[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKa1Qa9nQvZ4DMH9GgVeHJT7JRvfuYogjDRswDhF50WY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3354,"Kaunis ja sen lait","Rydberg, Viktor",1828,1895,"3354-rydberg-viktor-kaunis-ja-sen-lait","3354__Rydberg_Viktor__Kaunis_ja_sen_lait",null,"tietokirja",[],[],"fi",1899,1920,45260,327022,false,58087,[23,24],"Aesthetics","Art -- Philosophy",[26,27],"Art","Philosophy & Ethics","\"Kaunis ja sen lait\" by Viktor Rydberg is a philosophical treatise focusing on aesthetics, written in the late 19th century. This work derives from lectures given by Rydberg at the University of Gothenburg in 1881, compiling his thoughts on the nature of art, beauty, and their development through human history. The text delves into the fundamental principles underpinning beauty and aesthetics, suggesting a deep interconnection between art, culture, and human consciousness.  The opening portion of the work establishes Rydberg's viewpoint that art and beauty are rooted in a complex interplay of emotional and intellectual currents within humanity. He argues that the essence of art is not random but is intrinsically linked to the development of human thought and aspiration for beauty. At the start, Rydberg emphasizes that humanity's unique capacity for idealism separates it from animals, leading to the creation of art as a conscious pursuit. He posits that as aesthetic impressions evolve through time, they reflect broader cultural and historical contexts, necessitating an understanding of aesthetic judgments in relation to individual and collective human experience. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Palola, Eino",259,"Filosofinen teos käsittelee estetiikkaa, taiteen historiaa ja kauneuden perusperiaatteita. Kirjoituksissa tarkastellaan muun muassa taiteen syntyä, värisymboliikkaa sekä kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden suhdetta.","Viktor Rydbergin 'Kaunis ja sen lait' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3354. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAUNIS JA SEN LAIT\n\nKirj.\n\nViktor Rydberg\n\n\nSuomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Suomentajan alkusanat.\n    I. Taiteen synty ja kehitysoppi.\n   II. Yleispätevät esteettiset arvostelmat.\n  III. Ei-esteettisiä tekijöitä.\n   IV. Ulkonaisen luonnon vaikutelmat.\n    V. Uskonnollinen tunne ja luonnonkäsitys.\n   VI. Muotojen kauneuslait.\n  VII. Symmetria.\n VIII. Värisymboliikka.\n   IX. Vastavärit.\n    X. Kaunis ja tarkoituksenmukaisuus.\n   XI. Kaunis luonnossa ja taiteessa.\n  XII. Luonnontutkimuksen merkitys.\n XIII. Idealismi, skematismi, realismi, naturalismi.\n  XIV. Kuvaavien taiteiden elinehdot.\n\n\n\n\nSuomentajan alkusanat.\n\n\nRuotsalainen kirjailija ja ajattelija _Viktor Rydberg_ syntyi v.\n1828 Jönköpingin linnan vahtimestarin poikana. Hän kävi koulua\nkotikaupungissaan ja Vexiössä, mutta erosi ja suoritti sittemmin\nomin päin ylioppilastutkinnon. Yliopistossa hän ei kuitenkaan suuren\nvarattomuutensa vuoksi opintojaan jatkanut, vaan hankki vapaalla\nopiskelulla itselleen hyvin huomattavat tiedot ja kunnioitetun\nnimen tiedemiehenä. Tästä tunnustukseksi hänet v. 1877 vihittiin\nkunniatohtoriksi ja otettiin kirjallisten ansioittensa takia Ruotsin\nakatemian jäseneksi. V. 1884 hänet kutsuttiin Tukholman korkeakoulun\nprofessoriksikin. Kun hän v. 1895 kuoli, oli Ruotsissa melkein\nmaansuru, sillä Rydberg ei ollut ainoastaan aikansa edustavin vaan\nmyöskin ehein persoonallisuus.\n\nRydbergin kirjallinen toiminta on kahdenlaista: — kaunokirjallista\nja tieteellistä. Edellisellä alalla hän on ollut maassamme tunnettu\nja ihailtu jo kauan. Hänen \"Viimeinen atenalaisensa\", \"Itämeren\nristeilijä\", \"Aseseppä\", \"Singoalla\" sekä kaunismuotoiset ylevähenkiset\nrunonsa ovat maassamme saavuttaneet suuren ystäväpiirin.\n\nHänen taiteellinen tutkimustyönsä on taas pääasiallisesti liikkunut\nsivistyshistorian ja filosofian aloilla. Näistä ovat tärkeimpiä\nteokset _Undersökningar i germanisk mytologi, Medeltidens kultur_ ja\n_Bibelns lära om Kristus_, joka ilmestyessään synnytti ankaran myrskyn\nkirkollisissa piireissä.\n\nKaikessa, mitä Rydberg on julkaissut, ilmenee hänen suuri\nsivistyksensä, johon kreikkalais-roomalaisten opintojen vaikutuksesta\non liittynyt korkea ihanteellinen ja syvästi aatteellinen piirre.\nKaunokirjallisistakaan teoksistaan Rydberg ei ole kirjoittanut\nainoatakaan vain huviksi, vain taiteellisen luomistyön halusta. Niissä\nilmenee kaikissa voimakas aatteellinen virtaus, kaikissa hän antaa\nlukijoille käsityksen omasta ihanteellisesta maailmankatsomuksestaan,\nkaikista oppii jotakin, alkaa käsittää elämän suuremmalta, korkeammalta\nkannalta kuin ennen.\n\nRydbergin kirjailijatoimi sattui aikana, jolloin Ruotsin romanttinen\nkoulu enää eli vain heikkoa valhe-elämää ja realistinen ei vielä\nollut tuonut julki mitään mainittavampaa. Tuon aukon täyttääkin hänen\nsuurenmoinen persoonallisuutensa aivan yksin. Ajalle saattoivat hänen\nihanteensa olla vieraita, mutta ikuisuuden kannalta ne ovat aina yhtä\ntosia ja kauniita. Ajan keskellä hän seisoo yksin kuin kaatumaton\nkorkea pylväs, jota pikku kansa saattaa vain ihailla ja ihmetellä, ja\njohon kadehtijain hammastelu ei pysty.\n\nNyt suomennettuna ilmestyvää teosta ei Rydberg ole itse julkaissut.\nSe sisältää luennot, jotka hän Göteborgin korkeakoulussa v. 1881\npiti taiteesta, ja jotka prof. Karl Warburg hänen kuolemansa jälkeen\nkirjaksi koottuina julkaisi.\n\n\"Kaunis ja sen lait\" ei esteettisenä tutkielmana ole mikään\nkäänteentekevä merkkiteos tämän tieteenhaaran alalla eikä siinä\njohdonmukaisesti esitetä mitään filosofista järjestelmää esteettisistä\nilmiöistä. Tekijä käsittelee siinä vain omaan katsantokantaansa\nperustaen eräitä kauniin alkeellisia lakeja, esittäen värien ja\nmuotojen kauneuden ensimäisiä perusteita. Sen vuoksi kirja onkin sopiva\nalottelijan käteen annettavaksi selvän ja helppotajuisen esitystapansa\ntakia. Sellaisena sitä on myös käytetty meidän yliopistossamme\ntaidehistorian opintovälineeksi.\n\nEnemmän kuin monet muut Rydberg tehostaa ihanteellisen perusluonteensa\nmukaisesti sisällystä ennen muotoa. Hänen ylevä, syvällinen\najattelutapansa kiinnittää usein huomiotamme paljoa enemmän kuin\nsaavutetut tulokset. Näin sekin omalla tavallaan voimakkaasti\nkuvastelee suuriaatteista, syvästi sivistynyttä, hienosti ja jalosti\najattelevaa ihmistä, jollainen Rydberg oli, ja tämä etu on suuri kirjan\nkäytännöllisen merkityksen rinnalla.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\nTAITEEN SYNTY JA KEHITYSOPPI.\n\n\nTaide ei ole satunnaista. Se seikka, että ihmiskunnan historia on\nolemukseltaan kultuurihistoriaa, että kultuurihistoria vuorostaan\nesittää inhimillisen taidetoiminnan kehitystä, jonka vaiheissa kansojen\nerilaiset luonteenlaadut ja aikakausien erilaiset tunnusmerkit\nesiintyvät aisteillemme käsitettäviksi muodosteltuina — se ei ole\nsattumaa, ei olosuhteiden leikkiä. Se perustuu samalla lailla maailman\njärjestykseen ja on yhtä eroittamattomasti yhdistynyt sen lakeihin\nkuin se, että kosmillinen usva tihenee aurinkokunniksi, että elämää\non syntynyt auringon ympärille muodostuneilla kiertotähdillä, että\nnäin syntynyt elämä on liikkunut yhä herkempänä, yhä tietoisempana yhä\nkehittyneemmissä elimistösarjoissa, ja että, mitä meidän maapalloomme\ntulee, ihminen on ilmautunut siellä toistaiseksi viimeisenä ja\ntietoisuudeltaan täydellisimpänä olentolajina.\n\nVaikka olemme asianosaisia ja siis käytämme puhevaltaa omassa\nasiassamme väittäessämme, että ihminen on täydellisempi kuin muut\nelimistöt tällä kiertotähdellä, ei meidän kuitenkaan tarvitse\npelätä, että arvostelumme perustuisi itserakkauteen tai oman arvomme\nliioitteluun. Se perustuu todellisten olojen tarkkoihin vaarinottoihin,\nja jos se sittenkin olisi väärä, olisivat kaikki arvopäätelmämme,\nkaikki käsityksemme paremmasta ja huonommasta, täydellisemmästä ja\nepätäydellisemmästä yhtä vääriä kuin sekin. Toisin sanoen: se tapa,\nmillä henkinen elimistömme johtaa meidät näkemään ja arvostelemaan\nasioita ympärillämme, olisi silloin väärä, ja koko meidän henkinen\nelimistömme pilalla. Täten otaksumalla olisi tuomio langetettu kaikesta\narvostelemisestamme, kaikesta harkinnastamme, kaikesta tutkimuksestamme.\n\nMeidän täytyy senvuoksi pitää kiinni siitä vertaileviin huomioihin\nperustuvasta mielipiteestä, että luonnon kehitys on meidän\nkiertotähdellämme saavuttanut toistaiseksi korkeimman vaiheensa\nihmisen esiintymisessä. Tähän mielipiteeseen sisältyy itsearviointi,\njonka ei tarvitse johtaa ylpeyteen, koska sillä on varjopuoli,\njoka yhtä jyrkästi antaa meille tiedoksi, että ennenkuin ihminen\ntuli maailmaan, oli siellä tosin leppymättömän ankarana jatkuva\ntaistelu olemassaolosta, mutta siellä ei ollut siveellistä pahuutta,\nei alhaisuutta, ei halpamaisuutta, ei syntiä, koska siellä ei\nmyöskään ollut vastuunalaisuutta ja koska taistelevien joukossa ei\nollut ainoatakaan, jonka aivoissa tietoisuuden hämärän läpi olisi\nhäämöittänyt mallikuvia, ajattelemisen ja toiminnan ihanteita.\n\nJuuri siitä, että olemuksemme perusteella tietoisuudessamme ennemmin\ntai myöhemmin välttämättä hohtaa ajattelemisen ja toiminnan ihanteita,\njuuri siitä ja ainoastaan siitä riippuu etevämmyytemme eläinten\nrinnalla. Ihmisen suurempi tai pienempi ruumiillinen yhtäläisyys niiden\nkanssa viittaa selvästi siihen, että ne ja hän ovat saman kehityssarjan\njäseniä, että hän ja ne ovat lehtiä, jotka ovat kasvaneet ja vieläkin\nkasvavat samassa Yggdrasil-puussa. Aistillisen luontonsa puolesta on\nihmisellä samanlaisia tarpeita kuin niilläkin, ja senvuoksi hänelläkin\non paikkansa taistelussa ruumiillisesta olemassaolosta. Esikuvitta,\nihanteitta hän olisi samanlainen kuin _ne_: hän olisi eläin, ei muuta\nkuin eläin ja luultavasti viekkain ja julmin kaikista niistä lajeista,\njoissa eläinten elämä ilmautuu. Se, että hän on jotakin muuta ja\nkorkeampaa, johtuu siitä, että hän on taipumuksiltaan idealisti, kun\neläimet taas ovat realisteja.\n\nNiille eläimille, joille on suotu jokseenkin samanlaiset aistimet\nkuin meille, aukenee enemmän tai vähemmän samanlainen ilmiömaailma\nkuin meillekin. Mutta niistä tavattoman monista ajallisista ja\npaikallisista ilmiöistä, jotka vaikuttavat niiden hermoihin samoin\nkuin meidänkin, kiinnittävät niitä yksinomaan tai melkein yksistään\nne, jotka niiden täytyy ottaa huomioon tyydyttääkseen ruumiillisia\ntarpeitaan, hankkiakseen turvaa, suojellakseen henkeään. Tämän piirin\nulkopuolella ei ilmiöillä ole mitään merkitystä niille. Enempää ne\neivät kysy eivätkä vaadi maailmalta. Ne eivät välitä siitä yhteydestä,\nmikä ilmiöiden välillä on, niiden syysuhteista ja keskinäisistä\nvaikutuksista. Ne eivät pidä tuota kuvien, värien, sointujen vaihtelua,\nmikä koskee niiden näköön ja kuuloon, kokonaisuutena, maailmana,\nkaikkeutena; niillä ei ole vähääkään halua ottaa selville, missä\nkaikkien noiden ilmiöiden lähde on, kuinka tämä maailma on syntynyt,\nmikä sen tarkoitus on, jos sillä se on, ja mikä sen päämäärä on, jos\nsillä se on. Vielä vähemmin eläin kysyy tai saattaa kysyä itseltään\nsellaista kuin: mikä _sen_ oma alkuperä, _sen_ tarkoitus ja _sen_\npäämäärä saattaa olla.\n\nIhminen taas alkoi jo aikaisin kysellä tätä itseltään. Vanhimmat\ninhimillisen ajatustoiminnan muistot, mitä tuleville sukupolville\non pelastettu, todistavat, että nuo kysymykset liikkuivat\nheidän mielessään. Ihmiskunnan meille jääneet vanhimmat runot\novat kosmografisia, sen vanhimmat runolliset unelmat kertovat\nmaailmoista, missä sielut löytävät päämäärän, joka on aisteilla\ntajuttavien ilmiöiden takana. Eräs vanhimpia vaikutelmakokoomuksia\nkuvaa maailmankaikkeuden puun muotoiseksi, siis elimelliseksi\nkokonaisuudeksi, Yggdrasiliksi, joka iti avaruudessa olleesta\nsiemenestä ja kasvoi yhä korkeammaksi ja levitteli aikojen ja paikkojen\näärettömyyteen oksia, joiden haarat ja lehdet ovat maailman aikakausien\nvaihtelevia olomuotoja.\n\nSehän on, voisi sanoa, symboolinen tai runollinen kuva Darwinin\nkehitysopista. Sellainen onkin todella asianlaita, sillä eroituksella\nainoastaan, että kehitysajatus, kun se ensi kertaa ja hyvin aikaisin\npääsi kuuluville, oli kuin sisäinen näkemys, niinkuin mielikuvituksen\nlaatima kokoomus maailman ihmishenkeen jättämistä vaikutelmista,\nkun se meidän päivinämme taas on esiintynyt järjestelmällisen\ntutkimuksen laatimana kokoomuksena tosiseikoista, joita tutkijajoukko\non sanomattomalla vaivalla, useiden sukupolvien aikana todennut,\nkäsitettyinä yhteydessä toistensa kanssa. Sen esihistoriallisen\nDarwinin, joka ensi kertaa näki maailman ajallisesti ja paikallisesti\nsiemenestään kehittyvänä äärettömänä elimistönä, ja yhdeksännentoista\nvuosisadan Darwinin välillä, joka piti sitä sielulliskoneellisten\nvoimien kehittämänä muotosarjana, on vuosituhansia, joitten aikana\nihmissuku on kaivannut _tietoa_, halunnut laajentaa sitä tietomäärää,\njonka se oli saavuttanut, pyrkinyt käsittämään asioiden olemusta joko\nrunollisella innoituksella tai uskonnollisella luottamuksella tai\nilmiöiden täsmällisellä, kiihkottomalla tutkimuksella ja yhdistämällä\nfilosofisesti kaikki eri teillä saavutetut kokemukset.\n\nTiedon halu, totuuden vaatimus on ollut yleinen sukukuntamme\nkeskuudessa tänäkin taistelun aikana, jota senkin niinkuin eläinten\ntulee olemassaolonsa puolesta käydä, ja se on vaikuttanut aikomattakaan\nvoittaa sitä, minkä se todella on totuuteen pyrkimyksen sivutuotteena\nvoittanut, nimittäin uusia, iskevämpiä aseita olemassaolon taistelua\nvarten. Tietämisen kaipuu, totuuden vaatimus on ollut yleinen\ntietämisen, totuuden itsensä takia, ja monet ovat ne meidän vertaisemme\nolleet, jotka olisivat sysänneet luotaan ravitsevan leivän ja uhranneet\nmaisen olemassaolonsa, jos he sillä olisivat voineet ostaa pienenkin\ntietomäärän lisän.\n\nTässä on yksi ihmisen ja eläimen eroavaisuuksia. Edellisellä on\nmallikuvia, ihanteita, jälkimäisellä ei, ja se mallikuva, se ihanne,\njoka tässä on vaikuttanut, on maailman kaikkeudetkin läpitunkevan ja\nkäsittävän tietämisen mallikuva, on ihanne sellaisen totuuden, missä\najatus on korkean, syvän todellisuuden peilikuva. Sellaista tietämistä\nei ihmiskunta milloinkaan tule saavuttamaan; mutta mallikuvaa se\nei koskaan petä, sillä se osoittaa, niinkuin tähdet osoittavat\npurjehtijalle tietä, matkan oikean suunnan, vaikkei tähtiä milloinkaan\nvoi saavuttaa.\n\nToiset mallikuvat, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ja ennemmin tai\nmyöhemmin, heikommin tai voimakkaammin, kirkastuvat ja vaikuttavat\nhänen tietoisuudessaan, ovat _eetilliset_ ja _esteettiset_ esikuvat,\nhyvän ihanne ja kauniin ihanne. Ihminen laatii itselleen mielleluokkia\njostakin, jonka _pitäisi_ olla, mutta jota _ei ole_. Hän ei omaksu\nsitä todellisuutta, mihin hänet on asetettu, täydellisen alistuvasti\nja arvostelematta, kuinka vaativalta, voimakkaalta ja valtaavalta\nhäntä ympäröivä maailma näyttäneekin. Hän tahtoo itseharjoituksella\nja itsensä voittamalla jalostua, kasvatuksella tehdä lapset alttiiksi\nparantaville vaikutuksille ja yhteiskunnallisessa elämässä notkistaa\ntäysi-ikäiset ja taivuttaa heidän itsekkäät vaistonsa oikean ja yleisen\nhyvän ohjenuoran mukaan. Hänessä syntyy tunne, jonka vaikuttaessa\nesineet näyttävät kauneilta tai ei-kauneilta, hän ei tahdo uudistaa\ntodellisuutta ainoastaan siten, että se paremmin tyydyttäisi hänen\naineellisia tarpeitaan, vaan myöskin siten, että se tuntuisi hänestä\nviehättävämmältä ja sopusointuisemmalta. Ja hän haluaa — ja sitä ei\nyksikään eläin ole halunnut — luoda itse, muodostaa itse, asettaa\nsilmiensä eteen jäljennöksiä niistä kuvista, joita aistimusten ja\nmielikuvituksen yhdistelmien välityksellä on syntynyt hänen sielussaan,\nja hänen näin vaistomaisesti sellaiseen luomistyöhön joutuneena\npiirtäessään ja muovaillessaan syntyy _taide_.\n\nNäitten kolmen ihanteen, totuuden, hyvyyden, kauneuden mallikuvien\nyhtyessä, niitten toimiessa luonteessamme tulee ihmisestä\n_kultuuri-ihminen_ ja siten jokin eläimiä korkeampi. Jolleivät\nnämä ihanteet olisi päässeet ilmoille hänessä, ei se ajankohta,\njolloin ihminen esiintyi kiertotähdellämme, olisi tehnyt\nminkäänlaista käännettä aurinkokuntien elämän kehityshistoriassa.\nIhmisen esiintyminen olisi silloin ollut vain uuden luurankois- ja\nnisäkäsmuodon esiintymistä niiden monien eläinlajien rinnalle, jotka\novat syntyneet, elävät, taistelevat ja kuolevat tällä pallolla.\nVasta sitten kun ihanteet olivat niin sanoakseni ladelleet maahan ja\nasettuneet niiden asunnoiksi luotuihin sieluihin, nousee eläimellinen\nelo täällä korkeammalle itseään ja muuttuu sivistyselämäksi. Ja vasta\nsilloin voi kokonaisuudessa huomata jotakin suunnitelmaa ja tarkoitusta\nmuistuttavaa.\n\nOnko meillä tieteellisesti oikeutta puhua suunnitelmasta ja\ntarkoituksesta maailman kehityksessä, on kysymys, johon saanen\nmyöhemmin palata. Mutta olkoon se sitten totuus tai vain totuuden\nvarjo, että maailman kulkuun vaikuttaa järki, joka on ottanut\nsuorittaakseen tehtävän, on kuitenkin kieltämätöntä, että\nkultuuri-ihminen on toistaiseksi geologisten aikakausien lukemattomia\nvuosituhansia jatkuneen luomistyön viimeinen ja huomattavin tulos.\nTämä luomistyö pyrkii, muutamalla sanalla sanoen, kehittämään\nhermostoja, jotka antavat tietoisuudelle — tajunnalle, tunteelle,\nmielle-yhtymille, ajatukselle — laajemman ja voimakkaamman toiminnan,\nja tuo työ johtaa ennakolta edellytetyllä välttämättömyydellä\nsiihen tulokseen, että lopulta syntyy olentolaji, joka kaipaa ja\ntahtoo löytää Jumalan; joka hakee selitystä maailmallisen olemisen\narvoitukselle; joka sitä varten tutkii luontoa koettaen selvitellä\nsen syysarjat ja samassa tarkoituksessa tutkii itseään, koettaen\nselittää mietteittensä synnyn ja suhteet, ajatustapansa lait,\ntietämisvoimansa rajat; olentolaji, joka eroittaa pahan hyvästä eikä\nkoskaan voi olla sitä tekemättä, vetäköön hän näiden vastakohtien\nrajaviivat kuinka hyvänsä, ja jolta ei sen vuoksi voi puuttua käsitystä\nsiveellisestä maailmanjärjestyksestä, kuinka hän sitten epäröineekin\nsen käsityksen oikeutta; olentolaji, joka erottaa kauniin ja ruman ja\njolla on vastustamaton halu voimiensa mukaan muodostella ympäristönsä\nsopusuhtaiseksi; olentolaji, joka lopuksi hakee ja jossakin määrin\nlöytääkin keinot, joilla rajoittaa olemassaolon taistelun ahtaampiin\nrajoihin, korvatakseen sen, niin suuressa määrässä kuin suinkin on\nmahdollista, rauhallisella yhteistyöllä olemassaolon puolesta.