[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPFRzNq3wrAYh2Ei7LzhUsmAQs4r21K3LOjYf1ljPLjQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3345,"Kokemukseni vakoojana","Baden-Powell, Robert",1857,1941,"3345-baden-powell-robert-kokemukseni-vakoojana","3345__Baden-Powell_Robert__Kokemukseni_vakoojana",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1915,1917,13759,98768,false,75152,[24,25],"Baden-Powell of Gilwell, Robert Stephenson Smyth Baden-Powell, Baron, 1857-1941","Spies -- Great Britain -- Biography",[27,28,29,30],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Kokemukseni vakoojana\" by Baden-Powell of Gilwell is a military memoir written in the early 20th century. The text reflects on the author's extensive experiences as a spy and scout throughout various military campaigns, particularly during the Boer War. The central theme revolves around espionage—its tactics, significance, and the misconceptions surrounding spies, as the author aims to provide insights from his firsthand experiences in the field.  The opening of the memoir introduces readers to Baden-Powell’s early life and military career, detailing his rise through the ranks during conflicts in places like India and South Africa. He recounts significant events such as his defense of Mafeking during the Boer War, where he gained fame as a skilled and courageous leader. The author also emphasizes the challenges and dangers faced by spies, arguing against the negative stereotypes often associated with them. He discusses different types of espionage activities and the strategic importance of intelligence in warfare, laying a foundation for the themes explored in the rest of the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",282,"Partioliikkeen perustajan muistelmateos valottaa hänen toimintaansa sotilasvakoojana eri puolilla maailmaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän kertoo kokemuksistaan tiedustelutehtävissä ja esittelee vakoilun menetelmiä, kuten salaisten piirustusten kätkemistä luonnonaiheisiin.","Robert Baden-Powellin 'Kokemukseni vakoojana' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3345. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KOKEMUKSENI VAKOOJANA\n\nKirj.\n\nKenraaliluutnantti Sir R.S.S. Baden-Powell\n\n\nSuomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nALKUSANANEN\n\n\nKenraaliluutnantti Sir Robert Stephenson Smyth Baden-PoweIl\nsyntyi helmikuun 22 p. 1857. Vuonna 1875 hän alotti upseeriuransa\nluutnanttina eräässä husaarirykmentissä, joka palveli vuoroon Intiassa,\nAfganistanissa ja Etelä-Afrikassa. Viimemainitussa maailmankolkassa\nhän kunnostautui erityisesti sodassa tsuluja vastaan 1888. Kuuluttuaan\nsen jälkeen moniaan vuoden Maltan sotilaskuvernöörin esikuntaan, hänet\nkomennettiin uudelleen Afrikaan, jossa hän sotaretkellä Ashanti-maahan\nsai neekerisoturien ylipäällikkyyden; ansioistaan tässä sodassa hänet\nsitten korotettiin everstiluutnantiksi. Kohta sen jälkeen alkoi verinen\nsota tuimaa Matabele-heimoa vastaan, johon hän otti osaa ja jonka\nloputtua hänet nimitettiin everstiksi ja 5:nnen kaartinrakuunarykmentin\npäälliköksi.\n\nNämä sotaretket erinäisiä Afrikan neekeriheimoja vastaan olivat\nolleet niinhyvin Baden-PowelliIle kuin hänen sotamiehilleenkin\nhyvänä harjotuskouluna suurempia sotatoimia varten, jotka eivät\nkauvan viipyneetkään tulemasta. Vuonna 1901 alkoi buurisota, joka\njärkytti Englannin koko valta-asemaa maailman silloin mahtavimpana\nsuurvaltana. Siihen otti Baden-Powell tarmokkaasti osaa, kun oli\nerityisesti perehtynyt sodankäyntiin näissä maanäärissä. Tällöin\nhän jo teki nimensä kuuluisaksi sotilasvakooja- ja partiotoiminnan\njärjestäjänä. Mutta varsinaisen maineensa hän saavutti Mafekingin\ntaitavana ja urheana puolustajana. Kesti seitsemän kuukautta, ennenkun\nenglantilaiset pääjoukot voivat päästä tämän buurien saartaman\nkaupungin avuksi; ja vaikka se alkuaan oli miltei linnoittamaton,\nvarusti B-P. sen sellaiseen kuntoon ja ylläpiti niin sitkeätä\nvastarintaa, että ryntääjät työnnettiin joka kerta verisin otsin\ntakaisin. Palkinnoksi siitä hänet korotettiin kenraaliksi.\n\nVuonna 1910 Baden-Powell, joka tällöin toimi ratsuväen ylitarkastajana,\nerosi aktiivisesta sotapalveluksesta, voidakseen kokonaan antautua\nEnglannin sotavakoilutoimen johtoon. Se puoli hänen toimintaansa lienee\nluonnostaan salassa suurimmalle osalle hänen omiakin kansalaisiaan;\nsen sijaan on hänen alkuunpanemansa scout- eli partioliike vallannut\njalansijaa yli koko maapallon.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nKOKEMUKSENI VAKOOJANA\n\n\nRauhan aikaan on hankalata kirjoittaa sellaisista asioista kuin\nvakoojista ja vakoilutoimesta. Mutta nykyään, kun sota on käynnissä ja\nnoiden »ihmiskunnan hylkyjen» menettelytapoja joka päivä paljastetaan\nsanomalehdissä, ei asialle ole haitaksi, vaikka siihen luokin jonkun\nverran valaistusta. Minä osaltani tuon korteni kokoon kertomalla vähän\nkokemuksistani vakoojana.\n\nVakoojille on tullut miltei samanlainen kohtalo kuin kummituksille.\nIhmiset ovat hämärästi tajunneet mokomien olemassaolon, voimatta ja\ntahtomatta kuitenkaan oikein uskoa niitä — he eivät ole koskaan nähneet\nsellaista edessään; ja vain aniharvat ovat kohdanneet henkilöitä, jotka\ntodella ovat olleet suoranaisessa kosketuksessa vakoojain kanssa.\nMinä voin kuitenkin omasta persoonallisesta kokemuksestani jutella\nvakoojista ja voin taata niiden olemassaolon, jopa vallan suuressakin\nmäärässä; eikä vain Englannissa, vaan jok'ikisessä Europan kolkassa.\n\nTunnettu tosiasia on, että mikä hiljainen, selittämätön kopina hyvänsä\nvoi saada heikkohermoiset ihmiset pelosta säpsähtämään; ja että\nesim. kaappi, josta keskiyön aikaan kuuluu ritinää, tahi mikä muu\näkkiarvaamaton risahdus tahansa voi aikaansaada saman tuloksen. Samalla\ntapaa tuntevat sangen monet ihmiset kylmän karsivan ruumistaan, kun\nvain kuulevatkin puhuttavan vakoojista. Pelkkä maine niistä vaikuttaa\nheihin aivan samalla tapaa kuin jokin keskiyön kummitus.\n\nEn luule voivani alottaa esitystäni sen paremmin kuin koettamalla\nvapauttaa lukijani siitä sangen yleisestä käsityksestä, että jok'ikinen\nvakooja muka olisi kurja ja halveksittava yksilö, jollaisena ihmiset\nmielellään häntä pitävät. Jokapäiväisessä puheessahan sana vakooja\non kerrassaan muuttunut haukkumanimeksi. Olkoon, ettei kieli voi\nenää tulla toimeen ilman sellaista voimasanaa — mutta kun on puhe\ntodellisista vakoojista, niin jätettäköön pois se ylenkatseellinen\nsävy, joka puheessa siihen yleensä liitetään. Vakoojan toimeen voidaan\nruveta joko vapaaehtoisesti (korvauksetta), komennuksesta (upseerit)\ntahi maksusta — mutta kussakin tapauksessa vakooja tällöin toimii\nisänmaansa hyväksi ja suorittaa — silloin kun sen tosiaankin kunnolla\nsuorittaa — erinomaisen tärkeän ja suuriarvoisen työn maansa puolesta.\nSen kestäessä hän lisäksi on alituisesti vaarassa joutua kiini — mikä\nrauhan aikana tietää sangen ankarata vankeusrangaistusta ja sodan\naikana hirttonuoraa.\n\nToisin on _kavaltajan_ laita, sellaisen vakoojan, joka rahasta myy oman\nmaansa salaisuuksia vihollisvallalle. Hänestä ei ole ainuttakaan hyvää\nsanaa sanottavana.\n\n\n\n\nVAKOOJAJÄRJESTÖT\n\n\nSeuraavassa olen »vakooja» -sanan sijasta käyttänyt »toimitsijaa» eli\n»sotilasasiamiestä». Pitäen silmällä sotilaallisia tarkotusperiä voi\nnämä asiamiehet ryhmitellä seuraavasti:\n\n1. Strateegilliset ja diplomaattiset toimitsijat. Näiden tehtävänä\nrauhan aikaan on ottaa selvää valtiollisista ja sotilaallisista\nseikoista ja olosuhteista kaikissa maissa, joita voi ajatella\nomalle maalle vihamielisiksi; ja sodan kestäessä laajentaa tätä\ntehtävää saamalla aikaan valtiollisia häiriöitä, työlakkoja, jopa\nkapinaliikkeitäkin (kuten esim. Englannissa on sodan aikana nähty\nyritetyn Irlannissa, Egyptissä, Intiassa ja Etelä-Afrikassa) —\nkaikki tämä siinä mielessä, että vihollismaassa syntyisi sisäistä\nlevottomuutta ja sen sotaväenosastoja olisi pakko kiinnittää omien\nrajojen sisälle.\n\n2. Taktilliset meri- tai maasotilaalliset toimitsijat. Nämä tutkivat\nkaikkia sotilas-teknillisiä erityisseikkoja, ottavat selvää uutuuksista\naseteollisuuden ja sotavarustusten alalla sekä tarkastelevat ennakolta\nryntäysalueita, asemapaikkoja ja maaperä-esteitä niissä maissa,\njoihin ryntäämisen voi ajatella tulevan kysymykseen. Myöhemmin —\nkun hyökkäyssuunnitelma on valmiiksi laadittu — heidän tehtävänään\non ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka voivat hyökkäystä\nhelpottaa, kuten esim. laskea betoniperustuksia tykistöjen tuleviin\npatteripaikkoihin, hankkia aineksia uusien siltojen rakentamista\nvarten, missä vihollisen voi luulla purkavan entiset, sekä päinvastoin\nryhtyä valmistuksiin sellaisten siltojen hävittämiseksi, joiden\nsäilyttäminen on viholliselle tärkeää j.n.e.\n\n[Esim. kun saksalaiset joukot nykyisen suursodan alussa tulivat\nVisé-joelle, jonka yli vievän sillan belgialaiset olivat ennättäneet\nhävittää, seurasi melkein heti niiden perästä saksalaisella junalla\naineksia uuden sillan rakentamiseksi, joka tuota pikaa täydessä\nkunnossa välittikin hyökkääjäin ylimenoa joen yli. Suom. huom.]\n\n3. Sotavakoojat. Nämä esiytyvät sota-aikana valepukuisina\ntiedustelijoina, ja on heidän tehtävänään ottaa selvää\nvihollisjoukkojen asemista ja näiden miesluvusta, joukkojen\nkeskityksestä ja yleensä kaikesta, mikä tavalla tai toisella voi\nhelpottaa oman armeijan liikkeitä. Tällaisten toimitsijain joukossa\ntapaa sekä valepukuisia upseereja että vihollismaahan jo ennakolta\nasuttuneita vakoojia.\n\nKaikki edellä luetellut tehtävät jaetaan kaikenasteisten ja\n-luokkaisten asiamiesten kesken, alkaen valtiollisista lähettiläistä ja\nministereistä ynnä heidän sotilasasiamiehistään aina palkkaa nauttiviin\ntoimitsijoihin.\n\n\n\n\nSTRATEEGILLISET TOIMITSIJAT\n\n[Strategia = sotatiede.]\n\n\nSe valmisteleva valtiollinen ja strateegillinen urkkimistyö, jota\nsaksalaiset harjottivat ennen nykyiseen sotaan ryhtymistään, ei ole\nvastannut niitä toiveita, joita niin mainioon järjestelmään voi\nkiinnittää. Niin suunnattomilla rahasummilla, kuin vakoilutoimeen\nuhrattiin, olisi Saksan pääesikunnan voinut luulla hankkivan itselleen\nvaikuttavassa asemassa olevain henkilöiden avustusta, jotka olisivat\nkyenneet piirtämään paljon täydellisemmän asteikon vihollismaissa\nvallitsevasta valtiollisesta mielialasta, kuin mihin sen nykyiset\nasiamiehet itse teossa kykenivät.\n\nKaikki yritykset saada Englannissa aikaan työlakkoja juuri ratkaisevana\najankohtana eivät ottaneetkaan menestyäkseen. Saksalaisilla oli suuret\najatukset vaikutusvallastaan Egyptin ja Intian muhamettilaiseen\nväestöön, jonka keskuudessa he toivoivat synnyttävänsä levottomuutta,\njopa kapinoitakin; mutta he eivät olleet tällöin tunteneet tarpeeksi\nhyvin itämaita ja niiden kansojen mielialaa Englantia ja Saksaa\nvarsinkin Saksaa kohtaan.\n\nHe pitivät vallan varmana, että Irlannin kysymys synnyttäisi\nvarsinaisen kansalaissodan, joka sitoisi suuren osan Englannin\nmaajoukoista kotimaahan ja estäisi niiden käyttämistä muualla.\n\n[Eipä siitä muuten paljon puuttunutkaan. Lat. huom.]\n\nHe eivät olleet ottaneet lukuun sitä mahdollisuutta, että buurit ja\nenglantilaiset saattaisivat toimia käsi kädessä Etelä-Afrikassa. He\neivät olleet uskoneet, että Englannin joukkoja voitaisiin siirtää\nsieltä Europaan; vielä vähemmän, että Etelä-Afrika lähettäisi omat\njoukkonsa taistelemaan Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa vastaan,\nniin että ensinmainitut, säännölliset armeijaosastot voitiin kulettaa\nEnglantiin vahvistamaan kotiarmeijan rivejä.\n\nHe kuvittelivat, että Englannin merentakaiset siirtomaat muka olivat\nliian heikosti varustetut ollakseen miksikään hyödyksi alkavassa\njättiläiskamppauksessa. He eivät tulleet ajatelleeksikaan, että\nEnglannin nuoriso kymmenin ja sadointuhansin rientäisi lippujen alle;\nettä nimenomaan se seikka, että englantilaisen nuorison kasvatus,\nluonne ja urheilunharrastus on omiaan tekemään siitä mainioita\nsotilaita, salli tämän maan polkea kamarastaan yhäti uusia armeijoja\ntoisensa perästä, sitte kun verileikkiin täydellä todella oltiin\nryhdytty ja yleisen asevelvollisuuden välttämättömyys havaittu todeksi.\n\nKaikkien näiden seikkain olisi pitänyt olla jo ennäkolta selvillä, jos\nsaksalaiset olisivat älynneet käyttää toimitsijamiehinään ylemmässä\nyhteiskunta- ja sivistystasossa olevia henkilöitä.\n\n\n\n\nTAKTILLISET TOIMITSIJAT\n\n\nNäiden tehtävänä on, kuten aikaisemmin mainittiin, paitsi\nvihollismaan puolustusvalmiuden tutkimista sotavoimiin, varustukseen\nja asekelpoisuuteen nähden, myös selonottaminen todennäköisistä\ntaistelualueista sekä tarpeellisten ennakkovarustelujen toimittaminen\nniillä.\n\nSaksalaiset ovat nykyisessä sodassa ottaneet käytäntöön eräänlaisia\nsuunnattomia mörssäreitä, joiden granaateille englantilaiset sotilaat\novat antaneet pilanimen »Musta Maija» niiden räjähtäessä synnyttämien\npaksujen savupilvien takia. [Näille mörssäreille ovat saksalaiset\npuolestaan antaneet pilanimen »Paksu Bertha» niiden valmistuspaikan\n(Kruppin tehtaiden) omistajattaren rouva Bertha Krupp v. Bohlenin\nnimen mukaan. Suom. huom.] Näitä tykkejä voidaan käyttää ainoastaan\nsemmoisissa paikoissa, missä ne voidaan asettaa kylliksi tukevalle\nbetonialustalle. Sen vuoksi ovat saksalaiset pitäneet huolta, että\nsellaisia alustoja on etukäteen rakennettu kaikkiin paikkoihin, joissa\nhe ovat otaksuneet tykkien tulevan käytäntöön. Näin on tehty sekä\nBelgiassa että Ranskassa, ja kun alustojen rakentaminen on toimitettu\nrauhan aikaan, on sen tietysti pitänyt tapahtua mitä syvimmässä\nsalaisuudessa. Epäluulojen välttämiseksi on annettu jonkun saksalaisen\nostaa tai vuokrata jokin maakartano, jolle nimenomaan on aikomus\nrakentaa moisia alustoita; ja jonkun ajan kuluttua on uusi isäntä\nantanut laskea perustuksen muka uudelle talousrakennukselle — tahi\nkaupunkien läheisyydessä tehdaslaitokselle — ja pystyttänyt sille\nhelposti purettavan rakennuksen.\n\nTällainen menettely ei tietystikään herätä erityistä huomiota; ja\nennen suursodan puhkeamista lieneekin sellaisia rakennuksia ollut koko\npaljon vastaisilla sotatantereilla. Sotajoukkojen tultua paikalle oli\nniiden vain purettava nuo hatarat päällysrakennukset, ja sitten olivat\nbetonialustat valmiit käytettäviksi tykistöä varten.\n\nMuutama vuosi sitten sai Englannin sotilasministeriö ilmotuksen, että\nvieras valta paraikaa rakennutti tykkialustoja sellaiseen kohtaan,\njolle ei ennen oltu osattu antaa juuri minkäänlaista sotilaallista\nmerkitystä.