[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYHem4rZ0kw8De_8HMESiJtKnI98Y6uOJUbbhDXiP7_E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3353,"Lumivuoren kotka","Grundmann, Paul (ft. 1890)",null,"3353-grundmann-paul-lumivuoren-kotka","3353__Grundmann_Paul__Lumivuoren_kotka","Kertomus trappien elämästä","romaani",[13],"seikkailu",[],"fi",1891,1905,10135,66467,false,75141,[23,24,25],"Colorado -- Fiction","Indians of North America -- Fiction","Trappers -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Lumivuoren kotka: Kertomus Trappien elämästä\" by Paul Grundmann is a novel written in the early 20th century. The story appears to be set in the 19th century and revolves around the lives of a trio of trappers in the wilds of Colorado. It explores themes of adventure, danger, and the struggles of life in the untamed wilderness, particularly focusing on the experiences of the main characters, Tom, a seasoned trapper, and his young companion, Francois.  The beginning of the novel introduces readers to a summer day in 1846 as Tom and his two trapping companions, Pedro and Francois, set up camp by the Rio de Puerco in Colorado. They are depicted preparing meals and discussing the perils of their location, which is known to be inhabited by the Apache tribe. Tom, the older and more experienced trapper, takes on a protective role towards Francois, who yearns for adventure despite his inexperience. The narrative builds suspense as they encounter the sights and sounds of the wilderness, including a chase involving a deer and wolves, which sets the stage for future conflicts with both wildlife and potential threats from Indigenous tribes. The camaraderie among the men is emphasized, alongside the dangers they must navigate in their pursuit of survival. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hurmalainen, Ida",227,"Seikkailukirja seuraa kolmen metsästäjän, Tomin, Francoisin ja Pedron, elämää Coloradon erämaassa vuonna 1846. He asettuvat leiriin Rio de Puercon rannalle ja joutuvat varomaan apasseja sekä selviytymään luonnon armoilla. Kokenut Tom opastaa nuorta Francoisia trappien vaarallisessa ammatissa ja erämaan tavoissa.","Paul Grundmannin 'Lumivuoren kotka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3353. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUMIVUOREN KOTKA\n\nKertomus trappien elämästä\n\n\nKirj.\n\nPAUL GRUNDMANN\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbomin kustannuksella,\n1905\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nEräänä kesäpäivänä 1846 asetti kolme linnustajaa eli trappia kuten\nheidän varustuksistaan ja puvuistaan voi päättää telttansa Coloradon\nsyrjäjoen Hio de Puercon rannalle.\n\nMetsästäjät olivat asettuneet rantakaistaleella olevalle pienelle\nkummulle, joka joen puolelta oli paljas, mutta kaikilta muilla\ntahoilta tiheiden pensaskasvien ympäröimä, tehdäkseen tähän tulen\nja valmistaakseen itselleen päivällisaterian. Tammesta vuollulla\npaistinvartaalla paahtoi yksi heistä murakan näköistä reidenkappaletta,\njota hän alinomaa käänteli, sillä aikaa kuin toiset metsästäjät hyvillä\nmielin katselivat tulen liekkejä.\n\nVanhin näistä kolmesta metsästäjästä, jota toverit kutsuivat Tomiksi,\noli todellinen jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat tuulesta ja ahavasta\nkäyneet karkeiksi, ja ne näyttivät viekkailta ja päättäviltä, mutta\nsamalla näkyi niissä ilmeistä hyväntahtoisuutta osoittava piirre.\n\nHänellä oli samallainen puku kuin tovereillaankin, karkea punajuovainen\nvillapaita ja korkea tunturiketun nahasta tehty hattu. Pitkät saappaat\nulottuivat yläpuolelle polvia, ja raskas pyssy sekä nuorakimppu,\njota trapit tarvitsivat turkiseläimiä pyydystäessään, olivat hänen\nvieressään maassa.\n\nTom jutteli vieressään loikoilevan toverinsa kanssa, joka oli noin\n20-vuotias nuorukainen, nimeltä Francois. Francoisin isä, joka myöskin\noli ollut innokas metsänkävijä ja Tomin monivuotinen metsästystoveri,\noli jo useampia vuosia sitten kuollut otellessaan karhun kanssa.\nFrancois oli kasvanut uudisasunnoilla, jossa hänen joku aika sitten\nkuolleella äidillään oli pieni farmi, jota hän poikansa avulla\nviljeli. Mutta pojan suonissa virtasi liian paljon metsästäjän verta\nantautuakseen rauhallisiin toimiin; hänkin tahtoi tulla metsästäjäksi\nja oli nyt ensimäisellä metsästysretkellään Tomin seurassa, joka häntä\nrakasti kuten omaa poikaansa.\n\n\"Pedro\", sanoi vanha metsästäjä paistinvarrasta kääntelevälle\ntoverilleen, \"näistä seuduista minä en pidä; me olemme apachien\nmetsästysalueella, ja minua ihmetyttäisi suuresti, ellemme pian\nnäe punanahkoja, vaikkakin minusta olisi paljoa parempi, ett'emme\nmilloinkaan kohtaisi noita roikaleita.\"\n\n\"Olisi kenties parasta, että etsisimme itsellemme piilopaikan\",\ntuumiskeli Pedro. \"Minä olen joku vuosi sitten kerran metsästellyt\nnäillä tienoin ja, jos oikein muistan, on kahden englannin peninkulman\npäässä tästä pieni saari, joka on ikäänkuin luotu sellaiseksi\npiilopaikaksi.\"\n\nAterian jälkeen lähtivät metsästäjät heti liikkeelle ja kulkivat\npitkin joen rantaa. Seutu ylt'ympäriinsä oli aivan raivaamatonta ja\nluonto villiä. Luonnontilassa oleva aronasukas, tuo viekas intiaani,\nsai melkein häiritsemättä toimittaa askareitaan, seuraten nuolineen ja\njousineen metsänriistan jälkiä kaukaisimpiin seutuihin.\n\nAinoastaan ani harvat valkeat miehet uskalsivat siihen aikaan lähteä\nKalliovuorten länsipuolella oleville aroille; sinne lähtivät vain\nsemmoiset miehet, jotka olivat tottuneet kaikkiin ilmanvaihteluihin ja\nviettivät vapaata, riippumatonta elämää. Asettaen ansojaan kaikkialle,\nmissit vain oli hiukankin toivoa saada majavia ja saukkoja, kokosivat\nhe usein suuret joukot niiden nahkoja, jotka he sitten Santa-Fé'ssä,\nS:t Antonio de Bexarissa tai muissa lännenpuolella olevissa\nkauppapaikoissa vaihtoivat ruutiin, lyijyyn, vaatetavaroihin tai muihin\nesineisiin. Raha oli heille täydelleen tuntematon ja turhanpäiväinen\nvälikappale. Tarkka silmä, säikkymätön sydän, vakava käsi, hyvä pyssy\nsekä yltä kyllin luoteja, täysinäinen ruutisarvi, terävä veitsi, villa-\ntai hirvennahkaiset vaatteet, jotka he hätätilassa itse valmistivat,\nolivat ne rikkaudet, joilla varustettuina he rohkeina lähtivät\nerämaihin pelkäämättä vaaroja, jotka kaikkialla heitä uhkasivat.\n\nKulettuaan puolen tuntia seisahtui Pedro ja osoitti pientä metsäistä\nsaarta, joka oli siltä paikoin noin 200 jalan levyisen joen keskellä.\n\nPian oli valmistettu lautta kolmesta rannalle ajautuneesta\nvesiajopuusta, ja sittenkuin metsästäjät olivat peittäneet rantaan\ntekemänsä jälet, astuivat he yksinkertaiseen alukseensa ja sousivat\nsaarelle. .\n\nKello oli noin 4 iltapäivällä. Kaikki äänet olivat vaienneet tähän\naikaan päivästä, ja ainoastaan Rio de Puerco joen aallot lauloivat\nyksitoikkoista lauluaan. Vedenpinnalle kohosi jo siellä täällä pieniä,\nkevyitä sumupilviä, jotka illan lähetessä kokoontuivat sakeaksi\nsumuvaipaksi, johon joki yön aikana aina kääriytyi.\n\nRio de Puercon molemmilla rannoilla kasvoi pajuja ja haapoja, joiden\njuuret ulottuivat kirkkaaseen, loiskivaan veteen saakka. Puiden välit\nolivat täynnä pajunvesoja ja ruokoja, niin että ranta katsojasta\nnäytti yhtäjaksoiselta, viheriältä maakaistaleelta.. Yhdessä ainoassa\npaikassa vastapäätä saarta oli tässä melkein läpipääsemättömässä\nrantapensaikossa jokseenkin leveä aukeama. Tie oli syntynyt siten, että\npuhvelit ja villit hevoset olivat raivanneet sen päästäkseen joelle.\nTästä pienestä aukeamasta oli vapaa näkö-ala arolle, joka leveni kauas\netäisyyteen.\n\nSaari oli yksi niistä kummallisista muodostuksista, jotka eivät ole\nollenkaan harvinaisia Amerikan joissa, ja niiden muodostuminen on niin\nomituista, että me hiukan kerromme siitä.\n\nAmerikan suuret joet, jotka usein juoksevat 400 peninkulmaa läpi\naarniometsien, tempaavat mukaansa yläveden aikana, jolloin ne tulvivat\nyli äyräittensä, huuhtoen maata peninkulma määrin, kaatuneita puita;\nnäinä takertuvat toisiinsa juurista ja oksista pinoutuen päälletysten\nmahtaviksi röykkiöiksi. Hyvin usein pysähtyy sellainen uiskenteleva\npuunrunko liejuiseen joen pohjaan, johon se yhä enemmän ja enemmän\njuurtuu kiinni muodostaen siten tukikohdan, jonka ympäri toiset\nuiskentelevat puunrungot tarttuvat kiinni. Näiden juuret ja kuivat\noksat sotkeutuvat toisiinsa ja veden tuoma muta, joka kerääntyy niiden\nympäri, liittää vähitellen puunrungot jonkunlaiseksi lautaksi. Kuiva\nruoho, joka huuhtoutuu veden mukana rannoilta, kokoontuu myöskin tälle\nlautalle ja täyttää vähitellen siihen jääneet aukot. Vihdoin peittää\ntuulen aroilta tuoma tomu tämän kummallisen muodostuman maakerroksella.\n\nNämä puunrungot lienevät maanneet siinä monta, monta vuotta, ruohoja\nja pajupensaita on kasvanut ylt'ympäriinsä ja ovat aikojen kuluessa,\nmuodostaneet tuon lujasti kiinnitetyn lautan todelliseksi saareksi,\njoka kuitenkin joka askeleella vapisee ja hyllyy. Kysymyksessä oleva\nsaari oli kymmenen askelta pitkä ja noin kuuden tai seitsemiin askeleen\nlevyinen. Korkeakasvuisen ruohikon taakse voi mies maaten täydelleen\nkätkeytyä; myöskin polvilla ollen ei häntä voitu rannalta huomata. —\n\nAurinko oli jo laskeutunut kauas länteen, ja joen rannalla olevien\npuiden ympärilleen luomat varjot kävivät yhä, pitemmiksi. Saarella\nvallitseva mieluisa, vilpoisuus sai Francoisin laskeutumaan maahan\npitkäkseen, uinahtaakseen hiukan päivän vaivojen jälkeen. Tom, joka\nistui saarelle ajautuneella puunrungolla, silmäili aika ajoin rantoja\nnähdäkseen, olisiko jotakin epäiltävää siellä tulossa; hänen vieressään\nistui Pedro huuhdellen vedessä paljaita jalkojaan.\n\n\"On todellakin jumalallista nautintoa, Tom, saada tällä tavoin\nloiskutella vedessä\", keskeytti Pedro hetkisen kestäneen vaiti-olon,\n\"vaikka minä kumminkin mieluummin olisin tahtonut, että tänään olisimme\nennättäneet siihen paikkaan, jossa joki haaraantuu ja jossa kanootti\non kätkössä, sillä kaikissa tapauksissa on mieluisempaa kulkea vesitse\nkuin maitse.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", vastasi toinen, \"mutta nuorukaiselle (hän\ntarkoitti Francoisia) olisi se ollut liikaa, sillä hän ei ole tottunut\nniin rasittavaan kulkuun. Sataviisikymmentä peninkulmaa viidessä\npäivässä ei ole mikään pieni asia kelle tahansa. Mutta minä toivon,\nettä hän vuodessa on tottunut kulkemaan yhtä pitkät matkat kuin me\nitse.