\n\nLuonnon suuri uudistustyö pyrki kehittämään, ennenkuin se vielä ehti\nihmisen luomiseen saakka, yhä hienommalla elimistöllä varustettuja\nolentoja, joilla kuitenkaan tuskin oli muita taipumuksia ja kykyjä\nkuin mukautua ja alistua niihin oloihin, joihin heidät oli asetettu.\nKun sitten ihminen oli luotu, oli maailman järjestelmään tullut\nolento, joka sovittaa olosuhteet älynsä mukaan, muuttaa luonnonsuhteet\nharkittujen suunnitelmien mukaan — joka toisin sanoen ei tyydy itse\nmukautumaan oleviin oloihin, vaan myös koettaa sovelluttaa näitä\nkäsitteittensä mukaisiksi.\n\nKehitysopin pintapuolisen käsittämisen johdosta on meidän päivinämme\nlevinnyt harhaluulo, jolla on osoittautunut olevan arveluttavia\nkäytännöllisiä seurauksia. Niiden enemmistö, jotka ovat kuulleet\nkehitysopista puhuttavan, on käsittänyt sen niin, ettei kultuurielämä\nolisikaan niiden kehitysoppijaksojen määrätty jatko, joitten kautta\nelämä alhaisemmissa muodoissaan kulki, ennenkuin kultuuri-ihminen\nsyntyi. He eivät näytä pitävän kultuurielämää ennen olleen\nluonnollisena jatkona, vaan jonakin vieraana, jonakin epäoleellisena,\njoka on syntynyt, vaikea sanoa kenen, erehdyksen vuoksi. He näyttävät\npitävän älyllisiä, siveellisiä ja esteettisiä lakeja, jotka vaikuttavat\nkultuurielämässä, jonakin keinotekoisena, epäperäisenä verrattuna\nsiihen, mitä he sanovat luonnonlaeiksi. Näillä herroilla ei näytä\nolevan aavistustakaan siitä, että ne lait, jotka johtavat henkistä\nelämäämme, myöskin ovat luonnonlakeja, vaikkakin asteeltaan korkeampia,\nsaaden juuri maailman kehityksen välityksellä paikan toisten rinnalla\nja yläpuolella, että kultuurielämäkin on luonnonjärjestelmä, vaikkakin\nlajiltaan korkeampi, ja että ne johdonmukaisuuden, siveyden ja\nkauneuden aatteiden mallit, jotka johtavat tätä kultuurielämää, ovat\nilmestyksiä, joilla nyt on oma paikkansa maailman kehityksessä yhtä\nhyvin kuin muinoin niillä hämärillä mietteillä, jotka liikkuivat\nkivihiilikauden sammakkoeläinten, trias-kauden pussieläinten ja\nJura-kauden liskoeläinten aivoissa. He vetävät viivan siihen, mihin\nheistä parhaalta näyttää, kehityssarjan läpi, niin että heidän\nsättimänsä kultuurielämä jää sen toiselle, niinsanottu luonnonelämä\ntoiselle puolelle, ja hartaudella, mikä saisi itse luonnonelämää\nihannoivan Rousseaunkin hämmästymään, he notkistavat polvensa\nkehityksen edessä sillä puolella viivaa, missä luonnonlait, riippumatta\nsiitä, mitä he väittävät vääriksi vaikutteiksi, saivat olla voimassa.\n\nOikea, väärentämätön ihminen on sen vuoksi heidän mielestään se,\njoka elää yhtä vapaana esteettisistä ja siveellisistä laeista kuin\nJura-kauden liskot tai liitukauden hampaalliset, liskomaiset eläimet;\noikea, väärentämätön ihminen on näiden herrojen mielestä se, joka\nantautuu himoillensa yhtä alttiisti kuin luolahyena ja kunnioittaa\nsoveliaisuutta ja hyviä tapoja yhtä paljon kuin se. He eivät kiellä,\nettä ihmisen on alistuttava lakiin, mutta siihen, joka oli voimassa\nrajoittamattomana ja loukkaamattomana vanhaan hyvään aikaan, jolloin\nihmislaitteet eivät olleet saastuttaneet luonnon järjestystä, siihen,\njota sanotaan taisteluksi olemassaolosta, lakiin, joka on itsekkyyden\nperiaate, julistaa pannaan sääliväisyyden ja rinnastaa lain ja\nväkivallan.\n\nOmituista kyllä, ja kaikkein vähimmän uskottavaa, on se, että monet\nniistä, jotka sanovat puolustavansa heikkojen asiaa, vetoavat tähän\nlakiin ja pitävät sitä ainoana, joka saa johtaa meidän tekojamme.\nNäillä heikkojen puolustajilla ei ole, sittenkun he ovat asettuneet\ntämän lain kannalle, mitään johdonmukaista oikeutta tuomita\nbelgialaisia tehtailijoita, jotka riistävät työläisensä luita ja ytimiä\nmyöten, sillä tehtaanomistajathan voivat puolustautua olemassaolon\ntaistelun lailla. Minä otaksun, etteivät he heitä tuomitsekaan, vaan\npitävät heidän menettelyään luonnollisena ja oikeana, ja että he myös,\nsamalta kannalta katsoen, pitävät luonnollisena ja oikeana, että\nbelgialaiset työmiehet, taistellessaan _oman_ olemassaolonsa puolesta,\nsytyttävät tehtaat tuleen tai räjäyttävät ne ilmaan dynamiitilla.\nKehitysopin pintapuolinen käsitys johtuu siis johdonmukaisesti pitämään\nyhteiskuntaelämää periaatteeltaan taisteluna yhteiskuntaluokkien\nvälillä, missä voimakkaammalla on oikeus imeä viimeinen veripisara\nheikommasta ja heikommalla taas oikeus ryhtyä mihin keinoihin hyvänsä\nraivatakseen voimakkaamman pois tieltä. Samalla johdonmukaisuudella\njoutuu tämä käsitys kehitysopista siihen tulokseen, jota eräs sen\nkannattaja äsken kuuluu julistaneen, että paheella, joka seuraa\nhimojaan, on oikeus käydä kunniallisesta; sehän seuraa siinä samaa\nluonnonlakia, joka hyenaakin johtaa.\n\nSanalla sanoen: _ihmiseläin_ nousee kultuuri-ihmistä vastaan nojaten\nkäsitteiden sekaannuksen laatimaan kehitysoppiin ja vaatii palaamista\nsiihen alkutilaan, joka on ominaista maan kehityshistorian menneille\naikakausille.\n\nTässä huomautettakoon kuitenkin, että tuossa suurenmoisessa historiassa\nei itsekkyyden periaate ole milloinkaan ollut yksin vallitsevana. Sokea\nitsesäilytysvaisto, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsesäilytys,\non tosin jo alusta alkaen esiintynyt toimivana jokaisessa niistä\nlukemattomista atoomeista ja voimakeskuksista, jotka ovat niinsanotun\naineen perusosia. Se on esiintynyt toimivana kaikissa atoomien\nelimellisissä yhdistymissä, toimivana protoplasmaattisen elämänvirran\nmolekyyleissä sen virratessa geologisten aikakausien läpi. Mutta tuo\nperiaate on aivan kaaosmainen eikä olisi koskaan omin voimin voinut\nluoda järjestynyttä maailmaa.\n\nKun ainoastaan olemassaolon taistelusta koetetaan hakea\nselitysperustetta elimistöjen kohoavalle kehittymiselle ja elämän\nkorkeammalle luomistyölle, on siinä menetelmävika, jonka osoittaminen\nja selvittäminen ei kuitenkaan tässä ole paikallaan. Mutta paitsi tätä\nperiaatetta vaikuttaa vielä toinen, _järjestävä_, jolla on tai näyttää\nolevan suunnitelma ja tarkoitus.\n\nVoimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjestävää\nperiaatetta olisi nimitettävä. Jos sanoisimme sitä absoluuttiseksi,\npelkäisi moni, että me siten väistyisimme kokemuksen alalta\nmetafysiikkaan; jos sanoisimme sitä Jumalaksi, voitaisiin sanoa,\nettä me siirtyisimme tieteelliseltä kannalta uskon kannalle.\nYhden seikan saatamme kuitenkin varmasti lausua: sen näet, että\nmeidän oma ajattelumme on tavallaan sukua maailman järjestävälle\nperiaatteelle. Se meissä, mitä sanomme ajatuksemme laeiksi, se, mitä\nsanomme loogilliseksi kyvyksemme ja mikä sommittelee aistimuksemme\njärjestyneiksi mielleryhmiksi kooten ne tietoisuutemme persoonalliseksi\nyhteydeksi, tämä sisäinen elimistömme on jollakin lailla sukua maailman\njärjestävälle periaatteelle.\n\nSillä jollei niin olisi, ei logiikkaamme ja logiikasta kehittämäämme\nmatematiikkaa voitaisi sovelluttaa siihen maailmaan, josta\njärjestävä maailmanperiaate on tehnyt sen, mikä se on. Logiikkaamme\nja matematiikkaamme voi kaikissa tapauksissa sovelluttaa siihen\nilmiömaailmaan, joka on varsinaisen maailman kohdiste meidän\ntietoisuuteemme. Senvuoksi saatamme laskemalla määritellä\nmaailmankappaleiden liikkeitä ja ennustaa niiden keskinäiset asemat\nkaukaisina tulevina aikoina; senvuoksi saatamme laatia fysikaalisia\notaksumia, jotka tulevaisuudessa, jatkuvien tutkimusten selvittelyn\nmukaan, vastaavat asioiden todellista fysikaalista kulkua.\nAjatustoiminta järjestää suuren maailman ulkopuolellamme, samoin kuin\najatustoiminta järjestää oman pienen maailmamme meissä itsessämme. Se\najatustoiminta, joka järjestää suuren maailman, kuuluu sen olemuksen;\nse ajatustoiminta, joka järjestää oman sisäisen maailmamme, on taas\nsille ominainen. Molempien suhteellisen yhdenmukaisuuden todistaa se,\nmitä olen sanonut, ja ilman sitä olisi tiede mahdoton.\n\nMeidän ei tule käsittää kehityksellistä työtä siten, että molemmat\nperiaatteet, järjestyksen ja itsekkyyden, olisivat sen kulussa\ntaistelleet keskenään niinkuin Ormuzd ja Ahriman kamppailevat\nZoroasterin jumaluusopissa. Sokean itsesäilytysvaiston lukemattomat\nkannattajat ovat taistelleet keskenään eikä järjestävää periaatetta\nvastaan, jonka olemassaolosta niillä ei ole ollut aavistustakaan. Eikä\njärjestävä periaatekaan ole väkivaltaisesti rynnännyt niitä vastaan.\nJos on sallittu tästä järjestävästä periaatteesta käyttää inhimillisen\nsielunelämän kokemuksista saatua käsitettä, voi sanoa, että se on\nkärsivällisesti ollut todistajana, kuinka maailma on kuulumattoman\npitkinä ajanjaksoina ollut taistelutanner, jolla hirviömäiset eliöt\novat kieriskelleet leppymättömässä taistelussa toisiaan vastaan. Tuossa\nkärsivällisyydessä ei ole piillyt mitään julmuutta, sillä taistelijat\novat seuranneet _omaa luontoaan_, eikä sota ole tuonut muassaan\nsiveellisiä, vaan ainoastaan hyvin vähän ruumiillisia kärsimyksiä,\njoilla on ollut oma tarkoituksensa.\n\nKärsivällisesti on järjestävä periaate sillä välin solminut\nsyyperäisyys-siteitään, joissa nämä kärsimykset ovat niin toimineet,\nettä olemassaolon taistelu, joka sellaisenaan ei olisi voinut johtaa\nedistykseen, on kantanut hedelmiä kehittelemällä yhä herkempiä ja\njalompia eliöitä, kunnes vihdoin oli tullut aika, jolloin ihminen\nsaattoi esiintyä määrättynä kasvattamaan itsensä korkeamman\nluonnonjärjestyksen kannattajaksi maailman avaruuden sillä kohdalla,\njosta on tullut hänen asuntonsa.\n\nHitaasti selvenee ihmiselle tietoisuus tehtävästään, ja mikäli se\nselvenee, sikäli hän erottaa oman ihannekuvansa, ja kun se kuva on\ntäydellisesti kirkastunut, nousee se miehuuteen ja julistaa, mikä\non sukumme korkein kutsumus: Olemassaolon _taistelun_ sijaan on\nasetettava _yhteistyö_ olemassaolon puolesta, himoa vastaan siveellinen\nharkinta, väkivaltaa vastaan oikeus, itsekkyyttä vastaan armeliaisuus\nja uhrautuvaisuus, ja sitä eläimellistä ahdasmielisyyttä vastaan,\njoka voi ilmiöistä liittyä vain niihin, jotka koskevat ruumiillista\nitsesäilytysvaistoa, on pantava totuudenkaipuu ja tutkimushalu, joka\npiiriinsä tavoittelee maailmankaikkeutta.\n\nVielä yhtä vaatii tämä ihmisihanne ihmiseltä: Järjestävä\nmaailmanperiaate on hänestä luonut suunnitelman ja tarkoituksen mukaan\ntoimivan olennon, joka omassa toimintapiirissään tulee jatkamaan tämän\nperiaatteen omaa työtä _myös muotoja luovaan suuntaan_.\n\nNe kasvimaailman ja eläinmaailman elimelliset muotosarjat, joita\ntavataan geologisten aikakausien kuluessa, ilmaisevat kokonaisuudessaan\nsellaista nousua, että _elämän voimien sopusointuinen yhteistyö_\nilmenee näissä muodoissa yhä voimakkaampana. Niissä ilmenee nousu\n_kaunista_ kohti. Ihminen, joka ruumiinlaadultaan on kuluneiden\naikakausien muovailevan työn tulos, on henkensä laadun puolesta tulos\nja samalla kertaa pienoismaailmallinen toisinto siitä järjestävästä\nperiaatteesta, joka on painanut älynsä leiman maailman kehitykseen ja\n_suuntaa_ sen muovailevaa työtä _kauneutta kohti_.\n\nNiinkuin ihmisen ajatuskin on hänen aivojärjestelmänsä heijastama\nkaiku siitä maailmanjärjestä, joka on hänet synnyttänyt, niin hänellä\non hermojen virittämässä tunne-elämässään aistiensa heijastama kaiku\nsiitä _kosmillisesta estetiikasta_, joka kehittää kappaleet siihen\nmuotovalmiuteen, minkä ne toistaiseksi kykenevät ottamaan vastaan,\nja joka on määrännyt ympärillämme väreilevät fysikaaliset voimat\nmenettelemään niin, että niiden poljennolliset värähdykset muuttuvat\naisteissamme valon, värien ja sointujen ihmeellisiksi ilmiöiksi.\nSamoin kuin meissä itsessämme on loogillinen järjestelmä, joka toimii\nyhdenmukaisesti maailmanjärjen kanssa ja rakentaa mielteistämme\ntiedejärjestelmän, joka pyrkii kuvastelemaan maailmankaikkeutta, niin,\nmeissä on myös tunnejärjestelmä, jonka avulla teemme erotuksen kauniin\nja miellyttävän, esteettisesti yhdentekevän ja ruman välillä, sekä\nmuotoja luova vaisto, joka kauan toimii harkitsematta ja esteettiseen\ntunteeseen yhtyneenä luo _taiteen_. Sama maailmanjärki, sama\nkosmillinen estetiikka, joka edeltäneistä eläinmuodoista on tuottanut\ninhimillisen ruumiinrakenteen suhteet ja liikerytmin, kajahtelee\nsisälle ihmissieluun taidettaluovana haluna ja kauneudentunteena,\nja perimmältään on taiteella alkuperänsä, elinjuurensa ja\nmielijohteensa tässä, kaikkeudessa vaikuttavassa, voimassa. Kun n.s.\nsisällysestetiikan eli aate-estetiikan isä, helleeniläinen ajattelija\nPlato, sanoi, että kauneus on ikuisten aatteiden, jumalallisessa\njärjessä elävien mallikuvien heijastusta, niin ei hänen käsityksensä\nole kaukana siitä, jonka tässä olen omanani ilmaissut.\n\nKoska muotojaluova halu siis on inhimillisen luonteen oleellisia\naineksia, ilmeneekin se sangen aikaisin. Se on kai ollut olemassa\njo niissä ensimäisissä maan olennoissa, joita syystä voi sanoa\nihmisiksi. Se on ollut huvituksena, ilonlähteenä ja surunlääkkeenä\njo rotumme historian vanhimpina aikoina, jonne tutkijan onnistuu\ntunkeutua. Kvartääriajan kivikaudelta on löydetty monta taiteellisen\nhalun todistetta: hirvensarvisia, hirvenmuotoisiksi veisteltyjä\ntikarinpäitä, piirroksia aseissa ja työkaluissa, joissa on kuvattu\nmammutteja, hirviä, härkiä, hevosia, kaloja. Ne ovat välistä tehdyt\nhämmästyttävällä taiteellisella kyvyllä ja näppäryydellä, mikä\ntodistaa, että esineen luonteenomainen puoli on elävästi tajuttu, ja\nettä veistävä käsi on ollut hyvin harjaantunut.\n\nLapsen piirusteluhalussa tapaamme saman jalon vaiston alkuperäisimmässä\nilmenemismuodossaan. Se tulee esille tavallisesti kolmannen ja\nviidennen ikävuoden välillä, joskus aikaisemminkin. Ranskalainen\nsielutieteilijä, Bernard Perez, on ryhtynyt erikoisesti tutkimaan\nlasten piirustuskokeita, jotka hyvin ansaitsevatkin sen huomion, mitä\nhän on niille osoittanut.\n\nLapsi on piirtäjänä vaikutteellinen (impressionisti), käyttääksemme\nnykyaikaista sanontatapaa. Ympäröivistä esineistä tekemistään\nhavainnoista ja niistä käsityksistä, joita lapsi itselleen luo näiden\nhuomioiden pohjalla, se erottaa kaikkein luonteenomaisimmat piirteet\nmuista, esittää ainoastaan edelliset ja jättää loput mielikuvituksen\ntäydennettäviksi, aivan vaikutteellisen menetelmän mukaan. Pysty\nsuorakaide, jossa on jotakin ulkonevaa nenänä, piste silmänä ja\nsuorakaiteen alla kaksi viivaa jalkoina — siinä ihmisen muoto.\nVaakasuora suorakaide, jonka alla on neljä viivaa, esittää eläintä.\n\nEi kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin nämä vaikutteelliset kokeet\nhuomataan riittämättömiksi ja suhteiden tajuaminen kehittyy, usein\nniinkin nopeasti, että lapsi ei kykene luomaan toivomustensa mukaista\nkuvaa, sellaista mikä sen sisäisessä näkemyksessä piilee, ja heittää\nkynän pois tyytymättömänä itseensä. Tässä asettuu arvostelu luomishalun\nrinnalle. Jos lapsen taidevaisto on voimakas, jatkaa hän ponnistelujaan\nja onnistuu yhä paremmin.\n\nEräällä asteella saattaa tapahtua, että lapsi koettaa peittää suhteiden\nepätäydellisyyttä somistamalla piirtämänsä kuvion koristeilla, sulilla,\nnapeilla, kaulanauhoilla j.n.e., ja näitä koristeita se käsittelee\nhyvin huolellisesti. Tälle asteelle pysähtyvät useat lapset, niinkuin\nmyös monien kansanheimojen esteettinen kehitys on siihen pysähtynyt.\nMutta toisissa kehittyvät aikaisin ja aivan hämmästyttävällä tavalla\nne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä taiteilijalle: nopea ja\nvarma käsitys, yhtä varma tekotapa, pianpa tulee esille sielullisen\nilmeen, jopa ihanteellisuudenkin tunne. Tällaisista yrityksistä\non Kreikan taide lopulta saanut aikaan jumalankuvansa, joissa on\ninhimillisen kauneuden mallikuvia pantu silmiemme eteen, ja renessanssi\nluonut enkelien ja pyhimysten ympäröimät madonnansa, joiden näkeminen\nhartauden hetkenä kohottaa meidät ylimaailmallisen sopusoinnun piiriin.\n\nMainitsin äsken Platon. Hän selitti kauneuden niin, että se kuvastelee\njumalallisen järjen ikuisia aatteita ja on kotoisin siitä maailmasta,\njonka aurinkona on hyvyys. Plato on aate-estetiikan luoja, jonka\netevimmät edustajat yhdeksännellätoista vuosisadalla ovat olleet\nHegel ja hänen oppilaansa Friedr. Theod. Vischer. Heidän jälkeensä on\nsyntynyt kokemusperäinen, kokeellinen estetiikka, erikoisesti kuuluisan\nluonnontieteilijän Fechnerin vaikutuksen tuloksena. Päästäkseen\ntieteelliseen tarkkuuteen ja selvyyteen täytyy esteettisen tutkimuksen\nastua ja tunkeutua muille kuin filosofisten aatteiden aloille; se\ntie, jota Fechner on koettanut raivata, on välttämätön ja johtaneekin\ntarkoitettuun päämääräänsä, siis antamaan estetiikalle ja taiteen\nteorialle varman pohjan kokemuksen alalla.\n\nHuomattava on kuitenkin, että empiirikko Fechner tahtoessaan selittää\nkauneuden olemuksen asettuu sellaiselle kannalle, joka ei ole kaukana\nPlaton mielipiteestä, antaen sille aatteellisen sisällön ja asettaen\nsen, kuten Platokin, lähimpään yhteyteen hyvyyden kanssa.\n\nAsian laita on niin, että aate- eli sisällysestetiikka, vaikka se ei\nkykenekään antamaan oppijärjestelmälleen tarpeellista kokemusperäistä\npohjaa ja oppilauselmilleen vakuuttavaa todistelua, kuitenkin on\nja aina tulee olemaan välttämättömänä osana siinä tieteessä, joka\nkäsittelee kauneutta ja taidetta, sillä estetiikan ja taiteen juuria ei\nvoi irroittaa filosofisesta maailmankatsomuksesta, joka pyrkii näkemään\nne yhteydessään koko maailmantalouden kanssa.\n\n\n\n\nII.\n\nYLEISPÄTEVÄT ESTEETTISET ARVOSTELMAT.\n\n\nEdellisessä luennossani koetin osoittaa, että ihmisen kauneudentajulla\nja taidetta luovalla vaistolla on, kuten hänen ajattelunsakin laeilla,\näärimmäinen perustansa siinä järjestävässä periaatteessa, jonka\nolemassaolo tulee esille maailmankehityksessä.\n\nJos tämä pitää paikkansa, tulemme välttämättä seuraaviin\njohtopäätöksiin: 1. On olioita tai ilmiöitä, joiden oma luonne on\nsellainen, että katselijan täytyy arvostella niitä joko kauniiksi,\nesteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi. 2. Ihmisten sisällinen\nrakenne on välttämättä sellainen, etteivät he ainoastaan erota kaunista\nja rumaa, vaan myös sellainen, että he saattavat lausua yleispäteviä\narvostelmia tarkasteltujen esineiden esteettisestä laadusta.\n\nTässä on kuitenkin väärinkäsitys hyvin lähellä. Siitä, että\nyleispätevät arvostelmat esineiden esteettisestä laadusta ovat\nmahdollisia, ei näet seuraa, että joka ihmisen esteettinen\narvostelukyky olisi turvattu hairahduksilta, tai että etevinkään\ntaidetuomari joka tapauksessa olisi erehtymätön.