[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9Aep8ObD_Tpu1F50uBcHBF-XocgjvyIPApfAolkrWUk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3347,"Järjen sanoja sodasta","Shaw, George Bernard",1856,1950,"3347-shaw-bernard-jarjen-sanoja-sodasta","3347__Shaw_Bernard__Järjen_sanoja_sodasta","Englantilaisen \"kapinoitsijan\" arvostelua","tietokirja",[],[15],"nobel","fi",1914,1917,21059,150300,false,53543,[24],"World War, 1914-1918",[26,27,28,29],"History - Modern (1750+)","Philosophy & Ethics","Politics","Nobel Prizes in Literature","\"Järjen sanoja sodasta: Englantilaisen 'kapinoitsijan' arvostelua\" by Bernard Shaw is a political critique written in the early 20th century. The text examines the folly and the social dynamics surrounding the outbreak of World War I, criticizing militarism and the societal structures that contribute to such conflicts. Shaw's arguments suggest a deep introspection on national identities and the motivations behind war, which may appeal to readers interested in historical and philosophical discussions on war and politics.  The opening of the work sets a critical tone, as the author calls for reasoned discourse about the war's impact and the absurdity of militaristic ideologies. Shaw reflects on the panic experienced by civilians in England and questions prevailing narratives that unify nations against a common enemy. He introduces the concepts of \"junkers\" and \"militarists\" while challenging the reader to consider the long-term consequences of warfare, emphasizing that the real danger lies in the ideologies that provoke conflicts, rather than the individuals securely ensconced in their privileged positions. This expository start establishes Shaw's intention to dissect the sociopolitical factors leading to war, all while showcasing his dramatic style and wit. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Wallenius, Toivo",239,"Kokoelma yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia ensimmäisestä maailmansodasta. Shaw tarkastelee sotaan johtaneita syitä, diplomatian epäonnistumisia ja brittiläistä politiikkaa irlantilaisen tarkkailijan näkökulmasta. Teksteissä pureudutaan sodan järjettömyyteen ja vaaditaan järkiperäisempää suhtautumista eurooppalaiseen konfliktiin.","Bernard Shaw'n 'Järjen sanoja sodasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3347. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄRJEN SANOJA SODASTA\n\nEnglantilaisen \"kapinoitsijan\" arvostelua\n\n\nKirj.\n\nBERNARD SHAW\n\n\nSuomentanut\n\nToivo Wallenius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n    \"Puhjetkoon europpalainen sota — kenties sota kolmiliiton ja\n    kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja\n    saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen\n    kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi,\n    niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen\n    kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa\n    tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen\n    päättyessä?\"\n\n              (\"The Great Society\", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)\n\nNyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja\nkirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin\nhuumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka\neivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen\nkanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä\njärkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä\najattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista,\nettä he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä\ntiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli\nepäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja\nmuukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti\nhe olivat — sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona\njuhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi\nheidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden\njostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä\nhevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja\nnäytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa\nyksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta\ntarkastelusta onkin joutuisa \"lynkkaus\". Sitä paitsi aion siihen asti,\nkunnes _home-rule_ herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää\nirlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä\nkuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä\nomahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan\nirlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin\npuolustamaan \"maatansa\". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä\nmaaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten\nennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa.\nSilloin hän olisi puhunut oikein.\n\nTunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa\nhuomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni\noikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka\nsuuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun\nennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka\nsokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen\nvarmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.\n\nKaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on\nsulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi\nyhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin\nkansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin\nkatsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan\nmyöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia\nkohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja\nkaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä\nuhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että\nmolemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat\n— valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! — kohdistamaan\ntoisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen\njunkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja\nSaksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen,\njota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata\ntoinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan\nsotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen\nsankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat\nampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa\nja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei\nolekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi\nmainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina\nmahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat\nkannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät\navautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki\nnenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se\nsitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan\nniskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta — tai, kuten\nmeikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa — että meidän\nsotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He\novat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet\nhäviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat\nkoskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä\ntaistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan\nhe vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa,\nmieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän\nomansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on\nkuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta,\nvararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa\naiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka\novat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen\nkaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan\nsiitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin\nse muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin,\nettä nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi\nkuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan\ntuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.\n\n\n\n\nTUOMIOPÄIVÄ.\n\n\nToivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä\nmiekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä\nkukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi,\njossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti\nmyöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen\nvaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me\ntaasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä\nsiinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä\nhyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman\nriidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes\ntätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus\nherättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä\n(_hochnäsig_, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon\nminun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin\njunkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista\npropagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan\navoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden\nneljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään\nkärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy\nsietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja\nhuojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja\nKeir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi\nvirkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei\nvahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta\nmeillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen\nvaltiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito\nenglantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun\nViattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain\nsiitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.\n\n\n\n\nJUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.\n\n\nMitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään\nkolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään\nmiekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei\nlaisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme\nsanakirjaan.\n\n_Junker_ = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna,\nmaalaisaatelinen. _Junkerherrschaft_ = junkkariherruus,\nmaanomistaja-valta. _Junkerleben_ = maalaisaatelisen elämä; (kuv. )\nhilpeä elämä. _Junkerpartei_ = maalaisaateli-puolue. _Junkerwirtschaft_\n= maalaisaateli-puolueen toiminta.\n\nNäemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen\nPreussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin\ntäydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä\nkonsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä\nhiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava\nihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen\netupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa\ntämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja\njotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora\nsaksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi\nkuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on\nomahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari.\nTarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan\nsanoen kaikkialla.\n\nPerin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut\nasianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue\nkulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää\nrumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat\nluokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki,\njotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää\nasemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä\nansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin\naitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin\nSir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät\nsotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa\nkynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.\n\n\n\n\nMITÄ ON MILITARISTI?\n\n\nKun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia.\nMilitaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on\nvaltaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella.\nNykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von\nBernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa\nhänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia\nkenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen\npropagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän\nperin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa.\nRanskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin\nhämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia,\nvaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä\n\"puskurivaltioita\" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli\nvoittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin\nsuureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa,\nsen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta\njokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan\nnäytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa\nkuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä\nvaltio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun\nkäyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen\nmennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut\nainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: \"Hyvä jumala!\nmiten kävisi, jos se hyökkäisi _meidän_ kimppuumme?\" Me täällä\nEnglannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista\nylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen\nItämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme\nhousuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme\njättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden\nbernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä\n_Dorkingin taistelu_. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista\nmilitaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen\nsodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena,\ntavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet\nTreitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen\nsivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin\nluonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. _Dorkingin\ntaistelu_ meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä\nhurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: \"Aseisiin, muutoin\nsaksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!\"\nSiitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan\nlakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan\npuolesta. _Dorkingin taistelun_ antamaa esimerkkiä noudattivat\nsanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat.\nMyöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta\nälkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin _Totuus\nlaivastosta_, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi\nRoberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin\nilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin _Ilmasota_ (joka\nsietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä\ndreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän\nroistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen.\nAlussa, _Dorkingin taistelun_ edustamassa vaiheessa, oli sävy\npääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen,\njolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme\nrakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus\njulkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän\nlaivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi\nvielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta\nmilitaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille\ntodelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat,\nsitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme\ntoimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan\nja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa\nlukea _The Hibbert Journal'in_ lokakuun numerosta 1914, missä sen\nesittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies,\njoka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi\nRoberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä\nesittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista\n\"kantamassa valkoisen rodun taakkaa\", nuorista miehistä, jotka \"juuri\nlukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen\nvaltakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä\njoutuu huolenpitomme alaiseksi\", \"meidän sopivaisuudestamme esiintyä\nvallitsevana rotuna\", \"siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on\nmeille antanut\", \"siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä\njättänyt\", meidän tehtävästämme \"ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan\nmaan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman\nasujamista\". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman\nasujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes\nsivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun\ntaakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen\nvaltakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan.\nVain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee \"Englannin ylväästä\nasemasta\", \"meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta,\nviisaudesta ja suopeudesta\" idän mailla (kuten selvästi ilmenee,\nhuomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja\ntuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on\npelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä\nhallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat\nvast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat\nBritannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser\nmerkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa _hänen_\najatuskantaansa, _hänen_ suhtautumistaan sanasta sanaan.\n\n\n\n\nPATA KATTILAA SOIMAA.\n\n\nSuvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi.\nOmasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja\npilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme\nsatoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa\narmeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-,\nneljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen\nihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että\nrauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina\nminun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan\nkustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan\nkäyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä\nsotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden\nvapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen\nvakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä,\njoiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean\nväärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on\npysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata\ntekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on\nheidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin\nja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta\nKaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta\neikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat\nvastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole\nmoittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat \"koittavan\npäivän\" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta\nmeikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet,\nettä \"sen täytyy koittaa\". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme\npreussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta\nMachiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi\nvuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja\nsitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja\nAmerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee\nAmerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä\nsalakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi.\nNiiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman\nriidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat\närisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja\nhampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen\ntoisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi\ntoimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa\nhävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen\njingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta\nse on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon\npäivänä.\n\nJa nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.\n\n\n\n\nKENRAALI VON BERNHARDI.\n\n\nMonen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin\nsopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa\npuolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo\ntosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja\njos hänen olisi tarjottava valeita — minkä hän epäilemättä tekisi yhtä\npaksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen\nupseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa — niin hän\ntietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa\nmeidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen\nturmeltuneisuuttakin.