\"\n\nPedro ei voinut olla nauraneitta toverilleen, mutta tämä ei huomannut\nsitä. Kiikutellen yhä jalkojaan edes takaisin raittiissa vedessä,\njatkoi hän: \"Minä ihmettelen kuitenkin, voiko elämä, joka on täynnä\nvaaroja ja kieltäymyksiä, pitemmän aikaa miellyttää turvattiasi?\"\n\n9\n\n\"Minä otan tehtäväkseni saattaa hänet pitämään metsä- ja\naroelämää parempana kuin ummehtunutta kammariielämää\", sanoi vanha\nmetsästäjä nauraen. \"Pitäisikö Francoisista tulla tupaporsas? Tai\netkö sinä, Pedro, ole samaa mieltä kuin minä? Eikö ihminen ole luotu\nhankkimaan itselleen kestävyyttä ja voimaa taistelussa vaaroja vastaan,\nja eikö elämää metsissä ole pidettävä parempana kuin kaupunkien\ntarjoamia hauskuuksia?\"\n\n\"Aivan varmaan\", vastasi Pedro kuivasti, \"ja senpätähden juuri ovatkin\nkaupungit niin tyhjät asukkaista ja metsät sekä arot niin täynnä niitä!\"\n\n\"Älä tee pilkkaa, minä puhun vakavista asioista\", vastasi Tom.\n\"Francois on isänsä kaltainen, joka minun kanssani on kestänyt monta\ntaistelua komancheja, apacheja, kiovaereita ja muita viiliä heimoja\nvastaan ja minä otaksun, ett'ei omena putoa kauaksi puusta. Ajattele\nitseäsi, Pedro, tahtoisitko sinä, huolimatta meitä väijyvistä\nvaaroista, vaihtaa tämän virkistyshetken siihen uneliaasen lepoon,\njosta on tilaisuus nauttia uudisasunnossa vaivaloisen työpäivän\njälkeen? Minä uskon, että nuorukainen tulee ajattelemaan samalla\nlailla.\"\n\nMetsästäjien keskustelu häiriytyi yhtäkkiä ja heidän huomionsa kääntyi\nkummalliseen näkyyn.\n\n\"Katso\", sanoi kanadalainen, kääntyen toverinsa puoleen, \"nuo\ntomupilvet, jotka nousevat tuolla kaukana, johtuvat villihevosten\nlaumasta, jotka kiitävät tänne sammuttaakseen janoaa, ennenkuin ne\nennen yön tuloa koettavat uudelleen palata kaukaisille laidunmailleen.\nTuolla ne lähenevät muodoltaan niin muhkeina ja komeina, jommoisiksi\nJumala on luonut nuo vapaudessa elävät eläimet — silmät säihkyen tulta,\nsieraimet avoinna ja harjat liehuvina. Minua haluttaa toden teolla\nherättää Francois, niin että hänkin saa ihmetellä tätä näytelmää.\"\n\n\"Anna hänen maata, Tom; unessa saa hän kenties nähdä viehättävämpiä\nnäkyjä kuin villihevoslauman.\"\n\nVanha metsästäjä huoahti.\n\n\"Ja kumminkin on tämä mahtava jopa suuremmoinen näytelmä. Oi, kuinka\niloisina juoksentelevat eläimet tuntiessaan itsensä vapaiksi\", lisäsi\nhän.\n\n\"Niin, hetkeksi, kunnes intiaanit alkavat niitä ahdistella. Silloin\nmuuttuu kyllä kuva, silloinkin ne tosin juoksevat, mutta — pelosta.\"\n\n\"Nopeaan kuten pilvi, jota tuuli ajaa, ovat ne taas kadonneet\", jatkoi\nTom, samalla kuin hän katseineen seurasi ylös kohoavia pölypilviä.\n\"Mutta katsos, näytelmä vaihtuu: hirvi on saapunut paikalle, jonka\nhevoset ovat jättäneet. Näetkö sinä sen suuret loistavat silmät tuolla\npuiden välissä? Se vainunnee jotakin — katsoppas vain, kuinka se\nkuuntelee! Ahaa, tuolla tuleekin se jo esille sammuttaakseen janoaan.\nTarkastele vain, kuinka sievästi se kielellään hörppii vettä! Nyt\nkohottaa se päätään; se on kuullut jonkun äänen. Katso, eivätkö sen\nsuusta tippuvat vesipisarat ole valuvan kullan kaltaisia? Mutta nyt\nminä herätän nuorukaisen.\"\n\n\"Anna hänen maata, sanon minä sinulle.\"\n\n\"Eikö tämä hirvi ole vapauden ja riippumattomuuden vertauskuva?\"\n\n\"Kyllä siihen hetkeen saakka, jolloin sudet repivät sen kappaleiksi.\nHirvi- tai metsäkaurisaitauksessa olisi sillä todellakin toivoa elää\npitkältäkin. — Joka asialla on kaksi puolta, rakas Tom.\"\n\nVanha metsästäjä ei vastannut tähän mitään, vaan käänsi vain silloin\ntällöin katseensa makaavaan turvattiinsa. Pedro hypähti ylös ja veti\ntaas saappaat jalkaansa.\n\n\"Mitä minä sanoin sinulle?\" lausui hän kuunneltuaan hetkisen.\n\"Kuulitko sinä ulvontaa tuolta kaukaa? Sudet varmaankin ovat saalista\ntavottamassa tuolla arolla. Hirvi parka! Kuten nyt pian käy sen, siten\neikä toisin käy jokaisen metsästäjän, joka samoilee metsiä ja aroja.\"\n\n\"Mutta nyt ainakin minä herätän Francoisin\", sanoi Tom ja aivan\nhiljalleen pudisteli nuoria metsästäjää, joka yhdellä hyppäyksellä oli\nheti jalkeilla.\n\nSudet olivat jo alkaneet saaliin ajonsa.\n\nHirvi haarukkaiset sarvet pitkin selkää, kaula kenossa, pää taaksepäin\ntaivutettuna, voidakseen avonaisten sierainten kautta helpommin vetää\nkeuhkoihinsa tarpeellista ilmaa, lensi nuolena yli aavikon. Sen takana\njuoksi parvi nälkäisiä susia, jotka ajoivat tuota jaloa eläintä\nuskomattomalla nopeudella.\n\nHirvi oli pitkän matkan niistä edellä, mutta hiekkakummuilla, kauempana\npohjoisessa, voi metsästäjän tarkka silmä huomata toisia susia\naivankuin vahdissa, pakottaakseen hirven kääntymään takaisin niiden\ntovereja kohti.\n\nHirvi ei näyttänyt huomaavan niitä tai välittävän niistä, sillä se\njuoksi edelleen samaan suuntaan.\n\nJonkun matkan päässä vahdissa olevista susista, jotka tukkivat silta\ntien, pysähtyi se huoahtaakseen.\n\nSe oli nyt vihollistensa ympäröimänä, jotka vetäytyivät yhä lähemmäksi.\nYhtäkkiä kääntyi se ympäri ja hyökkäsi ahdistavia vihollisia vastaan\nehtiäkseen niiden ohi joelle. Mutta se ei päässytkään kulkemaan\nulvovien ahdistajainsa ylitse, vaan kaatui niiden keskelle. Kaksi\nniistä tallasi se jalkoihinsa, ja ne jäivät makaamaan maahan. Pari\nkolme, jotka olivat tarttuneet sen haavaisiin sarviin, paiskasi se\nkauemma tieltään, Eläin vapautui tämän kautta niistä hetkeksi ja.\npakeni kohti virtaa kupeet verisinä ja kieli riippuen laahaten mukanaan\nyhtä ahdistajistaan, joka hampailleen oli tarttunut siihen kiinni eikä\ntahtonut päästää saalistaan.\n\n\"Niin komeata, niin erinomaista!\" huudahti Francois metsästysinnoissaan\nja taputti käsiään.\n\n\"Komeata eikö totta!\" huudahti myöskin Tom hurmaantuneena ja\nonnellisena nähdessään Francoisin niin iloisena. \"Odota, poikaseni,\nsinä saat kyllä vielä nähdä toisellaisia näytelmiä. Se, mitä täällä\nnäet, on mitätöntä, mutta tuleppa kerran pohjoiseen, Canadan suurille\njärville ja joille!\"\n\n\"Katso!\" huusi nuori metsästäjä tovereilleen, \"eläin on nyt vapautunut\nvihollisesta, ja sen on onnistunut päästä joelle.\"\n\nVesi kohisi ja loiski, kun hirvi voimakkaasti heittäytyi jokeen; sen\njälkeen sukelsi hirven pää ja sarvet esille aalloista ja samalla\nmyöskin sen ahdistajien päät, jotka nälkiintyneinä ja saaliinhimoisina\neivät tahtoneet päästää hirveä. Noin kymmenkunta petoa jatkoi\ntakaa-ajoa, muut juoksivat ulvoen edes takaisin rannalla.\n\nHirvi ui juuri aivan lähelle sitä pientä saarta, jossa kolme ystäväämme\nolivat löytäneet itselleen piilopaikan, kun rannalle jääneet sudet\nlopettivat ulvontansa ja juoksivat kiireesti tiehensä.\n\n\"Ahaa, mitä se oli?\" huusi Pedro ihmeissään, \"mikä oli syynä moiseen\nsäikähdykseen, joka valtasi yhtäkkiä nuo verenhimoiset pedot?\"\n\nTuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, ennenkuin uusi aavistamaton\nnäky antoi siihen vastauksen.\n\n\"Kyyristykää, Jumalan tähden kyyristykää alas ruoistoon\", huusi\nhän, samalla itse näyttäen esimerkkiä. \"Intiaanit ovat myöskin\nmetsästämässä.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nNäky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin\nloitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen\nolivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän\nja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja.\nIstuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein\nleuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta\nliikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin\nvähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.\n\nAluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian\nilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina,\ntoiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi\nlaihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle\nsaaren vastapäätä olevaa aukeamaa.\n\nPedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen,\noliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi\nsaada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen\nmetsästäjäelämään. .\n\nHetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli\nvanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.\n\n\"Siinä nähdään\", ajatteli. Pedro, \"että liian suuri kiintymys ei aina\nole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta,\njota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle\nseikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on\nkiintynyt.\"\n\nMuutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä,\noli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden\nkimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa\nsilmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.\n\nNäytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää\nyhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan\nratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat\nvalkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä\nnäkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan\njoutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi\nkaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.\n\nKauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen\nhänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän\nhämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan\nmuualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.\n\nMutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat\nviholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.\n\n\"Hän on mennyttä miestä\", huusi kanadalainen, \"tehköön mitä tahansa, on\nhänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään\nmuuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka\nihan paikalla avautuu silmiemme eteen.\"\n\n\"Tom ja Pedro! Voimmeko me sallia, että valkoihoinen ja kristitty,\njonka me voisimme pelastaa, murhataan meidän näkyvissämme?\"\n\n\"Mitä voimme me kolme kahtakymmentä vastaan\", huomautti Tom. \"Meidän\ntäytyy jättää tuo poloinen oman omiensa nojaan.\"\n\n\"Mutta me voimme saattaa hänet yhtä varmaan turvapaikkaan kuin itsekin\nolemme\", vastasi Francois.