\n\nMinä sain määräyksen ottaa selvää tämän ilmotuksen todenperäisyydestä.\nTietystikään ei paikalle käynyt lähteminen vormupukuisena; se olisi\nheti herättänyt epäluuloa, minä en olisi saanut nähdä mitään ja\narvatenkin olisin tullut vangituksi vakoilijana. Majoituin sentakia\nlähistöön erään ystävällisen maanviljelijän luo. Seudulla vallan\nvilisi metsälintuja, ja minä miilustelin haulikko kainalossa ympärinsä\npäiväkaudet. Tällöin koetin saada yleissilmäyksen maaperäsuhteista\nja punnita mielessäni, mitkä kohdat paraiten soveltuivat tykistön\nasettamista varten; sen tehtyäni kiipesin merkillepanemilleni\nkunnaille tähyämään tapaisinko niillä peltokanoja (tai muuta huomiota\nansaitsevaa). Sillä tapaa minä piankin tapasin mitä etsin: upseereita,\njotka mittailivat maaperää, ja työmiehiä, jotka löivät maahan paaluja\nja viitoittivat linjoja. Heidän hommistaan en voinut erehtyäkään.\n\nMinä sivuutin heidät rauhallisesti pyssy kainalossa ja koira\nkintereillä, ilman että he panivat minua merkillekään; mutta läheisiltä\nkunnailta seurasin sitten tarkoin kaikkia heidän liikkeitään.\n\nKun he lähtivät syömään tahi päivätyönsä päätettyään palasivat\nmajapaikkaansa, metsästelin minä edelleen heidän alueellaan, ja vaikkei\njahtireppuni sanottavasti pullistunutkaan, sain kuitenkin kootuksi\nmelkoisen joukon asemapiirustuksia sekä mitatuksi heidän maaperään\nmerkitsemiään juoksuhauta- ja tykinaluskohtia.\n\nSiten olivat nämä asemat meillä jo tarkasti tiedossa jokunen päivä\nniiden suunnittelemiseen ryhdyttyä; ja vaikka he myöhemmin istuttivat\npuita kaikille mäkirinteille ja rakensivat suojuksia sellaisiin\nkohtiin, että linnakkeet niissä joutuivat piiloon, tiesimme me tarkoin\nmissä ne sijaitsivat ja kuinka suuria ja vahvoja ne olivat.\n\nTuo puiden istuttaminen patteripaikkojen salaamiseksi voi muuten joskus\nvaikuttaa aivan päinvastoin kuin on ollut tarkotuksena. Niin sattui\nesim. Tsingtaussa Kiinassa, jonka japanilaiset ja englantilaiset\nyhdessä joku aika sitten valloittivat saksalaisilta. Kun tarkastelin\ntätä linnoitusta, oli minun erinomaisen helppo keksiä linnakkeet juuri\nniitä kaihtavien nuorten metsäistutusten johdolla. Lähistöllä ei näet\nluonnostaan kasvanut lainkaan metsää.\n\n\n\n\nMAAHAN ASUTTUNEET VAKOOJAT\n\n\nTällaiset vakoojat asettuvat yleensä vuosikausiksi vakinaisesti asumaan\nsiihen maahan, jossa heidän aikomuksensa on toimia. Jotkut harvat\nheistä ovat korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa — enimmäkseen\nhenkilöitä, jotka rikastuttuaan haluavat saada korkean ritarimerkin\ntai muuta imartelevaa tunnustusta ansioistaan. Mutta pääosa kiinteästi\nasuttuneista vakoojista on alempaa säätyä ja kuuluu vakinaista palkkaa\nnauttivaan vakoojaluokkaan.\n\nNämä vakoojat toimivat asiamiehinä, ottavat vastaan ja toimittavat\nedelleen kaikkia salaisia määräyksiä ympäri matkusteleville vakoojille\nsekä lähettävät näiden antamat ilmotukset vakoilutoimen päämajaan. He\nkoettavat myöskin hankkia itsenäisesti kaikenlaisia tietoja, joita\nsitten selostavat kotimaahan.\n\nMuuan näitä tällaisia vakoojia, _Steinbauer_, oli monias vuosi sitten\nsaksalaisen vakoilutoimen »pääpostilaatikkona» Englannissa. Hän kuului\nvirallisesti keisari Wilhelmin seurueeseen, kun tämä kävi viimeisellä\nvierailullaan Englannissa ja otti hän kuninkaan vieraana osaa\nkuningatar Viktorian muistopatsaan paljastusjuhlallisuuksiin.\n\nSteinbauer keksittiin kun muuan hänen asiamiehistään, jota oli kolmen\nvuoden ajan pidetty silmällä, vangittiin ja asetettiin oikeuden eteen\nLontoossa. Saksalaisten vakoojien menettelyistä saatiin lisäselvyyttä\nKarl Ernstin paljastuksen yhteydessä, jolloin joutuivat kiini Schröder,\nGressa, Klare ja monet muut.\n\nMuuan entinen saksalainen upseeri, _Carl Lody_, ammuttiin tuonaan\nLontoossa sen johdosta, että hän oli sodan aikana lähettänyt meidän\nlaivastostamme salaisia tietoja Saksaan. Häntä vainuttiin kauvan\naikaa, ja hänen kirjeenvaihtoansa avasi ja piti silmällä meidän\nvastavakoilupoliisimme, niin että hänen Saksaan lähettämänsä tiedot\nolivat jo kauvan ennen hänen vangitsemistaan sotaministeriömme tiedossa.\n\nKuuluisimpia kaikista viime aikoina paljastetuista vakoojista\noli tohtori _Karl Graves_. Tämä saksalainen joutui vakoilustaan\nkiini Skotlannissa ja tuomittiin 18 kuukaudeksi linnavankeuteen,\nmutta päästettiin kohta jälleen vapaalle jalalle, ilman että syytä\nvirallisesti selitettiin. Hän kirjoitti sittemmin toiminnastaan\nhuomiota herättäneen kirjankin; ja merkille pantavaa on, että hänen\nkirjevaihtonsa Saksan vakoilukeskuksen kera kävi tullen ja mennen\nkirjekuorissa, jotka olivat varustetut tunnetun englantilaisen\nrohdosliikkeen Burroughs & Wellcomen nimileimalla. Hän oli olevinaan\nlääkäri ja lähetti kirjeensä erään Brysselin hotellinisännän tahi erään\nPariisin muotiliikkeen välityksellä sekä peri saamansa kirjeet muutaman\nvähäpätöisen Lontoon tupakkakaupan kautta.\n\n[Graves antautui nim. vuorostaan englantilaisten vakoojaksi kunnes\nkyllästyneenä koko toimeen erosi vakoojanammatista ja julkaisi\nentisestä toiminnastaan erinäisiä kuvauksia. Suom. huom.]\n\nMuuan näistä kirjeistä joutui sitten harhateille, syystä että hänen\nnimensä eteen oli osotteeseen merkitty väärä alkukirjain. Postilaitos\npalautti sen Burroughs & Weilcomen liikkeeseen, missä kuori avattiin ja\nsen sisältä tavattiin saksankielinen kirje ynnä setelitukko. Kirjeestä\nkävi selville, että rahat olivat palkkiota hänen toimittamistaan\npalveluksista. Se seikka herätti epäluuloja Gravesia vastaan. Häntä\nruvettiin pitämään silmällä, ja viimein huomattiin olevan syytä vangita\nhänet.\n\nGraves on itse selostanut toimintaansa julkaisemassaan kirjassa »Erään\nsaksalaisen vakoojan paljastuksia». Siinä hän kertoo, kuinka huomasi\ntulleensa vainuamisen esineeksi seuraavasti: Kerran kotia palatessaan\nhän oli pannut merkille, etteivät hänen tuolille jättämänsä vaatteet\nolleetkaan enää samassa järjestyksessä, mihin hän ulos lähtiessään ne\noli jättänyt. Hänen kysyttyä emännältään, oliko huoneessa sillävälin\nkäynyt ketään, vastasi tämä ilmeisesti hämillään, ettei ainakaan ketään\nvieraita ollut voinut siellä käydä. Graves kysyi sitten, oliko ehkä\nräätäli pistäytynyt talossa. »Kyllä», myönsi emäntä; mutta kun hän\nkohta sen jälkeen tiedusteli asiaa puhelimitse räätäliltään, kielsi\ntämä jyrkästi käyneensä siellä.\n\nTotta tosiaan tuntuu olo sangen tukalalta, kun havaitsee joutuneensa\nsalattujen silmien huomion esineeksi, sen voin vakuuttaa omasta\nkokemuksestani — varsinkin kun tietää olevansa syyllinen ja\nansaitsevansa olla urkittavana.\n\n\n\n\nSOTILASASIAMIEHET\n\n\nYleensä on sangen vaikeata löytää tavallisia vakoojia, joilla olisi\nsiinä määrässä tarvittavia ennakkotietoja, että voivat joltisellakin\nmenestyksellä ottaa selvää meri- tai maasotilaallisista teknillisistä\nseikoista. Siitä syystä on usein pakko tässä tarkotuksessa turvautua\nupseereihin.\n\nMutta upseereihin — nimenomaan saksalaisiin — nähden on se pula\nolemassa, että heidän joukostaan aniharvat kykenevät siinä määrin\nmuuttamaan karvaansa ja esittämään rauhallisia siviilimiehiä, jotteivät\nryhdillään ja esiytymisellään synnytä syrjäisissä epäluuloja. Nykyisen\nsuursodan edellisinä vuosina retkeili rantamillamme joukottain\nsalapukuisia saksalaisia upseereja, mutta enimmäkseen heidän säätynsä\nkohta keksittiin, heitä seurattiin tarkoin kintereillä, ja heidän\nmatkailureiteistään voi pian helposti arvata heidän asiansa.\n\nMuistanpa muutaman sellaisen seurueen kierrelleen automobiililla\nKentin kreivikunnassa mukamas ottamassa selvää joistakin vanhoista\nroomalais-aikaisista raunioista. Eräässä kohden he tiedustivat\nasianomaiselta tilanomistajalta tarkoin sellaisten löytöpaikkaa,\nja kun tämä valitti ettei hänellä ollut karttaa käsillä, veti eräs\n»muinaistutkijoista» kohta laukustaan ison kartan esille! Sen teksti\nei ollut englanninkielinen, ja siihen oli m.m. tarkoin merkitty seudun\nvedenottopaikat, joita ei ainakaan Englannin pääesikunnan kartoissa\nilmaista.\n\n\n\n\nKAUPPAVAKOOJAT\n\n\nPaitsi edellämainitsemiani erilaisia vakoilulajeja ovat saksalaiset\nmyöskin järjestelmällisesti harjottaneet kauppavakoilua. Monilukuiset\nsaksalaiset nuorukaiset hankkivat itselleen palkattomia toimia\nbrittiläisissä kauppaliikkeissä — »kieltä oppiakseen». Kaikella\nahkeruudella he harrastivat oppiakseen paljon muutakin kuin vain\nenglanninkieltä ja tunkeutuivat vähitellen perille liikesalaisuuksiin\nja kauppamenetelmiin, joita käyttivät sitten hyväkseen omaan maahansa\npalattuaan. Kauppavakoilulla on ollut erittäin tärkeä merkitys sen\nkautta, että kauppasota itse teossa on ollut pohjimmaisena syynä\nnykyisen maailmansodan syttymiseen.\n\n\n\n\nSAKSAN SUUNNITELMAT MAIHINNOUSUA VARTEN ENGLANNISSA\n\n\nSaksan vuosittain vakoilutoimeen uhraamat rahamäärät ja niiden\nnojalla saavuttamat kokemukset johtivat eräänlaisen kansainvälisen\nvakoilutoimiston perustamiseen, joka sijaitsee Belgiassa. Sen\nhenkilökunnan muodostivat varhemmin suurimmalta osalta Amerikan\nsaksalaiset, jotka saivat runsaan maksun hankkimistaan tiedoista, jos\ntahdottiin saada asemapiirustuksia jostakin uudesta linnoituksesta,\ntietää uuden panssarilaivan mittasuhteet tahi uuden tykkimallin\nkantavuus, niin tarvitsi vain kääntyä toimiston puoleen ja kysyä:\n»Tahdotteko hankkia meille ne ja ne tiedot, niin maksamme teille\nniin ja niin paljon?» Tuotapikaa olikin toimistolla luotettavat\nvastaukset valmiina. Jos kysyjä tekeytyi amerikkalaiseksi, voi hän\nkaupanpäällisiksi saada vielä joukon vähemmän tärkeitä, mutta silti\nhyödyllisiä tietoja.\n\nJouduttuani tekemisiin näiden miesten kanssa sain selville erään\nsaksalaisten suunnitelman, jota heillä oli aikomus noudattaa\nEnglantiin hyökätäkseen. Kun se sattumalta valaisee heidän mahdollista\nmenettelytapaansa rauhallisia asukkaita kohtaan hyökkäyksen-alaisessa\nmaassa, jotka eivät ole missään yhteydessä sotatoimien kanssa, niin\nselostan sen tässä lyhyesti.\n\nSaksalaisten ajatus oli silloin — juttu on muutaman vuoden vanha —\nettä he moniaitten tuntien kuluessa luulivat kykenevänsä salpaamaan\nmiinalaitteilla ja sukelluslaivoillaan kaiken liikenteen Englannin\nKanavassa ja siten sulkea Englannin kotilaivaston Spitheadin ja\nPortlandin satamiin.\n\n[Englannin sotalaivasto toimii kahdessa osassa: »kotilaivasto» (Home\nfleet) Englannin kanavassa ja Pohjanmerellä, suojellen kotimaan\nrannikkoja vihollisten maihinnousuyrityksiltä; ja »valtamerilaivasta»\n(Ocean fleet), joka ylläpitää Englannin merienherruutta kaikilla\nmaailman vesillä. Jo ennen nykyistä sotaa Ranskan kanssa tehty liitto\nvapautti suuren joukon Englannin sotalaivoja Välimereltä. Suom. huom.]\n\nKun Doverin ja Calais n välinen salmi olisi sillä tapaa tukettu, oli\nheidän mielestään helppoa lähettää armeijansa laivoilla Pohjanmeren\npoikki ja laskea se maihin joko Itä-Angliaan tahi Yorkshireen. Heillä\noli sitä varten Pohjanmeren rannikolla yhdeksän lastaussatamaa\naallonmurtajineen ja laivasiltoineen ja niissä tarvittava määrä\nteräsproomuja hinauslaivoineen, kaikki valmiina joukkojen kuljetusta\nvarten.\n\nHe olivat vuosien mittaan tehneet muistiinpanoja ilmastosuhteista\nja tulleet siihen vakaumukseen, että heinäkuun 13 päivän tienoilla\nEnglannissa yleensä vallitsee vuoden kaunein sää. Mutta toiselta\npuolen tahtoivat he järjestää hyökkäyksensä tapahtumaan sellaisena\naikana, jolloin pankit ja kauppaliikkeet myöntävät tavanmukaisen\nlyhyen kesäloman henkilökunnalleen, ja jolloin junat ja höyrylaivat\nkukkuroillaan kulkien eivät voi välittää liikennettä tavallisella\ntäsmällisyydellä. Se loma-aika, joka lähinnä sattuisi heinäkuun 13\npäivän korville, alkaisi todennäköisesti elokuun alussa. Kokonainen\nketju tällaisia yhteensattuvia seikkoja saikin nykyisen sodan alkamaan\njuuri tuona ajankohtana.\n\nEnglannissa asuvain vakoojain piti katkoa kaikki puhelin- ja\nsähkölennätinjohdot sekä — missä se vain kävi päinsä — räjähdyttää\ntärkeitä siltoja ja tunneleita ilmaan. Aikomuksena tietenkin oli saada\naikaan mahdollisimman paljon liikenteitä sekä luoda maassa yleistä\nhämmennystä ja sekasortoa.\n\nJoukkojen maihinlaskeminen Yorkshiren rannikolle perustui seuraavaan\nsuunnitelmaan:\n\nSaksalaiset eivät pitäneet Lontoota Englannin strateegillisena\npääkaupunkina. Sellaiseksi he käsittivät paremminkin suuret\nteollisuuskeskukset Keski-Englannin pohjoisosassa, missä ei ainoastaan\nkuusi vaan neljätöistä miljoonaa henkeä asuu tuiki-tiheässä\nkaupungeissa ja kauppaloissa, jotka ovat niin vieri-vieressä, että ne\ntavallaan sulavat yhteen.\n\nHeidän ajatuksensa oli se, että kunhan heidän vain viskata 90 000\nmiehinen armeija Leedsiin, Sheffieldiin, Halifaxiin, Manchesteriin ja\nLiverpooliin kohtaamatta vakavampaa vastustusta ensimmäisten parin\ntunnin aikana, niin kykenivät he tarrautumaan niin lujasti kiini\nasemiinsa, että vain melkoinen ylivoima saattoi karkottaa heidät niistä.\n\nOlettaen, että heillä oli viikon muona mukanaan että he voivat hankkia\nkaiken muun tarvitsemansa itse paikalta, luulivat he pitävänsä puolensa\nsangen pitkän ajan. Ensi työkseen he karkottaisivat kaikki tuon seudun\nasukkaat — miehet, naiset ja lapset — lähistöltä ja hävittäisivät\nkaikki kaupungit raunioläjiksi.\n\nSillä tapaa joutuisivat nuo neljätoista miljoonaa ihmistä muutaman\ntiiman kuluessa kodittomiksi ja lähtisivät nälkäisinä, vimmastuneina\nparvina hajaantumaan ympäri maata. Sellainen isku vaatisi hallituksen\nja viranomaisten puolelta vallan tavattomia toimenpiteitä asian\nkorjaamiseksi — kaikki elintarvevarastot tyhjenisivät tuota pikaa ja\nrauhalliset askareet lamautuisivat täydellisesti.\n\nYorkshiren itärannikko Humberin ja Scarboroughin välillä on aivan kuin\nluotu tällaista yritystä varten. Rannikko itsessään monien mailien\n[Mile, Engl. peninkulma = 1,6 km. Suom. huom.] pituudelta tarjoo\nerinomaisia maihinnousukohtia; rantaseutu on aivan avointa, kun sitä\ntaas sisämaahan päin kaartaa puoliympyrän muotoinen kukkulaharjanne,\njota verrattain vähin voimin kävisi puolustaminen maihinnousua\nharkitsevia joukkoja vastaan; alueen kumpiakin sivustoita suojelevat\nHumber- ja Teesjoet.\n\nTällainen oli saksalaisten suunnitelma monias vuosi sitten, ennenkun\nEnglannin kotilaivaston pääasema oli siirretty pohjoisempaan; ja se\nperustui heidän vakoojainsa itse seudulla toimittamiin tarkkoihin\nennakkotutkimuksiin. Jos Saksa olisi sillä kertaa julistanut sodan, on\nmahdollista, ettei Englannin laivasto olisi kyennyt kyllin tehokkaasti\nhäiritsemään sen joukkojen kuljetusta. Itsestään selvää on, että koko\nSaksan taistelulaivasto olisi suojannut kuljetuslaivain sivustoita.