\n\nTosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja\nmaailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä\nasiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo\noppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat\n\"öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi,\nopiksi joka saarnaa pirullista pahuutta.\" Hän omaksuu vilpittömästi\ntuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat\nolisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea\noppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme\nsallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille\nvaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla\netelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla,\nettä ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan\nhyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on\nepäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen\nsuuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin\njunkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on\nsellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja\nSaksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian,\nItävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan\nensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa\nmaassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän\nväliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen\ntilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen\ntäsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa\ntämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei\ntahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen\nomansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän\nteki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään\nalistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja\nantamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he\nnauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme\nhäntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan\nsaattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa\nasemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria\nvastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on\nsiitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan\nkynsin ja hampain kamppaillen.\n\n\n\n\nMILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.\n\n\nEpävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian,\neipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen\nbrittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin\nhyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei\ntarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille\nsuurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi\nLoistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä\nmielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he\novat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan\njuuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse\nasiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka\nkukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme,\nkuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota\ntoteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti.\nOtaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja\nmainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan\nRheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen\nafäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että\nme hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin\nkuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa\nasumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien\nteekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen\npalkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin\nmokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta\nminullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu\nmillään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy\notaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen\nmaine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää\nsotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman\nja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt\nolemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey\nesittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: \"Venäjä ja Ranska\novat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit\nnöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos\nvoitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme\nmurskanneet ja riisuneet aseista!\" Mitä hyötyä on silloin kaikesta\ntästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa\nmuodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu\npaljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä \"luonnollisen\nvihollisuuden\" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan\nsamoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään,\nettä tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista\npainostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa,\nkuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen\nvettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.\n\nJätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi\ntehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla\nkustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan\nkustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme\nmieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa\nIndia ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin\nliittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin\nMandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy\nsuunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois\nvenäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä\nPohjois-Afrikassakin — mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata\nitselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen\nurheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan \"elää vaarallisesti\".\nHistoria osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.\n\n\n\n\nMITÄÄN OPPIMATTA — KAIKKI UNOHTAEN.\n\n\nMutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien\nvaraan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman\nmenneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai\ntuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa\nvoittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen\ntosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on\nvoittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on\narvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä\nyksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa\nvoitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui\nmahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut\naluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa\nauringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti,\nettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan\nsotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän\nherättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen\nrynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat\nRanskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse\ntunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti\nhämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja\nInkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka\nolisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet\njotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt\nsotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä\nturkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä\nkaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän\nsotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla\ntaistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia\nvastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa\nlaisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin\nMarlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä\npitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu\njohtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään\nsotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään.\nMonako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.\n\nLyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä\nvale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin\nrunsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät\nkaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa\ninhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen\nkäytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat,\njoiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden\nvälistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat\ntasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi,\neivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne\nsaattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä,\nlauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa\nsotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten\nmyöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi\ntodellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa,\nettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.\n\n\n\n\nOLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.\n\n\nJa nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen\nhistoriaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme\nselväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen\nhämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee\nmeikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän\nvirallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi\nlausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta\npsykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät\ntiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan\nmitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni\nlaajemman maailman suopeuteen.\n\nKuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka\ntapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan\nmitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän\noivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys.\nRanskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa\npidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor\nHugon mukaan on syynä siihen, miksi _Mitta mitasta_ on suhteellisesti\nvähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että\ntekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän\nkansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa\n\"Martin Chuzzlewitt\"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa\nitsekäs tekopyhä. — Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena\nenglantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.\n\nTätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa\nsyytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim.\nRanskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi\nranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi\nenglantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin\npreussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä\nkäsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta\nsiinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista\nvaltiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja\npersoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti\nrakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta\nrakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on\ntehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista\nhän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa\npuolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se\njohtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja\nkenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen\nBismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa\nkomentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista\nharhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne\nvakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat\nluultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy\ntuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten\nsanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se\nrakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme.\nTäällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin\ntahansa ja sanomaan: \"Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi\nenglantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena\npatrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän\nmenetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista\nhölynpölyä, joka väittää toista.\" Kongressi vastaa: \"Sir Edward Greystä\nemme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa\non aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta,\nniin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään;\nsilti uskomme teidän vakuutuksianne — vaikka asia onkin meille\nsamantekevä — ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen\nluonteestaan.\"\n\n\n\n\nMEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.\n\n\nTämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden — olen jo\nkuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset\ntajuamaan sitä — että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus,\nsurkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja\nrantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi\nsen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on\nkäymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on\nmenetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden\ntieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa\nvälitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja\nmilloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen\ntähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella\nmukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä\naiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan\nvuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai\nliike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta\nmuutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä,\nmitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin\nkyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita\nsanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta\nja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät\ntuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja\nvaltiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan\nkäytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon\nvanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan\nkuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi,\nei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee.\nOikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa\npohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää\npuhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani\nniiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla\nulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa\nmilitaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy\nesittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan\ntapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on\nminun mielestäni peräti rehellinen gentleman, \"äärimmilleen\nhämmästynyt\"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan\nkauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen\npysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen\nkanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi\nBalkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta\npolitiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat\nkäyneet käsiksi positiivisiin asioihin.\n\nEi teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista\nSir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä,\nettä ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain\notsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon\nmonasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin\namiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir\nEdward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan\nollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään \"isti\", vaan kannatti\npeittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin\nhänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut\nhänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja\nsiten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen)\npelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin\nlaivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi\nvarmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan,\nsillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle\nvakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä\nollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään\nsiihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei\npoistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen\nsotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa)\nraskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.\n\nNyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen\nhituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa\ndiplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät\nkongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä\nmukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä\nmäärin onnellisena.\n\n\n\n\nSODAN DIPLOMAATTINEN HISTORIA.\n\n\nTodistuskappaleena siitä, kuinka meikäläiset ulkoasiain-ministeriön\njunkkaridiplomaatit saattoivat meidät sotaan, on Valkoinen kirja,\nSekalaista N:o 6 (1914), joka sisältää europpalaisia selkkauksia\nkäsittelevää kirjeenvaihtoa ja on sittemmin julkaistu uudelleen erään\nmyöhemmän Valkoisen kirjan yhteydessä. Näistä useasti siteeratuista ja\nharvoin luetuista asiakirjoista näemme, kuinka kaikkien kansakuntien\njunkkarit, ne miehet, jotka vuosikausia ovat hokeneet \"sen\ntäytyy tulla\" ja vaatineet Englannissa asevelvollisuutta ja\nsuurempiin yrityksiin pystyviä sotajoukkoja, hiukan hätkähtävät\nhuomatessaan yht'äkkiä, että nyt se on tullut. He ryntäilevät\nulkoasiain-ministeriöstä lähetystöön ja lähetystöstä palatsiin\nvikisten: \"Tämä on hirveätä. Ettekö voi estää sitä? Koettakaa nyt olla\njärkeviä. Ajatelkaahan seurauksia\", j.n.e. Yksi ainoa heidän joukossaan\nsäilyttää päänsä selvänä ja katselee tosiasioita suoraan silmiin. Tämä\nmies on Sasonov, Venäjän ulkoasiain-ministeri. Hän koettaa kaiken aikaa\nsaada Sir Edward Greytä ottamaan miehekkäästi vastaan sen, mitä ei voi\nvälttää. Hän toistaa toistamistaan: \"Tiedätte varsin hyvin, että teidän\non mahdotonta estää Europpaa sodasta. Tiedätte, että sopimus pakottaa\nteidät taistelemaan Saksaa vastaan, jos Saksa käy Ranskan kimppuun.\nTiedätte, että olette jo valmistautuneet taisteluun; että Britannian\narmeijaa komentaa jo ranskalais-brittiläinen sotaneuvosto, että teidän\non mahdotonta peräytyä kunnialla. Tiedätte, että tuo Itävallan vanhus,\njoka olisi jo vuosia sitten katsottu yli-ikäiseksi, jos olisi ollut\nveronkantaja, on päättänyt ryhtyä sotaan Serbiaa vastaan ja lähetti\ntuon typerän neljänkymmenen kahdeksan tunnin ulttimaattumin, kun me\nolimme kaikki maalla, jotta voisi ruveta taistelemaan, ennenkuin\nennättäisimme takaisin pitämään häntä kurissa. Tiedätte, että hänellä\non takanaan Wienin jingo-roskaväki. Tiedätte, että jos hän ryhtyy\nsotaan, niin Venäjän on mobilisoitava. Tiedätte, että Ranskan on\nyhdyttävä meihin, kuten teidänkin Ranskaan. Tiedätte, että sillä haavaa\nkuin me mobilisoimme, on Saksalla, tuon vanhan miehen liittolaisella,\nvain yksi epätoivoinen voiton mahdollisuus, nimittäin lyödä meidän\nliittolaisemme Ranska miljoonainsa loistavalla hyökkäyksellä ja\npyyhältää sitten takaisin kohdatakseen meidät Veikselin luona.\nTiedätte, ettei tätä voi estää muuten paitsi siten, että Saksa tekee\nItävallalle vakavia huomautuksia ja vaatii Serbian kysymystä\nkäsiteltäväksi kansainvälisessä tuomioistuimessa eikä sodassa.\nTiedätte, ettei Saksa uskalla tehdä tätä, koska sen liitto Itävallan\nkanssa on turva Ranskan ja Venäjän välistä liittoa vastaan, ja ettei se\nmissään tapauksessa halua tehdä sitä, koska Kaiserin asemassa\nolevasta henkilöstä on luonnollisesti varsin vastenmielistä sallia\nedesvastuuttomien vallankumouksellisten murhata kuninkaallisia\nhenkilöitä eikä hän voi arkkiherttuan murhan jälkeen ajatella kyllin\npahaa Serbiasta. Meillä on vain yksi ainoa mahdollisuus välttää tuhon\npäivää; perin vähäinen se on, mutta kannattaa kuitenkin koettaa. Te\ntorjuitte sodan Algeciras-kriisissä ja sitten taas Agadir-kriisissä\nilmoittamalla, että aioitte ryhtyä taisteluun. Koettakaahan uudestaan.\nKaiser on jäykkäniskainen siitä syystä, ettei usko teidän rupeavan\ntaistelemaan tällä kertaa. No niin, todistakaa hänelle, että aiotte.\nHän joutuu silloin niin hirvittävän ylivallan alaiseksi, ettei kenties\nuskalla moisesta hinnasta tukea Itävallan Serbialle antamaa\nulttimaattumia. Ja jos Itävalta tulee täten pakoitetuksi menettelemään\noikeudellisesti Serbiaan nähden, niin me venäläiset tyydymme, eikä\nsilloin synny sotaa.