\n\n\"Saattaa hänet yhtä lujaan turvapaikkaan kuin meidän on\", toisti vanha\nmetsästäjä. \"Kutsutko sinä tätä ruoko- ja pajunoksamuuria varmaksi\nturvapaikaksi? Uskotko sinä, että nämä lehdet voivat suojella meitä\nintiaanien luodeilta ja nuolilta? Katso, niiden lukumäärä on jo yli\nkahdenkymmenen ja nousee sataankin saakka, jos yksikin luodeistamme,\njoka luonnollisesti ilmaiseisi meidän piilopaikkamme, kaataisi\nvain yhdenkin villeistä kuolleena maahan. Antakoon taivas anteeksi\nkovasydämisyyteni, mutta se on välttämätöntä, sillä kolmen miehen elämä\non kallisarvoisempi kuin yhden. Katso tuonne, ne ennättävät jo ennen\nmeitä.\"\n\nTakaa-ajo oli todellakin lopussa. Pakolainen oli tuskin ennättänyt\njoen rannalle, kun intiaanin heittonuora kietoutui hänen käsivartensa\nympäri, luja nykäys tempasi hänet alas satulasta ja hän putosi maahan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä huomasi onneton olevansa villien\nja uhkaavien vihollisten ympäröimänä, jotka, tervehtivät hänen\nvangitsemistaan kovalla ulvonnalla.\n\nSeurasi hetkisen vaiti-olo. Kolme saarella olevaa metsästäjää loivat\ntoisiinsa kauhua ja sääliä ilmaisevia katseita.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huusi Francois, \"ne eivät kumminkaan ole murhanneet\nhäntä.\"\n\nVanki nousi todellakin ylös, vaikkakin hän kaatuessaan oli saanut\nuseampia mustelmia ja haavoja ja eräs intiaani — kiovaeri, joksi vanha\nmetsästäjä tunsi hänet hänen puvustaan ja pääkoristeestaan, päästi\nhänet heti vapaaksi heittonuorasta, jolla hän sitten sitoi hänen\njäsenensä.\n\nTom ja Pedro pudistivat päätään.\n\n\"Sitä pahempi hänelle\", lausui Pedro nuoren toverinsa sanain johdosta.\n\"Jos hän olisi kuollut, olisi hän myös jo kestänyt kärsimykset. Mutta\nintiaanien äkillinen vaikeneminen on merkkinä siitä, että kukin\nniistä miettii keinoa, millä he häntä kiduttaisivat. Valkean miehen\nvangitseminen on heidän mielestään paljon suurempiarvoinen kuin koko se\nhevosjoukko, jota he vast'ikään ajoivat takaa.\"\n\nKiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin,\njoka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi\nvaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.\n\nVillit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.\n\nYksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut\nhevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita\nsuoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi\nhän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.\n\nPäällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen\npääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.\n\nHän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.\n\nVanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi\nnämä päällikön ensimäiset toimet. \"Voisikohan tuo punaihoinen lurjus,\nkuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?\" sanoi\nhän hiljaa Pedrolle.\n\n\"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi\",\nvastasi tämä.\n\nIntiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi\nlöytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti,\nettä oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan\nlakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran\nrantaa.\n\n\"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä\", sanoi\nTom, \"ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme\njättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme\nlautalle, lähtiessämme tälle saarelle.\"\n\nSillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen\nvangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat\nolivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle,\nsillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin\ntappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä\n\"Verikouran\" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja\nodottaa hänen takaisin tuloaan.\n\nTämä jatkoi tutkimuksiaan pitkin joen rantaa ja oli nyt tullut siihen\npaikkaan, jossa nuo kolme metsästäjää olivat astuneet lautalle\nkulkeakseen jokea pitkin sille pienelle saarelle, jonka he olivat\nkatsoneet sopivaksi yöpaikaksi itselleen. He olivat tosin koettaneet\npeittää rannalla olevat jälet niin hyvin kuin taisivat, mutta intiaanin\ntarkka silmä ei ollut niin helposti petettävissä, ja pian oli päällikkö\nselvillä asian oikeasta laidasta — hän oli hänelle ominaisella\ntarkkanäköisyydellä keksinyt ne jälet, jotka nuo kolme miestä olivat\ntehneet mainitulle paikalle joen rannalle —; niiden täytyi siis olla\nkätkeytyneinä saarella.\n\nSydämessään riemuiten terävänäköisyydestään, mutta kylmänä ja\narvokkaana, kuten päällikkö ainakin, palasi hän takaisin sotilastensa\nluo. Totisena hän kuunteli, mihin päätökseen he neuvottelussaan olivat\ntulleet, mutta käden viittauksella hän lykkäsi sen toimeenpanon\ntuonnemmaksi.\n\nSittenkuin hän hiljaisella äänellä oli antanut muutamia määräyksiä\nviidelle ratsastajalle ja nämät täyttä laukkaa lähteneet liikkeelle,\nlähestyi hän jokea.\n\nHän astui aivan joen rannalle. Joella, samoin kuin pienellä saarella,\nvallitsi syvin hiljaisuus, mutta intiaani ei anna moisen näennäisen\nhiljaisuuden pettää itseään. Päällikkö piti kättään kouristettuna suun\nedessä ja huusi käyttäen puoleksi intiaanien puoleksi espanjan kieltä:\n\"Pohjan valkoiset soturit voivat astua esiin. Verikoura on heidän\nystävänsä, samoin ne, joita hän johtaa.\"\n\nKuullessaan nämät sanat, jotka aivan selvään kuuluivat saarelle,\npuristi kanadalainen Pedron käsivartta. Tom ja hänen toverinsa olivat\nymmärtäneet kiovaerin sanat.\n\n\"Mitä me vastaamme tuolle heittiölle?\" kysyi Tom.\n\n\"Ei mitään!\" vastasi Pedro lyhyesti.\n\nSuhina ruohikossa, jonka tuulenhenki pani liikkeelle, oli ainoa\nvastaus, jonka villi sai.\n\nPäällikkö jatkoi: \"Kotka ilmassa voi peittää jälkensä kiovaerin\nsilmiltä, lohi ei jätti veteen merkkiäkään itsestään, mutta pohjan\nvalkea metsästäjä ei ole kotka eikä lohi.\"\n\n\"Ei myöskään hanhi\", mutisi Pedro. \"Hanhi kaakattaisi ja ilmaiseisi\nsiten itsensä.\"\n\nIntiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa,\nettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.\n\n\"Pohjan valkoihoisista sotureista\", jatkoi Verikoura, \"on täällä\nvain kolme\", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen\nmetsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — \"ainoastaan\nkolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat\nkunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa.\"\n\n\"Kuule\", kuiskasi Tom, \"kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!\"\n\n\"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin\", vastasi Pedro.\n\"Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää\nsanottavaa.\"\n\n\"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin\njättävät he piilopaikkansa\", jatkoi päällikkö. \"Pohjan valkoiset miehet\novat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma\netelän sotureita hallussaan.\"\n\n\"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme\", huomautti\nTom, \"Ne ovat joutuneet pahaan ansaan.\"\n\n\"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten\nmiesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan\nvaraston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä\nkiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?\"\n\n\"Se oli selvää kieltä.\"\n\n\"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa\", sanoi Tom; \"ellei tuo nuori\nmies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi\nvastauksen hänelle.\"\n\nIntiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein\nvarma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä\nsuurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa\nhänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.\n\nKun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille\nilkeän puolensa.\n\n\"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen\njälkiä\", alkoi hän uudelleen. \"Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien\nsuuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen\nmolemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä.\"\n\n\"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää\", sanoi kanadalainen.\n\n\"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta\", jatkoi päällikkö ja\nkuunteli hetkisen. \"Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan\nlehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja\ntuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat\nvallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että\npunaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän\njälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura\nnauraa aaltojen ja tuulen vastauksille.\"\n\n\"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi\",\nsanoi Pedro.\n\n\"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi\", jatkoi\npäällikkö.\n\n\"Mekin sanomme jotakin sentapaista\", sanoi Pedro hiljaa. \"Ystävä, joka\nystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle\nturmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni,\nvihollisiltani voin itse itseni suojella.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nPäällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan\nsaarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.\n\n\"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan\nruoikkoon tuolla kauempana?\" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt,\nmitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja\nvastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista\nvangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä\nhänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat\nkauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.\n\n\"Miesparka osunee tuskin saareen, vielä vähemmin meihin\", sanoi Pedro.\n\n\"Jollei tuolla heittiöllä ole parempia keinoja pakottaakseen meidät\npuhumaan, niin tahdon tulla elävältä paistetuksi, jos minä aamuun\nsaakka vastaan hänelle yhtään sanaa.\"\n\nVanki laukasi, ja luoti lensi vinkuen veteen lähelle rantaa. Intiaani\nosoitti halveksumista ruumiin liikkeellä, ja, hänen silmänsä\nharhailivat vakoillen joka taholle.\n\n\"Niin, kyllä sinä saat mielelläsi etsiä luoteja ja ruutia sotilaittesi\nkeihäiden ja heittonuorien joukosta\", sanoi Pedro ilkkuen.