirtolaisten lähettäminen Delawareen\ntuotti johtokunnalle mitä suurimpia vaikeuksia, sillä tuntemattomaan\nmaahan, intiaanien keskuuteen, moniin vaaroihin ja vaivoihin alttiiseen\nelämään siirtokunnassa ei, muutamat harvat poikkeukset huomioonottaen,\nkukaan oikeastaan halulla lähtenyt. Ruotsalaisia ei voitu karkoittaa\nmaastaan, kuten jo edellä on mainittu. Täytyi löytää joku erikoinen\nkeino- ja menettelytapa, jonka kautta saataisiin uudisasukkaita\nDelawareen. Sekä Ruotsin hallitus että siirtokunnan johtokunta näki\nparhaaksi keinoksi lähettää Delawareen Keski-Ruotsin vainonalaisia,\nosaksi kodittomia suomalaisia. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee\npaikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan\nseitsemännellätoista vuosisadalla.\n\nKuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä\nsuomalaisia Ruotsiin, etupäässä Vermlantiin ja muihin Keski-Ruotsin\nmaakuntiin. Syynä tähän muuttoon olivat osaltaan sotaisat, levottomat\najat Suomessa, varsinkin Savossa ja Karjalassa, joita seutuja\nvenäläisten hyökkäykset usein hävittivät. Toisaalta lienevät muuttoon\nvaikuttaneet edullisemmat työsuhteet Ruotsissa ja mahdollisesti\n\"muuttotautikin\". Kustaa Vaasan kehoituskirjelmästä ilmenee, että\nRuotsin hallituskin halusi muuttoja Ruotsiin, kun Ruotsissa oli\nasukkaita vähän, mutta Suomessa niin paljon, että \"olivat toistensa\ntiellä\". Suomalaisille annettiin ilmaisia metsätorppia kaukaisista\nsydänmaista, ehdolla että he kuuden verovapaan vuoden perästä saavat\ntorpat omikseen kohtuullista veroa vastaan. Sallittiinpa vielä kaataa\nkaskeakin ja metsästää mielin määrin.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan alkupuolella asui suomalaisia\nVermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja\nHelsinglannin saloilla tuhatmäärin, ja sittemmin heitä levisi\nnoin sataanviiteenkymmeneen pitäjään. Yksinpä Vermlannin metsissä\nasuvien suomalaisten luvun täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koska\naikakirjoissa kerrotaan v. 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen\nVermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen\ntanskalaisia vastaan. Nämä Ruotsiin muuttaneet suomalaiset olivat\nenimmäkseen kotoisin laajan Rautalammin pitäjän eri osista ja muualta\nSavosta, mutta heitä oli siirtynyt myös Karjalasta, Hämeestä ja\nPohjanmaalta.\n\nEnsi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt Ruotsissa, he\nsaivat rauhassa kaataa kaskiaan, polttaa ne ja tuhkaan kylvää siementä;\ntuli runsaita satoja. Heidän asumuksensa olivat niin etäällä, etteivät\nheidän kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta sikäli\nkuin suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat\nruotsalaiset kiinnittää huomionsa suomalaisten kaskenviljelykseen.\nLähetettiin valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle\nsuomalaisten ylettömästä kaskimaiden valtaamisesta ja metsien\npolttamisesta, minkä kautta usein kallistakin hirsimetsää tuhoutui.\nMyöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästyksestä, yhä\nvähenevien peurain ja hirvien paljosta ampumisesta.\n\nRuotsin hallitus ryhtyi liiankin ankariin toimenpiteisiin\nmetsäsuomalaisten suhteen, lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan\nviljelystapansa. Säädettiin laki, joka korkean sakon ja\nvankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen.\nMetsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurain ja hirvien\nampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten\npahansuopaisuudesta ja kateudesta suomalaiset eivät olleet kovinkaan\nkernaita noudattamaan määräyksiä kaskenpolton lopettamisesta eivätkä\nmyöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus antoi\nentistä ankaramman määräyksen, että metsäsuomalaisten oli muutettava\ntakaisin Suomenniemelle ennen vapunpäivän iltaa v. 1638. Mutta\ntällaisen määräyksen täytäntöönpano tuotti voittamattomia vaikeuksia.\nKun suomalaiset eivät suostuneet jättämään kotejaan ja kaskimaitaan,\noli väkivoimalla vaikeata saada heidät pois kymmenien kilometrien\netäisyyksistä, synkistä metsistä ja salojen sydämistä.\n\nKun edelleenkin kaski tulet leimusivat saloilla, annettiin kolmas\nmääräys: kaikki suomalaiset riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan\noli poltettava, jotta he elintarpeiden puutteessa joutuisivat\njättämään torppansa. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten\nsallittiin ajaa suomalaisia pois tiloilta ja vallata ne itselleen,\nvarsinkin jos asianomaisilla ei sattunut olemaan laillistettua\nomistusoikeutta torppiinsa. Tällaiset ankarat toimenpiteet tietenkin\nsaivat aikaan, että monet jättivät torppansa ja läksivät perheineen\netsimään työtä rintakylistä ja kaupungeista sekä ennen kaikkea\nTaalain vaskikaivoksilta. Tällainen oli Vermlannin suomalaisten asema\nsiihen aikaan, kun uudisasukkaita ryhdyttiin keräilemään Delawaren\nsiirtokuntaan.\n\nVuonna 1640 saapui Ruotsin hallitukselle Neriken ja Öreborgin\nkuvernööriltä kirje, jossa hän ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä\nkuljeksivan paljon työttömiä, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia,\nsekä pyysi hallitukselta neuvoa, miten hänen oli näitten suhteen\nmeneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin\nRuotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin\nmetsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawaren siirtokuntaan. Vastatessaan\nkuvernöörin kirjeeseen hallitus kehoitti häntä neuvottelemaan\nläänissään asuvien suomalaisten kanssa ja taivuttamaan heitä muuttamaan\nAmerikkaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan\nkaataa kaskea, jos haluavat. Kuvernöörin kehoituksesta saatiinkin\nmuutamia suomalaisia lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin\nperhekuntineen Göteporiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.\n\nDelawaren siirtokunnasta huolehtiva johtokunta ja sen tarmokas johtaja\nKlaus Fleming lähettivät suosikkinsa, siirtokunnassa olleen Kristiinan\nlinnan komentajan, luutnantti Mauno Klingin, suomenkielen taitoisena\nkehoittelemaan suomalaisia Vermlannista, Taalain maakunnasta sekä\nFalunin vaskikaivannosta siirtymään maanviljelijöiksi Delawaren\nsiirtokuntaan, jossa hän asiantuntijana vakuutti maanlaadun olevan\nerittäin hedelmällisen. Heidän tulisi vain työskennellä yhtiön\npalveluksessa määrävuodet matkakustannuksien korvaamiseksi, saaden\nsinä aikana yhtiöltä ruuan ja vaatetuksen itselleen ja perheelleen.\nNeljätoista suomalaista ilmoittautui matkalle, monet heistä\nperheellisiä. Niinikään tarjousi neljä metsänraiskauksesta syytettyä\nsuomalaista Sundin pitäjästä perheineen siirtymään Amerikkaan.\n\nVapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää\nmäärää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen, vaikka luutnantti Kling\nteki vielä toisenkin matkan suomalaisten keskuuteen. Ruotsin hallitus\nojensi auttavan kätensä siirtolaisten hankkimiseksi ja määräsi v.\n1641 Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit lähettämään kylillä\nja kaupungeissa toimettomina kulkevat metsänraiskaaja-suomalaiset\nvangittuina Göteporiin, mistä heidät laivattaisiin siirtokuntaan. Tämä\nmääräys koski myöskin palveluksestaan karanneita suomalaisia sotamiehiä.\n\nEdellä mainittuja toimenpiteitä käyttämällä saatiin kokoon yli\npuoleensataan nouseva siirtolaisjoukko, muutamia poikkeuksia lukuun\nottamatta suomalaisia. Siirtokuntaan lähteviä Tukholmasta Göteporiin\nkuljettaneen Caritas-laivan matkustajaluettelo on säilynyt, mutta\nsieltä Delawaren siirtokuntaan lähteneiden Kalmar Nyckel- ja\nCaritas-laivain matkustajaluettelot eivät ole löydettävissä; sanotaan\nvain, että enin osa siirtolaisia sijoitettiin Kalmar Nyckeliin, kun\ntaas Caritas kuljetti hevosia, lehmiä, lampaita y.m. kotieläimiä sekä\nkaikenlaista tavaraa.\n\nSieltä täältä asiakirjoista poimiskellen voidaan todeta m.m. seuraavien\nsuomalaisten kuuluneen tähän retkikuntaan: Johan Anderson, Bertil\nEskelson ja Eskel Bertelsson, Clement the Finn, Andreas Hansson\nperheineen sekä hänen veljensä Matti Hansson, Ivar Hendrickson the\nFinn, Clement Jöransson, Maunu Jöransson the Finn, Peter Kokkinen,\nMartti Marttinen perheineen, Knut Marttinen, Sörens Minkkinen\nperheineen, Mauno Monsson the Finn, Henrick Matsson the Finn, Johan\nPovelsson, Olli Povelsson, Olli Räsänen, Martin Thompson the Finn,\nAnders Tossava, Johan Tossava, Olli Tossava, Henrick the Finn, Evert\nthe Finn, Lassi the Finn, Martti the Finn ja William the Finn, kaikki\nedellä mainitut Keski-Ruotsin metsistä; Suomesta olivat samassa\nmatkueessa Matti Hansson niminen Klaus Flemingin palvelija Porvoosta ja\nJohan Sprint Uudeltamaalta.\n\nLaivat läksivät Amerikkaa kohden syksyllä 1641 ja saapuivat myrskyisen\nmatkan jälkeen Delawareen keskitalvella. Tuskin voitaneen kuvailla\nsitä riemua, joka syntyi Kristiinan linnan vartiosotilaissa ja yhtiön\npalvelusväessä, kun he pitkän, lähes kahden vuoden odotuksen perästä\nnäkivät ruotsalaiset laivat ja lukuisan joukon uusia tulokkaita,\netupäässä nuoremman ikäisiä reippaita Keski-Ruotsin suomalaisia. Mutta\nyhtä suuri ilo vallitsi retkikuntalaisissakin, kun he monikuukautisen,\nvaivaloisen matkan perästä vihdoin saivat nähdä Delaware-joen viheriät\nrannikot ja astua jalkansa sen maan kamaralle, joka olisi useimman\nvastainen koti, missä heillä vainotuilla olisi tilaisuus suorittaa\nelämänsä työ.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta liikettä uusien tulokasten\nsaavuttua. Kuvernööri Ridder koetti sijoittaa heidät linnan suojiin,\nmikäli mahdollista. Asuntopula oli vaikein voitettava. Mutta olivathan\ntulijat nuoria, toiset parhaassa iässä olevia miehiä, jotka olivat\ntottuneet käyttämään kirvestä ja kaatamaan puita.\n\nNiinpä alkoi Kristiinan linnan ympäriltä kuulua aamusta iltaan kirveen\nkalke ja ryske, vankkojen vaahteroiden ja tammien kaatuessa maahan.\nHirsistä rakennettiin lisäasuntoja linnan pihaan, ja sikäli kuin\nsaatiin peltoja raivatuiksi, niidenkin viereen rakennettiin huoneita\nuudisasukkaille. Kesän tullen olikin useita peltoaukemia Kristiinan\nlinnan ympärillä, ja niihin tehtiin ensi kylvöjä. Suomalaisten\nkorvenperkaajien raivaustyötä se oli; samalla se myöskin oli\nvarhaisinta kulttuurityötä Delawaren laaksossa.\n\nSääntöihin ja sopimuksiin kuului, että siirtolaiset ensin palvelivat\nyhtiötä, vapaat miehet vähintään kaksi vuotta matkakustannusten\nsuorittamiseksi ja pienrikolliset pitemmän aikaa, neljä, jopa kuusikin\nvuotta. Näin ollen maitten jakelu uudisasukkaille tapahtui vasta\nkuvernööri Printzin aikana, vuodesta 1644 alkaen.\n\n\nLisää suomalaisia kerätään\n\nSiirtokunnan asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa\nkolmikymmenvuotiseen sotaan osallistuneen, virkavapaan\neverstiluutnantti Johan Printzin. Hän sai ensi tehtäväkseen matkustaa\nSuomeen ja koota sieltä siirtolaisia Delawareen.\n\nPiti selittää Delawaren siirtokunnan tarjoamat edut uudisasukkaille.\nKuinka monta siirtolaista Printz sai Suomesta, siitä ei ole merkintöjä.\nMuutamat seikat viittaavat siihen, että hän sai ainakin jonkun\nKorsholman läänistä, Tornionjoelta ja Länsipohjan maakunnasta.\nMyöskin muutamia pienrikollisia saatiin Suomesta siirtymään Delawaren\nsiirtokuntaan: kirjanpitäjä Johan Fransson Viipurista, kaksi miestä\nAhvenanmaalta, karannut sotamies Kajaanista, talonisäntä Huittisista ja\ntoinen isäntä Pomarkusta.\n\nKeski-Ruotsin suomalaisia keräiltiin edelleenkin. Niinpä seppä Michael\nNilsson lähetettiin Taalain ja Vermlannin maakuntiin suostuttelemaan\nsuomalaisia muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Kahden viimemainitun\nmatkan suomalaisista voimme varmasti todeta vain seuraavat: Anders\nAndersson the Finn, aatelismies Kristian Boije, Henrick Gustafsson\nthe Finn, Walle Lohi, Israel Helminen, Anders Hommanen perheineen,\nAnders Johnson, Carl Johnsson Käkisalmesta, Matti Matsson the\nFinn, Matti Piipari, Mikael Nilson ja Henrick Olsson the Finn. Kun\nedellämainittujen v. 1643 siirtokuntaan saapuneitten retkikuntain\nnimiluettelo puuttuu, on yllä mainitut nimet täytynyt poimiskella\nsiirtokunnan työväestön ja asukkaiden luettelosta. Joka tapauksessa\nsuomalaisia tulijoita oli enemmän kuin täten voidaan saada selville.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty eversti Johan\nPrintz saapui Delawareen keväällä 1643, ryhtyen tarmokkaasti pienen\nsiirtokunnan asiain johtoon.\n\nSiirtokunnan kansoittamiselle ei ilmennyt vaikeuksia ainoastaan\nsiirtolaisten hankkimisessa, vaan myöskin rahoittamisessa; rahan\npuute ahdisti yhtiötä sitä lujemmin, kun Ruotsi joutui sotaan Tanskan\nkanssa. Vieläpä yksi kauppayhtiön laivoista, Kalmar Nyckel, joutui\ntanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi ja vioittui sangen pahoin.\nSiirtokuntaa kannattavan yhtiön etevä johtaja Klaus Fleming kaatui\nlippulaivassaan v. 1645, ja se tuotti arvaamattoman vahingon myöskin\nnuorelle siirtokuntapyrinnölle. Eteenpäin kuitenkin yritettiin.\n\nSeitsemännelle retkelle hommattiin lujatekoinen, useilla tykeillä\nvarustettu laiva Gyllen Haj. Lastina oli ruokatavaraa, vaatteita,\naseita puolustuslinnoituksiin ja sotilaille, työvälineitä ja\nkotieläimiä. Siirtolaisia ei tähän matkueeseen kerätty, mutta jotkut\nlienevät menneet vapaaehtoisina. Toukokuulla 1645 lähdettiin Amerikkaa\nkohden. Alituiset myrskyt aiheuttivat sen, että vasta lokakuussa, mitä\nvaivaloisimman matkan suoritettuaan, alus saapui Kristiinan satamaan,\nsekä siirtokunnan että laivaväen suureksi iloksi. Myrskyssä saadut\nvauriot korjattiin, ja sitten laiva runsaine turkislasteineen palasi\nRuotsiin.\n\nKahdeksas retkikunta saatiin lähtökuntoon pikemmin kuin mikään\nedellinen matkue. Johan Papegoja, tulkkinaan suomalainen Henrik\nOlsson, keräili siirtolaisia ja sotamiehiä suomalaisten keskuudesta\nVermlannista. Ei ole tietoa, kuinka monta siirtolaista tällä kertaa\nsaapui Amerikkaan. Paitsi laivan päällystöä mainitaan tällä matkalla\nDelawareen tulleiksi suomalainen pastori Laurentius Lock sekä\nruotsalainen lääkäri Hans Kock; viimemainittu palasi jonkun vuoden\nkuluttua kotiin. Lähdettiin Swan nimisellä laivalla elokuussa v.\n1646 ja suotuisten ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun\nlopulla. Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin Atlantin yli\ntehdä.\n\nLaiva oli Kristiinan satamassa talvisydämen ja läksi sitten\nturkislastissa takaisin. Myöskin luutnantti Mauno Kling, pastori\nCampanius Holm ja aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan\npalvelijoita ja sotilaita palasi silloin kotoiseen Pohjolaan.\n\n\nKohtalokkaita retkiä\n\nErittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa.\nKotiin palanneet sotamiehet ja linnanpalvelijat toivat kiittäviä\ntietoja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille. Myöskin\nyksi ja toinen siirtokunnassa asunut suomalainen lähetti omaisilleen,\nsukulaisilleen ja tuttavilleen Keski-Ruotsin metsäkyliin terveisiä ja\nhyviä tietoja toimeentulostaan ja uudisviljelyksistään. \"Amerikantauti\"\ntarttui Vermlannin suomalaisiin. Kun hallitukselta saapui kirje\nVermlannin kuvernöörille, että hän koettaisi hankkia siirtolaisia,\nilmoitti hän kirjeessään kaksisataa suomalaista olevan valmiina\nsiirtymään Amerikkaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja uudisasukasten\nhankkimiseksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan.\n\nHeinäkuun alussa v. 1649 oli sitten Katt-niminen laiva lähtövalmiina.\nSiihen sijoitettiin, paitsi siirtokunnassa tarvittavaa tavaraa,\nmyöskin 41 siirtolaista, monella perheet mukana, sekä kolmattakymmentä\nsotilasta, vielä virkailijoita ja kaksikymmentäneljä merimiestä, siis\nnoin sataan henkeen nouseva joukko. Ainoastaan osa uudisasukkaiksi\npyrkiviä Vermlannin suomalaisia voitiin tällä kertaa ottaa mukaan;\nSuomesta mainitaan kaksi miestä, Israel Peterson ja Andreas Michelson.\n\nOnnellisesti purjehdittiin yli Atlantin Keski-Amerikan saaristoon ja\npoikettiin St. Martiniquen saarelle suoloja ottamaan. Sieltä lähdettiin\npohjoista kohden Delawareen, suotuisan myötätuulen vallitessa. Mutta\nsitten sattui vakava onnettomuus. Noin kahdeksankymmenen meripenikulman\npäässä Porto Ricosta pohjoiseen laiva törmäsi koralliriuttaan, jolloin\nse vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen\nasumattomaan saareen, jonne osa laivan lastiakin kuljetettiin. Mutta\nsaarella ei ollut vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä\nhirveintä janoa, jotkut menehtyenkin. Eräs ohikulkeva espanjalainen\nalus havaitsi heidät ja vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui pari\nEspanjan hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille.\nRuokaa ja juomaa he nyt saivat hengenpitimiksi, mutta edessä oli uusia\nkärsimyksiä.\n\nKiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia ja\nsuomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia. Vaikka\nkolmikymmenvuotinen uskonsota oli vuosi sitten päättynyt, niin\nPorto Ricon espanjalaiset joko eivät sitä tietäneet tai eivät siitä\nvälittäneet; vihollisina he kohtelivat haaksirikkoutuneita Pohjolan\nluterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin\nsaarelle sotavangeiksi. Ainoastaan laivan komentaja, kapteeni\nAdmunsson, lähetettiin vasten tahtoaan viemään surullista viestiä\nTukholmaan. Saarelle jääneiden vankien hoito oli peräti puutteellista,\nniin että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa.\nJotkut uskaliaimmat, väkevimmät sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset\nkarkasivat ja seikkailurikkaan matkan jälkeen pääsivät Ruotsiin.\n\nMonien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä\nsuomalaista ja ruotsalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin\nsaarelle, jotta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa\nDelawareen. Mutta tätäkin loppumatkaa kohtasi onnettomuus. Heidät\nkaappasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan vangeiksi.\nKoettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa. Kun\nvihdoin saavuttiin St. Cruzin saarelle, koitti vapaus, mutta heitä\nei enää ollut montakaan jäljellä. Kaikkiaan, karanneetkin luettuina,\nainoastaan yhdeksäntoista siirtolaista pelastui ja saapui Ruotsiin,\nlisäksi muutamia sotilaita, meri miehiä ja laivanpäällystöön\nkuuluvia henkilöitä sekä pastori Nertius ja kirjanpitäjä J. Lycke,\njotka suullisesti selostivat retkikunnan surulliset vaiheet. Noin\nviisikymmentä oli kuollut matkan ja taudin vaivoihin.\n\nAsiasta syntyi monivuotinen kirjeenvaihto Espanjan ja Ruotsin\nhallitusten välillä, tuottamatta mitään hyvitystä vahingon kärsineille.\nSurullinen kuva senaikaisesta merenkulusta ja laivain kaappauksista.\n\n\nKymmenes retkikunta\n\nHaaksirikkoutuneen Kattin menetys ja vaivoihin kuolleiden siirtolaisten\nsurullinen kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä ja taannutti\nDelawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta toimettomuudessa,\nja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin neuvoin toimeen.\n\nTällä välin Delawaren kuvernööri Printz lähetti hollantilaisissa\nlaivoissa kirjeitä valtiokansleri Oxenstiernalle ja kreivi Pietari\nBrahelle kuvaten siirtokunnan tilannetta seuraavaan tapaan: Asema\nsiirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten varallisuus\nkasvaa ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä tarvitaan\nvälttämättömästi. Mahdollisen hyökkäyksen sattuessa on Uuden Ruotsin\npuolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset, josta syystä olo\ntuntuu turvattomalta. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on lamassa, kun\nei ole riittävästi vaihtotavaraa turkiksien ostamiseen intiaaneilta.\nEllei lähimmässä tulevaisuudessa saada siirtokuntaan lisää sotilaita\nja uudisasukkaita, häviää se kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa\nlaajentamiseksi menevät hukkaan.\n\nSiirtokuntaa koskevat asiat otettiin v. 1653 Ruotsin\nvaltakunnanneuvoston käsiteltäviksi. Päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin\nvähintään kolmensadan uudisasukkaan ja puolensadan sotamiehen sekä\nlinnoituspalvelijan lähettämiseksi mahdollisimman pian siirtokuntaan.\nKahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Delawaressa ollut\nluutnantti Sven Skute sai toimekseen hankkia siirtolaisia ja\ntyömiehiä Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista, sikäläisiä\nmetsänraiskauksesta syytettyjä suomalaisia, joita kehoitettiin\nvapaaehtoisesti siirtymään Amerikkaan. Tulos siirtolaisten keräyksestä\noli vallan erinomainen, lähtijöitä olisi ollut enemmän kuin laivoihin\nvoitiin sovittaa. Matkalle lähtevä, siirtokunnan uudeksi kuvernööriksi\nnimitetty J. Rising ilmoitti lähtövalmiina olevan 260-henkisen\nsiirtolaisjoukon, neljäkymmentä sotilasta ja saman verran merimiehiä.\nLisää ilmaantui vielä, niin että kaikkiaan laskettiin siirtokuntaan\npyrkijöitä olevan 350 henkeä. Pääjoukko siirtolaisia, 230 henkeä,\nsijoitettiin ensin lähtevään Örn-laivaan.\n\nVastuksitta ei tämäkään retkikunta suoriutunut. Jo Jyllannin rannikolla\nalukseen tuli vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjanmerellä\nyllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi laiva ajautui Englannin\nrannikolle ja korjattiin uudestaan Weymouthissa. Atlantilla ahdistivat\nretkikuntaa myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista\njuomavedestä, ja niinpä kuumetauti sai sellaisen vallan, että huhtikuun\n10 p:nä merkittiin sairaina olevan 130 henkeä, siirtolaisia, sotamiehiä\nja merimiehiäkin. Muutamat hyppäsivät mereen. Päivittäin kuoli useita,\nkaikkiaan koko matkalla satakunta henkeä. St. Christopherin satamassa\nsaatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, jotta voitiin suorittaa\nlopputaival. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri,\njoka suisti muutaman sotamiehen mereen ja repi purjeita. Kaikin\npuolin kurjassa kunnossa retkikunta päätyi perille toukokuussa 1654.\nSiirtokunta sai retkikuntaa kohdanneista onnettomuuksista huolimatta\ntuntuvan väenlisäyksen, noin 150 henkeä, joiden valtava enemmistö\nvarsinaisten uudisasukkaiden osalta oli suomalaisia.\n\n\nYhdestoista retkikunta\n\nGyllen Hajin oli sitten määrä lähteä yhtä matkaa Örnin kanssa, joka toi\nperille kymmenennen retkikunnan, mutta se vioittui jo Ruotsin vesillä\nja joutui korjattavaksi, päästen lähtemään vasta useita kuukausia\nmyöhemmin, niin että sen matkaa voidaan sanoa yhdenneksitoista\nretkeksi. Tähän laivaan lastattiin etupäässä siirtokuntaan vietävää\ntavaraa, myöskin melkoinen määrä siemenviljaa uudisasukkaiden\ntarpeiksi. Kuinka paljon matkustajia tähän retkikuntaan kuului, siitä\nei ole merkintöjä, sanotaan vain edellisestä matkueesta poisjätettyjä\nsijoitetun laivaan jonkun verran. Etupäässä tietenkin Vermlannista\ntulleita, Amerikkaan pyrkiviä suomalaisia. Laivan oli määrä poiketa\nPorto Ricoon tutkimaan yhdeksännen retkikunnan osalle haaksirikon\njälkeen tullutta epäinhimillistä kohtelua. Tällä kertaa viranomaiset ja\netenkin saaren kuvernööri kohtelivat heitä hyvin.\n\nJatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa retkeläiset\nsaapuivat pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä\nsyistä laiva purjehti Delawaren lahden eli jokisuun sivuitse\npohjoisempaan ja tuli Hollannin siirtokunnan alueelle, Long Islandin\nrantamille. Siellä retkikunta joutui hollantilaisten vangiksi, sillä\nUuden Hollannin kuvernööri oli sotakannalla Uuden Ruotsin siirtokunnan\nkanssa ja suunnitteli sen valloittamista. Laiva lasteineen joutui\nkokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Eurooppaan,\njosta he saivat kotiutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset\nsaivat joko vakituisesti jäädä New Amsterdamiin asumaan tai siirtyä\nmaanmiestensä keskuuteen Delawareen. Mahdollisesti useat tavalla\ntai toisella pääsivät Delawareen, mutta toisia heistä jäi myöskin\nhollantilaisten keskuuteen, koskapa vanhimmissa asiakirjoissa ja\nluetteloissa 1660-luvulta tapaa sellaisia nimiä kuin Dirch Michelson\nthe Finn, Hans Peterson the Finn, Mauno Peterson Staeck Turusta, John\nTommisen (Tomminen) y.m.\n\n\nViimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana\n\nKaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta\neloa hallituksessa. Alettiin järjestellä ja tehostaa Ruotsin\nulkomaankauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin\nkauppayhtiö muutettiin \"Amerikan kauppayhtiöksi\". Sen tarkoituksena\noli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella myöskin tupakan tuontia\nVirginiasta, sillä tuotanto omasta Delawaren siirtokunnasta ei tällä\nalalla riittänyt. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin osakkeita aivan\nkilvalla. Mainittakoon muutamia suomalaisiakin ostajia: kreivittäret\nMaria de la Gardie ja Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset, Viipurin\nkaupunki.\n\nKahdennelletoista retkelle Amerikkaan kunnostettiin Merkurius, joka\noli varustettu 14 puolustustykillä. Laivan kapteeniksi otettiin Henry\nHuygen, ja retken yleisjohtajaksi ja siirtolaisten huoltajaksi tuli\nDelawaren entinen varakuvernööri Johan Papegoja. Kun ei osannut suomea,\notti hän tulkikseen ja apulaisekseen myöskin jo ennen siirtokunnassa\nolleen Henrik Olssonin. Siirtolaisten saanti ei enää ollut vaikeata,\nsillä Keski-Ruotsin suomalaisiin oli tarttunut \"amerikantauti\".\nLytestegen kylästä Vermlannista ilmoittautui 16 perhettä ja muualta\nmaakunnasta 80 suomalaista, siis alun toistasataa henkeä Vermlannista.\nKeski-Ruotsin metsäpirteistä riensi suomalaisia Göteporiin, astuakseen\nsiellä laivaan. Siten karttui suomalaisia kaikkiaan kaksisataa henkeä.\nLaivaan voitiin sijoittaa korkeintaan 110 siirtolaista, lisäksi\ntarvittavat sotamiehet, linnanpalvelijat, päällystö ja merimiehet. Näin\nollen jäi kaukaa Keski-Ruotsin metsistä tulleita suomalaisia satakunta\nhenkeä laiturille katselemaan onnellisempani lähtöä. Retken johtaja,\nluutnantti J. Papegoja kirjoittaa tästä seuraavasti: \"On surullista\nja häpeällistä, kun ei heitä voitu ottaa mukaan. Kun nämä toiveissaan\npettyneet olivat myyneet omaisuutensa polkuhintaan, kuluttaneet varansa\npitkään matkaan rannikolle, ja nyt saivat tarttua kerjuusauvaan\nlähteäkseen tuntemattomille teille, syntyi sellainen valitus ja itku,\njota harvoin näkee.\"\n\nTämän kahdennentoista eli viimeisen retkikunnan siirtolaisista\non säilynyt seuraava merkintä: Virkailijoita ja palvelijoita 9,\nruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia neitoja 2, suomalaisia miehiä,\nvanhoja ja nuoria, 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia tyttäriä 11,\nsuomalaisia alle kahdentoista vuoden ikäisiä lapsia 12, kaikkiaan 105\nhenkeä, joista 92 suomalaista. Kun siirtokunnan ensi retkille ei saatu\nruotsalaisia uudisasukkaita kuin joku harva eikä niitä missäänkään\nmatkueessa voida sanoa lukuisasti olleen, ja tässä viimeisessä\nretkikunnassa oli heitä tavattoman pieni murto-osa, johdutaan\nitsestään siihen päätelmään, että varsinaisina uudisasukkaina saapui\nsiirtokuntaan vain verrattain vähäinen ruotsalaisaines.\n\nMarraskuulla 1655 läksi Merkurius purjehtimaan, viipyen matkalla\nneljä kuukautta. Kun siirtolaiset saapuivat Delawareen, saivat\nhe kuulla ruotsalaisen siirtokunnan joutuneen hollantilaisten\nvallanalaisuuteen. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset\nviranomaiset pidättivät laivan. Neuvottelujen ja sovittelujen perästä\nsaivat siirtolaiset kuitenkin astua maihin ja jäädä siirtokuntaan,\nmaanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat\npalautettiin hollantilaisilla laivoilla Eurooppaan, sieltä edelleen\nRuotsiin. Laiva lasteineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.\n\n\nVermlannin suomalaisten yrityksiä päästä Delawareen.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnan joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintaan\nlopetti siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen; samalla\nmyöskin liikeyhteys entisen siirtokunnan kanssa kokonaan loppui.\n\nVermlannin suomalaisten keskuuteen levinnyt \"amerikantauti\" vaikutti\nvielä heidän keskuudessaan noin kymmenen vuotta, ja he koettivat\nkaikilla mahdollisilla keinoilla päästä maanmiestensä luo Delawaren\nlaaksoon, josta saapui silloin tällöin joku kirjekin. Niinpä\neräs sai veljeltään kauniin kirjeen, jossa kuvailtiin Delawaren\nluonnonrikkautta, sen hedelmällistä maaperää ja uudisasukkaiden\nhyvää toimeentuloa. Siksipä Keski-Ruotsin suomalaiset yhä edelleen\nyrittivät päästä Amerikkaan, toiset hollantilaisissa laivoissa, toiset\nenglantilaisissa aluksissa, sillä Ruotsin laivain purjehtiminen\nDelawarejoelle oli kokonaan kielletty. Mahdollisesti silloin tällöin\njoku yksityinen löysi sijansa Amerikkaan meneviin laivoihin ja pääsi\nsiirtokuntaan. Kerrotaanpa v. 1663 pienen, 32-henkisen suomalaisjoukon\nsaapuneen hollantilaisessa aluksessa Delawareen, mutta siihen\nsiirtolaisten tulo päättyikin.