[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSLkdd-1-pPG92imjnntI-xePB9CVBEs8VzF2uiTPqg4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3343,"Merirosvojen aarre","Gartner, Georg (ft. 1890)",null,"3343-gartner-georg-merirosvojen-aarre","3343__Gartner_Georg__Merirosvojen_aarre","Kertomus","romaani",[13],"seikkailu",[],"fi",1896,1904,9062,59328,false,75115,[23],"Treasure troves -- Fiction",[25,26],"Adventure","Novels","\"Merirosvojen aarre: Kertomus\" by Georg Gärtner is a fictional adventure novel written in the early 20th century. The story is set in the midst of maritime escapades and focuses on a Dutch ship's doctor who finds himself entangled in a world of pirates, treasure hunting, and danger. The narrative promises thrilling encounters as the protagonist navigates treacherous waters and the darker realms of human ambition while uncovering the secrets of a hidden treasure.  At the start of the tale, the protagonist, a Dutch ship's doctor, is aboard the \"Little Duc,\" which meets with a storm while navigating near the Bahamas. After the storm damages the ship, the crew approaches a nearby island for repairs, where they encounter a group of so-called fishermen who appear suspicious. Initially believing them to be benign, the doctor soon realizes they are actually pirates who have lured them into danger. As events unfold, the ship is attacked, set ablaze, and the doctor finds himself caught between survival and the allure of an ancient treasure, leading him into an uncertain alliance with the very crew that now poses a threat to his life. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hannelius, Aina",229,"Hollantilaisen laivalääkärin muistiinpanoihin perustuva seikkailukertomus sijoittuu Bahamasaarten ja Kuuban rannikolle. Myrskyn jälkeen hätään joutunut englantilainen alus miehistöineen kohtaa salaperäisiä paikallisia, mikä käynnistää jännittävän tapahtumaketjun merirosvojen ja kätkettyjen aarteiden maailmassa.","Georg Gartnerin 'Merirosvojen aarre' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3343. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MERIROSVOJEN AARRE\n\nKertomus\n\n\nHollantilaisen laivalääkärin muistiinpanojen mukaan\nkirjoittanut\n\nGEORG GARTNER\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbomin kustannuksella\n1904.\n\n\n\n\n\n      Senssuurin hyväksymä 14 p:nä Syyskuuta 1904. Hamina.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nOllessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla,\nLittle Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin\nonnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky,\njoka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban\nluona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta.\nTästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut\nmenemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes\njohonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi\nja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla\nvedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa.\n\nTätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli\nhiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin\nlaukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli\nniin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja\nollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava.\n\nTämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta\npäättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset\nolleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni\ntarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei\nylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis\nollut syytä epäilyksiin.\n\nHe kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä,\nettä he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on\npelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan\nlastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta\nvaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden\nmahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut\nkärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja\nsitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän\nheidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden\ntunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin\nneuvottelevat toveriensa kanssa.\n\nNuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen\naikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin,\njotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista.\n\nKohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti.\nOli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva\nmitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme\nkannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä\nvoinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin\nolisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme.\n\nSopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka\nyhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen\nnuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen\nhänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti\nhänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut\nkäskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin\nsopi.\n\nEnnenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä,\nja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät\neivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla\nesteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni\nuteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se\nhenkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin,\npäätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme,\nvaan tekisin hänelle seuraa.\n\nAstuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki\nolevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten\nlevottomuuteni katoamistaan katosi.\n\nOlin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin\njoko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan\njärjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin\nlaivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen\nminun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle.\n\nNyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin\nmakasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä\nvieläkään keskeytetty.\n\nMiettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin\nlaitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata\nhäntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien\nmukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan\nveneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin\npituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas\nylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja\nkysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni:\n\n\"Tohtori, oletteko hollantilainen?\"\n\n\"Olen\", vastasin hämmästyneenä.\n\n\"Onko tuolla useampia hollantilaisia?\" kysyi hän osoittaen laivaa.\n\n\"Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla.\"\n\nHän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi\näkisti:\n\n\"Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä\nkertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä\npaitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen\nlaivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan\nalotamme työn aamulla.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", sanoin minä. \"Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan\nminua noutamaan.\"\n\nHän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin\ntakaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän\nei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen\nlausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko\nhän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen\nkäytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en\npäässyt.\n\nKun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun\ntäytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että\nolin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa\noli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan,\nniin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin\nsiinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä\njonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli?\nEnkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua?\n\nKuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä\nuudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa\nlaivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin,\nveneiden maallenousu-paikalle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki\nepäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon\nvoimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut\nodottamatta.