[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxZVt2NSlapiRygVTnBj0JZR0OVc2-da4CwzZgWGBwmU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3351,"Historiallisia pikkukuvia","Strindberg, August",1849,1912,"3351-strindberg-august-historiallisia-pikkukuvia","3351__Strindberg_August__Historiallisia_pikkukuvia",null,"romaani",[],[],"fi",1905,1911,28531,175085,false,53665,[23,24],"Manners and customs -- Fiction","Short stories",[26],"Historical Novels","\"Historiallisia pikakuvia\" by August Strindberg is a collection of historical sketches written in the early 20th century. This work likely reflects on significant historical figures and moments, exploring their relevance and impact. The book opens with vivid scenes set in ancient Egypt, featuring characters such as Amram, a skilled craftsman, who navigates the complexities of his society while grappling with themes of faith, oppression, and the divine.  The opening of this collection introduces us to Amram, who works as a woodworker and ornament craftsman under Pharaoh's rule. As he engages in conversations with his neighbors and reflects on the state of the Nile River, we see the brewing tension of a society facing hardship. Encountering a former friend, Ruben, both discuss the secrets and mysteries of their faith and beliefs while contrasting their roles in a society that is beginning to show signs of turmoil. The narrative combines elements of dialogue and rich descriptions to set the stage for themes of hope and despair in the context of a people longing for liberation from bondage. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Murros, Kaapo",226,"Teos sisältää historiallisia kertomuksia ja tuokiokuvia eri aikakausilta. Tarinat sijoittuvat muun muassa muinaiseen Egyptiin, antiikin Ateenaan ja Rooman valtakunnan murrosvaiheisiin.","August Strindbergin 'Historiallisia pikkukuvia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3353. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","HISTORIALLISIA PIKKUKUVIA\n\nKirj.\n\nAugust Strindberg\n\n\nSuomentanut\n\nKaapo Murros\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen Työväen Sanomalehti O.Y.\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Egyptin orjuus.\n Puoliympyrä Athenassa.\n Alkibiades.\n Sokrates.\n Leontopolis.\n Karitsa.\n Petoeläin.\n Luopio.\n Attila.\n\n\n\n\nEgyptin orjuus.\n\n\nVanha puunleikkaaja ja koristeseppä Amram asui joen rannalla\npalmun lehväin varjostamassa savimajassa. Siellä oli hänellä\nvaimonsa ja kolme lastaan. Hän oli kasvoiltansa keltainen ja käytti\npitkää partaa. Kun hän oli taitava ammatissaan, osasi veistää\nelehvantinluuta ja kovaa puuta, palveli hän Faraon talossa ja\ntyöskenteli sentakia temppeleissäkin.\n\nNyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua\nkohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta.\nKynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti.\nJa sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä\nalati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja\nkyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.\n\nNepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia,\nmonneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.\n\nAmram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:\n\n— Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.\n\n— Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!\n\n— Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?\n\n— Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja\nyksinkertaisesti.\n\n— Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra,\njoka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien\nholvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin\npadon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä\nsiinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa,\nnousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. — Niin,\nNepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut\ntoista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan\nsinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!\n\nHän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui\nesikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta\nrakennettujen talojen sarja.\n\nKauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika\nkasteli katua puodin edustalla.\n\n— Siunattua huomenta, Eleazar heimolaiseni, tervehti Amram.\n\n— En voi sanoa, vastasi kauppamies kiukkuisesi. Niili on pysähtynyt\nja alkaa laskea, se merkitsee huonoja aikoja.\n\n— Huonoja aikoja seuraavat hyvät ajat, niin ymmärsi isämme Abraham;\nja kun Josef Jaakobin poika ennusti ne seitsemän laihaa vuotta,\nneuvoi hän faraota kokoomaan aittoihin...\n\n— Voi niin olla, mutta se on ollutta ja mennyttä!\n\n— Niin, sinähän olet unohtanut lupauksenkin, Herran lupauksen\nAbraham ystävälleen...\n\n— Senkö siitä Kaanaan maasta? Sitähän olemme odotelleet neljäsataa\nvuotta, ja sen sijaan on Abrahamin lapsista nyt tullut orjia...\n\n— Abraham uskoi hyvässä ja pahassa, ilossa ja hädässä, ja se hänelle\nluettiin vanhurskaudeksi.\n\n— Minä en usko vähääkään, keskeytti Eleazar. Kyllä, kyllä uskon\nkaiken käyvän takaperoiseksi ja että minä saan sulkea puotini, jos\ntulee katovuosi...\n\nAmram läksi edelleen murheellisena ja saapui torille, jossa hän osti\nitselleen durrha-leivän, palasen ankeriasta ja joitakuita sipuleita.\n\nKun myyjätär otti kolikon, sylkäsi hän sitä, ja Amram teki samoin\nsaatuaan vaihtorahaa takaisin.\n\n— Syljitkö kolikkoa, heprealainen? ärähti kauppiatar.\n\n— Maan tavat tarttuvat! vastasi Amram.\n\n— Vastaatko, saastainen koira?\n\n— Puheeseen vastaan, en rivosanoihin.\n\nHeprealainen kulki edelleen, sillä väkeä oli kasaantunut paikalle.\nHän tapasi parturi Enochin, ja he tervehtivät merkin kautta, jonka\nmuukalaiset olivat keksineet ja joka tarkotti: Me uskomme Abrahamin\nlupaukseen, ja odotamme kärsivällisinä toivossa.\n\nAmram saapui vihdoin temppelipalatsille, kulki kautta sfinksien\nkujan ja seisoi pikku portin edustalla vasemmalla pylonilla. Hän\niski kädellään seitsemän lyöntiä, ja palvelija tuli näkyville, otti\nAmramia käsipuolesta ja saattoi hänet sisälle. Nuori pappi peitti\nhänen silmänsä siteellä; ja kun puunleikkaajan reppu oli tutkittu,\ntartuttiin hänen käteensä ja hänet saatettiin temppeliin. Milloin\nkävi kulku portaita ylös, milloin alas, joskus suoraan eteenpäin.\nPilareita väisteltiin, ja veden pauhinata kuului; kerran haiskahti\nkosteus, toisen kerran suitsutussavu.\n\nVihdoin pysähdyttiin, ja side poistettiin Amramin silmiltä. Hän\noli pienessä huoneessa, missä seinät olivat maalatut, missä oli\nmuutamia penkkejä ja kaappi. Runsaasti kirjailtu ja elehvantin\nluulla koristeltu ebenholtsiovi erotti huoneen isonlaisesta salista,\njonka toisella puolella leveät portaat johtivat itää kohti olevalle\nterrassille.\n\nPappi jätti Amramin yksikseen osotettuaan hänelle että ovi oli\nkorjattava, ja helposti ymmärrettävällä eleellä vaadittuaan häneltä\näänettömyyttä ja vaiteliaisuutta.\n\nKun Amram jäi yksikseen ja ensi kerran oli pyhien muurien sisällä,\njotka eivät heprealaiseen voineet mitään kunnioitusta nostattaa,\nvaltasi hänet kuitenkin jonkinlainen kauhu kaiken sen salaperäisyyden\ntakia, jota oli nuoruudestaan asti kuullut kerrottavan, ja\nvälttääkseen pelkoa tietämättömyytensä tähden päätti hän tyydyttää\nuteliaisuutensa sen uhalla että hänet ajettaisiin takaisin, jos\ntapaisi jonkun.\n\nNäön vuoksi hän otti hienoteräisen höylän käteensä astuessaan isoon\nsaliin.\n\nSe oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu\nvesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön.\nSeiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen\npunamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit\njaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli\nseiniä vasten kohollaan.\n\nSitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu\npohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi\npöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo.\nSamassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman\npyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja\nvieressä oli kone kulmien mittaamista varten.\n\nTäältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään\ntapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat,\njotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan,\nmutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä\nolevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja\nlaskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä,\nhavaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.\n\nSamassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa\npappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua,\nodottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja\nmolemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja\nvaihtaa.\n\nAmram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin\nkielitaisteluun:\n\n— Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista\nlupauksessa?\n\n— Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen\nsinut!\n\n— Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi\nnäköpiiristäni.\n\n— Entä sinä?\n\n— Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun\nminut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.\n\n— Minä olen kirjuri korkeakoulussa...\n\n— Ja uhraat vieraille jumalille?\n\n— En, en uhraa, Amram, ja uskon lupaukseen olen säilyttänyt, Amram.\nAstuin tähän taloon saadakseni tietoa viisaitten salaisuuksista\nja voidakseni sisältäpäin avata linnan, joka Israelin kahlehtii\nvankeuteen.\n\n— Salaisuuksista? Miksi täytyy korkeimman olla salaista?\n\n— Siksi että kansa käsittää vain alhaista.\n\n— Ettehän itse usko näihin eläimiin, joita sanotte pyhiksi?\n\n— Emme, ne ovat vain symbooleja. Näkyväisiä merkkejä näkymättömän\nosottamiseksi. Me papit ja oppineet palvelemme sitä Ainoata,\nkätkettyä, sen näkyväisessä muodossa: Aurinkoa, elämän antajaa\nja ylläpitäjää. — Muistathan lapsuutemme ajoilta, kuinka farao\nAmenophis neljäs väkisin poisti vanhat jumalat ja pyhien eläinten\npalveluksen. Hän muutti Thebestä kauemmas alaspäin jokea ja julisti\nyksijumalaisuusopin. Tiedätkö, mistä hän sen opin sai? Israelilta,\njoka Josefin mentyä avioliittoon ylhäisen On-papin tyttären Ansetin\nkanssa lisääntyi ja avioliittoja solmi korkeitten farao-sukuistenkin\ntyttärien kanssa. Mutta Amenophisin kuoltua kaikki palautettiin\nennalleen, hallituspaikka muutettiin takaisin Thebeen, vanhat jumalat\notettiin palveltaviksi — kaikki kansan tähden.\n\n— Ja te yhä vaan palvelette sitä Ainoata, Kätkettyä, Ijankaikkista?\n\n— Me teemme niin!\n\n— Onko sitten jumalanne sama kuin Abrahamin, Isakin ja Jakobin\njumala?\n\n— Todennäköisesti, kun kerran muuta ei ole kuin yksi!\n\n— Merkillistä se on! Mutta kuinka te sitten vainootte heprealaisia?\n\n— Muukalaiskansoilla ei juuri ole tapana rakastaa toisiaan.\nTiedäthän että faraomme äskettäin on sotinut syrialaisia vastaan...\nChetan kansaa.\n\n— Kaanaan maassa ja ympäristöillä, isiemme ja lupauksen maassa!\nKatsohan, Herra Zebaoth, meidän jumalamme lähettää hänet raivaamaan\ntietä kansallemme.\n\n— Uskotko vielä lupaukseen?\n\n— Yhtä varmasti kuin Herra elää! Ja minulle on sanottu, että aika\npian on täytetty, jolloin me vaellamme pois orjuudesta luvattuun\nmaahan!\n\nKirjuri ei vastannut, mutta hänen kasvonsa osoittivat sekä epäilystä\nAmramin tiedonannon suhteen että varmuutta jostakin muusta, joka pian\noli tapahtuva.\n\nAmram, joka ei halunnut laskea mitään uutta valaistusta uskoansa\njärkyttämään, poikkesi keskustelusta ja siirtyi välinpitämättömänä\ntoiseen asiaan.\n\n— Siinäpä merkilliset portaat.\n\n— Hissi se on eikä porras.\n\nAmram katsahti ylöspäin kupoolikattoon ja keksi uuden kiinnekohdan,\nmillä riippua kiinni keskustelussa, josta ei hän halunnut luopua.\n\n— Onko tämä taivas? hän kysyi.\n\n— Se on taivas.\n\n— Entä sen salaisuudet?\n\n— Mitäpä niistä salaisuuksista! Ne ovat jokaisen saatavissa, joka ne\nvoi käsittää.\n\n— Sanohan ne muutamalla sanalla!\n\n— Tähtitieto ei ole minun alaani, ja vähän minä tiedän, mutta\nsamantekevä — muutamalla sanalla. Holvi, joka riippuu, on taivas,\nlauta, joka pöydällä, on maa. Nyt sanovat viisaat näin: Alussa\nlepäilivät maa, Sibu, ja taivas, Nuit, toistensa rinnalla. Se on\nselvennettynä: ne olivat yksi! Mutta ilman ja päivänvalon jumala Shu\nnosti taivasta ja asetti sen holviksi maan yli. Kiinteät tähtikuviot,\njotka tunnemme, ovat siis aivan kuin jäljennös, vahasinetti\nmaasta, ja tähtiä lukemalla oppineet voivat tutkia selville maamme\ntuntemattomia seutuja. Katsohan nyt sitten niitä tähtikuvioita, jotka\ntunnet. Pohjoisessa Otava, etelässä eräänä vuodenaikana Metsästäjä\n(Orion) neljä tähteänsä neliössä ja kolme keskellä. Näitä kolmea me\nheprealaiset sanomme Jakobin sauvaksi, ja ylimmän läpi käy taivaan\ntasaaja eli ekvaattori, joka vastaa maan tasaajaa, missä Niilimme\nlähteitten luullaan olevan. Sitten sinähän tunnet myös meille niin\nrakkaan tähtikuvion, nimeltä Joki (Niili). Katsohan, kuinka se\njuoksee Metsästäjästä (Orionista), taipuu taivaalla yhtä moneen\nmutkaan kuin täällä maan päälläkin. Siis: Joka haluaa tietää maan\nkätkettyjä salaisuuksia, voi oppia ne taivaalta. — Meidän oppineemme\ntuntevat vain ne maat, jotka ovat päivän nousua kohti, mutta ne\nseudut, jotka ovat Otavan alapuolella pohjoisessa, ovat meille\ntuntemattomat, samoin kuin nekin maat, jotka ovat päivän laskun\npuolella. Mutta näyttää siltä kuin Otavan seudut olisivat aiotut\nsuuria tehtäviä varten. Neljä ja kolme ovat sen lukuja, samoinkuin\nMetsästäjänkin. Kolme on jumalaisuuden lisäominaisuuksia, neljä on\ntäydellisyys mahdollisuudessa, kolme ja neljä muodostavat ihmeellisen\nseitsenluvun.\n\nJumalille uhrataan epätasaisissa luvuissa, kolmessa, ihmisille\ntasaisissa luvuissa, neljässä. Tämän osapuilleen olen käsittänyt\ntaivaan salaisuuksista. Jos nyt tahdot jotakin tietää maan\nvastaavaisuuksista, niin katselkaamme faraoittemme hautoja, joiden\nnäkyväisenä tarkoituksena on olla hautoja, mutta joilla on myös\nsalainen tehtävänsä, nimittäin se, että ne kätkevät luvuissa ja\nmitoissa, mitä viisaat ovat selville tutkineet, koskeva Sibun ja\nNuitin sisäisiä suhteita. — Ensiksi tämä: Faraohauta eli pyramiidi\nkäsittelee lukuja neljä ja kolme; pohjapinta neljää, sivut kolmea,\njoka nyt oli taivaan salaisuuksia. Mutta ison pyramiidin pohjapinta\non 365 pyhää kyynärää leveä. Siinä on suurvuoden päivät 365. Mutta\npyramiidin kolminumeroinen sivu on 186 pitkää kyynärää eli stadio.\nSiitä näet, mistä tien mitta on otettu.\n\nJos kerrot pohjapinnan leveyden luvulla 500, joka on osapuilleen\nkaksinkertainen leveys pitkissä kyynärissä, saat pituuden, joka on\nsama kuin 1/360 osaa koko siitä piiristä, minkä aurinko vaeltaa\nvuodessa, kun 360 on pikku vuoden päiväin luku. Tämä pituus vastaa\nneljää aikaminuuttia, joten ne asukkaat, jotka asuvat niin sanottua\nastetta lännempänä meitä, saavat nähdä auringon nousevan neljää\naikaminuuttia myöhemmin kuin me... Enempää en muista luvuista ja\nmitoista; jos tahdot tietää enemmän, esimerkiksi, miksi pyramiidin\nsivut ovat 51 astetta kaltevia, saat kysyä tähtitaitoisilta. Laskutie\nhautakammioon on kaltevuudeltaan sitävastoin 27 astetta, joka vastaa\nmaailman akselin ja maan akselin kaltevuuden välistä erotusta.\n\nAmram oli seurannut erityisen tarkkaavana oppineen kirjurin\ntulkintaa faraohaudoista, ja kun Ruben mainitsi lukuja, kuunteli\nhänen kuulijansa silmät ummessa kuin olisi tahtonut painaa jotakin\nmieleensä. Vihdoin hän ryhtyi itse käsiksi sanoihin:\n\n— Sinä mainitsit viimeksi 27 astetta. No niin! Tämä ei ole maailman\nakselin kaltevuus, vaan linnunradan keskus, joka todennäköisesti\non varsinainen maailman akseli ja on 27 astetta päiväntasaajan\npohjoispuolella; maan akselin kaltevuus taas on 23 astetta auringon\nrataa kohti. Mutta sinä unohdit kolmannen, Menkheresin pyramiidin,\njonka pohjapinnan leveys on 107 pitkää kyynärää. Tämä luku 107\nesiintyy maailman kaikkeudessa kolme kertaa tai viisi. Sillä 107\naurinkoa mahtuu maan ja auringon välille; 107 on Venus kiertotähden\netäisyys auringosta; 107 on Jupiterin etäisyys auringosta,\nmerkittyinä kokonaisuuksina tai niiden osina.\n\nRuben hätkähti.\n\n— Mistä? Mistä olet saanut nämä? Tässä sinä annat minun seisoa\nnarrinasi. Mistä olet tämän oppinut?\n\n— Vanhimmiltamme ja viisailtamme, jotka ovat säilyttäneet muistot\nkotimaasta, Urin maasta Khaldeasta. Te halveksitte Assuria, te\nEgyptin miehet, jotka luulette, että Niili on maailman keskus. Mutta\näärettömyydessä on monta keskusta. Eufratin ja Tigrisin tienoilla\nolevan Assurin tuolla puolen on toinen maa toisen joen varrella,\nja sen maan nimi on Seitsen-virranmaa, koska senkin joki laskee\nseitsenhaaraisena, kuten Niilikin.\n\n— Niilillä on seitsemän haaraa. Olet oikeassa, kuten\nseitsenhaarainen kynttiläjalka...\n\n— Mikä merkitsee maailman valoa, joka on loistava kaikista maista,\nmissä virta halkoutuu laskeakseen maailman mereen. Virrat, näetkös,\novat maan verisuonia, ja kuten nämä vaihdellen kuljettavat sinistä\nverta ja punasta, niin on meidän maallammekin sininen Niilinsä ja\nveripunasensa. Sininen on myrkyllistä, kuten tumma veri, ja punanen\non hedelmällistä, eloa antavaa, kuten punanen veri. Siten on kaikki\nluonut vastakkaisuutensa ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä,\nsillä kaikkeus on yksi ja kaikkeuden herra on yksi, yksi ja ainoa!\n\nRuben kuunteli äänettömänä.\n\n— Puhu enemmän! hän sanoi vihdoin.\n\nAmram jatkoi sentakia:\n\n— Faraohaudat ovat myöskin kasvaneet siitä maasta, jossa ne\nseisovat. Ensimäinen eli suuri on muovailtu merisuolan esikuvan\nmukaan, kun se auringon lämmössä kiteytyy; ja jos kastepisaran\nlävitse näkisit suolajyvän sisässä, niin havaitsisit sen rakennetuksi\näärettömästä nelikivien röykkiöstä, samoinkuin suuren pyramiidinkin.\nMutta jos annat alunalipeän kiteytyä kiveksi, saat nähdä kokonaisen\npyramiidivainion. Aluna on saven suolaa. Siinä on sinulle maan suola\nja meren!\n\nMutta onpa toisellaisiakin pyramiideja, tylppäkärkisiä. Se on rikin\nalkuperäinen muoto, kun se kasvaa kalkista. Siis on meillä nyt vesi,\nmaa ja kalkki tulikivineen. Mutta onpa vielä kolmannenlaisiakin\npyramiideja, tylppäsärmäisiä, jotka ovat kiteytyneen piikiven eli\nvuorikristallin kaltaisia. Siinä on vuoriperuste. Tarkemmin nyt\ntutkittaessa Niilin mutaa tavataan siitä kaikki nämä muodot ja\nalkuaineet: Savi, Suola, Rikki ja Piikivi; siksi on Niili maan veri;\nja vuoret ovat liha, eivätkä luut.\n\nRuben, joka nyt tunnettiin nimellä Phator, oli katsellut Amramia\nkauhistuneena ja ihaillen, ja vasta kun tämä oli vaiennut, avasi\nRuben uudelleen suunsa:\n\n— Sinä et ole puunleikkaaja etkä koristeseppä, sinä et ole Amram.\n\n— Olen kyllä puunleikkaaja ja puuseppä, mutta minä olen myöskin\nIsraelin pappissäätyä. Olen Kehatin poika ja tämä oli Levin poika,\njoka oli Jakobin, Isakin pojan ja Abrahamin pojanpojan poika. Olen\nleviitta ja Jochebedin puoliso. Mirjam ja Aron ovat syntyneitä\nlapsiani, syntymätöntä odottelen. — Nyt palajan työhöni, johdata\nminua!\n\nPhator läksi edellä, mutta kulki toista tietä kuin Amram oli tullut.\n\nHeidän mennessään avoimen oven ohi, joka johti isoon kirjahyllyjä\nsisältävään saliin, pysähtyi Amram uteliaana ja halusi astua sisälle\nkatselemaan kirjojen paljoutta. Mutta Phator pidätti häntä takin\nhelmasta.\n\n— Älä mene sinne! Siellä on pelkkiä väjymyksiä ja ansoja. Kirjain\nhoitaja istuu kätkeytyneenä keskellä salia ja vartioi kateellisena\naarteita. Hän on laittauttanut lattian kuivista varvuista, jotka\nkirskuvat, kun niille astuu. Hän kuulee, jos joku hiipii sisälle, ja\nhän kuulee, jos joku kirjuri käy kiellettyjä kirjoja tarkastamassa —\nhän on taikuri! — Hän on kuullut meidät, ja... hän kurkotteleikse.\nEikö sinusta tunnu kuin kylmä käärmeen kieli koskettelisi poskeasi,\notsaasi ja silmäluomiasi?\n\n— Todellakin!\n\n— Hän se ojentelee sielunsa sormia, aivan kuin me käsivarsiamme;\nmutta nytpä minä katkaisen hänen tuntosarvensa, joka koettaa meitä\ntutkia!\n\nHän otti veitsen käteensä ja leikkasi sillä ilmaa heidän molempain\nedessä.\n\nAmramia hiveli lämpimän tunne, ja samassa hän näki suuren\ntuhatjalkaisen kiemurtelevan kuolintuskassa lattialla.\n\n— Te harjoitatte loihtutemppuja täällä? hän sanoi.\n\n— Etkö tiennyt?\n\n— Toivoin kuitenkin, ettei se ollut totta!\n\nSamassa oli kuin seinä olisi avautunut, ja märkä, Niilin mudasta\nmuodostunut valli olisi ilmestynyt näkyviin ja siinä krokotiilit ja\nkäärmeet kiertäytyneet toistensa ympärille, sekä samalla virtahepo\nuhaten polkenut etujalkojaan.\n\nAmram säikähti, mutta Phator otti esille koppakuoriaisen muotoisen\ntaikakalun ja tämä kilpenään hän kulki keskelle kauhuja, jotka\nhäipyivät savuksi, Amramin häntä seuratessa.\n\n— Hän vain kääntää näköaistin, se musta mies, sanoi Phator.\n\nJa hänen huitaistessaan kädellään hälveni koko näky olemattomiin.\n\nNyt he taas seisoivat ensimäisessä salissa, ja osottaen Niilin\nmittaria sanoi Amram:\n\n— Nälänhätä!\n\n— Ei ole epäilystäkään; sentakia on kaikki tarpeettomat suut\ntukittava...\n\n— Mi!...\n\nPhator oli sanonut liikoja ja huomasi sen.\n\n— Tarkoitan, hän jatkoi, että faraon on pakko mietiskellä viljan\nhankkimista.\n\n— Hän tarvitsisi nyt uuden Josefin.\n\n— Mitävarten? laukasi Phator kiivaammin kuin olisi tahtonutkaan.\nEtkö tiedä että Josef Jakobin poika saattoi egyptiläiset faraon\nmaaorjuuteen? Teidän aikakirjanne, meidän aikakirjamme kertovat, että\nhän otti talonpoikain maat avun pantiksi seitsemänä laihana vuonna,\nja että faraosta siten tuli Egyptin maan ainoa omistaja.\n\n— Sinä et ole Ruben, olet Phator, egyptiläinen mies, sillä jos\nolisit Israelista, et olisi puhunut noin! — Käyköön tiemme erilleen!\n— Nyt minä menen työhöni!\n\nAmram alkoi käydä käsiksi oveen, ja Phator liukui pylväitten varjoon\nja katosi. Mutta Amram näki käyristyneestä selästään, että hän hautoi\npahoja aivoituksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmramin palatessa kotiin illalla, oli hänen vaimonsa synnyttänyt\npoikalapsen. Se oli aivan kuin muutkin voimakkaat lapset, mutta ei\nhuutanut; ja se kapaloitiin pellavavaatteisiin kylvyn jälkeen sekä\nlaskettiin majan pimeimpään loukkoon.\n\nSeuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen\ntyöhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä\nkamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai\nvarotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä\nhuolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä\nveltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin;\nkatsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei\nsiis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati\nvuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun\npuolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän\nläksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli\npapyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.\n\nHän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta\nvältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.\n\nLopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat\nolivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa\nhiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi\nkorvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten\nsisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän,\njoka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.\n\nHän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi\nuhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle,\nja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen\nmeren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa\npurppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan\nkoholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan\nvalkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja\nnäytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai.\nToisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi\nkiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.\n\nSilloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan\ntakaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi,\nsamoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:\n\n— Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty\naamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua,\nijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä\nluoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat,\nkun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun\nuudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän\nmaahan, Sinä jumalten isä!\n\nHän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin\naurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.\n\nSilloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti\ntaukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton,\nkultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin\npantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon\nhänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota\npolkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä\ntumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.\n\n— Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao\nylimmäistä pappia.\n\n— Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut.\nHallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten\nvoittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi\ntervehtii faraota kasvoillansa.\n\nFarao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa\naurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan\nselventää:\n\n— Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat\npolkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin\nja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin\nviiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa\nalkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin\njäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin.\n— Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat\nolivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä\nihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan\nkohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli\ntullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta.\nVihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan\nvaltaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät\nkaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat\nauttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat\neksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon\nminä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen\nensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!\n\n— Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin,\nsinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin\nauringon silmä!\n\n— Mutta kuitenkin — mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla,\non korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle\nuni!\n\n— Kerro se, hallitsija!\n\n— Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut\nsilmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: \"Punanen maa on\nlevenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois\nkuin santa meressä.\"\n\n— Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei\nennusta.\n\n— Selitä se!\n\n— No niin! — Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa\nasuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan.\nMusta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!\n\n— Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet\nsiitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet\nmeitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä;\nmutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt\nviimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä\nhe ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.\n\n— Laske heidät menemään, herra!\n\n— En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.\n\n— Laske heidät!\n\n— En, tahdon hävittää heidät!\n\n— Laske heidät!\n\n— Varmasti tahdon heidät hävittää!\n\n— Entä uni, herra?\n\n— Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.\n\n— Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?\n\n— En, varotukseksi ja kehotukseksi!\n\n— Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on\nväkevämpi kuin meidän!\n\n— Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän\njumalamme! — Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä\nperuuta mitään.\n\n— Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia\nkansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa,\njoka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?\n\n— Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra\nasettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.\n\n— Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et\nvoi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin\nsaamasta katovuotta tänä vuonna.\n\n— Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?\n\n— Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se\nmerkitsee nälänhätää!\n\n— Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut,\njotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.\n\n— Päästä heidät, herra!\n\n— Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka\nheprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!\n\nFarao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja\nAmram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan\npapyrusliuskan.\n\nSilloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä\nlöytää.\n\nAurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä\noli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä\npingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista,\nkun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista\nitseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä\npiilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.\n\nPäästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys\noli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka\nei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan\neteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin\nkylvelemät papyrusliuskat.\n\n— Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator\nkäsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain\nparastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata\ntyöhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun\ntulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi,\nettä sitä ei surmata! — Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea\nisraelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!\n\nJa Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän\nkävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille\nedestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa\nhetken aikaa.\n\nMirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta\nnäytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti\nprinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti\ntuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä,\nkäsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä\nalaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu\nvienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä,\nkeikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää\njotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin\ntavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka\nkiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.\n\nMirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi\nkappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan\nkaislikkoon.\n\nTyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki\näidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli\nimettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.\n\n— Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään\nvirrassa.\n\n— Herra, Israelin jumala, armahda lastani!\n\n— Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.\n\nÄiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat\nkuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään\npienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean\ntaatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen\nja astui ylös vedestä.\n\nHeikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi\nväreili.\n\n— Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee\neteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra,\nIsraelin jumala, armahda!\n\n— Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut\nisäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja\nuskoi: \"Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi\ntuleman.\"\n\n— Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset...\n\n— Eipähän sinun poikaasi! — Ei vielä!\n\n— Rukoile ja toivo!\n\n— Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet\neivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on\ntoivo!\n\n— Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: \"Sinun siemenesi on\nvallitseva vihollisesi portit!\"\n\n— Ja isäsikin, Amram, pakeni...\n\n— Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa\nrakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän\nteki! — — Hiljaa, faraon tytär tulee!\n\n— Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.\n\n— Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä,\nälä pelkää mitään!\n\n— Hän on isänsä tytär!\n\n— Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin\nme! Sem ja Ham olivat veljekset!\n\n— Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.\n\n— Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan\nolkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme\nme.\n\n— Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu\nkylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa...\n\n— Se on haukka, äiti!\n\nJochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira,\nhän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.\n\nAskeleita ja ääniä kuului.\n\n— Faraon tytär yllättää meidät.\n\n— Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.\n\nMolemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär\nilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.\n\nHän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä\nkamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut\npitivät koossa.\n\nMutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan\nuteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät\ntuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista\nliikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran\nharvinaisesta lahjasta.\n\nNyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän\nputken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua\nja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt\nhän avasi kannen — Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan\n— prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi\njotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti\nkähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin\nprinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi\nja kääntyi takaisin rantaa kohti.\n\nMirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja\nheittäytyi kasvoilleen.\n\n— Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa,\njonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on\njumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.\n\n— Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?\n\n— Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda\nettä se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt\nannoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon\nhänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen!\nMene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!\n\nFaraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä\nkaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja\npäättänyt.\n\n— Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan!\nHänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin\njumala!\n\n— Nyt uskot lupauksen, äiti!\n\n— Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!\n\n\n\n\nPuoliympyrä Athenassa.\n\n\nLämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo\nvarjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä\nPallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.\n\nKirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen\nvalkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he\nnäyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita\nmiehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka\nympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa\nsaattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia,\njotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin\ntämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin\non täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin\nrikollinenkaan!\n\nSe oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi\nmerkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla,\nkapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa;\nseurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti\nkuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen\nja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa\nja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin,\nmiksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että\n\"hänen oli kotona ikävä\". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät,\nkuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa,\nvastasi Sokrates itse: \"Hehän ovat ihmisiä!\"\n\nMutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana\npysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa.\nSe oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles,\nmutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän\nkanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään\nmestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä\nseuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä.\nSelkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä\nitsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli\n\"luonut jumalat\" Athenalle.\n\nKaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä\nkuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä,\nkuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan\nväijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras,\njoka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan\nvalkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska\nhän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua\neloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin\naina solmi.\n\nVihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi\nollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen\nulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman\nhenkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain\npersonallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan,\nkohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.\n\nTervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin\npäivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen\nmuistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle\npuoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.\n\nKun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle,\nsyntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne\nkokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei\nollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä\nirstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.\n\nAlkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon,\nkatkasi ensin äänettömyyden.\n\n— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien,\npersialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.\n\n— Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme\nunohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki\npäivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.\n\nHän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja\nmaljojen ääreen, tohahti Alkibiades.\n\nSofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että\nsaattoi ryhtyä kehräämään:\n\n— Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen\npersialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli\nonnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja\nosanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?\n\n\"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan,\nkun sua aattelen!\"\n\n— Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi\nkieltänsä ja laski edelleen:\n\n— _Minähän_ en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos\nsen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole\nväittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen\nvain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole,\nSokrates?\n\nMestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:\n\n— Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja\nsalakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan\nväitteen.\n\n— Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi\nkiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:\n\n— Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia\npersialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?\n\n— Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.\n\n— Minä vetoan! vastusti sofisti.\n\n— Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.\n\n— Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades;\neikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun\nFidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja\nhänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee.\nKohteliaisuus on seuraelämän maustin.\n\nSiten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta\nsofisti ei hellittänyt puremaansa:\n\n— Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata\nkultansa auringolta, niin _voi_ se todistaa, että valtion myöntämä\nkulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin\nSokrates?\n\nMestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja\npuhui:\n\n— Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy\nlainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu,\nraukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa\nauringolta — se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän\nvastausta ansaitse. — Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata:\nTehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?\n\n— Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.\n\n— Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?\n\n— Sisäisen esikuvani mukaan.\n\n— Et siis minkään ulkonaisen? — Oletko nähnyt jumalattaren\nsilmilläsi?\n\n— En ulkonaisilla silmilläni.\n\n— Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?\n\n— Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole\nulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.\n\nPerikles keskeytti:\n\n— Valtion jumalat! — Ystävät, olkaa varuillanne!\n\nMutta Sokrates jatkoi:\n\n— Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole\ntehnyt sinua!\n\n— Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.\n\n— Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.\n\n— Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä,\nvaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle\nihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.\n\n— Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu\nsekä häpy että oikeudentunne.\n\nAlkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön\nmurhenäytelmäin sepittäjä Euripides.\n\n— Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä\npitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin\nkäsitellessäni jumalia.\n\nMutta Perikles keskeytti:\n\n— Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille\nHermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan\nkuuluisalle nahkurille.\n\n— Kleon! suhahti Alkibiades.\n\nMutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:\n\n— Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä\njumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut.\nEikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa\nkautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?\n\n— Aivan varmaan: \"Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan\".\nMutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.\n\n— No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.\n\nTaas kuului Periklesin varottava ääni:\n\n— Valtion jumalat! — Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!\n\n— Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on\nkuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset\nnousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja\nPhokis ovat jo Spartan puolella.\n\n— Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä\nhetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet\nmereen. — Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?\n\n— Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa,\nniin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin...\n\n— Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.\n\nEi, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole\nvaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet\ntunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.\n\n— Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin,\nAlkibiades?\n\n— Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni,\njoiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman\nvierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne\nkuolemaa?\n\n— Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos\nsinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.\n\n— Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.\n\n— Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä,\nmutta en vaimoista.\n\n— En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.\n\n— Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie\nvaimot miehiltä.\n\nPerikles nousi:\n\n— Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri,\nkorvattomat seinät! — Tue minua, Fidias, olen väsynyt!\n\nPlaton lähestyi Sokratesta.\n\n— Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.\n\n— Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.\n\n— On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon,\nmuistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta,\njoka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta\nsyntynyt!\n\n— Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen\nenonsakin Perikles, jaloa seuraa!\n\n— Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.\n\n— Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin\nluultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään.\nEikö totta, Sokrates?\n\n— Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!\n\nSeurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä\nDionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut\nkeskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä\noli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan\nkäsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon\nesille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:\n\n— Sinähän kuulit koko keskustelun?\n\n— Kyllä kuulin, vastasi tämä.\n\n— Sittenhän voit todistaa.\n\n— En voi todistaa, koska olen muukalainen.\n\n— Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia\nhäväistiin.\n\n— Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän\njumalanne eivät ole minun.\n\n— Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?\n\n— Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.\n\n— Foinikialainen siis?\n\n— En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta,\njoutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat\nheidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme,\nDavidin ja Salomonin hallitessa.\n\n— En tunne!\n\n— Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen\nNebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen\nBabyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian\nvaltakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet\nteidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa,\njota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.\n\n— Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä,\nmiten tulit tänne?\n\n— Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen,\npakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin,\nKretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety\npois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat\ntänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.\n\n— Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut\nkansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.\n\n— Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut\ntaivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.\n\n— Minkä lupauksen?\n\n— Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!\n\n— Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!\n\n— Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata\nvaeltaessamme ja vankeudessa.\n\n— Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?\n\n— En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates\nja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan\nheille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin\npalvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita.\nSentähden en todista häntä vastaan.\n\n— Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti\nvaruillasi. Mene!\n\n— Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin\nkauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.\n\nKleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin\npylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen,\njoka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän\nhävisi.\n\nAnytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä\nkirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:\n\n— \"Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys...\"\n\nKleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:\n\n— Mitä luet, Anytos?\n\n— Puhetta.\n\n— Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta!\nKansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten\nkulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät\nkohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta,\non aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!\n\n— Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!\n\n— En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu,\nkun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla\nesi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän\nkansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla?\nKuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän\nistuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina,\nvaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat\nkiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin\nja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme,\nme tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa\netsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä\nja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me\nmenehdymme...\n\nAnytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta\nkaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:\n\n— Perikles on sairas.\n\n— Onko hän sairas?\n\n— On, hänellä on kuume ruumiissaan.\n\n— Onko niin? Ehkäpä rutto?\n\n— Ehkä!\n\nTämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin\npitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:\n\n— Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.\n\n— Kleon, tietysti.\n\n— Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja\neikä juttujen tekijöitä. — Vai niin, vai on Perikles sairas. — Vai\nniin? — Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?\n\n— Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin...\n\n— Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta\nvaltio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta\nkaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion\njumalia — lisätarpeineen.\n\n— Minäkin kannatan valtion jumalia — niin kauan kuin kansa niitä\nkannattaa!\n\nMolemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi\npäästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle\nmuninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.\n\n— Sanoit että Nikias...\n\n— Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.\n\n— Mutta Alkibiades, kuka hän on?\n\n— Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan\nTermopylaelle.\n\n— Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä...\n\n— Makedonia pohjoisessa...\n\n— Ja lännessä se uusi Rooma!\n\n— Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!