\n\nSurullisen yrityksen päästä Delawareen tekivät Keski-Ruotsin\nsuomalaiset vielä kerran, nimittäin he möivät maansa ja tavaransa\nja 140-henkisenä joukkona läksivät talvella Taalainmaan ja Norjan\npoikitse Kristianiaan, aikoen siellä vuokrata laivan Amerikkaan. Laivan\nhe saivatkin ja matkalle läksivät, mutta jostakin syystä poikettiin\nHollantiin. Siellä heidän matkansa keskeytettiin. Syntyi kirjeenvaihtoa\nRuotsin viranomaistenkin kanssa, ja matkustajat, joita Amsterdamin\nkaupunki elätti, saivat kokea puutetta ja ikävää. Lopullinen tulos\nnäyttää olleen, että suomalaiset palautettiin Ruotsiin. Suomalaisia\nsaapui Delawaren laaksoon niinä vuosina, jolloin siirtokunta kuului\nRuotsille, seuraava määrä: Vuonna 1638 yksi, v. 1640 kolme henkeä, 1641\nnoin neljäkymmentä henkeä, 1643 viisitoista henkeä, 1645 kymmenkunta\nhenkeä, 1654 suunnilleen sata henkeä, 1655 yhdeksänkymmentäkaksi\nhenkeä, yhteensä siis 263 henkeä. Hollannin hallinnon aikana saapui\nsiirtokuntaan vielä 32-henkinen suomalaisjoukko. Näin ollen eri\nretkikunnissa kertyi suomalaisia 295.\n\nEdellä on jo viitattu siihen, että ruotsalaisia saapui Delawareen\nvarsin pieni joukko uudisasukkaina, mutta samalla on otettava huomioon,\nettä ruotsalaisia karttui siirtokuntaan muutoin kuin varsinaisina\nsiirtolaisina. Kaikissa laivoissa tuli siirtokuntaan ruotsalaisia\nlinnanpalvelijoita ja sotamiehiä. Sopimusten mukaan he voivat palata\nRuotsiin määrävuodet palveltuaan ja saivat sovitun palkan. Näitä\nsotilaita samoin kuin linnanpalvelijoitakin jäi osa siirtokuntaan.\nHeillä nimittäin oli palvelusaikansa päätyttyä vaihtoehtoinen lupa\njäädä uudisasukkaiksi. Vaikkapa vain jokukin ruotsalainen sotilas\ntaikka linnanpalvelija jäi Delawareen, niin viidentoista vuoden aikana\nheitä karttui satalukuinen ja ehkä suurempikin joukko.\n\nRuotsinkieli oli Delawaren siirtokunnan virallinen kieli,\nhallitusviraston kieli, ja jumalanpalvelukset myöskin toimitettiin\nruotsiksi. Vaikka suomalaisten joukossa olikin joku määrä aivan\nummikkoja, niin varsinkin myöhemmät suomalaiset uudisasukkaat osasivat\nainakin jotenkuten puhua ruotsia, sillä olivathan he enimmäkseen\nKeski-Ruotsissa syntyneitä. Delawaren siirtokunnassa syntyneiden\nsuomalaisten ensi polvi oppi ruotsinkielen, samoin muutamat\nsuomalaisten ja ruotsalaisten sekaan asettuneet hollantilaiset. Vaikka\nsuomalainen kansanaines oli enemmistönä siirtokunnassa, käytettiin siis\nruotsinkieltä yleisemmin, jos kohtakin tietysti suomalaisissa kodeissa\nkaikui jonkun aikaa suloinen suomenkieli.\n\nKolmannen polven suomalaiset ja ruotsalaiset omaksuivat valtaan\npäässeen englanninkielen.\n\n\n\n\n\nII. TAISTELU JA SIIRTOKUNNAN OMISTAMISESTA\n\n\n\n\n5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta\n\n\nEsittäessään Ruotsin hallitukselle siirtokunnan ja kauppa-aseman\nperustamista Delawaren hedelmälliseen jokilaaksoon Peter Minuit\nvakuutti, ettei se alue vielä varsinaisesti kuulunut millekään\neurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Varsinaista\nsiirtokuntaa ei Delawaressa silloin ollutkaan. Mutta hollantilaiset\nja englantilaiset kylläkin harjoittivat sanotun joen rannalla asuvien\nintiaanien kanssa turkiksien kauppaa, molemmat tavoitellen siinä\nyksinoikeutta, vakuuttaen jokilaakson kuuluvan heille.\n\nHollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin,\nhänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien ankkuroitsi\nDelawarejoen suuhun, mutta jatkoi matkaa pohjoisempaan ja perusti\nv. 1608 Hudson-virran suussa olevalle Manhattanin saarelle Uuden\nHollannin siirtokunnan ja kauppa-aseman. Hollantilainen uudisasutus\nlevisi molemmin puolin Hudson-virran rantamia, mutta hollantilainen\nkauppayhtiö ulotti turkisliikkeensä aina \"Eteläjoen\" eli Delaware-joen\nrantamille saakka. Rakennettiinpa sinne hollantilaisten toimesta\npuolustuslinnakin, jonka kuitenkin intiaanit hävittivät.\n\nEnglantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon\nkuuluvan heille Cabotien ja Raleighin löytöretkien perusteella.\nEnglannilla oli kaksi kukoistavaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikassa:\nDelawaresta etelään sijaitseva Virginia ja sen yhteydessä Marylandin\nsiirtokunta sekä pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin\nvaltio keskuksena. Näiden kahden englantilaisen siirtokunnan\nvälissä oli hollantilainen ja ruotsalais-suomalainen siirtokunta.\nEnglantilaisia kauppalaivoja purjehti myöskin Delaware-joella\nostelemassa intiaaneilta kalliita turkiksia. Jos heidän matkojaan\nja kauppaansa häirittiin tai estettiin, pitivät he sitä rikoksena\nEnglannin valtiovaltaa vastaan.\n\nRuotsalaiset eivät voineet perustella oikeuksiaan löytöretkien\nkautta saavutettuihin valtauksiin, mutta heillä oli kuitenkin pätevä\nomistusoikeus siihen alueeseen, jonka he olivat intiaaneilta, maan\nvarsinaisilta omistajilta, ostaneet.\n\nKun Hollannin siirtokunnan kuvernööri v. 1638 sai tietää ruotsalaisten\ntulleen Delawareen aikoen perustaa sinne kauppa-aseman ja siirtokunnan,\nlähetti hän heti asiamiehensä Janssenin Delawarejoelle vaatimaan\nruotsalaisia peräytymään siirtokuntahankkeestaan ja lähtemään\ntakaisin Pohjolaan, koska sanottu jokilaakso kuului Hollannille ja\nsen kauppayhtiölle. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit\nvetosi intiaanien kanssa tehtyyn kauppakirjaan, jonka nojalla heillä\noli maahan laillisemmat valtuudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi\nhän itse oli Ruotsin valtion palveluksessa ja käskettävänä. Kun\nruotsalaisilla oli melkoisen hyvä tykistö laivassaan ja runsaasti\nampumavaroja sekä riittävä miehistö, katsoi Janssen parhaaksi palata\nUuteen Amsterdamiin ryhtymättä enempiin toimiin.\n\nRuotsalaiset saivat kuitenkin sen opetuksen, että oli varustauduttava\nvastaisen varalta, linnoituksia rakennettava ei ainoastaan intiaanien\nhyökkäysten torjumiseksi, vaan myöskin torjumaan hollantilaisten\npyyteitä alueen valtaamiseksi. Niin rakennettiinkin, kuten edellä\non mainittu, ensin Kristiinan linna. Myöhemmin kuvernööri Printzin\ntoimesta rakennettiin linnoja ja puolustustorneja useampiakin\nDelaware-joen varrelle.\n\nHollannin siirtokunnan rauhaarakastavan kuvernöörin Kieftin aikana\npysyivät eri siirtokuntien välit melkoisen tyydyttävinä, vaikkakin\nsilloin tällöin syntyi väärinymmärryksiä, jotka vaativat neuvotteluja\nja sovitteluja. Mutta kun v. 1647 Hollannin siirtokunnan kuvernööriksi\ntuli käskevä ja sotaisa Peter Stuyvesant, alkoivat suhteet muuttua ja\nasiat kärjistyä. Jo ensimmäisessä kirjeessään Delawaren siirtokunnan\nkuvernöörille J. Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri\nDelawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin\nkauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava\nHollannin hallintaan.\n\nPrintz lähetti kirjeen Ruotsiin ja valmistausi vastarintaan.\nHollantilaisten ylivoima oli sillä kertaa riittämätön takaamaan heille\nvoittoa ruotsalaisista ja suomalaisista, josta syystä Stuyvesant\noli taisteluun ryhtymättä. Kuitenkin hän rakennutti Delaware-joen\nvarrelle Kristiinan linnasta etelään Casimir-nimisen linnoituksen,\nruotsalaisten alueen rajamaille, sekä turkiskaupan ja hollantilaisten\nuudisasukkaiden turvaamiseksi että myöskin uhaksi Uuden Ruotsin\nsiirtokunnalle. Kuvernööri Printz osasi suhtautua tilanteeseen\nmaltillisesti ja säilytti näin ollen sekä rauhan hollantilaisten\nkanssa että siirtokunnan itsehallinnon. Mutta asema muuttui, kun hän\nv. 1653 luopui siirtokunnan hallinnosta ja palasi Ruotsiin. Sieltä\nsaapui uusi kuvernööri J. Rising seuraavana vuonna. Siirtokuntain\nasioita tuntemattomana ja sotaisiin toimiinkin tottumattomana hän\nkansallisuusinnossaan valloitti hollantilaisten varustuksen ja antoi\nsille ruotsalaisen nimen, jättäen samalla pienehkön joukon ruotsalaisia\nsotamiehiä linnan vartioväeksi.\n\nKuultuaan Casimir-linnan joutuneen ruotsalaisille Stuyvesant ryhtyi\nvarusteluihin, joiden tarkoituksena oli Delawaren jokilaakson\nvalloittaminen. Laivoja laitettiin tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja\nsotamiehiä kerättiin mahdollisimman salassa ruotsalaisilta naapureilta.\nRising alkoi puolestaan lujittaa linnoituksia varmassa toivossa, että\nsaisi piankin lisäapua Ruotsista, miehiä ja ampumavälineitä.\n\nApua sieltä ei vain saapunutkaan. Syksyllä 1655 purjehti kuvernööri\nStuyvesant hyvin varustetulla, 700 miestä käsittävällä laivastollaan\nDelawareen ja ryhtyi piirittämään ruotsalaisen siirtokunnan\netuvarustusta, Kolminaisuuden linnaa, entistä hollantilaisten\nCasimir-linnaa. Sen komentajan, kapteeni Sven Skuten käytettävänä\noli ainoastaan kaksikymmentä miestä ja hyvin rajoitettu määrä\nampumatarpeita, joten ei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen\npuolustukseen, ja saatuaan kunnialliset ehdot hän antautui miehineen,\naseita käyttämättä. Uudelleen siis kohotettiin Casimir-linnan katolle\nHollannin lippu.\n\nDelawaren kuvernööri taasen kokosi voimansa Kristiinan linnaan. Hänen\napulaisensa Henrick Elswick riensi keräilemään sotilaita ja linnan\npuolustajia siirtokunnan taajaväkisimmiltä seuduilta Finlandista ja\nKingsessing-kylästä y.m. Matti Hansson, Peter Rambo, Hans Monsson,\nSven Gunnarsson ja Matts Bengtsson, kolme ensinmainittua suomalaisia,\nliittyivät heti riveihin, toisten oli määrä kokoontua seuraavina\npäivinä Tinicum-saarelle, mistä heidät oli tarkoitus viedä veneillä\nKristiinan linnaa puolustamaan.\n\nVoitoninnossaan hollantilaiset purjehtivat Kristiinan linnan edustalle,\njonka he piirittivät. Hollantilaisten ylivoima oli tällä kertaa niin\nsuuri, ettei ollut epäilystäkään linnan joutumisesta heidän haltuunsa,\njos aseelliseen taisteluun ryhdyttäisiin. Siksipä kuvernööri Stuyvesant\nkehoitti suosiollisesti antautumaan, koska vastustus aiheuttaisi\nvain ihmishengen hukkaa ja omaisuuden häviötä. Syntyi muutamia\npäiviä kestänyt neuvottelu molempien kuvernöörien ja johtomiesten\nvälillä. Rising yritti vedota ruotsalaisten oikeuksiin Delawaren\nsiirtokunnassa, selittäen näiden loukkaamisen voivan johtaa Ruotsin ja\nHollannin valtakuntain väliseen sotaan. Stuyvesant vaati antautumista,\nvälittämättä kansainvälisestä oikeudesta. Antautumisehtoina olisivat:\nSuomalaiset ja ruotsalaiset uudisasukkaat saavat pitää maansa ja\nyksityisomaisuutensa, linnan puolustusväelle, sotamiehille, annetaan\nsuojelus ja heidät kuljetetaan hollantilaisilla laivoilla vapaasti\nHollantiin, josta he voivat jatkaa matkaansa Ruotsiin. Kuvernööri\nRising saa viedä siirtokuntaa koskevat asiakirjat mukanaan maansa\nhallitukselle, mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja julkiset\nrakennukset, linnat y.m. luovutetaan Hollannin kauppayhtiölle.\nUudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saavat vuoden\nkuluessa päättää, haluavatko he jäädä, vannottuaan uskollisuudenvalan\nHollannin hallitukselle, siirtokuntaan vai palata vanhaan maahan.\nNiinikään vakuutettiin suomalaisille ja ruotsalaisille täydellinen\nuskonvapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen ja\nseurakunnallinen itsehallinto. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin\nantautumiskirja, jonka allekirjoittivat kummankin siirtokunnan\nkuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta suoritettiin\nDelawaren siirtokunnan valtaaminen. Ruotsi menetti alusmaansa,\nsiirtokuntansa ja kauppa-asemansa Amerikassa.\n\n\n\n\n6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat\n\n\nAinoastaan yhdeksän vuotta kesti Hollannin valta Delawaren\njokilaaksossa. Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli\nlaajoja alueita ja kukoistavia siirtokuntia Pohjois-Amerikassa, oivalsi\nhollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden\nkaupan ja puolustuksen kannalta.\n\nEnglantilaisille asutuksille Amerikassa tuotti turvattomuutta se,\nettä näiden välillä oli Hollannin siirtokunta, joka mahdollisesti\nliittoutuneena intiaanien taikka ranskalaisten kanssa voisi saattaa\nUuden Englannin siirtokunnan hyökkäykselle ja valloitukselle alttiiksi.\nAmerikassa olevien siirtokuntain suojeleminen sekä maailmankaupan\nlaajentamisen halu saivat aikaan, että Englanti päätti valloittaa\nhollantilaiset siirtokunnat.\n\nEnglantilainen sotalaivasto ankkuroi syksyllä 1664 Long Islandin\nrantamille, hollantilaisten etuvarustusten luokse. Alkoi Uuden\nAmsterdamin piiritys. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa\nolemaan ainoastaan 200 sotamiestä linnojen puolustusväkenä ja\nverrattain vähän ampumatarpeita.\n\nEnglantilainen miesvoima ja aseitten paljous oli ainakin\nkymmenkertainen. Stuyvesant joutui nyt aivan samanlaiseen asemaan,\nmihin hän yhdeksän vuotta varemmin oli pakottanut Delawaren\nsiirtokunnan komentajan, Risingin joutuessa antautumaan ja jättämään\nDelawaren siirtokunnan vieraan vallan alle. Aseellinen puolustus oli\nturhaa, jotapaitsi Uuden Hollannin asukkaat, peläten omaisuutensa\ntuhoamista ja henkensä menettämistä, vastustivat aseellista\nvastarintaa. Stuyvesant sai kyllä kunnialliset ehdot, nimittäin\nyksityisomaisuuden säilyttämisen ja turvaamisen hollantilaisille,\nruotsalaisille ja suomalaisille, kuten myös uskonnon säilyttämisen\nsekä rajoitetun kunnallisen ja kirkollisen itsehallinnon. Niin päättyi\ntämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun joutuivat\nHollannin siirtokunta Hudson-virran varrella ja ruotsalais-suomalainen\nsiirtokunta Delawaren jokilaaksossa.\n\nValloitettujen paikkakuntain nimet englantilaistettiin. Nieuw\nAmsterdam sai Yorkin herttuan kunniaksi nimen New York, Kristiinasta\ntehtiin, vaikka tosin myöhemmin, Wilmington, Uplandista Chester, ja\nFinland-nimikin aikain kuluessa muuttui, se seutu tunnetaan nyt nimellä\nMarcus Hook.\n\n\n\n\n\nIII. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista.\n\n\n\n\n7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa\n\n\nVuonna 1638 perustetun Delawaren siirtokunnan elämä oli ensivuotena\nsangen hiljaista ja yksitoikkoista kasarmielämää. Vaikka Ruotsin\nhallitus oli määrännyt siirtokunnan kuvernööriksi sen perustajan,\nPeter Minuitin, ei tämä ollut halukas jäämään Delawareen, vaan nimitti\nKristiinan linnan komentajaksi Mauno Klingin, jonka komentoon tuli\nsilloin kaksikymmentäkolme sotilasta. Samalla tämä kansalaisemme oli\nUuden Ruotsin siirtokunnan virkaatoimittavana kuvernöörinä. Sotilaat\ntekivät vuorollaan vahtipalvelusta, toiset lujentelivat linnan\nvarustuksia, väliin metsästeltiin ja kalasteltiin, lisäten linnan\nmuonavarastoa. Joskus tehtiin venematkoja Delaware-joelle, vaihdettiin\nturkiksia intiaaneilta j.n.e.\n\nToisen retkikunnan mukana v. 1640 saapui siirtokuntaan sen varsinainen\nkuvernööri Peter Ridder, pastori R. Torkillus, uusia sotilaita,\nlinnanpalvelijoita ja turkisliikkeen välittäjä. Mauno Kling luovutti\nlinnan komennon ja siirtokunnan hallinnon vastatulleelle, palaten\nRuotsiin niiden sotilaiden kera, jotka olivat hänen kanssaan\nmääräaikansa huolehtineet siirtokunnan turvallisuudesta. Kristiinan\nlinnan pihalle rakennettiin vaatimaton rukoushuone kirkonmenojen\npitämistä varten. Sen ajan vakava kristillinen elämä ilmeni myöskin\nsotilaiden keskuudessa, ja hallituksen antamien asetusten mukaan\npidettiin kirkossa aamu- ja iltarukoukset, pyhinä ja juhlapäivinä\njumalanpalvelukset. Muitakin huoneita tarvittiin, kun joukko lisääntyi\njonkun verran. Linnanpihalle rakennettiin kolme asuntoa ja varastohuone\nsekä talli, sillä siirtokuntaan tuotiin kolme hevostakin olemaan\napuna maanraivauksessa ja -viljelyksessä. Huoneita rakennettaessa\nvalitteli Ridder miesten osaamattomuutta ja typeryyttäkin. Kun hän\noli kansallisuudeltaan hollantilainen, ilmeni siinä kai melkoista\nylimielisyyttä ehkä aivan syyttä.\n\nSiirtokunnan kehityksessä ei paljonkaan edistytty, ennenkuin suurempi\nmäärä, noin puolisataa siirtolaista, joiden valtavana enemmistönä\nolivat Vermlannin suomalaiset, saapui Delawareen v. 1641. Mukana\ntuli myöskin Keski-Ruotsin metsistä suomalaisia keräämässä ollut\nsiirtokunnan entinen käskynhaltija, luutnantti Mauno Kling, pastori\nChristopher ja muita linnan virkailijoita. Paitsi uudisasukkaita,\nrunsaasti muonaa sekä muuta tarvittavaa tavaraa, saatiin siirtokuntaan\nviisi hevosta, kahdeksan lehmää, viisi lammasta, vuohia, sikoja y.m.\n\nPuolensadan hengen lisäys pienessä siirtokunnassa viritti toimintaa\nuseille suunnille. Uusia asuntoja ryhdyttiin rakentamaan Kristiinan\nlinnan pihalle ja linnan muurien ulkopuolellekin. Suomalaisten\nahkeran työn tuloksena olivat kevään tullen pellon raivaustyöllä\nlinnan lähistön metsään syntyneet pienenlaiset aukeamat, joihin\nniinikään rakennettiin uudistaloja. Aamusta iltaan kuului metsästä ja\nuudispelloilta kirveen iskujen pauke, rakennustarpeiden veistäminen,\nhuoneitten rakentamiskalke, ja hartiavoimin iskivät suomalaiset\nkuokkansa maahan, saaden sen viljelykselle voitetuksi.\n\nSekä Kristiinan linnassa että sen ympäristöllä alkoi olla elämää ja\nliikettä. Turkiskauppaa välittävät soutelivat pitkin Delaware-jokea\nintiaanien tunnetuista kauppapaikoista turkiksia vaihtamassa.\nRuotsalaisilta kuitenkin tahtoi puuttua tarpeellinen vaihtotavara,\nniin että turkiksien saaminen varastohuoneisiin ei aina vastannut\ntoiveita, ja se seikka tuotti siirtokuntaa tukevalle kauppayhtiöllekin\nvahinkoa. Oli nimittäin suunniteltu, että retkikuntain laivat veisivät\npalatessaan runsaan ja kalliin turkislastin Ruotsiin.\n\nUudisasukkaiksi Delawareen saapuneille ei aivan ensi vuosina annettu\nmaatiloja, paitsi sangen harvoissa poikkeustapauksissa. Vapaamiestenkin\ntuli palvella yhtiötä vuosi tai kaksi suorittaakseen matkakulunsa ja\nhieman työllänsä hyvittääkseen sitä maapalaa, jonka saisivat itselleen.\nRikollisina tulleiden täytyi palvella Uuden Ruotsin kauppayhtiötä\nneljästä vuodesta kuuteen vuoteen, jona aikana he saivat yhtiöltä\nelannon itselleen ja perheelleenkin. Työ Delawaren siirtokunnassa\noli näin ollen yhteistä, ja työn tulokset koituivat kauppayhtiön\nhyväksi. Turkisliikkeen lisäksi katsottiin tupakan viljelemisen olevan\nedullisinta, sillä tupakka oli kaupaksi käypää tavaraa ja tuotti\nrunsaan voiton. Niin Delawaren siirtokunnan varhaisin viljelystyö\nkohdistetuinkin tupakkaan. Jo kuvernööri Ridderin aikana saatiin\nviljelyskuntoon huomattava maa-ala Kristiinan linnan lähistöltä.\n\nTurkisliikkeen kautta jouduttiin Ridderin aikana yhteentörmäykseen\nhollantilaisten kanssa, nämä kun aikoivat estää ruotsalaisten\npurjehtimisen Delawarejoella ja anastaa kaupan kokonaan itselleen.\nKuvernööri Ridder purjehti hyvin varustetun joukkonsa kanssa\nNassau-linnan komentajan puheille, mutta sai tykinlaukauksia\ntervetuliaisiksi. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia,\nolisivat voineet valloittaa hollantilaisten varustuksen, mutta\nkotimaasta annettuja neuvoja noudattaen he eivät ryhtyneet taisteluun,\nvaan poistuivat. Ruotsalaiset saivat sen jälkeen kuitenkin vapaammin\nharjoittaa kauppaansa Delaware-joella.\n\nEnglantilaisten turkiskauppiaitten kanssa jouduttiin niinikään ikävään\nkosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä\nLambertin ja Turnerin katselemaan Delawaren rantamilta sellaista\npaikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtokunta ja\nkauppapaikka. Englantilaiset ostivat joen itärannalta intiaaneilta\nkappaleen maata, joka sattui rajatusten Delawaren siirtokunta-alueen\nkanssa. Vieläpä intiaanit möivät sellaistakin maata, jonka he olivat\nennen luovuttaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui\ntähän uuteen Salem-siirtolaan ainoastaan toistakymmentä perhettä.\n\nAsunto-olot, ruoka- ja juomavesi eivät Delawaren siirtokunnan ensi\nvuosina ansainneet kehumista. Juomaveden suhteen ei osattu olla\nkyllin varovia, ei myöskään pukeuduttu kyllin huolellisesti tässä\nvaihtelevassa ilmastossa. Niinpä v. 1643 pääsi valtaan kulkutauti,\nnähtävästi jonkunlainen kuume, joka vaati lukuisia uhreja pienestä\nsiirtolasta. Kuolleiksi mainitaan seitsemän yhtiön palvelijaa, viisi\nsotamiestä, kaksi vapaata miestä ja pastori R. Torkillus. Kuinka monta\nuudisasukkaiksi tullutta suomalaista kuoli, siitä puuttuu maininta.\nTämän kirjoittaja on voinut todeta seuraavien suomalaisten kuolleen:\nJohan Povelsson, Lars Andersson, Martin the Finn, Mauno Larson the Finn\nja Andreas Hanssonin lapsi Katariina. Todennäköisesti kuoli suomalaisia\nuseampia kuin täten on voitu saada selville.\n\n\n\n\n8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—1653\n\n\nDelawaren uusi maaherra, sota-asioita tunteva everstiluutnantti\nJohan Printz, havaitsi heti siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten\nhyökkäysten sattuessa, jollaisia ei ollut pelättävissä ainoastaan\nintiaanien taholta, koska myöskin hollantilaiset ja englantilaiset\npyrkivät valtaamaan yksinoikeuden turkisliikkeeseen Delawaren\njokivarsilla. Kristiinan linnasta jonkun verran etelään, ikäänkuin\nrajalinnoitukseksi, rakennutti Printz hetimiten Elfsborg nimisen,\nkahdeksalla tykillä varustetun linnoituksen, jonka ensimmäiseksi\nkomentajaksi tuli luutnantti Sven Skute. Kristiinan linnaa myöskin\nlujitettiin ja puolustusväkeä lisättiin. Siirtolaisina tulleet\nsuomalaiset ja ruotsalaiset olivat myöskin velvollisia suorittamaan\nlinnanpalvelusta, samoin kuin työvelvollisia siirtokuntaa tukevalle\nyhtiölle. Näin ollen ruotsalaisten sotilaiden rinnalla tavataan nyt\npuolustustorneissa useita suomalaisiakin.\n\nKuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan,\nsillä sinne saattoivat varsinkin intiaanit hyökätä maalta päin.\nSentähden hän ryhtyi rakennuttamaan uutta linnoitusta ja siirtokunnan\nvirastohuoneita sekä kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, joka\nsijaitsi Delaware-joella noin viisi mailia Philadelphian keskuksesta\netelään, kahden mailin pituinen ja puolen mailin levyinen saari.\nSiirtokunnan varsinainen asutus alkoikin levitä Kristiinan linnan\nalueelta pohjoista kohden, lähennellen Tinicum-saarta ja myöhemmin\nsen sivuuttaen, niin että Uuden Ruotsin hallintopaikka tuli olemaan\nsiirtokuntaan nähden edullisemmassa asemassa kuin Kristiinan linna.\nTinicum-saaren linnoituksen nimeksi annettiin Ny Göteborg. Asiakirjat\nkertovat Printzin luoneen komean palatsin kuvernöörin asunnoksi.\nHirsistä sekin rakennettiin, niinkuin muutkin senaikaiset rakennukset,\nja tuskinpa siinä oli erityisempää loistoa, paitsi että se oli suurempi\nkuin yksinkertaiset ja matalammat asunto- ja varastohuoneet. Kirkkokin\nrakennettiin uuden linnoituksen pihalle.\n\nNäissä rakennuspuuhissa kului parisen vuotta. Sinäkään aikana ei\nlaiminlyöty maan perkaamista tupakanviljelykselle ja turkiskauppaa\nintiaanien kanssa. Yhtiöllä oli riittävästi työvoimaa sekä\nmaatöihin että rakennustoimiin, vieläpä miehiä puolustustornien\nvartioväeksi. Upland-nimiselle seudulle raivattiin melkoinen alue\nyhtiön viljelyksiksi, ja Tinicum-saarella alkoi myöskin maan raivaus\nviljelykselle. Tupakanviljelyn ohella alettiin kasvattaa ruista, ohraa\nja kauraa samoin kuin juurikasveja, sekä kokeiltiin maissin viljelyä.\n\nVuoden 1646 seuduilla alkoi myöskin runsaampi maitten jakelu\nsiirtolaisille. Vuonna 1641 tulleet suomalaisetkin olivat jo\nenimmäkseen palvelleet yhtiötä määräaikansa ja olivat oikeutettuja\nsaamaan uudistilansa. Toisten palvelusaika loppui vuosi, kaksi ja\nkolmekin myöhemmin. Niinpä näinä aikoina ensimmäiset suomalaiset\nasettuivat siihen seutuun, kymmenkunta mailia Kristiinasta pohjoiseen,\njoka sittemmin sai nimen Finland. Uplandin puron varsille myöskin\nsijoitettiin suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, sillä yhtiö\nei voinut kovin laajoja alueita itse viljellä, maata oli antaa\nlaajalti kaikille vapaiksi miehiksi päässeille siirtolaisille. Vuosi\nvuodelta asutus laajeni ja eteni varsinkin pitkin joen rantamia\nSchuylkill-joelle saakka ja vielä siitäkin etäämmäs mainitun joen\nvarrelle, niin että Printzin hallituskaudella tapasi uudisasukkaita\nDelawaren siirtokunnan kaikissa osissa, joskin harvahkossa.\n\nPieniä linnakkeita eli puolustustorneja rakennettiin maaseuduille\nmuuttaneiden siirtolaisten turvaamiseksi, ja ne olivat samalla yhtiön\nvarastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Uplandin asutuksen\nturvaamiseksi rakennettiin puolustustorni v. 1647. Sen komentajaksi\ntuli suomalainen kapteeni Kristian Boije. Linnake oli samalla turvana\nFinlandin uudisasukkaille, vaikka Kristiinan linnasta myöskin voitiin\nsinne tarvittaessa saada apua. Kuvernööri Printzin rakentaman,\nvedellä käyvän myllyn turvaksi Molndaliin rakennettiin Vasa-niminen\npuolustustorni. Sen komentajaksi tuli kapteeni Mauno Kling. Myllyn\nlähistölle asettui useita suomalaisia korvenraivaajia. — Kun asutus\nleveni Schuylkill-joen varsille, rakennettiin sinne turvaksi Ny\nKorsholmin linnoitus. Pohjoisrajalla oli etäisin puolustustorni, Torneå\nnimeltään.\n\n\nDelawaren kauppa-asemista kilpaillaan\n\nPaitsi hollantilaisten pyyteitä Delawaren jokilaakson omistamiseen\nja sen turkisliikkeen valtaamiseen, joista on jo mainittu, myöskin\nenglantilaiset pyrkivät levittämään valtaansa, kauppaansa ja\nuudisasutuksiaan Delawaren laaksoon. New Havenissa, joka silloin\nvielä lukeutui Massachusettsin valtioon, perustettiin Delaware\nCompany erityisesti välittämään laivaliikettä ja kauppaa intiaanien\nkanssa Delaware-joen varsilla, mutta myöskin tarkoituksenaan luoda\nenglantilaisia siirtokuntia niihin seutuihin, jotka eivät vielä\nkuuluneet millekään kristinuskoa tunnustavalle kansallisuudelle tai\nvaltakunnalle. Englantilaiset tekivätkin retken Delaware-joelle,\nostivat kahdestakin paikasta maakaistaleen intiaaneilta, rakensivat\npuolustustornit Varenskill-nimisen paikkaan Schuylkill-joen rannalle.\nEnglantilaisten tunkeutuminen Delawaren siirtokunnan alueelle synnytti\nmonivuotisen kirjeenvaihdon, oikeudenkäynnin ja sovittelun etupäässä\nMassachusettsin valtion kuvernöörin, mutta myöskin Virginian ja\nMarylandin kuvernöörien kanssa.\n\nOikeudenhoitokin pääsi alkuun, niin että Delawaren siirtokunnassa\npidettiin ensimmäinen oikeudenistunto eli käräjät v. 1644.\nEnglantilaisen kauppayhtiön — Delaware Companyn — yliasiamies,\njonka tehtävänä oli hankkia oston kautta sopivia maa-aloja ja\nkauppapaikkoja Delawaren jokilaaksosta, menetteli vastoin yhtiönsä\nsääntöä, että oli ostettava intiaaneilta vain sellaisia maa-alueita,\njotka eivät kuuluneet muille kristityille. Vaikka Lamberton tiesi\nerään maakaistaleen Delaware-joen rannalla kuuluvan Uuden Ruotsin\nsiirtokunnalle, osti hän sen, kun intiaanipäällikkö oli halukas sen\ntoistamiseen myymään, mitä sopimatonta tapaa he joskus muulloinkin\nkäyttivät.\n\nKun asiasta oli riittävästi vaihdettu mielipiteitä kirjein eikä\nminkäänlaiseen tulokseen päästy, haastoi kuvernööri Printz Ruotsin\nhallituksen käskystä ja nimessä Lambertonin vastaamaan asiassa. Häntä\nsyyttämässä oli Ruotsin hallitus, Printzin toimiessa virallisena\nkantajana. Lamberton saapui seurueineen; muodostettiin lautakunta,\njohon tulivat esimieheksi suomalainen kapteeni Kristian Boije,\nkomisari Henrick Huygen, suomalainen kapteeni Mauno Kling, laivuri\nWessel J. Jansen, Olof Stille, Ivert Sievesson, David Davidson sekä\nkirjanpitäjä Carl Johnson, myöskin suomalainen. Virkansa puolesta\nkuului kuvernöörille myöskin oikeusistuimen puheenjohtajan toimi, mutta\nkun hän esiintyi hallituksensa puolesta kantajana, sai Boije toimia\ntuomarina. Asia ei sillä kertaa päättynyt eikä vielä seuraavassakaan\nistunnossa. Asiat mutkistuivat, ja pöytäkirjain tutkiminen Ruotsissa\ny.m. seikat veivät aikaa, jonka kuluessa asiassa annettu tuomio jäi\ntoimeenpanematta.\n\n\nIntiaanien raakamaisuuksia\n\nSiirtokunnan kuvernöörit koettivat parhaansa pysyäkseen hyvissä\nnaapuruussuhteissa intiaanien kanssa. Uudisasukkaita neuvottiin\nkohtelemaan intiaaneja ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti. Lahjoja\nannettiin silloin tällöin intiaanipäälliköille, etupäässä korutavaraa,\nystävyyden varmentamiseksi. Kuitenkin täytyi siirtokunnan viranomaisten\nuskotella ruotsalaisten ja suomalaisten aseellinen voima ja miesluku\nsuuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Myöskin siirtokunta-alueen\neri osiin rakennetut pienet linnoitukset pitivät intiaaneja pelossa ja\nkurissa.\n\nMutta silti tapahtui hirmutöitäkin. Elfsborgin linnoituksen lähistöllä\nintiaanit v. 1643 surmasivat yhtiön työmiehen ja kaksi sotilasta,\nMartin Thompson the Finnin ja Marten Baggen, ruotsalaisen. Uplandin\nlähistöllä intiaanit murhasivat erään suomalaisen perheen vuoteeseen.\nSuomalaiselta Clement Michelsonilta he ryöstivät kaikki mitä irti\nsaivat, ja iäkäs Axel Stille joutui heidän raa'an kohtelunsa alaiseksi.\nV. 1646 he tappoivat Johan Wallin, joka luultavasti oli niinikään\nsuomalainen.\n\nIntiaanien erikoistapoihin kuului päänahan nylkeminen. Sellaisen\nhirveän kärsimyksen sai osakseen uudisasukas Puraisen emäntä, joka\noli jäänyt yksin kotiin, miesten työskennellessä etäämpänä talosta.\nIntiaanit, yksi tai useampia, hyökkäsivät turvattoman suomalaisen\nkimppuun, löivät hänet sotatapparalla tunnottomaan tilaan ja nylkivät\npäänahan. Luullen uhrinsa kuolleen jättivät hänet siihen enempää\nväkivaltaa tekemättä. Miesten saavuttua kotiin heitä kohtasi kaamea\nnäky, perheen äiti verissään viruvana. Hän selvisi tajuttomuudestaan\nja hyvällä hoidolla parani. Uusi päänahkakin kasvoi, mutta hiuksia\nsiihen ei tullut, ainoastaan hieno, villamainen karvapeite. Tämä kovan\nkohtalon kokenut perheenäiti eli vielä kymmenet vuodet ja kasvatti\nvankan lapsiparven. Yksi hänen pojistaan, Lassi Purenen (Bure) oli\naikoinaan siirtokunnan huomattavimpia maanviljelijöitä, kunnallismies\nja kirkkovaltuuston jäsen.