\"\n\nSir Edward ei kyennyt ymmärtämään tätä. Hän on vapaamielisen\nhallituksen jäsen maassa, missä sellaisella miehellä ei ole mitään\nvaltiollista uraa, joka ei aseta oman puolueensa valtaa kaikkien muiden\nnäkökohtien edelle. Mitä olisivatkaan _The Daily News_ ja _The\nManchester Guardian_ sanoneet, jos hän olisi Bismarckin tapaan muitta\nmutkitta huomauttanut: \"Jos sota kerran syttyy, niin ei Englannin ja\nPreussin välistä vanhaa riitaa ratkaista lähettiläiden teekutsuissa ja\nareiopageissa, vaan verellä ja raudalla.\" Turhaan toisti Sasonov:\n\"Mutta jos kerran aiotte taistella, kuten hyvin tiedätte tekevänne,\nmiksi ette sano sitä?\" Koska Sir Edward oli Sir Edward eikä Winston\nChurchill tai Lloyd George, ei hän voinut myöntää aikovansa taistella.\nPäin vastoin hän vakuutti meille, ettei hänellä ollut mitään\nvelvollisuutta ryhtyä taistelemaan. Hän vakuutti Saksalle, ettei\nhänellä ollut vähintäkään vakavaa aikomusta ryhtyä taistelemaan. Ja\nkoska Saksa oli varma siitä, että se voisi Itävallan avulla murskata\nRanskan toisella kädellä ja Venäjän toisella kädellä, jos Englanti vain\npysyisi loitolla, se antoi Itävallan heittää tulitikun ruutikellariin.\n\n\n\n\nPATTERI PALJASTUU.\n\n\nSilloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja\nsuositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti\njunkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin\noli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin\nkansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta\nilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa\nasiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen\nsatimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää\nrauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan,\njos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko\nilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa\nlupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes,\nvaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö\nsitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän\nmyönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide\nvapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian\npuolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden\nvaralta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi\nparlamentille tiedon asiasta.\n\nKaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä\ntai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun\nkieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin\nsävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän\npäästää kielensä valloilleen. \"En usko, että Saksa toden teolla haluaa\nsotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti\nRanskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä,\nniin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan\nkuitenkin sotaan.\" Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt,\nettä juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet\nilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista\nsitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin\nvoimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä.\nHajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan\nslaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi\nlyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan\nliittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti,\nettä Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko\ndiplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin\nsuuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan\nmahdollisuuden estää sitä.\n\n\n\n\nNUMERO 123.\n\n\nRatkaiseva sananvaihto Sir Edward Greyn ja prinssi Lichnovskyn välillä\non esitetty kuuluisassa N:o 123:ssa. Minun ei tarvitse sen enempää kuin\nkenenkään muunkaan vakavan henkilön välittää tuosta verraten\nlapsellisesta yrityksestä vähentää N:o 123:n merkitystä sillä\nperusteella, että prinssi oli vain rakastettava pölkkypää, joka ei\ntodellisuudessa edustanut pirullista hallitsijaansa. Aivan\nkiistämätöntä on, että sen keskustelun jälkeen ei prinssi Lichnovsky\nvoinut tehdä muuta kuin ilmoittaa Kaiserille, että saatuaan lopultakin\nhänet pälkääseen eivät sopimusvallat aikoneet päästää häntä vapaaksi\nmillään ehdolla ja että nyt oli kysymys ratkaisevasta taistelusta\nSuur-Britannian ja Saksan välillä. Silloin Kaiser sanoi: \"Me olemme\nsaksalaisia. Jumala auttakoon meitä!\" Kun joukko narrimaisia\nylioppilaita saapui hänen ikkunainsa edustalle hurraamaan sodalle,\nkehotti hän heitä lähtemään kirkkoihin rukoilemaan. Hänen tsaarille\nlähettämänsä sähkösanomat (joita ei julkaistu meidän sinisessä\nkirjassa, mikä oli lievimmin sanoen epäritarillista) olivat sävyltään\narvokkaita ja pateettisia. Ja kun saksalaiset, lainaten rivin siltä\nrunoilijalta, josta he käyttävät nimitystä \"unser Shakespeare\",\nsanoivat: \"Tarttukoot aseisiin kaikki ilmansuunnat, niin me lyömme ne\",\noli tämä romanttis-militaristiselta kannalta suuremmoista. Junkkarien\njohtamat miehet ovat sittemmin tehneet, minkä ovat voineet,\nosoittaakseen tämän kerskauksen oikeaksi. Mutta siitä tosiasiasta ei\npäästä minnekään, että he olivat pyytäneet sitä. Heidän junkkarinsa\nolivat meikäläisten tavoin juoneet sen päivän maljan; eivätkä he olisi\nantaneet meidän valita sitä ärsytettyään meitä niin monta vuotta. Ja\njuuri sen vuoksi Sir Edwardilla oli tarjottavana suuri yllätys, kun hän\nlopulta tunnusti asian parlamentille.\n\n\n\n\nKUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.\n\n\nSamalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet \"pysyä syrjässä\nkäsivarret ristissä\" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme\nRanskaa \"pommitettiin ja piestiin\", nousi koko maa hänelle suosiotaan\npaukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä\nkohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen,\n_entente'n_ piilottaminen \"kveekkarin hattuun\", Englannin yleisön ja\nKaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut\nkerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä\nkeksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina.\nEnglannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana.\nSe oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin\ntahtoi ja kuten minä _The Daily News'in_ palstoilla ehdotin tehtäväksi\nyhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten\nvälittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää\nkuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi\nRanskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen\nhäviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta\nvakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se\nkevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään\nepävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen,\nhalunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja\nkunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden\njuhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta\nsekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja\nkinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme\ntäysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos\nhän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme\nRanskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun\nvanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista\nja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella,\nsillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa\nasemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan\nyhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta\nulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen\nvuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja\njotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas\nomatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan:\nulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut\npäästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.\n\n\n\n\nH. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.\n\n\nRatkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä.\nKun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena \"tuohon marssivaan\nmielettömyyteen Europan sydämessä\", niin hän toi ilmi vuosikausia\ntukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä\nja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja\npanssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä\nkaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä\n\"ravittiin\" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla\nmajesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja\nhänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli\nkysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun\noli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi\nkiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei\nkukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme\nnähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti\nvaltasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut\npuhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden\npaperikorit olleetkaan täynnä revittyjä \"paperinpaloja\", mikä muutoin\noli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet\nmuuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on\nlakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa,\ntuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä\nkorteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista \"mustaa Pekkaansa\".\nMeitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen\ntapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me\nnousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet\nliikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme\nnujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi\nvain: \"Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset\nvihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan.\" Ja\ndiplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: \"Tepä sanoitte jotakin!\" Me\nemme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen\nolettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle\nkulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus,\nettä merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina\nsaarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan\nsitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle\nmaantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti\nlänsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä\ntuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan\nmurto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa\nkimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia\nläntisen vihollisensa tarkoituksista. \"Me olemme nyt pakkotilassa, eikä\npakko tunne mitään lakeja\", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville.\n\"Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta\", sanoi Saksan\nulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli\näkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan,\njoka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän\nsamankaltaisen \"paperinpalasen\" rippeen joukossa.\n\nMeidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää\nniin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin\nja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan\nmalttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn\nvakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja\nItävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka\nei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä\nmaksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä\nnämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että\nkansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me\nemme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia\nvallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen\nliekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos\noli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja\nmolemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.\n\n\n\n\nASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.\n\n\nTämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua\nkansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin\nhallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan\nperimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista\nGladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää\nmitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen\ntunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui\nAsquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian\npuolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi\nvoinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka\nhyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin\nSir Edward oli konsanaan ryhtynyt.\n\nSitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin\nylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla\nhän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän\nolisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain\npuoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu\nkeisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei\nhistoria tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on\npysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin\nilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser\nsulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja\nagitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti\nhuudot sellaiset kuin: \"Mitä sanotte Denshawaista?\" — \"Mitä maksaa Tom\nMan?\" — \"Äänioikeus naisille!\" — \"Oletteko käynyt hiljattain\nIndiassa?\" — \"Tehkää McKennasta Kaiser!\" — \"Rakas vanha Herbert\nGladstone!\" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun\nottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin\nEnglanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä\npelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on\nkysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin\nperiaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain\nsympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.\n\nAsquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä\ntosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki\nepäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä,\nsiirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi\nheistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen,\nja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on\npaljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen\nkunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen\nvaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.\n\nHallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen\ntilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir\nEdward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se,\nettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin\njunkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen\nenempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan\nyksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että\nmuualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja\nkadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton\nPotsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin\nminä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on\nihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja\nalhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen\nmerestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä\nenglantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.\n\n\n\n\nVASTASYYTÖKSIEN TARPEELLISUUS.\n\n\nJa nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on\nluultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden\najan), kysyy varmaankin: \"Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on\ntehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus\ntukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?\" j.n.e.\nKaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta\nkuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat\npääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska\ntarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme\nkäyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön\ntilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä\nmerkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä\nmeillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta\nsotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko\ntuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja\ntraditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija,\neikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen\nlorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan\nEnglannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen\nhölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia.\nEpäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me\nkaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme\nolemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella\nlihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus\nhäpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta\npäästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön\njuonen viralliset puolustelijat.\n\n\n\n\nMITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.\n\n\nKoska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan\nkykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan\nmeidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja\nulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean\nvirallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian\nkypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin\nterve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla,\nmitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se\nolisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin\nmilitaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama,\nettä \"sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta\". Asia on\nvarsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa\nturvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja\ntaistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen\nenempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme\nme, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin;\nmutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen\nvuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään\nshakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset\novat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla\nharvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan\nkuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi\nhyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi\ntehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi\nvielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan\njulkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä\nasevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin\ntuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja\ndiplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen.\nHyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan\nmuserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan\nylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut\ntaistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden\nvaltojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta,\nvarsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän\nhallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun — ja\nvaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista\nkuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi\nymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa\nedessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä\nolisi ollut hyökkäävänä puolena — silloin Saksa olisi joutunut\noikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes\ntaistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu\nultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin\nsalamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice\nBunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu\nselviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi\njättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat\ntodellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä\npeliä.\n\n\n\n\nMILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.\n\n\nSen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se\nantoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun\nkansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden?\nEi suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin\nvastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja\nranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli\nmuodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä\nhän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi\nSaksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä\nsalakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan\ntilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty\nmaahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän\nkykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon\nuskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska\njunkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja\ntukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä,\nniin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että \"hölmöt eivät pysty omaan\nhölmötyöhönsä\". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan\nhirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät\nymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen\nsotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että\nkun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin\nheidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja\npyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä\nsai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä\njättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän\npäähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman\nkykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin\nvaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen\nmielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä\nasettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja\nsaattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden\nsitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi\nsotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis:\nmilitaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi\nkykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta\ntakaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on\njatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka\nluulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman\ntyperyyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen\nolevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena\nviisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten\nitseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin\nolettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja\nhyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti\nuudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän\nsai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan\nvaltaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta\ntakaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta\npersoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan\nvallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet\nespanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta\nhänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St.\nHelenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien\nkunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa \"suurena pelinä\" ja kenttää,\njolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, \"kauniina näkynä\". Lyhyesti\nsanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin,\nmutta paljoa kykenevämpi.\n\n\n\n\nMEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.\n\n\nNyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä\nmielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä\nkäytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin\nasemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin\nvoimakas pannakseen \"hullun koiran\" kahleisiin. Belgian ja Hollannin,\nNorjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa\nottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla\nei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä\nhollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän\nkauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon\nalaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain;\nja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään\nyhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan.\nEnglannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine\nvoimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen.\nKansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen\nhyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt\nhyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet\njunkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot\nmilitaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella.\nKansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen\näärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden\nasukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki\ntoisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: \"Jos sallimme\nSaksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!\"\nRomanttiset junkkarimme lisäsivät: \"Ja se onkin meille parahiksi!\nKukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt\njänistää?\" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja\npitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki\nlaakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että\npoliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli\nsodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan\nkimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian\nkansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei\nollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen\nsosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka\nRamsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut\nSaksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama:\nmeidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten\nolemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig,\nNapoleon ja koko heidän sukunsa.\n\nSyy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin\nyksikään _casus belli_ voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen\nkaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian\npäteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan\nomaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka\nturmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset\nja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä:\nsuoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan\nedes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme\nesimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä\ntaisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän\nvuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole\nvalmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se\nkerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas\ntahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin\nhirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme\nluottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan\nyleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei\ntällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta\nsotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei\nmaailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta,\nniin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos\nolemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa\nOlympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain\ntapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai\nemmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme —\neikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista\nturhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme\ntärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina\nsiitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen:\njunkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin,\nkansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.\n\n\n\n\nSAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.\n\n\nMitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset\nvastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja\nkaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he\nsanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat\nkyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan\nepäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan\njoutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa\nriippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään\neivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa\nmääräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras\nheidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät\nsyytä siihen, minkä vuoksi me — sen sijaan että teimme sopimuksen\nRanskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen\ntarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään\npuolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun\n— emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen\npeittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä\nniin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi\nRanskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko\nVenäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että\nhyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos\nvaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos\nmeidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan\ntietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli\nvaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti\nsanoen, he selittäisivät: \"Jos olitte ennen tätä tapausta niin\ntavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän\nulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja\nPietarissa — suokaa anteeksi, Petrogradissa — kehottaneet meitä\npysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen?\nMiksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen\nvihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa\nmeitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että\nteidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin\nkuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän\nsuopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte\nmuuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin\nhurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi\nkourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka\ntelkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin\nollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa\nohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän\nsosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain\ntikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun\nkaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on\nlaita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin\nhurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin — toistamme sen vieläkin —\ntehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että\nvalmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?\"\n\nKäsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan,\nettä me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville\nvasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät\nlopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja\npitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti\npaikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka\nkieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että\nmeidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että\nolemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein\npakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on\nturha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset\nmeidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia\ndemokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen,\nnim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he\nahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että\nemme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan\nsanoen \"halveksittavia\", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina\nmaksaa tässä matoisessa maailmassa.\n\nYleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan\nselviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme\nsotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa.\nSillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään\nSaksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään\nlöytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia\nkuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava\nkaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin.\nMutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin\nkenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: \"kysymys elämästä ja\nkuolemasta\", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei\nkannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli\nkysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä\nenglantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit\nolivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion\nsalakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin\nvihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava\ninnostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden\naikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin \"ihmissuvun\nsolidarisuuden\" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton\ntuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia\nulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön\nlieden reunukselle.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN RANGAISTUS PETOLLISUUDESTA.\n\n\nUlkoasiain-ministeriö voi sentään ainakin muuttaa kantaansa ja\nasettua kannattamaan _hyvää_ asiaa, sen sijaan että alentaa sitä\nsaivartelevilla puolusteluillaan. Sillä katsokaahan, mikä on ollut\nensimmäinen tulos tuosta Belgian-hölynpölystä! Se aiheutti sen\nvälttämättömän johtopäätöksen, että kun viimeinenkin saksalainen oli\nkarkoitettu Belgian maaperältä, silloin rauhaarakastava Englanti,\nsuoritettuaan vastahakoisen tehtävänsä tässä järkyttävässä sodassa,\nvetäytyisi tyynesti erilleen kamppailusta ja jättäisi liittoutuneiden\ntehtäväksi selvittää asiat Potsdamin kanssa. Asquithin Mansion Housessa\npitämän puheen jälkeen liittoutuneet vaativatkin täydellä syyllä meitä\nhyväksymään juhlallisen sopimuksen, jonka mukaan kaikkien oli pysyttävä\nyhdessä aina sodan loppuun asti. Tämän johdosta on tehty surkean laiha\nyritys osoittaa, että epäluotettava asianosainen olikin Ranska, jonka\nKaiser muka koetti lahjomalla saada erilleen. Muuta ei voi sanoa kuin\nettä sellaisille henkilöille voi syöttää mitä tahansa, jotka uskovat,\nettä yksikään hallitus Ranskassa uskaltaisi nyt tarjota Ranskan\nkansalle rauhan hinnaksi muuta kuin Elsassia ja Lothringia tai että\ntoistaiseksi voittamaton ja todellakin mestarillisesti etenevä Kaiser\n(kuten silloin näytti) uskaltaisi tarjota Ranskalle sellaista maksua.\nTietysti meidän oli hyväksyttävä vaatimus; mutta ellei pääministerin\noma menneisyys olisi estänyt häntä asettumasta kansan suosimalle\nkannalle, niin meidän ei olisi epäilty mahdollisesti vetäytyvän\npelistä, kun tekopyhyytemme vaatimukset olivat tulleet tyydytetyiksi.\nHän olisi tietänyt, että me emme puolusta sopimusta, joka sattumalta on\njäänyt Pariisin, Praagin, Berliinin ja kaikenkaltaisen ja -aikaisten\nsopimusten rippeiden joukkoon ainoana europpalaisena sopimuksena, mikä\ntähän asti on säilynyt ilmeiseltä loukkaukselta: me kannatamme sotaa\nsen vuoksi, että siinä vastustetaan sotaa, sotilaspakotusta,\nmielivaltaa, öykkärimäsyyttä, raakaa voimaa, sotilaslakia,\nluokkaröyhkeyttä, sitä, mitä rouva Fawcett nimitti järjettömäksi\npirullisuudeksi (jonka johdosta sanomalehdet puolustellen selittivät,\nettä hän, ollen nainen, oli tietysti tarkoittanut muukalaisten eikä\nEnglannin sotaa). Muistaen, mitä itse olemme sanoneet ja tehneet,\nvoivat muutamat meistä epäillä, tokko saatana pystyy heittämään ulos\nsaatanan, mutta vaikka tehtävä ei ole juuri langenneelle enkelille\nkuuluva, niin antakaamme hänen kuitenkin yrittää.\n\n\n\n\nAVOIN MAKSUOSOITUS.\n\n\nHavaitkaa sillä välin, kuinka Idän diplomatia jälleen voittaa meidät\nviekkaudellaan suoranaisena tuloksena tästä sopimuksien aiheuttamasta\npahaonnisesta tekopyhyyden purkauksesta. Jokainen on sanomistaan\nsanonut, että tämä sota on hirvittävin, mitä milloinkaan on käyty. Ei\nkukaan ole sanonut, että tämä uusi sopimus on hirvittävin avoin\nmaksuosoitus, mikä meidän milloinkaan on täytynyt kirjoittaa sen\nvuoksi, että parlamentin enemmistöpuolue on tahtonut saavuttaa\ntehokkaan siveellisen asennon. Tosin J.A. Hobson käsitti tilanteen heti\nja hänen sallittiin päästää nurkastaan vähäinen pahaenteinen vaakahdus;\nmutta kuuluiko sitä varoittavaa torventoitotusta, jonka olisi pitänyt\ntörähtää kautta koko sanomalehdistön? Ajatelkaahan, mitä avoin\nmaksuosoitus merkitsee. Ranska voi kenties tyytyä siihen, että saa sen\nnojalla takaisin Elsassin ja Lothringin. Meidän täytyy tyytyä muutamiin\nkaistaleisiin Saksan siirtokuntia ja mestaruuteen raskaspainoisten\nsarjassa. Mutta Venäjä? milloin on se sanova: \"Seis! Riittää jo!\" Entä\njos se ei tyydykään vain Puolaan, vaan vaatii vielä Itä-Preussiakin?\nEntä jos se tahtoo saada Konstantinopolin päästäkseen sen kautta\njäätymättömien merien yhteyteen ja lisäksi vaatii Itävallan hajoamista?\nEntä jos siinä herääkin suuremmoinen ajatus vallata koko Preussi, jossa\nasiassa kansatieteellisillä kartoittajilla, militaristisilla\nmielipuolilla ja panslavistisilla suuruudenhulluilla onkin jotain\nsanottavaa? Se saattaa olla järkevää järjestystä, mutta siinä on jo\nliikaa. Ja se seikka, että me olemme joutuneet siihen parlamentin\ntietämättä, keskusteluitta, varoituksitta, kenenkään vetoamatta\nyleiseen mielipiteeseen tai vaatimatta demokratian vahvistusta,\npelkästään Sir Edward Greyn kynänvedon kautta viiden viikon kuluttua\nsiitä kuin hän oli samalla tavalla toimittanut meidät kauhistavaan\nyleiseuroppalaiseen sotaan, se osoittaa, kuinka täydellisesti\nulkoasiain-ministeriö on luopunut kaikista yrityksistä esiintyä\nvähemmän itsevaltaisena kuin Kaiser itse. Se vain tarjoo avoimen\nvaltakirjan liittoutuneiden armeijoille virkkamatta kansakunnalle\nsanaakaan, ennenkuin maksuosoitus on kirjoitettu. Muuta rajoitusta ei\ntällä velvoituksella ole kuin varmuus siitä, että maksuosoitus joutuu\nprotestiin samalla hetkellä, jolloin sen nojalla nostetaan liian suuria\nsummia. Ja siitä voi koitua täysin puolustettava syy uuteen sotaan itse\nliittolaisten kesken. Missään tapauksessa ei mikään sopimus voi\npelastaa kutakin liittoutunutta karkeasta todellisuudesta alistua ja\nmaksaa häviölle jouduttuaan, joko sitten toiset ovat tappiosta\nosallisia tai eivät. Enkö sanonut, että sitä parempi, kuta pikemmin\nteemme itsellemme selviksi rauhanehdot, jotta tietäisimme, minkä vuoksi\ntaistelemme ja kuinka pitkälle meidän on mentävä? Sen sijaan me\nallekirjoitamme naurettavan \"paperinpalan\" säästääksemme itseämme\nsietämättömän väsyttävältä ajattelulta.\n\n\n\n\nBELGIA EUROPAN VALTOJEN RISTIINNAULITSEMANA.\n\n\nJa nyt, ennenkuin jätän kysymyksen Belgiasta: mitä olemme tehneet\nBelgian hyväksi? Olemmeko pelastaneet sen joutumasta vihollisen\nvaltaan? Asetimmeko sen rinnalle puoli miljoonaa miestä, kun vyöry\npyyhälsi sen ylitse? Vai pysyimmekö turvallisina omassa maassamme\nylistäen sen sankarillisuutta kirjoituksissa, joiden onnistui herättää\nsellainen käsitys, että belgialainen soturi on noin neljän jalan\nmittainen, mutta tavattoman karski kokoisekseen? Kun belgialainen\nsoturi huusi: \"Missä ovat englantilaiset?\" niin oli vastauksena \"ison\nhuoneen suuruinen määrä ainetta\", jonka saksalainen piiritystykki\nlennätti ilmaan ja joka murskasi hänet maahan, jota meidän ei ollut\nonnistunut pelastaa sodan pahimmilta kauhuilta. Me emme ole suojelleet\nBelgiaa; Belgia on suojellut meitä joutuen siitä hyvästä Saksan\nvaltaan. Nyt pyhä velvollisuus vaatii meitä karkoittamaan saksalaiset\nBelgiasta. Siihen mennessä voisimme ainakin pelastaa sen pakolaiset\nyksityisen armeliaisuuden oikullisuudesta myöntämällä anteliaasti\navustusta yleisistä varoista. Meidän ei tarvitse tyrkyttää sille rahaa\nlainaksi; Saksan kapitalistit tekevät sen mitä suurimmalla\nmielihyvällä, kun sota on päättynyt. Luullakseni hallitus käsittää\ntämän nyt, sillä huomaan sen esittävän sellaisen myöhäisviisauden,\nettei meidän lainastamme tarvitse maksaa korkoa. Kun nyt alamme nähdä,\nmihin todella olemme joutuneet, mitä käytännöllisiä opetuksia voimme\nsiitä saada?\n\n\n\n\nSALAPERÄISYYDEN AIHEUTTAMA VALMISTUMATTOMUUS.\n\n\nEnsinnäkin sen, että itsevaltainen ulkomaanpolitiikkamme, jossa\nulkoasiain-ministeri on aina junkkari ja ryhtyy sotaan ja päättää sodan\nkysymättä neuvoa kansakunnalta tai uskomatta asiaa sille tai edes\npidättymättä pettämästä sitä tarkoituksiinsa nähden, aiheuttaa\nehdottomasti sellaisen tuhoisan tuloksen, että ryhdytään sotaan\nolematta siihen valmiita. Suunnitellaan sotia, joihin tarvitaan\nsuunnattomia hyökkäysarmeijoita, harjaantuneita ja sotaan varustettuja.\nMutta koska sellaisia valmistuksia ei voi salata yleisöltä, niin ne\nlykätään siksi, kunnes sota on toden teolla julistettu ja aloitettu,\nvaikka seurauksena olisikin sellainen hirvittävä vaara, että meidän\nvähäinen rauhanarmeijamme joutuisi tuhotuksi, kuten oli käymäisillään\nMonsin ja Cambrain luona. Ammattimiehet sanovat, että jalkamiehen\nvalmistamiseen kuluu neljä ja ratsumiehen valmistamiseen kuusi\nkuukautta. Ja me hankimme armeijan, joka kykenee taistelemaan Saksan\njoukkoja vastaan, julistamalla Saksalle sodan ihan kuin meillä jo olisi\nsellainen armeija ja luottamalla sitten siihen, että tästä aiheutuva\nkauhea vaara saa meidät miehissä astumaan riveihin vapaaehtoisesti tai\npakosta (mikä on vielä parempi seikka junkkarien kannalta katsoen).