[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7Q7Uk3JHCJIze26Xuhg0L-HwNBKniywxC1ZREDCtsb0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3348,"Louhivaaran patriarkka","Eronen, Simo",1881,1936,"3348-eronen-simo-louhivaaran-patriarkka","3348__Eronen_Simo__Louhivaaran_patriarkka","Romaani Pohjois-Karjalasta","romaani",[],[],"fi",1923,null,26880,170953,false,75208,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Louhivaaran patriarkka: Romaani Pohjois-Karjalasta\" by Simo Eronen is a novel written in the early 20th century. The story is set in the remote wilderness of Louhivara, North Karelia, and follows the life of Yrjö Hänninen, a forest warden and humble farmer deeply connected to the land and its traditions. The narrative hints at the tension between old practices and the encroachment of modernity, as well as personal struggles within Yrjö’s family.  At the start of the novel, Eronen paints a vivid picture of the serene and untouched nature surrounding Louhivara, juxtaposed with the burgeoning presence of change brought by the new forest officer. We meet Yrjö Hänninen, who cherishes his ancestral responsibilities and the quiet majesty of the forests he tends to. His character is introduced alongside elements of his upbringing, such as the strong influence of his mother and the traditional beliefs of the local people. As the narrative unfolds, it becomes clear that tensions arise due to the conflicting desires for progress represented by the new forest officer and Yrjö's deep-seated conservatism, igniting a struggle not only for the land but also for values and identity in a changing world. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Romaani sijoittuu Pohjois-Karjalan ja Aunuksen rajaseudulle syrjäiseen Louhivaaraan. Päähenkilönä on metsänvartija Yrjö Hänninen, joka elää erämaassa kuin hallitsija valtakuntansa keskellä. Teos kuvaa elämää ja tapahtumia syrjäisillä saloilla, joissa luonto ja metsätyöt rytmittävät arkea.","Simo Erosen 'Louhivaaran patriarkka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3348. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, \noten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LOUHIVAARAN PATRIARKKA\n\nRomaani Pohjois-Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla.\nSaman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan,\nlähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä\nkarttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää\npeninkuormaa.\n\nLouhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama\nvuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä\nkirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut\nlöytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen\nvarsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras\nsen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä\nnyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.\n\nMutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan,\nei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä\nLouhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä\nolevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran\nja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä\nhongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain\nhongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä\nhyvää, jos ei vielä parempaakin.\n\nKauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja\nmelkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa,\nettä siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi\nelänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää.\nMutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti\nmetsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala\nisän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat\nkorkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret\nvedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten\nja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen\nhävisivät.\n\nTämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen.\nRuununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja\nhänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle.\nSiellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien\nlaajan valtapiirin keskellä.\n\nPaljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä.\nNiiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä\nkaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä\nLouhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja\nruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen\nvirkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri\neränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin\nkontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja\naikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta\nvanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin\nnimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.\n\nKunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa\nmuisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän\nlumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä\nLouhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat,\nmetsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän\npilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli\nkorkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat.\nVavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen\nkuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:\n\n— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee\nja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.\n\nVielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra\nnäin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä\nopetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti,\njoka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi\nhaasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan\nuskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti.\nNiin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt,\noliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa\npalvoi.\n\nYrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän\noli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat\nolivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras\nvanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla.\nVain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin\nkuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä\nlampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden\ntekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin\nsynti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti\nei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha\nmetsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä\nmetsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti\nvanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan\npaljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet,\nmutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.\n\nTotta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina\npuolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä\nkolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä\npilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran\nusko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti\näidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle\nopettanut.\n\nNiin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten\nkuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä\nnurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä\npoistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle\nvieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.\n\nYrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista\npaljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä\nnuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja\nmetsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra\noli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki\nentiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä\nja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä\nsuunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien\neläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon\nnäkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan.\nSiksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen\nsellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta\njärjestyksestä.\n\nYrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli\nuskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa\nLouhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun.\nSiitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen.\nKuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan\nsalaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen\nherkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli\njo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän\njälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia,\nkahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset\novat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten\nsärkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä,\nvaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.\n\nYrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli\nmetsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja\nkesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään,\ntarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen\njonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti\nlapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen\nhyvänsä.\n\nVarsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin\nnuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli\nesimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia\nkorven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä\ntalviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen\nalkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat\nheräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät\nensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina\nlaumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan\nvesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset\nvanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään.\nAivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin\nyhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja\npyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi\nhän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut.\nValoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät\nkalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.\n\nHyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa\nhongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin\nmetsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista\nja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä\npieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa\nlahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä\ntarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman\nviereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta\nelämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille\nsanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän\nkätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä\nangervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään.\nEi ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö\ntiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta\npiilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen\nkeskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.\n\nYhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin\nymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten\nmetsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.\n\nNiin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian\nharhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen\nhiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja\nniin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon\nrahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran\nmetsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia,\nmonta sataatuhatta runkoa yhteensä.\n\nLouhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että\nmyytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin,\nniin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli\nvanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia\nehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää\nuusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät,\nalaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista\nsurkeutta nähdessään.\n\nMutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia\nmaita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä\nyli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta\ntilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä\nvanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.\n\nTähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli\nhoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa\nLouhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian\nkai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä\nsamanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin,\nse oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin\npeloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut\nsalojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.\n\nMutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui\nLouhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan\nja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden\nlaittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan\ntullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut\nvielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä\nahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi\nniitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä\ntie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä\nkovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.\n\nYrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli\nmiesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu,\nkumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli\nlaitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit.\nYrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa\nmiestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin\nmahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä\nmetsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.\n\nTuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä\nriehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan\nasukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan.\nKovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi,\nettä Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien\nhiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.\n\nPaljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen\nviikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä\nsekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran \"täituville\",\nhajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä\nvauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta,\nhakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia.\nRytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat\npakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli\npökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät\ntienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.\n\nHävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta\nkauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä\njälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan\nja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää,\nvaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.\n\nMuutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran\nrinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin\nhän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein\nnäyttäisi.\n\nSuuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni\nhiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi\nlunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin\nmiltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet\npysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan\nrannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin.\nHän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama\nhyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita\njättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä\nmiehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri\nja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä\nväännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin.\nLämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät,\nselkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi\ntarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun\npäästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui\nmyötärinteessä raskas kuorma itsestään.\n\nKauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes\nainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet\nlatvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä\nmuistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty\nkorkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut\ntäydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.\n\nMutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku\ntunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen\nympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän\nmetsän kasvattanut.\n\n— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle\nkuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo\nsitten enää samaksi tuleekaan.\n\n— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä\nkasvaa, jos kasvaa ensinkään.\n\n— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen\npaikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.\n\nVanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui\nuittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden\nkasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle\nlähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten\nkasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.\n\nHaasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä\nmieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot\nputipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui,\nläskipetäjää ja oksaista turilasta.\n\nKoko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti\nhänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt\nmetsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten\npuheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi\nmetsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.\n\nYrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä\njonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin\nsäästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua\nvesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen\naikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla\njärvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla\nniin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata\nmoisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun\nkäännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran\nmetsien uittamista.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se\nhävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä\nNaurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön\ntorpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma\njoutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen\nmukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä\nmittamiehiäkin.\n\nSilloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan\nperällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen\ntavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli\nkarttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä\ntäpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen\nkeskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen\nkonjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja\nnäkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön\nnainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja\nkovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.\n\nIloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja\nHuurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut\nkokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään,\nryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli\nmielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko\nMartikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä\naivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa\nollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.\nOli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä\nniin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä\ntoinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen\nvielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti\nensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja\ntoisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen\nmittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt\nhänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä\ntavoin tätä miehekseen suostutella.\n\nMutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä\nmeluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset\nhäneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan.\nNiin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa\nhakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle\nei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen\nmuuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.\n\nYrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt\ntukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää\nja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan\nkuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena,\nleipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja\nkaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin\nemännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen\nherkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja\nkehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista\nja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän\nvälttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan\nnaurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä,\nhitaan ja kömpelön Yrjön.\n\nOisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei\nhän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin\nmerkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä\niloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä\nvertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi\nIlja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen.\nMolemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen,\nmutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen\noli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko\nMartikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko\nMartikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti.\nIljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut\nmilloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa\nennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien\nkosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan,\nmutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.