[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHzzvMnFZf-Wi31wX3pjjr0XGdcF1UkC5KWOcoYFDSfQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3350,"Kadotuksen kansa","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"3350-london-jack-kadotuksen-kansa","3350__London_Jack__Kadotuksen_kansa","Kuvaus Lontoon East Endistä","tietokirja",[],[],"fi",1903,1922,46237,308698,false,48172,[23,24],"London (England) -- Social conditions","Poor -- England -- London",[26,27],"History - British","Sociology","\"Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä\" by Jack London is a book published in 1903. London ventures into the Whitechapel district of London's East End, living among the desperately poor for several weeks. Sleeping in workhouses, on streets, and lodging with impoverished families, he documents the harsh realities of working-class life in one of the city's most deprived areas. This first-hand account of urban poverty would later inspire George Orwell's own investigations into London's underclass. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Murros, Kaapo",329,"Jack Londonin sosiologinen kuvaus Lontoon East Endin kurjista oloista 1900-luvun alussa. Kirjailija soluttautuu köyhälistön pariin ja raportoi heidän asuinoloistaan, nälästään ja kamppailustaan eloonjäämiseksi suurkaupungin syrjäkujilla.","Jack Londonin 'Kadotuksen kansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3350.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KADOTUKSEN KANSA\n\nKuvaus Lontoon East Endistä\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut\n\nKaapo Murros\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Englantilaisen kustantajan huomautus.\n Esipuhe.\n     I. Alas.\n    II. Reilu Johnny.\n   III. Asuntoni ja vähän muutakin.\n    IV. Muuan Kadotuksen-kuilun mies.\n     V. Laidalla.\n    VI. Paistinpannu-kuja ja silmäys Kadotuksenkuiluun.\n   VII. Viktoria-ristin mies.\n  VIII. Ajuri ja kirvesmies.\n    IX. Piikkilä.\n     X. Lipun kannossa.\n    XI. Pihti.\n   XII. Kruunauspäivä.\n  XIII. Dan Cullen, tokkamies.\n   XIV. Humala ja humalanpoimijat.\n    XV. Meren nainen.\n   XVI. Omaisuus ja ihminen.\n  XVII. Kykenemättömyys.\n XVIII. Palkat.\n   XIX. Getto.\n    XX. Kahvilat ja \"Köyhän miehen hotellit\".\n   XXI. Elämän epävarmuus.\n  XXII. Itsemurhat.\n XXIII. Lapset.\n  XXIV. Öinen näky.\n   XXV. Nälkävalitus.\n  XXVI. Juoppous, kohtuullisuus ja säästäväisyys.\n XXVII. Asiain hoitaminen.\n\n\n\n\nENGLANTILAISEN KUSTANTAJAN HUOMAUTUS.\n\n\n_T.P.'s Weekly_-lehden marraskuun 14:nnen päivän numerossa 1902 oli\nseuraava uutinen:\n\n\"_Jack London Lontoossa_. — Herra Jack London on varmasti\nelähdyttävä ilmestys. Hänen kaksi teostaan Klondyken elämästä\n— 'Hänen isäinsä Jumala' ja 'Suden pentu' — on herättänyt\nhuomiota ehkäpä enemmän kuin kenenkään uuden kirjailijan\npikku kertomukset sen jälkeen kuin Kipling antoi maailmalle\n'Soturikolmikon' ja 'Yksinkertaisia tarinoita kukkuloilla'. Hän\non vain kuudenkolmattavuotias, mutta on ansainnut toimeentulonsa\nkuudentoista vanhasta asti — valaanpyytäjälaivan mastossa,\nkulkurina tai päiväläisenä ja Klondyken kultakentillä. Kun hänen\nLontoon-kustantajansa julkaisivat hänen ensimmäisen kirjansa\nEnglannissa, he kehoittivat häntä kirjeissään tulemaan Eurooppaan ja\nkatselemaan hiukan vanhaa maailmaa, varsinkin Lontoon Itäpäätä, sillä\nsieltä hän heidän arvelunsa mukaan löytäisi loppumattomasti sellaisia\naineksia, joita hän osaisi käyttää. Tämä tapahtui viime keväänä. Hän\nkirjoitti kotoaan Kaliforniasta, sanoen toivovansa, että voisi tulla\n— joskus.\n\n\"Noin viisi viikkoa sitten hän astui kustantajan konttoriin. Siellä\noltiin riemastuneita hänet nähtäessä ja kysyttiin, milloin hän oli\nsaapunut Englantiin. — 'Noin kaksi kuukautta sitten', oli vastaus.\n— 'Mutta missä olette ollut koko tämän ajan?' — 'Itäpäässä, tokkain\nseutuvilla. Tämä on ensimmäinen vierailuni Lontoossa.' — Ja se\noli totta. Hän saapui Lontooseen kääntymättä kenenkään muun kuin\nAmerikan konsulin puoleen, meni suoraan vanhain vaatteiden kauppaan,\nsonnustautui viheliäiseen vanhaan pukuun ja hävisi suoraa päätä\njonnekin 'tokkain seutuville' ollen kadoksissa kaksi kuukautta.\"\n\nTämä merkillisen häviämisen tuloksena on tämä kirja \"Kadotuksen\nkansa\". Pelättävissä on, että monet englantilaiset eivät pidä siitä,\nmitä herra London on kirjoittanut. Mutta onko herra London väärässä?\n\nHän ei ole vihamielinen arvostelija. Toisin sanoen hän ei ole\nniitä amerikkalaisia, jotka aina kantavat kaunaa Englantia ja\nenglantilaisia vastaan. Päinvastoin hänen pikku kertomuksistaan\n(\"Hänen isäinsä Jumala\" ja \"Suden pentu\") voidaan merkitä\nlukemattomia kohtia todistukseksi siitä, että hän suuresti ihailee\ntyypillistä englantilaista luonnetta ja on suuresti kiintynyt\nkaikkeen, mikä liittyy Englannin nimeen. Hän on kirjoittanut Lontoon\nItäpäästä, samoinkuin hän kirjoitti Klondykesta, pannen asiat\npaperille siinä valossa kuin on ne nähnyt. Tässä kirjassa näemme\nkuvan Lontoon köyhien elämästä sellaisena kuin se kuva on painunut\nmiehen mieleen — eikä minkään tavallisen miehen mieleen — joka on\ntullut 7000 mailin päästä sitä vakavasti ja tasapuolisesti tutkimaan.\nOnko hänen käsityksensä väärä? Jos on, niin missä kohdin se erehtyy?\nJa jos se on oikea, niin — mitä silloin?\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nTässä teoksessa kerrotut kokemukseni ovat peräisin kesältä 1902.\nLaskeuduin Lontoon kellarimaailmaan mielessäni aatos, jota parhaiten\nvoinen verrata urkkijan aikeisiin. Valmistauduin uskomaan vain omien\nsilmieni todistusta, tyytymättä sellaisten luuloihin, jotka eivät\nolleet sitä nähneet, tai sellaisten sanoihin, jotka olivat sen\nnähneet ja siellä ennen käyneet. Mukaani otin erään yksinkertaisen\nmittapuun, jolla tunnustella kellarimaailman elämää: mikä edisti\nelämää, aineellista ja henkistä terveyttä, se oli hyvää; mikä taas\ntukahdutti ja vahingoitti elämää, kääpiöi ja kuristi sitä, se oli\npahaa.\n\nLukija saa pian selvästi havaita, että näin paljon sellaista, mikä\noli pahaa. Eikä kuitenkaan saa unohtaa, että sitä aikaa, josta\nkirjoitan, pidettiin Englannissa \"hyvänä aikana\". Se nälänhätä ja\nasuntopula, minkä tapasin, oli alituista kurjuuden tilaa, mikä ei\nmilloinkaan, ei rikkaimpina runsauskausinakaan muuksi muutu.\n\nNyt puheenaolevaa kesää seurasi ankara talvi. Suuret työttömäin\nlaumat muodostivat kulkueita, kymmeniäkin samaan aikaan, ja marssivat\njoka päivä Lontoon katuja kerjäten leipää. Herra Justin Mc Carthy\nkirjoitti tammikuussa 1903 New Yorkin _Independent_-lehteen seuraavan\nkeskitetyn kuvauksen asemasta:\n\n\"Työhuoneissa ei ole enää jalanleveyttäkään nälistyneille laumoille,\njotka yötä päivää anovat niiden ovilla ruokaa ja suojaa. Kaikki\nhyväntekeväisyyslaitokset ovat kuluttaneet loppuun varansa,\nkoettaessaan kerätä muonavarastoja Lontoon katujen ja kujien\nvarsilla olevien ullakkokomeroitten ja kellareitten nälkäänäkeville\nasukkaille. Pelastusarmeijan Lontoon eri puolilla olevia majoja\npiirittävät iltaisin työttömäin ja nälkäisten joukot, joille ei riitä\nsuojaa eikä ravintoa.\"\n\nOn väitetty, että esittämäni arvostelu Englannin oloista on\nliian pessimistinen. Voin puolustuksekseni väittää, että olen\noptimisteista optimistisin. Mutta mittaan ihmiskuntoa yksilöittäin\nenkä poliittisten ryhmittelyjen perusteella. Yhteiskunta kasvaa,\nmutta poliittiset koneistot murenevat ja muuttuvat romuksi.\nEnglantilaisilla on nähdäkseni suuri ja valoisa tulevaisuus, mikäli\nkatsotaan miehen ja naisen kuntoa, terveyttä ja onnea. Mutta\nsiitä poliittisesta koneistosta, joka tätä nykyä kunnottomasti\nhoitelee heidän asioitaan, en suurelta osalta näe muuta jäljellä\ntulevaisuudessa kuin kasan romua.\n\n_Jack London_.\n\nPiedmont, Kalifornia.\n\n\n\n\nI.\n\nALAS.\n\n\n\"Mutta ette voi sitä tehdä, se on varma\", sanoivat ystävät, joilta\npyysin neuvoja, kun aioin painua Lontoon Itäpään sokkeloihin.\n\"Parasta teidän olisi pyytää poliisi oppaaksenne\", he lisäsivät\nparemmin ajateltuaan ja yrittäen tunnontarkasti tajuta moisen hullun\nmiehen mielentilan kulkua, joka oli saapunut heidän luokseen ja jonka\nsuosituskirjat olivat paremmassa kunnossa kuin järki.\n\n\"Mutta tahdon pysyä aivan erilläni poliisista\", väitin vastaan.\n\"Haluan vain laskeutua Itäpäähän ja tutustua siihen omin voimin.\nHaluan tietää, miten ihmiset siellä asuvat ja miksi he asuvat siellä\nsekä mitä varten he elävät. Lyhyesti: aion itse lähteä sinne asumaan.\"\n\n\"Ette suinkaan aikone _asua_ siellä\", sanoi jokainen, ilmeinen\nvastalause kasvoillaan. \"Siellähän sanotaan olevan paikkoja, joissa\nihmiselämä ei ole penninkään arvoinen.\"\n\n\"Juuri ne paikat haluan nähdä\", keskeytin.\n\n\"Mutta sitäpä ette voi, se on varma\", oli peruuttamaton vastaus.\n\n\"Sitä kuullakseni en ole tullut luoksenne\", vastasin jyrkästi, hiukan\närtyneenä heidän käsityskykynsä vajavaisuudesta. \"Olen täällä vieras\nja haluaisin kuulla teiltä, mitä tiedätte Itäpäästä, päästäkseni\njotenkin alkuun.\"\n\n\"Mutta mehän emme tiedä mitään Itäpäästä. Se on tuolla jossakin.\"\nJa he viittasivat käsillänsä epämääräisesti siihen suuntaan, josta\njoskus harvoin näki auringon nousevan.\n\n\"Sitten lähden Cookien luo\", ilmaisin heille.\n\n\"Tehkää se\", sanoivat he helpottuneina. \"Cookit varmaankin tietävät.\"\n\nMutta O'Cook, Thomas O'Cook & Poika, asiantuntijat ja\nmatkailutoimitsijat, koko maailman elävät tienviitat ja ensi-avun\nantajat eksyville matkustajille — he osasivat epäröimättä,\nhelposti ja nopeasti lähettää minut pimeimpään Afrikkaan taikka\nkeski-Tibetiin, mutta Lontoon Itäpäähän, vain kivenheiton päähän\nLudgaten torilta, sinne he eivät tunteneet tietä.\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi teitten ja kulkureittien elävä\ntietokalenteri Cookin Cheapsiden-toimistossa. \"Se on niin — hm —\nniin tavatonta.\"\n\n\"Neuvotelkaa poliisin kanssa\", päätti hän tietäväisenä, kun pidin\npääni. \"Me emme ole tottuneet ohjaamaan matkustajia Itäpäähän;\nme emme saa milloinkaan tilauksia siihen suuntaan emmekä tiedä\nhitustakaan koko paikasta.\"\n\n\"No samantekevä\", keskeytin hänet, pelastuakseni hänen kielteisen\nsanaryöppynsä tohinasta, joka oli lakaista minut ulos koko\ntoimistosta. \"Mutta jotakin te voitte tehdä hyväkseni. Tahdon\nilmoittaa teille, mitä aion tehdä, niin että selkkauksien sattuessa\nvoitte todistaa, kuka olen.\"\n\n\"Ahaa, kyllä ymmärrän; jos teidät murhattaisiin, niin meidän pitäisi\nosata tuntea ruumiinne.\"\n\nHän sanoi sen niin hilpeästi ja kylmäverisesti, että heti olin\nnäkevinäni kankean ja silvotun ruumiini lojuvan tahmealla laatalla,\njohon tihkuilee lakkaamatta kylmää vettä, ja hänet olin näkevinäni\nkumartuneena ylitseni, murheellisena ja kärsivällisesti selitellen\nsitä sen mielettömän amerikkalaisen ruumiiksi, joka oli tahtonut\nnähdä Itäpään.\n\n\"Ei, ei\", vastasin, \"ainoastaan todistaa, kuka olen, jos sattuisin\nsekaantumaan 'pollarien' verkkoihin\". Tämän lopun sanoin hiukan\nylpeästi, sillä olin sangen perehtynyt katukielen muotoihin.\n\n\"Se on salapoliisin asioita\", sanoi hän. — \"Sehän on niin tavatonta,\nymmärrättehän\", lisäsi hän kuin anteeksi pyytäen.\n\nSalapoliisipäällikkö kakisteli kurkkuaan ja änkytteli: \"Meidän\nperiaatteemme on\", selitti hän, \"ettemme anna mitään tietoja\nasiakkaistamme\".\n\n\"Mutta tässä tapauksessahan\", intin, \"asiakas itse pyytää teitä\nantamaan tietoja hänestä itsestään\".\n\nTaas hän kakisteli ja änkytteli.\n\n\"Tietystikin ymmärrän\", ehätin huomauttamaan, \"että tämä on\ntavallisuudesta poikkeavaa, mutta...\"\n\n\"Aioin juuri huomauttaa\", jatkoi hän vakavasti, \"että tämä on niin\ntavatonta, etten luule voivamme tehdä mitään asiassa\".\n\nEnnen lähtöäni sain kuitenkin erään Itäpäässä asuvan salapoliisin\nosoitteen ja läksin Amerikan pääkonsulin luo. Ja siellä vihdoin\ntapasin miehen, jonka kanssa pääsin tolkulle. Siellä ei kakisteltu\neikä änkytelty, ei rypistetty kulmakarvoja, ei epäilty eikä\nhämmästelty. Hetkessä esitin itseni ja asiani, jonka hän hyväksyi\naivan luonnollisena. Seuraavan minuutin kuluessa hän tiedusti ikäni,\npituuteni, painoni ja tarkasti yleensä koko olemukseni. Ja kolmantena\nminuuttina pudistaessamme toistemme käsiä hyvästiksi hän sanoi: \"Hyvä\non, Jack. Kyllä muistan teidät ja pidän silmällä jälkiänne.\"\n\nHuoahdin helpotuksesta. Poltettuani laivat takanani olin nyt valmis\npainumaan siihen ihmiserämaahan, josta kukaan ei tuntunut mitään\ntietävän. Mutta heti sain uuden vastuksen ajuristani, joka harmaine\nposkiviuhkoineen oli ylen ylhäis-säätyinen henkilö ja joka useita\ntunteja oli järkkymättömän tasamielisenä ajanut minua ympäri Cityä.\n\n\"Ajakaa minut Itäpäähän\", määräsin istuessani paikalleni.\n\n\"Minne, herra?\" kysyi hän selvästi ällistyneenä.\n\n\"Itäpäähän, minne tahansa. Antakaa mennä.\"\n\nVaunut kulkivat umpimähkään muutaman minuutin ajan, sitten ne äkkiä\npysähtyivät. Läppä pääni yläpuolella aukeni, ja ajuri tirkisti siitä\nneuvottomana minua kohti.\n\n\"Mihinkäs paikkaan\", sanoi hän, \"te oikeastaan pyritte?\"\n\n\"Itäpäähän\", toistin. \"En minnekään erityisesti. Ajakaa vain sinne,\nminne tahansa.\"\n\n\"Mutta mihin numeroon, herra?\"\n\n\"Kuulkaapas nyt\", ärjäisin hänelle. \"Ajakaa minut Itäpäähän ja heti\npaikalla.\"\n\nSelvää oli, ettei hän ymmärtänyt, mutta veti kuitenkin päänsä pois ja\nhoputti mutisten hevosensa liikkeelle.\n\nEi missään Lontoon kaduilla voi päästä näkemästä surkeata köyhyyttä,\nsillä viiden minuutin kävelyllä melkeinpä missä tahansa tapaa\ntakakujakorttelin, mutta ne tienoot, jonne vaununi nyt tunkeutuivat,\nolivat loppumatonta takakujaa. Kadut olivat täynnä uutta ja\nerilaista ihmisrotua, lyhytkasvuista ja ulkomuodoltaan vaivaista\nja kuin oluella valeltua. Vierimme eteenpäin maileittain ohi\ntiilirakennusten ja lian, ja joka poikkikadulta ja kujalta vilahti\nsilmiin pitkiä tiilitalojen ja kurjuuden lonkeroita. Siellä täällä\nhoiperteli humalainen, mies tai nainen, ja ilma oli täynnä toraa\nja rähinää. Torilla vanhuuttaan horjuvat miehet ja naiset etsivät\nlokaan heitetyistä tunkiokasoista mädäntyneitä perunoita, herneitä\nja kasviksia, kun taas pienet lapset parveilivat kuin kärpäset\npahentuneitten hedelmien ympärillä, työntäen käsivartensa olkapäihin\nasti vetelään siivottomuuteen ja onkien sieltä puolipilaantuneita\npaloja, jotka he paikalla hotkaisivat suuhunsa.\n\nAjeluni aikana en tavannut ainoatakaan ajopeliä, ja minun vaununi\nolivat kuin ilmestys toisesta ja paremmasta maailmasta, päättäen\nlasten juoksusta perässämme ja sivuillamme. Ja niin pitkälle\nkuin näkyi oli vain tukevaa tiiliseinää, lokaista katukivitystä\nja räyhääviä kulkijoita; ja ensimmäisen kerran eläessäni minua\npeloitti väkijoukon katseleminen. Se oli kuin pelkoa merta kohtaan;\nja ne viheliäiset laumat, katu kadulta, tuntuivat äärettömän ja\npahanhajuisen meren aalloilta, jotka nuoleksivat minua ja uhkasivat\nvyöryä ylitseni ja upottaa minut.\n\n\"Stepney, herra. Stepneyn asema\", ilmaisi ajuri ylhäältä.\n\nKatselin ympärilleni. Se oli todellakin rautatieasema, ja hän oli\nepätoivoissaan ajanut sinne, ainoaan tuttuun paikkaan, mistä koskaan\noli kuullut puhuttavan tässä erämaassa.\n\n\"Entä sitten?\" vastasin.\n\nHän tuijotti minuun älyttömänä, pudisti päätään ja näytti kovin\nonnettomalta. \"Minä olen täällä vallan vieras\", onnistui hänen\näännähtää. \"Ja ellette pyri Stepneyn asemalle, en piru vieköön\nymmärrä, minne haluatte.\"\n\n\"Sanon teille, mitä haluan\", vastasin. \"Ajakaa eteenpäin ja pitäkää\nsilmänne auki, kunnes tapaatte puodin, jossa myydään vanhoja\nvaatteita. Kun näette sellaisen putkan, ajakaa yhä edelleen lähimmän\nkulman taakse ja laskekaa minut kadulle.\"\n\nSaatoin nähdä, että hän alkoi pelätä kyytipalkkansa takia, mutta\nvähän myöhemmin hän tiukensi ohjia ja ilmoitti minulle, että vanhojen\nvaatteiden kauppa oli lyhyen matkan päästä takana.\n\n\"Ettekö jo maksaisi?\" pyysi hän. \"Se olisi seitsemän ja puoli.\"\n\n\"Johan nyt\", naurahdin, \"sitten en enää näkisi teistä jälkeäkään\".\n\n\"Herra paratkoon\", vastasi hän, \"mutta ellette te maksa nyt, niin\nminä en teistä löydä jälkeäkään.\"\n\nMutta rääsyinen katselijajoukko oli jo kerääntynyt vaunujen\nympärille, ja minä naurahdin jälleen ja kävelin vanhojen vaatteiden\nkauppaan.\n\nSiellä oli vaikeinta saada puotimies ymmärtämään, että minä vakaasti\nja toden teolla halusin vanhoja vaatteita. Mutta yritettyään monet\nkerrat tuloksettomasti tyrkyttää minulle uusia ja mahdottomia\ntakkejaan ja housujaan hän alkoi kantaa näkyville läjittäin vanhoja,\niskien tavan takaa salaperäisesti silmää ja lasketellen hämäriä\nviittauksia. Tämän hän teki siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että\nminä ymmärtäisin hänen arvanneen, minkä tuulen puhaltamia minä\nolin, saadakseen ilmitulon uhalla minut maksamaan nylkyhintoja\nostoksistani. Sekavapaperinen mies tai meren takaa tullut suurroisto,\nsellaiseksi hän minut arvioi — kummassakin tapauksessa henkilö,\njolla oli syytä väistää poliisia.\n\nMutta minä väittelin hänen kanssaan hinnan ja arvon huimaavasta\nerotuksesta, kunnes sain hänen käsityksensä täysin ojennetuksi ja\nhän valmistautui ankaraan kaupanhierontaan ankaran ostajan kanssa.\nLopulta minä valitsin vahvat, vaikka melkoisen kuluneet housut,\nnukkavierun takin, jossa yksi nappi toki oli jäljellä, kenkäparin,\njotka selvästi olivat olleet mukana hiilen luonnissa, ohuen nahkavyön\nja ylen likaisen kankaisen lakin. Alusvaatteeni ja sukkani olivat\nkuitenkin uudet ja lämpimät, mutta sen laatuiset, että kuka Amerikan\nkulkuri tahansa onnen hylkimänäkin olisi tavallisissa olosuhteissa\nsaattanut sellaiset hankkia.\n\n\"Kylläpäs olet kiva mies\", sanoi hän avomielisesti ihaillen,\nojentaessani hänelle ne kymmenen shillinkiä, jotka lopuksi olimme\nsopineet vaatteiston hinnaksi. \"Olet sinä piru vie ennenkin\nkuleksinut näitä katuja. Nuo housut maksaisivat joka paikassa\nviisi tolppaa, ja lossari maksaisi kengistä kyllä kaksi ja puoli,\npuhumattakaan takista ja lakista ja uudesta paidasta ja muista\nparseleista.\"\n\n\"Paljonko maksat niistä?\" kysäisin äkkiä. \"Minä maksoin sinulle\nkymmenen tolppaa koko kääröstä, mutta myyn sen takaisin heti paikalla\nkahdeksasta. Siinä on, maksa pois.\"\n\nMutta hän pudisti irvistäen päätään, ja vaikka olinkin tehnyt hyvän\nkaupan, huomasin mielikarvaudekseni, että hän oli tehnyt vieläkin\nparemman.\n\nTapasin ajurini ja poliisin päät yhdessä, mutta viimeksimainittu,\ntarkasteltuaan minua terävästi ja erityisesti silmäiltyään\nepäluuloisesti kääröä kainalossani, kääntyi pois ja jätti ajurin\nkiukuttelemaan yksikseen. Eikä tämä tahtonut hievahtaa askeltakaan,\nennenkuin olin maksanut hänelle hänen vaatimansa seitsemän shillinkiä\nkuusi penceä. Mutta sen jälkeen hän oli valmis ajamaan minut vaikka\nmaailman ääriin, pyydellen nöyrästi anteeksi itsepäisyyttään\nja selitellen, että Lontoon kaupungissa sattuu tapaamaan jos\njonkinlaisia kyydittäviä.\n\nMutta hänen tarvitsi ajaa minut vain Highbury Valeen\nPohjois-Lontoossa, missä matkatavarani minua odottivat. Siellä\nriisuin seuraavana päivänä kenkäni (en suinkaan kaipaamatta niiden\nkeveyttä ja mukavuutta) ja pehmeän harmaan matkapukuni sekä yleensä\nkaikki vaatteeni ja aloin verhota ruumistani toisten, minulle tuiki\ntuntemattomain miesten vaatteilla, miesten, joiden todella oli\ntäytynyt olla onnettomia, koska olivat saaneet kaupata sellaiset\nryysyt aivan säälittävistä hinnoista niiden kauppiaalle.\n\nAluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan neuloin kultapunnan (pahan\npäivän varalle varmasti varsin vaatimaton määrä), ja aluspaitani\nsisäpuolelle työnnyin itsekin. Ja sitten istuin noitumaan hyviä ja\nlihavia vuosiani, jotka olivat saaneet ihoni pehmeäksi ja kohottaneet\nhermot aivan ihon pinnalle; sillä paita oli karkea ja rosoinen\nkuin jouhista kudottu, ja olenpa varma siitä, että ankarinkaan\nlihansakiduttaja ei ole kärsinyt enempää kuin minä seuraavina\nneljänäkolmatta tuntina.\n\nPukuni muut osat oli verraten helppo vetää ylleni, vaikka kengät\ntekivätkin aika tenän. Ne olivat jäykät ja kovat kuin puusta tehdyt,\nja vasta pitkän aikaa muokattuani päällisiä nyrkeilläni sain jalkani\nsopimaan niihin. Sitten, taskussani muutama shillinki, veitsi\nja nenäliina sekä hiukan ruskeata paperia ja kimpale tupakkaa,\nmarssin alas rappusia ja heitin hyvästit pahaaennusteleville\nystävilleni. Mennessäni ovesta \"apumuija\", säädyllinen keski-ikäinen\nvaimo, ei voinut vastustaa irvistystä, joka värähdytti hänen\nhuuliansa ja erotti ne toisistaan, kunnes kurkku, vaistomaisesta\nmyötämielisyydestä, laski niitä eriskummaisia eläimellisiä ääniä,\njoita me tavallisesti sanomme \"nauruksi\".\n\nTuskin olin päässyt kadulle, kun jo sain tuta, minkä muutoksen\nvaatteet olivat tehneet olemukseeni. Kaikki huomaavaisuus oli\nkadonnut alemman kansan käytöksestä, kun tulin sen kanssa\nkosketuksiin. Äkkiä, silmänräpäyksessä niin sanoakseni, olin tullut\nyhdeksi heistä. Nukkavieru takkini, jonka hihat olivat melkein\npuhki kyynärpäistä, oli luokkani merkkinä ja tunnustähtenä, ja se\noli heidänkin luokkansa. Se teki minut samanrotuiseksi, ja sen\nnöyristelevän ja liian kunnioittavan kohtelun sijasta, jota tähän\nasti olin nauttinut, sain kokea olevani samanarvoinen toveri.\nRisahousuinen ja likahuivinen mies ei sanonut minua enää \"herraksi\"\neikä \"korkea-arvoisuudeksi\". Nyt olin \"toveri\" — ja se onkin soma\nja herttainen sana, joka vaikuttaa hivelevästi, siinä on lämpöä ja\niloa, jota noissa toisissa sanoissa ei ole. \"Korkea-arvoisuus\". Se\nmaistuu herruudelta ja vallalta ja korkealta virallisuudelta — se\non juurella-olijan veroa latvassa-istuvalle, lausuttu toivossa, että\ntämä hiukan helpottaisi ja keventäisi toisen kuormaa, mikä on vain\nalmun anelemisen toinen muoto.\n\nTämä tuo mieleeni näissä ryysyissä ja repaleissa kokemani ilon, jota\nei ole suotu tavalliselle amerikkalaiselle ulkomailla. Tavallinen\nyhdysvaltalainen Euroopan-matkustaja, joka ei ole lainkaan Kroisos,\nhuomaa äkkiä painuvansa itsetietoisen itaruuden tilaan, kun\nnöyristeleväin rosvojen laumat hiipivät hänen kintereillään päivän\nnoususta sen laskuun asti ja tyhjentävät hänen lompakkonsa tavalla,\njoka saisi koronkiskurinkin punastumaan.\n\nRyysyissäni ja repaleissani pelastuin juomaraharutosta ja minua\nkohdeltiin vertaisena. Vieläpä, ennenkuin päivä oli lopussa, olin\npäässyt niin pitkälle, että sanoin ylen kiitollisena \"Kiitos, herra\"\neräälle herrasmiehelle, jonka hevosta pitelin ja joka painoi pennyn\ninnokkaaseen kouraani.\n\nToisiakin muutoksia havaitsin tapahtuneen olosuhteissani uuden pukuni\njohdosta. Pyrkiessäni vilkasliikkeisten katujen yli huomasin, että\nminun täytyi erikoisen tarkasti varoa ajopelejä, ja kouraantuntuvalla\ntavalla tunsin, että henkeni oli halventunut suoraan verrannollisesti\nvaatteitteni kanssa. Kysyessäni ennen tietä poliisilta sain\ntavallisesti vastauksen: \"Omnibusko vai vaunut, herra?\" Mutta nyt\ntuli kysymys: \"Jalanko vai ajaen?\" Rautatieasemillakin minulle\ntyönnettiin nyt kolmannen luokan piletti luonnostaan lankeavana.\n\nMutta kaikesta sain täyden korvauksen. Ensimmäisen kerran tapasin\nEnglannin alemmat luokat välittömästi ja opin tietämään, millaisia\nne ovat. Kun vetelehtijät ja työmiehet kadunkulmissa ja kapakoissa\nkeskustelivat, kanssani, he puhuivat kuin ainakin mies toiselle ja\npuhuivat niin luonnollisesti kuin ihmisten pitäisi puhua, tahtomatta\nollenkaan päästä selville, mitä tai millä tavalla minä halusin heidän\npuhuvan.\n\nJa kun vihdoin läksin Itäpäähän, huomasin ilokseni, että\njoukkojen-kammo ei enää kiusannut minua. Olin muuttunut osaksi\nniistä. Ääretön ja pahanhajuinen meri oli lyönyt laineensa ylitseni,\ntai minä olin pehmeästi laskeutunut siihen, eikä siinä ollut mitään\npeloittavaa — lukuunottamatta ihopaitaani.\n\n\n\n\nII.\n\nREILU JOHNNY.\n\n\nEn ilmoita teille Reilun Johnnyn osoitetta. Riittäköön, kun sanon,\nettä hän asuu Itäpään kunnioitettavimman kadun varrella — kadun,\njota Amerikassa pidettäisiin peräti kurjana, mutta joka Itä-Lontoon\nerämaassa on todellinen keidas. Sitä ympäröivät joka puolelta\nyhteenahtautuneet likatunkiot ja kadut, joilla vilisee nuorta,\nvastenmielistä ja likaista ihmisrotua; mutta sen omilla käytävillä\non verraten niukalti lapsia, joilla ei ole muuta leikkipaikkaa, ja\nsillä on jonkinlainen autiuden leima, niin harvat ihmiset siellä\nliikuskelevat.\n\nJokainen talo tällä kadulla, niinkuin muidenkin katujen\nvarsilla, on naapuritalon välitöntä jatkoa. Jokaiseen taloon\non vain yksi sisäänkäytävä, etupuolen ovi, ja jokainen talo on\nnoin kahdeksantoista jalan levyinen, ja niihin kuuluu lisäksi\ntiiliseinäin rajoittama takapiha, mistä, ellei sada, saattaa katsella\nsavenkarvaista taivasta. Mutta muistaa tulee, että nyt onkin puheena\nItäpään äveriäs maailma. Muutamat tämän kadun ihmiset ovat niinkin\nvarakkaita, että pystyvät kustantamaan itselleen \"piian\". Reilulla\nJohnnylläkin on sellainen, sen tiedän hyvin, sillä hänen piikansa oli\nensimmäinen tuttavani tässä maailman erikoiskolkassa.\n\nTulin Reilun Johnnyn taloon ja ovelle tuli piika. Huomattava on, että\nhänen elämäntasonsa oli surkuteltava ja halveksittu, mutta säälien ja\nhalveksien hän siitä huolimatta katseli minua. Hän osoitti selvästi\nhaluavansa keskustelumme jäävän lyhyeksi. Päivä oli sunnuntai,\neikä Reilu Johnny ollut kotona, ja sen piti riittää. Mutta minä\nvitkastelin ja epäilin, tokko se oikein riitti, kunnes Reilun Johnnyn\nrouva viehättyi tulemaan ovelle, missä hän, ennenkuin kohdisti\nhuomionsa minuun, riiteli tytölle siitä, ettei tämä ollut sulkenut\novea.\n\nEi, herra ei ollut kotona, eikä hän liioin laskenut sunnuntaisin\nketään puheilleen. Olipa se peräti ikävää, minä sanoin. Olinko työn\nhaussa? En, aivan päinvastoin; olin tullut Reilun Johnnyn luokse\nasioissa, joista saattoi olla hänelle hyötyä.\n\nAsiain käsittelyssä tapahtui heti muutos. Puheenaoleva herrasmies oli\nkirkossa, mutta tulisi kotiin tunnin kuluttua taikka niillä main,\njolloin hänet epäilemättä saattoi tavata.\n\nTahtoisinko ystävällisesti astua sisälle? — ei, sitä rouva ei\nkehoittanut minua tekemään, vaikka minä ongiskelin tätä kutsua,\nilmoittamalla, että aioin mennä lähimmässä kulmassa olevaan\nkapakkaan. Ja alas kadulle meninkin, mutta, kirkkoaika kun oli,\n\"pöksä\" oli suljettu. Oli kurja tihusade, ja paremman puutteessa\nistuin lähimmille portaille odottamaan.\n\nJa sinne portaille piika tuli sangen happamana ja ymmällä minulle\nilmoittamaan, että rouva salli minun palata odottamaan keittiössä.\n\n\"Niin monet käyvät täällä työn haussa\", selitti rouva\nanteeksipyynnöksi. \"Niin että toivon, ettette loukkaantunut\npuheestani.\"\n\n\"En ollenkaan, en ollenkaan\", vastasin ylväimmällä tavallani,\nesiintyäkseni edes kerran ryysyjen arvon mukaisesti. \"Kyllä hyvin\nymmärrän asian, vakuutan teille. Työnhakijat kiusaavat teidät\narvatenkin melkein kuoliaaksi.\"\n\n\"Niin ne tekevät\", vastasi hän, tehden paljon puhuvan ja\nymmärrettävän eleen; ja sitten hän vei minut — ei keittiöön — vaan\nruokailuhuoneeseen, suosionosoitus, minkä arvelin saaneeni ylvään\nkäytökseni palkkioksi.\n\nTämä ruokailuhuone, joka oli samalla tasolla kuin keittiökin,\noli noin neljä jalkaa maan pinnan alapuolella ja niin pimeä (oli\nkeskipäivä), että minulla täytyi hetkinen totuttaa silmiäni näkemään\nsiinä synkeydessä. Likaista valoa kihoili yhdestä akkunasta, jonka\nylälaita oli katukäytävän tasalla, ja tässä valossa havaitsin\nvähitellen voivani lukea sanomalehteä.\n\nJa nyt, odottaessani Reilun Johnnyn tuloa, haluan selittää\ntarkoitukseni. Asuessani, syödessäni ja nukkuessani Itäpään kansan\nparissa aikomukseni oli hankkia itselleni hätäsatama, joka ei olisi\nkovin kaukana ja jonne voisin pistäytyä silloin tällöin päästäkseni\nvarmuuteen siitä, että kunnollisia vaatteita ja puhtautta vielä oli\nmaailmassa. Sellaiseen satamaan saisin myös postini, siellä voisin\nkirjoittaa muistiinpanoni ja sieltä saattaisin joskus karata pukua\nmuutettuani sivistysmaailmaan.\n\nMutta tässä hommassa oli vaikeutensa. Asuntoon, jossa omaisuuteni\nolisi turvassa, kuuluisi myös emäntä, joka varmasti olisi taipuvainen\nepäilemään kaksoiselämää viettävää herrasmiestä; ja sellainen emäntä\ntaas, joka ei vaivaisi päätään vieraansa kaksoiselämän takia,\nmerkitsisi asuntoa, jossa omaisuus olisi epävarmassa tallessa.\nTätä vaikeutta välttääkseni olin tullut Reilun Johnnyn luokse.\nSalapoliisissa, joka kolmisenkymmentä vuotta yhtä mittaa oli\nollut palveluksessa Itäpäässä ja joka kaikkialla tunnettiin erään\noikeudessa tuomitun rikosvangin hänelle antamalla nimellä, hänessä\ntäytyi olla miestä osoittamaan minulle rehellinen emäntä, jonka rauha\nei häiriytyisi merkillisistä vaelluksistani.\n\nHänen kaksi tytärtään ennättivät ennen häntä kirkosta kotiin, ja\nsieviä tyttöjä he olivatkin pyhäpuvuissaan, mutta heidän sievyytensä\noli sitä erityisen hentoa ja arkaa laatua, mikä on ominaista\nköyhälistön tyttärissä ja mikä ei ole muuta kuin lupaavaa alkua eikä\nkestä kauemmin kuin päivän ruskotus taivaalla.\n\nHe tarkastivat minua suorasukaisen uteliaina, aivan kuin olisin ollut\njonkinlainen outo eläin, eivätkä senjälkeen odotusaikani loppuun asti\nolleet minua näkevinänsäkään. Vihdoin Reilu Johnny itsekin saapui ja\nminut kutsuttiin toiseen kerrokseen hänen puheilleen.\n\n\"Puhukaa lujalla äänellä\", keskeytti hän minut heti aloittaessani.\n\"Olen pahoin vilustunut enkä kuule oikein hyvin.\"\n\nOi vanhan Sleuthin ja Sherlock Holmesin haamut! Arvailin, missähän\noli piilossa se apulainen, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin\nkaikki ne tiedot, mitkä kovalla äänellä annoin. Enkä vielä tähän\npäivään mennessä, vaikka olen niin paljon seurustellut Reilun\nJohnnyn kanssa ja tätä tapausta aprikoinut, ole päässyt täysin\nselville, oliko hän todella; kylmettynyt vai oliko hänellä apulainen\ntoisessa huoneessa. Mutta yhden seikan tiedän: vaikka ilmoitin\nReilulle Johnnylle kaikki itseäni ja aikeitani koskevat asianhaarat,\nhän siirsi päätöksensä seuraavaan päivään, jolloin saavuin\nhänen kadullensa tavallisissa vaatteissani ja vaunuilla ajaen.\nSilloin hänen! tervehdyksensä oli kohtelias ja pääsin alakertaan\nruokailuhuoneeseen juomaan teetä yhdessä perheen; kanssa.\n\n\"Me olemme yksinkertaista väkeä\", sanoi hän, \"emme elä lihavia\npäiviä, ja teidän täytyy tyytyä meihin sellaisina kuin kaikessa\nyksinkertaisuudessamme olemme.\"\n\nTytöt punastelivat ja hämmästelivät minua tervehtiessään, mutta hän\nei yhtään heidän tilaansa helpottanut.\n\n\"Haha!\" nauraa hörötti hän sydämellisesti, läjäyttäen kämmenensä\npöytään, niin että astiat helisivät. \"Tytöt luulivat eilen teidän\ntulleen leipäpalaa kerjäämään. Hahaha, hohoho!\"\n\nTätä tytöt närkästyneinä kiistivät valheeksi, silmät maahan\nluotuina ja posket syyllisen punaisina, aivan kuin oikean hienouden\nvälttämätön tunnusmerkki olisi kyky erottaa ryysyistään mies, jonka\nei tarvitse ryysyissä käydä.\n\nJa niinpä minun syödessäni leipää ja hilloa jatkui, ristikkäinen\nleikinlasku, tytärten pitäessä solvauksena minua kohtaan sitä,\nettä minua oli voitu epäillä kerjäläiseksi, ja isän katsoessa sitä\noveluuteni suurimmaksi ylistykseksi, että olin voinut herättää\nsellaisen epäilyksen. Tämä kaikki minua miellytti, samoin kuin\nleipä, hillo ja teekin, kunnes Reilu Johnny katsoi ajan tulleen\nhankkia minulle asunnon, ja sen hän tekikin, löytäen sen omalta\nkunnioitettavalta ja äveriäältä kadultaan puolenkymmenen oven päässä\nhänen omasta asunnostaan, talosta, joka oli samanlainen kuin hänen\nomansa, aivan kuin herne on toisen herneen kaltainen.\n\n\n\n\nIII.\n\nASUNTONI JA VÄHÄN MUUTAKIN.\n\n\nItälontoolaiseksi tämä kuuden shillingin eli puolentoista\ndollarin viikkomaksusta vuokraamani huone oli mitä mukavin. Mutta\namerikkalaisen kannalta katsoen se oli alkuperäisesti kalustettu,\nepämukava ja pieni. Kun aikaa voittaen olin lisännyt sen niukkaan\nkalustoon tavallisen kirjoituskonepöydän, saatoin siinä tuskin\nkunnolla kääntyä; totuin siinä kuitenkin purjehtimaan käärmemäisiä\nliikkeitä tehden, jotka vaativat notkeutta ja mielenmalttia.\n\nKotiuduttuani tai sijoitettuani sinne tavarani puin ylleni\nkulkurivaatteet ja läksin kävelylle. Kun asunto-asiat olivat\nvereksinä mielessäni, aloin tutkistella niitä kuvitellen olevani\nköyhä nuori mies, jolla oli vaimo ja iso perhe.\n\nHeti aluksi huomasin, että tyhjiä taloja oli vähän ja harvassa.\nVieläpä niin harvassa, että vaikka kuljeksin maileittain joka\nsuuntaan laajalla alalla, ei niistä ollut mitään tietoa. En tavannut\nainoatakaan tyhjää asuntoa — sitova todistus siitä, että alue oli\naivan \"kyllästytetty\".\n\nKun oli selvää, että köyhänä nuorena ja perheellisenä miehenä en\nvoinut vuokrata taloa tällä peräti kolkolla alueella, ryhdyin\netsiskelemään huoneita, kalustamattomia huoneita, minne sijoittaa\nvaimoni, pienokaiseni ja tavaramyttyni. Monta niitä ei ollut,\nmutta löysin niitä kuitenkin, tavallisesti yhden paikassaan, sillä\nköyhän miehen perheelle katsotaan yhden huoneen riittävän, missä\nkeittää, syödä ja nukkua. Tiedustellessani kahta huonetta vuokraajat\nkatselivat minua sillä silmällä, jolla kuvittelen erään henkilön\nkatselleen Oliver Twistiä tämän pyytäessä lisää ruokaa.\n\nEikä yhtä huonetta ainoastaan pidetty riittävänä köyhälle miehelle\nja hänen perheelleen, vaan havaitsin sitäpaitsi, että monet yhdessä\nainoassa huoneessa asuvat saattoivat säästää niin paljon tilaa, että\nvoivat ottaa luokseen vielä vuokralaisen tai pari. Kun sellaisen\nhuoneen saa vuokratuksi kolmesta kuuteen shillinkiin viikossa, voi\nkohtuullisesti päätellä, että arvokas vuokralainen saattoi saada\nlattiapintaa kahdeksan pennyn tai yhden shillingin arvosta. Hän\nsaattoi ehkä myös saada ruokansa vuokraajalta maksamalla muutaman\nshillingin lisää. Tätä minä en kuitenkaan tullut tiedustaneeksi —\nmoitittava laiminlyönti kylläkin — koska olin kuvitellun perheeni\nasioilla.\n\nTarkastamissani taloissa ei ollut kylpyhuonetta, ja sain tietää,\nettei kylpyhuonetta ollut ainoassakaan niistä tuhansista\ntaloista, joita näin ympärilläni. Ja olosuhteissamme — kun\nvaimoni, pienokaiseni ja vielä pari vuokralaista olisi kärsimässä\nyhden huoneen liiasta tilavuudesta — olisi kylpemisyritys\npesupurtilossakin ollut mahdoton. Mutta senpä sijaan säästyi\nsaippuata, ja niin oli kaikki hyvin, sillä pitäähän taivas meistä\nhuolen.\n\nEn kuitenkaan vuokrannut huonetta, vaan palasin asuntooni Reilun\nJohnnyn kadulle. Mutta kuviteltuani mielessäni vaimoani ja\npienokaisiani ja vuokralaisiani ja niitä erilaisia ketunluolia,\njonne olin heitä sijoitellut, oli arvioimiskykyni piiri käynyt\nkovin ahtaaksi, niin etten heti oikein ymmärtänyt oman huoneeni\ntilavuusmittoja. Sen avaruus oli aivan hämmästystä herättävä.\nSaattoiko tämä todella olla sama huone, jonka olin vuokrannut\nkuudesta shillingistä viikossa? Mahdotonta. Mutta emäntäni, joka\nnaputti ovelleni kysyäkseen, olinko jotakin vailla, hälvensi\nepäilykseni.\n\n\"Kyllä niin on, herra\", vastasi hän kysymykseeni. \"Tämä katu on enää\njäljellä. Kaikki muutkin kadut olivat samanlaisia kuin tämä kahdeksan\ntai kymmenen vuotta sitten, ja kaikki ihmiset varsin kunniallisia.\nMutta meikäläiset on karkoitettu pois. Tämän kadun asukkaat ovat\nviimeiset. Se on peloittavaa, herra.\"\n\nJa sitten hän selitti sen kyllästyttämisprosessin, minkä kautta\nnaapuriston vuokra-arvo oli noussut sitä mukaa kuin sen laatu oli\nhuonontunut.\n\n\"Nähkääs, herra, meikäläiset eivät ole tottuneet kasaantumaan yhteen\nsillä tavalla kuin nuo toiset. Me tarvitsemme enemmän tilaa. Toiset,\nulkolaiset ja alemman luokan väki, voisivat tähän taloon sijoittautua\nviisin kuusin perhein, kun me taas olemme vain yksin. Siten he voivat\nmaksaa enemmän vuokraa kuin meidän kannattaa. Se on peloittavaa,\nherra; ja ajatellapa, että vain muutama vuosi sitten koko tämä\nnaapuristo oli niin kunniallista kuin olla voi.\"\n\nKatselin häntä. Hän oli Englannin työväenluokan parhaistoon kuuluva\nnainen, jossa oli lukuisasti hienostumisen merkkejä, mutta joka\nhitaasti oli luisumassa sen iljettävän ja löyhkäävän inhimillisen\nhyökyaallon pyörteeseen, mikä vallassaolijain tahdosta työntyi\nLontoon kaupungista itää kohden. Pankki-, tehdas-, hotelli- ja\nkonttorirakennusten täytyy saada tilansa, ja kaupungin köyhä kansa\non kulkurisyntyistä; ja niinpä se siirtyy itään päin, aalto aallon\njälkeen, ahtaen täyteen ja pilaten seudun toisensa perästä ja\najaen työväen paremmat ainekset edellään tienraivaajiksi kaupungin\nreunoille taikka polkien ne maahan, ellei ensimmäisessä polvessa,\nniin varmasti toisessa tai kolmannessa.\n\nReilun Johnnynkin kadun meno on vain kuukausien kysymys. Hän tietää\nsen itsekin.\n\n\"Parin vuoden päästä\", sanoo hän, \"loppuu vuokrasopimukseni. Isäntäni\non meikäläisiä. Hän ei ole kohottanut ainoankaan talonsa vuokria\ntäällä, ja siten olemme voineet pysyä paikallamme. Mutta hänhän\nvoi myydä ne tai kuolla minä päivänä tahansa, mikä on aivan sama\nmeidän kannaltamme katsoen. Talon ostaa joku rahasaksa, hän rakentaa\njonkin pajan tuolle takapihan maatilkulle, missä nyt ovat minun\nviinirypäleeni, ja vuokraa talon, huoneen perhettä kohti. Siinä sitä\nollaan, ja Reilu Johnny saa siirtyä muualle.\"\n\nJa olin todella näkevinäni Reilun Johnnyn kunnon vaimonsa ja sievien\ntyttäriensä ynnä kyräilevän piikansa kanssa muuttavan itään päin\nsumussa pakenevain varjojen tavoin, kaupunki-hirviön karjuessa heidän\nkantapäillään.\n\nMutta Reilu Johnny ei muuta yksin. Kaukana, kaukana kaupungin\nliepeillä asuu pikku liikemies, pienen liikkeen isännöitsijä ja\nasioissaan menestyvä konttoristi. He asuvat mökeissä ja yksinäisissä\nhuviloissa, joissa on palanen kukkatarhaa, tilaa liikuskella ja\nhengittää Jumalan ilmaa. He ylpeilevät ja nostavat rintaansa\najatellessaan sitä Kadotuksen-kuilua, josta ovat päässeet, ja\nkiittävät Jumalaa, etteivät ole niinkuin nuo toiset. Mutta kas.\nTuossa tulee heidän luokseen Reilu Johnny ja kaupunki-hirviö hänen\nkintereillään. Vuokrataloja kohoaa kuin taikavoimalla, puutarhat\nrakennetaan täyteen, huvilat jaetaan ja jaetaan moniksi asunnoiksi,\nja Lontoon musta yö sijoittuu paikalle innoittavana iljetyksenä.\n\n\n\n\nIV. MUUAN KADOTUKSEN-KUILUN MIES.\n\n\n\"Kuulkaahan, onko teillä antaa yösijaa?\"\n\nNämä sanat linkosin huolettomasti olkani yli pyylevälle\nvanhanpuoleiselle vaimolle, jonka ruokaa olin nauttimassa\nruokottomassa kahvilassa lähellä Poolia Limehousen tienoilla.\n\n\"Ooja\", vastasi hän lyhyesti, sillä ulkonäköni ei taitanut oikein\nvastata hänen talossaan vaadittavaa varallisuustasoa.\n\nEn sanonut sen enempää, vaan nautin ääneti sianlihaviipalettani ja\nkelmeänväristä teetäni. Eikä hänkään minusta enempää välittänyt,\nennenkuin tulin maksamaan nautintoani — neljä pennyä — ja vedin\nesille taskuni koko sisällyksen, kymmenen shillinkiä. Tarkoitettu\nvaikutus ilmeni heti.\n\n\"Ooja, herra\", aloitti hän heti omasta tahdostaan, \"minulla on teille\nantaa nätti yösija, niin että varmasti siihen miellytte. Reisusta on\npalattu, vai?\"\n\n\"Paljonko huoneesta?\" tiedustin, välittämättä hänen uteliaisuudestaan.\n\nHän mittaili minua päästä jalkoihin vilpittömästi ällistyneenä. \"Minä\nen hyyrää koko huonetta vakinaisillekaan vierailleni, saati sitten\ntilapäisille.\"\n\n\"Sitten kai täytyy kävellä muualle\", sanoin selvästi pettyneenä.\n\nMutta minun kymmenen shillinkiäni oli saanut hänet kovin kärkkääksi.\n\"Minä voin antaa teille nätin sängyn yhdessä kahden muun miehen\nkanssa\", tarjosi hän. \"Hyviä, kunniallisia miehiä ja säännöllisiä.\"\n\n\"Mutta minäpä en halua nukkua kahden muun miehen kanssa\", väitin.\n\n\"Eihän teidän tarvitsekaan. Huoneessa on kolme sänkyä, eikä se\nolekaan mikään pieni huone.\"\n\n\"Paljonko?\" tiedustin.\n\n\"Puoli kruunua viikossa, kaksi ja kuusi, [1 Kruunu = 5 shillinkiä,\nshillinki = 12 pennyä. Punta = 20 shillinkiä; Suom. muist.]\nvakinaiselta asukkaalta. Te tykkäätte miehistä, se on varma. Toinen\non makasiinimies ja on asunut täällä jo kaksi vuotta. Ja toinen\nkuusi. Kuusi vuotta herra, ja kaksi kuukautta tulee ensi lauantaina.\nHän on kulissimies\", jatkoi hän. \"Säännöllinen, kunniallinen mies, ei\nole koskaan pitänyt rokulia sinä aikana, minkä on luonani asunut. Ja\nhän pitää tästä talosta, hän sanoo, että tämä on paras asuinpaikka\nmitä on saatavissa. Hän on täysihoidossani, niinkuin muutkin\nasukkaani.\"\n\n\"Sitten kai hänelle jää säästöön paljon rahaa\", arvelin viattomasti.\n\n\"Siunatkoon, ei suinkaan. Mutta eihän hän rahoillaan saisi mistään\nniin hyvää.\"\n\nMielessäni väikkyi oma laaja Länteni, jonka ilmankannen alla on tilaa\nja rajattomasti ilmaa tuhansille Lontoille; mutta tässäpä oli mies,\nsäännöllinen ja luotettava, joka ei koskaan lyönyt työtänsä laimin,\nrehellinen ja kohtuullinen, joka asui yhdessä huoneessa kahden muun\nmiehen kanssa ja maksoi siitä kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa\nsekä tiesi omasta kokemuksestaan, että sen suurempaa runsautta hän\nei voi saavuttaa. Ja minä, kymmenen taskussani olevan shillingin\nvoimalla, saisin ryysyisenä käydä hänen huoneeseensa ja ruveta\nnukkumaan hänen kanssaan. Ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, mutta\nkuinkahan yksinäisyyttä kaipaakaan, kun on kolme vuodetta samassa\nhuoneessa, jonne vielä lasketaan tilapäisiä kymmenen shillingin\nvieraita.\n\n\"Kuinka kauan olette asunut täällä?\" kysyin.\n\n\"Kolmetoista vuotta, herra. Eikö tämä teistäkin ole miellyttävä\nasunto?\"\n\nPuhuessaan vaimo heilui ankarasti pienessä keittiössään, missä\nhän keitti ruokaa vierailleen, jotka olivat täysihoidossa. Ensin\nastuessani sisälle hän oli ollut kovassa työn touhussa eikä ollut\nsiitä hetkeksikään tauonnut keskustelumme kuluessa. Hän oli\nepäilemättä uuras vaimo. \"Ylös puoli kuusi\", \"Vuoteitten laittaminen\nviimeinen iltatyö\", \"Työssä, kunnes on nääntyä paikalleen\", sitä\nsamaa kolmetoista vuotta ja palkaksi harmaat hiukset, likaiset\nvaatteet, kumarat hartiat, vetelä ruumis; loppumatonta raadantaa\nepäsiistissä ja meluavassa kahvilassa, jonka edessä oli kymmenen\njalan levyinen kuja seinästä seinään ja vieressä vettä, inhoittavaa\nja kalmantuoksuista, lievästi puhuen.\n\n\"Kyllä kai tulette takaisin katsomaan?\" kysyi hän hartaasti,\nollessani lähdössä ovella.\n\nJa kääntyessäni takaisin ja katsellessani häntä ymmärsin täydelleen,\nmikä totuus piili vanhassa viisaassa sananlaskussa: \"Hyveessä hyveen\npalkinto.\"\n\nPalasin hänen luokseen. \"Oletteko koskaan pitää nyt lomaa?\" kysäisin.\n\n\"Lomaa?\"\n\n\"Niin, päivän parin matka maalle, päivän levähdys raittiissa ilmassa,\nymmärrättehän.\"\n\n\"Herra varjelkoon\", naurahti hän, ensimmäisen kerran\nkeskeyttäen työnsä. \"Lomaako tällaisilla kuin minä? Kaikkeapa sitä\najattelemaankaan. — Katsokaa eteenne!\" huudahti hän terävästi,\nollessani kompastua mädänneeseen kynnykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalla lähellä Länsi-Intian laivatelakkaa tapasin erään\nnuoren miehen lohduttomana tuijottelemasta liejuiseen veteen.\nLämmittäjän lakki oli vedettynä hänen silmilleen, ja hänen pukunsa\nruumiinmukaisuus viittasi erehtymättömästi merelle.\n\n\"Terve, toveri\", tervehdin häntä alkajaisiksi \"Osaatko neuvoa minulle\ntien Wappingiin?\"\n\n\"Karjalaivan souvarinako meren yli?\" kysyi hän heti tuntien\nkansallisuuteni.\n\nJa sitten me puutuimme puheisiin ja jatkoimme tuttavuutta kapakassa,\nryypiskellen pari tuopillista \"puoleksi kumpaakin\". Tämä kehitti\ntuttavuuden läheisemmäksi, niin että kun minä vedin esille kaikki\nkuparilanttini, shillingin verran (näennäisesti viimeiseni), ja\nerotin siitä kuusi pennyä yösijaa varten ja kuusi pennyä uutta\n\"puoleksi kumpaakin\" varten hän jalomielisesti ehdotti, että joisimme\nkoko shillingin.\n\n\"Toverini oli vähän slaiskaamassa eilen illalla\", selitti hän, \"ja\npollarit kaappasivat hänet, niin että sinä voit tulla kanssani hänen\nlaverilleen. Mitä sanot?\"\n\nMinä sanoin suostuvani, ja kun olimme kaataneet sisäämme koko\nshillingin arvosta olutta ja nukkuneet yön viheliäisellä vuoteella\nkurjassa pesässä, tiesin koko lailla tarkasti, mikä hän oli miehiään.\nJa myöhemmät kokemukseni todistivat, että hän jossakin suhteessa oli\nLontoon työväestön alemman luokan suuren joukkokunnan tyypillinen\nedustaja.\n\nHän oli lontoolainen synnyltään, ja hänen isänsäkin oli ollut\nlämmittäjä ja juoppo. Lapsuusaikana hänen kotinaan olivat olleet\nkadut ja möljät. Hän ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä koskaan\ntuntenut sitä oppia tarvitsevansa — turha ja hyödytön saavutus hänen\nmielestään ainakin hänen asemassaan olevalle miehelle.\n\nÄiti hänellä oli ollut ja lukuisasti kirkuvia veljiä ja sisaria,\nkaikki ahtautuneina pariin huoneeseen, missä saivat ruokansa\nniukemmin ja epäsäännöllisemmin kuin hän tavallisissa oloissa saattoi\nitselleen haalia. Hän ei oikeastaan käynyt koskaan kotona, paitsi\nniinä aikoina, jolloin häntä ei onnistanut oman ruokansa hankinnassa.\nHiukan näpistelyä ja kerjäämistä kaduilla ja möljillä, pari matkaa\nmerille kokkipoikana, jokunen matka hiilenluojana ja sitten\ntäysinoppineena lämmittäjänä, ja niin hän oli ennättänyt elämänsä\nhuipulle.\n\nJa tänä aikana hän oli takonut itselleen elämänvakaumuksen,\nällöttävän ja vastenmielisen vakaumuksen, mutta hänen kannaltaan\nvarsin johdonmukaisen ja järkevän. Tiedustaessani häneltä, mitä\nvarten hän eli, hän arvelematta vastasi: \"Ryypiskelläkseni.\" Matka\nmerelle (sillä täytyihän elää ja saada, millä elää), sitten tilille,\nja lopuksi pitkä ryyppy. Senjälkeen miten kuten pikku ryyppyjä,\nnorkoilemalla kapakoissa tovereilta, joilla sattui vielä olemaan\nkolikko pari jäljellä, niinkuin minulla, ja norkoilut tyrehdyttyä\ntaas matka merelle ja saman eläimellisen kiertokulun uusiminen.\n\n\"Entäs naiset?\" tiedustin, kun hän oli lopuksi julistanut juopottelun\nolemassaolonsa ainoaksi päämääräksi.\n\n\"Naiset.\" Hän paukautti tuoppinsa kapakkapöytään ja herkesi\nkaunopuheiseksi. \"Naiset ovat sellaisia kappaleita, jotka minun\nkokemukseni opetuksen mukaan on jätettävä rauhaan. Se ei kannata,\ntoveri, ei kannata. Mitäpä minunlaiseni mies kaipaa naisilta, hä?\nSanoppas mitä? Olihan minulla äitimuori, ja hänestä sain tarpeekseni:\nse oli pelkkää lasten pieksämistä ja äijän rökittämistä, milloin\ntämä tuli kotia. Ja se tapahtui harvoin se, sen minä sanon. Ja\nminkä tähden? Muorin tähden. Ukko ei totisesti pitänyt kotia\nonnen sopukkana, hän, ja siinä syy. Entä toiset naiset, kuinka ne\npitelevät lämmittäjä-parkaa, jolla sattuu olemaan joku shillinki\nhousuntaskussa? Yhden hyvän ryypyn hän ehkä ennättää saada\nmakoonsa, hyvän pitkän ryypyn, ja sitten nylkevät naiset hänet niin\nputipuhtaaksi, että toista et irti saa, kyllä tiedän sen. Minulla\non ollut kokemukseni minullakin, ja tiedän, mikä on mitäkin. Ja sen\nminä sanon, että missä on naisia, siellä on vastusta — kirkumista ja\nrääkymistä, tappelua ja puukottelua ja pollareita ja tuomareita ja\nkuukausi pakkotyötä lorun lopuksi, mutta ei tilipäivää.