\n\nRatsastajat, jotka päällikön käskystä hetkinen sitten olivat lähteneet\nliikkeelle, palasivat nyt. Kaikilla niillä oli nyt mukanaan pyssyt tai\nnuolet ja jouset. He olivat luultavasti hevosajon alkaessa heittäneet\npois nämä aseet, etteivät ne estäisi heitä nopeasti liikkumasta. Sen\nsijaan loittoni nyt toinen joukkue nähtävästi aikeissa varustautua\naseilla.\n\n\"Asia alkaa käydä arveluttavaksi\", sanoi kanadalainen totisena.\n\n\"Hyökkäisimmeköhän me niiden päälle, ennenkuin toiset tulevat\ntakaisin?\"' sanoi Pedro.\n\n\"Ei,\" vastasi Tom, \"maatkaamme aivan hiljaa, intiaani ei vielä ole\ntäysin vakuutettu siitä, että me olemme täällä.\"\n\n\"Kuten tahdot\", sanoi Pedro väliäpitämättömänä ja tähysteli edelleenkin\nrannalle.\n\nPäällikkö tarttui nyt. itse' pyssyyn ja lähti se mukanaan joen rannalle.\n\n\"Intiaanisoturin kädet eivät vapise niinkuin kuiva ruoho tuulessa\"\nhuusi hän saarelle. \"Mutta ennenkuin minä laukaisen, lasken minä\nsataan: sitä ennen voivat valkoihoiset miehet, jotka oleksivat\nsaarella, vastata.\"\n\n\"Asetu taakseni, Francois\", sanoi kanadalainen holhokilleen.\n\n\"Minä jään tähän\", sanoi nuorukainen päättävästi. \"Minä olen nuorempi\nenkä välitä hengestäni. Velvollisuuteni on suojella sinua.\"\n\n\"Etkö sinä sitten huomaa, lapseni\", sanoi Tom, \"että minun ruumiini\non joka taholle kuutta tuumaa suurempi kuin sinun; sen kauttahan\nvihollinen saisi kaksinkertaisen maalitaulun ja sinä antautuisit\nvaaralle alttiiksi voimatta suojella minua.\" Näin sanoen muutti vanha\nmetsästäjä paikkaa ja asettui polvilleen Francoisin eteen, joka jäi\nTomin jättiläisruumiin taakse kuten muurin suojaan.\n\nJännitetyin mielin ja pyssynsuu tähdättynä saarta kohti laski päällikkö\nsataan. Mutta hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin veden\nloiskinan hänen jalkojensa juuressa ja tuulen suhinan ruohikossa —\nkaikkialla, sekä lähellä että kaukana, vallitsi syvä hiljaisuus.\n\n\"Sata!\" kaikui kuuluvasti metsästäjien korviin. Intiaani kohotti pyssyn\nja tähtäsi. Laukaus pamahti, pajunoksia ja ruokoja lenteli kätkössä\nolevan metsästäjän korvien ympäri, mutta mitään vahinkoa ei luoti\ntehnyt.\n\nIntiaani antoi muutaman silmänräpäyksen kulua, jonka jälkeen hän huusi\nkovalla äänellä: \"Verikoura on erehtynyt, valkoihoiset metsästäjät\neivät ole saarella, hän etsii heitä muualta.\"\n\n\"Uskokoon sitä, ken tahtoo\", ilkkui Pedro puoliääneen; \"tuo koira on\nnyt asiasta varmempi kuin ennen. Heti hän ryhtyy tehtävään, mikä on\nhänestä nautintoa, hän ryhtyy tekemään lopun vanki raukasta. Ei kestä\nkauan, ennenkuin se tapahtuu; sillä valkoihoisen kidutus on näytelmä,\njosta intiaani mahdollisimman pian tahtoo nauttia ja iloita.\"\n\n\"Emmekö koettaisi tehdä jotakin tuon onnettoman pelastamiseksi\", kysyi\nFrancois.\n\n\"Minä en pane vastaan\", vastasi Tom, \"mutta toivon edelleenkin, että\njokin odottamaton tapaus tulee hänelle avuksi. Sitäpaitsi intiaani ehkä\nvielä epäilee, että me olemme täällä.\"\n\nVanha metsästäjä vaipui mietteisiin. Vihdoin näytti hän tehneen\npäätöksen ja kääntyen Francoisin puoleen sanoi hän:\n\n\"Nuori ystäväni, eikö sinun veresi jähmety kauhusta kuullessasi, mitä\nminulla on sinulle sanottavaa?\"\n\n\"Epäiletkö sinä rohkeuttani?\" vastasi nuorukainen nuhdellen. \"Elämälle\nen anna mitään arvoa, ellei sinua olisi.\"\n\nVanha metsästäjä puristi nuorukaisen kättä ja jatkoi: \"Kolme miestä ei\nole konsanaan ollut suuremmassa vaarassa kuin me nyt olemme. Vihollinen\non seitsemän kertaa meitä ylivoimaisempi, ja joskin kukin meistä\nsurmaisi yhden noista heittiöistä, on meidän kuitenkin yhä taisteltava\nylivoimaa vastaan.\"\n\n\"Senhän olemme tehneet ennenkin useimmin kuin yhden kerran\", keskeytti\nhänet Pedro.\n\n\"Ja sen teemme tänäänkin\", lisäsi Francois.\n\n\"Hyvä, nuori ystäväni, hyvä!\" jatkoi Tom. \"Mutta tapahtukoonpa mitä\ntahansa — elävinä nuo riiviöt eivät meitä saa vangiksi. Ja nyt\nviimeiksi\", lisäsi hän äänellä, jonka hän koetti saada varmemmaksi ja\nvakavammaksi kuin hän todellisuudessa voi, samalla vetäen esiin pitkän\npuukkonsa, \"jos me ruudin ja lyijyn puutteessa joutuisimme vihollisten\nkeskelle eikä meillä enää olisi yhtään pelastuksen mahdollisuutta, jos\ntämä veitsi olisi ainoa välikappale, joka voisi suojella meitä elävinä\njoutumasta noiden koirien käsiin, mitä sanoisit silloin, poikani?\"\n\n\"Silloin sanoisin: lävistä sillä, että saamme kuolla yhdessä.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi vanha metsästäjä ojentaen nuorukaiselle kätensä,\njoka vapisi sisällisestä mielenliikutuksesta. \"Tapahtukoon nyt mitä\ntahansa, emme enää koskaan eroa. Jumala kyllä pitää muusta huolen. Ja\nnyt koetamme pelastaa tuon onnettoman vangin.\"\n\n\"Hyvä, ryhtykäämme toimeen!\" huusi Francois.\n\n\"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo\npunaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä.\"\n\nIntiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta,\njossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan'\npäässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään\njäseniään.\n\n\"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun\nhe tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman\njalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia\najometsästyksestä.\"\n\n\"Mitenkä?\" kysyi Francois.\n\n\"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he\nhänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa\njaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä\nsilloin suuntaamaan kulkunsa saarelle.\"\n\n\"Ja hänen takaa-ajajansa?\" kysyi Francois.\n\n\"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee\nhänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa\nensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä\nmurskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun.\"\n\nVakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö\nviittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa\npaljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden\nliikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.\n\nVavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden\nsaappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia\nja kootakseen ajatuksiaan.\n\n\"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!\" sanoi Francois purren\nvihoissaan hammasta.\n\n\"Ole levollinen, nuori ystäväni\", varoitti Tom pannen samalla kätensä\nnuorukaisen suun eteen. \"Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä\npelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien\nkorviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti\nmennyttä.\"\n\nVanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja\nvalmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin\nodottaa merkin antamista.\n\nVihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.\n\nValkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli\nkuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä\nkeihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse\nhaavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui\npitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä\n— taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen,\nratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä\nlähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo\nhänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja\nvoimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.\n\nKanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten\nosuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua.\nMutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta\npyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti\ntuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli\nkaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman\nvalkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen\nmykkänä hiekalla joen rannalla.\n\nOdottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai\naikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät\nvaromattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat\naseensa saarta kohti.\n\nPäänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui\ntaas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.\n\n\"Oi millaisia koiria!\" huudahti Tom purren hammasta. \"Mutta jos ne ovat\nainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä,\nsillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua.\"\n\nJa ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui\ntuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni\nvastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.\n\n\"Tuo onneton pyytää apua\", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä\npensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.\n\nNähdessään ketunnahkaisen hatun kookkaan metsästäjän päässä ja pitkän,\nraskaan pyssyn, jota, hän käänteli käsissään kuten hienoa vitsaa,\ntunsivat intiaanit hänet peljätyimmäksi vihollisekseen ja nähdessään\ntämän odottamattoman näyn, vetäytyivät kaikki hämmästyneinä takaperin.\n\n\"_Lumivaaran kotka_!\" kaikui kuuluvasti saarelle.\n\nSen nimityksen olivat intiaanit omalla kielellään antaneet tuolle\npelätylle metsästäjälle. Samaten kutsuttiin Pedroakin, tuota pelätyn\nkanadalaisen eriämätöntä toveria, kaikkialla punaihoisten keskuudessa\nyksinomaan nimellä \"Pilkkakirves\".\n\nTom hymyili vaan halveksivasti, kun hän näki intiaanien kauhun, jonka\nhänen esiintymisensä oli heihin vaikuttanut.\n\n\"Minä käyn noutamassa vangin tuolta\", sanoi hän Pedrolle, \"te saatte\nsuojella selkääni, mutta teidän pitää ampua vuorotellen, niin että\nluoti aina on valmiiksi ladattuna. Kuuletko, poikani!\"\n\nSen enempää miettimättä astui jättiläinen veteen, joka ulottui häntä\nhartioihin saakka. Pyssyä, josta hän ei koskaan luopunut, pitivät\npunaihoiset arvossa, ja heidän raivoisasta ulvonnastaan ei hän\nvälittänyt vähääkään.\n\nNuoliparvi suhisi ilmassa, mutta suurin osa niistä ei osunut rantaan,\ntoiset eivät osuneet sinne saakkakaan, vaan putosivat maahan. Nyt\nkohotti yksi niistä harvoista intiaaneista, joilla oli tuliluikut\nmukanaan, pyssynsä, mutta ennenkuin hän ehti tähdätä, kaatui hän Pedron\nluodin lävistämänä maahan.