\n\nEnsi silmäyksellä tämä suunnitelma tuntui niin tuiki haaveelliselta,\nettä minun oli vaikea ottaa se todeksi; mutta puheltuani saksalaisten\nupseerien kanssa lähemmin sen johdosta täytyy minun myöntää, että\nse näiden mielestä ainakin oli aivan mahdollinen toteuttaa. He\nmenivät vielä pitemmälle kertoessaan, minkälaisen kohtelun alaiseksi\nhe aikoivat alistaa maan rauhallisen väestön, ja antoivat minun\nvilauksittain ymmärtää, että tulisivat menettelemään vastustajiaan\nkohtaan samalla rautaisella kovakouraisuudella, josta raastettu\nBelgia on nykyisin todistuksena. Tarvittaessa olisivat he olleet\nvalmiit tekemään tahtonsa siviiliväestön taholla ymmärretyksi\njoukkoampumisilla, jollei tämä joutuin ja vastaanpanematta rientäisi\ntuomaan heille vaadittuja elintarpeita.\n\nSuunnitelmaan tarkemmin perehdyttyäni tulin huomaamaan, että kaikki\nyksityiskohdat sotajoukkojen kuljetuksessa olivat täydellisesti\njärjestellyt ja valmistellut. Noissa yhdeksässä lastaussatamassa\noli jokaisena ajankohtana laivoja valmiina viemään Pohjanmeren\npoikki suurempiakin joukko-osastoja, kuin mitä aluksi katsottiin\ntarpeelliseksi; ja nämä joukot voi, herättämättä erityistä huomiota,\nvarustaa liikekannalle aivan satamain lähettyvillä — pelkästään\nmanööverien varjolla.\n\nMinä pidin tästä aineesta jälkeenpäin esitelmän upseereilleni. Aivan\nsattumalta saivat sanomalehdet vihiä asiasta, ja tämä seikka kenties\nparemmin kuin mikään muu osotti minun koskettaneen arkaan paikkaan.\nSillä seurauksena ei ollut vain se, että parlamentin alahuoneessa\nsotaministeriä pommitettiin kyselyillä asian johdosta, vaan minä sain\ntukuttain kirjeitä saksalaisilta sekä ylhäisiltä että alhaisilta\n—joissa minua haukuttiin pataluhaksi. Eräs kirjoittaja lopetti\nsisunpurkauksensa seuraavin sanoin: »Jos luulette voivanne pelottaa\nmeitä tulemasta, niin siinä surkeasti erehdytte.»\n\n\n\n\nVAKOOJAIN TAVOITTAMINEN\n\n\nMinulla oli aikoinaan ollut toimena tavoittaa vihollisia vakoojia,\nja siinä saamaini kokemusten perustalla rohkenen ajatella, että\nvastaurkinta on paras koulutus vastaiselle vakoojalle.\n\nOlin kerran onnistunut sieppaamaan kiini kolme vihollista vakoojaa ja\nsain sentakia vastaanottaa onnitteluja eräältä ylipäällikön esikuntaan\nkuuluvalta vanhemmalta upseerilta, kun tämän kanssa ratsastin takaisin\nleiriin eräästä sotaväenkatselmuksesta. »Sanokaas minulle, miten te\noikein menettelette paljastaaksenne vakoojan?» kysyi hän. Minä selostin\nhänelle hiukan menettelytapojamme ja päätin selitykseni huomauttamalla,\nettä onnenpotkauksella oli ylimalkaan suuri osansa menestyksessä.\n\nMe ratsastimme hiljakseen edelleen. Katselmuspaikalta kaupunkiin\njohtava maantie oli täpösen täynnä kotia palaavia ajopelejä. Aivan\nmeidän edessämme ajoi matkailijapukuinen herrasmies avoimissa\nvuokra-ajurin-vaunuissa. Minä kiinnitin puhetoverini huomiota häneen\nja sanoin, että tuollaisia henkilöitä me esimerkiksi pidämme silmällä.\nMinä aijoin kaikessa rauhassa seurata matkailijaa, kunnes olin saanut\nhänen asuntonsa selville, ja sitten panna varsinaisen urkkijan hänen\nkintereilleen.\n\nMe ratsastimme siksi lähelle hänen vaunujaan, että voimme nähdä hänen\nlukevan matkailijaopasta ja samalla tähystävän kartasta erinäisiä\nlinnakkeita, joiden ohitse juuri ajoimme. Niiden kohdalle tultua\nkäski vieras äkisti ajurin seisauttamaan hevosen, jotta hän saisi\nsytytetyksi sikarin. Vaunut pysähtyivät, ja mekin palautimme ratsumme\näkkiä takaperin. Vilkaistuaan ettei ajuri pukillaan katsellut\ntaaksepäin, sieppasi mies etuistuimella olevasta matkalaukusta\nnopeasti esiin valokuvauskoneen ja otti kuvan erään aivan uutukaisen\nampumatarvevaraston sisäänkäytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nkone oli jälleen piilossa, sikari sauhusi miehen huulilla ja ajuri sai\nkäskyn jatkaa matkaa.\n\nMe seurasimme vaunuja, siksi kunnes erotimme kaukaa poliisimiehen.\nMinä ratsastin joutuin edelle ja käskin poliisin pysähdyttämään vaunut\nja vaatimaan matkailijalta nähdäkseen tämän lupakorttia linnakkeiden\nvalokuvaamiseen. Sellaista ei tällä tietysti ollut lainkaan.\nValokuvauskone otettiin takavarikkoon ja omistajan nimi ja osote\nkirjoitettiin muistiin »lähempiä toimenpiteitä varten asian johdosta».\n\nSiihen aikaan — siitä on jo monta vuotta sitten — vallitsevat lait\nasettivat valitettavasti monenlaisia hankaluuksia vakoilusta epäiltyjen\nhenkilöiden vangitsemiselle ja rankaisemiselle. Ainoa toimenpide,\nmihin silloin voimme ryhtyä, oli pitää valokuvauskonetta edelleen\ntakavarikossa.\n\n»Lähemmät toimenpiteet asian johdosta?» — vaikkapa joihinkin sellaisiin\nolisi ollut lupa ryhtyäkin — eivät tässä tapauksessa olisi kuitenkaan\njohtaneet mihinkään tulokseen, sillä epäluulonalainen henkilö piti\nparhaana palata vielä samana iltana kiiruimman kautta mannermaalle.\n\n\n\n\nSOTAVAKOOJAT\n\n\nVaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa\nloppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja\nerotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja\nsilloin esiytyy salapuvussa.\n\nTiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa,\nuhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta\nainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun\nhän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain\n»kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi\npaljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota\nerotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.\n\nKelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän\nkerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin\nvormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta\ntyöstään.\n\nMeidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä\nmäärässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista\nkansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty\nkuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta,\npitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan.\nSodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio\nalkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen\nminkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.\n\nJan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten\nkanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään\neuropalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui\nerinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken\nsynnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.\n\nKun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut\nlähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta\nhuomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään.\nMutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin\nvoi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata\npiilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä\nhalusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten\nja karjan tyyssijoista.\n\nEräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö\nkului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa\nruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton\ntehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita\nvastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja\nsilloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.\n\nMuuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin\nlähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen\nvuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.\n\nMatabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten\ntuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan\naseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan,\njosta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä\nvalkeni.\n\nTässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä\nvuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen\nperästä toinen, sitten kolmas, neljäs... mutta ennenkun kuudes oli\nennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin\nnähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät,\neivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.\n\nMinä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn\nkatsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.\n\nHän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja\nliukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.\n\nTukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu\npitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä\nen voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja\nhetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä\nkaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain\nkallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna\nodotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua\nkiiniottamaan.\n\nSiellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän\ntakaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.\n\nEpäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä\noikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.\n\nHän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa\nmeille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että\nnuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin\nvuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä\nrivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä\nsytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että\ntuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan\nasianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.\n\nMinusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin\nja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä\nodottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti\nlähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti\nyllättää meidät.\n\nOllakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden\ntakapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja\nurkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa\nmeihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut\nsamaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään\nrientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.\n\nTästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta.\nSe vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua\npersoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon\nenemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä\nkysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään\nantautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja\nvaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja\nkunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.\n\nBuurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia.\nMuuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan\ntunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena\ntaistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun.\nVahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän\nkävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta\nyllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman\njoukkonsa luo.\n\n\n\n\nVAKOILUTIETOJEN PERILLEVIEMINEN SODAN AIKANA\n\n\nPaikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka\nonkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin.\nMenettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu\ntoisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa\nmaaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta\nosaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat\nonnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin\nvaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla\nsanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu\nmahdollisimman pian perillesaatetuiksi.\n\nAfrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita\n(mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita)\nlähettäessään minulle uutisiaan.\n\nNämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin\nmilloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten\nsavella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas\npohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen\nvälttämiseksi voi polttaa.\n\nNämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen\nsavusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä\nilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään\nnuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.\n\nNe kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen\nlävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa,\nveivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla\npäällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan.\nKohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen\nmaahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä\nosasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa\nmaaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.\n\nYleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli\n»rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he\npiirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä\noli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja\ntoisilleen.\n\nAlempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden\nmerkitykset.\n\n»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»\n\n(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»\n\n»Minä olen mennyt kotia.»\n\n(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin\nasetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»\n\n(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on\njossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne\npäin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa,\nettä ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)\n\n\n\n\nSOTAVAKOOJIEN TOIMI NYKYISESSÄ MAAILMANSODASSA\n\n\nVenäjän-Jaapanin sodassa käyttivät jaapanilaisct epälukuisia\nsotavakoojia. Heidän esikuntansa tunsi Port Arturin puolivalmiit\nlinnakkeet ja vaillinaisen varustuksen kuin viisi sormeansa, ennenkun\nvielä oli laukaustakaan ammuttu linnoitukseen.\n\nSaksan sodankäyntiohjeissa oli ennen määräys, että eri joukko-osastojen\nturvaamiseksi oli sodan aikana patrullien, etupostien y.m. lisäksi aina\nkäytettävä vakoojajoukkoja. Myöhemmin on tämä määräys poistettu ainakin\nyleisesti käsiin joutuvista ohjesäännöistä, mutta käytännössä on se\nkumminkin vakituisesti voimassa.