\n\n— Voi Hellasta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti\nperille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan\nhuilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin\neli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet\npylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.\n\nKevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat\nasetettu esille.\n\nAspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä.\nHän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli\nmalttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja\nväsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin\ntahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen;\nFidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten\nmuotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana\nnuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.\n\nMutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut\nruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän\nkutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades\npistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen\nkäteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.\n\nKun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti\nvelttoudestaan ja alotti keskustelun.\n\n— Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon\nesittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta\nnaisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?\n\n— Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut\nlapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta,\nSokrates?\n\n— Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me\nkaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun\nkauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole\npaljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis,\nFidias?\n\n— Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä;\neikö totta, Perikles?\n\n— Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas,\nsillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja\nharkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun\nviisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan\nviisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään\najatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön\nilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.\n\nProtagoras tarttui puheeseen:\n\n— Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä\nrinnoillaan.\n\n— Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi,\nlisäsi Fidias.\n\n— Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on\nmyös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne\nkauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja\nantaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan\nhän antaa antajalle antamistilaisuutta.\n\nEuripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:\n\n— Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?\n\n— Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu,\nEuripides!\n\n— Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.\n\n— No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. — Hippolitas\nsamannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:\n\n    \"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion,\n    Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin?\n    Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa,\n    ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois;\n    sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain\n    ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin\n    he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain'\n    sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois\n    näin ollen naista vailla saanut rauhan mies.\n    Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt,\n    niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen.\n    Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on,\n    ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän,\n    suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain.\"\n\n— No niin, Euripides, puolusta itseäsi.\n\n— Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on\nHippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun\nlasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä,\nkirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan\nmelkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan.\nSelittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin\nAlkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?\n\n— Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa.\nKaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta.\nPuolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa\nhänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin,\nProtagoras?\n\n— Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.\n\n— Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa\non valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei\nsiis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta.\nLuulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon\npuute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna\nitsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä,\ntodellista luonnettansa ja siis mustaa! — Mutta jokin voi valossa\nolla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa\npäältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä\nhyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän\nsekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka _ainoastaan_ vihaa\nnaista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides\nsiis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?\n\n— Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis\nhän on kai naisvihaaja.\n\n— Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti\nettä vihasi naista, _sekä_, huomaa se tarkoin! Minä rakastan\nAlkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt\nkysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?\n\n— Et millään tavalla! vastasi kuoro.\n\nMutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.\n\n— Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?\n\n— Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:\n\n— Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.\n\n— Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta\nvastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta\nei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta\nraskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin.\nSuurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa,\nkuten Euripides näyttämöllä.\n\nProtagoras keksi etsimättä:\n\n— Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?\n\n— Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee _meidän_\naatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen\nedessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee\nheidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen\ntunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta\nnyt tahdon puhua Periklesistä!\n\n— Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän\nkaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me\nolemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates\nilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en\nlue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen.\nSytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!\n\nMelua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja\nsisälle työntyi Alkibiades seurueineen.\n\nHän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului\nkaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin\nviinikapakasta.\n\n— Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes,\ntuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt\nmaanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa,\ntiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla\non nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä\non muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina\nFidiasille! — Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat\nhuilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä.\nMitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään\ntoimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!\n\nEuripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:\n\n— Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän\nnäyttää vakavalta.\n\nSyntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut\nukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti\nkahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.\n\nSilloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas\npolvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti\nlattialle.\n\nKaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän\nheikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:\n\n— Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan?\nSokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä\nkipauksella silmääkään räpäyttämättä.\n\nSokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta\nnyt hänellä ei ollut halua:\n\n— Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!\n\nJa kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:\n\n— Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme;\ntunnetko hänet?\n\n— Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.\n\nAlkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:\n\n— Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut\nSparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset\novat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä\nkansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä\nnähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai\nkeileos akru!\n\nNyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin\nhumalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero\nkulki pöydällä. — Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha!\nPöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on\nhumalassa?\n\nKaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:\n\n— Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen... käykö\nukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!\n\nKaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:\n\n— Talttukaa! Nythän se on ohi! —\n\nJa kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:\n\n— Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä\ntuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se\noli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo:\nennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin\npikkulinnut!\n\nTaaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan\nkutsumaton näöltään kiihottuneena:\n\n— Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen\nNikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?\n\n— Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle...\n\n— Nikias puhukoon!\n\n— Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän\nystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään...\n\n— Ole vaiti!\n\n— Syytetään... mikä häpeä... siitä että... en voi sanoa sitä\nitkemättä...\n\n— Sano!\n\n— Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.\n\nSen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:\n\n— Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta...\nMutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias\nsyyttömäksi.\n\n— Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.\n\n— Minä vannon myös! sanoi Nikias.\n\n— Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.\n\nNikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän\nkuiskasi:\n\n— Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.\n\n— Ruttoonko? — Seuraa minua, Aspasia.\n\n— Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.\n\n— Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.\n\n— Ja jumalat torkkuvat!\n\n— Tai ovat vaeltaneet maasta pois!\n\n— Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.\n\nMaanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi\nSokrates ja Alkibiades.\n\n— Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi\nSokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli\nkuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja\nsepitteli seuraavaa:\n\n    Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon,\n    Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas\n    hän viluisille,\n    ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä\n    hän kiimaisille myy.\n    Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö,\n    Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy.\n    Mut raunioilla maailman ihanuuden\n    on Alkibiades, hän yksin,\n    ja kaikkivallan minuuttaan\n    hän nauraa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi.\nKun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen\npuolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan\nja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu\nnähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu\npunaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja\nvalkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä,\nvahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä\nsuussa, lauttausmaksu Charonille.\n\nPerikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän\nsurun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.\n\n— Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se\nsovitusuhriksi?\n\n— Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.\n\n— Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on\nkärsinyt Athenan puolesta.\n\n— Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun.\nSe aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.\n\n— Minulle myös, mutta vähemmän.\n\n— Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?\n\n— Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.\n\n— Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?\n\n— Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas... Täällä tulee\nvainajan äiti!\n\nMustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen\nleikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi\nsoihtua kantava orja.\n\nHän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella\nentistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:\n\n— Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän\nmukaansa suudelman äitinsä huulilta.\n\nHän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.\n\n— Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän\nkuoli ruttoon.\n\n— Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta\nmieluisampi.\n\nNyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi\nhän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:\n\n— Sano ystävättärellesi että hän lähtee.\n\n— Hän lähtee ja minä seuraan.\n\n— Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side,\njoka on meitä toisiimme sitonut! — Hyvästi!\n\n— Hyvästi, vaimoni!\n\nJa kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:\n\n— Anna minulle kätesi, puolisoni!\n\n— Tässä käteni!\n\nSureva äiti vitkasteli.\n\n— Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin\nystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan\ntilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin\nalapuolella ja keskustelivat.\n\n— Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu\nvaltion jumalain häpäisemisestä.\n\n— Vangittu? Fidias!\n\n— Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.\n\n— Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa,\nkoska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian\noikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias... Mitä olet tehnytkään,\nPerikles, kun annoit kansalle vallan?\n\n— Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan\nmiekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala\npalalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme\nkuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö,\nettä hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?\n\n— Athena kuolee, no niin. Mutta miten?\n\n— Spartan kautta!\n\n— Mikä on Sparta?\n\n— Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me\nAthenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset\njonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas\nkuolee itsemurhaan.\n\n— Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.\n\n— Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.\n\n— Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.\n\nNikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan\nkatseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:\n\n— Agoralta!\n\n— Mitä uutta Agoralta?\n\n— Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.\n\n— Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö\nhe apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät\nmeitä kuin jalopeura vuorella. — Mene, Nikias, ja sano että Perikles\non kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen\njälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!\n\n— Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.\n\n— Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä\näänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen\npuoliympyrässä.\n\nLevättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi,\nsillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.\n\n— Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset.\nSinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole _liian_\nviisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla.\nÄlä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella\nasioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee\nsulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole\nsofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija,\nmutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja\nmaatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa,\nsillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee\nsääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä\noikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!\n\n— Hyvää yötä! Sokrates. Nyt silmiäni hämärtää. Sinä saat ne sulkea\nja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin\nolen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos\njumalat sallivat. Hyvää yötä!\n\n— Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!\n\nKansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät\nvain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain\nkuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.\n\nMutta Kleon puhui ja sanoi:\n\n— Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme!\nAntakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä\nvihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille\nei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää,\nylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei\nhän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa\ntunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme\ntunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on\nitse näyttävä etuhampaansa. — Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi\nsitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä,\nmutta kaikki ylhäisiä, tietysti!\n\nAthenan, joka on kironnut kaikki kuninkaat ja sentapaiset, on nyt\ntaisteltava kuninkaallista Spartaa vastaan, ja sen täytyy uskollisena\nomille tavoilleen näyttäytyä sotakentällä kansan miehen johdolla,\njohon te voitte luottaa. Me emme tarvitse mitään Periklestä, joka\ntilailee kuvapatsaita ja rakentelee temppeleitä kunnian ja edun\nvuoksi! — Athena on saanut tarpeekseen sellaista kamaa. Mutta nyt\nme tarvitsisimme miestä, joka ymmärtää sotataitoa, jolla on sydän\nrinnassa ja pää hartioilla. Ketä haluatte, Athenan miehet?\n\nAlkibiades hypähti ylös kuin nuori jalopeura ja tarttui\nvitkuttelematta puheeseen:\n\n— Athenan miehet, minä ehdotan Kleon nahkuria, en sentakia että\nhän on nahkuri, sillä sehän on vallan toista. Tosin voi sotajoukko\nnäyttää häränvuodalta ja Kleonia verrata veitseen, mutta Kleonilla on\ntoisia ominaisuuksia, jotka juuri ovat sotapäällikön. Hänen viimeinen\nsotaretkensähän Periklestä ja Fidiasta vastaan päättyi Kleonin\nvoitoksi. Hän osotti tällöin rohkeutta, joka ei koskaan pettänyt ja\nymmärrystä, joka kävi ylitse — kaiken inhimillisen ymmärryksen.\nHänen sotataitonsa ei kyllä ollut jalopeuran, mutta hän voitti, ja se\non pääasia. Minä ehdotan Kleonia sotaretken päälliköksi.\n\nNytpä tapahtui, että tämä karkea pila kuitenkin oli liian hienoa ja\nettä kansa käsitti sen vakavaksi. Alkibiades nautti myös jonkinlaista\narvoa sukulaisuutensa takia Periklesin kanssa, ja hänen puhettaan\nkuunneltiin mieluisasti. Sentakia huusi nyt koko kansankokous\nKleonia, ja hän oli valittu.\n\nMutta Kleon ei ollut ikinä uneksinutkaan sotapäällikön kunniata, ja\nhän oli kyllin viisas ollakseen pyrkimättä korkeammalle kuin ulottui.\nSentakia vastusti hän vaalia huutaen ja vannoen kaikkien jumalain\ntakia.\n\nMutta Alkibiades tarttui heti asiain tilaa niskaan kiinni, ja\nymmärtäen että tämä vaali merkitsi Kleonin kuolemaa, nousi hän\nvapaalle puhujalavalle ja lasketteli:\n\n— Kleon laskee leikkiä ja Kleon kainostelee, hän ei tiedä itsekään,\nminkälainen sotapäällikkö hän on, sillä hän ei ole kokeillut itseään,\nmutta minä tiedän kuka hän on; minä kannatan hänen vaaliaan, minä\nvaadin häntä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, ja haastan hänet\nAreopagin eteen, jos hän väistyy syrjään, kun isänmaa on vaarassa.\n\n— Kleon on valittu! huusi koko kansa. Mutta Kleon vastusti yhä:\n\n— Minä en tunne erotusta kypärin ja kilven välillä, en voi käyttää\nkeihästä, en istua hevosen selässä...\n\nMutta Alkibiades hämäsi hänen äänensä huutaen:\n\n— Hän voi kaikkea: hallita valtiota ja arvostella taidetta, käydä\nkäräjiä ja pettää sofisteja; hän voi väitellä korkeimmista asioista\nSokratesin kanssa, hänellä on sanalla sanoen kaikki julkiset hyveet\nja kaikki salaiset paheet.\n\nKansa nauroi nyt, mutta Kleon istui satimessa.\n\n— Athenalaiset, lopetti Alkibiades kokouksen. Kansa on puhunut eikä\nmitään vetoamista ole Kleon on valittu! Nyt on Sparta hukassa!\n\nKokous hajaantui. Mutta Kleon seisoi paikallaan Anytos ystävän\nvieressä.\n\n— Anytos, hän sanoi, minä olen hukassa.\n\n— Arvattavasti! vastasi Anytos.\n\nMutta Alkibiades läksi pois Nikiasin viereltä.\n\n— Nyt on Kleon kuollut kuin koira! — Sitten tulen minä! sanoi\nAlkibiades.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSokrates kulki mietiskellen kotona pihassaan, joka oli sangen\nyksinkertainen ja vailla pylväskäytäviä. Hänen vaimonsa karttasi\nvilloja ja näytti siltä kuin olisi tukistellut jotakuta.\n\nViisas oli ääneti, mutta vaimo puhui, se oli hänen luontonsa.\n\n— Mitä teet? hän sanoi.\n\n— Vanhan tuttavuuden vuoksi, vastasi mies, tahdon vastata sinulle,\nvaikka en ole velvollinen vastaamaan sinulle. Minä ajattelen!\n\n— Onko sekin miehen tehtävää?\n\n— Varmasti sangen miesmäistä tointa.\n\n— Ei ainakaan näy, mitä sinä teet.\n\n— Kun kuljit raskaana, ei lasta näkynyt, mutta kun se oli syntynyt,\nnäkyi se, ja varsinkin kuului. Siis voivat toimet, joita alussa\nei näy, sittemmin tulla näkyväisiksi, eivätkä sentähden ole\nhalveksittavia, kaikkien vähimmin niiden puolelta, jotka uskovat vain\nnäkyväistä.\n\n— Sellaistako te toimiskelette Aspasian luona?\n\n— Sellaista ja muuta.\n\n— Te juotte vahvasti myös?\n\n— Niin, se joka puhuu käy janoiseksi kurkultaan, ja janoisen täytyy\njuoda.\n\n— Mikä siinä Aspasiassa miehiä houkuttelee?\n\n— Eräät ominaisuudet, jotka muodostavat yhteiselämän kukan, ne ovat\nhienotunteisuus, maku ja kohtuullisuus.\n\n— Se oli minulle?\n\n— Se oli Aspasialle.\n\n— Onko hän kaunis?\n\n— Ei.\n\n— Niin väittää Anytos.\n\n— Hän ei puhu totta. — Tapailetko sinä Anytosia, Kleonin ystävää,\nminun vihollistani?\n\n— Hän ei ole minun viholliseni.\n\n— Mutta minun! Sinä pidät aina minun vihollisistani ja vihaat\nystäviäni; ne ovat huonoja merkkiä.\n\n— Sinun ystäväsi ovat huonoja ihmisiä.\n\n— Eivät, päinvastoin. Perikles oli suurin, Fidias paras, Euripides\njaloin, Platon viisain, Alkibiades nerokkain, Protagoras terävin.\n\n— Entä Aristofanes?\n\n— Hän on viholliseni, vaikka en tiedä miksi. Otaksun että olet\nkuullut puhuttavan siitä ivanäytelmästä, jonka hän on minusta\nkirjoittanut.\n\n— Anytos on kertonut siitä minulle; oletko nähnyt sen?\n\n— Olin katsomassa Pilviä eilen.\n\n— Oliko se hauska, oliko se sukkela?\n\n— Mitä arveli Anytos?\n\n— Hän sai minun nauramaan, esittäessään muutamia kohtauksia...\n\n— Sitten sen täytyy olla hauska, sillä muuten et olisi nauranut.\n\n— Etkö sinä nauranut, Sokratesini.\n\n— Kyllä, luonnollisesti, muutenhan olisi minua pidetty tyhmyrinä.\nTiedät että hän on kuvannut minut lurjukseksi ja narriksi, kun minä\nen ole kumpikaan, niin sehän ei ollut vakavasti tarkoitettua, siis\noli pilaa.\n\n— Luuletko niin? Minä luulen sen olleen vakavasti tarkoitettua.\n\n— Ja sinä naurat vakavuutta! Itketkö sitten pilaa? Sehän on samaa\nkuin olla järjiltään.\n\n— Tarkoitatko että minä olen mielipuoli? Kyllä, jos luulet että minä\nolen lurjus.\n\n— Tiedäthän että Kleon on sodassa.\n\n— Olen sen ihmeekseni kuullut.\n\n— Ihmeeksesi? Luuletko siis, että hän on kelvoton sodassa?\n\n— En, en luule mitään hänen kelvollisuudestaan sotapäällikkönä,\nsillä en ole koskaan nähnyt häntä sodassa; mutta ihmettelin hänen\nvaaliaan samoinkuin häntä itseäänkin, koska se oli odottamaton.\n\n— Sinä siis odotat hänen tappiotaan?\n\n— En, odotan päätöstä nähdäkseni, voittaako hän vai häviää.\n\n— Sinua ilahuttaisi, jos hän häviäisi?\n\n— En rakasta Kleonia, mutta syntyperäisenä athenalaisena surisin\nhänen tappiotaan, enkä siis iloitsisi Kleonin häviötä.\n\n— Sinä vihaat Kleonia, mutta et halua hänen häviötään?\n\n— En, Athenan takia.\n\n— Mutta muuten?\n\n— Muuten olisi Kleonin häviö valtiolle siunaukseksi, sillä hän on\ntehnyt vääryyttä Periklestä, Fidiasta ja kaikkia kohtaan, jotka ovat\ntoimittaneet jotakin suurta.\n\n— Täällä tulee vieraita.\n\n— Se on Alkibiades!\n\n— Se heittiö! Ettet häpeä seurustelussasi hänen kanssaan.\n\n— Hän on ihminen, suuret viat, suuret ansiot, ja hän on ystäväni.\nVihollisteni kanssa seurustelen vastenmielisesti.\n\nAlkibiades melusi todellakin portilla ja rynkäsi sisälle:\n\n— Heleijaa! Puolisot filosofeeraavat yhdessä; puhuvat eilispäivän\npilanäytelmästä. Aasi tuo Aristofanes! Jos tahtoo lyödä kuoliaaksi\nvihollisensa, täytyy hänen osata, mutta Aristofanes pieksee pilviä.