\n\nKun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja\npauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt\nepätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle\npuolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista\nespanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita\nlausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja\naika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei\nvoinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren\nkalastajilla oli pää-osat.\n\nEn tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi\nainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en\nvoinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla\npäästä laivaan.\n\nTämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin,\nolin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi\nkuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli\nminun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka\nsärkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin\npähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin\nväsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.\n\nJyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean\nhiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun\ntaas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä.\nLittle Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava\nlaiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut\nvaalealla pohjalla.\n\nNyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat\nhoukutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman\nmiehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.\n\nTunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt\nseisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan\nmitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että\nvähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade\nvalui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt\nkauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.\n\n\"Haa, täällä hän on\", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.\n\n\"Mitä täällä teette?\" kysyi sama ääni. \"Tulkaa mukaan!\"\n\nTottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä\nneekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle.\n\nMinua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne\nmurhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen\nlaivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo\naamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä\nnäyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei\nkukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli\nkaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli\npistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään\nympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla\nkasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta.\n\nPäällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut\ntakkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli\ntummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat\nhousut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä\nkirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä\nkataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen.\n\nAstuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi\nunhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle\nkyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan,\njoka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan\nei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän\npäällikölleen tarkoitetun kysymyksen: \"Mitä tällit miehellä on täällä\ntekemistä?\"\n\n\"Liittolaiset\", hän alkoi, \"olen pelastanut tämän miehen jättämällä\nhänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä\naikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä\nnukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies\non lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi,\nsiitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut\nhänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille\noli mahdotonta pelastaa sieltä ketään.\"\n\nYmmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan\nkieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä\nmuutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti\nheille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli\nperehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja\nhuolenpitoaan.\n\nOlin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni\nespanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja\npyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En\nvoinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja\nsitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä\nolin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko\ntämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen\nminut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä,\nettä rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin.\n\nHerättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s.\nettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle\nasetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa\nedellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui\nminusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen\nminua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten\npeilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset.\n\nKallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa\nsain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota\nnyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia\npurjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät\nlaivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia.\n\nTätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne\nja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nOlen aina ollut tunnettu miehenä, jota hermokohtaukset ani harvoin\novat vaivanneet ja joka vaaran hetkinä tai mieltä tärisyttävissä\ntilaisuuksissa olen aina jaksanut säilyttää kylmäverisyyteni ja\nmielenmalttini, mutta kun tänä aamuna, kalliolla seisoissani käänsin\nsattumalta katseeni rantaan, en voinut pidättää kauhun huudahtusta ja\ntunsin miten horjahdin, saadessani yht'äkkiä nähdä sellaisen näyn.\n\nRannalla laineiden heittäminä makasi neljä ruumista vieretysten. Neljän\nentisen toverini ruumiit, onnettoman aluksemme neljän miehen ruumiit!\n\nHetkiseksi valtasi minut tunne, kuin olisin syöksynyt alas ja olisin\nkuolemaisillani, ja, tämä tunne oli hermojani vahvempi, mutta se kesti\nvaan silmänräpäyksen. Olin juuri aikeissa lähteä sieltä tarkastaakseni\nruumiita lähemmin, kun huomioni kiintyi veneisiin ja merirosvoihin,\njotka olivat piirittäneet laivahylyn ja ryöstivät nyt sieltä mitä tuli\nei ollut hävittänyt.\n\nKatselin heitä hetken, mutta silloin juolahti äkisti mieleeni,\nettei suinkaan mahtane olla minulle eduksi, jos he saisivat nähdä\nminut täällä, ja kun olin päättänyt välttää jokaista tilaisuutta,\njoka antaisi heille aihetta epäluuloon, oli minulle välttämätöntä\nmahdollisimman vähän joutua epäluulon alaiseksi.\n\nSaavuttuani rakennukselle, päätin heti tarkastella toiminta-alaani,\njoka suunnitelmiini nähden oli ennen kaikkea tarpeellista.\n\nRakennus, joka oli valmistettu huonosti veistetystä puusta, sijaitsi\nsaaren keskessä, aivan lahden rannalla, joka halkaisi kahden\nkolmanneksen osan hietaisesta saarekkeesta. Paitsi kääpiömäisistä\npensaskasveista muodostunutta ryhmää ja muutamia surkastuneita puita,\nei voinut havaita mitään muuta, joka muistutti kasvikuntaa tai olisi\nollut sen kanssa samanlaatuista. Meren puolelta ympäröivät saarta\nmatalat kalliot ja vähän matkaa maasta piiritti sitä vyön lailla\nkoralliriutta. Sen sisäosa oli hyvin epätasaista maata, aivan kuin\ntäyteen sirotettu suurempia ja pienempiä kallionsirkaleita.\n\nTätä ei ollut vaikea huomata muutamassa silmänräpäyksessä, sillä minun\ntarvitsi vaan asettua rannalla olevalle kalliolle nähdäkseni koko\nsaaren. Sentähden palasin nyt, päättäen kiinnittää itse rakennukseen\nenemmän huomiota kuin tähän saakka olin tehnyt.\n\nIso rakennus sisälsi ainoastaan kolme huonetta: suuri huone eli\nsali, jossa oli arkkuja ja penkkejä pitkin seiniä ja keskessä pitkä\npöytä, pienempi huone sekä kolmas huone, joka oli aiottu ryöstetyille\ntavaroille säilytyshuoneeksi.\n\nPaitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään\nerityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen\npenkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin\nyläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia\ntyökaluja varten.\n\nTarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää\nkulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni\netsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli\nliidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: \"Syö!