\nMinusta tuntuu siltä, että kansakunnan, joka sietää moisia järjettömiä\nmenetelmiä ja suunnattomia vaaroja, täytyy ennen pitkää hukkua pelkästä\nmielettömyydestä. Ja kaikki tuo on silkkaa taikauskoa: Edward I:n\naikaiset menetelmät tahdotaan säilyttää voimassa Yrjö V:n\nhallitusaikana. Sen vuoksi ehdotan sodasta otettavaksi kaikkein ensinnä\nsen opin, että ulkoasiain-ministeri alennetaan tavallisen pääministerin\ntai vaikkapa perustuslaillisen hallitsijan tasalle, niin ettei hän voi\nampua ainoatakaan laukausta tai kirjoittaa sopimuksia alahuoneen\nvaltuuttamatta, vaan on pakotettu suorittamaan diplomaattiset\ntoimenpiteensä kaiken kansan nähden; ja nykyisen säännöksen sijaan,\njonka mukaan diplomaattiseen palvelukseen antautuvalta vaaditaan\nainakin 400 punnan yksityiset vuositulot, laaditaan uusi määräys, että\nainakin toisen puolen diplomaattikunnasta on oltava henkilöitä, jotka\neivät ole koskaan aterioineet sen korkeampien isäntien kuin\nvaatimattomien asiainajajain tai lääkärien päivällispöydässä.\n\nNäitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä\ntehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän\ndiplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja\nluokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin,\nettä diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin\nkirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja\njoutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista\ntarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse\nkuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä\nYhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat\nparlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa\ntilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin\ntätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka\ntäydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan\nseuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen\ntraditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa\nvakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen\nvaltaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja\nsanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja\nnaiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän\ntietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä;\nmutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei\nainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan\njolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa\nrahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla\nluokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että\nmeikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön\nvaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin,\nmeikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne\nkuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät\nsanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin\npuoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa\npalkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen\npalvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on\nkansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme\nkansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.\n\n\n\n\nRAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.\n\n\nPuhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys\nkäsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on\nvalmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on\nsoturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on\nfyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja\nammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin,\nmilloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät\nturnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit\njuoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi\nmiljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta\ntarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole\nkasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät,\nvisvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit\neivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on\ntehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi\nvalmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata\nsynnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi\ntosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman\npommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat\ntoisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja\nmarseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: \"Kyllä rahaa lentää saa,\nkymmentuumainen kun paukahtaa.\" Helppoa on moittia Norman Angelia ja\nBlochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan\naiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa\nhuomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan\nsille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata\nkoskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes\nitsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä\nsaksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin\nsyydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai\nmyöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja\nonniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells\n[kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme.\nTämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu\naikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen\nkuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään.\nKansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin\nkuin oman henkensä hinnalla.\n\n\n\n\nSANKARIMIELTEN KANTA.\n\n\nKysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme\näärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin\nmeikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden\nmielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista,\nkun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet\nmaahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea\nkäsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: \"Ei riitä,\nettä kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella\nsitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja\nyhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee\nkymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme\nperäytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme\nuuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä\nliikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo\naluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin\nPortsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa.\" Näin\npuhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin\nDraken käyneen armaadan kimppuun.\n\n\n\n\nPELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.\n\n\nMutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on\nihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista\nnöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla\nraivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja\njoukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä\nsamoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava\npahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi\nmurhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen\nkohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser\non lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä,\nja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin\nperinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme\nnäistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä\nhunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille\nhunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin\nsuinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen\npitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa.\nMutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin\nheidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät\nmerkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä,\nmitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat\nniistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.\n\n\n\n\nAFÄÄRIKANTA.\n\n\nPaljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden\nvälillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet,\njoiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista,\nmutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa\nsuorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City\nsaataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin\nv:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan\nvauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen\nonnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut\npääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten\nluokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut\ntämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit\novat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja;\nkuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he\npakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja\nhävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä\njäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se\nTurenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa\nmaksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta.\nRaivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen\nryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan \"Mikä kaupunki siinä olisikaan\nryöstää!\" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille\nvarsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit\näskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan\nkaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena\nrosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta\nrosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä\nitseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi.\nLiegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen;\nja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme\npitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä\nvertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme\nsotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.\n\nEikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi\nkorvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat\nvoisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi\nammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton\nelämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja\nvain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai\notettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille\nsodan päätyttyä: \"Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin\nkirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että\nsinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme.\" Paljoa parempi on\nsanoa: \"Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!\" Jos emme voi kohota\ntälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin\nsanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme\nja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.\n\n\n\n\nTUHON SAARNAAJAT.\n\n\nSitten meillä on militaristimme, jotka tahtovat saada Saksan \"vuotamaan\nverensä kuiviin\", silpoa ja runnella sen, niin ettei se voi koskaan\nenää tehdä sitä toistamiseen. No niin, se on varsin yksinkertaista, jos\nolette kyllin suuressa määrin militaristi tehdäksenne sen. Suunnattoman\nvelkakuorman kasaaminen Saksan kannettavaksi ei tuota sitä tulosta. Sen\nlaivaston hinaaminen Portsmouthiin tai upottaminen ei tuota sitä\ntulosta. Maakuntien ja siirtokuntien anastaminen ei tuota sitä tulosta.\nTehokas keino on paljoa yksinkertaisempi ja käytännöllisempi. Mikä on\ntehnyt Saksan niin pelottavaksi tässä sodassa? Ilmeisesti sen suunnaton\nylivoima miesluvussa. Juuri sen avulla meidät työnnettiin takaisin\nmelkein Pariisin porteille asti. Järjestys, valmius, kuudentoista\ntuuman haupitsit auttoivat osaltaan; mutta meidät oli hautaamaisillaan\njuuri \"tykinruoan\" runsaus. Cambrain ja Le Cateaun luona brittiläinen\nsoturi surmasi surmaamistaan, kunnes kivääri oli käynyt liian kuumaksi\npidellä ja hänen kätensä herpoutui murhaajan-kouristuksesta; mutta yhä\ntuli vain uusia esille.\n\n\n\n\nMIKSI EI TAPETTAISI SAKSATTARIA?\n\n\nSiinä problemissa ei ole mitään hämärää. Nuo saksalaiset voitiin\nsurmata yhdessä silmänräpäyksessä, mutta syntyäkseen he olivat\nvaatineet naiselta kolmen neljännesvuoden työn ja teurastettaviksi\nkypsyäkseen kahdeksantoista vuoden ajan. Muuta ei tarvitse tehdä kuin\ntappaa 75 prosenttia kaikissa Saksan naisista, jotka ovat 60 vuotta\nnuorempia. Silloin voimme jättää Saksalle sekä laivaston että rahat ja\nsanoa \"Pidä hyvänäsi.\" Miksi ei kannattaisi koettaa, jos kerran aiotte\nruveta siksi, mitä nimitätte nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi? Sota ei\nole mikään tunneasia. Muutamat sanomalehdistämme valittavat, että\nsaksalaiset surmaavat haavoitettuja ja ampuvat kenttäsairaaloita ja\nPunaisen ristin ambulansseja. Samat sanomalehdet julkaisevat\npalstamäärin vahingoniloisia selontekoja siitä, etteivät meidän\nhaavoittuneemme välitä vähääkään nykyaikaisista ampumahaavoista, vaan\ntoivovat pääsevänsä takaisin rintamaan viikon kuluttua; minun\nmielestäni ei voisi suoranaisemmin kehottaa saksalaisia surmaamaan\nhaavoittuneita. Mutta naisen tappaminen ei ole pelkurimaisempaa kuin\nhaavoittuneen miehen surmaaminen. Ja on olemassa vain yksi ainoa syy,\nminkä vuoksi on rikollisempaa surmata nainen kuin mies ja miksi naisia\non säästettävä ja suojeltava miesten antautuessa alttiiksi. Syynä on\nse, että naisten tuhoutuminen on yhteiskunnan tuho. Miehet ovat\nverraten merkityksettömiä; surmatkaa 90 prosenttia Saksan miehistä,\nniin jäljellä olevat 10 prosenttia voivat kansoittaa maan uudelleen.\nMutta jos surmaatte naiset, niin _delenda est Carthago_. Mutta juuri\nnäin toivovat meikäläiset militaristit Saksalle käyvän. Sen vuoksi syy,\njoka estää surmaamasta naisia, pakottaa tässä tapauksessa juuri\nryhtymään siihen. Miksi ei? Militaristiselta katsantokannalta, jonka\nmukaan vihollinen on tehtävä taisteluun kykenemättömäksi, ei ole\nmikään vastaus mahdollinen. Jos tahdotte tehdä hänet taisteluun\nkykenemättömäksi, niin siinä on keino ja ainoa tehokas keino. Meidän ei\ntodellakaan pidä sanoa Kaiseria ja von Bernhardia tuon tarunomaisen\nNietzschen oppilaiksi, kun he joko eivät ole huomanneet tai kammoavat\nmoista räikeätä \"biologista välttämättömyyttä\". Pari vikisevää\nhurskasta sentimentalistia, jos suvaitsette. Mutta yli-ihmisiä! Lorua!\nOi, sanomalehti-veljeni, jos teidän täytyy parjata preussilaisia, niin\nsanokaa heitä keikarien kaitsemiksi lampaiksi, sanokaa heitä\nratsastaviksi kerjäläisiksi, sanokaa heitä makkaransyöjiksi, kuvatkaa\nheidät hyvään vanhaan englantilaistapaan silmälasit nenällä, villahuivi\nkaulassa, nukkavieru päällystakki möhömahan suojaksi napitettuna,\npuhaltamassa kontrabassoa kiertelevässä soittokunnassa. Mutta älkää\nkäyttäkö heidän kunniakseen yli-ihmisen sankarinimeä tai julistako\nsuuremmoisiksi konnantöiksi ja Miltonin Luciferille ominaisiksi\nsellaisia tavallisia väkivallan ja himon tekoja, joita voi suorittaa\nmikä juopunut heittiö tahansa poliisin ollessa loitolla ja joille ei\nmikään moninkertaistuttaminen voi tuottaa suurempaa arvoa. Mitä\nNietzscheen tulee (joka puolalaisena vihasi Preussia ja sai samalla\nmitalla takaisin), niin sanokaapa, milloin hän kehotti saksalaisia\nalistumaan siihen, että heitä ajaisivat miljoonittain teurastettaviksi\nkuin lampaita nuoret pölkkypäät, jotka, ollen enimmäkseen\nkykenemättömiä itse lukemaan kymmentä lausetta filosofisesta\ntutkielmasta vaipumatta heti uneen, antavat yhtä oppimattomien\nsanomalehtimiesten vakuuttaa, että hän saavutti suuren maineensa\nsepittämällä halpahintaista evankeliumia öykkäreille? Näin meidän\nkesken sanoen olemme mekin sivistymätöntä kansaa; mutta pitäkäämme\nainakin kielemme kurissa asioista, joita emme ymmärrä, ja varokaamme\nsanomasta koko Europalle, että englantilaisten luulon mukaan Parsifalin\nsäveltäjä oli militaristipreussilainen (hän oli maanpakoon karkoitettu\nvallankumouksellinen), että Nietzsche oli Wagnerin oppilas (Nietsczhe\npiti enemmän ranskalaisen Bizet'n musiikista), ja että Kaiser on\nNietzschen oppilas (tämä olisi voinut nauraa ylenkatseellisesti hänen\nlapselliselle hurskaudelleen).\n\n\n\n\nYKSINKERTAINEN VASTAUS.\n\n\nNietzsche olisi varmasti hyväksynyt sen ehdotuksen, että meidän on\nsurmattava Saksan naiset, jos tarkoitamme täyttä totta puhuessamme\nSaksan tuhoamisesta. Mutta hän olisi myöskin vastannut minun\nkysymykseeni \"Miksi ei?\" mitä ei yksikään piintynyt militaristi kykene\ntekemään. Tämän vastauksen antamiseen ei tarvita mitään filosofia.\nEnsimmäinen tavallinen antimilitaristi, jonka tapaatte, sanoo teille,\nettä se olisi liian hirveätä, että elämä kävisi sietämättömäksi, jos\nihmiset tekisivät sellaista. Ja hän olisi aivan oikeassa; niin että\nsäästäkää meitä kuulemasta sen enempää maahan kaatuneen vihollisen\npolkemisesta, jotta hän ei kykene nousemaan kokonaiseen vuosisataan.\nMahdollisesti emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan ryöstämme Saksaa\nsuuremmassa tai vähemmässä määrin, jos sen voitamme. Me harjoitamme jo\ntarmokkaasti merirosvousta varastaen saksalaisia laivoja ja myyden\nniitä tuomioistuimiemme välityksellä, sen sijaan että rehellisesti\npidättäisimme ne sodan loppuun. Kun alahuoneessa nousee herroja\nilmoittamaan, että he ovat saksalaisille velkaa, mutta eivät aio maksaa\nnäitä rahoja, niin voi täydellä syyllä odottaa, että kansassa esiintyy\nvoimakas vaatimus puoltamaan ryöstöä. Sota ei lopultakaan ole muuta\nkuin vihollisen alistamista järjestetyn murhan, ryöstön ja\nmerirosvouksen alaiseksi; enkä laisinkaan epäile, että tavallinen\nenglantilainen sanoo minulle samoin kuin Falstaff Pistoolille, kun oli\nkysymys hänen osuudestaan varastetun viuhkan hintaan nähden: \"Luuletko\nsinä, että minä panen sieluni vaaraan _ilmaiseksi_?\" Johon minä vastaan:\n\"Ellette voi vastustaa rosvouksen tuottamaa kiusausta, niin menetelkää\nvilpittömästi ja tietäkää olevanne puolittain isänmaanystävä,\npuolittain sotarosvo; mutta älkää puhuko pötyä vihollisen tekemisestä\nkyvyttömäksi. Cromwell koetti sitä keinoa Irlannissa. Hänen olisi sen\nsijaan pitänyt koettaa _Home rulea_. Ja mitä ei Cromwell voinut tehdä\nIrlannissa, sitä emme voi tehdä Saksalle.\"\n\n\n\n\nJÄRKEVÄT IHMISET.\n\n\nLopulta meillä on jäljellä ainoa mielipide, josta on vähänkään toivoa\nsivistykselle: tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät välitä\nritarillisuudesta, kostosta, ryöstöstä, ylpeydestä, pelosta, kunniasta\ntai mistään muusta patriotismin vastenmielisestä ilmauksesta, vaan\nharkitsevat kysymystä, kuinka voitaisiin järjestää Europan kartta ja\nmuodostaa sen valtiolliset olot sellaisiksi, ettei tämä inhottava rikos\nja järkyttävä harmi, yleiseuroppalainen sota, enää hevillä uudistuisi.\nKartta on varsin tärkeä; sillä ne avoimet haavat, jotka ovat lopultakin\nruvenneet märkimään ja puhjenneet, kiusattuaan maailmaa vuosikausia, ne\nsyntyivät muutettaessa Elsassin ja Lothringin sekä Bosnian ja\nHerzegovinan väriä kartalla. Ja uutta karttaa laadittaessa ei ole\notettava huomioon valloituksia, vaan niiden ihmisten mielipide, joita\nse suoranaisesti koskee. Muuan Europan rikottuja sopimuksia, joista on\nviime aikoina puhuttu paljoa harvemmin kuin Belgian sopimuksesta, on\nPragin sopimus, jonka mukaan olisi pitänyt toimittaa kansanäänestys\nSchlesvigin ja Holsteinin kansallisuudesta. Tätä kansanäänestystä ei\nole koskaan pantu toimeen. Mahdollisesti se on nyt tehtävä monen muun\nkansanäänestyksen ohella, ennenkuin tämä sota on ratkaistu.\n\n\n\n\nSAKSAN YHTEYS SÄILYTETTÄVÄ.\n\n\nMutta sallittakoon minun tässä varoittaa niitä, jotka toivovat Saksan\nhajoavan, että heidän toivonsa on turha. Eteläsaksalaiset, jotka ovat\nmaailman ystävällisimpiä, luotettavimpia ihmisiä (mikäli minä tunnen\nmaailmaa), inhoavat preussilaisia paljoa syvemmin kuin me; mutta he\ntietävät, että yhdistyneen Saksan osana he ovat arvossapidettyjä ja\nvoimakkaita ja että he olivat heikkoja ja halveksittuja ja vähäpätöisiä\nerityisinä kuningaskuntina. Saksa pysyy koossa. Epäilemättä saksalaiset\nsanovat täydellä syyllä preussilaiselle harjoituskersantille ja hänen\nisännälleen Hohenzollernille: \"Kylläpä te olette laittaneet aika sopan\nkaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän puoleltanne sietäneet, koska\nluulimme, että voisitte tehdä meidät voittamattomiksi. Luulimme, että\njos olittekin ankaroita herroja, niin olitte joka tapauksessa hyviä\nkrenatöörejä; mutta nyt nuo reimat pikku belgialaiset ja venäläiset,\njotka saivat selkäänsä japanilaisilta, ja englantilaiset, jotka\nsuoriutuivat niin huonosti kourallisesta buurilaistalonpoikia,\ntappelevat ja järjestävät aivan yhtä hyvin kuin tekin. Koska\nranskalaiset ja englantilaiset ovat järjestyneet tasavallaksi ja peräti\nrajoitetuksi yksinvallaksi, niin mepä tahdomme koettaa, miten sellainen\nhallitusmuoto soveltuu meille.