\n\nSattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa\nkamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee\nAsko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen\nkomeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään\npapereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan\ntyöhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän\ntullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä.\nTässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten\nlienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen.\nHän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös\nIlja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin\nuutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä\nsai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet\nlattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä\nyhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja\nsilloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan,\noisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei\ntullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin.\nEteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään\nteevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen\nhätäisiä liikkeitään.\n\nNainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui\nkiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa\nja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan\npahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko\nMartikainen eivät mitään huomanneet.\n\nTämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja\nHuurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle\nkaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit\npuukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen\npitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin.\nMutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta\nmieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia\nkuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli\nhuomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä\nhyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja\nosasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät\nsäteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen\nja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili\ntulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein\nkatsellut.\n\nAsko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi,\nmiten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui\nIlja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän\noli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja\neikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki\nesimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä\nhänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään\nhuomaamatta kahviaan särpi.\n\nYrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi,\njykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa.\nEi oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa\nsaattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.\n\nKenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja\nHuurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja\neihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka\nhän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki,\niloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin\nhiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.\n\nNainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada\nhoukutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois\nkariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman\nmenoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö\nvain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti\nkitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä\ntäällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton\nilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.\n\nNäin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä\nnorjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun\nIlja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet.\nYrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui,\naamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:\n\n— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi\nlähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee,\nniin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.\n\nKatsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.\n\n— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan\nruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu,\nniin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.\n\n— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta\nmiespolvea palveltu?\n\n— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta\nsellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.\n\nJo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa\nparempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään\ntuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.\n\n— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun\ntämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät\nnorjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana\nsilloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos\nvielä virkaheitoksi panevat.\n\nNäin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on\nhuolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta\nei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra\nhänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin\nruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:\n\n— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien\nistuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille\nihmisille.\n\nTaas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa,\nkun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin,\nhyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi,\nniin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä\nhänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja\naprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin\nnaiselleen virkahtaa:\n\n— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän\nme kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja\nHuurinainen, toisesta ei tule.\n\nSävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin\nhätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin\naavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti,\nhalutti Yrjölle tuiskahtaa: \"Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan\nIlja Huurinaista!\" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi\ntorailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja\nHuurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille\ntuvasta tuiskuna lähti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nYrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen\noli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon\nvapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet\nmetsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja\nmuut huolet, mielitöihinsä painautuu.\n\nIlveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän\npäiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden\notollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen\nkorpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä\nvihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella\nmaahan pudottaa.\n\nJa sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia\nkiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat\nsalojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän\nmentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja\nniiden piileskellä ja einettään hakea.\n\nSaukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu\nsaukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle\nrakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi\npääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien\nsulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän\nkiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se\non veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen\nverran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee,\nnäkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin\nerämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä\nsilloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon\nkuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies\ntarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija\nujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle\nuutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja\nhangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät\nrahat markkinoilla maksetaan.\n\nMonta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden\nveitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan\noli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen\noisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut\nenää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan.\nKauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä\nuusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä\nerämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa\nkaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa\noloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden\nhuolet.\n\nOli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran\nruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen\ntyömaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään,\nmuun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä\njoskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja\nsilloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä\nmuutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja\nHuurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko\nyhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs\ntuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin\ntoverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään\njättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta.\nTaisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella\nasiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.\n\nIlja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen\nnavettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä\nhevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista\nkokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman\npuutteessa mukiin meni.\n\nItse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn\njättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää\nkenellekään vieraalle uskonut.\n\n— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.\n\nNäin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä\npakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja\nsukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori,\nniin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä\nhoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi\nluimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa\nkaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.\n\nMitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja\nHuurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen\nvalmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi,\ntoimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli,\nkaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa,\njaksoi nuo nainen yksinään hoidella.\n\nJos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin\nsiellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut\nmitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat\nja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja\nkun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko\nnavettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen\ntulen käsittelyssä.\n\nNiin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa\nverkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla\naskartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset\naakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä\ntikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra\nulkosalla viipyvät.\n\nMitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja\nIlja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri\npienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä\nulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.\n\nOn se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti\nvarsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee.\nMonen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle\nhoukuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen\nhoukutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta\nsiinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä\nsäpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä,\nsiihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.\n\nNiin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä\ntorpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori\nlangennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi\npakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.\n\nMutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan\nnaista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman\noloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista\nyksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä\noloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja\nhuomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka\noli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos\nhänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen\npalvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se\ntämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän\ntässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään\ntapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa\nnäkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen,\nmitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.\n\nNiin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa\nhiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään\nei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä\ntupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello\nseinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.\n\nMutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri\ntyömaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä,\nliekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt\nhän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli\nIlja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli,\nmutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on\nmatkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja\nkääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia\nja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää\noli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin\nkoko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi\nIlja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen\nparissa liikuskeli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet\nkaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä\nkestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa\nmatkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena\nteevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet\nteevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa\nkäytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit,\noikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen\nkäsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin\ntulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen\nvain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit.\nNämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja\nmuokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin.\nNiin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa\nuusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.\n\nOli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle\nostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei\nollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren\nmatkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi\nsen naiselle.\n\n— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.\n\nNiin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli\nunohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja\nvapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta\nkääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa\nsilkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi\nkuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti\nhäntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset\nhampaansa parran alta vilahtelivat.\n\n— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti\npidetään.\n\nHän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että\nsukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa\nainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan\nhypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin\nkestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli\nkengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi\nvasta jalalta näyttämään.\n\nYrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin\ntajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui\nja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä\ntuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä\najattelisi.\n\nMutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin\nsanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle\nnäyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä\nkävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla\nsanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli\nvielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla\nvalmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.\n\nOikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies\nasioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt.\nHän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen\nelämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä\nnäyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa\nhänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan\nnämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen,\nuudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin,\nsilmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.\n\nHän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan\nperimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö\nkonsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo,\nkun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen\nsilmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata\nsen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei\nYrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin\nkaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea\nliikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki\nja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.\n\nNiin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen\njäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa\nesille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee\nvälillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi,\nja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja\nkiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä\nkesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois\nmielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja\nHuurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän\nedessään ihaileva kansan paljous.\n\nNäin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja\nHuurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen\nyksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan\noli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää\nhevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa,\nkaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.\n\nMutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä\ntyömaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä\nasti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja\nsamanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet\nnämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään\npuhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön\nnainen sai heille emännöidä.\n\nJo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän\nmuita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret\nHelsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat,\nkiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli\nheidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja\nHuurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän\nkaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.\n\nOikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla\npitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret\nkuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät.\nTahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran\npaljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja\nihmettelemään.\n\nIlja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri\nmatkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan\nistutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse\nviereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat\nmarkkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja\nHuurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät\nhuomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. \"Pois tieltä väistykää!\"\nniin väkijoukossa huudeltiin, \"Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on\nsiinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori\non rinnallaan!\"\n\nNiin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli\nnahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja\nHuurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa\nhuolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen\nmielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi\nja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä\nnorjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.\n\nNäistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän\npienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja\nkarttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön\nsilmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli\narka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta\nei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä\nmuuten hankkinut.\n\nNiin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee,\nsaukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä\nmetsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa\nhuomannut?\n\nKenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei\ntahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö\nHänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen\noli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle\nelämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin\nja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että\nhänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta\nuskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta\nneuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli\nhänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä\nkulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä.\nVieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia\npitänyt ruveta vaanimaan.