\n\n\nKuvernöörin ankaruus virkatoimissa\n\nKuvernööri Printz oli pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, ja kiivaus\nja äkkipikaisuus joskus johtivat hänet pois oikeuden ja kohtuuden\nteiltä. Samalla kun hän oli siirtokunnan valtias, hän oli myöskin sen\noikeudenvalvoja ja tuomari. Aikakirjoihin on jäänyt merkintä eräästä\ntapauksesta, joka ei suinkaan aseta kuvernööriä edulliseen valoon,\nsillä siinä ilmenee pikkumaisuutta, turhamaisuutta ja ahneutta, jotka\njohtivat hänet seuraavaan menettelyyn:\n\nClement the Finn osti kahdelta muulta suomalaiselta osuuden pieneen\nkotimyllyyn, jonka hän sijoitti kotiinsa — nähtävästi vain jauhinkivet.\nTottapa ahnehtiva kuvernööri katsoi tämän vaatimattoman kotimyllyn\ntulevan kilpailemaan hänen Molndalissa olevan, vesivoimalla käyvän\nmyllynsä kanssa, sillä kuultuaan suomalaisten myllynkaupasta hän\nmenetti malttinsa. Kun suomalainen myllynomista ja mitään pahaa\naavistamatta saapui kirkkoon, kävi kuvernööri häneen käsiksi, pidellen\nniin ankarasti, että mies sai siitä raajarikkona kärsiä koko lopun\nelämäänsä.\n\nEikä vielä sekään riittänyt, Printz vangitutti hänet ja tuomitsi\nsakkoon. Asia nostatti siirtokunnassa sellaisen mielenkuohun, että\npäätettiin tehdä valitus tästä Ruotsin hallitukselle. Suomalainen\nAnders Jonsson laati valituskirjeen, jonka alle kirjoittivat nimensä\nMatti Hansson, Olof Stille, Johan Huiler, Henrick Matsson, Ivar\nHendrickson, Mauno Monsson, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo,\nPeter Kock ja Martti Marttinen. Kirjelmässä mainittiin myöskin\nsiitä, että kuvernööri rajoitteli liiaksi uudisasukasten oikeuksia\nkalastukseen ja metsästämiseen. Kirjelmä lähetettiin Ruotsiin. Mutta\nennen poistumistaan Delawaresta kuvernööri kosti kirjelmän laatijalle,\ntuomiten hänet valtiopetoksesta kuolemaan. Tämä oli Delawaren\nsiirtokunnassa ensimmäinen kuolemantuomio, joka pantiin toimeen. Uhrina\noli sorrettuja puolustava suomalainen.\n\nKuvernöörin vaikeasta toimesta pyysi Printz vapautusta useaan kertaan.\nKirjeissään yhtiön johtokunnalle ja Ruotsin hallitukselle hän valitteli\nDelawaren siirtokunnan vähäväkisyyttä ja turvattomuutta, pyytäen lisää\nsotamiehiä ja siirtolaisia. Joskus ei vuosikausiin saapunut Ruotsista\nlaivoja, niin että siirtokunta sai siitä kärsiä monenlaista haittaa.\nVihdoin, kymmenvuotisen palveluksen perästä, hän sai luvan palata\nRuotsiin, missä hänelle tarjoutui edullisia virkoja.\n\nTasapuoliset arvostelijat antavat kyllä kuvernööri Printzille\ntunnustusta hänen lukuisista palveluksistaan, jotka tuottivat\nsiirtokunnalle hyötyä ja menestystä. Vaikka olikin sotilas, ymmärsi\nhän maanviljelyksen ja karjatalouden suuren merkityksen Delawaren\nhedelmällisessä laaksossa. Niinpä hän uudisasukkaitakin neuvoi\ntupakan ja maissin viljelemisessä, hankki siemenviljaa Ruotsista\nja naapurisiirtokunnista, tuotti karjaa kotimaasta ja osti sitä\nhollantilaisilta ja muiltakin. Kun vaihtotavaran puutteessa\nturkiskauppa supistui, rakennutti hän Kristiinan satamassa pienehkön\npurjelaivan välittämään liikettä siirtokunnan eri osien välillä ja\nvieläpä naapurisiirtoloihinkin. Uudisasukkaiden omavaraisuuskin alkoi\nkehittyä huomattavaksi. Siten hän voi kirjoittaa Ruotsiin, että\nsiirtokunnan toimeentulo ja tulevaisuus näyttivät hyvin lupaavilta,\nmutta riittävän puolustusvoiman puutteessa oltiin turvattomassa\nasemassa, niin hyvin hollantilaisten hyökätessä kuin intiaanienkin\nahdistaessa. Taitavasti menetellen pysyivät suhteet kuitenkin\nrauhallisina Printzin koko kymmenvuotisen hallinnon ajan.\n\n\n\n\n9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta\n\n\nLähtiessään syksyllä 1653 Ruotsiin Printz jätti siirtokunnan hallinnon\nvävylleen, luutnantti Johan Papegojalle, joka varakuvernöörin\nominaisuudessa tuli muutamiksi kuukausiksi siirtokunnan\nkäskynhaltijaksi. Delawaren olot eivät Papegojalle olleet outoja,\nkoska hän saapui siirtokuntaan ensi kerran v. 1643. Sen jälkeen hän\npalasi Ruotsiin ja siellä yhtiön palveluksessa keräili suomalaisia\nja ruotsalaisia uudisasukkaita ja työmiehiä siirtokuntaan, palaten\nnäiden kanssa Delawareen. Tilanne siirtokunnassa ei Papegojan aikana\nollut erittäin lupaava. Printzin mukana palasi Ruotsiin ainakin 25\nhenkeä, mikä tuntuvasti supisti jo ennestään pientä väestöä. Oli\ntyytymättömyyttä uudisasukasten ja sotilaidenkin keskuudessa, niin\nettä toistakymmentä uudisasukasta jätti tilansa ja muutti perheineen\nMarylandin puolelle, Elk-joelle y.m.\n\nMyöskin muutamia sotilaita karkasi, mennen mikä minnekin siirtokunnan\nrajojen ulkopuolelle. Väenlasku osoitti Delawaren siirtokunnassa\nsilloin asuvan ainoastaan 70 henkeä.\n\nKeväällä 1654 tapahtui väkiluvussa muutos. Saapui suurin retkikunta,\nmitä koskaan Ruotsista lähetettiin Delawareen. Alkuaan sille retkelle\nläksi 350 henkeä, heistä 250 uudisasukkaiksi aikovia suomalaisia ja\nruotsalaisia. Myrskyisen, tautisen matkan vaivoihin kuoli noin sata\nhenkeä. Mutta 250 henkeä, jotka saapuivat perille, vaikka sairainakin,\nlisäsivät sangen tuntuvasti siirtokunnan asukaslukua ja voimaa. Muun\nmuassa oli retkikunnassa noin 40 sotilasta, lisäksi linnanpalvelijoita,\nvirkailijoita j.n.e. Mainittakoon insinööri Peter Lindeström, joka\nlaati Delawaren siirtokunnan ensimmäisen kartan.\n\nTämän retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan uusi käskynhaltija, Johan\nRising, ei kuvernöörin nimisenä, vaan siirtokunnan ylitirehtöörinä.\nApulaisikseen hän nimitti Johan Papegojan ja Sven Skuten. Ensin oli\nhoidettava sairaat, joita laivan saapuessa Kristiinan satamaan oli\nvielä melkoinen joukko. Toinen pian suoritettava työ oli sijoittaa\nnuo 150 uudisasukkaiksi saapunutta, sillä sotilailla oli asuntonsa\nlinnoituksissa. Siirtolaiset majoitettiin sukulaistensa, tuttaviensa ja\nmuittenkin uudisasukkaiden koteihin, kunnes heille voitiin järjestää\njoko maapalat uudistiloiksi tai heidät kiinnittää yhtiön palvelukseen\nmaaviljelysapulaisiksi taikka rakennustöihin. Siirtolaislaivalla\ntuotiin sellaisia rakennustarpeitakin, mitä siirtokunnasta ei saatu,\ntiiliä, ikkunalaseja, talous- ja korutavaraakin.\n\nKorkeita ja kauas tähtääviä olivat Ruotsin hallituksen suunnitelmat\nja vaatimukset Delawaren siirtokunnan suhteen. Uusi käskynhaltija sai\nseuraavia ohjeita ja määräyksiä:\n\n\"Tirehtöörin erikoisvelvollisuutena olkoon siirtokunnan menestyminen.\nHänen tulee raivauttaa uutta maata viljelykselle ja jakaa uudistiloja\nvapaille miehille; on viljeltävä tupakkaa, pellavaa ja hamppua\ntavallisen viljan ohella, istutettava hedelmäpuita ja viiniköynnöksiä,\nkokeiltava silkkiäispuiden ja sokeriruo'on kasvattamista; tulee\nperustaa kaupunkeja, etsiä sopivia satamapaikkoja, perustaa liikkeitä\njokilaakson kaupan saamiseksi ruotsalaisten haltuun; on etsittävä\nmineraaleja, perustettava sahamyllyjä, puuteollisuuslaitoksia y.m.\"\n\nRisingin ja Papegojan ensimmäinen tehtävä olikin maitten jakaminen\nlukuisalle joukolle, joka nyt oli tullut Delawareen maata viljelemään.\nNäiden noin puolentoistasadan uuden tulokkaan mukana oli vain\nmuutamia rikollisina tuotuja, jotka siis pantiin yhtiön töihin. Enin\nosa oli vapaita miehiä, joille yhtiön määräyksen mukaan tuli antaa\nitsekullekin maapalanen, paitsi sellaisille, jotka omasta halustaan\nmieluummin jonkun ajan työskentelivät yhtiön palveluksessa. Uusi\nmaksujärjestely määräsi jokaisen matkakustannukset kuudeksitoista\nRuotsin taalariksi; lisäksi oli pieni maksu elatuksesta siirtokunnassa,\nkunnes pääsisi omavaraiseksi. Uudisasukkaat velvoitettiin vasta kolmen\nvuoden perästä suorittamaan maksunsa taikka ainakin osa velastaan,\nyhtiön työssä olevat vuoden kuluttua. Siirtokuntaa kustantava yhtiö\navusti uudisasukkaita kaikin puolin, niin ruokavaroilla, missä\nsitä tarvittiin, kuin jakamalla siemenviljaa, antaen luotolla\nmaanviljelysvälineitä, karjaa y.m. Yhtiön työssä olevat saivat sovitun\npalkan. Heille jäi myöskin oikeus maan saantiin, milloin kukin katsoi\nvoivansa siirtyä uudistilalle. Yhtiön menettely siirtolaisia ja\nuudisasukkaita kohtaan oli nyt kaikin puolin tyydyttävä, tunnollinen ja\nrohkaiseva.\n\nKun siirtokunnan väkiluku näin äkkiä suureni ja monet kymmenet perheet\nasettuivat uudistiloilleen, tuli puute hevosista, vetojuhdista ja\nkarjasta. Niitä tuotiin jonkun verran mukana, mutta enemmän tarvittiin.\nYhtiön omilla laivoilla niitä haettiin, mistä niitä ostamalla oli\nsaatavana, vieläpä hollantilaisiltakin, vaikka naapuruussuhteet heidän\nkanssansa eivät olleet kiitettävät. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä\nmajavannahkaa, vetohärät ja lehmät jonkun verran vähemmän.\n\nKristiinan linnan ulkopuolelta mitattiin pienehkö alue\nkaupunkitonteiksi. Tarkoitus oli perustaa tähän Uuden Ruotsin\nkaupallinen keskus ja muuttaa sinne siirtokunnan hallintokin. Sinne\nkehoitettiin kauppiaita, käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia\nmuuttamaan. Asemansa puolesta se oli kauppakeskukseksi sopiva. Nykyjään\nsillä paikalla on Delawaren valtion suurin kaupunki Wilinington.\n\nTirehtööri Risingistä olisi tullut siirtokunnan etevin hallintomies,\njos hän olisi osannut kohdella hollantilaisia maltillisemmin\nsäilyttämällä rauhanvälit hinnalla millä hyvänsä. Ruotsin hallituksen\nja yhtiön hänelle antama määräys kuului nimenomaan: \"Intiaanien,\nhollantilaisten ja englantilaisten kanssa tulee säilyttää, mikäli\nmahdollista, rauha; mutta siirtokunnan turvallisuutta tulee\nlinnoitusten avulla vahvistaa.\" Rising ei tuntenut sota-asioita eikä\nHollannin siirtokunnan huomattavasti suurempaa voimaa sen ryhtyessä\nsitä todella käyttämään. Jo tulomatkallaan hän sitten, kansallisessa\noikeudentunnossaan ja kiivaudessaan valloitti hollantilaisten\nRuotsin siirtokunta-alueelle rakentaman Casimir-linnoituksen ja\npakotti alueella asuvat 22 hollantilaista uudisasukasta vannomaan\nuskollisuudenvalan Ruotsin hallitukselle. Kun kuvernööri Stuyvesant sai\nsen tietää, ryhtyi hän varustelemaan riittävän voimakasta laivastoa\nvalloittaakseen Delawaren siirtokunnan, mikä tapahtui v. 1655, kuten\nedellä on kerrottu.\n\n\n\n\n10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—1664\n\n\nDelawaren siirtokunnan hallitus järjestyi hollantilaisena valtakautena\nsiten, että varakuvernöörinä hoiteli asioita Jacob Alrich, asuen\nKristiinassa. Tärkeimpien asiain ratkaisussa vedottiin Uuden Hollannin\nkuvernööriin Stuyvesantiin. Vuonna 1658 tämä itse saapui Delawareen sen\nhallitusta ja siviiliasioita tarkemmin järjestelemään.\n\nTuloksena oli, että siirtokunta sai säilyttää osittaisen itsehallinnon;\nasetettiin paikallinen oikeusistuin, johon tulivat ruotsalaiset\nkapteeni Sven Skute, luutnantti Anders Dalbo, Jacob Svensson ja Olof\nStille sekä suomalaiset Matti Hanson, Peter Rambo ja Peter Cock\n(Kokkinen). Sheriffin eli nimismiehen virka annettiin Peter van Dyck\nnimiselle hollantilaiselle. Alrichin kuoleman jälkeen Alexander\nd'Hinoyossa nimitettiin hänen tilalleen siirtokunnan asiain hoitajaksi,\nWillem Beckmannin ollessa Delawaren korkeimpana hallintomiehenä. Heillä\ntoimi tulkkina suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika).\n\nHollannin hallinto Delawaressa ei ryhtynyt viljelemään entisen\nhallinnon laajoja tupakka- ja maissipeltoja eikä käyttänyt varsinaista\ntyövoimaa entiseen tapaan. Sotamiehet huolehtivat niiden linnojen\npuolustamisesta ja korjauksista, jotka katsottiin tarpeellisiksi.\nMelkein kaikkien ruotsalaisten rakentamain linnoitusten annettiin\nrappeutua. Entisen yhtiön maat jaettiin joko vuokraten uudisasukkaille\ntai myytiin, miten kukin jaksoi niitä itselleen hankkia. Tulkoon\nsivumennen vielä huomautetuksi, mikä jo ennen on mainittu, että\nvähän sen jälkeen kun hollantilaiset olivat valloittaneet Delawaren\nsiirtokunnan saapuivat Ruotsista viimeisen retkikunnan tulokkaat,\nnoin satakunta siirtolaista, joista suomalaisia oli 92. Nämä saivat\nasettua kansalaistensa keskuuteen, katsoa itselleen sopivan maatilan ja\nryhtyä raivaamaan runsasantoista ja hedelmällistä maata viljelykselle.\nVuosivero oli 400 guilderia vuodessa kaikilta siirtokunnassa asuvilta\nperheiltä ja maanviljelijöiltä. Kun ruotsalaiset ja suomalaiset olivat\nhaluttomia menemään armeijaan, saivat he toistaiseksi vapautuksen\nsotapalveluksesta.\n\n\nSuomalaisten oikeusjuttuja\n\nHollantilaishallinnon aikuisista siirtokunnan oikeuden pöytäkirjoista\nlöytää useita suomalaisiakin koskevia tapauksia, joista merkitsemme\ntähän eräitä.\n\nAltonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä,\nettä hän syyttä suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Yrjänä\nKynin päälle ja pidellyt häntä sangen pahoin. Todistamassa oli m.m.\nsuomalainen Anders Anderson. Oikeudessa selvisi, että Evert Hendrickson\noli paikkakunnalla yleisesti tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä,\njoka saattoi mennä mihin kotiin hyvänsä riitaa ja tappelua haastamaan.\nHendrickson tuomittiin maksamaan hyvitystä Yrjänä Kynille sekä\npoistumaan paikkakunnalta. — Rauhantuomari Israel Helmin niskaan\nhyökkäsi lakituvassa Olli Olsen niminen uudisasukas, repien vaatteita\nja saaden aikaan ruumiillistakin vammaa. Hänet tuomittiin ankaraan\nsakkoon. Suuren perheen isänä hän sai myöhemmin sakon anteeksi. —\nSuomalaisten joukossa oli eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa\nja riidassa. Kaiken lisäksi mies rääkkäsi vaimoaan, ajoipa hänet\npois kotoakin. Oikeudessa ilmeni miestä vastaan lisää asioita, muun\nmuassa siveysrikos, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet\nyhteisestä omaisuudesta. Tämä v. 1661 myönnetty avioero oli Delawaren\nsiirtokunnassa ensimmäinen.\n\nPastori Laurentius Lock, jota oikeuden kirjoissa nimitetään väliin\nsuomalaiseksi, väliin ruotsalaiseksi papiksi, joutui usein oikeuden\nkanssa tekemisiin. Hänen vaimonsa karkasi erään Jacob Jough-nimisen\nmiehen kanssa, joka oli asunut pappilassa jonkun aikaa. Karkulaispari\nasui ensin toisella puolen jokea, New Jerseyn puolella suomalaisen\nAnders Hendricksonin talossa, mutta kun olo siellä tuli ilmi, pakenivat\nhe edemmäksi, ensin Virginiaan ja sieltä Uuden Englannin alueelle.\nPastori Lock sai eron vaimostaan ja meni yhdeksän kuukautta myöhemmin\navioliittoon 18-vuotiaan neitosen kanssa, toimittaen vihkimisen itse.\nSe jo oli rikos Hollannin lainsäädöksien mukaan. Siihen liittyi\nvielä toinen seikka, kun pastori Lock avasi vaimonsa viettelijän\ntaloon jättämän tavara-arkun, jossa oli jonkun verran vaatteita ja\nmuutakin tavaraa. Kun Jacob Jough oli paikalliselle hollantilaiselle\nhallitukselle joutunut 200 guldenin velkaan, niin viranomaiset\nväittivät, että heillä yksin oli oikeus karanneen miehen tavaroihin.\n\nPastori tuomittiin maksamaan Joughin velka, ja hän sai kai sakkoakin.\nSitten Lock kirjoitti kuvernööri Stuyvesantille armahdusta pyytävän\nkirjeen, jossa hän selitti yksin hoitavansa hajalla olevia\nsuomalais-ruotsalaisia seurakuntia, — hänellä oli vain pieni palkka ja\nedellisestä avioliitostaan monta lasta huollettavina, niin että jos\nhänen täytyi vielä sakkoja ja vaimonsa viettelijän velkoja maksaa,\njoutuisi hän suuren perheensä kanssa yhteiskunnan huoltoon. Kirje\nnäyttää tepsineen, koskapa kuvernöörin kirje komisari Beckmanille\nmääräsi sakon peruutettavaksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista\nsyytöksistä.\n\nNoituudesta syytettiin suomalaista Margareta Mattsonia, mutta, mikäli\nilmenee, syytöstä ei voitu todistaa, niin että hän säästyi sen ajan\nraskaasta noidille tuomitusta rangaistuksesta.\n\nSuomalaiset lähettivät siirtokunnasta näihin aikoihin niin hyviä\nja houkuttelevia tietoja, että monen metsäsuomalaisen mieli paloi\nAmerikkaan. Edellä on jo kerrottu 140 siirtolaisen turhista yrityksistä\nHollannin ja Englannin kautta päästä Delawareen. Kuitenkin vielä 1663\nmainitaan laivuri Peter Luckassenin tuoneen muiden siirtolaisten mukana\nmyöskin 32 suomalaista.\n\nHollantilaisten hallintoa Delawaressa kesti vain yhdeksän vuotta.\nHistoriallisten tapausten kulku saattoi suomalaiset, ruotsalaiset\nja hollantilaisetkin Englannin hallituksen huoltoon. Delawaren\nsiirtokunnasta tuli yksi lisä englantilaisiin Uuden mantereen\nsiirtokuntiin.\n\n\n\n\n11. Englannin hallinnon aika Delawaressa\n\n\nSyyskuussa 1664 saapui siirtokuntaan englantilainen kapteeni Edward\nCarr Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan suomalaisten\nja ruotsalaisten sekä hollantilaisten tietoon, että siirtokunta\ntästälähtein kuului Englannin hallituksen alaisuuteen, sekä vaatimaan\nasukkaita tekemään uskollisuudenvalan uudelle Englannin kuninkaalle.\nDelawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa\nhallinnossa tapahtuisi mainittavia muutoksia. Asukkaat saivat\nsäilyttää omaisuutensa, kansallisuutensa, kielensä, uskontonsa ja\ntapansa sekä nauttia yleensä samoja oikeuksia kuin heillä oli ollut\nedellisenkin hallituksen aikana. Viitattiin vielä siihenkin, että\nsamanlaista yhteiskunnallista vapautta, joka vallitsi Virginian ja\nMarylandin englantilaisissa siirtokunnissa, myöskin kohdistettaisiin\nDelawareen. Kuuden kuukauden kuluessa Delawaren asukkaiden tuli vannoa\nuskollisuudenvala Englannin hallitukselle.\n\nSamalla annettiin määräys maitten omistuskirjain uudistamisesta\nja laillistuttamisesta. Tämän toimenpiteen kautta voitiin verotus\nyhtenäistää ja saada tasapuoliseksi. Ruotsin hallitusaikana ei maihin\nannettu kiinnekirjaa kuin muutamissa harvoissa tapauksissa. Hollannin\nhallitusaikana kannettiin henkilövero, niinkuin on ennen mainittu.\nEtäisimmillä ja syrjäisimmillä seuduilla asuvat uudistilat olivat\njääneet kokonaan verottamatta. Samalla kun asian omaisten tilat\nmerkittiin hallituksen kirjoihin, vaadittiin vakinaiset nimet, joille\nkiinnekirja annetaan.\n\nEi riittänyt enää se vanha tapa, että miestä mainittiin vain\nristimänimellä ja liitettiin perään \"the Finn\", esimerkiksi Anders the\nFinn; asianomaisen täytyi ottaa käytäntöön oikea erisnimi eli sukunimi.\nTämän toimenpiteen kautta monet vanhat Vermlannin suomalaisten\nalkuperäiset nimet tulevatkin nyt kirjoihin, ja siirtokunnassa\ntapaa isäntiä, joilla on selviä suomalaisia nimiä kuten Halttunen,\nSavolainen, Hommanen, Liukkoinen, Minkkinen, Savuinen, Sinikka j.n.e.\nMutta monet suomalaiset ottivat käytäntöön ruotsalaisen nimen:\nAndersson, Matsson y.m. Näiden ruotsalaisten nimien varjoon peittyy\nmonen Delawareen tulleen suomalaisen alkuperäinen nimi.\n\n\nKapinahanke\n\nVaikutusvaltaisen ruotsalaisen kreivi von Königsmarckin pojaksi\ntekeytynyt ruotsalainen seikkailija, apunaan Coleman niminen\nsuomalainen, ryhtyi kiihoittelemaan rauhallisia suomalaisia,\nruotsalaisia ja hollantilaisia uudisasukkaita kapinaan Englannin\nhallitusta vastaan. Vieläpä he uskottelivat intiaanin heitä auttavan,\nsillä Coleman tunsi jonkun intiaanipäällikön ja osasi hiukan heidän\nkieltäänkin.\n\nHankkeen pääjohtaja, jota asiakirjoissa sanotaan milloin pitkäksi\nruotsalaiseksi, milloin pitkäksi suomalaiseksi, ilmoitti Peter\nCockille, ettei hän ollutkaan Königsmarckin kreivi, vaan nimeltään\nMarcus Jacobus. Kapinahanke ei kuitenkaan päässyt varsinaisesti\nalkuunkaan, joukkoja ei kerätty eikä aseita hankittu, mahdollisesti\nuudisasukkailta koottiin vain rahavaroja ja samalla asiaa kannattavain\nnimet. Englannin hallitus puuttui juttuun ja vangitsi Jacobuksen.\nColeman pääsi pakenemaan intiaanien keskuuteen.\n\nOikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin johtaja\nMarcus Jacobus raipparangaistukseen sekä lähetettäväksi Englannin\nsiirtovankilaan Barbados-saarelle. Colemanin omaisuus takavarikoitiin,\nja useat kymmenet suomalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset\nuudisasukkaat saivat raskaita sakkoja, varakkaammat monia satoja\nguldeneita. Marcus Jacobus kärsi raipparangaistuksen talvella 1670 ja\nlähetettiin Barbadosille.\n\n\"Long-Finnin\" kapinan nimellä kulkee tämä harvinainen tapaus\nsiirtokunnan asiakirjoissa ja varhaisimmissa historioissa. Uhkaavalta\nse varmaan alussa näytti, ja ankaria olivat englantilaiset\nviranomaiset, mutta perästäpäin huomattiin asia paljon vaarattomammaksi.\n\n\nSuomalaisia luottamustoimissa\n\nSiirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren\nvanhimmat siirtolaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset, viranomaisten\ntäydellisen luottamuksen, ja heitä tavataan monenlaisissa\nhallintotoimissa englantilaisten ohella. Uplandin oikeusistuin, joka\nEnglannin kuninkaan nimissä ja käskystä perustettiin v. 1676, jakoi\noikeutta kymmenisen vuotta eli siihen asti kun Delawaren siirtokunnan\npohjoisosa liitettiin William Pennin perustaman Pennsylvanian\nmaakuntahallituksen yhteyteen. Esimiehenä Uplandin oikeudessa oli\nvarakuvernööri E. Carr, hallituksen edustajana kapteeni John Collier\nja lautakunnan jäseninä paikkakunnan arvovaltaisimpia, luotetuimpia\nuudisasukkaita, nyttemmin jo varakkaita maanviljelijöitä: Peter\nAlrich, Lasse Andries, Olle Svensson, Peter Kock, Peter Rambo, Israel\nHelmi ja Otto Ernest Kock; neljä viimemainittua olivat suomalaista\nkansallisuutta.\n\nPaikallisiin luottamustoimiin, kunnallisasiain hoitoon, valittiin\nmyöskin useita suomalaisia ja ruotsalaisia. Merkitsemme muutamia:\nrauhantuomariksi New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Mulikka;\nJokialueelle, joka ulottui Schuylkill-joelle saakka, Peter Rambo,\nIsrael Helm, Lasse Andries ja Walle Svaine. Tiekomisareiksi Peter\nJokinen, Anders Rambo ja Erick Mulikka, viimemainittu Delawarejoen\nitäpuolelle. Lassi Cock, vanhemman Peter Kockin poika, toimi\noikeuksissa y.m. kielenkääntäjänä, osaten suomea, ruotsia, englantia\nja intiaanien kieltä. Poliisikonstaapeleina toimivat entinen soturi\nja maanviljelijä Anders Hommanen, William Urrinen, Erick Cock. Justa\nJustassen (Juustinen) nimitettiin rauhantuomariksi v. 1681.\n\nUplandin oikeuden pöytäkirjat, jotka kuuluvat sen ajan harvinaisimpiin\njälkimaailmalle säilyneihin muistiinpanoihin, antavat monta kiintoisaa\nkuvaa varhaisimpien uudisasukkaiden keskinäisistä pikku kahnauksista.\nSamalla nämä pöytäkirjat ovat myöskin verraton maanomistusolojen\nselvittäjä: niihin on merkitty kaikki niinä vuosina, etupäässä\nuudisasukkaiden saamiin lisämaihin, tapahtuneet kiinnekirjain antamiset.\n\nTässä mainitsemme vain muutamia kuvaavia oikeusjuttuja. Israel\nHelmi syytti Olli Olsonia (Olli Coeckoe = Kukko) herjauksesta,\npahoinpitelystä ja paidan repimisestä. Olli Kukkoa sakotettiin, mutta\nkun hän, köyhä mies, suuren perheen isänä ei voisi sakkoaan maksaa,\npyysi hän oikeuden edessä rikostaan anteeksi, ja niin hänen sakkojaan\ntuntuvasti typistettiin. — Andreas Homman (Hommanen) syytti Lace Dalboa\nlyönneistä y.m. Dalbo tuomittiin pieneen sakkoon. — Marten Martenson\nvpi syytti naapuriaan Mauno Staechetia haukkumisesta, kirveellä\nuhkaamisesta, vieläpä pahoinpitelystäkin. Staechet sai 50 guldenia\nsakkoa. — Erick Yrjänäisellä oli oikeusjuttu Erick Cockin kanssa.\nOlli Coeckoe (Kukkonen) oli oikeudessa Stevensin kanssa v. 1678. —\nLassi Cock ja Matti Holstein (Halttunen) määrättiin Johan Ashmanin\npesänhoitajiksi.\n\nMielenkiintoinen oikeusjuttu mainittakoon v:lta 1683 Philadelphiasta,\nsikäläisessä oikeudessa oli kaksi suomalaista Lassi Cock ja Gunnar\nRambo lautakunnan jäseninä, kun suomalaista Margaret Matsonia\nsyytettiin noituudesta. Esillä oli kaksikymmentäkin vuotta sitten\ntapahtuneita asioita, juttuja, kulkupuheita y.m. Oikeus antoi sellaisen\nlausunnon, että syytetty Margaret Matson näytti olevan yleisesti\ntunnettu noita, mutta syytöksiä, joita esitettiin häntä vastaan, ei\nvoitu pätevästi todistaa, ne kun nojautuivat kulkupuheisiin ja ihmisten\nsanomisiin. Oikeus vapautti suomalaisen perheenäidin syytöksistä;\nkuitenkin hänet asetettiin puoleksi vuodeksi oikeuden valvontaan.\nTulkkina toimi Lassi Cock, Vermlannin suomalaisen Peter Kockin\nlahjakas, siirtokunnassa syntynyt poika.\n\n\n\n\n12. William Penn ja Pennsylvanian siirtokuntavaltio\n\n\nDelawaren laaksoon perustettiin suuri kveekarien siirtokunta, joka\nlaski perustuksen Pennsylvanian laajalle valtiolle. William Penn,\nsiirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka\nnuorena kääntyi veljeyttä ja rauhaa rakastaviin kveekareihin. Kun\nheitä Englannissa vainottiin, halusivat he muuttaa Amerikkaan,\nniinkuin pilgrimit ja puritaanitkin olivat tehneet. Suuren perintönsä\nvarassa Penn osti hallitukselta Delawaren kruununsiirtomaan\nkveekarisiirtokuntaa varten.\n\nWilliam Penn saapui joukkoineen Delawareen v. 1681, nousten ensin\nmaihin New Castle nimisessä paikassa, jossa hän tervehti suomalaisia\nja ruotsalaisia uudisasukkaita ja esitti heille Englannin hallituksen\nvahvistaman omistusoikeuden Delawaren laakson lännenpuoliseen seutuun.\nSitten hän purjehti ylemmäksi, tullen suomalais-ruotsalaisen asutuksen\nkeskukseen Uplandiin, jossa hän tapasi siirtokunnan suomalaisia ja\nruotsalaisia johtomiehiä, Lassi Cockin, Peter Rambon y.m. Delawaren\nsiirtokunnan ensimmäisille asukkaille, taattiin entiset oikeutensa\nyksityisomaisuuteen ja maatiloihin, uskonnonvapaus, seurakunnallinen\nitsehallinto, mutta kunnallisessa ja oikeudellisessa suhteessa he tästä\nlähtien kuuluivat kveekarien eli Pennsylvanian siirtomaahallintoon.\n\nKveekarien siirtokunta kasvoi tavattoman joutuin. Vuoden kuluessa\ntuotiin heitä uuteen siirtomaahansa kaksikymmentäkolme laivallista,\nsiis monia tuhansia. Pian olivatkin kaikki asumattomat maat Delawaren\nsiirtokunnassa joutuneet englantilaisten kveekarien haltuun, ja heidän\nasutusalueensa levisi myöskin molemmin puolin Schuylkill-jokea aina\nsen latvaseuduille saakka. Intiaanien oli vetäydyttävä kauemmaksi\nAlleghany-vuoristoon päin.\n\n\nPhiladelphian kaupunki\n\nSiinä, missä Schuylkill-joki laskee leveään Delaware-jokeen, katsoi\nWilliam Penn olevan sopivimman paikan siirtokuntansa kauppa-asemaksi\nja hallinnon keskukseksi. Alueella asui suomalaisia ja ruotsalaisia\nmaanviljelijöitä, ja se tunnettiin Wicaco-kylänä. Siirtokunnan\nvanhimmassa kartassa on paikan nimenä Sauno. Lieneekö silloin, kun\nkarttaa laadittiin, suomalaisen uudisasukkaan sauna savunnut aiheuttaen\nnimen — mutta se saattaa yhtä hyvin johtua intiaanienkin kielestä.\nKaupungille annettiin kreikkalainen nimi Philadelphia, veljellisen\nrakkauden kaupunki. Kaupungin kasvaminen oli siihen aikaan aivan\nharvinaisen nopeaa, sillä jo ensimmäisen vuoden kuluessa rakennettiin\nkahdeksankymmentä taloa. Se oli kauan aikaa Pohjois-Amerikan suurin\nkaupunki; nykyään se on väkiluvultaan kolmannella sijalla.\n\nKuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui myöskin suurin osa\nDelawaren suomalaista ja ruotsalaista siirtokuntaa, kohteli alaisiaan\ntunnollisesti ja oikeudenmukaisesti, saavuttaen ystävällisellä\nkäytöksellään jakamattoman rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia\nhän kohteli samalla tasapuolisuudella ja rehtiydellä kuin omaan\nkansallisuuteensa lukeutuvia, mikä ilmenee erityisestikin siinä\nhuomaavaisuudessa ja luottamuksessa, että hän asetti heitä\nuseihin valtiollisiin ja kunnallisiin virkoihin. Kapteeni Lassi\nCock toimi kuvernöörillä kielenkääntäjänä. Kun Pennsylvanian\nsiirtomaavaltion hallinnollinen ja lainlaadinnallinen puoli\njärjestettiin Philadelphiassa pidetyssä maakuntakokouksessa, oli\nsiellä englantilaisten edustajien rinnalla siten myöskin suomalainen\nLassi Cock. Chester Countyn paikallisissa luottamustoimissa tavataan\nedustajina suomalaisia ja ruotsalaisia, esim. Erkki Mulikka, John\nMulikka, Gunnar Rambo, W. Svennson ja M. Stille.\n\nKulkiessaan alinomaa tarkastamassa laajaa lääniään tutustui William\nPenn yhä enemmän varhaisimpiin siirtolaisiin, suomalaisiin ja\nruotsalaisiin. Hän ihaili heidän ahkeruuttaan, heidän yksinkertaisia,\npuhtautta noudattavia tapojaan, heidän rehellistä ja suoraa käytöstään.\nHänen huomionsa kiintyi myöskin suomalaisten ja ruotsalaisten lapsi\nrikkauteen, kun tuvan täydeltä tapasi sinisilmäisiä ja valkotukkaisia\npoikia ja tyttäriä. \"Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä\nmistään\", kirjoittaa hän muistiinpanoissaan.\n\nEnglantilaisten tulo Delawaren laaksoon ja Philadelphian\nkaupungin perustaminen joudutti tuntuvasti niin suomalaisten kuin\nruotsalaistenkin englantilaistumista. Kaikki viljelemättömät maat\nsaivat nyt monituhatlukuisina saapuneista englantilaisista asukkaansa.\nLaajalle alueelle hajautunut varhaisempi siirtolaisjoukko ikäänkuin\nupposi valtavaan englantilaiseen siirtolaistulvaan. Suomalaisten\nja ruotsalaisten merkitys kunnallishallituksessa alkoi 1700-luvun\ntaitteessa huomattavasti vähetä, minkä asiakirjoista huomaa.\n\nMutta vaikkakin suomalaisten ja ruotsalaisten merkitys Delawaren\nlaaksossa vähentyi ja kuoleutui, on heistä asutuksen historiaan jäänyt\njälki säilynyt. Amerikan suuri historioitsija George Bancroft laskee\njoka kahdeksannentoista amerikkalaisen \"jänkin\" polveutuvan Delawaren\nsuomalaisista ja ruotsalaisista, etupäässä tarkoittaen Delawaren\nvaltion asukkaita, mutta jossakin määrin sama soveltuu myöskin\nPennsylvanian ja New Jerseyn valtion asukkaihin.\n\nEvankelis-luterilaisen kirkon vaalima seurakunnallinen elämä kykeni\nsäilyttämään suomalaiset ja ruotsalaiset omissa kansallisissa\nrajoissaan pitemmän ajan kuin se muutoin olisi ollut mahdollista.\nHeikkona sekin alkoi v. 1639, kun ensimmäinen luterilainen pappi alkoi\nsaarnata Kristiinan linnan kirkossa, ja tyystin se sammui, nimittäin\nsuomalais-luterilainen kirkollinen työ, kun Ruotsista siirtokuntaan\ntullut viimeinen seurakunnan hoitaja, tohtori Collins, kuoli v. 1831.