\" Mutta he eivät rupea hajoittamaan\nvaltakuntaa; päinvastoin, on paljoa luultavampaa, että he laajentavat\nsaksalaista yhteiskuntaansa liittämällä siihen saksalaisen osan\nItävaltaa. Ja koska tästä aiheutuisi kysymys, kumpi olisi kukkona\norrella, Habsburg vaiko Hohenzollern, niin asia ratkaistaisiin\nyksinkertaisimmin siten, että he vapautuisivat kummastakin\nja siirtyisivät ennemmin tai myöhemmin ratkaisevan askeleen\nkansanvaltais-tasavaltaiseen hallitusmuotoon, mihin Europpa on\nilmeisesti pyrkimässä. Tosin kuninkuudella on erinäiset etunsa, kun se\non rajoitettu ja siihen liittyy esikoisuuden rajoittama ylimystö ja\nsitä kontrolloi valtiollisesti yhteinen kansa, johon kuuluvat kaikki\nmuut paitsi ylimysperheiden vanhimmat pojat, joten aatelisluokan\neristäytyminen saksalaiseen tapaan käy mahdottomaksi. Sellainen\nyksinvalta varsinkin kun hallitsijana on nainen, kuten nykyään\nHollannissa ja kuningatar Viktorian aikana Englannissa, on mukiinmenevä\nsijake muodolliselle tasavallalle vanhoissa sivistysmaissa, joissa\nvallitsee piintyneet monarkkiset traditsiot, vaikka se onkin luonnoton\nuusissa ja pääasiallisesti kansanvaltaisissa valtioissa. Joka\ntapauksessa on ajateltavissa, että liittoutuneet länsivallat\nsaattaisivat vaatia sen tapaista hallitusmuotoa otettavaksi käytäntöön\nSaksassa ja Itävallassa jonkinlaisena takeena; sillä vaikka se ei\nmiellyttäisikään Venäjää, niin eivät eräät Venäjänkään vaatimuksista\nmiellytä meitä; ja tässä asiassa täytyy harjoittaa jonkinlaista\nvaihtokauppaa.\n\n\n\n\nVIERAIDEN SEKAANTUMINEN.\n\n\nJääkäämme hetkeksi tarkastamaan tätä mahdollisuutta. Ensinnäkin on\nhyväksyttävä välttämättömäksi ehdoksi, että sivistyneet kansakunnat\neivät voi suostua ottamaan vastaan ulkoapäin määrättyä hallitusmuotoa,\njos tämän järjestelyn tarkoituksena on rauha ja pysyväisyys. Jos\nvoitollinen Saksa koettaisi pakottaa Ranskaa ja Englantia omaksumaan\nPreussin hallitusmuodon, niin ne alistuisivat siihen samalla tapaa kuin\nIrlanti alistui Dublinin linnan valtaan, mikä ei suinkaan, lievimmin\nsanoen, jäisi tuhatvuotiseksi järjestelyksi. Vaikka olemmekin täysin\nvakuutetut siitä, että meidän hallintomme Indiassa on paljoa parempi\nkuin konsanaan kansallinen indialainen hallitus voisi olla, niin varmaa\non, että se pysyy keinotekoisena, epävarmana ja alituiseen uhattuna\nvaltiollisena rakenteena aina siihen asti, kunnes se muuttuu yhtä\nvapaaehtoiseksi kuin Australian parlamentillinen hallitus ja on tullut\nsitä mukaa sovelletuksi. Siitä huolimatta ei meidän tarvitse mennä\ntoiseen äärimmäisyyteen ja tehdä sellaista johtopäätöstä, että\nhallitusmuodon täytyy soveltua maalle niin tarkoin, että sen pitää olla\nmitan mukaan kotitekoinen. Europalla on varastossa valmiita\nhallitusmuotoja, sekä yksinvaltaisia että tasavaltaisia, jotka sopivat\nvarsin mukavasti jokaiselle Länsi-Europan kansakunnalle. Meillä on\nnykyään aika lailla harmia niistä lukuisista saksalaisista, jotka siitä\nhuolimatta, että heidän oma maansa ja hallitusmuotonsa on vähemmän kuin\npäivänmatkan päässä, asettuvat tänne ja naivat englannittaria\ntuntematta laisinkaan meidän hallitusmuotoamme sietämättömäksi.\nEnglantilaiset eivät väsy koskaan esittämään, että he \"menestyvät\nparemmin ulkomailla\" (ja itse asiassa he usein menestyvätkin) ja että\nPreussin menettelytavat ovat paljoa sukkelampia kuin Paddingtonin. Sen\nvuoksi on varsin mahdollista, että jos sopivaa hallitusmuotoa eivät\nehdottaisi voittajat, vaan kansainvälinen kongressi, jolla ei ole\nvalvottavina muita etuja kuin rauhan edut, niin se tuntuisi varsin\nmieluisalta kansakunnasta, joka on kauttaaltaan kyllästynyt\ntyranneihinsa.\n\n\n\n\nLÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI.\n\n\nMutta kongressi, joka ottaisi tehtäväkseen Saksan vapauttamisen, ei\nvarmaankaan pysähtyisi siihen. Jos kutsumme kongressin vaatimaan Saksan\nhallitusmuodon kansanvaltaisemmaksi tekemistä, niin meidän on\nsuostuttava tekemään omammekin kansanvaltaisemmaksi. Jos lähetämme\nKaiserin St. Helenaan, niin meidän on lähetettävä sinne myöskin Sir\nEdward Grey. Sillä jos me kaikki rauhan aamuna rupeamme taas\nsuunnittelemaan toistemme tuhoa ulkoasiain-ministeriöidemme\nsalakammioissa, niin että parlamentista ja vapaista kansanvaltaisista\nlaitoksista huolimatta ulkoasiain-ministeri saattaa minä hetkenä\nhyvänsä astua ulkoasiain-ministeriöstä alahuoneeseen ja sanoa: \"Sovin\neilen Cocagnen lähettilään kanssa siitä, että Englannin on ryhdyttävä\nhänen maansa kanssa sotaan Brobdinnagia vastaan; äänestäkää siis\nminulle pari sataa miljoonaa ja sitten tiehenne juoksuhautoihin,\"\nsilloin olemme ihan yhtä pitkällä kuin ennenkin, mikäli on kysymys\nsodan saattamisesta loppuun. Kongressi on varmastikin vaativa meitä\nlupaamaan, että jos laisinkaan heristämme panssaroitua nyrkkiä, meidän\non tehtävä se julkisesti, ja että vaikka saammekin pitää miekkamme\nvalmiina (sallittakoon minun ohimennen huomauttaa, että aseiden\nriisuminen on hölynpölyä; tämän kokemuksen jälkeen ei kukaan rupea\nriisumaan aseitaan), niin paljastakoot sen kansakunnan edustajat, vaan\neivät junkkaridiplomaatit, jotka halveksivat kansakuntaa ja epäilevät\nsitä ja ovat jo vuosikausia harjoittaneet sotavehkeilyä sen selän\ntakana. Luultavasti se paheksuu sitäkin, että sen paljastavat\nkansakunnan edustajat, ennenkuin tapaus on alistettu maailman\nedustajain ratkaistavaksi. Se on todellista maailmanpolitiikkaa.\n\n\n\n\nITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI.\n\n\nTapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan\nolisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan\nsisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja\nsitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän\nulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys\npuolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen\nkuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta,\njoka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa\npuolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa\npuolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen\nliittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena\noli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan.\nRanskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain\nvähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko\nhyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se\nennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan\nliittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti\nEnglannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta\nkansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia\njunkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään\nvoitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli\nluopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan\nolisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla\noli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista\nkunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme\nläntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan \"verivirtoja\" toistensa\nkurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta\nsitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania\ntuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos\nKanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja\nvaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja\nmyöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä\nsuopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen\nvuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli\nleviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että\nolemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta\nmitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen\nSaksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle.\nVenäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me\nkerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi\nalahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on\ntäällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta\ntsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman\njäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan\ntapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia\nseikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät\n_Daily News'ia_ hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan\ntai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin _The\nTimes'inkin_ artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja\nsuuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja\najatuksesta \"se oli hänelle parahiksi\". Sallittakoon minun kysyä, miksi\nmeikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä\nVenäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita\nmeidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906\nalkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi\nilmoittamaan _The Times'issa_. Siitä pitäen se on saanut piestä ja\nhirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että\nmeidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut\nsitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut\nhoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa\narmeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.\n\n\n\n\nVENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.\n\n\nJa nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni,\njotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita.\nSelitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että\nrakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut\nTolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin,\nMoskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja\nkaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät\nihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat\nmaanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa\nmukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen\nvalmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen\nVenäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä\nrakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät\nolisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut\nvaltaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen\nsijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän\npommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan\nkuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä\nettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille\ntässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn\nhuomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä\nenemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin\nmenneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä\nyleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100\nprosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta\ntai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit\neivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on\nkulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: \"Duuma on\nkuollut: kauan eläköön duuma!\" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta\ntsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli\njalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse\nhuomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja\nVenäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin\nkuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia\nsanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan.\nMinä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen\nVenäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke\npotsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista\nvenäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria\nsiitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan\nsamoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa\nmonikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää\nshrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan.\nMahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä\nhaavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee\nniin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme\nsaavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser\nsellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan\nihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän\nminusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta\nBachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet\nmiekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan\nvoimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja\ntaistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan\nniitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka\nolisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty\njunkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos\nepäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä\nkansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää\ntarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan\nansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että\nEnglanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton\nyksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana\nmiehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin\nkautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu\nparhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin\nvuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset\nmielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä\nhäpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että\nsuoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan\nkannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka\ntapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti\nkoettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin\nitsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa\nmaassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan\npelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä\npyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle\nvapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt\nsaa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen\nvuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa,\njää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen\nmaakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin\nElsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla\ntakeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se\nvoisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen\nkommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä\nkypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei\nse merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö,\njolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin\ntekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen\nsivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme,\nsiitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja\njonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä\nKaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän\nyleinen inhimillinen oikeus — puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan\ntasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta — kaikki tämä\ntäytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa\nmeidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi\nsaadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun\npitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle\nperusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen\nItävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi\npalasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se\non jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa\ntähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden\nliittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin\nkunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy\nrauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja\nitalialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä\nVenäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton\nyhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään\nmuilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon\nhaittaa kuin meillekin.\n\n\n\n\nPÄÄOMAN SIIRTYMINEN MAASTA.\n\n\nMutta tässä minun on terotettava jokaisen asianomaisen mieleen, ettei\nankarin vastarinta suinkaan tule vallan tasapainon kannattajain\npuolelta, kun vaaditaan katkaistaviksi nämä luonnottomat liitot, jotka\nlänsi ja itä, kansanvalta ja itsevalta, kahdeskymmenes vuosisata\nja pimeät vuosisadat ovat solmineet keskenään. Ne eivät ole\ntodellisuudessa tasapaino-liittoja; päin vastoin, ne pyrkivät\ntoimittamaan suunnattoman ylivallan idälle lännen kustannuksella ja\nmilitaristiselle itsevaltiudelle kansanvallan kustannuksella. Ne ovat\npohjaltaan aivan epäisänmaallisia, yksinpä täysin tunnottomiakin\nliikemaailman tuotteita; ja tasapaino-teoriat ovat vain meidän\ndiplomaattiemme yrityksiä salata yksityisen ahneuden toimenpiteet\nyhteishyvän naamiolla. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta,\njolloin minun on ollut pakko väittää, että suurimpana vaaranamme\nulkopolitiikan alalla on pääoman pyrkimys kaikota pois sivistyksen\nyhteydestä: toinen vierii alamäkeä helvettiin yhtä luonnollisesti kuin\ntoinen ponnistelee ylämäkeä Taivaalliseen kaupunkiin. Englantilaisen\nsallitaan hankkia toimeentulo itselleen ja perheelleen vain sillä\nehdolla, että hän elättää myöskin kapitalistia ja tämän seuralaisia. Ja\nhän huomaa yhä suuremmassa määrin, että nämä seuralaiset eivät ole\nenglantilaisia, vaan venäläisiä, etelä-amerikkalaisia, kaffereita,\npersialaisia tai keltaisia tai mustia raakalaisia, jotka ovat\naseistetut hänen tuhokseen (puhumattakaan preussilaisten ja\nitävaltalaisten kohtalosta), ja että meikäläisten diplomaattien\nsolmiamat liitot tarkoittavat yhä vähemmän kansakunnan turvallisuutta\ntai vallan tasapainoa tai muita yleisiä asioita ja yhä enemmän\nkapitalisteille suotuisia tilaisuuksia saada suurta voittoa orjatyöstä.\nEsimerkiksi englantilais-venäläinen liitto ei ole mikään kansallinen\nsopimus: se on memorandum kauppasopimuksesta, joka määrää, mitkä osat\nPersiaa jäävät venäläisten, mitkä taasen englantilaisten kapitalistien\nkäytettäviksi; kapitalistit, jotka aina vastustavat valtion\nsekaantumista asioihin kansan eduksi, kannattavat sitä näet erittäin\ninnokkaasti, milloin on kysymys lakkolaisten lannistamisesta kotimaassa\nja muukalaisten kilpailijana pidättämisestä heidän laitumiltaan\nulkomailla. Ja nyt kävi niin kummallisesti, että kun valtio oli täten\nhankkinut meikäläisille kapitalisteille tilaisuuden käyttää hyväkseen\nerinäisiä Persian osia ja ottanut heidän hyväkseen suojellakseen\nVenäjälle jätetyn osan parlamentaarisia vapauksia, huomasivatkin nämä\nkapitalistit, että lorujen lopuksi oli kaikkein edullisinta lainata\nVenäjälle rahaa, jotta se voisi hyötyä Persiasta, ja helpottaa sen\ntoimia sallimalla venäläisten tuhota Persian parlamentti siitä\nhuolimatta, että itse kehotimme sitä pysymään lujana kannallaan.\nRanskan kapitalistit olivat jo kauan varemmin pakottaneet Ranskan\nliittoon Venäjän kanssa, mutta Ranskan tasavalta voi puolustautua\nsillä, että se tarvitsi liittolaisen saksalais-vaaraa vastaan. Sen\nluonnollinen liittolainen oli tässä tapauksessa Englanti; mutta koska\nEnglannissa ei ollut tarjoaa markkinoita sen rahoille, ajoivat sen\npohatat maansa Venäjän liittolaiseksi. Ja juuri tuo liitto eikä\nsuinkaan liitto Englannin kanssa on pelottanut Saksaa siinä määrin,\nettä se on hyökännyt Ranskan kimppuun ja syössyt Europan kauheaan\nsotaan. Luonnollinen liitto Englannin kanssa ehkäisi kahdesti sodan,\nnim. Algeciras- ja Agadir-kriiseissä, jolloin Sir Edward Grey sanoi\npelottomana, että me suojelisimme Ranskaa, ja ryhtyi ensimmäisiin\ntoimenpiteisiin Ranskan ja Englannin maa- ja merivoimien yhteistä\nkäyttöä varten. Miksi me peräydyimme tuosta lujasta asemasta viime\nheinäkuussa ja siten saatoimme Saksan tekemään sellaisen laskuvirheen\nmeidän puolueettomuuteemme nojaten, sitä en suinkaan tiedä. Minun\ntodisteluilleni riittää se seikka, että kykenimme pitämään yllä\ntasapainoa Ranskan ja Saksan välillä, mutta emme enää pystyneetkään\nsamaan tehtävään, kun oli kysymys Saksasta ja Venäjästä, ja että Venäjä\njoutui mukaan länsimaiden asioihin, kun venäläisiä lainoja sijoitettiin\nRanskaan ja Englantiin. Meidän olisi kannattanut kymmentä kertaa\nparemmin lahjoittaa Venäjälle kaikki, mitä me itse ja Ranska olemme\nlainanneet sille, sen sijaan että nyt saamme suorittaa europpalaisen\nsodan kustannukset. Mutta mikä on mennyttä, on mennyttä. Selitän vain,\nminkä vuoksi ranskalaiset sanomalehdet, kun Ranskan rahat joutuivat\nVenäjälle, havaitsivat Venäjän kansan mitä mielenkiintoisimmaksi\nkansaksi ja sen hallituksen — sopivalla tavalla ymmärrettynä —\nhämmästyttävän vapaamieliseksi hallitukseksi, ja minkä vuoksi Englannin\nsanomalehdistö, kun Englannin rahat joutuivat Venäjälle, aikoi yhtäkkiä\nkallistua kreikkalais-katolisuuteen ja pahoitteli Stolypinin\nepävirallista teloitusta yhtä syvästi kuin ennen oli riemuinnut\nBobrikovin joutuessa saman kohtalon alaiseksi. Tuloksena kaikesta tästä\non se, että länsimainen sivistys harjoittaa tätä nykyä uutterasti\nitsemurhaa oikein koneiden avulla ja tuottaa laumoittain aasialaisia ja\nafrikkalaisia auttamaan teurastuksessa, ei typerien kapitalistien\nhyväksi, joita nyt joutuu tukuittain perikatoon, vaan murskatakseen\nItävallan valtakunnan Venäjän ja Itä-Europan slaavilaisten hyväksi.\nTämä saattaa olla kylläkin suotava asia, mutta sen olisivat voineet ja\nsaaneet tehdä itäiset vallat keskenään, tarvitsematta raadella Belgiaa\nja Saksaa ja Ranskaa ja Englantia sen johdosta.\n\n\n\n\nPUNAINEN LIPPU JA MUSTA LIPPU.