\nOsata, niin! Tiedättekö että Kleon on lyöty?\n\n— Mikä onnettomuus! huudahti Sokrates.\n\n— Onko se onnettomuus, että se verikoira tulee riisutuksi?\n\n— Minä luulen että Alkibiades on saanut vääriä tietoja, päätteli nyt\nXantippa.\n\n— En, Zeus vieköön, mutta toivoisin saaneeni!\n\n— Hiljaa! Anytos tulee! varotti Sokrates.\n\n— Nahkuri numero kaksi. Onpa merkillistä, että Athenan kohtalon\nluovat nahkurit.\n\n— Athenan kohtalo, kuka sen tuntee?\n\n— Minä Alkibiades olen Athenan kohtalo!\n\n— Sekasikiö! Varo jumalia!\n\n— Kleonia seuraan minä; Kleonia ei ole enää, siis olen minä!\n\n— Mutta nyt on Anytos — täällä!\n\nAnytos tuli:\n\n— Etsin Alkibiadesta!\n\n— Tässä olen!\n\n— Täytyykö minun valmistaa sinua...\n\n— Ei ollenkaan, minä tiedän...\n\n— Valmistaa sinua sen kunnian varalle...\n\n— Olenko odottanut kylliksi?\n\n— Että saat kulkea etunenässä...\n\n— Sitävarten synnyin...\n\n— Johtaa...\n\n— Minun paikkani...\n\n— Johtaa voittokulkuetta...\n\n— Mitä kulkuetta?\n\n— Vai niin! Sinä et tiennyt... Kleonin voittokulkuetta satamasta...\n\nAlkibiades sipasi kädellään kasvojansa ylöspäin ja alaspäin kuin\nolisi tahtonut vaihtaa naamiota, ja se oli tehty silmänräpäyksessä!\n\n— Niin, tietysti, tietysti niin! Tulinhan tänne ilmoittamaan —\nhänen voittoansa.\n\n— Hän valehtelee, selitti Xantippa —.\n\n— Laskin leikkiä näiden puolisojen kanssa! — Siis voittojuhla Kleon\nvoittajalle. — Ajatelkaappas, sellainen onni!\n\n— Sokrates, pusersi nyt Anytos, etkö iloitse?\n\n— Iloitsen, että vihollinen on lyöty.\n\n— Mutta et, että Kleon on voittanut.\n\n— Sehän on melkein sama asia. Xantippa käytti tilaisuutta ja iski:\n\n— Hän ei iloitse, eikä hän luottanut Kleoniin\n\n— Minä tunnen teidät, lopetti nyt Anytos, tunnen teidät filosofit ja\nsanaratsurit. Mutta olkaa vain varuillanne! Ja nyt Alkibiades, tule\nottamaan vastaan halveksittua Kleonia, joka on pelastanut isänmaan!\n\nAlkibiades puristi Sokratesin kättä ja puhui hänen suuhunsa:\n\n— Ajattelehan, sellainen lemmon onni! —Siis: ei vielä; mutta ensi\nkerralla!\n\n\n\n\nAlkibiades.\n\n\nKartafilos, suutari, istui puodissaan Acharnani-portin vieressä ja\nlaitteli korkosaappaita Dionysos teatterille, joka vielä kerran\ntahtoi koettaa murhenäytelmän uudistamista, se kun jonkun aikaa oli\nollut muodista pois Aristofanesin huvinäytelmäin takia.\n\nRoomalainen Lucillus seistä lekotteli ikkunalaudan ääressä; ja\nkun filosofia Sokratesin ja sofistien mukana oli tullut muotiin,\nfilosoferasivat suutari ja maanpakolainen decemviri niin hyvin kuin\ntaisivat.\n\n— Sinä roomalainen, sanoi Kartafilos, kuten minäkin muukalainen\ntässä kaupungissa, miltä sinusta näyttää valtio ja hallitus?\n\n— On hiuskarvalleen samallaista kuin Roomassa. Koko Rooman\ntähänastinen historia voidaan kuvata kahdella sanalla: Patrisit ja\nplebeijit!\n\n— Aivan kuten täälläkin.\n\n— Se vain erotuksena, että Roomalla on tulevaisuus, Hellasilla\nainoastaan menneisyys.\n\n— Mitäpä tiedetään Rooman tulevaisuudesta?\n\n— Cumaen sibylla on ennustanut, että Rooma on vallitseva maan.\n\n— Mitä sanot, Rooma? Ei, Israel sen on tekevä, Israelilla on lupaus.\n\n— Sitä en rohkene kieltää, mutta Roomalla on myös lupaus.\n\n— Vain yksi lupaus on olemassa ja yksi jumala!\n\n— Ehkäpä se on sama lupaus, sama jumala! Ehkäpä Israel voittaa\nRooman kautta.\n\n— Messiaan, luvatun, kautta on Israel voittava.\n\n— Milloin sitten tulee se sinun Messiaasi?\n\n— Kun aika on täytetty, kun Zeus on kuollut!\n\n— Saadaanpa nähdä! Minä odotan, minä, sillä Zeus on muuttanut\nRoomaan ja sen nimi on siellä Jupiter Capitolinus.\n\nAristofanes, tunnettu kurjenkaulastaan ja avosuustaan, tunkeutui\nesille avonaiselle ikkunalle.\n\n— Onko sinulla pari matalia anturakenkiä, Kartafilos? Pari\nsääryksiä; saappaita sinulla kyllä on, näemmä, mutta säärykset ovat\nvoittaneet.\n\n— Palvelukseesi, herra...\n\n— Me tarvitsemme niitä teatterissa, ymmärräthän!... Kas Lucillus!...\nJa valmistamattomasta nahasta, ei parkitusta.\n\n— Mitä meille sitten tarjottanee teatterissa?\n\n— Niin, nyt saa Kleon esiintyä tanssimassa, ja ajatelkaas, kun\nkukaan ei uskalla esittää sitä nahkurikoiraa, täytyy minun itse astua\nvaljaisiin. Minä näyttelen Kleonia! Ai, ai, ai!\n\n— Missä on se suuri sotapäällikkö Kleon nyt sitten?\n\n— Uudella sotaretkellä Brasidasta vastaan. Kun nimittäin\nsotapäällikkö Demosthenes voitti Sphakterian taistelun, niin anasti\nKleon kunnian ja sai voittokulkueen, ja luullen olevansa uljas soturi\nhän marssi Brasidasta vastaan. Savikuppi kuitenkin kesti vain niin\nkauan...\n\n— Kunnes särkyi! kuului väliin tuleva ääni.\n\nSe oli Alkibiades:\n\n— Heleijaa! Kleon on lyöty, Kleon on paennut! Nyt on minun vuoroni!\nYlös, Pnyxille!\n\nJa niin hän oli poissa.\n\n— Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on\noleva Alkibiades.\n\n— Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua\nitkeäkään. Sentähden: naurakaamme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan\nsiellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei\nollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi\nliijoittelevalla hävyttömyydellään.\n\nPuhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen\nNikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan\nvälillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin\nhyödyttänyt.\n\nAlkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi\nhänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei\ntahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan\nhalusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti\nuutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.\n\n— Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja\nminä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi.\nTe tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun\nsuuret ansioni. — Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin\nHellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin.\nPersialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa\njälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa\nmennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon\nlaskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman\nvaltiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain\nottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on\nTarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa.\nJa saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä\nroomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat\nniiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he\nahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset\nahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen\non ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei\nole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta\najatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme\nSiciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten\nkanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian\nmukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme\nuhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää\nhylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme\nhomehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa,\nraivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi,\nrakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin\nnoutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen!\nAthenalaiset, menkäämme Siciliaan!\n\nNämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa,\njoka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen;\nja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden\ntämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet\nkohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei\nkuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä,\nei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi,\nettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin\nkäytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan.\nPuoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän\njoskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä\niltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin\nrannalla.\n\n— Ei, Aspasia, saneli Sokrates; minä neuvoin luopumaan Sicilian\nretkestä, Nikias neuvoi samoin, astronomi Meton neuvoi, mutta sen\ntäytyi tapahtua. Alkibiades oli hankkinut itselleen suotuisan\norakelivastauksen Ammonin temppelistä.\n\n— Uskotko orakeleihin, Sokrates?\n\n— Uskon ja en usko! Minulla on oma haltijani, kuten tiedät, joka\nvarottaa, mutta ei milloinkaan kehota; se neuvoo, mutta ei käske. No\nniin tämä sisäinen ääni on sanonut minulle: Hellas ei ole maailmaa\nvalloittava!\n\n— Onko sen Rooma tekevä?\n\n— On, mutta toiselle!\n\n— Tiedäthän, että Periklesin suuri aatos oli eheä Hellas, kaikkien\nvaltioitten yhteisyys...\n\n— Se oli Periklesin toivo, mutta jumalain tahto oli toinen.\nAlkibiadesin unelma Hellasin maailmanvallasta oli myös suuri, mutta\njumalain unelmat ovat suurempia.\n\n— Mitä luulet Kleonin kuoleman tuottavan Athenalle?\n\n— Ei mitään! Kleonin jälkeen tulee Anytos. Kleon on ijankaikkinen,\nsillä Kleon on aatoksen nimi!\n\nProtagoras, hiukan raukeana ja vanhettuneena, näkyi sisäpihalla.\n\n— Tuolla on Protagoras!\n\n— Sofisti! Minä en pidä hänestä, sanoi Aspasia, hän on viila,\njoka järsii rikki kaiken tahdon, hänen mietteensä tuhoaa kaiken\npäättäväisyyden.\n\n— Sinä puhut totta ja ymmärtäväisesti, Aspasia, ja toisten aikain\nvallitessa olisit istunut ennustajattaren kolmijalalla ennustamassa.\nEt suinkaan papittarena tiedä, mitä sanot, mutta jokin jumala sinun\nkauttasi puhuu.\n\n— Ei, Sokrates, puhun sinun ajatuksiasi, siinä kaikki!\n\nProtagoras astuu esille:\n\n— Suru Athenassa, suru Hellasissa! Voi! — niin hän tervehti.\n\n— Mitä nyt, Protagoras?\n\n— Fidias, unohtumaton, on kuollut vankilassa.\n\n— Voi, sitten on hänet surmattu.\n\n— Kaupunki hokee niin.\n\n— Fidias kuollut!\n\n— Arvatenkin myrkystä, sanotaan, mutta sen ei tarvitse olla totta.\n\n— Kaikki täällä Athenassa kuolevat ennen vanhuuttaan, milloin tulee\nmeidän vuoromme?\n\n— Milloin vuoromme tulee!\n\n— Python käärmeen surmaajan nuolistako kaadumme? Meitähän nypitään\npois kuin sirkkusia!\n\n— Me, Apollon lapset, isäköhän meitä tappaisi?\n\n— Saturnus on palannut syömään lapsiaan.\n\nSokrates vaipui ajatuksiinsa ja jäi seisomaan:\n\n— Me olemme suututtaneet jumalat!\n\nLucillus, roomalainen, astui sisälle.\n\n— Kas roomalaista! sanoi Sokrates, tulevaisuuden ja maailman herra.\nMitä julistaa hän?\n\n— Tulen varottamaan Protagorasta. Hänet ajetaan maanpakoon.\n\n— Minut?\n\n— Sinut on ajettu maanpakoon.\n\n— Minkä ominaisuuden tähden?\n\n— Pilkkaaja-ominaisuuden! Olet kieltänyt valtion jumalat!\n\n— Ken on ilmiantaja?\n\n— Matelija, nöyristelijä, se näkymätön, kaikkialla läsnäoleva.\n\n— Kaikki on luultavaa, mikään ei ole varmaa! päätteli Protagoras.\n\n— Niin, se on varmaa.\n\n— No niin, tämän varmuuden edessä sortuu aatosrakennukseni, kuten\nkaikki muukin sortuu.\n\n— Panta rei! Kaikki liukuu, liukuu alta pois; mikään ei kestä,\nkaikki nousee, kasvaa ja kuolee.\n\n— Hyvästi siis, Aspasia, Sokrates, ystävät, isänmaa! Voikaa hyvin!\n\nProtagoras läksi, viitta pään yli.\n\n— Kaipaako Athena Protagorasta? kysyi Aspasia.\n\n— Hän on opettanut athenalaiset ajattelemaan, epäilemään; ja epäilys\non viisauden alku.\n\n— Aristofanes on murhannut Protagorasin, ja hän on murhaava sinutkin\nkerran, Sokrates.\n\n— Sen hän on jo tehnyt, vaimoni on siitä iloinnut, mutta minä elän.\n\n— Tuossa on nuori Platon, hän näyttää synkeältä. Uusia\nmurhaviestejä, arvaan ma.\n\n— Arvaat? Minä vannon! Laula surulaulu, Platon.\n\n— Laulut, sillä niitä on monikossa. — Alkibiades on joutunut\nsyytteeseen ja kutsuttu takaisin!\n\n— Mitä hän on tehnyt?\n\n— Ennen lähtöään kumonnut kaikki Hermes patsaat Athenassa.\n\n— Se on liian suuri urakka yhdelle ihmiselle, siihen hän ei ole\nkyennyt.\n\n— Kanne on selvä: valtion jumalat!\n\n— Ja nyt kostavat jumalat!\n\n— Hellasin jumalat ovat muuttaneet Roomaan.\n\n— Sinäpä sen sanoit!\n\n— Sitten seuraa numero kaksi: Athenalaiset ovat lyödyt Siciliassa,\nAlkibiades paennut Spartaan, ja numero kolme: Nikias on mestattu.\n\n— Ostakaamme sitten itsellemme haudat Karameikosilta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNemesis-temppelin edustalla Agoralla seisoi Anytos nahkuri ja\npuheli Thrasybulosin, tähän asti tuntemattoman, mutta nyt esille\nsukeltautuvan patriotin kanssa.\n\nAnytos melusi:\n\n— Alkibiades on Spartassa; Sparta hakee apua persialaiskuninkaalta,\nmeillä ei ole muuta keinoa kuin tehdä samalla tavalla.\n\n— Kääntyä vihollisen puoleen? Sehän on kavallusta.\n\n— Ei ole muuta keinoa.\n\n— Olipa ennen Termopyle ja Salamis!\n\n— Mutta nyt on Sparta, ja spartalaiset seisovat Dekeleian luona.\nLähettiläämme ovat jo purjehtineet persialaiskuningasta tavottamaan.\n\n— Sitten voimme nostaa Athenan patsaan alas Parthenonilta! Anytos!\nKatsele minua selkään; kasvojani en tahdo näyttää, sillä niissä näkyy\nhäpeä kun nyt menen!\n\nAnytos jäi yksikseen ja käveli hetkisen temppelin portin edustalla.\nSitten hän pysähtyi ja astui senjälkeen sisälle eteiseen.\n\nPapitar, Teano nimeltään, näytti odottaneen häntä.\n\nAnytos ryhtyi puheisiin:\n\n— Oletko täyttänyt neuvoston määräämän tehtävän?\n\n— Minkä tehtävän?\n\n— Sinunhan piti julistaa kirous isänmaan viholliselle,\nAlkibiadesille.\n\n— Ei, minun tehtäväni on vain siunaamista.\n\n— Ovatko sitten Koston jumalattaret lakanneet oikeutta\nharjoittamasta?\n\n— He eivät ole milloinkaan olleet lainattavana kuolevaisten kostoa\nvarten.\n\n— Eikö Alkibiades ole kavaltanut maataan?\n\n— Alkibiadesin maa on Hellas, ei Athena; Sparta on Hellasissa.\n\n— Onko jumalistakin tullut sofisteja?\n\n— Jumalista on tullut mykkiä.\n\n— Sitten voit sulkea temppelin milloin tahansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nParantumaton Alkibiades oli todellakin paennut Siciliasta vihollisen\nluo Spartaan, ja istui nyt aterialla Agis-kuninkaan kanssa, sillä\nSparta oli säilyttänyt kuningasvallan, kun taas Athena jo varhain oli\nsiitä luopunut.\n\n— Ystäväni, puheli kuningas, en tahtonut, että olisit aterioinnut\njulkisesti yhteisessä pöydässä, sinä kun olet tottunut Athenan\nloistaviin pitoihin Aspasian luona.\n\n— Minäkö? Oho! Mitä yksinkertaisin ateria on aina ollut sääntönäni;\nnukkua auringon keralla ja nousta auringon kanssa, et tiedäkään\nkuinka ankara olen itseäni kohtaan.\n\n— Kun niin sanot, täytyy minun se uskoa. Huhu on siis sinua\npanetellut.\n\n— Panetellut? Niin varmaankin! Muistathan Hermes-patsaat, joita en\nole kumonnut, mutta joista tuli minun tuhoni.\n\n— Onko sekin valetta?\n\n— Se on valetta.\n\n— No, sanohan minulle toinen asia, luuletko jumalain tahdon nyt\nolevan, että Sparta saa voiton Athenasta?\n\n— Aivan varmasti, yhtä varmasti kuin hyvä on saava voiton paheesta.\nSparta on kaikkien hyveitten asunto, Athena kaikkien paheitten.\n\n— Sanotaan kaikkien athenalaisten kääntyneen naisista miesten\npuoleen. Onko se totta?\n\n— On, niin syvälle he ovat vaipuneet, ja siksi heidät hävitetään\nmaan päältä.\n\n— Nyt kuulen että et ole se miksi olen sinua luullut, ja nyt annan\nsotajoukon päällikkyyden käsiisi. Käymmekö nyt Athenaa vastaan?\n\n— Olen valmis!\n\n— Ja empimättä synnyinkaupunkiasi vastaan?\n\n— Olen helleniläinen enkä athenalainen! Sparta on Hellasin\npääkaupunki.\n\n— Alkibiades on suuri! Nyt käyn päällikön luokse ja illalla\nmarssimme.\n\n— Mene, kuningas, Alkibiades seuraa! Kuningas läksi, mutta\nAlkibiades ei seurannut heti, sillä naiskammion verhojen takana\nseisoi kuningatar odottamassa. Kun paikka oli vapaa, syöksyi hän\nsisälle.\n\n— Terve, Alkibiades, kuninkaani!\n\n— Kuningatar, kuinka kutsut palvelijaasi kuninkaaksi?\n\n— Siksi että Sparta on sinua kunnioittanut, siksi että olen\nlahjoittanut sinulle suosioni, siksi että olet polveutunut\nsankarisuvusta.\n\n— Kuningas Agis toinen elää.\n\n— Ei liian kauan! Voita ensi taistelusi, ja Agis on kuollut!\n\n— Nyt alkaa elo hymyillä ankarasti koetellulle, maanpakolaiselle.\nJospa tuntisit lapsuuteni suruineen, nuoruuteni kieltäymyksineen!\nViini ei ole kasvanut minua varten, naista ei ole minua varten\nluotu; Bacchusta en ole tuntenut, Afrodite ei ole ollut minun\njumalattareni. Siveä Artemis ja viisas Pallas ovat minua johtaneet\nyli nuoruuden viettelyksien päämäärääni kohti, joka on ollut tieto,\nviisaus ja kunnia! Timia kuningatar, kun ensi kerran pääsin viereesi\nvuoteellesi...\n\n— Hiljaa!\n\n— Silloin minulle selvisi, että kauneus on suurempi viisautta ja...\n\n— Hiljaa, joku kuuntelee!\n\n— Kuka kuuntelee?\n\n— Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä\nlattiaa hän seisoi.\n\n— Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani,\nmutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.\n\n— Sinä olet kuullut väärin, Lysander!\n\n— Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on\nviisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.\n\n— Montako sanoit? Viisikymmentä? — Sitten pakenen, sillä enempää\nkuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. — Kuningattareni, hyvästi.\nLuulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut\nAthenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta\nymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin\nluona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:\n\n— Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki\nsyntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki\nvastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä\nvihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.\n\n— Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?\n\n— Koko maailma!\n\n— Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?\n\n— Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!\n\n— Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän\npääkaupungistamme.\n\n— Sen teenkin!\n\n— Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.\n\n— Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?\n\n— Tänään on se Sparta.\n\n— Hyvä, siispä pidän Spartasta.\n\n— Mutta jos se huomenna on Athena?\n\n— Sitten pidän Athenasta huomenna.\n\n— Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää,\nse vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.\n\n— Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan\nkaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle,\nsille annan arvon.\n\n— Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia;\ntunnetko Zarathustraa?\n\n— Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta\npitäen.\n\n— Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä,\nvalon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt\ntoivossa valon lopullisesta voitosta — ja yleissovituksesta\nkärsimyksen kautta.\n\n— Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?\n\n— Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?\n\n— Pyhien? Mitä ne ovat?\n\n— Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?\n\n— Homerosin teoksista, luullakseni.\n\n— Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?\n\n— Kyllä, sen uskon varmaan.\n\n— Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.\n\n— Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:\n\n— Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä\nyhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä\nbarbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten!\nEn keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia\njumalia. — Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin\nsinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on\nAthenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan,\nsiellä on paikkasi!\n\n— Athenaan? En koskaan! En luota heihin.\n\n— Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano\nkansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii\ntervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.\n\nAlkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli\nkahden vaiheella.\n\n— Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.\n\n— Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades\nkavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta\nkuulehan, olet kai kansan mies?\n\n— Niin, tietysti.\n\n— Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset\nvallalla Athenassa.\n\n— Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin\nylhäisin.\n\n— Hyrrä, hae nyörisi.\n\nAlkibiades oli pysähtynyt.\n\n— Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!\n\n— Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun\nvoittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista.\nMutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi\nkunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän\njälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo.\nKun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen,\npaljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa\nja mukavuudessa:\n\n— Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä\nvastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?\n\n— Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta\nathenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.\n\n— Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?\n\n— Tiedän sen!\n\n— Kuka lie voinut varottaa häntä?\n\n— Sen sinä olet tehnyt.\n\n— Tietääkö Cyrus sen?\n\n— Kyllä, hän tietää sen.\n\n— Kuka on minut pettänyt?\n\n— Minä sen olen tehnyt.\n\n— Sitten olen hukassa.\n\n— Niin, niin olet.\n\n— Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!\n\n— Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?\n\n— Enpä oikeastaan! — Enkö voi paeta?\n\n— Et sinä, mutta minä kyllä.\n\n— Näen savua, onko talossa tuli irti?\n\n— On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!\n\n— Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään...\n\n— Ja ivanäytäntö alkaa.\n\n— Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.\n\n— Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.\n\n— Anna minulla suudelma!\n\nHän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?\n\n— Kiitos!\n\n— Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!\n\nAlkibiades kävi akkunan ääreen:\n\n— Nyt näen... Samassa häneen sattui jousi:\n\n— Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin\nettä alkaisi valeta!\n\nTimandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.\n\n\n\n\nSokrates.\n\n\nSparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta\noli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.\n\nSokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla.\nSokrates puhui:\n\n— Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme\nhuolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.\n\n— Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan,\njonne minua on kutsuttu.\n\n— Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.\n\n— Se on totta.\n\n— Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.\n\n— Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän\nopettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät\nkieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta.\nKaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?\n\n— Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet\nkukistava ja jota Aiskylos ennusti?\n\n— Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka\nnimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä\nmerkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?\n\n— Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista.\nMutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut\npuhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa\npalvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?\n\n— Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini\nkäydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen\nkerran tässä elämässä.\n\n— Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes\nitkee!\n\nAristofanes tuli esille.\n\n— Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.\n\n— Voitko puhua? vastasi Euripides.\n\n— Minä itken.\n\n— Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?\n\n— Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet\nteatterini.\n\n— Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?\n\n— Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates.\nAristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on\ntahallaan. — Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua\nenää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille\nhuvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä\nkotia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.\n\n— Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.\n\n— Vaimojensa luota.\n\n— Sinä olet käynyt katkeraksi.\n\n— Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat\nkansalaisia.\n\n— Se on tyrannien tointa.\n\n— Saammeko pian rauhan?\n\n— Kerameikosilla seeteriarkussa.\n\n— Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!\n\n— Eläminen ei ole rauhallista.\n\n— Kyllä, jos on hyvä olla.\n\n— Sitä ei ole ikinä.\n\n— Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.\n\n— Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua\nmiehekseen, olisi hän murhattuna.\n\n— Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä\nsinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.\n\n— Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.\n\n— Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?\n\n— Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta,\nmutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.\n\n— Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen\nsaa hän aikaan ja Anytos.\n\n— Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle\nvain vapautuksen... Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin\nmenossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut\ntoiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.\n\n— Tunnetko häntä?\n\n— Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.\n\n— Lysikles karjakauppiaan kanssa?\n\n— Se on sinun asiasi, en puhu siitä!\n\n— Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin\nsäilyttää?\n\n— Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä,\nmutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina\njuhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin...\n\n— Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?\n\n— Ei ainakaan Aspasian lailla.