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi, Francois\", sanoi Pedro heittäytyen samalla\nmaahan, voidakseen siten selällään maaten uudestaan ladata pyssynsä.\n\nFrancois laukaisi nyt, mutta sekä kivääri että käsi olivatkin epävarmat.\n\nHänen luotinsa sattui tosin yhteen kiovaeriin, mutta tämä ainoastaan\npäästi huudon kaatumatta maahan, ja tätä hetkeä, jolloin ei kumpikaan\nkivääri ollut ladattuna, käyttivät intiaanit hyväkseen heittämällä\nmuutamia nuolia kanadalaiseen. Mutta Tom kyyristyi nopeasti alas ja\nnuolet lensivät veteen tekemättä mitään vahinkoa.\n\nKun rohkea metsästäjä oli saapunut rannalle, oli Pedro jo uudelleen\nladannut pyssynsä ja oli valmis ampumaan toistamiseen.\n\nVillit olivat epäröiviä ja hämmästyneitä, ja sitä käytti Tom hyväkseen\nnostaen onnettoman ylös. Kaikeksi onneksi oli haavoitetulla vielä\nkyllin mielenmalttia pitää kiinni metsästäjän kaulasta ja hartioista,\nniin että tämä voi vapaasti liikutella käsivarsiaan.\n\nTaakkoineen astui kanadalainen uudelleen veteen ja kulkien takaperin\nkoetti päästä itse ja viedä haavoittuneen turvapaikkaan.\n\nPedron pyssy paukahti toistamiseen ja vastauksena kaikui yhden\nintiaanin kuolonhuuto.\n\nMolempain toveriensa pyssyjen suojelemana voi Tom onnellisesti\nsuorittaa, paluumatkan, ja muutaman minuutin kuluttua laski rohkea\nmetsästäjä tuon melkein tunnottomassa tilassa olevan valkoihoisen\nmiehen alas pienelle saarelle.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n\"Niin, nyt olemme täällä\", sanoi kanadalainen, kun hänen molemmat\ntoverinsa onnitellen puristivat häntä kädestä, \"ja mikä on pää-asia:\nkolme noista punaihoisista riiviöistä on saanut surmansa. Tällä kertaa\nnuo heittiöt kyllä jättävät meidät rauhaan, sillä nyt heillä kyllä on\nmuutakin tehtävää. Sinä, nuori ystäväni, et ampunut niinkään huonosti\nkatsoen siihen, että se oli ensi kerta, ja kun sinä kerran saat käsiisi\nkunnollisen kiväärin, tulee sinusta oivallinen ampuja.\"\n\nSurulliset ajatuksensa näkyi Tom unhottaneen äskeisten tapausten\njohdosta ja kääntyen tuskissaan voihkivan valkoihoisen miehen puoleen\nsanoi hän: \"ei ollut meidän vallassamme, hyvä ystävä, pelastaa\npäänahkaanne. Minä olen tuntenut monta, jotka ovat olleet samassa\ntilassa kuin te ja vuosikausia ovat he saaneet kärsiä heidän ilkeytensä\ntakia. Henki on kuitenkin pelastettu, se on pääasia, ja me teemme minkä\nvoimme sitä suojellaksemme.\"\n\nSillä aikaa kun Tom puheli haavoitetulle näitä lohdullisia sanoja,\noli Pedro tuonut yksinkertaisen siteen, joka käärittiin pään ympäri\npitämään kiinni vedessä kastettuja hienonnettuja pajun lehtiä. Kun side\noli kääritty ja veri pesty kasvoilta, näkyi onnettoman kammottavaa\nhaavaa tuskin ollenkaan.\n\nArolla oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Iltatuuli puhalsi\nhaavanlehtiin ja auringon säteet kimmelsivät leveän joen veden kalvoon.\n\nKanadalaisen kysymykseen mainitsi haavoittunut heikolla ja\nkatkonaisella äänellä, että hän kuului siihen kullanetsijäin\nmatkueesen, jonka nuo kolme metsästäjää edellisenä päivänä olivat\nkohdanneet ja että hän, jonka joukon johtaja oli lähettänyt\ntiedusteluretkelle, aivan odottamatta oli joutunut villien kynsiin. —\nUupumus valtasi hänet ja hän vaipui levottomaan uneen. Toiset jatkoivat\nsillä välin keskustelua.\n\n\"Kolmea heittiötä vähemmän on meillä siis pelättävänä\", alkoi\nkanadalainen, \"jälellä on siis vielä seitsemäntoista. Oletko sinä,\nPedro, huomannut, montako pyssyä niillä on?\"\n\n\"Seitsemän, luulen minä.\"\n\n\"Niistä meidän oikeastaan tarvitsee vain pitää väliä\", jatkoi Tom,\n\"sillä nuoli tuskin kantaa tälle saarelle.\"\n\n\"Mutta jos ne saavat lisäväkeä?\" huomautti Pedro.\n\n\"No, sitä emme voi auttaa: — jättäkäämme kumminkin kaikki nämä\npelotukset, henkemme on Jumalan kädessä. Aurinko on laskemaisillaan\",\njatkoi vanha metsästäjä vaitiolon jälkeen; \"jos olisi nyt jo pimeä,\nvoisimme lähteä toiselle rannalle ja sieltä paeta, mutta niinkauan kuin\nei ole täysin pimeä, on sielläkin villejä, ja siten joutuisimme kahden\ntulen viiliin. Meidän on sentähden pakko pysyä täällä ja piiloutua\nniin hyvin kuin voimme. Tällä saarella ollessamme eivät nuo lurjukset\nvoi oikealta eikä vasemmalta puolelta hyökätä kimppuumme, sillä täällä\nsuojelee vesi meitä. Meidän täytyy sentähden pitää, huolta noista\nmolemmista rannoista.\"\n\nAsian tuntijana tarkastettuaan pienen saaren toista rantaa, tuli\nkanadalainen levollisemmaksi. Lukematon joukko juuria ja puunrunkoja,\njoita vesi oli kulettanut rannalle, muodosti jonkunmoisen luonnollisen\nvarustuksen, jonka lävitse pyssyn luoti ei voinut tunkeutua. Sitä\nvastoin tätä toista puolta, josta käsin tähän saakka oli tehty\nhyökkäyksiä, ympäröitsi vain ruohot ja pajupensaat, joista oli vähän\nturvaa.\n\nMetsästäjät ryhtyivät heti toimiin tämänkin puolen varustamiseksi;\nvähemmässä kuin neljännestunnissa laitettiin kuntoon rumatekoinen,\nmutta vahva rintavarustus vastikään veden tuomista irtonaisista\npuunrungoista — rintavarustus, joka säästi puolustajat useammasta kuin\nyhdestä vaarallisesta haavasta.\n\n\"Aivan niin\", sanoi Tom hyvillä mielin katsellen työtä. \"Näiden\npuunrunkojen takana voit sinä, Francois, olla yhtä turvassa kuin jos\nseisoisit linnan muurien takana. Ainoat, jotka voivat tuottaa meille\nvaaraa, ovat rannalla seisovat puut, mutta minä en tahdo olla trappi,\njos jonkun noista punaihoisista heittiöistä onnistuu kiivetä niiden\nlatvaan.\"\n\nTom hieroi käsiään mielihyvästä ja osoitti Francoisille turvailisimman\npaikan.\n\n\"Oletko huomannut\", sanoi hän kääntyen Pedron puoleen, \"että koko saari\nvapisi ja hyllyi joka kerran kun me ponnistelimme nostaissamme puun\nrunkoja?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tämä, \"tekisi melkein mieli uskoa, että se tahtoi\nnostaa ankkurin voidakseen sitten uida virran mukana edelleen.\"\n\nMetsästäjistä tuntui, ettei vaaran hetki ollut kaukana ja että heillä\nkaikesta päättäen oli kestetfävänä pitkä ja tuima taistelu. Tom\nkehoitti tovereitaan säästämään ampumavaroja ja neuvoi Francoisia\nsuojelemaan itseään. Sitten hän puristi molempia tovereitaan kädestä,\njonka jälkeen nuo kolme metsästäjää asettuivat vartiopaikkoihinsa.\n\nOli alkanut hämärtää, jonka tähden metsästäjät entistä suuremmalla\ntarkkuudella seurasivat tapahtumia. Pensaat rannalla muuttuivat\noudoiksi, aavemaisiksi, ja varjot lähenivät yhä pientä saarta. Mutta\nmitä heikommin metsästäjien silmä voi erottaa pimeydessä, sitä\ntarkemmaksi tulivat heidän korvansa, eikä mikään olisi voinut saattaa\nheidän harjaantuneita aistimiaan erehtymään.\n\n\"Pedro\", sanoi kanadalainen äkkiä kääntyen toverinsa puoleen ja samalla\nhän osotti vastaisia rantaa, \"eivätkö sinusta pensaat tuolla tule\nsuuremmiksi?\"\n\n\"Kyllä, minä olen jo muutamia minuutteja sitä katsellut\", oli vastaus,\nja samalla kohotti Pedro pyssynsä.\n\n\"Odota vielä hetkinen, tuo nuori mieskin voi jotain toimittaa. Katso\",\nsanoi hän kääntyen Francoisin puoleen ja osotti sormellaan erästä\ntoista kohtaa rannalla; \"pidä tarkoin silmällä pensasta, joka on tuolla\nkahden poppelin välissä oikealla tuosta korkeasta pajusta. Etkö huomaa\nsiinä mitään?\"\n\n\"Jollen erehdy, ei siinä ennen ollut pensasta.\"\n\n\"Hyvä\", kuiskasi kanadalainen säihkyvin silmin. \"Selvästi näkyy,\nettä silmäsi on harjaantunut senjälkeen kuin olet alkanut oleskella\nerämaassa. Kun olet ollut vielä vuoden kanssamme ja käynyt kouluamme,\nniin on silmäsi yhtä tarkat kuin taitavalla metsästäjällä Kanadan\nsuurien järvien ympärillä. Niin, kyllä asia on kuten sanot. Intiaanit\novat pitkin joen rantoja hakanneet nämä pensaat, joista he aivan\nsalaperäisesti ovat tekaisseet itselleen tuon meitä vastapäätä\nolevan suojapaikan, joten tarvitaan tarkkaa silmää huomaamaan\nheidän viekkautensa. Nuo lurjukset kuvittelevat mielessään meidän\nolevan meksikolaisia. — Ota pyssysi, Francois, ja tähtää tarkasti\nkeskikohtaan. Juuri noin; ja nyt laukase!\"\n\nSamassa paukahti Pedronkin pyssy, ja molemmilta puolin luuhistuivat\npensaat kokoon. Molemmat metsästäjät heittäytyivät silmänräpäyksessä\nmaahan ladatakseen taas kiireimmiten pyssynsä, ja näin voiva! he\nvälttää niitä luoteja, joita intiaanit raivokkaasti ulvoen kaikista\npyssyistään lähettivät heitä kohti, niin että risuja ja korsia tuli\nsatamalla metsästäjien päälle.\n\n\"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista\", sanoi Toin ja\nsamalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan —\n\"on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria\", keskeytti\nhän pilantekonsa, \"minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä\nsuinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se\nyksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen\nlatvassa.\"\n\nPamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista\nmetsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä\noli arvannut oikein.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" sadatteli kanadalainen, \"noista heittiöistä alkaa\nolla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin\nnäkyviin.\"\n\nSamalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten\npani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.\n\nFrancois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.\n\n\"Ja nyt varovasti\", kuiskasi kanadalainen, \"jos vihollisemme olisivat\nvalkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen\nviereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta\nintiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle\npuolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä\nalas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua\nkuulette te luotien suhisevan ympärilläni.\"\n\nTom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin\npian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.\n\nKävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman\nsekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja\nkanadalainen huudahti hymyillen: \"Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia,\njotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa\nuusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän.\"\nSitten hän hitaasti nosti pyssynsä.