\n\nSelvitykseksi sopii ottaa vastaavanlainen esimerkki toiselta\nalalta kuin esteettiseltä. Ei saata epäilläkään, että ihmisellä on\nkyky lausua yleispäteviä arvostelmia lasku- ja mittausopillisista\nkysymyksistä. Tästä ei seuraa, ettei sellaisia kysymyksiä ratkaistaessa\nvoisi erehtyä. Etevinkin matemaatikko voi hajamielisyyden tilassa\ntehdä virheitä aivan yksinkertaisimmissa laskutoimituksissa,\nesim. yhteenlaskussa. Mutta kukaan ei silti epäile sitä, että\nyhteenlaskettavalla numerosarakkeella on tietty summansa, ja että\nihmisymmärryksen luonnon mukaista on se keksiä.\n\nPuhtaasti loogillisenkin perustelun alalla ovat todisteluvirheet\nmahdollisia eikä ollenkaan harvinaisia; emmekä kuitenkaan voi epäillä\najatuslakien ja johtopäätösten yleispätevyyttä. Eräs todisteluvirhe,\nnimeltä _quaternio terminorum_, lienee yhtä yleinen tieteellisissä\nväittelyissä kuin virheelliset esteettiset lausunnot taidearvostelussa.\nOn taideteoksia, joihin nähden tuntee olevansa kuin pulassa. Mutta\npulia on logiikankin alalla, ja ne ovatkin alkujaan sieltä kotoisin.\nKretan saarella syntynyt ja asuva Epimenides väitti, että joka\nkretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa. Tähän väitteeseen nähden\non pula siinä, että jos Epimenides, joka itse oli kretalainen, puhui\ntotta sanoessaan, että jokainen kretalainen valehtelee, heti kun suunsa\navaa, niin oli tämäkin totuus välttämättä valhetta.\n\nEi kuitenkaan käy kieltäminen, että juuri esteettisten arvostelmien\nalalla näyttää siltä kuin ei siellä olisi mitään sääntöä, mitään lakia,\njoka voisi esiintyä yleispätevänä. Ovathan esteettiset arvostelmat\nmakutuomioita, ja muuan sananlasku, jonka tapaamme monen kansan\nkeskuudessa, sanoo, että jokaisella on oma makunsa. Joku Pekka näkee\nmaiseman tai kasvot tai maalauksen tai veistokuvan ja, tietämättä tai\nkysymättä miksi, pitää esinettä miellyttävänä tai vastenmielisenä.\nJuuri esteettisen tunteen luonteesta riippuu, että se toimii\nymmärryksen tai tietämyksen käskyittä saadessaan ulkoapäin jonkun\nvaikutuksen, ja että se ilman edelläkäypää tietoista erittelyä herättää\narvostelman: tuo on kaunista tai ei ole kaunista. Pekka on siis täysin\noikeassa lausuessaan sellaisen arvostelman, vaikkei ilmaise sen syytä.\nHän lausuu siten vain sen totuuden, että _niin_ on tuo maisema, nuo\nkasvot, tuo maalaus tai veistos vaikuttanut _häneen_. Mutta Pekalla\non ystävä, joka seisoo hänen vieressään katsellen samaa esinettä, ja\nmikä miellyttää Pekkaa, se ei _hänessä_ herätä vaikutelmaa tai tuntuu\nvain vastenmieliseltä. Hän ilmoittaa sen Pekalle. Sopiiko heidän nyt\nruveta väittelemään asiasta? Kenties he väittelevät, ja silloin saa\nedeltäkäsin olla varma siitä, ettei väittely pääty sovintoon, sillä se\nedellyttäisi, että Pekka voisi äkkiä saada ystävänsä tai tämä Pekan\ntunne-elämän uuteen vireeseen.\n\nVarsin yleinen kokemus todistaa, että sellaista tuskin voi tapahtua.\nVanha latinalainen sananlasku sanoo: _de gustibus non est disputandum_,\nmausta ei saa väitellä. Sekin sananlasku on jokaisen huulilla, mikä\ntaas todistaa, kuinka yleinen on se kokemus, että makutuomiot puhuvat\ntoisiaan vastaan ja kuinka toivotonta on tai ainakin näyttää olevan\nyrittää niitä väittelemällä sovittaa yhteen.\n\nKun Sokrates vaelsi Ateenan kaduilla — enemmän kuin 2300 vuotta sitten\n— ja siellä, kuten kerrotaan, pysäytteli älykkään ja kauniin näköisiä\nnuorukaisia tehdäkseen heidät oppilaikseen, kuljeskeli saman kaupungin\nkaduilla eräs filosofi ja kaunopuheisuuden opettaja nimeltä Protagoras,\njoka oli Sokratesta koko lailla vanhempi ja yhtä kuuluisa ja suosittu\nkuin hänkin. Nämä molemmat ajattelijat olivat hyvin erilaisia. Yhdessä\nseikassa he kuitenkin muistuttivat toisiaan: he olivat ensimäiset tai\nainakin ensimäisiä eurooppalaisia, jotka etsivät selvitystä elämän\nhämärimpiin arvoituksiin ja tärkeimpiin kysymyksiin ei luonnosta\nympäriltämme, vaan ihmisluonteesta itsestään. Mutta sen sijaan, että\nSokrates haki ajatukselle ja toiminnalle kiinteitä tukikohtia, haki\njotakin pysyväistä niissä vaihteluissa, joiden alaisia me ja maailma\nolemme, ja uskoi yleispäteviin totuuksiin, oli Protagoras heittänyt\nsikseen kaiken sellaisen etsinnän ja tullut siihen johtopäätökseen,\nettä ainoa yleispätevä totuus on se, ettei mikään ole yleispätevää.\nLuonto ympärillämme on ainaisessa muuttumistilassa, huomispäivä ei\nkoskaan ole eilisen kaltainen, kovinkin kallio on tänään illalla\nrapautuneempi kuin aamulla. Kaikki ajautuu Herakleitoksen esittämän\nmaailmanvirran mukana, syntymisen, kukoistamisen, lakastumisen ja\nkuolemisen ainaisessa toistumisessa. Ihmissielussa kohisee sama\nmaailmanvirta; ihminen muuttuu alinomaa. Nuorukainen on toinen kuin\nlapsi, mies toinen kuin nuorukainen. Ja mikäli hän muuttuu, sikäli hän\nkatselee maailmaa toisin. Mitä on luonto? Mitä on maailma? Mitä se\nitsessään on, sitä emme millään lailla voi tietää, sanoi Protagoras.\nTiedämme vain, millaiseksi sen aisteillamme havaitsemme ja sen\nperusteella käsitämme, ja tämä käsitys taas näyttää olevan perin\nerilainen, ei ainoastaan eri yksilöissä, vaan samassakin yksilössä eri\nikäkausina.\n\nProtagoras esitti sen vuoksi tämän väitteen: Kukin on _oman_ maailmansa\nmittapuu; miltä maailma hänestä _näyttää_, sellainen se hänelle\n_onkin_. Mitään yleispätevää totuutta ei ole.\n\nSiis Protagoraan kannalta ei myöskään ole esteettistä totuutta, ei\nmitään yleispätevästi kaunista. Kaikkein vähimmin hän olisi mukautunut\ntunnustamaan tätä, sillä jos mikään pistää silmään subjektiivisena\nja yksilöllisenä, niin sellaisia ovat tietysti makutuomiot.\nUseimpien aikalaistemme ajatuksen pohjalla onkin epäilemättä vanhan\nprotagoralaisen mielipiteen tuntua, kun he lausuvat julki sen muuten\naivan oikean väitteen, että jokaisella on makunsa, ja lisäävät sen\nsuhteellisesti oikean väitteen, ettei mausta saa väitellä.\n\nKaikua useimpien ajatuksista esiintynee siis myös siinä, mitä tunnettu\nranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija _Taine_ lausuu teoksensa\n\"Taiteen filosofian\" esipuheessa: \"Ihmistöistä näyttää taideteos\nsatunnaisimmalta; tekeepä mieli luulla, että se syntyy sattumalta,\noikusta, mielivallasta, säännöttä ja tarkoituksetta. Luohan taiteilija\nmielikuvituksensa tai makunsa mukaan, joka on persoonallista; kun\nyleisö hyväksyy, mitä hän on tehnyt, riippuu se taas mausta, joka\nvaihtelee ja muuttuu. Taiteilijan keksinnöt, yleisön tunnustus,\nkaikki tuo on säännöistä vapaata ja näennäisesti yhtä irrallista ja\nmielivaltaista kuin tuuli, josta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se\nmenee.\"\n\nTaine lisää kuitenkin: \"Ja sittenkin on tällä kaikella, kuten\npuhaltavalla tuulellakin, määrätyt ehtonsa ja varmat lakinsa. Tutkijan\nasiana on ottaa näistä ehdoista ja laeista selkoa.\" Niin lausuu\nranskalainen taiteentuntija.\n\nAsiaa arvostellessa on meidän ajallamme muuan etu, jota Protagoraan\naikana ei ollut. Meillä on _taidehistoria_, joka, vaikka siinä on\nmelkoisia aukkoja, osoittaa meille, kuinka inhimillinen kauneudentunne\nja taidetta luova vaisto ovat vaikuttaneet vuosituhansien kuluessa,\nkivikauden ajoilta meidän päiviimme, kuinka ne ovat vaikuttaneet ei\nainoastaan eri vuosisatoina, vaan myöskin eri kansojen ja rotujen\nkeskuudessa, eri ilmanaloissa, erilaisten sivistysolojen vallitessa,\nerilaisten aatesuuntien alaisina. Voimme havaita niiden toimintaa, ei\nainoastaan eri aikoina ja eri kansojen ja luokkien kesken, vaan myöskin\nsiinä, kuinka niitä on eri lailla sovellettu kauneuden kaikilla aloilla\nja taiteessa ja taideteollisuuden kaikilla haaroilla. Saamme havaita\nsitä egyptiläisissä jumalien asunnoissa, kreikkalaisissa temppeleissä,\ngootilaisten tuomiokirkkojen sisällä ja ulkopuolella, assyrialaisissa\nkuninkaanpalatseissa, keskiaikaisissa läänityslinnoissa ja\ngermaanilaisissa maalaistaloissa, niissä väreissä ja väriyhdistelmissä,\njoilla arjalaiset, seemiläiset, japanilaiset, kiinalaiset koristelivat\nesineitään ja ilahuttivat silmäänsä.\n\nMikä on ylipäänsä tuloksena tästä eri aikoihin, kansoihin ja\nsivistysasteisiin kohdistuvasta esteettistä toimintaa käsittelevästä\nkatsauksesta? Onkohan se muotojen ja värien sekamelska, loppumaton\neri mielipiteiden ja oikkujen leikki, jossa ei ole viittaustakaan\nyhtenäisyyteen ja järjestykseen, ei jälkeäkään yleispätevien lakien\ntoiminnasta?\n\nEi suinkaan. Moninaisuus on suuri, vivahduksia on paljon, makusuunnat\ntoisistaan eriäviä; mutta myöskin voi havaita, että eri aikakaudet\nvoivat käsittää toisiaan; että 1800-luvun skandinaavit voivat nähdä\nkauneutta niiden työkalujen ja aseiden koristeissa ja muodossa,\njoita heidän pronssikaudella, 3000 vuotta sitten, eläneet esi-isänsä\nvalmistivat; että muuan Islannin poika, muinaisskandinaavisten\npäälliköiden jälkeläinen, Thorwaldsen, on voinut täysin perehtyä ja\nkoko sielultaan eläytyä siihen taiteeseen, joka vietti riemujuhliaan\nPerikleen aikana, Kreikan taivaan alla; että arjalainen, joka vaeltaa\nAlhambran kupukaarien alla, voi täysin siemauksin nauttia seemiläisestä\ntaiteesta; että keltaisen rodun mies, japanilainen, jonka esi-isät\novat vuosituhansia viettäneet Euroopasta riippumatonta kultuurielämää,\nsaattaa tutustuessaan eurooppalaiseen taiteeseemme ymmärtää sitä ja\nlausua siitä huomattavia arvostelmia, kun taas kultuuristaan ylpeän\neurooppalaisen täytyy omasta puolestaan ihailla japanilaisten mestarien\nnopeaa, sattuvaa, siroa muotojen käsittelyä ja tunnustaa, että hänellä\non siitä oppimista.\n\nMakusuuntia on, kuten sanottu, monta, mutta ne kaikki väräjävät\nmäärättyjen, äärimmäisten rajojen välillä yhteisen akselin\nympärillä. Moninaisuus on suuri, mutta se säteilee yleisinhimillisen\nkauneudentajun yhteisestä keskipisteestä.\n\nMitä syvemmälle tunkeudumme taidehistorialliseen tutkimukseen, sitä\nvarmemmin huomaamme tuon yhtenäisyyden moninaisuudessa. Huomaamme sen,\nvaikka samalla kertaa tajuammekin, ettei mikään inhimillinen ole niin\nherkkää, niin kaikilta suunnilta tuleville vaikutuksille altista kuin\nsukukuntamme esteettinen tunne. Kuin haavanlehti tuulessa värisee sekin\njokaisessa historiallisessa henkäyksessä. Kuin sisäjärven pinta se\nkuvastelee jokaista historian taivaankannen poikki kulkevaa pilveä.\n\nSadut ja tarut voivat melkein muuttumatta säilyä vuosisatoja;\nuskonnollisilla käsityksillä on merkillinen vastustuskyky ajan\nkuluttavaan voimaan nähden; samoin yhteiskunnallisillakin, niin että\nvieläkin voi valtiollisissa käsityksissämme havaita ajatusten kaikua\ngermaaniselta muinaisajaltammekin, sellaisena kuin Tacitus sitä\nkuvailee.\n\nKauneudenkin käsityksellä on tosin oma kiinteytensä, mutta sellaista\njoustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa.\nEuroopan historiassa on tuskin sukupolveakaan kulkenut ohi painamatta\njotakin itselleen ominaista merkkiä taiteeseen. Kiinakin, jota pidetään\njärjestelmällisen paikoillaan pysymisen edustajana, on nähnyt taiteensa\nalalla makusuuntien seuraavan toisiaan.\n\nKun sanoin, että kauneuden käsityksellä on oma kiinteytensä, mutta\njoustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa,\nsaanen jo nyt, ennenkuin lähemmin käsittelen tätä kysymystä, mainita\nsiitä esimerkin muotien historiasta. Tulen myöhemmin osoittamaan\nne tärkeimmät tekijät, jotka vaikuttavat ihmissuvun yhteisen\nkauneudentunteen niin proteusmaiseen esiintymiseen sillä tapaa, että\non voitu epäillä sen yhteyttä ja yleispätevyyttä. Myöhemmin tulen\nnäyttämään, kuikka tilapäinen kiihoitustila, kuinka yksilölliset\neroavaisuudet, kuinka ikäkausi, sukupuoli, ammatti, tavat ja muodit,\nuskonnollinen maailmankatsomus, yhteiskunnallinen ajanhenki,\nkansallisuus ja rotu vaikuttavat ihmisen esteettiseen olemukseen ja\nluovat erilaisia taidesuuntia ja erilaisia makuarvostelmia. Tällä\nkertaa otan esimerkin vain siitä, kuinka muodit saattavat vaikuttaa\ntaiteeseen.\n\nTekotukalla on pitkä historia. Sitä käytettiin vanhojen egyptiläisten,\nmedialaisten ja ajoittain Rooman keisarivallankin aikana. Silloin\nse kuitenkin pysyi ulottuvaisuudeltaan kohtuullisena ja pyrki vain\njäljittelemään ja korvaamaan luonnollisia hiuksia. Senvuoksi ei\ntekotukka vaikuttanutkaan millään lailla taiteeseen.\n\nKeskiajalla pidettiin kaljua päätä kunniassa. Katumuksentekijät\najattivat usein päänsä paljaaksi. Munkit noudattivat osaksi heidän\nesimerkkiään, ja kuudennella vuosisadalla Kristuksen jälkeen otti\npapisto saman tavan. Erotettiin kahdenlaista kaljupäisyyttä; toista\nnimitettiin apostoli Paavalin, toista Pietarin mukaan. Edellisellä\ntarkoitettiin kaljuutta, joka otsalta ulottui päälakea kohti, ja\ntätä jäljittelevää tonsuuria alkoivat käyttää byzantilaiset papit\nynnä brittiläiset ja irlantilaiset. Jälkimäinen, Pietarin tonsuuri,\njättää päälaelle ympyrän muotoisen paljaan paikan, ja sen ottivat\nroomalaiskatoliset papit käytäntöön.\n\nMinun tietääkseni ei ole jälkeäkään siitä, että keskiajalla olisi\nkäytetty tekotukkaa. Runsaasta hiustenkasvusta pidettiin silloin,\nniinkuin aina, mutta kaljupäisyyttä kunnioitettiin myöskin, ja sen oli,\nkuten näimme, kirkollinen käyttö pyhittänyt. Vasta 1500-luvun alussa\nsaamme todisteita siitä, että joku käytti niinsanottua hiussäpsää.\nVuonna 1518 kirjoitti Saksin herttua Juhana maaherralleen Arnold von\nFalkensteinille, että tämä tilaisi hänelle Nürnbergistä kauniisti\ntehdyn tukan, noudattamalla kuitenkin suurinta salaperäisyyttä, ettei\nkukaan saisi tietää hiussäpsän tulevan hänelle. Hän määräsi myöskin,\nminkä värinen ja laatuinen tukan tuli olla.\n\nMyöskin Ranskan kuningas Henrik III valmistutti itselleen valetukan,\nkun oli taudin käsissä menettänyt omat hiuksensa.\n\nLudvig XIII:n aikana tuli tekotukan käyttäminen yleisemmäksi.\nSilloin laskettiin perustus tekotukan valtakaudelle, jota kesti koko\nseitsemännentoista ja suuren osan kahdeksattatoista vuosisataa.\nLuonnollisia hiuksia jäljittelemään aiottu valetukka matki yhä enemmän\nmahdollisimman runsasta hiuskasvua ja sivuutti lopulta sen tavalliset,\nluonnolliset rajat, niin että siitä tuli peruukki _folio_-kokoa,\njatkoperuukki, joka otsalta korkealle kohotettuna, jakaus keskellä,\nlaskeutui satoina kiharoina rinnalle ja selkään, jättäen olkapäät\nvapaiksi. Ja 1700-luvun alussa tuli käytäntöön tapa jauhottaa\njatkoperuukkia.\n\nVasta 1750-luvulla alkoi tällaisen tekotukan valta horjua; mutta\nluopuessaan hallituksesta se jätti vallan seuraajalle, joka\npiirteiltään muistutti sitä jauhotetulle varatukalle, jossa oli suuret\nkiharat korvien yläpuolella, hiuspussi ja sitten palmikko niskassa.\n\nHarvoja ovat ne vallanpitäjät, joiden kuolema on herättänyt\ntodellisempaa murhetta kuin folioperuukin katoaminen. Eräässä lehdessä\n1760-luvulta olen lukenut salamoivan kirjoituksen uutuudenhaiuista\nnuorisoa vastaan, joka halveksien isien tapoja ja vanhan hyvän ajan\njaloa makua on alkanut noudattaa kirjoittajan mielestä luonnotonta\nlapaa pitää päässään vain omaa tukkaansa. Se kuulostaa ivalta, mutta\noli lausuttu täysin vakavassa mielessä.\n\nTeoksessaan _Vorschule der Aesthetik_ kertoo _Fechner_ itse kuulleensa\nvanhojen ihmisten sanovan, kuinka karkean, sivistymättömän, vieläpä\nraa'ankin vaikutuksen teki kiharaton ja palmikoton pää. Tekotukaton\nhenkilö ei näyttänyt minkään arvoiselta.\n\n\"Täällä Leipzigissä\", kertoo Fechner, \"oli appeni, neuvoston\nrakennusmestari Volkmann, ensimäinen, joka juhlallisessa tilaisuudessa,\ntohtoriväittäjäisissään nimittäin, uskalsi esiintyä palmikotta.\nHänen vastaväittäjänsä ja ystävänsä, sittemmin tunnettu kielimies\nGottfried Hermann, auttoi häntä uhkapelissä, johon hän ei yksin olisi\nuskaltanut puuttua. Olipa vähällä, ettei häneltä tuon seikkailun\nvuoksi kielletty pääsyä kaupungin neuvostoon, sillä palmikoton\nkaupunginisä oli Leipzigin asukasten mielestä yhtä mahdoton kuin\nperämies peräsimettä. Ja kuitenkin olivat tekokiharat ja palmikko vain\nkerran maailmaa hallinneen jatkoperuukin heikkoa kaikua, viimeistä\nhelähdystä. Sillä ja vastakkaisella lisäkkeellä, laahustimella, saatiin\naikaan sellainen vaikutelma, että olisimme melkein valmiit valittamaan\nnäiden muotiesineiden menetystä, joista toinen yhtä paljon korotti\ninhimillistä arvokkuutta ylöspäin kuin toinen, laahustin nimittäin,\npitensi inhimillistä arvokkuutta alas- ja taaksepäin. —\n\n\"Viimeksi kuluneina vuosisatoina vaikutti suunnaton jatkoperuukki\nmahtavammin kuin Kölnin tuomiokirkko, joka ei tehnyt minkäänlaista\nvaikutusta ja sai olla keskeneräisenä. Tuskin liioitellaan, jos\nväitetään, että jatkoperuukki oli sen ajan ihmisistä ylevämpi kuin\nKölnin tuomiokirkko nyt on meistä. Muuan pieni lapsi, jonka isän\nluona kävi neuvosherra ääretön peruukki päässään, kysyi senjälkeen\naran kunnioittavasti, eikö vieras ollut rakas isä Jumala. Lapsi ei\nsaattanut, kokemustensa perusteella, ajatella korkeinta olentoa\nilman suuren suurta tekotukkaa ja tuli nyt suurimmasta näkemästään\ntekotukasta siihen johtopäätökseen, että sen kantaja ehkä oli korkein\nolento. Valetukan kunnioitus juurtui siis jo hennoimpiinkin mieliin.\"\n\nOn suora välttämättömyys, että tuollaisen, monien sukupolvien käyttämän\nmuotiesineen ehdottomasi täytyi vaikuttaa sen vallassa kasvatettujen\nihmisten muotoaistiin. Aikamme taiteilijat asettuvat säännöllisesti\nvihamieliselle kannalle päivän muoteihin nähden, kun ne, niinkuin usein\ntapahtuu, loukkaavat muotoaistia piirtäen luonnosta irvikuvia; ja niin\nhe voivatkin tehdä, koska muodit nykyään harvoin ovat pitkä-ikäisiä.\nSenpä vuoksi ei pönkkähame eikä turnyyri, mikäli nykyaika voi havaita,\nolekaan voinut johtaa harhaan taiteilijoiden makuarvostelua. Ehkäpä\ntulee myöhempi, tarkkanäköisempi aika kuitenkin osoittamaan, että niin\non käynyt, vaikkakin pienessä määrässä.