\n\n— Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison\nviettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä.\nSyyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos\nja puhuja Lykon.\n\nSokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan\nja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi,\npidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja\nharvoja jälellä olevia ystäviään.\n\nNyt oli vaimo sisällä itkemässä.\n\n— Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.\n\n— Etkö tahdo nähdä lapsia?\n\n— Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla\njäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie\nheidät huviretkelle metsään.\n\n— Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?\n\n— Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen\nkunniallisesti...\n\n— Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?\n\n— En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä\nkyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne.\nMene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on\nväsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten\ntäysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.\n\n— Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta\nsinulle ei ollut mitään opittavaa.\n\n— Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!\n\n— Annatko minulle anteeksi?\n\n— Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. — Sano nyt hyvästi, aivan\nkuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian\ntulisin takaisin!\n\n— Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!\n\n— En, olen sangen hyvä!\n\n— Hyvästi, puolisoni, ijäksi!\n\n— Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja\nsano: Me tapaamme taas!\n\n— Me tapaamme taas!\n\n— No niin! — Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa\nmetsien helmaan!\n\n— Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin...\n\n— Mene, tahdon nukkua!\n\nJa hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.\n\n— Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät\npalavina.\n\n— Onko sinussa rauha, mestari?\n\n— Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo\nväittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.\n\n— Milloin, Sokrates, milloin... on se tapahtuva?\n\n— Tarkoitat, milloin... se on tapahtuva, se viimeinen?\nPlaton, parkani, rakkaani... kiire on... olen äsken nauttinut\nuneksimisesta... olen käynyt joen yli, toiselle puolelle;\nolen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia,\njoiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät... olen nähnyt\ntulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa,\nkorkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen,\njoka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin\nkaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja\nkäsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen\nkirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien\nkatselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin,\nkunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan\npelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!\n\nHän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:\n\n— Oletko sairas, mestari?\n\n— En, olen ollut, mutta nyt parannun.\n\n— Oletko jo...\n\n— Olen jo tyhjentänyt maljan!\n\n— Viisain lähtee luotamme!\n\n— Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia,\njotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.\n\nSitten syntyi huoneessa äänettömyys.\n\n— Sokrates on kuollut!\n\n\n\n\nFlaccus ja Maro.\n\n\nSokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten\naikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen\nmakedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen\n196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan,\nKorintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana\nmenetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia.\nNyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin\nAthenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään\nuskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin,\nvaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli\nvainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia.\nRoomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin,\nCicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä\nvanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin,\nsillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei\nhänellä ollut.\n\nEräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina\nistui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella,\nvastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä,\nmutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen.\nHe istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki\nheidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa.\nRavintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat\nseisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea\ntassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika\npellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista\nvanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:\n\n— Sano jotakin!\n\n— Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.\n\n— Oletko jo täysin oppinut?\n\n— Olen.\n\n— Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan\noppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain\näänettömyyttä.\n\n— Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa\nkuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on\nväittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt\njostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki\non ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin\ntulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus\non syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat\nminulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita\neli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla,\nhiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi\nettä jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain,\njoutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi\nepätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.\n\n— Uskotko sitä?\n\n— En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. — Sitten opin\nPlatolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi.\nSeurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin\npariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään\ntiennyt.\n\n— Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin\nsitäkään.\n\n— Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti\ntahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka... niin, tarkoitan\nPytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen,\nmutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen\nlaskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en\najelehdi enää sinne tänne.\n\n— Kerrohan!\n\n— Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa\nmaanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton.\nSentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele\nuskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana\nlaumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa\ndemokrateja)! \"Odi profanum vulgus et arceo!\"\n\n— Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä...\n\n— Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?\n\n— Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa\non yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin.\nTätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän\njumalaistuttamista.\n\n— Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä\nmonetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan\nei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan\nensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta\nsittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.\n\n— Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.\n\n— Arvattavasti.\n\n— Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta\nAeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja\nsille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani...\n\n— Onko se Aeneis, josta kerrotaan?\n\n— On, se se on!\n\n— Onko se runoileminen vaikeata?\n\n— Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril\nollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.\n\n— Herkules vieköön! — No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan\nnimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!\n\n— Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?\n\n— Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion\nrahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.\n\n— Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään\nkunnianpyyntiä?\n\n— Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani.\nKun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen\nkohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja\nränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain\nDemosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia\nvastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä\nkuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat\nHellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan — lystillistä\nkyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli\nvaletta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan\npelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi\nnauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia\nterrent!\n\nTämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä\nsaatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin\nkupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva\näänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi\nriemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan\nnaisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.\n\nKunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle\nsaamaan selvää hälinän aiheesta.\n\nMolemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle\ntähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia\nvaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas\nja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.\n\nVihdoin kuului Agathonin ääni:\n\n— Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!\n\nSe oli uutinen.\n\nViinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja\nriemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville\nroomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian\nrajalle pyrkien.\n\nMaro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat\nviinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko\nuutisen sivuhaaroineen päivineen.\n\nCassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.\n\n— Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet\nsamalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!\n\n— Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia\nvastaan.\n\n— Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.\n\n— Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on\nkuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas,\nQuintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan\nhuvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään\nMacaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa\nmaalaistalossa.\n\nHoratius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin\nathenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet\nhänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten\nhauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.\n\nCaesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja\nsiellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat\npystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle\nAntoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas\nOctavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi\nja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa\nBrutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa\nja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen\npääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut\nrunoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon.\nAugustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan,\nmutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan\nvoinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana,\nosaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja\nriippumattomuutta.\n\nNyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli\nymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli\nkävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria,\nPublius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin\nHoratius, vaikka ei ollutkaan \"julaissut\" käsin kirjoitettuna\nAeneistaan.\n\nViiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja\nfalernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla\nja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa;\npuutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta\npöydältä puuttui vain kukkia.\n\nVähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja\nkyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.\n\nRunoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä\nlopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:\n\n— Virgilius! Mitä tietä olet tullut?\n\n— Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.\n\n— Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea,\npuoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa\npaistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni,\njoka on edustavinaan maailmaa...\n\nEnsi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät\nolivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen,\neli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä\nkohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin\nkodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.\n\nSitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä\nettä sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.\n\n— No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.\n\n— Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.\n\n— Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei\nliene, vaan olet itseäsi panetellut.\n\n— Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.\n\n— Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se\nvaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?\n\n— Tarvitsin rahoja!\n\n— Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat\nkärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä\nrunoilijoita.\n\n— Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt\nitsestäsi! Aeneisistäsi!\n\nVirgilius synkistyi:\n\n— Siitä en halua puhua.\n\n— Onko se valmis?\n\n— Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!\n\n— Lopussa?\n\n— Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! — Missä siinä\nei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli\nrangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin...\n\n— Oletko hävittänyt sen?\n\n— En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi\nkuoltuani.\n\n— Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et\nehkä työnkään, vaan jonkun muun.\n\n— Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.\n\nHoratius heilautti maljaansa ja lausuili:\n\n    Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen\n    taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta\n    kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.\n\n    Täys vain maljas kun on,\n    sanat ne syntyä voi!\n    Kadehtien elo pakenee.\n    Nauttios nyt, huomenta epäile!\n\n— En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan,\nnähdessäni isänmaani menehtyvän.\n\nOnko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme\nole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia,\nEspanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen\nmainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa;\nJanustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat\neikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.\n\n— Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat\novat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä\nKreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen\nrauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki\nHellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on\npaennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö,\nettä tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot\novat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että\ntuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat\nkäyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä,\nmurhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään\nkatselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on\nHellas, ja Rooma on pian oleva samoin.\n\n— Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut\nrappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea\nlehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto,\nelämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta\nvain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen\naina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!\n\n— Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me\ntoiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus\nvalittelee hänkin jo?\n\n— En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.\n\n— Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn\ntaakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on,\nja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he\niloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran\non Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun\nsen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo\nvanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä\nlapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija\npalvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä\nvanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret\nlurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka\neivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta\nhoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää.\nEi rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa,\nyhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee\nja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja\nihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä,\nnäitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka\nriemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.\n\n— Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan\ntunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?\n\n— Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi\nseurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä\nvälttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja\nteeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota... Olen\nylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en\nluota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis\npoltettava!\n\n— Sinä saat minut levottomaksi. Maro! — Mutta mihin luotat?\n\n— Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva\nja kulta-aika jälleen palaava...\n\n— Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni... Onko\nsinussa kuumetta.\n\n— On luullakseni... Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium\npaloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja\nAleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian\nalkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen,\nja että kulta-aika...\n\nTässä taukosi ennustaja.\n\n— Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin,\nennenkuin Campagnanin usvat nousevat.\n\n— Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn\nkanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:\n\n    Jos tahto luja, oikea sydän on,\n    ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie,\n    ei tyrannien uhkakatse\n    saa miestä horjumaan tai pelkoon!\n    — — —\n    Ja vaikka maailma kumoon kaatuis,\n    pelotta seisois hän raunioissa!\n\nMuutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen\ntestamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan\npyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä\nei täytetty.\n\nJälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä\ntahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli\nvahingoksi, toiset että se oli eduksi.\n\nKristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis\notettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan\nhaudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti\npyhimystäkin korkeammalle.\n\n\n\n\nLeontopolis.\n\n\nMuuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin\nitäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta\nkaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet\nPalestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset\nolivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.\n\nIllan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia\nsadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten\nkantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin\npaljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun,\nkajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina.\nMutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien\nrinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan\näänettömäksi.\n\nErään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä\nseisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä\ntoimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.\n\nMuukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa\nlapsineen kuin lukua laskeakseen.\n\nHeprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän\npuheisiin roomalaisen kanssa.\n\n— Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?\n\n— Sinä näet sen! vastasi roomalainen.\n\n— Tämä siis on Beth Semes?\n\n— Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa\nammentaneet; itse Platon on ollut täällä...\n\n— Näkyykö Leontopoliskin tänne?\n\n— Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.\n\n— Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka\nJakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen,\njoka vastasi vain päätään nyökäyttäen.\n\nSitten roomalaiselle:\n\n— Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden\njälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.\n\n— Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet\nmonituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman\ntemppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?\n\n— Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?\n\n— Se on!\n\n— Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti...\n\n— Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan\nennustuksen mukaan.\n\n— No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen\nmukaan isällemme Abrahamille.\n\n— Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla\nlupaus. — Tuletko Jerusalemista?\n\n— Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.\n\n— Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?\n\nHeprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen\ntietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä,\npäätti hän sanoa totuuden.\n\n— Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten\nviisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt\nBetlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta,\nmurhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla\nsyntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti\nesikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen\nkansamme Egyptin orjuudesta.\n\n— Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?\n\n— Se on Messias, se luvattu.\n\n— Luuletko, että se on syntynyt?\n\n— En voi tietää sitä!\n\n— Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on\nvallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.\n\n— Kukahan se olisi?\n\n— Keisari, Augustus.\n\n— Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja\nonko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: \"Hänen\nherrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva\"? Keisarihan ei\nsuinkaan ole rauhan mies.\n\n— Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain\nRoomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.\n\nRoomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:\n\n— Maria! hän sanoi.\n\n— Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!\n\n\n\n\nKaritsa.\n\n\nHerodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska\nlevottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut\nPilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli\njärjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli\nollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä\nirstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen\nisäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle\nkävelemään.\n\nSiinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion\nja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso\nVälimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden\npeninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen,\nkasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi\nKidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä\nkukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.\n\nMaaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun\nluo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui\ntavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti\njälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.\n\nVihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä.\nHän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa\nvarten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui\navuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut\nasian yöllisessä irstailussa.\n\nPilatus ehätti hänen avukseen:\n\n— Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.\n\n— Mitä sanoikaan veljeni?\n\n— Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa\nkansaa.\n\n— Aivan! — Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?\n\n— Ei, toinen se on nyt!\n\n— Onko niitä kaksi?\n\n— On, tämä on toinen.\n\n— Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen\nheidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan\nkuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut\nhenkilöitten vaihdos?