\"\n\nEnsin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta\nkysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin\nvirheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin\nsiis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni.\n\nOlin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot\npalasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa\nolivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista.\n\nPäällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä.\n\n\"Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori\", sanoi hän.\n\nTein myöntävän liikkeen.\n\n\"Olemme nyt käyneet laivahylyssänne\", sanoi hän, \"mutta siellä ei\nollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme\nsuurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa\nvoitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli\nosoitettu?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, \"Rafael Marclett & kump:lle Havannassa.\"\n\n\"Vai niin\", jatkoi hän, \"sitten emme ainakaan tarvitse paljoa,\nvaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja\nsopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin.\"\n\nMiehet, jotka tämän keskustelun aikana kävelivät edes takaisin,\nkatselivat toisiaan salaperäisesti ja vilkuttivat silmillään ikäänkuin\ntahtoisivat sanoa:\n\n\"Kuule, miten se veijari koettaa pettää häntä!\"\n\nOlin olevinani huomaamatta keskustelua ja ymmärtämättä ainoatakaan\nespanjankielistä sanaa.\n\nPäällikkö, jota kuulin kutsuttavan kapteeni Raminoksi, kulki edelleen\npuhellen kanssani, siksi kunnes rosvot eivät enää voineet meitä kuulla.\nMinusta tuntui kuin tahtoisi hän sanoa minulle jotain kahden kesken ja\naivan äkisti hän virkkoikin:\n\n\"Ystäväni, me olemme nyt joutuneet niin kauas, ettei kukaan voi meitä\nkuulla. Te toivotte luultavasti minulta jotain selitystä?\"\n\nKatsahdin häneen, hän katsoi minua silmiin, ja molemmat ymmärsimme\nheti, ettei maksanut vaivaa koettaa pettää toisiamme.\n\n\"Eiliset ja tämänpäiväiset tapahtumat ovat varmaan suuresti teitä\nkummastuttaneet?\" alkoi hän uudelleen.\n\n\"Se on tiettyä\", vastasin minä. \"En ollenkaan tiennyt merirosvoja\nlöytyvän tällä rannikolla.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi hän kalpenematta tai punastumatta. \"Te ette\nole antanut pettää itseänne ja te tiedätte kaikki, aivan niinkuin\notaksuinkin; mutta te saatte nyt myös tietää, että minulla oli\nerityinen syy pelastaa teidät.\"\n\n\"Juuri tämä asia on antanutkin minulle enimmän miettimisen aihetta\",\nvastasin hänelle.\n\n\"Aikananne saatte kyllä tietää syyn. Mutta ensiksi täytyy minun mitä\nvakavimmin varoittaa teitä väkeni suhteen. Olkaa sentähden varuillanne,\nettette ilmaise itseänne. Jos he huomaisivat teidän tietävän, mitä\nväkeä me olemme, ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastaa\nteitä.\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että nämä sanat hiukan kauhistuttivat minua.\nKuinka helposti voisi sattuma minut ilmaista, ja silloin olisi minulla\nloppu käsissä.\n\n\"Ennen kaikkea, älkää koskaan ilmaisko ymmärtävänne espanjan kieltä\",\nsanoi hän. \"Yksin se olisi kylliksi langettamaan tuomionne.\"\n\nLuonnollisesti vakuutin hänelle koettavani olla itseäni ilmaisematta,\nja sitte kertoi hän minulle syyn, miksi oli minut pelastanut.\n\n\"Tiedättekö, mitä teidän on kiittäminen siitä, että vielä elätte?\"\nsanoi kapteeni.\n\n\"Mitenkä minä voisin sen arvata?\"\n\n\"Niin, sitä seikkaa, että olette hollantilainen.\"\n\n\"Sitäkö yksin?\" kysyin kummissani.\n\n\"Kyllä, yksin sitä\", oli hänen vastauksensa.\n\n\"Oletteko te sitten myös hollantilainen?\" tiedustelin uteliaana,\n\n\"Oi, ei; ja älkää ajatelko, että olen pelastanut teidät mieltymyksestä\nkansallisuuteenne; ei toki. Olen pelastanut teidät, koska te\nhollantilaisena olette perehtynyt hollannin kieleen.\"\n\nKatsoin ällistyneenä häneen, sillä en ollenkaan voinut käsittää näiden\nsanojen tarkoitusta.\n\n\"Te ette ymmärrä minua\", jatkoi kapteeni, joka huomasi kummastukseni.\n\"Mutta kuulkaa nyt, niin selitän teille kaikki.\"\n\n\"Sille ammatille, jota nyt harjoitan, olen kauan omistanut elämäni.\nKuinka tulin siihen ryhtyneeksi, ei kuulu tähän. — Eräässä\ntilaisuudessa sain haltuuni erilaisia esineitä, niiden muassa myös\nkirjoja ja käsikirjoituksia. — Ensin täytyy minun kuitenkin ilmoittaa,\nteille, että nuorukaisena purjehdin hollantilaisessa laivassa ja\nettä siten olin tilaisuudessa tutustumaan hiukan hollannin kieleen.\n— Kun sitten tulin näiden kirjojen ja paperien omistajaksi, selailin\nniitä eräänä päivänä, kun olin huonolla tuulella, ja löysin niistä\nmuun muassa erään vanhan käsikirjoituksen, joka minusta näytti olevan\nkertomus merirosvosta 1500-luvulta, joka piti asuntoa näiden saarien\nläheisyydessä, tehden meren näillä seuduin vaaralliseksi kulkea.\nTämä käsikirjoitus oli, alkuselityksestä päättäen, jonkun merirosvon\nmiehistöön kuuluvan miehen kirjoittama.\"\n\n\"Arvattavasti hollantilaisen?\" kysyin minä, sillä aloin olla huvitettu\ntästä merkillisestä seikkailijasta.\n\n\"Aivan oikein, juuri hollantilaisen. Selailin käsikirjoitusta ja\nluin palan sieltä toisen täältä. Mutta kun varsin vaillinaisesti\nosaan hollannin kieltä, takerruin monta kertaa. Näin selaillen tulin\nloppuun, mutta siellä tapasin jotain, joka suurimmassa määrin kiinnitti\nhuomiotani.\"\n\n\"Merirosvon seikkailuista rikkaan elämänkertomuksen lopussa oli lisäys,\nettä rosvot olivat jollekin näistä saarista perustaneet jonkinlaisen\naarrekammion, jossa säilytettiin kaikki arvo-esineet sekä rahat, että\nviimeisen sodan aikana oli kaikki rosvot, kirjoittajaa lukuunottamatta,\ntapettu miekalla tai jotain sellaista, ja ettei kukaan sittemmin,\npaitsi kirjoittaja, tietänyt aarteen olemassa olosta. Kun hän tunsi\nloppunsa lähenevän, oli hän kirjoittanut kertomuksensa ja samalla siinä\nilmaissut paikan, mihin aarre olisi kaivettu.\"\n\nKapteeni katseli minua.\n\n\"Ja missä se paikka sitten on?\"\n\n\"Niin, se se juuri on, jota en saanut selville, ja se onkin syy, miksi\nteidät säästin. Teidän pitää auttaa minua tätä aarretta löytämään.\nTe olette hollantilainen, te osaatte lukea käsikirjoituksen, ja sinä\npäivänä, jolloin aarre löydetään, saatte te vapauden, ja silloin on\nonnenne valmis.\"\n\n\"Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?\" väitin\nminä.\n\n\"Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu\", väitti hän. \"Myös tämän\nrannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa.\"\n\n\"No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?\"\n\n\"Heti\", vastasi kapteeni, \"seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja\ntutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte\nminulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne\nonnen.\"\n\n\"Mutta jollei mitään aarretta löydy?\" kysyin minä.\n\n\"Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne\nainiaaksi\", vastasi hän: \"ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin,\nole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä.\"\n\nEn sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä\nkummallisimmat tunteet mielessäni.\n\nKun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä,\npyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä\nkellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun\nkäsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen\npuoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen.\n\nKapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja\nläksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia\nitselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten\nlukemaan seuraavaa käsikirjoitusta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU,\n\nKäsikirjoitus.\n\n\nSyyskuussa 15-- läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä \"Medea\"\nnimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme\nTesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin\nkanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia.\nKoska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia\nviikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia.\n\nKun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen,\nhavaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti\nalkoivat ajaa meitä takaa.\n\nLaivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla,\njonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen.\nPian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata,\nja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö\nalkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan\nlähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan.\n\nEnnen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka\njälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän\naikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen.\n\nKun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja\nmyrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me\nkerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta\nseikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna\nkokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia.\n\nTäällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin\nsitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna,\nkohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai\nmerirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista\njuttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista\nsaaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli\njo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan\nkaapparin miehistön joukossa.\n\nSuuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa\nespanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat\npurjehtia Brasiliasta kotimaahansa.\n\nTämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen\njoutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle,\nettä espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen\nlepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi\nmeidät.\n\nMe vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian\nrannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue.\n\nEräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä\nSt. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa\nväkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin\nperäkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista\nvainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin\ntaivasta ja vettä.\n\nMinä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei\nainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti\nseisoi luonani ja sanoi:\n\n\"Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?\"\n\nTätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta.\nIhmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt\nmitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli\nIlmestynyt.\n\n\"NO, miksi arvelet tuota alusta?\" kysyi hän taaskin.\n\n\"Espanjalainen kaljoona\", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi kapteeni, \"ja se on meitä etsimässä.\"\n\n\"Sitä minäkin luulen\", vastasin minä, \"ja jos hiukkasenkin tuulisi,\nlevittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni.\"\n\n\"Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin\nse ei koskaan saavuta meitä.\"\n\nTuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä,\nnäimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet\nollenkaan omiamme.\n\nAamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli\nespanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun,\nmeillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu.\n\nPierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki\nespanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun.\nTämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa.\n\nVaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä,\npidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin\naivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme\nmyöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme\nkyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin.\n\nÄkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan\nvedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan\nlaukauksen; tämä oli alkua.\n\nSilmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen\nlipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme —\nmustan, veripunainen risti keskessä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä,\ntäydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa,\nmakasi seitsemän meistä verissään kannella.\n\nSe oli huono alku.\n\nMeidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä\nkapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme\nsitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme.\nTämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren\njoukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin\nnäyttämölle.\n\nEspanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin\nlähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui\nmiehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että\nniitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin.\n\nVastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä\nlaivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon\nsen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi\nyhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla,\npäätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme.\n\n\"Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!\" huusi vihollinen ja heitti ulos\niskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta,\nha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen\nlaiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän\nkeularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi.\n\nTämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi\nkulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä.\n\nNyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi\ntaipua.\n\nTässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten\nainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli\npitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme.\nMoni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä\nkahlasimme veressä.\n\nÄkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän\naikoi tehdä?\n\nEn saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät\nheitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei\ntahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt,\nsytyttimen ruutitynnyriin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nLaivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella,\njossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten\nkanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta\nkohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen\nputoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä,\npurjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan\nmitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena\nkauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin\nkaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului\nomituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi\npaljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan\npalaseen, joka sattui eteeni.\n\nKatselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia\nmiehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut\npelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:\n\n\"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!\"\n\nKatsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan\npäällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin\npää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin\noli se hän.\n\nVene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen,\ntunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme\nairoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä\nmeikäläisistä oli jäänyt jälelle.\n\nKun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli\nsaanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä\nitsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.\n\nHuolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin,\nja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin\nkaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului\nkoko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä\nnähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin\nhaavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen\nvarmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.\n\nKolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset\nmakasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta\nja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla\nratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi,\nettä yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme\nvarmaan kuolemaan.\n\nKaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana\nhuomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa.\nKaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa\nsaavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa\nkuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.\n\nKohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja\nvahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme\nmaahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka\nmahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.\n\nKun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli\ntäytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua\nuudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri\non. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin\noli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä,\nja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat\nmieluimmin ensin tutustua saareen.\n\nNyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme\nhätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja\npiiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten\nvarustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita,\nvaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti\nainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme\nvoimaamme ja rohkeuteemme.\n\nKuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle\nkukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta\nneuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan\npitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä\nseudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi\nvihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä\nmetsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme\nolla kulkematta etemmäksi.\n\nTeimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme\nrannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme\nsyömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.\n\nIllan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin,\nettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää\nodotellen.\n\nMutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla\npyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?\n\nEnsi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä\nympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät\nlaukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle\nja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.\n\nMetsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa\nespanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka\nintiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä\nkuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua\neteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät\nnuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana\nnäimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan\netupuolen.\n\nEi kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja\nkatselimme siitä taistelun loppua.\n\nEspanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa,\nei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He\ntyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat\nnäkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi\nsisämaahan.\n\nPian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä\nnäimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja\npimeys oli lopettanut taistelun.\n\nPierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan\nja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän\navullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen\nehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada\nmaksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä\npaikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.\n\nNyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten\nhuomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä\nvihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää\nehdotuksemme.\n\nKapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi\nlähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut,\ntahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.\n\n\"Kuulkaa!\" hän sanoi. \"Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla\nsamaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta\npuolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä\njohtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän\nkielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan.\"\n\nHän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti\ntuleman.\n\nTunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme\nlaukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa.\nTämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla\nhyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot\npunaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet\nyhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua\nei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.\n\nSamassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue\nespanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi,\nnähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.\n\nMe vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan\notettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka\njälkeen menimme levolle.\n\nYksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin\nPierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden\nkanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään,\netteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren\nrannikolle.\n\nKun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut\nollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet\nkeskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu\ntoinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin\npuollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille\nvarmana turvapaikkana.\n\nMitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt\npahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi\nintiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot\njätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse\nmeidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat\nmeille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden\nkulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme\nkapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan,\njoka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa\nolimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä\noleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina\ntekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli\nlaiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut\nkanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan\njähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa\npunaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat\nheidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä\npakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois\nsuunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.\n\nKun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme\nuudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen\nvoittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi\nkuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin\nvarustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän\nvahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä\nCubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä\nottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta —\nmatkalla oli kosto tuleva.\n\nAlussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli,\nniin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä\nsaimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen\nespanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme\nhukassa.\n\nHeti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti,\nja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre\nBillot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat\nviisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin\nvarustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja\nuseimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä\njuuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan\ntaisteluun.\n\nHillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta\nvastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta.\nNäimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että\nhän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme\nmiestä häntä vastaan pidättäen häntä.\n\n\"Päästäkää minut!\" hän huusi.\n\n\"Ei, isä\", sanoi Jean. \"Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet\nkerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi.\"\n\nSamassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen\nhe katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.\n\nPierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen\nupseerille sanoen:\n\n\"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni,\nvaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni.\"\n\nLiikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:\n\n\"Olen tekevä, minkä voin.\"\n\nHetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka\noli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme\nlinnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä\nkohtalomme nyt oli.\n\nTäällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän\nkuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri\noli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.