\"\n\n\"Mutta vaimo ja lapset\", väitin. \"Oma koti ja kaikkea muuta\nsellaista. Ajattelepas sitä. Palaat matkalta, pienokaiset kiipeilevät\npolvillesi, ja onnellisena hymyilee vaimo, joka antaa sinulle\nmuiskun pöytää kattaessaan; entä pienokaisten suukot, kun he menevät\nsänkyynsä ja pata porisee liedellä rupatellessasi kaikenlaista, missä\nolet ollut ja mitä olet nähnyt ja kuunnellessasi vaimosi tarinoivan\nkaikesta, mitä on tapahtunut kotona poissaollessasi ja...\"\n\n\"Ole pörisemättä\", huudahti hän iskien leikillään nyrkkinsä olalleni.\n\"Mitä sinä oikein meinaat, mies? Muiskaava vaimo, kiipeevät\npienokaiset, poriseva pata, kaikki neljällä ja puolella punnalla\nkuussa, jos sinulla on laiva, ja tyhjällä, kun ei sitä ole. Minäpä\nsanon, mitä saisin neljällä ja puolella punnalla — toraavan muijan,\nparkuvia pentuja, hiilenpuutteen porisevan padan sijasta, ja patakin\nkanissa, sen minä saisin. Ja siinä sitä olisikin riittämiin.\nKimpaantuisi mies ja kiittäisi onneansa, jos pääsisi takaisin\nmerille. Vaimo! Mitä varten? Saadaksesi elämän viheliäiseksi? Lapsia!\nTottele minua, toveri, ja jätä ne toisten tehtäviksi. Katsoppas\nminua. Minä saan ottaa ryyppyni, milloin tahdon, eikä siunattu muija\neivätkä lapset milloinkaan huuda leipäänsä. Minä olen onnellinen,\nolen niinkin, tyhjentäessäni oluttuoppiani sinunlaisesi toverin\nkanssa ja löytäessäni hyvän laivan ja lähtiessäni taas merireisulle.\nOttakaamme siis vielä tuopillinen. Puoliksi kumpaakin, se on poikaa\nse.\"\n\nKertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren\nmiehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen\nelämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt.\nKotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. \"Koti\" sana ei herättänyt\nhänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden\nsamalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät\nhänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin\nmiehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden\nperussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja\nmaterialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen\nja oli sen löytänyt ryypystä.\n\nNuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän\ntoimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai\ntyölaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin\nminäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä\nvoimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet\npaaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä\ntulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota\nminä en pystynyt järkyttämään.\n\nEikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut\nrikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan\nkeskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät\npitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä\noli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat\nmiellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä\nkatkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen\nnähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.\n\nHänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle\nkaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän\nsinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä\nriisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä\nja -syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään\nriisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan\nnuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu\nränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden\nkuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka\nolisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.\n\nSellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun\ntäytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän\nja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies\noli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa\nhuoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla\nkurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen,\ntilien sittenkään lyömättä yhteen.\n\nJa päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän\nKadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä,\nvaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä.\nHeille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki\nyhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät.\nKadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi,\nlamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on\nniin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu\nheidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen\nosaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä\npaljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja\nnekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.\n\nLyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka\nvuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne\njäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee\npois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat,\nettä lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat\nlontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.\n\nHerra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen\njoukko, joka muodostaa \"pinnanalaisen kymmenenneksen\", on 7 1/2\nprosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna,\neilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa\npotee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen\npohjalla, jota sanotaan \"Lontooksi\". Ja mitenkä he kuolevat, siitä\nsieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:\n\n    Omaa huolimattomuutta.\n\n    Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä\n    77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui\n    Holbornissa Itäiselläkadulla n:ossa 32 ja kuoli keskiviikkona.\n    Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa\n    vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi\n    edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis\n    Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti\n    vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun\n    todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi\n    naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies\n    täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase\n    Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden\n    ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta\n    verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän\n    päätöksen.\n\nEnimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa\npikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset\nasiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että\nvanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut _oman\nhuolimattomuutensa_ takia, se on todella mitä optimistisin tapa\nkatsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja\nsaatuaan näin vastuukysymyksen ratkaistuksi yhteiskunta tarttuu taas\ntyytyväisenä omiin touhuihinsa.\n\n\"Pinnanalaisesta kymmenenneksestä\" on herra Pigou sanonut: \"Joko\nruumiillisen voiman tai ymmärryksen tahi tahdon taikka kaikkien\nkolmen puuttuessa he ovat kykenemättömiä tai haluttomia tekemään\ntyötä eivätkä senvuoksi pysty itseänsä elättämään... Heidän älynsä on\nuseasti niin matala, etteivät he kykene erottamaan oikeata kättään\nvasemmasta tai muistamaan oman asuntonsa numeroa; heidän ruumiinsa on\nheikko ja ryhditön, heidän mielihalunsa ovat nurinkurisia, ja tuskin\nhe ymmärtävät, mitä kotielämä merkitsee.\"\n\nNeljäsataaviisikymmentätuhatta — se on aika suuri ihmisjoukko. Nuori\nlämmittäjä oli vain yksi heistä, ja siihen vähään, mitä hän kykeni\nsanomaan, meni hyvä kotva aikaa. Enpä haluaisi kuulla heidän puhuvan\nyht'aikaa. Mahtaneekohan heitä Jumalakaan kuulla?\n\n\n\n\nV.\n\nLAIDALLA.\n\n\nEnsimmäinen vaikutelmani Itä-Lontoosta oli luonnollisesti aivan\nylimalkainen. Myöhemmin ilmenivät yksityiskohdat, ja tapasinpa sieltä\ntäältä kurjuuden sekamelskan keskeltä pikku pälviä, joissa onnikin\nkohtuullisesti käsitettynä viihtyi — joskus kokonaisia talorivejäkin\netäisten pikku katujen varsilta, missä asui käsityöläisiä ja missä\nsaattoi havaita jonkinlaista alkuperäistä kotielämääkin. Iltaisin\nsaattoi nähdä miehiä ovien vierustoilla piiput suussa ja lapsia\npolvilla, vaimoja rupattelemassa, ja kuuli naurua ja leikinlaskua.\nNäiden ihmisten tyytyväisyys on silmiinpistävä, sillä verraten heitä\nympäröivään kurjuuteen he ovat hyvin toimeentulevia.\n\nMutta parhaassakin tapauksessa se on vain tylsää eläimellistä\nonnea, kylliksi syöneen vatsan tyytyväisyyttä. Heidän elämänsä\nvallitseva sävel on aineellinen. He ovat typeriä ja raskasälyisiä,\nmielikuvitusta vailla. Kadotuksen-kuilu näyttää hikoilevan\ntyhmistävää, turruttavaa ilmaa, joka huuruilee heidän ympärillään\nja tukahduttaa heitä. Uskonto lipuu heidän ohitseen. Näkymätön ei\nheissä herätä enemmän kauhua kuin iloakaan. He eivät tiedä mitään\nnäkymättömästä; täysi vatsa ja iltapiippu sekä säännöllisesti\n\"puoleksi kumpaakin\", siinä kaikki, mitä he kaipaavat tai uneksivat\nkaipaavansa elämältä.\n\nTämä ei olisi niin pahaa, jos siinä olisi kaikki, mutta sepä ei\nriitä. Se tyydytetty turtumus, mihin he ovat painuneet, on vain\ntaintunutta toimettomuutta, jota seuraa lopullinen häviö. Heissä ei\nole edistymiskykyä, ja edistyksen puute merkitsee heille taantumusta\nja kadotukseen sortumista. Voi sattua, että he itse eivät ehkä\nvielä vajoa täydellisesti, mutta heidän lapsensa ja lastensa lapset\npainuvat lopullisesti pohjaan asti. Ihminen saa elämältä aina\nvähemmän kuin hän haluaa; ja niin vähän he ymmärtävät anoa, että se\nvähääkin vähempi, minkä he saavat, ei voi heitä pelastaa.\n\nParhaassakin tapauksessa on kaupunkilaiselämä ihmisille luonnotonta;\nmutta Lontoon kaupunkilaiselämä on niin peräti luonnotonta, että\ntavallinen työmies tai työläisnainen ei voi sitä kestää. Lakkaamatta\ntoimivat, salatuhoiset vaikutukset pilaavat sielun ja ruumiin.\nSiveellinen ja ruumiillinen ryhti murtuu, ja hyvä työmies, vasta maan\nkamaralta lähtenyt, muuttuu jo ensimmäisessä kaupunkilaispolvessa\nhuonoksi työmieheksi; ja toisessa kaupunkilaispolvessa hänessä ei\nole enää tekijätarmoa, ei työnhalua eikä aloitekykyä, eikä hän pysty\nruumiinsakaan puolesta enää suorittamaan isänsä töitä; ja niin hän on\nhyvässä menossa tuhomyllyyn Kadotuksen-kuilun pohjalle.\n\nEllei muu niin hänen hengittämänsä ilma, josta hän ei koskaan pääse,\nriittää heikentämään hänet sielullisesti ja ruumiillisesti, niin että\nhän ei kykene kilpailemaan sen elävän ja vireän voiman kanssa jota\nmaaseudulta rientää Lontoon kaupunkiin, hävittämään ja häviämään.\n\nPuuttumatta ollenkaan niihin taudinsiemeniin, jotka täyttävät\nItäpään ilman, ajatelkaamme vain savun kirousta. Herra William\nThiselton-Dyer, Kew Gardens-puiston hoitaja, on tutkinut savun\nimeytymistä kasvistoon, ja hänen laskelmiensa mukaan kokoontuu\njoka viikko jokaiselle neliömailin neljännekselle Lontoossa ja sen\nympärillä kokonaista kuusi tonnia kiinteätä ainetta, joka on nokea\nja tervaista vetyhiiltä. Tämä on sama kuin neljäkolmatta tonnia\nviikossa neliömailia kohti eli 1,248 tonnia vuodessa neliömailia\nkohti. St. Paulin katedraalin tornin reunalta tavattiin äskettäin\nkiinteä palanen kiteytynyttä rikkihappoista kalkkia. Tämä palanen\noli syntynyt ilmassa olevan rikkihapon vaikutuksesta kivessä olevan\nkalkin hiilihappoiseen suolaan. Ja tätä rikkihappoa Lontoon työmiehet\nhengittävät ilmasta ikuisesti, kaikki elämänsä päivät ja yöt.\n\nKieltämätöntä on, että lapsista kehittyy rappeutuneita aikuisia,\njoilta puuttuu jäntevyyttä ja ryhtiä; he ovat heikkojäntereistä,\nahdasrintaista ja tarmotonta rotua, joka käpertyy kokoon ja lannistuu\nelämäntaistelun julmassa kilpailussa maalta tulvivien laumain\nkanssa. Rautatieläiset, postinkuljettajat, raitiotieläiset, viljan\nja hirsien kantajat ja kaikki ne jotka tarvitsevat ruumiillista\nvoimaa, pestataan suurimmaksi osaksi maalta, ja pääkaupungin\npoliisimiehistössä on suunnilleen 12,000 maalaissyntyistä ja vain\n3,000 lontoolaissyntyistä.\n\nTästä kaikesta on pakko päätellä, että Kadotuksen-kuilu on\nkirjaimellisesti suunnaton ihmistentappokone, ja kulkiessani\nlaitimmaisia pikkukatuja pitkin, joiden ovilla nähdään täysivatsaisia\nkäsityöläisiä, tunnen suurempaa surua heistä kuin niistä 450,000:sta\nkurjasta, jotka ovat toivottomasti menehtyneet ja kuolevat kuilun\npohjalla. Näissä on ainakin jo hengenlähtö lähellä, ja se on pääasia;\nensinmainitut taas saavat vielä kärsiä vitkalliset ja valmistelevat\nvaivat, joita kestää kaksi, vieläpä kolmekin miespolvea.\n\nJa kuitenkin on heidän elämänaineksensa hyvää. Siinä ovat kaikki\nihmiselämän valtavoimat. Kunnollisissa olosuhteissa se voisi elää\nvuosisatoja, ja siitä voisi yletä suuria miehiä, sankareita ja\nvaltiaita, jotka parantaisivat maailmaa elämällään.\n\nKerran keskustelin siihen luokkaan kuuluvan vaimon kanssa, joka oli\nsurvaistu pieneltä laitakadultaan ja alkanut luisua pohjaa kohti.\nHänen miehensä oli monttööri ja konemiesten ammattikunnan jäsen.\nMutta huono ammattimies hän lie ollut, sitä todisti se, ettei hän\npystynyt hankkimaan itselleen vakinaista työpaikkaa. Hänessä ei ollut\ntarpeellista kuntoa eikä tarmoa, millä hankkia vakinainen paikka ja\npitää se.\n\nAvioparilla oli kaksi tytärtä, ja kaikki neljä asuivat kahdessa\nkomerossa, joita kohteliaisuudesta sanottiin huoneiksi ja joista\nhe maksoivat seitsemän shillinkiä viikossa. Heillä ei ollut\nminkäänlaista tulisijaa, vaan heidän piti keittää pienellä\nkaasuliekillä. Kun heitä ei voitu sanoa varakkaiksi, he eivät saaneet\nkaasua käytettäväkseen rajattomasti, vaan heidän mukavuudekseen oli\njärjestetty erittäin taidokas koneisto. Pudottamalla pennyn rahan\nläppäreikään sai kaasun virtaamaan, mutta kun sen pennyn arvosta\noli tullut kaasua, virta katkesi automaattisesti. \"Pennyllä ei saa\nvirtaa juuri ollenkaan\", selitti hän, \"eikä keitto ole silloin\npuolitiessäkään.\"\n\nKurjuuden esimakua antava puute oli ollut heidän osanaan vuosikausia.\nKuukauden toisensa jälkeen he olivat nousseet ruokapöydästä, vaikka\nteki mieli syödä enemmän. Ja alaspäin luisumisen kerran vauhtiin\npäästyä alituinen puute kerkeästi murtaa tarmon ja kiihdyttää\nluisumista.\n\nJa kuitenkin vaimo oli ankara työntekijä. Kello puoli viidestä\naamulla illan viimeiseen valonpilkkeeseen asti hän oli työssä\nvalmistaen liinaisia alushameita, jotka oli reunustettava kahdella\nlievenauhalla, seitsemällä shillingillä tusinan. Liinaisia\nalushameita, huomatkaahan, kahdella lievenauhalla reunustettuja,\nseitsemällä shillingillä tusina. Siis 1 dollari 75 senttiä tusina eli\n14 3/4 senttiä alushame.\n\nMiehen oli työtä saadakseen kuuluttava ammattikuntaan, joka kantoi\nhäneltä puolitoista shillinkiä joka viikko. Ja kun oli lakkoja\nja hän sattui olemaan työssä, täytyi hänen joskus maksaa aina\nseitsemääntoista shillinkiin asti ammattikunnan raha-arkkuun\nlakkoavustukseksi.\n\nToinen tyttäristä, vanhempi, oli työskennellyt ompelijan apulaisena\npuolentoista shillingin viikkopalkalla — 37 1/2 senttiä viikossa eli\nrahtusen yli 5 senttiä päivässä. Mutta kun tuli hiljainen liikekausi,\nhänet erotettiin, vaikka hänet oli otettu työhön näin pienellä\npalkalla sillä edellytyksellä, että hänen tuli oppia työnsä ja päästä\nsiten eteenpäin. Senjälkeen hän oli ollut työssä polkupyöräkaupassa\nkolme vuotta, saaden viisi shillinkiä viikossa; työpaikkaansa hän sai\nkävellä kaksi mailia ja kaksi mailia takaisin, ja myöhästymisestä\npiti maksaa sakkoa.\n\nMieheen ja vaimoon nähden leikki oli lopussa. Heillä ei ollut käden\neikä jalan sijaa, millä pysyä, ja he olivat luisumassa kuiluun. Mutta\nentä tyttäret? He elivät kuin siat, heikkoina alituisesta puutteesta\nja sielullisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti turmeltuneina —\nmitäpä mahdollisuuksia heillä olisi ollut ryömiä Kadotuksen-kuilun\nrinteeltä ylös, kun he kerran olivat syntyneet sinne vajotakseen?\n\nTätä kirjoittaessani on ilma jo kokonaisen tunnin ollut täynnä ilkeää\nrähinää, sillä tappelun nujakka on käynnissä pihamaani vieressä\nolevalla takapihalla. Ensimmäisten äänien saapuessa korviini luulin\nsitä koirien haukunnaksi ja murinaksi, ja vasta muutaman hetken\nkuluttua pääsin selville, että ihmisolennot, vieläpä naispuoliset,\nsiellä aiheuttivat sellaisen hirveän metelin.\n\nJuopuneet vaimot tappelussa! Eipä ole mieltäylentävää sitä ajatella,\nmutta paljon kamalampaa on sitä kuunnella. Jotenkin tähän suuntaan se\nkäy.\n\nEpäjohdonmukaista haukkumista, useitten naiskeuhkojen huippuäänillä\nilmoille puhallettua, sitten se herkeää, kuuluu lapsen itkua ja\nnuoren tytön ääni, joka syyttelee itku kurkussa; naisen ääni\nkimmastuu äreäksi ja kirkuu: \"Sinä löit minua, juuri sinä minua\nlöit!\" Sitten läiskäys, haaste otetaan vastaan, ja tappelu raivoaa\nuudelleen.\n\nTalojen takaikkunoissa, jotka antavat näyttämölle, parveilee\ninnostuneita katselijoita, ja läiskäysten äänet ja kiroukset, jotka\novat seisattaa verenkierron, kantautuvat korviini. Onneksi en voi\nnähdä tappelijoita.\n\nJälleen hengähdysaika. \"Anna sen lapsen olla!\" Lapsi, ilmeisesti vain\nmuutaman vuoden ikäinen, kirkuu selvästi peloissaan. \"Kyllä minä\",\ntoistuu alituisesti, ja mitä korkeimmalla huippuäänellä kymmenin\nkerroin: \"Tästä kivestä saat päähäsi\", ja sitten kivi arvatenkin\nsattuu, kimeästä kiljunnasta päättäen.\n\nTaas hengähdystä; nähtävästi toinen tappelija on tilapäisesti\nnujerrettu, ja häntä virvoitellaan henkiin; lapsen ääni kuuluu\njälleen, mutta nyt painuneena alempaan pelon säveleen ja väsähtäneenä.\n\nÄänet alkavat sitten kohota asteittain jotenkin tähän tapaan:\n\n\"Äläs'!\"\n\n\"Juupas!\"\n\n\"Äläs'!\"\n\n\"Juupas!\"\n\n\"Äläs'!\"\n\n\"Juupas!\"\n\n\"Äläs'!\"\n\n\"Juupas!\"\n\nMolemmin puolin tarpeeksi varmistuttua puhkeaa kahakka jälleen\nliekkiin. Toinen tappelija pääsee ylivoimaisesti voitonpuolelle ja\nkäyttää asemaansa hyväkseen, koskapa toinen kirkuu jotakin verestä\nja murhasta. Ne äänet vaimenevat korahdellen epäilemättä kuristavan\notteen herpaisemina.\n\nUusia ääniä ilmestyy; sivustahyökkäys; kuristava ote heltiää äkkiä\nsiitä päättäen, että veri ja murha kuuluu puolta oktaavia korkeampana\nkuin ennen; yleinen sekamelska, kaikki tappelevat.\n\nHengähdysaika; uusi ääni, nuoren tytön: \"Minä autan äitiäni\";\nkaksinpuhelua, uudistuen ehkäpä viisi kertaa. \"Minä teen mitä tahdon,\nsenkin huora!\" Läiskis, loiskis. \"Odotahan, lutka!\" Läiskis, loiskis.\nJa taas yleinen tappelu, äidit, tyttäret ja kaikki sekaisin, jonka\naikana emäntäni huutaa nuoren tyttärensä sisälle takaportailta, ja\nminä päädyn arvailemaan, mitä vaikuttanevatkaan tyttösen sieluun\ntällaiset näytelmät.\n\n\n\n\nVI.\n\nPAISTINPANNU-KUJA JA SILMÄYS KADOTUKSEN-KUILUUN.\n\n\nMeitä oli kolme kulkemassa Mile End Road-tietä alaspäin, ja\nyksi meistä oli sankari. Hän oli hento yhdeksäntoista-vuotias\npoikanen, niin hento ja hauras, että tuulenpuuska saattoi kaataa\nhänet niinkuin Fra Lippo Lippin. Hän oli palava nuori sosialisti,\nensimmäisissä innostuksen synnytystuskissa ja valmis marttyyri.\nPuhujana ja kokousten johtajana hän oli järjestellyt vaarallisia\nbuuri-mielisiä sisä- ja ulkokokouksia, jotka olivat häirinneet\nIloisen Englannin mielentyyneyttä takavuosina. Pikkutapauksia hän\noli paljastellut minulle kulkiessamme; kuinka häntä oli joukolla\najettu takaa puistoissa ja raitiotievaunuissa, kuinka hän oli\nkiivennyt puhujalavalle ylläpitämään toivotonta toivoa, kun\nkiukkuinen kuulijakunta oli vetänyt puhujatoverin toisensa jälkeen\nalas ja julmasti piessyt heitä, kuinka kerran piiritettiin erästä\nkirkkoa, josta hän kolmen muun kanssa oli etsinyt turvapaikkaa ja\njossa he kaikenlaisten heittoesineiden lennellessä ja tahraisten\nlasien särkyessä olivat pitäneet puoliaan joukkoa vastaan, kunnes\npoliisiosasto oli heidät pelastanut; kuinka oli käyty huimaavaa ja\npyörryttävää tappelua porraskäytävissä, gallerioissa ja parvekkeilla,\nkuinka oli särjetty ikkunoita, luhistettu porraskäytäviä, hävitetty\nluentosaleja ja halkaistu päitä ja katkottu luita — ja sitten\nhaikeasti huoahtaen hän katsahti minuun ja sanoi: \"Kuinka minä\nkadehdinkaan sinunlaisiasi isoja, vahvoja miehiä. Minä olen niin\npieni maanmatonen, etten voi saada mitään aikaan tappelun syntyessä.\"\n\nJa minä kulkiessani päätäni pitempänä kahta toveriani muistelin\nomaa karkeatekoista Länttäni ja niitä rotevia miehiä, joita olin\nvuorostani kadehtinut siellä. Myöskin ajattelin, katsahtaessani\nvieressäni kulkevaan nuoreen pahaseen, jolla oli leijonan sydän, että\nhän oli sitä laatua, joka tilaisuuden sattuessa nostattaa barikadeja\nja näyttää maailmalle, että miehet eivät ole unohtaneet, miten\nosataan kuolla.\n\nMutta silloinpa puhui toinen toverini, kahdeksankolmatta-vuotias\nmies, joka pitkitteli armonalaista olemassaoloaan raatamalla eräässä\nsuutarinverstaassa.\n\n\"Minäpä olen vahva mies, minä\", ilmaisi hän, \"en ole sellainen\nkuin muut työkaverini, en. He pitävät minua erinomaisena miehen\nperikuvana. Tiedättekös, että minä painan kymmenen kiveä ['Kivi' =\nnoin 7 kiloa. Suom. muist.].\"\n\nEn hennonut ilmoittaa hänelle, että minä painoin\nsataseitsemänkymmentä naulaa eli kaksitoista kiveä, vaan tyydyin\ntarkastelemaan häntä. Pieni epäluoma miesparka. Hänen ihonsa oli\nsairaan värinen, ruumis aivan säädyttömästi vinoon käpristynyt, rinta\nsisäiänpainunut, hartiat merkillisen kumarat, pitkäin työpäiväin\nvaikutuksesta, ja pää riippui raskaana alaspäin aivan kuin olisi\nollut sijoiltaan. \"Vahva\" mies hän oli!\n\n\"Kuinka pitkä sinä olet?\"\n\n\"Viisi jalkaa kaksi tuumaa\", vastasi hän ylpeänä \"ja kaverini siellä\nverstaassa...\"\n\n\"Näytäpäs minullekin sitä verstasta\", sanoin.\n\nTyöhuone oli tyhjänä siihen aikaan, mutta siitä huolimatta halusin\nnähdä sen. Kulkien poikki Leman Street-kadun käännyimme vasemmalle\nSpitalfields'ille ja painuimme siitä Paistinpannu-kujalle. Lapsia\nkihisi sikin sokin niljakkaalla käytävällä, aivan kuin nuijapäitä\nsammakonpoikia kuivettuvan lammikon pohjalla. Ahtaalla ovella, niin\nahtaalla, että nipin napin voimme sivuuttaa vaimon, joka istui siinä\npienokainen sylissään, imettäen sitä rinnoillaan, jotka olivat\nkokonaan paljastetut aivan kuin äitiyden pyhyyden häväistykseksi.\nPimeätä ja ahdasta käytävää pitkin, joka oli hänen takanaan,\nme kahlailimme pikku väen keskitse, kunnes saavuimme vieläkin\nahtaammille likaisille portaille. Nousimme; kolme kerrosta, joiden\nporrastaivikkeet olivat alaltaan kaksi kolme jalkaa ja täynnä likaa\nja jätteitä.\n\nSeitsemän huonetta oli tässä iljetyksessä, jota sanottiin taloksi.\nKuudessa huoneessa parisenkymmentä ihmistä, kumpaakin sukupuolta\nja kaikenikäisiä, keitti, söi, nukkui ja työskenteli. Kooltaan\nhuoneet olivat suunnilleen kahdeksan tai ehkä yhdeksän neliöjalkaa.\nSeitsemänteen huoneeseen astuimme sisälle. Siinä luolassa \"vahva\nmies\" työskenteli neljän toverinsa kanssa. Se oli seitsemän jalkaa\nleveä ja kahdeksan pitkä, ja pöytä, jonka ääressä työtä tehtiin, vei\nsuurimman osan tilasta. Tämän pöydän ääressä oli viisi lestijalkaa,\nja viidelle miehelle jäi tuskin tilaa seisoa työnsä ääressä, sillä\npermannolla oli läjittäin pahvia, nahkaa, kengänpäälliskääröjä sekä\nerilaisia pikkutarpeita, joilla kengänpäälliset kiinnitetään pohjiin.\n\nViereisessä huoneessa asui muuan vaimo ja kuusi lasta. Toisessa\nviheliäisessä komerossa asui vaimo ainoan kuusitoista-vuotiaan\npoikansa kanssa, joka oli viimeisillään keuhkotaudissa. Vaimo,\nkerrottiin minulle, kaupitteli makeisia kaduilla hankkiakseen\npojalleen sen kolme neljännestä maitoa, jonka hän joka päivä\nolisi tarvinnut, mutta epäonnistui useimmiten. Tämä heikko ja\nkuolemaisillaan oleva poika ei saanut maistaakaan lihaa muuta kuin\nkerran viikossa, eivätkä senkään lihan laatua voine edes kuvitella\nsellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet ihmissikojen\nsyövän.\n\n\"Hänen yskimisensä on ihan kamalaa kuulla\", selitti suutariverstaassa\ntyöskentelevä ystäväni, tarkoittaen kuolevaa poikaa. \"Me kuulemme sen\ntänne työssä ollessamme, ja se on kamalaa, kamalaa on.\"\n\nJa yskimis- ja makeisjutun ohella havaitsin, että takakujain lapsia\ntässä elämälle vihamielisessä ympäristössä uhkasi vielä muuan vaara.\n\nYstäväni työskenteli, silloin kun työtä oli, neljän muun kanssa\nyhdessä tässä viidenkymmenenkuuden neliöjalan laajuisessa huoneessa.\nTalvella paloi lamppu melkein kaiken päivää ja tuprutti käryään\nmuutenkin sakeaan ilmaan, jota sitten hengitettiin, hengitettiin ja\nyhä vain hengitettiin.\n\nHyvinä aikoina, kun työtä oli liiaksikin, mies kertoi voivansa\nansaita aina \"kolmekymmentä tolppaa viikossa\". — Kolmekymmentä\nshillinkiä! Seitsemän ja puoli dollaria!\n\n\"Mutta sen voivat saada vain parhaat meistä\", lisäsi hän. \"Ja teemme\ntyötä kaksitoista, kolmetoista ja neljätoista tuntia päivässä ja niin\nkiireesti kuin näpistä lähtee. Ja näkisitpä meidän hikoilevan. Hiki\njuoksee virtana. Jos näkisit, niin silmissäsi salamoisi — naulat\nlentävät suusta kuin koneen voimalla. Katsoppas suutani.\"\n\nKatsoin. Hampaat olivat alituisesta metallinaulain kitkasta kuluneet,\nmustat ja mädänneet.\n\n\"Minä pesen hampaitani\", selitti hän, \"muuten ne olisivat pahemmat.\"\n\nKun hän vielä oli minulle kertonut, että työmiesten täytyi hankkia\ntyökalunsa, naulat, suutarinvehkeet, pahvit, maksaa vuokra, kustantaa\nvalo ja kaikki; muut, käsitin, ettei hänen kolmestakymmenestä\n\"tolpastaan\" jäänyt liikoja \"puhdasta\".\n\n\"Mutta miten kauan kestää kiirettä aikaa, jolloin saat niin runsaan\npalkan kuin kolmekymmentä tolppaa?\" kysyin.\n\n\"Neljä kuukautta\", oli vastaus; ja muuna vuoden aikana, hän kertoi,\nhe saavat keskimäärin puolesta punnasta puntaan viikossa, mikä on\nkahdesta ja puolesta dollarista viiteen. Kuluva viikko oli puolessa,\nja hän oli ansainnut neljä \"tolppaa\" eli yhden dollarin. Ja kuitenkin\nsain sen käsityksen, että tämä oli arvokkaimman luokan \"hikipajoja\".\n\nKatsahdin ulos ikkunasta, josta piti näkyä naapuritalojen\ntakapihoille. Mutta ei siellä ollut takapihoja, sillä ne olivat\ntäynnä yksikerroksisia hökkeleitä, sikolättejä, joissa asui ihmisiä.\nNäiden hökkeleiden katot olivat lokakerrosten vallassa, paikoin parin\njalan vahvalta — toisen ja kolmannen kerroksen taka-ikkunoista\nnakattua. Havaitsin siellä kalanruotoja ja eläinten luita ja\nsisuksia, ruttoisia ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, saviastiain palasia\nja kaikkea jätettä, mitä ihmispesästä yleensä lähtee.\n\n\"Tämä on meidän ammattimme viimeisiä vuosia, keksivät koneita\npäästäkseen meistä\", sanoi \"hikoilija\" murheellisena, astuessamme\navorintaisen vaimon ohitse ja kahlaillessamme jälleen törkyisen\nnuoren kansan keskellä.\n\nTämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita\nLontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain\npaikalle, missä Arthur Morrisonin \"Jagon lapsi\" aikoinaan asui.\nRakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka\noli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen\nja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti\nsiirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan\nuusia.\n\n\"Ja nyt\", sanoi suutari, se \"vahva mies\", joka teki työtä, niin että\nsilmissä salamoi, \"tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista.\nTässä on Spitalfields Garden-puisto.\" Ja hän sylkäisi sanan \"puisto\"\nylenkatseellisesti suustansa.\n\nKristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja\nKristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota\nen milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole\nkukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa\ntäällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin\nkaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset\neivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.\n\nAstuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen\nja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka\nhiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia,\njotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri,\nkoditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita\nluitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa\nmukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen\nvaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.\n\nKuljimme ahdasta sorakäytävää pitkin. Penkeillä molemmin puolin\nvaappui joukko kurjia ja vaivaisia ihmisolentoja, joiden näkeminen\nolisi lingonnut Doren mielikuvituksen vielä pirullisempaan lentoon\nkuin se koskaan on kyennyt. Siinä oli pelkkää ryysyistä ja lokaista\nliejukasaa, kaikenlaista inhoittavaa ihotautia, avohaavoja,\nruhjevammoja, saastaa, ruokottomuutta, rivosilmäisiä epäsikiöitä\nja petomaisia kasvoja. Kirpeä, raaka tuuli puhalsi, ja nämä\nolennot hytisivät rievuissaan, enimmäkseen, nukkuen tai yrittäen\nnukkua. Siellä oli kymmenkunta naista, iältään paristakymmenestä\nseitsemäänkymmeneen. Sitten pikkulapsi, ehkä yhdeksänkuukautinen,\njoka nukkui pitkällään kovalla penkillä ilman päänalaista ja\npeitettä, vailla vaalijaa. Senjälkeen tapasimme puolikymmentä\nmiestä, jotka nukkuivat istuallaan ja nojautuivat toisiinsa\nnukkuessaan. Eräällä penkillä taas oli perheryhmä, lapsi nukkuen\nnukkuvan äitinsä sylissä ja aviomies (eli miestoveri) tökerösti\npaikkaillen kenkärajaa. Toisella penkillä eräs nainen tasoitteli\nveitsellä ryysyjensä risaisia helmoja, ja toinen nainen neula ja\nlanka käsissään ompeli kokoon pukunsa halkeimia. Vieressä istui\nmies, joka piteli nukkuvaa naista sylissään. Edempänä mies, vaatteet\nvetelän liejun vallassa, nukkui pää naisen helmassa, joka ei ollut\nviittäkolmatta vanhempi ja joka myöskin nukkui.\n\nTämä nukkuminen minua ihmetytti. Miksi yhdeksän joka kymmenestä\nnukkui tai ainakin yritti nukkua? Mutta vasta perästäpäin sain sen\ntietää. _Niiden laki, joilla on valta, ei salli kodittomien nukkua\nöisin._ Kristuksen-kirkon porttaalin viereisellä käytävällä, missä\nkivipylväät kohoavat kohti korkeutta ylväänä rivinä, makasi rivittäin\nmiehiä nukkumassa tai torkkumassa, ja kaikki olivat siksi väsyneiksi\nturtuneita, etteivät he heränneet eivätkä välittäneet meistä sinne\ntunkeutuessamme.\n\n\"Lontoon keuhkoko?\" sanoin. \"Ei suinkaan, vaan mätähaava, suuri\nmärkivä haava.\"\n\n\"Miksi toit minut tänne?\" kysyi palavamielinen sosialistinuorukainen,\njonka kauniit kasvot olivat vääristyneet sielun tuskista ja inhosta.\n\n\"Nuo naiset tuolla\", sanoi oppaamme, \"myyvät itsensä kolmesta\npennystä tai kahdesta pennystä tai sitkeästä leivän kannikasta\".\n\nHän lausui sen voitonvarmasti hymyillen.\n\nMutta mitä muuta hän aikoi sanoa, sitä en tiedä, sillä kiihtynyt\nnuori toverimme huusi: \"Taivaan tähden, lähtekäämme täältä!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nVIKTORIA-RISTIN MIES.\n\n\nOlen saanut kokea, ettei ole helppoa päästä työhuoneen\ntilapäis-yömajaan. Olen nyt kahdesti yrittänyt ja pian koetan\nkolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla läksin ulos kello seitsemän\nillalla neljä shillinkiä taskussani. Tällöin tein kaksi virhettä.\nEnsiksikin pitää tilapäis-yömajaan pyrkijän olla typötyhjä, ja\nkun hänen täytyy taipua ankaraan tarkastukseen, pitää hänen olla\ntodellakin tyhjä, ja neljä pennyäkin, puhumattakaan neljästä\nshillingistä, riittää tekemään hänet mahdottomaksi. Toinen virheeni\noli myöhästyminen. Kello seitsemän illalla on liian myöhäinen hetki\nköyhälle pyrkiä köyhän vuoteeseen.\n\nHellävaroen kasvatetun ja viattoman kansan tähden täytynee selittää,\nmikä on yömaja. Se on rakennus, missä koditon, vuoteeton, pennitön\nihminen saa, jos onni sattuu potkaisemaan, tilapäisen lepuupaikan\nväsyneille raajoilleen ja sitten raataa seuraavan päivän kuin orja\nsen maksamiseksi.\n\nToinen yritykseni tunkeutua yömajaan alkoi paremmilla\nenteillä. Läksin matkaan puolivälissä iltapäivää tulisieluisen\nsosialistinuorukaisen ja erään toisen ystävän seurassa, eikä\nminulla ollut taskussani kuin kolme pennyä. He luotsasivat minut\nWhitechapelin työhuoneelle, jota kurkistelin ystävällisen nurkan\ntakaa. Kello oli muutaman minuutin yli viisi iltapäivällä, mutta jo\noli muodostunut paikalle pitkä ja murheellinen jono, joka kiersi\nrakennuksen kulman ympäri ja hävisi näkyvistä.\n\nSe oli mitä säälittävin kuva, miehiä ja vaimoja kylmän harmaan\npäivän päättyessä kärkkymässä köyhän leposijaa yhdeksi yöksi, ja\ntunnustanpa sen melkein vieneen minulta halun sinne. Aivan kuin poika\nhammaslääkärin ovella keksin äkkiä koko joukon syitä olla jossakin\nmuualla. Sisässäni liikkuvan taistelun joku piirre lie näkynyt\nkasvoillani, sillä toinen tovereistani sanoi: \"Älä perusta, kyllä\nsinä sen kestät.\"\n\nTietysti kestäisin, mutta huomasin, että taskussani olevat kolme\npennyäkin olivat liian ruhtinaallinen aarre sellaisessa seurassa;\nja päästäkseni kaikista yksilöllisistä eroavaisuuksista tyhjensin\nvaskikolikot taskustani. Sitten sanoin hyvästit tovereilleni, ja\nsydämeni ankarasti tykyttäessä kompuroin katua alas ja asetuin\npaikalleni jonon päähän. Surkealta se näytti, tämä köyhän kansan\njono, joka vaappui alas kuoleman kaltevaa rinnettä; mutta kuinka\nsurkea se oli, sitä en voinut uneksiakaan.\n\nLähinnä muuria seisoi lyhyt tukeva mies. Hän oli hyväntahtoisen ja.\nsydämellisen näköinen, iäkkyydestään huolimatta voimakaspiirteinen.\nIhon olivat aurinko ja tuulet purreet sitkeäksi ja parkinneet,\nhänellä oli ilmeiset merimiehen kasvot ja silmät. Ja mieleeni muistui\nheti Kiplingin \"Kaleeriorjan\" säkeistö:\n\n    \"Nämä haavat hartioitten sekä kahlelyöttymät,\n    avoarvet verisyrjät, ruoskan tylyn iskemät,\n    nämä silmät huikaisemat kilovälkkeen suolaveen,\n    ne on palkka elämänsä orjantyössä raataneen...\"\n\nKuinka oikeassa olin arvelussani ja kuinka erinomaisesti nämä säkeet\nsattuivat paikalleen, sen saatte pian kuulla.\n\n\"En kestä tätä enää kauan aikaa, en\", valitteli hän toisella puolella\nseisovalle miehelle. \"Minä rikon jonkun ikkunan, ison ikkunan,\nja pääsen istumaan neljäksitoista päiväksi. Silloin saan hyvän\nmakuupaikan, siitä ei pelkoa, ja parempaa muonaa kuin; täällä...\nMutta siellä en saa tupakanhiventäni\" — tuli murheellisena\njälkiaatoksena.\n\n\"Olen ollut nyt kaksi yötä ulkona\", jatkoi hän, \"läpimärkänä\ntoissayönä, enkä voi tätä enää kauan kestää. Minä rupean vanhenemaan,\nja jonakin aamuna saavat korjata minut kuolleena.\"\n\nHän pyörähti kiihkeänä minun puoleeni: \"Älä sinä vain päästä itseäsi\nvanhenemaan, poika. Kuole pois nuorena taikka tällaiseksi muuten\ntulet, sen tahdon sinulle sanoa. Minä olen kahdeksankymmenenseitsemän\nnyt, mutta olenpa miehen lailla maatani palvellut. Kolme nauhaa\nhyvästä käytöksestä ja Viktoria-ristin ja tämän olen siitä hyvästä\nkaikkiaan saanut. Toivonpa, että olisin kuollut, toivon niin että\nolisin kuollut. Eipä se kuolema minua liian pian tapaa, ei tapaa.\"\n\nHänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta ennenkuin toinen mies ennätti\nhäntä lohduttaa, hän alkoi rallattaa merimiesviisua, aivan kuin\nmaailmassa ei olisi surun rahtuakaan.\n\nHiukan yllykettä saatuaan hän kertoi tarinansa siinä odotellessaan\njonossa työhuoneen edustalla kahden yön katutaivalluksen jälkeen.\n\nPoikasena hän oli ottanut pestin brittiläiseen laivastoon ja palveli\nviidettäkymmentä vuotta uskollisesti ja nuhteettomasti. Nimiä,\npäivämääriä, päälliköitä, satamia, laivoja, komennuksia ja tappeluita\nvyöryi hänen huuliltaan alituisena virtana, mutta en voi muistaa\nniitä kaikkia, eikä köyhäintalon ovella sovi pitää muistikirjaa. Hän\noli ollut koko ajan mukana \"ensimmäisessä Kiinan sodassa\", niinkuin\nhän sanoi; oli ottanut pestin Itä-Intian komppanialta ja palvellut\nkymmenen vuotta Intiassa; palannut taas Intiaan Englannin laivastossa\nkapinan aikana; palvellut Birman sodassa ja Krimin sodassa — ja\ntämän kaiken lisäksi taistellut ja raatanut Englannin lipun puolesta\nmelkein maailman joka kolkassa.\n\nSilloin sattuma puuttui asiaan. Aivan vähäpätöinen seikka, kunhan\nsitä vain olisi tutkittu alkusyyhyn asti. Kenties luutnantin\naamiainen oli ollut epäonnistunut taikka hän sattunut valvomaan\nmyöhään edellisenä iltana taikka ehkäpä velat lienevät ahdistaneet\ntahi päällikkö lienee puhutellut häntä töykeästi. Pääasia on, että\nluutnantti sinä päivänä oli ollut kiukkuisella päällä. Vanha merimies\nmuiden mukana oli ollut korjaamassa keulaköysistöä.\n\nNyt on huomattava, että mies oli ollut laivastossa yli neljäkymmentä\nvuotta, että hänellä oli kolme nauhaa hyvästä käytöksestä sekä\nViktoria-risti erikoisesta kunnostautumisesta taistelussa; hän ei\nsiis voinut olla vallan vihoviimeinen merimies. Mutta luutnantti oli\nkiukkuisella päällä ja nimitti häntä — no niin, ei millään kauniilla\nnimellä. Se viittasi hänen äitiinsä. Poikasena ollessani oli meidän\npoikain laki sellainen, että se velvoitti meidät tappelemaan pikku\npirujen lailla, jos sellainen häväistys olisi sanottu äidistämme; ja\nonpa minun maanosassani moni mies saanut hengellään maksaa sen sanan\nkäyttämisen toisesta.\n\nMutta luutnantti sinkautti merimiehelle sen sanan. Sillä hetkellä\nmerimiehellä sattui olemaan kädessään rautainen tanko. Hän iski sillä\nheti luutnanttia päähän ja nakkasi upseerin kaiteen yli mereen.\n\nJa sitten, mies itse kertoi: \"Älysin mitä olin tehnyt. Tunsin\nohjesäännöt, ja päättelin itsekseni: 'Nyt tuli loppusi,\nJames-poikaseni; mutta tulkoon vain.' Ja minä hyppäsin hänen\nperässään aikoen hukuttautua yhdessä hänen kanssaan. Ja sen olisinkin\ntehnyt, mutta lippulaivan soutuvene tuli juuri silloin laivamme\nvierelle. Molemmat nousimme pinnalle ja minä olin hänessä kiinni ja\nkolhin häntä nyrkilläni. Sehän se ratkaisi asiani. Ellen olisi häntä\nlyönyt, olisin voinut väittää, että nähtyäni mitä olin tehnyt, olin\nhypännyt perässä pelastaakseni hänet.\"\n\nSitten seurasi sotaoikeus tai mikä lie oikeudenkäynnin nimi merellä.\nHän kertasi tuomionsa sana sanalta, aivan kuin olisi sen merkinnyt\nmuistiin ja lukenut katkerana läpi monet kerrat. Näin rangaistiin\nmiestä, joka miehuullisuutensa tähden rikkoi kurinpitolakia, että\non kunnioitettava esimiehiään, jotka eivät aina ole kunnian miehiä:\nhänet alennettiin tavallisen merimiehen arvoon, hän menetti kaikki\nansaitsemansa palkkiorahat ja kaikki eläkeoikeutensa, hänen piti\nluovuttaa pois Viktoria-ristinsä, hänet erotettiin laivastosta käytös\narvosteltuna hyväksi (koska se oli hänen ensimmäinen rikoksensa), hän\nsai viisikymmentä raipan iskua sekä kaksi vuotta vankeutta.\n\n\"Toivonpa, että olisin hukkunut sinä päivänä, niin toivon, jumala\nparatkoon\", päätti hän tarinansa, jonon siirtyessä eteenpäin ja\nkääntyessämme kulman ympäri.\n\nVihdoinkin tuli näkyviin ovi, josta köyhät laskettiin ryhmittäin\nsisälle. Ja tällöin sain tietää hämmästyttävän seikan: _koska\ntänään oli keskiviikko, ei kukaan meistä pääsisi pois ennenkuin\nperjantaiaamuna_. Eikä liioin, tupakkamiehet, ottakaa tämä varteen,\n_kukaan saanut tuoda mukanaan tupakkaa_. Se meidän tuli antaa pois\nsisään astuessamme. Joskus, kerrottiin minulle, se annettiin takaisin\npois päästettäessä, mutta joskus se hävitettiin.\n\nVanha sotilas opetti minua. Hän avasi kukkaronsa ja tyhjensi\ntupakkansa (säälittävän pienen erän) paperipalaseen. Tämän hän\npuristi pieneksi ja latteaksi ja kätki sukkaansa kengän sisäpuolelle.\nJa sinne alas sukan sisään sukelsi minunkin tupakkapalani, sillä\nneljänkymmenen tunnin tupakkapaasto on tuska, jonka kaikki\ntupakoitsijat ymmärtävät.\n\nJono siirtyi siirtymistään, ja me lähenimme hitaasti, mutta varmasti\npihtipieliä. Joutuessamme seisomaan eräälle rautaristikolle huusi\nmerimies eräälle edempänä odottavalle miehelle:\n\n\"Montako ottavat vielä vastaan?\"\n\n\"Kaksikymmentäneljä\", kuului vastaus.\n\nKatsoimme huolissamme eteenpäin ja laskimme. Kolmekymmentä neljä\noli edellämme. Pettymystä ja hämmennystä näkyi ympärilläni olevista\nkasvoista. Eipä ole erityisen hupaista nälkäisenä ja pennitönnä\nodotella unetonta yötä kaduilla. Mutta me toivoimme toivottominakin,\nkunnes kymmenen enää oli jonosta jäljellä; silloin portinvartija\ntyönsi meidät takaisin.\n\n\"Täynnä\", sanoi hän sulkien oven.\n\nVilahduksessa vanha merimies kahdeksastakymmenestäseitsemästä\nikävuodestaan huolimatta livahti pois, mielessään epätoivoinen\npyrkimys päästä jonnekin muualle yöksi. Minä jäin seisomaan ja\nneuvottelemaan kahden muun miehen kanssa, jotka tunsivat yömajat,\nminne menisimme. He päättivät yrittää kolmen mailin päässä olevaan\nPoplarin työhuoneeseen, ja sinne läksimme painamaan.\n\nKääntyessämme kulmasta toinen heistä sanoi: \"Minun olisi pitänyt\npäästä tänään. Tulin kello yhdeltä, kohta kun jono alkoi\nmuodostua ... mutta niillä on omat suosikkinsa. Päästävät sisälle\naina, vain samoja, yön toisensa jälkeen.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nAJURI JA KIRVESMIES.\n\n\nAjuria, jolla oli puhdaspiirteiset kasvot, leukaparta ja ylähuuli\najeltuna, olisin Yhdysvalloissa pitänyt jonakin työnjohtajan ja\nhyvinvoivan maanviljelijän välimailta. Kirvesmies taas — no niin,\nhänet olisin tuntenut kirvesmieheksi. Hän näytti siltä, oli kuiva ja\nsitkeä, silmät terävästi pälyilevät, ja hänen kätensä olivat käyneet\nkyhmyisiksi työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän vuoden\nammattityössä. Näiden miesten päävaikeutena oli heidän vanhuutensa\nja se seikka, että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt varttua\nheistä huolta pitämään, olivat kuolleet. Vuodet olivat lyöneet\nheihin leimansa, ja nuoremmat ja vahvemmat kilpailijat olivat\nanastaneet heidän paikkansa ja pakottaneet heidät väistymään syrjään\nteollisuuden humusta.\n\nNämä molemmat miehet, jotka oli käännytetty pois Whitechapelin\ntyöhuoneen yömajasta, kulkivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti.\nPaljon ei toivoa heidän mielestään ollut, mutta se oli ainoa\nmahdollisuutemme. Joko Poplar taikka öiset kadut. Kumpikin mies\nkaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olijat \"melkein menneitä\",\nniinkuin he sanoivat. Ajuri, viisikymmentäkahdeksan-vuotias, ei\nollut kolmena edellisenä yönä saanut enemmän yösijaa kuin untakaan,\nja kirvesmies, kuusikymmentäviisi-vuotias; oli viettänyt viisi yötä\nulkona.\n\nMutta kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joissa on sekä lihaa että\nverta, joita valkeat vuoteet ja ilmavat huoneet joka yö odottavat,\nkuinkapa te voisitte sanoistani ymmärtää, millaista on se kärsimys,\nmitä saisitte kärsiä, jos viettäisitte väsyksissä, yön Lontoon\nkaduilla? Uskokaa minua, te luulisitte tuhannen vuosisataa tulleen\nja menneen, ennenkuin itä kalpenisi aamun koittaessa; te värisisitte\nvilusta, kunnes olisitte valmiit itkemään ääneen jokaisen särkevän\nlihaksen kipua, ja te ihmettelisitte, että voitte niin paljon kestää\nja sittenkin elää. Jos asettuisitte lepäämään jollekin penkille ja\nväsyneet silmänne sulkeutuisivat, saisitte olla varmat siitä, että,\npoliisi herättäisi teidät ja komentaisi karkeasti teidät liikkeelle.\nTe saatte levätä penkillä, mutta penkkejä on vähän ja harvassa;\nja jos nukahdatte, on teidän lähdettävä liikkeelle ja laahattava\nväsynyttä ruumistanne loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen\noveluuden opastamana etsitte jonkin syrjäisen kujan tai pimeän\nkäytävän ja laskeudutte maata, niin kaikkialla läsnäoleva poliisi\nteidät kyllä sieltäkin hätistää ulos. Hänen virkanansa on nuuskia\nteidät ilmi. Niiden laki, joilla valta on, määrää, että teidät on\nnuuskittava ilmi.\n\nMutta aamun koitteessa painajaisen väistyttyä te laahustaisitte\nkotiinne itseänne virkistämään, ja; kuolemaanne asti te kertoisitte\nseikkailutarinaanne ihaileville ystävillenne. Siitä tulisi valtava\ntarina. Teidän pienestä kahdeksantuntisesta yöstänne tulisi Odysseia\nja teistä itsestänne Homeros.\n\nMutta niinpä ei käy niiden kodittomain, jotka vaelsivat kanssani\nPoplarin työhuonetta kohti. Ja heitä on kolmekymmentäviisituhatta,\nheidän laisiaan, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänä yönä.\nÄlkää huoliko sitä muistella maata mennessänne; jos olette niin\nlempeämielinen kuin teidän tulisi olla, ette ehkä lepäisi niin\nlevollisesti kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, kuusi-,\nseitsemän- ja kahdeksankymmen-vuotiaat, nälistyneet, laihat ja\nvähäveriset, saavat tervehtiä päivännousua ilman virkistyksen\ntoivoakaan ja kompuroida päivät päästään vimmaisessa leipämurun\netsinnässä, säälimättömän yön iskiessä uudelleen heidän kimppuunsa,\nja kun tätä jatkuu viisi yötä ja päivää — kuinkapa te, arvoisat\nhienot ihmiset, joita ei vaivaa liika laihuus ja verenvähyys,\nkuinkapa te sitä koskaan voisitte ymmärtää?\n\nKävelin Mile End Road-tietä ajurin ja kirvesmiehen välissä. Mile\nEnd Road on laaja kulkutie, joka leikkaa Itä-Lontoon keskuksen, ja\nsiinä oli kymmeniätuhansia ihmisiä liikkeellä. Mainitsen tämän siksi,\nettä voisitte täysin arvostella sitä, mitä seuraavassa kuvailen.\nNiinkuin sanottu, kävelimme, ja heidän katkerasti kirotessaan tätä\nmaata minä kiroilin heidän kanssaan, kiroilin niinkuin saattaa\nkiroilla amerikkalainen kulkuri, joka on ajautunut vieraalle ja\npeloittavalle rannikolle. Ja koetin saada ja onnistuinkin saamaan\nheidät siihen uskoon, että olin merimies, joka oli hukannut rahansa\nmässäilyssä, menettänyt vaatteensa (mikä ei ole niinkään harvinaista\nmerenkulkijain kesken maissa oltaessa) ja nyt oli tilapäisesti\n\"poikki\" uutta pestiä etsiessään. Tämä selitti tietämättömyyteni\nEnglannin tavoista ja yömajoista sekä niitä koskevan uteliaisuuteni.\n\nAjuri oli lujilla yrittäessään pysyä askeltemme tasalla (hän\nselitti minulle, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä), mutta\nkuiva ja nälkäinen kirvesmies, harmaa ja risainen päällystakki\nsurumielisesti tuulessa lepattaen, harppoi pitkiä ja väsymättömiä\naskeleita, jotka toivat mieleeni aavikkojen suden. Kumpikin seivästi\nkatseensa katukäytävään kulkiessaan ja puhuessaan, ja tavan takaa\njompikumpi kumartui ja nappasi kadulta jotakin, koskaan askeltakaan\npysäyttämättä. Arvelin heidän kokoilevan sikarin- tai savukkeenpätkiä\nenkä aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Mutta sitten\nälysin.\n\n_Limaiselta, sylkyiseltä katukäytävältä he poimivat appelsiininkuoria\nja rypäleiden jätteitä ja söivät niitä. Luumujen sydämiä he\npirstoivat hampaillansa saadakseen niiden siemenen syödäkseen. He\nnoukkivat herneen kokoisia leivän muruja, omenankotia, jotka olivat\nniin mustia ja likaisia, että niitä ei ollut omenankodiksi tuntea,\nja näitä törkyjä kumpikin pisti suuhunsa, pureksi ja nieli; ja tämä\nkaikki tapahtui kello kuuden ja seitsemän välillä illalla elokuun\n20 päivänä Herran vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja mahtavimman\nvaltakunnan sydämessä, minkä maailma on milloinkaan nähnyt._\n\nNämä kaksi miestä keskustelivat. He eivät olleet hulluja, he\nolivat vain vanhoja. Ja kun heidän sisuksissaan höyrysi katujen\ntörky, niin he luonnollisesti puhuivat verisestä kumouksesta. He\npuhuivat niinkuin anarkistit, hurmahenget ja kaistapäiset puhuvat.