\n\nLieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä,\nYrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään\nhuonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan\nrupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.\n\nNiin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä\nhiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa\nodotti.\n\nJo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.\n\nTuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen.\nKirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli\nKirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa,\nsieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja\ntämän naista katsomaan saapui.\n\nNiin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän\ntaipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia\noli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon\nvanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan\nvanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä\nYrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha\nMarjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa\nrupesivat toteutumaan.\n\nMutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön\nnaista mielisteli. Näin hänelle haasteli:\n\n— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi\nkuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä\njättävät taloon.\n\n— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.\n\nNäin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan\najatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti\nvastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.\n\nMutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja\nkolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista\nmielistelee. Taas toisen kerran haastelee:\n\n— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja\nhyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?\n\nTähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä,\narvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä\nkarttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään\nhänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle\nnäytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan\nvisusti kaapin avaimen kätkössä pitää.\n\nOli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli\npiilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen\nsieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä\nkeikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti\nkaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli\nkolinaa porstuasta.\n\nJo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut\nnäkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle\nsaattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.\n\n— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.\nLiian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.\n\nIhmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja\nHuurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen\nnaiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän\nniille palvelusta tehdä.\n\n— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,\n\nHölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä\nkoreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä\nhän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen\njuolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä\nhänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen,\nhennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa\ntyrkytettiin.\n\nLupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki\npitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia\nmuisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä\nkaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi\nkatseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään\nkarkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien\nvaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.\n\nNäin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä\nkätköön kytemään salainen levottomuus.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin\ninnostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja\nsitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä\nhiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten\nkoko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan\nselvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin\nmeni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset\nsekaisin menivät.\n\n\"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa,\ntuulta tavoittaa.\" Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.\n\nJoutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa\nYrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa\nkaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo\nsilloin Yrjö ajattelee: \"Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit\nkoivahaiseni hävittää.\"\n\nErehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut,\nmuita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko\nmaaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.\n\n— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.\n\n— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää,\nkun vain ojia siivoaa.\n\n— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros\npohjalla?\n\nJo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan\nutelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin\nmuuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.\n\n— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla\nkoivikossa, onko sielläkin savea?\n\n— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut\nsiihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee\nmonenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden\npiilossa teiren pesueiden elostaa.\n\nNiin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä\nteiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä\nlämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä\ninnostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:\n\n— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran\nympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata\nparempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai\nmitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?\n\n— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata,\nmetsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa\ntuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.\n\nNäin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon\npaikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia\nmetsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen\ntavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa\nYrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi\nnämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä\nnotkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi\nnäitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä\nkuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.\n\nÄllistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi\nnäistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa\najatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen\nsamoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:\n\n— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä\nviljelemään minussa miestä oisi.\n\nRehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran\nherättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä\nluovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän\nselvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan\nkasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua\npalvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus.\nSaisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun\nanomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.\n\nYrjö yhä epäilee:\n\n— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu.\nSaisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo\nkammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin,\npelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin\ntoukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa\nöisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.\n\nNäin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä.\nVaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran\nmiehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle\nselvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos\nvielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti.\nSai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä\nesti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa\nnäitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin\nettä ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi\naika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle\nleipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä\nleipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa\nelellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä\nmiellyttäisi.\n\nNiin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja.\nJo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia\nviljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty\nojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.\n\nMitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:\n\n— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet\najat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.\n\nTuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi,\nmetsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat\nnämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta\nhänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen\nsukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle\njuurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan\nheilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi\nhän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena\nvanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä\nnäköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä\nja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija.\nPatriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla\nrähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.\n\nJo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan\nintoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.\n\n— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit,\npatriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos\npojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta\nkerran hyvällä minua muistaisivat.\n\nAjatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee,\nhänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja\nalkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.\n\nMutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua\nvielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä\npaljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi\ntehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä\nja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä\npaikoissa esitettäisiin.\n\nOli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä\nsalojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja\nniin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.\n\nNainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin\npihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos\nhyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta\ntehdä.\n\n— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.\n\nNäin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti\nIlja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.\n\nHyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän\npuut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle\nkeskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa.\nSiitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt\nYrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi,\nkevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että\njos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa\ntuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden\nsorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä\nja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra\nluvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat\nhyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista\nkasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän\nantimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.\n\nNiin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa\nhiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo.\nUnohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.\n\nMutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHuhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen\nyöpyneet.\n\nJo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse.\nLouhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli,\nlinnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.\n\nEi näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut\nkirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin\npainumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee\nja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: \"Louhivaaran hiihtäjä,\nsinua kotonasi tänä yönä kaivataan.\"\n\nSäpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten\nsilmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä\nnäkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse\nhäivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen\nkerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.\n\nJo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi\nhäntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä\nristi, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti,\nsiellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta\nkuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin\naivan vierellä seisoisi: \"Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä\nkuuhut kumottava sinulle kummat näyttää.\"\n\nJo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven\nkääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön\nsanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt,\nvaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi\nluulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi\nvain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä\nsinne hiihtämään.\n\nHämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli\nhänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee,\nmutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:\n\n— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee,\nniin on paras ajoissa lähteäni.\n\nSääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.\nHän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:\n\n— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä\nmielessään.\n\nLiekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä\npuhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen\nmennehen jäliltä.\n\nMutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä\nsalolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen\nvilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki\nselkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta\ntiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja\nsamotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti\neteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta\nkatsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista\non öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi,\nvilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella\npieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos\nhyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan\npainuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa\nkuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä\nkimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea,\ntalviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta\nsitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän\nvain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli\nluvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä\nkutsua hän tottelee.\n\nEikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden\npeninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt,\nhiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa\nedessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.\n\nSiinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään\noutoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä.\nOlikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa\naskelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka\noli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt\nhiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja\nniin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä\npäivän nousuun asti hiihdelläkseen.\n\nNäin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo\nja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut\nmuutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän\nnousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle\npäästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa.\nOsasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin\nhiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän\nnavettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen\nhepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs\nmuualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä\nhäivähtänyt.\n\nKatseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä\nhän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen\nseinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten\nasettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.\n\nEi ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä\nläikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla\noleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan\nuinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi\nmyös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin\nniin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on\nuskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää,\nniin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos\noisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa\nsiellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja\nHuurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa\nsilloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona,\njotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.\n\nNäin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon\nvalaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä\nnurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi\nkurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä\nseinävierellä muutakin hommaa.\n\nMitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten\npystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään\nkuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen\npaljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten\npystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat\nmaahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen\ntupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja\nlapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.\n\nNiin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät\nne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos\nlienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella.\nMitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä\ntupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.\n\nVai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun\noli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt,\nmistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta,\nkummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea\nkolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan.\nMistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli\nyhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät\nniin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että\nkun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt\ntakaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan\nhengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.\n\nKun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen\nlaittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat\nheränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.\n\nKalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada\nenimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa\nhuomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että\nnurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty\nrykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta,\nYrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode\ntuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan\ntulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa,\nettä hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on\nvilustunut.\n\n— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen\nvilustunut.\n\nVasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:\n\n— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä\nennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.\n\nJo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö\nviinaryypyn ottaisi.\n\n— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.\n\nEi Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä\nkaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät,\nmiten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun\nhän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan\nkamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja\nHuurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä\nasiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö,\nettä parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan\nkuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut.\nTai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai\nmuun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.\n\nUunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen\nvuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun\noli vilustunut.\n\nMutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä\nuupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti,\nlepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo\nhäneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen\npuhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi\npakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin\nhäviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään\nnäkemässä.\n\nOn merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu\npaljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien\nhajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.\n\nTunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä\nhiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen\nnaisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut\nse nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä\nkamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että\nseinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä\nYrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat\nyön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nLouhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan\npaeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli\nkaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta\noisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen\ntehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään\nhäivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan,\nniin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: \"Kas kas, tuossa on se\nLouhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra\nnauratteli!\" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa\nelämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta,\nvilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne\nhänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: \"Tännekö tulit, Louhivaaran\nhiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!\"\n\nNäin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi\nsielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän\nkokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä\nneuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän\nomasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa\nlupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran,\npyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän\nluullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt\noli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja\nperusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle\npaljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo\ntunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.\n\nRauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran\nhuomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi\noli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä\nhänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan\nrannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.\n\nSiinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys\nlaajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta\nkaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet\nlatvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat.\nNiin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet,\nkuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä\nhellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita\njoka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja\nteutaroi kuin pieniä paholaisia.\n\nMutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka\nsuunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään\nkirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan,\nniin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo\nmiehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin\nkaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.\n\nUteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan\nkuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli\nkaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan\nrunkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus\nYrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän\nkurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat\nmiesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri\npunaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee\ntungeskeli joita pois tieltä väistymään.\n\nNyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on\naivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta,\njota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta\nmiestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt\nkuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen,\ntukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren\npunaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö\nitsensä, hänen huuliltaan pääsi:\n\n— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!\n\nNaurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:\n\n— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista.\nVaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän\ntarkemmin katsoo.\n\nSattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet\npahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy,\nmutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan\nkuin oisi merkitsevästi toistanut: \"Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi\ntoiselta näyttää.\"\n\nTämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä\nhiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen\nparrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha\nmies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki.\nKun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.\n\nPahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen\ntyömaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli\nhiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan\nhavahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen\ntyömaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään\nsalainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran\nnähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan\npääsemättömiin lumoihin joutumassa.\n\nHän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon\njälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti\nLouhijärven rantaan.\n\nJo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin\nlaajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria\ntukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita\nhonka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin\nladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle\nmaata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään\nsuohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan\npettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi\nkuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä\nvarmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.\n\nHitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee.\nRunsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan\ntulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja\nkankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet\nympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin\nlatvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka\nsovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi\nja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä\nsuuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin\napulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan\nsaneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan,\nettä tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.\n\nKun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin\nhänelle haastelemaan rupesi:\n\n— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.\n\n— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista\nsuohon vajonnut.\n\nIikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:\n\n— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.\n\nHämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti,\nmitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän\nsanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän\ntukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut,\nmokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja\npolvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.\n\nUnohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran\nYrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei\najatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee\nYrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa\nIlja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa\nkosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen\nmielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja\nIlja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri\nmiesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet\npois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.\n\nNäin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi\nkiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi\nhänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä\nkummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään\nristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen.\nMutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse\nluikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo\nmetsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään.\nKun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti\nmetsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan\nmetsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen\nonnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja\nnähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.\n\nKotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus\ntuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi\ntullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö,\nmiettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä\nlikaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä\nantamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi\nYrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.\n\nLiekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat\nsilmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka\nYrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi\nnaisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva\nrauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää\nonnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.\n\nNiin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja\nHuurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut.\nMainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon\nvälitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas\niltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on\nruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on\nruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista\nsillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan\nkantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä\nsankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt\nhän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.\n\nOli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä\nkoko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä\nja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta\nsammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää\ntyötä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän\nsen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta\nylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien\nalusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista\npulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden\ntäyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan\ntapaamattomina.\n\nYrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii\nsiihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva\njo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.\n\nViimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta\nhän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn\nliipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat\nveden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka,\nujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä\nlivahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut\njään alla piileskelijää.\n\nKovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan\ntulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman\nsyvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut\ntalviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma\nsakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli\nja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä\nolivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli\nenintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän\ntäynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä\nmainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan\nkarkuun musta kiiltokarva.\n\nMutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa,\nniin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle\nlähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää,\npuikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha\nkehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä\nhommaa ja kähmimistä kaikenlaista.\n\nSattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä\nlienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran\nYrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se\ntekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi\nYrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan.\nMistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.\n\nNiin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana\nkyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään\nja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman\npahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään\nsaukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja\nHuurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri\npuuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan\nlakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät\npälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä\npiippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että\nse toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse\nahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!\n\nTuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi,\nja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa\ntuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä,\nvaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan\nilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään\nhän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee,\nliikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui\nlumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli\nkujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii\nja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus\nluetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi,\nvilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.\n\nJa tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä\njokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti\nhangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi\notuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti\ntarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta\nampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä\ntuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli\nrautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta\nmieli.\n\nKomea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva\non silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin\ntarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta\nlajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno\nitse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii,\nsiunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin\nsiitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.\n\nHyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen\nolalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.\n\nTuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun\ntalviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven\nsuojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle\ntyömaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät\nsokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee,\nkun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä.\nSaivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet\nsaataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua\noikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti\neteenpäin urrii.\n\nMutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä\nyhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen\nsilmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo\noisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle\nkujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää\nkumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas\ntähystelee.\n\nJa jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan\nkehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan\nrannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti\nolla.\n\nMikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai\nmielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin\nhiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta\nparemmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen,\nnäkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa\nkuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas\nyöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät,\nhyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät\nmukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia\nhonkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon\nympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä\nmiestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään,\nlumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn\nkäsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.\n\nViimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti\npalon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai\nmuu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä\noleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi\nsiunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät.\nMutta Yrjö mielihyvissään nauraa:\n\n— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!\n\nVai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko\ntalviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin\nkumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä\nihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?\n\n— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.\n\nYrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten\nhän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin\ntäältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.\n\nToiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä\nturvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua\nja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä\njo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää\nkorjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa,\nkorskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt\nkarkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat\nottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat.\nOli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin\npillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä\npakoon.\n\nNäki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista\nja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon\nmukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä\nlie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun\nmaatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen\nahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt,\nsitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.\n\nOn palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa\nsinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin\nkäärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet\nasettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä\ntavoin tuvassa tilaa toisille.\n\nMikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen\ntuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä\nkohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.\n\nSäpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:\n\n— Se on Asko Martikainen.\n\nVielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että\ntuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen,\nnoin mustaksi hiiltyneenä?\n\nOli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön\nvieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan\nsattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt.\nTäällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt\ntuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne\nmiehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet.\nNiitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt\nmakasi kypsäksi paistuneena.\n\nSe oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen,\nikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään\nmiettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että\ntässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut\njumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli\nnäin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.\n\n— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?\n\nNäin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka\nPenttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin\noli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin,\ntunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.\n\nEi kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja\npimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta\nhengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa\nlumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja\nsilmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi\nsanoikseen sävähti:\n\n— Missä on Asko Martikainen?\n\nHänelle näytetään Asko Martikainen.\n\nVavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot\nnäki.\n\nSyrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani\nmerkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.\n\nVanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen\nlopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:\n\n— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt\nolen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät\nminulta hyvän apulaisen.\n\nEi sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei\ntuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla\npyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle\nmääräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä\nihmisten ilmoille saattamaan.\n\n— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin\nmiesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.\n\nSinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin\nmaistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä\nkiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa\nja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään\npapereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään\nlähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn\nkonjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa\nsaalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:\n\n— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset!\nVai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun\nriistasi peijaisia?\n\n— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.\n\n— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen\nantimilleen peijaisia pidetä.\n\nVielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan\ntoisen asian ja ääneen naurahtaa:\n\n— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä\nyksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen\npeijaiset.\n\nHän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös\nhyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän\nsiitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja\nAskon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista\nannettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut.\nMolemmille peijaiset kustansi!\n\nTämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän\njo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen\nsekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:\n\n— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä,\nriistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka\njälkiä olet vaanimaan lähtenyt.