\n\n\nUskotteko nyt lopultakin, oi typerät brittiläiset, saksalaiset ja\nranskalaiset patriootit, mitä sosialistit ovat teille sanoneet jo monet\nvuodet, nim. että teidän Union Jackinne ja trikolorinne ja\nKeisarilliset kotkanne (\"missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat\")\novat vain leluja, jotka huvittavat teitä, ja että maailmassa on tästä\npitäen oleva vain kaksi todellista lippua, kansanvaltaisen sosialismin\npunainen lippu ja kapitalismin musta lippu, Jumalan lippu ja Mammonan\nlippu? Mitä maallista tai taivaallista hyvää tulee siitä, että narri\nampuu toisen narrin? Päivänselvää on, että jos annamme käsitellä\nkapitaaliamme yksityisen ihmisen itsekkyyden mukaan, niin hän lähettää\nsen sinne, missä palkat ovat alhaiset ja työläiset orjuudessa ja\nnöyriä, toisin sanoen, niin monen sadan peninkulman päähän kuin\nmahdollista sivistyksen ammattijärjestöistä ja ammattijärjestöjen\nsäätämistä palkoista ja eduskuntien työläispuolueista. Ja Saksa syöksee\nmaailman sotaan siitä syystä, että saisi tilaisuuden tuottaa itselleen\nhäpeää muutamista kumiplantaasheista, joita sen puhujat ja\nsanomalehtimiehet runollisesti nimittävät \"paikaksi auringossa\". Kun\nnoudatatte sosialistien neuvoa pitäen pääomanne tarkoin kansallisen\nkontrollin alaisena ja säästäen shrapnellinne tuhlareille, jotka eivät\nvain omalta osaltaan riistää varoja maansa teollisuuden palveluksesta,\nvaan tahtovat tehdä myöskin lapsistaan ja lastensa lapsista itsensä\nkaltaisia joutavia tuhlareita, silloin huomaatte, ettei meidän\npääomastamme joudu penniäkään ulkomaille, niin kauan kuin Britanniassa\non yksikään slummi puhdistettavana ja uudelleen rakennettavana tai\nyksikään nälkäinen, repaleinen ja oppimaton brittiläislapsi\nravittavana, vaatetettavana ja opetettavana.\n\n\n\n\nRAUHAN LIITTO.\n\n\nMutta lännessä en huomaa mitään voittamatonta estettä\nrauhansopimukselle laajimmassa merkityksessä. Tämä sota on tasoittanut\ntietä, jos saan käyttää sanaa \"tasoittaa\" kuvatakseni menettelyä, jossa\ntapaa niin vähän kohteliaisuutta ja niin paljo shrapnelleja. Saksa on\nnyt oppinut — ja tämä opetus oli ilmeisesti tarpeen, vaikka se\nolisikin ollut päivänselvä järkevästi hallitulle kansalle — että\nrynnäkköihin ja ammuntaan jouduttaessa se menettää viipymättä kaikki\nkorkean sivistyksensä suomat edut, koska Ranska ja Englanti, olivatpa\nne sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä, voivat rynnätä ja ampua\nyhtä hyvin tai paremminkin kuin se; ja jos käydään käsiksi pistimiin ja\nmiekkoihin, niin näiden puoliraakalaiset turko- ja gurkha-orjat\npystyvät hakkaamaan Preussin kaartin kappaleiksi siitä huolimatta, että\nWagnerin musiikki vie ehdottomasti voiton heidän musiikistaan.\nOttakaamme sitten Ranska käsiteltäväksi. Se ei uneksikaan voivansa\ntaistella Saksaa ja Englantia vastaan omin neuvoin. Eikä Englanti voisi\ntaistella Ranskaa ja Saksaa vastaan tekemättä uhrausta, joka olisi yhtä\ntuhoisa kuin järjetönkin. Siis meillä on tarpeelliset alkuehdot\nrauhanliiton luomiseksi näiden kolmen maan kesken; sillä jos yksi\nniistä rikkoisi sen, voisivat molemmat toiset saada sen katumaan\ntekoaan, ja moisissa olosuhteissa ei se luultavasti rikkoisikaan sitä.\nJos nykyinen sota päättyy siten, että ranskalaiset valloittavat\ntakaisin Elsassin ja Lothringin, niin sellainen liitto tulee vielä\npaljoa pysyväisempi; eipä silti, että Ranska voi pelkän valloituksen\nnojalla saada oikeutta pitää kumpaakaan maakuntaa vastoin niiden omaa\ntahtoa (mikä voitaisiin saada selville kansanäänestyksellä), mutta\nsilloin olisi helppo jakaa sotakunnia Ranskan ja Saksan kesken, kun\nRanska olisi voittanut takaisin laakerinsa ja opettanut Saksan antamaan\nvastustajalleen arvoa, hävittämättä kuitenkaan muistoa Saksan\nvoittokulusta v. 1870. Ja jos sodan tuloksena olisi vielä sekin, että\nSaksan valtakunta järjestettäisiin uudelleen kansanvaltaiseksi ja\nEnglannin kansa saisi maansa ulkomaanpolitiikan kansanvaltaisen\nvalvonnan alaiseksi, niin tämä yhdistelmä kävisi suunnattoman paljoa\nhelpommaksi ja lujemmaksi, puhumattakaan siitä, että se tulisi Amerikan\nyleisen tunteen mukaiseksi, mikä on tärkeätä liiton turvallisuuden ja\narvon vuoksi.\n\n\n\n\nPIKKUVALTIOIDEN ASEMA.\n\n\nSota on jo suuresti lisännyt erään tekijän arvoa, jota rauhanliitto\ntarvitsee avukseen. Pienemmät valtiot: Hollanti, Belgia, Sveitsi ja\nSkandinavian vallat, olisivat oman turvallisuutensa vuoksi liittyneet\nsiihen milloin tahansa viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden\naikana, jos sellaista olisi ollut olemassa, ja siten toteuttaneet\nHouston Chamberlainin unelman protestanttisesta pohjasta niin\ntodelliseksi kuin sellainen unelma konsanaan voi tulla. Mutta sen\ntaistelun jälkeen, minkä Belgia on äskettäin suorittanut, voivat\npikkuvaltiot liittyä siihen varmoina siitä, että niitä kohdellaan\nmelkoisella arvonannolla sotilaallisina tekijöinä; sillä Belgia voi nyt\nväittää pelastaneensa Europan omin voimin. Saksa on saanut tehdä sen\nvarsin ikävän huomion, että vaikka iso mies kykeneekin voittamaan\npienen miehen, niin voittaja saattaa kuitenkin joutua katumaan rauhan\nrikkomista, jos tuo pieni mies taistelee oikein tarmonsa takaa. Eipä\nedes suurvaltainkaan taisteluissa ole voitto vielä, mikäli tähän asti\non taisteltu, aina kallistunut suurten armeijain puolelle. Jos\nKaiserilla olisi ollut pari miljoonaa miestä vähemmän, niin hän olisi\nkenties käyttänyt niitä huolellisemmin ja suoriutunut paremmin.\n\nSilti en suinkaan kannata pikkuvaltioita sellaisinaan, ja vastustan\njyrkästi sitä mielipidettä, että me olisimme missään suhteessa\nvelvolliset ryhtymään harhaileviksi ritareiksi puoltaen niitä suurilta.\nNe ovat enimmäkseen joko parantumattoman sotaisia itse, kuten\nMontenegro, tai pysyviä kiusauksia suurvalloille, kuten Bosnia ja\nHerzegovina. Ne tekevät rajat moninkertaisiksi, mistä on vain harmia,\nja lisäävät vain kieliä, jotka ovat tuottaneet sekaannusta Baabelin\ntornin ajoilta asti. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan\nhajavaltojen jyrkkä vastakohtaisuus tässä suhteessa on rauhanystävien\nkannalta katsoen pätevä syy puoltaa pohjan yhtenäisyyttä. Suuria\nvaltiollisia yhtymiä voi vastustaa vain sen syyn nojalla, että ne\nmuodostavat tavattoman vaarallisia itsevaltiuksia. Mutta toisiinsa\nliittyneinä kansanvaltaisina ryhminä ne ovat maailman parhaita\nnaapureita. Federatiivinen kansanvaltainen Venäjä olisi yhtä luotettava\nvirkaveli kuin Amerikka; federatiivinen kansanvaltainen Saksa olisi\nyhtä miellyttävä seuralainen kuin Sveitsi.\n\n\n\n\nBELGIAN VAATIMUKSET.\n\n\nMitä tulee Belgian erikoistapaukseen, ovat sen vaatimukset uudessa\njärjestelyssä yksinkertaiset. Jos teemme rauhan pudistamatta Belgiaa\nkokonaan saksalaisista, joudumme joko tappiolle tai häpeään. Ja\nsellaiseen hyvitykseen, minkä rahallinen korvaus voi tuottaa Belgialle,\nei ole velvollinen vain Saksa, vaan myöskin Britannia, Ranska ja\nVenäjä. Belgia on joutunut puristuksiin allianssin ja ententen väliin,\njuuri nämä kaksi Europan rauhan uhkaa tuottivat tuhon päivän; ja koska\nBelgian sankarillinen vastarinta oli ententelle eduksi allianssia\nvastaan, niin on myöskin entente kaikkein suurimmassa määrin\nvelvollinen korvaamaan vahinkoja, jotka ovat korvattavissa.\n\n\n\n\nASEIDEN RIISUMINEN.\n\n\nYllä mainittua asioiden järjestelyä tullaan vastustamaan monelta\ntaholta, m.m. pasifistien leirissä. Muutamat kompastuvat vielä tuohon\nvanhaan harhaluuloon, jota nimitetään aseista riisumiseksi. He\nluulevat, että tässä on kysymys tykistä. He ovat väärässä; tykki\nmerkitsee varsin paljon, kun sota syttyy, mutta sodan ja tykin takana\non aina mies. Ja jos tuo mies todenteolla tarkoittaa maailmanrauhaa\npysyväiseksi, niin hän varaa itselleen pyssyn suojellakseen sitä.\nRauhanliitolla tulee olla ensiluokkaiset varusteet, muutoin sotaliitto\ntekee siitä pian lihamuhennosta. Se ajatus, että kaikki aseet jätetään\npahaa tarkoittaville ihmisille, ei kelpaa mihinkään. Teoreettisesti\nmeidän pitäisi hävittää kaikki varusteemme. Mutta koska me,\nBrittiläinen valtakunta, emme millään ehdolla suostu hävittämään\npuolustusvarusteitamme ja koska meillä ei ole vähäisintäkään aikomusta\nriisua aseitamme, vaan rakennamme edelleen tykin tykistä ja sotalaivan\nsotalaivasta rinnan parhaiden ystäviemme kanssa, jos vain pelkäämme\njoutuvamme heikomman asemaan, niin emme myöskään voi ruveta vaatimaan,\nettä toiset vallat tekevät, mitä emme itse tahdo tehdä. Meidän\ntehtävänämme ei ole heikontaa itseämme tai ketään muuta, vaan järjestää\nsotilaallinen mahti vastapainoksi sodalle. Ja tämä käy päinsä vain\nyhdistämällä kaikkien kansakuntien intohimoiset pasifistit aseelliseksi\nvoimaksi, vaan ei suinkaan kirouksia ja vastalauseita ja joulukortteja\nesittävien aseettomien avulla.\n\n\n\n\nAMERIKAN ESIMERKKI.\n\n\nMissä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut\nkansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on\nyhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta\npaljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt\nsijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan\nvaltioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen\nasia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä.\nMaailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan\nsotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa\nkohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839\nsopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi\nmilitaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen\npaperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä\nhyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat\nrankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset\ntekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu\nvaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä,\nsiveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että\nkansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä\nkansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä\ntunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät\npelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin\nkäsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä\ntakeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit\nparjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat\nmilitaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim.\nolemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen\nsivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan\nja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei\nse olisi — olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä\n(= omaatuntoa) ollut olemassakaan — pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja\nBelgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä\npuolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä\nihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei\nsivistyksen kutomus — kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen\nsivistys — voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin\nkäsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.\n\nMe voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla\nlupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään\nsyystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin\nvuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy\nantamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä\nEuropan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin\nmaantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei\nkannata edes keskustellakaan.\n\n\n\n\nTURVALLISUUDEN VIRVATULI.\n\n\nOtettakoon huomioon, etten ehdota mitään ehdottoman turvallisuuden\ntakeita. Koska en sairasta delirium tremensiä, voin elää ilman sitä.\nTurvallisuus on epäilemättä militaristien houkuttelevin syötti, kun on\npyydystettävä pelkurien ääniä. Mutta heidän menettelytapansa tekee\nturvallisuuden mahdottomaksi. He ryhtyivät turvaamaan Egyptin\nenglantilaisia kuvitellulta islamin kapinalta Denshawai-julmuuksien\navulla, ja tämän vuoksi ei kukaan ole uskaltanut ehdottaa, että\nluottaisimme tässä taistelussa Egyptin armeijaan, vaikka India,\nsaatuaan kuulla Keir Hardielta ja Ramsay Macdonaldilta Englannissa\nolevan todellisia anti-militaristeja, jotka pitävät indialaisia\nkanssaihmisinään, liittyykin meidän puolellemme taistelemaan\npreussilaisia junkkareita vastaan. Meidän täytyy aina sietää jossain\nmäärin vaaran uhkaa; eikä meidän pitäisi koskaan käydä kauppaa kuoleman\npelolla eikä unohtaa, ettei tämä kurjin kaikista kaupoista ole siitä\nhuolimatta suurinta raukkamaisuutta, koska sen voivat aina kullata\nromantiikalla ja sankariudella ja juhlallisella kansallisella\nvelvollisuudella ja isänmaanrakkaudella ja muulla sen tapaisella\nhenkilöt, joiden pintapuolinen kirjallinen ja oratorinen kyky peittää\npohjattoman kuilun mitä surkeinta mielettömyyttä.\n\n\n\n\nAINOA TODELLINEN VAARA.\n\n\nAinoa vaara, mikä meitä on uhkaamassa ja jota ei voi torjua muuten kuin\nkohottamalla yleisesti ihmisluonnetta kansanvaltaisten hyveiden avulla,\njohtuu siitä, että keksitään aseita, jotka kykenevät tuhoamaan\nsivistyksen nopeammin kuin me kasvatamme ihmisiä, joiden voi uskoa\nkäyttävän niitä viisaasti. Nykyään me käsittelemme niitä lasten\nlailla. Lapset ovat perin sieviä, perin herttaisia, perin helliä\nolentoja (toisinaan), ja lapsi voi valmistaa nitroglyseriiniä tai\nnitrogenikloriidia yhtä hyvin kuin mieskin, jos sen opettaa sellaiseen.\nMeillä on kyllin älyä jättää se opettamatta; mutta me opetamme sen\ntäysikasvuisille lapsille. Me liitämme tuohon vaaralliseen teknilliseen\nopastukseen juhlallisen siveellisen opetuksen, jossa näiden kuninkaiden\nja kapitalistien käyttämäin voimien kaikkein tuhoisin käyttö leimataan\nsankarillisuudeksi, isänmaanrakkaudeksi, kunniaksi j.n.e. On aivan\npaikallaan ampua Kaiseria tykeillä siitä hyvästä, että hän tekee näin;\nmutta niin me teemme itsekin. Sen vuoksi on epäämättömästi mahdollista,\nettä tuloksena on pirullinen aaltoliike, joka kohottaa sivistyksen\najoittain tasolle, millä keksitään räjähdysaineita kyllin voimakkaita\ntuhoamaan se, ja sitten painaa sen takaisin aloittamaan uudestaan\nmuutamien nälkiintyneiden ja perikatoon joutuneiden eloonjääneiden\navulla. H.G. Wells ja Anatole France ovat kuvanneet tätä tulosta\nkaunokirjallisuudessa, enkä minäkään voi evätä sen mahdollisuutta.\nSillä elleivät Englanti ja Saksa voi juhlia saapumistaan korkeimmalle\nsivistyskannalle, mikä konsanaan on saavutettu, paremmalla tavalla kuin\nryhtymällä räjähdyttämään toisiaan palasiksi, niin näyttäisi siltä,\nettä puolueettomien valtioiden rauha ei olekaan tuloksena niiden\nkorkeammasta sivistyksestä, vaan heikommasta aseistautumista. Ja täytyy\nmyöntää, ettei tulevaisuus näytä erikoisen toivorikkaalta, kun\nhuomaamme, ettei tämä suinkaan lisää yhteiskunnallista valppautta ja\nkannusta kiivaampaan valtiolliseen arvosteluun, vaan päin vastoin\nsynnyttää sellaisen olettamuksen, että kaikki perustuslailliset takeet\novat lakkautettavat sodan loppuun asti ja jokainen typerä tyranninen\npakkokeino, kuten sanomalehdistön valvonta, sotalaki y.m.s., alkaa\nvaikuttaa hyvää eikä pahaa samassa tuokiossa kuin ihmiset ryhtyvät\nmurhaamaan toisiaan. Ainoana lohdutuksena on se, että sivistys on\nennenkin suoriutunut varsin tuhoisista sodista, enimmäkseen siitä\nsyystä että ne ovat aiheuttaneet tuloksia, jotka eivät ole laisinkaan\nkuuluneet sotaan ryhtyneiden tarkoituksiin, vieläpä ovat olleet aivan\npäinvastaisia heidän aikeilleen. Esimerkiksi 1870 lienee Napoleon III\ntuskin tarkoittanut sitä, että hän syöstäisiin valtaistuimelta ja\npakotettaisiin jälleen lähtemään maanpakoon Englantiin; ei myöskään\nBismarck tähdännyt tasavaltaisuuden uudistumista Ranskassa eikä\nenglantilais-ranskalais-venäläisen liiton muodostumista Preussia\nvastaan. Nykyisestä sodasta voi koitua monta hyvää asiaa, jos kukaan\nsuoriutuu siitä hengissä jäädäkseen nauttimaan niistä.\n\n\n\n\nKIRKKO JA SOTA.\n\n\nJa nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi\nalinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, \"miekka ei ole\nkoskaan oikeassa\", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että \"valhe on\nEuropan valtoja?\" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet\nniin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme\nkirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin\npaljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä\nsodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia\njäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä\nskandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee,\nvarsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto\nvakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä\nläheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen\npalvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin\nhänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä,\nmiehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei\nole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me\nmenettelisimme suoremmin — ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa\nparhaiten — jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin\nsota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on\nvahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta\nkieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien\npuute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta\nolisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo,\nkun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan\nja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon\njärjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi\nsitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole\nmikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi,\njosta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka\npuhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja\nhalpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan\nkirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä\nhuuto \"nyt tiedän, ettei ole Jumalaa\", jonka niin moni meistä päästää\ntätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja\nraajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia\nmiehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia\nyllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä\nsuhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin\nse omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa\nkarkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet\nvaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan\nlähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy\npalvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat\novensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne\nmuistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen\nmaine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan\nlopullista kunniaa.\n\nMutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään\nsellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa\nherättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen\nystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen\nkirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan\nkyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille\nnäiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden\nvallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä\nkohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä\nsodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja\nuskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen\ntulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa.\nMaterialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja\nbysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin\nmäärin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa,\nja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän\njunkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai\nuskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin\naivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas\nulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa\ntaistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata\nsortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat\nkyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin\nme saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on\nyksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste,\njonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja\nsuoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja\nmahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei\nauta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa\ntaistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi\nKitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä,\nasianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen\nsiviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen\njärjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä\nlähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen\nkäytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan\nmuuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen\nselittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen\nkuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita,\njoiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen\nmukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne\nryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee\nkansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys\nkaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.