\nMutta kukapa heitä moittisi? Huolimatta kolmesta täydestä päivän\nateriastani ja siististä vuoteestani, jonne saatoin laskeutua,\njos halusin, huolimatta sosiaalisesta elämänkäsityksestäni ja\nkehitysopillisesta uskostani hitaaseen asteittaiseen edistykseen ja\nasiain parantumiseen — kaikesta tästä huolimatta, sanon, tunsin\nhaluavani puhua samaa roskaa heidän kanssaan tai ainakin pitää suuni\nkiinni. Poloiset houkat! Eivät heidän kaltaisensa ole kumousrotua.\nJa kun he ovat kuolleet ja tomuksi muuttuneet, mihin ei pitkiä kulu,\nniin toiset hullut jatkavat puhetta verisestä kumouksesta poimiessaan\ntörkyjätteitä sylkyiseltä katukäytävältä kulkiessaan Mile End\nRoad-tietä Poplarin työhuoneita kohti.\n\nKoska olin muukalainen ja nuori mies, selittelivät ajuri ja\nkirvesmies minulle asioita ja neuvoivat minua. Heidän neuvonsa\nsivumennen sanoen oli yksinkertainen ja paikalleen osuva; se oli:\npois tästä maasta. \"Niin pian kuin Jumala sallii\", vakuutin heille,\n\"ja tekisipä mieleni antaa vallassaoloillenne sellainen kipinäsade,\nettette pysty savulta jälkiäni näkemään.\" He tunsivat vertaukseni\nvoiman, vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä, ja he nyökkäsivät\nhyväksyvästi päätään.\n\n\"Tässähän mies tulee rikolliseksi vasten tahtoaan\", sanoi kirvesmies.\n\"Nuoremmat miehet ovat vieneet minulta, vanhukselta, paikkani,\nvaatteeni käyvät yhä enemmän riekaleiksi, ja sitä vaikeammaksi käy\npäivä päivältä työn saanti. Menen yömajaan saadakseni yösijan.\nMinun täytyy olla jonottamassa kello kahdelta tai kolmelta\niltapäivällä, muuten en pääse sisään. Näittehän miten kävi tänään.\nMitä mahdollisuutta minulla siis on työn hakuun? Edellytetäänpä,\nettä pääsen yömajaan. He pitävät minut siellä koko huomispäivän ja\nlaskevat pois ylihuomisaamuna. Entä sitten? Laki sanoo, etten pääse\nseuraavaksi yöksi yömajaan, ellei tämä ole vähintään kymmenen mailin\npäässä. Minun täytyy kiireesti kävellä ehtiäkseni perille ajoissa\nsinä päivänä. Mitenkä minä siis voisin etsiä työtä? Edellytetäänpä,\nettä minä en kävele, vaan että lähden työn etsintään. Vilauksessa\non yö käsissä, mutta vuodetta ei. Ei unta koko yönä, ei muruakaan\nsyömistä, missä kunnossa siis lähden aamulla työn hakuun? Täytyy\nmennä nukkumaan unensa johonkin puistoon\" (Kristuksen-kirkko\nSpitalfieldsissa muistui kamalana mieleeni) \"ja saada jotakin\nsyödäkseen. Ja siinä sitä ollaan. Vanha ja väsynyt, eikä mitään\nkeinoa piristyä.\"\n\n\"Tässä oli ennen tulliveräjä\", sanoi ajuri. \"Monet kerrat olen\najuripäivinäni maksanut tässä kulkutullin.\"\n\n\"Minä olen syönyt kolme puolen pennyn pullaa kahteen päivään\",\nilmoitti kirvesmies pitkän äänettömyyden katkaistua keskustelun.\n\"Kaksi söin eilen ja kolmannen tänään\", jatkoi hän uuden pitkän\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Minä en ole saanut tänään mitään\", sanoi ajuri. \"Ja minä olen aivan\nlopussa. Jalkaani koskee niin kauheasti.\"\n\n\"Leipäkyrsät, joita piikkilässä annetaan, ovat niin kovia, ettei\nniitä saa kunnolla syötyä muuten kuin ryyppimällä paintin [Painti\n(engl. _pint_), tilavuusmitta, noin 1/2 litraa - Suom. muist.] vettä\nväliin\", selitti kirvesmies minulle. Ja tiedusteltuani häneltä,\nmikä oli \"piikkilä\", hän vastasi: \"Yömaja. Se on sen ammattinimi,\nymmärrättehän.\"\n\nJa minua ihmetytti, että hänen sanavarastoonsa kuului sana\n\"ammattinimi\"; ennen eroamme havaitsin, ettei se varasto ollutkaan\nkovin mitätön.\n\nTiedustelin heiltä, minkälaista kohtelua saisin odottaa osakseni,\njos meidän onnistuisi päästä Poplarin työhuoneeseen, ja heidän\nvälissänsä ollen minuun ahdettiin paljon tietoa. Saatuani kylmän\nkylvyn sisäänpääsyni jälkeen minulle annettaisiin illalliseksi kuusi\nunssia [Unssi (engl. _ounce_) = noin 1/24 kiloa] leipää ja \"kolme\nosaa möykkyä\". \"Kolme osaa\" merkitsee kolme neljäsosaa paintia,\nja \"möykky\" on eräänlaista vetelää seosta, jossa on kuusi paintia\nkauraryynejä sekoitettuna kolmeen ja puoleen kupilliseen kuumaa vettä.\n\n\"Maitoa ja sokeria kai lisäksi ja hopealusikka?\" arvailin.\n\n\"Ei ole pelkoa. Suolaa saat, ja olenpa nähnyt paikkoja, joissa ei\nanneta lusikkaakaan. Kallista vain kuppiasi ja anna juosta lorottaa\nkurkkuusi, niin sitä tehdään.\"\n\n\"Hackneyssä saa hyvää möykkyä\", sanoi ajuri.\n\n\"Niin, se on todella ihanaa möykkyä\", ylisti kirvesmies, ja he\nkatselivat toisiansa paljon puhuvasti.\n\n\"Jauhoja ja vettä saa Pyhän Yrjön yömajassa Idässä\", sanoi ajuri.\n\nKirvesmies nyökäytti päätään. Hän oli kokeillut ne kaikki.\n\n\"Entä sitten?\" kysyin.\n\nJa sain tietää, että minut sitten lähetettäisiin suoraan sänkyyn.\n\"Aamulla sinut herätetään puoli kuusi, ja saat nousta pesemään\nitseäsi — jos on saippuaa. Sitten aamiainen — sama kuin illallinen,\nkolme osaa möykkyä ja kuusi unssia painava leipäkyrsä.\"\n\n\"Ei sitä aina ole kuutta unssia\", korjasi ajuri.\n\n\"Eipä ei, ja usein niin hapanta, että tuskin voi syödä. Ensi-alussa\nminä en voinut syödä möykkyä enkä leipääkään, mutta nyt voin niellä\noman osani ja vielä toisenkin.\"\n\n\"Minä voisin syödä kolmenkin miehen osan omani lisäksi\", sanoi ajuri.\n\"En ole saanut palaakaan koko tänä siunattuna päivänä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten saat käydä tekemään urakkasi, riipimään neljä naulaa\nköysitäpettä tai puhdistamaan ja lakaisemaan taikka murskaamaan\nkymmenen tahi yksitoista sentneriä [Sentneri = noin 50 kiloa.\nSuom. muist.] kiviä. Minun ei tarvitse murskata kiviä, olen yli\nkuudenkymmenen, näetkös. Mutta sinä saat sitä tehdä. Sinä olet nuori\nja vankka.\"\n\n\"Mutta sitä minun on vaikea sietää\", sanoi ajuri, \"että suljetaan\nsisälle koppiin nyhtämään köysitäpettä. Se tuntuu liiaksi vankilalta.\"\n\n\"Mutta jos yön nukuttuaan ei suostukaan köysitäpettä nyhtämään tai\nkiviä murskaamaan taikka muutakaan työtä tekemään?\" kysäisin.\n\n\"Eipä ole pelkoa, että kieltäydyt toista kertaa; sinut pannaan\ntiilenpäitä lukemaan\", vastasi kirvesmies, \"enpä neuvoisi sinua sitä\nkoettamaan, poikaseni\".\n\n\"Sitten saadaan päivällistä\", jatkoi hän. \"Kahdeksan unssia leipää,\npuolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten saat lopettaa\nurakkasi, saat illallista, samaa kuin ennen, kolme osaa möykkyä\nja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi illalla,\nja seuraavana aamuna pääset irti, nimittäin jos olet urakkasi\nsuorittanut.\"\n\nMe olimme jo aikoja poikenneet Mile End Road-tieltä ja kuljettuamme\nmonet synkät sokkelot ahtaita monipolvisia katuja saavuimme Poplarin\ntyöhuoneelle. Matalalle kiviaidalle levitimme nenäliinamme, ja kukin\npinosi nenäliinalleen kaiken maallisen omaisuutensa, lukuunottamatta\nsukkaan pistettyä tupakkapalaa. Ja sitten, viimeisen valonhivenen\nhäipyessä likaisen harmaalta taivaalta, tuulen puhaltaessa\nalakuloisesti ja kylmästi, seisoimme säälittävän pienet mytyt\nkäsissämme avuttomana ryhmänä työhuoneen ovella.\n\nKolme työläistyttöä kulki ohi, ja yksi katsahti minua sääliväisesti;\nhänen ohikulkiessaan katseeni seurasi häntä, ja hän katseli yhä\nsäälien taakseen. Vanhuksia hän ei huomannut. Herra Jumala, hän sääli\nminua, nuorta, reipasta ja vahvaa, mutta häneltä ei riittänyt sääliä\nkahden rinnallani seisovalle vanhukselle. Hän oli nuori nainen, ja\nminä olin nuori mies, ja se hämärä sukupuolivalmius, joka saattoi\nhänet minua säälimään, osoitti hänen tunteittensa alhaisuutta.\nVanhuksien sääliminen on epäitsekäs tunne, ja sitäpaitsi työhuoneen\novi on hyvin tavallinen vanhusten paikka; niinpä hän ei osoittanut\nsääliänsä heille, vaan minulle, joka sitä vähimmin kaipasin taikka en\nkaivannut ollenkaan. Eipä saateta harmaita hapsia kunnialla hautaan\nLontoon kaupungissa!\n\nOven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.\n\n\"Soita kelloa\", sanoi ajuri minulle.\n\nJa aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä\nvedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.\n\n\"Älä, älä\", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. \"Älä niin\nkovasti.\"\n\nPäästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin\nolisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja\nsaada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä\nkello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.\n\n\"Painakaa nappia\", sanoin kirvesmiehelle.\n\n\"Ei, ei, odotellaan vielä\", hätäili ajuri.\n\nTästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka\ntavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on\nvarsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa\nleveilevästi kohdella — köyhä.\n\nJa niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan,\nminkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin\nja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt\nihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt\nheidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se\nesiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa\novenvartijaa.\n\nHän saapui. Hän vain katsahti meihin. \"Täynnä\" sanoi hän ja sulki\noven.\n\n\"Jälleen samanlainen yö\", urahti kirvesmies. Hämärässä valossa ajuri\nnäytti raihnaalta ja harmaalta.\n\nJärjestämätön hyväntekeväisyys on pahetta, sanovat\nammatti-ihmisystävät. No niin, minä päätin edistää pahetta.\n\n\"Tule, avaa veitsesi ja tule tänne\", sanoin ajurille, vetäen häntä\npimeään kujaan.\n\nHän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti päästä irti. Ehkä hän\nluuli minua menneitten päivien Jack-Halkaisijaksi, jonka mieli veti\nvanhanläntiin miespuolisiin vaivaisiin. Taikka lienee hän arvellut\nminun tahtovan houkutella häntä johonkin epätoivoiseen rikoshommaan.\nJoka tapauksessa hän pelästyi. Muistettaneen, että seikkailua\naloittaessani olin neulonut yhden punnan aluspaitani sisäpuolelle\nkainalokuoppaan. Se oli rahastoni pahain päiväin varalle, ja nyt\ntunsin tarvitsevani käyttää sitä ensimmäisen kerran.\n\nVasta kun olin antanut oikean käärmeihmisen näytännön ja osoittanut\npaitaani neulottua pyöreätä rahaa, onnistuin saamaan ajurin avukseni.\nSittenkin hänen kätensä vapisi, niin että pelkäsin hänen viiltävän\nitseäni ompeleiden sijasta, ja minun täytyi ottaa veitsi käteeni ja\nratkoa ne itse auki. Kultapala vierähti ulos, koko omaisuus heidän\nnälkäisissä silmissään; ja me astelimme lähimpään kahvilaan.\n\nTietysti täytyi minun heille selittää, että olin vain tutkija,\nyhteiskunnallinen opiskelija, joka koetteli saada selville, kuinka\ntoinen puoli maailmaa eli. Ja heti he sukelsivat kuoreensa kuin\nsimpukka. Minä en ollutkaan heidän rotuansa, puheeni oli muuttunut,\nääneni sointi oli erilainen, lyhyesti, olin heitä ylempi, ja he\nolivat loistavan luokkatietoisia.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyin tarjoilijan tiedustaessa tilausta.\n\n\"Kaksi viillosta ja kupin teetä\", sanoi ajuri pehmeästi.\n\n\"Kaksi viillosta ja kupin teetä\", sanoi kirvesmies pehmeästi.\n\nPysähtykääpäs hetkeksi ajattelemaan tilannetta. Nämä kaksi miestä\nolin kutsunut kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani, ja he\nkäsittivät, etten ollut mikään vaivainen. Toinen oli syönyt puolen\npennyn leivän sinä päivänä, toinen ei ollut syönyt mitään. Ja he\ntilasivat \"kaksi viillosta ja kupin teetä\". Kumpikin kahden pennyn\ntilauksen. \"Kaksi viillosta\" muuten merkitsee kaksi leipäviipaletta\nja voita.\n\nTämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt\nheidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta\nminä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan —\nmunia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas\nleipää ja niin edespäin — heidän innokkaasti kiellellessään, mutta\nkuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin\nennätettiin tarjota.\n\n\"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon\", sanoi ajuri.\n\n\"Erinomaista teetä tämä\", sanoi kirvesmies.\n\nHe joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se\noli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut\nsamppanjalta. Se oli \"vedellä pestyä\" eikä näyttänyt oikeastaan\nollenkaan teeltä.\n\nOmituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin\ntekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat\nniistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa.\nAjuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut\nveteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että\nvesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana.\nLuoti oli paljon \"kätevämpi\", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi\nrevolverin? Siinä se oli pulma.\n\nHe kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa \"teetä\" sisäänsä ja puhuivat\nenemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä\npoikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä\nhänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan.\nPoika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin\noli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme\nkuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona\nja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku\nliike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma\noli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia.\nYstävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli\npyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin\ntelineitä. \"Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta:\nEi, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain\nsama: Ei, ei, ei.\" Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä\nerästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai\nvastauksen: \"Liian vanha, aivan liian vanha.\"\n\nKirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut\nkaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen;\ntoinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli\nkuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta\nRobertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä.\nKirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä,\nyhä tällä planeetalla.\n\n\"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne\", sanoi hän, repien\nauki räsyisen paitansa. \"Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se\non selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan\npuutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette.\"\n\nPistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin\npergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt\npesulautaa.\n\n\"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut\", sanoi hän \"Oli hyvä vaimo\nja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei\ntytöt parin viikon tietämän.\"\n\n\"Tämän jälkeen, herra\", sanoi ajuri, osoittaen pöytää ja haluten\nkääntää keskustelua hauskempaan uomaan, \"tämän jälkeen en voisi syödä\ntyöhuoneen murkinaa aamulla\".\n\n\"En minäkään\", yhtyi kirvesmies, ja he päätyivät juttelemaan vatsan\nnautinnoista ja niistä suloisista ruoista, joita kummankin vaimot\nolivat keitelleet entisinä päivinä.\n\n\"Minä olen kuljeskellut kolme päivää kertaakaan paastoani\nkeskeyttämättä\", sanoi ajuri.\n\n\"Ja minä viisi\", lisäsi hänen toverinsa synkistyen sitä muistaessaan.\n\"Viisi päivää kerran, saamatta vatsaani muuta kuin palasen\nappelsiininkuorta, eikä rääkätty luonto tahtonut sitä sietää, herra,\nja minä olin kuolla. Joskus öisin kävellessäni olen ollut niin\nepätoivoinen, että olen päättänyt joko voittaa hevosen tai menettää\nsatulan. Ymmärrättehän mitä tarkoitan, herra, yrittää jotakin\nsuurryöstöä. Mutta aamun koittaessa — siinä seison niin nälän ja\nkylmän heikontamana, etten olisi voinut hiirtäkään häiritä.\"\n\nKun heidän elin-parkansa olivat ravinnosta lämmenneet, heidän\nmielensä laajeni, ja he rupesivat kerskailemaan ja juttelemaan\npolitiikkaa. Voin vain sanoa, että he puhuivat politiikasta yhtä\nhyvin kuin tavalliset keskiluokan miehet, vieläpä koko joukon\nparemminkin kuin jotkut mainitun luokan miehet, joita olen kuullut.\nMinua ihmetytti eniten heidän käsityksensä maailmasta, sen\nmaantieteestä ja kansoista sekä menneestä ja nykyisestä historiasta.\nNämä eivät olleet mitään hulluja, nämä kaksi miestä, niinkuin olen\njo sanonut. He olivat vain vanhuksia, ja heidän lapsensa, jotka\neivät olleet päässeet täysi-ikäisiksi, eivät olleet velvollisuutensa\nmukaisesti voineet tarjota heille tilaa lietensä ääressä.\n\nSanoessani heille hyvää yötä kadun kulmassa, heidän kummankin\nonnellisena puristaessa paria shillinkiä taskussaan ja aavistellessa\nvarmaksi käyneen yövuoteen ihanuuksia, tapahtui vielä jotakin.\nSytytin savukkeen ja olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun,\nkun ajuri ehätti sitä tavoittamaan. Minä tarjosin hänelle laatikkoa,\nmutta hän sanoi: \"Ei, ei millään muotoa, herra, ei saa tuhlata.\"\nJa hänen sytyttäessään antamaani savuketta kirvesmies kiiruhti\ntäyttämään piippuansa, ehtiäkseen saamaan samasta tulitikusta.\n\n\"Tuhlaaminen on pahasta\", sanoi hän.\n\n\"Niin on\", vastasin ja ajattelin niitä pesulaudan kaltaisia kylkiä,\njoita olin kädelläni sivellyt.\n\n\n\n\nIX.\n\nPIIKKILÄ.\n\n\nKaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen\nlaahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että\nolen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä,\nnukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut\npiikkilästä.\n\nYritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin\nkolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon\nennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin\nkuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä,\nja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello\nneljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen\nperässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi\nheidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni\nmatkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen\nheittäkin.\n\nKeskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin\npuolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa\nisorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet\ntutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa\nkaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja\nvertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja\nmitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli\nkeskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme\nkuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat\nolleet aivan \"mädätä\" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua\nkutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat\nolleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme\nviikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin\ntoisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät\nminulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon\n\"siemeniä\". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen\nminun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen\nihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja\ntunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut\nminuun.\n\nKummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen,\nettä he olivat joutuneet \"kilometritehtaalle\" eli tuuliajolle.\nKumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli\nsairaalasta päästessään ollut aivan \"poikki\", edessään kolkko\ntyönhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä\nja olivat nyt pyrkimässä piikkilään \"lepäämään\", kolme päivää ja yötä\nkatuja taivallettuaan.\n\nNäyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi,\nrangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon\ntauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa —\n\"Inkivääriksi\" sanoimme häntä — joka seisoi jonon ensimmäisenä —\nvarma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen.\nVuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun\nkalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka\npainoi liian paljon. Seuraus: \"jokin ratkesi\", Ja niinpä oli laatikko\nmaassa ja mies sen vieressä.\n\nLähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin\nsitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan\nvaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia\nja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja\npari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla\nhän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin.\nMutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen\npalveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään,\nvieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä,\nkun hän oli päässyt sairaalasta. \"Inkivääri\" on auttamattomasti\nmennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas\ntyö. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen\nkuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin\nravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan — siinä\nkaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen\nelinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.\n\nUseat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja\ntoivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan,\nettä olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille\nvankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli\nmahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa\neivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan\nköyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.\n\nMinä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa\nja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle\nmonia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän\ntapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista;\nniissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista\nkaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin\npääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa\njonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan\nvapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla\nennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut.\nIkä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat\nmenettäneet pelinsä.\n\nOli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin\nvielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt\nYhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista\ntuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut\nliian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän\njonossa.\n\nKahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina.\nTyöaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista\nillalla ja lauantaisin kello puoli yhteen — yhdeksänkymmentä viisi\ntuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli\nviisi dollaria.\n\n\"Mutta se työ ja pitkä työpäivä olivat tappaa minut\", sanoi hän\n\"ja minun täytyi lähteä siitä hommasta. Minulla oli hiukan rahaa\nsäästössä, mutta se meni elämiseen ja toisen paikan etsimiseen.\"\n\nTämä oli hänen ensimmäinen yönsä piikkilässä, ja hän oli tullut vain\nsaadakseen levätä. Niin pian kuin pääsisi pois, hän aikoi lähteä\nBristoliin, sadankymmenen mailin kävelymatka. Siellä hän arveli\njotenkin pääsevänsä Valtoihin menevään laivaan.\n\nMutta jonossa olevat miehet eivät olleet kaikki tätä lajia. Jotkut\nolivat kurjia hylkyjä, paatuneita ja veteliä, mutta siitä huolimatta\nsangen inhimillisiä monessa suhteessa. Muistanpa, kuinka muuan ajuri,\nilmeisesti palaten kotiin päivän työstä, pysäytti ajoneuvonsa meidän\neteemme, niin että hänen nuori toivonsa, joka oli juossut häntä\nvastaan, saattaisi kiivetä ylös. Mutta rattaat olivat korkeat ja\nnuori toivo pieni, ja turhaan hän useita kertoja yritti päästä ylös.\nSilloin muuan mitä viheliäisimmän näköinen mies astui jonosta ja\nnosti hänet rattaille. Tämä teko oli sinänsä hyve ja epäitsekäs, se\noli rakkauden osoitusta eikä almun anomista. Ajuri oli köyhä, ja mies\ntiesi sen; mies seisoi piikkilän jonossa, ja ajuri huomasi sen; ja\nmies oli tehnyt pikku-palveluksen ja ajuri kiitti häntä, aivan kuin\nsinä ja minä olisimme tehneet ja kiittäneet.\n\nToista kaunista kohtausta esittivät humalanpoimija ja hänen\n\"muorinsa\". Mies oli ollut jonossa noin puolisen tuntia, kun hänen\n\"muorinsa\" saapui häntä tapaamaan. Vaimo oli luokkaansa nähden\nvarsin siististi puettu, haalistunut myssy harmaassa päässään ja\nsäkkikankainen käärö kainalossaan. Hänen puhuessaan miehellensä tämä\nkurkotti eteenpäin tarttui hänen valkotukastaan vapaaksi päässeeseen\ntuulessa viipottavaan hiuskiehkuraan, kiersi sitä pehmeästi\nsormissansa ja tunki sen kunnollisesti paikalleen korvan taakse.\nTästä kaikesta saattoi päätellä monia asioita. Mies varmasti piti\nvaimostaan siksi paljon, että olisi toivonut hänet sieväksi ja hän\noli ylpeä vaimostaan, seistessään siinä piikkilän jonossa, ja hän\nhalusi hänen näyttävän siistiltä näiden osatoveriensa silmissä, jotka\nmyöskin seisoivat piikkilän jonossa. Mutta pohjimmaisin ja paras\nhänen vaikuttimistaan oli miehen ylenpalttinen voimakas kiintymys\nvaimoonsa; sillä mies ei ole kovinkaan kärkäs päätänsä vaivaamaan\nsellaisen vaimon sievyydeksi ja somuudeksi, josta hän ei välitä, eikä\nhän liioin ylpeile sellaisesta vaimosta.\n\nJa minä päädyin aprikoimaan, miksi tämä mies ja hänen vaimonsa, jotka\npuheistaan päättäen olivat uutteria työntekijöitä, olivat etsimässä\nrutiköyhäin yösijaa. Miehessä oli arvontuntoa, oman ja vaimonsa\narvontuntoa. Tiedustaessani häneltä, mitä minä, vihreä vasta-alkaja,\nvoisin toivoa ansaitsevani humalankorjuussa, hän tarkasteli minua ja\nvastasi, että se kaikki riippui visseistä seikoista. Monet ihmiset\nolivat aivan liian hitaita humalain poiminnassa eivätkä senvuoksi\nonnistuneet. Menestyäkseen täytyi käyttää päätänsä ja olla nopsa\nsormiltansa, erityisen nopsa sormiltansa. Hän ja hänen avio-pahansa\nsaattoivat ansaita sangen hyvin, työskennellen purtilo välillänsä ja\ntorkkumatta sen ääressä; mutta he olivatkin vuosikausia harjoittaneet\nammattia.\n\n\"Eräs minun toverini läksi sinne viime vuonna\", kertoi muuan\njonottaja. \"Ensimmäistä kertaa hän oli siinä souvissa, mutta hän\npalasi kaksi ja puoli puntaa taskussaan eikä ollut poissa muuta kuin\nkuukauden.\"\n\n\"Siinäpä se\", sanoi humalanpoimija äänessään runsas annos ihailua.\n\"Hän oli nopea. Hän oli luonnostaan syntynyt ammattiin, niin oli.\"\n\nKaksi ja puoli puntaa, kaksitoista ja puoli dollaria kuukauden\ntyöstä, kun on \"luonnostaan syntynyt ammattiin\". Ja tämän lisäksi\nnukkua ulkona ilman peitettä ja elää Herra ties mistä. Olenpa\nmuutamina hetkinäni ollut kiitollinen kohtalolle, etten ole\n\"luonnostani syntynyt\" miksikään, en edes humalanpoimijaksi.\n\nVarustusten hankinnasta \"humalaan\" menoa varten humalanpoimija antoi\nminulle muutamia täysipainoisia neuvoja, jotka ottanette varteen, te\nhienot ja lempeät ihmiset, siltä varalta, että joskus joutuisitte\nhaaksirikkoon Lontoon kaupungissa.\n\n\"Ellei sinulla ole peltiastioita ja keittovehkeitä, et voi saada\nsyödäksesi muuta kuin leipää ja juustoa. Eikä sillä pärjää. Siellä\ntäytyy saada kuumaa teetä ja kasviksia sekä palanen lihaa silloin\ntällöin, jos mieli tehdä työtä, mikä työstä käy. Siihen ei pysty\npelkillä kylmillä sapuskoilla. Minäpä sanon sinulle mitä teet,\npoika. Käy aamuisin talosta taloon ja etsi tunkioista itsellesi\npannu. Sieltä löytää runsaasti peltirasioita, jotka kelpaavat\nkeittoastioiksi. Hyviä rasioita, muutamat aivan merkillisen\nhienoja. Minä ja eukko-pahaseni hankimme siten omamme.\" (Hän\nosoitti vaimonsa kääröön, ja tämä nyökytti päätään ylpeänä,\nkatsahtaen minuun hyväntahtoisesti ja tietoisena menestyksestään ja\nyltäkylläisyydestään.) \"Tämä päällystakki käy hyvästi peitteestä\",\nhän jatkoi tarjoten sen lievettä minulle tunnustellakseni sen\nvahvuutta. \"Ja kenties pikapuoliin saatan löytää kokonaisen\nhuopapeitteen.\"\n\nJälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla\nvuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen \"pikapuoliin\".\n\n\"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa\", jatkoi hän\ninnoissaan. \"Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven\nvaralle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä\" — ja tällöin särähti\nsorakieli kanteleessa — \"on patikoiminen sinne työpaikalle.\"\n\nIlmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän\nsormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin \"patikoiminen\"\nalkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan,\nkuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen\nvuoden kuluttua.\n\nHuomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin\nsivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen;\nmutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet\npyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.\n\nSe katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä\njalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli\njonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään\noli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa.\nJa jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä\nmeidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa\npääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan\nmeitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän\nraadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan.\nOviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän\nlapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli\nvajaan parinkymmenen jalan päässä — ei ollut \"yksityiselämän\nrauhaa\" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät\nnaapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista.\nEmme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän\nympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään\nasti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä\njokaisena päivänä.\n\nKello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen\nhengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja\nedellisen yön olopaikka — kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa\nnopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni\njonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja\nsuhahtavan korvaani: \"Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?\" — \"Ei,\nherra\", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani\nportaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin,\nettä sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi.\nPainostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.\n\nKellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli\ntaas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin\ntoiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja\nmiehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten\nsorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan\neteishuoneelta.\n\nKipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään\nrupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat\njalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei\nminulta tyyten kaiken ruokahalun.\n\nHuomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen\npäivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian\nkunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa\noli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman\nveden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita\noli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä\ntuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: \"Täytyy\nsaada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti\nsyödä.\"\n\nMenin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien\nkäyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se\noli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin\ntämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo\npainuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti,\nmutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna\noli puolikymmentä suun täyttä \"möykkyä\" ja leipää. Viereiseni mies\nsöi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut\npuhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. \"Minä tapasin kaverin, joka\ntarjosi minulle hyvän päivällisen\", selittelin hänelle.\n\n\"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna\", vastasi\nhän.\n\n\"Mitäs sanot tupakasta?\" kysäisin. \"Saako siitä täällä köniinsä?\"\n\n\"Ei, ei saa\", hän vastasi. \"Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee\nkaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten.\"\n\nKun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä.\n\"Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä\nirtolaisista\", sanoi toisella puolellani oleva mies.\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysäsin.\n\n\"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä\ntahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita\nolen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt\nkenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan\nkertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori\nkätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran\ntulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja\nlainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja\nsilloin vanha herra antaa hänelle lantin.\"\n\nTämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän\npimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:\n\n\"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen\npaikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli\nniukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan.\"\n\n\"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä\", sanoi\ntoinen ääni, \"ja elävät siellä hyvin ja lihovat\".\n\n\"Minä tulin Kentin kautta\", jatkoi ensimmäinen ääni yhä\nkiukkuisempana, \"mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta\nnäin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat\nsuurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin\nosani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön.\"\n\n\"Mutta Lontoossa on poikia\", sanoi minua vastapäätä pöydässä\nistuva mies, \"jotka saavat muonaa ihan tarpeekseen eivätkä koskaan\najattelekaan lähteä maalle. Pysyvät Lontoossa vuoden ympäri. Eikä\nne yöpuuta rupea hakemaan, ennenkuin yhdeksän tai kymmenen aikaan\nillalla.\"\n\nYleinen pörinä vahvisti tiedon todeksi.\n\n\"Mutta ovat perhanan sukkelia, ne pojat\", sanoi joku ihaileva ääni.\n\n\"Tietysti ovat\", sanoi toinen ääni. \"Mutta eipä kannata minun- ja\nsinunlaisesi yrittää sitä. Synnynnäislahjat siihen tarvitaan, sen\nsanon. Ne pojat ovat aukoilleet vaunujen ovia ja myyneet sanomalehtiä\nsyntymästään asti; ja samoin heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä.\nSe käy kaikki tottumuksen voimalla, sen sanon, ja minä ja sinä\nkuolisimme siinä souvissa nälkään.\"\n\nYleinen hörinä vahvisti tämän totuuden, samoinkuin senkin tiedon,\nettä oli \"kerjäläisiä\", jotka olivat kaksitoista kuukautta umpeensa\npiikkilässä, eivätkä koskaan saa muuta ruoan tomuakaan kuin piikkilän\n\"möykkyä\" ja leipää.\n\n\"Minäpä sain kerran puoli kruunua Stratfordin piikkilässä\", sanoi\nmuuan uusi ääni. Hiljaisuus syntyi heti, ja kaikki herkistyivät\nkuuntelemaan tätä ihmeellistä juttua. \"Meitä oli siellä kolme sälliä\nsepeleitä särkemässä. Talvisaika ja pakkanen oli kova. Toiset\nkaksi sanoivat, että vaikka piru veisi, niin he eivät sitä työtä\ntee eivätkä tehneet; mutta minä kalkuttelin työtäni, lämpimikseni\ntietysti. Sitten tulivat vartijat, ja toiset kaksi saivat kumpikin\nneljätoista päivää, mutta nähdessään minun olevan työssä vartijat\nantoivat minulle puoli tolppaa kukin, heitä oli viisi, ja päästivät\nminut pois.\"\n\nUseimmat näistä miehistä, vieläpä he kaikkikin, sen huomasin, eivät\nsuinkaan pidä piikkilästä ja tulevat sinne vain pakon ajamina.\n\"Levättyään\" he jälleen kykenevät olemaan kaduilla kaksi tai\nkolme päivää ja yötä, minkä jälkeen heidän taas on pakko lähteä\n\"lepäämään\". Tämä alituinen ankara kohtalo murtaa tietysti pian\nheidän terveytensä, ja he ymmärtävät sen kyllä hämärästi, mutta\nsellainen maailmanmeno on heille niin tavallista, ettei se heitä\nhuolestuta.\n\nHe ovat kaikki yksimielisiä siitä, että heidän kaikkein ankarin\npulmansa on kysymys, minne päästä yöpuulle eli nukkumaan, ankarampi\nvielä kuin ruokakysymys. Kalsea ilma ja tunnottomat lait ovat tähän\npääasiallisesti syynä, mutta irtolaiset taas katsovat kodittomuutensa\naiheuttajaksi ulkolaisten maahantulon, varsinkin Puolan ja Venäjän\njuutalaisten, jotka anastavat heidän paikkansa alemmilla palkoilla ja\nluovat nälkäpalkkajärjestelmän.\n\nKello seitsemän meidät kutsuttiin kylpyyn ja sitten levolle. Me\nriisuimme vaatteemme, käärimme ne mytyksi takkimme sisään ja sidoimme\nne vöillämme kiinni sekä kokosimme ne yhteen läjään lattialle —\nerinomainen keino syöpäläisten levittämiseksi. Sitten kävimme\nkaksitellen kylpyhuoneessa. Siellä oli kaksi tavallista ammetta, ja\ntämän tiedän: kaksi edelläni käynyttä oli pessyt siinä vedessä, jossa\nmekin pesimme, eikä sitä vaihdettu meidänkään jälkeemme tulevalle\nparille. Sen tiedän; mutta luulenpa sitäpaitsi, että me kaikki\nkaksikolmatta miestä pesimme samassa vedessä.\n\nMinä en muuta tehnyt kuin olin loiskivinani vähän tätä epäiltävän\nnäköistä lientä ruumiilleni ja hieraisin sen nopeasti pois\npyyhkeellä, joka oli märkänä toisten miesten ruumiitten jäljeltä.\nEikä mieleni tasapaino suinkaan palautunut siitä, että näin erään\nkurjan raukan selän, joka syöpäläisten puremisesta ja alituisesta\nkynsimisestä oli aivan verisenä möyhynä.\n\nSitten minulle annettiin paita — enkä voinut olla arvailematta,\nmitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä\nkainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä,\nkaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla\nolevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty — ei\nriippumattoja, vaan — kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan\nkaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä\noli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla\npermannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan\nkorkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin.\nKun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki\nkeinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan\ntorkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli\nlipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.\n\nMonta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta\nseitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat\nkimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja\ntukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen,\nminkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin\nmelkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului\nkuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä\nja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat\nmeistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai\njoku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin\nsaavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut\nvainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat\nminua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.\n\nMutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää\nja \"möykkyä\", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin\nkukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset\nriipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki\nWhitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön.\nSillä tavalla saimme maksaa \"möykkymme\" ja kangasvuoteemme, ja minä\npuolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa\nenemmän.\n\nVaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin\nmeidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan,\nkun olivat päässeet tähän työhön.\n\n\"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa\",\nvaroitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän\ntyhjensi ulostusastiaa.\n\nSe oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten\naikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä\nhuolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas\nviidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä\nkiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki\ntämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset\novat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä\nhyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa\nmerkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat\ntieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono\nravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina\nensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.\n\nHe tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään\nheidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta\nruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin\noli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun \"valkoryyppyyn\" ja\n\"mustaan Jussiin\", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja\nsiitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli\nliian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, \"hivuteltiin\npois\". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille\nannettiin annos \"mustaa jussia\" tai \"valkoryyppy\" ja heidät\nlähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä\nperää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat\nluoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet \"musta jussi\",\n\"valkoryyppy\" ja \"hivutella pois\".\n\nKello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan\nteetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman\nsuurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta\nsekasotkua — leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan\npalanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia\ntauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta\nkulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä,\nkaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa.\nSe ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta\nnämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä\nrapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset\nnenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.\n\n\"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin\nmuuta kuin suuren kasan siankyljyksiä\", sanoi \"Inkivääri\" minulle.\n\"Tuolta noin\" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se\nvaleltiin väkevällä puhdistusliuoksella. \"Ne olivat erinomaisia,\nloppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni,\njuoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa.\nEn nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä,\nkintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri\nennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja\nnakkasin ne hänen esiliinaansa.\"\n\nSinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään\nja ota \"Inkivääri\" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla\nhän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan\nKadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. \"Inkiväärin\" teko oli kaunis,\nja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien\n\"loppumattomasta lihasta\", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis.\nMutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta\n\"Inkivääri\"-rukka, joka oli \"aivan mielettömänä\" nähdessään niin\npaljon \"lihaa\" joutuvan hukkaan.\n\nTilapäishoitolan järjestyssäännöt määräävät, että sinne tulijan on\npysyttävä hoitolassa kaksi yötä ja yksi päivä; mutta minä olin nähnyt\ntarpeekseni tarkoituksiani varten, olin maksanut möykkyni ja vuoteeni\nja olin valmis juoksemaan tieheni.\n\n\"Tule pois, livistäkäämme\", sanoin eräälle toverilleni, osoittaen\navointa porttia, josta ruumisvaunu oli tullut.\n\n\"Ja otamme neljätoista päivää?\"\n\n\"Emme, vaan pakenemme.\"\n\n\"Ei, minä tulin tänne levähtämään\", sanoi hän tyytyväisenä.\n\"Toisenkaan yön uni ei tee minulle pahaa.\"\n\nHe olivat kaikki samaa mieltä, ja niin minun täytyi \"livistää\" yksin.\n\n\"Sinä et koskaan enää pääse tänne yöksi\", varoittivat he minua.\n\n\"Ei tee mitään\", vastasin niin innoissani, etteivät he voineet sitä\nymmärtää; ja niin livahdin portille ja juoksin nopeasti katua alas.\n\nKiiruhdin suoraan asuntooni, vaihdoin vaatteeni ja vajaan tunnin\nkuluttua paostani hikoilin turkkilaisessa kylvyssä pois kaikki\nbasillit ja muut samankaltaiset, jotka ehkä olivat tunkeutuneet\nmarrasketeeni, ja toivoin vain, että olisin voinut sietää\nkolmesataakaksikymmentä astetta kahdensadankahdenkymmenen sijasta.\n[Fahrenheitin mukaan, joka on käytännössä englanninkielisissä maissa.\n— Suom. muist.]\n\n\n\n\nX.\n\nLIPUN KANNOSSA.\n\n\n\"Lipun kantaminen\" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja\ntunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin\nulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee\nöisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin\nLänsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin\nEmbankmentin ja Hyde Parkin väliä.\n\nSatoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista\ntulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään.\nKadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä\nolivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain\nepätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville\nnaisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän\nsanaa \"epätoivoisesti\", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat\nkodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja\nuseimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät\nvuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi\nnälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa,\nsepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä.\nHyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän\nlämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta\nalle nollan — Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut\nmitään \"lipun kannon\" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja\nlikomärkänä.\n\nKadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen\nmentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä,\njotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä\nmiehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa\ntuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen\nkäytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia,\nja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä\njohtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli\nviimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.\n\nKello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja\nsenjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät\nrakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla\nsaadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.