\n\nKapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen\nkaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta\nkuvernööri oli taipumaton. —\n\nMuutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina\nkaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon\nmeidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa\nkanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.\n\nKapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.\n\nMitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani,\n— niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa.\nOlen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä\nolon ainoa, joka elän.\n\nOlen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana —\npelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut\nvapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä\nsaan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa.\nKaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa,\nja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin,\nrikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri\nUudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on\nmerirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta\nmitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?\n\nEn tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin\nuskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.\n\nMutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että\nainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken,\njolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät,\nkirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin\nettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä\nymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja\nnöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin\nhollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos\nniin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset\n_takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei\nviimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen\nja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole\ntäydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta,\nsillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.\n\nOlen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen,\nettä kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen.\nIsänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla,\nettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun\nmaamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.\n\nKirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla\nBrasilian rannikolla.\n\nVuonna 15-- toukok. 24 p:nä.\n\nClaas Janszoon Enckhuysenistä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTähän loppui kertomus, ja kauan istuin ajatuksiini vaipuneena, liika\nkummallinen jono tapauksia, ennenkuin tämä käsikirjoitus joutui minun\nkäsiini! Miten vähän oli kirjoittaja voinut aavistaa, että tämä\nkäsikirjoitus kerran — kolmen vuosisadan kuluttua oli pelastava hänen\nmaanmiehensä!\n\nAnnettuani hetkiseksi tunteilleni vapaan vallan, otin käsikirjoituksen\nuudelleen käteeni ja syvennyin muistutuksiin, joita jo kauan ennemmin\nolin tarkastellut; mutta havaittuani niiden riippuvan toisistaan kuin\njuokseva hieta ja olevan vaikeat lukea, heitin sen lukemisen. Pitkän\najan perästä sain kokoon seuraavat\n\n_Muistutukset_.\n\n16. Saari kuuluu Keysryhmään. Jo mereltä tuntee sen ulkomuodoltaan,\nkoska se on intiaanilaisen kanootin muotoinen.\n\n1. Yltympäri sen kulkee matalikko, jossa vain eteläpuolella on siksi\niso aukko, jotta siitä nousuveden aikana voi laiva kulkea.\n\n15. Kun tullaan matalikon sisäpuolelle, ohjataan vastaiselle rannalle,\njossa merirosvojen kallioon hakkaamat portaat ovat saaren ainoana\nmaallenousupaikkana.\n\n2. Kulkemalla niitä ylös, tullaan käytävään, jossa vain _yksi ainoa_\nhenkilö voi kulkea. Tämä tie johtaa saaren sisustaan.\n\n14. Saaren sisäpuoli on kivistä, epätasaista maata, jota siellä täällä\nkivilohkareet ja pensaikot peittävät.\n\n3. Pienen metsikön keskellä olet löytävä suuren hietaisen paikan, jolla\nkohoaa yksityisiä röykkiöitä päälletysten kasattuja kiviä. Nämä ovat\nsaarella kuolleiden merirosvojen hautoja.\n\n13. Tämän kivikasan keskessä seisoo suuri, huonosti valmistettu\nkoralliristi. Aseta selkäsi tätä ristiä vasten ja kulje suoraan\nsuuntaan silmät kallioon tähdättyinä tämän hautausmaan poikki aina\nkalliolle saakka.\n\n4. Mittaa ristin pituus 743 kertaa siksi kuu saavut kalliolle.\n\n12. Ota pois kallion juureen ladotut kivimöhkäleet, niin olet löytävä\nkäytävän erääsen luolaan.\n\n5. Tämä luola ulottuu aina, rannalle saakka, jossa se on niin ahdas,\nettä ainoastaan ryömien pääsee sen läpi.\n\n11. Kaiva luolan pohjaa korkeimmasta kohdasta, ja siitä löydät\naarrekammion.\n\n6. Laske oikein, asetu oikein, kulje suoraan suuntaan ja katso että\nkaikki käy tarkoin yhteen selityksen kanssa.\n\n10; Kivien takana löytyy useampia, samallaisia salaisia luolia.\n\n7. Älä kaivaissasi anna minkään estää sinua etsimästä sitä, mitä haluat\nlöytää.\n\n9. Jos sen löydät, tulet rikkaaksi kuin kuningas. Siinä on vuosisatojen\nkuluessa säästetyt saaliit.\n\n8, Käytä hyvin löylämäsi kulta, jottei kerran koittaisi se päivä,\njolloin olet, pakoitettu lausumaan: \"Oi, etten koskaan olisi sitä\nkoskettanut!\"\n\nLopetettuani kauan kestäneen lukemisen, istuin ajatuksiini vaipuneena.\nKapteenin tulo herätti minut unelmistani.\n\n\"Onko kaikki selvinnyt?\" huusi hän. \"Saanko tulla, sisään?\"\n\nHämmästyneenä katsoin ylös,\n\n\"Kyllä, kaikki on selvää\", vastasin minä.\n\n\"Ja?\" — Tässä pienessä sanassa, ilmeni äärettömän paljon toivoa.\n\n\"Ja paikka on selvästi ilmoitettu\", minä vastasin.\n\nKapteeni oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän tuijotti minuun ja\nvirkahti: \"Mitä sanoitte?\"\n\n\"Paikka, jossa aarre säilytetään, on selvästi kuvattu\", lausuin\ntoistamiseen, pannen painon joka sanaan. \"Sille, joka tuntee nämä\nvedet, on helppoa tämä kirjoitus kädessään löytää se paikka.\"\n\n\"Silloin me sen löydämmekin\", huudahti hän, \"sillä minä tunnen joka\nsaaren, joka matalikon, joka karin näillä vesillä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoin. \"Silloin te myös tunnette saaren, joka on kanootin\nmuotoinen?\"\n\n\"Sekö se on?\" kysyi kapteeni kummastuneena.\n\n\"Sen täytyy olla se.\"\n\n\"No sen tunnen kyllä.\"\n\n\"Sitä ympäröi matalikko\", jatkoin minä, \"jossa vain yhdellä ainoalla\npuolella on siksi suuri aukko, että laiva nousuveden aikana voi siitä\nkulkea.\"\n\n\"Hyvinhän te tiedätte sen!\" sanoi kapteeni. \"Niin, juuri eteläpuolella.\nAarre on siis siellä?\"\n\n\"Kaiketikin, jos se vielä on paikoillaan.\"\n\n\"Jos, jos\", sanoi kapteeni. \"Pyöveli teidät periköön ja teidän\n'jos'inne. Ja kuka sen sitten olisi sieltä ottanut?\"\n\nHuomautin, että kolme vuosisataa oli kulunut aarteen kätkemisestä ja.\nettä se tällä ajalla olisi voitu sattumaltakin löytää, mutta kapteeni\npysyi kiven kovaan vakuutuksessaan.\n\n\"Ei, ei\", hän sanoi, \"sitä en ollenkaan pelkää. Nyt on vain\nkysymyksessä löytää saarella oikea paikka ja noutaa aarre sieltä\ntoisten avutta.\"\n\n\"Aiotteko ilmoittaa tovereillenne aarteen olemassa olosta?\"\n\n\"Silloinhan olisin hullu\", vastasi merirosvo. \"Me molemmat sen jaamme.\"\n\nTein kieltävän liikkeen.\n\n\"Kiitän teitä\", vastasin. \"En halua saada yhtään tästä aatteesta,\nVäärin saatu, väärin menee.\"\n\n\"Pyh!\" sanoi kapteeni. \"Akkojen lorua!\"\n\nSitten päätimme ensi sopivassa tilaisuudessa etsiä saaren. Jottei\nherättäisi väessään mitään epäluuloja, täytyi kapteenin olla erittäin\nvarovainen, ja sentähden sovimme keskenämme, että minä miehistön\nkuullen pyytäisin häntä mukanani etsimään muutamia kasveja, joita\ntarvitsen sairaiden parantamiseen ja joita ei löytynyt tällä saarella.\n\nSattuma tulikin avuksemme. Muutama päivä myöhemmin saivat merirosvot\nhyökätessään erään kauppalaivan kimppuun niin lujasti selkäänsä, että\nmelkein puolet heistä jäi taistelupaikalle, ja eloonjääneistä ei ollut\nainoatakaan haavoittumatta. Nyt oli kylliksi sairaita, ja minulla oli\nyltä kyllin työtä.\n\nTein kuten oli puhuttu. Pyysin kapteenin kanssani jollekin läheiselle\nsaarelle, jossa toivoin helposti löytäväni tarvitsemani kasvit.\n\nTästä ei voinut kukaan saada aihetta epäilykseen, ja aikaisin\nseuraavana aamuna läksimme matkalle pienellä veneellä.\n\nEnnen pitkää kohosi edessämme merestä saari, jonka ulkomuodosta\ntunsin samaksi mikä käsikirjoituksessa oli ilmoitettu. Se oli siihen\nmäärin intialaisen jättiläiskanootin muotoinen, että kauempaa olisi\nsitä luullutkin siksi. Sitä ympäröi koralliriutta, jota vasten\naallot vaahtoisina loiskuivat.. Mitään aukkoa emme vielä havainneet.