\n\n\nSuomalaisten kotoista elämää\n\nVaikka enin osa siirtokuntaan saapuneita suomalaisia oli Keski-Ruotsin\nmetsissä tottunut kaskenpolttoon ja sillä lailla avaamaan maita\nviljelykseen, niin tätä tapaa ei heidän käynyt harjoittaminen\nDelawaren laaksossa monestakaan syystä. Ensinnäkin kuvernööri Printz,\njoka uudistilat jakoi ja luovutti suomalaisille ja ruotsalaisille,\nvaati suurimmat puut yhtiölle, sen tarpeisiin, linnoitusten\nrakentamiseen y.m. Puutavaralle laskettiin arvo, josta syystä sen\ntarpeeton polttaminen ehkäistiin. Toiseksi maaperä Delawaressa ei ole\nkaskenpolttoon sovelias; puuttuu helposti palavaa havumetsää, eikä\nvankkoja tammi- ja pyökkimetsiä niin vain kaskenpolton avulla poisteta.\nKolmanneksi maanlaatu oli siksi viljavaa, ettei viljelystä varten\ntarvittu sellaisia maa-aloja kuin Keski-Ruotsin metsissä ja Savossa.\nMaan perkaaminen toimitettiin samoja menettelytapoja noudattaen kuin\nnykyäänkin uudisasukkaat Amerikassa käyttävät, pieni pala kerrallaan,\nsiitä laajempi aukeama pelloksi ja niityksi.\n\nSavupirttejäkään tuskin lienee ollut monta Delawaren jokilaaksossa.\nYhtiön palveluksessa tottuivat suomalaiset rakentamaan hirsihuoneita,\njoissa oli kivestä ja tiilestä rakennettu tulisija savupiippuineen.\nSitä todistavat ne monet tuhannet tiilet, joita ensi vuosina tuotiin\nRuotsista, kunnes niitä saatiin Marylandista ja Virginiasta tai\nvalmistettiin kotioloissakin. Ikkunalaseja tuotiin niinikään Ruotsista,\nja Martti Marttisen kerrotaan olleen lasinleikkaajan. Sisäänlämpiävä\nsauna sitä vastoin pysyi vuosikymmenet sellaisena kuin niitä Suomessa\nniihin aikoihin käytettiin.\n\nPaitsi maanviljelystä ja karjanhoitoa, joka oli siirtokunnassa\npääelinkeino, yleistyi myöhemmin myöskin hedelmäpuiden hoitaminen\nsekä viinirypäleiden ja muiden hedelmien kasvattaminen. Tällöin oli\nsiirtokunnassa jo toisen polven väestö uudistiloja asumassa.\n\nKotiteollisuutta ja käsitöitä harjoitettiin siirtokunnassa, sillä\nsehän kuului sen ajan vaatimuksiin. Taloissa oli karstat, rukki ja\nkangaspuut, niin että kotona kehrättiin villoista lankaa, kudottiin\njalkineet, käsineet ja kankaat, joista vaatteet valmistettiin.\nSuomalaisissa kodeissa nähtiin miesten tekemiä talouskaluja ja\nruoka-astioita, leilejä, tuohikontteja y.m. Jalkineet valmistettiin\nnahasta, mutta näkipä usein virsujakin, jotka tehtiin tuohesta.\nTavallinen ilmiö talvipuhteina saattoi olla se, että suomalaisten\nkotien suuressa asuintuvassa miehet veistelivät, höyläilivät ja\nvuoleskelivat tarvittavia talouskapineita, naisten samaan aikaan\nkehrätessä lankaa tai kutoessa sukkaa taikka kangasta, tulisijan\nantaessa valoa ja lämpöä.\n\nKäsityöläisiä myös oli jo varhaisimpien uudisasukkaiden keskuudessa, —\npieksujen tekijä suutari Olli, kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja,\nMarttinen, joka leikkasi ikkunalaseja ja asetti niitä paikoilleen.\nKaksi suomalaista nahkuria parkitsi vuotia, nimittäin Clement Michelson\nja Henrick the Finn. Michelsonilla oli paja, jossa valmistettiin ja\nkorjailtiin teräaseita ja maanviljelyskaluja. Johan Tomminen oli\npuuseppä.\n\nSiirtokunnassa oli vain vähän aikaa oma lääkäri, Hans Kock. Yleensä\nvarhaisimmat siirtolaiset saivat hoitaa kipunsa niillä luonnon\nparannuskeinoilla, joihin olivat tottuneet. Lääkkeet myöskin täytyi\nitse valmistaa, jos joku niitä halusi nauttia. Taikakeinoihinkin\nsilloin tällöin turvauduttiin, niin vaaranalaista kuin se muuten\nolikin, koska sitä harjoittava joutui syytteeseen noituudesta.\n\n\n\n\n13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset eli kyläkunnat\n\n\n_Kristiinan linna_ ympäristöineen oli siirtokunnan ensimmäinen\nasutuskeskus kuvernöörinasuntoineen, virastoineen, kirkkoineen\ny.m. Linnan lähistölle raivattiin ensimmäiset peltoaukeamat\ntupakanviljelystä varten.\n\n_Crane Hook._ Puolitoista mailia Kristiinan linnasta eteläänpäin\nDelaware-joen rannalla sijaitsee tämä kukoistava maanviljelyskylä\nkirkkoineen ja lukuisine suomalaisine taloineen. Savuisten y.m.\nasuinpaikka.\n\n_Brandywinen_ kylä oli samannimisen puron varrella, Wilmingtonista\nluoteeseen. Seutu tunnettiin Tossawa-suvun raivaamaksi, mutta siellä\nasui muitakin suomalaisia sekä joku ruotsalainen ja hollantilainen\nuudisasukas. Vankka asutus 1700-luvun taitteessa.\n\n_Elk River_ Marylandin valtion puolella, ei kaukanakaan Brandywinen\nkylästä, oli myös melkoinen suomalaisasutus. Sinne karkasi moni\nDelawaren siirtokunnasta, mikä mistäkin syystä. Toiset pyysivät\nmyöhemmin paluulupaa takaisin Delawaren puolelle. Sinne siirtyivät\nTomminen, Anders Hansson, kotoisin Vermlannista, ja Matts Hanson\nPorvoosta sekä muita.\n\n_Lapland_ sijaitsee Wilmingtonista pohjoiseen päin. Seudusta ei tullut\nväkirikasta suomalaisasutusta; kuitenkin voimme merkitä sieltä Juho\nJuhonpojan, Martti Knuutinpojan ja Jaakko Heikinpojan. Lapland on\nsäilyttänyt nimensä Delawaren valtion kartalla, harvinaista kyllä.\n\n_Finland_ niminen taa ja suomalaisasutus rajoittui mahdollisesti\netelässä Naama-puroon, mutta pohjoisraja ulottui Upland-jokeen saakka,\neli nykyiseen Chesterin kaupunkiin asti. Olipa kerran kysymys tämän\nalueen nimen muuttamisesta East Chesteriksi. Yhdyskunnan nimeksi\nmuuttui myöhemmin Marcus Hook. Uranuurtajia olivat Finlandissa: Olli\nRäsänen, Knut Marttinen, Olli Kukko, Johan Hulkko, William Urrinen,\nkello-Olli, suutari-Olli ynnä monet muut, joiden nimet näkee tämän\nkirjan sukututkimusosassa.\n\n_Upland_ eli nykyinen Chester sijaitsee puolivälissä Wilmingtonin ja\nPhiladelphian kaupunkeja. Kuvernööri Printz raivautti sinne laajat\ntupakka- ja maissipellot. Jo varhain sinne asettui uudisasukkaita,\nsuomalaisia ja ruotsalaisia, vieläpä joku hollantilainenkin.\nSuomalaisista merkittäköön: Anders Jurgen the Finn, Henrick the Finn,\nnahkuri, Lassi Lukki, Olli Lausa, Juho Heikinpoika, Niilo Laurinpoika.\nUplandin lähistöllä, pohjoiseenpäin, oli Olli Stillen laaja maatila\nsekä Ernest Cockin omistama Printz-torppa, niinikään suurtila.\n\n_Carkeon Hook_ ja _Calkeon Hook_ käsittävät maa-alan Uplandista\nPhiladelphian rajoille saakka. Darby Creek on Calkeon Hookin pohjoinen\nraja. Tälle laajalle, Delaware-joen länsipuolella sijaitsevalle\nalueelle monet suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kotinsa ja\nperkasivat peltonsa. Calkeon Hookin Schuylkill-joelle kallistuva kulma\ntunnettiin Ammaslandin nimellä; se oli nuoremman Martti Marttisen\nraivaama alue, jota vastoin vanhemman Marttisen maatila sijaitsi\nCalkeon Hookin puolella Philadelphian lähistöllä. Lisäksi edellisiin\nmerkitsemme muutamia muitakin näiden seutujen uranuurtajia: Petter\nPutkoinen, Antti Hommanen, Olli Erickson, Hans Yrjänäinen, Lassi\nPurainen.\n\n_Philadelphian alue_, vanhalla nimellä Taceney ja myöskin Wicaco,\nkäsitti kaiken sen alueen, jolla nykyään sijaitsee Philadelphian\nmiljoonakaupunki. Siirtokuntaan nähden se oli jonkunlainen takamaa,\npohjoisin kolkka, ja sen turvaksi kuvernööri Printz rakennutti kaksi\npuolustustornia, Vasan ja Torneån. Sinne rakensivat kotinsa ja\nraivasivat laajat viljavainiot Svensonin veljekset, Peter Kokkinen,\nAnders Dalbo, Juustinen ja monet muut.\n\n_Schuylkill-joen alue_, Philadelphiasta länteen, Delawaren\nvaltajokeen laskevan Schuylkill-joen varsilla, jakautui kahteen\nkyläkuntaan: Kingsessingiin ja Upper Merioniin. Kumpaankin kyläkuntaan\nrakennettiin pieni kirkko. Schuylkill-joen alueen suomalaisasutus\noli siirtokunnan vankimpia ja väkirikkaimpia. Seudun uudisasutuksen\nturvaksi rakennettiin Korsholm niminen puolustustorni. Uranuurtajina\nsen saattamisessa viljelykseen mainitaan m.m. Peter Rambo poikineen,\nMatti Halttunen, Pertil Eskilson, Matti Hansson, Israel Holmi, Ivar\nHendrickson the Finn ja Matti Mattson.\n\n_Tinicum-saari_, muutamia maileja Philadelphiasta etelään, oli\nkuvernööri Printzin aikana siirtokunnan huomattu asutuskeskus\nhallitusvirastoineen. Jonkun verran sinne asettui maanviljelijöitä,\nmutta Delaware-joen tulvien hätyytteleminä he joutuivat muuttamaan\nmuualle.\n\nNew Jerseyn valtioon Delaware-joen itäpuolelle asettui myöskin\nmelkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, etenkin\nviimeisissä retkikunnissa tulleita siirtolaisia. Maan saanti oli\nsiellä silloin helpompaa kuin Delaware-joen länsipuolella, Delawaren\nsiirtokunnan varsinaisessa asutuksessa.\n\n_Pennsneck_ niminen paikka on ensimmäisiä, joihin suomalaiset sillä\npuolen jokea asettuivat. Myöhemmin sinne rakennettiin kirkkokin.\n\n_Raccoon-puron_ varsille muodostui suurin suomalais-ruotsalainen asutus\nNew Jerseyn valtion puolella. Sinne rakennettiin ensin pieni kirkko,\nsitten erittäin kookas ja kaunis tiilikirkko. Paikan nimi on Swedesboro.\n\n_Mulikka Hill_ vähän etäämpänä Swedesborosta on Erick Mulikan ja hänen\npoikainsa raivaama alue eli kylä. Se on säilyttänyt nimensä kartalla;\nMulikka Hill on pienehkö kaupunki tai kauppala. Näiltä seuduin saa\nalkunsa Atlantin valtamereen virtaava melkoisen iso joki, jonka nimi\non Mulikka River. Sikäläinen piirikuntakin (\"kaunti\") tunnetaan\nalkuperäisellä suomalaisella nimellään.\n\nEdellämainittuihin paikkoihin muutti uudisasukkaiksi etupäässä\nDelawaren suomalaisen siirtokunnan toisen polven väestöä. Siksipä\nsiellä vanhoista asiakirjoista tapaa tuttu ja nimiä: Juustinen eli\nJustes, Rambo, Cock, Helmi, Urrinen, Jokinen, Liukkoinen, Purainen,\nKukko, j.n.e.\n\n_Finn Point_ niminen lauttauspaikka Wilmingtonin lähellä merkittäköön\nvielä New Jerseyn suomalaisasutuksiin.\n\n\n\n\n\nIV. SEURAKUNNAT JA KIRKOT\n\n\n\n\n14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset seurakunnat ja kirkot\n\n\nPohjois-Amerikan kansoittumisessa ilmenee historian kulkua johtavan\nKaikkivaltiaan kaitselmus. Siihen aikaan kun siirtokuntia perustettiin,\nvarsinkin seitsemännellätoista vuosisadalla, johtui Euroopan kansojen\nuskonnollinen elämä uskonpuhdistuksen vaikutuksesta olemaan takeena\nsiitä, että Amerikkaan muuttavat siirtolaiset muodostivat siellä\nväkevästi hengellisen elämän läpitunkeman yhteiskunnan. Ja Jumalan\njohtona on pidettävä sitäkin, että uusi maa tarjosi uskonsa tähden\nvainotuille kristityille rauhaisan maan asuttavaksi. Pohjois-Amerikan\nvarhaisimpien siirtokuntain väestö oli tunnetusti vakavaa,\nuskonnollista kansaa: Englannista tulleet pilgrimit, puritaanit,\nkveekarit, Hollannin reformeeratut, Suomen ja Ruotsin luterilaiset,\nRanskasta Kanadaan siirtyneet katolilaiset, y.m.\n\nRuotsissa samoin kuin Suomessakin valtio ja kirkko kuuluivat\nelimellisesti yhteen. Valtion elämä tuli näin ollen kristinuskon\nvallitsemaksi. Kaikissa valtion laitoksissa — sotilaskasarmeissa,\nsairaaloissa, hoitolaitoksissa, vankiloissa — oli vakituinen\nsielunhoitaja, jonka velvollisuutena oli pitää säännölliset\njumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä sikäli kuin voitiin\njärjestää aamuin ja illoin, sekä yleensä opetuksen ja henkilökohtaisen\nhaastelun kautta elävöittää yksityisten uskoa ja hengellistä elämää.\n\nKun Delawaren siirtokunta perustettiin, lukeutui se omalla tavallaan\nmyöskin Ruotsin valtion laitoksiin. Vaikka siirtokunnan aineellisena\ntukena ja liikenteen välittäjänä oli varsinainen kauppayhtiö,\nhuolehti valtio siirtokunnan turvallisuudesta linnoitusten ja pienten\nsotilasosastojen välityksellä. Näiden sotilaiden samoin kuin linnan\npalvelijoiden tuli saada samanlainen kirkollinen huolto kuin oli\ntarjona kotimaassa palveleville sotilaille ja valtion virkailijoille.\nSitäpaitsi Delawaren siirtokunta kuului osana Ruotsin valtakuntaan,\nniin että sinne muuttaneet uudisasukkaat olivat oikeutetut saamaan ei\nainoastaan aineellista avustusta, vaan myöskin hengellistä huoltoa\nniin kauan kunnes tulivat omavaraisiksi ja kykenivät seurakuntaakin\nylläpitämään. Upsalan tuomiokapitulin välityksellä lähetti Ruotsin\nhallitus useita pappeja siirtokuntaan.\n\nKun puhumme Delawaren suomalaisten ja ruotsalaisten kirkollisesta\nhoidosta, niin on pantava merkille, että koko sen ajan, jonka\nsiirtokunta kuului Ruotsille, Ruotsin hallitus yhdessä kauppayhtiön\nkanssa rakensi kirkot siirtokuntaan ja kustansi opettajat seurakuntia\nhoitamaan. Mutta kun siirtokunta joutui hollantilaisille ja Ruotsin\nvalta Amerikassa loppui, lähtivät opettajatkin takaisin kotimaahan,\npaitsi Laurentius Lock, joka eliniäkseen jäi siirtokunnan seurakuntia\nhoitamaan, saamatta enää apua Ruotsista, tyytyen niihin antimiin, mitä\nvähävaraiset uudisasukkaat saattoivat opettajalleen tarjota.\n\nUudelleen on merkille pantava, että Delawaren suomalaiset ja\nruotsalaiset saivat nelisenkymmentä vuotta tulla toimeen omin avuin ja\ntyytyä siihen sangen vajavaan seurakuntain hoitoon, jota yksi opettaja\nvoi suorittaa pienen valtion tai läänin kokonaisella alueella.\nVasta 1690-luvulla ojensi Ruotsin kirkko ja hallitus auttavan kätensä\nsiirtokunnalle lähettämällä opettajia ja tarpeellista uskonnollista\nkirjallisuutta. Tällöin olivat uudisasukkaatkin ehtineet vaurastua ja\nsaattoivat tarjota opettajilleen palkanjatkoa Ruotsista annetun lisäksi\nsekä rakentaa tarpeelliset kirkot siirtokunnan eri osiin.\n\n\nKristiinan seurakunta ja kirkko\n\nKun pastori Roerus Torkillus toisen retkikunnan mukana v. 1639\nlähetettiin siirtokuntaan ja perille saavuttuaan ryhtyi pitämään\nKristiinan linnan yksityisasunnoissa säännöllisiä jumalanpalveluksia,\naamu ja iltahartauksia, voidaan sitä hetkeä pitää rajamerkkinä\nluterilaisen seurakunnan perustamisesta Delawareen; tämä oli samalla\nmyöskin ensimmäinen luterilainen seurakunta Amerikan Yhdysvaltain\nalueella.\n\nKirkkoa tai kokoushuonetta kaivattiin, sillä yksityisasunnoissa\nkokoontuminen kohtasi monia vaikeuksia tilanpuutteen y.m. tähden.\nVaatimatonta rukoushuonetta eli kirkkokappelia rakennettiin aina kun\nlinnan verrattain pieni työvoima ehti; se valmistui luultavasti v.\n1642. Tätä pientä kirkkoa käytettiin kauan aikaa Delawaren siirtokunnan\neteläisen seurakunnan kokoushuoneena. Siellä saarnasivat, paitsi\nedellämainittu pastori Torkillus, myöskin samanaikainen pastori\nChristopher sekä heidän jälkeensä pastorit Lock, Campanius, Holch,\nNertius, Matthias ja Fabritius. Pastori Campanius teki lähetystyötä\nintiaanien keskuudessa, opeteltuaan ensin heidän kielensä, ja käänsi\nLutherin \"Vähän katekismuksen\" intiaanien kielelle.\n\n\nTinicumin kirkko\n\nKuvernööri Johan Printz rakennutti, niinkuin olemme ennen maininneet,\nTinicum-saarelle lujan linnoituksen, kuvernöörin palatsin, ja\nmuuttamalla sinne itsekin teki siitä siirtokunnan hallinnon keskuksen.\nMuutamista luonteensa heikkouksista huolimatta hän rakasti seurakuntaa\nja oli aikansa lapsi siinäkin, että säännölliset kirkonmenot\nkuuluivat hänellä jokapäiväiseen elämään. Hän kannusti myös uuden\nkirkon rakentamista Tinicum-saarelle niiden uudisasukkaiden vuoksi,\njotka sijoittuivat saarelle sekä sen kohdalla olevalle Delaware-joen\nlänsirannalle Calkeon Hookiin, Ammaslandiin y.m. Niin siirtokuntaa\ntukevan kauppayhtiön varoilla ja työvoimalla rakennettiin Ruotsin\nja Suomen kirkkojen malliin jykevistä hirsistä kaunis kirkko,\njonka kattamiseen ostettiin englantilaisilta 200 kattopaanulautaa.\nKirkon eteen rakennettiin kellotapuli, ja Ruotsista oli tuotu\nkirkonkellokin, joka tapulin torniin asetettuna vuosikymmeniä\nkutsui uudisasukkaita Herran huoneeseen, ja myöskin ilmoitettiin\nkellonsoitolla kuoleman kautta pois kutsutut. Sisältä tämä kirkko ei\nsuuresti eronnut nykyisistä kirkoistamme, paitsi että se mahdollisesti\noli vaatimattomammin koristeltu, mutta kirkon perällä oli alttari,\nsaarnastuoli, kastemaljakko y.m. Kuvernööri Printzin tytär Armegot\nkoristeli sitä ompeluksin.\n\nTinicumin kirkko, joka vihittiin v. 1646, oli käytännössä vuosisadan\nloppuun saakka. Se oli Delawaren siirtokunnan pohjoisen seurakunnan\nkokouspaikka, jonne saapui kansaa nykyisen Philadelphian seuduilta,\nSchuylkill-joen varsilta ja New Jerseyn valtion puolelta.\n\n\nCrane Hookin kirkko\n\nKun englantilaiset valloittivat Hollannin alusmaat Amerikassa, niiden\nmukana Delawaren laakson, pidettiin linnoituksia tarpeettomina, sillä\nintiaanit olivat päässeet tuntemaan suomalaiset, ruotsalaiset ja\nhollantilaiset rehellisiksi, ystävällisiksi naapureiksi, niin ettei\nheillä ollut syytä häiritä näiden rauhaa. Englannin voimakas hallitus\nturvautui enemmän amerikkalaisiin siirtokuntiinsa sijoitettuihin\nlukuisiin sotilaihinsa kuin linnoituksiin. Ja intiaanitkin oppivat\ntuntemaan Englannin vallan ja voiman, niin että mieluummin etääntyivät\nasumattomiin erämaihin kuin halusivat taistella valkoisten kanssa.\n\nKristiinan linna rappeutui niinkuin muutkin ruotsalaisten rakentamat\nlinnoitukset. Ja linnan mukana lahosi ja rapistui se pieni kirkkokin,\njoka oli rakennettu linnan muurien suojaan. Samalla oli Kristiinan\nlinnan ympärille tai lähistölle kasvanut vähäinen kaupunki, jonka\nväestö oli enimmäkseen englantilaisia. Suomalaiset ja ruotsalaiset\ntunsivat heitä kohtaan jotakin vieroksuvaa ja mieluummin toimivat\nseurakunnallisissakin asioissa omin neuvoin ja avuin. Ne varhaisimmat\nhollantilaiset, jotka saapuivat siirtokuntaan v. 1640, sulautuivat\nkeskinäisten avioliittojen kautta suomalaisiin ja ruotsalaisiin ja\nmyöskin heidän luterilaiseen seurakuntaansa.\n\nCrane Hookissa, parisen mailia Kristiinasta etelään, asui melkoinen\njoukko suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä. Sitä pidettiin\nkeskeisimpänä uuden kirkon paikkana, koskapa sinne saattoi\nDelaware-jokea myöten tulla kirkkokansaa Finlandista, Laplandista\nja myöskin New Jerseyn puolelta, eikä Brandywine ja Elk-jokienkaan\nvarsilta ollut sinne pitempi matka kuin Kristiinan kirkkoon. Niinpä v.\n1667 rakennettiin Crane Hookiin vaatimaton puukirkko.\n\nSe on siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten ilman hallituksen\napua rakentama kirkko. Siitä tuli Delawaren eteläisen seurakunnan\nkokoushuone moniksi vuosikymmeniksi. Mutta kun Kristiinaan rakennettiin\nv. 1698 uusi, tilavampi ja ajanmukaisempi kivikirkko, sai Crane Hookin\nkirkko lahota ja hajota. Se unohtuikin niin, että vain jotkut vanhemmat\nihmiset viime vuosisadan lopulla osasivat näyttää paikan, missä\nkirkko aikoinaan oli ollut. Delawaren historiallisen seuran toimesta\npystytettiin siihen v. 1896 graniittikivestä hiottu muistomerkki.\n\n\nWicacon kirkko\n\nDelaware-joen rannalle, niille seuduille, minne Schuylkill-joki laskee\nvetensä, eli nykyisen Philadelphian kaupungin alueelle, kasvoi 1650 ja\n1660-luvuilla vankka suomalais-ruotsalainen asutus. Paikka tunnettiin\nnimellä Wicaco. Kun pastori Lock itse huomasi ja tietenkin sai kuulla\nvalituksiakin siitä, että venematka Tinicum-saarella sijaitsevaan\nkirkkoon oli talvella usein sangen vaivaloinen, vieläpä vaarallinen,\nkohdistui hänen huomionsa Wicacossa sijaitsevaan käyttämättömään,\npienenlaiseen puolustustorniin, joka oli rakennettu hirsistä\nkaksikerroksiseksi. Hänestä näytti yläkerta olevan varsin sopiva\nkokoushuoneeksi. Tämä entinen puolustustorni hankittiin seurakunnalle,\nja siitä muodostettiin kirkko. Se oli ensimmäinen jumalanpalvelusten\npitämispaikka Philadelphiassa.\n\nTähän kirkkoon oli Schuylkill-joen varrella asuvien suomalaisten\nerittäin mukava tulla sekä vesitse että joen rantaa kulkevaa maantietä\nkäyttäen. Delawaren suomalais-ruotsalaisella pohjoisella seurakunnalla\noli nyt kaksi kokouspaikkaa eli kirkkoa, Tinicum-saarella ja Wicacossa.\nVuorottain näissä seurakuntaa hoitava pastori piti kirkonmenoja. Kun\nPhiladelphian kaupunki perustettiin ja sinne rakennettiin taloja,\nkookkaampia kokoushuoneita y.m., lienee tämä pieni puolustustorni\nnäyttänyt liian halpa-arvoiselta seurakunnan kokoushuoneeksi. Mutta\neivät ne uudisasukkaiden kirkot muuallakaan silmiä hemaisseet.\n\n\nOpettajien puute\n\nNiinkuin edellä on mainittu, siirtokuntaan jäi v. 1655 ainoastaan\nyksi opettaja, pastori Laurentius Lock. Niin kauan kun hänellä säilyi\nterveys ja voimat kestivät, jaksoi hän hoitaa siirtokunnan kumpaakin\nseurakuntaa, saarnaten vuoroin Crane Hookissa, Tinicum-saarella ja\nWicacon kirkossa, vieläpä teki kansalaistensa luokse saarnamatkoja\nRaccoon joelle New Jerseyn valtion puolelle. Mutta vanhemmalla puolen\nikää terveys alkoi murtua, jalat herpaantuivat, osittainen halvaus\nhaittasi kulkua, ja muutenkin ruumiinvoimat vähenivät. Matkoja täytyi\nsupistaa ja kohdistaa lyö Crane Hookin kirkkoon ja lähistöön. Herransa\nlepoon hän pääsi v. 1688. Neljäkymmentäviisi vuotta hän oli toiminut\nsiirtokunnan sielunpaimenena, enimmän aikaa yksinään.\n\nPastori Jacob Fabritius, joka oli synnyltään saksalainen, mutta osasi\nsujuvasti myöskin hollanninkieltä, sai ensin kutsun New Yorkissa\ntoimivan luterilaisen seurakunnan papiksi, mutta kun työ siellä tuotti\nmonia vaikeuksia, opetteli hän ruotsia ja saarnasi ensimmäisen kerran\nWicacon kirkossa v. 1677. Hänestä tulikin terveytensä menettäneelle\npastori Lockille työkumppani; hän otti hoitoonsa siirtokunnan pohjoisen\nseurakunnan, tehden saarnamatkoja New Jerseyssä asuvien luterilaisten\nkeskuuteen, ja myöhemmin saarnasi myös Crane Hookin kirkossa.\n\nKymmenen vuotta myöhemmin hän tuli kokonaan sokeaksi. Hän jatkoi\nkuitenkin papillisia tehtäviään, saarnaili kirkoissa, kulki perheissä\n— tietenkin taluttaja mukana — kastoi lapsia, vihki pariskuntia, ollen\npastori Lockin kuoltua ainoa luterilainen pappi Delawaressa. Vaikka\nhänen käyttämänsä ruotsinkieli olikin puutteellista, niin toisaalta\nhänen saarnansa olivat lämminhenkisiä, evankeliumin läpitunkemia,\nniin että kansa hänestä yleensä piti ja kokoontui hänen saarnojaan\nkuulemaan. Korkean iän saavutettuaan hän kuoli v. 1696.\n\n\nOpettajain hankkiminen\n\nYrityksiä opettajien saamiseksi tehtiin siirtokunnassa useita kertoja.\nKahdesti kirjoitettiin Ruotsin viranomaisille ja pyydettiin heidän\nmyötävaikutustaan opettajien hankkimiseksi seurakuntiin; samalla\ntiedoitettiin, että seurakunnat voisivat huolehtia opettajansa palkasta\nainakin osittain. Joko nämä kirjeet jäivät perille tulematta tai niitä\nei otettu huomioon, ainakaan ei mitään tuloksia saatu.\n\nKuvernööri William Pennille lienevät suomalaiset ja ruotsalaiset\nvalitelleet seurakuntain opettajanpuutteesta, mikä oli sitäkin enemmän\nmahdollista, kun hänellä toimi tulkkina Wicacon seurakunnan valtuuston\njäsen, Lassi Cock. William Penn kaiketi otti asian huomioon, koskapa\nhän palattuaan Lontooseen ja siellä tavatessaan Ruotsin lähetystön\njäseniä kertoi heille suomalaisten ja ruotsalaisten huolista\nopettajien saannissa keskuuteensa Delawaren laaksoon. Asia saatettiin\nRuotsin hallituksen tietoon, mutta silläkään kertaa ei mihinkään\ntoimenpiteisiin ryhdytty.\n\nJoku vuosi myöhemmin Delawaren entisen kuvernöörin veljenpoika\nAndreas Printz matkallaan Amerikassa poikkesi myöskin Philadelphiassa\ntervehtiäkseen setänsä hallitseman siirtokunnan asukkaita. Hänelle\ntietysti selitettiin, että siirtokunta oli nykyään ilman kirkollista\nhuoltoa, kun pastori Fabritius ei enää kyennyt paljon liikkumaan eikä\nseurakuntia hoitamaan. Esitettiin harras pyyntö saada siirtokunnan\nhengellinen hätä Ruotsin viranomaisten ja tuomiokapitulin tietoon.\n\nAndreas Printz ei näy halunneen itse ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin,\nettä siirtokuntaan saataisiin tarvittavia opettajia, mutta hän\nesitti kotiin palattuaan siirtokunnan asian hyvälle ystävälleen,\nlämminsydämiselle kristitylle, Göteporin postimestarille Thelinille\ntoivoen, että tämä esittäisi asian kuninkaalle. Mielellään hän\nsen palveluksen teki ja kirjeessään kuninkaalle selitti Delawaren\nsiirtokunnan toiveet saada paitsi opettajia myöskin ruotsin- ja\nsuomenkielisiä kirjoja.\n\nSydämellisen myötätuntoisena kuningas Kaarle XI otti huomioon\nDelawaressa asuvain suomalaisten ja ruotsalaisten asian, kirjoittaen\npostimestari Thelinille, että tämä kuninkaan ja hallituksen nimessä\nkirjeellisesti tiedustaisi, montako opettajaa siirtokunnassa\ntarvittiin, minkälaisia ja kuinka paljon olisi kirjoja lähetettävä.\nPostimestari Thelin kirjoittikin pitkänlaisen kirjeen kuninkaan\ntervehdyksin. Kirjeestä laadittiin kopio, ja kumpikin pantiin menemään\nAmerikkaan; jos toinen kirjeistä matkalla hukkuisi, niin tottapa\ntoinen saapuisi perille. Kirje saapui Delawareen ja synnytti niin\nsuomalaisissa kuin ruotsalaisissakin tavatonta iloa; siirtokunnan\nasukkaat aivan kuin uudestaan piristyivät eloon.\n\nTälle asialle oli suurena apuna myöskin Charles Christopher Springer.\nHän oli saanut Ruotsissa hyvän koulukasvatuksen, palvellut Ruotsin\nkonsulaatissa Lontoossa ja jo verrattain nuorena miehenä saapunut\nAmerikkaan. Asettuen maanmiestensä keskuuteen Delawareen hän perusti\nperheen ja kaikin puolin kiintyi siirtokunnan elämään. Vakavana\nkristittynä hän liittyi seurakuntaan, valittiin sen valtuustoon,\npalveli kirjurina ja seurakunnan papittomana ollessa joskus pyynnöstä\njohti Crane Hookin kirkossa hartaushetkiä, lukien evankeliumitekstin\ntai postillasta päivän saarnankin. Oppineisuutensa ja taitavan\nkäytöksensä vaikutuksesta hänestä tuli tässäkin siirtokunnan pappien\nhankinnassa varsinainen asiain välittäjä ja kirjeenvaihtaja.\n\nEhkäpä on pidettävä Springerin ansiona, että samalla kun lähetettiin\nRuotsin hallitukselle opettajien ja kirjojen tarvista koskeva tieto,\nsinne myöskin toimitettiin Delawaren laaksossa asuvien suomalaisten\nja ruotsalaisten väkiluvusta tilasto. Samalla kun siirtokunnassa\nasuvilta tiedusteltiin, minkälaisia kirjoja kukin haluaa saada, myöskin\nmerkittiin perheenisännän nimi ja perheeseen kuuluvien henkilöiden\nlukumäärä. Tämä olikin viimeinen väkiluettelo Amerikkaan siirtyneistä\nsuomalaisista ja ruotsalaisista. Väkiluku laskettiin v. 1693. Perheitä\noli 188 ja asukkaita 942 henkeä.\n\nSiirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä, C. C. Springerin taidokkaasti\nlaatimassa kirjeessä, joka oli päivätty toukokuun 31 p:nä 1693.\nLuterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään he kokoontuivat\nkirkkoihinsa ja perhehartaustilaisuuksiin, mutta opettajista oli puute.\nSitten kun siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän\nkeskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori\nLaurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa\naluetta. Hänen jälkeensä oli heille tehnyt kirkollista palvelusta\npastori Fabritius, joka nyt oli vanha ja sokea. Delawaren seurakuntain\nharras pyyntö oli, että Ruotsista lähetettäisiin kaksi sellaista\nopettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella kykenisivät\ntorjumaan heidän keskuuteensa leviäviä harhaoppeja.\n\nSeurakunnat maksaisivat opettajilleen palkan, mutta matkakustannukset\nheille pyydettiin Ruotsin hallitukselta. Edelleen lausuttiin\ntoivomus saada seuraava määrä kirjoja: kaksitoista raamattua,\nkolme saarnakirjaa, neljäkymmentäkaksi virsikirjaa, sata\nrukouskirjaa, kaksisataa aapista ja kaksisataa katekismusta. Kirjeen\nallekirjoittajista merkitsemme seuraavat suomalaiset: Erick Cock,\nPeter Gunnarson Rambo, Michael Laikan (Liukkoinen), Peter Cock, Peter\nRambo vpi, Erick Molica (Mulikka), Otto Ernest Cock, Hans Laikan\n(Liukkoinen), Lassi Bure (Purainen), kapteeni Lassi Cock, Gunnar Rambo,\nIsrael Helme, Bror Sinicka, Marten Martenson vpi, Marten Martenson\nnpi (Marttiset). Viimeisenä esiintyy kirjeen laatijan Springerin\nnimi. Kaksi kappaletta tätä kirjettä lähetettiin Ruotsiin, toinen\nenglantilaisessa ja toinen hollantilaisessa laivassa, ja ne saapuivat\nmolemmat perille.\n\nSivumennen mainittakoon, että ainakin tämän kirjoittajalle on\nkäsittämätöntä, kuinka edellämainitussa kirjeessä pyydettiin ainoastaan\nruotsinkielisiä kirjoja, vaikka Ruotsista saapuneessa Thelinin\nkirjeessä ilmeni kuninkaan tahdon olleen lähettää sekä ruotsin- että\nsuomenkielisiä kirjoja siirtokuntaan. Nuorempi väki arvatenkin osasi\njärjestään ruotsia, ja muutamat vanhemmat ruotsia taitamattomat olivat\nasiassa vaiti.\n\nPostimestari Thelin lähetti Delawaresta tulleet kirjeet kuninkaalle.\nKului kuitenkin kaksi vuotta, ennenkuin siirtokunnassa asuvien\nsuomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin käsiteltäväksi\nvaltakunnanneuvostossa. Tämä viivytys saattoi johtua siitä, että\nRuotsia ja Suomea vuosina 1694—96 kohtasivat kauheat katovuodet ja\nnälän mukana taudit, niin että näinä vuosina Suomessa kuoli nälkään\nja kulkutauteihin kolmasosa kansasta. Ruotsin hallituksella oli\nraskaita vuosia ja paljon työtä, hankkiessaan nälkiintyneelle väestölle\nruokavaroja, mistä niitä oli mahdollista saada. Vuosi 1697 toi\nhelpotuksen, sillä kesä oli lämmin ja kasvillisuudelle suotuisa.\n\nDelawaren laakson suomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin\nsitten vihdoin käsiteltäväksi myötämielisesti ja päätettiin avustaa\nopettajien lähettämistä Amerikkaan sekä myöskin tarpeellisten kirjojen\nhankkimista. Kuningas kirjoitti asiasta Upsalan arkkipiispalle O.\nSvebiliukselle, pyytäen tuomiokapitulia tiedustelemaan ja esittämään\nsopivat opettajat siirtokuntaan lähetettäviksi. Kahta opettajaa\npyydettiin, mutta kuningas halusi hallituksen myötävaikutuksella\nlähettää kolmannenkin saarnamiehen, etupäässä tekemään lähetystyötä\nseurakuntien etäisillä seuduilla. Konsistorin esityksestä valittiin\npastorit Anders Rudman, Erick Björk ja Jonas Auren, jotka läksivät\nmatkalle 1697. Mukana heillä oli runsas varasto hengellistä\nkirjallisuutta.\n\nJuhlahetkiä viettivät Delawaren seurakunnat, kun kauan odotetut\nopettajat saapuivat juhannuksen aikaan. Ensin pidettiin kiitos ja\nrukoushetki Crane Hookin kirkossa; sitten matka jatkui Philadelphiaan,\njossa kokoonnuttiin Wicacon kirkkoon juhlimaan, myöhemmin\nTinicum-saarelle. Vastasaapuneet pastorit näyttivät valtuuskirjeensä\nkuvernööri William Markhamille ja saivat ystävällisen vastaanoton\nsielläkin. Rudman sijoittui hoitamaan siirtokunnan pohjoista\nseurakuntapiiriä, pastori Björk eteläpiiriä, ja pastori Auren saarnaili\nsiirtokunnan syrjäseuduilla.