\n\nErään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä\nihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan\nPiccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt\nolevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai\nolla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen\ntilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä\noli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut\nsitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja\nkeskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä\ntoiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja\nkellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin\nrautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen\ntäytyi olla aivan likomärkänä.\n\nKello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön\nnuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä\ntyötä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi\netsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.\n\nJa niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia\nmyöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki\nja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia\nmyöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama\npoliisi minulle ärähti: \"Hei, sinä siinä, ala laputtaa.\"\n\nMinä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran\ntoisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies\najamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut\ntorkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa\n(joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja\nkeksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi\npimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.\n\n\"Tule\", sanoin. \"Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua.\"\n\n\"Mitä?\" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. \"Siitä saisi kolme\nkuukautta. En perhana tulekaan.\"\n\nMyöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai\nviisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen\nnuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.\n\n\"Kiivetäänpäs aidan yli\", ehdotin hänelle, \"ja ryömitään pensastoon\nnukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä.\"\n\n\"Älä luule\", vastasi hän. \"Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä\npitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta.\"\n\nKylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista,\njotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut\naivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään\nkirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana\ntosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja\npojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu.\nPorttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja \"kantavat\nlippua\".\n\n\"Minä olin alhaalla holveissa\", kiukutteli muuan toinen nuorukainen.\n\"Holveilla\" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli\nkaartuvat sillat alkavat. \"Minä olin alhaalla holveissa kaikkein\npahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta\nminä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla\non täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin:\n'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'\"\n\n\"Lipun kannossa\" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa\nmaineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen,\nja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin\nGreen Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki\nväsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet\nmiehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade\nheitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.\n\nJa nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta\nja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin\narvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat\nkävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja\nkäytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä\ntarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta\non, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta\nmitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello\nviideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän\ntarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän\nnukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei\nole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua\naikaisemmin yöllä?\n\nTässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi\nsamana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin\nnäitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä,\naurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä\nvaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista\nilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia,\nsiivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän,\nolisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.\n\nSenpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte\nLontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja\nnurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka\nmieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että\nne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko\npitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.\n\n\n\n\nXI.\n\nPIHTI.\n\n\nMutta koko yön \"lippua kannettuani\" minä en nukkunut Green Parkissa\naamun koitteessa. Olin tosin ihoa myöten märkänä, enkä ollut nukkunut\nneljäänkolmatta tuntiin; mutta halusin jatkaa työnhaussa olevan\npennittömän miehen seikkailua, ja senvuoksi minun täytyi etsiä\nensiksikin aamiaista ja sitten työtä.\n\nYöllä olin kuullut puhuttavan Thamesin Surrey-puolella olevasta\npaikasta, jossa pelastusarmeija joka sunnuntai-aamu antoi aamiaista\n\"pesemättömille\". (Ja sivumennen sanoen \"lipun kantajat\" ovat\npesemättömiä aamulla, eikä heissä muutenkaan, ellei sada, paljon\npesun jälkiä näy.) Tämäpä käy, ajattelin — aamiaista aamulla, ja\nsitten koko päivä työnhakuun käytettävissä.\n\nSe oli vaivalloista kulkua. Laahustin väsyneitä jalkojani St. James\nStreetiä alaspäin pitkin Pall Mall-katua, sivu Trafalgar-torin\nStrandille. Kuljin Waterloon siltaa Surreyn puolelle, poikkesin\nBlackfriars Roadille päätyen lähelle Surreyn teatteria ja saavuin\npelastusarmeijan majoille ennen kello seitsemää. Tämä oli \"pihti\".\nJa \"pihdillä\" katukielessä tarkoitetaan paikkaa, mistä saattaa saada\nvapaan aterian.\n\nSiellä oli kirjava joukko viheliäisiä hylkyjä, jotka olivat\nviettäneet yönsä sateessa. Sitä kauheata kurjuutta! Ja sitä kurjuuden\npaljoutta! Vanhoja miehiä, nuoria miehiä, kaikenlaisia miehiä\nja vielä poikia päälle päätteeksi, kaikenlaisia poikia. Toiset\ntorkkuivat seisaallaan, kymmenkunta oli ojentautunut kiviportaille\nmitä kiduttavimpiin asentoihin, kaikki olivat sikeässä unessa, ja\nheidän ruumiittensa iho paistoi punaiselta ryysyjen rei'istä ja\nratkeimista. Ja kadulla molemmin puolin majaa ja vastapäisellä\npuolella katua koko korttelin pituudelta kumpaankin suuntaan\noli jokaisella rappusella kaksi kolme olentoa, kaikki nukkuen,\npää riippuen polvien varassa. Ja muistettava on, että aika ei\nollut mitenkään ankara Englannissa. Asiat luistivat, niinkuin ne\ntavallisesti luistavat, eikä aika ollut huono ellei hyväkään.\n\nJa sitten tuli poliisi. \"Tiehenne siitä, haisevat siat. Niin, niin,\ntarsikaa tiehenne!\" Ja niinkuin sikoja hän ajoi heitä ovenpielistä ja\nsirotti heidät kaikkiin suuntiin pitkin Surreytä. Mutta tavatessaan\nportailla nukkuvan joukon hän ällistyi. \"Siivotonta!\" huudahti hän.\n\"Inhoittavaa! Ja vielä sunnuntaiaamuna! Kaunista katseltavaa! Hei,\nhei! Tiehenne siitä, kirotut vetelykset!\"\n\nSe oli todella siivotonta katsella. Minua itseänikin inhoitti. Enkä\nolisi sallinut tyttäreni ryvettää silmiänsä sellaista katselemalla\nenkä laskenut häntä puolta mailia lähemmäksi; mutta siinäpä sitä\nollaan, eikä voi muuta sanoa kuin \"mutta\".\n\nPoliisimies läksi omia teitään, ja me patouduimme jälleen yhteen kuin\nkärpäset hunajakakun ympärille. Sillä olihan meitä odottamassa sangen\nharvinainen asia, aamiainen. Emmepä olisi voineet sen kiinteämmin ja\nepätoivoisemmin yhteen rynnistäytyä, vaikka olisi miljoonan dollarin\nseteleitä jaeltu. Toiset ehtivät jo uudelleen torkahtaa, kun sama\npoliisimies tuli takaisin, ja taas meidät siroteltiin hajalle, mutta\nvain uudelleen palataksemme, kun väylä oli selvä.\n\nPuoli kahdeksalta pikku ovi avautui ja pelastusarmeijan sotilas pisti\npäänsä ulos. \"Hullutusta tukkia tie tuolla tavalla\", sanoi hän. \"Ne,\njoilla on lippu, saavat tulla sisälle nyt, ne, joilla ei ole, saavat\ntulla kello yhdeksän.\"\n\nSiinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä.\nNiitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä\nsisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti,\nkun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli\njaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden\nhaltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.\n\nPuoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä,\nja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me\npusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa\nyhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä\ntyötä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä;\nmutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin\ntästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin\nodottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut\nmitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien\nvaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta\neläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani\nminut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet\nkäyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.\n\nPelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä\narvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista\nryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn\nteatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa\nkoko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me\nolimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen\npuutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman\njärjellistä syytä.\n\nMerimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka\nneljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin\nkymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he\nolivat joutuneet \"matalikolle\", jokainen mies kertoi saman jutun,\nmikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset\nlaivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee\nkiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi\nerota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet\nlähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono\nja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa\ntosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa\ntai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta —\nkapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta\ntapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret\njoukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan\nsenvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat\nhiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta\nheidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa.\nSyy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät\npitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa\nja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti\ntäydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan\nmajoilla. Päästäkseen \"matalikolta\" ulkomaisessa paikassa he olivat\ntulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen \"matalikolle\"\nkaikkein \"ulkomaisimmassa\" paikassa.\n\nParisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat\n\"kuninkaallisia kulkureita\", miehiä, joiden toverina oli tuuli,\nkoko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen\nvastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä\neikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat\nEnglantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä,\nkuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia\nitäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi\nainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa\ntilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas\nkiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran\nihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys;\nsiinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on\nparempi kuin silkka riettaus.\n\nSiellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka\nhuomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa\nhän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä\nhattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti\nhänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti\npoliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin\naivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti\nsitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä,\nmistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.\n\nTungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme\npitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit\nja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon\nkulkemalla \"jäniksenä\" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä,\njoutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi\nhän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? — mikä\ntarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi\nniihin perehtyä, vaikka maaseutu oli \"nyrkit pystyssä\" ja kaupungit\n\"potkivat pyllylle\". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut \"rouhia\"\n(kerjätä) missään joutumatta \"nipistyksiin\". Mutta hänpä ei aikonut\nantautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen,\nja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan\nmilloin tahansa. Nämä \"lökähousut\" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan\nmuun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä\noleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin\njotenkin keinotella itseni joukkoon.\n\nLopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä\nja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni\nhänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun\nhyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme\nkaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen\nkansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen\nsellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi\njättää hyvästi.\n\nErityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus.\nVaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän\npään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä,\nsamoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai\nkuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne\nolivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin\npoikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta.\n\"Henkivartion kokelas\", sanoin hänelle. — \"Sinäpä sen sanoit,\ntoveri\", oli vastaus, \"olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin\nollen olen siinä pian uudelleen\".\n\nTunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa\npihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua\ntyöntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten\nsorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan\nväsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli\njoku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä\neivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista,\nmutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: \"Sillä minä olen\nmyös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja\nsanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja\npalvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee.\"\n\nNo niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä\nolevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:\n\n\"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja\nmarssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista.\"\n\nEn voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän\ntämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava\nmies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: \"Te\nsaatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon.\"\n\nKieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala\nuhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus\nosoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme\nvoineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman\nsääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra.\nMutta sadanpäämies — tarkoitan adjutantti — ei ollut tyytyväinen.\nKuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja\nuudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.\n\nVihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet\npeseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla\nlähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat — ei lihan eikä\nleivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia.\nSiinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa\nmuodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen,\nmutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni\noleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan:\n\"Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää\nnäkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos\nnimittäin seuraatte meidän ohjeitamme.\" Ja niin edespäin. Taitava\npalanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta\nsyystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla\nmielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään\nnäkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä\nhelvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä\ntulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita\nyön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän\nodotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he\neivät himoinneet \"pelastusta\", vaan ruokaa. \"Sielun pyydystäjäin\"\n(niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä)\npitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos\nhe haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.\n\nAikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei\ntuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin\nolisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin\npaljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi\ntarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille,\njoka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa\nyhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi\nleivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota\nsanotaan \"kakuksi\", ohut siukale juustoa sekä kupillinen \"vedellä\npestyä\". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen,\nja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä\noli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu\nkuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä\nsekään vielä riittänyt.\n\nTuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian\nkuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja\ntorkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi.\nEi näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään,\nmutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä.\nKatsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta\nminuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun\ntäytyy vielä ennättää työn hakuun.\n\n\"Tahdon lähteä pois\", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle\nvieressäni.\n\n\"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen\", oli vastaus.\n\n\"Tahdotteko te jäädä?\" kysyin.\n\nHe pudistivat päätään.\n\n\"Noustaan sitten ja sanotaan heille, että haluamme päästä ulos\",\njatkoin. \"Tulkaa.\"\n\nMutta nämä olentoraukat olivat peloissaan. Ja niinpä jätin heidät\noman onnensa nojaan ja käännyin lähimmän pelastusarmeijalaisen\npuoleen.\n\n\"Tahdon lähteä\", sanoin. \"Tulin tänne saamaan aamiaista\npäästäkseni sellaiseen kuntoon, että voin etsiä työtä. En luullut\naamiaisen syömiseen menevän näin pitkää aikaa. Minulla on\ntyönsaantimahdollisuuksia Stepneyssä, ja mitä pikemmin lähden, sitä\nparemmat mahdollisuudet ovat.\"\n\nHän oli todella hyvä mies, vaikka häntä hämmästytti pyyntöni.\n\"Mutta\", sanoi hän, \"mehän alamme pitää jumalanpalvelusta, ja parasta\nteidän olisi jäädä\".\n\n\"Mutta sittenhän minulta menee mahdollisuus päästä työhön\", väitin.\n\"Ja työ on minulle nyt kaikkein tärkeintä.\"\n\nKun hän oli vain tavallinen sotilas, hän osoitti minut adjutantin\npuheille, ja adjutantille kertasin syyni, miksi halusin lähteä, ja\npyysin kohteliaasti, että hän sallisi minun mennä.\n\n\"Mutta se ei käy päinsä\", sanoi hän, siveellisesti närkästyen\nsellaista kiittämättömyyttä. \"Mistä pälkähtääkään mieleenne?\" ärähti\nhän. \"Onpas se!\"\n\n\"Tarkoitatteko sanoa, että minä en saa lähteä täältä?\" tiedustin.\n\"Että aiotte pitää minut täällä vasten tahtoani?\"\n\n\"Sitä tarkoitan\", ärähti hän.\n\nEn tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä minä aloin suuttua myös;\nmutta \"seurakunta\" oli \"haistanut\" asian, ja hän veti minut huoneen\nnurkkaan ja sitten toiseen huoneeseen. Täällä hän jälleen tiedusti\nsyitäni, miksi halusin lähteä.\n\n\"Tahdon lähteä\", vastasin, \"koska haluan etsiä työtä Stepneyn\npuolelta ja työnsaantimahdollisuuteni vähenee tunti tunnilta. Kello\non nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista. Tänne tullessani en\nluullut aamiaisen syömiseen kuluvan niin paljon aikaa.\"\n\n\"Teillä on asioimista, niinkö?\" ärähti hän. \"Liikemieskö te\nolettekin, vai? Mitäs varten te sitten tänne tulitte?\"\n\n\"Olin ulkona koko yön ja tarvitsin aamiaista vahvistuakseni työn\nhakuun. Sen takia tulin tänne.\"\n\n\"Onpas sekin kaunista\", jatkoi hän samaan ärtyisään tapaan. \"Ei\nliikemiehen sovi tulla tänne. Te olette anastanut jonkun miesparan\naamiaisen täällä, sen olette tehnyt.\"\n\nSe oli valhe, sillä jokainen odottaja oli päässyt sisälle.\n\nNyt kysyn, oliko tämä kristillistä tai edes rehellistä? Selvästi\nilmaistuani, että olin koditon ja nälissäni ja että halusin etsiä\ntyötä, hän sanoo työn etsintääni \"asioimiseksi\", minua itseäni\nliikemieheksi ja keksii siten johtopäätöksen, että liikemies, hyvin\ntoimeentuleva mies, ei tarvitse armeliaisuusaamiaista ja että\nnauttimalla armeliaisuus-aamiaisen olin ryöstänyt sen joltakin\nnälkäiseltä orvolta, joka ei ollut liikemies.\n\nMinä nielin sisuni, esitin tosiasiat uudelleen ja selitin selvästi\nja täsmällisesti hänelle, kuinka väärässä hän oli ja kuinka hän oli\nvääristellyt ilmoitukseni. Kun minussa ei ollut mitään perääntymisen\nmerkkiä (ja varmastikin alkoivat silmäni salamoida), hän johti\nminut rakennuksen perälle, missä avoimella pihalla oli teltta.\nSamalla ärsyttävällä äänellä hän ilmoitti parille siellä seisovalle\nsotilaalle, että tässä on mies, jolla on asioita ja joka tahtoo\nlähteä ennen jumalanpalvelusta.\n\nHe hämmästyivät asianmukaisesti, kuinkas sitten, ja ilmaisivat\nsanomatonta kauhua; hän taas meni telttaan, josta hän toi majurin\npalatessaan. Yhä samalla ärsyttävällä tavalla, erityisesti korostaen\n\"asioimista\", hän esitti asiani komentavalle upseerille. Majuri oli\nerilaista tekoa mieheksi. Minä pidin hänestä heti hänet nähtyäni ja\nhänelle esitin syyni samalla tavalla kuin ennenkin.\n\n\"Ettekö tietänyt, että teidän tulee jäädä jumalanpalvelukseen?\"\nkysyi, hän.\n\n\"En tietenkään\", vastasin, \"silloin olisin mennyt ilman aamiaistani.\nEihän teillä ole missään sellaista ilmoitusta, eikä minulle liioin\nsitä selitetty tänne tullessani.\"\n\nHän aprikoi hetkisen. \"Saatte mennä\", sanoi hän. Kello oli\nkaksitoista kadulle päästessäni ja minusta tuntui, kuin olisin\npäässyt vankilasta. Päivä oli puolilleen kulunut, ja Stepneyhin oli\nmelkoinen matka. Sitäpaitsi oli sunnuntai, ja kuinkapa nälkäinenkään\nmies kulkisi työn haussa sunnuntaina? Mielestäni olin myös\nsuorittanut ankaran yötyön kaduilla kävellessäni ja ankaran päivätyön\naamiaista jonottaessani; siispä vapautin itseni työn haussa olevan\nnälkäisen nuoren miehen osasta, seisautin omnibussin ja kiipesin\nvaunuun.\n\nSaatuani partani ajelluksi ja kylvyn painuin aivan alastomana\npuhtaitten lakanoiden väliin nukkumaan. Kello oli kuusi illalla\nsulkiessani silmäni. Kun ne jälleen avasin, löivät kellot yhdeksää\nseuraavana aamuna. Olin nukkunut yhteen menoon viisitoista tuntia.\nJa loikoillessani siinä uneliaana aatokseni kääntyi niihin\nseitsemäänsataan onnettomaan, jotka olin jättänyt jumalanpalvelusta\nodottamaan. Heitä varten ei ollut kylpyä eikä parranajoa, ei puhtaita\nlakanoita, ei alastomana loikomista eikä viidentoista tunnin\nyhtämittaista unta. Jumalanpalveluksen jälkeen taaskin yksitoikkoiset\nkadut, ennen iltaa leipäkannikan huoli ja pitkä uneton yö kaduilla\nsekä mielessä pulmallinen aatos, kuinka saisi kannikan taas aamun\nvaljetessa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKRUUNAUSPÄIVÄ.\n\n\n    Tään kaiken kuinka siedät,\n    sä merten valtias,\n    oi, Englanti? — kun tiedät:\n    On Milton poikias!\n    Olit hälle Tasavalta,\n    nyt palvot polvillas\n    koin syömää kuninkuutta,\n    sen valhevaakunaa,\n    mi katsees tulisuutta\n    ja otsaas uhkeaa\n    vain estää pääsemästä\n    päin päivää nousevaa.\n\n            _Swinburne_.\n\nEläköön kuningas Edward! Kruunasivat kuninkaan tänään, ja paljon\non ollut riemua ja taidokasta hölynpölyä, ja minä olen ymmällä ja\nmurheissani. En ole koskaan nähnyt mokomanlaista prameutta, paitsi\namerikkalaisissa sirkuksissa ja Alhambran balettitansseissa; enkä\nliioin ole ikinä nähnyt mitään niin toivotonta ja traagillista.\n\nSaadakseni nauttia kruunauskulkueesta minun olisi pitänyt tulla\nsuoraan Amerikasta Cecil-hotelliin ja Cecil-hotellista suoraan viiden\nguinean istuinpaikalle pestyjen joukkoon. Erehdykseni oli siinä, että\ntulin pesemättömien joukosta Itäpäästä. Siltä kolkalta ei tullut\nmonia. Itäpää sellaisenaan pysyi Itäpäässä ja joi itsensä juovuksiin.\nSosialistit, demokraatit ja tasavaltalaiset läksivät maalle\nhengittämään raitista ilmaa, välittämättä mitään siitä tosiasiasta,\nettä neljäsataa miljoonaa ihmistä otti itselleen kruunatun ja\nvoidellun valtiaan. Kuusituhattaviisisataa kirkkopomoa, pappia,\nvaltiomiestä, ruhtinasta ja sotilasta katseli kruunausta ja voitelua,\nja me muut katselimme prameutta sitä mukaa kuin se kulki ohitsemme.\n\nMinä näin sen Trafalgar Square-torilta, mikä on \"Euroopan loistavin\npaikka\" ja \"valtakunnan sydän\". Meitä oli siinä monia tuhansia, ja\nkaikkia piti kurissa ja järjestyksessä loistelias aseellinen voima.\nKulkutien varrella oli kaksinkertainen sotilasseinä. Nelsonin patsaan\njalustaa reunusti kolminkertainen rivi sinitakkeja. Itäpuolella,\ntorin kulkuaukolla, seisoi kuninkaallinen meritykistö. Pall Mall- ja\nCockspur-kadun kolmiossa oli Yrjö III:n patsasta tukemassa joka\npuolella keihäsmiehet ja husaarit. Lännessä olivat kuninkaallisen\nmeriväen punatakit, ja Union Clubilta Whitehallin suulle välkkyi\nkimaltelevana valtavana kaarena ensimmäisten henkivartijain joukko\n— jättiläismiehiä jättiläisratsujen selässä, teräslevyt rinnoilla,\nteräskypärät päässä, terässatuloissa, ja suuret teräksiset sotamiekat\nvalmiina iskemään niiden puolesta, joilla valta on. Ja edelleen oli\nkatselijajoukkoihin siroteltu pitkät jonot pääkaupungin poliisikuntaa\nsekä taakse vielä reservejä — pitkiä hyvin syötettyjä miehiä, joilla\noli aseet heiluteltavina ja lihakset, millä panna ne heilumaan, jos\ntarve vaati.\n\nJa samanlainen kuin Trafalgar Square oli koko muukin kulkutie —\nvoimaa, ylivoimaista voimaa; myriadeittain miehiä, uljaita miehiä,\nkansan valioita, joiden ainoana elämäntehtävänä on sokea totteleminen\nja sokea tappaminen ja hävittäminen ja elämän sammuttaminen. Ja jotta\nhe saisivat hyvin syödä, hyvin pukeutua ja hyvin aseistautua sekä\nlaivoja kiidättämään heitä maailman ääriin, raataa, mätänee ja kuolee\nLontoon Itäpää ja koko Englannin \"Itäpää\".\n\nKiinalainen sananlasku sanoo, että jos yksi mies elää laiskana,\nniin toinen nälkään kuolee, ja Montesquieu on sanonut: \"Se seikka,\nettä monet miehet valmistavat pukuja yhdelle ainoalle, on syynä\nsiihen, että monet ihmiset ovat vaatteita vailla.\" Niin seuraa\nselitys toista. Emme voi ymmärtää nälkäistä ja kitukasvuista Itäpään\nraatajaa (joka perheineen asuu yksihuoneisessa \"morkussa\" ja vuokraa\npermannoltaan asuinpaikkoja toisille nälkäisille ja kitukasvuisille\nraatajille), ennenkuin näemme Länsipään muhkeat henkivartijat ja\nsaamme tietää, että toisen täytyy syöttää, pukea ja palvella toista.\n\nJa kansan ottaessa itselleen kuningasta Westminster Abbeyssa minä\nseisoin Trafalgar Squaren henkivartijain ja poliisikunnan väliin\nlitistettynä ajatellen sitä aikaa, jolloin Israelin kansa valitsi\nensimmäisen kuninkaan. Kaikkihan tunnemme Raamatun kertomuksen\nsiitä. Vanhimmat tulivat Samuel-profeetan luo ja sanoivat: \"Niin\naseta nyt meille kuningas, joka meitä tuomitsisi niinkuin kaikilla\npakanoillakin on.\" Ja Herra sanoi Samuelille:\n\n    \"Kuule siis nyt heidän äänensä; todista kuitenkin vahvasti\n    heitä vastaan ja ilmoita heille kuninkaan oikeus, joka heitä on\n    hallitseva.\"\n\n    Ja Samuel sanoi kaikki Herran sanat kansalle, joka häneltä anoi\n    kuningasta.\n\n    Ja hän sanoi: \"Tämä on oleva kuninkaan oikeus, joka teitä\n    on hallitseva: teidän poikanne hän ottaa ja panee vaunu- ja\n    hevosmiehiksensä ja vaunujensa edeltäjuoksijoiksi,\n\n    ja panee ne päämiehiksi tuhannelle ja viidellekymmenelle ja\n    kyntämään peltoansa ja leikkaamaan eloansa ja tekemään sota- ja\n    vaunukalunsa.\n\n    Ja teidän tyttärenne hän ottaa voidetten tekijöiksi, keittäjiksi\n    ja leipojiksi.\n\n    Hän ottaa myös parhaat peltonne, viinimäkenne ja öljypuunne ja\n    antaa ne palvelijoillensa;\n\n    ja ottaa teiltä kymmenekset jyvistänne ja viinistänne ja antaa\n    huoveillensa ja palvelijoillensa.\n\n    Hän ottaa myös palvelijanne ja piikanne ja parhaat nuorukaisenne\n    ja aasinne ja panee ne työhönsä.\n\n    Hän ottaa laumastanne kymmenekset; ja te tulette hänen orjiksensa.\n\n    Ja silloin te huudatte kuninkaanne tähden, jonka olette\n    itsellenne valinneet; mutta silloin ei Herra kuule teitä.\"\n\nSe kaikki tapahtuikin noina menneinä päivinä, ja pian kansa huusi\nSamuelille: \"Rukoile palvelijoittesi puolesta Herran sinun Jumalasi\ntykö, ettemme me kuolisi, sillä me olemme kaikkiin synteihimme\nlisänneet vielä tämän: että olemme itsellemme kuningasta pyytäneet.\"\nJa Saulin, Davidin ja Salomonin jälkeen tuli Rehabeam, joka \"vastasi\nkovin kansaa, sanoen: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut,\nmutta minä lisään teidän ikeeseenne vielä; minun isäni on teitä\nkurittanut ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla\".\n\nJa näinä päivinä viisisataa perinnöllistä pääriä omistaa viidenneksen\nEnglannista; ja nämä sekä kuninkaan \"huovit\" ja palvelijat ynnä ne,\njotka yhdessä pitävät valtiaan valtaa, tuhlaavat vuosittain turhaan\nylellisyyteen 1,850,000,000 dollaria eli 370,000,000 puntaa, mikä\non kolmekymmentäkaksi prosenttia koko siitä rikkaudesta, minkä maan\nkaikki raatajat tuottavat.\n\nAbbeyssa kuningas, ihmeellisiin kultavaatteisiin puettuna,\nvarustettiin valtansa merkeillä, fanfaarien kajahdellessa ja musiikin\npauhatessa sekä herrojen, lordien ja maan mahtavain loistavan\ntungoksen häntä ympäröidessä. Kannukset kiinnitti hänen kantapäihinsä\nlordillinen ylikamariherra, ja Canterburyn arkkipiispa ojensi hänelle\nvaltiomiekan purppuraisessa huotrassa näin sanoen:\n\n    \"Ota tämä kuninkaallinen miekka, jonka piispain ja Jumalan\n    palvelijain kädet, tosin arvottomat, tuovat Jumalan alttarilta ja\n    jättävät sinulle.\"\n\nMinkä jälkeen kuningas, saatuaan miekan vyölleen, kuunteli\narkkipiispan kehoitusta:\n\n    \"Tällä miekalla tee oikeutta, pysäytä paheen kulku, suojele\n    Jumalan pyhää kirkkoa, auta ja puolusta leskiä ja orpoja, paranna\n    rappeutuneet olot, pidä voimassa jo parannetut, rankaise ja\n    uudista, mikä on väärää, ja vahvista, mikä on oikeata.\"\n\nMutta kuulkaahan. Tervehdyshuutoa kuuluu Whitehallin puolelta;\njoukot lainehtivat, sotilaitten kaksinkertainen rintama asettuu\nhuomio-asentoon, ja näkyviin huojuvat kuninkaan venemiehet\nfantastisissa keskiajan punapuvuissa, näyttäen, jos miltään — niin\nsirkusparaadin etujoukolta. Sitten kuninkaalliset vaunut, täynnä\nhoviin kuuluvia naisia ja herroja sekä jauhotukkaisia palvelijoita\nja ajajia mitä prameimmissa varustuksissa. Yhä edelleen vaunuja,\nlordeja, kamariherroja, kreivejä, hovinaisia — lakeijoita, kaikkia.\nSenjälkeen sotilaat, kuninkaan henkivartiosto, kenraaleita, ruskeiksi\npaahtuneita ja kuluneita, jotka maailman ääriltä ovat saapuneet\nLontoon kaupunkiin, vapaaehtoisia upseereita, reservin ja vakinaisen\nväen upseereita; Spens ja Plumer, Broadwood ja Cooper, joka vapautti\nOokiepin, Malthias Dargaista, Dixon Vlakfonteinista, kenraali\nGaselee ja amiraali Seymour Kiinasta, Kitchener Khartumista, lordi\nRoberts Intiasta ja koko maailma — kaikki Englannin taistelijat,\nhävittäjäherrat, kuoleman kuokkurit. Toista miesrotua kuin työpajojen\nja takakujien miehet, kokonaan toisenlaista rotua.\n\nMutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja\nvarmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita\nsotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä\nja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan\ntallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset,\njoustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan,\nAustraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin\nja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra\nLeonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron,\nHong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan,\nSt. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian\nkukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia,\nkiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä,\nrajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten\nkastia.\n\nNyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä,\nkultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä\n— \"Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!\" Kaikki ovat\ntulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini,\nminäkin tahdon huutaa: \"Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!\"\nRyysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa\nja huutavat haltioissaan: \"Siunattu, siunattu!\" Tuossa hän on,\nihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen\npäässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin\nkruunattuna.\n\nJa maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan,\nettä tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta.\nMutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että\nkaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius\non kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen\nkansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja\nratkaissut tähtien arvoitukset.\n\nRuhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja\nkaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on\nmennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja\nnaamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten\nkatujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä,\nmiehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka\npuolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:\n\n    Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!\n    Ken puhkeais ei riemuhuutohon?\n    Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,\n    kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.\n\nTaivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia\nafrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään,\nsekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit\npäälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin\nkatukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin\ntaikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset\nveljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.\n\n\"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?\" kysäisin eräältä ukolta Green\nParkin penkillä.\n\n\"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus\nnukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne\npuiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en\nsaanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin\nkoko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni\nkallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja\nkanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja\nolisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren.\"\n\nMiksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä\nhänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä\nollut muuta sanottavaa.\n\nIllan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui\nsilmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia,\nja kaikkialla oli \"E. R.\" suurina kristallikirjaimina, sädehtivä\nkaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja\nvaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja\nkarkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen\njärkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi\nkaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa\npitkissä riveissä laulaen: \"Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua\",\n\"Dolly Gray\" ja \"Simakukka ja mehiläinen\". Viimeksimainittu oli tähän\ntapaan:\n\n    \"Sinä olet simakukka, minä mehiläinen,\n    imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen.\"\n\nIstuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta\nsädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui\nilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen\npahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä\nolentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui\nkäsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen\nruumiinsa keikkui alati — milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes\nhän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin\nkallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen\nolalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän\nsiitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas\nnuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon\nkiusallisuus herätti hänet jälleen.\n\nAina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin\npitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat\nsuustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen\nsilmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden\nheidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.\n\nTämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen\nsydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista\nnähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata,\nkoska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki\npenkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena\nriemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään\nedes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan\nnaiselle: \"Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode.\"\nMutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä\nkokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.\n\nSe oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä\nvihalla tämän \"onnellisen\" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista\ntyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen\non määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko\ntyölaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.\n\nPuhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja\nloppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön,\nkun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat\notettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt\nnyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti\nvaloisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi\ntöihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä\nLontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878\nsuoritti sotapalvelusta Intiassa.\n\nTietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat\ntavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin \"pollareilla\" oli niin\nkiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka\noli \"kahdeksankolmatta, herra\", ja läksimme yhdessä kahvilaan.\n\n\"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen\",\nsanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset.\nTämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli\ntehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa\nhän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. \"Kruunauksista on\nhyvääkin\", jatkoi hän. \"Ne antavat ihmisille työtä.\"\n\n\"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä\", sanoin.\n\n\"Niin on\", vastasi hän. \"Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni\non esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen\nvaatteistasi.\"\n\n\"Minä tiedän, mikä sinä olet\", sanoi nainen, \"italialainen\".\n\n\"Eipä ole\", huudahti mies kiivaasti. \"Hän on jenkki, varmasti jenkki.\nSen tiedän.\"\n\n\"Herra siunatkoon, katsokaas tuota\", huudahti nainen marssiessamme\nStrandia pitkin, häkeltyen hoilottelevaa, kaakertelevaa\njuhlijajoukkoa, jossa miehet karjuivat ja tytöt lauloivat kimeillä\nkurkkuäänillä:\n\n    \"Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!\n    Ken puhkeais ei riemuhuutohon?\n    Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,\n    kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.\"\n\n\"Voi kuinka minä olen likainen, kun olen kuljeksinut kaikkialla\",\nsanoi nainen istuessaan pöydän ääreen kahvilassa ja hieroessaan\nsilmäkulmastaan unen tähteitä ja likaa. \"Ja mitä olenkaan tänään\nnähnyt ja ihaillut, vaikka yksin ollen olikin vähän ikävä. Ja\nherttuattarilla ja vallasnaisilla oli niin kauniit valkeat puvut.\nKyllä ne olivat kauniita, olivat ne.\"\n\n\"Minä olen irlantilainen\", sanoi hän sitä kysyessäni. \"Nimeni on\nEyethorne.\"\n\n\"Mikä?\" kysyin.\n\n\"Eyethorne, herra, Eyethorne.\"\n\n\"Sano kirjaimet.\"\n\n\"H-a-y-t-h-o-r-n-e, Eyethorne.\"\n\n\"Ahaa\", sanoin, \"irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt.\"\n\n\"Niin, herra, Lontoossa syntynyt.\"\n\nHän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut\ntapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen\nveli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka\nkahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen\nelätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt\nLontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin\npäässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. \"Ja olin\nniin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä\nusko, mutta niin olin.\"\n\nViimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä\noli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli\nsaanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut\nsairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon\nhän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli\nviettänyt kadulla.\n\nMies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja\nvasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen\ntilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.\n\nKerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani\nkudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista\nhyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan;\nmutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että\nnaisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin\nja kunnioitusta herättävästi puettu.\n\n\"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?\" kysyin heiltä. \"Tiedättehän\nvanhenevanne päivä päivältä.\"\n\n\"Vaivaistalo\", sanoi mies.\n\n\"Jumal'avita, minäpä en mene sinne\", sanoi tyttö. \"Minä en kyllä\nmitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos.\nEi sitten millään\", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Kun olette ollut koko yön kaduilla\", kysäisin, \"niin miten saatte\naamulla jotakin syödäksenne?\"\n\n\"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä\",\nselitti mies. \"Sitten teekupponen kahvilasta.\"\n\n\"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa\", huomautin.\n\nKumpikin hymyili ymmärtäväisinä.\n\n\"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä\", jatkoi mies, \"jotta se kestää\nmahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa\njoltakin jäävän tähteitä.\"\n\n\"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä\",\ntokaisi nainen.\n\n\"Pääasia on\", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle,\n\"kuinka saa sen pennysen\".\n\nLähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä\npöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.\n\n\"Haaskioon ne menisivät tietysti\", sanoi hän, mihin tokkamies\nnyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.\n\nKello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla\nkodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki\noli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin\nmiehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli\njoku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen,\nmies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen\npää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen\npää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli,\nmikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle.\nEipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän\nja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja\nlapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.\n\nKukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla\nParlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta\nmieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja\nseitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi:\n\n    Rajoja siirretään, laumoja ryöstetään ja laitumelle lasketaan.\n\n    Orpojen aasi viedään, ja lesken lehmä pantataan.\n\n    Viheliäiset tieltä syöstään; kaikki maan vaivaiset yhdessä\n    lymyvät.\n\n    Katso, metsäaasina korvessa he lähtevät työhönsä saalista\n    hakemaan; erämaa on heillä leipänä lapsillensa.\n\n    Kentällä he karjansa ruoan niittävät, ja jumalattoman viinimäessä\n    he jäännöksiä kokoilevat.\n\n    Alastomina he makaavat ilman vaatetta ja peitotta pakkasessa.\n\n    Sateesta vuorilla he märiksi tulevat ja suojan puutteessa\n    kallioita likistävät.\n\n    Orpoja rinnoilta revitään ja köyhiä pantataan.\n\n    He käyvät alastomina vaatteen puutteessa ja kantavat isoovaisina\n    lyhteitä. — Job. XXIV: 2—10.\n\nSeitsemänkolmatta vuosisataa sitten. Ja yhä tänä päivänä se\ntotuudenmukaisesti kuvaa kristillisen maailman sydänmaata, rikasta ja\nmahtavaa Englantia.\n\n\n\n\nXIII.\n\nDAN CULLEN, TOKKAMIES.