\n\nSotavakoojat ovat peljätty ja arvossapidetty taisteluase. Jo Fredrik\nSuuri käytti sellaisia, ja hänen kerrotaan (verratessaan itseään\nranskalaisten ylipäällikköön) sanoneen: »Kun marsalkka Soubise lähtee\nsotaan, on hänellä sadottain kokkeja seurassaan; kun minä lähden\nliikkeelle, käy sadottain vakoojia armeijani edellä.» Saksan armeijan\nnykyinen ylipäällikkö voisi hyvin sanoa samaa — vain sillä erotuksella,\nettä hänen todennäköisesti kannattaisi puhua »tuhansista» eikä vain\n»sadoista».\n\nKuulee kerrottavan, mitenkä nämä vakoojat talonpojiksi pukeutuneina\nhäärivät vastustajan liikkuma-alueilla ja antavat merkkejä milloin\nvärillisillä lyhdyillä, milloin lähettämällä uuninpiipuista\nilmoille savupilviä, tahikka käyttävät tornikellojen viisareita\nmerkinantovehkeinään.\n\nUseammin kuin kerran on saatu ilmi ja ammuttu katolisiksi papeiksi\npukeutuneita vakoojia. Saman kohtalon sai osakseen muuan ilmijoutunut\nsaksalainen autonkuljettaja, joka ranskalaiseen vormuun kätkeytyneenä\ntoimi pitkän aikaa erään ranskalaisen esikunnan autoajurina.\n\nSodan alussa käyttivät saksalaiset vakoojat salaista merkkikieltä\nilmottaessaan toisilleen uutisia. He maalasivat erisuuruisia ja\nerivärisiä nautaeläimiä portinkylkiin y.m. sellaisiin kohtiin,\nilmaistakseen lähistöllä olevain vihollisjoukkojen miesluvun ja\nliikkeet. Saksalaisten marssiessa valloittamiinsa tahi heille iskutta\nluovutettuihin belgialaisiin ja ranskalaisiin kaupunkeihin tapasivat\nhe porteissa ja katuovissa vastassaan tämäntapaisia ilmotuksia:\n»Elkää tässä mitään hävittäkö. Täällä asuu hyviä ihmisiä.» Tällä\ntapaa suojelivat vakoojat asumuksiaan ja ottivat varovaisuuden vuoksi\nusein pari naapuritaloakin siipeinsä suojaan. Kun olivat ajoissa\nasettuneet asumaan vihollismaahan ja hankkineet niissä itselleen\nkansalaisoikeudet, ei heidän ollut vaikeata hankkia epäluuloja\nherättämättä tärkeitä taktillisia seikkoja tietoonsa, joista\nsaksalaisille kenraaleille oli mitä suurinta hyötyä. Perin älykkäillä\nkeinoilla he osasivat sitten asettua yhteyteen näiden kanssa.\n\nJoissakin tapauksissa oli sekä vakoojilla että asianomaisilla\nesikuntapäälliköillä tarkkoja karttalehtiä, joissa paikkakunnat olivat\njaetut ristikkäin käyvillä viivoilla neliöihin niinkuin shakkilauta;\nyläreunassa ilmaisivat aapistonkirjaimet, toisessa sivureunassa\nnumerot kutakin eri neliötä ristikkäisissä sarakkeissa. Vakoojan\ntarvitsisi tällöin vain signaleerata: »Vihollisen tykistö (ilmaistuna\njollakin salamerkillä) asettunut metsän taa E. 15» — ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä satoi granaatteja kuin rakeita kyseenä olevaan\nkohtaan.\n\nMuuan naisvakooja yllätettiin antamassa merkkejä sähkötaskulampulla;\nja kahdella miespuolisella vakoojalla (toinen niistä oli jalkapuoli\nsepelintekijä, joka hääräili maantienlaitossa) keksittiin\nkenttäpuhelinkojeet ja kummallakin johtolankaa vyötäisille\nvaatteiden alle käärittynä. Toisin paikoin on yöllä siepattu kiini\nlammaspaimenia, jotka kedoilla vilkuttivat lyhtyjä tavalla, jota ei\nkatraan kokoamiseksi voinut juuri arvella tarvittavan. Moniaat olivat\nrustanneet pystyyn langattomia sähkötyslaitoksia niin nokkelasti, ettei\nniitä tahtonut erottaa rautapeltisten savupiippujen kannatusketjuista.\n\nBuurisodan aikana toimi muuan hollantilainen asemapäällikkö lyhyen\naikaa buurien sotavakoojana. Kun minun johtamani joukko tunkeutui hänen\nkaupunkiinsa ja valloitti sen ynnä rautatieaseman, katkaisi hän kaikki\nsähkösanomajohdot yhtä lukuunottamatta, jota myöten lähetti buureille\ntietoja minun joukkoni suuruudesta ja toimista. Siitä ei hänelle\nollut kumminkaan pitkällistä iloa, sillä minun insinöörini olivat jo\ntarrautuneet omilla langoillaan kiini hänen johtoonsa ja saivat siten\ntietoonsa kaikki hänen lähettämänsä sanomat. Hänen naamansa venyi koko\npitkäksi, kun me laskimme koko sahkösanomatukun pöydälle hänen eteensä.\n\nEräs toinen asemapäällikkö meidän omalla alueellamme sijoitti kohta\nsodan puhjettua joukon buureja pitkin hänen hallinnossaan olevaa\nrautatielinjaa muka korjaamaan sitä, mutta itse teossa räjähyttämään\nsiltoja ja tunneleita ilmaan, hetikun meidän joukkoja alettaisiin\nsillä kuljettamaan. Saman miehen kirjoituspöydän laatikosta löydettiin\nseuraava salamerkkiluettelo, tarkotettu sähkötyksessä ilmaisemaan\nvastustajillemme meikäläisten joukko-osastoja ja varustusta:\n\nPalkit = prikaateja. Paalut = pataljooneja. Hirret = pattereita. Parrut\n= eskadrooneja. Pölkyt = tykkejä. Lankut = komppanioja.\n\n\n\n\nVAKOOJAN AMMATTI\n\n\nJärjetöntä itse teossa tosiaan on, että kiinijoutuneita vakoojia\nkohdellaan toisella tapaa kuin tavallisia, ase kädessä tavattuja\nvastustajia. Luutnantti Lody — se saksalainen vakooja, joka tuonnottain\nammuttiin Lontoossa — huomautti nimenomaan oikeuden edessä pitämässään\npuolustuspuheessa, ettei hän pyytänyt tuomarien sääliä. Hän ei sanonut\nlainkaan häpeävänsä ammattiaan; »hän oli luvannut kunniasanallaan,\nettei ilmottaisi kuka hänet oli lähettänyt, eikä siis voinut ilmaista\ntätä; hän ei ollut saanut maksua työstään, vaan tehnyt sen isänmaansa\nhyväksi; ja hän oli ennakolta tiennyt, minkä vaarojen alaiseksi\nantautui. Arvatenkin oli englantilaistenkin joukossa paljon, jotka\ntekivät samoin kuin hän.»\n\nPerästäpäin häntä Englannin parlamentin alahuoneessa mainittiin\n»miehenä, joka oli kuollut maansa puolesta yhtä kunniakkaasti, kuin\ntappotantereella kaatunut sotilas.»\n\nVoidakseen toimia todella ensiluokkaisena vakoojana täytyy\nmiehellä olla suuressa määrässä itseuhrautuvaisuus-\nja itsensähillitsemis-lahjaa, terävätä huomio- ja\njohtopäätöstentekemis-kykyä, verratonta persoonallista rohkeutta ja\nrautaista terveyttä, joka ei tiedä hermoista ja rasituksista mitään.\nJa tietystikin täytyy olla myöskin jonkin verran tieteellistä ja\nammattisivistystä sellaisissa tapauksissa, kun on saanut toimeksi\ntutkia linnoituksia tahi määritellä esim. Firth-of-Forth-vuonon\n[Maailman pisin rautatiesilta samannimisen vuonon yli Skotlannin ja\nEnglannin rajamailla, jonka ilmassa riippuva osa kooltaan ja muodoltaan\nmuistuttaa neljää kyljelleen asetettua Eiffeltornia. Suom. huom.]\nkeskisaaren geoloogisen muodostuksen, jotta sen perusteella saataisiin\nselville käykö rautatiesillan räjähyttäminen päinsä, kuten tohtori\nGraves teki.\n\nElämään väsynyt mies ei löydä sen mainiompaa parannuskeinoa, kuin\nvakoojan hermoja-karaiseva toimi on.\n\n\n\n\nSAKSAN VAKOOJAJÄRJESTÖ\n\n\nVakoojatoimi on Saksassa melkoista korkeammalla kehitysasteella\nkuin missään muussa maassa. — Se on laajempi ja mieslukuisempi,\nparemmin järjestetty ja palkattu kuin muualla. Se paljastettiin\ntäydellisesti 1870 -vuoden sodan jälkeen, jolloin kävi ilmi, että\nSaksan hallituksella oli ollut enemmän kuin 20,000 palkattua vakoojaa\nsijoitettuna Ranskaan. Kaikki vakoojat, sekä valtiolliset että\nsotilaalliset, tottelivat yhtä ainoata miestä — Stieber oli hänen\nnimensä.\n\nHeidän juonensa olivat kehitetyt sellaiseen täydellisyyteen saakka,\nettä kun esim. Jules Favre tuli Versailles'iin neuvottelemaan Saksan\npäämajan kanssa Pariisin luovutuksesta, oli häntä asemalta palatsiin\nvievä ajuri saksalainen vakooja, ja Ranskan presidentti saatettiin\nasumaan taloon, jossa Saksan vakoilutoimiston pääkortteeri oli.\nStieber itse esiytyi presidentin kamaripalvelijana, ollen tietystikin\nvarustettu »ehdottomasti luotettavan miehen» suosituksilla. Se ei\nkumminkaan estänyt häntä joka päivä penkomasta isäntänsä taskuja ja\nasiakirjalippaita — ja hankkimasta Bismarckille koko joukon tärkeitä\ntietoja ja salaisuuksia.\n\nVaikka siis mainittuna ajankohtana tultiin jokseenkin hyvin tuntemaan\nsaksalaisten vakoilutoimi, näyttävät ulkomaiden epäluulot sitä kohtaan\nmyöhemmin unohtuneen. Mutta saksalaiset eivät siltä ole antaneet\nmainion järjestönsä virua toimetonna. He ovat yhä parantaneet sen\nmenettelytapoja ja pitäneet sitä hyvässä harjotuksessa ei vain\nRanskassa, vaan yli koko maailman.\n\n\n\n\nTEENNÄINEN TYPERYYS VOI VÄLISTÄ OLLA HYÖDYKSI\n\n\nEnglantilaisia pidetään muualla maailmassa jotenkin yleisesti\nsanomattoman typerinä; mutta vanhastaan tuttu tosiasia on, ettei koiraa\nole karvoihin katsottava.\n\nMeillä oli monias vuosi sitten Konstantinopolissa lähettiläs, joka\nteki perin hyvinvoivan ja hyväntahtoisen maalaismoukan vaikutuksen.\nToisten valtojen lähettiläät pitivät häntä kerrassaan typeränä aasina,\njota oli oikein hupi vetää nenästä diplomaattisissa yhteeniskemisissä.\nVasta perästäpäin, kun olivat kerta toisensa jälkeen huomanneet itse\ntulleensa nenästä vedetyiksi, älysivät he karvain mielin, että tuon\nviattoman näköisen ulkokuoren takana oli mies, joka oli taitava kuin\nkettu — toimi äly, joka kohosi aikakautensa diplomaattisen tason\nyläpuolelle.\n\nSamalla tapaa on käynyt kotona Englannissakin. Vieraat vakoojat\nasettuivat maahan ja kuvittelivat voivansa käyttää hitaita\nenglantilaisia mielin määrin hyväkseen. He eivät aavistaneet, että\nuseimmat heistä olivat vanhoja tuttuja meidän tiedustelutoimistollemme\nja että tämä huolellisesti seurasi heidän kintereillään.\n\nEi monikaan heistä ole astunut Englannin maakamaralle joutumatta\npienen, tarmokkaan miehen huomion esineeksi — korkealla silkkihatulla\nja päivänvarjolla varustetun herrasmiehen, jonka tarvitsi vain viitata\nsormellaan, jotta joku aina käytettävänä olevista urkkijoista tarrautui\nhäneen kohta sitkeästi kuin hevoskärpänen uhriinsa.\n\nVuosi vuodelta on heidän kirjevaihtonsa avattu, niistä tehty\nmuistiinpanoja ja ne taas lähetetty edelleen. Heidän nuuskimansa\ntiedot eivät yleensä olleet erityisen tärkeitä. Niiden nojalla ei\nmaksanut edes vaivaa vangita heikäläisiä. Niin kauvan kuin he itse\nluulivat olevansa turvassa, ei heidän päällikkönsä kotimaassa pitäneet\ntarpeellisena kutsua heitä pois ja lähettää taitavampia miehiä sijaan.\nMe olimme siis sangen hyvin perillä siitä, minkälaisiin asioihin\nvihollisemme mieli oli kiintynyt, sekä sen hankkimista tiedoista.\n\nElokuun 1 päivänä 1914, sodanjulistuksen edellisenä päivänä, vangittiin\nsaksalaisten vakoojain 20 päämiestä, ja 200 heidän ala-asiamiehistään\nkorjattiin lukkojen taa. Tämä toimenpide kaatoi jalat alta koko\njärjestöltä juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin se niitä olisi\nkipeimmin tarvinnut. Samaten pidettiin huolta siitä, ettei vangittujen\nsijaan voitu toimittaa toisia. Yksityiset langattomat sähköttimet\nhävitettiin, ja vielä vapaalla jalalla oleville vakoojille viritettiin\nansoja.\n\nUseiden tuntemieni henkilöiden erikoishuvina on ollut seurata näiden\nvakoojain toimintaa, ja itseäni hauskutti suuresti pitää silmällä\nmuuatta kivihiilisaksaa, joka kaikella tapaa koetti tekeytyä\nammattimaiseksi, myymättä kuitenkaan koskaan kappaakaan hiiliä. Hän\nkierteli joka päivä ympäri seutua ja teki uutteraan muistiinpanoja —\nja joka kerta oli vastavakooja hänen kintereillään. Hänen kirjeensä\navattiin ja luettiin; ja kun hän sai ystäviään vieraaksi — he tulivat\naina Hullin kautta — saivat nämä urkkijoita jäljilleen heti kun maihin\nnousivat. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen toimensa\noli keksitty. Hän kierteli turvallisesti hommissaan viime hetkeen\nsaakka ja hankki arvaamattaan meille aina tilaisuuden tullen sangen\nhyviä tietoja.\n\nSamalla aikaa he kotonaan kohauttelivat hartioitaan puolihulluille\nenglantilaisille, jotka matkustelivat ympärinsä vieraissa maissa ja\npiirtelivät näköaloja, pyytelivät perhosia ja onkivat kaloja.\n\nJos heidän viranomaisillaan olisi ollut silmät päässä, olisivat he\npiankin keksineet omain linnoitustensa asemapiirroksia noiden tyhmien\nhuvimatkailijain piirustusvihoista — kätkettyinä milloin perhon siipien\nväliin, milloin puunlehden hienoon suoniverkkoon.\n\nSeuraavilla sivuilla nähdään moniaita tällaisia piirustuksia eri\nlinnakkeista, jotka ovat epäluuloja herättämättä läpäisseet moisten\nlikinäköisten turvallisuudenvalvojain kiirastulen.\n\nTämä perhoskuva sisältää pienehkön linnakkeen pohjapiirustuksen ja\nosottaa sekä tykkien aseman että niiden koon toisiinsa verrattuna.\nSiipien reunoilla olevat mustat pilkut eivät merkitse mitään, kun\nne sijaitsevat irrallaan suonien välillä; mutta missä ne leikkaavat\nsuonia, ilmaisevat ne tykkien asemapaikat ja niiden koko ja muoto tykin\nlaadun.\n\nLinnoitustykkejä, Kenttätykkejä, Kuularuiskuja\n\nTykit sijaitsevat perhosen siipiin sisältyväin linnakkeen\nrajapiirteiden sisällä niissä kohdissa, missä reunoista lähtevien\nsuonien päät loppuvat. Perhosen pää osottaa pohjoiseen päin.\n\nMuraatinlehti näyttää erään linnakkeen profiilin, katsottuna\nlännestäpäin. (Lehden kärki osoittaa pohjoiseen päin).\n\nOsottaa n.s. »kuolleita kulmia», s.o. maaperän syvennyksiä, joissa voi\nolla suojassa linnakkeen tulelta.\n\nMerkitsee kuularuiskuja.\n\nOsottaa isojen tykkien asemapaikat (siellä nim. missä lehtisuoni\nleikkaa tällaista läikkää).\n\nTämä ja seuraava kuva näyttävät millä tapaa menettelin, kun tahdoin\nsalata eräiden linnakkeiden pohjapiirrokset, joita kävin rakennuttamaan.\n\nMinä piirustin ensin pohjapiirroksen sillä tapaa, kuin ylempänä\nnähdään, sekä merkitsin kirjaimilla tykkien laadun ja asemapaikat.\n\n  A. Varustuksia konetykkeineen.\n  B. 15 sm. tykkejä panssaritornineen.\n  C. 12 sm. tykkejä panssaritornineen.\n  D. Pikatykkejä alaspudotettavine lavettineen.\n  E. Haupitseja.\n  F. Valonheijastaja.\n  G. Maavalli.\n  H. Nielu.\n  I. Vallihauta.\n\nSitten oli ensi työni kätkeä pohjapiirustus syrjäisiltä\nhuomaamattomaksi. Tässä tilaisuudessa muutin sen värillisen\nmosaiikkiakkunan kuvailuksi, ja luulen todella onnistuneenikin sangen\nhyvin peittäessäni alkuperäisen luonnoksen tämän kiemurain alle.\nKirjainten merkitsemisestä minun tietysti täytyi luopua, mutta niiden\nsijaan asetin erilaisia koristekuvioita, joilla kaikilla on oma\nmerkityksensä.\n\n  1. 15 sm. tykkejä.\n  2. Haupitseja.\n  3. Alaspudotettavia torneja pikatykkineen.\n  4. 12 sm tykkejä.\n  5. Konetykkejä.\n  6. Valonheijastaja.\n\nTässä samallainen esimerkki. Minä olin ylläolevaan\npohjapiirrosluonnokseen merkinnyt kaikki tarpeelliseksi havaitsemani\nseikat, ja päätin sitten kätkeä sen jonkun toisen viattomalta näyttävän\npiirustuksen alle siltä varalta, että joutuisin sotilasviranomaisten\ntarkastettavaksi. Ajattelin ensin laittaa luonnoksesta kirkonoven\ntapaisen, mutta lopulta tulikin siitä koiperhosen pää.\n\nKuvan alle kirjoitin luonnosvihkooni seuraavat sanat: »Dulaperhosen\npää, katsottuna mikroskoopin läpi. Pyydetty 19—5—12. Suurennettu 6\nkertaa.» (Sillä tarkotin, että piirustuksen mittakaavana oli 6 tuumaa\n= I maili). [Engl. tuuma = kulma = 2,5 sm; 1 mile, maili eli Engl.\npeninkulma = 1,61 km. Suom. huom.]\n\n\n\n\nPERHOSJAHTIA JA LOHENPYYNTIÄ DALMATSIASSA\n\n\nOlin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa,\non useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.