\n\nAivan toisin oli asian laita jatkoperuukin ja sen jälkeläisten\nvallitessa barokki- ja rokokokautena. Jatkoperuukin säätämät ääriviivat\nolivat lakina sen ajan esteetikoille ja taiteilijoillekin. William\nHogarth, kuuluisa englantilainen piirtäjä ja maalari, oli oikea\nperuukkiajan lapsi. Hän oli syntynyt v. 1697, ja hänen lapsena\nollessaan tuli Englannin tuomioistuimissa käytäntöön yhä vieläkin\nsäilynyt tapa pitää jauhotettua jatkoperuukkia, Hogarth lausui\nmietelmiä harjoittamastaan kaunotaiteesta ja koetti eritellä kauneutta\nja määritellä sen aineksia. Siitä hän on julkaissut teoksen \"Kauniin\nerittely\", joka käännettiin useille kielille. Tästä teoksesta luemme\nmuun muassa seuraavat sanat jatkoperuukista ja laahustimesta:\n\n\"Täydellisessä, pitkässä tekotukassa on, kuten leijonanharjassa,\njotakin jaloa, eikä se tee kasvoja ainoastaan arvokkaan, vaan\nmyöskin älykkään näköisiksi... Tuomarinkaavut pitkine laahustimineen\nnäyttävät pelottavan arvokkailta. Kun laahustinta pidetään ylhäällä,\nkulkee kunnioitusta herättävä aaltomainen viiva tuomarin olkapäiltä\nlaahustimen kantajan käteen. Ja kun laahustin hiljaa lasketaan, jää\nse tavallisesti monenlaisiin poimuihin, jotka kiinnittävät katselijan\nhuomiota.\"\n\nHogarth käsitti siis tekotukan ja laahustimen puhtaasti esteettiseltä\nkannalta; hän havaitsi niiden piirteissä jotakin ihanteellista.\nValetukan ääriviiva, \"käärmeviiva\", joksi sitä sanottiin, oli hänestä\nja hänen aikalaisistaan varsinainen kauneusviiva. Hänen kirjansa\nilmestyi kuitenkin hiukan myöhään, nimittäin v. 1753, jolloin\nirtokiharat ja palmikko jo uhkailivat jatkoperuukin valtaa, ja\nmyöhemmän muodin kannattajat, joka sai alkunsa sotilasmaailmasta,\nivasivat hänen ylistyksiään jättiläisperuukista, aavistamatta, että\nne taideperiaatteet, joihin se oli hänelle antanut herätyksen, olivat\nsamat kuin heidänkin. Rokokoajan taidemuotoa on myöhempi aika syystä\nnimittänyt peruukkityyliksi, sillä jatkoperuukin vaikutus ilmenee siinä\nkaikkialla — ensiksikin ja silmäänpistävimmin rakennustaiteessa, joka\nselvemmin kuin muut taidelajit osoittaa meille aikansa maun, mutta\nmyös kuvanveistossa, koriste taiteessa, taideteollisuudessa, vieläpä\nsilloisten tanssienkin, menuetin, ecossaisen liikkeissä.\n\nRokokon edeltäjä barokkityyli on yhtä selvässä vuorovaikutuksessa\njatkoperuukkiin. Olenpa taipuvainen uskomaan, että barokkityyli,\njoka seitsemännellätoista vuosisadalla seurasi 1500-luvun taiteen\nylevää rauhaa ja pidättyvää kauneutta ja sen sijaan tavoitteli\nsuunnattoman isoa, uhkeata ja prameilevaa, teki tällä makusuunnallaan\njatkoperuukin syntymisen mahdolliseksi, samoin kuin olen varma\nsiitä, että jatkoperuukki vuorostaan vaikutti barokkityyliin, ja sen\njälkeläiset, tekokiharat ja palmikko, vaikuttivat rokokoon. Näiden\ntyylien aaltoviivat on tekotukalta lainattu; niiden koukerot ovat\npyörökiharoita. Kun kulkee Roomassa ja näkee sen monet barokki- ja\nrokokokirkot, vaikuttavat ne hyvin omituisilta antiikkisen maailman\nrakennusjäännösten rinnalla. Rooman Forumin varrella ovat erään\ntemppelin jäännökset keisarikaudelta: Antoninuksen ja Faustinan. Sen\npylväsrivin takana kohoaa vanhaan temppelinpihaan rakennettu Lorenzo\nin Miranda-kirkko kiemuraisine päätyineen. Tästä yhdistelmästä\njää nauruaherättävä vaikutelma. Tuntuu kuin äsken käherretty ja\npuuteroitu pää, pyörökiharat korvien yläpuolella, kohoisi uteliaana\npiilopaikastaan antiikkisen pilarikatoksen takaa katselemaan\nmatkustajia, joita kuljeskelee Forumilla.\n\nOlen maininnut tässä esimerkin siitä, kuinka altis kauneusaisti on\nottamaan vaikutteita siitä, mitä ajassa liikkuu, vieläpä muotienkin\npiirissä liikkuvasta. Muotien historia on vuorovaikutuksessa\ntaidehistoriaan, mikä seikka muutamina aikoina on mitä selvimmin\nhavaittavissa, mutta itse muotien alkuperä ei ole sama kuin taiteen.\nPitkään aikaan ne eivät enää ole olleet kauneudentunteen, vaan\naivan toisten tekijöiden luomia, jotka osaksi ovat kauneudentunteen\nvastakohtia. Muotien määräämisessä näyttelee nykyään merkittävää\nosaa juuri kauneudenlakien uhmailu. Muodin maailmassa on kilpailevia\nruhtinaita ja ruhtinattaria, jotka joskus kuuluvat ylimystöön, joskus\nerääseen toiseen hyvin alhaiseen piiriin. Kuulukoot he mihin piiriin\ntahansa, heillä on luontainen taipumus koetella, kuinka pitkälle heidän\nvaltansa vaikutus ulottuu. Sitä ei todista se, että jonkun heistä,\nainaisesti haeskellessaan uutta tällä alalla, onnistuu saada käytäntöön\npuku, joka tyydyttää esteetikkojen, taiteilijoiden tai suuren yleisön\nkauneudentunnetta, sillä sellainen puku voisi vaikuttaa omalla\nvoimallaankin; vaan todistus on siinä, että puku herättää jotakin\npahennuksen tapaista ja kuitenkin saa suosiota.\n\nMuodin ruhtinattareksi tai ruhtinaaksi ei täysin tunnusteta ketään,\nennenkuin hän on yleiseksi pukutavaksi toteuttanut jonkin oikun,\npäähänpiston, jonka käytäntöön saaminen muodin alamaisten keskuudessa,\nolivatpa he kuinka tottelevaisia hyvänsä, ensi hetkellä näytti\nmahdottomalta. Kun se onnistuu, on mausta saatu voitto, ja niin asia\nkäsitetäänkin. Sillä nuo muodin ruhtinaat ja ruhtinattaret tuntevat\njokseenkin hyvin vanhemmat muotilehdet ja tietävät kyllä keksintöjensä\nyleensä olevan sellaisia, että kun ne taas näkee jonkun vuoden\nvanhoissa muotilehdissä, ne herättävät naurua tai pahennusta.\n\nKaikkeen tähän sekaantuu kuitenkin itsetiedottomiakin tekijöitä,\neikä ole aivan vailla totuutta se väite, että pukujen historia\nantaa _oman_ osansa aikojen luonnekuvaan ja jossakin määrin esittää\nvertauskuvallisesti ainakin _yhden_ puolen niiden sielunelämästä.\nKuitenkin on vaarallista ryhtyä selittelemään sellaista symboliikkaa.\nSiten voisi johtua käsittämään Euroopan kohtaloiden vaihteluja perin\nkummallisesti. Laaja pönkkähame ei ole ajassa niin kaukana, ettei moni\nmeistäkin sitä vielä muistaisi; sen sijalle tuli sangen pian niin ahdas\nhame, että täytyi ihmetellä, kuinka sen käyttäjättäret saattoivat astua\ntäysipitkiä askeleita sen alla. Välillä olevan ajan valtiollisissa\nvaiheissa tai sivistysilmiöissä en huomaa mitään, mitä sellainen\nsiirtyminen äärimmäisyydestä toiseen voisi vertauskuvallisesti esittää.\nVaarallista on vainuta itsetiedotonta tai salaperäistä syvyyttä niissä\ntuloksissa, jotka ovat johtuneet muodin kuningattarien ja heidän\nhoviräätäliensä neuvotteluista.\n\nEdellämainituista syistä olisi liian hätäistä tehdä muotien\nvaihteluista sellainen johtopäätös, joka ei myöntäisi, että\nkauneudentunteessa on jotakin yleispätevää. Etteivät vastenmielisetkään\nja esteettisesti loukkaavimmat muodit, kuten esim. ne, missä vaatteet\novat tiukasti ruumiinmukaiset ja siten tuovat esille ne muodot, jotka\nniiden tulisi kätkeä, lisäämällä näihin pikemmin jotakin eläintä\nesim. lintua kuin ihmistä muistuttavaa — etteivät edes sellaisetkaan\nkaikissa suhteissa jätä esteettistä tunnetta syrjään, johtuu itse asian\nluonnosta. Mitä vastenmielisempiä ne jossakin suhteessa ovat, sitä\ntärkeämpää on, että ne jossakin muussa suhteessa koettavat lepyttää\nsilmää.\n\nJos ne loukkaavat muotoaistia, koettavat ne korvata sitä väriaistiin\nvetoamalla. Rumimmankin pukutavan täytyy menestyäkseen vedota\njohonkin, mikä syystä voi saavuttaa suosiota. Mutta vaikka näin\nollen esteettinen aines ei täysin puutukaan uudempien muotien\nhistoriasta, ei niitä kuitenkaan, kuten sanottu, saa pitää ilmauksina\nsen ajan kauneudenaistista, jolloin ne ovat syntyneet. Usein ne ovat\nkauneusaistin vastakohtia; ne ovat myös osoittaneet voivansa viedä\nsitä harhaan, kun sama muoti pienemmin vaihteluin on hallinnut useita\nsukupolvia, Mutta kauneus on harhapoluillaankin kauneutta: barokin ja\nrokokon päivät ilmaisevat murtunutta makua, mutta kaikissa tapauksissa\nsellaista makua, joka on voinut synnyttää unohtumattomia tuotteita.\n\nMuodin vaikutuksista johdun tulevissa luennoissa toisiin, paljon\nhuomattavampiin, jotka johtuvat sielutieteellisistä ja historiallisista\ntekijöistä, koettaakseni sitten määritellä, mitä jää jäljelle ja\nvoidaan sanoa esteettisesti yleispäteväksi, kun noiden vaikutusten\ntulokset on karsittu. Samassa yhteydessä tulen selostamaan, kuinka\nesteettinen tiede on koettanut määritellä kauniin käsitettä.\n\n\n\n\nIII.\n\nEI-ESTEETTISIÄ TEKIJÖITÄ.\n\n\nEdellisessä luennossani huomautin, että yleispätevät esteettiset\narvostelmat ovat mahdollisia, vaikka näyttääkin siltä, ettei niin\nolisi laita. Jokaisellahan on makunsa sen mukaan mitä muuan sananlasku\nsanoo ja kokemus varmentaa. Toinen sananlasku väittää, ettei mausta\nkäy kiisteleminen, ja siinäkin piilee totuus, vaikka se onkin vain\nsuhteellinen, ja vaikka tuskin on mitään, mistä väitellään niin paljon\nkuin mausta.\n\nTässä on meillä pulmallinen kysymys ratkaistavana.\n\nMainitsin kreikkalaisen filosofin Protagoraan, joka epäili yleispäteviä\ntotuuksia, yleispäteviä arvostelmia, olkoot ne mitä laatua hyvänsä.\nJokainen ihminen on _oman_ maailmansa mittapuu, sanoi hän. Sen mukaan\nolisi toisen arvostelmalla esteettisissä asioissa aivan sama arvo kuin\ntoisenkin. Jokainen on yhtä oikeutettu ottamaan _oman_ tunteensa,\n_oman_ tunnearvostelmansa kauneuden mittakaavaksi.\n\nJos Protagoras on oikeassa, saa kaikki se, mitä taidearvosteluksi\nnimitetään, sanoa hyvästit ja asettua harhatietojen, sellaisten kuin\nkullanteon ja tähdistä-ennustamisen, rinnalle. Kuitenkin luulen, ettei\nyleisö olisi erittäin mielissään, jos taidetta arvostelevat tutkistelut\nsanomalehdissä ja aikakauskirjoissa kokonaan lakkaisivat. Luulenpa,\nettei se mukaantuisi olemaan kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen,\nmitä paljon kokeneella taiteentuntijalla on sanottavana, kuin kenen\ntahansa mielipiteeseen, joka katselee ja on heti valmis lausumaan\narvostelmansa jostakin taide-esineestä.\n\nLuulen, että siinä tapauksessa muistaisivat useimmat, jotka tietäen tai\ntietämättään kannattavat Protagoraan oppilauselmaa, että meistä melkein\njokainen kuitenkin uskoo olevan hienoa makua tai harjaantumatonta makua\ntai huonoa makua esteettiseltä kannalta ja siitä myös puhuu. Nämä\npuhetavat todistavat, että meillä, huolimatta kaikesta epäilystämme\nmakutuomioiden yleispätevyyteen nähden, on jokin käsitys siitä, että\ntoinen arvostelma voi olla parempi kuin toinen, ja että kauneuteen siis\nvoi sovittaa muitakin kuin vain yksilöllisiä tai täysin subjektiivisia\nmittoja, siis sellaisia, jotka lähenevät yleispätevyyttä. Siitä taas\nseuraa, että yleispätevä makutuomio on mahdollinen tai että se on kuin\nihanne, jota kohti on pyrittävä ja jota pyrkimällä todellakin voi\nlähestyä.\n\nKuulijani ovat kaikki kuulleet puhuttavan niinsanotusta värisokeudesta.\nJos värisokeus on täydellinen, näkee asianomainen luonnon jokseenkin\nsellaisena kuin me näemme kivipiirroksen, jossa ei ole eri värejä.\nIhminen voi olla punasokea, — ja silloin näkee sen, mikä terveistä\nsilmistä on punaista, kyllästettynä heikkovaloisena vihreänä. Saattaa\nolla vihreänsokea, ja silloin näyttää harmaalta se, mikä terveistä\nsilmistä on vihreää.\n\nVärisokean silmiin, huomauttaa professori _Holmgren_, vaikuttaa\ntiilikaton ja ruohon väri, vilja keväällä ja vilja syksyllä sekä\nunikon kukka yleensä aivan samalla tavalla, ja hänen on senvuoksi\nsangen vaikea ymmärtää, että noille väreille annetaan eri nimet. —\nAamu- ja iltaruskon ihana värileikki on punasokeasta vihreän ja mustan\nvärivivahduksia.\n\nNiin ollen ei ole mahdollista, että säännöllisesti näkevä ja värisokea\nsaisivat luonnonkauniista saman vaikutelman, mikäli tämä riippuu\nvärien vaihteluista; ei siis myöskään ole mahdollista, että heidän\nmakutuomionsa tässä suhteessa saattaisivat olla aivan samanlaiset\ntai yhtä arvokkaat. Muuan räätäli pani erehdyksestä punaisen paikan\nruskean takin kyynärpäähän. Punasokealle maalarille voisi sattua,\nettä hän maalaisi metsän puut punaisiksi. Jos punasokeat katselisivat\nhänen teoksiaan hyväksyisivät he ne täydellisesti; mutta tervenäköiset\nneuvoisivat häntä luopumaan siveltimestä. Onko näillä arvosteluilla\nsama arvo?\n\nProtagoras vastaisi ehkä myöntävästi ja huomauttaisi, että niinsanottu\nvärisokeus on väriaisti sekin, jolla on _omat_ lakinsa ja _oma_\nväriasteikkonsa, ja että niillä tulee olla sama oikeus esiintyä\nobjektiivisina ja tosina kuin niinsanotulla terveelläkin näkökyvyllä.\nMutta hän ei kuitenkaan voisi kieltää, että edellisellä on köyhempi,\njälkimäisellä on rikkaampi värijärjestelmä, ja että jälkimäisellä on\nterävämpi, vivahdusrikkaampi käsitys näköaistimusten laadusta. Ja\njollei hän voisi sitä kieltää, tuntuu minusta olevan asian luonteen\nmukaista, että hänen tulee myöntää niille, joilla on \"normaaliset\"\nsilmät, suurempi arvovalta kuin värisokealle väriyhdistelmien suurempaa\ntai pienempää kauneutta arvosteltaessa, kun edellytetään, että heillä\nmuuten olisi yhtä hyvä esteettinen kasvatus.\n\nSe, mikä koskee näköä, pitää paikkansa kuuloonkin nähden. On olemassa\nsuhteellista sävelkuuroutta, samoin kuin suhteellista värisokeuttakin.\nJokainen tietää, että musiikkikorva voi olla enemmän tai vähemmän\ntarkka. Se voi riippua kuuloelimen rakenteestakin, ja suhteellista\nsävelkuuroutta voi silloin täydellisesti verrata värisokeuteen. Se\nvoi myös johtua korvan suuremmasta tai pienemmästä harjaantumisesta.\nMolemmissa tapauksissa on mahdotonta kieltää eräiltä henkilöiltä\nsuurempaa arvovaltaa kuin toisilta sävelen laatua arvostellessa,\nja edellyttäen muuten yhtä hyvää esteettistä käsityskykyä täytyy\nehdottomasti myöntää, että niillä, joilla on, kuten sanotaan, hienompi\nkorva, on myös parempi musikaalisten kysymysten arvostelukyky kuin\nmuilla.\n\nOikeastaan ei voi sanoa, että tervenäköiset ja värisokeat näkevät ja\narvostelevat samaa esinettä, tai että tervekuuloiset ja suhteellisen\nsävelkuurot kuulevat ja arvostelevat samoja säveleitä. Jos he\nkatselevat samaa maisemaa ja arvostelevat sen värivaikutusta, mutta\ntoinen näkee metsän vihreänä ja taivaan kimmeltävän latvojen välissä\npunaisena ja kullanvärisenä, kun taas toinen havaitsee saman metsän\nvaaleanharmaana ja taivaalla erivahvuisen vihreän vivahduksia, niin\nheidän edessään tosin on sama maisema, mutta ne esineet, joita he\narvostelevat, nimittäin värit ja niiden yhteisvaikutus, ovat toisia,\neikä kenenkään siis sovi heidän arvostelmiensa erilaisuudesta johtua\nsiihen, ettei värien maailmassa ole mitään senlaatuista, että\nsen ehdottomasti havaitsevat kauniiksi olennot, jotka kykenevät\nesteettisesti arvostelemaan. Sama pitää paikkansa sävelten maailmaankin\nnähden. Pelkästään aisteilla havaittavalla kauniilla, se on: värissä\ntai väriyhtymissä tai soinnuissa ja sointuyhtymissä ilmenevällä\nkauniilla, on sellaisenaan eittämätön yleispätevyys.\n\nToisin näyttää asian laita olevan siinä, mitä Kantin koulun esteetikot\npitävät oleellisesti esteettisenä, nimittäin muotokauneudessa. Siitä\nvoivat tuomiot langeta hyvinkin eri lailla. Jos hakee syitä siihen,\nhuomaa kuitenkin, että arvostelmien erilaisuus ainakin useimmissa\ntapauksissa, jollei aina, johtuu siitä, että niitä sommitellessa\nvaikuttavat toiset, ei-esteettiset ainekset itsetiedottomasti, mutta\nmääräävällä tavalla.\n\nJos sama rakennus tuntuu eräästä katselijasta hyvin kauniilta, mutta\ntoinen on siihen nähden välinpitämätön tai sitä moittii, saattaa\nviimemainitun arvostelma johtua syistä, joilla ei ole kauneudentunteen\nkanssa mitään tekemistä. Niinpä esimerkiksi on mahdollista, että pysyn\njokseenkin kylmänä ja olen taipuvainen tyytymättömänä arvostelemaan\njotakin niistä monista muistomerkeistä, joita Saksassa on pystytetty\nsaksalaisten voittojen muistoksi sodassa Ranskaa vastaan tai heidän\nsiellä kaatuneiden sotilaittensa kunniaksi. Mutta saksalainen,\nkatsellessaan samaa muistomerkkiä, tuntee siinä määrin joutuvansa\nisänmaallisten tunteitten valtaan, että se, mikä muistomerkissä on\nkaunista, näyttää hänestä vieläkin kauniimmalta kuin muukalaisesta ja\nsen viat katoavat näkyvistä.\n\nMahdollista on, että arkkitehti, joka on tarkoin tutkinut talon kaikki\nyksityiskohdat ja huomannut ne erinomaisen järkevästi sovitetuiksi\ntalon käytännöllisen tarkoituksen kannalta, antaa sen käytännöllisestä\nsopivaisuudesta ja sen ehkä vähemmän huomattavasta esteettisestä\narvosta yhteisen arvostelun, siten suoden jälkimäiselle enemmän\ntunnustusta kuin se, joka ottaa tutkittavaksi vain esteettisen puolen,\nsaattaisi myöntää. Toiselta puolen on mahdollista, että talo, joka\nensi katsannolta vaikuttaa edullisesti hienotajuiseen maallikkoon, saa\nammattimieheltä halveksivan lausunnon, kun tämä esim. tietää, että tuo\ntalo tavoittelee sellaisia rakenteellisia periaatteita, joita siinä\ntosiasiassa ei ole, että se on olevinaan toista ainesta kuin mitä\nse on, että siinä ilmenee kannattavia osia, jotka oikeastaan eivät\nkannata, koska päällimmäisten ainejoukkojen paino lepää kätketyillä,\nsilmälle näkymättömillä kannattimilla j.n.e.\n\nMuotokauniin arvostelmiin vaikuttaa lukematon joukko tekijöitä,\njoilla oikeastaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti esteettisessä,\nja siten syntyy arvostelmissa erisuuntaisuus, jota ei olisikaan,\njos siitä saataisiin syrjäytetyksi nuo vieraat vaikuttimet. Mutta\njuuri siksi, että asian laita niin on, on taidearvostelulla tässä\nsuuri merkitys, sillä se voi johtaa katselijat sillä tapaa jättämään\neri seikkoja lukuunottamatta, ja siten tulee myös mahdolliseksi\ntasoittaa mielipiteitten eroavaisuuksia ja osoittaa, että tässäkin on\nolemassa jotakin yleispätevää. Tällä alalla on taidehistoriallakin\nratkaiseva merkitys, kun tulee opastaa yleisöä arvostelemaan vanhempia\ntaideteoksia. Jos arvostelijan ja taidehistorioitsijan onnistuu\nasettaa esim. Fra Angelico da Fiesolen taulu siihen historialliseen\nvalaistukseen, missä se näki päivän valon, pääpiirteiltään kuvata se\najanhenki, jonka alaisena se syntyi, osoittaa mihin asti taidekehitys\noli ehtinyt, ennenkuin Fiesole esiintyi, mitä uutta hän toi ilmi\nja kuinka hän vaikutti lähinnä seuraavaan aikakauteen, niin hän on\netukäteen poistanut joukon vääriä edellytyksiä, joitten kannalta\nyleisö muuten ryhtyisi teosta tarkastelemaan, ja hän on tehnyt heille\nhelpommaksi välittömästi nauttia tämän maalarin teosten naivisuudesta,\nhurskaudesta ja viattomuudesta ja supistanut oikeihin rajoihinsa ne\nteknilliset puutteet, jotka muuten olisivat vähentäneet taideteosten\nansioita teknillisiin mestariesityksiin tottuneen yleisön silmissä.\n\nEi-esteettisten vaikutteiden joukossa, joista osaksi riippuu kauniin\narvosteleminen, on siveellisestä käsityksestä johtuvia. Tässä voi\nsattua ristikohtia, jotka aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia\ntaideteoksesta. Näytteillä voi olla maalaus, joka loistavan\nsopusuhtaiseen värinkäsittelyyn nähden on käänteentekevää laatua\njättäen samanaikaiset teokset varjoon. Mutta esityksen aihe voi olla\nniin valittu, että sen, syystä tai syyttä, katsotaan loukkaavan\nsiveellistä tunnetta, ja muutamien suuttumus sen johdosta voi niin\nyltyä, että he ovat aivan sokeita taideteoksen puhtaasti esteettisille\nansioille. Tässä on taas taidearvostelun tehtävänä puuttua asiaan ja\nantaa jokaiselle oma ansaittu osansa.