\n\n\nEilen seisoin eräässä \"kunnan asuntojen\" huoneessa lähellä Leman\nStreetiä. Jos minulla olisi edessäni niin synkeä tulevaisuus, että\ntietäisin saavani asua sellaisessa huoneessa kuolemaani asti, niin\nläksisinpä heti pois, pulahtaisin Thamesiin ja katkaisisin kerrassaan\nvuokravälipuheen.\n\nEi se ollut mikään huone. Siksi kohtelias täytyy olla kieltä\nkohtaan, ettei sano sellaista huoneeksi, kuten hökkeliä ei\nsano herraskartanoksi. Se oli koirankoppi, harakanpesä.\nNeljäkymmentäyhdeksän neliöjalkaa oli sen lattia-ala, ja katto oli\nniin matala, ettei ilmaa ollut sitä kuutioalaa, mikä brittiläiselle\nsotilaalle on määrätty kasarmissaan. Sohva-rottelo rääsyisine\npäällyksineen vei melkein puolet huoneesta. Jalkapuoli pöytä, tuoli\nja pari laatikkoa lisäksi, eikä juuri kääntymistilaa jäänyt. Viidellä\ndollarilla olisi voinut ostaa kaiken, mitä oli näkyvissä. Lattia oli\npaljas, ja seinät ja katto olivat kirjaimellisesti täynnä veritäpliä\nja tahroja. Jokainen täplä merkitsi jonkin syöpäläisen väkivaltaista\nkuolemaa, sillä paikka vallan kihisi eläviä, eikä sille vitsaukselle\nolisi kukaan mahtanut mitään paljain käsin.\n\nTässä komerossa asustanut mies, muuan Dan Cullen, tokkamies,\noli nyt kuolemaisillaan sairaalassa. Mutta hän oli painanut\npersoonallisuutensa viheliäiseen ympäristöönsä siksi riittävästi,\nettä saattoi aavistella, minkälainen mies hän oli. Seinällä riippui\nhalpoja Garibaldin, Engelsin, Dan Burnsin ja muiden työväenjohtajain\nkuvia, ja pöydällä oli jokin Walter Besantin romaani. Hän tunsi\nShakespearen teokset, sikäli kuin minulle kerrottiin, ja oli lukenut\nhistoriaa, sosiologiaa ja talousoppia. Ja itsekseen oli opiskellut.\n\nPöydällä, vihoviimeisen sekamelskan joukossa, oli paperiliuska, johon\noli raapustettu: _Herra Cullen, olkaa hyvä ja tuokaa takaisin se\nsuuri valkea ruukku ja korkkiruuvi, jonka olen teille lainannut_ —\nesineitä, jotka naapurivaimo oli lainannut hänelle hänen sairautensa\nalkuasteella ja vaati nyt takaisin kuolemaa aavistellen. Iso valkea\nruukku ja korkkiruuvi ovat siksi arvokkaita Kadotuksen-kuilun\neläjälle, ettei voi antaa toisen kuolla rauhassa. Lopulta Dan\nCullenin sielun näytti voittaneen se likaisuus, josta se turhaan\npyrki nousemaan pois.\n\nSiinä ovat pikku tarinan pääpiirteet, Dan Cullenin tarinan, mutta\npaljon on luettavissa rivien välistä. Hän oli alhaissyntyinen,\nkotoisin kaupungista ja maasta, missä luokkarajat ovat varsin jyrkät.\nKoko elämänsä hän raatoi ankarasti ruumiillaan; ja koska hän oli\naukoillut kirjoja ja päässyt henkisten nuotioitten valopiiriin sekä\nosasi \"kirjoittaa kirjeitä kuin lakimies\", olivat hänen toverinsa\nvalinneet hänet raatamaan ankarasti aivoillaan heidän puolestaan.\nHänestä tuli hedelmänlastaajain johtaja, ja hän edusti tokkamiehiä\nLontoon ammattineuvostossa sekä kirjoitteli uraauurtavia kirjoituksia\ntyöväen lehtiin.\n\nHän ei kumarrellut lähimmäisiään, vaikkapa nämä olisivatkin olleet\nhänen taloudellisia herrojaan ja vallinneet niitä lähteitä, joista\nhän eli, ja hän sanoi ajatuksensa vapaasti sekä taisteli taistelunsa\nhyvin. Suuressa tokkamiesten lakossa hänen havaittiin olleen\njohtavassa asemassa. Ja se oli Dan Cullenin loppu. Siitä päivästä\nlähtien hän oli merkitty mies, ja joka päivä runsaan kymmenen vuoden\naikana hänet \"kuitattiin\" sen takia, mitä oli tehnyt.\n\nTokkamiehen työ on tilapäistä laadultaan. Hänen työssään on luodetta\nja vuoksea, ja hän työskentelee ja on työttömänä sen tavaramäärän\nmukaan, mikä kulloinkin on paikasta toiseen siirrettävänä. Dan Cullen\noli merkitty mustaan kirjaan. Häntä ei suinkaan erotettu työstä (se\nolisi aiheuttanut ikävyyksiä ja olisi varmasti ollut armeliaampaa),\nvaan päällysmies kutsui hänet työhön ainoastaan pariksi kolmeksi\npäiväksi viikossa. Tätä sanotaan \"kurinpidoksi\" eli \"äksiisiksi\". Se\nmerkitsee nälistyttämistä. Mitään parempaa sanaa ei voi käyttää sitä\nkuvaamaan. Kymmenen vuoden kokemus murti hänen sydämensä, eivätkä\nsydämeltään murtuneet ihmiset voi elää.\n\nHän laskeutui vuoteelleen peloittavassa pesässään, joka kävi yhä\npeloittavammaksi hänen avuttomuutensa takia. Hän oli vailla sukua\nja heimoa, yksinäinen vanha mies, katkeroitunut ja pessimistinen,\nhän tappeli syöpäläisten kanssa ikävissään ja katseli Garibaldia,\nEngelsiä ja Dan Burnsia, jotka tuijottelivat häneen veren tahraamilta\nseiniltä. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa tässä täyteen sullotussa\nkunnan kasarmissa (hän ei ollut rakentanut tuttavuussuhdetta\nkenenkään kanssa siellä), ja niin hänet jätettiin mätänemään.\n\nMutta Itäpään kaukorajoilta tuli muuan rajasuutari poikineen,\nhänen ainoat ystävänsä, häntä tervehtimään. Nämä puhdistivat hänen\nhuoneensa, toivat puhtaat liinavaatteet kotoaan ja ottivat pois\nhänen lakanansa, jotka olivat mustanharmaat liasta. Ja he toivat\nhänen luokseen hoitajattaren kuningattaren armeliaisuuslaitoksesta\nAldgatesta.\n\nTämä pesi hänen kasvonsa, pöyhi hänen vuoteensa ja puheli hänelle.\nHoitajattaren oli hauska keskustella hänen kanssaan — kunnes Dan\nsai kuulla hänen nimensä. Niin, Blank oli hänen nimensä, vastasi\ntyttö viattomasti, ja sir George Blank oli hänen veljensä. Sir\nGeorge Blank, niinkö? mylvähti vanha Dan Cullen kuolinvuoteeltaan;\nsir George Blank, Cardiffin tokkain lakimies, joka enemmän kuin\nkukaan muu kuolevainen oli vaikuttanut Cardiffin tokkamiesten\nammattikunnan hajoamiseen ja saanut aatelisarvon vaivoistaan. Ja tämä\noli hänen sisarensa. Silloin Dan Cullen nousi istuvilleen kurjassa\nvuoteessaan ja julisti kirousta tytölle ja koko hänen suvulleen; ja\ntyttö pakeni jääden sille tielleen, syvästi järkytettynä köyhäin\nkiittämättömyydestä.\n\nDan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät\nvuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa),\nlattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja\nhänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin\npaperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja\nvalmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä\nmain, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä\nlaatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut\npäästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn\ntohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa\nystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle.\nJa saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin\nkiittämättömyydestä.\n\nRajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi\nDanin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin,\njonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä\nkolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että\nmelkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen\nepätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja\nrahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen\nkolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.\n\n\"Oh\", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin\ntarvitsematta turvautua kirjoihin, \"mutta asia on niin, että olemme\npäättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi\nsiis tehdä mitään\".\n\nEivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä\nDan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä\nLontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan.\nHampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi\nsaanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut\npäästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai\nhänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein\nkatsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että\nhäntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä\npois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä,\nse täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä\n\"kurinpitoa\" ja \"äksiisiä\" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin\nmunuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen\nriiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun\nmunuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään\nrasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe.\nSiitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.\n\nSitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret\ntulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan\nCullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan\nhänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän\nvaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan\nportaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin\ntyöpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance\nHospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari,\nhälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.\n\nDan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka\nraatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka\nunelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti,\nihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan\nsellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet,\njotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka\nläähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella\narmeliaisuushoitolassa. — \"Sitä minä sanon tragediaksi, kun\nkuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä\nviisaaksi.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nHUMALA JA HUMALANPOIMIJAT.\n\n\nNiin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että\nmaaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan\nriippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa\ntuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan\nkamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa\ntuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja\nparialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat,\njotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät\nHerra ties kuinka.\n\nOn arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta\nkatulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua\nkuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä\nvielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta,\nporttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain,\nporttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja\nhe tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei\nheistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia,\nepäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät\ninhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se\nseikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja\nvihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat\nhäpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea\nmätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.\n\nOnko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta,\njonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja\narvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua.\nMutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten\nja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset\neläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat\npelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä\npalatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien\ntarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten\nkanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa — Jumala\nparatkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat\nkannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun\nasti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan\niskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien\nmiespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.\n\nMutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä\nalalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa\ntuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta\nhumalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa\nkylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria — Suom. muist.]. Tätä nykyä\nsitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.\n\nKylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä\nepäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät\nsekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on\npakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään\nravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi.\nViikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia\nuutisotsakkeita:\n\n_Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä\ntuleentunut_.\n\nSitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:\n\n    Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime\n    päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita\n    Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista.\n    Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa\n    suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin\n    kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt\n    tilapäisten oleskelijain lukumäärää.\n\nKaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut,\npeloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat\nettä poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja\nsirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten\nruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja\ntelttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän\nmierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon\nlisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman\npennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin\npatikoida takaisin Lontooseen.\n\n\"Vahinko ei tule kello kaulassa\", sanoivat he, kääntäessään selkänsä\nvainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.\n\nJäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen\nääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348\nlitraa. — Suom. muist.] — palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina,\nkun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska\nviljelijät eivät jaksa enempää maksaa.\n\nKohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja\nItä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin\nhumalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat\nsärkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut,\nomenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet\npalasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.\n\nSe kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta\npahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai\njuomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin\nsurkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan\npitkästi yksityiskohdittain. \"Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000\npunnaksi\" — \"Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla\non vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan\ntappion\" ja \"Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert\nL:n veli, on myöskin menettänyt paljon\". _Humalanpoimijat_, heistä\nei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset\nmuutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles,\nnälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset\nmenettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra\nF:n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William\nBugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F:n taas tuskin\nviidellä.\n\nNähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat,\npukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani\noli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun\nhoukuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän\noli vetänyt päälleen \"pahimmat riepunsa\", ja marssiessamme Lontoon\ntietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa\nasussa tarkoitustamme varten.\n\nEikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan\nkapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa\nvaljennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat\nolivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset \"herneenpalko-juhlijat\",\njotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia.\nMutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi\nystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa\nkuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita\ntapasimme, olivat todella ihmeellisiä.\n\n\"Vesi näkyy laskeneen\", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo\ntoverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita\npitkässä rivissä oleviin purtiloihin.\n\n\"Ymmärrätkö?\" kuiskasi Bert. \"Hän tarkoittaa sinua.\"\n\nYmmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on\nlaskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä\nmerimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni\nja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies,\nmatalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.\n\n\"Voikos isäntä antaa meille työtä?\" kysäisi Bert voudilta, joka oli\nystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.\n\n\"En\", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja\nseurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion.\nEmme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan\nselville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän\ntyöhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään.\nMutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille\njoutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska\n— sikäli kuin pääsin selville — eivät pystyneet ansaitsemaan\ntoimeentuloansa vastaavaa palkkaa.\n\n\"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se\", varoitti vouti\njättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.\n\nOli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian\nkäsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään,\nsaisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten\ntehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen\nvälissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin\nkuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet\nolivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja\nriipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.\n\nTeimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka\nheidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli\nympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein\nyhtä nopsasti kuin mekin.\n\n\"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty\", neuvoi meitä\nmuuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.\n\nIltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä\ntyössä ansainnut — ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan\nyhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä\npaljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja\npuolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta\nlasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää\ntämän kokonaisyksikön ansion.\n\n\"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi\", sanoin Bertille. Emme\nnäet olleet syöneet päivällistä.\n\n\"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita\", vastasi hän.\n\nSen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet\naikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen\npäivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme\nylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen\nmyötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin\nnakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului\nkoota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.\n\nHänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada,\nja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä\nbushelilta, mutta että saamme \"käteen\" eli meille maksetaan vain\nshillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että\nkultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka\n— viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai\nhuono ja varsinkin, jos se oli huono.\n\nJoka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa,\nkeltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän,\nhyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella\nkuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset\nolivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka!\nHekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta\nheidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta\nja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin\nmeri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän\nkeskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti\nesi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin\noli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan\ntuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole\nunohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.\n\n\"Ei ole enää humaloita, kaveri\", valitti Bert.\n\nKello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että\njäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin\nverran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan\nauringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme.\nViereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut\nyhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat\nsaivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä\nhyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista\nvuoteen.\n\nViisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli\nseitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja\npuolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan\nenemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. — Suom. muist.]\ntunnilta! Mutta meille oli määrä antaa \"käteen\" vain viisi pennyä\nkoko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi\nmeille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei\npystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet\nyhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.\n\nEdellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme\nsellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli\nsilloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista,\nvielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä.\nMinulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden\npennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen.\nJos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3\nprosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi\nmarissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme\ntaas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä\nei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut\nkohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli\nsunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei\nsuostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis\nollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja\nkaksi maanantaina, sillä \"käteen\" meille ei luovutettaisi mitään\nennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme\nsamoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä,\noli varsin todennäköistä, että joutuisimme \"lukemaan tiilenpäitä\"\nneljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme\nepätoivoisina?\n\nEmme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa\nsiitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain\nkaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen\ntaskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.\n\n\n\n\nXV.\n\nMEREN NAINEN.\n\n\nEtte suinkaan odottaisi tapaavanne \"meren naista\" Kentin sydämessä,\nmutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin\nsyrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan\nvuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän\nsuostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin\npuoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa\nkanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.\n\nJa keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston\nviisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi,\nhaihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon\nja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja\nettä Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen\nenglantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen\nvaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja\nmerten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista,\nmikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja\nturhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden,\njoka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen,\nja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden,\nminkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä\naiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja\nalistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman\nääriin ja kansoittamaan ne.\n\nThomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen\nmies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan.\nHän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa\nliittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin\ntyönteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta\nikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa\nja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt.\nMugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta\nhän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten\nmiesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa,\npesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan\nja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli\nvuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä\nvähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet\nmitään muuta eivätkä mitään toivoneet.\n\nHe elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset\n— painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi\nmaanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella\ntutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä\nja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä\nolevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen\nheitä, ja sen alla oli kirjoitus: \"Tuleva kuningattaremme\". Ja sen\nvieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä\nvanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: \"Kuningattaremme\nkuusikymmen-vuotiaana\".\n\n\"Makeinta on oma ansaitsema\", kertaili Mugridge-muori,\nhuomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.\n\n\"Eivät, emmekä me halua apua\", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi\ntiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.\n\n\"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja\njoudumme tuuliajolle\", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi\npäätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.\n\nHän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa\nmaailmalla tai kuolleet. \"Pienokainen\" asui kuitenkin Maidstonessa,\nja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin\ntekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän\nisillään ja äideillään ennen heitä.\n\nMissäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli\nAustraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli\nkuollut Intiassa — ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät\nja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot,\nmuukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.\n\nHe näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa\nkatseli siitä minua.\n\n\"Monesko poika on tämä?\" kysäisin.\n\nHe naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan\npojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja\nkuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa\nrykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia\nja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia\nkaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan\nhyväksi.\n\n    Miss' aallot Pohjanmeren lyö,\n    siell' asuu nainen aimo:\n    joka pojan, minkä synnyttää,\n    merimieheks se lähettää vaimo.\n\n    Yks hukkuu mailman äärillä,\n    yks liki kotirantaa,\n    ja viestin siitä saadessaan\n    hän uusia poikia antaa.\n\nMutta \"meren naisen\" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi\non jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat\njatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan\nmiehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on\nlähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut\njäljellejääneitä niin intohimoisesti, että \"meren nainen\" ei voi\nenää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella\nseinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.\n\nOikea brittiläinen kauppa-merimies on mennyttä. Kaupan palveluksessa\nei enää harjaannu sellaisia merikarhuja, joita Nelson johti\ntaisteluun Trafalgarin luona ja Niilin suulla. Kauppalaivat saavat\nsuureksi osaksi miehistönsä ulkolaisista, vaikka englantilaiset vielä\nedelleenkin ovat päällystönä. Etelä-Afrikassa siirtolainen opettaa\nalkuasukasta ampumaan, mutta upseerit ryypiskelevät eivätkä välitä\nasioista. Kotona taas katukansa hoilottelee hassuna juhlissansa ja\nsotavirasto alentaa pestausvaatimuksiaan.\n\nEikä voikaan olla toisin. Sitkeinkään brittiläinen ei voi ikuisesti\nkestää sydänverensä juoksuttamista ja nälistyttämistään. Mugridgen\nmuorit on karkoitettu kaupunkeihin, eivätkä he enää pysty\nsynnyttämään kuin vähäverisiä ja sairaalloisia jälkeläisiä, jotka\neivät saa tarpeeksi syödäkseen. Englanninkielisen rodun voima ei tätä\nnykyä ole tällä ahtaalla pikku-saarella, vaan Uudessa maailmassa\nmeren takana, jossa ovat Mugridgen muorin pojat ja tyttäret. \"Meren\nnainen\" Pohjanmeren rannalla on jo melkein tehnyt tehtävänsä\nmaailmassa, vaikka hän ei usko sitä. Hänen täytyy istua ja lepuuttaa\nväsyneitä kupeitaan, ja jos hän pelastuu joutumasta tilapäishoitolaan\nja työhuoneeseen, se tapahtuu vain niiden poikien ja tyttärien\navulla, jotka hän on kasvattanut vanhuuden- ja heikkoudenpäiviensä\nturvaksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nOMAISUUS JA IHMINEN.\n\n\nIlmeisen materialistisissa sivistysoloissa, jotka perustuvat\nomaisuuteen eivätkä sielullisiin arvoihin, ei voida välttää\nomaisuuden arvostamista sielua tärkeämmäksi eikä sitä, että\nomaisuuteen kohdistuvia rikoksia pidetään paljon vakavampina kuin\nhenkilöön kohdistuvia rikoksia. Jos mies ruhjoo vaimonsa mäsäksi tai\nkatkoo muutamia hänen kylkiluitaan, se on aivan mitätön rikkomus\nverrattuna siihen, että hän nukkuu yönsä ulkona tähtien paisteessa,\nkun ei ole millä maksaa yösijaansa. Poikasesta, joka varastaa\nmuutaman päärynän rikkaalta rautatieyhtymältä, on yhteiskunnalle\nsuurempi uhka kuin nuoresta pedosta, joka aavistamatta hyökkää\nseitsemänkymmentä täyttäneen vanhuksen kimppuun. Ja nuori tyttö, joka\nkeinottelee itselleen asunnon vakuuttamalla käyvänsä työssä, tekee\nniin vaarallisen rikoksen, että ellei häntä ankarasti rangaistaisi,\nhän ja hänenlaisensa saattaisivat koko omaisuusrakennelman\nluhistumaan. Jos hän olisi kasvot liassa kuljeksinut Piccadillyllä ja\nStrandilla aamuyöstä, poliisi olisi antanut hänen olla rauhassa, ja\nhän olisi kyennyt \"maksamaan\" yösijansa.\n\nSeuraavat kuvaavat tapaukset on leikelty poliisioikeuden uutisista\nyhden ainoan viikon ajalta:\n\nWidnesin poliisioikeus. Thomas Lynchiä syytettiin juopumuksesta ja\njärjestyksen häiritsemisestä sekä poliisin kimppuun käymisestä.\nVastaaja koetti riistää erään putkaanvietävän naisen poliisilta,\npotkaisi tätä ja heitteli häntä kivillä. Sakotettiin 3 1/2 shillinkiä\nensinmainitusta rikoksesta ja 10 shillinkiä sekä kulut poliisin\nhätyyttämisestä.\n\nGlasgowin Queen's Parkin poliisioikeus. John Kane todistettiin\nsyylliseksi vaimonsa pieksämiseen. Hänet on viisi kertaa ennen\ntodettu syylliseksi samaan rikokseen. Sakotettiin 2 puntaa 2\nshillinkiä.\n\nTauntonin piirin valaoikeus. John Painteria, iso, karkeatekoinen\nmies, työmies, syytettiin vaimonsa pieksämisestä. Vaimolla oli\nmolemmat silmät mustina ja kasvot pahoin paisuksissa. Sakotettiin\n1 punta 8 shillinkiä sekä kulut ja varoitettiin pysymään kunnolla.\n\nWidnesin poliisioikeus. Richard Bestwickiä ja George Huntia\nsyytettiin luvattomasta metsästyksestä toisen maalla. Hunt sai sakkoa\n1 punnan ja kulut, Bestwick 2 puntaa ja kulut, varain puutteessa yksi\nkuukausi.\n\nShaftesburyn poliisioikeus. Thomas Bakeria syytettiin\nulkona-nukkumisesta. Neljätoista vuorokautta.\n\nGlasgowin keskuspoliisioikeus. Edward Morrisonia, alaikäinen poika,\nsyytettiin viidentoista päärynän varastamisesta rautatieasemalta.\nSeitsemän vuorokautta.\n\nDoncaster Borough'n poliisioikeus. James M'Gowania syytettiin\nsalametsästyslain nojalla siitä, että häneltä oli tavattu\nmetsästyskojeita ja muutamia jäniksiä. Sakotettiin 2 puntaa ja kulut\ntai yksi kuukausi.\n\nDunfermlinen sheriffioikeus. John Young, kaivosmies, oli käynyt\nAlexander Storrarin kimppuun, lyönyt häntä päähän ja ruumiiseen\nnyrkeillään, heittänyt maahan ja iskenyt häntä myös seipäällä. Sakkoa\n1 punta.\n\nKirkcaldyn poliisioikeus. Simon Walkerin todistettiin käyneen\nerään miehen kimppuun ja lyöneen häntä ja iskeneen hänet maahan.\nHyökkäys oli ollut aavistamaton, ja tuomari katsoi syytetyn olevan\nyhteiskunnalle suoranaiseksi vaaraksi. Sakkoa 30 shillinkiä.\n\nMansfieldin poliisioikeus. Joseph Jacksonia syytettiin Charles Nunnin\npieksemisestä. Ilman mitään syytä vastaaja iski kantajaa kovasti\nkasvoihin, niin että tämä kaatui, ja potki häntä sitten päähän.\nKantaja menetti tajuntansa ja joutui pariksi viikoksi lääkärin\nhoitoon. Sakkoa 21 shillinkiä.\n\nPerthin sheriffioikeus. David Mitchelliä syytettiin\nsalametsästyksestä. Hänet oli ennen kahdesti tuomittu, viimeksi kolme\nvuotta sitten. Sheriffiä kehoitettiin ottamaan huomioon lieventävät\nasianhaarat, koska Mitchell oli kaksiseitsemättä-vuotias eikä\nollenkaan vastustanut metsänvartijoita. Neljä kuukautta.\n\nDundeen sheriffioikeus. John Murray, Donald Craig ja James Parkes\nsyytteessä salametsästyksestä. Craigia ja Parkesia sakotettiin\n1 punta kumpaakin, tai neljätoista vuorokautta vankeutta, Murrayta\n5 puntaa, tai kuukausi vankeutta.\n\nReading Borough'n poliisioikeus. Alfred Mastersia,\nkuusitoista-vuotias, syytettiin nukkumisesta ulkona asumattomalla\npaikalla ja irtolaisuudesta, koska hänelle ei ollut mitään erikoista\nelinkeinoa. Seitsemän päivää.\n\nSalisburyn kaupungin valaoikeus. James Moorea syytettiin kenkäparin\nvarastamisesta erään myymälän ulkopuolelta. Yksikolmatta päivää.\n\nHorncastlen poliisioikeus. George Brackenbury, nuori työmies,\ntuomittiin oikeuden lausunnon mukaan kokonaan aiheettomasta\nja julmasta James Sargeant Fosterin pieksämisestä. Foster oli\nkahdeksannellakymmenellä. Sakkoa 1 punta ja 5 1/2 shillinkiä kuluja.\n\nWorksopin valaoikeus. John Priestley oli syytteessä pastori Leslie\nGrahamin kimppuun käymisestä. Vastaaja, joka oli juovuksissa, lykkäsi\nlastenvaunuja ja työnsi ne eräitten kuormarattaiden eteen, niin että\nlasten vaunut kaatuivat ja lapsi putosi maahan. Rattaat kulkivat\nvaunujen yli, mutta lapsi ei vahingoittunut. Vastaaja kävi silloin\nrattaiden ajajan kimppuun ja senjälkeen kantajan kimppuun tämä kun\nnuhteli häntä käytöksestään. Vastaajan tuottamien vammojen vuoksi oli\nkantajan ollut pakko hakea lääkärin apua. Sakkoa 40 shillinkiä ynnä\nkulut.\n\nRotterdam West Ridingin poliisioikeus. Benjamin Storey, Thomas\nBrammer ja Samuel Wikock olivat syytettyinä salametsästyksestä.\nKuukausi kullekin.\n\nSouthamptonin poliisioikeus. Henry Thomngtonia syytettiin ulkona\nnukkumisesta. Seitsemän päivää.\n\nEckingtonin poliisioikeus. Joseph Watts oli syytettynä yhdeksän\nsanajalan varastamisesta eräästä puutarhasta. Yksi kuukausi.\n\nRipleyn valaoikeus. Wincent Allen ja Georg Hall olivat\nsalametsästyslain nojalla syytteessä siitä, että heiltä oli\ntavattu muutamia jäniksiä, ja John Sparham heidän avustamisestaan\nja yllyttämisestään. Hall ja Sparham saivat sakkoa 1 punnan 17\nshillinkiä ja 4 pennyä ja Allen 2 puntaa 17 shillinkiä ja 4 pennyä,\nkulut siihen luettuina, varojen puutteessa edelliset neljätoista\npäivää, viimeksimainittu kuukauden vankeutta.\n\nLounaispiirin poliisioikeus, Lontoo. John Probyn oli syytteessä\nvaikean ruumiinvamman tuottamisesta poliisille. Vangittu oli potkinut\nvaimoaan ja käynyt toisenkin vaimon kimppuun, joka oli nuhdellut\nhäntä julmuudestaan. Poliisi koetti saada hänet menemään sisälle\nasuntoonsa, mutta vangittu kääntyi äkkiä häntä vastaan, iski hänet\nmaahan lyömällä kasvoihin, potki häntä hänen maassa maatessaan\nja yritti kuristaa hänet. Lopuksi vangittu tahallaan potkaisi\npoliisia vaaralliseen paikkaan, aiheuttaen vamman, joka estää hänet\nvirantoimituksesta pitkäksi aikaa. Kuusi viikkoa.\n\nLambethin poliisioikeus, Lontoo. \"Pienokainen\" Stuart,\nyhdeksäntoista-vuotias, teatteriavustaja ammatiltaan, oli syytteessä\nsiitä, että oli väärillä ilmoituksilla hankkinut itselleen 5\nshillingin asunnon ja ravinnon, aikoen pettää Emma Brasieria. Emma\nBrasier, kantaja, on vieraskodin pitäjä Atwell Roadkadun varrella.\nVangittu vuokrasi huoneen hänen asunnostaan, selittäen olevansa\ntyössä Crown-teatterissa. Vangitun asuttua Brasierin luona pari kolme\npäivää tämä otti selvää asiasta ja havaittuaan tytön tiedot vääriksi\nvangitutti hänet. Vangittu selitti oikeudelle, että hän kyllä olisi\ntehnyt työtä, ellei hänen terveytensä olisi ollut niin kovin huono.\nKuusi viikkoa pakkotyötä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKYKENEMÄTTÖMYYS.\n\n\nPysähdyin hetkeksi kuuntelemaan keskustelua Mile End Waste-aukiolle.\nOli yöaika, ja he kaikki olivat ylemmän luokan työmiehiä. He olivat\nkerääntyneet erään toverinsa ympärille, miellyttävän näköinen mies\nkolmissakymmenissä, ja kiivailivat hänelle varsin tiukasti.\n\n\"Mutta entä tämän halvan työvoiman maahantulo?\" tiedusti yksi\njoukosta. \"Whitechapelin juutalaisethan käyvät suorastaan\nkurkkuihimme.\"\n\n\"Ette saa heitä moittia\", oli vastaus. \"He ovat vallan samassa\nasemassa kuin mekin, ja eläähän heidän täytyy. Älkää moittiko miestä,\njoka tarjoutuu työhön teitä halvemmalla ja vie työpaikkanne.\"\n\n\"Mutta entäs vaimo ja lapset?\" tenäsi hänen vastustajansa.\n\n\"Siinäpä se\", oli vastaus. \"Entä sen miehen vaimo ja lapset, joka\ntekee työtä halvemmalla kuin te ja vie teidän työpaikkanne? Hä? Entä\nhänen vaimonsa ja lapsensa? He liikuttavat häntä enemmän kuin teidän\nperheenne, eikä hän voi nähdä heitä nälkää näkemässä. Siispä hän\nalentaa työpalkkaansa, ja te saatte lähteä. Mutta ette saa moittia\nhäntä, miesparkaa. Hän ei voi sille mitään. Palkka alenee aina, kun\nkaksi miestä tavoittaa samaa työtä. Se on kilpailun syy eikä sen\nmiehen, joka hintaa alentaa.\"\n\n\"Mutta palkatpa eivät alene, kun on ammattikunta\", huomautti joku.\n\n\"Siinäpä se, se on vallan totta. Ammattikunta ehkäisee kilpailun\ntyöntekijäin kesken, mutta ammattikunnan puuttuessa on kilpailu\nankara. Silloin tulee Whitechapelin halpa työvoima. He ovat\nammattitaidottomia, eikä heillä ole mitään ammattikuntia, ja he\niskevät toistensa kurkkuihin ja särkevät meidän työsopimuksemme,\nellemme kuulu voimakkaaseen ammattikuntaan.\"\n\nPuuttumatta sen pitemmälle keskusteluun sain selville, että tämä\nmies Mile End Waste-aukiolla tehosti sitä tosiasiaa, että kun kaksi\nmiestä tavoitteli samaa työtä, palkan täytyi aleta. Jos hän olisi\ntunkeutunut syvemmälle asian ytimeen, hän olisi huomannut, että\nammattikuntakaan, olipa se vaikka parinkymmenen tuhannen jäsenen\nsuuruinen, ei voi pitää palkkoja korkealla, jos parikymmentätuhatta\ntyötöntä yrittää päästä järjestyneiden tilalle. Juuri nyt on tästä\nsaatavissa verraton esimerkki, kun Etelä-Afrikassa olleet sotilaat\npalaavat ja heidät vapautetaan palveluksesta. Kymmenin tuhansin heitä\njoutuu työttömäin armeijaan, ja he ovat epätoivoisessa hädässä. Koko\nmaassa palkkataso osoittaa yleistä alenemista, ja kun se aiheuttaa\ntyöriitoja ja lakkoja, käyttävät sitä hyväksensä työttömät, jotka\niloisina tarttuvat lakkolaisten hylkäämän työkaluihin.\n\nNylkemisjärjestelmä, nälkäpalkat, työttömäin armeija sekä suuret\nkodittomain ja asunnottomain joukot ovat välttämättömiä pahoja, niin\nkauan kuin työhön on pyrkimässä enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.\nNe miehet ja naiset, joita olen tavannut kaduilla, piikkilöissä\nja pihdeissä, eivät ole olleet siellä siksi, että sitä näissäkään\nolosuhteissa pidettäisiin \"helppona tienestinä\". Lienen kaiketi siksi\nselvästi kuvannut, mitä heidän on siedettävä ja kestettävä, että voin\nolettaa ilmenneen, että heidän elämänsä on kaikkea muuta kuin helppoa.\n\nTavallinen laskutaito riittää osoittamaan, että täällä Englannissa\non helpompaa ansaita säännöllinen ruokansa ja yösijansa tekemällä\ntyötä kahdenkymmenen shillingin viikko palkalla kuin kävellä katuja.\nKatuja kuljeksiva kärsii enemmän ja työskentelee ankarammin paljon\nvähäisemmällä tuloksella. Olen kuvaillut heidän yönviettoansa ja\nkuinka he ruumiillisen väsymyksen pakottamina menevät yömajoihin\n\"lepäämään\". Eikä yömaja suinkaan merkitse helppoa ansiota. Riipiä\nneljä naulaa köysitäpettä, särkeä kaksitoista sentneriä kiviä taikka\ntoimittaa mitä mieltäkääntävimpiä askareita viheliäisen ruoan ja\nyösijan vastikkeeksi, se merkitsee tavatonta tuhlausta niille\nmiehille, jotka sitä tekevät. Viranomaisten puolelta se on ilmeistä\nryöväämistä. He antavat miehille näiden työstä paljon vähemmän kuin\nkapitalistiset isännät. Yksityisen isännän palveluksessa he saisivat\nsamasta työstä palkan, jolla voisivat hankkia paremman vuoteen,\nparempaa ruokaa, enemmän mielenvirkistystä ja ennen kaikkea enemmän\nvapautta.\n\nNiinkuin sanottu, miehen yömajaan-meno on hulluutta. Ja miehet\ntietävät sen itsekin, mikä näkyy siitä, että he kammoavat sitä,\nkunnes ruumiillinen uupumus heidät pakottaa sinne. Miksipä he sinne\nmenisivät? Eivät sen takia, että he olisivat työhön kyllästyneitä\ntyömiehiä. Aivan päinvastoin, he ovat vetelehtimiseen kyllästyneitä\nvetelehtijöitä. Yhdysvaltain kulkuri on melkein poikkeuksetta\ntyöhön kyllästynyt. Hän pitää kulkurielämää kevyempänä elämisenä\nkuin työntekoa. Mutta näin ei ole laita Englannissa. Täällä\nne, joilla on valta, tekevät kaikkensa saadakseen kulkurin ja\nvetelehtijän kyllästymään elämäänsä, ja kyllä hän totisesti on\nmelkoisen kyllästynyt olento. Hän tietää, että hän kahden shillingin\npäiväpalkalla, mikä on vain viisikymmentä senttiä, saisi kolme\ntavallista ateriaa, yösijan ja vielä parisen pennyä taskurahaa.\nHän tekisi mieluummin työtä ansaitakseen nuo kaksi shillinkiä kuin\nnauttiakseen yömajan armeliaisuutta. Sillä hän tietää, että hänen\nsilloin ei tarvitsisi tehdä työtä niin ankarasti eikä hän saisi niin\nsietämätöntä kohtelua osakseen. Mutta hän ei tee sitä siksi, että\ntyöhön pyrkimässä on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.\n\nKun työväkeä on tarjolla enemmän kuin työtä, on siitä seurauksena\nseulominen. Kaikilla teollisuuden aloilla kyvyttömämmät tungetaan\nsyrjään. Ja kyvyttömyyden vuoksi syrjään tungetut eivät voi\nnousta, vaan heidän täytyy luisua alaspäin, ja luisumista jatkuu,\nkunnes he ovat ehtineet omalle tasolleen, sellaiselle tasolle\nteollisuuskoneistossa, jossa he ovat kyvykkäitä. Tästä seuraa\nvälttämättömästi, että kyvyttömämmän täytyy luisua pohjaan asti,\nmissä hän surkeasti nääntyy kärsimyksiinsä.\n\nSilmäys riittää osoittamaan, että täällä pohjassa olevat lopullisesti\nkyvyttömät ovat melkein järjestään mieleltään, ruumiiltaan ja\nsiveelliseltä olemukseltaan haaskoja. Tämän säännön poikkeuksena\novat äsken saapuneet, jotka ovat vain kykenemättömiä ja joissa\nhaaskiintumisprosessi on vasta alussa. Kaikki täällä olevat voimat,\nse on muistettava, ovat hävittävää laatua. Kelvollinen ruumis\n(joka on joutunut tänne järjen hitauden ja kyvyttömyyden takia)\nsurkastuu nopeasti ja käpristyy epämuotoiseksi; puhdas mieli (jonka\nheikko ruumis on tänne luisuttanut) rumentuu ja likaantuu nopeasti.\nKuolevaisuus on hirvittävän runsas, mutta sittenkin täällä kuollaan\naivan liian vitkallisesti.\n\nTällainen teurastamo siis Kadotuksen-kuilu on rakenteeltaan. Koko\nteollisuuskoneistossa tapahtuu herkeämätön seulominen. Kyvyttömät\ntyönnetään syrjään ja survaistaan alas. Moninaiset seikat aiheuttavat\nkyvyttömyyttä. Konemies, joka on säännötön ja vailla vastuuntunnetta,\npainuu alaspäin, kunnes hän joutuu omalle paikalleen, esimerkiksi\ntilapäistöihin, joissa työ jo luonnostaan on säännötöntä ja vain\nvähän tai ei ollenkaan vastuunalaista. Niiden, jotka ovat hitaita ja\nkömpelöitä, jotka ovat ruumiiltaan tai mieleltään heikkoja tai joilta\npuuttuu hermojen, hengen tai ruumiin ryhtiä, täytyy vaipua pohjalle,\nmilloin nopeasti, milloin porras portaalta. Tapaturma, joka riistää\nkyvykkäältä työmieheltä kyvyn, saattaa hänet kyvyttömäksi, ja hänen\ntäytyy vaipua alas. Ja iäkkääksi vanhenevan työmiehen, jolta tarmo\nlannistuu ja järki himmenee, täytyy aloittaa tämä peloittava vaellus\nalaspäin, joka ei tunne muuta pysähdyspaikkaa kuin pohjan ja kuoleman.\n\nTästä viimeisestä asteesta puhuvat Lontoon tilastot hirveitä asioita.\nLontoon väkiluku on seitsemäs osa yhdistyneen kuningaskunnan koko\nväestöstä, ja Lontoossa kuolee vuosittain joka neljäs täysi-ikäinen\nvirallisen armeliaisuuden hoteissa, joko työhuoneessa, sairaalassa\ntai vaivaistalossa. Kun otetaan lukuun se seikka, että varakkaat\neivät siten päätä päiviänsä, on ilmeistä, että ainakin joka kolmas\ntäysikasvuinen työläinen kuolee virallisen armeliaisuuden huomassa.\n\nOsoitukseksi siitä, kuinka hyvästäkin työmiehestä äkkiä voi tulla\nkyvytön ja mitä hänelle silloin tapahtuu, soveltuu kertomus M'Garryn\nkohtalosta, M'Garryn, joka on kolmekymmentäkaksi-vuotias ja nyt\ntyöhuoneen hoidokkina. Kertomus on lainattu erään ammattikunnan\nvuosikertomuksesta:\n\n    Olin työssä eräässä Sullivanin kemikaali-työpajassa Widnesissä.\n    Työskentelin ulkovajassa, ja minun täytyi kulkea pihan poikki.\n    Kello oli kymmenen illalla, mutta valaistusta ei ollut. Pihan\n    poikki kulkiessani tunsin jonkin tarttuvan jalkaani ja vääntävän\n    sen irti ruumiistani. Menin tajuttomaksi enkä tietänyt pariin\n    päivään, miten minun oli käynyt. Seuraavana sunnuntai-iltana\n    tulin tajuihini ja havaitsin olevani sairaalassa. Tiedustin\n    hoitajalta, mikä minun jalkojani vaivasi, ja hän selitti\n    molempien jalkojeni olevan poikki.\n\n    Pihassa oli paikallaan-pyörivä vipulaitos maahan kaivettuna.\n    Kuoppa oli 18 tuumaa pitkä, 15 tuumaa syvä ja 15 tuumaa leveä.\n    Vipulaitos pyörähti kuopassa kolme kierrosta minuutissa. Kuoppa\n    ei ollut mitenkään aidattu eikä peitetty. Tapahtuman jälkeen ovat\n    peittäneet kuopan rautalevyllä... Antoivat minulle 25 puntaa.\n    Sitä eivät myöntäneet korvaukseksi, sanoivat antaneensa sen vain\n    armeliaisuudesta. Siitä maksoin 9 puntaa pyöräkoneesta, jolla\n    voin liikkua käsivoimin.\n\n    Olin työssä silloin, kun jalkani katkesivat. Sain palkkaa\n    kaksikymmentäneljä shillinkiä viikossa, vähän enemmän kuin\n    muut miehet, sillä tein mitä tahansa. Kun oli joku vaikea työ\n    tehtävänä, valittiin minut tavallisesti se suorittamaan. Herra\n    Manton, isännöitsijä, kävi luonani sairaalassa useita kertoja.