\n\nYli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja\nvalloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana.\nSe sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja\npaikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla\nkohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli\nMontenegron rajalle.\n\nKun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä,\nhuomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla.\nMutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen\nälylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet\nankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi\npommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.\n\nEnglantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren\nrannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut\nne ylös aivan vuorten huipuille.\n\nNyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi\nantautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi\nperi sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa\ntäytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.\n\nSittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa\nympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin\ntällöin saanut tehtäväkseni tähystää.\n\nMinä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla,\njotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa\ntapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia\nperhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain\npuolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa\nvoin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla\nvuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt\nepäluuloja.\n\nKun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista\nsuuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun\npiirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia\nperhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun\nsellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan\nyhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin\nkehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua\nalttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja\nherttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä\nenglantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin\nperhosten pyytäminen.\n\nErään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa\ntahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten\nvuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin\nvuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.\n\nEräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle\noppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne\ntahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.\n\nMinä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen;\npyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki\nmieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa\nherättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja\nseurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko\npäiväksi.\n\nMinä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten\nparemmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen\nhuomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton\npäästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun\nturhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan\nmokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan\nedessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»\n\nKeino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta\npaikalla — alkoi syleskellä veteen.\n\nSe keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja\nkihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana\nsyötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»\n\nMinä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia;\nja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään\nrantatöyrään toiselle puolelle.\n\n\n\n\nVAKOOJAIN »MUODONVAIHDOKSET»\n\n\nVakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää.\nYksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan\nauttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän\nalituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu\nvakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei\nhallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään\nihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää\nmuuten miten itse paraiten kykenette.»\n\nMuodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen\npuvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle\nluonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden\n(varsinkin viimemainittuun).\n\nMitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan,\nettä kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi.\nMutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta\nalkuperäisen henkilön takaapäin.\n\nMinua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä\npäivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta,\njoka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut\narvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.\n\nEleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla\nmukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain\npuhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän\nkautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.\n\nKun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka\npaljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi\n— ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten\nsilmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää\nvaralla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.\n\nYlläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna\nirtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen\nvalepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin\nosotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan\nerilaiselta.\n\nKuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä\njunassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se\nhänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.\n\nSen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa\nrautatieasemalla monias vuosi sitten.\n\nJokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen\nsanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän\non tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän\nminusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja\ntumma puku — helposti hänet käsitätte.»\n\nKaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja\nsen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun\nmukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin\ntakaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan\naivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että\nnäillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.\n\nMuistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä\ntakaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat\nolivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta\nsisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan.\nSellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin\npalata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon,\njoka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.\n\nHän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti\nsen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti\ntoisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui\nsitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt\nepäillä häntä.\n\nTukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan\nhahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos\nunohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen\nlaiminlyönnin.\n\nMinä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen\nmiehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön\nkanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea\nhänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme\nolleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin\nsamalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on\n»'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on\nJones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon\netulisän, sitä en tiedä».\n\n[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa\nminuutissa.]\n\nToimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon\nkaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin\nkasvattanut itselleni pujoparran.\n\nKun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella\nolevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan\ntuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta\nhuusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä\nkäytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani\npalvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin\nkuka olin.\n\nMuuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua\nepäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin\ntapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja\npelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin,\njoilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin\nsiihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä\nJim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä\nsuuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä\nhusaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta\nsyrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet\nvakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.\n\nMoniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla\nEtelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka\ntakaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.\n\nRatsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin\nnäkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo,\neversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti\nloukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun\nhänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani,\nratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen\ntoisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla\nhänelle edellisestä kohtauksestamme.\n\n\n\n\nVAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA\n\n\nEi voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua,\nvaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää\nerityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin\nkiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia\nyllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa\nja kekseliäisyyttä.\n\nMuuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee\ntuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää\nhuomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä\nvälttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava\nrinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän\nsisällön.\n\nMainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella\ntiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen\nuutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut\nkoko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä\npitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin\nsatulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni,\nmikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta\nvain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata\nlajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.\n\nSiitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja\nsiistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti\nvieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.\n\n»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita\nlapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki\nyhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa\nolosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään,\nja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla\nollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata\nvasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin\nilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa,\nopin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta,\nsillä sellainen aina ensin tarkastetaan.\n\nKuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain\netsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät\nainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy\naivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai\npuuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa\nalallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi\nseurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.\n\nTästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut\nratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan\nmanöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka\nvainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa\nitseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan\npuutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien\nhevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän\nedettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan\npartaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin\nkapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan\nperästäni samalle puolelle.\n\nMutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit\npiankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän\nnelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän\nmatkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja\npujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin\nsillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin\nmaalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja\nen enään sen perään nähnyt.\n\nPiilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi,\nkun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa\nja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla\nolisikaan piilossa.\n\nMuistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni\nmuratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat\nvain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin\nkokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle\nja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin\nnoin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä,\nettä olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54\nohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.\n\nTästä havainnosta oli minulla etua eräällä tiedustelumatkallani.