\n\nHaavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin\nselvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös\nnähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan\nollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä\nhedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni\njostakin suuremmasta oksasta.\n\nTätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin\nettä yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. \"Pyhä\nneitsyt\", voihki hän, \"armahda minua.\"\n\n\"Kiittäkää häntä ennemmin\", keskeytti hänet Tom, \"ulvonnallaan voivat\nintiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette,\nmutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä\nlurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja\nmatkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on\nheitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään\nyhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan\nomaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin\", sanoi hän\npitkän vaitiolon jälkeen. \"Jos me loikoilemme täällä ja olemme\nolevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä\npitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään\nnouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä\ntäältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti\ntoimeen; minä uskon sen onnistuvan.\"\n\nKuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää\nolivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin\nyhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen\npainoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen;\nsyvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen\nintiaanitkin siihen luuloon.\n\nMuutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja\nsaarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus\ntuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.\n\nMetsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta,\ntähystellen puiden latvoihin.\n\n\"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?\"\nkysyi Pedro hiljaa; \"oksat liikkuvat niin omituisesti.\"\n\n\"Aivan varmaan\", vastasi Tom yhtä hiljaa, \"eikä se ole kukaan muu\nkuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä\ntehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko\nedes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä\nvetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa\nmielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin\njoka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä.\"\n\nHuolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta\njoutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi\nliikkumatta makaamaan paikoilleen.\n\nPunaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes\nhän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.\n\nVaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä,\noli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin\ntarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä\nlehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa\nmakaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties\nepäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa\nnäkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä\ntapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt\nmitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli\nse itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen\nposkelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä.\nMutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi\nkaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale,\njoka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui\nmetsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin\nyhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen.\n\"Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin\nkanssasi\", siinä kaikki, mitä hän sanoi.\n\n\"Onko joku tullut haavoitetuksi?\" kysyi Tom huolissaan.\n\n\"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta\", vastasi Pedro.\n\nVilli päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.\n\nMetsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin\narveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet\nvapisemaan.\n\nHeidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut.\nIntiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta\nseurasi juhlallinen hiljaisuus.\n\n\"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla\ntulla niitä ottamaan\", sanoi Pedro.\n\n\"Kärsivällisyyttä\", vastasi Tom. \"Intiaanit ovat kuten korppikotkat,\njotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut\nmädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta\nasettukaamme taas paikoillemme.\"\n\nPedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän\nkuiskasi: \"Nuo heittiöt tulevat.\"\n\nNyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan\nalas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen\nesimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä\nvarovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä\nkymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu\nnyt valaisi.\n\n\"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen\npoikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro,\nkeskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa\naikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä.\nSiitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me\nkumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat\ntehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä\nhätätilassa on aina turvapaikka valmiina.\"\n\n\n\n\nVIIDES LITKU.\n\n\nIntiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat\netumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt\nniin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät,\njotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran\noikeaan aikaan.\n\nNyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.\n\nMutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas.\nJoko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka\npaistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten\noli, hän katosi veden pinnan alle.\n\n\"Ampukaa!\" komensi kanadalainen.\n\nSe intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman\nlyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka\nvei heidät sitte mukanaan.\n\nTom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen\nFrancoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin\nintiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä\nvastaan.\n\n\"Tulkaa esille, heittiöt!\" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja\nojensi koko jättiläisvartalonsa. \"Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko\nkiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan\nmeidän päänahkojamme?\"\n\nTähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan\nmielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini\nhyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat\nsaattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.\n\n\"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan\nvainajilta?\" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. \"Ovatko kiovaerit\nkorppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain,\nte pelkurit sudenpenikat.\"\n\nKun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri\nja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.\n\n\"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni\", sanoi Pedro hiljaa. \"Aivan\nlähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan\non olevinaan kuollut.\"\n\nHän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti\nveteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään\nkäsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein\nluuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski\nuudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin\nhitaasti ja jäykkänä.\n\n\"Minä olen erehtynyt\", huudahti metsästäjä ivallisesti. \"Valkeat miehet\neivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia\npunaihoisia varten.\"\n\nVilli kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro\ntähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas\ntoistaen saman leikin.\n\n\"Ei\" sanoi hän lopuksi, \"minun täytyy kostaa tuolle konnalle.\"\n\nLaukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.\n\n\"Miltähän sinusta tuntunee, poikani\", hymyili Pedro.\n\n\"Oletko surmannut hänet?\" kysyi Tom.\n\n\"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä\", vastasi Pedro\naivan viattoman näköisenä, \"tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän\nkerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi.\"\n\n\"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet\", sanoi vanha\nmetsästäjä suuttuneena. \"Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin\ntoivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan\ntaistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä\nveden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa.\"\n\n\"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni\", sanoi Pedro\nistuutuen samalla toverinsa viereen. \"Kuusi puuaidoista olemme\nsaattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis\nvielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä.\nUskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä\nhankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko\nheti paeta tai jäädä tänne.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", vastasi kanadalainen hiljaa. \"Niin, jos meitä\nolisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin\nhevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme\npian heistä.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut\nluolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Tom, \"mutta meillähän on vielä tuo onneton\nkullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran\nuhalla olemme hänet pelastaneet.\"\n\nPedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa,\nkuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro\nuseamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.\n\n\"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä\", sanoi\nhän hiljaa. \"Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla\npuhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan\nsammuttamaan.