\n\n— Ei, ei suinkaan.\n\n— Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse...\n\n— Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin\nHeliopolisissa ja Leontopolisissa...\n\n— Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua\nhuvittamaan?\n\n— Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä,\nmilloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen\nkutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.\n\n— Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?\n\n— Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.\n\n— Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli\nCaprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi\nveljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja\nnyt hänestä on tuleva jumala. Haha!\n\n— Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein\npyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne\nTiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.\n\n— Mitäpä sille voi? — Kutsu pappi tänne.\n\nPilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.\n\nHerodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä\nkoski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän\npiti asiain lyhyestä menosta.\n\nPilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan,\neikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.\n\nPilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai\nhänet tarkkaamaan nykyhetkeä.\n\n— Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se\nhäiritsi hänen untaan. — Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on\ntuolla alhaalla?\n\n— Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat\nulos temppelistä.\n\nHerodes kävi uteliaaksi.\n\n— Katsokaamme häntä!\n\n— Hän on jo poissa.\n\n— Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita,\nonko hän Messias?\n\n— Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka,\njoka on päästään vialla.\n\n— Onko hän profeetta?\n\n— Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin\njuomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala,\nkorkeimman poika.\n\n— Onko teillä todistajia?\n\n— On, mutta he puhuvat ristiin.\n\n— Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. —\nMutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari\nsenaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on\nripustettava temppeliin. Mitä arvelette?\n\n— Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu,\nniin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.\n\n— No käykää siis kuolemaan!\n\nKaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:\n\n— Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.\n\n— Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean\nmies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.\n\n— Kyllä.\n\n— Mene rauhassa!\n\nKaiphas poistui.\n\n— Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.\n\n— Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi,\nsillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä\nhalveksittua kansaa.\n\nPilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan\nkolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä,\njoka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin\nsaattoi toivoa.\n\nHerodesin katse kirkastui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.\n\n— Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin\nkuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä\nkapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että\njoku kuolee kansan edestä.\n\n— Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja\nkun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.\n\n— No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?\n\n— Puhdas kuin karitsa.\n\n— Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen\nverensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?\n\nMuuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.\n\nJohannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja\nKaiphas alotti kuulustelun:\n\n— Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia\nvastaan?\n\n— Hän on täyttänyt lain.\n\n— Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?\n\n— Rakastakaa toisianne.\n\n— Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?\n\n— Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.\n\n— Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?\n\n— Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän\nkuin minua, hän ei ole minulle sovelias.\n\n— Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?\n\n— Mestari on sanonut: Etsikää _ensin_ jumalan valtakuntaa ja hänen\nvanhurskauttansa.\n\n— Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?\n\n— Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette\nja olette raskautetut.\n\n— Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?\n\n— Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa\nlohdutetut, minä olen maailman voittanut.\n\nKaiphas vain väsyi.\n\n— Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole\nvastannut ainoaankaan kysymykseen.\n\n— Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja\nkirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.\n\n— Minä en ymmärrä mitään!\n\n— Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut,\nmurtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta,\nsokeille näköä ja sorretuille vapautusta.\n\n— Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi\ntuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.\n\n— Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta,\nhänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.\n\nKaiphas kääntyi Annasin puoleen:\n\n— Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?\n\n— He ovat lähettäneet toisen! — Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?\n\n— Ei, nimeni on Johannes.\n\n— Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan.\nMutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän\ntarkotuksesta?\n\n— Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.\n\n— Eikö elämä itse...\n\n— Kuoleman kautta käytte te elämään!\n\n— Olemme kuulleet kylliksi! Mene!\n\nMutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut\nymmärtää omia sanojaan:\n\n— Kuolema on hurskasten voitto.\n\nNyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat\nrosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja\ntähystämässä.\n\n— Onko hänet otettu kiinni?\n\n— Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan\n\"myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista.\"\n[Luuk. 22: 36-38.]\n\n— Tavattiinko heidät ase kädessä?\n\n— Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.\n\n— Sitten on hän jo tuomittu.\n\nNyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa,\nsitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse!\nRistiinnaulitse!\n\n— Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä?\nsanoi Kaiphas.\n\n— Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari\nveti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.\n\n— Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?\n\n— Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan\nrupeavat, ne miekkaan hukkuvat!\n\n— Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.\n\nMutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!\n\n\n\n\nPetoeläin.\n\n\nJupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa\nkaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan\nuutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti\nsiltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli\nnimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin\npäät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi\nalustaluukkuineen.\n\n— Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen,\njoka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme\ntoisemme?\n\n— Niin, vastasi heprealainen. Roomalaisen tapaa kaikkialla, hän on\nkotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla,\nmutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä\ntemppeli?\n\n— Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan,\nsukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen\nkuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä\nitseänsä palvelemassa.\n\nTällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä\netusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.\n\nHeprealainen katseli häntä ihmeissään.\n\n— Etkö sinä ole roomalainen?\n\n— Olen, olen roomalainen kristitty.\n\n— Missä asut?\n\n— Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.\n\nHän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka\njohtivat lokaviemäreihin.\n\n— Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?\n\n— Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa\nitämässä.\n\n— Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.\n\n— Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme\nylösnousemusta.\n\n— Onko teillä temppeli siellä alhaalla?\n\n— Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme\nJesuksen syntymää.\n\n— Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.\n\nRoomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.\n\nSilloin kuului maan sisästä kuorolaulua:\n\n    \"Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta,\n    sit' autuus valaisevi jumalainen\n    on karitsa tää valo!\"\n\n— Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.\n\n— Jesus Kristus, maailman vapahtaja.\n\n— Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on...\n\n— Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.\n\n— Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?\n\n— Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin\nJudan sukua.\n\n— Joku tulee!\n\n— Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi\nmaailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin\nolisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot,\nmutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa\nkäpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla\nkuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli.\nSeinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli\nasetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin\nkuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.\n\n— Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n— Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?\n\nNyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen,\nrukoili hän:\n\n— Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!\n\n— Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin\npelottaa. Uskotko että minä olen jumala?\n\n— Sinä olet!\n\n— Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.\n\nPappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin\nettä kaikki hampaat näkyivät.\n\n— Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata\nminulle!\n\nPappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle\nalttarille, ja mielipuoli haasteli:\n\n— Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä.\nMinä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja\nnostan ylös Elysiumiin — ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä\nkesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen\ntähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini\njuuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille,\njotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni\nIncitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut.\nPappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää\nitseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen\nsinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris\nCaligula!\n\nHän polvistui kuvan eteen.\n\n— Joku tulee! varotti pappi.\n\n— Tapa hänet!\n\n— Se on tribuuni Cassius Chaeraea!\n\n— Pelästytä hänet!\n\n— Chaeraea ei pelästy.\n\nTribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.\n\n— Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!\n\n— Sitä parempi, vastasi keisari.\n\n— Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!\n\n— Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.\n\n— Ja nyt olet kuoleva!\n\n— Sitä en voi. Olen kuolematon.\n\n— Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!\n\n— Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi\ntavottamaan.\n\nNyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.\n\nKeisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.\n\nChaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.\n\n— Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!\n\nJa tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui\nmielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa,\nniin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien\nhäväistyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui\npelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu\nrikkaudestaan ja kauneudestaan.\n\n— Seuraa peliä, sävähti Claudius.\n\n— Minä seuraan! vastasi ystävä.\n\n— Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?\n\n— Olin Suburrassa.\n\n— Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun\nluonani. Seuraa peliä!\n\n— Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.\n\n— Sinä pelaat hengestäsi.\n\n— Entä sinä, Caesar?\n\n— Myöskin sinun hengestäsi.\n\n— Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.\n\n— Niin menetät sinä henkesi.\n\nKeisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui\nesille.\n\n— Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. — Käärmeen puremaa\nvastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa...\n\n— Entä myrkkykeisoa vastaan?\n\n— Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä\nsuutun.\n\n— Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.\n\n— En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!\n\nKeisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.\n\n— Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata\nminua teatteriin?\n\n— Hänen täytyy! vastasi keisari.\n\n— Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?\n\n— Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen\ntakia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki\nkansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.\n\n— Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.\n\n— Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.\n\n— Niin, mitäpä se tekee?\n\n— Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?\n\n— Niin, miksen?\n\n— Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle\nanteeksi! — Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata\nkanssani.\n\nKun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.\n\n— Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi\nja anna heille malja. — Sitten otan Agrippinan!\n\nMutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle,\nkysyi Silius viattomasti:\n\n— Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?\n\n— En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän\nosaa asiansa hän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan\naviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin,\nmurhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien\ntavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi\nrahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä\nensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten\najajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska\nkukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.\n\nNiin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli\ntämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.\n\nKeisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut\npääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein\nraivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja\nhuonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa\ntoivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään\nmurhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa\npilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.\n\nSe oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa\npiilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja\nkaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi\nkellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.\n\nVeräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander,\ntähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.\n\n— Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. —\nVeli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan\nsuutelo!\n\n— Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut\ntaivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä\nijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.\n\nKeisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat\njännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko\nhän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?\n\n— Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!\n\nOrja pysyi säikähdyksestä mykkänä.\n\n— Pallas! Oletko kuuro?\n\nEi vastausta.\n\n— Pallas, oletko mykkä? — Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä\nolen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan\nkaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!\n\n— Sitä en tahdo! vastasi orja.\n\nNero luuli kuulleensa väärin.\n\n— Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat\nalhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin!\nOlen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata\nlokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän\nsibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat\nBabelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin!\nPallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.\n\n— Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole\ntotta.\n\n— Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä\nkaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni\nkanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan\nesihäkkiin.\n\n— Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut\nsinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!\n\n— Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta\nylös herättävä!\n\n— Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi\ntoisen veräjän leijonalle.\n\n— Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt\novat sytyttäneet Rooman palamaan.\n\n— En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.\n\n— Mikä on kristitty?\n\n— Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan\npoikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman,\nvaan ijankaikkisen elämän saaman.\n\n— Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?\n\n— Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle\nylhäältä annettu.\n\n— Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän\nvaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän\nhiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut\nöljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä\nsaamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!\n\nLentulus syöksähti sisälle:\n\n— Herra, kaupungissa on kapina, pakene!\n\n— Minäkö pakenen! — Tulta ensiksi!\n\n— Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!\n\n— Galban! Ehen Jugaces Posthume... Galba! — No niin, paetkaamme,\nmutta minne?\n\n— Katakombin kautta, herra.\n\n— Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.\n\n— He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.\n\n— Ei edes vihollisiaan?\n\n— He rukoilevat vihollistensa puolesta.\n\n— Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.\n\n— Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.\n\n— Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!\n\n— Älä sano kostaa, sano rankaisee!\n\n— Joku tulee käytävässä!\n\n— Onko se joku veli?\n\n— Ei, hän ei polvistu ristin edessä.\n\n— Sitten se on joku pyöveli!\n\nKeisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla.\nLähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti\nkreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:\n\n— Oletteko kreikkalaisia?\n\n— Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria\neikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä\nKristuksessa! Tervetuloa, veli!\n\n— Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.\n\nKeisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui\npolvilleen.\n\n— Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä.\nNeuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?\n\n— Tunnetko minua? kysyi Aleksander.\n\n— Aleksander! vastasi keisari.\n\n— Jonka tahdoit polttaa! Se olen!\n\n— Armoa! Älä minua tapa!\n\n— Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.\n\n— Saanko armon?\n\n— Saat itsellesi saattajan!\n\n— Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin\ntoimeen sitten!\n\n— Käy vasemmalle!\n\n— Jos sinä valehtelet!\n\n— Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!\n\n— Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.\n\n— Käy vasemmalle!\n\nKeisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän\npysähtyi ja kääntyi:\n\n— Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain\nseurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle.\nPhaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä\npiiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan\nsisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen\nlammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain,\njotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien\nsurmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.\n\nHänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin,\nhautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman\nkansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen\nhaudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä\nja antikristuksena.\n\n\n\n\nLuopio.\n\n\nRunsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta\noli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja\nidästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja\nvalloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan\nvarrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli\nMustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä\nBysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen\nmaailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta\nkristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli,\nmoninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin\nvaltaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan\nvälityksellä.\n\nMutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia\nvalloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli\nviisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo\nCaesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja\npalvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.\n\nKun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle\nvaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain\nkeisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty\ntilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen,\nja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli\nkasvamassa.\n\nMutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja\nnousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia\nheimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan\nihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää\naaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin\nsyistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin,\nsotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa\nja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi\ntungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLegionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia,\nkuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän\nnäköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei\nsilti keisari.\n\nYlinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli\nsuljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin\njyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen\nollut nähnyt.\n\nSaarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne\nynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri\nnäkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena\nvuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan\noleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja\nKonstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.\n\nHetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä\nCaesar:\n\n— Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai\nuseampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin\nkukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos\nvuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont\nValérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella!\nSaarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski\non mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar\noli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat\nBysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee\nkahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä\nsanot, Maximus?\n\n— Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma;\nmontako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.\n\n— Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai\nvain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin... merkillinen\nsattuma!\n\nMaximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin\nseurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti\nheti:\n\n— Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua,\nkaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan\nlaki ja maan pyöreys.\n\n— Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä\negyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus;\nhuvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!\n\n— Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta\nPerseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.\n\n— Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei\nvoinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli\njostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.\n\n— Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt\nmaailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten\nPerseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin\nJesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.