\n\n\n\n\n15. Uusia kirkko ja rakennetaan\n\n\nDelawaren eteläisessä suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa syntyi\npastori E. Björkin henkevien ja elävien saarnojen vaikutuksesta\nvireä hengellinen liike, ilmeten siinäkin, että pieni kirkko Crane\nHookissa kävi ahtaaksi. Kun sanottu kirkko muutenkin olisi vaatinut\nperinpohjaisen korjauksen, esitti pastori uuden, tilavamman kirkon\nrakentamista. Paikalle, missä Kristiinan linna ennen sijaitsi,\noli kasvanut pienenlainen kaupunki ja se oli tullut paikkakunnan\nliikekeskukseksi. Kun siellä seurakunta omisti, paitsi hautausmaan,\nsen yhteydessä myös jonkun verran maatakin, niin pastori ehdotti uuden\nkirkon rakennettavaksi Kristiinaan, nykyiseen Wilmingtonin kaupunkiin.\nKun Crane Hookin ja Kristiinan väliä ei ollut kahtakaan mailia, olivat\nne asemaltaan seurakuntalaisiin nähden molemmat keskeisiä. Vaikka\nkannatettiinkin entisen kirkon uudistamista ja paikkaakin, niin\nyleinen mielipide kallistui siihen, että uusi, ajanmukaisempi kirkko\nrakennettaisiin Wilmingtoniin, jolla kasvavana kaupunkina oli selvästi\ntulevaisuutta.\n\n\nKolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa\n\nUusi kirkko päätettiin rakentaa kivestä, varsinkin kun lähistöllä\nBrandywinessä sijaitsi louhimo, josta saatiin kaunista ja\nilmastonkestävää sinertävää kirjokiveä. Kirkon kooksi määriteltiin:\npituus 60 jalkaa, leveys 30 jalkaa ja korkeus 20 jalkaa. Siihen tuli\nviisi goottilaista kaari-ikkunaa ja kolme kaariovea.\n\nMielenkiintoista on todeta se innostus, uhraavaisuus ja sopuisuus,\njoka vallitsi kirkkoa rakennettaissa. Varoja ei ollut ensinkään,\nkun toimeen ryhdyttiin, mutta niitä kerättiin lahjoina, lainoina\nja päivätyö-lupauksina. Kolminaisuuden kirkon kirjoissa on näiltä\nvuosilta säilynyt yksityiskohtainen selostus kirkon rakentamisesta,\nlahjoittajani nimistä y.m. Suomalaisia, jotka todistettavasti\nosallistuivat varoillaan ja työllään tämän muistorikkaan kirkon\nrakentamiseen, olivat: Johan Cock, Olli Fransson, Erick Halttunen,\nHannu Halttunen, Lassi Hendrickson, Tapani Jöransson, Petter Kukkonen,\nJoran Liukkoinen, Yrjänä Liukkoinen, Johan Minkkinen, Johan Monnson,\nHenrick Orainen, Yrjänä Orainen, Anders Sinikka, Bror Sinikka, Johan\nSinikka, Brita Savuinen, Olli Tomminen, Valle Tomminen, Henrick\nTossava, Johan Tossava, Lassi Tossava, Matti Tossava, Peter Valkoinen,\nLassi Viainen, Michael Viainen sekä monia muita, joiden nimet\nkätkeytyvät ruotsalaisiin Andersoniin, Gustafsoniin, Mattsoniin j.n.e.\n\nKevättalvella 1698 kuljetettiin seurakunnan yhteisvoimilla Brandywinen\nlouhimoista perustus- ja rakennuskivet sekä muutkin rakennustarpeet\nkirkon paikalle. Toukokuussa laskettiin kirkon peruskivi suurin\njuhlallisuuksin, joihin osallistui siirtokunnan kolmen papin ohella\nyleisöä läheltä ja kaukaa.\n\nKolminaisuuden päivänä 1699 toimitettiin kirkon juhlallinen vihkiminen.\nTilaisuuteen saapui sellainen määrä Delawaren varrella asuvia\nsuomalaisia ja ruotsalaisia, ettei koskaan ennen ollut heitä yhtaikaa\nnähty niin paljon koolla. Juhlaan oli kutsuttu maakunnan kuvernöörikin,\nvaikka hän ei voinut siihen saapua. Kirkon nimeksi annettiin \"Pyhän\nKolminaisuuden kirkko\".\n\nArvokkaana ja kunnioitusta herättävänä tämä Delawaren suomalaisten ja\nruotsalaisten rakentama kaunis kirkko vieläkin seisoo suurkaupungiksi\nkasvaneessa Wilmingtonin kaupungissa, Delawaren valtiossa. Sen vieressä\nolevaan hautausmaahan on kätketty monta siirtokuntaan vanhasta maasta\ntullutta suomalaista ja näiden jälkeläisiä. Sieltä löytää Tossavain ja\nJuustisten hautarivit, muistokivi toisensa vieressä, j.n.e.\n\n\nGloria Dei-kirkko Philadelphiassa\n\nPastori Rudmanin otettua hoitoonsa Delawaren siirtokunnan pohjoisen\nluterilaisen seurakunnan piirin ja saarnattua muutamia kertoja Wicacon\npienessä, puolustustorniksi aikoinaan rakennetussa kirkossa, havaittiin\ntilavamman ja ajanmukaisemman kirkon tarpeellisuus. Oikeastaan\nseurakunta oli sen jo ennen huomannut, koskapa sillä oli 400 puntaa\nlupauksina uuden kirkon rakentamista varten.\n\nUuden kirkon paikasta syntyi odottamattoman vakava erimielisyys, joka\nnostatti ikäviä riitoja, niin että seurakunnan kokonaisuuskin joutui\nvaaraan. Pastori Rudman ja seurakunnan yläpään väestö Schuylkill-joen\nvarrella vaativat kirkon rakentamista Philadelphiaan, entisen kirkon\nluokse, vain hieman lisämaata hankkimalla. Philadelphia oli kasvava ja\nvilkas liikekeskus, sillä oli tulevaisuutta ja seurakunnalla myöskin.\nEntisen Wicacon kirkon asemakin Delaware-joen läheisyydessä tarjosi\njuhlallisen näköalan ja oli riittävän ylävällä, kuivalla paikalla.\nVielä lisäksi Sven Svenson lahjoitti pari acrea lisämaata seurakunnalle.\n\nKirkon viereen oli haudattu moni varhaisimmin tullut suomalainen ja\nruotsalainen, ja paikka oli senkin tähden käynyt rakkaaksi. Mutta\nseurakuntapiirin alaosassa asuva Calkeon Hookin ja Tinicum-saaren\nväestö vaati uutta kirkkoa Tinicum-saarelle, missä vielä oli vanha,\nmutta korjauksen tarpeessa oleva, kuvernööri Printzin rakennuttama\nkirkko.\n\nTätä kannattivat New Jerseyn valtiossa Delaware-joen itäpuolella\nPennsneckissä, Raccoon-joella ja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset.\nHe olivat koonneet 50 perheen nimillä varustetun listankin\nvaatimuksensa tueksi. Vuosi 1698 kului väitellessä ja riidellessä, niin\nettä hyväntahtoinen pastori Rudman joutui miltei epätoivoon tilanteen\ntakia.\n\nKristiinan seurakunnan lahjakas pastori E. Björk saapui pyynnöstä\nsaarnaamaan Wicacon kirkkoon. Hän valitsi vaikuttavan tekstin \"Jeesus\nitkee Jerusalemia\" ja sai seurakuntalaisten sydämet sulamaan ja\ntaipumaan sovintoon. Tehtiin uudet päätökset, ja molemmat puolueet\ntaipuivat jättämään uuden kirkon paikan valitsemisen siirtokunnan\nsilloisille kolmelle pastorille, joiden oli neuvoteltava kuvernööri\nMarkhamin kanssa ja saatava hänenkin suostumuksensa valitulle kirkon\npaikalle. Asian ratkaisu ei kestänytkään kauan, kun pastorit Björk,\nRudman ja Auren yksimielisesti kannattivat Philadelphiaa, jota myöskin\nPennsylvanian kuvernöörikin puolsi.\n\nUutta kirkkoa alettiin rakentaa v. 1699. Yksityiskohtaisia selostuksia\nitse rakennustyön vaiheista puuttuu, mutta mittasuhteiltaan kirkko\ntuli olemaan vuotta ennen rakennetun Wilmingtonin kirkon kokoinen.\nRakennuksen ulkopiirteet ovat kauniimmat, kookas ja korkea torni\non erittäin tasasuhtainen. Kirkko rakennettiin tiilestä, niinkuin\nyleensä kaikki muutkin silloiset Philadelphian yksityiset ja yleiset\nrakennukset. Se vihittiin kesällä 1700 ja sai nimekseen \"Gloria\nDei-kirkko\". Tilaisuus oli siirtokunnan suurimpia juhlahetkiä.\n\nGloria Dei-kirkko eli \"Old Swedish Church\", jolla nimellä se\nyleisemmin tunnetaan, lukeutuu Philadelphian vanhimpiin ja\narvokkaimpiin muistorakennuksiin. Kirkkoa, joka nykyään kuuluu\nepiskopaliselle kirkkokunnalle, pidetään hyvässä kunnossa ja käytetään\njumalanpalveluksiin yhä edelleenkin. Sen vanhoista kirkonkirjoista\nlöytää varhaisimpien suomalaisten ja ruotsalaisten nimiä, eräät\nkirkkovaltuustoon kuuluneina kuten Lassi Puranen, Johan Marttinen\nvanhempi, Peter Kokkinen ja hänen lahjakkaat poikansa Ernest Cock\nja Lassi Cock y.m. Kirkon ympärillä on vuosisatojen ajan käytetty\nkalmisto täynnä pienempiä ja suurempia kivipatsaita. Mielenkiintoisin\nniistä on Lassi Cockin suurikokoinen ja komea muistokivi. Pienemmät ja\nvaatimattomammat hautakivet on ajan hammas kuluttanut, ja niiden mukana\non monen suomalaisenkin nimi painunut unholaan. Mutta heihin voidaan\nsovelluttaa sanat: \"Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat\ntästälähin. Niin, Henki sanoo: 'he saavat levätä vaivoistaan, sillä\nheidän tekonsa seuraavat heidän mukanaan'.\"\n\n\nKingsessingin kirkko\n\nKingsessingin suomalaisasutus sijaitsi Schuylkillin laaksossa,\nnoin viisi mailia Wicacon eli Philadelphian vanhasta\nsuomalais-ruotsalaisesta Gloria Dei-kirkosta. Paikka on vanhaa\nsuomalaista asutusta, jonne 1650-luvun taitteessa Peter Rambo, Mauno\nHalttunen, Peter Jokinen y.m. rakensivat uudistalonsa, eivätkä kaukana\nolleet Marttistenkaan maatilat. Joukossa oli joku ruotsalainenkin.\nPaikkakunnan luterilainen väestö kuului Wicacon seurakuntaan.\nMutta kun uudisasukkaat vaurastuivat, pellot laajenivat ja perheet\nlisääntyivät toisen sukupolven laittaessa omat kotinsa, muodostui\nKingsessingiin kappeliseurakunta, joka kuului Wicacon emäseurakunnan\nyhteyteen. Ruotsista tullut Wicacon seurakuntapiirin opettaja,\njumaluusopin tohtori Charles M. Wrangel, aloitekykyinen, tarmokas\nseurakunnan hoitaja, tunsi Kingsessingin olot ja ne vaikeudet, jotka\nusein kohtasivat hartaustilaisuuksien järjestämistä perheisiin, ja\nhän kehoitti Kingsessingin luterilaista väestöä rakentamaan oman\nkokoushuoneen, vaikkapa vain pienikokoisen.\n\nPaikkakunnan asukkaat olivat asiaan innostuneita, lahjoittivat\nrakennusta varten rahaa ja tekivät päivätöitä, ja niin laskettiin\nkirkon perustus v. 1760. Rakennusavustajien joukossa nähdään\nmyöskin silloinen tuomari, myöhemmin valtiopäivämies ja Amerikan\nitsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja John Morton, jonka luona tohtori\nWrangel usein vieraili; eräs tällainen vierailu v. 1761 on mainittuna\nIsrael Acreliuksen teoksessa, siv. 348.\n\nYli puoli vuosisataa tässä kirkossa saarnasivat suomalais-ruotsalaisen\nseurakunnan papit, mutta sittemmin episkopaliset pastorit hoitivat\ntätäkin kappeliseurakuntaa. Alkuperäistä kirkkoakaan ei oikeastaan\nvoida sanoa olevan, sillä v. 1854 kirkko kokonaan uudistettiin\nlisärakentelulla.\n\nEikä ole enää entistä Kingsessingin maanviljelysseutuakaan, sillä\nPhiladelphian miljoonakaupunki on aikaa sitten vallannut tämän tienoon,\nnimittäin Darby Roadin ja 69. kadun välisen alueen. Episkopalinen St.\nJames Church on kuitenkin löydettävissä sieltä.\n\n\nUpper Merionin kirkko\n\nTämä alue kuuluu Montgomeryn kauntiin ja sijaitsee Schuylkill-joen\nlänsipuolella, kuusitoista mailia Philadelphiasta pohjoislänteen ja\nnoin mailin matkan päässä Norristownista. V. 1650 jälkeen siirtyi\nsinne suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, vanhemman Rambon\npoika Peter Rambo npi(=nuorempi), Mauno Halttusen vanhin poika Matti\nHalttunen y.m.\n\nTohtori Charles M. Wrangel, joka halusi säilyttää tämän seudun\nluterilaisen kirkon huostassa, rakennutti sinne paikkakunnan\nsuomalaisten ja ruotsalaisten myötävaikutuksella kirkon v. 1763. Asutus\nmuodostui omaksi seurakunnaksi, jota hoitivat Philadelphian Gloria\nDei-kirkon papit. Kun samoihin aikoihin Kingsessingin saarnapaikka\nmyöskin järjestyi varsinaiseksi seurakunnaksi, yhdistettiin kaikki\nkolme seurakuntaa samaksi pastoraatiksi nimellä United Lutheriin\nChurches of Wicaco, Kingsessing and Upper Merion, ja sen säännöt\nvahvistettiin Pennsylvanian laeissa v. 1765.\n\nSeuraavan vuosisadan keskivaiheilla tämäkin seurakunta kirkkoineen\njoutui episkopalisten huoltoon. Tämä viimeisiä suomalaisten ja\nruotsalaisten rakentamia kirkkoja Delawaren siirtokunnassa tunnettiin\nnimellä Christ Church, Kristuksen kirkko. Sen vanhoista kirkonkirjoista\nlöytyy muutamia suomalaisia nimiä sekä toisia englantilaistuneita\nsuomalaisten nimiä; monet suomalaiset toimivat kirkonpalvelijoina\nja kuuluivat kirkkovaltuustoon. Vanhassa kalmistossa lepää myöskin\nDelawaren varhaisia siirtolaisia, mutta harvan nimet ovat enää\nmuistokiviin piirrettyinä.\n\n\nRaccoonin kirkko\n\nDelaware-joen itäpuolella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset\nkävivät enimmäkseen Tinicumin kirkossa, sittemmin, uusien kirkkojen\nvalmistuttua, Wilmingtonissa ja Philadelphiassa. Raccoon-joen varrella\nja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset perustivat oman seurakunnan ja\nrakensivat v. 1704 pienenlaisen puukirkon Raccoon-joen taajaväkisimpään\nkylään. Kun tähän seurakuntaan yhtyivät myöskin Pennsneckissä ja\nSalem-puron varrella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset, saattoivat he\nkutsua oman papinkin seurakuntaansa, mikäli niitä saatiin Ruotsista.\nOpettajat kuitenkin usein muuttivat, toiset läksivät takaisin\nsynnyinmaahansa j.n.e. Silloin hoitivat seurakuntaa pastorit joko\nPhiladelphiasta taikka Wilmingtonista. Tulkoon mainituksi, että v.\n1750 taitteessa suomalainen luonnontutkija ja pastori Pietari Kalm\nAmerikkaan tekemällään tieteellisellä tutkimusmatkalla viipyi pari\nvuotta maanmiestensä keskuudessa Delawaren siirtokunnassa ja hoiti\ntällöin myöskin Raccoonin seurakuntaa. Pappilakin oli rakennettu ja\nmelkoinen maakaistale varattu opettajia varten, aivan niinkuin Suomessa\noli tapana.\n\n\nPennsneckin kirkko\n\nSiinä niemekkeessä, joka sijaitsee Delaware-joen ja Salemin puron\nvälillä, asui melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia,\netupäässä siirtokunnan toisen polven väkeä. He kuuluivat, kuten jo\nedellä mainittiin, Raccoonin seurakuntaan. Mutta kun kirkkomatka\netäisimmiltä paikoilta oli kaksikin kymmentä mailia, muodostivat he\noman kappeliseurakunnan ja rakensivat kirkon Pennsneckiin v. 1717.\nRaccoonin seurakuntaan edelleen kuuluttiin, ja sieltä pastori kävi\njumalanpalveluksia pitämässä ja kirkollisia palveluksia suorittamassa.\n\nPennsneckin suomalaisten rakentamaa kirkkoa ei ole enää olemassa.\nPuukirkot eivät kestä vuosisatojen kulutusta. Mutta entisen kirkon\ntilalle rakennettiin seurakunnan muututtua episkopaliseksi tilava\ntiilikirkko, joka tunnetaan nimellä Pyhän Yrjön kirkko. Kirkon\nviereisessä kalmistossa tapaa vielä muutamia kuluneita, ikivanhoja\nhautakiviä, joista vaivoin voidaan lukea joku suomalainen tai\nruotsalainen nimi. Kirkko hautausmaineen sijaitsee noin mailin päässä\nPennsvillen kauppalasta.\n\n\nSwedesboron kirkko\n\nSuomalaisten ja ruotsalaisten Raccoon-joelle rakentama kirkko ei\najan pitkään vastannut vaatimuksia, sillä seudun asutus laajeni ja\nseurakunnan väkiluku lisääntyi. Sitä kyllä hieman laajennettiin v.\n1750 ja muutenkin korjattiin, niin että se jonkun aikaa vielä tyydytti\nvaatimukset.\n\nKun pastori N. Collin tuli seurakunnan hoitajaksi, ryhtyi hän heti\nuuden kirkon rakennuspuuhiin. Vastuksia ei suinkaan puuttunut,\nvarsinkin kun osa seurakuntalaisia vaati vain entisen kirkon\nkorjaamista eikä uutta, kallista kirkkoa. Collin, joka piti silmällä\npaikkakunnan tulevaisuutta, sai tunnetulla tarmollaan ja taidollaan\nasiat kehittymään niin pitkälle, että uuden kirkon peruskivi\nlaskettiin v. 1783. Mittasuhteiltaan kirkko tuli olemaan siirtokuntaan\nrakennetuista kirkoista suurin ja tilavin: 61 jalkaa pitkä, 41 jalkaa\nleveä ja niin korkea, että siihen voitiin asettaa ikkunat kahteen\nkerrokseen. Kolme vuotta kesti sen rakentaminen, se tuli maksamaan\n1,310 Englannin puntaa. Vihittäessä pyhään tarkoitukseensa se sai\nnimen Kolminaisuuden kirkko. Kirkko, joka on tiilestä rakennettu, on\nedelleenkin käyttökuntoinen ja lukeutuu Swedesboron kauppalan isoimpien\nja arvokkaimpien yleisten rakennusten joukkoon. Kirkon ympärillä on\nkalmisto. Siellä lepäävät monet siirtokunnan varhaisimmat, New Jerseyn\nvaltioon asettuneet uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä: Mulikat,\nJuustiset, Lockeniukset y.m. Hautakivissä olleet nimet ovat niin\nkuluneet, että vain vaivoin niistä suomalaisen löytää.\n\nSwedesboron tilava ja kaunis kirkko, on viimeinen niistä yhdestätoista\nkirkosta, jotka Delawaren jokilaakson suomalaiset ja ruotsalaiset\nyhdessä rakensivat. Kahdeksan näistä kokoushuoneista on joko purettu\ntai lahonnut maan tasalle. Tinicumin saarella sijaitsevan kirkon\novat Delaware-joen tulvat vuosisatain kuluessa huuhtoneet pois,\neikä ole helppo sen paikkaakaan enää määritellä. Kolme kirkkoa on\nkuitenkin vielä jäljellä todistamassa nykymaailmalle suomalaisten ja\nruotsalaisten uskonnollisuudesta ja kirkollisesta harrastuksesta. Nämä\nkirkot ovat: Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa, Delawaren valtiossa,\nGloria Dei-kirkko Philadelphiassa, Pennsylvaniassa, ja Kolminaisuuden\nkirkko Swedesborossa, New Jerseyn valtiossa, siis yksi kirkko kussakin\nniistä valtioista, joiden kulttuurityön suomalaiset ja ruotsalaiset\naloittivat niin aineellisella kuin henkiselläkin alalla.\n\n\n\n\n16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa\n\n\nJumalanpalvelukset Delawaren suomalaisissa ja ruotsalaisissa\nkirkoissa toimitettiin suurin piirtein samaan tapaan kuin nykyisetkin\njumalanpalvelukset Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa.\nSunnuntaisin ja juhlapäivin pidetyissä jumalanpalveluksissa oli\nalttaripalvelus messuineen, pappien käyttäessä \"kappaa\" eli messupukua.\nHerran ehtoollinen yhdistettiin päivä-jumalanpalveluksen yhteyteen\nniin usein kuin olosuhteet kussakin seurakunnassa vaativat. Jouluna\nkokoonnuttiin kynttilöin valaistuun aamuvarhaiskirkkoon. Myöhempinä\naikoina, mikäli saatiin kirkkoihin riittävä valaistus, pidettiin\nmyöskin illoin jumalanpalveluksia, varsinkin Wilmingtonissa ja\nPhiladelphiassa.\n\nMiehuutensa parhaimmissa voimissa Ruotsista tulleet papit olivat\nahkeria lähetystyön tekijöitä. Siirtokunnan syrjäseuduilta, teiden\npuutteessa ja varsinkin epäsuotuisain ilmain vallitessa, oli\nkirkkoontulo hankalaa. Mutta papit kulkivat jalan, ratsain tai\nsoutuvenein pienissä, etäisissä uudiskylissä seuroja pitämässä ja\nkirkollista palvelusta suorittamassa. Ja perhehartaushetkiä voitiin\npitää arkisin rintakylissäkin ja lähellä kirkkoa.\n\nSeurakuntalaisten perehdyttämiseksi raamatun sisällykseen järjestivät\njotkut papit säännöllisen raamatunlukemisen jumalanpalvelusten\nyhteyteen sunnuntaisin. Muistiinpano tästä kiitettävästä menettelystä\non jäänyt Wilmingtonin seurakunnan kirkonkirjaan, josta ilmenee,\nettä pastori E. Björk aloitti kesällä 1697 tällaisen järjestetyn\nraamattu tunnin, lukemalla ensimmäisen luvun Vanhasta Testamentista\nja ensimmäisen luvun Uudesta Testamentista. Neljättä vuotta kesti\nUuden Testamentin läpi pääseminen. Vanhan Testamentin lukeminen vaati\nkymmenen vuotta, yksin Jesajan profeetallinen kirja kesti vuoden lukea.\nJotkut ahkerat kirkossakävijät saivat näin ollen kuulla koko raamatun\nsisällön. Pastori Björk aloitti toiseen kertaan raamatun läpilukemisen,\nmutta se keskeytyi hänen saatuaan kutsun Ruotsiin.\n\nLasten saattaminen kasteen armoliiton osallisuuteen pidettiin\nvanhempien pyhänä velvollisuutena, ja sen tuli tapahtua mahdollisimman\npian äidin tervehdyttyä. Tavallisimmin vietiin lapset kirkkoon\nkastettaviksi, paitsi milloin lapsi oli liian heikko kuljetettavaksi,\ntaikka tiet vaikeasti kuljettavia; silloin pastori haettiin kotiin\nkastetoimituksen tekemään ja usein samalla raamatunselityksenkin\npitämään. Kummien valitsemisessa oltiin tarkkoja, sillä kun heidän\nvelvollisuutenaan tuli olemaan lapsen kristillisen kasvatuksen\nvaaliminen, piti heidän itse olla elämässään hyvänä esimerkkinä; niinpä\nkummeiksi pyydettiin vakaamielisiä seurakuntalaisia.\n\nAvioliittoon vihkimisen, varsinkin siirtokunnan alkuaikana, toimittivat\netupäässä seurakuntain opettajat. Avioliittoon aikovat kuulutettiin\nkolme kertaa kirkossa, ja sen jälkeen tapahtui vihkiminen. Kun\nhollantilaiset ja sittemmin englantilaiset saivat määräämisvallan\nsiirtokunnan siviliasioissa, vaadittiin avioliittoon aikovilta kauntin\nviraston antama lupakirja, jonka jälkeen pappi tai tuomari saattoi\nvihkimisen toimittaa. Avioliittoon kuuluttamista ei kuitenkaan jätetty\npitkiin aikoihin, vaikka se ei enää ollutkaan tarpeellinen liiton\nlaillistuttamiseksi.\n\nHautaustoimitus yleensä tapahtui niin, että sukulaiset ja saattoväki\nkokoontuivat vainajan kotiin, jossa pidettiin lyhyt suruhartaushetki,\nveisattiin virsiä ja sitten lähdettiin viemään vainajaa viimeiselle\nmatkalle. Kantajina olivat lähimmät omaiset ja sukulaiset. Pojat\nsaattoivat kantaa äitinsä ja isänsä arkkua, lisänä vainajan veljet tai\nlangot ja muut läheiset omaiset. Nuoret usein kantoivat ikäisiään.\nLapsen pienen arkun saattoi isä kantaa sylissään ja laskea rakkaan\nkantamuksensa hautaan. Haudalla vielä oli lyhyt hartaushetki virsineen\nja rukouksineen. Senjälkeen hauta luotiin umpeen, surujoukon poistuessa\nvasta hautakummun noustua; joku kukkanenkin laskettiin kummulle.\n\n\nLasten opetus ja koulut\n\nEivät läheskään kaikki siirtokuntaan muuttaneet suomalaiset osanneet\nlukea, vielä harvemmalla oli kirjoitustaito. Montakaan lasten koulua ei\nollut siirtokunnassa ensimmäisten viidenkymmenen vuoden aikana. Vasta\n1690-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa ryhdyttiin tarmokkaammin\nopettamaan nuorta kansaa ja perustettiin lastenkouluja.\n\nSiirtokunnan papit koettivat, mikäli heillä oli aikaa, opettaa kansaa\nlukemaan. Tämä opetus kävi kokonaan ruotsinkielellä. V. 1697 tuotiin\nmuiden hengellisten kirjain mukana siirtokuntaan 200 aapista ja 200\nkatekismusta. Lukemisen opettaminen kohdistettiin pääasiallisesti\nnuoriin. Erinäisinä pyhinä kuulusteltiin lasten ja nuorenväen\nlukutaitoa, etupäässä ulkolukua, ja annettiin uudet läksyt\nkotiopiskelua varten. Vanhemmalle väelle pidettiin katekismussaarnoja,\nja heidänkin käsitystään kristinopin pääkysymyksistä tiedusteltiin\nkyselyillä ja erheet korjattiin. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin\nLutherin \"Vähän katekismuksen\" osaaminen ulkoa, mutta tätäkään\nvaatimusta ei aina voitu täysin noudattaa, vajataitoisempiakin täytyi\nlaskea Herran ehtoolliselle, kun heidän käytöksensä ja sisäinen\nharrastuksensa sitä edellyttivät.\n\nEnsimmäisen lastenkoulun tiedetään olleen Delawaren siirtolaisten\nkeskuudessa y. 1658, kun Evert Peterson Uplandissa piti koulua,\njossa kävi 25 lasta. Koulu ei ollut pitkäaikainen. Hänen jälkeensä\npitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavaksi opettajaksi\ntunnetaan Skaran kimnaasin oppilas Arvid Hernbom, joka v. 1713\nsaapui siirtokuntaan ja piti kahtena vuotena lastenkoulua Wicacon\nseurakuntapiirissä. Kaikkiaan on seurakuntain aikakirjoihin merkitty\nnoin kymmenen lastenopettajan saapuneen Ruotsista; kukin heistä\nvaikutti jonkun aikaa. Viimeisenä mainittakoon Lundin yliopistossa\nlueskellut Nicholas Forsberg, joka piti lastenkoulua 1750; samoihin\naikoihin tukholmalainen Joachim Reinicke toimi opettajana New Jerseyn\npuolella.\n\n\n\n\n\nV. DELAWAREN SUOMALAISTEN SUKUTUTKIMUKSIA\n\n\n\n\n17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja sekä nimimerkintöjä\n\n\nDelawaren suomalaisten pienestä parvesta kasvoi lukuisa\njälkeläisjoukko. Niiden lukumäärän laskeminen on mahdollisuuksien\nrajojen ulkopuolella. Eipä edes kaikkien alkuperäisesti suomalaisten\nsukujuuriakaan saada päivänvaloon, sillä monet suomalaiset käyttivät\njo siirtokuntaan tullessaan ruotsalaismuotoista sukunimeä: Andersson,\nMatsson, Pettersson j.n.e. Tämä vaikeus koskee etupäässä viimeisessä\nretkikunnassa tulleita lukuisia suomalaisia, joiden nimet eivät enää\ntulleet Ruotsin siirtokunnan kirjoihin. Sukututkimusta vaikeuttaa\nsekin, että varhaisimmissa siirtokunnan kirjoissa niin monet\nsuomalaiset merkittiin \"Finn\"-lisäkkeellä: Anders the Finn, Evert the\nFinn, Lasse the Finn j.n.e.\n\nEnglannin hallituksen aikana tapahtui tosin nimien kirjoittamisessa\nmelkoinen parannus, sillä ei enää riittänyt \"Finn\"-lisäkkeellä\nvarustettu miehen nimi, varsinkin maanomistuskirjojen otossa, vaan\nasianomaisten täytyi ottaa käytäntöön alkuperäinen nimensä, olipa se\nsitten puhtaasti suomalainen taikka ruotsalaistunut nimi. V. 1664\njälkeen tulee kauntin ja kunnan kirjoihin ja rekistereihin, vieläpä\nkirkonkirjoihinkin, aito savolaisia nimiä Mulikka, Tossawa, Sinikka,\nSavuinen y.m. Näitä vanhoja kuntain kirjoja ja tutkimalla Kristiinan\nkirkonkirjaa käyttämällä on tämän kirjoittaja poimiskellut näitä\nsukutietoja. Suurena apuna ovat olleet tohtori Petrus Nordmannin teos\nFinnarne i Mellersta Sverige ja tohtori K.J. Jalkasen tutkimus Amerikan\ntauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla. Näiden teosten välityksellä\non muutamien Delawaren suomalaisten sukujuuria voitu seurata Suomeen\nsaakka, toisten taas Keski-Ruotsin metsissä asuvien suomalaisten\npariin. Delawaren suomalaisten sukututkimustyö on tämän kirjoittajan\nalkuunpanemaa raivaustyötä; ruotsalaisetkaan eivät ole tällä alalla\nvielä paljonkaan tutkimustyötä tehneet.\n\nAnders Andersson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli\nyhtiötä v:een 1648, jolloin pääsi vapaaksi mieheksi. Raivasi\nmaatilan Finlandiin; mainitaan muutamia kertoja asiakirjoissa,\nkuten valituskirjeen allekirjoittajana, myöskin todistajana Ivar\nHendricksonin jutussa 1662 y.m.\n\nLars Andersson Ahvenanmaalta tuli siirtokuntaan 1640; kuoli kuumeeseen\n1643.\n\nLars Andersson the Finn, Saltunan pitäjästä Ruotsista, tuli Delawareen\n1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja työmiehenä määrävuodet, jonka\njälkeen rakensi kodin ja raivasi pellot Schuylkill-joelle. Pyysi ja sai\nlisämaata 1678.\n\nMauno Andersson the Finn, tullut Kalmar Nyckellaivassa v. 1640.\nTyöskenteli kuusi vuotta yhtiön tupakka ja maissipelloilla y.m. töissä.\nSai Finlandista maapalan, jonka perkasi pelloksi. Yhtiö kuitenkin v.\n1654 osti sen takaisin, maksamalla miehelle työvaivat sekä antamalla\nisomman maa-alan etäisestä Schuylkillin laaksosta, jonne hän raivasi\ntoisen maatilan.\n\nKristian Boije, suomalainen aatelismies ja upseeri, saapui\nsiirtokuntaan kuvernööri Printzin seurueessa. Palveli yhtiötä\nlinnoitusten komentajana, etupäässä Uplandin puolustustornin\nsotilasjoukon johtajana. Teki kuvernööri Printzin edustajana matkan\nHollannin siirtokuntaan Nieuw Amsterdamiin, ostellen tarvittavaa\ntavaraa y.m. asioita toimitellen. Kapteenina arvoltaan, kuvernööri\nPrintzin lähimpänä miehenä, hän toimi Delawaren siirtokunnan\nensimmäisen oikeusistunnon puheenjohtajana eli tuomarina.\n\nKuvernööri tosin virkansa puolesta oli myöskin siirtokunnan tuomari,\nmutta tässä ensimmäisessä oikeusistunnossa v. 1644 kuvernööri\nPrintz oli syyttäjänä. Vastaajana oli englantilainen turkisliikkeen\nharjoittaja George Lamberton, jota kuvernööri syytti epärehellisestä\nmenettelystä ja laittomista kaupoista intiaanien kanssa. Kirjurina\ntässä oikeudessa toimi suomalainen Carl Johnson. Vielä seuraavassakin\noikeusistunnossa on kapteeni Boije mukana, ei enää tuomarina, vaan\nluutnantti Klingin ja muiden kanssa lautakunnan jäsenenä. Kapteeni\nBoije palasi vanhaanmaahan 1645. Lyhyellä vaikutusajallaan tämä\nsuomalainen sai aikaan kunnioitetut tulokset, sillä kansallisuutemme\nkannalta ei ole vähäarvoiseksi katsottava, että Suomen mies on toiminut\nsiirtokunnan ensimmäisen oikeuden tuomarina.\n\nHenrick Coleman the Finn. Tämän Vermlannin suomalaisen nimi liittyy\n\"Long Finnin\" kapinayritykseen, sillä hän oli varsinaisen kiihoittajan,\nMarcus Jacobuksen, tulkkina ja apulaisena. Marcus Jacobus joutui\nkiinni ja englantilaisten viranomaisten haltuun, saaden rangaistuksen.\nColeman pakeni intiaanien keskuuteen. Hänen senjälkeisistä vaiheistaan\nei paljon tiedetä; hänen omaisuutensa joutui valtiolle. Mahdollisesti\nhän asui siirtokunnan syrjäseuduilla, Elk Riverillä tai muualla.\nMutta vuosikymmenien kuluttua hän ikämiehenä on taas maanmiestensä\nkeskuudessa, ja siirtokunnan viimeisessä väkiluettelossa v. 1693\nmerkitään hänet yksinäisenä miehenä kuuluvaksi Ruotsista tulleiden\nikävanhusten joukkoon.\n\nLassi Coleman (Kolehmainen) raivasi maatilan Schuylkill-joen\nrantamille; pyysi ja sai lisämaata 1677. Hänen jälkeläisiään tapaa\netupäässä Pennsylvanian valtiossa.\n\nAksel the Finn omisti maatilan Crane Hookissa 1677. Mikä tämän\nsuomalaisen varsinainen nimi on ollut, ei käy selville.\n\nAbraham the Finn muutti Delawaren puolelta Marylandin valtioon, Elk\nRiver nimiseen paikkaan.\n\nAnders the Finn, sotamies, sitten vapaamies. Asui Finlandissa, missä\nkuvernööri Printzin aikana omisti maatilan ja osuuden suomalaisten\nmyllyyn.\n\nClement the Finn, uudisasukas Finlandissa, joutui v. 1653 omistamansa\npienen myllyn tähden kuvernööri Printzin kateuden ja vihan alaiseksi;\nkuvernööri hyökkäsi avuttoman suomalaisen kimppuun, ruhjoen hänet\nraajarikoksi, kuten edellä on mainittu.\n\nEvert the Finn raivasi uudistilan Finlandiin. Yhtiö maksoi hänelle\nkohtuullisen työpalkan, ottaen Evertin maan haltuunsa. Mies muutti\nSchuylkillin laaksoon, rakentaen sinne kotinsa.\n\nHenrick the Finn, vapaamies, sai uudistilan Crane Hookista. Voi olla\noikeastaan Henrick Pakkinen, jolla myös merkitään olleen maatila Crane\nHookissa.\n\nJohan the Finn asui kuvernööri Printzin aikana Finlandissa ja\nosallistui suomalaisten myllyyn.\n\nKarin the Finn, leskivaimo, elätti itseään ja lapsiaan kerjuulla. Sai\nsakkoa irtolaisuudesta y.m., vieläpä istui vähän aikaa Kristiinan\nlinnassakin. Myöhemmin sai kunnanapua.\n\nLassi the Finn, yhtiön vuokratilallinen v. 1653.\n\nMarcus the Finn asui Elk-joella Marylandin valtiossa. Siellä hänen\nmainitaan kerran joutuneen vakavaan selkkaukseen hollantilaisten\nviranomaisten kanssa.\n\nMatias the Finn asui maatilallaan Crane Hookissa 1660-luvulla.\n\nMauno the Finn omisti maatilan Finlandissa v. 1653.\n\nSimon the Finn oli varhaisimpia uudisasukkaita Crane Hookissa.\n\nTom the Finn asui Elk-joella, Marylandin valtiossa. Saattaa olla sama\nkuin Tomminen, joka myöskin on Elk-joelle menneitä suomalaisia.