\"\n\nNäin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen\ntarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka\nnousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.\n\n\"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä\", sanoi Pedro suuttuneena.\n\nÄskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus\nsaarella.\n\nMutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta\ntämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat\nhämmästyneinä toisiaan.\n\nMitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.\n\nTästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat\nmiehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet\ntuon pienen saaren.\n\n\"Nyt juuri voi kuukin laskea\", sanoi Pedro raivostuneena puristaen\nnyrkkiään. \"Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta\nvihollista meillä on ympärillämme?\"\n\n\"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat\nkolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä\", jatkoi Pedro\nhetkisen vaitiolon jälkeen. \"Mutta minä sanon noille koirille vasten\nnaamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he\nsilloin tekevät asiasta lyhyen lopun.\"\n\n\"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit\", puuttui puheesen Tom,\n\"jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä\nurotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen.\"\n\n\"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla\nsankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä.\"\n\n\"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla.\"\n\nMetsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.\n\nKaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja\npian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua\nvain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.\n\nTähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva\nääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.\n\n\"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa\", kuultiin puhujan huutavan.\nPuhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli\nmusertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt\nkahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.\n\n\"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?\" huusi Pedro veden yli.\n\"Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja\nnauravat hänen 'uhkauksilleen.\"\n\n\"Minä kuulen sen\", alkoi intiaani taas. \"Valkoihoiset ovat ja heidän\ntäytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt\nhyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan.\"\n\n\"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska\nsakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa.\"\n\n\"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa\nvoittajilleen\", vastasi päällikkö. \"Kotka nauraa kyllä Irvihampaan\nherjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu\nIrvihampaalle.\"\n\n\"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?\" lausui silloin kanadalainen.\n\n\"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä\npuolesta\", vastasi päällikkö. \"Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja\nminä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle\nmitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava.\"\n\nTom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse\nasiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin\nkullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan\nhyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:\n\n\"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen\nkuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon\npienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se\npitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella\nmiehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä\nvalkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on\njähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset\nelävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä\nkoirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään,\nmiten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän\nsatulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan.\nSotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja\nvalkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa.\"\n\nTämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä\nhäntä enää kuulunut eikä näkynyt.\n\nKuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke\nvaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä\nlähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien\napujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin\ntapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo\npäänahaton kullanetsijä.\n\n\"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa\", sanoi Pedro,\njoka ensiksi keskeytti vaitiolon. \"Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta\nintiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani\nkautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen\npyynti.\"\n\nKanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi:\n\"Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä\nvalkenee.\"\n\n\"Mitenkä sitten?\" kysyi Pedro.\n\n\"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla.\"\n\n\"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun\nintiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta.\nKoetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen.\"\n\nKanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin\nihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu\nuiskenteli hitaasti virran mukana.\n\nKolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan\nliikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi\nTom taas puhua.\n\n\"Te näette nyt\", sanoi hän, \"että varovainen uimari voi lipua virran\nmukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole\nollut näkyvissä.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Pedro, \"mutta kuka voi mennä takuusen siitä,\nettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja\nsitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida.\"\n\nVanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. \"Niin\", sanoi\nhän, \"kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät\nonnettomuuteen.\"\n\nMutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat\nnuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin\njokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin\nkauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei\nrannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei\nyksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.\n\nJoesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen\nsaaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta\nkokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja\npuiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nTom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit\novat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät\nhyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä\nvihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa\nottelussa.\n\nPunertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen\nläpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja\nvaloisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.\n\nPitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut\nmolemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat\nsyyn tähän kummalliseen loisteesen.\n\n\"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet\nminulle sen edeltä käsin\", sanoi kanadalainen, \"Sinä puhuit vastikään\nketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua\nnyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme.\"\n\nKanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää\naikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta\npunasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.\n\n\"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti\nkokoonpantu tulensytytin!\" huudahti Pedro. \"Sen avulla tahtovat ne\nsytyttää saaremme tuleen.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi kanadalainen, \"tuli on vaarallinen vihollinen.\"\n\nIntiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta,\nvarmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden\nräiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari\nja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa\njoka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat\npiiloutuneina puunrunkojen alla.\n\n\"Siitä saat, intiaanilurjus\", sihisi äkkiä Pedro. \"Sinä et ainakaan\nvoi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä\nkuolonkamppauksesta.\"\n\nNäin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa\nluuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.\n\n\"Hyödytön kosto\", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.\n\nIkäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja,\nvallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan\nulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.\n\n\"Hiisi vieköön!\" huusi Pedro raivosta mielettömänä. \"Kuta useampia\nnoita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä\nlevollisemmalla mielellä kuolen.\"\n\nLadaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta\nrannoilta kostonsa uhria.\n\nSillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos\nse tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen\ntuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota\nsytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta\nvaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä\nvarustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi\nluotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.\n\n\"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä\", sanoi hän\nhiljaa, \"mutta me emme vielä ole heidän kynsissään.\" Ja samassa syöksyi\nhän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.