\nPäästyämme vasta jokseenkin lähelle, huomasin ahtaan kulkuväylän, joka,\nulottui riutan toiselle puolelle tyyneen veteen saakka. Merirosvot,\njotka pientä alustamme hoitivat, ohjasivat sen taitavasti aukon läpi.\n\nNyt saimme nähdä, että kallioryhmät, jotka saaren muodostivat,\nkohosivat merestä kohtisuorina. Vene kääntyi oikealle ja seurasi rantaa\nsiksi kunnes se äsken mainitun aukon vastaisella puolella saavutti\nriutan, ja siinä löysimme kauan etsittyämme paikan, josta maallenousu\noli mahdollista. Kallioon oli näet hakattu suuret kiviportaat.\n\nTässä vene seisattui, ja kun kapteeni ensin oli kieltänyt miehistöä\nnousemasta maihin, aloimme tutkimusretkemme tällä salaperäisellä\nsaarella.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU,\n\n\nVertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen,\ntulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.\n\nKulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.\n\nOlimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki\nsilmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa,\nettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.\n\nKeskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin\nmetsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut\npolkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja\nkorkeakasvuisia pensaskasveja.\n\nKapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.\n\n\"Sen pitäisi siis olla tässä?\" sanoi hän kysyväisesti.\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte\nsiellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti\nkorkeutta.\"\n\nViivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon\npieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.\n\nKuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia\nhyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä\nliikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata\nkapteenia.\n\nPian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen\nhuutavan:\n\n\"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?\"\n\n\"Entäs kivikasat?\" huusin hälle vastaan.\n\n\"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan\nheiteltyjä sammalpeittoisia kiviä.\"\n\n\"Onko siellä jonkunlaista ristiä?\" huusin edelleen.\n\nTätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni\nuudelleen.\n\n\"Ei\", hän vastasi.\n\nLuulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä\nvähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.\n\nHuomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä\nolikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä\nsaakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen.\nKivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat\nsortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat\nsilmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan\nkeskessä.\n\n\"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi\", sanoin\nminä. \"Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun.\"\n\n\"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut\nkestää pystyssä kolmea vuosisataa\", sanoi kapteeni. \"Mutta vaikka minun\ntäytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä\naarteen.\"\n\n\"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?\" arvelin minä. \"Kukapa tietää, jos\nlopulta kumminkin löytäisimme ristin.\"\n\n\"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa\", vastasi kapteeni ja alkoi\nvierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.\n\nÄkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.\n\n\"Tässä on tosiaankin risti!\" hän huudahti. \"Se on tässä! Se on pudonnut\nmaahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!\"\n\nYhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme\nsalaperäisyys oli minutkin lumonnut.\n\nNiin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta...\n\nMinä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi\nmeiltä sanat:\n\n\"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!\"\n\nKäsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä\nvasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan,\nmissä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua.\nMutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.\n\nTässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.\n\nNeuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja\nmullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja\nsitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta\narvella, miten se oli seisonut.\n\nMutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä,\njotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti\noli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman\nvaikutuksesta sileäksi.\n\nKatselimme toisiamme alakuloisina.\n\nÄkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin\nylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme\nilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko\nristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena.\nRauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli\nsen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi\nehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.\n\nJa niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa\nristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.\n\nKun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut,\nsillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä\nkirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin\netupuoli.\n\nAsetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin\näsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet\noikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi\nseurata saavuttaaksemme päämäärän.\n\nNyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen\nnuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi.\nEnsimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan\nyhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun\npääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.\n\nMittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota\nemme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme\nvalinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —\n\nKapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta\nmittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että\njalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen.\nMittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden\nja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja\nvihdoinkin olimme kallion juurella.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nMutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten\nherättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä\nkauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia\nkourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme\nveneesen.\n\nSoutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt\nniitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta,\njos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren\nmiehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska\nvanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan\nodottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.\n\n\"Hyvä!\" vastasi kapteeni. \"Huomenna annan teille pienen veneen, ja\nCaesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan.\"\n\nSanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin\nja lausui espanjaksi:\n\n\"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan\nedeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti\nsaada pakenemisen halun päähänsä.\"\n\nRosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.\n\nSeuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin\npovelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti\nsalaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta,\nettä mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva,\nyksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.\n\n\"Voitteko luottaa tähän poikaan?\" kysyin minä.\n\n\"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme\", hän vastasi;\n\"poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka.\"\n\nKun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken\nmainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme\nirroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.\n\nTämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni\nvahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä\nponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina\nvieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää\ntyötä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja\nvieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot,\njoita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt,\nkasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa\npaisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi\ntäytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —\n\nNoin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty\npaikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme\nvakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle,\nhuomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.