\n\nKorkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että\nsiellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.\n\nOli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat\nsaapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä\nkokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni\nportin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä\ntavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla\noleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön.\nAAA round\nEn kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä\ntavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein\nhommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten\nvaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli\ntakertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri\nkun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani\nja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun\nja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka\njonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta\nkonehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni\noli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen\ntarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua.\nVaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi\nensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks\npiirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin\nhuolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes\nennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin\nsääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua\npitkin ja seuraavan kulman ympäri.\n\nJuuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua\nperässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä\nkiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin\npoissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut,\njotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä\npompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta\nen ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli\nhuohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.\n\n[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat\npoliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]\n\nSiinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi.\nPoliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen\naivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä\nkatsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.\n\nVähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin\nsuojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni\nturvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli\ntakanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun\npiiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän\nnurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin\nportaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle\nsillalle.\n\nRakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin\nherrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla\nolisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina\nvakoojan tärkeimpiä muistettavia.\n\nKohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan\nmaahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä\nkonstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani.\nKiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään\n»jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun\njälkeni johtivat tikaportaille.\n\nTuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni\nja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut\npanna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä\nolevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen.\nVäijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan\nsatasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa\nvarten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman\npanin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen\nperästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.\n\nTällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen,\nja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista\nvoin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen\njohtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta\nnäki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä\nolevan varastosuojuksen.\n\nToinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään\nvahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä\nmitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta\nminulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli\nminulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi\nkauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa\npitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin\nniitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu\nhuomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa\nolevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä\nportille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut\npoliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan\nportista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani\nturvassa.\n\n\n\n\nVAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN\n\n\nIkävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan\nluottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.\n\nMuuan ulkovalta oli hankkinut uuden kenttätykki-mallin, ja\nvarjellakseen hiiskaustakaan kuulumasta sillä toimeenpannuista kokeista\npäätettiin nämä suorittaa eräässä tuon valtion kaukaisista siirtomaista.\n\nMinä sain käskyn panna reppuni kuntoon ja lähteä katsomaan, mitä virkaa\nuudella tykillä oli.\n\nPuheenaolevaan siirtomaahan tultuani sain kuulla, että kokonainen\npatteri uusia kenttätykkejä piti koeammuntaa erään rautatieaseman luona\nkaukana sisämaassa.\n\nLähemmin asiaa tiedusteltuani huomasin, että tuo asema oli vain\njonkinlainen pysäkki. Sen läheisyydessä ei ollut pienoistakaan\nmaakylää. Niin ollen ei tullut kysymykseenkään asettua asumaan\npaikkakunnalle; se olisi herättänyt huomiota. Kun kuitenkin kävi\nilmi, että vakinainen juna siellä pysähtyi puolituntiseksi veturia\nvaihtaakseen, päätin lähteä matkaan saadakseni nähdä, voiko noin\nlyhyenä aikana mitään toimittaa.\n\nSeuraavana päivänä nousin junaan. Se oli vallan kamalan hidas kapine,\njoka pysähtyi jokaisen kurjimmankin neekerikylän kohdalla, mitä radan\nvarrella vain oli. Muutamalla pysäyspaikalla nousi vaunuun eräs seudun\nmaanviljelijä. Hän näytti hyvin sairaalta ja menehtyneeltä, mutta siitä\nhuolimatta me jouduimme puheisiin vuodentulotoiveiden johdosta.\n\nVihdoin viimein tulla rämisi juna sille asemalle, jonka läheisyydessä\ntykkien piti sijaita. Minä kurkistelin innokkaasti akkunasta nähdäkseni\nvilauksen niistä, ja iloni oli suuri, kun keksin koko patterin\nampumavalmiina aivan aseman ulkopuolella. Kaikki junassa olijat\nnousivat maahan jaloittelemaan, ja minä tietysti myöskin riensin\nkiireimmän kautta asematalon läpi tarkastamaan tykkejä lähimatkalta.\n\nVahtisotilas oli parahiksi ennättänyt siirtyä patterin vastakkaiselle\npuolelle, niin että minä kerkisin lähestyä tykkejä niin lähelle että\nvoin tarkastella hiukan niiden takalatausvehkeitä, ennenkun hän\nkiertomatkallaan jälleen saapui minun puolelleni.\n\nHeti minut äkättyään hän pani juoksuksi ja päästi samalla kertaa\nhuudon, joka sai toisen miehen kiiruhtamaan esiin asematalon nurkan\ntakaa. Tämä, joka oli vahtia komentava korpraali, syöksyi kimppuuni ja\nhaukkui minua silmät suut täyteen, kun olin rohjennut luvatta tulla\nniin lähelle patteria. Minä koetin selittää hänelle parhaani mukaan,\nettä olin vain tahtonut ojentaa vähän sääriäni niinkuin kaikki muutkin\nmatkustajat, ja etten niin hiukkaakaan välittänyt hänen vanhoista\ntykkirämistään. Mutta lorun loppu oli se, että hän kyyditsi minut\njoutuun takaisin asematalon lävitse.\n\nVaunuun tultuani ja huomatessani olevani siellä yksin, otin esiin\nsotakiikarini ja rupesin tähystämään tykkejä niin hyvin kuin voin.\nOlin ennättänyt keksiä useita mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia ja\nm.m. huomannut tykkien kaliiberin ja painon — jotka olivat selvin\nkirjaimin maalatut niiden kylkiin —, kun akkuna edessäni äkkiä pimeni.\nSilmätessäni ylös muistikirjastani, johon juuri piirtelin huomioitani,\nnäin korpraalin seisovan ulkopuolella ja tuijottelevan minua. Hän oli\nyllättänyt minut itse teosta. Merkillistä kyllä, ei siitä seurannut\nmitään sen kummempaa.\n\nHetkisen perästä saapui sairas maanviljelijäkin vaunuun. Asemapäällikkö\npuhalsi pilliinsä, ja pian juna lähti reistaamaan eteenpäin. Minä\nrupesin jälleen puhelemaan matkatoverini kanssa ja tiedustelin hänen\nhuonovointisuutensa syytä. Kyyneleet silmissä uskoi miesparka minulle,\nettei mikään tauti, vaan pelkästään hänen tukala taloudellinen tilansa\nsen oli aiheuttanut.\n\nMaanviljelyksestä hän oli tullut kärsimään pelkkää tappiota, ja hän oli\nnoussut junaan siinä vakaassa aikomuksessa, että tavalla tai toisella\nlopettaisi päivänsä. Jollei minua olisi sattunut matkaan, olisi hän\nsen tehnytkin. Elämällä ei hänelle ollut enää vähintäkään arvoa. Minä\nsain hänet puhelemaan pitemmältä sortuneista toiveistaan sekä kerroin\nhänelle eräästä tuttavastani, joka asui samassa maanääressä; tämäkin\noli maanviljelijä ja kaikki oli häneltäkin ensimmältä käynyt hullusti.\nVasta kymmenvuotisen aherruksen perästä hän oli osannut oikealle\nreitille, ja alkoi jo menestyä joka suhteessa.\n\nTämä juttelu tuntui ilmeisesti elähyttävän jokseenkin tuulihattua\nmatkatoveriani; ja vähitellen hän reipastui katselemaan asioita\njälleen toivehikkaalta kannalta sekä puheli minulle aivan läheisistä\nyksityisseikoistaankin. Lopuksi sanoi hän: »Nytpä sanon teille erään\nasian — te kun olette tehnyt minulle suuren avun, niin tahdonpa\nminäkin auttaa teitä. Minä tiedän, että te olette saksalainen vakooja\nja että teidät varmasti vangitaan sillä asemalla, jonne juna pysähtyy\nyöksi. Äskeisellä asemaila keksi alaupseeri teidät, ja minun ollessani\nlennätinkonttorissa tuli hän sisään ja sähkötti pääteasemalle, että\nmuuan saksalainen vakooja oli ollut katselemassa tykkejä ja sitten\njatkanut matkaansa tässä samassa vaunussa, jossa me nyt istumme.»\n\nMinä nauroin makeasti tälle erehdykselle ja mainitsin hänelle, etten\nedes ollut saksalainen. Hän vastasi, ettei se mitään auttanut ja että\nminut joka tapauksessa vangittaisiin pääteasemalle tultua.\n\n»Kuulkaapas nyt», jatkoi hän, »minä nousen itse junasta seuraavalla\nasemalla ja lähden ajamaan kotiani. En voi kutsua teitä luokseni,\nmutta minä neuvon teille oikein hyvän ravintolan asemakylässä, johon\nvoitte yöpyä. Minä kehotan aivan vilpittömästi teitä tekemään niin — ja\nhuomenna te lähdette matkaan varhaisella aamujunalla ja ajatte huoletta\nvaarallisen aseman ohi, ilman että teille tapahtuu yhtään mitään.»\n\nMinä en voinut vastata miehelle muuta, kuin ettei minun englantilaisena\ntarvinnut mitään pelätä ja että aijoin jatkaa edelleen matkaani.\n\nSeuraavalla asemalla me lausuimme toisillemme sydämmelliset\njäähyväiset, hän nousi junasta ja minä ajoin edelleen. Mutta ennen\npääteasemaa oli matkan varrella vielä yksi asema, ja sille tultua minä\npäätin noudattaa äsken saamaani neuvoa. Laskeusin junasta ja majoituin\nyöksi paikkakunnan ainoaan ravintolaan. Huomenissa läksin jälleen\nmatkaan varhaisella aamujunalla, aivan niinkuin juttutoverini oli\nsanonut, ja sivuutin vaarallisen pääteaseman ilman mitään mainittavia.\n\nMatkakumppanini neuvoa en edellisellä kertaa noudattanut siitä\nyksinkertaisesta syystä, että se saattoi olla sadin, johon\nlivahdettuani olisi saatu selville, että todella olin vakooja. Mutta\nmenettelemällä oman pääni jälkeen läpäisin ilman muuta ja vein perille\nkaiken mitä uudesta kenttätykistä meidän taholla tarvittiin tietää.\n\n\n\n\nTURKKILAISTA VAHTISOTAMIESTÄ VEDETÄÄN NENÄSTÄ\n\n\nJokunen vuosi sitten rakensivat turkkilaiset itselleen uuden suuren\nvarustuksen, ja minä sain asiakseni hankkia siitä lähempiä tietoja.\nOlin majoittunut läheisen maalaiskylän ravintolaan, ja aamulla varahin\nennen auringonnousua lähdin ulos asunnostani siinä toivossa, että\nvahtisotilaat niin varhaisena hetkenä olisivat pitkän yövalvonnan\njälkeen vähemmän valppaita toimessaan, ja että minä sentakia saisin\nkaikessa rauhassa mitata ne kulmat ja etäisyydet, joita tarvitsin\npiirtääkseni linnakkeesta kartan:\n\nAluksi kävikin kaikki aivan hyvin, mutta sitten keksin harmikseni\nmuutaman veitikan, joka makasi ja tähysteli minua hiekkasärkiltä,\naivan kuin piilotellakseen itseään minulta. Kulutin hyvän rupeaman\nvälttyäkseni hänen katseiltaan — enhän tiennyt, oliko mies ehkä\nlinnakkeesta lähetetty vahtisotamies, jonka tarkotuksena oli yllättää\nja vangita minut — ja siinä huolessa kiinnitin onnettomuudekseni\nvallinsarvella seisovan vahdin huomion puoleeni. Tämä huusi jotain\nminulle. Minä en ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta kun hän samalla\nnosti kiväärin poskelleen, en voinut erehtyäkään hänen ajatuksestaan —\nja minä kiirehdin korjaamaan persoonani turvaan muutaman hiekkasärkän\ntaa.\n\nKuvasta näkyy, miten oikeanpuolinen vakooja vetää vahtisotamiehen\nhuomiota puoleensa, niin että minä vasemmalla puolella istuen voin\nrauhassa piirustaa linnakkeesta kuvan.\n\nIstuttuani ja hengäistyäni siinä jonkun aikaa huomasin säikähtäen,\nettä tuo äsköinen veitikka varovasti konttasi esiin lähimmän särkän\ntakaa. Minulla ei ollut enää aikaa piiloutua. Jäin istumaan alalleni\nja tuijottamaan häneen; ja silloin sattui se kumma, että hän samassa\nsilmänräpäyksessä kuin minut äkkäsi teki säpsähtävän liikkeen, sen\nsijaan että olisi käynyt kimppuuni ja vanginnut minut. Ilmeisesti me\naristelimme kumpikin yhtä paljon toisiamme.\n\nSitten lähenimme mitä epäluuloisimmin toisiamme ja rupesimme\nhaastelemaan keskenämme ranskaksi. Ennen pitkää minulle selvisi,\nettä vaikka olimmekin eri kansallisuutta, olimme kuitenkin saapuneet\npaikkaile aivan samassa tarkotuksessa. Sitten oli meidän helppo sopia\nyhteistyöstä, ja verrattuamme piirustuksiamme ja muistiinpanojamme\nläheisessä hiekkahaudassa yhdyimme seuraavasta sotajuonesta:\n\nHän kävisi istumaan näkyvälle kohdalle hiekkasärkillä, kääntäisi\nselkänsä linnakkeeseen päin ja rupeisi tupakoimaan, aivan kuin\nvälittäisi viisi koko turkkilaisvarustuksesta.\n\nHänen siten kiinnittäessä vahtisotilaan huomiota taholleen ryömisin\nminä linnakkeen vastakkaiselle puolelle ja piirustaisin muistikirjaani\nkaiken mitä vielä tarvitsimme.