\n\nUsein voi silloin käydä niin, että taidearvostelijan täytyy,\nratkaistakseen ristiriidan, astua siveellisenkin erittelyn alalle\nja tutkia, onko siltä taholta langetetuilla hylkäävillä tuomioilla\noikeaa siveellistä arvoa vai eikö. Voi sattua, että ne eivät perustu\nyleispäteviin siveellisiin periaatteihin, vaan väärään sovinnaisuuteen,\nsäädyllisyyteen, joka \"ilmestyi hyvien tapojen kadottua\", joka\nei käsitä, että on olemassa siveätä alastomuutta, samanlaista,\nkuin madonnan polvella lepäävän lapsen, mutta joka suvaitsee\npuettua epäsiveyttä, kun se poimuttaa pukunsa mielikuvituksen\nhoukutteluvälineeksi. [Samaa asiaa on Rydberg tarkemmin käsitellyt\nkirjoitelmassa: _Om nakenhet och klädselsätt_. Kts. _Uppsatser_ m.m.\ns. 83. _Suom_.] Sellaisten valesiveellisten arvostelmien kumoaminen\non välttämätöntä, ettei koko aikakauden taidesuunta eksyisi väärään\nsovinnaisuuteen.\n\nMutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut\nvastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa\nne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset\nansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy\nsaada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista\nkokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta\nei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo\nmolemmat eivät ole aineksina.\n\nKaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn,\ntäytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven\nulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme\nniiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin\nharjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä\nvuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun\nkasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä\ntietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on\nse käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä\nkokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain\npoikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei\n_saa_ sellainen olla.\n\nJos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin\ntarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja\nkekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan\nsen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota\nrakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan — jos seison\nrakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta\nne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat,\njoita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin\npystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus\nulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta\nei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole;\nettä kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä,\nmikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että\npyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen\nhurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain\nmuodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.\n\nSitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi\ntemppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi\nhäiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää,\nmutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy\nepämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä\ntyöllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että\non aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja\nrakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia,\nvaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää\ntyötä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.\n\nHuomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä\ntunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva\nmielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat\nolisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat\narvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.\n\nOllakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen\nabstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on\nsuoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet\nvaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on\nnormaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus,\nmilloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia\nesteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me\nemme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä\nolentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on\nmuitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä\nja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme\nvoivat sitä katsellessamme sointua yhteen.\n\nEri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten\nsielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen\nja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen\nja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että\nsiinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin,\nkansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten\ntaipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa\nsukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.\n\nAsiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri\nmerkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä\nmielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on\nse, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita\nniistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet\novat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että\nkansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä\neri kasvatusmenetelmien hedelmiä.\n\nHelleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät\nkasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä.\nTarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän\nkasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se,\nmikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin\nheille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin\nuskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät\nvietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa\nsuojelushenkeä palveltiin.\n\nHelleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä\nolentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut,\nOdysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että\nkun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän\ntaakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa\nmenneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai\nettä se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut\nniistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin,\ntai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin\nharrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin\nammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin\nkäsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.\n\nLapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka\nsaattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia\nvaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja\nonnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon\nkokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri\nsen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki\nmuutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen\nterveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden\nkansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia\nsotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä\nkauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja\nkuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan\ntaiteellisen sivistyksen.\n\nRoomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella\nei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta\nhän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella\nkultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää\nluonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset\nlapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan.\nRoomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina\nkuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten\nsuunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana,\nhiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina.\nHänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan\ntutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma\ngermaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja\nkirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä\nolkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa\nsotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.\n\nHistoria esittää toisenkin aikakauden, jolloin satu ja laulu taas\nvaltasivat kasvavan sukupolven. Se aikakausi alkoi ensimmäisen\nristiretken jälkeen, kun kotiin palaavat ristiretkeilijät kertoivat\nmonista vierailla mailla näkemistään ihmeistä ja kun nuo kertomukset\nkohta hahmottuivat uusien näkemyksien hedelmöittämän mielikuvituksen\nvaikutuksesta ja herättivät uuden värikkäämmän ja seikkailurikkaamman\nkäsityksen maailmasta. Ne lapset, jotka kasvatettiin tämän vaikutuksen\nalaisina, loivat miehinä ylevän gootilaisen rakennustaiteen ja laskivat\nperustuksen tieteen ja taiteen uudestisyntymiselle.\n\nSillä seikalla, että mielikuvitus saa terveellistä ravintoa\nlapsuusijällä, on perin tärkeä merkitys. Ken haluaa perehtyä tähän\nkysymykseen, voi ottaa luettavakseen esim. lehtori Julius Humblen\najatusrikkaan tutkielman. [_Vår tids ungdomsläsning i hennes inflytande\noch riktiga ledning_, Sthlm 1871.] Tässä huomautan vain muutamista\nkohdista, jotka erityisesti koskevat käsiteltävääni ainetta.\n\nKasvatus, joka jättää syrjään mielikuvituksen hoidon tai pyrkii\nsitä masentamaan, aiheuttaa kolme vaaraa. Ensimmäinen on se, että\nmielikuvitukseton yleensä käy itsekkääksi, kovaksi ja tunteettomaksi.\nAmfiteattereita, joiden seinien sisällä esitettiin pirullisen\njulmia näytelmiä, kohosi Rooman vallan aikana kaikkiin suuriin ja\nkeskikokoisiin kaupunkeihin. Vain Kreikassa ne herättivät vastalauseita.\n\nToinen vaara on se, että tieteellinen tutkimus menettää hedelmiä\ntuottavia aloitteita ja sellaisia kokemusperäisten tosiasioiden\nyhdistelmiä, jotka tekevät mahdollisiksi uudet keksinnöt, sillä,\nkuten suuri ranskalainen fysiologi _Claude Bernard_ on osoittanut,\nnuo yhdistelmät ja siis myöskin keksinnöt ovat mahdottomia ilman\nmielikuvitustoimintaa. Mielikuvitukseton oppi saattaa \"seisoa\", mutta\nei \"käydä\", se ei voi astua ainoatakaan askelta uudelle mantereelle.\nSiihen juuri tarvitaankin kuvitteluvoimaa.\n\nKolmas vaara on se, että niinä aikoina, jolloin suurempia pääomia\nkeräytyy ja ainakin yksi yhteiskuntaluokka voi elää jonkinlaisessa\nyltäkylläisyydessä, tämä yltäkylläisyys tulee vain vähässä määrässä\ntaidekehityksen hyväksi ja sen sijaan edistää kopeilevaa ja barbaarisen\naineellista ylellisyyttä, joka taas puolestaan pilaa maun ja hämmentää\nmakuarvostelmat. Katselijalta vaaditaan mielikuvitusta, jotta hän voisi\ntodellisella myötätunnolla eläytyä taiteilijan mielikuvituksen luomaan\nteoksen; mutta silkin, peilien ja kultausten kiillon nauttimiseen ei\ntarvita mielikuvitusta.\n\nKöyhä työmies, joka säästää hiukan päiväpalkastaan, koristaakseen\nseinänsä väripainoksella, taalalainen metsätorppari, joka hankkii\nitselleen n.s. taalaalaismaalauksen ja iloitsee sen katselemisesta,\nkivikauden mies, joka elämän ylläpitämistyöltä sieppasi jonkun hetken,\nkaivertaakseen työkaluihinsa mielenkiintoisina pitämiensä eläinten\nkuvia, on todella uhrannut enemmän ja hartaammin taiteelle kuin moni\nmeidän päiviemme rikkaimmista miehistä.\n\n_Edward von Hartmann_ on kirjoittanut aineellisen ja esteettisen\nylellisyyden epäsuhdasta nykyaikaisen ylimystön elämässä. Hän pitää\ntätä epäsuhtaa pelottavana; hän vaatii valtiota ja kuntia puuttumaan\nasiaan auttaakseen aineellisen ylellisyyden syrjäyttämää tai alhaisia\ntehtäviä täyttämään pakotettua taidetta taistelussa sen olemassaolon\nja ihanteellisuuden puolesta. Hän kehoittaa kaikkia järkeviä miehiä\nliittymään yhteen ja toimimaan sen mielipiteen levittämiseksi, jonka\nmukaan olisi kansallinen kunnia-asia ja velvollisuus sivistyselämää\nkohtaan, jota kukaan varakas ei saisi lyödä laimin, käyttää osa\ntuloistaan taiteen edistämiseen.\n\nHän pitää onnettomuuden syynä sitä, että sivistyksen ylimystö ja\nomaisuuden ylimystö ovat osittain toistensa ulkopuolella ja joutuvat\nyhä enemmän erilleen, koska nykyajan oloista johtuu, että henkisesti\nvähän sivistyneet, mutta saalistamiskykyiset ja voitonhimoiset henkilöt\nvoivat koota suunnattomia omaisuuksia. On kyllä mahdollista, että\nkun he ovat näin pitkälle päässeet ja täyttäneet asuntonsa pelkillä\naineellisen ylellisyyden tuotteilla, he vetoavat taiteenkin apuun,\nsaadakseen salongeilleen aateluuden leiman. Mutta näin he eivät\ntyydytä mielikuvituksen ja kauneusaistin, vaan turhamaisuuden luomaa\ntarvetta, tai jos he vaativat taiteelta jotakin muutakin, tahtovat he\nsiltä tavallisesti jotakin aisteja kiihoittavaa, ja seuraus on se,\nettä rahalle altis ja turmeltunut taide, jota samoin rahalle altis ja\nlahjottu taidearvostelu suosittelee, hankkii heidän välityksellään\nmaailmaan rakastajatarten muotokuvia ja äitelän imeliä laatumaalauksia.\n\nValitettavasti ei von Hartmann vaivaudu hakemaan sen syitä. Se, mitä\nhän valittaa, on auttamatonta, jollei siihen käydä käsiksi juuria\nmyöten. Mutta pahan juuria ei ole haettava siitä erotuksesta, jonka\nhän on huomauttanut vallitsevan sivistyksen ja omaisuuden ylimystöjen\nvälillä. En myöskään luule olevan mitään apua hänen kehoituksestaan\njärkeville ihmisille yhdistymään, jotta yleisen mielipiteen voimalla\nrikkaat pakotettaisiin uhraamaan taiteelle. Jos kehoitus saisikin\nkannatusta, ei suositeltu keino kuitenkaan ole terveellinen. Taide,\njonka täytyy elää pakkokeinoilla, on jo tuomittu kuolemaan.\n\nJos on totta, että suurin osa nuorisoa lähtee kouluistamme\nmielikuvituselämä kuivettuneena tai väärälle uralle suuntautuneena;\njos on totta, että vanhemmat yhä enemmän opettavat lapsiaan\nhalveksimaan sitä, mikä ei voisi tulevaisuudessa tuottaa heille\nleipää; jos on totta, että laulut ja sadut yhä enemmän saavat väistyä\nlastenkamaristakin, niin ei sovi kovinkaan pian odottaa parannusta\nniihin epäkohtiin, joista von Hartmann on ehkäpä liioitellenkin\nhuomauttanut. Liioittelut toteutuvat siinä tapauksessa seuraavan\nsukupolven aikana.\n\nVarmasti voidaan lapset varustaa kelpo taistelijoiksi elämän\nkamppailussa silti riistämättä heiltä todellisuudessa voimia lisäävää\nterveen mielikuvituselämän iloa. Tätä vailla he pystyvät vain työläästi\nkäsittämään kypsinä miehinä ja naisina niitä yleviä päämääriä,\njoihin meidät on määrätty pyrkimään ja joita aineellisen työn tulee\npalvella. Silloin saamme realistisen kasvatuksen vaikuttaessa odottaa\naineellisen ylellisyyden nousua, sen katkeruuden yltymistä, joka on\nalkanut ilmetä luokkien uudistuneessa taistelussa toisiaan vastaan,\nrikollisten lukumäärän lisääntymistä ja yhä syvempää laskua taiteen\nja tieteen alalla. Mutta meidän ei tarvitse tätä odottaa kaikille\najoille määrättynä kohtalona. Taidevaisto ja kauneuden kaipuu ovat\nihmisluonteen oleellisia piirteitä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee\nterveellinen vastavaikutus, joka palauttaa ne oikeuksiinsa.\n\n\n\n\nIV.\n\nULKONAISEN LUONNON VAIKUTELMAT.\n\n\nSen kysymyksen yhteydessä, jota edellisissä luennoissani käsittelin, —\novatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia, — on toinen:\nvoiko keksiä mitään tuntuvampaa yhtäläisyyttä niissä vaikutelmissa,\njoita ulkonainen luonto on jättänyt ihmiseen hyvin etäällä toisistaan\nolevina ajankohtina ja hyvin erilaisilla sivistysasteilla?\n\nTähän kysymykseen tulee ennen kaikkea kirjallisuuden vastata; tämän\nasian tutkimus voi ulottua niin pitkälle kuin kirjallisuuskin,\nmutta ei pitemmälle, ja se voi siis käsitellä vain pientä osaa\nihmissuvun kehityshistoriasta. Ne kokeet, joita on tehty yritettäessä\ntutkimalla nyt elävien, n.s. villikansojen luonnontunnetta tehdä\ntaannehtivia johtopäätöksiä kirjallisuutta aikaisempien kansojen ja\nmiespolvien luonnontunteesta, ovat laadultaan perin epävarmoja. Ja\nvaikka sellaisten johtopäätösten soveltaminen olisikin oikeutettua\n— ja siitä voi olla eri mielipiteitä —, puuttuu kuitenkin vielä\nluotettava menettelytapa n.s. villikansain sielunelämän tutkimisessa,\nja pahoja erehdyksiä on siinä melkein mahdoton välttää — eikä vähimmin\nnykyaikana, jolloin monessa tutkijassa on voittamaton taipumus\nkoettaa päästä otaksuttujen, syvälle ulottuvien muutosten perille,\njotka kehitys muka on ehtinyt aiheuttaa sinä lyhyenä aikana, minkä\nihmiskunnan kirjoitettu historia käsittää.\n\nLähimmät tutkijapolvet Newtonin jälkeen pyrkivät selittämään\nmelkein kaikki hänen keksimiensä painolakien perustalla; samoin on\nyhdeksännellätoista vuosisadalla, sittenkun Darwin oli julkaissut\noppinsa, koetettu sitä soveltaa siihenkin, missä sellainen soveltaminen\noli ennenaikaista. Tässä tarvinnee viitata vain erääseen tohtori Hugo\nMagnuksen julkaisemaan teokseen [Vrt. Hugo Magnuksen teoksiin: _Die\ngeschichtliche Entwickelung des Farbensinns_, Leipzig 1877, ja _Die\nAnatomie des Auges bei den Griechen und Römern_, Leipzig 1898], jossa\nhän koetti todistaa, että ihmissilmän kyky erottaa värejä on suuresti\nkehittynyt runoilija Homeroksen päivistä asti, siis noin 2700 vuoden\nmittaisessa lyhyessä ajassa. Silmä oli muka edistynyt niiden värien\nerottamisesta, joita aiheuttavat pitkät värähdysaallot, tajuamaan\nsellaisia, joiden aallot ovat lyhyemmät, ja runoilijain isän Homeroksen\naikalaiset eivät muka vielä osanneet erottaa sinistä vihreästä.\n\nMagnuksen teoria on täydellisesti kumottu, ja hän on sen itsekin\ntunnustanut. Kuitenkaan ei hänen ennenaikainen olettamuksensa ollut\ntieteelle aivan hyödytön. Hänen erehdyksensä syy oli siinä, että se\nsanavarasto, jolla värejä ja värivivahduksia ilmaistaan, on aikojen\nkuluessa tullut rikkaammaksi, ja Magnus on tehnyt sen aivan oikean\nhuomion, että nimitykset ovat kehittyneet väreistä, joilla kuten\npunaisella ja oranssilla on pitkät eli lämpimät värähdysaallot,\nlyhyt- eli kylmäaaltoisiin väreihin, jollaisia ovat sininen ja\nsinipunerva.