\n\nWilliam the Finn, Elk-joella. Pyysi v. 1669 muuttolupaa Delawaren\nvaltion puolelle ja sen saatuaan asettui Apognessiin.\n\nBertil Eskilson, suomalainen Sundin pitäjästä Ruotsista, saapui\nsiirtokuntaan v. 1641 Mauno Klingin keräämien uudisasukasten mukana.\nPalveltuaan määrävuodet siirtokuntaa hän rakensi kotinsa Schuylkillin\nlaaksoon, raivaten sinne isohkon maatilan.\n\nOlli Fransson vpi, Keski-Ruotsin suomalaisia, saapunut siirtokuntaan v.\n1645. Palveli yhtiötä vahtisotilaana ja työmiehenä. Merkittiin kerran\nsairaslistalle nimellä Olof Franien. Vapaamieheksi tultuaan raivasi\nmaatilan Stone-puron varrelle lähelle Wilmingtonia. Sai lisämaata v.\n1676, niin että hänellä oli suuri maatila. Kun hänkin joutui \"pitkän\nsuomalaisen\" kapinapuuhaan, sakotettiin häntä varakkaana miehenä varsin\ntuntuvasti. Ei ole enää elossa siirtokunnan viimeisen väenlaskun aikana\nv. 1693.\n\nOlli Fransson nuorempi, siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut, merkittiin\nvuoden 1693 asukasluetteloon seitsenhenkisen perheen päänä. Hän otti\ninnolla ja runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden kirkon rakentamiseen\nWilmingtoniin, kuuluen sanotun seurakunnan valtuustoon. Sukua levisi\nmyöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin suomalaiskyliin Pennsneckiin\nja Raccoon-joelle.\n\nJohan Fransson, Viipurista, pikkurikollisena lähetetty siirtokuntaan v.\n1643. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.\n\nAnders Haka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan Wilmingtonissa.\nKirkonkirjoissa merkitään hänen lapsensa haudatuksi v. 1641. Kun hänen\nnimensä puuttuu siirtokunnan varhaisimmista kirjoista, voitaneen\notaksua, että hän tuli siirtokuntaan merimiehenä ja mentyään\nsuomalaisen neidon kanssa avioliittoon jäi vakituisesti siirtokuntaan.\n\nAnders Hansson kuuluu niihin suomalaisiin, joita Mauno Kling keräili\nKeski-Ruotsin metsistä; hän saapui perheineen siirtokuntaan v. 1641.\nHänen tyttärensä mainitaan kuolleen v. 1643. Hansson työskenteli\nmäärävuotensa yhtiön palveluksessa ja raivasi senjälkeen uudistilan\nFinlandiin, missä hänen merkitään asuneen v. 1653. Muutti myöhemmin\nMarylandin valtioon. Jälkeläisiä on siellä kohonnut huomattaviin\nasemiin.\n\nMatti Hansson, sotilas, edellämainitun Anders Hanssonin veli,\nsaapui siirtokuntaan veljensä kanssa samaa matkaa v. 1641. Palveli\nyhtiötä etupäässä sotamiehenä ja merkitään tykkimieheksi v. 1646.\nPalvelusaikansa päätyttyä hän perusti maatilan Schuylkill-joelle, ollen\nRambon y.m. kanssa seudun ensimmäisiä raivaajia. Kun hollantilaiset\nv. 1655 tulivat valloittamaan Delawaren siirtokuntaa ruotsalaisilta,\nryhtyi Hansson Schuylkillin laaksossa asuvien kanssa aseellisesti\npuolustamaan siirtokunnan oikeuksia, mutta pieni joukko vangittiin\nhelposti.\n\nTämä tapaus ei näytä saattaneen häntä hollantilaisten silmissä huonoon\nvaloon; sen huomaa siitä, että kun valloitus oli suoritettu ja uudelle\nhallitukselle uskollisuuden vala vannottu, saa hän vapauden, niinkuin\nmuutkin tässä valloitussodassa vangitut suomalaiset ja ruotsalaiset.\nKun englantilaiset valloittivat siirtokunnan hollantilaisilta ja\neräänlainen paikallinen itsehallinto järjestettiin, nimitettiin Hansson\nv. 1668 yhdeksi hallituskomitean jäseneksi. Hänen kuolinvuotensa on\ntuntematon. Jälkeläisiä asuu Norristownissa, Philadelphiassa y.m.\n\nMatti Hansson, Porvoosta, Klaus Flemingin palvelija, lähetettiin\nrikollisena siirtokuntaan v. 1641. Palveli yhtiötä jonkun aikaa\nUplandissa. Sittemmin hänen mainitaan olleen kuvernööri Printzin\npalveluksessa Tinicum-saarella. Sai v. 1653 luvan palata vanhaanmaahan,\nmutta merkintää ei löydy siitä, että hän olisi lähtenyt sinne.\nMahdollisesti hän meni Marylandin valtion puolelle, jonne moni muukin\nsuomalainen siihen aikaan siirtyi.\n\nIsrael Helme (Helminen), kotoisin Moran pitäjästä Keski-Ruotsista,\nsaapui perheineen Delawareen v. 1643. Hän oli siirtokunnan\nlahjakkaimpia uudisasukkaita, osasi Amerikkaan tullessaan suomea\nja ruotsia sekä oppi yhtiön turkiksienostajana myöskin intiaanien\nkieltä. Kotinsa hän rakensi Schuylkillin laaksoon, oivaltaen seudun\ntulevaisuuden turkiksien ostopaikkana. Kun englantilaiset ottivat\nhaltuunsa Delawaren siirtokunnan ja kunnallinen hallinto järjestettiin,\nnimitettiin hänet jäseneksi siirtokunnan hallitusta hoitavan\nkapteeni Carrin komisarivirastoon v. 1668. Sittemmin hänestä tehtiin\nrauhantuomari Schuylkillin alueelle, ja hän palveli Uplandin oikeuden\nlautamiehenä vuoteen 1681.\n\nValtion kuvernöörin apulainen, kapteeni Cantwell käytti Israel Helmeä\nkielenkääntäjänä monissa eri virkatoimissa. Hän lukeutuu siirtokunnan\njohtavimpiin ja ansioituneimpiin uudisasukkaihin, ollen mukana ja\njohtamassa niinhyvin kunnallisia kuin myöskin seurakunnallisia asioita.\nHelminen, Kokkinen ja Marttinen ovat Schuylkillin laaksossa perin\nhuomattavana suomalaisena kolmikkona. Peter Rockille oli Israel Helmi\nsukuakin, ja hänen tyttärensä Ingeborg meni avioliittoon Erick Mulikan\nkanssa. Vuoden 1693 väkiluettelossa merkitään Israel Helmi Ruotsissa\nsyntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Sukua on levinnyt, paitsi\nPennsylvaniaan ja Delawareen, myöskin New Jerseyn valtioon.\n\nIvar Hendrickson the Finn (myöskin Evert the Finn), Keski-Ruotsin\nmetsistä Mauno Klingin keräämiä siirtolaisia, saapui Delawareen 1641.\nPalvelusvuotensa suoritettuaan raivasi maatilan Calkeon Hookin ja\nSchuylkill-joen rajaseuduille. Hän oli luonteeltaan riidanhaluinen\nja viinaan menevä ja tuotti naapureilleen suurta harmia. Uplandin\noikeudessa häntä v. 1663 sakotettiin rauhaisan Yrjänä Snewhuitin\npieksemisestä, ja hänet määrättiin poistumaan paikkakunnalta. Hän\nsiirtyikin Crane Hookiin, Wilmingtonin lähelle.\n\nLassi Hendrickson asui New Jerseyn valtiossa, mutta kuului jäsenenä\nWilmingtonin Kolminaisuuden kirkon seurakuntaan, avustaen uuden kirkon\nrakentamista y.m. Vielä 1700-luvun taitteessa hänen nimensä tavataan\nKolminaisuuden kirkon kirjassa.\n\nMaunu Halttunen, tunnettiin nimellä Mons Hallton, saapui siirtokuntaan\njossakin viimeisissä retkikunnissa. Suku on kotoisin Laukaan pitäjän\nHalttulanpohjan kylästä, mistä sitä muutti Keski-Ruotsiin ja sieltä\nAmerikkaan. Päästyään vapaaksi mieheksi Maunu Halttunen rakensi kotinsa\nFinlandiin, kuten vuoden 1653 luettelo osoittaa. Hänellä näyttää olleen\nsuuri perhe, koska jälkeläisiä on runsaasti levinnyt siirtokuntaan.\nTämä Halttusen suvun uranuurtaja eli vielä v. 1693 ja luettiin\nRuotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Jälkeläiset käyttivät\nnimiä Hollton ja Hollsten.\n\nWalle Hollton, maanviljelijä Finlandista, oli Kolminaisuuden kirkon\nvaltuusmiehiä ja runsaskätisesti avusti uuden kirkon rakentamista 1698.\nHäntä käytettiin myöskin siirtokunnan kunnallisissa asioissa, Uplandin\noikeuden lautamiehenä y.m.\n\nHans Hollton ja Johan Hollton, kumpikin merkittiin Kolminaisuuden\nkirkon rakennusavustajiin v. 1698. Siitä päättäen, että he kuuluivat\njäseninä Wilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon, hekin\nasuivat Finlandissa, koskapa sanottu suomalainen kyläkunta kuului\nKolminaisuuden kirkon seurakuntaan.\n\nMatti Hollsten, varakas maanviljelijä Schuylkill-joen varrelta\n1700-luvun taitteessa, omisti tuhat acrea käsittävän suurtilan. Hän\noli useissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa. Kuului\nPhiladelphiassa sijaitsevaan Gloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon.\nHänen taloudessaan oli v:n 1693 merkinnän mukaan seitsemän henkeä.\n\nFredrick Hollton omisti maatilan Philadelphian kaupungin äärellä, ja\nhänen maansa jaettiin myöhemmin kaupungin tonteiksi. Kuului samalla\nGloria Dei-kirkkoon, isiensä rakastamaan luterilaiseen seurakuntaan.\n\nHalttusten sukua levisi myöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin\nsuomalaisasutuksiin. James Hollsten oli huomattava maanviljelijä ja\nkunnallismies 1750-luvun maissa. Samoin veljekset Peter Hollsten ja\nJohan Hollsten. Kaikki edellämainitut kuuluivat jäseninä sikäläiseen\nsuomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan, jolla oli kaunis\nkirkko Swedesborossa.\n\nAnders Homman (Hommanen), kotoisin Saltunan pitäjästä, Ruotsista,\nlähetettiin siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja\nmainitaan olleen rummunlyöjä sekä arvoltaan aliupseeri. Vapaaksi\nmieheksi tuli hän 1648, jonka jälkeen hän raivasi maatilan Calkeon\nHookiin. Sai lisämaata 1678. Toimi samaan aikaan maapoliisina. Uplandin\noikeuskirjoista näkyy hänellä ja Olli Dalbolla olleen oikeusjuttu\nnaapuririitaisuuden vuoksi. Oli elossa vielä v. 1693 ja kuului\nRuotsissa syntyneiden ikävanhusten joukkoon.\n\nAnders Homman nuorempi, Kolminaisuuden kirkon jäsen ja uuden kirkon\nrakennusavustajia. Hänen talouteensa kuului v:n 1693 merkinnässä\nyhdeksän henkeä.\n\nHans Homman asui Marjetta-kärjessä, Finlandissa. Fredrick Homman, Johan\nHomman ja Nikolai Homman olivat maanviljelijöitä 1700-luvun vaihteessa\nja kuuluivat Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon. Myöhempää sukua ovat\nmaanviljelijät Petter Homman ja Olli Homman.\n\nJohan Hulkko omisti maatilan Finlandissa 1660-luvulla. Hänen Amerikkaan\ntulonsa vuosi on tuntematon.\n\nAnders Johnsson the Finn on tullut siirtokuntaan v. 1643. Myöhemmät\nvaiheet ovat tuntemattomat.\n\nHans Johnsson the Finn on merkitty v. 1654 sotilaaksi. Kun\nhollantilaiset seuraavana vuonna valloittivat Delawaren siirtokunnan,\npakotettiin kaikki sikäläisten linnain sotilaat ja palvelijat menemään\nRuotsiin, niiden joukossa Johnssonkin.\n\nJacob Johnsson, Helsingistä kotoisin oleva merimies, jäi Gyllen\nHaj-laivasta v. 1653 siirtokuntaan. Mahdollisesti myöhemmin taas palasi\nvanhaanmaahan.\n\nKarl Johnsson, kirjanpitäjä Käkisalmesta, lähetettiin\npienrikollisena siirtokuntaan v. 1643. Kun siirtokunnassa oli\npuute kirjoitustaitoisista miehistä, niin kuvernööri Printz\nkäytti suomalaista kirjanpitäjää tavaramakasiinin hoitajana,\nyksityissihteerinä ja muutenkin siirtokunnan hallituksen palveluksessa.\nJohnsson valittiin erääseen lähetystöön sovittelemaan hollantilaisten\nnaapurien kanssa syntyneitä rajaselkkauksia lähellä Philadelphiaa.\nSiirtokunnan ensimmäisessä oikeuden istunnossa v. 1644 hän oli, paitsi\nlautakunnan jäsenenä, myöskin oikeuden kirjurina, samoin toisissakin\nkäräjissä v. 1645. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.\n\nPeter Jokinen, myöskin Joachine, Yokehanne ja Joachin, suoritti\nsiirtokunnan alkuvuosina sotilaspalvelusta ja muitakin yhtiön\ntöitä. Raivasi maatilan Schuylkillin laaksoon. Toimi tiekomisarina\nv. 1678. Oli Uplandin oikeuden lautamiehenä 1679. Kuului jäsenenä\nsuomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan Wicacossa.\nJälkeläisiä asuu Upper Merionissa, Norristownissa y.m. Schuylkill-joen\nrantamilla.\n\nClement Joransson (Göransson), metsänraiskaajasuomalainen Vermlannista,\nkuten hänet asiakirjoissa maalataan, saapui siirtokuntaan v. 1641.\nYhtiön omistamilla viljelyksillä hän työskenteli Uplandin seuduilla\nensi vuotensa siirtokunnassa. Sittemmin hän oli kuvernööri Printzin\npalveluksessa Tinicum-saarella sekä sotilaana että työmiehenä. Hänen\nmyöhemmät vaiheensa ovat tuntemattomat. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä\nmainitaan neljän Joranssonin nimi, mutta Clementin nimi puuttuu;\narvatenkin on hänet kuolema sillä välillä saavuttanut.\n\nMaunu Joransson the Finn oli samoin kaskenpoltosta tuomittu ja\nlähetetty siirtokuntaan 1641. Mahdollisesti edellisen veli. Hän kuului\nensi vuosinaan Kristiinan linnan palvelijastoon, mutta myöhemmät\nvaiheet ovat tuntemattomat. Monet siirtyivät Marylandin valtioon ja\neristyivät maanmiehistään. Jotkut muuttivat Delaware-joen itäpuolelle\nja siten joutuivat ainakin joksikin aikaa eroon siirtokunnan\nvarsinaisesta väestöstä. Joranssoneja kuitenkin ilmaantui siirtokunnan\nkirjoihin myöhempinä vuosina.\n\nAnders Jurgen the Finn. Kun hollantilaiset olivat valloittaneet alueen\nDelawaressa, v. 1655, mainitaan Anders Yrjönpojan olleen ensimmäisiä\nniistä seitsemästätoista Uplandin piiriin kuuluvasta uudisasukkaasta,\njotka vannoivat uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Jurgenin\nmaatila sijaitsi Crooked-kylässä Uplandin seuduilla. V. 1558 hänet\nnimitettiin hollantilaisen voudin, Willem Beckmannin, apulaiseksi ja\nkielenkääntäjäksi; hän toimi siten useita vuosia. Kun hänellä jo 1655\noli valmiiksi raivattu maatila, voidaan edellyttää hänenkin tulleen\nsiirtokuntaan joko 1641 tai 1643.\n\nJustus Justassen (Juustinen) lienee laajan Juustis-suvun uranuurtaja\nDelawaren siirtokunnassa. Tämän kirjoittaja ei ole varma, vaikka nimi\nJustassen johtuisi suomalaisesta Justus-nimestä. Edellä mainittu\nJustus Justassen merkitään vapaaksi mieheksi v. 1654, asuen silloin\nomistamallaan maatilalla Uplandissa. V. 1678 hän saa lisämaata, ja\ntalosta muodostuu laaja maatila. Hän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden\nkirkkoon, ja kirkon vieressä olevalla hautausmaalla näkee vieläkin\nrivin hautakiviä, joihin on merkitty Justissen- tai Justis-nimet.\n\nJustassen-sukua levisi Schuylkill-joen varsille ja Philadelphian\nlähistöön. He ovat Marttisten naapureja. Valtiomies J. Morton\nmeni avioliittoon Anna Justis-nimisen kanssa 1754. Myöskin New\nJerseyn puolelle levisi Juustisen sukua. He kuuluivat yleensä\nsuomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan.\n\nPietari Kalm, tiedemies. Varhaisimmat Amerikassa käyneistä ja jonkun\naikaa siirtokunnassa viipyneistä Suomen oppineista miehistä ovat Turun\nyliopiston miehet maisteri Pietari Schaefer ja professori Pietari\nKalm. Edellinen oli uskonnollinen haaveilija, jonka Amerikan-matka on\nkatsottava sattumukseksi vailla tarkoitusta ja merkitystä. Professori\nKalm suoritti matkansa tieteen palveluksessa, tutkien uuden maanosan\nkasvi-, eläin- ja kivikuntaa, tarkimmin ensinmainittua tieteenalaa.\nKansallisuutemme kunniaa kohottaa se, että suomalainen tiedemies oli\nensimmäinen Pohjois-Amerikan luonnontieteen tutkija.\n\nPietari Kalm, Närpiön kappalaisen poika, syntyi Ångermanlannissa v.\n1617. Hän tuli ylioppilaaksi Turun yliopistoon, harjoitti etupäässä\nluonnontieteellisiä opinnoita, mutta luki myöskin jumaluustiedettä.\nHän kulki jo ylioppilaana tutkimusmatkoilla Hämeessä, Savossa ja\nKarjalassa, kooten kasveja, kukkia ja lintuja. Luonnontieteitä\nharrastavan kreivi Bjelken kanssa hän teki laajan tutkimusmatkan\nVenäjälle. Suoritti kandidaattitutkinnon Turun yliopistossa ja siirtyi\nUpsalan yliopistoon jatkamaan kasvitieteen tutkimuksia suuren tiede\nmiehen, Carl Linnén johdolla. Hänet nimitettiin luonnon- ja talousopin\nprofessoriksi Turun yliopistoon.\n\nRuotsin hallituksen sekä Upsalan ja Turun yliopistojen\nyhteisavustuksella läksi Kalm v. 1648 tutkimusmatkalle\nPohjois-Amerikkaan, ja tämä matka kesti kolmisen vuotta. Englannista\nhän sai hyvät suositukset. Hän tarkasteli Pohjois-Amerikan itärannan\nKanadasta Floridaan saakka sekä teki matkan sisämaahankin Niagaran\nputoukselle ja Erie-järvelle asti. Matkan ja tutkimuksien tuloksena\noli laaja sekä laatuaan ensimmäinen luonnontieteellinen selostus\nPohjois-Amerikan luonnosta, kasvi- ja eläinkunnasta. Tämä tutkimus\npainettiin kaksiosaisena teoksena ruotsiksi: En resa till Norra\nAmerika, ja teos on englanninkielisenä löydettävissä monesta Amerikan\nkirjastosta.\n\nPietari Kalm asui Amerikassa enimmän aikaa maanmiestensä keskuudessa\nDelawaren siirtokunnassa, tehden sieltä useita tutkimusmatkoja eri\nseutuihin. Kun suomalais-ruotsalaiselta seurakunnalta Raccoon-joella\ny.m. puuttui opettajaa, pyydettiin Pietari Kalmia ainakin\nväliaikaisesti seurakuntaa hoitamaan, sillä olihan hän Suomessa\nvihittänyt itsensä papiksi, vaikka ei koskaan ollut Suomessa papin\nvirassa. Raccoonin pappilassa hän tutustui äsken kuolleen pastori\nSandelsin leskeen Anna Margareta Sjömaniin, joka tuttavuus johti\navioliittoon. Parisen vuotta Kalm asui Raccoonin pappilassa, tehden\nsilloin tällöin tutkimusmatkoja. Hän tutustui siirtokunnan vanhimpien\nsukujen jälkeläisiin. Erittäin hän mainitseekin matkamuistelmissaan\nsiirtokunnan uranuurtajista Rambon, Helmisen ja Mullikan.\nPhiladelphiassa hän majaili varakkaan suomalaissukuisen liikemiehen\nPeter Cockin vieraanvarasessa kodissa. Sitä hän valitteli, että suomen\nja ruotsinkielen käyttö häviää siirtokunnasta.\n\nKalmin palattua perheineen Suomeen hänelle tarjottiin edullista\nprofessorin paikkaa Pietarin tiedeakatemiassa. Hän ei kuitenkaan sitä\ntointa ottanut vastaan, vaan mieluummin uhrasi aikansa ja tietonsa\nSuomen tieteen palveluksessa, tullen uudelleen professoriksi Turun\nyliopistoon ja myöhemmin sen rehtoriksi.\n\nPietari Kalm oli aikanaan Pohjois-Euroopan huomatuimpia tiedemiehiä,\nruotsalaisen Carl Linnén jälkeen kuuluisin luonnontutkija.\nLaajatietoisuutta osoittaa sekin, että hän saattoi luennoida\nylioppilaille niin vaihtelevista aineista kuin mineralogiasta,\nkemiasta, kasvi- ja eläintieteestä; vieläpä maanviljelys, vuorityö,\nkäsiteollisuus ja kauppa kuuluivat hänen opetusalaansa. Vuonna 1768\nLundin yliopisto antoi hänelle jumaluusopin kunniatohtorin arvon, mikä\ntodentaa hänen laajat tietonsa myöskin raamatusta ja teologiasta.\nKalmin monipuolinen tieteellinen uurastus päättyi marraskuun 16 pnä\n1779.\n\nMauno Kling (Klinga) kuuluu Delawaren varhaisimman siirtokunnan\nansioituneimpiin ja arvovaltaisimpiin henkilöihin. Retkikunnan\nensimmäisessä joukossa v. 1638 tämä suomalainen luutnantti saapui\nsiirtokuntaan ja näyttää olleen siirtokunnan perustajan Peter Minuitin\napulaisena monissa niissä tehtävissä, joita vaadittiin linnoituksen\nrakentamisessa y.m. toimissa. Kun intiaaneilta ostettiin laaja\nmaakappale Delawaren siirtokuntaa varten, oli Kling yhtenä viidestä\nallekirjoittamassa Uuden Ruotsin kauppayhtiön puolesta kauppasopimusta,\njonka alle myöskin neljä intiaanipäällikköä piirsi puumerkkinsä.\nPeter Minuitin kanssa hän teki tarkastusmatkan pitkin Delaware-jokea\naina nykyisen Philadelphian seuduille asti, etupäässä merkitäkseen\nintiaanien kauppapaikat vastaista turkisliikettä varten.\n\nKun siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty Minuit ei halunnut jäädä\nsiirtokuntaan, määräsi hän Mauno Klingin vastarakennetun Kristiinan\nlinnan komentajaksi, jättäen hänen käskettävikseen 23 sotamiestä. Mutta\nsamalla seurasi itsestään, että Mauno Kling tuli myöskin Delawaren\nsiirtokunnan virkaatekeväksi kuvernööriksi, mikä historiallinen tapaus\nsuomalaisten näkökulmalta katsottuna ei ole niinkään vähäinen.\n\nKun v. 1639 toisen retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan Ruotsin\nhallituksen nimittämä kuvernööri, Peter Ridder, palasi Kling\nRuotsiin. Hän oli siirtokuntayhtiön johtajan, amiraali Klaus\nFlemingin hyvä tuttava ja suosikki, ja F. sai Klingin suostutelluksi\nKeski-Ruotsin suomalaisten keskuuteen, kehoittamaan heitä siirtymään\nvastaperustettuun Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Suomenkieltä taitavana\nja siirtokunnan oloja tuntevana hänellä, vaikeudet ja ennakkoluulot\nhuomioon ottaen, oli melkoinen menestys; hän sai huomattavan joukon\nsuomalaisia uudisasukkaiksi Delawareen. Mutta kaksi eri matkaa oli\ntehtävä Keski-Ruotsin suomalaiskyliin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä\nolivat tänä aikana Klaus Flemingin huollossa, mahdollisesti hänen\nkartanossaan asuen. Vuonna 1641 matkusti Kling suomalaisjoukon ja\nperheensä kera toistamiseen siirtokuntaan.\n\nKun kuvernööri Printz saapui siirtokuntaan ja alkoi rakennuttaa uutta\nlinnoitusta ja kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, sai luutnantti\nKling johtaa näitä rakennustöitä. Työmiehinä oli sekä sotilaita että\nuudisasukkaiksi saapuneet suomalaiset. Edellämainittujen töiden\nvalmistuttua rakennutti kuvernööri Printz vielä kaksi puolustustornia\nuudisasukkaiden ja turkisliikkeen turvaamiseksi siirtokunnan pohjoiseen\nosaan, Schuylkill-joelle ja nykyisen Philadelphian kaupungin\nlähistölle. Näissä Vasa- ja Korsholm-nimisissä linnoituksissa oli Kling\nkomentajana vuoteen 1648, jolloin hän perheineen palasi Ruotsiin.\n\nTähän päättyvät Klingiä koskevat pätevät tiedot. Hänen syntymäpaikkansa\nja -vuotensa ovat tuntemattomat. Kävikö hän upseerikoulun jossakin\nkotoisessa sotakoulussa vai harjaantuiko kolmikymmenvuotisessa sodassa\naseita käyttämään ja sotamiehiä komentamaan, se myöskin on hämäryyden\npeitossa.\n\nPetter Kock (Kokkinen). Monta kaunista lehteä ovat hän ja hänen\njälkeläisensä piirtäneet Delawaren siirtokunnan historiaan. Vermlannin\nsuomalaismatkueessa v. 1641 hän saapui Delawaren laaksoon. Hän oli\nkarannut sotamies. Ensi vuosinaan uudessa maassa hän palveli yhtiötä\nsotilaana ja tavallisena työmiehenäkin Kristiinan linnassa, Uplandissa\ny.m. Kun Schuylkill-joen alueelle rakennettiin puolustustornit Korsholm\nja Vasa, palveli hän niissä vartijasotilaana yhdessä Petter Rambon\nja Martti Marttisen y.m. suomalaisten kanssa. Näille seuduille hän\nvapaaksi mieheksi päästyään raivasi maatilan, saaden kaksi eri kertaa\nsatojen acrein erät lisämaata, niin että hänen maatilastaan kehittyi\najan mittaan suurtila, jota sanottiin \"Kipkan kartanoksi\". Hän oli\nmennyt naimisiin Israel Helmin tyttären Margareta Helmin kanssa. Heillä\noli kuusi poikaa ja tyttäriä.\n\nHäntä käytettiin monenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa. V.\n1658 hänet nimitettiin paikallishallituksen toimikuntaan ja hän sai\ntilaisuuden kolmen muun henkilön kanssa esitellä uudisasukkaiden\ntarpeita ja toivomuksia hollantilaiselle valloittajakuvernöörille\nPeter Stuyvesantille. V. 1663 nimitettiin hänet jokialueen\nveronkantomieheksi, tavallaan hollantilaisen voudin apulaiseksi.\nEnglannin hallinnon aikana hän toimi Uplandin oikeuspiirin\nlautamiehenä, johon luottamustoimeen hän sai nimityksen v.\n1676, samalla toimien jokialueen rauhan tuomarina. Hän kuului\njäsenenä siirtokunnan pohjoiseen luterilaiseen seurakuntaan,\nkäyden Tinicum-saarella olevassa kirkossa taikka Wicacon kirkossa.\nMonipuolinen, uuttera ja ansiokas elämä päättyi v. 1688.\n\nOtto Ernest Cock, edellisen vanhin poika, mainitaan asiakirjoissa\nensi kerran v. 1663 isänsä apulaisena veronkantopuuhissa. Hänellä\noli ensin maatila Blue Bell nimisessä paikassa Kingsessingissä,\nSchuylkill-jokilaaksossa, mutta v. 1678 hän osti kuvernööri Printzin\ntyttären omistaman \"Printz-torpan\", maksaen siitä 1,500 guldenia. Häntä\nkäytettiin monissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa.\nHän kuului jonkun aikaa Pennsylvanian apulaiskuvernöörin, kapteeni\nCarrin hallituskomiteaan, oli myöskin Uplandin oikeuslautakunnan\njäsen, y. in. Samoin hän kuului Philadelphiassa sijaitsevaan\nGloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon. Eli vielä v. 1693, jolloin\ntoimitettiin siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten viimeinen\nväenlasku, ja hänen perheeseensä merkittiin kuuluvan viisi henkeä.\n\nKapteeni Lassi Kock, syntynyt Schuylkillin laaksossa v. 1646, toisen\nmerkinnän mukaan v. 1650, osasi puhua paitsi englanninkieltä myöskin\nsuomea, ruotsia ja vähin intiaanien kieltä. Eräässä oikeudessa hän\noli noituudesta syytetyn suomalaisen vaimon tulkkina, mikä seikka\ntodistaa hänen puhuneen myöskin äidinkieltään. Palveli vapaaehtoisena\nPennsylvanian siirtovaltion suojelusväessä, kohoten kapteeniksi\nkolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Usein hän sai olla pienempiä\nintiaanilevottomuuksia tyynnyttämässä.\n\nRauhan töissä saavutti Lassi Kock suurimmat ansionsa, niinhyvin\nkunnallisissa kuin valtiollisissa luottamustoimissaan. Hänet\nnimitettiin isänsä jälkeen Uplandin oikeuden lautamieheksi sekä\nsamalla kotiseutunsa rauhantuomariksi. Kuvernööri William Penn käytti\nhäntä kielenkääntäjänä jonkun kerran. Pennsylvanian maakuntapäivillä\non hän edustajana v. 1683. William Pennin jälkeinen Pennsylvanian\nsiirtovaltion kuvernööri Wm. Markham nimitti Lassi Kockin viralliseksi\nkielenkääntäjäksi ja käytti hänen apuaan niin monissa eri tehtävissä,\nettä hän sai nimen kuvernöörin \"righthand man\", oikea käsi.\n\nLukuisat ovat palvelukset, joita Lassi Kock teki valtiolle ja\nkunnallishallinnon alalla. Ainoastaan muutamiin on tässä viitattu. —\nHänen vaimonsa nimi oli Martha; avioliitto oli solmittu v. 1683. Heillä\noli viisi lasta. Siirtokunnan viimeisessä väenlaskussa 1693 merkittiin\nLassi Kockin talouteen yksitoista henkeä. Philadelphian Gloria\nDei-kirkkoon hän kuului, ja sikäläisen vanhan suomalaisruotsalaisen\nkirkon vieressä lepäävät hänen luunsa. Ajan kulutusta hyvin kestänyt\ngraniittipatsas, johon hänen nimensä on hakattu, on vanhan kalmiston\narvokkaimpia muistomerkkejä.\n\nArthur Kock eli Cooke, niinkuin se kirjoissa merkitään, oli myöskin\nhuomattava maanviljelijä ja kerran edustajana Pennsylvanian\nsiirtovaltion maapäivilläkin, nimittäin v. 1685.\n\nVuoden 1693 väkiluvunmerkinnässä on vielä Erick Cock, jonka talouteen\nkuului yhdeksän henkeä; Gabriel Cockin talouteen kuului seitsemän\nhenkeä; Mauno Cockin talouteen merkittiin kahdeksan henkeä.\n\nErick Kock, maanviljelijä Schuylkill-joella, toimi maapoliisina eli\nkonstaapelina v. 1680.\n\nPeter Kock, varakas kauppias Philadelphiassa 1750-luvun taitteessa, on\nkolmannen polven miehiä. Hän kuului Gloria Dei-kirkkoon, ollen sanotun\nseurakunnan valtuustossa monet vuosikymmenet. Tutkimusmatkallaan Kalm\nmajaili usein tässä vieraanvaraisessa kodissa; samoin se oli avoinna\nsiirtokunnan silloisille opettajille.\n\nOlli Kuckow (Kukko) saapui siirtokuntaan Keski-Ruotsin metsistä\nviimeisessä siirtolaisjoukkueessa 1655. Suku on alkuaan kotoisin\nRautalammilta. V:n 1677 luettelossa todetaan Olle Coockoe nimisen\nperheen asuvan Finlandissa. Paljon ei hänen toimistaan mainita\nsiirtokunnan kirjoissa. Mutta elossa hän on vielä v. 1693, viimeistä\nväenlaskua siirtokunnassa suoritettaessa, ja siinä merkitään Olle\nKuckow kuusi henkeä käsittävän perheen pääksi sekä Ruotsissa\nsyntyneiden kunniavanhusten joukkoon kuuluvaksi.\n\nPeler Kukon, niinkuin se kirjoissa merkitään, asui Finlandissa ja\nmainitaan niiden joukossa, jotka työllään avustivat uuden kirkon\nrakentamista Wilmingtoniin 1698.\n\nAnders Kucko asui Kingsessingissä, Schuylkill-joella, ja kuului\nPhiladelphian suomalais-ruotsalaiseen kirkkoon.\n\nSuomalainen Kukko-nimi englantilaistui sittemmin muodoiksi Cock ja Cox.\n\nLassi Korfhon (Korhonen) kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkon\njäsenyyteen 1700-luvun taitteessa. Nimi mainitaan myöskin kirkon\nrakennusavustajien joukossa.\n\nAnders Laicon (Liukkoinen) lukeutuu niihin Keski-Ruotsin suomalaisiin,\njotka saapuivat siirtokuntaan viimeisissä retkikunnissa. Ensi kerran\nnähdään nimi Anders Laicon siinä asukasluettelossa, joka tehtiin v.\n1677, ja hän omisti silloin maatilan Calkeon Hookissa. Kun viimeinen\nsiirtolaisten merkintä Delawaressa suoritettiin 1693, ei hänen\nnimeään enää mainita, mutta Nils Laicon merkittiin siirtokunnassa\nsyntyneeksi viisihenkisen perheen pääksi sekä Kolminaisuuden kirkon\nrakennusavustajaksi. Asuinpaikka oli Calkeon Hook.\n\nJoran Laican kuului Kolminaisuuden kirkon seurakunnan valtuustoon ja\nuuden kirkon rakennusavustajiin.\n\nMichael Laican lukeutui siirtokunnan johtavimpiin miehiin 1690-luvulla\nja oli yhtenä niistä, jotka toimittivat Delawaren siirtokunnassa\nviimeisen väenlaskun, erityisimmin juuri suomalaisten ja ruotsalaisten\nmerkinnän. Mainittakoon vielä veljekset Fredrick ja Anders, jotka\nkumpikin käyttivät Lijcon-nimeä.\n\nMyöskin New Jerseyn valtioon eli Delaware-joen itäpuolelle asettui\nLiukkoisia. Brita Laicon poikineen asui Pennsneckissä. Hans Laicon asui\nRaccoon-joella, ja hänen kodissaan tapasivat siirtolaispapit majailla.\nYksi tämän suvun tyttäristä, Brita Laicon, vihittiin avioliittoon\npastori Samuel Hesseliuksen kanssa v. 1720.\n\nEskil Larsson. Niiden metsänraiskaaja-suomalaisten joukossa, jotka\nv:n 1641 suuressa suomalaismatkueessa lähetettiin Delawareen, olivat\nmyöskin Eskil Larsson ja hänen poikansa Bertil Larsson. Siirtokunnan\nvarhaisimmissa luetteloissa tapaa heidän nimensä useankin kerran,\nmilloin työmiehinä Uplandin tupakka ja maissipelloilla, milloin\nSchuylkill-joella. Molemmat tulivat vapaamiehiksi v. 1648 ja raivasivat\nuudistilan Calkeon Hookiin. Eskil Larsson, joka siirtokuntaan\ntullessaan oli keski-iän miehiä, näyttää kuolleen vuoden 1670 vaiheilla.\n\nBertil Larsson, edellisen poika, merkittiin v:n 1677 luettelossa\nCalkeon Hookissa asuvaksi. Nimi tavataan vielä v. 1680, mutta v:n 1693\nluettelosta se puuttuu, vaikka siinä on kolme muuta Larssonia.\n\nLassi Lacessen (Lassinpoika) asui Calkeon Hookissa 1677, mutta hänen\nmyöhempiin vaiheisiinsa tutustuminen ei ole ollut mahdollista.\n\nLassi Lukki asui Uplandissa maanviljelijänä. Hänenkin elämänsä vaiheet\novat pysyneet piilossa.\n\nHenrick Lausa omisti maatilan Finlandissa 1677.\n\nGeorge Laitien (Laitinen) vaimonsa Kirstin kanssa kuului Wilmingtonin\nKolminaisuuden kirkkoon, vaikka he asuivatkin Delaware-joen\nitäpuolella, mahdollisesti Finnpointissa taikka Pennsneckissä.\n\nWalle Lohe saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana\nja työmiehenä Elfsborgin linnoituksessa. Kirjoitti nimensä v. 1654\nkuvernööriä syyttävän kirjeen alle. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.