\n\n\n\n\nJAURES'N KUOLEMA.\n\n\nKaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut\nJaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän\nkuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran\npainolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi\njokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei\nainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä\nhänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi\nJaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta\nkäsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet\nRanskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen,\njoka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa\nhenkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen\nmaansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian\npaljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein\npimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa\nyhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen\ntäyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä\nedellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen,\ntietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot\nvaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä\nsekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen\nmääräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka\nilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme,\nvaan totuutta.\n\nSosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja\nedustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että\nsotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään,\nvaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen\npääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä\ntarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan\n\"kuninkaiden urheilua\", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua\nkuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla\nhuvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet\nhuutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla,\nmissä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen\nsotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä\nkoneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää\nkiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene\ntuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä\nkauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei\nunohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri,\nulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset\ntuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden\nvähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen,\nahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan\nhankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla\nliehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia\npurkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen\ntietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä\nkertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria\nhirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä\nmukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on\ntarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän\nlausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän\nennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät\njuhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja\nromanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja\nmuututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin\nsellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka\nkonsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi\nhurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me\npalvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä\nuskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan\njärkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi\nsitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut\njättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen\naksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan\nsiitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen\nvalehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset\neivät kykene käsittämään totuutta.\n\nTämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella\nharrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman\nedun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät\ntoisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on\nniin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena\non säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla.\nJa sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin\ntyöläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä\nkukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin\nei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka\nnylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia\nyleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla\nrikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme\non paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin\nmieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta\nkapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja\nsotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten\nalaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin\nvoivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata\nhänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja\nmaksaa sekä pääoman että korot.\n\nNiin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva\nsotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi\nmonista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä\non yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys\nmahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi\npetos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei\nkannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että\nsivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon\npyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan\nsivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.\n\n\n\n\nMAINEEN KOHTALO.\n\n\nMeillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin\nvararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että\nmilitaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan\nryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli\nsille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan\nsellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja\nperusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman\nkulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan\ntuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von\nBernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän\nsotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on\n_deductio ad absurdum_. Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon\nhuomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa\nvoi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla.\nTäytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää\nkaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset\novat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet\nsotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja\nkuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan\npreussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa\ntaisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään.\nTyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia\nja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut\nparempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin,\nJenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin\nulkopuolella viheltäen \"Marlborough hän sotaan kulki\", sillä välin\nkuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni\nluotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään\nosaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun\njo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena\nvaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli\nneljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä\nrepiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden\nmaiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko\nihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi\nhänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti\nkansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon\nolisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa\nRanskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen\npäästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa\nmilitarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna\non sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan\nsama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.\n\n\n\n\nPÄÄKOHDAT TOISTETTUINA.\n\n\n1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa\nettä Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi\nenglantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan\njotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi\nsotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman\nVenäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan\ntappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on\npahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan\nvaltakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää\nVenäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka\nvoisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi,\nettä ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin\nhyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään;\nse on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat\nemme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin\nkovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät,\nsilloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa\nAmerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.\n\n2. Me emme voi tuhota ja tehdä kykenemättömäksi Saksaa, kuinka\nperinpohjaisesti sen voitammekin, koska sen saatamme tehdä vain\nsurmaamalla naiset, ja hyödytöntä on teeskennellä, että me pystymme\nsellaisiin konnantöihin. Yksinpä taloudellistenkin vaikeuksien\naiheuttaminen ryhtymällä sotarosvoukseen tuottaisi meille vain\ntappioita, koska Saksa on meidän kauppa-asiakkaitamme ja niitä\nnaapureita, joiden luona useimmiten käymme. Meidän on, jos voimme,\nkarkoitettava se Belgiasta. Ranska karkoittakoon sen Elsassista ja\nLothringista. Venäjä karkoittakoon sen Puolasta. Avatessaan tulen se\ntiesi, että pelissä oli otettava lukuun nämä mahdollisuudet; ja meidän\nvelvollisuutemme on tukea Ranskaa ja Venäjää, kunnes ne on voitettu tai\nmenetetty, ellei tasaväkisyys muuta koko sodankäyntitapaa\njärjettömyydeksi. Myöskin Itävalta tiesi, että sen slaavilaiset osat\nolivat pelipanoksia. Voittamalla nämä panokset saavat liittoutuneet\nKaiserin heräämään unesta, jossa Preussi esiintyy kirkon päämiehenä\nPyhässä saksalaisessa valtakunnassa, ja he opettavat häntä\nkunnioittamaan meitä. Mutta kun se on kerran suoritettu, silloin emme\nsaa antaa sotatoveriemme tehdä kaikkea taasen turhaksi alentavilla\nnöyryytyksillä ja pakotuksilla, jotka eivät voisi vakavasti runnella\nSaksaa ja saattaisivat meidän välillemme pahaa verta kokonaisen\nsukupolven ajaksi meidän omaksi epämukavuudeksemme, onnettomuudeksemme,\nhäpeäksemme ja tappioksemme. Meidän ja Ranskan on elettävä Saksan\nyhteydessä sodan jälkeen; ja kuta pikemmin päätämme tehdä sen\njalomielisesti, sitä parempi. Taistelun jälkeen ei maailmassa saa olla\nkaunaa; sillä ellei Ranskan, Saksan ja Englannin välillä vallitse\nrauha, ei voi olla puhettakaan maailmanrauhasta.\n\n3. Kun tämä sota on päättynyt, on kaikkien sotivien virallisesti\nhävitettävä sota luonteen kouluna ja hyveen kasvattajana. On kyllä\naivan totta, että huonosti kasvatettuja ja porsasmaisia kansoja voivat\nherättää tilaansa ja kohtaloansa tarkastamaan vain maanjäristykset,\nrutot, nälänhädät, pyrstötähdet, jättimäiset haaksirikot ja hävittävät\nsodat, aivan samoin kuin on totta, että neekeripäälliköt eivät saavuta\narvonantoa, elleivät poltata neitoja elävältä mökkipalatsiensa\nedustalla, ja tatarilais-khaanit havaitsevat katkotuista päistä\nrakennetun pyramiidin yksinkertaiseksi keinoksi herättää alamaisissaan\nsopivan käsityksen heidän jumalallisesta oikeudestaan hallita heitä.\nIivana Hirmuinen sai epäilemättä alamaisensa varsin vakavalle mielelle,\nja typerät ihmiset ovat alttiit uskomaan, että tämänkaltainen kauhun\njähmettämä vakavuus on hyvettä. Sitä se ei ole. Jokainen henkilö, joka\nryhtyisi ehdoin tahdoin synnyttämään keinotekoisia maanjäristyksiä,\nupottamaan laivoja ja panemaan liikkeelle kulkutauteja tuottaakseen\nmaanmiehilleen siveellistä mielenylennystä, joutuisi varsin\npian oikeuden eteen. Ne, jotka suunnittelevat sotia samaa\ntarkoitusperää varten, pitäisi yhtä järkähtämättä toimittaa tyrmään tai\nmielipuolihoitolaan. Kansakunnan, joka on niin alentunut, että\ntarvitsee herätäkseen niin alhaisia kiihdykkeitä kuin kauhua, voi\nhuoletta tuhota, joko sen sitten tekevät preussilaiset sotaherrat tai\njoku muu, joka on kyllin typerä tuhlatakseen siihen ruutia sen sijaan\nettä jättäisi sen hukkumaan omaan arvottomuuteensa.\n\n4. Keskusteluissa ei Englannin eikä Saksan pidä vaatia itselleen\nmitään siveellistä ylemmyyttä. Molemmat kilpailivat vuosikausia\naseistautumisessa. Molemmat harjoittivat ja harjoittavat yhä vielä\nkirjallista ja oratorista provokatsionia. Molemmat väittivät olevansa\n\"ruhtinaallista rotua\", jolla oli jumalallinen oikeus vallita toisia.\nMolemmat osoittivat suurta yhteiskunnallista ja valtiollista\nhuomaavaisuutta puolueille ja yksilöille, jotka julkisesti sanoivat,\nettä sodan täytyi tulla. Molemmat tekivät liittoja lisätäkseen voimiaan\ntämän sodan varalta. Syytös Saksaa vastaan Belgian puolueettomuuden\nloukkaamisesta ei ole siveellisesti arvokas Englannille: a) koska\nEnglanti on sallinut Venäjän loukata Pariisin sopimusta (loukkaamalla\nMustanmeren puolueettomuutta ja sulkemalla Batumin vapaan sataman) ja\nItävallan julkeasti rikkoa Berliinin sopimuksen (valtaamalla Bosnian ja\nHerzegovinan) tarttumatta aseisiin tai parantamatta tätä loukkausta\nmillään tavalla; b) koska olemme täysin tunnustaneet, että olisimme\njoka tapauksessa ryhtyneet sotaan Ranskan puolustukseksi, joko sitten\nsaksalaiset saapuivat Belgian kautta tai eivät, ja kieltäydyimme\nantamasta Saksan lähettiläälle vakuutusta, että jäisimme\npuolueettomiksi, jos saksalaiset uhraisivat sotilaallisen edun ja\nluopuisivat hyökkäyksestään Belgian kautta, jotta eivät joutuisi sotaan\nmeidän kanssamme; c) koska Ranskan ja Englannin lupaus kunnioittaa\nBelgian puolueettomuutta on siveellisessä suhteessa aivan illusorinen,\nkun ottaa huomioon sen tosiasian, että Ranska ja Englanti olisivat\nvoittaneet suunnattomasti ja Saksa menettänyt vastaavassa määrässä, jos\nse olisi rajoittanut hyökkäyksensä Ranskaa vastaan yksinomaan lujasti\nlinnoitetulle Saksan ja Ranskan väliselle rajalle; ja koska Ranska ja\nEnglanti tiesivät, että belgialaiset kutsuisivat ne maahansa, jos\nsaksalaiset hyökkäisivät siihen, ei Belgian puolueettomuutta ollut\ntodellisuudessa olemassakaan, mikäli on kysymys Ranskasta ja\nEnglannista; d) koska kaikki sopimukset ovat voimassa vain _rebus sic\nstantibus_ ja se asiain tila, joka oli vallalla Lontoon sopimusta\ntehtäessä (1839), oli siitä pitäen muuttunut niin paljon (Belgiata ei\nuhkaa enää Ranska, jota vastaan sopimus oli tähdätty, ja se on esim.\nhankkinut tärkeitä siirtomaita), vieläpä siinä määrin, ettei Gladstone\nvoinut luottaa siihen 1870, vaan turvautui erikoiseen tilapäiseen\nsopimukseen, joka ei ole enää voimassa, on myöskin v:n 1839 sopimuksen\nteknillinen pätevyys perin epäiltävä; e) jos se on pätevä, ei sen\nrikkominen ole mikään sodan syy, elleivät asianomaiset katso sopivaksi\ntehdä sitä sellaiseksi omien syidensä nojalla; ja f) koska Saksan\nkansallinen vaara, johon valtakunnan kansleri vetosi puheessaan, kun\nhän ripeästi, mutta peittelemättä heitti syrjään juuri mainitun\nteknillisen kohdan ja myönsi kansainvälisen lain tulleen loukatuksi,\noli Venäjän mobilisatsion johdosta militaristien mielestä niin suuri,\nettä meidän tai minkään muunkaan militarismin riivaaman valtion on\nmahdotonta olla varmoja, vielä vähemmän saada toisia vakuutetuiksi\nsiitä, että olisimme samallaisessa hädässä olleet sen tunnollisempia.\n\nTäytyy myöntää, ettei mikään voi lieventää sitä suunnattoman törkeätä\ntosiasiaa, että syytön maa on joutunut hirveästi hävitetyksi sen\nvuoksi, että sen syylliset naapurit muodostivat kaksi räjähtävää\nyhtymää toisiaan vastaan, kun niiden olisi pitänyt tuottaa Europalle\npysyvä rauha. Mutta siten on loukattu korkeampaa lakia kuin sellaisia,\njoita merkitään diplomaattien paperinpalasille; ja kun joudutaan\ntuomiolle, silloin ei ihmiskunnan vihastunut omatunto kuuntele\nsanottavan kärsivällisesti sellaisia puolustuksia kuin \"tuo toinen\naloitti\".\n\n5. Militarismia ei ole käsiteltävä erikoisesti Preussille ominaisena\ntautina. Se on yleinen Englannissa; ja Ranskassa se on aiheuttanut maan\nsuurimman valtiomiehen murhan. Me olemme kaikki olleet menneisyydessä\nyhtä syyllisiä. Vuosikausia on oletettu, että militaristipuolue on\ngentlemanien puolue. Sen vastustajia on ivattu ja vainottu Englannissa,\nhirtetty, piesty tai karkoitettu maanpakoon Venäjällä ja suljettu\nvankilaan Ranskassa; heitä on sanottu pettureiksi, pelkureiksi y.m.s.,\nheitä on suljettu vankilaan \"huonosta mausta\" ja kapinallisuudesta.\nLyhyesti sanoen, militarismi, joka ei ole muuta kuin valtioanarkismia,\non kehitetty niin pitkälle, että sitä on jäljitellyt vastapainoksi\nmuodostunut kansanomainen anarkismi, ja se on purkautunut\neuroppalaiseksi sodaksi, koska Europan kommersialistiset hallitukset\neivät uskoneet, että mitään nykyaikaista valtiota voitaisiin\ntehokkaasti ohjata korkeampien näkökohtien mukaan kuin sellaisten,\njoita edustaa lordi Robertsin \"tahto voittaa\", Kaiserin panssaroidun\nnyrkin paino ja pörssien edut. Ellemme ole kaikki valmiit vastustamaan\nmiltarismia kotona niin hyvin kuin ulkomailla, kestää vihollisuuksien\ntaukoaminen vain siihen asti, kunnes sotijat ovat toipuneet\nuupumuksestaan.\n\n6. Meidän olisi parasta myöntää, että sodankäyntiin nähden ei meillä\nole mitään luotettavia todistuksia siitä, että saksalaiset ovat\nsuorittaneet pahempia tai muita julmuuksia kuin sellaisia, mitkä\ntunnustetaan sodassa välttämättömiksi tai joita liittoutuneet\nhyväksyvät sotatoimenpiteisiin kuuluviksi. Tekemällä kaupungeista\n\"esimerkkejä\" ja ottamalla vastuunalaisuudesta vapaita kansalaisia\npanttivangeiksi ja ampumalla heitä varoitukseksi aseellisille\nsiviilihenkilöille, joiden toimia he eivät mitenkään voineet valvoa,\novat saksalaiset epäilemättä kehittäneet nämä tavat terrorismi-tasolle,\njota on vaikea erottaa rauhallisen väestön tahallisesta murhaamisesta.\nMutta koska liittolaiset eivät ole tuominneet moisia tapoja eivätkä ole\nitsekään lakanneet säälimättä käyttämästä niitä joutuessaan tekemisiin\nvuoristolaisten ja fellahien ja araapialaisten kanssa (puhumattakaan\nVenäjän hallituksen tunnetusta kotoisesta terrorismista), niin he eivät\nmyöskään voi väittää olevansa inhimillisesti korkeammalla kannalla. Sen\nvuoksi pata vain tuhlaa aikaa moittiessaan kattilaa mustaksi. Kun\nsaksalaiset kylvivät Pohjanmereen miinojaan, me nostimme kovan huudon,\nmutta pian sen jälkeen seurasimme heidän esimerkkiään. Kysymys Rheimsin\ntuomiokirkosta luhistui myöskin maahan yhtä täydellisesti kuin\nmelkoinen osa itse rakennustakin, kun todettiin ranskalaisten\nsijoittaneen katolle tähystäjiä. Joko he tekivät sen tai eivät, niin\nkaikki sota-asiain tuntijat ovat selvillä siitä, että upseeri, joka\njättäisi käyttämättä tuomiokirkon kattoa tällä tapaa, tai\nvihollisupseeri, joka epäröisi pommittaa täten käytettyä tuomiokirkkoa,\njoutuisi sotaoikeuden eteen jokaisessa armeijassa. Tuomiokirkolle\nsattunutta vahinkoa on siis siedettävä Sallimuksen voimakkaana\nviittauksena siitä, että vaikka meillä voikin olla loistavia sotia ja\nloistavia tuomiokirkkoja, niin molempia ei voi olla samalla haavaa.\n\n7. Loppujen lopuksi meidän on muistettava, että ellei tämä sota tee\nloppua sodasta länsimailla, niin tämänpäiväiset liittolaisemme voivat\nolla huomenna vihollisiamme, kuten ne eilenkin olivat, ja\ntämänpäiväiset vihollisemme huomenna liittolaisiamme, kuten eilenkin\nolivat, niin että jos tarkoitamme vain sotilaallisen tasapainon\nuudistamista, me suunnittelemme varsin luultavasti omaa tuhoamme.\nMeidän on käytettävä sotaa antaaksemme surmaniskun keskiaikaiselle\ndiplomatialle, keskiaikaiselle itsevaltiudelle ja pääoman\nanarkistiselle maasta viennille, ja meidän on saatettava sen\npäättyminen vakuuttamaan maailmalle, että kansanvalta on voittamaton ja\nmilitarismi ruostunut miekka, joka katkeaa käteen. Meidän täytyy\nvapauttaa soturimme ja antaa heille kodit, joiden puolesta kannattaa\ntaistella. Ja meidän on riisuttava yltämme vanhurskauden likaiset\nrepaleet ja taisteltava miesten lailla, joilla on voitettavana kaikki,\nyksin hyvä nimikin; meidän on innostettava ja rohkaistava mieltämme\nmäärätyin ylevin tarkoitusperin kestämään kaikki se, mikä meidän on\nmaksettava todistaaksemme, ettei sota voi meitä voittaa ja että sillä,\njoka uskaltaa vedota omaantuntoomme, ei ole mitään toivottavissa\nkauhulta.\n\n(Kirjoitettu syksyllä 1914.)\n\n\n\n"]