\n    Hiukan parannuttuani kysyin häneltä, voisiko hän ehkä antaa\n    minulle työtä. Hän vakuutti, että saisin olla huoletta, koska\n    yhtiö ei ollut sydämetön. Minusta pidettäisiin joka tapauksessa\n    huolta... Herra Manton lakkasi käymästä luonani, ja viimeisellä\n    kerralla hän sanoi aikovansa pyytää johtokuntaa antamaan minulle\n    viidenkymmenen punnan shekin, jotta voisin mennä ystävieni luo\n    Irlantiin.\n\nM'Garry-parka. Hän sai parempaa palkkaa kuin toiset miehet, koska hän\npyrki eteenpäin ja pani parastaan, ja kun vaikea työ oli tehtävänä,\nhän oli se mies, jolle se uskottiin, Mutta silloin puuttui sattuma\nasiaan, ja hän joutui työhuoneeseen. Toisena vaihtoehtona oli mennä\nkotiin Irlantiin ystäväinsä rasitukseksi loppuiäkseen. Lähempi\nerittely on tarpeetonta.\n\nTäytyy ymmärtää, että työväki itse ei voi määrätä kyvykkyyttään,\nvaan sen määrää työn kysyntä. Jos kolme miestä pyrkii samaan\ntyöhön, niin kykenevin siihen pääsee. Toiset kaksi, kuinka taitavia\nsitten ovatkin, pysyvät siitä huolimatta kykenemättöminä. Jos\nSaksa, Japani ja Yhdysvallat anastaisivat koko maailman rauta-,\nhiili- ja kutomamarkkinat, niin sadattuhannet englantilaiset\ntyömiehet joutuisivat heti työttömäksi. Muutamat siirtyisivät\nmaasta, mutta maahan jäävät ryntäisivät tarjoamaan työtään toisille\nteollisuusaloille. Seurauksena olisi työväestön yleinen seulonta\npohjasta pinnalle asti, ja kun tasapaino olisi saavutettu, olisi\nKadotuksen-kuilun pohjalla olevien kykenemätönten luku lisääntynyt\nsadointuhansin. Jos taas toiselta puolen olosuhteet pysyisivät\nennallaan ja kaikki työntekijät lisäisivät kaksin kerroin\nkyvykkäisyyttään, olisi kyvyttömiä kuitenkin sama määrä, vaikka\njokainen kyvytön olisi kaksin kerroin taitavampi kuin ennen ja\ntaitavampi kuin monet kyvykkäät olivat ennen olleet.\n\nKun työhön tarjoutumassa on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla, on\nkyvyttömiä aivan yhtä paljon kuin työväkeä on liikaa, ja kyvyttöminä\nhe ovat tuomitut vitkallisesti ja tuskallisesti tuhoutumaan.\nSeuraavassa luvussa on tarkoituksena osoittaa kykenemättömien työtä\nja elintapoja kuvaamalla, kuinka heidät tungetaan syrjään ja kuinka\nhe tuhoutuvat sekä kuinka nykyisen teollisuusyhteiskunnan voimat\nhillittömästi ja kevytmielisesti kasvattavat heidän joukkoaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPALKAT.\n\n\nSaatuani tietää, että Lontoon, työväestössä oli 1,292,737 henkeä,\njotka ansaitsivat yksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa\nperhettä kohti, minua halutti saada tietää, miten tätä palkkaa voi\nparhaiten käytellä, jotta sellaisen perheen ruumiillinen kunto\nsäilyisi. Kun kuuden, seitsemän, kahdeksan tai kymmenen hengen\nperheitä ei voi ottaa lukuun, olen seuraavat taulukot laskenut\nviisihenkisen perheen perusteella: isä, äiti ja kolme lasta.\nYksikolmatta shillinkiä olen sitäpaitsi laskenut 5 dollariksi 25\nsentiksi, vaikka oikeastaan se on 5 dollaria 11 senttiä.\n\n  Vuokra      doll. 1,50     eli 6 sh.\n  Leipä             1,00      \"  4  \"\n  Liha              0,87 l/2  \"  3  \" 6 p.\n  Kasvikset         0,62 1/2  \"  2  \" 6 \"\n  Hiilet            0,25      \"  1  \"\n  Tee               0,18      \"       9 \"\n  Öljy              0,16      \"       8 \"\n  Sokeri            0,18      \"       9 \"\n  Maito             0,12      \"       6 \"\n  Saippua           0,08      \"       4 \"\n  Voi               0,20      \"      10 \"\n  Polttopuut        0,08      \"       4 \"\n\nYhteensä doll.    5,25       21 sh. 2 p.\n\nYhden ainoan erän eritteleminen osoittaa, kuinka vähän on tuhlaamisen\nvaraa. Leipään 1 dollari, viisihenkiselle perheelle dollarin arvosta\nleipää seitsemäksi päiväksi merkitsee kullekin 2 6/7 sentin annosta\npäivää kohden. Ja jos he syövät kolme ateriaa päivässä, niin kukin\nsaa syödäkseen 20/21 sentin arvosta leipää kullakin aterialla eli\nhiukan vähemmän kuin puolen pennyn arvosta. Leipä on kaikkein runsain\nerä. Lihaa he saavat suuta kohden vähemmän kullakin aterialla ja\nvielä vähemmän kasviksia, kun taas pienemmät erät käyvät niin\nmitättömiksi, ettei niitä voi laskea. Sitäpaitsi nämä ruokatavarat\nostetaan kaikki vähissä erin, mikä on kaikkein kallein ostotapa.\n\nEdelläoleva taulukko ei salli mitään ylellisyyttä eikä vatsan\nliikarasitusta, ja huomattava on, että minkäänlaista ylijäämää ei\nsaada. Koko guinea menee ruokaan ja vuokraan. Mitään taskurahoja\nei jää. Jos mies juo lasin olutta, niin perheen täytyy syödä sitä\nvähemmän, ja samassa määrässä kuin se syö vähemmän, sen ruumiillinen\nkunto kärsii. Tämän perheen jäsenet eivät voi ajaa omnibussissa\neikä raitioteillä, eivät kirjoitella kirjeitä, eivät käydä\nulkoilmaretkillä eivätkä halpahintaisissakaan näytännöissä, eivät\nliittyä sosiaalisiin tai hyväntekeväisyysyhdistyksiin eivätkä ostaa\nmakeisia, tupakkaa, kirjoja tai sanomalehtiä.\n\nJa edelleen: kun yksi lapsista (ja heitä on kolme) tarvitsee\nkenkäparin, niin perheen täytyy yhdeksi viikoksi pyyhkäistä liha\nruokalistaltaan. Ja kun kenkiä tarvitsee viisi jalkaparia ja\nviisi päätä tarvitsee hattuja ja viisi ruumista vaatteita, ja kun\nlait kieltävät säädyttömyyden, niin perheen täytyy alati vähentää\nruumiillista kuntoaan pysyäkseen lämpimänä ja vankilan ulkopuolella.\nSillä kun vuokra, hiilet, öljy, saippua ja polttopuut on vähennetty\nviikon tuloista, jää päivää kohti 4 1/2 pennyä kunkin henkilön\nravinnoksi, eikä tätä määrää voida vähentää vaatteita ostamalla,\nruumiillista kuntoa vahingoittamatta.\n\nTämä kaikki on jo sangen kovaa. Mutta sitten puuttuu sattuma asiaan:\nmies ja isä katkaisee jalkansa tai niskansa. Ei saadakaan enää 4\n1/2 pennyä päivässä suuta kohden ruokaan, ei puolen pennyn leipää\nateriaa kohti eikä viikon päättyessä kuutta shillinkiä vuokraan.\nNiinpä heidät häädetään kadulle tai työhuoneeseen taikka johonkin\nviheliäiseen \"morkkuun\", jossa äiti epätoivoisesti koettaa pitää\nperhettä koossa niillä kymmenellä shillingillä, jotka hän ehkä pystyy\nansaitsemaan.\n\nLontoossa on, niinkuin sanottu, 1,292,737 henkeä, jotka ansaitsevat\nyksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa perhettä kohden, mutta\nmuistettava on, että olemme tutkineet viisihenkistä yhdelläkolmatta\nshillingillä elävää perhettä. On suurempia perheitä, on monia\nperheitä, jotka elävät yhtäkolmatta shillinkiä vähemmällä, ja työn\nsaanti on monesti epäsäännöllistä. Itsestään herää kysymys, kuinka\nhe tulevat toimeen. Vastaus on, että he eivät tule toimeen. He eivät\ntiedä, mitä eläminen on. He elää kituuttavat kurjemmin kuin eläimet,\nkunnes armelias kuolema heidät vapauttaa.\n\nEnnenkuin astumme vielä synkempään syvyyteen, tulkoon esille\npuhelintyttöjen asema. He ovat puhtaita, kukoistavia Englannin\ntyttäriä, joiden elintason ehdottomasti ja välttämättömästi pitäisi\nolla eläinten elintasoa korkeammalla. Muuten he eivät voi säilyä\npuhtaina, kukoistavina Englannin tyttärinä. Palvelukseen ryhtyessään\npuhelintyttö saa yksitoista shillinkiä viikkopalkkaa. Jos hän on\nnopea ja taitava, saattaa hän viidennen vuoden päättyessä saada\nkorkeimman palkan, yhden punnan. Hiljattain esitettiin sellaisen\ntytön viikkomenoista taulukko lordi Londonderrylle. Se oli tällainen:\n\n  Vuokra, lämpö ja valo 7 sh. 6 pennyä\n  Ravinto kotona        3 \"   6   \"\n  Ravinto työpaikalla   4 \"   6   \"\n  Raitiotiemaksut       1 \"   6   \"\n  Pesu                  1 \"   0   \"\n\n  Yhteensä             18 sh. 0 pennyä.\n\nTästä ei jää mitään vaatteisiin, virkistykseen eikä sairauden\nvaralle. Eivätkä useat tytöt kuitenkaan saa edes kahdeksaatoista\nshillinkiä, vaan yksitoista, kaksitoista ja neljätoista shillinkiä\nviikossa. Heidän täytyy saada vaatteita ja vaihteluksi jotakin\nhuvitusta, mutta...\n\n    Toisiansa miehet sortaa usein,\n    mutta naista sortavat he aina.\n\nVast'ikään pidetyssä ammattikuntain kongressissa\nLontoossa kaasutyöläisten ammattikunta ehdotti annettavaksi\nparlamenttikomitealle sellaisen evästyksen, että tämän tulisi esittää\nlakiehdotus, joka kieltäisi viittätoista vuotta nuorempain lasten\nkäyttämisen työssä. Herra Shackleton, parlamentin jäsen ja pohjoisten\nkihlakuntain kutojain edustaja, vastusti ehdotusta kutomatyöläisten\npuolesta, jotka, kuten hän sanoi, eivät voineet jäädä lastensa\nansioita vaille eivätkä tulla toimeen ansaitsemillaan palkoilla.\nPäätöstä vastaan äänestivät 514,000:n työläisen edustajat, ja sen\npuolesta 535,000:n työläisen edustajat. Kun 514,000 työläistä\nvastustaa päätöstä, mikä kieltää viisitoista vuotta nuorempien lasten\nansiotyön, on selvää, että ääretön joukko maan täysikasvuisista\ntyöläisistä nauttii palkkaa, mikä on pienempi kuin toimeentulominimi.\n\nOlen keskustellut Whitechapelin naisten kanssa, jotka eivät\nsaa täyttä shillinkiäkään kaksitoistatuntisesta työpäivästään\npukuneulomo-hikipajoissa, sekä housujentekijättärien kanssa, jotka\nkeskimäärin saavat sellaisen ruhtinaallisen viikkopalkan kuin kolme\nneljä shillinkiä.\n\nHiljattain poimittiin ilmoille tieto, että erään rikkaan liikehuoneen\npalveluksessa on miehiä, jotka saavat ruoan ja kuusi shillinkiä\nviikossa kuudesta kuudentoista tunnin työpäivästä. Ilmoitustaulujen\nkantajat saavat neljätoista pennyä päivältä; ja heitäkin on.\nKatukaupustelijain ja hedelmänmyyjäin keskimääräinen viikkoansio on\nvain kymmenen, kaksitoista shillinkiä. Tokkamiehiä lukuunottamatta\nkaikkien sekatyömiesten keskimääräinen ansio on alle kuudentoista\nshillingin viikossa, ja tokkamiesten kahdeksan, yhdeksän shillinkiä.\nNämä numerot on otettu kuninkaallisen komissionin kertomuksesta ja\novat virallisesti luotettavia.\n\nKuvailkaahan mielessänne vaimo-vanhusta, joka murjottuna ja\nkuolemaisillaan elättää itseänsä ja neljää lastansa ja maksaa\nkolme shillinkiä viikossa vuokraa, tehden tulitikkulaatikoita\n2 1/4 pennystä krossin. Kaksitoista tusinaa laatikoita 2 1/4 pennyn\npalkkiosta ja lisäksi itse kustantaen liisterin ja langan. Hän ei\nollut milloinkaan saanut vapaata päivää, ei sairastaakseen, ei\nlevätäkseen eikä virkistyäkseen. Joka Jumalan päivä, sunnuntaitkin,\nhän teki työtä neljätoista tuntia. Hänen päiväurakkansa oli\nseitsemän krossia, ja siitä hän sai 1 sh. 3 3/4 pennyä.\nYhdeksänkymmenenkahdeksan tunnin työviikkona hän teki 7,066 laatikkoa\nja ansaitsi 4 sh. 10 1/4 pennyä, vähennettynä liisterin ja langan\narvolla.\n\nViime vuonna sai herra Thomas Holmes, tunnettu poliisioikeuden\nsielunpaimen, kirjoitettuaan naistyöläisten asemasta, seuraavan\nkirjeen:\n\n    Herra. — Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta luettuani, mitä\n    olette sanonut naisraukoista, jotka työskentelevät neljätoista\n    tuntia päivässä kymmenen shillingin viikkopalkalla, pyydän saada\n    esittää oman tilani. Olen kaulanauhojen tekijä enkä koko viikon\n    työstä voi ansaita muuta kuin viisi shillinkiä, ja minulla on\n    huollettavana taudinsyömä miesparka, joka ei ole ansainnut\n    pennyäkään kymmeneen vuoteen.\n\nKuvitelkaapa naista, joka osaa kirjoittaa näin selvän, järkevän ja\nkieliopillisesti virheettömän kirjeen, ylläpitämässä miestään ja\nitseään viiden shillingin viikkopalkalla. Herra Holmes kävi hänen\nluonaan. Hänen täytyi kumartua päästäkseen sisälle huoneeseen.\nSiellä makasi vaimon sairas mies, siellä hän työskenteli päivät\npitkät, siellä hän keitti, söi, pesi ja nukkui, ja siellä hän ja\nhänen miehensä elivät ja odottivat kuolemaansa. Sielunpaimenelle ei\nollut tilaa missä istua, paitsi vuode, joka osittain oli nauhojen\nja silkkien peitossa. Sairaan miehen keuhkot olivat viimeisellä\ntuhoutumisasteella. Hän yski ja ryki limaansa alituisesti, ja vaimo\nkeskeytti työnsä auttaakseen häntä hänen kohtauksissaan. Silkkinen\npöly, joka nauhoista lähti, ei ollut hyväksi miehen taudille, eikä\nliioin hänen tautinsa silkkinauhoille eikä näiden nauhojen tuleville\nmyyjille ja käyttäjille.\n\nHerra Holmes kävi erästä toistakin tapausta katsomassa. Nuorta,\nkahdentoista-vuotiasta tyttöä syytettiin poliisioikeudessa\nruokatarpeiden varastamisesta. Hän huomasi tytön olevan\nyhdeksän-vuotiaan pojan, seitsen-vuotiaan raajarikon pojan ja yhden\nvielä nuoremman lapsen äidin sijaisena. Hänen äitinsä oli leski ja\nteki puseroita. Hän maksoi viikossa viisi shillinkiä vuokraa. Hänen\ntalouslaskelmansa viimeisin muistiinpano oli tällainen: teetä 1/2\npennyä, sokeria 1/2 pennyä, leipää 1/4 pennyä, margariinia 1 penny,\nöljyä 1 1/2 pennyä ja polttopuita 1/2 pennyä. Te hyvät perheenäidit,\njoiden sydän osaa tuntea sääliä ja lempeyttä, kuvitelkaapa itse\nostelevanne ja hoitavanne taloutta tällaisessa mittakaavassa,\nkattavanne pöydän viidelle hengelle ja pitävänne silmällä\nkaksitoista-vuotiasta äidin sijaista, jotta hän ei varastaisi\nruokatarpeita pikku veljilleen ja sisarilleen ja samalla alati\nompelevanne, ompelevanne ja ompelevanne kuin painajaisen ahdistamana\npuseroita, edessänne pelkkää toivottomuutta ja tienne loppupäässä\nvaivaishoidokin ruumisarkku irvistämässä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nGETTO.\n\n\nYhteen aikaan Euroopan kansat sulkivat epämieluisat juutalaiset\nerikoisiin juutalaiskortteleihin, gettoihin. Mutta tätä nykyä on\ntaloudellisesti vallitseva luokka yhtä tylysti, joskaan ei yhtä\nväkivaltaisesti, sulkenut epämieluisat, mutta välttämättömät\ntyöläiset yhtä kurjiin kuin suunnattomiin gettoihin. Itä-Lontoo on\nsellainen getto, missä rikkaat ja vallanpitäjät eivät viihdy, minne\nmatkailija ei milloinkaan poikkea, mutta missä kaksi miljoonaa\ntyöläistä parveilee, sikiää ja kuolee.\n\nEi saa luulla, että Lontoon kaikki työläiset olisivat kerääntyneet\nItäpäähän, mutta siihen suuntaan vuoksivesi kiihkeästi virtaa.\nVarsinaisen kaupungin köyhäinkortteleita hävitetään myötäänsä, ja\nkodittomiksi joutuneiden päävirta suuntautuu itään. Viimeisten\nkahdentoista vuoden aikana yhdessä ainoassa piirissä n.s.\n\"rajantakaista Lontoota\", joka on Aldgaten, Whitechapelin ja Mile\nEndin takana, väkiluku on lisääntynyt 260,000:lla eli kuusikymmentä\nprosenttia. Tämän piirin kirkkoihin, sivumennen sanoen, mahtuu vain\njoka kolmaskymmenesseitsemäs täysikasvuisesta väestöstä.\n\nItäpäätä sanotaan usein peloittavan yksitoikkoisuuden kaupungiksi,\nvarsinkin sitä nimittävät niin hyvinsyöneet optimistiset uteliaat,\njotka katselevat asioita niiden pinnalta ja hämmästyvät siellä kaiken\nsietämätöntä samanlaisuutta ja kehnoutta. Ellei Itäpää ansaitsisi sen\npahempaa nimeä kuin peloittavan yksitoikkoisuuden kaupunki, ja ellei\ntyöväki ansaitsisi minkäänlaista vaihtelua, kauneutta eikä huvia, se\nei olisi niinkään huono asuinpaikka. Mutta Itäpää ansaitsee pahemman\nnimen. Sitä pitäisi sanoa kadotuksen kaupungiksi.\n\nSe ei ole mikään takakujain kaupunki, niinkuin muutamat luulevat,\nmutta voidaan sanoa, että se on yhtä ainoata mahdottoman suurta\ntakakujaa. Tavallisen siivollisuuden silmillä katsottuna ja mies- ja\nnaiskuntoa mittapuuna pitäen sen kehnoista kehnoimmat kadut ovat\nkaikki takakujia. Missä on kosolta sellaista nähtävää ja ääntä, jota\net sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi lastemme nähdä ja kuulla, se\non paikka, jossa ainoankaan ihmisen lapset eivät saisi asua, nähdä\nja kuulla. Missä et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi vaimojemme\nviettää päiviänsä, se on paikka, missä ei kenenkään muunkaan miehen\nvaimo saisi viettää päiviänsä. Sillä Itäpäässä rehoittavat elämän\nriettaudet ja sen karkeat raakuudet. Siellä ei ole minkäänlaista\nyksinäisyyden rauhaa. Paha pilaa hyvän, ja kaikkiin tarttuu sama\nmätä. Viaton lapsuus on suloista ja kaunista, mutta Itä-Lontoossa\nviattomuus on haihtuva kupla, ja sinun on se tavattava, ennenkuin se\nryömii kapaloistaan, sillä muuten huomaat, että pienokaiset ovat yhtä\nriettaan viisaita kuin aikuiset.\n\nKultaisen säännön soveltaminen osoittaa, että Itä-Lontoo on sopimaton\nasuinpaikka. Missä ette haluaisi oman pienokaisenne elävän,\nkehittyvän ja saavan itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä,\nse ei ole sopiva paikka toistenkaan lapsille elää, kehittyä ja saada\nitselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä. Tämä kultainen\nsääntö on yksinkertainen, eikä muuta tarvitakaan. Kansantalous ja\najattelijasuuruuksien opit saavat mennä hornan kattilaan, jos ne\nsanovat muuta. Mikä ei ole kyllin hyvä teille, ei ole kyllin hyvä\ntoisillekaan, ja siinä kaikki.\n\nLontoossa on 300,000 asukasta, jotka perheinä asuvat yhden huoneen\nasunnoissa. Paljon, paljon useampia asuu kahdessa ja kolmessa\nhuoneessa, jotka, eri sukupuolet sikin sokin eläen, ovat yhtä täyteen\nsullotut kuin yksihuoneisetkin asunnot. Laki määrää 400 kuutiojalkaa\ntilaa joka hengelle. Armeijan kasarmeissa on kullakin sotilaalla\n600 kuutiojalkaa tilaa. Professori Huxley, joka yhteen aikaan\noli lääkärinä Itä-Lontoossa, oli aina sitä mieltä, että kullakin\nhenkilöllä pitäisi olla 800 kuutiojalkaa tilaa ja sitä pitäisi hyvin\ntuulettaa puhtaalla ilmalla. Mutta Lontoossa on 900,000 sellaista\nihmistä, jotka asuvat pienemmässä kuin lain määräämän 400 kuutiojalan\ntilavuudessa.\n\nHerra Charles Booth, joka vuosikausia on järjestelmällisesti tutkinut\nja luokitellut työtätekevää kaupunkiväestöä, arvioi Lontoossa\nolevan 1,800,000 _köyhää ja hyvin köyhää_ ihmistä. Mielenkiintoinen\non hänen määritelmänsä. _Köyhällä_ hän tarkoittaa niitä perheitä,\njoiden kokonaistulo viikossa on kahdeksastatoista yhteenkolmatta\nshillinkiin. _Hyvin köyhät_ ovat paljon tämän tason alapuolella.\n\nTyöväenluokan taloudelliset isännät eristävät eristämistään tätä\nluokkaa muista piireistä, ja tämä kehityskulku, joka saa aikaan\nyhteensulloutumista ja liika-asutusta, johtaa välttämättömästi\nmoraalin häviämiseen. Tässä seuraa ote Lontoon kunnallisneuvosten\näskettäin pidetyn kokouksen pöytäkirjasta, joka on kuivaa ja\nvirallista, mutta paljastaa riviensä välistä kokonaisen maailman\nkauheuksia:\n\n    Herra Brace tiedusti terveyshoitolautakunnan puheenjohtajalta,\n    oliko hänen huomiotaan kiinnitetty erinäisiin vakaviin\n    liika-asutuksen tapauksiin Itäpäässä. St. Georgen itäpiirissä\n    asui mies vaimoineen ja heidän kahdeksanhenkinen perheensä\n    yhdessä ainoassa pienessä huoneessa. Tähän perheeseen\n    kuului viisi tytärtä, kaksikymmentä-, seitsemäntoista-,\n    kahdeksan- ja neljä-vuotias sekä aivan pienokainen, ja kolme\n    poikaa, viisitoista-, kolmetoista- ja kaksitoista-vuotias.\n    Whitechapelissa mies, vaimo ja heidän kolme tytärtään,\n    kuusitoista-, kahdeksan- ja neljä-vuotias, sekä kaksi\n    poikaa, kymmenen- ja kaksitoista-vuotias, asuivat vielä\n    pienemmässä huoneessa. Bethual Greenissä mies, vaimo ja neljä\n    poikaa, kolmekolmatta-, yksikolmatta-, yhdeksäntoista- ja\n    kuusitoistavuotias, sekä kaksi tytärtä, neljätoista- ja\n    seitsemänvuotias, asuivat myös yhdessä ainoassa huoneessa. Hän\n    kysyi, eikö paikallisten viranomaisten velvollisuutena ollut\n    estää sellaista vaarallista liika-asutusta.\n\nMutta kun 900,000 henkeä tosiasiallisesti asuu lainvastaisissa\nolosuhteissa, niin viranomaisilla on enemmän kuin tarpeeksi\ntekemistä. Jos liika-asutusta harvennetaan, niin häädetyt siirtyvät\njohonkin toiseen samanlaiseen pesään, ja kun he siirtävät tavaransa\nyöllä käsirattailla (yksiin käsirattaisiin mahtuu koko talous ja\nvielä nukkuvat lapset), niin on melkein mahdotonta pysyä heidän\njäljillään. Jos terveydenhoitolaki vuodelta 1891 yht'äkkiä ja\ntäydellisesti pantaisiin voimaan, niin 900,000 henkeä saisi\nmääräyksen lähteä asunnoistaan ja siirtyä kadulle, ja 500,000\nhuonetta olisi rakennettava, ennenkuin heidät voitaisiin saada\nlaillisesti asutetuiksi.\n\nKehnot kadut näyttävät ulkopuolelta vain kehnoilta, mutta seinien\nsisäpuolella on saastaisuutta, kurjuutta ja murhetta. Seuraava\nmurhenäytelmä saattaa olla järkyttävä lukea, mutta tulee muistaa,\nettä sen todellinen tapahtuminen on ollut vielä paljon järkyttävämpi.\n\nDevonshire Place-torin ja Lisson Grove-kadun varrella kuoli joku aika\nsitten vanha seitsemänkymmentäviisi-vuotias vaimo. Kuolemansyytä\ntutkittaessa asianomainen virkamies vakuutti, että \"hän ei huoneesta\nlöytänyt muuta kuin läjän vanhoja syöpäläisten vallassa olevia\nryysyjä\". Hän oli itsekin ollut helisemässä sieltä tarttuneiden\nsyöpäläisten kanssa. Huone oli ollut kauheassa siivossa, eikä hän\nollut milloinkaan nähnyt sellaista. Joka paikka oli ollut aivan\ntäynnä syöpäläisiä.\n\nLääkäri kertoi, että \"hän oli tavannut vainajan makaamassa selällään\ntulisijalla. Hänellä oli ollut yllään jokin vaate ja sukat. Ruumis\noli ollut aivan elävänä syöpäläisistä, ja kaikki huoneessa olevat\nvaatteet ihan harmaina niistä. Vainaja oli hyvin huonosti ravittu, ja\nhän oli tavattoman laiha. Hänellä oli suuria haavoja jaloissaan, ja\nhänen sukkansa olivat liimaantuneet kiinni näihin haavoihin. Haavat\nolivat syöpäläisten aikaansaamia.\"\n\nMuuan tutkimuksessa saapuvilla ollut mies kirjoitti:\n\"Onnettomuudekseni satuin näkemään vaimoraukan ruumiin sen maatessa\nruumishuoneessa, ja nytkin hirveän näyn muisto saa minut värisemään.\nSiinä hän makasi ruumishuoneen lavitsalla niin nälkiintyneenä ja\nlaihana, että hän oli vain nahka- ja luukasa. Hänen hiuksensa, joihin\nlika oli paksulti iskostunut, kuhisivat syöpäläisiä. Hänen luisevilla\nrinnoillaan mateli satoja, tuhansia, myriadeja syöpäläisiä.\"\n\nEllei teidän äitinne sovi kuolla sillä tavalla, silloin ei olisi\ntämänkään vaimon, olipa hän kenen äiti tahansa, sopinut sillä tavalla\nkuolla.\n\nPiispa Wilkinson, joka on oleskellut Zulu-maassa, sanoi hiljattain:\n\"Ainoankaan afrikkalaisen kylän päällikkö ei sallisi moista nuorten\nmiesten ja naisten, poikain ja tyttöjen Babelin-sekamelskaa.\"\nHän tarkoitti liika-asutuksessa elävän väestön lapsia, joilla\nviisi-vuotiaina ei ole enää mitään opittavaa, vaan on paljon\nsellaista unohdettavaa, mitä he eivät milloinkaan unohda.\n\nIlmeistä on, että geton köyhäin talot ovat paljon tuottavampia\nkuin rikkaitten asumukset. Köyhän työläisen on ensiksikin pakko\nasua eläimen tavalla, ja toiseksi hän vielä saa maksaa asunnostaan\nsuhteellisesti enemmän kuin rikas mies tilavasta mukavuudestaan.\nAsuntokeinottelijain luokka on saattanut syntyä köyhäin\nasuntokilpailun varassa. Ihmisiä on enemmän kuin huoneita, ja\nheitä on paljon työhuoneissa, kun eivät voi muualta suojaa saada.\nHuoneistoissa ei ole ainoastaan vuokralaisia, vaan myös vuokralaisten\nvuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaistenkin vuokralaisia ja niin\nedelleen, samoin yksityisissä huoneissa.\n\n\"Osa huonetta vuokrattavana.\" Tämä ilmoitus oli kiinnitetty\nhiljattain erääseen akkunaan, tuskin viiden minuutin kävelymatkan\npäässä St. James Hallista. Pastori Hugh Price Hughes vakuuttaa,\nettä vuoteita vuokrataan kolmivuoro-järjestelmän mukaan — toisin\nsanoen vuoteella on kolme vuokraajaa, joista kukin hallitsee\nsitä kahdeksan tuntia kerrallaan, niin ettei se koskaan ennätä\njäähtyä, ja onpa vielä permantotilakin vuoteen alla samoin\nvuokrattu kolmivuorojärjestelmän mukaan. Terveydenhoitoviranomaiset\neivät ollenkaan pidä outona seuraavaa järjestelyä: huoneessa,\ntilavuudeltaan 1,000 kuutiojalkaa, on kolme täysi-ikäistä\nnaishenkilöä vuoteessa ja kaksi täysi-ikäistä naishenkilöä vuoteen\nalla; ja huoneessa, jonka tilavuus on 1,650 kuutiojalkaa, on yksi\ntäysikasvuinen mieshenkilö ja kaksi lasta vuoteessa ja kaksi\ntäysikasvuista naishenkilöä vuoteen alla.\n\nSeuraavassa on luonteenomainen esimerkki huoneesta, jossa on\nkäytännössä kaksivuoro-järjestelmä — kunnioitettava seikka. Sitä,\nhallitsee päivällä nuori nainen, joka öisin on työssä hotellissa.\nKello seitsemän illalla hän luopuu huoneesta, ja muurarintyöntekijä\ntulee tilalle. Kello seitsemän aamulla tämä luopuu siitä ja menee\ntyöhönsä, ja samaan aikaan nainen palaa työstään.\n\nPastori W. N. Davies, Spitalfiedsin kirkkoherra, on laatinut tilastoa\nmuutamista seurakuntansa kaduista. Hän selittää:\n\n    Erään kadun varrella on kymmenen taloa — viisikymmentäyksi\n    huonetta, melkein kaikki noin seitsemänkymmentäkaksi neliöjalkaa\n    — ja 254 ihmistä. Kuudessa tapauksessa vain 2 ihmistä asuu\n    samassa huoneessa, ja muissa lukumäärä vaihtelee kolmesta\n    yhdeksään. Eräässä toisessa korttelissa, jossa on kuusi taloa ja\n    kaksikolmatta huonetta, asuu 84 ihmistä — 6, 7, 8 ja 9 henkeä\n    samassa huoneessa useissa tapauksissa. Eräässä kahdeksan huonetta\n    käsittävässä talossa on 45 henkeä — yhdessä huoneessa 9 henkeä,\n    toisessa 8, kahdessa 7 ja yhdessä 6.\n\nTämä geton liika-asutus on pakon eikä suinkaan minkään mielihalun\naiheuttama. Lähes viisikymmentä prosenttia työläisistä maksaa vuokraa\nvähintään neljänneksen, enintään puolet ansiostaan. Keskimääräinen\nvuokra Itäpään suurimmassa osassa on neljästä kuuteen shillinkiin\nhuonetta kohti viikossa, mutta ammattitaitoiset konemiehet,\njotka ansaitsevat kolmekymmentäviisi shillinkiä viikossa, saavat\nluovuttaa viisitoista shillinkiä kahdesta tai kolmesta ahtaasta\npikku kommakosta, joissa he epätoivoisesti yrittävät saada aikaan\njotakin kotielämän tapaista. Ja vuokrat nousevat yhtä mittaa. Erään\nkadun varrella Stepneyssä on korotus vain parin vuoden aikana\nollut kolmestatoista kahdeksaantoista shillinkiin, toisen kadun\nvarrella yhdestätoista kuuteentoista shillinkiin ja vielä kolmannen\nvarrella yhdestätoista viiteentoista shillinkiin; ja äskettäin vielä\nvuokrattiin Whitechapelissa kahden huoneen huoneisto kymmenellä\nshillingillä, mutta nyt se maksaa yksikolmatta shillinkiä. Idässä,\nlännessä, pohjoisessa ja etelässä vuokrat nousevat. Kun maan hinta\non 20,000—30,000 puntaa acrelta, niin jonkunhan täytyy maksaa maan\nomistajalle.\n\nHerra W.C. Steadman kertoi puheessaan alahuoneessa Stepneyssä\nolevasta valitsijakunnastaan seuraavaa:\n\n    Tänä aamuna muuan leski pysäytti minut vajaan sadan yardin\n    päässä asunnostani. Hänellä on kuusi lasta elätettävänä, ja\n    hänen asuntonsa vuokra on neljätoista shillinkiä viikossa. Hän\n    ansaitsee elantonsa vuokraamalla taloansa asunnontarvitsijoille\n    ja käymällä päiväpalkoin pyykillä tai siivoamassa. Vaimo kertoi\n    minulle vesissä silmin, että isäntä oli koroittanut vuokran\n    neljästätoista kahdeksaantoista shillinkiin. Mitä saattoi vaimo\n    tehdä? Mitään asunnonvälitystoimistoa ei ole Stepneyssä. Joka\n    paikka on liiaksi täynnä.\n\nLuokkavalta voi pysyä vain luokkakurjuuden nojassa, ja kun työläiset\non ahdettu gettoon, eivät he voi päästä sen tuottamasta kurjuudesta.\nSyntyy lyhyttä ja kitukasvuista kansaa — sukukuntaa, joka räikeästi\neroaa isäntäinsä sukukunnasta, katukäytäväin kansaa, jolta puuttuu\nryhtiä ja voimaa. Miehistä tulee sen irvikuvia, mikä elävän miehen\ntulisi olla, ja heidän vaimonsa ja lapsensa ovat kalpeita ja\nsairaalloisia, silmät mustilla renkailla, kumaroita ja veteliä; ja he\nmenettävät jo aikaisin kaiken muotonsa ja kauneutensa.\n\nAsiata pahentaa vielä se, että geton ihmiset ovat ihmisjätettä,\nmätäperäistä sukua, joka on jätetty jäljelle edelleen mädäntymään.\nAinakin puolentoista vuosisadan kuluessa on heistä seulottu\nparhaat pois. Voimakkaat miehet, rohkeat toimintakyvyn miehet\nja kunnianhimoiset miehet ovat matkanneet pois rehevämmille ja\nvapaammille maailmanäärille luomaan uusia maita ja kansoja. Ne, jotka\novat olleet kyvyttömiä, heikkoja sydämeltään, päästään ja käsistään,\nsamoinkuin taudinsyömät ja toivottomat, ovat jääneet sukua jatkamaan.\nJa vuodesta vuoteen on vielä heiltäkin viety paras, minkä ovat\nsiittäneet. Missä tahansa jäntevä ja kasvultaan komea mies pääsee\nvarttumaan, hänet värvätään sotaväkeen. \"Sotilas\", sanoo Bernard\nShaw, \"ulkomuodoltaan sankari, isänmaallinen maansa puolustaja,\non itse asiassa vain onneton mies, jonka hätä on houkutellut\ntarjoutumaan kanuunanruoaksi säännöllisesti jaettavasta ravinnosta,\nasunnosta ja vaatteista.\"\n\nTämä alituinen työväestön parhaimmiston seulominen on surkastuttanut\njäljellejääneet suurimmalta osaltaan säälittävän kurjaksi jätteeksi,\njoka getossa painuu syvimmälle pohjaan. Elämän viini on puserrettu\nheistä ja vuodatettu muun maailman vereen ja rotuun. Jäljelle on\njäänyt pohjasakka, ja se on eristetty ja upotettu omaan kurjuuteensa.\nHeistä tulee irstaita ja elukkain kaltaisia. Tappaessaan he tappavat\nkäsin ja antautuvat sitten tylsinä vangitsijoilleen. Heidän\nrikoksissaan ei ole mitään ylpeätä rohkeutta. He sohia nylkyttävät\ntoveriaan tylsällä veitsellä tai takovat hänen päätänsä rautakangella\nja istuvat sitten odottamaan poliisia. Vaimon pieksäminen on miehen\netuoikeus avioliitossa. Heillä on jaloissaan merkilliset raudoitetut\ntai muulla metallilla silatut kengät, ja kolhittuaan lastensa äidin\nkulmat mustiksi he iskevät hänet maahan ja potkivat ja tallaavat\nhäntä aivan kuin Lännen orhi potkii ja tallaa kalkkarokäärmettä.\n\nGeton alimpain luokkain vaimo on samalla lailla miehensä orja\nkuin intiaanivaimo. Ja jos minä olisin nainen ja saisin valita\nvain jommankumman osan näistä kahdesta, niin olisinpa mieluummin\nintiaanivaimo. Miehet ovat taloudellisesti riippuvaiset isännistään,\nja vaimot ovat taloudellisesti riippuvaiset miehistään. Seurauksena\non, että vaimo saa sen selkäsaunan, mikä miehen pitäisi antaa\nisännälleen, eikä vaimo voi mitään. Heillähän on lapsukaiset, ja mies\non leivän hankkija, eikä vaimo uskalla lähettää häntä vankilaan,\nkoska hän ja lapset silloin jäisivät näkemään nälkää. Harvoin saadaan\nmiehen syyllisyys todistetuksi, kun sellaiset tapaukset joutuvat\noikeuteen. Tavallisesti piesty vaimo ja äiti itkee ja rukoilee\noikeutta päästämään hänen miehensä vapaaksi lasten takia.\n\nVaimoista tulee rivosuisia lutkia tai henkisesti murtuneita ja\nkoirankaltaisia olentoja, jotka menettävät senkin vähän kainouttaan\nja itsekunnioitustaan, mikä heissä on jäljellä tyttöajoiltaan, ja\nkaikki painuu yhteiseen peittämättömään kurjuuden likaläjään.\n\nJoskus pelkään itse yleistäväni tämän geton elämän joukkokurjuutta\nja epäilen vaikutelmaini olevan liioiteltuja, olevani liian lähellä\nitse kuvaa ja perspektiivin puuttuvan. Sellaisina hetkinä katson\nparhaaksi etsiä toisten ihmisten todistuksia osoittaakseni itselleni,\nettä en ole liian kiihtynyt enkä näe olemattomia. Frederick Harrison\non minusta aina tuntunut selväpäiseltä ja tasapuoliselta mieheltä, ja\nhän sanoo:\n\n    Minusta ainakin on riittävän hyvin perusteltu sellainen arvostelu\n    nykyisestä yhteiskunnasta, että se on tuskin ollenkaan edistynyt\n    orjuuden tai maaorjuuden asteelta, jos teollisuuden olosuhteet\n    pysyväisesti jäävät sellaisiksi kuin nyt, kun _yhdeksänkymmentä_\n    prosenttia rikkauden todellisista tuottajista saa olla vailla\n    kotia, mitä voisivat sanoa omaksensa vielä viikon päätyttyä,\n    vailla maapalasta taikka pientä hökkeliäkin, mikä olisi heidän\n    omansa, vailla kaikkea, millä olisi jonkinlaista arvoa,\n    lukuunottamatta käsirattaille mahtuvaa \"huonekalustoa\"; kun\n    heille on vain armosta suotu mahdollisuus ansaita viikkopalkka,\n    mikä tuskin riittää heitä pitämään terveinä; kun he asuvat\n    enimmäkseen paikoissa, jollaisia kunnon ihminen ei pidä sopivana\n    hevoselleenkaan; kun puute on niin lähellä heitä, että kuukauden\n    kestävä huono aika, sairaus tai odottamaton vahinko saattaa\n    heidät nälkään ja kurjuuteen... Ja tämän tavallisen kaupunki- ja\n    maalaistyömiehen normaaliolotason alapuolella on vielä suuret\n    joukot puutteenalaisia hylkyjä — teollisuusarmeijan\n    leirinhaaskoja: ainakin kymmenesosa koko köyhälistöväestöstä,\n    joiden normaaliolotila on inhoittava kurjuus. Jos tämä on\n    jäävä pysyväiseksi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestykseksi,\n    niin sivistystä on pidettävä kirouksena ihmiskunnan suurelle\n    enemmistölle.\n\nYhdeksänkymmentä prosenttia! Nämä numerot ovat ällistyttäviä, mutta\nherra Stopford Brooke, piirrettyään peloittavan kuvan Lontoosta,\nkatsoo olevansa velvollinen kertomaan sen puolella miljoonalla. Näin\nhän sanoo:\n\n    Ollessani kappalaisena Kensingtonissa tapasin usein perheitä,\n    jotka matkasivat Lontooseen pitkin Hammersmith Roadia. Eräänä\n    päivänä sitä kulki muuan työmies ja hänen vaimonsa, poikansa ja\n    kaksi tytärtään. Perhe oli kauan asunut eräällä maatilalla ja\n    onnistunut yhteismaan ja työnsä turvissa tulemaan toimeen. Mutta\n    tulipa aika, jolloin yhteismaa yhdistettiin tilan tiluksiin,\n    heidän työtänsä ei tilalla tarvittu, ja niin heidät kylmästi\n    häädettiin ulos pirtistään. Minne he menisivät? Tietysti\n    Lontooseen, missä työtä arveltiin olevan yllin kyllin. Heillä\n    oli hiukan säästöjä, ja he arvelivat saavansa pari laatuunkäypää\n    huonetta asunnokseen. Mutta sitkeä maakysymys tavoitti heidät\n    Lontoossakin. He hakivat asuntoa säädyllisistä kortteleista ja\n    havaitsivat, että kaksi huonetta maksaa kymmenen shillinkiä\n    viikossa. Ruoka oli kallista ja huonoa, vesi oli huonoa, ja\n    lyhyessä ajassa se vaikutti heidän terveyteensä. Työtä oli vaikea\n    saada, ja palkka niin pieni, että he pian olivat velassa. He\n    kurjistuivat kurjistumistaan, ja myrkyllinen ympäristö, pimeys ja\n    pitkät työpäivät lisäsivät heidän epätoivoaan, ja heidät ajettiin\n    etsimään halvempaa asuntoa. He saivat sen eräästä korttelista,\n    jonka hyvin tunsin — rikosten ja sanomattomien kauhujen\n    tyyssija. Sieltä he saivat yhden ainoan huoneen hirveästä\n    vuokrasta, ja työtä oli heidän nyt vaikeampi saada, koska he\n    tulivat sellaisesta huonomaineisesta paikasta; ja niinpä he\n    joutuivat sellaisten käsiin, jotka pusertavat miehestä, vaimosta\n    ja lapsesta viimeisenkin hikipisaran, ja saivat epätoivoisen\n    pienen palkan. Ja pimeys ja lika, huono ravinto ja sairaus\n    sekä vedenpuute oli entistä pahempi. Korttelin joukkokunta\n    ja seurapiiri riisti heiltä viimeisenkin itsekunnioituksen\n    rippeen. Juoppouden pahahenki sai heidät valtaansa. Tietysti\n    kapakka oli korttelin kummassakin päässä. Sinne he pakenivat\n    toinen toisensa perästä etsimään suojaa, lämmintä, seuraa ja\n    unhotusta. Ja he tulivat sieltä ulos entistä velkaisempina,\n    mieli tulehtuneena ja järki palaen tyydyttämättömän juomahimon\n    vallassa, minkä sammuttamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä\n    tahansa. Ja muutaman kuukauden kuluttua isä oli vankilassa, vaimo\n    kuolemaisillaan, poika pahantekijä ja tyttäret kadulla. _Kertokaa\n    kaikki tämä puolella miljoonalla, niin alatte osapuilleen\n    käsittää totuuden._\n\nEi ole kolkompaa näkyä koko maailmassa kuin tämä \"synkeä Itä\", sen\nWhitechapelit, Hoxtonit, Spitalfieldsit, Bethnal Greenit ja Wappingit\nItä-Intian tokkaan asti. Pääväri on harmaa ja likaisenruskea. Kaikki\non avutonta, toivotonta, masentavaa ja saastaista. Kylpyammeet\novat aivan tuntemattomia kapineita, yhtä satumaisia kuin jumalain\nambrosia. Ihmisetkin ovat likaisia, ja jokainen puhdistusyritys\nmuodostuu korviavihlovaksi ilveilyksi, ellei siitä tule surkea\nmurhenäytelmä. Outoja hajuja ajelehtii tunkkaisen tuulen mukana, ja\nsade, milloin sitä vihmoo, on pikemminkin lokavettä kuin taivaan\nvettä. Katukivetkin ikäänkuin hikoilevat saastaa.\n\nJa täällä asuu väestö, joka on yhtä tylsää ja mielikuvituksetonta\nkuin likaisenharmaitten tiilitalojen mailien-pituiset rivit. Uskonto\non tosiasiallisesti sen sivuuttanut, ja vallassa on törkeä, typerä\nmaterialismi, yhtä turmiollinen henkiselle elämälle kuin elämän\nhienoimmille vaistoillekin.\n\nTunnettu on ylpeä kerskailu, että jokaisen englantilaisen koti on\nhänen linnansa. Mutta tätä nykyä se on pelkkä menneisyyden satu.\nGeton väellä ei ole kotia. He eivät tunne kotielämän merkitystä ja\npyhyyttä. Kunnankin asuntolat, joissa asuu parempiosaisia työläisiä,\novat liika-asuttuja kasarmeja. Työstä palaava isä kysyy kadulla\nolevalta lapseltaan, missä äiti on, ja vastaukseksi tulee: \"Talossa.\"\n\nUusi rotu, katukansa, on syntynyt. He viettävät koko elämänsä työssä\nja kaduilla. Heillä on luolansa ja pesänsä, minne ryömivät nukkumaan,\nmutta siinä kaikki. Olisi pyhyydenloukkaus käyttää näistä luolista\n\"koti\"-sanaa. Entisajan vähäpuheinen ja umpimielinen englantilainen\non mennyttä. Katukansa on meluavaa, kielevää, kimittävää ja ärtyisää\n— nuorena ollessaan. Vanhemmaksi tultuaan he käyvät tylsiksi ja\ntyperiksi oluesta. Ellei heillä ole muuta tekemistä, he märehtivät\nkuin lehmät. Heitä tapaa kaikkialla seisomassa tienmutkissa ja\nkadunkulmissa — tuijottaen tyhjyyteen. Tarkatkaahan vain heistä\njotakuta. Hän seisoo siinä liikkumattomana tuntikausia, ja kun\nkyllästytte häntä katselemaan, hän jää yhä tuijottamaan tyhjyyteen.\nKuolleempaa olentoa ei ole olemassa. Hänellä ei ole rahaa, millä\nsaada olutta, ja hänen pesänsä on vain nukkumista varten, mitäpä\nhänellä olisi muuta tekemistä? Hän on jo ratkaissut rakkauden\narvoitukset ja havainnut ne petollisiksi ja vilpillisiksi, turhiksi\nja katoaviksi kuin kastepisarat, jotka nopeasti haihtuvat elämän\njulman todellisuuden tieltä.\n\nNiinkuin sanottu, nuoret ovat kimittäviä, hermosairaita ja ärtyisiä,\nkeski-ikäiset tyhjäpäisiä, hölmöjä ja tylsiä. Luonnotonta on\nhetkeäkään ajatella, että he voisivat kilpailla Uuden maailman\ntyöväestön kanssa. Geton väki on siksi elukkamaista, turmeltunutta\nja tökeröä, ettei se kykene pätevästi palvelemaan Englantia kansojen\ntaistelussa teollisuusherruudesta, jonka taloustieteilijät sanovat\njo alkaneen. He eivät voi tulla kysymykseen enemmän työläisinä\nkuin sotilainakaan, kun Englanti tarvitessansa kutsuu heitä —\nunohtamiansa. Ja jos Englanti syöstään pois maailman teollisuuden\nkilparadalta, he kuolevat kuin kärpäset kesän päättyessä. Taikka\nEnglannin ollessa vaaran paikassa he saattavat käydä vimmapäisiksi,\nniinkuin villipedot joskus muuttuvat vimmapäisiksi, ja he voivat\nvyöryä uhkaavana tulvana Länsipäähän tehdäkseen sille samoin kuin\nLänsipää on tehnyt Itäpäälle. Ja siinä tapauksessa he kuularuiskujen\nja muiden nykyaikaisten sotakoneiden suun edessä pääsevät hengestään\nnopeammin ja helpommin kuin nyt.\n\n\n\n\nXX.\n\nKAHVILAT JA \"KÖYHÄN MIEHEN HOTELLIT\".\n\n\nTaaskin sana, mikä on menettänyt kultansa, riisuttu romantiikan\nja menneisyyden verhoista ja kaikesta siitä, mikä tekee sanan\nsäilymisen arvoiseksi! Tästä lähin \"kahvila\"-sana on minulle kaikkea\nmuuta kuin mieluisa muisto. Toisella puolen maailmaa pelkkä sen\nsanan mainitseminen riitti loihtimaan mielikuvitukseeni sarjoittain\nsellaisten paikkojen kantavieraita, loppumattomat jonot neroja,\nkeikareita, pilkkarunoniekkoja, maantieritareita ja Grub Streetin\nbohemeita. [Grub Street, katu Lontoossa, jonka varrella ennen vanhaan\nasui runoilijoita. — Suom. muist.]\n\nMutta täällä, tällä puolen maailmaa, koko \"kahvila\"-sana, Herra\nparatkoon, on väärennys. Kahvila: onko se paikka, missä ihmiset\njuovat kahvia? Ei ollenkaan. Ei sellaisesta paikasta saa kahvia, ei\nrahalla eikä rakkaudella. Totta kyllä, että saa tilata kahvia, ja\nsitten tuodaan kupilla jotakin, joka on muka kahvia; mutta kun sitä\nmaistaa, pettyy surkeasti, sillä kahvia se ei ole.\n\nJa samoinkuin on kahvin laita, niin on kahvilankin. Pääasiallisesti\ntyömiehiä käy näissä paikoissa, ja totisesti tuhruisia ja likaisia\npaikkoja ne ovat, eikä niissä ole mitään, mikä muistuttaisi\nsiisteyttä tai herättäisi miehessä itsekunnioitusta. Pöytäliinat ja\nruokalanat ovat tuntemattomia. Mies syö edelläkävijänsä jätteiden\nseassa ja sirottelee omat \"rippeensä\" ympärilleen ja lattialle.\n\"Sesonkihetkinä\" olen tällaisissa paikoissa saanut sananmukaisesti\nkahlata lattialla olevassa sekasotkussa ja hylkykuonassa ja olen\nsaattanut syödä vain siksi, että olen ollut nääntyä nälästä ja\nkyennyt syömään mitä tahansa.\n\nTämä näyttää olevan työmiehen tavallinen olotila päättäen hänen\nruokahalustaan pöytään käydessään. Syöminen on välttämättömyys, eikä\nsiinä auta nyrpistellä. Hän tulee ruokapöytään petomaisena ahmattina,\nja mennessään on hänellä, siitä olen varma, varsin hyvä ruokahalu.\nKun näette sellaisen miehen työhön mennessään aamulla poikkeavan\nsisälle, tilaavan paintin teetä, joka on yhtä vähän teetä kuin\nambrosiaa, vetävän taskustaan kuivan leivänkannikan ja liottavan sitä\ntilaamassaan liemessä, voitte olla varmat siitä, että hänellä ei ole\nkunnon ruokaa vatsassaan eikä edes kelvotonta niin paljon kuin hän\npäivätyötään varten tarvitsisi. Eikä hän eikä tuhat hänen kaltaistaan\n— siitäkin voitte olla varmat — myöskään pysty tuottamaan sitä\nmäärää ja sellaista työtä kuin tuhat sellaista miestä, jotka ovat\nhyvällä halulla syöneet lihaa ja perunoita ja juoneet kahvia, mikä on\nkahvia.\n\nKun kulkuriaikanani jouduin Kaliforniassa vankilan \"mörskään\",\nannettiin minulle parempaa ruokaa ja juomaa kuin lontoolainen\ntyömies saa kahvilastaan. Ja amerikkalaisena työmiehenä olen syönyt\nkahdellatoista pennyllä sellaisen aamiaisen, ettei brittiläinen\ntyömies ole sellaista syönyt unissaankaan. Hän kyllä maksaakin vain\nkolme tai neljä pennyä aamiaisestaan, mutta se on sittenkin yhtä\npaljon kuin minä maksoin, sillä minä ansaitsin kuusi shillinkiä, kun\nhän taas ansaitsee vain kaksi tai kaksi ja puoli. Mutta toiselta\npuolen suoritin vastikkeeksi päivän kuluessa sellaisen määrän työtä,\nettä hänen suorittamansa sen rinnalla joutuu häpeään. Asialla on siis\nkaksi puolta. Korkealla elintasolla elävä mies tekee aina enemmän ja\nparempaa työtä kuin alhaisella elintasolla elävä mies.\n\nMerimiehet vertailevat palvelusta Englannin ja Amerikan\nkauppa-aluksilla. Englantilaisella laivalla, he sanovat, on huono\nruoka, huono palkka ja helppo työ, amerikkalaisella laivalla hyvä\nruoka, hyvä palkka ja ankara työ. Ja tämän säännön saa soveltaa\nkummankin maan työväenluokkaan. Valtameren kyntäjät saavat maksaa\nnopeudesta ja höyrystä, ja niin saa työmieskin. Mutta ellei työmies\npysty maksamaan, hän ei saa nopeutta eikä höyryä, siinä se. Tämä\ntotuus ilmenee, kun englantilainen työmies tulee Amerikkaan. New\nYorkissa hän muuraa useamman tiilen kuin Lontoossa, vieläkin useamman\nhän muuraa St. Louisissa ja sitäkin useamman, kun hän tulee San\nFranciscoon. [San Franciscon muurari saa palkkaa kaksikymmentä\nshillinkiä päivässä ja on nyt lakossa vaatien neljääkolmatta\nshillinkiä.] Hänen elintasonsa on noussut kaiken aikaa.\n\nAikaisin aamulla, kun työmiehet menevät työhönsä, katukäytävillä\nistuu joukoittain vaimoja leipäsäkki vierellään. Työmiesten\nloppumattomat jonot ostavat leipiä ja syövät niitä kulkiessaan.\nHe eivät edes liottele kuivaa leipäänsä siinä \"teessä\", jota\npennyn maksusta saa kahviloista. Kiistämätöntä on, että mies tämän\naterian nojalla ei ole siinä kunnossa kuin hänen päivän työtä\nalkaessaan pitäisi olla. Ja yhtä kiistämätöntä on, että tappion\nsiitä kärsii hänen isäntänsä ja kansansa. Valtiomiehet huutavat\nnykyään alituisesti: \"Herää, Englanti!\" Järjellisempää yhteistuntoa\nhe osoittaisivat, jos sen sijaan huutaisivat: \"Parempaa ruokaa,\nEnglanti!\"\n\nTyömies ei saa ainoastaan huonoa ruokaa, vaan myös likaista\nruokaa. Olen seissyt teurastajapuodin edustalla ja katsellut,\nkuinka perheenäitien empivä lauma käänteli naudan- ja lampaanlihan\nriekaleita — koiran ruokaa Valloissa. En tahtoisi vannoa näiden\nperheenäitien sormien puhtautta enkä sen ainoan huoneen siisteyttä,\nmissä monet heistä perheineen asuivat; mutta kyllä he nuuskivat,\npeukaloivat ja haroivat sitä moskaa, sillä he pelkäsivät, etteivät\nsaisi vaskilanttiensa arvoa vastaavaa määrää. Pidin silmällä erästä\nerikoisen vastenmieliseltä näyttävää lihasiekaletta ja seurasin sen\nkulkua useamman kuin kahdenkymmenen naisen näpeissä, kunnes se joutui\narannäköisen pikku vaimon osalle, jonka teurastaja sai puijattua\nottamaan sen. Koko päivän pitkän tähän lihakasaan tuotiin uutta ja\nsitä myytiin, katupölyä ja likaa vihmoili siihen, kärpäset surisivat\nsiinä, ja likaiset sormet kääntelivät sitä kääntelemistään.\n\nKatukauppiaat lykkäävät rattaillaan tahraisia ja puolimädänneitä\nhedelmiä kaiken päivää, ja varsin usein he vievät ne säilyyn yöksi\nomaan asuinmakuuhuoneeseensa. Siellä ne ovat alttiina sairauden ja\nkulkutautien siemenille, imevät itseensä senkin seitsemät höyryt\nja ilkeät hajut liika-asutetusta ja saastaisesta asunnosta, mutta\nseuraavana päivänä ne jälleen nostetaan rattaille myytäviksi.\n\nItäpään köyhä työläinen ei milloinkaan tiedä, mitä hyvän,\nterveellisen lihan tai hedelmän syöminen on — ja harvoin hän\nsaa edes ala-arvoistakaan lihaa tai hedelmää syödäkseen. Eikä\nhyväkään työläinen liioin voi kerskua sillä, mitä hän syö. Päättäen\nkahviloista, joita voidaan pitää mittapuuna, he eivät milloinkaan\nsaa tietää, miltä tee, kahvi tai kaakao maistuu. Kahvilain likavedet\nja vesisotkut, joissa ainoastaan lika ja sotku vaihtelee, eivät\nosapuoleenkaan anna aavistusta siitä, mitä te ja minä olemme teenä ja\nkahvina tottuneet juomaan.\n\nTulee mieleeni eräs pikku tapaus, joka sattui Mile End Roadin\nvarrella olevassa kahvilassa likellä Jubilee Streetiä.\n\n\"Annatkos minulle jotakin tämän edestä, tyttäreni? Mitä tahansa, se\non samantekevä. En ole saanut Jumalan jyvää koko siunattuna päivänä,\nja minä olen niin lopussa...\"\n\nHän oli vanha vaimo, yllään säädylliset mustat ryysyt, ja hän piti\nkädessään pennyn rahaa. Se, jota hän oli sanonut \"tyttäreksi\",\noli surujen painama nelikymmen-vuotias vaimo, paikan omistaja ja\ntarjoilijatar.\n\nOdottelin ehkäpä yhtä jännittyneenä kuin vaimovanhuskin nähdäkseni,\nmitä pyyntö vaikuttaisi. Kello oli neljä iltapäivällä, ja vaimo\nnäytti heikolta ja sairaalta. Toinen epäröi hetkisen, sitten hän\ntoi ison lautasellisen \"karitsamuhennosta ja tuoreita herneitä\".\nMinä söin samaa ruokaa, ja käsitykseni mukaan karitsa oli pässiä,\nja herneet olisivat voineet olla tuoreempia olematta sittenkään\ntuoreita. Mutta pääasia on, että ruoka-annoksen hinta oli kuusi\npennyä ja että omistajatar antoi sen pennyllä, vahvistaen jälleen\nvanhan totuuden köyhän armeliaisuudesta.\n\nVaimo-vanhus istuutui ylenpalttisesti kiitollisena toiselle puolelle\nahdasta pöytää ja kävi ahnaasti höyryävän keitoksen kimppuun. Söimme\nkumpikin vakaasti ja ääneti, kunnes hän äkkiä mitä rattoisimmin\nhuutaa räjähdytti minulle:\n\n\"Minä myin tulitikkulaatikon. Niin, niin\", vahvisti hän vieläkin\niloisemmin ja painokkaammin. \"Minä myin tulitikkulaatikon. Sillä\nlailla sain pennyn.\"\n\n\"Olette tainnut ehtiä jo vanhaksi\", arvelin.\n\n\"Seitsemänkymmentäneljä eilen\", vastasi hän ja kävi jälleen ahnaasti\nruoka-annoksensa kimppuun.\n\n\"Perhana, tekisi mieleni auttaa tätä vanhaa piikaa, mutta ensimmäinen\non tämä ateria minullakin\", puuttui vieressäni istunut nuori mies\npuheeseen. \"Ja tämänkin sain vain siten, että onnistuin tienaamaan\nshillingin pesemällä herra ties kuinka monta astiaa.\"\n\n\"Ei ole kuuteen viikkoon ollut työtä omassa ammatissani\", lisäsi\nhän vastaten kysymykseeni, \"ei muuta työtä kuin sattumalta pitkien\naikojen takaa\".\n\nKahviloissa joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin, enkä varsin pian\nunohda muuatta köyhälistö-amatsonia, joka oli tarjoilijattarena\neräässä kahvilassa lähellä Trafalgar Squarea; tarjosin hänelle punnan\nrahaa laskuni maksuksi. Sivumennen sanoen jokaisen edellytetään\nmaksavan, ennenkuin alkaa syödä, ja kuka on huonosti puettu, hänen on\n_pakko_ maksaa ennen syöntiä.