\n\nMiten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät\nmuistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja\nHuurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja\nniin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.\n\nMutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:\n\n— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt\npitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä\nmiehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen.\nTule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain\nvähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.\n\nNäin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin\nmaanitteli.\n\nLiekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten\ntuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi\nrupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa.\nHän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen\nvieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:\n\n— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa\nheittää ja tulla sinulle apulaiseksi.\n\nSattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta\ntulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän\nkynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja\nHuurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNiin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen\npeijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat\niskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan\nIlja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan\npaikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan,\nlapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja\nkaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.\n\nTulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään.\nKun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut\nlääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä\nIlja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman\nmarkkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran\nPorajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut,\nkoko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen\nteki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit\nja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi,\npirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat\nkertovat Aunuksen rajasaloilla.\n\nSen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä\ntukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.\n\n— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä\ntäitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään\nvikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta\nsiellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.\n\nSillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet,\nviheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen\npalajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle\nvietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.\n\nNäin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö,\njos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan.\nMuuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies\nLouhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne\npäin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen\nheillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan,\narmoilla eläjä.\n\nMistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee,\nmietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat\nruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi\ntekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen\njälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko\nYrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että\nYrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen.\nYrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä\nsamoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin\nmetsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen\nhäkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä\nelämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään,\nkaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen\nnaisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät,\nusein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana\nsopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki\nja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin\nnäkemään ja kuulemaan.\n\nOli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea\nvaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen\nmieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin\nAsko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja\nhänen puolestaan myönnyttää: \"Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi\nruveta.\" Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja\nHuurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle\ntielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.\n\nSe keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee\ntupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen\nkarvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että\npiti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo\nvainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan\nkätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei\nvanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän\npäivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut\nsiinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään\nastuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta,\noli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui,\nkun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön\nsäikähdykselle.\n\nTyömaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen\nja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin\nhuomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan\nharjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä\nja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka\ntuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat,\nniin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja\npettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen\ntelapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki\nalas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee,\nettä tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen\nmies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.\n\nKaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta.\nOhimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän\nmuisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut.\nNiin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli\nollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.\n\nSen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli\nheidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä.\nKulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden\nvielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin\nkuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä\nhirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin\nvilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä,\nlyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja\nHuurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut,\nmittakirjojaan tarkastellut.\n\nYrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli\njäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista\npäästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin\nunessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle\nhaastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään\naamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään\nkaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he\ntaas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee\nIlja Huurinaisen sanovan:\n\n— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan\nuusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.\n\nEi Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko\nmuu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja\nkuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli\nveres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja\nvetämään.\n\nToisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo\nalas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka\ntelapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi\nkulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa\nkummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi\nkulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko\nhämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut,\ntaas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja\nHuurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan\nistuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut,\nkuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan:\n\n— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö?\n\n— Ka tottapa pitänee tarkastaa.\n\nSäikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän\nomiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus\ntapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän\nkuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä\nvetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista.\n\nKaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä.\nAurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä\nniin tuores lemu tuoksahteli.\n\nKun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin\nsiihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti.\nSiihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään\noikoili lämmittävän päivän lekotuksessa.\n\n— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät,\nvirrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit\nmuille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita,\ntokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut.\n\nVäsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan\npäässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen\nedelleen haasteli:\n\n— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja\nihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö,\nsinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja\nvirkistyisi.\n\nKuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään\nmiettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen\nmaailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt\nhäntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko\nIlja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan,\ntoisten miehien naisia.\n\nNäin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin\nkaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus\ntapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi.\nOma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita\nväkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään\ntehdä.\n\nKasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä\npurkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan\nvierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti\noikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee.\nYrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä\naskartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi,\njos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi,\naivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat\nmenneet.\n\nSilloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin\nreestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta\nkuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.\n\nJa siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön\nsilmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut,\nhänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä\nteki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia\ntukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat,\nvoimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin\nLouhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi\nhän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja\nHuurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi\nmaahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä\nputoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa\nhajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit\nraapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni\nniinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin\npehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä\nhänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei\nmitään enää kuulunut.\n\nSyvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei\nollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille\nkaivetuksi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa.\nKun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi\nkevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui\nhuoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä\noli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä,\njota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa,\nnekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin\nkosketella.\n\nKummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen\njoutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut\nmuistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi\nainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan.\nMitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö\nvain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli\nvainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka\nminkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot,\nkaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää.\nIhmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle\ntehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.\n\nSitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän\noikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi\nollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen\ntäällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen\ntäältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.\n\nYrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei\ntullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa,\nmutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu.\nNiin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan,\noli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin\nmakuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän\ntunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi\nniistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne\nkauniiseen kevätilmaan.\n\nYrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia\npaikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika\non parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten\nkummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.\n\nJälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat\nvaloisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he\nlehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä\nLouhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On\nsiellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet\nlehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa\njuoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.\n\nSitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu.\nPitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja\nvanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi,\nettä hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis\nkantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki\nelivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä,\nettä he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat\nkasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin\nyhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt\nkaikki yhtenä matkalle lähteneet.\n\nAh kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa\nkaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä.\nMonasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle\nlähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta\nmonasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta\nnytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät\nkauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä\npiti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on\npitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo\neläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä\nvalmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten\ntämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se\nmaammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.\n\nNiin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat.\nSoita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja\nsilloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi,\nkaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä\nliukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä\nsuohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:\n\n— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun\nminun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille\npäästään.\n\nMiettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden\ntoisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi,\npitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen\nisänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet,\njos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään\nmetsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet.\nHän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä\nauttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut.\nMutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti\noikein askeleensa sovittamaan.\n\nNiin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo\ntuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren\ntakaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä\nheidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja\nsilmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui.\nKun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla\nkeinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan,\nmutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan.\nNiin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen\nkaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.\n\nNäin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren\naalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän\nsilmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa\nkiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus,\ntämä kaukainen matkan määrä.\n\nJo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta\nkulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista\nkertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista\nhe kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät,\nheille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä\nsisälle hartauteen kutsuvat.\n\nMutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin,\npiti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat\npyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten\nhypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat\nja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen\nisänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen\nyli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat,\nkun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi\nkauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi,\nmin silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet\nylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle\nmennyt.\n\nNyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin\nhänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän\ntiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa\nkutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan,\njotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat\nhänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella\nvartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen\ntästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle\npäässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen\npitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa\nkeventyisi.\n\nKehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka\nkerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot\nkumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle\noisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että\neikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.\n\nSilloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun\nnämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien\nmiesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin\nYrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee\nIljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet\npolvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon\npääsemästä.\n\nTähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä,\nhänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa,\nvalkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat\nja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä\noli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän\nerehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:\n\n— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?\n\nHymyilee hänelle lääkäri:\n\n— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet\nsinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.\n\nJo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa.\nLääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista\nviikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään\nihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä.\nHänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta\nkylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin\nmurjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä\nkuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle.\nJo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli\nvahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata\nhiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin\nparantuisivat.\n\nNäin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja\nviikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella\nkohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät,\nennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja\nuudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen\nja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa\nYrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja\nkammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin\nviimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen\ntulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja\nHuurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka\nvähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.\n\nKykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä\nYrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei\njäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino\noisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja\nelämä.