\n\nEn voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse\noli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä\nvähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään\ntiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus,\njonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.\n\nOtettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli\nniin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme\ntienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.\n\nKapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki\nmahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua\nlyhty kädessään.\n\nHeikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti\nja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä.\nJoukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään\nräpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä\ntuntui mitä ilettävimmältä.\n\n\"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa\", sanoin minä, \"muutoin emme voi\nhuomata, missä luolan korkein paikka on.\"\n\n\"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja\nulottuuko se merelle saakka\", sanoi kapteeni.\n\nTämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.\n\nEn koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden\ntunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme,\nkädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun\nosan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme\nainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla\nja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan\neteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes\nlopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun\nheijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli\nkadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista,\nettä voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän\nhengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta\nhelpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.\n\nVihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin\nosasin aavistaakaan, läheni kapteeni.\n\n\"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut\", lausui hän, \"ja nyt\non kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein.\"\n\n\"Aivan oikein\", puutuin minä puheesen; \"mutta miten me nyt\nmenettelemme?\"\n\n\"Niin, me viritämme pienen tulen\", sanoi hän nauraen; \"samalla kertaa\nkarkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee.\"\n\nHän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen\nlaahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä\npäivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat\nehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.\n\nTukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.\n\n\"Se on liian vähän\", sanoi kapteeni, \"tuo pieni röykkiö palaa pian\nloppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy,\nniin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko\nluolan.\"\n\nKun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja\nviskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen\nliekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.\n\nTämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki\nkolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin\neteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen\navattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti\nmuistutimme noitia ja henkienmanaajia.\n\nÄkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.\n\n\"Tuossa, aivan edessämme\", huudahtin minä.\n\n\"Niin, siinä se on!\" sanoi kapteeni. \"Pistä lapiosi maahan, Caesar!\"\n\nNeekeri totteli käskyä.\n\n\"Hyvä\", jatkoi kapteeni, \"aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!\"\n\nJa nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nPiirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas\ntoisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä\ntuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa\njohonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan\nraskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.\n\nNiiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin\nladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin\nluuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien\npäällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja,\nkaksi arkkua kussakin rivissä.\n\nKullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein\nmielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan\nvähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me\nolimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin\nseurasi liikkeitämme.\n\nArkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin\nmuuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata\nensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — \"Kirottu!\"\nmurisi hän, \"tyhjä!\"\n\nMinä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.\n\n\"On ehditty ennen meitä!\" huudahti kapteeni.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoin minä. \"Tarkastakaamme ensin toista arkkua.\"\n\nToinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.\n\n\"Näette itse\", sanoi kapteeni.\n\n\"Kolmas!\" huudahtin minä.\n\nKapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli\ntyhjä.\n\n\"Mutta — mitenkä on tämän laita?\" sanoin minä.\n\n\"Mitenkä?\" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. \"Ja sitä kysytte\nte — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta\nsiitä saatte myös kärsiä!\"\n\nNäin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.\n\nOlin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani.\nNäin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä\ntoiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.\n\nSamassa kaikui Caesarin ääni:\n\n\"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!\"\n\nKapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka\noli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä\npaikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi hän, \"me olemme kenties erehtyneet.\"\n\nReippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään\nlennähti arkun kansi auki.\n\nHän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä\nhypähdin hänen luokseen.\n\nMenin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten\ntäynnä kultakappaleita.\n\n\"Näettekö!\" huusi kapteeni. \"Näettekö nyt!\" jatkoi hän, kaivaen\nvoimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.\n\n\"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!\" mumisi Caesar ihmetyksestä\nhölmistyneenä.\n\n\"Nyt olemme rikkaita, tohtori!\" huudahti hän.\n\nEn vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi kapteeni.\n\nKansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus,\nsillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä\nkohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja —\nkaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.\n\nLuulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin\nvähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:\n\n\"Mutta katsokaa, katsokaahan!\"\n\nHän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko\nkultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin\nsokin.\n\nKävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului\nkokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että\noli aika ajatella paluumatkaa.\n\nVaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista\nerota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia\nyhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi\njoutumaan päästään pyörälle.\n\nLopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon\nkasveja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää\njälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan.\nTällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki\noli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne,\ntoimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että\nnousimme maihin Baracoassa.\n\nKapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni\npalata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden\njuomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.\n\nMuutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä\nen välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin\nvoinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä\nkatunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään,\ntulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.\n\n\n\n"]