\n\nTyttö puraisi kultarahaa hampaillaan, helähdytti sen tarjoilupöytään\nja mittaili sitten minua silmillään kantapäästä kiireeseen.\n\n\"Mistäs sen löysit?\" kysyi hän vihdoin. \"Luuletkos jonkun hölmön\njättäneen sen pöydälle ulos lähtiessään, vai?\" ärähdin.\n\n\"Millä lailla sinä puliveivailet?\" tiedusti hän katsellen minua\nlevollisesti silmiin. \"Minä teen niitä\", selitin.\n\nHän nyrpisti kopeasti nenäänsä ja antoi minulle takaisin\npikkuhopeassa, mutta minä kostin puremalla ja kilauttelemalla\nerikseen joka rahaa.\n\n\"Saat puoli pennyä, jos annat toisen sokeripalan teehen\", sanoin.\n\n\"En, ennenkuin helvetissä\", täräytti hän takaisin kohteliaasti. Ja\nhän vahvisteli kohteliaisuuttaan vielä erinäisillä eloisilla, mutta\nkirjaan sopimattomilla korusanoilla.\n\nMinulla ei ole milloinkaan ollut erikoista sanan sanasta antajan\ntaituruutta, mutta hän iski kuoliaaksi kaiken vähänkin taitoni, ja\nsärvin teetäni lyötynä miehenä, kun hän taas irvisteli jälkeeni vielä\nkadullekin astuttuani.\n\nLontoon asukkaista asuu 300,000 yhden huoneen asunnoissa ja 900,000\nlaittomasti ja säädyttömästi, minkä lisäksi 38,000 on rekisteröity\nasuviksi \"yömajoissa\". Yömajoja on monenlaisia, mutta yhdessä\nsuhteessa ne ovat kaikki samanlaisia likaisista pikku majoista alkaen\naina jättiläislaitoksiin, jotka tuottavat voittoa viisi prosenttia\nja joita ihmisyydellä keikaroivat keskiluokan ihmiset suureen ääneen\nkehuvat, vaikka eivät tunne niistä mitään muuta kuin yhden puolen,\nsen nimittäin, etteivät ne kelpaa asunnoiksi. Tällä en tarkoita\nsitä, että niiden katot vuotaisivat tai että niiden seinät olisivat\nvetoiset, vaan sitä tarkoitan, että elämä niissä on turmelevaa ja\nepäterveellistä.\n\nNiitä sanotaan usein \"köyhän miehen hotelleiksi\", mutta tämä nimitys\non ivaa. Ei niistä saa yksityishuonetta, missä edes joskus voisi olla\nmuilta rauhassa, vuoteesta ajetaan ylös, halusipa tai ei, ensi-työksi\naamulla, vuode on tilattava ja uudelleen etukäteen maksettava joka\nyöksi, ja aina on muita häiritsemässä. Tämä on totisesti aivan toista\nkuin hotellielämä.\n\nTätä ei suinkaan saa käsittää suurten yksityisten ja kuntain\nmajatalojen ja työväenasuntojen poistamistuomioksi. Kaukana siitä. Ne\novat parantaneet monia kauheuksia, jotka ovat olleet luonteenomaisia\npikku yömajoissa, ja niissä työmies saa rahastansa enemmän kuin\nhän milloinkaan ennen on saanut. Mutta tämä seikka ei tee niistä\nasumakelpoisia eikä terveellisiä, jollainen sellaisen miehen asunnon\npitäisi olla, joka tekee työtä maailmassa.\n\nPienet yksityiset yömajat ovat säännöllisesti kaunistelemattomia\nkauhun paikkoja. Olen nukkunut niissä, ja siksi sen tiedän; mutta\njätänpä ne sikseen ja tyydyn vain suurempiin ja parempiin. Lähellä\nMiddlesex Streetiä Whitechapelissa astuin sellaiseen taloon, missä\nasusti melkein yksinomaan työmiehiä. Kadulta johtivat portaat alas\njonkinlaiseen talon kellariin. Täällä oli kaksi suurta ja kolkosti\nvalaistua huonetta, joissa miehet keittivät ja söivät. Olin aikonut\nitsekin hiukan keittää, mutta paikan tuoksut veivät ruokahaluni tai\noikeammin ryöstivät sen minulta, niin että tyydyin vain katselemaan\ntoisten miesten keittämistä ja syömistä.\n\nMuuan työmies, joka oli äsken palannut työstä, istuutui vastapäätä\nminua karkean puupöydän ääreen ja aloitti ateriansa. Hyppysellinen\nsuolaa pöydällä, joka ei ollut puhtaudella pilattu, oli hänen\nvoinansa. Siihen hän painoi leipänsä aina haukattuaan ja valeli sen\nalas isossa kulhossa olevalla teellä. Kalanpalanen täydensi hänen\nateriaansa. Hän söi äänetönnä, katsomatta oikealle tai vasemmalle\ntai suoraan minuunkaan. Siellä täällä eri pöytien ääressä oli\nmuita miehiä syömässä yhtä äänettöminä. Koko huoneesta kuului\ntuskin keskustelun merkkiäkään. Synkeä turtumus vallitsi huonosti\nvalaistussa kellarissa. Monet istuivat kumarassa ajatuksiinsa\nvaipuneina katsellen ateriastaan jääneitä murusia, ja aprikoin Childe\nRolandin lailla, mitähän pahaa he olivat mahtaneet tehdä, kun heitä\nnäin rangaistiin.\n\nKeittiöstä kuului virkeämmän elämän ääniä, ja uskalsin siihen\npiiriin, missä miehet olivat keittohommissa. Mutta kellariin\ntullessani havaitsemani haju oli siellä voimakkaampi, ja kuvotuksen\ntunne ajoi minut kadulle raittiiseen ilmaan.\n\nPalatessani maksoin viisi pennyä \"majasta\", sain siitä kuitiksi\ntukevan metallilevyn ja nousin portaita ylös tupakkahuoneeseen.\nSiellä oli nuoria työmiehiä parin pienen biljardipöydän ja useitten\nshakkipöytien ääressä, mikä pelaten, mikä odotellen ympärillä\nvuoroansa, ja sivuilla istui useita miehiä tupakoiden, lukien ja\nkorjaillen vaatteitaan. Nuoret miehet olivat iloisia, mutta vanhat\nperäti synkkiä. Itse asiassa olivat miehet kahta tyyppiä, iloisia ja\nsurullisia, ja ikä näytti olevan luokituksen erona.\n\nMutta eipä tämäkään huone sen paremmin kuin kellari keittiöineen\nmuistuttanut edes kodin kaukaista varjoa. Mitään kodinomaista\nei siellä ollut minun mielestäni eikä olisi ollut teidänkään\nmielestänne, me kun tiedämme, millainen oikea koti on. Seinillä\noli mitä nurinkurisimpia ja loukkaavimpia huomautuksia, jotka\nsäännöstelivät vieraitten käytöstä, ja kello kymmeneltä valot\nsammutettiin, eikä ollut muuta neuvoa kuin mennä vuoteeseen. Sinne\npäästäkseen täytyi laskeutua taas kellariin, luovuttaa metallilevy\npyylevälle portinvartijalle ja kiivetä pitkät portaat yläilmoihin.\nMinä nousin rakennuksen huippuun ja jälleen alas ja sivuutin monet\nkerrokset, jotka olivat täynnä nukkuvia miehiä. \"Majat\" olivat\nparhaita nukkumatiloja, sillä kussakin majassa oli tilaa pikku\nvuoteelle ja riisumispaikalle sen rinnalla. Makuuvaatteet olivat\npuhtaat, enkä huomannut niissä enemmän kuin vuoteessakaan mitään\nvikaa. Mutta mitään yksinäisyyden rauhaa ei siellä ollut; ei\ntotisesti.\n\nSaadakseen oikean kuvan \"majoja\" täynnä olevasta kerroksesta, ei\ntarvitse muuta kuin suurentaa munakopan pahvisten lokeroitten\nulottuvaisuuksia, kunnes kukin lokero on seitsemän jalkaa korkea ja\nmuuten suhteellinen mitoiltaan, ja asettaa sitten tämä suurennettu\nlokero ison latomaisen huoneen permannolle — niin siinä on \"maja\".\nLokeroissa ei ole kattoa, seinät ovat ohuet, ja kaikkien nukkujain\nkuorsaukset ja lähimpäin naapurien joka liike ja kääntyminen kuuluu\nselvästi korvaan. Ja tämänkin \"majan\" saatte pitää vain vähän\naikaa. Aamulla saatte lähteä ulos. Arkkuanne ette voi sinne viedä\nettekä liioin tulla ja mennä mielenne mukaan, ette lukita ovea\nlähtiessänne ettekä tehdä mitään sentapaista. Eikä niissä ovea\nolekaan, vain oviaukko. Jos teitä haluttaa olla \"köyhän miehen\nhotellin\" vieraana, täytyy teidän alistua kaikkeen tähän sekä vielä\nvankila-ohjesääntöihin, jotka alati teroittavat mieleen, että ette\nole mikään, että teillä on vain hiukkanen sielua ja että teillä\nsiihenkin nähden on varsin vähän sanomista.\n\nMutta väitän, että miehellä, joka tekee päivänsä työtä, pitää\nvähintään olla oma huoneensa, missä hän voi lukita ovensa ja olla\nomassa rauhassaan, missä hän voi istua ikkunan viereen lukemaan tai\nkatselemaan ulos, mistä hän voi lähteä ja minne tulla milloin mielii,\nminne hän voi sijoittaa oman persoonallisen omaisuutensa, sen,\nmitä hän ei kanna selässään tai säilytä taskussaan, minne hän voi\nripustaa äitinsä, siskonsa, lemmittynsä, balettitanssijattaren tai\nkoiran kuvan täysin sydämensä halun mukaan — lyhyesti oma omituinen\npaikkansa maailmassa, josta hän voi sanoa: \"Tämä on minun, minun\nlinnani, maailma seisahtukoon tämän kynnykselle, täällä minä olen\nisäntä ja herra.\" — Sellaisesta miehestä tulee kunnon kansalainen,\nja hän tekee jokapäiväisen työnsä paremmin kuin \"yömajalainen\".\n\nSeisoin \"köyhän miehen hotellin\" eräässä kerroksessa ja kuuntelin.\nKuljin vuoteelta toiselle ja katselin nukkujia. — He olivat nuoria\nmiehiä, kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen useimmat. Vanhain miesten\nei kannata mennä \"köyhän miehen hotelliin\". He menevät työhuoneisiin.\nKatselin nuoria miehiä, heitä oli kymmenittäin, eivätkä he näyttäneet\npahoilta. Heidän kasvonsa olivat luodut naisten suuteloita, heidän\nkaulansa naisten käsivarsia varten. Heissä oli rakastamista kuin\nmiehissä. He kykenivät rakastamaan. Naisen kosketus jalostaa ja\npehmittää, ja he olivat sellaisen jalostamisen ja pehmittämisen\ntarpeessa, sillä he kävivät päivä päivältä karkeammiksi. Ja aprikoin,\nmissähän heidän naisensa olivat, ja samassa kuulin humalaisen porton\nnaurun. Leman Street, Waterloo Road, Piccadilly ja Strand vastasivat\nminulle, ja tiesin, missä he olivat.\n\n\n\n\nXXI.\n\nELÄMÄN EPÄVARMUUS.\n\n\nKeskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen\nmielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki\ntehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät\nvaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron\nja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko\nvaimon ja viiden lapsen elatukseksi. \"Mutta katsopas\", sanoi hän\nminulle, \"mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä\nkymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa\ntapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan\nrepeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee?\nMitä hän tekee?\"\n\nHän pudisti päätään surullisena. \"Ei hänellä ole mitään toivoa.\nAinoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti.\nJa ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi\nhelvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka\nnukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin,\nminne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle\nshillingille.\"\n\nTämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet\nsiksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan\nepävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen\nkyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa\nkatsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän\npaikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja\nnaisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti\ntyöskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.\n\nNumerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden\nrajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon\npalkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista\nprosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja\nLontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta\nprosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan\navustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri\nerotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään\non kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee\nyleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee\nyhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti\nponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi\n20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja\nkoristelemattomassa merkityksessä.\n\nMielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat\narmeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja\naina vuoteen 1893 \"vaivaisten\" prosenttiluku koko väestöön verraten\noli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893\nja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön\nverraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat\nnumerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:\n\n81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:\n\n  Työhuoneissa................... 9,909\n  Sairaaloissa................... 6,559\n  Hourujenhoitoloissa.............. 278\n\n  Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746\n\nNäiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja:\n\"Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia,\nniin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu\njohonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn\ntekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi.\"\n\nNäistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä\ntavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu\nmonenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka\noli eilisaamun lehdissä:\n\n\"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja\nkonekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2\ndollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti\" j.n.e.\n\nJa tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta\nkonttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja\noli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän\nväitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti,\nmutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä\nkävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän\nei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti\nhän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi\npakkotyöhön.\n\nTietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma,\nsattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee\ntyökyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin\nnapin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa — ja Lontoossa\non satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta — ja vain puoliksi\neläen! — heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten,\nniin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja\nnälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu,\nja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei\nmitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin,\nvoidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen\ntäytyy etsiä jostakin \"hikipajasta\" työtä ja tehdä sitä kurjassa\nkomerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta\n\"hikipajoissa\" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä\nhankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden\ntarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja\ntäten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme\nlastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden,\nkunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.\n\nOsoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta\nelätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa\nteollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat\nkaksi tapausta.\n\nMuuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä\ntyötovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten\nvalmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän\nmenonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2\npennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat\n1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.\n\nToisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama\npäivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen\napua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa\nse työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli — 2 1/2 pennyä\nkappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja\nsilittää hatut.\n\nEivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta\nnyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi\nsyytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski,\nsiinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei\nvoi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen\nKadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen\nsinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi\nnumeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.\n\nHerra A. Forwood laskee, että joka vuosi:\n\n    1,400 työläisestä 1 saa surmansa.\n\n    2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.\n\n    300 työläisestä 1 joutuu eliniäkseen osittain työkyvyttömäksi.\n\n    8 työläisestä 1 joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi 3 tai 4\n    viikon ajaksi.\n\nMutta nämä ovat vain teollisuustöissä sattuvia tapaturmia. Gettojen\nasukasten keskuudessa kuolevaisuus on hirvittävä. Länsipään\nihmisten keskimääräinen kuolinikä on viisikymmentäviisi vuotta;\nItäpään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on kolmekymmentä vuotta.\nToisin sanoen Länsipäässä asuvalla on kaksi kertaa suurempi\nelämismahdollisuus kuin Itäpään asukkaalla. Puhukaapa siis\nsodasta! Etelä-Afrikan ja Filippiinien ihmisuhrit haihtuvat omaan\nmitättömyyteensä. Täällä rauhan keskuksessa sitä verta vuodatetaan;\neikä täällä noudateta edes sivistyskansojen sotalakeja, sillä\nvaimoja, lapsia ja imeväisiä teurastetaan aivan yhtä julmasti kuin\nmiehiäkin. Sota! Englannissa surmataan tai tehdään työkyvyttömiksi\ntai tuhotaan taudeilla 500,000 miestä, vaimoa ja lasta teollisuuden\neri aloilla joka vuosi.\n\nLänsipäässä kuolee kahdeksantoista prosenttia lapsista ennen\nviidettä ikävuotta; Itäpäässä kuolee viisikymmentäviisi prosenttia\nlapsista ennen viidettä ikävuotta. Ja Lontoossa on katuja, missä\njokaisesta sadasta vuoden aikana syntyneestä lapsesta viisikymmentä\nkuolee seuraavana vuonna ja jäljellejääneestä viidestäkymmenestä\nviisikolmatta kuolee ennen viidettä ikävuotta. Ihmisten teurastusta!\nHerodeskaan ei menetellyt aivan näin julmasti!\n\nParempaa todistusta siitä, että teollisuus aiheuttaa suurempaa\nihmishengen hukkaa kuin sota, ei voitane esittää kuin seuraava ote\nLiverpoolin terveystarkastajan äskeisestä kertomuksesta, joka voidaan\nsoveltaa muuallekin kuin Liverpooliin:\n\n    Monissa tapauksissa pääsi aurinko vain vähän, jos ollenkaan\n    paistamaan pihoihin, ja ilma asunnoissa oli aina pilaantunut,\n    suureksi osaksi seinäin ja kattojen kyllästetyn tilan vuoksi,\n    sillä ne olivat monet vuodet imeneet huokoiseen aineeseensa\n    asukkaitten haihtuvat höyryt. Erikoisena todistuksena\n    auringonvalon puutteesta näissä pihoissa oli puisto- ja\n    puutarhakomitean toiminta; tämä halusi kaunistaa köyhimmän\n    luokan koteja ja jakeli kukkia kasvatettaviksi pihoilla ja\n    akkunalaatikoissa, mutta nämä lahjat olivat tyhjään heitettyjä,\n    sillä _kukat ja kasvit eivät kestä epäterveellistä ympäristöä, ja\n    ne kuolivat ja kuolevat aina siellä_.\n\nHerra George Haw on kokoillut seuraavan taulukon kolmesta St. Georgen\nseurakunnasta (Lontoon seurakuntia):\n\n                            Liika asutus  Kuolleisuusprosentti\n                            prosenteissa. 1,000 kohti.\n\n  St. Georgen läntinen .......... 10 .......... 13,2\n  St. Georgen eteläinen ......... 35 .......... 23,7\n  St. Georgen ................... 40 .......... 26,4\n\nSitten tulevat vielä \"vaaralliset ammatit\", joissa on lukemattomia\ntyöläisiä. Heidän elämänsä on todella sattuman varassa — paljon,\npaljon enemmän sattuman varassa kuin kahdennenkymmenennen\nvuosisadan sotilaan. Pellavateollisuudessa, pellavan valmistuksessa\nmärät jalat ja märät vaatteet aiheuttavat tavattoman määrän\nkurkkutauteja, keuhkokatarreja ja ankaraa reumatismia, ja\nkarstaus- ja kehruuosastoissa hieno pöly tuottaa useimmissa\ntapauksissa keuhkotaudin; naiset, jotka ryhtyvät karstaustöihin\nseitsemäntoista ja kahdeksantoista ikäisinä, alkavat murtua ja nuutua\nkolmikymmenvuotiaina. Kemiallisen teollisuuden työmiehet, jotka\nvalitaan kaikkein voimakkaimmista ja vahvarakenteisimmista miehistä,\nelävät keskimäärin alle neljäkymmentä vuotta.\n\nTri Arlidge sanoo savenvalajan ammatista: \"Saviastiain pöly ei\ntapa äkillisesti, mutta kiteytyy vuosi vuodelta yhä kiinteämmin\nkeuhkoihin, kunnes se muodostuu laastiksi. Hengitys vaikeutuu\nvaikeutumistaan ja lakkaa lopulta ainaiseksi.\"\n\nTeräspöly, kivipöly, savipöly, lipeäpöly, tuhka ja hiuspöly — kaikki\nne surmaavat, ja ne surmaavat paljon enemmän kuin konekiväärit\nja pommit. Kaikkein pahinta on lyijypöly lyijyvalkeatehtaissa.\nTässä seuraa kuvaus erään nuoren, terveen, hyvinkehittyneen tytön\ntyypillisestä tuhoutumisesta, tytön, joka käy työssä sellaisessa\ntehtaassa:\n\n    Erilaisten ilmiöasteitten jälkeen hän rupeaa potemaan\n    verenvähyyttä. Mahdollisesti hänen ikenissään näkyy hyvin\n    heikko sininen juova, tai voi olla, että hampaat ja ikenet ovat\n    täysin terveet eikä mitään sinistä juovaa ole havaittavissa.\n    Verenvähyyden ohella hän on käynyt hentoisemmaksi, mutta niin\n    vähitellen, että hänen ystävänsä tuskin huomaavat sitä, yhtä\n    vähän kuin hän itsekään. Sairaus kuitenkin kehittyy, ja yhä\n    ankarammaksi käyvä päänsärky lisääntyy. Sellainen tyttö näyttää\n    hänen ystäviensä ja lääkärinsäkin mielestä potevan tavallista\n    hysteriaa. Tämä käy asteittain ja aavistamatta pahemmaksi,\n    kunnes häntä äkkiä kohtaa kouristus, joka alkaa kasvojen\n    toiselta puolelta, sitten leviää käsivarteen, senjälkeen samalla\n    puolen ruumista olevaan jalkaan, kunnes kouristus ankarana ja\n    luonteeltaan puhtaasti epileptisenä valtaa koko ruumiin. Tähän\n    liittyy tajuttomuuden tila, ja siitä toivuttuaan potilas saa\n    sarjan kouristuksia, jotka asteittain käyvät yhä ankarammiksi\n    ja joihin hän kuolee — tahi hän tointuu jälleen osittain tai\n    täydelleen tajuihinsa joko muutamaksi minuutiksi, tunniksi\n    tai päiväksi ja valittaa ankaraa päänsärkyä, taikka hän on\n    houreissaan ja kiihoittunut, niinkuin tavallinen mielisairas, tai\n    tylsä ja välinpitämätön, niinkuin synkkämielinen, ja hänet täytyy\n    herättää, jos hänet tavataan liikkeellä, ja hänen puheensa on\n    jonkun verran sekavaa. Ilman muuta ennettä kuin se, että valtimo,\n    joka ennen on ollut pehmeä ja tykytykseltään melkein normaali,\n    äkkiä kovenee ja alkaa lyödä harvaan, hänet yllättää uusi\n    kouristus, johon hän kuolee, tai hän vaipuu unihorrokseen, josta\n    ei koskaan herää. Muutamissa tapauksissa kouristukset vähitellen\n    tyyntyvät, päänsärky katoaa ja potilas paranee, mutta hän on\n    kokonaan menettänyt näkönsä, joko joksikin aikaa tai pysyväisesti.\n\nJa tässä seuraa muutama erikoistapaus lyijyvalkeamyrkytyksestä:\n\n    _Charlotte Rafferty_, sievä, kauniskasvuinen,\n    ruumiinrakenteeltaan voimakas tyttö, joka ei koko elämässään\n    ollut päivääkään sairastanut, joutui lyijyvalkeatehtaaseen\n    työhön. Kouristukset kohtasivat hänet tehtaan portailla. Tri\n    Oliver tutki hänet, havaitsi hänen ikenissään sinisen juovan,\n    joka osoittaa että ruumis on lyijyn myrkyttämä. Hän tiesi, että\n    kouristukset pian palaavat. Niin tapahtuikin, ja tyttö kuoli.\n\n    _Mary Ann Toler_ — seitsentoista-vuotias tyttö, joka ei\n    eläessään ollut tuntenut mitään huimausta — tuli kolme kertaa\n    sairaaksi, ja hänen täytyi luopua työstä tehtaassa. Ennenkuin\n    hän oli ennättänyt yhdeksäntoista vanhaksi, hänessä tuntui\n    lyijymyrkytyksen oireita — hänellä oli pyörtymiskohtauksia,\n    vaahtoa suupielissä, ja hän kuoli.\n\n    _Mary A._, tavattoman voimakas nainen, jaksoi työskennellä\n    lyijytehtaassa _kaksikymmentä vuotta_, ja sillä aikaa hänessä\n    oli vain kerran ähkytauti. Hänen kahdeksan lastansa kuolivat\n    kaikki pikkulapsina kouristuksiin. Eräänä aamuna, kun hän suki\n    hiuksiaan, hänen kumpikin ranteensa halvautui.\n\n    _Eliza H._, viidenkolmatta ikäinen, sai _viisi kuukautta_\n    lyijytehtaassa työskenneltyään ähkytaudin. Hän läksi toiseen\n    tehtaaseen (saatuaan eron ensimmäisestä) ja työskenteli\n    keskeymättä kaksi vuotta. Sitten entiset oireet uusiintuivat,\n    kouristukset tapasivat hänet, ja hän kuoli kahden päivän kuluttua\n    tavalliseen lyijymyrkytykseen.\n\nHerra Vaughan Nash sanoo syntymättömästä sukupolvesta puhuessaan:\n\"Lyijyvalkea-työläisen lapset syntyvät säännöllisesti maailmaan vain\nkuollakseen lyijymyrkytyksen kouristuksiin — he joko syntyvät ennen\naikojaan tai kuolevat ensimmäisen vuotensa kuluessa.\"\n\nJa lopuksi tahdon kertoa Harriet A. Walkerin tarinan,\nseitsentoista-vuotiaan nuoren tytön, jonka toiveet raukesivat\nteollisuuden taistelukentällä. Hän oli emaljiteosten harjaajana,\nmissä toimessa lyijymyrkytyksiä myös tapahtuu. Hänen isänsä ja\nveljensä olivat kumpikin työttöminä. Hän salasi sairautensa,\nkulki kuusi mailia päivässä työpaikkaansa ja takaisin, ansaitsi\nseitsemän, kahdeksan shillinkiänsä viikkopalkkana ja kuoli\nseitsentoista-vuotiaana.\n\nAhdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön\nKadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa\nperheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo\nmerkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta,\njonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän\nuudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen\ntokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa\non todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole\nkeskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi\nshillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty\ntämän asiaintilan aiheuttajaksi.\n\nNuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole\nmitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina\ntai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut.\nRaatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan.\nKaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma\nasiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos\nhe pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä\nvoiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat\neivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti\npaeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on\nvarminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin\nhoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän\ntäytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän\nelämisen arvoiseksi — kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä\npainajais-uneksi.\n\n\n\n\nXXII.\n\nITSEMURHAT.\n\n\nKun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin\netäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin\nyleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin\nsattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä\nsen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se\nkäsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.\n\nMuistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan\nylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä\nkutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta\nminun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin\npuolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi\nhumalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit,\nvaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit\nja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli\nkeskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä\npois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana\nkuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.\n\nAprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa,\njoka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli\nvaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori\nparissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. \"Alfred\nFreeman\", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en\nsaanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi\ntodistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian\nkanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika — polskaus,\nja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.\n\nVilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä.\nHän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa\notsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät,\nmutta yhä poikamaiset.\n\n\"Niin, herra\", selitti kanavankaitsijan vaimo, \"vedin sen kuin\njaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin\nhuusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme\nhänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan.\" Tuomari kehaisi\nvaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä\nkynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan,\neikä siinä ollut mitään naurettavaa.\n\nMuuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä\nluonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai\noli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä\noli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä\noli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä,\nkunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen\n— esimiehen — oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa,\nollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.\n\n\"Onko teillä mitään sanomista?\" kysäisi tuomari.\n\nPoika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä\nmasentunut mieleltään.\n\n\"Mitä hän sanoo, konstaapeli?\" kysyi tuomari kärsimättömästi.\n\nRoteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja\nvastasi sitten ääneensä: \"Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Lykätään\", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli\njo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa.\nPoika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois.\nSiinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää\nistui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa\nniskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen\nonkivavan varastamisesta.\n\nTämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten\nitsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari\nkolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti\ntavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa\nheille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa\npuhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa\ntökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S.,\nS-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin\nyritystä hukuttautua kanavaan: \"Jos sen kerran halusitte tehdä, niin\nmiksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?\" kysyi herra R.\nS. pyhästi närkästyneenä. \"Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt\npäiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?\"\n\nKöyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita\ntyöväestön keskuudessa. \"Ennen minä hukutan itseni kuin menen\ntyöhuoneeseen\", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias.\nViime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana\nShoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta\ntodistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen\nepäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne\nvaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.\n\nHänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin\nhänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin\nhinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä.\nPäätös: _itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä_.\n\nSellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja\nsen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi:\nHäpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä,\nkoettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee,\nmutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan,\njoutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan\nkymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki\npitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut,\nsama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä\nmielenhäiriössä.\n\nEllen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista\nja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä\nmielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo\noli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin.\nKumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja\nkäsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla,\nmikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos\njoutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää,\netten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen\nmiehensä ja koko muu ihmissuku.\n\nIhminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen\nvanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi\njärjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen\nmukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan\nvakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki\nilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli\nne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin\njärkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan\nvakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin,\njos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä\nmielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta\nkaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä\nmaailmassa oi ansainnut.\n\nTilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita\nkielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset\nihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa\nkohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä\nObserver'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan\nmuutamia jokapäiväisiä uutisia:\n\n    Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä _Johnny King_, syytettiin\n    itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt\n    Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän\n    fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä.\n    King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan\n    hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt\n    olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta\n    nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada\n    minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden\n    sielunhoitajan puheille.\n\n    _Timothy Warner_, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty\n    samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin\n    laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: \"Tahdoin\n    kuolla.\"\n\n    Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä _Ellen Gray_,\n    oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan\n    sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta\n    eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa\n    tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän\n    selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän\n    unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin\n    osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan\n    kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa\n    vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä\n    ollut kotia eikä ystäviä.\n\nEn väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat\ntervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset,\njotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja\nasunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen.\nHedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen\ntyöläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään\nmuu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa.\nMiespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa\nja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille\nainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti\nmielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain\n5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus\nmenettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin\nmaanviljelijällä.\n\nOnnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten\njärjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen\nruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun\nisä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja\nlapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on\nhelposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen\nvalo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon,\nettä hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja\nettä hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa\nkärsimysten näkeminen.\n\n\"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja\nilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja\nmuhkeat.\" Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä\nalakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä \"yllään peräti\nkulunut harmaa puku ja vailla kaulusta\".\n\nFrank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä\nsanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut\nviinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti,\nettä hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.\n\nHänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja\nilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa\nmenivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric\nRoadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen\nsiunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä\noli kaukana.\n\nSilloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin,\nrakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley\nRoadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma\noli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan\ntäytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.\n\nTämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista\nkuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä\nBatavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa\nvastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän\nponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon\nja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse\nnälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten,\nja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet\nvaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on\nherkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät\nheille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka\nlähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.\n\nSattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt\nnälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä\nsunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi\nvaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän\nkatkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän\nkatkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi\nneli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun\nnuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän\nvartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit\ntulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin,\njotta he saisivat valoa ja näkisivät...\n\nFrank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku\nja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta,\nsilmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset\naaltoilevat ja muhkeat...\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLAPSET.\n\n\n    \"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä,\n    ja kauneutta maan emme nää.\"\n\nItäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten\ntanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On\nlumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se\nhuojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa\nkeksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat\nkohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät\nmilloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.\n\nOlen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti\nse, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin\niloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain.\nHeidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on\nsilmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He\nriemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä\nilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja\nriepujensa alta.\n\nMutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa.\nHe katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä\nviittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven\njoukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja\nja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki\nmielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa\nnähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken\nnaisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan\nryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia\nhyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran\non ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten\ntahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä\nlapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on\nvilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö.\nPiiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen\nvierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita\nhän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin\nirvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos\npiiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.\n\nGeton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät\nkunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan\nrepelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää\nkaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee\nne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi,\njotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät\nmetsäneläintäkin alhaisempina.\n\nSitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi\nkuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:\n\n\"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten\nväestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri\nja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa,\njotka ranskalainen tuntee sanalla _misère_, sana, jolle en luule\nenglannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila,\njossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä\nravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten,\nvaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu\nikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän\nedellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset\nrajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat\nkasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen\nkehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja\nrehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön\ntaistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla.\"\n\nSellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee\nkuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä\non tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen\nturmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole.\nNiissä komeroissa ja \"morkuissa\", joissa he asuvat, he ovat alttiina\nkaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän\nmielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito,\nliika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä\nja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä\nlapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois\nnukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi\nsyömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat\nheidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä\nja naisia heidän jälkeläisistään tulee.\n\n    Julma kurjuus, toivon katkeroiva,\n    syntymästä kumppaleinaan kulkee.\n    Kirot kuolonkolkot, nauru julkee\n    kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.\n\nMies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä\nhuoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka\nperhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi\nsäilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten\ntoinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta\nne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy\ntilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia.\nEi ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he\nennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla\nkireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika\nsaattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi\nolla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan\ntytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan\nhuoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan\nvain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä\nvain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin\nsen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta\nDorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana\nhän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta\nviime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias\ntulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.\n\nVereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä\nItäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen\nyläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen\neräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei\nmakeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan — ruokaan.\n\n\"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?\" kysyi tuomari närkästyneellä\näänellä. \"Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä.\"\n\n\"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni\", oli\npojan vastaus.\n\nTuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan\nei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä\nei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori\npentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen\nheikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.\n\nIhmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja\nlähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että\nvain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin\n_yhtenä_ päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan\nkirjoittaja: \"Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi\nvähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat\ntuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun\nmaisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen\nherättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi.\"\n\nYksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii,\nettä he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat\nauttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut\nennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän\nelämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana\npäivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle:\n\"Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me\nkopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria.\"\nSe merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille,\nkolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat\nkyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.\n\nPastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja\ntytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja\nkulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin\nnäkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan\nlaskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja\ntoi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden\nihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.