\n\nMuistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle\nkaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi\nhänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä\nvarten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä\npainoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä\nIljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet\neivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä\npyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää,\nsalatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.\n\nOli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet\nsuurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön\nmielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö\nhäneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.\n\nPaljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin\nkertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti\ndiakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat\nraskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen\nmaammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei\nhän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan\nvapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen\nkuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa\nIljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että\nihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen\nveroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.\n\nNo ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri\nsyntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta\nhänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli\nsittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.\n\n— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.\n\nEpäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon\ntarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi\nnolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät,\nmiten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.\n\nAjatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan\nmennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee,\npitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla\nniinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa\nhänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta\nmitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä\nja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää,\nkun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle\nkaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut\nniin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin\nsuuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita\nraskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä\nhetkinään.\n\nNiin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä\npäivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja\npäivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran\nsalojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien\nmiehen mieltä kiusaamaan.\n\nSovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten\nvaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä\nvääryydet tulvahtivat.\n\nJa jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä\nsairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa\nsen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö\nhän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja\nrehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu,\nettä jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana\noli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli\nrutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten\npuiden vetämisessä.\n\nKaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa\nmennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon\nuponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen\nalkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:\n\n— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja\nympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä\nmitään huomanneet.\n\n— Jospa lienen minä huomannut.\n\nVaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo\nIlja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä\nkatselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli\nollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin.\nSanojaan tapaillen Ilja yrittää:\n\n— Ethän tarkoittane...?\n\n— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen\ntukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen\nhuomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.\n\nHiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi\näkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä\nhuoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä\nvalmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee,\nyrittää vielä naurahtaa:\n\n— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.\n\n— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut\nja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä\nminulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en\ntuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni\nkahlehti, sinulle turmaa toivottelin.\n\n— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.\n\n— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.\nTietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.\nVai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?\n\nVavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja\nHuurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean\nmiehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa,\nmasennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja,\nensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:\n\n— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat\nkerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä\npuhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.\n\nJa kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken\nnäkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle\nkuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten\nhän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse\nväkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut\nelää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden\nlähenevän ja kehno kielen kahlehti.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut.\nRaskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut\ntunnustuksen tehdyksi.\n\n9 — Louhivaaran Patriarkka\n\nToisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee\nsyyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt\nIlja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen\näänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän\nmonen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia\nmuita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta.\nLauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:\n\n— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut\npelastit ja itsesi uhrasit?\n\n— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni\nikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään\nelä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria.\nJos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua\nsäikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari\ntuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä\nelämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun\nsinulle turmaa toivottelin.\n\nVavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa\nkäsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa,\nniin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:\n\n— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä\nmielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä\npitänet.\n\nAlas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty.\nAlas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja\nmasennettu.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä,\nei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes\nkaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta\nLouhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja\nviimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.\n\nMuutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei\nole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri\nvaatemytty on hänellä kantamuksena.\n\nEi oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea\nLouhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään\nmuuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin\nsirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs\nkäyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut,\nhorjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin\nhävennyt oisi tätä taivallustaan.\n\nVaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua,\nvetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten\nastella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen\njalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä\ntaipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä.\nKummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.\n\nKetä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän\ntaivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin\nalaspäin.\n\nKetäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut\narvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän\ntäältä hakisi.\n\nEi ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran\ntorpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli\nLouhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.\n\nSiihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen\nlohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut\nonnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään\nhän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet\ntunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.\n\nMutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella.\nHän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat\nparhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa\nsuuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö\nviime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat\nystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat\nja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut\nnäitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä\nounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja\nsopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa\nosoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.\n\nNäin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet\nhaihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset\nsanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.\n\nKun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa\nmiehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi\npalatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei\nIlja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.\n\nArvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän\naavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen\nsilmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja\nlauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan\nvälillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää\nmitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi\ntullut näyttämään.\n\nKaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään\najatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta\nja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti\ntuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa\nkyyneltä itkeä.\n\nJa nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin\nvalaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa,\noliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet\npoloisen ennen kuolemaansa kironnut.\n\nLapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt.\nLuuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen\nyläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä\npäivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas\nneuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire\neteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.\n\nUupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään\nhetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet\njokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut\nlämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä\njalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto\nlienee häntä eteenpäin ajanut.\n\nTukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja\nHuurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja\noli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli,\nsillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä\nlienee kiire ollut!\n\nKun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua\nkuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:\n\n— Vai Iljaa hän on hakemassa... taas yksi Iljan armaita!\n\n— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!\n\nLiekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja\nsilloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin\nkahta vertaa raskaammalta tuntuu.\n\nMitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen\nlahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat\nhienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua\nhyvyyttä hänellä siellä on.\n\nAikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle\nantaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut\nnaispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi,\nkun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo\nmielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan\nja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut\najatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan\nlahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja\nniin kaikki mukaansa otti.\n\nJa miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin\nkaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä\nhänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka\nherännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin\nvaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön\njokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille\npaljastavan.\n\nNiin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän\nIlja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä\nhänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja\nkuului asuntoa pitävän.\n\nEntisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän\nrasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa,\nvalvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään\nIlja, huomaavainen ja sulavakielinen.\n\nTalon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee.\nSiellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret\nmatkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti\nnäkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin\nja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.\n\nMutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla\nkielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli\nollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella\nolivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän\nhyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi\narvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi.\nMutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman\nnenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella\noli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa\nmieli sieltä korvesta pois ennättää.\n\nNäin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa\nja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne\npiti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä\nollut.\n\nMutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan.\nVastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja\ntouhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut\nsitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä\nvain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa.\nJa tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea\nkuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.\n\nTalon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen\nIlja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa\naikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee.\nSellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa\nhuoneesta pois mennessään.\n\nTämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle\nluuli häpeästä vajoavansa.\n\nMutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi\nväkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina\njyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia\nkonjakkia kuuman veden sekaan hulautti.\n\nAliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa,\nettä Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin\naika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään\nsammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.\n\nMiten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä\ntuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki\nniin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät\nvalkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas\npetoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa\nsyödä hotkaiseisi, ahmatti.\n\nNäin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja\nnaurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty\npitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt,\nsiteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on\nherännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja\nsilloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin\nlähelleen laskenut.\n\nNiin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea\nhänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.\n\nLiekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut.\nHän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran\nsalolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen\nollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan\noisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä\nhän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä\nostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä\nniin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.\n\nVälillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat\nhe Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta.\nJa uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun\nhän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti\nnaurahtaa:\n\n— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä\nneuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.\n\n— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän\nmuutakin puhunut?\n\nAliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys\nhänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti\nsilloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten\nhän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:\n\n— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?\n\n— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä\ntalven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi\nsairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.\n\n— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on\nhänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä\nhuomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos\nlienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.\n\n— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.\n\nAliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:\n\n— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita\nhaastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen\nihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää\ntuntea.\n\nIlja Huurinainen hätääntyi.\n\n— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä\nsinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos\nYrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla\nvihjannut?\n\n— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on\näänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä\nnyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on\nYrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut.\nMutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.\n\nJo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli\nLouhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön\nnainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan\nnöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran\nsalolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön\nnaisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan,\nkun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä\ntavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko\nsairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä\nnäytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa,\nsalaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan\nmasensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville\nlyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.\n\nHän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee\npitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa\nnöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja\nsitten taas yrittää puhua Aliinalle:\n\n— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa\nliene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää\non Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä\nmuistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.\n\n— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan.\nNiin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin\nosattomaksi jäänyt.\n\nTaas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita\nmiehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä\ntuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan,\nsuuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja\nselailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena\nIlja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.\n\n— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja\nmuutakin minulla tässä oisi, vieraita...\n\nMutta Aliina on jo noussut.\n\n— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin,\non pitkä matka minulla kulkeani.\n\nOvessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.\n\n— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa\nmytyssäsi.\n\n— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.\n\nTukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt\ntulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata.\nIllallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja\nvoimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.\n\nTämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran\nAliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä\npahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen\npaikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.\n\nKun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen\nnurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:\n\n— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä\nhätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa\nkeitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei\nIlja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden\nkeittokupillisen.\n\nSäikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin\nsäikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä\nunohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:\n\n— Ei minulla nälkä... en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.