\n\nLars Lokenius, pastori, tunnetaan siirtokunnan kirjoissa myöskin\nnimillä Lockenius ja Lock; viimemainittu muoto on yleisin. Saapui\nsiirtokuntaan v. 1648. Saarnaili ensi vuosinaan Tinicumin kirkossa\nja teki lähetysmatkoja etäisempien uudisasukkaiden kotiin. Kun\nsiirtokunta joutui hollantilaisten valtaan, poistuivat Delawaresta\ntoiset Ruotsista tulleet seurakuntain opettajat, Lokeniuksen yksin\njäädessä hoitamaan piiriä, jonka alue oli kooltaan kuin maakunta\ntaikka lääni. Hänellä oli kaksi vakinaista saarnapaikkaa, Kristiinan\nlinnan kirkko ja Tinicum-saaren kirkko. Vakituista palkkaa hän ei\nsaanut senjälkeen kun Ruotsi menetti siirtokuntansa. Hän tyytyi niihin\nantimiin, mitä silloisilta vasta-alkavilta uudisasukkailta liikeni.\nKun Kristiinan linna jätettiin rappeutumaan ja sen kirkkoakin odotti\nsama kohtalo, rakennutti pastori Lokenius pienen kirkon Crane Hookiin,\nparisen mailin päähän vanhasta kirkosta.\n\nHelpottaakseen Schuylkill-joen laaksoon asettuneiden meikäläisten\nsielunhoitoa hän niinikään laittoi erään käyttämättömän puolustornin\nkirkoksi, joka tunnettiin Wicacon kirkon nimellä. Sen lisäksi, että\nhänellä oli kolme saarnapaikkaa Delaware-joen länsipuolella, ulotti hän\nsaarnatoimensa ja kirkollisen työskentelyn itärannallekin, New Jerseyn\nvaltion puolelle Pennsneckiin ja Raccoon-joelle. Elämänsä loppuaikoina\nhän sairasteli reumatismia, ja kulku oli vaivaloista. Siitä huolimatta\nhän koetti virkaansa toimittaa.\n\nAsiakirjoissa mainitaan pastori Lokeniuksen monista vastuksista ja\nhänen omapäisen luonteensa aiheuttamista kiusoista. Niinpä häneltä\nkarkasi vaimo, jättäen pienet lapset vaille äidillistä hoitoa. Pastori\nsai eron, mutta maltittomuudessaan, ehkä myöskin saadakseen lapsilleen\nmahdollisimman pian tarpeellisen huollon, hän meni avioliittoon\nyhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen vaimo karkasi.\n\nPahin seikka tässä lienee ollut se, että hän itse toimitti\nvihkimisensä. Siitä hän joutui tekemisiin hollantilaisten viranomaisten\nkanssa ja sai vähän sakkoakin. Pian seurasi toinen juttu, joka johtui\nomapäisestä menettelystä. Vaikkei sitä varsinaisesti voida rikokseksi\nkatsoa, niin kuitenkin, kun hollantilaiset siinä luulivat jotakin\nmenettäneensä, pastori tuomittiin 200 guldenin sakkoon. Pastori\nkirjoitti kuvernööri Stuyvesantille, selostellen olosuhteitaan,\nköyhyyttään, sitäkin, että hän melkein palkatta oli yksin hoitanut\nDelawaren siirtokunnan seurakuntia, ja jos häntä nyt vielä\nsakotettaisiin, joutuisi hän perheineen kunnan elätettäväksi. Nöyrässä\nhengessä laadittu kirje vaikutti sen, että Lokenius vapautettiin\nsakoista, kuten ylempänäkin on mainittu.\n\nHän koetti kaikessa pitää uudisasukkaiden puolta, esim. astuen\npuolustamaan sorrettua Clementiä kuvernööri Printzin edessä. Taudin ja\nvaivan kuluttamana hän kuoli 1688.\n\nPastori Lokeniuksella oli suuri perhe. Niinpä hänen jälkeläisiään\nlevisi paitsi Delawareen myöskin New Jerseyn valtion\nsuomalaisasutuksille. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä nähdään nimet\nAnders Lock ja Mauno Lock. Raccoonin kirkonkirjoissa 1700-luvulla myös\ntapaa monta Lock-nimistä seurakunnan jäsentä, jotka polveutuvat pastori\nLokeniuksesta.\n\nOliko pastori Lokenius suomalainen vai ruotsalainen, se seikka vaatii\nvielä paljon tutkimista. Acrelius historiassaan mainitsee hänet\nyhdessä paikassa suomalaiseksi pastoriksi, mutta toisessa paikassa\ntämä kielletään ja Lock merkitään ruotsalaiseksi. Eräässä Marylandin\nvaltion historiassa määritellään: Lars Lockenius, kansallisuudeltaan\nsuomalainen.\n\nMartti Marttinen. Delawaren siirtokunnan suomalaisten jälkeläisistä\non Pennsylvanian valtion ja Yhdysvaltain historiassa ansiokkaaksi\ntunnettu Morton-suku laajimpia.\n\nSuvun amerikkalainen kantaisä Martti Marttinen syntyi Rautalammilla\nv:n 1606 vaiheilla. Keski-Ruotsin metsistä hän tuli vapaaehtoisesti\nperheineen Delawaren siirtokuntaan ensimmäisessä suomalaismatkueessa\n1641. Siirtokunnan kirjoihin hänet merkittiin nimellä Marten Martensson\nsekä mainitaan lasinleikkaajaksi. Paitsi tätä nimimuotoa tavataan\nkirjoissa myöskin sellaisia muunnelmia kuin Martin Martinsson, Mart\nMartense ja Marten Martenn; viimemainittu lähentelee nimeä Martenen.\n\nMartti Marttinen työskenteli siirtokunnassa olonsa ensi vuosina\nKristiinan linnan lähistöllä ja Uplandissa yhtiön tupakka ja\nmaissiviljelyksillä. Hänet siirrettiin sitten Schuylkill-joelle,\nsikäläisiä pieniä linnoituksia rakentamaan ja sittemmin vartiosotilaana\ntoimimaan. Vapaaksi mieheksi hän näkyy tulleen jo 1644, mutta omien\nja perheensä matkakustannusten suorittamiseksi hänen täytyi palvella\nyhtiötä ainakin kuusi vuotta.\n\nPalveluksesta vapauduttuaan Marttinen raivasi maatilan Ammaslandiin,\nSchuylkill-jokeen juoksevan Minquaskill-puron varteen; alue\nkokonaisuudessaan kuului Calkeon Hookiin. Saatuaan uuden kotinsa\nkuntoon hän meni avioliittoon seitsemäntoista vuotta nuoremman\nHelena-nimisen suomalaistytön kanssa. Täytyy valittaa, että puuttuu\ntieto hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemasta. Martti-niminen,\nsiirtokuntaan alaikäisenä tullut poika jäi tästä Marttisen\nensimmäisestä avioliitosta. Vuodelta 1677 säilyneen merkinnän mukaan\nliitettiin Marttisen taloon runsaita lisämaita. Hän oli elossa vielä\nsiirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten merkinnässä v. 1693, ja\nhänen talouteensa kuului kolme henkeä; hänet luettiin Ruotsista\ntulleiden kunniavanhusten joukkoon. Hän saavutti harvinaisen\nkorkean iän, sata vuotta, ja kuoli 1706. Kun Marttinen kuului\nPhiladelphian Gloria Dei-kirkkoon, toimitti hautauksen pastori Rudman,\njoka muistiinpanoissaan mainitsee Marttisen syntyneen Suomessa.\nHänen vaimonsa Helena kuoli 1713, saavuttaen hänkin korkean iän,\nyhdeksänkymmentä vuotta.\n\nMartti Marttisen toisesta avioliitosta syntyi ja kasvoi vankka\nlapsiparvi, poikia ja tyttäriä. Vanhimmat pojat Matti ja Antti\nraivasivat maatilat Delaware-joen itäiselle rannalle, viljavaan New\nJerseyn valtioon. Lauri Marttinen jäi kotitaloa asumaan.\n\nMartti Marttinen nuorempi oli syntynyt Ruotsissa v:n 1630 vaiheilla.\nKun jo v:n 1655 väkilukumerkinnässä tuli kirjoihin kaksi samanlaista\nnimeä, eroitettiin ne merkitsemällä Marten Martenson senior ja Marten\nMartensson junior, ilmeisesti siis isä ja poika.\n\nMartti Marttinen nuorempi raivasi itselleen uudistilan lähelle isänsä\nmaatilaa Calkeon Hookiin, ja saatuaan siellä kotinsa kuntoon hän meni\navioliittoon Marjotta nimisen suomalaistytön kanssa. Lisämaita hänkin\nsai maatilaansa, joka v. 1677 merkitään suurtilaksi. Rikas oli perhe\nlapsistakin, neljä poikaa ja kolme tytärtä. Vuoden 1693 väenlaskussa\nmerkitään Marten Martensen jr. kymmenhenkisen perheen pääksi. Myöskin\nhänen nimensä oli Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten listalla.\nKorkeaan ikään nuorempikin Marttinen eli, kuollen v. 1718 noin\n90-vuotiaana.\n\nNuoremman Marttisen pojista kolme vanhinta rakensi — osaksi\nisänsä avustamina, osaksi omin toimin — kotinsa Calkeon Hookiin\nja Philadelphian lähistölle. Nuorin pojista, Johan, jäi kotitilaa\nhoitamaan.\n\nJohn Morton vpi (Marttinen). Amerikassa syntyneenä ja kasvaneena\nJohan Marttinen alkoi käyttää englantilaistettua Morton-nimeä. Isänsä\nkuollessa hän oli jo sivuuttanut kolmannenkymmenennen ikävuottansa.\nJo isän eläessä hän hoiti talon asiat, ja häntä sanottiinkin nuoreksi\nisännäksi.\n\nAlkeiskouluja oli jo siihen aikaan Philadelphiassa, Chesterissä\ny.m., niin että voidaan uskoa vanhemman Johan Mortoninkin saaneen\nalkukoulutusta. Häntä käytettiin kunnallisissa luottamustoimissa;\nhän kuului Philadelphian suomalais-ruotsalaisen luterilaisen kirkon\nvaltuustoon. Hän meni naimisiin kuusi vuotta isänsä kuoleman jälkeen\nv. 1724 englantilaissyntyisen Mary Archerin kanssa, mutta kuoli jo\nmuutamia kuukausia myöhemmin. Isä ei saanut nähdä odotettua lastakaan\nKuitenkin hän oli tehnyt jälkisäädöksen määräten odotetulle esikoiselle\nMarttisten eli Mortonin perintötilan hänen täyttäessään laillisen iän,\n21 vuotta.\n\nJohn Morton npi, valtiomies ja Amerikan itsenäisyysjulistuksen\nallekirjoittajia, syntyi kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen v.\n1726. Hänen elämänsä ääriviivoja selostetaan tämän kirjan loppuosassa.\n\nKnut Martesson (Vasa) saapui siirtokuntaan v. 1641. Jotkut luulevat\nhänen olleen kotoisin Vaasasta. Niinkuin muutkin siirtokuntaan tulleet\nsuomalaiset miehet hän ensinnä palveli yhtiötä sekä työmiehenä tupakka\nja maissipelloilla että tarvittaessa vartiosotilaana linnoituksissa,\netupäässä Uplandissa, sekä Vasan ja Korsholman linnoituksissa.\nPalvelusvuotensa päätettyään hän laivasi maatilan Finlandiin, missä\nasuvaksi hänet merkitään v:n 1677 väkiluettelossa. Hän ei ollut\nenää elossa v. 1693, jolloin siirtokunnan viimeinen väenmerkintä\nsuoritettiin, mutta hänen poikansa, Finlandissa asuva Marten Knutsson,\nmerkittiin kuusihenkisen perheen pääksi; kuului Wilmintonissa\nsijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon.\n\nNils Matsson, suomalainen, raivasi maapalan Finlandiin, mutta\nkuvernööri Printz osti sen takaisin yhtiölle, ja Matsson muutti\nsiirtokunnan syrjäseudulle. Merkitään v:n 1693 luettelossa\nkolmihenkisen talouden päämieheksi.\n\nHenrick Matsson the Finn. Luutnantti Klingin keräämien uudisasukasten\nmukana saapui suomalainen Matsson siirtokuntaan 1641. Vapaaksi mieheksi\ntultuaan hän raivasi maatilan Schuylkill-joen varsille, saaden kaksi\neri kertaa lisämaata, niin että häntä v. 1679 verotettiin 1,000 acren\nmaasta. Talon luona oli laituri, josta oli ylikulku Schuylkill-joen\npoikki. Sen nimi oli Matssons Ford, Matssonin kaalamo. Hän näkyy\nkuolleen ennen viimeistä väenlaskua. Hänen jälkeläisiään levisi\nPhiladelphian seuduille ja Raccoon-joelle New Jerseyn valtioon. Muuan\ntämän suvun tyttäristä oli avioliitossa pastori Rudmanin kanssa.\n\nMatti Matsson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643, vapaamieheksi\nmerkitty 1655. Raivasi maatilansa samoin Schuylkillin laaksoon.\nNäyttää kuolleen verrattain nuorena, koska nimi katoaa siirtokunnan\nasukasluetteloista.\n\nMargareta Matsson the Finn, noituudesta syytetty Uplandin oikeudessa,\nkuten aiemmin on mainittu.\n\nAnders Michelson the Finn, pienrikollisena lähetetty Ahvenanmaalta\nsiirtokuntaan 1647, tavataan vapaamiesten luettelossa 1655.\n\nClement Michelsson the Finn, nahkuri, jolla yhtiö parkitutti vuotia.\nHänen asuntonsa mainitaan olleen Uplandissa. V. 1655 intiaanit\nryöstivät häneltä hevosen ja muutakin tavaraa, mitä irti saivat. Muutti\nmyöhemmin Elk-joelle, Marylandin puolelle.\n\nAnders Mink (Minkkinen). Siirtokunnan asiakirjat kertovat, että Anders\nMink sai alaikäisen poikansa kanssa toimekseen paimentaa yhtiön\nkarjaa, erityisesti pitää huolta linnan ympäristöllä metsissä ja\nniityillä liikkuvasta sikolaumasta. Hän saapui siirtokuntaan v. 1641.\nVapaaksi mieheksi hän tuli v. 1646 ja oli ensimmäisiä raivaamassa\nuudistilan Kristiinan linnan lähistöön, Crane Hookiin. Pitkään aikaan\nMinkkisen nimeä ei tapaa siirtokunnan kirjoista, mutta kun viimeinen\nväenlasku suoritettiin, mainitaan Anders Mink, jonka talouteen kuului\nyksi henkilö. Vanhus siis vielä eli v. 1693 ja merkittiin Ruotsissa\nsyntyneiden valiojoukkoon.\n\nPaul Mink, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, saapui isänsä mukana\nsiirtokuntaan ja asui samoin Crane Hookissa. Hänen talouteensa kuului\nviisi henkeä, ja hänenkin nimensä on Ruotsissa syntyneiden luettelossa.\nHän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon, ollen uuden kirkon\nrakennuksen avustajia; hän teki hevosineen ilmaista työtä, kirkon\nrakennustarpeita kuljettaen. Kuolinvuotta ei mainita, mutta hänen\nvaimonsa Kertun kuolema v. 1713 on merkittynä Kolminaisuuden kirkon\nkirjaan.\n\nJohan Paulinpoika Mink kuului vaimonsa Elisabethin kanssa\nKolminaisuuden kirkkoon, toimien jonkun aikaa seurakunnan valtuustossa.\nSuvun neljännen polven edustajat, John ja James Mink, kuuluivat\nniinikään Kolminaisuuden kirkkoon, missä heidän nimensä esiintyy\nv:n 1750 vaiheilla. Myöskin New Jerseyn valtioon levisi Minkkisiä,\nRaccoon-joelle y.m.\n\nMauno Monsson the Finn, Skaran pitäjästä Ruotsista, lukeutuu niihin\nharvoihin, jotka vapaaehtoisina menivät Delawareen v:n 1641 matkueessa.\nHän oli Mauno Klingin keräämiä uudisasukkaita. Neljä vuotta hän palveli\nyhtiötä matkakustannusten suorittamiseksi. Senjälkeen hän vuokrasi\nmaata yhtiöltä Uplandin ylängöltä ja vaurastui niin, että jaksoi ostaa\nitselleen härkäparin, mikä kauppa silloin ei ole katsottava aivan\nvähäiseksi. Vuoden 1650 seuduilla hän siirtyi Schuylkillin laaksoon\nmaanviljelijäksi, saaden v. 1655 omistusoikeuden maatilaansa. Kun\nsiirtokunnan viimeinen väenlasku suoritettiin, ei Mauno Monsson ollut\nenää elossa.\n\nJohan Monsson, edellisen siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut poika, sai\nhaltuunsa isän raivaaman tilan Schuylkillin laaksossa lähellä nykyistä\nNorristownia. Hänen talouteensa laskettiin kuuluviksi viisi henkeä.\nTalo oli paikkakunnan vauraimpia ja laajimpia, joten on syytä luulla,\nettä väkilukumerkintään on otettu ainoastaan perheenjäsenet, mutta ei\npalvelijoita. Monsson kuului Gloria Dei-kirkkoon.\n\nPeter Monsson, maanviljelijä Delaware-joen itäpuolella. Talouteen\nkuului kolme henkeä. Hän oli Kolminaisuuden kirkon jäsen ja\nrakennusavustajia v. 1697. Kuolinvuosi 1723 on merkitty Kolminaisuuden\nkirkon kirjoihin.\n\nOlli Monsson, edellisen veli, tavataan merkittynä vaimonsa Annikan\nkanssa Kolminaisuuden kirkon kirjoihin. Hänen kuolinvuotensa on 1728.\n\nErick Mulikka, jonka nimen yleisin englantilainen muoto on Mullica,\nsyntyi Moran pitäjässä Ruotsissa v. 1636 (Early Swedish records).\nYhdeksäntoistavuotiaana, vuoden 1655 viimeisessä varsinaisessa\nsiirtolaismatkueessa, hän saapui Delawareen. Kun siirtokunta samoihin\naikoihin joutui hollantilaisten valtaan, ei viime retkikunnassa\nsaapuneiden tarvinnut työskennellä yhtiön palveluksessa, vaan kukin sai\ntulla toimeen miten taisi. Mutta kun siirtokunnassa oli jo melkoinen\njoukko suomalaisia ja heillä uudistilat, oli nuoren miehen helppo\nsaada itselleen työtä ja ansiota. Mentyään avioliittoon Ingeborg\nHelmen kanssa hän muutti New Jerseyn valtioon, Raccoon-nimisen\nsuomalaisasutuksen itälaitaan, ja raivasi sinne maatilan. Heillä\noli neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Terveitä, työkykyisiä ja ahkeria\non täytynyt näitten korvenperkaajain — isän ja poikain — olla, kun\nhe muutamassa vuosikymmenessä raivasivat metsämaalle sellaisen\nviljelysaukeaman ja rakensivat useita taloja, niin että paikkakunta sai\nnimekseen Mullica Hill eli Mulikkamäen kylä.\n\nVanhat asiakirjat todistavat, että Erick Mulikkaa käytettiin myöskin\nkunnallisissa luottamustoimissa, vaikka mies ei osannut nimeään\nkirjoittaa paremmin kuin monet muutkaan sen ajan kunnallismiehet.\nHän oli supervisorina eli maanteitten teettäjänä ja tarkastajana\nRaccoon-joella, jäsenenä suomalais-ruotsalaisen seurakunnan\nkirkkovaltuustossa, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Mulikkamäellä\nsiirtolaispapit pitivät usein seuroja. Pietari Kalm vieraili tässä\ntalossa, vaikka vanhus olikin jo päässyt lepoon töistään. Hän kuoli\nnoin sadan vuoden ikäisenä, kuten Kalmin matkakertomuksessa mainitaan.\n\nErick Mulikka nuorempi, edellisen poika, meni avioliittoon suomalaisen\nuudisasukkaan tyttären.\n\nKatrina Matssonin kanssa. Häntä käytettiin myöskin kunnallisissa\ntehtävissä, vieläpä samanaikaisesti kuin isäänsä, niin että usein käy\nvaikeaksi varmentaa, kummasta kulloinkin on kysymys.\n\nJohan ja Stephan Mullica esiintyvät kunnallisten tointen yhteydessä vv.\n1710—30.\n\nSuvun kolmanteen polveen lukeutuvat Raccoon-joella ja Mullica Hiilissä\nasuvat maanviljelijät Jonas Mullica, Johan Mullica, Adam Mullica,\nFredrick Mullica, Anders Mullica y.m. Kauntin ja kirkon asiakirjoissa\ntapaa v. 1750 taitteessa lukuisia Mullica-nimiä. Nimellään ovat he\nikuistaneet kolme paikkaa New Jerseyn valtiossa: alkuperäisellä\nuudistilalla on nykyään pienehkö kaupunki eli kauppala Mullica Hill,\ntämän ympäristöä kuuluu lisäksi Mullica Townshipiin; ja isonlainen\nAtlantin valtamereen virtaava joki, joka alkaa Mulikkamäen ylänteeltä,\non Mullica River.\n\nAlkuperäinen savolaisnimi Mulikka on joutunut monenlaisen muodostelun\nalaiseksi. Ruotsalaisissa asiakirjoissa tapaa muodot: Mollicka, Molicka\nja Molika. Englanninkielisissä lähteissä on: Mullica, Mulica, Mulliga\nja Moll. Tämän laajan suvun jälkeläisiä osallistui myös Amerikan\nvapaussotaan, sillä Mullica-nimisiä ei tapaa ainoastaan New Jerseyn\nsotilasluetteloissa, vaan myöskin Pennsylvanian rykmentissä.\n\nMichael Nelsson, seppä, keräili siirtolaisia Vermlannista v. 1643.\nSeuraavana vuonna hän saapui Delawareen. Palvelusvuotensa suoritettuaan\nhän asettui Schuylkill-joen laaksoon, raivaten sinne maatilan. V. 1677\nhänet mainitaan edellämainitussa paikassa asuvana, mutta viimeisestä\nDelawaren siirtokunnan väenmerkinnästä v. 1693 hänen nimensä puuttuu.\n\nOlli Nelsson poikineen asui niinikään Schuylkill-joella, samoin Johan\nNelsson.\n\nHenrick Olufson the Finn saapui v. 1643 ja palveli kuvernööri\nPrintzillä. Hänen kerrotaan vapaamieheksi päästyään olleen vielä velkaa\nyhtiölle. V. 1653 hän on virkaatoimittavan kuvernöörin J. Papegojan\nkielenkääntäjänä, tämä kun ei osannut suomea.\n\nHannu Olsson the Finn. Tämä siirtolaisten viimeisessä matkueessa tullut\nsuomalainen asettui Finlandiin, missä hänellä mainitaan olleen maatila\n1677. Talouteen kuului viisi henkeä, ja hänet merkittiin Ruotsissa\nsyntyneiden joukkoon. Nimen näkee joskus kirjoitettavan Hans Olofson.\n\nWilliam Orrane (Orainen), Keski-Ruotsin metsistä tullut suomalainen,\nraivasi maatilan Finlandiin. Arvatenkin juuri hän siirtokunnan\nvarhaisimmissa kirjoissa kulki nimellä \"William the Finn\". Mutta v.\n1678, kun hänellä oli käräjäasia Uplandin oikeudessa käsiteltävänä,\nesiintyi varsinainen nimi Orrane. Vuonna 1677 mainitaan William Orrane\nmaapoliisina eli konstaapelina. Hän näyttää kuolleen, ennenkuin\nviimeinen väenlasku suoritettiin siirtokunnassa v. 1693.\n\nHenrick Orrane (Orainen), siirtokunnan toista polvea, asui myöskin\nFinlandissa, arvatenkin edellisen poika. Kuului Kolminaisuuden kirkon\nrakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenyyteen.\n\nYrjänä Orrene, kuten hän nimensä kirjoittaa, kuului v. 1697\nKolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.\n\nHenrick Parchon (Parkkonen). Suku on kotoisin Savosta, mutta sen\nensimmäinen edustaja on varmaan saapunut siirtokuntaan Keski-Ruotsin\nmetsistä, jossa asui Parkkosia. Kuka tämä ensimmäinen Delawareen\ntullut Parkkonen on, siitä ei ole tullut selvyyttä. Finn-nimellä hän\non varmaan kulkenut siirtokunnan kirjoissa ja Finn-nimisenä kuollut.\nYllä mainittu Henrick Parkkonen on siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut.\nHänen talouteensa merkittiin v. 1693 kuuluvaksi neljä henkeä. Hän\nkuului jäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa, ja sanotun\nseurakunnan kirkonkirjassa tapaa useita Parchon-nimisiä jäseniä\n1700-luvun alkupuolella. Suku levisi etupäässä Delawaren valtioon.\n\nMaiti Pipare (Piipari), siirtokuntaan tullut v. 1643, merkitään yhtiön\ntyömieheksi v. 1644, mutta sen jälkeen nimi katoaa kirjoista.\n\nLassi Piirainen eli Lars Bure, jolla nimellä hänet parhaiten tunnetaan\nsiirtokunnassa, asui Calkeon Hookin ja Kingsessingin rajaseuduilla\nhyvinvoivana maanviljelijänä. Hän oli syntynyt ja kasvanut\nsiirtokunnassa. Kuului Gloria Dei-kirkkoon Philadelphiassa, ollen\nseurakunnan valtuustossa. Kunnallisissakin toimissa häntä käytettiin,\nniinkuin sen ajan asiakirjat näyttävät. V:n 1693 väenlaskussa\nmerkittiin hänen talouteensa kuuluviksi kahdeksan henkeä.\n\nEmäntä Parainen, edellä mainitun äiti, joutui intiaani-raakuuden\nuhriksi, kuten aikaisemmin on kerrottu.\n\nPeter Putke (Putkoinen) tunnettiin myöskin nimillä Pelle Putke ja Pelle\nLarsson; raivasi maatilan Mill-puron varrelle Carkeon Hookiin. Sai\nlisämaata 1678. Viimeisestä väenmerkinnästä v. 1693 puuttuu sekä Peter\nPutken että Pelle Larssonin nimi.\n\nOlli Påvelsson saapui siirtokuntaan luutnantti Klingin keräämien\nsiirtolaisten mukana v. 1641. Myöhemmät vaiheet ovat tuntemattomat.\n\nJohan Påvelsson eli Pofvesson lähetettiin kaskenpoltosta tuomittuna\nsiirtokuntaan v. 1641. Työskenteli yhtiön palveluksessa Uplandissa y.m.\nKuoli 1643 raivonneeseen lavantautiin.\n\nPeter Rambo eli Ramboe saapui siirtokuntaan toisessa matkueessa v.\n1640. Petrus Nordmann lukee hänet Keski-Ruotsin suomalaisiin ja Amandus\nJohnsson tietää hänen syntyneen Degersforsin pitäjässä. Siirtokunnan\nensimmäisessä asukasluettelossa merkittiin hänet Kristiinan linnan\nvartiosotilaaksi. Edelleen hän, niinkuin myöhemminkin tulleet\nsuomalaiset, työskenteli yhtiön viljelyksillä Uplandissa y. m. Mutta\nusein hänet tavataan sotilaspalvelusta tekemässä esimerkiksi Korsholmin\nja Vasan puolustustorneissa Schuylkill-joen varrella. Tämä seutu,\nKingsessing, tulikin hänen vastaiseksi kodikseen, sillä hän on aivan\nensimmäisiä suomalaisia, jotka raivasivat uudistilan Schuylkillin\nlaakson hedelmälliseen maaperään. Naapureinaan hänellä oli jo\nennestään tunnetut Kokkinen, Marttinen, Kolehmainen, Putkoinen y.m.\n\nKun hollantilaiset valloittivat Delawaren siirtokunnan ja järjestivät\nsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen kunnallishallinnon, valittiin\nRambo yhdeksi sen komitean jäseneksi, joka sai v. 1658 esitellä\npaikkakuntansa tarpeita ja toivomuksia siirtokunnassa vierailevalle\nhollantilaiselle kuvernöörille, Peter Stuyvesantille. Siirtokunnan\njouduttua englantilaisten käsiin nautti Rambo jatkuvaa luottamusta\nja valittiin v. 1676 perustetun Uplandin oikeuden lautakuntaan sekä\nsamalla \"jokialueen\" rauhantuomariksi. Useissa muissakin kunnallisissa\nluottamustoimissa häntä käytettiin. Saaden alkuperäiseen uudistilaan\nlisämaita Rambola muodostui melkoiseksi maatilaksi. Viljelysten\nhoitamisen Rambo näyttää 1680-luvulla jättäneen nuorempien hoivaan,\nkoska hänen talouteensa kuului v. 1693 ainoastaan kaksi henkilöä. Rambo\nitse merkittiin Ruotsissa syntyneiden kunnialistalle, ja erittäin vielä\nmainitaan, että hän ja Anders Bonde olivat asuneet siirtokunnassa\nviisikymmentäneljä vuotta.\n\nPeter Rambo nuorempi syntyi v. 1653 uudistilalla Schuylkill-joella\nja oli myöhemmin maanviljelijänä samalla seudulla. Hänet tunnettiin\nsamoin taitavaksi kunnallisten asiain hoitajaksi, ja usein on vaikea\nvarhaisimmista kirjoista ja muistiinpanoista päättää, kumpiko Rampainen\non kysymyksessä, isä vai poika. — Olipa Peter Rambo kerran edustajana\nPennsylvanian siirtovaltion maapäivilläkin. Hänen talouteensa kuului v.\n1693 kuusi henkeä.\n\nGunnar Rambo, edellisen veli, omisti myös maatilan Schuylkill-joella\nja tunnettiin yleisten asiain hoitajaksi; hän oli kerran edustajana\nPennsylvanian siirtovaltion lainlaatijakunnassa. Kuului Gloria\nDei-kirkkoon, niinkuin isänsä ja veljensäkin. Hän oli kuusihenkisen\nperheen päämies.\n\nJohan Rambo, edellisen veli, kuten eräästä merkinnästä ilmenee,\nasui Delaware-joen itäpuolella, mutta kuului Gloria Dei-kirkkoon;\noli sanotun kirkon rakennustoimikunnassa 1698 sekä seurakunnan\nvaltuustossa. Hän oli naimisissa Peter Kockin tyttären Britan kanssa,\nja hänen talouteensa kuului v. 1693 kuusi henkeä.\n\nAnders Rambo, maanviljelijä niinkuin edellisetkin. Hänen talouteensa\nkuului v. 1693 yhdeksän henkeä.\n\nKun siirtokunnan viimeinen väenlasku toimitettiin v. 1693, merkitään\nsiinä viisi Rambo-niinistä perhettä, joiden yhteinen väkiluku nousi yli\nkolmenkymmenen hengen. Suku levisi enimmäkseen Pennsylvanian valtioon,\nPhiladelphian kaupunkiin ja New Jerseyn valtioon.\n\nHenrick Roisko asui New Jerseyn valtiossa, kuuluen 1700-luvun\ntaitteessa Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon.\n\nOlli Räsänen eli Olle Raessen, niinkuin tämän savolaisnimen näkee\nkirjoitettuna siirtokunnan muistiinpanoissa, palveli sotilaana\nja työmiehenä yhtiötä ja vapaaksi päästyään raivasi maatilan\nNaamajoen varrelle, Finlandin etelälaitaan. Siellä hänellä oli pieni\nvesimyllykin. Hän sai uudistilaansa 200 acrea lisämaata 1677. Hän\noli elossa vielä 1693 ja merkittiin nimellä Olle Resse viisihenkisen\nperheen pääksi. Ruotsissa syntyneiden ikävanhuksien luettelossa Räsäsen\nnimi on kirjoitettu Olof Rosse. Niin häilyvää on suomalaisten nimien\nesiintyminen siirtokunnan kirjoissa.\n\nWilliam Rassen (Räsänen), edellisen Finlandissa asuva poika, kuului\njäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa. Samoin v:n 1700\ntienoissa Anders Rassen kuului edellämainittuun seurakuntaan.\nJälkeläisten nimet ovat englantilaistuneet muodoiksi Ross ja\nRose. Muuan tämän suvun tyttäristä sommitteli erään Yhdysvaltain\nvarhaisimmista lipuista, mutta ei nykyistä tähtilippua.\n\nBriita Salvuinen (Savoy). Wilmingtonin lähellä Crane Hookissa asui v.\n1693 leski Briita Savoy, joka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja\navusti uuden kirkon rakentamista 1697; hän kuoli seuraavana vuonna. Hän\non todennäköisesti ensimmäisen Delawaren siirtokuntaan tulleen Savuisen\nvaimo, suvun suomalainen kantaäiti.\n\nIsak Savoy, Crane Hookissa asuva maanviljelijä, edellisen poika, oli\nUplandin oikeuden lautamiehenä 1669. Hänen talouteensa kuului v. 1693\nseitsemän henkeä. Isak Savoy kuoli 1695. Hänen vaimonsa Margareta\njäi asumaan kotitilaa poikineen ja lukeutuu Kolminaisuuden kirkon\nrakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenistöön.\n\nAbraham Isakinpoika Savoy asui Crane Hookissa ja kuului Kolminaisuuden\nkirkkoon. Jean Savoy, edellisen veli, merkitään samoin Kolminaisuuden\nkirkon jäseneksi 1700-taitteessa. Seuraavaan polveen lukeutuu Johan\nSavoy, syntynyt 1735 ja kuollut 1797, mikä ilmenee Kolminaisuuden\nseurakunnan kirkonkirjasta. Vanhan Kolminaisuuden kirkon viereisessä\nkalmistossa Wilmingtonissa lepäävät siirtokunnan varhaisimmat Savuiset.\nKolme hautakiveä on säilynyt nimineen näihin saakka.\n\nPietari Schaefer, raatimiehen poika Turusta, syntynyt v:n 1660\nvaiheilla, oli harvinaisen levoton ja kiihkeä luonne, käsittämätön\nja kummallinen lapsuudestaan saakka. Yliopistollisia luku ja\nharjoittaessaan Turussa hän karttoi filosofiaa, mutta luki sitä\nahkerammin uskonnollisia teoksia. Kuitenkin hän sitten innostui\ntieteisiin ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Jouduttuaan\ntämän jälkeen tekemisiin Suomen kirkkohistoriassa surullisen kuuluisan\nkiihkoilijan Lauri Ulstadiuksen kanssa hän liittyi tähän uskonnolliseen\nfanatikkoon ja tuli hänen etevimmäksi kannattajakseen. Tuntien\nomantunnonvaivoja siitä, että oli lukenut viisaustieteen maisteriksi,\nhän antoi maisterintodistuksensa takaisin yliopistoon ja poltti\ntieteelliset kirjansa. Seurasi sitten 1690-luvulla sarja rettelöitä\nyliopiston ja konsistorin kanssa.\n\nVuonna 1695 hän läksi ulkomaille, kulkien jalkapatikassa läpi Saksan\nja Ranskan ja saapuen lopuksi Englantiin. Sieltä hän uskonnollisten\nihmisten avustuksella sai matkalipun Amerikkaan, maanmiestensä\nkeskuuteen Delawareen. Siirtokuntaan saavuttuaan hän ensi töikseen\npaastosi kuusi viikkoa. Hän koetti pitää lastenkoulua Pennsneckin\nsuomalais-ruotsalaisessa asutuksessa New Jerseyssä, mutta epäonnistui.\nSeurasi viisikymmenpäiväinen paasto, 22 päivää hän oli kokonaan\nsyömättä ja 27 päivää eli vedellä ja leivällä, kuollen sinä aikana\nseitsemän kuolemaa. Kansa piti häntä profeettana tai erittäin pyhänä\nmiehenä. Hän sai kutsun seurakunnan opettajaksikin siirtokunnassa,\nryhtymättä kuitenkaan virkaansa hoitamaan. Lähetystyössään intiaanien\nkeskuudessa hän epäonnistui. Luullen saaneensa ilmoituksen palata\nSuomeen samoja latuja kuin oli tullut, läksi hän muutaman vuoden\nsiirtokunnassa oltuaan ystäviensä avulla Englantiin ja sieltä halki\nEuroopan, saapuen monien vaivojen perästä koti kaupunkiinsa Turkuun v.\n1701. Kuusi vuotta hän eli verrattain rauhaista elämää, mutta sitten\ntaas ilmeni monenlaisia edesottamuksia, oikeudenkäyntejä, vankeutta\ny.m. Hänen levoton elämänsä päättyi 1729.\n\nAnders Sinikan sukunimi kirjoitettiin yleisemmin Sinicka. New\nJerseyn valtion asiakirjoissa (V luku 413) kerrotaan Anders Sinickan\nomistavan Christian Neckissä yhdeksänsataa acrea maata sekä saapuneen\nsiirtokuntaan v. 1649. Toisen merkinnän mukaan hän olisi tullut v.\n1655 ja tuonut tullessaan Ruotsista suvun hallussa olleen, vanhan ja\nvahvasti raudoitetun matka-arkun. Tätä jälkimmäistä tulovuotta voidaan\npitää oikeana, sillä silloin saapui Ruotsista Delawareen viimeinen\nsiirtolaismatkue, jossa oli mukana yhdeksänkymmentäkaksi suomalaista,\njotavastoin v:n 1649 retkikunnasta, laivan jouduttua haaksirikkoon\nLänsi-Intian saaristossa, tuskin ainoakaan pääsi siirtokuntaan.\nAnders Sinicka sitäpaitsi tuli siirtokuntaan perheineen ja asettui\nmaanviljelijäksi Delaware-joen itäpuolelle, jonne useimmat v. 1655\ntulleet siirtolaiset kotinsa rakensivat. Hän oli 1680-luvulla laajan\nmaatilan omistaja. Hän oli vielä elossa, kun siirtokunnan viimeinen\nväenmerkintä suoritettiin, ja hänen perheeseensä kuului viisi henkeä.\nHänet luettiin myöskin Ruotsissa syntyneiden vanhusten joukkoon; hänen\nnimensä kirjoitettiin silloin Anders Seneca.\n\nBroor Sinicka, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, raivasi\nmaatilan Dear Pointiin Delawaressa. Hän oli 1690-luvulla varakas\nja vaikutusvaltainen talonisäntä ja mukana sekä kunnallisissa\nettä kirkollisissa pyrinnöissä. Hänen talouteensa kuului v. 1693\nseitsemän henkeä. Hän on sen tärkeän asiakirjan allekirjoittajia,\njossa pyydettiin Ruotsista opettajia ja uskonnollisia kirjoja.