\n\nSama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään\nmuuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja\nkolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.\n\nJa hän lisää: \"He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja\nnaisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut\nlapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän\noikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja\npuroihin.\"\n\nHän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään\npohjakerroksen huoneen avioparille. \"He sanoivat, että heillä oli\nkaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että\nheillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides,\nja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä\nmitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein\nsulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla\ntoimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset\ntaas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia\nheidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin\ntavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran\nja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta\nlähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut\nparikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä\ntapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen.\"\n\nViime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä\npahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta\nlasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat\nolleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän\nisänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa\nja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa\nhuoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta\nhuonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti.\nOikeus vapautti molemmat alaikäiset \"rikolliset\" ja antoi isälle\nvaroituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.\n\nMutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa\ntapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä\nkuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on\nihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan\nja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana\nhe mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat\nItäpäästä — lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista\ntekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja\nvuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nÖINEN NÄKY.\n\n\n    Kaikki nämä olivat vuosia sitten punaposkisia, pulleita\n    pikkulapsia, joita olisi voinut kehittää vaikka millaisiksi\n    yhteiskunnan kansalaisiksi. —\n\n                                           _Carlyle_.\n\nMyöhään eilisiltana kävelin pitkin Commercial Streetiä\nSpitalfieldsistä Whitechapeliin ja edelleen etelään pitkin Leman\nStreetiä tokille. Ja kävellessäni hymyilin Itäpään sanomalehtiä,\njotka kansallisylpeytensä yllyttäminä rehennellen julistivat, että\nItäpäätä ei vaivaa lainkaan mikään miesten ja naisten asuinpaikkana.\n\nOn vaikeata kertoa kaikkea mitä näin. Paljosta ei voi ollenkaan\nkertoa. Mutta yleisin piirtein voin sanoa, että näin painajaisunta,\npeloittavaa näljää, joka loi elämää katukäytäville, sanomattoman\nriettauden sekasotkua, joka pimensi yksinpä Piccadillyn ja\nStrandinkin \"yölliset kauhut\". Näin vaatetettujen kaksijalkaisten\neläinten kokoelman, eläinten, jotka jonkun verran muistuttavat\nihmisiä, mutta enemmän petoja, ja kuvan täydennyksenä\nmessinkinappiset vartijat pitivät niitä kurissa, kun ne karjuivat\nliian kiukkuisesti.\n\nOlin iloinen, että vartijoita oli paikalla, sillä minä en ollut\n\"merenkulkijan\"-puvussani ja siksi olin \"merkitty\" sellaisten\nolentojen silmissä, jotka maleksivat edestakaisin ja vaanivat\nsaalista. Toisinaan, ollessani poliisikonstaapelien välimailla, ne\npedot tähtäsivät minua terävästi, nälkäisinä, susimaisina, jollaisia\nolivatkin, ja pelkäsin heidän käsiään, heidän paljaita käsiään,\nniinkuin pelätään gorillan käpäliä. He muistuttivat minusta gorillaa.\nHeidän ruumiinsa olivat kurjat, kitukasvuiset ja köyryt. Heillä ei\nollut paisuvia lihaksia, ei sitkeitä jänteitä eikä leveitä hartioita.\nHeissä näkyi pikemminkin luonnon alkuperäistä niukkuutta, sellaista,\njota luolaihmisissä varmaankin oli. Mutta noissa laihoissa ruumiissa\noli voimaa, raatelevaa alkuvoimaa, millä käydä kiinni ja tarttua,\nrepiä ja raadella. Kun he hypähtävät ihmissaaliinsa kimppuun,\nheidän tiedetäänkin taivuttavan uhria taaksepäin ja vääntävän sen\nkaksinkerroin, kunnes selkä taittuu. Heillä ei ole omaatuntoa\neikä tunteiden hiventäkään, ja he tappavat puolesta punnasta\nempimättä, suosimatta, kun vain saavat puoliksikaan tilaisuutta.\nHe ovat uutta rotua, kaupunkiraakalaisia. Kadut ja talot, kujat\nja pihat ovat heidän saalistamispaikkojaan. Sitä, mitä laaksot ja\nvuoret merkitsevät luonnon raakalaiselle, kadut ja rakennukset\nmerkitsevät heille. Takakuja on heidän korpimaatansa, ja he asuvat ja\nmetsästelevät tässä korvessa.\n\nLänsipään kullattujen teatterien ja loistoasumusten hyvä ja\ntunteellinen väki ei näe näitä olentoja, ei edes uneksikaan heidän\nolemassaoloaan. Mutta täällä heitä on, elävinä, hyvinkin elävinä\nkorvessansa. Ja voi sitä päivää, jolloin Englanti on taistelemassa\nviimeisessä juoksuhaudassaan ja sen kunnon miehet ovat muualla\nampumaketjussa! Sillä sinä päivänä pedot ryömivät ulos komeroistaan\nja luolistaan, ja Länsipään väki saa nähdä heidät, samoinkuin\nfeodaalisen Ranskan hyvä ja tunteellinen ylimystö näki heidän\nsikäläiset veljensä ja kyseli toisiltaan: \"Mistä ne tulivat?\" —\n\"Ovatko ne ihmisiä?\"\n\nMutta he eivät olleet näkemäni eläinnäyttelyn ainoita petoja. Heitä\noli vain siellä täällä, vaanimassa pimeissä pihoissa ja vilahdellen\nkuin harmaat varjot seinien vierustoita, mutta naisia, joiden\nmädänneistä kupeista heitä syntyy, oli kaikkialla. He kimittivät\nröyhkeinä ja kerjäsivät humalaisilla äänillään minulta rahaa ja\npahempaakin. He juopottelivat joka viinapesässä, siivottomina,\njuopuneina, tihrusilmäisinä ja tungettelevina, silmää vilkutellen\nja soperrellen, riettaudessa ja turmeluksessa rypien, ja loikkivat\nmässäillessään penkkien ja pöytien poikki sanomattoman ilettävinä,\nkauheina katsella.\n\nJa oli siellä vieläkin toisia, outoja velhonnaamoja ja -muotoja,\nkäpristyneitä epäluomia, jotka tunkeilivat joka puolellani,\nkäsittämättömän rumia tuhrutyyppejä, yhteiskunnan hylkyjä,\nliikkuvia luurankoja, eläviä vainajia — tautien ja viinan jäytämiä\nnaisia, jotka eivät kyenneet enää \"ansaitsemaan\" puolta pennyä\navoimilla markkinoilla, ja miehiä mitä mielikuvituksellisimmissa\nvaateryysyissä, kovan kohtalon kouristamia ja kaiken miehellisyytensä\nkadottaneita, kasvot alituisten vaivojen viiltelemiä, miehiä,\njotka hymyilivät tylsästi, käydä vaapersivat kuin apinat ja jotka\njoka askeleellaan, joka hengenvedollaan olivat henkihieverissä.\nJa olipa siellä nuoria tyttöjäkin, kahdeksantoista ja\nparinkymmenen iässä, joilla oli solakat vartalot, joiden kasvot\nvielä olivat säästyneet viiruilta ja pöhöttymiseltä ja jotka\nyhdessä hetkessä olivat suistuneet Kadotuksen-kuilun pohjaan. Ja\nmuistanpa neljäntoista-vuotiaan poikasenkin ja toisen kuusi- tai\nseitsen-vuotiaan, jotka vierekkäin, kalpeakasvoisina, sairaina ja\nkodittomina istuivat katukäytävällä, nojaten selkäänsä kaiteeseen ja\nkatselivat kaikkea tätä.\n\nKyvyttömiä ja tarpeettomia! Teollisuus ei heitä kaipaa. Ei ole\ntyöpaikkaa, jossa olisi miesten ja naisten puutetta. Tokkamiehet\nkokoontuvat portille ja kääntyvät kiroten pois, kun työnjohtaja\nei anna heille työtä. Työssä olevat konemiehet maksavat kuusi\nshillinkiä viikossa ammattitovereilleen, jotka eivät voi saada mitään\ntekemistä; 514,000 kutomatyöläistä vastustaa päätösehdotusta, joka\nkieltää viittätoista vuotta nuorempain lasten työssä pitämisen.\nNaisia tavataan työskentelemässä \"hikipajain\" isännille kymmenen\npennyn palkalla neljäntoista tunnin päiviä, ja paljon työttömiä on\novella. Alfred Freeman etsii liejusta kuolemaa, kun on menettänyt\ntyöpaikkansa. Ellen Hughes Hunt pitää Regent's Canalia parempana\nIslingtonin työhuonetta. Frank Cavilla katkoo vaimonsa ja lastensa\nkurkut, koska ei voi saada tarpeeksi työtä heidän elättämisekseen ja\nsuojakseen.\n\nKyvyttömiä ja tarpeettomia! Kurjat, halveksitut ja unohdetut, jotka\nkuolevat yhteiskunnan tuhoamislaitoksissa. Raiskauksen sikiöitä —\nmiehiä, naisia ja lapsia kohdanneen raiskauksen, lihan ja veren\nraiskauksen, hengen raiskauksen, lyhyesti: työväen raiskauksen.\nJos tämä on parasta, mitä sivistys voi ihmiskunnalle antaa, niin\npalattakoon karjuvaan, alastomaan raakalaisuuteen! Paljon parempi on\nolla korven ja erämaan kansana, luolain ja leiritulien kansana kuin\nolla koneitten ja kadotuksen kansana.\n\n\n\n\nXXV.\n\nNÄLKÄVALITUS.\n\n\n\"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla\nsyntynyt.\"\n\nPuhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista\nkehitystänsä.\n\n\"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso.\"\n\nHän kääri hihansa ylös. \"Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin,\nei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on\nliian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni\nlapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä\nasui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.\n\n\"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät,\nmutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla\nhän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä\nettä äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut\nkylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein\nhuonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen\npäivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa\nja sitäkin liian niukalta.\n\n\"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia.\nNälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään\njäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on\nisompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme\nkoossa, ja siinä syy.\"\n\n\"Mutta en ymmärrä sitä\", huomautin. \"Luulisin, että sellaisissa\nolosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät\nvielä heikompina.\"\n\n\"Ei silloin, kun he pysyvät koossa\", vastasi hän. \"Jos milloin\nkuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan\nlapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja\nterveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on\nperheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat\nlapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten\nmaailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän\nrahaa ja enemmän ruokaa.\"\n\nHän laski hihansa alas ja peitti käsinkosketeltavan todistuksensa\nsiitä, että puolittain nälkään nääntyminen ei merkitse kuolemista,\nvaan surkastumista. Hänen äänensä oli vain yksi niiden myriadien\njoukossa, jotka päästelevät nälkävalituksen huutoja maailman\nsuurimmassa valtakunnassa. Jok'ainoa päivä enemmän kuin\n1,000,000 ihmistä nauttii köyhäinhoidon avustusta yhdistyneessä\nkuningaskunnassa. Vuoden kuluessa saa joka yhdestoista kaikista\ntyöväenluokan jäsenistä köyhäinhoidon avustusta; 37,500,000 ihmistä\nansaitsee vähemmän kuin kaksitoista puntaa kuukaudessa perhettä\nkohti, ja alituinen 8,000,000 henkeä käsittävä armeija elää nälänuhan\npartaalla.\n\nMuuan Lontoon kunnan kouluneuvoston komitea selittää: \"Sellaisina\naikoina, _jolloin ei ole mitään erityistä pulaa_, käy yksin Lontoon\nkouluissa 55,000 lasta niin nälistyneinä, että heidän opettamisensa\non hyödytöntä.\" Harvennus on minun. Aika, \"jolloin ei ole mitään\nerityistä pulaa\", merkitsee hyvää aikaa Englannissa, sillä Englannin\nkansa on tottunut pitämään nälän näkemistä ja kärsimistä, jota he\nsanovat \"pulaksi\", yhteiskunnallisen järjestyksen asiaankuuluvana\npuolena. Alituista nälänhätää pidetään luonnollisena asiana.\nVasta kun äkillistä nälänhätää alkaa ilmaantua liian suuressa\nmittakaavassa, arvellaan jotakin erikoista tapahtuneen.\n\nMilloinkaan en unohda erään sokean miehen katkeraa valitusta pienessä\nItäpään työpajassa kolkon päivän päättyessä. Hän oli ollut vanhin\nviidestä lapsesta, joilla oli äiti, mutta ei isää. Ollen vanhin\nhän oli lapsena saanut nähdä nälkää ja tehdä työtä, jotta pikku\nveljet ja siskot olisivat saaneet suuhunpantavaa. Lihaa hän ei\nsaanut maistaakaan edes yhtä kertaa kolmessa kuukaudessa. Hän ei\nmilloinkaan päässyt tietämään, miltä tuntuisi, jos saisi nälkänsä\ntäysin tyydytetyksi. Ja hän väitti, että alituinen nälännäkeminen\nlapsena oli vienyt hänen näkönsä. Tämän väitteensä tueksi hän kertasi\nkuninkaallisen sokeitten komissionin kertomuksesta, että \"sokeus\non eniten vallalla köyhien asuinpiireissä, ja köyhyys lisää tätä\npeloittavaa onnettomuutta\".\n\nMutta hän väitti muutakin, se sokea mies, ja hänen äänessään oli\nonnettomuuden alaiseksi joutuneen miehen katkeruutta, miehen, jolle\nyhteiskunta ei anna kylliksi syömistä. Hän kuului Lontoon sokeitten\näärettömään armeijaan, ja hän vakuutti, että sokeainkodeissa he\neivät saa puoliksikaan riittävästi syödäkseen. Hän esitti päivän\nruokalistan:\n\n    Aamiainen — 3/4 paintia \"möykkyä\" ja kuivaa leipää.\n    Päivällinen — 3 unssia lihaa.\n                   1 viipale leipää.\n                 1/2 naulaa perunoita.\n    Illallinen — 3/4 paintia \"möykkyä\" ja kuivaa leipää.\n\nOscar Wilde — Jumala armahtakoon hänen sieluaan! — päästää\nvankilassa olevan lapsen puolesta huudon, joka sangen hyvin sopii\nmyös vankilassa olevan miehen ja naisen huudoksi:\n\n\"Toinen asia, josta vankilassa oleva lapsi kärsii, on nälkä. Hänelle\nannettava ruoka käsittää palasen tavallisesti huonosti leivottua\nvankilaleipää ja kupillisen vettä aamiaiseksi kello puoli kahdeksan.\nKello kaksitoista hän saa päivällistä, jona on kupillinen karkeata\nmaissijauhosekoitusta ('möykkyä') ja puoli kuusi palasen kuivaa\nleipää ja kupillisen vettä illalliseksi. Tämä ruokajärjestys tuottaa\nvahvalle, täysi-ikäiselle miehellekin aina jonkinlaista sairautta,\npääasiallisesti tietysti ripulin ja sitä seuraavaa heikkoutta.\nSuuressa vankilassa onkin senvuoksi vartijain tapana jaella\nsäännöllisesti sitovia lääkkeitä asiaankuuluvina tarpeina. Lapsi\ntaas ei yleensä lainkaan kykene syömään tällaista ruokaa. Jokainen,\njoka jotakin lapsista tietää, tietää myös, kuinka helposti lapsen\nruoansulatukseen vaikuttaa itkunpuuska, mieliharmi ja kaikenlainen\nhenkinen hätä. Lapsi, joka on itkenyt koko pitkän päivän ja ehkä\npuolen yötä yksinäisessä hämärävaloisessa komerossa ja joka on\nkauhun vallassa, ei voi syödä tällaista karkeata, kamalaa ruokaa.\nSe pikku lapsi, jolle vartija Martin antoi korppuja, itki nälkäänsä\ntiistaiaamuna eikä millään kyennyt syömään hänelle aamiaiseksi\ntarjottua leipää ja vettä. Martin läksi ulos aamiaista tarjottuaan\nja osti muutamia makeita korppuja lapselle, kun ei voinut sietää\nsen näkevän nälkää. Se oli hänen puoleltaan kaunis teko, ja siksi\nsen ymmärsi lapsikin, joka lainkaan tuntematta vankilan johtokunnan\nmääräyksiä kertoi eräälle vanhemmalle vartijalle, kuinka ystävällinen\ntämä nuorempi vartija oli hänelle ollut. Tuloksena tietysti oli\nraportti ja Martinin ero.\"\n\nRobert Blatchford vertailee työhuoneen vaivaishoitolaisen päivämuonaa\nsotamiehen muonaan, jota hänen sotilaana ollessaan ei pidetty kyllin\nriittävänä, vaikka se on kahta vertaa runsaampi vaivaishoitolaisen\nmuonaa:\n\n    Vaivaishoitolaiselle ... Ruoka-aine ... Sotilaalle.\n\n      3 1/4 unssia ......... Lihaa ........ 12 unssia.\n     15 1/2 unssia ......... Leipää ....... 24 unssia.\n      6 ... unssia ......... Kasviksia ..... 8 unssia.\n\n\"Täysikasvuinen miespuolinen vaivaishoitolainen saa lihaa (lientä\nlukuunottamatta) vain kerran viikossa, ja vaivaishoitolaisilla\non melkein kaikilla sellainen kalpea tahdasmainen hipiä, joka on\nnälännäkemisen varma merkki.\"\n\nSeuraava taulukko sisältää vertailun työhuoneen hoidokin\nviikoittaisen ruokamäärän ja työhuoneen virkailijan viikoittaisen\nruokamäärän välillä:\n\n    Virkailijalle ... Ruoka-aine ... Hoidokille\n\n      7 naulaa ...... Leipää ....... 6 3/4 naulaa.\n      5 naulaa ...... Lihaa ........ 1 naula 2 unssia.\n     12 unssia ...... Sianlihaa .... 2 1/2 unssia.\n      8 unssia ...... Juustoa ...... 2 unssia.\n      7 naulaa ...... Perunoita .... 1 1/2 naulaa.\n      6 naulaa ...... Kasviksia .... ei ollenkaan.\n      1 naula ....... Jauhoja ...... ei ollenkaan.\n      2 unssia ...... Rasvaa ....... ei ollenkaan.\n     12 unssia ...... Voita ........ 7 unssia.\n     ei ollenkaan ... Riisiputinkia. 1 naula.\n\nJa sama kirjoittaja huomauttaa: \"Virkailijan muona on paljon\nrunsaampi kuin hoidokin; mutta ilmeisestikään sitä ei ole pidetty\nkyllin runsaana, sillä virkailijan taulukkoon liittyy muistutus,\njoka sanoo, että 'kaksi shillinkiä kuusi pennyä rahassa maksetaan\nsitäpaitsi viikoittain jokaiselle laitoksessa asuvalle virkailijalle\nja palvelijalle'. Jos kerran hoidokin ravinto on riittävä, niin\nmiksi virkailijan pitää saada enemmän? Ja ellei virkailijalla ole\nliikaa, niin voiko hoidokki saada kyllikseen vähemmästä kuin puolesta\nvirkailijan ruokamäärästä?\"\n\nMutta nälkää eivät näe ainoastaan geton asukas, vanki ja\nvaivaishoidokki. Maaseudun irtolainenkaan ei tiedä, miltä tuntuu,\nkun vatsa on aina täynnä. Päinvastoin juuri hänen tyhjä vatsansa\non ajanut hänet kaupunkiin niin monilukuisena. Tarkastakaammepa\ntyömiehen toimeentuloa eräässä Bradfieldin köyhäinhoitopiirissä\nBerksissä. Edellyttäen, että hänellä on kaksi lasta, vakinainen\ntyöpaikka, vuokra vapaa asunto ja keskimääräinen viikon palkka\nkolmetoista shillinkiä, joka on sama kuin 3 dollaria 25 senttiä, niin\ntällainen on hänen viikon talousarvionsa:\n\n                                             sh.  pennyä\n\n    Leipää (5 neljännestä) .................. 1    10\n    Jauhoja (1/2 gallonia [4,35 l]).......... 0     4\n    Teetä (1/4 naulaa) ...................... 0     6\n    Voita (1 naula) ......................... 1     3\n    Rasvaa (1 naula) ........................ 0     6\n    Sokeria (6 naulaa) ...................... 1     0\n    Sianlihaa tai muuta lihaa (noin 4 naulaa) 2     8\n    Juustoa (1 naula) ....................... 0     8\n    Maitoa (puoli kupillista tiivistettyä) .. 0     3 1/4\n    Öljyä, kynttilöitä, tärkkiä, saippuaa,\n       suolaa, pippuria j.n.e ............... 1     0\n    Hiiliä .................................. 1     6\n    Olutta .................................. ei ollenkaan\n    Tupakkaa ................................ ei ollenkaan\n    Vakuutus (\"säästäväisyys\") .............. 0     3\n    Työväen ammattikunta .................... 0     1\n    Puita, työkaluja, lääkkeitä j.n.e. ...... 0     6\n    Vakuutus (\"tapaturma\") ja vaatteiden\n       varalle .............................. 1     1 3/4\n\n    Yhteensä ............................... 13     0\n\nÄskenmainitun piirin työhuoneenhoitajat ylpeilevät tarkalla\ntaloudenpidollaan. Hoidokki maksaa viikkoa kohti:\n\n                                             sh.  pennyä\n\n    Miespuolinen ............................ 6    1\n    Naispuolinen ............................ 5    6 1/2\n    Lapsi ................................... 5    1 1/2\n\nJos työmies, jonka talousarvio äsken esitettiin, luopuisi\ntyöpaikastaan ja menisi työhuoneeseen, niin saisivat nämä hoitajat\nmaksaa:\n\n                                             sh. pennyä.\n\n    Hänestä itsestään ....................... 6   1 1/2\n    Hänen vaimostaan ........................ 5   6 1/2\n    Hänen kahdesta lapsestaan .............. 10   2 1/2\n\n    Yhteensä ............................... 21  10 1/2\n\nTyöhuoneelle maksaisi enemmän kuin punnan hänen ja hänen perheensä\ntoimeen tuleminen, minkä hän jollakin tavoin onnistuu tekemään\nkolmellatoista shillingillä. Ja sen lisäksi on tunnustettu\ntosiasia, että on suhteellisesti halvempaa pitää huolta suuresta\nihmisjoukosta — ostaminen, keittäminen ja palvelus paljottain —\nkuin pienestä, esimerkiksi perheestä. Mutta samaan aikaan kuin tämä\ntalousarvio tehtiin, oli samassa pitäjässä muuan perhe, ei neli-,\nvaan _yksitoistahenkinen_, jonka täytyi elää, ei kolmentoista,\nvaan kahdentoista shillingin (talvella yhdentoista shillingin)\nviikkotuloilla ja jolla ei ollut vuokravapaata asuntoa, vaan asunto,\njosta se maksoi kolme shillinkiä viikossa.\n\nTäytyy siis ottaa huomioon ja selkeästi ymmärtää, että _mikä\nköyhyyteen ja kurjuuteen nähden on totta Lontoossa, se on totta koko\nEnglannissa_. Vaikka Pariisi ei olekaan Ranska, niin Lontoon kaupunki\non Englanti. Ne peloittavat olosuhteet, jotka Lontooseen painavat\nKadotuksen-kuilun leiman, leimaavat koko yhdistyneen kuningaskunnan\nKadotuksen-kuiluksi. Sellainen ajatus, että Lontoon purkamisella\nvoitaisiin olosuhteita parantaa, on turha ja väärä luulo. Jos Lontoon\n6,000,000 ihmistä jaettaisiin sataan kaupunkiin, kuhunkin 60,000,\nniin kurjuus kyllä erotettaisiin keskuksestaan, mutta siitä ei se\nvähenisi. Sen summa pysyisi yhtä suurena.\n\nTässä suhteessa on herra B.S. Rowntree tyhjentävästi eritellen\ntodistanut maaseutukaupungeista saman, minkä Mr. Charles\nBooth on todistanut pääkaupungista, nimittäin että kokonainen\nneljännes asukkaista on tuomittu köyhyyteen, joka tuhoaa heidät\nruumiillisesti ja henkisesti, että kokonainen neljännes asukkaista\non riittävän ravinnon puutteessa, riittävän vaatetuksen, asunnon\nja lämmön puutteessa ankarassa ilmanalassa ja tuomittu moraaliseen\nalennustilaan, joka saattaa heidät raakalaista alemmaksi puhtaudessa\nja säädyllisyydessä.\n\nKuullessaan vanhan irlantilaisen talonpojan valitusta Kerryssä Robert\nBlatchford kysyi, mitä hän tahtoi.\n\nVanha mies nojasi lapioonsa ja katsahti yli mustain turvekenttäin\nalenevaa aurinkoa kohti. \"Mitäkö minä tahdon?\" sanoi hän; sitten\nhän jatkoi syvällä vaikeroivalla äänellä pikemmin itsekseen kuin\nkysyjälle: \"Kaikki uljaat poikamme ja rakkaat tyttäremme ovat poissa\nmerten takana, ja vouti on anastanut minun sikani, ja tulva on vienyt\nviljani, ja minä olen vanha mies, ja _minä toivon tuomiopäivää_.\"\n\nTuomiopäivää! Sitä toivovat useammatkin kuin tuo vanhus. Koko\nmaasta kuuluu nälkävalitus, getoista ja maakunnista, vankiloista ja\ntilapäishoitoloista, majataloista ja työhuoneista — kansan huuto,\nkansan, jolla ei ole tarpeeksi syömistä. Miljoonia ihmisiä, miehiä,\nnaisia, lapsia ja pienokaisia, sokeat, kuurot, ontuvat ja sairaat,\nkulkureita ja raatajia, vankeja ja vaivaisia, Irlannin, Englannin,\nSkotlannin ja Walesin kansa on puutteellisen ravinnon varassa. Ja\nniin on siitä huolimatta, että viisi miestä voi tuottaa leipää\ntuhannelle, että yksi työmies voi valmistaa puuvillavaatteet 250\nihmiselle, villaiset 300 ihmiselle ja kengät ja jalkineet 1,000\nihmiselle. Näyttää siltä, että 40,000,000 hoitaa isoa taloaan\nhuonosti. Tuloja on kyllä tarpeeksi, mutta jotakin rikollisen\nväärää on hoidossa. Ja kukapa uskaltaa väittää, ettei sitä hoideta\nrikollisen huonosti, tätä isoa taloa, kun viisi miestä voi tuottaa\nleipää tuhannelle, mutta miljoonilla ei ole tarpeeksi syötävää.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nJUOPPOUS, KOHTUULLISUUS JA SÄÄSTÄVÄISYYS.\n\n\nVoi sanoa, että Englannin työväenluokka on oluessa liotettu. Se\non tehnyt heidät tylsiksi ja tyhmiksi. Heidän kyvykkyytensä on\npahoin pilaantunut, ja he menettävät kaiken sen mielikuvituksen,\nkeksimiskyvyn ja näppäryyden, mikä heillä saattaisi olla syntynsä\nnojalla. Sitä voi tuskin sanoa hankituksi tavaksi, sillä he ovat\nsiihen tottuneet jo varhaisimmassa lapsuudessaan. Lapset syntyvät\njuoppoudessa, ovat sen saastuttamat jo ennenkuin vetävät ensimmäisen\nhenkäyksensä, tulevat maailmaan väkijuoman maku suussaan ja sen haju\nsieraimissaan ja kasvavat keskellä sitä.\n\nKapakoita on kaikkialla. Niitä kukoistaa joka kadunkulmassa ja\nkulmain välilläkin, ja naiset käyvät niissä melkein yhtä uutterasti\nkuin miehetkin. Lapsia tapaa sieltä niinikään, odottamassa, milloin\nisät ja äidit ennättävät kotia, ja he maistelevat vanhempainsa\nlaseista, kuuntelevat karkeata kielenkäyttöä ja turmelevaa\nkeskustelua, käsittävät sen myrkyttävän sisällyksen ja tottuvat\nirstailuun ja juoppouteen.\n\n\"Sopivaisuus\" on yhtäläinen valtias työväen kuin porvaristonkin\nkeskuudessa, mutta työväen keskuudessa kapakassa-käynti on sellainen\nasia, jota ei peitellä. Siihen ei liity mitään arvoa alentavaa eikä\nhäpeällistä, eikä nuori vaimo tai tyttö ollenkaan häpäise mainettaan\nsiellä käymällä.\n\nMuistan, kuinka eräs tyttö kahvilassa sanoi: \"En juo koskaan väkeviä\nkapakassa ollessani.\" Hän oli nuori, kaunis tarjoilijatar, ja hän\nselitteli toiselle tarjoilijattarelle erinomaista kunniallisuuttaan\nja varovaisuuttaan. \"Sopivaisuuden\" rajaviivana olivat väkijuomat,\nmutta nuori puhdas tyttö saattoi vallan hyvin ja vaaratta juoda\nolutta ja mennä kapakkaan sitä juomaan.\n\nEi ainoastaan heidän oluensa ole sopimatonta ihmisten juomaksi,\nvaan myös sikäläiset miehet ja naiset ovat liiankin usein\nsopimattomia olutta juomaan. Mutta toisaalta taas juuri tämä heidän\nsopimattomuutensa ajaa heitä sitä juomaan. Heidän ruumiinsa, joka on\nhuonovointinen ja potee ravinnon puutetta sekä liika-asutuksen ja\nlikaisuuden seurauksia, on saanut sairaalloisen himon tähän juomaan,\naivan samoin kuin Manchesterin tehtaitten liiaksi rasittuneet\ntyöläiset himoitsevat suunnattomia määriä maustettuja kurkkuja ja\nmuuta sellaista luonnotonta ruokaa. Epäterveellinen työnteko ja elämä\nsynnyttää epäterveellisiä makuja ja himoja. Ihmisellä, joka raataa\nankarammin kuin hevonen ja asuu ja syö kuin sika, ei voi samaan\naikaan olla puhtaita ja terveellisiä aatteita ja mielihaluja.\n\nKotielämän hävitessä kapakka astuu tilalle. Luonnoton juontihimo ei\nole ainoastaan niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat liiasta työstä\nrasittuneet ja lopen väsyneet, joita vaivaa huono ruoansulatus ja\njoiden terveydentila muuten on huono ja jotka elämän iljettäväisyys\nja yksitoikkoisuus on turruttanut; myöskin kotia kaipaavat miehet\nja naiset, joilla ei ole kotielämää, pakenevat kapakan valoon ja\npauhuun, turhaan yrittäen siten tyydyttää kodinkaipuutansa. Sillä kun\nperhe asuu yhdessä ainoassa pienessä huoneessa, on kotielämä mahdoton.\n\nKun sellaista asuntoa vain päällisinkin puolin tarkastelee, niin\nhavaitsee yhden tärkeän juoppouden syyn. Siinä perhe nousee makuulta\naamulla, pukeutuu ja siistii itsensä, isä, äiti, pojat ja tyttäret,\nja samassa huoneessa, samassa ahdingossa (sillä huone on pieni)\nvaimo ja äiti keittää aamiaisen. Ja samassa huoneessa, jonka ilma\non raskas ja tunkkaantunut perheen yhteenahdettujen ruumiiden\nkokoöisestä huokumisesta, se aamiainen sitten syödään. Isä lähtee\ntyöhön, vanhemmat lapset kouluun tai kadulle, ja äiti jää konttaavien\nja taapertavien pienokaistensa kanssa tekemään kotiaskareitaan — yhä\nsamassa huoneessa. Siellä hän pesee pyykkinsä ja täyttää ahtaat tilat\nsaippuavaahdolla ja likaisten vaatteiden hajulla ja ripustaa sinne\nkatonrajaan märät liinavaatteet kuivamaan.\n\nIllan tullen perhe laskeutuu siellä päivän moninaisten hajujen\nkeskellä \"mainioille\" makuutiloilleen. Tarkemmin sanoen niin monet\nkuin mahdollista pinotaan ainoaan vuoteeseen (jos heillä on vuode) ja\nloput painautuvat permannolle. Ja tällaista on koko heidän elämänsä\nkulku, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, sillä siinä ei ole\nkoskaan vaihtelua, paitsi milloin heidät häädetään pois. Kun lapsi\nkuolee, ja jotkut kuolevat välttämättömästi, koska viisikymmentäviisi\nprosenttia Itäpään lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan,\nsäilytetään ruumista samassa huoneessa. Ja jos he ovat perin köyhiä,\nsitä täytyy säilyttää sangen kauan, ennenkuin se voidaan haudata.\nPäivisin se makaa vuoteella, öisin, jolloin elossa olevat tarvitsevat\nvuoteen, vainaja saa haltuunsa pöydän, josta he aamulla, kun ruumis\njälleen on siirretty sänkyyn, syövät aamiaisensa. Joskus lasketaan\nruumis hyllylle, joka on heidän ruokiensa säilytyspaikkana. Vain\nparisen viikkoa sitten muuan Itäpään vaimo valitteli saaneensa näin\nsäilytellä lapsi vainajansa ruumista kolme viikkoa, kykenemättä sitä\nhautaamaan.\n\nTällainen nyt kuvailemani huone ei ole koti, vaan hirmupesä. Ja\nniitä miehiä ja naisia, jotka sieltä pakenevat kapakkaan, ei sovi\nmoittia, vaan heitä on säälittävä. Lontoossa on 300,000 perheiksi\njakaantunutta ihmistä, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa, ja\n900,000 ihmistä, jotka asuvat vuoden 1891 terveydenhoitolakia rikkoen\n— sangen suuri asiakaspiiri väkijuomakaupalle.\n\nLisäksi tulee menestymisen epävarmuus, toimeentulon epävakaisuus,\nhyvin perusteltu tulevaisuuden pelko — kaikki voimakkaita ihmisten\njuomahimon yllyttäjiä. Kurjuus etsii edes jotakin helpotusta, ja\nkapakassa sen huolet huojentuvat, ja siellä se voi unohtaa. Se\non epäterveellistä. Sellaista se on, mutta kaikki muukin heidän\nelämässään on epäterveellistä, ja juopumus tuottaa toki unhotusta,\njota mikään muu heidän elämässään ei voi antaa. Se elähdyttääkin\nheitä ja saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaammiksi ja paremmiksi,\nvaikka se samalla painaa heidät alemmaksi ja muuttaa heidät entistä\nenemmän eläimiksi. Onnettomalle miehelle tai naiselle se merkitsee\nkilpajuoksua kahden kurjuuden välillä, joka päättyy kuolemaan.\n\nEi ole mitään hyötyä raittiuden ja kohtuuden saarnaamisesta näille\nihmisille. Juopottelu saattaa kyllä olla monien surkeuksien syynä,\nmutta se on itse vuorostaan toisten, sitä vanhempien surkeuksien\nsynnyttämä. Raittiuden apostolit saavat saarnata sydämensä pohjasta\nheille juoppouden pahetta vastaan, mutta juoppous ja sen epäkohdat\nsäilyvät, kunnes on poistettu ne epäkohdat, jotka saattavat ihmiset\njuoppouteen.\n\nSiksi kunnes ne ihmiset, jotka koettavat auttaa, ymmärtävät tämän,\novat heidän hyvää tarkoittavat yrityksensä turhia, ja he saavat\naikaan näytelmän, joka herättää Olympossa vain naurua. Olen käynyt\njapanilaisessa taidenäyttelyssä, joka oli avattu Whitechapelin\nköyhiä varten ja jonka tarkoitus oli kohottaa heitä ja herättää\nheissä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuuta. Edellyttäen (vaikka\nniin ei ole asian laita), että köyhä väki siten oppisi tuntemaan ja\nkaipaamaan kaunista, totta ja hyvää, heidän elämänsä ruma totuus ja\nse yhteiskunnallinen laki, joka tuomitsee joka kolmannen kuolemaan\nyleisen armeliaisuuden hoteissa, todistavat, että tästä tiedosta ja\nkaipuusta tulisi heille vain uusi kirous. Heillä olisi saman verran\nenemmän unohtamista kuin he siten olisivat oppineet tuntemaan ja\nkaipaamaan. Jos kohtalo tänä päivänä kahlehtisi minut elämään Itäpään\norjana loppuikäni ja myöntäisi minulle vain yhden toivomuksen, niin\ntoivoisin, että unohtaisin kaiken, mikä on kaunista, totta ja hyvää,\nettä unohtaisin kaiken, mitä olen kirjoista oppinut, että unohtaisin\ntuntemani ihmiset, kuulemani asiat ja näkemäni maat. Ja ellei kohtalo\nsiihen suostuisi, niin olen aivan varma, että joisin itseni humalaan\nja unohtaisin kaiken niin usein kuin mahdollista.\n\nVoi ihmisiä, jotka koettavat auttaa! Heidän koulusiirtolansa,\nlähetys- ja armeliaisuustoimintansa ja sen sellainen on kaikki\nepäonnistunutta. Asiain luonnon takia niiden täytyy olla pelkkää\nepäonnistumista. Ne ovat väärin, vaikkakin vakaumuksen mukaan,\nsuunniteltuja. He lähestyvät elämää ymmärtämällä elämän väärin,\nne hyvät ihmiset. He eivät ymmärrä Länsipäätäkään, mutta tulevat\nkuitenkin Itäpäähän opettajina ja viisaina. He eivät ymmärrä\nKristuksen yksinkertaisinta yhteiskuntaoppia, mutta kuitenkin\nhe tulevat viheliäisten ja halveksittujen tykö yhteiskunnan\nparantajain sotisovassa. He ovat työskennelleet uskollisesti, mutta\nlukuunottamatta mitättömän pienen kurjuusmäärän lieventämistä ja\nerinäisten tietojen kokoamista, jotka toisella tavoin olisi saatu\nkootuksi tieteellisemmin ja vähemmillä kustannuksilla, he eivät ole\nsaaneet aikaan mitään.\n\nJoku onkin sanonut, että he tekevät köyhien hyväksi kaikkensa, mutta\neivät \"laskeudu heidän selästään\". Yksinpä ne rahatkin, joita he\nsirottelevat lapsellisissa puuhailuissaan, on riistetty köyhiltä. He\npolveutuvat menestyneiden ja ryösteleväin kaksijalkaisten suvusta,\njoka on noussut työmiehen ja hänen palkkansa väliin, ja he koettavat\nselittää työmiehelle, mitä hänen tulee tehdä sillä säälittävän\npienellä jäännöksellä, joka on hänelle luovutettu. Mitä Jumalan\nnimessä auttaa se, että perustetaan työntekijättärille hoitoloita,\njoihin esimerkiksi otetaan lapsi, äidin valmistaessa orvokkikukkasia\nIslingtonissa kolmesta neljännespennystä krossin, kun lapsia ja\nkukkasten tekijöitä alati syntyy enemmän kuin he voivat hoitoloihinsa\nottaa? Tämä orvokkien tekijätär nyplää kutakin kukkaa neljä kertaa,\n576 nypläyksestä hän siis saa kolme neljännespennyä, ja päivässä\nhän nypläilee kukkasia 6,912 kertaa yhdeksän pennyn palkasta. Häntä\nryöstetään! Joku on \"hänen selässään\", eikä kauneuden, totuuden ja\nhyvän kaipuu kevennä hänen kuormaansa. He eivät tee mitään hänen\nhyväkseen, ne puoskarit. Ja se, mitä he äidin hyväksi jättävät\ntekemättä, saattaa iltaisin, lapsen kotia tultua, turhaksi senkin,\nmitä he lapsen hyväksi ovat päivällä tehneet.\n\nJa se, mitä he yhteisesti opettavat, on kerta kaikkiaan\nperinpohjaista valhetta. He eivät tiedä, että se on valhetta,\nmutta heidän tietämättömyytensä ei sitä totuudeksi tee. Ja heidän\nsaarnaamansa valhe on \"säästäväisyys\". Yksi esimerkki osoittaa tämän.\nLiika-asutussa Lontoossa on taistelu työmahdollisuuksista ankara,\nja tämän taistelun takia palkat painuvat alimmalle toimeentulon\ntasolle. Säästäväisyys merkitsisi työmiehelle sitä, että hänen tulisi\nkuluttaa vähemmän kuin hänellä on tuloja — toisin sanoen elää\nvähemmällä. Tämä taas on samaa kuin huonon elintason alentaminen\nvielä huonommaksi. Työmahdollisuuksista kilpailtaessa alemman\nelintason mies tarjoutuu vähemmällä kuin korkeammalla tasolla\nelävä. Ja pieni joukkokin sellaisia säästäväisiä työmiehiä alentaa\njokaisessa teollisuudenhaarassa, missä työn kysyntä on suurempi kuin\nsen tarjonta, vakinaisesti sen teollisuudenhaaran palkkoja. Eivätkä\nsäästäväiset sitten enää ole säästäväisiä, sillä heidän tulonsa\nvähenee, kunnes se vastaa heidän kulutustaan.\n\nLyhyesti sanoen, säästäväisyys tappaa säästäväisyyden. Jos jokainen\nEnglannin työmies kuulisi säästäväisyyden saarnaajia ja vähentäisi\nmenonsa puolella, niin se seikka, että työn kysyjiä on enemmän\nkuin työtä on tarjolla, alentaisi pian palkatkin puolella. Eikä\nsenjälkeen ainoakaan englantilainen työmies voisi olla säästäväinen,\nsillä heidän täytyisi syödä kokonaan täten vähentyneet tulonsa.\nLyhytnäköiset säästäväisyyden saarnaajat ällistyisivät tietysti tätä\ntulosta. Heidän epäonnistumisensa ulottuisi tarkalleen yhtä laajalle\nkuin heidän propagandansa onnistuminen. Ja joka tapauksessa on\npelkkää pötyä ja hullutusta säästäväisyyden saarnaaminen 1,800,000\nLontoon työläiselle, joiden kokonaistulo viikossa perhettä kohti\njaettuna on vähemmän kuin 21 shillinkiä ja joiden tästä määrästä on\nneljännes tai puolet maksettava vuokrana.\n\nMerkittävänä ja ylevänä poikkeuksena niiden ihmisten turhista\nponnistuksista, jotka kokevat auttaa, on mainittava tri Barnardo\nHomesin toiminta. Tohtori Barnardo on \"lasten pyydystäjä\". Hän\npyydystää heidät nuorina, ennenkuin he ovat ennättäneet paatuneina\njoutua yhteiskunnan pahuuden myllyyn, ja sitten hän lähettää heidät\nkasvamaan ja kehittymään toisen ja paremman yhteiskunnan myllyyn.\nTähän asti hän on lähettänyt maasta pois 13,340 poikaa, useimmat\nKanadaan, eikä täyttä yhtä viidestäkymmenestä ole epäonnistunut.\nSe on loistava tulos, kun otetaan huomioon, että nämä poikaset\novat orpoja ja karkureita, vailla kotia ja vanhempia ja temmatut\nKadotuksen-kuilun perimmäisestä pohjasta ja neljäkymmentäyhdeksän\njoka viidestäkymmenestä on tullut mieheksi.\n\nJokaisena vuoden vuorokautena tohtori Barnardo pyydystää kaduilta\nyhdeksän orpoa, joten saattaa käsittää hänen toimialansa laajuuden.\nIhmiset, jotka koettavat auttaa, saattaisivat hänestä jotakin oppia.\nHän ei yritäkään kaunistella kurjuutta. Hän etsii yhteiskunnallisen\nriettauden ja kurjuuden lähteet. Hän erottaa katukansan sikiöt\nruttoisesta ympäristöstään ja sijoittaa heidät terveelliseen\nja raittiiseen seutuun, missä heistä kehitetään, karaistaan ja\nmuovaillaan miehiä.\n\nJos ihmiset, jotka koettavat auttaa, lakkaisivat leikkimästä ja\nhutiloimasta päivähoitoloillaan ja japanilaisilla taidenäyttelyillään\nja opettelisivat tuntemaan Länsipäänsä ja Kristuksen yhteiskuntaopin,\nniin he pystyisivät paremmin siihen työhön, jota heidän pitäisi\nmaailmassa tehdä. Ja jos he sitten ryhtyvät siihen työhön, niin\nheidän on kuljettava tohtori Barnardon tietä, mutta työskenneltävä\nniin suuressa asteikossa, että sitä voidaan sovelluttaa koko kansaan.\nHe eivät silloin sullo kauniin, toden ja hyvän kaipuuta sellaisen\nvaimon kurkkuun joka tekee orvokinkukkia kolmella neljännespennyllä\nkrossin, vaan he karkoittavat syöttilään hänen selästään eivätkä\nsalli sen imeä itseään niin täyteen, että sen on mentävä roomalaiseen\nkylpyyn hikoilemaan liiat lihansa pois. Ja omaksi hämmästyksekseen\nhe huomaavatkin, että juuri heidän itsensä on sen vaimon selästä\nlaskeuduttava, samoinkuin monien muidenkin vaimojen ja lasten\nselästä, missä he eivät unissaankaan ole luulleet ratsastavansa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nASIAIN HOITAMINEN.\n\n\nTässä viimeisessä luvussa lienee paikallaan katsahtaa yhteiskunnan\nKadotuksen-kuilua sen laajimmassa muodossa ja asettaa sivistykselle\nerinäisiä kysymyksiä, joihin vastatessaan sivistyksen täytyy kestää\ntai kaatua. Esimerkiksi: Onko sivistys parantanut ihmisen kohtaloa?\n\"Ihminen\" sanaa käytän sen demokraattisessa merkityksessä osoittamaan\ntavallista ihmistä. Kysymys siis saa muodon: _Onko sivistys\nparantanut tavallisen ihmisen kohtaloa_?\n\nKatsokaamme! Alaskassa, Yukon-joen rantamilla, lähellä sen suuta,\nasuu Innuit-niminen heimo. He ovat varsin alkuperäisellä kannalla\nolevaa kansaa, jonka keskuudessa sivistyksen äärettömästä koneistosta\nnäkee vain värähteleviä varjoja. Heidän omaisuutensa arvo on ehkä\n2 puntaa päätä kohden. He metsästävät ja kalastavat ravintonsa\nluupäisillä keihäillä ja nuolilla. Heillä ei ole milloinkaan asunnon\npuutetta. Heidän vaatteensa, jotka enimmäkseen ovat eläinten nahoista\ntehtyjä, ovat lämpimät. Heillä on aina polttoainetta nuotioonsa,\nsamoin hirsiä rakennuksiinsa, jotka he rakentavat osittain maan alle\nja joissa he makaavat kokoonkyyristyneinä ankaran pakkaskauden.\nKesäisin he asuvat teltoissa, jotka ovat alttiina kaikille tuulille\nja kylmälle. He ovat terveitä, voimakkaita ja onnellisia. Heidän\nainoa huolensa on ravinto. Heillä on runsauden aikansa ja puutteen\naikansa. Hyvinä aikoina he juhlivat, pahoina aikoina heitä kuolee\nnälkään. Mutta nälänhätä, alati kestävä ruoan puute, jota suuri\nosa heistä alinomaa kärsisi, on tuntematon. Eikä heillä liioin ole\nlainkaan velkoja.\n\nYhdistyneessä kuningaskunnassa, läntisen valtameren partaalla,\nasuu Englannin kansa. Se on korkeasti sivistynyt kansa. Sen\nomaisuuden arvo on vähintään 300 puntaa päätä kohden. Se hankkii\nravintonsa tekemällä työtä äärettömän suurissa tuotantolaitoksissa.\nSuurimmalta osaltaan se kärsii asunnon puutetta. Suuri osa siitä\nasuu kelvottomissa asunnoissa, suurella osalla ei ole riittävästi\npolttoaineita pysyäkseen lämpiminä eikä riittävästi vaatteita.\nUseilla ei ole milloinkaan asuntoa, vaan he asuvat suojattomina\ntähtien alla. Monet hytisevät kesät talvet kaduilla ryysyissänsä.\nHeillä on hyvät ja huonot aikansa. Hyvinä aikoina monen onnistuu\nsaada kylliksi syödäkseen, huonoina aikoina heitä kuolee nälkään.\nHeitä kuolee nälkään nyt, heitä kuoli eilen ja viime vuonna,\nheitä kuolee huomenna ja ensi vuonna nälkään, sillä he kärsivät,\ntoisin kuin innuitit, alituisesta nälänhädästä. Englannin kansaa\non 40,000,000 ja 939 joka tuhannesta kuolee köyhänä, minkä ohessa\nalituinen 8,000,000:n suuruinen armeija ponnistelee nälänhädän\njyrkällä rinteellä. Lisäksi jokainen syntyvä lapsi saa 22 punnan\nsuuruisen velan syntyessään vastattavakseen. Tämä johtuu taidokkaasta\nkeksinnöstä, jota sanotaan valtiovelaksi.\n\nTasapuolisesti vertailtaessa tavallista innuitia tavalliseen\nenglantilaiseen havaitaan, että elämä ei pitele innuitia niin\nkovakouraisesti kuin englantilaista, että innuitilainen kärsii\nnälkää vain huonoina aikoina, mutta englantilainen hyvinäkin\naikoina samalla tavalla, että ainoaltakaan innuitilta ei puutu\npolttoainetta, vaatteita eikä asuntoa, mutta englantilainen on\nalati näiden kolmen välttämättömän tarvikkeen puutteessa. Tässä\nyhteydessä sopii esittää esimerkiksi sellaisen miehen kuin Huxleyn\narvostelu. Opittuaan tuntemaan Lontoon Itäpään olot sikäläisenä\nlääkärinä sekä tiedemiehenä tutkittuaan kaikkein alkuperäisimpäin\nraakalaisten elämää hän päättelee: \"Jos valittavanani olisi nämä\nkaksi vaihtoehtoa, niin empimättä valitsisin ennemmin raakalaisen\nkuin näiden kristillisen Lontoon ihmisten elämän.\"\n\nNe saatavissa olevat mukavuudet, joita ihminen nauttii, ovat\nihmistyön tuotteita. Kun sivistys ei ole kyennyt hankkimaan\ntavalliselle englantilaiselle ravintoa eikä asuntoa siinä määrässä\nkuin innuitilla on, herää kysymys: _Onko sivistys lisännyt tavallisen\nihmisen tuotantovoimaa_? Ellei sivistys ole lisännyt ihmisen\ntuotantovoimaa, niin se ei voi kestää.\n\nMutta hetihän voidaan myöntää, että sivistys _on lisännyt_ ihmisen\ntuotantovoimaa. Viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle. Yksi mies\nvoi tuottaa puuvillavaatetta 250 ihmiselle, villavaatetta 300 ja\nkenkiä 1,000 ihmiselle. Mutta tämän kirjan eri sivut osoittavat, että\nEnglannin kansasta miljoonat eivät saa tarpeeksi ruokaa, vaatteita\neivätkä jalkineita. Senvuoksi herää kolmas ja järkähtämätön kysymys:\n_Jos sivistys kerran on lisännyt tavallisen ihmisen tuotantovoimaa,\nniin miksi se ei ole parantanut tavallisen ihmisen kohtaloa_?\n\nSiihen on vain yksi vastaus — huono asiain hoitaminen. Sivistys on\ntehnyt mahdolliseksi kaikenlaiset elämän mukavuudet ja ilot. Näistä\ntavallinen englantilainen ei pääse osalliseksi. Jos hänen täytyy\nalati pysyä osattomana, niin sivistys kaatuu. Ei ole mitään syytä\nsuosia sellaista sivistystä, joka osoittautuu näin arvottomaksi.\nMutta mahdotontahan on, että ihmiset olisivat turhaan kehittäneet\ntätä ääretöntä taidollisuuttaan. Sellainen ajatus on järjetön. Jos\nsellainen masentava tappio olisi totta, niin se merkitsisi kaiken\nedistyksen ja kehityksen kuoliniskua.\n\nOn olemassa toinenkin vaihtoehto, mutta vain se. _Sivistys\non pakotettava parantamaan tavallisen ihmisen kohtaloa_. Jos\ntämä hyväksytään, niin se muodostuu heti kysymykseksi liikkeen\nhoitamisesta. Tuottavia puolia on jatkettava, tuottamattomat\nlopetettava. Valtakunta tuottaa Englannille joko hyötyä tai vahinkoa.\nJos se tuottaa vahinkoa, on siitä päästävä. Jos se tuottaa hyötyä, on\nsitä hoidettava siten, että tavallinenkin ihminen saa hyödystä osansa.\n\nJos taistelu kaupallisen ylivallan saavuttamiseksi kannattaa, niin\njatkettakoon sitä. Ellei se kannata, jos se vahingoittaa työmiestä\nja saattaa hänen kohtalonsa raakalaisen kohtaloa pahemmaksi, niin\nheitettäköön ulkomaiset markkinat ja teollisuuden herruus mereen.\nSillä ilmeinen tosiasia on, että jos 40,000,000 ihmistä sivistyksen\navulla on saanut suuremman tuotantovoiman kuin innuiteilla on, niin\nnäiden 40,000,000 ihmisen täytyy saada nauttia elämän mukavuuksista\nja iloista enemmän kuin innuitit.\n\nJos 400,000 englantilaista herrasmiestä, joilla \"ei ole mitään\ntointa\" heidän oman ilmoituksensa mukaan vuoden 1881 tilastossa,\nelää mitään tuottamatta, niin heistä on päästävä. Heidät on pantava\nkyntämään metsästystarhoja ja istuttamaan perunoita. Jos he tuottavat\njotakin, niin on heidän kaikin mokomin annettava jatkaa, mutta on\npidettävä vaaria siitä, että tavallinen englantilainenkin saa osansa\nsiitä hyödystä, jota he tuottavat työskentelemällä ilman mitään\ntointa.\n\nLyhyesti sanoen: yhteiskunta on järjestettävä uudelleen ja pystyvä\nhoitokunta asetettava sen etupäähän. Ei voi olla kysymystäkään siitä,\nettei nykyinen hoitokunta olisi kykenemätön. Se on juoksuttanut\nyhdistyneen kuningaskunnan veren kuiviin. Se on heikontanut kotona\npysyneen kansan, kunnes se on käynyt kykenemättömäksi taistelemaan\nkilpailevain kansain eturiveissä. Se on rakentanut Länsipään ja\nItäpään koko kuningaskunnan käsittäväksi, ja toinen pää mässäilee ja\nmätänee, ja toinen sairastaa ja näkee nälkää.\n\nMahtava valtakunta on haaksirikkoon menossa tämän kyvyttömän\nhoitokunnan käsissä. Ja valtakunnalla tarkoitan sitä valtiollista\nkoneistoa, joka pitää koossa maailman englanninkieltä puhuvia\nihmisiä, Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Eikä tätä ole sanottu missään\npessimistisessä mielessä. Veriheimolais-valtakunta on suurempi kuin\nvaltiollinen valtakunta, ja Uuden Maailman englantilaiset, ovat\nyhtä voimakkaita ja jänteviä kuin ennenkin. Mutta se valtiollinen\nvaltakunta, jonka alaisina he nimellisesti ovat yhteenliittyneet,\nse on tuhon oma. Se valtiollinen koneisto, jota sanotaan Brittein\nvaltakunnaksi, on lahoamassa. Nykyisen hoitokuntansa käsissä se\nmenettää joka päivä toimintavoimaansa.\n\nIlmeistä on, että tämä hoitokunta, joka on törkeästi ja rikollisesti\nvaltaansa väärinkäyttänyt, tullaan pyyhkäisemään pois. Se on ollut\ntuhlaavainen ja kykenemätön sekä lisäksi väärinkäyttänyt varoja.\nJokainen kuihtunut ja tahmeakasvoinen vaivaishoitolainen, jokainen\nsokea, jokainen vankilalapsi, jokainen mies, nainen ja lapsi, jonka\nvatsaa nälän tuskat jäytävät, on nälissään siksi, että hoitokunta on\nkäyttänyt varoja väärin.\n\nEikä tämän hoitokuntaluokan ainoakaan jäsen voi pestä käsiään\npuhtaiksi inhimillisyyden oikeusistuimessa. Kuolleet ja elävät\nsyyttävät heitä jokaisen ravinnon puutteessa kuolevan lapsen tähden,\njokaisen tytön tähden, joka nälkätyökomerosta pakenee öiselle\nPiccadillylle, jokaisen loppuunkuluneen raatajan tähden, joka syöksyy\nkanavaan. Sitä ruokaa, jota tämä hoitajaluokka syö, sitä viiniä,\njota se juo, niitä näyttelyitä, joita se pitää, ja niitä hienoja\nvaatteita, joihin se pukeutuu, tulevat vaatimaan kahdeksan miljoonaa\nsuuta, jotka eivät milloinkaan ole saaneet kylliksensä ruokaa, ja\nkaksi kertaa kahdeksan miljoonaa olentoa, jotka eivät koskaan ole\nsaaneet riittävästi vaatteita eivätkä kunnollista asuntoa.\n\nTässä ei voi erehtyä. Sivistys on satakertaisesti lisännyt ihmisen\ntuotantovoimaa, mutta huonon asiain hoitamisen takia sivistysihmiset\nelävät kurjemmin kuin elukat, ja heillä on vähemmän syömistä ja\nvähemmän suojelu- ja puolustuskeinoja luonnon voimia vastaan kuin\nkylmän vyöhykkeen innuitilaisella, joka tänäkin päivänä elää samalla\ntavalla kuin hän eli kivikaudella kymmenentuhatta vuotta sitten.\n\n\n\n"]