\n\nMagnus on itse huomannut, että milloin jollakin kansalla ei ole\neräiden värien nimiä, ei siitä suinkaan seuraa, etteivät sen kansan\nsilmät erottaisi mainittuja värejä, vaikka sillä ei olekaan ollut\nkäytännöllistä syytä antaa niille erikoisia nimiä. Niinpä esim.\neräillä afrikalaisilla kansoilla ei ole nimiä kaikille pääväreille,\nkun taas tutkimus, joka rakentuu samalle pohjalle kuin professori\nHolmgrenin tutkimus värisokeudesta, osoittaa, että samat luonnonkansat\nerottavat värit ja vivahdukset yhtä selvästi kuin eurooppalaisetkin.\nOvathan eurooppalaistenkin kansain kielet perin köyhiä värien\nnimistä, jos näitä vertaamme niihin värivivahduksiin, jotka kykenemme\nerottamaan. Vatikaanin mosaikkitehtaalla Roomassa on käytettävänään yli\nkahdeksantoista tuhatta erilaista väriainesta, mikä lukumäärä lienee\nkuitenkin pieni verrattuna kaikkiin silmän erottamiin värivivahduksiin.\nAsiain näin ollen on parasta olla varuillaan ja harjoittaa\nitsearvostelua, kun tutkitaan ihmiskunnan kirjallisia muistomerkkejä\naikeissa löytää niistä todistuksia siitä, että ulkonaisesta luonnosta\nihmisen tunne-elämään jääneet vaikutelmat ovat tuntuvasti muuttuneet\nhistoriallisen ajan kuluessa.\n\nKaksi vuotta sitten ilmestyi Skotlannissa eräs _Proudfoot Beggin_\nteos, jossa tutkitaan esteettisen maun kehitystä, etenkin luonnon\nkauneuden käsittelemiseen nähden, ja vaikka hänkin mielestäni näyttää\nolevan taipuvainen jossakin määrin liioittelemaan eri aikakausien\nvälillä tässä suhteessa vallitsevaa erilaisuutta, johtuu hän sentään\nsiihen lopputulokseen, jota minä puolestani pidän oikeana, että\nmakuvivahdukset näkyvät paljoa enemmän pinnalla kuin tunkeutuvat\nsyvälle tunne-elämäämme, ja että maun kehityksen historia vahvistaa,\nkuten kokeillakin voi näyttää toteen, että kauneudessa on objektiivisia\nkohtia, ja että yleispäteviä makuarvostelmia on olemassa siinäkin\nmielessä, että samat makuarvostelmat voivat olla päteviä Homeroksen\naikalaisille kuin meillekin.\n\nAion nyt esittää muutamia todisteita luonnonkäsityksestä niiltä\najoilta, jotka ovat jokseenkin kaukana meistä. Otan aluksi eräitä\nesimerkkejä klassillisesta, kreikkalaisten ja roomalaisten\nkirjallisuudesta, joista muutama vuosi sitten, roomalaisesta\nsivistyksestä luennoidessani, tein selkoa, ja siirryn sitten\nseuraavassa luennossa vielä kauemmaksi esittääkseni eräitä piirteitä\narjalaisten esi-isiemme luonnonkäsityksestä, sellaisena kuin sen\ntapaamme _Rigvedassa_, Intian arjalaisten ikivanhain pyhien laulujen\nkokoelmassa.\n\nAntiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin\nkukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa.\nVanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan\nkuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus\nsankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen\naluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet\nitsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti\nhaaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä\nsillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan.\nOdysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara\nkoti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren\nvieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili\nsankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin.\nJumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa\nHermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois\nhänen saareltaan.\n\nRunoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien\neetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon\nlaineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää\nsinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden\nsuolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee\nhän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää\nhänen ihmettelyään.\n\nSen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja\nviileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien\nlehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen\nkirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta\nmuinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon\nsiivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä\nsiivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen\nkeskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa,\nja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen\nyksinäisyyttä.\n\nLaulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee\nKalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä,\nkahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa,\nminne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä,\nmistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.\n\nLuola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden\nkoristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset,\nrypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan\nsisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista\nyhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien\npeittämien niittyjen halki.\n\nSellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä\nluonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti\nhän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan\nympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan\noman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille.\nKun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy\nmonisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo\nhän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista\nja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien\nkreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä\nkukoistusajalta.\n\nEräältä toiselta Kreikan vanhimmista runoilijoista, Alkmanilta, on\nvielä tallella kuvaus yön levosta. Se on lyhyt, kuten Göthen runo\nsamasta aiheesta, ja alkaakin melkein sanasta sanaan niinkuin tämä:\n\"_Über allen Gipfeln ist Ruh_\", puhuen samaan tapaan pikkulintujen\näänettömyydestä metsässä. Vanhaksi tultuaan sama runoilija toivoo\nolevansa _käyrlos_, \"kultaisen kevään lintu\", joka liitelee meren\nrannalla.\n\nPlato, jonka suuruus filosofina melkoisesti johtui hänen aito\nrunoilijaluonteestaan, on muutamin harvoin sanoin antanut meille mitä\nviehättävimmän piirroksen Ateenan luona virtaavan pienen Ilissos-puron\nplataanien varjostamista rannoista.\n\nRunoilijatar Sappho ilmaisee useissa kohdin runoissaan myötätuntonsa\ntallattuja kukkia kohtaan.\n\nKun sankari Sophokleen murhenäytelmässä \"Ajax\" on päättänyt heittäytyä\nmiekkaansa ja kuolla, ovat hänen viimeiset sanansa seuraavat:\n\n\"Oi, auringon valo! Oi, synnyinmaani pyhä manner! Oi, isäni majan\nkynnys, sinä Ateenan ylväs kaupunki! Oi, leikkitoverit, lapsuudenaikani\nystävät, purot ja lähteet, hyvästi! Ja isä, äiti, hyvästi, hyvästi!\"\n\nRakkaimmat kuvat, jotka piilevät hänen sielussaan, nousevat hänen\nsilmänsä eteen sillä hetkellä, kun hän on vaihtamaisillaan auringon\nvalon manalan synkkään pimeyteen, ja tällöin on vanhempien ja\nlapsuudenystävien rakkaiden kuvien ohella hänen sydämessään sijaa myös\nkotiseudun puroille ja lähteille.\n\nNämä olen esittänyt vain esimerkkinä siitä sydämellisestä ja\nteeskentelemättömästä luonnonrakkaudesta, jota tapaamme kaikkialla\nKreikan klassillisessa kirjallisuudessa, kun taas melkein turhaan\nhaemme laajempia luonnonkuvauksia tai yrityksiä sanoilla maalaten\njäljitellä tai voittaa maalarin siveltimen luomia teoksia. Pyrkimys\nsellaiseen matkintaan oli kreikkalaisista yhtä kaukana kuin se\nyhäkin on joka pojasta ja tytöstä, joka saa joka päivä seurustella\nluonnon kanssa ja elävästi tajuaa metsän tuoksun, muotojen ja värien\nraikkauden ja kauneuden, eläinten elämän, lintujen laulun, kasvien\neri muodot, kaikki ne tuhannet erilaiset ilmiöt, jotka houkuttavat\nlasten uteliaisuutta ja tiedonhalua, samalla kun ne viehättävät hänen\nkauneusaistiaan. He elävät kaiken tuon keskellä, mutta eivät sitä\nmietiskele eivätkä tiedä, kuinka sitä rakastavat, ennenkuin kaupungin\nmuurien sisään suljettuina ja kirjan ääreen kahlittuina ovat pakostakin\noppineet sitä kaipaamaan.\n\nKreikkalaisen nuorison kasvatus suuntautui reippauden ja iloisuuden\nluomiseen. Turhaan siis haemme tästä kansasta sitä kaihoisaa ja\nliikatunteellista, mikä uhkuu nykyisestä luonnonkäsityksestä ja\nluonnonkuvauksesta, jopa uudemman realistisen koulun piirissä, vaikka\ntunne siinä väistyykin jonkun verran syrjään ja sen sijalle tulee\nlopulta ikävystyttävän yksityiskohtien tuhlailu ja turhantarkka\nhavainnollisuuteen pyrkiminen yksityispiirteissä.\n\nTurhaan haemme tuota kaihomielistä ja liikatunteellista keskiajankaan\nrunoteoksista, mitä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin tulee. Yhtä\nturhaan haemme niistä sellaisia luonnonkuvauksia, jotka muistuttaisivat\nnykyaikaisissa runoissa ja romaaneissa tavattavia. Romaanisten kansojen\nkeskiaikaisessa kirjallisuudessa kohtaamme useiden vuosisatojen\nkuluessa tuskin mitään, mitä kannattaisi sanoa luonnonkuvaukseksi.\n\nGermaanisen keskiaikaisen kirjallisuuden laita ei ole sen paremmin.\nSaksan runoudessa keskiajalta emme tapaa ainoatakaan maisemakuvausta\nja tuskin muita lausumia kuin eräitä sovinnaisia ja alati toistuvia\nlauhkeista kevättuulosista ja linnunlaulusta, jotka todistavat, että\njonkinlainen luonnontunne sentään oli jäljellä.\n\nNiissä vähäisissä rippeissä, mitä meille on pakanuuden aikaisesta\nvanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta jäänyt, esiintyy luonnontunnetta\ntosin jonkun verran enemmän kuin saksalaisissa. _Håvamål_ esim.\nvertaa miestä, jota kukaan ei rakasta, kelohonkaan, kun se lahoten\nseisoo kalliolla kuoretta ja neulasitta. Tämä vertaus taas muistuttaa\ntoista, jonka voimme riimukirjoituksella merkittynä lukea Molinin\n\"Vyöpainijain\" jalustassa; siinä tyttö valittaa: \"Yksin olen kuin\nlehdon haapa, ystävittä kuin oksaton honka.\"\n\nOnpa Eddassa eräs luonnonkuvauskin, tosin niin vähäarvoinen kuin\nmahdollista, mutta aivan riittävä saattaakseen mielikuvituksemme\ntoimimaan ja pakottaakseen sen täydentämään taulua. Se on\nennustajattaren kuvaus siitä uudesta maasta, joka tulee Ragnarökin\njälkeen, sittenkun jumalat ja jättiläiset ovat kaatuneet taistelussa\ntoisiaan vastaan, ja vanha viallinen ja synnintahraama maa on\nhukkunut Surterin liekkeihin. Kaaoksen kuohusta nousee taas uusi maa\nkukoistavine kenttineen, jonka ruohosta jälleen löydetään suuren\ntuntemattoman jumalan viisaudensäkeitä sisältävät kultataulut, ja jonka\npellot kyntämättäkin tuottavat kasvun.\n\nNäin on tietäjätär kuvannut taulun etualan ja keskiosan. Näemme\nmehevänvihreän maan ja kauempana tähkäpäitten huojuvat aallot. Mutta\nvesi ja ilma, nuo kaksi muuta alkuainetta, puuttuvat tästä taulusta.\nNe tapaamme kahdessa säkeessä, joissa yhteensä on viisi sanaa. Sanat\novat: \"_Forsar falla — och örn flyger däröfver_.\" Siinä kaikki, mutta\nse riittääkin, jotta lukija, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee\ntaustalla vuorijyrkänteitä kuohuvine koskineen ja kaiken yllä ilman,\njonka eetteriä vasten piirtyy kotkan kuninkaallinen lento.\n\nLaveammin, enemmän tai vähemmän huolellisesti yksityiskohtiin\nkäyvän luonnonkuvauksen tapaamme oikeastaan vasta keisariajan\nRooman myöhempien kirjailijoitten teoksissa ja nykyajan, viimeksi\nkuluneiden kolmen tai neljän sukupolven kirjallisuudessa. Siinä on\nyksi niitä monia yhtäläisyyksiä, joita on keksitty näiden enemmän kuin\nvuosituhannen erottamien aikakausien välillä ihmiskunnan historiassa.\n\nKuitenkin ovat Rooman keisariajan runoilijat vielä antiikin pohjalla,\nvaikka valmiina astumaan sen rajaviivan poikki, joka erottaa tuon\npohjan meidän ajastamme. He ovat oppineet liiaksi kreikkalaisilta\nesikuviltaan antaakseen hillitsemättömän vapauden taipumuksilleen\nkomeilla joko tunteillaan tai taituruudellaan; he ikäänkuin yhä\nlaskevat, kuinka monta sanaa sopii luonnonkuvaukseen uhrata, he\nluottavat yhä lukijan mielikuvitukseen toivoen, että se kykenee luomaan\nyhdessä heidän oman kuvittelunsa kanssa — jollainen luottamus näkyy\nsuurimmalta osalta nykyajan runoilijoista ja romaaninkirjoittajista\nhävinneen, he kun innokkaiden matkaoppaiden tapaan seuraavat lukijansa\nkintereillä, alati huomautellen heille toista kaunista yksityiskohtaa\ntoisen jälkeen, kieltäen heiltä itsepintaisesti kaiken itsehankitun\nnautinnon ja luultavasti odottaen palkakseen, että ihaillen\ntunnustettaisiin heidän kykynsä keksiä, mitä kaunista luonnolla on\ntarjottavana sille, joka tietäjän silmin sitä tarkastelee.\n\nJuuri tämä suosion odottaminen, tämä tarkoitus vaikuttaa lukijaan tai\nvoittaa puolelleen katsoja on painanut liiankin selvän leiman nykyajan\nsekä taiteen että kirjallisuuden tuotteisiin. Antiikkisten mestarien\nsuuri salaisuus on oikeastaan siinä, että he osasivat antaa teoksilleen\nsen leiman kuin ne olisivat olemassa vain itsensä takia niinkuin\naarniometsän kukka, jota ihmissilmä ei ole milloinkaan nähnyt. He eivät\nkoskaan keikaile tunteellaan eikä taituruudellaan.\n\nAeneidinsä kuudennessa laulussa Vergilius kertoo, kuinka hänen\nsankarinsa Aeneas, monen harhailun jälkeen merellä, lopulta saapuu\nluvatun maan Italian rannikolle. Aeneaan ensimmäinen tehtävä sinne\nsaavuttuaan on käydä tapaamassa kuuluisaa pelottavaa ennustajatarta,\nkumalaista sibyllaa, saadakseen häneltä kuulla omat ja jälkeläistensä\nvaiheet Italiassa.\n\nHänellä on samalla mielessään uskalias ajatus laskeutua sibyllan\navulla manalaan, saadakseen siellä puhella isävainajansa kanssa ja\nkuulla hänen neuvojaan. Juuri se kohta Italian maaperää, missä hän oli\nastunut maihin, nimittäin sen niemen pohjoisrannikko, joka pohjoisessa\nrajoittaa Napolinlahtea, mainitaan jo vanhimpien aikojen tarinoissa\nhirmuisena paikkana, joka oli täynnä eriskummaisia ja kamalia\nluonnonilmiöitä, ja jonka metsien peitossa oli kuolleitten valtakunnan\nHadeksen portti.\n\nVergilius itse tunsi tuon seudun perin tarkoin, eikä mikään siis\nolisi ennakolta luultavampaa kuin että hän käyttäisi näitä tietojaan\nkuvatakseen seutua mielikuvitukseen tehoavin yksityiskohdin, kun hän\nkertoo Aeneaan sikäläisistä seikkailuista. Mutta näin hän menettelee\nmitä säästäväisimmin. Jo Aeneaan laivaston ankkuripaikalla on vielä\ntänäänkin synkkä leima, jos sitä vertaa siihen hymyilevään seutuun,\nmikä aukenee silmälle kohta, kun kiertää niemen kärjen, sillä silloin\non edessämme Bajae-poukama ja väriloistoinen Napolinlahti.\n\nAjatelkaamme, että jollakin nykyajan tavallista etevämmällä\nrunoilijalla, esim. täydellä syyllä ihaillulla Robert Hamerlingilla,\nolisi ollut käsiteltävänään sama aihe kuin tässä Vergiliuksella! Se\nantaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka eri tavalla samaa\nasiaa voi käsitellä. Vergilius puhuu ensin itse ankkuroimisesta, kun\nAeneaan laivasto laskee Cumaen rannikolle ja järjestäytyy keulat\nulapalle ja perät maata kohti. Sitten hän mainitsee rannan ulkonäön,\nmutta vain epäsuorasti, sanomalla: \"Kilpailevin innoin karkaa\nrohkeitten nuorukaisten joukko Hesperian rannalle. Osa houkuttelee\npiikiven suonista piilevän kipunan, osa kiitää pitkin metsiä, eläinten\nlehväistä turvapaikkaa, ja pyrkii puroille.\"\n\nNäin hän arvelee kyllin tarkoin ilmaisseensa rannan ulkonäön. Metsä\nulottuu sinne saakka, ja se on tumma, valtava metsä, jossa ovat\neläinten \"lehväiset turvapaikat\". Aeneaan itsensä hän panee sillä aikaa\nmenemään Cumaen kunnioitusta herättävien muurien luo, siihen laajalle\nulottuvaan luolaan, missä Cumaen sibylla asuu.\n\nHamerling olisi sen sijaan varmaankin heti syventynyt kuvaamaan metsää\nyhtä miellyttävästi kuin esim. runossaan _Der König von Sion_. Hän ei\nvarmastikaan olisi jättänyt mainitsematta, että Cumae, jonka tornit ja\nsakarat olivat jo ehtineet vanhuuttaan harmaantua, silmäilee korkean\ntuffikeilan huipulta allaan olevaa synkkää metsämaisemaa. Hän olisi,\nAeneasta metsään seuraten, kuvannut ne pimennot ja sen hiljaisuuden,\nmihin kulkija yhä syvemmin verhoutui, ja antanut sankarinsa kiipeillä\ntulenkuluttamien trakyyttilohkareiden keskellä muinaisten laavakenttien\nyli, joiden rakoihin jättiläistammet olivat tunkeneet kuhmuraiset\njuurensa, ynnä sen ohella viitannut niihin kamaloihin salaisuuksiin,\nkumalaisen kuolemanoraakkelin salaisiin menoihin, joita eräinä öinä\nvuodessa vietettiin niillä seuduin, missä Aeneas nyt harhaili. Hän\nolisi antanut sankarin suunnata askeleensa Averno-järven rannoille,\njonka synkkä, vaitelias vesi vain epäselvästi voi kuvastella kastanjien\nsen yli kumartuvia latvoja, ja sieltä maisemiin, joita Dante myöhemmin\nkäyttää esikuvina helvettiään sommitellessaan. Hän olisi, kaikki\nmielikuvituksensa varat käyttäen, kuvannut myös ikivanhaa Cumaen\nkaupunkia, sen merkillistä unielämää, sen salaperäisiä temppeleitä ja\nkuoleman oraakkelin pappeja.\n\nVergilius ei tee mitään tästä kaikesta. Tai oikeammin: hän tekee, mutta\nepäsuorasti, kuin ohimennen, ja jättää aina muutamalla reippaalla\nvedolla piirretyt luonnonkuvansa itse eepillisen kertomuksen\nsivuseikoiksi. Hän mainitsee \"Avernon rikkisen lammikon\", mutta samassa\nyhteydessä kuin kaksi kyyhkystä, jotka lennollaan osoittavat Aeneaalle,\nmistä tämä metsässä löytää sen kultaisen oksan, jota kädessään pitäen\nhän uskaltaa laskeutua manalan varjojen pariin.\n\nKun näet kyyhkyset tulevat Averno-järven läheisyyteen, lentävät\nne suoraan ylös ilmaan välttääkseen järvestä kohoavia myrkyllisiä\nhöyryjä. Hän kertoo nyt metsän pimennoista ja autiosta äärettömyydestä\nja notkojen hämäryydestä, ilmoittaapa meille myös, mitä puulajeja\naarniometsässä on, nimittäin: rautatammia, saarnia, jalavia ja mäntyjä,\nmutta senkin vain kertoessaan, kuinka noita puita kaadetaan rovioksi\neräälle Aeneaan kuolleelle miehelle, ja vasta puhuessaan niiden\nkaatamisesta hän kertoo myös valtavista vuorijyrkänteistä, joita\nmetsässä on, ja joilta kirveitten kaatamat jättiläisjalavat ryskyen\nsyöksyvät alas.\n\nAeneaan retkestä metsän halki olisi Hamerling arvatenkin laatinut\nerikoisen kuvauksen, missä hetkeksi olisi päästänyt kertomuksen juonen\nkädestään, suodakseen meille synkkää luonnonlyriikkaa. Vergilius\nvälttää tätä, niin että hänen kaikki kykynsä salaperäisillä väreillä\nmaalaamiseen säästyy siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin Aeneas\nammottavan rotkon kautta \"tumman järven ja synkästi pimentyvän\nmetsän välillä\" seuraa sibyllaa varjojen maailmaan. Tästä huolimatta\nVergilius on kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa luoden kuvailunsa\nkokonaisvaikutuksella mielikuvitusta kiihoittavan, kerrottujen\ntapausten kanssa sopusointuisen ja samalla perin tarkan kuvan Cumaen\nympäristöstä. Erotus on vain siinä, ettei hän koskaan ole tunnustanut\ntai antanut aavistaa sellaista tarkoitusta, mutta saavuttanut sen\nkuitenkin, aivan kuin itsensä ja lukijan tietämättä.