\n\nEnnenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä,\noli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni\npalavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua\noli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella,\nvallitsi taas täydellinen pimeys.\n\n\"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa\", sanoi hän pudistellen itseään\nkuten villakoira, \"ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille\naina käy yhtä onnellisesti?\"\n\nNiin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa\nvoi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen\nkeksivät heitä varten!\n\nÄkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen —\ntällä kertaa ilonhuudahduksen.\n\n\"Tom ja Francois, me olemme pelastetut\", huudahti hän. \"Me olemme\npelastetut, minä vakuutan sen teille.\"\n\n\"Pelastetutko!\" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä,\n\"Puhu, Pedro, mutta pian!\"\n\n\"No kuulkaa sitten minua\", jatkoi Pedro. \"Jo silloin kun me katkoimme\nsuojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että\ntämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt,\nkun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että\nkoko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme\nlautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken\nvoisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren.\nSumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —\"\n\n\"Voisimme olla jo kaukana täältä\", lisäsi Tom. \"Ryhtykäämme toimeen!\nHiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä\nole liikaa aikaa hukattavissa.\"\n\nKanadalainen nousi ylös.\n\n\"Mitä sinä aijot tehdä?\" kysyi Francois. \"Emmekö me kaikki kolme\nyhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?\"\n\n\"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme\nvoimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin\nonnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu\nsiitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on\nsen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti\ntarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan\noksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja\noksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi.\"\n\nSamalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.\n\nValittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta\npaha enne.\n\n\"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää\",\nlausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.\n\n\"Hullutuksia\", puuttui puheesen Tom, \"ja sinä annat niin helposti\npettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne\ntahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää,\nettä he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen\nkuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme.\"\n\nTämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului\nnyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.\n\n\"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä\ntiikereitä he ovat\", sanoi Pedro suuttuneena.\n\n\"Ole mieluummin vaiti\", sanoi kanadalainen, \"sillä sitenhän ilmaisisit\nheille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä\nsiitä, ja se on meille eduksi.\"\n\nNäin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä\nvain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin\nkatosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän\nkoetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että\nsaavi oli juurtunut kiinni.\n\nTämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko\nolivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä\noli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti.\nSaaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat\nmetsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen\nlevähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren\nalle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että\nsaari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella,\njoka oli juurtunut joen pohjaan.\n\n\"Ja mitä nyt on tehtävä?\" kysyi Francois.\n\n\"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös\", vastasi jättiläinen, \"sitten pääsee\nlaiva liikkeelle.\"\n\nMuutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut\nhengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko\nlauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat\nmetsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän\ntoverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti\nlaivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen\nhän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti\nkääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti vanha metsästäjä; \"ainoa ja viimeinen este,\njoka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti.\"\n\nVirran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.\n\n\"Kohtalomme on Jumalan käsissä\", jatkoi Tom. \"Jos saari pysyy eheänä\nvirranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta.\nOi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!\"\n\nKolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin\nääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä\njoella tapahtui.\n\nKuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja\nperäsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä\npirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.\n\nYötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin\nkoettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä\nollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt\nlakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri\nvallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.\n\n\"Rohkeutta edelleenkin!\" sanoi Pedro \"Niin kauan kuin emme\nvilahdukseltakaan näe rantaa, on se merkkinä, että olemme oikealla\ntiellä. Mutta mikä raivoisa ulvonta kaikuu aamulla pitkin joen rantoja,\nkun intiaanit päivän sarastaessa eivät löydä jälkiäkään meistä eikä\nsaaresta!\"\n\nYhtäkkiä katkaisi Pedro puheensa ja katseli huolestuneena rantaa,\nkohti, josta hän keskellä sumupilveä luuli selvään erottavansa puiden\nhaamut. Syrjästä näkyi myöskin heikko valo, joka yhä kirkastui, niin\nettä metsästäjät pian huomasivat puiden varjoja, jotka joka hetki\nselvenivät, ja lopuksi eivät he ollenkaan epäilleet, että he todellakin\najautuivat rantaa kohti. Tom ja Pedro katsoivat toisiinsa huolestuneina.\n\nMerkkien avulla huomautti kanadalainen tovereitaan, että he hiljaa ja\nvarovasti kyyristyisivät alas ja painautuisivat puunrunkoja vasten,\nniin ettei heidän ruumistaan yhtään näkyisi. Niin tehtiinkin, mutta\nkaikki tähystelivät kuitenkin yhä lähestyvää ja uhkaavaa vaarapaikkaa.\n\nNyt voivat he selvään erottaa ei ainoastaan rannalla olevat\npuunrungot, vaan myöskin niiden keskellä intiaanihaamun, joka täydessä\nsotavarustuksessa seisoi liikkumattomana pienen nuotiotulen ääressä.\n\nHe näkivät nyt selvään, että villi soturi todellakin seisoi heidän\nedessään ja jopa kerran näytti, kuin hän olisi huomannut jotain\nepäiltävää joella, sillä hän nosti kätensä silmien eteen voidakseen\nnähdä paremmin ja samalla hän kumartui kauas eteenpäin.\n\n\"Näinköhän tuo heittiö epäilee jotakin\", kuiskasi kanadalainen Pedrolle.\n\n\"Jollei pyssy saisi aikaan suurempaa ääntä kuin nuoli, olisin minä\njo aikoja sitte saattanut tuon lurjuksen intiaanien autuaille\nmetsästysmaille\", mutisi Pedro kiukuissaan.\n\nIntiaani näytti todellakin epäilevän jotakin, sillä hän työnsi pitkän\nkeihäänsä maahan, lähti pois nuotiotulen luota ja riensi rannalle.\n\nKun metsästäjät eivät enää voineet seurata kiovaerin liikkeitä, suureni\nheidän jännityksensä entistä enemmän: pieninkin ääni olisi ilmaissut\nheidät.\n\nValittava huuto, jonka kautta vahtisoturit toinen toisilleen\nilmoittivat asemastaan, pani metsästäjät vapisemaan.\n\nParin minuutin kuluttua palasi soturi takaisin vartiopaikkaansa\nnuotiotulen ääreen, ja metsästäjät hengittivät hiukan helpommin. Saari\nkulki edelleenkin yhä lähemmäksi rantaa.\n\n\"Tom\", kuiskasi Pedro toverilleen, \"jos se edelleenkin kulkee samaan\nsuuntaan, niin joudumme tekemisiin vahtisoturin kanssa. Jos me voisimme\nvain oksan avulla hiukan ohjata lauttaa, niin olisi helppo muuttaa sen\nsuuntaa.\"\n\n\"Siihen olemme kumminkin pakotetut ryhtymään\", vastasi kanadalainen,\n\"ja se on joka tapauksessa toki parempi kuin suoraa päätä syöksyä\nvihollistemme kynsiin. Mutta katsokaammepa ensin, kulettaako virta\nmeitä todellakin rannalle. Jos siten on asianlaita, niin emme saa\nepäröidä kauemmin.\"\n\nSamulla hän otti kuivan puupulan ja viskasi sen jokeen. Hetkisen\nkierteli puupala paikoillaan ja sitten alkoi se kulkea joen keskustaa\nkohti. Suurimmalla jännityksellä oli metsästäjä seurannut tämän pienen\npuupulan kulkua, nyt hän kääntyi toveriensa puoleen ja kuiskasi: \"virta\nkulettaa meitä taas keskelle jokea.\"\n\nVirta teki käännöksen aivan lähellä rantaa, ja heti kohta alkoi uiva\nsaari kulkea joen keskustaa pitkin.\n\nHitaasti kului tunti täynnä pelkoa ja toivoa, ja tulet intiaanien\nleirissä häipyivät vähitellen.\n\nKun raitis aamutuuli, tuo auringonnousun ennustaja, alkoi puhaltaa\nja haihduttaa sumua, olivat he loitonneet kauas pienen saaren\nalkuperäiseltä paikalta ja olivat nyt turvassa.\n\nMutta kauhistuttavaa oli Verikouran raivo. Huolimatta musertuneesta\nolkapäästään, joka sai aikaan sanomattomia kipuja, ei hän ollut\nväistynyt paikaltaan. Jo yön kuluessa oli sanansaattaja saapunut,\ntuoden sen tiedon, että hyökkäys kullanetsijäin leiriä vastaan oli\nmennyt myttyyn, että monta soturia ja joukon johtaja oli kuollut,\nja että hänen heimonsa nyt vaati häntä tulemaan joukkoja johtamaan.\nMutta Verikoura ei ollut tahtonut ryhtyä tähän kunniakkaasen toimeen,\nennenkuin olisi verisesti kostanut noille kolmelle metsästäjälle.\nJa nyt kun aamutuuli oli haihduttanut sumun, eivät ainoastaan hänen\npelottavat vihollisensa olleet poissa, vaan myöskin tuo pieni saari\noli kadonnut, ja vaikka hän tuntimääriä antoi etsiä tarkoin molemmat\nrannat, ei heistä nähty ainoatakaan jälkeä.\n\nFrancoisista tahdomme vain lisätä, että hän suurella innolla antautui\nseikkailurikkaasen metsästäjäelämään, että hän monta vuotta metsästeli\nyhdessä vanhojen toveriensa kanssa ja hänestä itsestään tuli mainio\nmetsämies sekä villien punaihoisten suuresti pelätty vihollinen.\n\n\n\n"]