\n\nIhmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen\ntukkilainen, ja itsekseen mutisee: \"Taisin tyhmiä haastella, lienee jo\nsaanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen.\" Sääli hänen tulee\nväsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä\nseuraamaan. \"Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä\nhukuttaa.\"\n\nMutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.\nAikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.\n\nMiten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman\npituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot\nja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän\nlienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo\nlähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.\n\nKoko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko\nteki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki\nLouhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei\njaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle\nsammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli,\nnousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin\nluvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen\nlapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut\nperille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään\nperille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui,\nettä hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti\nnääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.\n\nKuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt\nja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa\nhäpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut.\nJos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon\nkärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää,\nmitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja\nvuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.\n\nHänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka\nsuunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden\nvihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee\nnousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka\nlämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä\nkeväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla\nhääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei\nuskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä\noli häpeän tunto sydämessään.\n\nMutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat\nse silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen\nlöysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne\nhänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista\nraukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle\nsolunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui\nunestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla.\nIhmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo\nlämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut\npäästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui\nlepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.\n\nMutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan\nyksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja\nhäntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän\ntodella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti\nhän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä\nistunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.\n\nYrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi\nistuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo\nsilloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin\ntällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet\nparahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi.\nHän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet\nkuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei\nääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin\nhäpeän.\n\nMutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:\n\n— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.\n\nEi Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja\nsopertaa:\n\n— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?\n\n— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa\nkivellä istunut.\n\nPienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja\ntässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo\nmokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas\njoutuu sanomaan.\n\n— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo\nlevähtäminen teki.\n\nAliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli\nnousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa,\nvielä vähemmän maahan polkea.\n\n— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään\nnaiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten\narvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.\n\n— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät\nriisua.\n\nAliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta\nsilloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.\n\n— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle\nvaipuu.\n\n— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.\n\nYhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista.\nAliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät\nlähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet,\nYrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen\nedessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi\nhellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta\npitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän\npuhelee:\n\n— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään\nkuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On\nse tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta\ntavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.\n\nVoi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli\nYrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa\nkunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten\njuoksijan ja nuohojan.\n\nMutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut\ntoisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei\nhän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut,\nkun alkaa haastella:\n\n— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin.\nTapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi\nsinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut\nminun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut\ntavoittaisin.\n\nAliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi.\nTietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja\nmuustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan\nYrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli\nmetsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai\nIikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää.\n\nMutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on\nsaanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee.\nSiinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet,\nmonesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt\njalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut.\n\n— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi\nirti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä\nkostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin,\nsieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä\nvettä toisin.\n\n— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti.\n\n— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen.\n\nNiin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein\nkantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian\npahasti koskisi.\n\nHyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää.\nJa mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on\nkoivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin,\nsen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä\nsieltä penkonee.\n\nAhnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan,\nvaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran\nsilmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen\nsydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat\nlaihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö\nmennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi\nsiroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja\nhänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää\non kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt.\nNiin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja\nparantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä\nterävämmin.\n\nKuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen\npitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki\ntunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi.\n\nMistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut.\nJos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut.\nMerkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta\ntouhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä,\nkauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:\n\n— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä\nvähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle\nosoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä\nmies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä\nkotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi,\nniin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.\n\nNäin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä\nsyövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään\nollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen\ntunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.\n\nKäärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle\nmukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä\nhaavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli,\nsalvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille\npenkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne\nAliinan eteen nähtäviksi levittää.\n\nOsasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta,\nmikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan\nmitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon\noppia saanut ja muuta tietoa.\n\n— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. —\nNiin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana\nsalolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin\nsiltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo\nsattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä\ntuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti\nvarustaa.\n\nJo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä\njalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön\nkätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi\nollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi\nYrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.\n\nVasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin\ntaasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen\nedellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää\non toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon\nvääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi\nmuuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja\nnöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta\nei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.\n\nNiin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo\npienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa\nmielissään haastella:\n\n— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin\noras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo\nhuomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme\nnavettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan\nkasvattanee.\n\nPiha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän\nlypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia\nutariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan\nynissyt.\n\nMutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet\npoikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta\nkirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä\nsyliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa,\nettä isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja\noisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla\nilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.\n\nMiten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin\nrakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki\ntäällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki\nesineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka\nluuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPaljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä.\nKaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten\npuhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.\n\nPitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja\nYrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen\nparantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät,\nmutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.\n\nLiekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä\nvähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja\nesitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt\nmetsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.\n\nKerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin\nrupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran\nviljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella,\nsitten virkahtaa:\n\n— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.\n\n— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.\n\n— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita\nraivaamaan, ojia kaivamaan.\n\n— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.\n\nKoettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian\npäätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.\n\n— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat\nvähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.\n\nHuomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä\njatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella\nsopivampaa tilaisuutta.\n\nKotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä\nlatuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä\nmuutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä\nheikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman\noloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa\naskaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.\n\nHyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu\nmenneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä\ntapahtumat unhoituksen yöhön painaa.\n\nJa kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä\npäin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä\nkohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt\nYrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle\ntuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa\nYrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei\nvoinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.\n\nHän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:\n\n— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.\n\nYrjö häntä ihmetellen katselee.\n\n— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi\ntulisi?\n\n— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi\naikaa menisin... Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän\nlapsia vaalisi, elukoita hoitelisi... minä muuanne menisin vähäksi\naikaa.\n\nVielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta\ntulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä\nkaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska\nkouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:\n\n— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta\nkutsua.\n\n-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.\n\nKyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas\nnieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:\n\n— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En\nlapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista\non olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää,\nkun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.\n\nJo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot\nkielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin\ntukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan,\npoislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta\noisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi\ntullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.\n\n— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan,\nalkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä\nMarjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin\nelääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut,\nniin en minä niitä muistele.\n\nSiihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet\nedelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa\ntämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen\nentiselleen tulisi.\n\nJos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat\nusein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten\nparantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät\nhaavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että\nkärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas\ntapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen\nihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta\nnäyttämään.\n\nKärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen\nja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset\nihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman\nkuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut\nlähtevän.\n\nNiin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli\ntämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt\nhuomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.\n\nAhkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat\novat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo\npojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo\nkymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos\nJohannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille\nvetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki\nLouhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos\nolikin Johannes Yrjön lempipoika.\n\nMutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein\nhän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan\nmetsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset\nniin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten\nniittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta\navaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi\nvähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.\n\nNaurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä\noli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä\nkesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että\npitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma\npelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.\n\nMutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään,\nniin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei\nYrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta\nmaanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet\nvielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta\nrunsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut\nsiemenen itää.\n\nKuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen\nnäki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä\nristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko\nsuuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella\nuudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena\nkuvailee:\n\n— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö\ntässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten\nharvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta\nluoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän\nkasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää\nrakastava mies lämpenisi.\n\nEi Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki\nkylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan\ntilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet\nvei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen\nvanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän\nja kohisevan.\n\nKotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa\ntapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina\npoikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja\nnyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen\nvalmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa\npainoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat\näitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs\nvain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin\njo ollut.\n\nOn siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat\nja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.\n\nSekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin\nkummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia\nsilmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin\nkauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan\npysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä\nkylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:\n\n— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo\nnaisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää\nruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista.\nSinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.\n\n— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. —\nHyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.\n\nYrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä\nviipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä\nmitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut\ntapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt\ntuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen\najatuksensa arvannut, kun ilvehtii:\n\n— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä\nmuitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!\n\nHe astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi,\nosasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski\nveitikka.\n\n— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä\ntapahtua?\n\nHehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä\nmuuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen\nja sen kevyesti olalleen pakkasi.\n\nPoikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia\nkuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä\nkädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät\ntoimittamaan:\n\n— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan\njaksatko!\n\nKilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö\nepäilee:\n\n— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.\n\nHän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja\nheitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.\n\n— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!