\n\nAeneidin yhdeksännessä laulussa on toinen luonnonkuvaus kehyksenä\nkertomukselle Nisus ja Euryalus ystävysten kuolemasta. Vihamieliset\nrutulit ovat piirittäneet troijalaisten leirin, kun Aeneas, näiden\npäällikkö, on poissa. Kaksi troijalaista nuorukaista, Nisus ja\nhänen nuorempi ystävänsä Euryalus, ottavat yöllä hiipiäkseen\nvihollisjoukon läpi saattaakseen Aeneaalle sanan hänen miestensä\nvaarallisesta tilasta. Näin tehdäänkin. Vihollisleiri on kuvattu\nhyvin havainnollisesti: \"Unen ja viinin horroksissa makaavat miehet,\nja varustetut vaunut peittävät ruohon. Pyörien välissä on hajallaan\nruumiita, viinitynnyreitä, valjaita ja aseita.\"\n\nLeiritulet luovat valoaan kentälle, ja niiden piirin ulkopuolella ovat\nratsuväen hevoset liekaan pantuina laitumella. Nykyaikainen kertoja\nolisi, saadakseen valovaikutuksia tauluun, tuskin jättänyt kuvaamatta,\nkuinka leiritulien loimu taittui aseihin ja varustuksiin, mutta\nVergilius ei niin tee, koska tapausten kulku ei sitä vaadi. Hän siis\njättää lukijan mielikuvitukselle tuon valovaikutelman lisäämisen.\n\nMutta ennenkuin ystävykset ovat ehtineet hiipiä rutulien leirin\nläpi, missä he viipyvät pistääkseen miekkansa joidenkuiden nukkujien\nruumiisiin, nousee kuu näköpiirin yläpuolelle. Satapäinen ratsuparvi\nnäyttää lähestyvän leiriä, ja ennenkuin Nisus ja Euryalus ovat ehtineet\nsyöksyä metsään, jonka reunassa rutulien leiri on, ovat ratsastajat\nheidät nähneet. Kuun säteet, jotka heijastuivat Euryaluksen kiiltävästä\nkypärästä, ovat ilmaisseet heidät. Tässä on siis käytetty edellä\nkaivattua valovaikutusta, koska sillä on osansa kertomuksessa ja\nnuorukaisten kohtalossa.\n\nMetsäkin, jonne he nyt syöksyvät piiloon, on kuvattu jokseenkin\nlaajasti; mutta se ei tapahdu luonnonkuvauksen itsensä vuoksi, vaan\nsen selittämiseksi, miksi nuorukaiset eksyivät toisistaan. Euryalus\njoutuu ensin rutulilaisten ratsumiesten käsiin. Nisus kiiruhtaa hänen\navukseen, vaikka kaikki apu on mahdotonta, ja heittäytyy keihäitten\nlävistämänä kuolleen ystävänsä ruumiin päälle. Euryalusta verrataan\nhänen kaatuessaan purppurakukkaseen, joka auran viiltämänä riutuu\nkuolemaan, ja korkeavartiseen unikkoon, kun se kumartaa päätään\nmyrskyisten sadekuurojen painaessa.\n\nSäkeet, joissa hänen kuolemaansa kuvataan, ovat sointisävyltään\nkauneimpia, mitä roomalainen runous on luonut. Tämä kohta on\nmerkillinen vielä siitäkin, että se on ainoa, missä Vergilius luopuu\neepillisestä tyylistään, ylistääkseen omasta puolestaankin niiden\nonnea, jotka hyvinä ystävinä saivat kuolla yhdessä, ja lausuakseen sen\ntoivomuksen, että hänen laulunsa osaltaan ikuistaisi heidän muistoaan.\n\nSe eroavaisuus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen\nvälillä, josta tähän saakka olen huomauttanut, koskee sitä oikeastaan\nvain sen esiintyessä eepillisessä kertomuksessa, ja tämä ero, kuten\nolemme huomanneet, on siinä, että roomalainen eepikko pitää tarkkaa\nvaaria, ettei maisemakuvaus milloinkaan saa paisua pääasiaksi tai\npitemmäksi aikaa keskeyttää tapausten kulkua — jollainen ilmiö\nsitävastoin on perin tavallinen nykyaikaisissa eepillisissä runoissa.\n\nUsein on koetettu yleisemmällä, kaikkiin kohtiin soveltuvalla tavalla\nmääritellä sitä eroa, joka suuresta yhtäläisyydestä huolimatta heti\npistää silmään verratessa antiikkista ja nykyaikaista luonnonkuvausta.\nNiinpä on esim. oltu huomaavinaan, että antiikkinen maisemakuvaus on\npääasiallisesti plastillista kiintyen enemmän muotoihin kuin valoon ja\nväreihin. Se pitää kuitenkin vain osittain paikkansa.\n\nOn antiikkisia luonnonkuvauksia, jotka ovat suurimmalta osaltaan tai\naivan kokonaan plastillisia, jotka tekevät selkoa maiseman suurista\nviivoista eikä mistään muusta, mutta on myös toisia, joissa valolla\nja väreillä on päätehtävä. Horatius puhuu puhtaan kuun loistosta\nyöllisellä merellä; Vergilius kuunsäteiden värinästä meren aalloilla\nja meren auringonvalossa vyöryvistä purppura-aalloista; Lucretius\nkastepisaroista, jotka kullanpunaisessa aamuvalossa läikkyvät ruohossa\nkuin timantit, samalla kun järvet ja virrat huokuvat sumua, ja Catullus\non pitemmälti kuvannut meille merta aamunkoitteessa, jonka kauneutta ei\nyksikään nykyaikainen kirjailija ole kyennyt sen paremmin esittämään.\n\n_Siinä_ ei siis ole roomalaisen ja nykyaikaisen luonnonkuvauksen\nvarsinainen erotus. Sitten on taas haettu erotusta siitä, että\nantiikkisista luonnonkuvauksista, niin plastillisia kuin ne ovatkin\nja niin suuresti kuin ne rakastavatkin väriä ja valoa, puuttuisi\nkuitenkin se, mitä me sanomme taustaksi. Mutta sitäkään väitettä ei\nvoi puolustaa. Kun roomalainen runoilija Statius kuvailee näköalaa\nSorrenton rannalla olevan huvilan ikkunasta, on tässä kuvauksessa\nyhtä selvä tausta kuin missä nykyaikaisessa kuvauksessa hyvänsä,\njoka esittää Napolinlahden silmälle tarjoamaa näkyä. Taustana on\nStatiuksen runossa näköpiiri merellä ja \"laskeva aurinko ynnä taivas,\njoka saa tunnelmansa illalta, kun ennen päivän sammumista metsän\nkattamat vuoret upottavat varjonsa vesiin ja palatsit aivan kuin uivat\nkristallinkirkkaassa meressä\".\n\nAinoa, mitä tässä suhteessa voi täydellä syyllä sanoa, on se, että\nkeisarikunnan runoilijat, samoin kuin koko antiikkinen ajanjakso,\nrakastivat sellaisiakin luonnonkuvia, joilla on ahtaat rajat, ilman\nnäköalaa etäisyyteen, jollainen esim. on syvällä metsän sylissä\nkirkkaansininen lähde, jota sen partaille saakka ympäröi hieno kukkien\nkirjailema ruohopeite ja hiukan kauempana vanhat ja tuuheat puut.\n\nNiin kuvaa Ovidius sitä lähdettä, missä Narkissos nuorukainen\nnäki oman kauneutensa ja siihen ihastuneena riutui toivottomasta\nrakkaudesta peilikuvaansa. Niin ylistää Horatius Bandussian lähdettä,\nomaa lähdettään maatilallaan Sabinilaisvuoristossa, ja sen pienestä\nvesikuvastimesta, joka on hänen sanainsa mukaan kirkkaampi kuin\nkristalli, ja kalliosta, jolta sen lirisevät pikkulaineet hyppelevät,\nynnä vanhasta rautatammesta, joka kasvaa tuolla kalliolla, hän laatii\neräässä laulussaan pienen sievän maisemamaalauksen. Tuollaiset\npienet ahdaskehäiset luonnonkuvaukset eivät myöskään ole harvinaisia\nnykyaikaisessa runoudessa, ja tältä alalta tavataankin hyvin\nmiellyttäviä kuvia kaikkein uusimpien maisemamaalausten joukossa.\n\nKolmas yritys tavata oikea erotus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen\nmaisemakuvauksen välillä hakee tätä eroa siitä, että edellinen\naina esittää kirkasta ilmaa ja täyttä valoa, mutta siltä puuttuvat\nväliasteet, kaikki hämärään ulottuvat heijastukset ja kaikki valoon\ntunkeutuvat puolivarjot — että se siis ei jää katselemaan eikä huomaa\nilmaperspektiivin ja valohämyn omituisuuksia. Tätä huomautusta pidän\npuolestani oikeana, sillä ne poikkeukset säännöstä, mitä tässäkin voi\nhavaita, eivät ole sellaisia, että ne todellakin sen kumoaisivat.\n\nEtelän runoilijoilta ja maisemamaalareilta puuttuisi vieläkin tämä\nväliasteiden ja valohämyn ymmärrys, jolleivät pohjoisen Euroopan\nkokemukset olisi tässä tulleet heille avuksi. Pohjoinen taivas\nkalpeampine väreineen ja alakuloisempine, sekaisempine vivahduksineen\npakottaa hakemaan korvausta valojen ja varjojen moninaisuudesta. Ja\nkuultavanhämärään varsinaisessa maalauksessa liittyy se, mikä on\nuneksivaa ja salaperäistä nykyisen runouden luonnontunteessa.\n\nKenties on myös tuo suuremman osan vuotta sisällä vietetty elämä, joka\non tavallista pohjoisten kansojen keskuudessa, ja veltostunut kyky\nkäsittämään luonnon yksityiskohtia, jonka sivistyneen luokan pitkät\nkouluopinnot aiheuttavat, osaltaan vaikuttanut luonnonkäsityksemme\nmuuttumiseen. Meidän joukossa m.m. on tämän johdosta hyvin monta, jotka\neivät kykene erottamaan niinipuuta ja saarnia toisistaan, tai tuntemaan\ntavallisimpia lintujamme niiden laulusta ja höyhenpuvusta. Sellaisissa\noloissa kiintyy mielikuvitus pikemmin yleisiin piirteisiin, maiseman\ntunnelmaan, ja jos edellinen kyvyttömyys onkin valitettava puute, niin\nsen tässä huomautettu seuraus on taas etu.\n\nRealistinen suunta nykyaikaisessa kirjallisuudessa pyrkii, kuten\ntunnettu, korjaamaan tätä epämääräistä yleisyyttä luonnonkuvauksessa,\nja sen onkin joskus onnistunut luoda mainioita pienoiskuvia,\nerinomaisia havainnollisuuden ja yksilöllisyyden puolesta; mutta vielä\nuseammin se on joutunut pitkäveteisesti luettelemaan yksityiskohtia,\njotka kiihoittamatta lukijan mielikuvitusta vaikuttavat ikäviltä ja\nväsyttäviltä eivätkä tee kuvaa kokonaisuudeksi sielun silmälle, vaan\nyhteyttä vailla olevaksi yksityiskohtien kokoelmaksi.\n\nAntiikin kirjailijoilta ei kuitenkaan kokonaan puutu valohämyn\ntajua. Mutta on kuvaavaa, ettei heissä herätä varjojen ja valojen\nmoninaisuutta tajuamaan päivän, vaan kuutamoisen tai tähtikirkkaan\nyön valohämy. Lucanus kuvaa mielellään tähtitaivasta silloin, kun se\nkaartuu meren yli, jonka myrskyiset aallot vilahtelevat yön pimeässä.\nVergilius antaa Aeneaan, kun tämä on laskeutunut manalaan, kulkea\nyli kenttien sellaisessa puolihämärässä, jonka kuu aiheuttaa pilvien\nvälistä lähettäessään pettävää valoaan kulkijan polulle ja tässä\nhämärässä hän näkee isänsä haamun \"sellaisena kuin utuharsojen läpi\nkuvittelee näkevänsä vilahduksen äsken syntyneestä kuusta\".\n\nEpäilemätöntä on, että syvät metsät värisevine valoineen ja varjoineen\novat jättäneet Rooman keisarikunnan runoilijoihin vaikutelmia,\nsamanlaisia kuin mitä me itsekin voimme tuntea syvän metsän sylissä.\nKuvatessaan lehtoa, missä druidit muinoin suorittivat uhrejaan, tuo\nLucanus esille sitä kaameata ja lumoavaa tunnetta, jota tuollainen\nsisäkuva voi herättää. Vergilius taas panee tummat myrttimetsät\nhumisemaan niillä manalan kentillä, surun kentillä, missä onnettoman\nlemmentuskan uhrit oleskelevat. Siellä voivat ne henget, jotka haluavat\nolla yksin muistoineen, loitota yksinäisille poluille, häiriintymättä\nmietiskelläkseen tuskaa, jota tuskin haluavat menettää, tai jos\nrakastavaiset täällä ovat jälleen tavanneet toisensa, saavat he taas\nkuljeskella kahden kesken.\n\nNe, jotka tunkeutuvat syvemmälle siihen kysymykseen, johon tässä olen\nkoskettanut, ovat olleet keksivinään varsinaisen ja kaikissa kohdissaan\ntodistettavan erotuksen antiikin ja nykyajan luonnonkuvauksen välillä\nsiinä, että jälkimäinen on subjektiivisempaa, että nykyaikainen ihminen\nikäänkuin liittyy luontoon, uneksii siihen jotakin omasta sielustaan.\nJa sitten kun näin on tehty, näkee hän luonnonilmiöissä oman sisäisen\nelämänsä peilikuvia. Luonto, jolle antiikki antoi jumalaisen elämän,\non oltuaan kauan kuolleen koneiston kaltaisena saanut ihmisen omasta\npovesta uuden elämän, jota kohtaan hän luulee voivansa olla vielä\nsyvällisemmin myötätuntoinen kuin jos tuo elämä olisi hänelle vierasta\nja korkeampaa.\n\nTässäkin vastauksessa on epäilemättä jotakin oikeata, vaikka tämä\noikea on ilmaistu perin häilyvin sanoin. Immanuel Kantin ja häntä\nseuraavien ihanteellisten järjestelmien mukana alkoi uusi ajanjakso\nrunoudessa ja luonnonkäsityksessä. Näiden järjestelmien mukaan luonto\nei oikeastaan ole muuta kuin osa ihmisen omaa itseä, nimittäin hänen\naistihavaintojensa kokonaisuus, joille ihmishengen käsitystapa ajan ja\npaikan rajoissa antaa järjestyksen ja muodon.\n\nLuonnontieteenkin mukaan jää ihmisen omaksi tehtäväksi pukea luonto\nvaloon ja väreihin, säveliin ja tuoksuihin, sillä eetteriatoomien\nvärähdykset muuttuvat valoksi ja väriksi vasta ihmisen silmässä,\nja ilman värähdykset muuttuvat soinnuiksi ja säveliksi vasta hänen\nkorvassaan. Toiselta puolen myönnetään samalla, että juuri tuo sama\nilmiömaailma antaa herätteitä ja vaikutelmia, joiden välityksellä\nihmishengessä uinuvat älylliset voimat saadaan toimimaan ja\nkehittymään, ja siten on ihmisen ja luonnon välille taas solmittu\nmitä läheisin side. Ne ovat olemassa toisiaan varten, toisilleen\ntarkoitettuja, ja se, mikä luonnossa on todellisuutta, kumpuaa samasta\nlähteestä kuin inhimillinen persoonallisuuskin.\n\nKuinka syvälle nämä ajatukset ovat puuttuneet nykyaikaiseen runouteen\nja määränneet sen kannan, sitä todistaa uudemman runouden historian\njoka sivulla sekä sellainen luonnonsymboliikka kuin esim. Lenaun että\nmyös ne tavallisesti vähemmän onnistuneet yritykset, joita joka päivä\nsaamme havaita, kun haetaan rinnakkaisuuksia ihmissielun tunnelmien ja\nluonnonilmiöiden välillä.\n\nYlevimpiä luonnonkuvauksia, mitä koskaan on luotu, lienee se, missä\nGoethe tekee tajuttavaksi Faustin sammumatonta valon ja kirkkauden\nkaipuuta siinä ikävöimisessä, joka valtaa hänet, kun hän vaeltaessaan\nkaupunginportin ulkopuolella näkee kukkulalta auringon laskun:\n\n    Jos siivin voisin nousta lentohon,\n    sen myötä liitää, yhä liitää!\n    Iki-iltahohteess' silmä nähdä sais\n    hiljaisen mailman käyvän esiin;\n    kuin hehkuin välkkyis vuoret, laaksot uinahtais,\n    hopeapurot virtais kultavesiin.\n    Ei estäis jyrkät vuoret rotkoineen\n    ylevää retkeäni taivaan sineen;\n    — ja hämmästyksin aavan meren veen\n    nään tuossa soiluvine lahdelmineen.\n    Taa vetten jumalatar vihdoin vaipuu,\n    mut innoin sydämeni lyö:\n    pois kiidän, ikivaloon mun on kaipuu,\n    on eessäin päivä, takanani yö,\n    ja ylhäällä on taivas, alla selät seljaat!\n\n                 [Käännös Valter Juvan. _Suom_.]\n\n\n\n\nV.\n\nUSKONNOLLINEN TUNNE JA LUONNONKÄSITYS.\n\n\nEdellisessä luennossani selostin klassillisten kansojen, roomalaisten\nja helleenien, käsitystä luonnon kauneudesta ja koetin osoittaa, että\nse, puhtaasti esteettiseen sisältöönsä nähden, oikeastaan oli sama\nkuin meidänkin. Mutta arvostelmamme eivät juuri koskaan ole puhtaasti\nesteettisiä, koskekoot ne sitten luonnon tai taiteen ilmiöitä. Usein\nsekaantuu siihen, perin määräävälläkin tavalla, aistimuksia muiltakin\naloilta kuin esteettiseltä, esim. sovinnaisesta säädyllisyydestä,\nvarsinaisesta siveydestä, filosofiastamme tai uskonnostamme,\njotka vaikuttavat makuarvostelmiimme, voivatpa ratkaista niiden\nsuunnankin, meidän olematta siitä täysin tietoisia ja vakuuttaessamme\nitsellemme, että arvostelimme asiaa vain kauneuden kannalta. Tästä\nesitin edellisessä luennossa monta esimerkkiä ja huomautin, että\ntaidearvostelijan tehtävänä on korjata sellaiset erehdykset, jotka\npimentävät sen totuuden, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat\nmahdollisia.\n\nJos nyt otamme huomioon, että klassilliset kansat uskoivat erityisten\njumalallisten voimien olemassaoloon ja toimintaan luonnossa, niin\non selvää, että heidän esteettinen käsityksensä siitä, vaikka se\npohjaltaan olikin sama kuin meidän, sai hieman toisenlaisen tunnelman,\nkun tämä uskonnollinen käsitys sulautui yhteen sen tehon kanssa, jonka\nluonnonilmiöt suorastaan jättivät heidän tunne-elämäänsä.\n\nMissä hyvänsä oli yksinäinen paikka, johon liittyi rakkaita\nmuistoja, tai kohta, josta oli laaja ja kaunis näköala seudun yli,\ntai hedelmällinen laakso tai viljavia peltomaita, jotka herättivät\njumalallisen hyväntyön aistimuksia, pystytettiin siihen mieluisasti\nalttari, vaikka mitä yksinkertaisin, ja paikka pyhitettiin sen seudun\nsuojelushengelle. Samoin tehtiin myös varjoisissa lehdoissa ja\nlähteiden lähellä.\n\nSe uskonnollinen väritys tai tunnelma, joka siis vallitsi antiikkisessa\nluonnonkäsityksessä, mutta joka pakanuuden hävittyä yhä enemmän katosi\neurooppalaisten kansojen keskuudesta, aiheutti sen, että roomalaiset\nja kreikkalaiset suhtautuivat, puhtaasti käytännölliseltä kannalta,\nluontoon toisin kuin me. He eivät, yhtä vähän kuin mekään, olleet\nhajoittamatta kalliota tarvitessaan kiveä tai kaatamatta metsää,\njos se oli uutisviljelyksen tiellä, jossa tapauksessa kuitenkin\nmielellään säästettiin vanhimmat ja kauneimmat puut. Mutta sen ohessa\nei kuitenkaan kadotettu näkyvistä, jos niin saan sanoa, kunnioittavaa\nseurustelua sen luonnon kanssa, jota näin muutettiin.\n\nAntiikin ihmisillä täytyi olla omantuntonsa kannalta paikkansa pitävä\nsyy tällaisen muutoksen tekemiseen, ja he pitivät velvollisuutenaan\njollakin lailla korvata sen kauniin, mitä aineellisten etujen tähden\noli ollut pakko riistää luonnolta.\n\nMeidän päivinämme voi käydä niinkin, että talonpoika vähääkään\nepäröimättä, ilman ainoatakaan kaipauksen huokausta hakkaa maahan\npihalla kasvavan tammen, jonka juurella hän tietää isänsä nauttineen\nviileyttä, ja hän itse on lapsena leikkinyt ja nähnyt omien lapsiensa\nleikkivän, jos hän vain saa puusta muutaman kolikon. Jokapäiväisestä\nyhdessäolosta huolimatta ei mikään side yhdistä hänen sydäntään tuohon\nhiljaiseen elimelliseen olentoon, joka on koristanut hänen kotiaan.\n\nToinen taas myy ja hakkauttaa maahan putipuhtaaksi metsän, joka on\ntarvinnut vuosisatoja saadakseen kylliksi kasvuvoimaa jonkun hänen\nomistamansa mäen rinteellä. Sade huuhtoo sitten pois sen mullan, josta\npuut saivat ravintonsa, ja tarvitaan ehkä miespolvien aika, ennenkuin\nuutta metsää kasvaa raiskatulle paikalle. Myyjällä ei ole siinä kohden\nmitään sääliä; jos hän on tyytymätön tekoonsa, johtuu se siitä, että\nhän on saanut huononlaisen hinnan.\n\nSellaista voi tapahtua ainoastaan niinä aikoina, jolloin kansan suurin\nosa on tottunut pitämään luontoa vain kuolleena aineksena, jonka luoja\non, minkäänlaisitta sitoumuksitta ihmisen puolelta, antanut hänen\nkäytettäväkseen, ja jota hän voi pidellä niin häikäilemättä kuin itse\nhaluaa.\n\nOman aikansa talonpojista kertoo roomalainen kirjailija Plinius\nnuorempi, että kukin heistä oli valinnut itselleen puiden joukosta\nystävän, jota koetti suojella vahingolta. Jokaisella talolla oli, kuten\ngermaanienkin kesken, oma nimikkopuunsa, ja kaupungeillakin oli omansa.\nRooman muurien sisällä oli Neron aikana kaksi puuta, joita luultiin yli\nkahdeksansadan vuoden ikäisiksi ja pidettiin pääkaupungin nimikkopuina.\n\nMuutamat kirjailijat ovat yrittäneet lukea kristinuskon viaksi sen,\nettä sydämetön ja mielikuvitukseton suhtautuminen luontoon on levinnyt\neurooppalaisten kansojen keskuuteen, ja he ovat taipuvaisia pitämään\nsitä monijumalaisten uskontojen häviön välittömänä seurauksena.