\nRunsaskätisesti hän avusti Kolminaisuuden kirkon rakentamista, kuuluen\nsanotun seurakunnan valtuustoon. Tämän Wilmingtonissa sijaitsevan\nvanhan kirkon pääoven lähellä lepää hänen maallinen tomunsa;\nhautakummulla on muistokivi. Ruotsista tulleiden kunniavanhusten\njoukkoon lukeutui hänkin, nimellä Broor Seneca.\n\nBremer Sinicka nuorempi, siirtokunnan kasvatteja, kuului vaimonsa\nBritan kanssa Kolminaisuuden kirkkoon, ollen ensin kirkkovaltuustossa,\nsitten kirkkoväärtinä 1710-luvulla. Erityisellä innolla hän puuhasi\npappilan rakentamista seurakunnalle, mikä toteutuikin.\n\nJames Sinicka, edellisen kanssa samanaikaisia isäntiä, palveli myöskin\nvuorollaan Kolminaisuuden kirkon valtuustossa ja asui Wilmingtonin\nlähistöllä.\n\nJohan Seneckson asui Raccoon-joella, New Jerseyn valtiossa. Hänet\nvihittiin avioliittoon Ingeborg Tossawan kanssa. James Seneckson kuului\nvaimonsa kanssa Raccoonin seurakuntaan. Vielä mainittakoon samoilta\nseuduilta Johan Sinnex ja hänen vaimonsa Anna, sekä William ja Mary\nSinex.\n\nHarva siirtolaisnimi on joutunut sellaisen muovailun alaiseksi kuin\ntämä savolainen nimi Sinikka. Asiakirjoissa ja kirkonkirjoissa tapaa\nmuotoja Sinnike, Sinicka, Senneck, Seneke ja Seneca. New Jerseyn\nvaltiossa asuvat Sinikat kirjoittivat nimensä: Senneckson, Sinnecksson,\nSennex, Sinnex ja Sinex.\n\nKolminaisuuden kirkon viereisessä hautausmaassa Wilmingtonissa on vielä\nsäilynyt kolme tämän suvun hautakiveä, joista yhdessä on niini Johan\nSeneca, viereisissä nimet Sinnickson.\n\nJohan Sprint, kotoisin Uudeltamaalta, Suomesta, saapui Delawareen\nCaritas-laivassa v. 1641. Hän palveli yhtiötä sekä sotilaana että\ntyömiehenä. Kerran hän erään toisen sotamiehen kanssa oli vakoilulla\nhollantilaisten siirtokunnassa. Koska hänen nimensä katoaa siirtokunnan\nkirjoista v:n 1655 jälkeen, voidaan päättää hänen palanneen Ruotsiin,\njonne kaikki ruotsalaiset sotilaat lähetettiin, kun hollantilaiset\nvalloittivat siirtokunnan.\n\nSuutari-Olli, suomalainen pieksujen tekijä, asui Finlandissa, missä\nhänellä oli uudistila. Suutari-Ollin varsinaisen nimen perille ei tämän\nkirjoittaja ole päässyt.\n\nOlli Tobey, jonka talouteen kuului kolme henkilöä, asui Wilmingtonin\nläheisyydessä. Walle Tobey otti runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden\nkirkon rakentamiseen ja oli seurakunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä.\n\nHenrick Tobey kuului niinikään tähän seurakuntaan ja kirkon\nrakennusavustajiin.\n\nTossawan suku. Delawaren siirtokunnan luetteloissa merkittiin Tossavat\nruotsinkielisellä nimellä Thorsson. Nämä saapuivat ensimmäisessä\nsuomalaismatkueessa 1641. Luettelot näyttävät heidän työskennelleen\nyhtiön palveluksessa Kristiinan linnassa ja Uplandin viljelysmailla.\nVapaiksi miehiksi he tulivat v:n 1646 seuduilla, niininään Anton\n(myöskin Anders) ja Olof Thorsson.\n\nOlli Tossawa (Thorsson) raivasi maatilan Brandywine-puron\nvarrelle, kymmenkunta mailia Wilmingtonista luoteiseen. V:n 1693\nasukasluettelosta puuttuu vanhemman, Ruotsista tulleen Thorssonin nimi,\nmikä edellyttää hänen elämänsä tällävälin päättyneen.\n\nAnders Tossawa, mahdollisesti edellisen veli, siirtyi usean muun\nsuomalaisen mukana Marylandin valtioon kuvernööri Printzin aikana,\nmutta pyysi lupaa muuttaa takaisin Delawaren puolelle 1661 ja asettui\nmaanviljelijäksi Brandywinen kylään. Vainajain joukossa on hänkin\nsiirtokunnan viimeistä merkintää kerättäessä 1693.\n\nSiihen aikaan kun edellämainittu viimeinen väenlasku suoritettiin,\nja kuusi vuotta myöhemmin, kun vielä käyttökuntoinen suomalaisten ja\nruotsalaisten kirkko rakennettiin Wilmingtoniin, esiintyy lukuisia\nTossawa-nimisiä isäntiä, jotka asuivat Brandywinen kylässä; sen\noikeutetumpi nimi olisikin ollut Tossavala. Toiset näistä käyttivät\nalkuperäistä savolaisnimeä, Tossawa, toiset lyhennettynä muotoa Tossa,\nja vain yhdellä esiintyy ruotsalaistunut Thorsson-nimi.\n\nOlli Tossawa nuorempi (merkittiin joskus myöskin nimellä Thorsson)\nasui Brandywinen kylässä, ja v:n 1693 väenlaskussa hänen perheeseensä\nkuului neljä henkeä. Hän avusti uutta kirkkoa rakennettaessa ja kuului\nKolminaisuuden seurakuntaan. Vaimo Kerttu kuoli 1715, Olli Tossawa 1722.\n\nHenrick Tossawa, edellisen kanssa samanaikainen, kuului Kolminaisuuden\nseurakuntaan, kirkon rakennusavustajiin y.m. Viisihenkisen perheen\npäämies.\n\nStaffan Tossawa, Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajia, kuoli 1715.\n\nLassi Tossawa oli yksinäinen mies 1693, mutta myöhemmin perheellistyi;\nhänet tunnettiin varakkaaksi maanviljelijäksi Brandywinen kylässä.\nKuului Kolminaisuuden seurakunnan kirkkovaltuustoon.\n\nMatti Tossawa, yksinäiseksi mieheksi merkitty 1693, kuului\nKolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.\n\nJohan Tossawa merkittiin nelihenkisen perheen päämieheksi. Lukeutui\nKolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin. Myöhemmin hän on saman\nkirkon luottamusmiehiä. Hänen talossaan Brandywinen kylässä tapasi\nsiirtolaispastori Hesselius majailla.\n\nOlli Tossawa, suvun kolmatta polvea, asui v. 1740 Brandywinen\nkylässä. Acreliuksen teoksessa on lyhyt kertomus tämän talon erittäin\nhedelmällisestä lehmästä. Kertomus sinänsä ei paljon merkitse, mutta\nsen yhteydessä oleva merkintä \"Olle Tossa (Thorsson)\" on pätevä\ntodistus siitä, että Tossawat käyttivät ennen nimeä Thorsson. Tämäkin\nkoti oli siirtolaispastorien asuntona, milloin he olivat saarnamatkalla\ntai vierailulla Brandywinen kylässä.\n\nKolminaisuuden kirkon kirjassa, joka on säilynyt näiltä vuosilta,\nnäkee useita alkuperäisiä Tossawa-nimiä: Staffan Tossawa, Matz Tossawa,\nJohan Tossawa, Annikka Tossawa y.m. Mutta tämä leveä nimi supistui\nmuotoon Tossa, jota toiset suvun jäsenistä käyttivät. Myöskin\njotkut englantilaistivat nimensä muotoon Tussey. Niinpä on eräässä\nhautakivessä seuraava merkintä: William Tussey (alk. Tossa), kuoli\n1760. Toisissa hautakivissä Kolminaisuuden kirkkomaalla tavataan\nmerkinnät Tossawa ja Tossa. Alkuperäinen Tossawa-nimi on kuitenkin\njäänyt suvun perintönä käytäntöön; se esiintyy Wilmingtonin kaupungin\nnykyisissäkin rekisterikirjoissa y. m. Sukua levisi myöskin New Jerseyn\nvaltioon, Raccoon-joelle ja muuallekin.\n\nJohan Valkonen saapui perheineen siirtokuntaan jossakin varhaisimmista\nretkikunnista. Hänet mainitaan yhtiön kirjoissa Johan the Finn-nimellä.\nRaivasi uudistilan Finlandiin ja kuoli 1680-luvulla.\n\nPeter Valkow (Valkonen), Finlandissa asuva maanviljelijä, kuului\nWilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden seurakuntaan ja merkitään\nuuden kirkon rakennusavustajain joukkoon 1698; hän teki ilmaisia\npäivätöitä ja antoi lautoja. Eräässä tällaisessa lahjoittajain listassa\non merkintä: Peter Johanpoika Valkow, Finlandista, siis sitovasti\nedellisen Johan Valkosen poika. Vielä 1710-luvulla tapaa hänen nimensä\nKolminaisuuden kirkon kirjoissa.\n\nAnders Vianen saapui perheineen siirtokuntaan 1655. Kuten useat muutkin\nviime retkellä siirtokuntaan tulleet, niin Vianenkin asettui asumaan\nDelaware-joen itäpuolelle, New Jerseyn valtioon, raivaten sinne\nmaatilan. Hän oli elossa vielä 1693 ja merkittiin Ruotsista tulleiden\nikävanhusten joukkoon. Hänen talouteensa kuului silloin neljä henkeä,\nja nimi kirjoitettiin Anders Veinon.\n\nLassi Vinane asui samoin New Jerseyn valtiossa, ei kaukana\nWilmingtonista, ja kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon\nrakennusavustajiin. — Merkittäkööt vielä samanaikaiset Michael Vinan ja\nAnte Vinam, edellämainitun seurakunnan jäseniä.\n\nViaisten sukua levisi myöskin Raccoon-joen varrelle, ja sanotun seudun\nsuomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa tapaa useita englantilaistuneita\nViaisten nimiä.\n\nYrjänä, jolla oli niminä myöskin Snohuit ja Kyn, saapui siirtokuntaan\nv. 1643. Vapaamieheksi tultuaan hän raivasi maatilan Uplandiin,\nFinlandin naapuristoon.\n\nHans Juriassen ja hänen veljensä Jonas Juriassen eli Yrjänänpojat\nolivat varakkaita maanviljelijöitä Uplandissa 1670-luvulla ja käyttivät\nmyöskin Kien nimeä; siitä on johtunut nimi Keen, huomatun suvun\nnykyinen nimi.\n\n\n\n\n\nVI. JOHN MORTON ITSENÄISYYSMIEHENÄ.\n\n\n\n\n18. Amerikan itsenäisyydenjulistus ja John Morton\n\n\nItsenäisyysajatus ei Amerikan siirtokunnissa ollut eilispäivän asia,\nse oli kytenyt kansan ja erittäinkin isänmaanystävien mielessä\nvuosikymmeniä. Benjamin Franklin, joka oli kutsunut v. 1754 eri\nsiirtokunnista edustajia yhteiseen kokoukseen Albanyyn, N.Y.,\nkeskustelemaan siirtokuntain keskinäisistä suhteista ja asioista ja\njärjestelemään niitä, tavallaan vakiinnutti tämän ajatuksen, vaikka\nsitä ei ensimmäisessä yhteisessä kongressissa esitetty siitäkään\nsyystä, että puheenjohtajana toimi englantilainen kuvernööri. Kun\nitsenäisyysasiaa piireissä harkittiin, oltiin samalla tietoisia\nsiirtokuntain verrattain pienestä väkiluvusta ja mahdollisesti\nkysymykseen tulevan aseellisen puolustuksen heikkoudesta Englantiin\nverrattuna. Itsenäisyysasian täytyi kypsyä vuosikymmeniä ja odottaa\nhistorian kulussa määrättyä aikaansa.\n\nRatkaiseva hetki tuli. Siirtokunnat olivat julkisessa sodassa Englantia\nvastaan. Yleinen mielipide alkoi niissä kaikissa valtavasti kallistua\nsiihen, että vaadittiin irtautumista Englannin yliherruudesta\njulistautumalla itsenäisiksi amerikkalaisiksi valtioiksi. Kun\nsiirtokunnat keväällä 1776 valitsivat edustajansa yhteiseen\nedustajakokoukseen, kongressiin, evästivät useat niistä edustajiaan\nvaatimaan itsenäisyyden julistamista. Ensimmäiseksi saivat sellaisen\nevästyksen Pohjois-Karolinan edusmiehet, sitten Rhode Islandin, New\nHampshiren, Massachusettsin ja Connecticutin sekä Virginian edustajat.\nPeriaatteena oli: valta on kansan, verovelvollisuutta ei saa eroittaa\nedustusvelvollisuudesta ja -oikeudesta, jury-oikeudet käytäntöön,\npaino- ja uskonvapaus sallittava.\n\nSiirtokuntien julistaminen itsenäisiksi otettiin kongressissa\nkäsiteltäväksi kesäkuun 7 pnä 1776. Asian esitti Virginian valtion\nedustaja Richard Lee seuraavanmuotoisena: \"Liittoutuneet siirtokunnat\novat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat\nkaiken uskollisuutensa Englannin kuningasta ja parlamenttia kohtaan;\nvaltiollinen yhteys niiden ja Ison-Britannian kesken katsotaan\ntykkänään lakkautuneeksi. Yhdistyneet siirtovaltiot ryhtyvät\nheti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa, laaditaan\nliittosuunnitelma ja annetaan se eri valtioiden ratkaistavaksi.\"\n\nTaitava puhuja ja isänmaanystävä John Adams Massachusettsista puolusti\nvoimakkaassa puheessaan edellämainittua esitystä. Kun asiasta oli\nriittävästi keskusteltu, suoritettiin ensimmäinen äänestys, jonka\ntuloksena oli, että seitsemän siirtokuntaa kannatti Englannin\nyliherruudesta irtautumista, kolme oli vastaan ja kolmen jäljelläolevan\nedustajat, koska eivät olleet saaneet asiassa minkäänlaisia valtuuksia\nedustamiltaan siirtokunnilta, olivat äänestämättä. Itsenäisyyden\njulistamisasia jätettiin pöydälle kolmen viikon ajaksi. Valittiin\nkumminkin viisihenkinen toimikunta laatimaan itsenäisyydenjulistuksen\nsanamuotoa; sen kirjoittikin kongressin kykenevin kynänkäyttäjä Thomas\nJefferson, Virginian edustaja.\n\nHeinäkuun 1 pnä otettiin itsenäisyyden julistaminen uudelleen esille\nja luettiin toimikunnan laatima, pääasiassa Jeffersonin kirjoittama\nitsenäisyydenjulistus. Edeltäpäin oli jo sovittu, ettei asiasta enää\nkeskustella, vaan suoritetaan koeäänestys sillä tavalla, että edustajat\nhenkilökohtaisesti astuvat puheenjohtajan eteen siirtokuntansa\nnimessä äänestämään joko myötä taikka vastaan. Siirtokunta, jonka\nedustajain enemmistö äänestää itsenäisyydenjulistuksen puolesta, näin\nollen kokonaisuudessaan kannattaa irtautumista Englannin vallasta;\nsamoin taasen siirtokunta, jonka edustajain enemmistö äänestää\nedelleenkin Englannin hallitukselle uskollisena pysymistä, merkitään\nitsenäisyyttä vastustavaksi. Äänestyksen tuloksena merkittiin\nyksitoista itsenäisyydenjulistuksen puolelle ja kaksi vastaan,\nDelaware ja Pennsylvania olivat nimittäin epävarmoja, sillä Delawaren\nedustajista Thomas Mc Kean antoi äänensä Amerikan vapauden puolesta,\nmutta George Read äänesti vastaan. Kolmas edustaja Caesar Rodney ei\ntärkeitten virkatehtäviensä vuoksi voinut kongressin istuntoon saapua.\nPennsylvanian seitsemästä edustajasta Benjamin Franklin, John Morton ja\nJames Wilson äänestivät itsenäisyydenjulistuksen puolesta, mutta neljä\nedustajaa vastaan, nimittäin John Dickinson, Robert Morris, Thomas\nWilling ja Charles Humphrey. Näin ollen Pennsylvanian siirtokunta\nmerkittiin itsenäisyydenjulistusta vastustavaksi, muut kaksitoista sitä\nvaativiksi.\n\nKun edeltäpäin oli sovittu siitä, että tämä äänestys oli vain\nkoeäänestys, puolivirallinen, määräsi puheenjohtaja lopullisen, siis\nsekä virallisen että ratkaisevan itsenäisyydenjulistus-äänestyksen\ntoimitettavaksi heinäkuun 4 pnä. Hanke sai vielä kypsyä kolme päivää;\nedustajille annettiin miettimisen ja harkinnan aikaa.\n\nVaikeni heinäkuun 4 päivä 1776. Independence Hallin tilavat suojat\ntäyttyivät jo varhain aamulla. Mielenjännitys näytti olevan\nyleinen, ei ainoastaan vastuunalaisissa edusmiehissä, vaan kansassa\nkokonaisuudessaan. Oltiin tietoisia päivän merkityksestä siirtokuntien\nja Amerikan historialle. Itsenäisyydenjulistusta vastustavat\nenglantilaismieliset olivat käyttäneet kaikki mahdolliset keinonsa\nja vaikutusvaltansa edustajain mielipiteitä muokatakseen ja siten\nsaattaakseen siirtokunnat pysymään uskollisina Englannin kuninkaalle ja\nparlamentille, samalla peloitellen isänmaanystäviä ja Amerikan vapautta\nrakastavia niillä surullisilla seurauksilla, joita varmaan siirtomaiden\nhäviöksi koituva sota tuottaisi.\n\nAmerikan vapauden tärkeä hetki löi. Puheenjohtaja John Hancock astui\nkunniapaikalleen. Pidettiin lyhyt rukous, ja kokous julistettiin\nalkaneeksi. Edellisen äänestyksen tapaa noudattaen edustajat astuivat\npuheenjohtajan kutsumina siirtokunnittani esiin.\n\nKun kysymyksenä oli Amerikan itsenäisyyden julistus, tuli jokaisen\nedustajan vastata puheenjohtajan kysymykseen joko myöntösanalla\n\"aye\" taikka kieltosanalla \"nay\". Yhdentoista siirtokunnan\nedustajain enemmistö antoi myönteisen aye äänensä, joten ne\nmerkittiin äänestäneiksi itsenäisyydenjulistusta. Seurasivat sitten\nkoeäänestyksestä epävarmoiksi tunnetut Delaware ja Pennsylvania.\n\nDelawaren edustajat kutsuttiin äänestämään. Thomas Mc Kean lausui varsin\nkuuluvasti \"aye\" ja yhtä varmasti kuului George Readin \"nay\". Syntyi\nhetkiseksi vaitiolo, hämmästys, jos sanoisimme, tavallaan pulmallinen\ntilanne siitä, miten Delawaren äänestykseen oli suhtauduttava. Mutta\nsamalla kuuluivat eduskuntahuoneen eteisestä voimakkaat jalanaskeleet,\navautui ovi, ja sisään astui Delawaren kolmas edustaja Caesar Rodney.\nVirkatehtävänsä Kentin kauntissa suoritettuaan hän oli ratsuhevosia\nvaihtaen ajanut yökauden saapuakseen 40 mailin etäisyydestä\nsuorittamaan edustajavelvollisuuttaan. Edustajien ja yleisön jännitys\nnousi, kun Rodney astui äänestyspaikalle ja vastasi kysymykseen\nkaikuvalla äänellä \"aye\". Delawaren äänestyspunnukset painuivat\nvaakalaudalla Amerikan vapauden ja itsenäisyyden puolelle.\n\nJäljellä olivat vielä Pennsylvanian edustajain äänet. Äänestäisikö\nPennsylvanian väkirikas ja vaikutusvaltainen siirtokunta yksin\nEnglannin hallituksen alaiseksi jäämistä, muiden kahdentoista\nvaatiessa Amerikan itsenäisyyttä? Seurasi kongressin jännittävin ja\npainavin äänestys. Kaikki Pennsylvanian seitsemän edustajaa olivat\nsaapuneet istuntosaliin, mutta kutsuttaessa astui äänestyspaikalle\nvain viisi edustajaa: Dickinson ja Morris, mahdollisesti omantuntonsa\nja liian suuren vastuunalaisuuden vuoksi, eivät halunneet osallistua\näänestykseen.\n\nFranklin ja Wilson äänestivät myönteisesti, mutta Willing ja Humphrey\nvastaan. Viides edustaja John Morton siis ratkaisisi äänestyksen\ntuloksen. Mutta hän ei ollutkaan äänestyspaikallaan, sillä hän oli\nvähää ennen mennyt ulos. Toinen yllätys äänestyksen kestäessä.\nPuheenjohtaja Hancock tunsi Mortonin ja tilanteen. Kuluttaakseen jonkun\nverran aikaa edustajaa odotellessaan hän otti erään pöydälle jääneen\nvähemmän tärkeän asian välillä käsiteltäväksi ja alkoi sen johdosta\npitää puhetta. Hän tiesi, missä puristuksessa Pennsylvanian ylituomari\nJohn Morton oli, ja oivalsi hänen menneen tyynnyttämään valtavaa\nmielenliikutustansa, jollaisen vallassa olivat muutkin kongressin\njäsenet sekä saapuvilla olevat kuulijat.\n\nJa sittenpä astui sisälle John Morton, kasvot vaaleina, huulet sisäisen\nmielenliikutuksen aiheutuksesta väristen, kädet lujasti nyrkkiin\npuristettuina kuin taisteluun menevällä. Vakavin ja varmoin askelin\nhän kuitenkin saapui äänestyspaikalleen ja vastasi voimakkaalla, läpi\nlaajan kokoushuoneen kajahtavalla äänellä kuvernöörin kysymykseen:\n\"aye\". Pennsylvaniankin äänestyksen vaakalauta kallistui Amerikan\nvapauden puolelle.\n\nPuheenjohtaja John Hancock julisti, että kaikki kolmetoista\nsiirtokuntaa olivat yhtäpitävästi äänestäneet irtautumista\nEnglannin vallan alaisuudesta ja julistautuneet itsenäiseksi\nAmerikan liittovaltioksi. Äänestys olikin varsinainen itsenäisyyden\njulistaminen. Kun se oli suoritettu vapautumisen voitoksi, alkoi\nkokoustalon tornissa oleva kello soida, sama kello, jonka nimenä siitä\nlähtien on ollut vapauden kello, _the liberty bell_.\n\nMyöskin edustajat ja kansa ilmaisivat ilonsa riemunhuudoin; se valtasi\nensin kongressin istuntosalin, levisi sieltä Philadelphian kaupunkiin\nja eteni eri valtioihin ja maailman kaikkiin ääriin. Hetki oli\nmaailmanhistoriallisestikin sangen tärkeä ja merkityksellinen.\n\n\nPalaamme John Mortoniin, jonka tehtävänä oli viimeisen sanan lausuminen\nAmerikan itsenäisyyden julistamisäänestyksessä. Kun hän oli äänensä\nantanut, laukesi hänen jännityksensä, hänen kasvoihinsa virtasi\nuudelleen punainen veri, hänen huulensa eivät enää värisseet, ja hänen\nnyrkkinsä aukenivat. Hän tunsi suurta sisäistä rauhaa, koska oli\nsuorittanut edustusvelvollisuutensa oikeudenmukaisesti ja omantuntonsa\nääntä kuullen.\n\nMortonille ei kuitenkaan suotu kauan elinpäiviä tämän tärkeän\ntehtävän suorittamisen jälkeen, muutamia kuukausia vain. Hän sai\nvakaumukseen perustuvasta teostaan runsaasti kiitosta ja kunniaakin,\nmutta myöskin ankaria arvosteluja englantilaismielisten ystäviensä ja\nlakimiestovereittensa taholta. Sairasvuoteellaan hän pyysi ystäviänsä\nsanomaan niille, jotka ankarasti arvostelivat hänen menettelyään\nitsenäisyydenjulistuksesta äänestettäessä ja tuomitsivat sen,\nseuraavat tavallaan profeetalliset sanat: \"Tulee vielä aika, jolloin\ntunnustetaan, että äänestäessäni Amerikan itsenäisyyden puolesta tein\nelämäni maineikkaimman työn.\"\n\nJälkimaailma on antanut John Mortonille yksimielisen tunnustuksen ja\nkunnioituksen. Pennsylvanian valtion historiassa Morton kuuluu aikansa\nsuurmiehiin. Hänen elämänkertansa kirjoittajat, jotka tietävät niin\nvähän kertoa Mortonin varhaisimmista elämänvaiheista, ylistävät ja\nkiittävät sitä runsaammin hänen valtiollista toimintaansa, jonka hän\nsuoritti täytettyään neljäkymmentä vuotta.\n\nAmerikassa asuvien suomalaisten mielenkiinto ja rakkaus Mortonia\nkohtaan kasvaa sitä enemmän, mitä paremmin opitaan tuntemaan hänen\njaloa luonnettaan ja hänen ansiokkaita valtiollisia palveluksiaan.\nOnhan historiallinen harvinaisuus, että verrattain vähälukuisen\nDelawaren siirtokunnan suomalaisten keskuudesta kohosi maineikas\nvaltiomies. Suomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen\nallekirjoittaja osallistaa suomalaisetkin Amerikan historian tärkeihin\ntapauksiin ja jättää kansallisuudellemme ikäänkuin kallisarvoisen\naateliskirjan.\n\n\n\n\n19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja\n\n\nSuomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen allekirjoittaja\nJohn Morton syntyi Marttisten perintötilalla Ridleyn piirikunnassa\nDelawaren kauntissa Pennsylvaniassa v. 1724. Siirtokuntakauden\nrakennustyylinen talo, missä Morton syntyi, on säilynyt arvokkaana\nmuistomerkkinä näihin saakka. Se on Kuningattaren-maantien (Queen's\nHighway) varrella Chesteriin kääntyvän tien haarassa, kahdentoista\nmailin päässä Philadelphian kaupungin keskuksesta ja kolmen mailin\npäässä Chesterin kaupungista. Paikan vanhin nimi oli Calkeon Hook,\naivan Ammaslandin vieressä, joissa kummassakin paikassa oli vankka\nsuomalaisasutus Delawaren siirtokunnan varhaisimmilta ajoilta,\nseitsemännentoista sataluvun jälkipuoliskolta.\n\nJohn Morton vanhempi, Martti Marttisen pojanpoika, peri isältään\nlaajahkon maatilan ja meni avioliittoon kolmannenkymmenennen vuotensa\nsivuuttaneena englantilaissukuisen uudisasukkaan tyttären Mary\nArcherin kanssa alkupuolella vuotta 1724. Avioliitto tuli varsin\nlyhytaikaiseksi, kuten edellä jo on mainittu, kun kuolema korjasi\nparhaassa miehuudeniässä olevan, kunnallisissa ja kirkollisissa\nluottamustehtävissä toimeliaan isännän, vanhemman John Mortonin. Hän\noli laatinut jälkisäädöksen, jossa odotettu esikoinen määrättiin\nperintötilan omistajaksi. Pojalle annettiin isänsä mukaan nimi John.\n\nNuorena leskeksi jäänyt Mary Archer Morton meni uuteen avioliittoon\nhyvän koulukasvatuksen saaneen englantilaisen maanmittarin John\nSketchleyn kanssa. Isäpuoli kiintyi lahjakkaaseen poikaseen ja ryhtyi\nitse ohjaamaan hänen koulutustaan. Koska hän oli matemaatikko,\nniinkuin maanmittausala vaatikin, sai nuori Morton suuretieteestä\nehkäpä laajemmat tiedot kuin jossakin keskikoulun penkillä olisi\nollut mahdollista. Kotiopetukseen kuului myöskin englanninkielen\nlukeminen ja kirjoittaminen sekä perehtyminen muihinkin senaikaisissa\nkouluissa opetettuihin aineisiin. Toisella kymmenellä ollessaan hän\nmeni kansakouluun ja suoritti sen oppimäärän kolmessa kuukaudessa. Se\nolikin, mikäli tiedetään, Mortonin ainoa varsinainen koulunkäynti. Tätä\nei voi olla rinnastamatta suuren presidentin Abraham Lincolnin lyhyeen\nkoulutukseen. Molemmat hankkivat laajat tietonsa itseopiskelulla.\n\nValtiomies John Mortonin ajalta ja samoin hänen elämänsä ensimmäisten\nvuosikymmenien vaiheista ovat tiedot sangen vähäantoisia. Robert\nWells, niitä monia, jotka ovat kirjoittaneet lyhyitä elämäkerrallisia\npiirteitä ja muistiinpanoja John Mortonista, lausuu muun muassa\nseuraavaa: \"Valitettava tosiasia on, että Amerikan historian\nensimmäisinä aikoina monen kunnioitetun ja ansioituneen valtiomiehen\nvarhaisemmilta vuosikymmeniltä, lapsuuden vuosilta, koulunkäynnistä ja\nvähemmistä kunnallisista ja poliittisista palveluksista halutut tiedot\novat ajan virran mukana painuneet näkymättömiin.\"\n\nSaatamme hyvällä syyllä olettaa Johnin avustaneen isäpuoltaan\nmaanmittaustöissä niin pian kun hän siihen voimiensa ja laskutaitonsa\npuolesta kykeni. Saavutettuaan laillisen iän hän tuli laajan\nperintötilan hoitajaksi. Muistiinpano on kuitenkin säilynyt Mortonin\nmenemisestä naimisiin v. 1754, jolloin hän oli iältään kolmenkymmenen\nvuoden vanha. Hänet vihittiin Delawaren suomalaissukuisen Anna Justisin\n(Juustisen) kanssa. Avioliitosta tuli lapsirikas, pariskunnalla oli\nkolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Mortonin jälkeläisiä on melkoinen\njoukko, enimmäkseen Pennsylvaniassa.\n\nJohn Morton oli lakimies. Mutta milloin ja miten hän opiskeli\nlakitiedettä, tapahtuiko se lakimiehen johdolla vai lakiteoksia lukien\nkotosalla hänen hoidellessaan tilaa, siitä puuttuvat muistiinpanot.\nHän oli kuitenkin jo 1760-luvulla asianajajana oikeuksissa, sillä\nhänen eräälle asiakkaalleen kirjoittamastaan kirjeestä on jäänyt\njälkimaailmalle jäljennös, jonka tämänkin kirjoittaja näki Kalifornian\nyliopiston kirjastossa John Sandersonin laajassa teoksessa Biography of\nthe signers of the Declaration of Independence. Hän oli jonkun aikaa\nrauhantuomarina, mutta sitten hänen elämänsä suuntautui tietoa, taitoa\nja vastuunalaisuutta vaativalle valtiomiehen uralle, jolla hän saavutti\nelämänsä suurimmat tulokset.\n\n\nJohn Morton valtiomiehenä\n\n1764 hänet valittiin edustajaksi Pennsylvanian siirtokuntapäiville.\nHän oli silloin nelikymmenvuotias. Sen jälkeen, toistakymmentä vuotta,\nMortonin elämä on kuin avointa kirjaa, liittyessään Yhdysvaltain\nitsenäisyyspyrkimykseen ja vapaustaisteluun. Ensi-istunnostaan saakka\nMorton kuului valtiopäivämiesten vaikuttavimpiin, mitä todistaa sekin,\nettä hänet alituisesti valittiin yhä uudelleen siirtokuntapäiville\nkymmenen vuoden aikana, ja hän oli viimeisen vuoden puheenjohtajana.\n\n1765 Morton valittiin yhtenä Pennsylvanian edustajana siirtokuntien\nkongressiin, joka pidettiin New Yorkin kaupungissa. Tarkoituksena\noli vaikuttaa siihen suuntaan, että Englannin hallitus poistaisi\nsiirtomaita rasittavan ja vielä enemmän näiden oikcudentuntoa\nloukkaavan \"leimaveron\", stamp actin.\n\nMorton oli myöskin huomattava ja tunnustusta saanut lakimies. Sitä\ntodistaa hänen nimittämisensä Pennsylvanian ylioikeuden tuomariksi,\njota tärkeää virkaa hän hoiti niin taitavasti ja arvokkaasti, että\ntuli sanotun ylioikeuden puheenjohtajaksi eli ylituomariksi, arvoon\nja asemaan, jota ylempänä valtiossa on vain kuvernööri. Amerikan\nnykyisestä suomalaisesta siirtolaisväestöstä on noussut monta etevää\nja ansiokasta lakimiestä ja tuomaria, mutta kukaan ei vielä ole\nvaltiossaan päässyt ylioikeuden tuomariksi. Kilpailuhan on silläkin\nalalla varsin ankara.\n\n1774 Morton valittiin Pennsylvanian edustajana siihen siirtokuntien\nyhteiseen edustajakokoukseen eli kongressiin Philadelphiaan; tämän\nkokouksen tarkoituksena oli sovittelun tietä saada Englannin\nparlamentti ja siirtokunnat yhteisymmärrykseen, joka poistaisi\nvuosikausia kestäneet keskinäiset ristiriidat. Tähän historiallisesti\ntärkeään kongressiin valittiin kustakin siirtokunnasta oppineimmat,\nvaltioasioihin kypsyneimmät, yksityisessä elämässään kunnollisimmat ja\nmyöskin valtiollisilta mielipiteiltään vakiintuneimmat ja varmimmat\nmiehet. Kongressin tuloksiin on viitattu edellisessä luvussa.\n\nKun siirtokuntien edustajat uudelleen kokoontuivat keväällä v.\n1775 Philadelphiaan, valittiin John Morton yhdeksi Pennsylvanian\nedustajaksi, samoin kuin sen vuoden lopulla pidettyyn kongressiin.\n\nSiirtokuntien tärkeimmässä edustajakokouksessa v. 1776, jolloin\nAmerikan itsenäisyys julistettiin, oli John Morton huomatuimpia ja\nvaikutusvaltaisimpia edustajia. Hänhän oli silloin Pennsylvanian\neduskunnan puheenjohtaja ja myöskin siirtokuntansa ylituomari. Tässä\nkongressissa Morton suoritti elämänsä kunniakkaimman työn. Äänestys\nsuoritettiin lopullisesti heinäkuun 4 pnä 1776. Tämän historiallisesti\nniin tärkeän tapauksen muistoksi Amerikan kansa viettää Fourth of\nJuly-juhlapäiväänsä.\n\nKeväällä vuonna 1777 John Morton sairastui kuumeeseen. Tauti oli\nvarsin ankara ja kaatoi viidettäkymmenettä neljättä ikävuottaan\nkäyvän valtiomiehen, noin yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun\nhän Philadelphian Vapaudentalossa oli suorittanut suurinta\nvastuunalaisuutta kysyvän edustajanvelvollisuutensa Amerikan vapauden\nhyväksi.\n\nPyhänkirkon vierellä olevassa hautausmaassa Chesterissä Delaware-joen\nrantamilla lepää John Mortonin maallinen tomumaja. Kiitollinen\njälkimaailma on pystyttänyt hänen haudalleen marmorikivisen\nmuistopatsaan, jonka yhdellä puolella nähdään isokokoisin kirjaimin\nnimi John Morton ja pienemmin kirjaimin lyhyet elämäkerta merkinnät,\nvastakkaisella sivulla Pennsylvanian valtion laakeriseppeleeseen\nkaiverrettu vaakuna. Toisella välisivulla on seuraava kirjoitus:\n\"Äänestettäessä valtioittain Amerikan siirtokuntien itsenäisyydestä\nPennsylvania jäi ratkaisijaksi. Kaksi sen edustajaa oli myönteisellä\nja kaksi vastustavalla puolella. Asia ratkesi, kun viimeinen edustaja,\nJohn Morton, äänesti tämän, Amerikan vapauden kunniakkaan asiakirjan,\npuolesta.\" Jos joku tämän kirjasen lukijoista saa tilaisuuden matkustaa\nNew Yorkista Yhdysvaltain pääkaupunkiin Washingtoniin taikkapa vain\nPhiladelphiaan, kannattaa pysähtyä muutamaksi tunniksi Chesteriin ja\nkäydä katsomassa Delawaren suomalaisesta siirtokunnasta valtiomieheksi\nkohonneen John Mortonin hautakumpua.\n\nÄlynlahjojensa, jalon luonteensa ja arvokkaan käytöksensä johdosta\nMorton kohosi aikansa huomatuimpien ja suurimpien amerikkalaisten\nvaltiomiesten rinnalle. Kun niin verrattain vähän osataan kertoa\nhänen elämänsä varhaisimmista vuosi kymmenistä, niin sitä tarkemmin\nkiintyy historioitsijain ja hänen elämäkertansa kirjoittajain mieli\nniihin tekoihin, jotka hän suoritti elämänsä viimeisinä kahtenatoista\nvuotena. Niiden perusteella on tunnettu Mortonin tinkimätön rehellisyys\nja omantunnontarkkuus hänen kaikissa asioissaan. Viekkaus, jota niin\nmonet matalat valtiomiehet käyttävät edukseen, oli hänelle vierasta,\nniin hyvin hänen kotoisissa tehtävissään kuin myöskin valtiollisissa\notteissaan. Niin pyhänä hän piti rehellisyyden ja oikeudentunnon, että\nhän saattoi jättää parhaan ystävänsäkin, jos tämä asettui esteeksi\nhänen velvollisuutensa suoralle tielle. Hänen yksityiselämäänsä\nkaunistivat kristityn hyveet ja puhtaus. Kotonaan hän oli rakastettu,\nhelläsydäminen perheenisä ja isäntä. Kansanmiehenä hän jakeli\nalustalaisilleen ja naapureilleen neuvoja, ja hänen luokseen uskalsi\nköyhäkin asioineen tulla.\n\n\n\n"]