\n\nSiitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat\ntoisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että\njos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain\nponnistus.\n\n-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat\npojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.\n\nKelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti\nYrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli\nhän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan\nsilmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nOn kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista.\nTämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta\nkummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut.\nNiin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa\nentiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala\nikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee.\nVielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon,\nsiellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja\nruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa\nkaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.\n\nJa entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä\non tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?\n\nNo tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta\nsuojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa\nse siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä\nuusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja\nuudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena\non muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut\nvalmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen\nympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä\nkatolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä\nkattopäreitä paikalleen naputellee.\n\nNyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon\nkokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies\nhän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi\ntikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee.\nNyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti\nsukkelaan jaloista pois raivata.\n\n— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se\non?\n\n— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori\nmies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis\ntämä on, ei sen puolesta mitään hätää.\n\n— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa\nse paikalleen.\n\n— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs\ntätä ilman.\n\n— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.\n\n— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista\nmiehistä.\n\n— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä\nnahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi\nminä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole\npaikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni\npesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka\nlippua laittamaan, on siinä järjestys!\n\nNiin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin\nrakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä.\nSieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.\n\nEmäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen.\nKukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi\ntuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan,\nnyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan\nnaisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen\nja paisuminen.\n\nHengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan\nviivähtämään.\n\n— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!\n\nNäin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat\ntoisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo\nisä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.\n\nEmäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin\nhän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin\nLouhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa\nhän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies.\nVanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on\nyhä vanhemmaksi tullut.\n\nAika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt\nja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee,\nrakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle\ntyötä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan\nsaivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen\nLouhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja\ntupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu.\nHohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista,\nei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.\n\nLipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat\nnuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä\nmääräyksiään jakelee.\n\n— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo\nkohoaisi!\n\nPojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa.\nNyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja\nlevälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se\nkorkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat\nsitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla\ntulkitsi:\n\n— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä.\nTulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!\n\n— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. —\nJuhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.\n\nKävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen\nja sille matkalleen unohtunut.\n\nVanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta\nnahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen\nsopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän\nkuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi\ntiedustella:\n\n— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?\n\n— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika\nkun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä\nnuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä\nJohannesta kotiin odotellut.\n\nEi Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes,\nsiellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika\non ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle\nkaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti\nnäytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi\nmänniköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari\nvuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta\nhyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin\npeittää.\n\nVäkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta\nvirtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää\nrakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon\nlämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä\nunohtuivat.\n\nJa kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin\nodottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi\nolikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa\nlähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen.\nIhaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen\nhaasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista\nasioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta\ntietoviisautta.\n\nNiin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha\nmetsänvartija ja tuleva metsänvartija.\n\nNo eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli\nviidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on\nposkiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan\nkuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain\non vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena\nharmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi\nvuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.\n\nLienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät\nvähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan\näänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen\nkatseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut\nhyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan\nperimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman\nnaisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin\ntyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän\naskareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on\nHaavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on\nulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.\n\nHän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:\n\n— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän\nomalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa.\nSinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston\nkylvänet.\n\n— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?\n\n— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen,\nalituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu\nkovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä\nniitä asioita paremmin ymmärrät.\n\nNäin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa.\nPitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään,\nviime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä,\nmutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas\nJohannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle\nsäästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.\n\nLiikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi\nhänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää.\nMutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja\najatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat\nkahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä\npäästä vähän helpommille päiville.\n\nKauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät\nYrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä\nmetsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän\nrupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.\n\nNyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville\nuutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta\nraivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.\n\nIloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka,\nhartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja\nruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka.\nSuurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä\nryhtyi häntä auttamaan.\n\nIhaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat\nja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli\nnyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat\nvoimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman\nveitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi\ntaloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.\n\nTyönsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:\n\n— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja\nvalikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.\n\n— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.\n\nMielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän\näidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi,\nkun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo\nmuutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.\n\nMutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä\nkiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon\nkaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää\npuskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt,\npolviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja\nlemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on\nmetsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit,\nniin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa.\nHän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta\nhakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa,\nettä tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:\n\n— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä\nveikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen,\nmuualta menen juhannuskoivua etsimään.\n\nSellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii,\nmutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää\nsakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee,\nhäntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:\n\n— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos\nlienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.\n\nNiin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina\nnousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin\nunohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia\njälkiään tarkastelemaan.\n\nPojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee\nja naurahtelee:\n\n— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!\n\nJohannes myös nauraa:\n\n— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian\nnyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut,\nniin pian nyt joutuvat!\n\nOli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän\nkotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan\npelkäsi.\n\nMutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa?\nÄitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta\nhengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä\nja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.\n\nJa ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä?\nHeidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön\ntypykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut\nhedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.\n\nNyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta\nviilettävät.\n\n— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä\ntoimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita\netsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen\nnähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä\ntoimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein\npilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.\n\nNo uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän\nluokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka\näidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne\nsieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:\n\n— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa,\njuhannus on jo alkanut.\n\nSukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla\nalkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita\nnuoria koivuja kaadettuna.\n\nMutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat\nkoivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla\nviipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä\nsuuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun\nmielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas\npainamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään\nkotona ollut vierasta vastaanottamassa.\n\n— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan\nmainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan.\nKaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut\nkomeudet.\n\n— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.\n\n— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas\nkumma, kun en tuota puutetta huomannut!\n\nNiin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt\nhuomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja\npyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa,\nsievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra\nihmeissään riiputtaa:\n\n— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on?\n\nOsasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee:\n\n— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta,\nkun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä\ntapahtuu.\n\nAliina emäntä punastuu korviaan myöten:\n\n— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta.\n\n— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja\navautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies\nuusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona.\nKomea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa\nujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista?\n\n— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa\nkehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona\nkasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä\nyhtenä kantoa vääntävät.\n\n— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä\nYrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen\ntietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien\nerakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo\nerakkomajan paikka katsottuna.\n\n— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin\nmetsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee.\n\nMetsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun\nrehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee.\n\n— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni\ntarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut,\ntällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut.\n\nHän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti\nsitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee:\n\n— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun\nmaantien tänne Louhivaaraan hommaan.\n\nSe oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt\nmetsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa,\nmutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää:\n\n— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla\nalkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle\nsuopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes\nyksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen\njo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä,\nniiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka\nrautatie, mutta siitä me emme välitä!\n\n— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä\nja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen\nkuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää,\nettä jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa\nhäiritsemään.\n\nMutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä,\nei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran\nerakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie\nrakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen.\n\nSyvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin\nheidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa\nrakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut\ntulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli.\n\nKun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon\npientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö\novat illallisen laittamispuuhissa.\n\nMetsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään\npihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään\nerikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana\nharhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa\nKoitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee\ntuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy\nsieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee.\nKaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana.\n\nMutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee\nkumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva\nkädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa\nkumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin\nkoukistanut.\n\nJo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin\ntunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija,\nmutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo\nvain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä,\npitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa,\npitkä ja takkuinen partansa.\n\n— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään\nkumartaen silmänsä ristii.\n\n— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!\n\nKulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.\n\n— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä,\njuhannusillan luonamme viivähtänet.\n\n— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä\nmatka ja luetut jo eloni päivät lienevät.\n\nNiin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon\nmonasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.\n\n— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle\nhaastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien\non tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut\nelämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.\n\n— Jumala on työtäni siunannut.\n\n— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunausta\nansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut.\nHuonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin.\nJos vain perille asti pääsisin.\n\nKaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja\nvanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina\nemäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee,\nKristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee.\n\nEi suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla\npenkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos\nevästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua\nkalaa, ei hän muuta pyytänyt.\n\nAliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos\nlie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta\nsiunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto.\n\nJo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria\nsyöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat\njo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö\nhävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin\netsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee.\n\nTiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei\nmetsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen,\nusein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti.\n\nHartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta\nharjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt,\ntuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha\npyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä\nnäitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin\nYrjöllä.\n\nVanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta\nmennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa\najatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy:\n\n— Häirinnenkö, jos tulen?\n\n— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni!\n\n— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan.\nVavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun\nhän tätä Yrjöltä kysyy.\n\n— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän\najatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme\nonnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet.\n\n— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin...\n\n— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit?\n\n— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun\nrakas äitivainajasi.\n\n— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä\nmyös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä,\njuhannuskokolle meitä odottavat.\n\nHe astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni\nkuvasti heidän kasvoiltaan.\n\n\n\n"]