\n\nMyöhään yöllä me sitten yhdyimme vieraan vakoojan asunnossa ja\ntäydensimme piirustuksiamme. Pari päivää sen jälkeen lähdimme samassa\nlaivassa Maltaan, missä tiemme erisivät — minun Englantiin ja hänen\nItaliaan.\n\nKun jouduimme päiväksi tai pariksi odottelemaan kumpikin laivavuoroamme\nMaltassa, esiinnyin minä siellä isäntänä. Satamaan laskiessamme osotin\nhänelle suuria 110 -tonnin tykkejä, jotka siihen aikaan puolustivat\nsataman suuta ja jotka kuka hyvänsä, jolla vain oli silmät päässä,\nvoi itsekin nähdä. Näytin hänelle sitten muitakin mieltäkiinnittäviä\npattereita; mutta enempää, kuin mitä itsekin omin silmin olisi voinut\nhavaita, ei hän itse asiassa tullut tietämään.\n\nSiitä huolimatta hän lähti Maltasta siinä vankassa vakaumuksessa, että\noli hallitukselleen hankkinut kerrassaan kelpo saaliin, ja että hänellä\noli tosiaan ollut mainio onnenpotkaus, kun oli saanut minut viattoman\npölkkypään liehtarikseen.\n\nOnnenpotkaus tulikin minun osakseni, kun hän jonkun aikaa jälkeen\npäin — ehkäpä ei kuitenkaan tahallaan — joutui palkitsemaan Maltassa\nhänelle osottamani kohteliaisuuden. Hän oli silloin suuren asevaraston\npäällikkönä eräässä maansa siirtomaassa. Varasto sijaitsi korkealla\nvuorten huipulla linnakkeiden keskellä, joita aika-ajoin muusta\nmaailmasta erotti vuolas virta.\n\nTällöin saamieni ohjeiden mukaan minun tuli ottaa selkoa, oliko\nkyseenäolevassa siirtomaassa ryhdytty toimenpiteisiin maanasukkaista\nmuodostetun reservijoukon asettamiseksi liikekannalle siltä varalta,\nettä säännölliset joukot syystä tai toisesta siirrettäisiin muuanne.\n\nKun tiesin, että aikaisempi ystäväni komensi varusväkeä tuolla\npaikkakunnalla, kävin häntä tervehtimässä — ajattelematta oikeastaan\nsen tarkemmin, millä tavoin onnistuisin hankkimaan nuo tarvitsemani\ntiedot. Hän otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti ja näytteli\nitse minulle koko linnoituksen.\n\nKun kiertoretkellämme kävimme virran yli, pisti päähäni se onnellinen\najatus, että vesivoimaa voitaisiin käyttää sähkövalon hankkimiseksi\nlinnoitukseen; sikäläisissä olosuhteissa se kävisi päinsä erinomaisen\nhuokein kustannuksin. Tuo ajatus täytti mieleni niin suuressa määrässä,\nettä meidän edelleen kiertäessä linnoituksen eri suojissa en malttanut\nolla laskematta, mihin kohtaan voima-aseman voisi perustaa ja mitä\nse suunnilleen tulisi maksamaan. Isäntäni oli kerrassaan innostunut\naatteestani ja lupasi lähettää perille esityksen sen toimeenpanemisesta.\n\nOlimme kiertäneet melkein koko linnoituksen ja aijoimme palata\nvierassuojiin, kun ystäväni sanoi: »No niin, asevarastosta te tuskin\nvälittänette; sellaisiahan te olette ennen nähnyt jos kuinka paljon.»\n— Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että perin hartaasti tahtoisin\nsilmätä sinnekin — vallankin kun käynti siellä oli välttämättömästi\ntarpeen sähköaseman luovuttamaa virtaa laskettaessa. Ja niin me menimme\nsinnekin.\n\nAsevarasto oli jaettu eri suojiin, joissa aseet ja muut varustustarpeet\nolivat järjestetyt viivasuoriin riveihin, kaikki erittäin siististi\nja järkevästi. Jokaisen oven yläpuolella oli ilmotus asianomaisen\nmaanasukasheimon nimestä ja sodanaikaisesta miesluvusta, sekä mikä\nmäärä aseita ja ampumatarpeita kullekin oli varattu.\n\nMe kävimme kaikki huoneet läpitse, ihailimme aseita ja niiden hyvää\njärjestystä ja teimme paperiliuskalle muistiinpanoja tarvittavien\nsähkölamppujen määrästä — ja samanaikaisesti merkitsin minä\nkalvostimiini heimojen nimet ja niiden miesluvun sotakannalle\nasetettaessa.\n\nSiten sain ihmeen helposti selville tärkeimmät niistä tiedoista, joita\nhankkimaan olin tullut. Siitä sain kiittää onnellista sattumaa, jolla\non niin usein tärkeä osansa tiedustelijain ja vakoojain saavuttamassa\nmenestyksessä.\n\n\n\n\nTEENJUONTI TURKKILAISEN PASHAN LUONA\n\n\nHuhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu\nmoniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin\nsalaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.\n\nMinä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen\nnaisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja\nja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin\nhuvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään\nmitä haluaisin nähdä.\n\nMyönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen\nvarrella olevia linnoituksia!\n\nHän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan\nluo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki\nhänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.\n\nLinnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia\nkomentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä\nsisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin\nmeidät kohta tämän luo.\n\nTurkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti\nmeidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki\nvuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän\nmeidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia.\nMinä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin\nasemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat\nkäärityt purjekangaspeitteisiin.\n\nMinä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin\nsenvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä.\nKun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään\nepäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä\nnäette meidän uusimmat keksintömme!»\n\nMinä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä\nniiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit\nuudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen\nvoimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni\nkaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla\nei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään\nvissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme\nkaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen\nollaan niin salamyhkäisiä.»\n\nToisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin\nlinnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin\nmuutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin\nväliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja\njännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.\n\nSellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä,\non vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli\nvaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle;\nperäkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista\nmielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei\nvoinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen\nsiistiä ja miellyttävää.\n\nKapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin\nmäärätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin.\nMe kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen\nkohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä\ntahdoimmekin nähdä.\n\nOdysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi\nnousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen\nvissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että\nmeidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet\nankkuriin sitä korjataksemme.\n\nAina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin\nlinnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla\nkalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin\nsotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.\n\n\n\n\nKESTÄVÄT JA KEHNOT JALAT\n\n\nSen jälkeen kun Itävalta otti Bosnian ja Herzegovinan siipiensä\nsuojaan, täytyy molempien maiden luovuttaa määrätty luku jalkaväkeä\nItävallan armeijaan. Näistä sotamiehistä kävi puhe, että he olivat\njotain aivan tavatonta Europan oloissa. Minun tuli nyt lähteä\ntutkimaan, missä määrin puheessa oli perää ja mikä oli syynä niin\nhyviin tuloksiin.\n\nMatkallani poikkesin ensin Montenegroon. Siellä kysyin\neräältä montenegrolaiselta hänen ajatustaan naapuriheimojen\nmarssikelpoisuudesta ja liikkumiskyvystä vuoristossa.\n\n»Mikä nauta hyvänsä», sanoi hän, »voi nousta vuorta ylöspäin, mutta\nvain montenegrolainen yksin kykenee laskeutumaan siltä alas.»\n\nHän näytti kädellään Cettinjen pyöreätä tornia ja kertoi, että sen\nsisässä oli tunkioittain turkkilaispäitä. Jokainen montenegrolainen,\njoka voi tuoda nähtäväksi nipun, missä oli yhdeksän hänen itsensä\nottamaa turkkilaispäätä, sai ruhtinaalta kultamitalin.\n\nKysyttyäni, millä tapaa he näitä päitä hankkivat, selitti hän\nmenettelyn seuraavasti:\n\nPienissä parvissa he lähtevät ryöstöretkelle turkkilaiselle alueelle ja\nkorjaavat mukaansa pari naista ja muutaman pään karjaa. Kun he sitten\nvetäytyvät takaisin, seuraavat kostonhaluiset turkkilaiset perässä,\nja vuorten rinteitä ylöspäin käy raivoisa jahti. Montenegrolaiset\neivät kiirehdä sen enempää, kuin että saavat vainoojansa aina innolla\ntulemaan perässään; ja vasta kun nämä ovat aivan menehtymäisillään\nponnistuksesta, kääntyvät takaa-ajetut ympäri ja käyvät vuorostaan\nhyökkäämään.\n\nSilloin ei turkkilaisia voi enää mikään pelastaa. He ovat vain\ntavallisia kuolevaisia, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, kuinka\nvuorta juostaan alaspäin. Kertoja paljasti nähtäväkseni jäntevän\npolvensa, läjähytti siihen kämmenellään ja sanoi: »Tämmöisiä sitä\ntarvitaan mäkeä alas mennessä, eikä millään kansalla koko maailmassa\nole sellaiset polvet kuin meillä montenegrolaisilla. Ja mitä\nbosnialaisiin tulee . . .» hän sylkäisi vain.\n\nSiitä huolimatta päätin jatkaa matkaani Itävallan manöövereihin\nvarmistuakseni omin silmin noiden kehuttujen sotilaiden marssikyvystä.\n\nSääntönä on, että vierasten valtain isompiin manöövereihin aina\nlähetetään sotilasasiamiehiä seuraamaan niiden menoa. Sotilasasiamies\nsaapuu virallisesti ja otetaan vastaan asianomaisen vallan\nvierasystävänä. Hänellä on sama toimi kuin vakoojalla — ottaa selkoa\nniistä vieraan maan olosuhteista, joista voi olla hyötyä omalle\narmeijalle; mutta hänen on paljon vaikeampi, milteipä mahdoton päästä\nkurkistamaan kulissien taakse. Hän saa nähdä vain sen, mikä hänen\nsallitaan nähdä. Tässä tapauksessa minun tehtävänäni oli päästä mikäli\nmahdollista näkemään kulisien-takaisia oloja.\n\nSaavuin iltamyöhään erääseen manööverialueella olevaan kaupunkiin. Sen\nhotellit ja ravintolat olivat täpösen täynnä esikuntaupseereja ja kadut\nvilisivät sotamiehiä. Näin vihdoin turhaksi ajatellakaan saada yömajaa\nja palasin rautatieasemalle. Siellä jouduin puheisiin erään korpraalin\nja muutamain sotamiesten kera, jotka olivat majoitetut pieneen\nsignaalihuoneeseen, ja nämä tarjosivat ystävällisesti minullekin nurkan\nkomerossaan. Minä viihdyin mainiosti heidän parissaan, ja seuraavina\npäivinä liityin manöövereillä siihen joukko-osastoon, johon he\nkuuluivat.\n\nOli oikein hauska nähdä, kuinka tunnollisesti nuo miehet suorittivat\ntehtävänsä. Jok'ainoa tunti yön aikaan korpraali tarkasti\nulkovartionsa; patrulleja lähetettiin, raportteja tuotiin, käskyjä\ntoimitettiin, ja kaikki kävi kuin rasvattu, vaikkei ainoatakaan\nupseeria ollut lähimailla.\n\nSeuraavana kahtena päivänä minulla oli yllinkyllin tilaisuutta nähdä\nnäitä joukkoja marssimassa. Sitä tehtiin aamusta iltaan. Pysymällä\nnoiden epälukuisten miesjoukkojen takana voi helposti nähdä,\nmikä suunnaton määrä vitkastelijoita ja varsinkin arkajalkaisia\nmiehiä seuraa marssivan armeijan vanavedessä. Täällä varsinkin\nolivat asiat niin hullusti, että »kaatuneet» täytyi korjata kuin\nruislyhteet vaunuihin ja kuljettaa ne takaisin asemalle, mistä joka\nilta ylimääräinen juna vei kipeäjalkaisia sotilaita asianomaisiin\nvarusasemiinsa.\n\nJotkut harvat, jotka säästyivät sairasjunista, korjattiin\nkenttäsairaaloihin; ja kun ainoastaan nämä merkittiin niihin\nsairaslistoihin, joita vieraat sotilasasiamiehet saivat\nnähdäkseen, niin käsittää helposti, kuinka nämä saivat joukkojen\nmarssikelpoisuudesta paremman käsityksen kuin mitä ne todellisuudessa\nansaitsivat.\n\nMinä puolestani ymmärsin selvästi, etteivät montenegrolaiset olleet\nsuotta sylkäisseet, ja ettei bosnialaisten jalkapohjat olleet sen\nvahvemmat kuin muidenkaan Itävallan armeijaan kuuluvien kansanrotujen.\n\n\n\n\nMUUAN TÄRKEÄ TEHTÄVÄ\n\n\nMannermaalla oltiin tehty keksintö, jolla piti voida valaista\ntaistelukenttä öiseen aikaan. Se oli jonkinlainen kemiallinen seos,\njoka sytytettynä levittäisi erittäin väkevätä valoa ja kykenisi\nvalaisemaan sangen laajan alueen. Sillä piti olla sama valovoima kuin\nsähköheijastajalla, ja samalla otti se niin vähän tilaa, että sitä voi\nkantaa taskussa. Itsestään selvää oli, että tuon aineen kemiallinen\nkokoonpano säilytettiin mitä tarkimmin valtiosalaisuutena.\n\nEdelleen kokeiltiin samassa maassa uudella tiedusteluilmapallolla,\njonka piti olla varustetun aivan uutukaisilla laitteilla; ja\nkerrottiin, että siellä oli keksitty uusi menetelmä ratsuväen\nuittamiseksi kokonaisin divisioonin jokien poikki.\n\nMahdollista on, että tällaisia huhuja levitettiin tahallaan\nkohottaakseen asianomaisen armeijan taistelukuntoisuuden mainetta.\nValtiollinen tilanne oli silloin jännitetty, ja moisia kerskailevia\npelotteluja on ennenkin käytetty kilpailevain maiden mielialan\nmasentamiseksi. Olipa asianlaita silloin ollut miten hyvänsä, minä sain\ntoimekseni ottaa lähemmin selvää noiden huhujen todenperäisyydestä.\n\n\n\n\nSELKKAUS POLIISIN KANSSA\n\n\nSiinä maassa oli muuten minunlaiseni ammattilaisen sangen hankala\ntoimia. Ennakolta tiesi, että poliisi valvoi mitä tarkimmalla huolella\nkaikenlaisia vakoojia; ja ensi silmäyksellä näytti siltä, että olisi\ntäysi työ pitää huolta omasta turvallisuudestaan — puhumattakaan\nhaluttujen tietojen hankkimisesta. Mutta todellisuudessa tuo samainen\nankara poliisivalvonta ehkä juuri osaltaan vaikuttikin, että voi\nverrattain vapaasti liikuskella missä tahtoi. Kaikkialla tunsi\nkyllä valppaiden silmien seuraavan itseään, mutta kun kävi rohkeasti\ntietänsä eteenpäin, ei poliisi saanut epäluulon aihetta.\n\nTässä tilaisuudessa minulla oli veljeni mukanani ja se seikka,\nettä meitä oli kaksi, varmastikin osaltaan sai aikaan, ettei meitä\nseurattu niin kovin tarkoin ja että meitä pidettiin vain tavallisina\nmatkailijoina. Vakoojathan yleensä liikkuvat yksin.\n\nMaahantulomme ei muuten ollut vallan onnistunut, sillä jo junassa\njouduimme sanasotaan konduktöörin kanssa, joka tahtoi erään\nvaununakkunan sulettavaksi, kun me halusimme pitää sitä auki. Edelleen\nistui samassa vaunussa muuan korkea-arvoinen herrasmies, josta aivan\najatuksissani tulin piirtäneeksi kuvan muistikirjaani. Juuri kun\nolin saanut sen valmiiksi, ojentautui olkani yli käsi, joka sieppasi\nirtolehden sormieni välistä. Se oli konduktööri.