\n\nJulianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat\nsamallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä\nrunollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa\nkristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen\nuuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä\nnojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen\nolivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui\nuusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista\nkristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä\nsyntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat\nanastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen\notsikkoon. He olivat hänestä varkaita! — Hänen mielestään oli aivan\nluonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina\nhän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja\nolevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean\nuskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän\nkäsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä\nsaattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti,\nsillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa,\nsyntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän\noli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: \"Sitä hyvää,\njota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä\nteen\". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan,\nmutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni\nlakia vastaan... Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä\nsynnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen\nvalitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.\n\nJulianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä,\noli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut\nlihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain\nparissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa\nylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja\n1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin\nkristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli\nsynnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta\nKristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä\nvuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt\nyhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin\nsuuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena\nhän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli\nrukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon.\nVaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa\nkärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!\n\nMutta nuorukainen oli vastannut: \"En voi olla kärsivällinen:\" johon\nEusebius: \"Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen\nvuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää,\nniin saat nähdä.\" — \"En tahdo odottaa!\" raivosi nuorukainen. —\n\"Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin\nvaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!\"\n\nJulianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi.\nFilosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat\nkristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen\nkristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan\nJulianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti\noppilaansa kristusvihan näin: \"Hänellä on pakanaverta ruumiissaan,\nsillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän\nlammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen\nkateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen\nvaltakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin\nKristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla\nolevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja\npylväät säröissä.\n\nTultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen\nMarsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi,\nsormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!\n\n— Sen ovat galilealaiset tehneet! sanoi Julianus, mutta sen he\nsaavat maksaa.\n\n— He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius\n[Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy\ntuolla alhaalla rinteellä.\n\n— Oletko sinäkin galilealainen?\n\n— En, mutta rakastan oikeutta!\n\n— Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden\nalkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.\n\n— Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme\neläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!\n\nLeiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen,\nmitä oli tekeillä.\n\nMars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla\nlaaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken\nmaailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä,\nneekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä,\ngermaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja\nse hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.\n\n— Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.\n\nPieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt\nolivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat\ntoimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.\n\n— Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain\nsärkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet\nuusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot\nja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja\nrukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat\npolvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He\novat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat\npalvelemaan heidän galilealaistaan! — En minä heitä auta! — Kansoja\nvoin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! — Käykäämme\nalas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.\n\nMuutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen\nvalittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen\nettei halunnut puhutella heitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJulianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan.\nKenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut\nmukaan, koska ei luottanut heihin.\n\nHän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi.\nOlkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä\nmyös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja\namfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne\nkauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen\ntoisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja\nkvestori asuivat.\n\nKansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä\nhän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta\nsellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha\nkaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut\nkatsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin\nalas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan\nkeisaripalatsiin.\n\nJa sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen\nmunkkikammiota muistuttavan huoneen.\n\nKun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun\nfrankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä\nehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi\nJulianusille paljon huolta.\n\nKeisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen,\nmelkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli\nkateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä\noli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota\noli lopussa.\n\nJulianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin\nvalloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen\nvelvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä\ntottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.\n\nTämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa\nlähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren\nyli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen\nraivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja\nunohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.\n\nVihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella\nolevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi\nmuodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan\nolevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin\npuitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.\n\n— Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa,\nsanoi Caesar.\n\n— Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar,\njoka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa\nja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi\npyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten\nmuotona.\n\n— Onko tämä...\n\n— On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan\nalkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on\nkielletty.\n\n— Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää\nuskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.\n\nJulianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta,\nkristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten\nsortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan\nvaeltamista.\n\nHetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen\nviinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat.\nNoustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson\nalhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.\n\n— Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin\nmaiseman ihastuttamana.\n\nJoen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja\nkappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki\nvalkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä\ntelttien paljoutta.\n\nFilosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu\naivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt,\nja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.\n\nPauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja\nasemelskeeksi.\n\nNyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja\nkirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva\nja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.\n\nSilloin ymmärrettiin.\n\n— Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.\n\n— Julistus on vaikuttanut!\n\n— He etsivät Caesariaan!\n\n— Sitten on vain palattava kotiin.\n\nSeura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin,\nvoidakseen tarkata legionain hommia.\n\nYhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit\nvälkähdellen.\n\nVaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä\nvallitsi suuri hyörinä.\n\nJulianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous\nsai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen\ntähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa,\nodotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla\nkovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko\nelinajaksi ratkaistavana.\n\nSitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.\n\nPihan puolelta kuului huuto:\n\n— Ave Caesar Julianus Imperator!\n\n— Me valitsemme Julianusin keisariksi!\n\n— Diademi Julianusille!\n\n— Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!\n\nEi ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin\nkeisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta,\njonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.\n\nJulianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi\nvastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät\nhäntä varottivat:\n\n— Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!\n\n— Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen\nsuuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin\nvaltamereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja\nkun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt\nmelkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion\npois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine\npiirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin\ntäytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen,\nsuosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut.\nOlipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja\nKristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja.\nNyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen\ntoimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.\n\nEnsi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki\ngalilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen\ntekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden\nuskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi\noman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia,\nsyrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi\nkristittyjä.\n\nSen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja\ndiademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona\nainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.\n\nKun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan\nkunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää\nteatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus\ntrilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa.\nNäyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu\ntästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta\nkristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut\ngladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan \"ilveily\" aina\ntervetullut.\n\nPäivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli\nkestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun\nkevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan\n_cucullus_ niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta,\njoka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli\navonainen taivas.\n\nCaesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan\nfilosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä\nCaesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja\nkvestoria.\n\nHäntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin\nhallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei\nuskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.\n\nKansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet\ntribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen\nhiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen\nuteliaasti.\n\nVihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä,\nheprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan\nsyytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön\nalkamiseen.\n\nNäyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan\nuhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat\nluopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen\njälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta\nherätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet\nnäkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät\npoispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.\n\nMiksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan,\nsen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa\nkaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän\ntarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta;\nmutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi\nsiitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia,\njotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi\nsaattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen\npyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista\nsuoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä\nJulius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia\neräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten\naatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka\noli saattava hänet turmioon.\n\nUhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset\nitkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan\npuhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta\nsivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä\ntarkkaavaisina seuranneet.\n\nKöörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:\n\n— Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian\nkirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa.\nKorkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi\nkeisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan\nkäy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.\n\nCaesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.\n\n— Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä\nsaat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi\nsietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.\n\nEleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.\n\nAamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa\noli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta\nulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille\nseinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.\n\nMutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli\nnälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt\nkiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä\njuutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi\nvuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska\nuutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin\njatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin\nhänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se\noli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli\nkuitenkin vain muukalainen ja pakana.\n\nKun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli\nnäyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja\nhän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää\ntaipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja\nkun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet\nmytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun\ntämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se\nepämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.\n\nKeisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun\ntämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän\nistui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan,\njotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli\nkäsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.\n\nSilloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita\nputoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen\npäänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei\nliikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas\neikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin\noli tyly ilma.\n\nJuuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli\nsyntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet,\nkristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io\nlausuili:\n\n— Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?\n\nKun Prometheus vastasi:\n\n— Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina\nteatterissa.\n\nKymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen\nKristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763,\ntaruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.\n\nJulianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille\ntahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon\naivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät\noikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset,\njotka kielsivät hänen jumaluutensa.\n\nMutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana\nkuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta\naivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka\nolivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta\nvastaan, joka häntä pilkkasi.\n\nKoko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta;\npikku väki nauroi ja riiteli.\n\nAinoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät\ntelttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui\nlengolle ja repesi.\n\nSilloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät\nitsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi\nCaesar filosofeineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJulianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille\nBysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.\n\nMutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta.\nKristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja\ntällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi\nvietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan\närsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt\nhän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa\noli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa\nkorkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden,\njotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.\n\nVanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna\npitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta.\nKuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja\nmuurilaastain sohinaa.\n\nTätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.\n\nEräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja\nEleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin\ntakana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti\nsaattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin\nvierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella\nrippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja,\npöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.\n\nTämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden,\nkristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus\noli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen\nsyrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen\nmyös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt\neivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.\n\nJulianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa\nniin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista\nkansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan.\nSitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin\ntemppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa\nkanssa, Eleazarkin niihin luettuina.\n\n— Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä\nHierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.\n\n— Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen\nhävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.\n\n— Ei voida? Se rakennetaan!\n\n— Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon\nKristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän\nkaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin\nhävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset,\nJoas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi.\nSitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes,\njoka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta\nhuomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin.\nMitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman\nvaltakunnassa. Ajatteleppas! — Niin, Pompejin, Neapelin vieressä\nolevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti\nmaanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra\nZebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.\n\n— Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia\npuhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63\nennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.\n\n— Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja\nCassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen\nuudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70\njälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän\nvuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se\nei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum)\nperusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma\nja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt\nJerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui\nmaan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin,\nsamoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen\nKristuksen?\n\nJulianus kävi miettiväiseksi.\n\n— Oli siinä yhdeksän vuotta väliä... mutta omituiselta se näyttää.\n\n— Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70,\njolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!\n\n— Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita!\nhuudahti Julianus.\n\nPriscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun\nse oli sammumaisillaan:\n\n— Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle\nja että temppeli ei koskaan nouse.\n\n— Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän\njumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!\n\nJa kääntyen Eleazarin puoleen:\n\n— Uskooko Eleazar ennuksiin?\n\n— Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala\non johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä\nvarmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin\nmaan, kaupungin ja temppelin!\n\n— Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei\nehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa.\nPakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan\nmuistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin\noli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa,\npellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä\nihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan,\njonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet\nkäytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa\neli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa\netuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he\nolivat saaneet uskonnolliset menonsa.\n\nPakanat alkoivat vanhalla tavalla julistaa juhlapäivää. Puodit\nolivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue\nnäkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas\nSaturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja\nhyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana.\nSitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä\nrangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan.\nHeidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia\nja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville\nvarpusille.\n\nKulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.