\n\nRautatievirkailijalla tuntuu siinä maassa olevan jokseenkin yhtä suuri\narvovalta kuin armeijan everstillä. Ainakaan ei hänen kanssaan käy\nleikkiä laskeminen. Asemalle tultuamme odotti meitä asemasillalla oikea\nsantarmeista kokoonpantu kunniavahti, joka pitemmittä selittelyittä\nmarssitti meidät poliisikonttoriin tekemään tiliä siitä, kuinka olimme\nrohjenneet piirustaa irvikuvia maan mainioimmista arvohenkilöistä ja\navata akkunoita, jotka »reklementti» määräsi sulettaviksi.\n\nPoliisikomisarjus oikein puuskutti raivoa; ilmeisesti hänellä oli jo\nmeitä odottava rangaistus valmiiksi mietittynä, ennenkun ylipäänsä\ntiesi edes mistä oli kysymyskään.\n\nMe emme salanneetkaan keitä olimme ja annoimme hänelle nimikorttimme.\nNähdessään että veljeni oli kaartin upseeri, kysyi hän: »Saanko\nkysyä, oletteko kuningatar Viktorian kaartissa?» Kuultuaan että\nniin oli tosiaan laita, muutti hän kerrassaan käytöksensä, hypähti\npystyyn tuoliltaan ja kysyi, emmekö tahtoneet istua, ja selitti koko\njutun olevan vain ikävää väärinkäsitystä. — Siinä maassa lienevät\nkaartilaiset jotakin erikoista.\n\n\n\n\nILMAPALLO\n\n\nKohta tulomme jälkeen saimme kuulla, että manöövereitä paraikaa\npidettiin moniaan mailin päässä pääkaupungista. Me lähdimme tietysti\nheti sinne ja majoituimme erääseen rautatieaseman luona olevaan\nravintolaan manööverialueen liepeellä.\n\nUseamman päivän mittaan me tallustimme mailittain marssivien\njoukko-osastojen kintereillä; ja vihdoinkin saimme eräänä päivänä\nnähdä kiintopallon kohoavan ylös pilvien tasalle. [Kiintopallo, _ballon\ncaptif_, on köysillä kiinnitetty maahan. Siitä tehdään huomioita\nvihollisjoukkojen liikkeistä. Suom. huom.]\n\nMe panimme jalat allemme ja saavuimme sen kiinnityskohtaan juuri kun se\noli kiskottu alas ja ankkuroitu, jolloin kaikki väki lähti läheiseen\nleiriin syömään. Ei ainuttakaan miestä jäänyt palloa vahtimaan, ja me\npuolestamme emme aikailleet kivutaksemme sen koriin ja tutkiaksemme,\nmitä merkillisiä laitteita siellä oli. Ennenkun pallon miehistö palasi,\nolimme jo tiposen tiessämme.\n\n\n\n\nME TUNKEUDUMME LINNOITUKSEEN\n\n\nSeuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja.\nEräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana\noli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta\nlinnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.\n\nJo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme\naitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät\nketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että\nkunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä\nhäiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden\nviranomaisten luvalla.\n\nMe uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme\nkenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan\nei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse\nlinnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme\nolleet isäntiä talossa.\n\nTällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää\nosata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa.\nEnsiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin\npäinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia\nja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin,\nkuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On\nkuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja\nolla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan\nsattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava\nhattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava\nvaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta\nkatsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin\nakkunaruudusta j.n.e.\n\nKierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä\noli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän\ntuloa.\n\n\n\n\nVALOPOMMIT\n\n\nTällä kertaa oli tarkotuksenamme päästä uudelleen sisään kenenkään\nsitä huomaamatta. Se ei käynyt niinkään helposti päinsä. Linnoitus oli\nkauttaaltaan vahtiketjujen ympäröimä; ja kun odotettiin maanööverien\nvihollispuolueen yöllistä hyökkäystä, niin varmaa oli, että vahtien\nhuomaavaisuus oli äärimmilleen jännitetty.\n\nKaikesta tästä huolimatta meidän kuitenkin onnistui hiipiä kahden\nvahtisotamiehen lomitse näiden näkemättä ja päästä linnoitukseen, juuri\nkun siellä ryhdyttiin valopommikokeisiin.\n\nLinnoituksessa oli kaikkien huomio niin kiintynyt noihin jännittäviin\nkokeisiin, ettei kukaan joutanut tarkkaamaan meitä. Me olimme paikalla\nja näimme — kenenkään meitä keksimättä — kaikki valmistukset ja pommien\nammunnan; ja nähtyämme mielestämme kylliksi näpistimme pari pommia\ntaskuumme ja hiivimme tiehemme.\n\nHeti turvallisen matkan päähän tultuamme jätimme pommit luotettavan\nasiamiehen huostaan, joka kohta piti huolta niiden Englantiin\nlähettämisestä.\n\n\n\n\nRATSUVÄEN UINTI\n\n\nNyt meidän oli enää saatava vain nähdä ratsuväen uintikokeet.\n\nEräänä päivänä kuulimme vieraille sotilasasiamiehille ilmotetun, että\nmuuan ratsuväkiprikaati huomenissa klo 10 aikaan a.p. tulisi uimaan\njoen poikki lähemmin mainitulla kohdalla. Erityinen sotilasjuna veisi\nasiamiehet paikalle.\n\nMe tietysti pidimme huolta että mekin olimme siellä. Kaikeksi onneksi\ntulimme puolta tuntia aikaisemmin. Heti rannalle tultuamme me näet\nnäimme prikaatin pääosan kulkevan joen poikki eräästä kahlaamosta, joka\ntosin oli jotenkin syvä, mutta ei kumminkaan missään niin syvä, että\nhevosten olisi tarvinnut ruveta uimasille.\n\nPrikaatin loppuosa — johon oli koottu kaikki todella uimataitoiset\nmiehet ja hevoset — pidätettiin vastakkaisella rannalla. Kun\nsotilasasiamiehet kohta sen jälkeen saapuivat paikalle, näkivät he\nprikaatin pääosan vettä pärskyttelevine hevosineen jo ennättäneen\ntoiselle rannalle ja loppupään paraikaa uivan yli.\n\nHe eivät voineet luullakaan muuta, kuin että koko prikaati oli todella\nuinut joen poikki.\n\n\n\n\nMINUT VANGITAAN VAKOOJANA\n\n\nTähänastinen hyvä onnemme sai meidät uudistamaan yrityksiämme,\nja useamman yön mittaan hiivimme linnoitukseen ja vaarinotimme\nsähköheijastajain käyttöä, tähtipommien ja kaikenlaisten muiden\nrakettien lennättämistä.\n\nJo ensi yrityksellämme olimme tosin jo saaneet selville sen mitä\npitikin; mutta kuultuamme että keisari saapuisi linnoitukseen ja että\nsen johdosta varmastikin poltettaisiin komea ilotulitus, en voinut\nvastustaa kiusausta tunkeutua vielä viimeisen kerran linnoitukseen.\n\nLäksin ulos hyvissä ajoin ollakseni paikalla jo ennen keisarin tuloa.\nVeljeni jäi ulkopuolelle vaarinottamaan valosignaaleja hyökkääjäin\ntaholta. Linnoituksen sisään tultuani näin sinne kokoutuneen joukottain\nupseereja; ja päähäni pälkähti, että tässä tilaisuudessa oli\nvarmastikin niin paljon poliisimiehiä läsnä, ettei linnoitus enää ollut\nminulle turvallinen paikka. Päätin sen vuoksi palata ulkopuolelle.\n\nAstellessani takaisin tietä pitkin näin keisarillisen vaunujonon\njo tulevan vastaani. Ensi vaunujen sivuuttaessa minut olin siksi\najattelematon, että käänsin pääni syrjään välttääkseni tulemasta\ntunnetuksi. Sen varomattomammin en moisessa tilaisuudessa olisi voinut\ntehdäkään. Vaunuissa istui muutamia keisarin esikuntaan kuuluvia\nupseereita, jotka tämän kautta tulivat heti huomanneeksi minut. Heti\npaikalla he pysähdyttivät vaunut, karkasivat kimppuuni, raastoivat\nminut sanaakaan sanomatta mukaansa ja ajoivat täyttä karkua takaisin\nlinnoitukseen, Matkalla he kysyivät minulta, kuka olin ja mitä\nsiellä toimitin, ja linnaan saavuttuamme jättivät he minut varusväen\npäällystön huostaan.\n\nMinä en voinut selittää muuta kuin että olin englantilainen, että olin\nollut katselemassa manööverejä ja nyt olin paluumatkalla asemalle. (Se\noli 2—5 mailin päässä.) Tuo kaikki kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta\nselvää oli, etteivät ne selitykset heille riittäneet. Minut istutettiin\nuudestaan vaunuihin, sain upseerin vartijakseni ja sitten lähdettiin\najamaan asemalle, kuljetettavaksi pääkaupungin poliisin haltuun.\n\nTämä oli muuten kaikkein ensimmäisiä yrityksiäni vakoojana, ja minä\nolin kyllin typerä tehdäkseni moniaita kirjallisia muistiinpanoja.\nVaikkeivät toiset olisi niistä edes selvääkään saaneet, voitiin niitä\nehkä käyttää todistuskappaleina minua vastaan. Varmuuden vuoksi revin\nne vaunumatkallamme huomaamatta pieniksi palasiksi, ja joka kerta kun\nvartijani silmäsi ulos akkunasta, päästin muutamia niistä lentämään\nulos vastapäisestä akkunasta.\n\nKun asemalle tultuamme kävi selville, että saisimme odotella kotvan\naikaa junan lähtöä, sain luvan lähteä poliisikonstaapelin kanssa\nasuntooni noutamaan matkakapineeni.\n\nSamalla kun hääräilin maksun suorittamista isännälle, sain salaa\nkirjoitetuksi paperipalaselle pari varottavaa sanaa veljelleni.\nPaperikaistaleen kiersin kynttilän ympäri ja asetin sen niin, ettei hän\nkotia tultuaan voinut olla sitä huomaamatta.\n\nAsemalle tultuani otti minut huostaansa muuan husaariupseeri, jonka\npiti viedä minua edelleen. Hän oli hyvin kohtelias ja vieraanvarainen\nja tahtoi väkisin ostaa minulle kuusi pulloa olutta. Hänen mielestään\nei vähempi toki riittänyt, koska olin englantilainen. Kiitin luojaani,\nettä hän itse auttoi minua niiden tyhjentämisessä.\n\nMeidän päästyä viimein pääkaupunkiin majoitettiin minut erääseen\nhotelliin. Minulta otettiin pois passini, ja minun käskettiin\ntoistaiseksi pysymään hotellissa. Sain kyllä vapaasti kuljeskella\nkaupungilla, mutten saanut luvatta poistua sieltä. Kohtapa keksinkin,\nettä minulla aina oli urkkija kintereilläni minne vain menin.\n\nMuutaman päivän kuluttua muuan hotellin tarjoilijoista esitti itsensä\nminulle, sanoen olevansa erään toisen vieraan vallan vakooja. Hän oli\nniin mainiosti perillä kaikista valtiollisista ja sotilaallisista\nasioista, että päätin hänen varmasti olevan esikuntaupseerin. Siitä\nalkaen minulla oli hänestä kaikkea mahdollista apua.\n\nHän ilmaisi minulle, ketkä hotellin muista palvelijoista olivat\nurkkijoita, ja kertoi näiden saaneen toimeksi vain pitää silmällä\ntoimiani ja menojani sekä paikalla ilmottaa niistä puhelimella\npoliisille. Uusi ystäväni neuvoi minua sen vuoksi aina ulosmennessäni\nilmottamaan portinvartijalle minne menin, niin että urkkijat kuulivat\nsen; silloin ne soittaisivat siitä poliisiasemalle ja huolehtisivat,\nettä aseman omat urkkijat seuraisivat minua ulkona ollessani.\n\n\n\n\nPAKO\n\n\nPian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini.\nMutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon\nalaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme\nvankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias\npäivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan\nvaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa\nja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan\nkuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.\n\nHänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin\nsatamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen\nmatruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni,\njoka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin\nneuvoin kykenimme saapumaan siihen.\n\nKun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme\nvakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että\nme muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita\nmutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti\najurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos\nkenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan\nja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä\nvapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin... j.n.e.\n\nUrkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman\npoliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin\nyritimme nousta junaan.\n\nAjuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle;\nmutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme\najurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne\nsaapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.\n\nJännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty?\nKaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?\n\nNämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme\nedistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas.\nKaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi\nviisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla.\nJa kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään\nhuolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä,\nennättäisimmekö karkuun.\n\nPääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme\najurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja\ntapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät\nlaivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina\nlähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme\nnousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.\n\nSiinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias\nruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!\n\nMinä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin\nveljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun,\nkunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja\ntinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot\nlautturilta, jos hänellä sellaisia oli.\n\nVihdoin viimeinkin me pääsimme laivaan ja olimme turvassa.\n\n\n\n\nLOPPUSANANEN\n\n\nEdellä kertomistani pikku kokemuksista toivon lukijan saaneen\njonkinlaisen kuvan vakoojan elämästä. Niissä ei itsessään ole\nmitään erityisen merkillistä; pikemminkin ovat ne vallan tavallisia\narkipäivätapahtumia.\n\nMutta sittenkin täytynee myöntää, että tällä elämällä on värikkäisyyttä\n— että siinä on paljon tosi urheilua. Kun samalla ottaa lukuun,\nettä vakooja voi olla maallensa suureksi hyödyksi, niin voi myöskin\nymmärtää, että on miehiä, jotka eivät tiedäkään mitään parempaa kuin\ntämä elämä. Ja vakoojaa, joka kaatuu keskelle työtänsä, saanee pitää\nvallan yhtä kelpo isänmaanpoikana kuin sotilasta, joka ase kädessä\nkaatuu maansa puolesta.\n\n[Englantilaisten urheilu-käsite on muuten paljon laajempi kuin mitä\nsillä esim. meillä ymmärretään. Siihen kuuluu kaikkinainen yhdellä\nhaavaa hengen ja ruumiin pirteyttä ja karaisua tarkettava toiminta eikä\npelkkä kaavamainen lihastenharjottelu. Siltä kannalta katsoen heidän\nylemmät yhteiskuntaluokkansa ovatkin maailman ensimmäisiä urheilijoita\n— joskaan monet eivät paljon muuta elämässä toimitakaan. Suom. huom.]\n\n\n\n"]