\n\nSitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui\nalttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän\nsaattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena\nkuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella\nseisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä\nkivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike\neli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli\nsuorastaan kristityille.\n\nJumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä\nleipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet\nEukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille\nvasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään\nosansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi\ntoinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä\nvasta syntyneet lapsensa.\n\nTämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi\nMaximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa\nluennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti\nmyös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa\nkuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut\neri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen\njumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki\njumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan\nhänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään\nihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä\nsyntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:\n\n— Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme\nkaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän\nmerkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka\nei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!\n\nSaarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät\nluulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien\ntodistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä\nmieltä kristittyjen kanssa.\n\n— Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena\ntemppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä\nkaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut?\nKuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö\nme tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa,\njotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin\nkuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana,\njolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole\noleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan\nkreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme\nsamassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa\njumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa,\ntulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan\njumala on teidän kanssanne oleva.\n\nSeurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät,\ntoistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.\n\nSilloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului\nSaturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka\ntavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli\njoulujuhlaa viettäessään.\n\nSitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän\njalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään,\njolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.\n\nJulianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja,\nriemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella\njuhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja\narmeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi\nsaada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.\n\nLopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia,\nosaksi savesta muovailtuja nukkeja.\n\nKuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.\n\n— Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja\ntorailla, koska olemme yksimielisiä!\n\nTunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen\npäivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä\nviettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan\njäljittelyltä.\n\nSeitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen\nhuumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko\nhirvittävässä majesteetillisuudessaan.\n\nHänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää\nkuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua\nhärkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi\nvanhoille jumalille.\n\n— Hän on hullu! valitteli Eleazar.\n\n— Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!\n\n— Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.\n\nOlisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta\nrakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit\nolivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta,\neikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa\nyhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli\ntyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena\ntalutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine\nsiteineen.\n\nSytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän\npäähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.\n\nKauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.\n\nMutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän\neläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita,\nsilloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.\n\n— Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun\nvartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin\nkaupungin katuja.\n\nKeisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä\nkristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.\n\n— Katsokaa lahtaria! huudeltiin.\n\n— Apostata! Luopio!\n\n— Hullu!\n\nKotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin\nvielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja\nkirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä\nopiskelemisen ja valtion virkojen saannin.\n\nSe oli ensi askel.\n\nSaman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta\nBysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan\nuhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.\n\nTämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase\nkädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä\ntuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin\nedullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli\nyksin keisariksi.\n\nTämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle\nsuosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi\nsotaretkelle.\n\nMutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan\nhänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada\nselville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen\nennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri\nkertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin.\nMutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan\nenää noussut.\n\nVarmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten\nkirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan\nrakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta\nmaanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin,\n\"maailman keskuksen\" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän\nnavan.\n\n\n\n\nAttila.\n\n\nKonstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet\nolemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol\noli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset\nsatrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin\nEuropan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut\nhautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin\nsuorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys\nsotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita.\nKristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin,\nja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty\nomille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa,\nalkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se\nkaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä\nannettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut,\nuutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä.\nNe olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua\nhallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa\nolivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet\ntakaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan,\nBritanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.\n\nSilloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua\nsyntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille\nannettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin\nUnkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien\nmajapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui\nkreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja\nvaltaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.\n\nVuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään,\nyksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin\nsuurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä,\nidästä ja lännestä.\n\nMutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin\nkohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä\nkaravanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän\nvihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien\nhuminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli\nlähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin\nsuola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.\n\nToinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu\nja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin\nnimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.\n\nVähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät\ntoisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana\nja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja\nluopuvan kaikesta epäluulostaan:\n\n— Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.\n\n— Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.\n\n— Aivan kuin minäkin.\n\n— Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.\n\n— Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.\n\n— Siis rakastaa hän tätä villiä?\n\n— Sitä en ole sanonut.\n\n— Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin\nvaralle.\n\n— Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen\nviimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti\nWormsin.\n\n— Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut\nKatalaunisten kentän tappion jälkeen.\n\n— Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä\nvoidaan ihmiseksi sanoa.\n\n— Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme\ntiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta\non hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli\nRooman edustalla, pyörti hän takaisin.\n\n— Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa\nRoomankin heidän käsiinsä.\n\n— Miksi säästi hän Rooman?\n\n— Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän\ntuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin,\nhän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien\nja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja\nkuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei\nrakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki\nkaupungit.\n\n— Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on\nkristitty?\n\n— Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?\n\n— Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan\nvitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.\n\n— Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen\nministerinsä on kreikkalainen ja kristitty...\n\n— Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että\nistuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.\n\n— Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen\nlakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee\nolevansa kotona täällä!\n\nHe vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi.\nMatalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei\nlähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät\nolennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat\nolivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne\nsyönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon\nkorren.\n\nPäivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä\ntaivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven\ntoisella puolen.\n\n— Olemmeko perillä? kysyi Edeko.\n\n— Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.\n\nMutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.\n\nPuoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi\nkaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki\npienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.\n\nUuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen\njärvikin.\n\n— Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken\nvoittaa.\n\n— Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.\n\nKaravaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla\nvakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa.\nPalatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren\nteltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli\nSilkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan\nerilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien\nmukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien\nkoristama.\n\nSisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista\nvarastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja;\nroomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia\naseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se\nolikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine\ntelttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla,\nja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli\nsiko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa\ntälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää,\nmutta sangen vähän tuottaa.\n\nNyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku\nihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin\nja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät\ntelteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat\nratsastaen arolta.\n\nEnsimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika\nEllak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät\ntervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.\n\n— Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.\n\n— Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.\n\n— Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen\nmielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja\nsuu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.\n\n— Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä\novat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat\nsaada itsensä koviksi.\n\n— Eivät nuo maailmaa valloita;\n\n— Eivät ainakaan tänä vuonna!\n\nJa niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja\nymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.\n\nIldico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella,\nmietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin,\njota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen\nmiehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja\nitsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa\nvalta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan\nedessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen\nkäsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut\nselvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena\naivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut\ntietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä\nvaltaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti\nsuljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.\n\nCercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen\nkaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen\nhänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa,\nja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.\n\nCercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan\nkotiseudun säveltä:\n\n    Tiikeri se seuraa leijonaa\n               Dalai-Nor,\n               Dalai-Nor;\n    miss' on kotini tuo aromaa\n    Urgan, Khalgan, Kosso-gol\n    teräskynsi, hammas vaskea.\n               Siddi-Khur,\n               Siddi-Khur;\n    Jos sä joudut kynsihinsä vaan,\n    etpä pääse niistä milloinkaan.\n               Siddi-Khur!\n\nIldico näytti saaneen aatoksensa selville.\n\n— Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.\n\nHän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman,\nja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei\nommellut.\n\nNyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän\nnäköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli\npikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli\nkasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja\nkyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä\naikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen\ntyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon\nesineenä.\n\nHän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.\n\nKun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli\ntoisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan\nlauloi:\n\n    Tiikeri se seuraa leijonaa...\n\n— Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla\non ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!\n\nJa hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi\nvuorotellen.\n\n— Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä\npujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä\npistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni,\nerikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme\ntiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur!\nSiddi Khur!\n\n— Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.\n\n— Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! — Hän, valtiaamme,\nkosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla\nhän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo\nmeidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.\n\nIldico ojensi kätensä vastaukseksi.\n\nTänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain — maailma on oleva\nvaltiasta vailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan\njälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he\noven olevan lukossa.\n\n— Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi\nroomalainen.\n\n— Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.\n\nSilloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:\n\n— Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.\n\n— Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva...\n\n— Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.\n\nMolemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas,\nhämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.\n\nSilloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli\nnäkyviin.\n\n— Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti\nroomalainen.\n\n— Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.\n\n— Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!\n\nEllak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.\n\n— Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas\npahanenteisesti irvistäen.\n\n— Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?\n\n— Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme\npitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.\n\n— Pääsemmekö edes ulos?\n\n— Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin\npitää tyytyä!\n\nJa niin luukku suljettiin.\n\n— Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.\n\n— Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka\nhän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle\nDiterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä\nvihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen\nkirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos\nhuomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.\n\n— Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi\nhaavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.\n\nAina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin\navattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja\nsuureen pitosaliin.\n\nTässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä,\nmitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten\njuoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme\neivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja\nmorsianta.\n\nKun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä\nhiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä\nsuurkuningas oli ilmestyvä!\n\nOrestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta\nhavaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja\nsalaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä\nja lystillisillä menoilla.\n\nÄkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty\nsyrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä\nedessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.\n\nHän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.\n\nVieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen\nOnegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan\npuhua hänelle silmillään.\n\nMinisteri antoi merkin, ja vieraat istuivat.\n\nAttila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei\ntervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.\n\n— Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.\n\n— Kyllä hän näkee!\n\nOnegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija\nastui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone\nkäsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli\nlaulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi\ntuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen\nja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan.\nRunoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta\nratkaisemattomaksi tappeluksi.\n\nKun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä\nsankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin\nsama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat\nhänet nähneet.\n\nTuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin\nturhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän\nistui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut\nhäneltä silmäystäkään.\n\nYlistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään\nonneksi hän maisteli siitä.\n\nTämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja\nhopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin\nkoskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella\nympäristöään juopuneena.\n\nHetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.\n\nSilloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka\njälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään\npilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet\nniskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon,\noli hän yhä valtavasti vaikuttava.\n\n— Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä\nhunnilaisvieraalta.\n\n— Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi?\nvastasi hunni.\n\nJuontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura\nrevähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun\noli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki\nsyöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski\nsauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.\n\nSe oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia\ntuleen.\n\nRauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli\nlähtenyt sivuovesta ulos.\n\nJa nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan\nkanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja\nuseimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!\n\n— Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian\nunohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen\nmiehen kanssa; eikö se käy päinsä?\n\n— Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä\nhyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa\ntäyteen? — Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden\neikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren\nvuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.\n\n— Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?\n\n— Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain\ntodellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin\nvieras, kuin matkustaja.\n\n— Aivan kuin kristitytkin siis!\n\n— Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä\nkunnioitusta... Mikä nyt on hätänä?\n\nUlkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta\nsitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa\nihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.\n\nJuopottelevat vieraat juoksivat ulos ja näkivät kaikkien\nhunnien tanssivan riipien itseään puukolla kasvoihin ja ulvoen\nkäsittämättömiä sanoja.\n\nEdeko tuli saapuville ja tempasi Orestesin mukaansa joukkojen läpi.\n\n— Attila on kuollut! Ylistetty olkoon Jesus Kristus!\n\n— Kuollut? Se oli Ildico!\n\n— Ei, hän istui hunnutettuna ruumiin vieressä itkien.\n\n— Hän se oli!\n\n— Niin, mutta nämä villit ovat siksi ylpeitä, etteivät usko ihmisen\nvoineen Attilaa surmata!\n\n— Mikä onni meille!\n\n— Nopeasti viemään viestiä Roomaan! Ensiksi saapuvan onni on taattu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrestes ja Edeko läksivät matkaan samana aamuna; eivätkä he koskaan\nunohtaneet näitä häitä, joissa he olivat ensi kerran toisensa\ntavanneet.\n\nMyöhemmin he uudistivat tuttavuuden, mutta toisissa ja suuremmissa\nolosuhteissa. Sillä Edekon pojasta tuli Odovaker, joka kukisti\nOrestesin pojan, mikä taas ei ollut kukaan muu kuin viimeinen keisari\nRomulus Augustus. Hänen nimensä oli kumma kyllä Romulus, kuten Rooman\nensimäisen kuninkaankin, ja Augustus, kuten ensimäisen keisarin. Ja\nhän kuoli 6,000 kultakolikon eläkettä nauttivana Campaniassa eräässä\nhuvilassa, joka ennen oli kuulunut Lucullusille.\n\n\n\n"]