\nVälttämätön ei tämä seuraus kuitenkaan ollut. Kristinopissa ei ole\nmitään, mikä estäisi ihailemasta luonnossa luojan työtä ja pitämästä\nsen kauneutta heijastuksena sen aiheuttajan ihanuuden loistosta.\n\nOn kyllä totta, että kristillisissä peruskirjoissa on lausuttu kirous\nluontoa vastaan. Mutta tuo kirous ei vedä mitään rajaa ihmisen ja\nluonnon välille; se esitetään päinvastoin ansaitsemattomana ja sen\nvuoksi myötätuntoon kehoittavana osallisuutena henkisen maailman ja\netenkin ihmissydämen turmelukseen. Ja tälle myötätunnolle apostoli\nPaavali antaa liikuttavan ilmaisun eräissä sanoissa, joihin sisältyy\nmitä syvin ja rakastavin käsitys luonnon suhteesta ihmiseen. Ne puhuvat\nluonnon osallisuudesta ihmisen ohella Jumalan armolliseen päätökseen\nmaailman tarkoituksesta.\n\nTarkoitan Paavalin sanoja, että luonto huokailee ja tuskailee meidän\nkanssamme, joiden syntisyyden takia se kärsii, ja että sekin, mikäli\nsiinä elollista on, kerran on saapa Jumalan lasten ihanan vapauden.\nTällä ylevällä opillaan on suurin evankeliumin sanansaattajista\ntahtonut olla riistämättä luonnolta sitä myötätuntoa, jota hänen\naikansa pakanalliset kansat olivat sille osoittaneet, ja päinvastoin\nhalunnut tuoda luonnon vieläkin lähemmäksi ihmisten sydäntä. Ettei niin\nole tapahtunut, se osoittaa vain, että kristinuskossa vielä on paljon\nsiemenviljaa, joka yhä lepää ladoissa eikä ole tavannut kylvömiestä.\nEikä meidän hyötyä tavoittelevana aikanamme maaperä olekaan kylvöille\nsopivaa. Monista metsäkeinottelijoista apostolin oppi olisi perin\nepäkäytännöllinen.\n\nMitä sivistyneihin luokkiin tulee, on filosofia jo 1600-luvulta alkaen\nvaikuttanut tylsyttävästi luonnontunteeseen. Ranskalainen filosofi\nDescartes piirsi silloin mahdollisimman selvän rajaviivan, jonka\ntoiselle puolelle jäi ihminen ajattelevana ja tuntevana olentona,\ntoiselle eläimet automaatteina ja koko muu luonto voimien liikuttamana,\nmutta itsessään voimattomana aineena, elämän täydellisenä vastakohtana.\n\nLuulisi, etteivät filosofien mielipiteet tunkeudu kauas heidän\noman piirinsä ulkopuolelle, mutta näin on kuitenkin asian laita.\nTuhansista näkymättömistä aukoista ne tihkuvat sivistyneitten\nluokkien käsitystapaan ja pääsevät tätä määräämään. Ja Descartesin\noppi on helppotajuisuutensa ja selvyytensä vuoksi tässä kohdassa\nlevinnyt yleisesti ja kiintynyt mieliin lujemmin kuin mikään myöhempi\nfilosofinen järjestelmä, ollen elossa vielä nytkin, vaikka harvat\novat selvillä, mistä tuo mielipide alkujaan on kotoisin. Muuten on\nmaterialismikin 1700-luvulta lähtien tukenut uskoa siihen elottomuuden\nabstraktsioniin, jota sanotaan aineeksi.\n\nMutta meidän aikamme luonnontiede siirtää elävän ja tuntevan rajaa yhä\nkauemmaksi sille alueelle, missä Descartes näki vain automaattisia\nkoneita ja kuolemaa, ja kokemukseen perustuva filosofia menettelee\nsamoin. Kenties sen vuoksi saamme toivoa, että tulee aika, joka myöntää\noikeiksi seuraavat erään ruotsalaisen tiedemiehen joku aika sitten\nlausumat sanat:\n\n\"Miksi Jumalan elävässä maailmassa pitäisi olla tuollainen elämän ja\nkuoleman vastakohta? On jo täysin otaksuttavaa, että tulevaisuuden\nopetus hylkää sen opillisten pyrkimystemme tarpeettomana tukena. Elämä\non voittava kuoleman täydellisesti, niin että elämän käsitettä pidetään\nominaisuutena kaikessa. Ja jäljellä olevat määritelmät 'orgaaninen' ja\n'epäorgaaninen' luonto sovitellaan siihen suuntaan, etteivät ne enää\nmerkitse elollisen ja elottoman erotusta, vaan ainoastaan elinvoiman\neri lajeja. Silloin puhutaan vain orgaanisesta ja epäorgaanisesta\nelämästä.\"\n\nTällä olen tahtonut vain huomauttaa kahta seikkaa: 1. Uskonnollisen\nja esteettisen tunteen yhteensulautuminen luontoa tarkastellessa\noli tavallista antiikkisessa maailmassa ja koski rahvastakin,\nkuten asian laita ei nyt enää liene. 2. Mutta samalla ei saa lukea\nluonnonkäsityksen erilaista sävyä antiikin ja nykyajan kansain kesken\njohtuvaksi jostakin kehityskulun aiheuttamasta ja syvälti vaikuttavasta\nmuutoksesta sukukuntamme esteettiseen rakenteeseen.\n\nUskonnollisen tunteen ja esteettisen luonnonkäsityksen sulautuminen\nyhteen on mahdollinen ja todellinen vielä nytkin, vaikkakaan ei\nenää niin tavallinen. Vieläpä se ilmautuu, kuten kaikki tiedämme,\nruotsalaisessa virsikirjassammekin virressä 481, jota juuri sen takia\non ankarasti moitittu ja puolustettu. Sen runoilija näkee Jumalan\njälkiä kaikkialla, missä vain voima ilmenee, kukka tuoksuu ja tähkä\ntaipuu, ja kuulee hänen äänensä yhtä hyvin siellä, missä kesätuuli\nsuhisee ja lehto laulaa ja virta kohisee, kuin omassa sydämessäänkin.\n\nSen, joka käsittää luontoa siten, ei ole vaikea ymmärtää\nkreikkalaisia ja roomalaisia kirjailijoita, kun he joskus puhuvat\nomista luonnonvaikutelmistaan. Hän voi, huolimatta enemmän kuin 18\nvuosisadan aikaerosta, huolimatta niistä vaiheista, mitä inhimillinen\nkulttuurielämä sittemmin on kokenut, täydellisesti ymmärtää seuraavat\ntunnetun roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan sanat:\n\n\"Jos sinä\", sanoo hän, \"katselet lehtoa, missä vanhoja, tavattoman\nkorkeita puita seisoo tiheissä ryhmissä, niin että niiden toistensa\nväliin ja päälle ojentuneiden lehvien katos peittää taivaan silmistäsi,\nniin vaikuttaa puiden kuninkaallinen kasvu, paikan yksinäisyys ja\npuiden latvojen syvä varjo, joka taittuu auringon paistetta vastaan\nsitä ympäröivän seudun yllä — se vaikuttaa tunteeseesi niin, että\ntunnet jotakin jumalallista olevan läsnä. Ja kun näet luolan, jota\neivät ihmiskädet, vaan luonnon oma voima on kaivanut, niin valtaa\nsydämesi jonkin salaperäisen ja korkeamman aavistus.\"\n\nLuulen, että monetkin aikalaisemme voivat vahvistaa Senecan tässä\nlausuman sielullisen kokemuksen. Jos arvostelemme asiaa nykyaikaisista\ntaulukokoelmista ja taidenäyttelyistä saamiemme vaikutelmien mukaan,\novat monet maisemamaalareistamme halunneet juuri tuota tunnetta\nilmaista.\n\nAsialla on kuitenkin eräs puoli, jota en vielä ole koskettanut. Useat\nkultuurihistorioitsijamme ja heidän joukossaan mainio Rooman tapojen\nhistorian tutkija, königsbergiläinen professori _Friedländer_, ovat\nhuomauttaneet, että vaikka klassillisten ja nykykansojen luonnontunne\nniin sanoaksemme liikkuukin samalla tasolla, oli kuitenkin edellisten\nahtaampi ja yksipuolisempi, ja mielestään sattuvana todisteena he\nmainitsevat sen seikan, että roomalaiset ja kreikkalaiset eivät\nollenkaan pystyneet käsittelemään vuoristomaisemien ja alppiseutujen\nkauneutta. Friedländer ja hänen kannattajansa esittävät tämän\nmielipiteen tueksi kutakuinkin seuraavaa:\n\nRoomalainen kirjallisuus todistaa joka kohdassa, että roomalainen\nennen kaikkea tunnusti ja rakasti laaksojen, tasankojen ja meren\nkauneutta, kun näet laaksoa tai tasankoa elähytti kimalteleva vesi ja\nkoristivat lehdot. Vuoria he pitivät esteettisesti arvossa oikeastaan\nvain taulun taustana tai kehyksenä. Milloin hyvänsä roomalainen puhuu\nluonnonkauneudesta, tarkoittaa hän tällaisten seutujen suloa. Hyvin\nharvoin puhuu roomalainen runoilija sillä tavalla, joka osoittaa, että\nhänen silmänsä on ihaillen viihtynyt vuoristomaisemassa. Tosin kuulemme\nVergiliuksen puhuvan \"isä Apenninuksesta\", jonka tammien latvoissa\nmyrsky pauhaa ja joka ylpeänä kohottaa lumista päätään pilvien yli,\nja Horatius kertoo Soractesta, joka lumesta välkkyen kohoo campagnan\ntaivaanrannalla. Mutta se mielenkiinto, jota runoilijat näille vuorille\nosoittavat, on mielenkiintoa matkan päästä, on mielenkiintoa taustalla\nolevaan esineeseen, joka vastakohtana kohottaa kokonaisuuden viehätystä.\n\nMonin paikoin tapaa sellaisiakin ilmaisuja, jotka edellyttävät\nitsestään selvänä asiana, ettei vuoriseutu voi olla kaunista, ja\nettä tarvitaan tottumusta, ennenkuin silmä voi sietää sellaista\nluotoa. Niinpä esittää Cicero todistuksena tavan voimasta, että on\nseutuja, jotka, meidän niissä kauan oleskeltuamme, voivat näyttää\nmiellyttäviltä, vaikka olisivatkin vuoriseutuja tai metsän peittämiä.\nKoko roomalaisesta kirjallisuudesta hakee turhaan yhtä ainoata sanaa,\njoka viittaisi siihen, että joku monista alppien yli kulkeneista\nroomalaisista olisi pitänyt niitä kauneudellaan tehoavina. Päinvastoin\nsanotaan niitä kaameiksi ja hirmuisiksi. Aikana, jolloin sadoittain\nja tuhansittain roomalaisia vuosittain kulki lukuisia alppiteitä, kun\nSveitsi oli Rooman vallan alainen ja siellä asui paljon roomalaisia,\nnäkivät matkustajat vain ne vaivat, vastukset ja vaarat, joita heidän\noli kestettävä, vuoripolkujen kapeuden ja suuren jyrkkyyden takia,\nkun ne kiemurtelivat hirmuisten äkkijyrkänteitten reunoja pitkin,\nvain jää- ja lumiaavikkojen kamalan yksinäisyyden ja sen tuhon,\njota lumivyöryt aiheuttivat. Mutta he eivät puhu sanaakaan aamu- ja\niltaruskon heijastuksesta alppien ikuisella lumella, vuorijäätiköiden\nvärivivahduksista tai sveitsiläisten maisemien suurenmoisesta luonnosta.\n\nSamoin mainitaan hyvin harvoin vuorille-nousuja tai vuoriretkeilyjä,\nja kun niin tapahtuu, saamme tietää, ettei tarkoituksena ollut\nhakea alppiseudun tarjoamia luonnonkuvia, vaan uteliaisuuden tai\nmuunlaisen tiedonhalun tyydyttäminen. Meille on vielä keisariajalta\nsäilynyt kuvaus Etnasta, kirjoitettu runosäkeillä, ja on siis\nolevinaan jonkinlaista runoutta. Mutta tämä kertomus on sisällöltään\naivan luonnontieteellinen eikä mainitse sanaakaan näköalasta vuoren\nkukkulalta.\n\nRoomalaisten päähän ei olisi pälkähtänytkään, niin rohkeita ja\nlannistumattomia ja niin väsymättömiä marssimaan kuin he olivatkin,\nmilloin sotaretkistä oli kysymys — perustaa alppiklubeja, joiden\njäsenet olisivat päättäneet olla jättämättä yhtään vuorenhuippua maan\npäällä ihmisjalan koskemattomaksi. Ainoa, mikä hiukan muistuttaa\nnykyajan romanttista luonnontunnetta, on keisari Hadrianuksen nousu\nEtnan huipulle, sieltä päivännousua katsellakseen; mutta itse\nvuoristoseutu sellaisenaan ei liene häntä miellyttänyt. Vieläkin ovat\nEtnalla sen talon rauniot, joka rakennettiin keisarille ja hänen\nsaattueelleen yömajaksi.\n\nKaikesta tästä luulee Friedländer voivansa päättää, että antiikin\nkansoilta puuttui kyky käsittää oikean vuoristomaiseman kauneutta.\nEräässä tutkielmassa siitä, mikä klassillisen muinaisuuden käsitys\nluonnonkauneudesta oli, on eräs ruotsalainen roomalaisen kirjallisuuden\nprofessori _Lysander_ lausunut päinvastaisen mielipiteen. Hänen\nmielestään oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan yhtä selvä\nkäsitys alppimaisemien suurenmoisuudesta kuin meilläkin; yhtä hyvin\nkuin mekin he käsittävät niiden kauneuden, mutta ero oli siinä, että\nroomalaisilla oli niin sanoaksemme oma asteikkonsa sekä luonnonkuvien\nettä kaiken muunkin kauneuteen nähden, ja että vuoristomaisemat\nloittonevat enemmän kuin useimmat muut siitä, mitä he pitivät luonnon\nkauneusihanteena. Juuri se vaikutus, jonka alppiluonto roomalaiseen\nteki — hänhän piti sitä kauhistuttavana, hirmuisena — todistaa, ettei\nhän suinkaan ollut tylsä ylevän suuren, synkän, aution, kesyttömän ja\nkauhistuttavan ilmauksiin nähden luonnossa. Mutta hänen mieleensä ei\nvoinut juolahtaakaan kätkeä sitä kauneuden vaikutelmaa, minkä sellainen\nluonto pakostakin jättää jokaiseen terveeseen, herkkään mieleen, jota\nesteettiset tuumailut tai päivän muoti eivät ole pilanneet.\n\nJos hän, kuten nykyajan matkailijat, olisi tyhjentänyt kielivaraston\naarteet, ilmaistakseen hämmästyksensä ja ihmetyksensä alppimaisemia\nkohtaan, olisi hän kääntänyt ylösalaisin sen kauneusasteikon, joka\noli kuulunut kaikille entisille ajoille, lukuunottamatta viimeksi\nkuluneita sataa vuotta, ja joka varmasti kuuluu tulevaisuudellekin,\nnimittäin sen kauneusasteikon, joka ottaa ihanteekseen sellaisen\nluonnon, mikä puhuu sopusointuisesti ja rauhoittavasti ihmissydämelle,\nsen luonnon, mihin ihminen tosiaankin voi arkipäiväisesti kotiutua, kun\nhän ei halua Byronin Manfredin tavoin inhimillisen tunteen lumirajalla\ntaistella kauheita ihmisvihollisia voimia vastaan. Roomalainen ei\nhalunnut kadottaa omaa itseään sellaisen luonnon vaikutelmiin, jonka\nkuulumattoman, mutta aineellisen suuruuden edessä ihminen painuu\nhäipyvään mitättömyyteen.\n\nHän rakasti vuorta kauniina taustan koristeena; hän ihaili niitä\nplastillisia kukkulaviivoja, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Siellä,\nmissä hän oli laaksossa, hänet saattoi, hämmennystä tuottamatta, myös\nvallata mystillinen tunto alppien vertauskuvallisesta merkityksestä\nihmismielelle, ja hän voi uneksia, että noilla vuorenkukkuloilla asusti\nkorkeita jumalia, ja että sieltä kumpuaa se lähde, josta runotaito\nvirtailee. [Tämän kappaleen on tekijä käsikirjoituksestaan pyyhkinyt\npois. _Suom._]\n\nMeidän päivinämme on ihastus vuoristomaisemien kauneuteen niellyt\nmelkein kaiken muun harrastuksen luonnonkauneutta kohtaan. Tätä ilmiötä\npitää Lysander osittain teeskentelynä, osittain sairaalloisena, ja\nhän huomauttaa — minkä seikan Friedländerkin on älynnyt —, että,\nsittenkun ihastus Sveitsin alppiluontoon on voittanut kaiken muun\nluonnonnäkyjen nautinnon, kuitenkin kaikki ne ihmiset, joilla on ollut\nkehittynyt antiikkinen katsantotapa, ovat mielestään saaneet perin\nvähän ravintoa sielulleen oleskelusta valtavilla vuoriseuduilla, mutta\ntoiselta puolen kiitollisina nauttineet vuorille päin avautuvasta\nnäköalasta.\n\nNiin lausuu esim. nerokas ruotsalainen esteetikko _Ehrensvärd_\nItalian-matkansa kuvauksessa m.m. seuraavaa: \"Hänen (Ehrensvärdin)\nsilmänsä vapautuivat alppivuorista. Ne ovat kauniita matkan päästä,\nmutta niiden keskellä ollessa valtaa mielen hävityksen tunne.\"\n\nFilosofi HEGEL sai saman vaikutelman, ja niin ajatteli myös\ntaiteentuntija WINCKELMANN. Kun hän, oleskeltuaan pitemmän aikaa\nItaliassa, taas näki Tyrolin, ei hän tahtonut myöntää tätä vuoriseutua\nkauniiksi. Se, mikä hänestä ennen näytti valtavan majesteettiselta,\ntuntui nyt vain tuskastuttavalta ja painostavalta. Hänet valtasi\nalakuloisuus, eikä olo tuntunut hänestä miellyttävältä, ennenkuin hän\noli jättänyt vuoret taakseen.\n\nAnkarimmin on alppiluonnon kohottamista luonnon kauneusihanteeksi\nkuitenkin tuominnut runoilija _Chateaubriand_ teoksessaan _Voyage au Mont\nBlanc_. Hän oli, kuten tiedämme, matkustanut hyvin paljon.\n\n\"Olen nähnyt\", sanoo hän, \"monta vuorta Amerikassa ja Euroopassa, ja\nminusta on aina tuntunut, että niitä kuvaillessa on sivuutettu totuuden\nrajat. Käyntini Chamonayssa on vain vahvistanut tätä vakaumustani.\"\n\nChateaubriand kokoaa mielipiteensä seuraaviin sanoihin:\n\n\"Niinkuin ei mikään maisema ole korkeimmassa merkityksessä kaunis, jos\nsiltä puuttuu vuoristotausta, niin ei mikään maisema voi tyydyttää\nsilmää ja sydäntä, kun siitä puuttuu tilaa ja vapaa näköala. Mutta\nniin on aina asian laita vuoriseutujen sisäosissa. Siellä joudutaan\nniin lähelle katseltavaa esinettä, ettei mittasuhteiden suuruutta\nvoi tarkata, ja samalla ovat vuoret niin jättiläiskokoisia, että ne\nmasentavat kaikki, mikä muuten voisi niitä koristaa. Lisäksi on Alppien\nlumikentillä se paha puoli, että ne tummentavat kaikki, vieläpä taivaan\nsinisen värinkin. —\n\n\"Vuoristossa näkee liian vähän taivasta — sitä kangasta, jolle luonto\nmaisemansa piirtää. Mutta missä taivas puuttuu, siellä jää kuva\ntehottomaksi ja sekavaksi. Sen ovat maisemamaalarit kyllä huomanneet,\nkun näyttävät vuoria vain matkan päästä katsottuina, mutta levittävät\nmetsää ja lakeuksia keskustalle silmän nähtäväksi. Vain kuutamossa\nesiintyy vuoristomaiseman suurenmoisuus täydessä voimassaan. —\n\n\"Vuoristomaisemilla on se vika, että suurenmoinen ja ylevä menee\nhukkaan, kun tullaan niiden keskelle, ja etteivät ne kykene korvaamaan\nvahinkoa sillä viehkeydellä, mitä muissa luonnontauluissa piilee.\nSveitsin laaksoja voi pitää vain suhteellisesti miellyttävinä. Se\ntunne, jota koemme vuoristossa, on perin kiusallinen, ja sitä tehostaa\nsen autius ja karuus.\n\n\"Ne laaksot, joihin Vergilius ikävöi, päästäkseen seurustelemaan\nlaulun jumalattaren kanssa, ovat suloisia, hymyileviä laaksoja,\nja niiden tulee sijaita runollisten ja historiallisten muistojen\nseudussa. Vergilius ei todella olisi pitänyt kovinkaan viehättävänä\nChamonaylaaksoa jääkenttineen ja havupuineen. Antiikki, johon aina\ntulee vedota, kun on kysymys vaikutelmien totuudesta, piti vuoriseutuja\ntuskan ja epätoivon pakopaikkoina, ja sitä mieltä on raamattukin. —\n\n\"Mutta maisemien taustoina on vuorilla sitä huomattavampi esteettinen\nmerkitys. Niiden lumipeitteiset huiput, alastomat kyljet,\njättiläismäiset jäsenet, jotka ovat hirmuisia läheltä katsottuina, ovat\nihailun arvoisia, kun ne puuntavat taustalla läpinäkyvien sumuharsojen\nverhoamina, auringon kullatessa. Mutta älkää vaatiko, että minun\npitäisi ihailla alppilaaksojen pitkiä vuorenselänteitä, rotkoja,\nluolia, koloja ja kiemurteluja.\"\n\nNiin lausuu Chateaubriand. Hänen käsityksensä vuoristomaisemista\non, kuten huomaamme, täysin antiikkinen, ja ettei hänelläkään ole\nsanottavana mitään aamu- ja iltaruskon hehkusta lumikentillä, johtunee\nsiitä, että pohjoismaalaisen, kasvaneena seuduilla, missä ilma on\nvähemmän läpinäkyvää ja värit siis vähemmän kirkkaita, on helpompi\nkäsittää tuota kieltämättä suurenmoista näkyä kuin Chateaubriandin,\njoka niin usein oli nähnyt kuvaamattomat värileikit ilta-auringon\nkirkastaessa taivasta Keski- ja Pohjois-Italiassa mitä hienoimmin\nvivahduksin ruusunpunaisesta hehkuvimpaan purppuraan ja tummimpaan\nsinipunervaan.\n\nOma mielipiteeni asiasta on se, että klassillisten ja nykykansojen\nkäsitys vuoristomaisemista on erotuksetta sama, jollemme ota lukuun\nsattumalta voimassa olevaa kirjallista muotia, joka muuten jo näyttää\ntaantuvan. Yleensä myönnetään, ettei erotusta ole siihen vaikutukseen\nnähden, minkä korkeat vuoret kauempaa katseltaessa taustakoristeina\njättävät mieleen. Tiedetään, että muinaisia roomalaisia miellyttivät\nplastillispiirteiset vuorijonot, jotka ympäröivät Rooman campagnaa.\nTiedetään myös, että kreikkalaiset, nähdessään jäätiköiden kuin\nhopeapilvinä hohtavan sinisen eetterin läpi, uneksivat jumalainsa\nsiellä asustavan ja korkealla, ikuisessa auringonpaisteessa,\nmyrskyjen ja pilvien kulkuteiden yläpuolella, nauttivan loppumattoman\nelämän iloa, eikä kukaan epäile, että tämä unelma kuvastelee niitä\nvaikutelmia, joita korkeat jäätiköiden peittämät vuoret jättivät heidän\nesteettiseen rakenteeseensa.\n\nJos olemme yhtämieltä siitä, että tässä kohdassa on täysi yhtäläisyys,\nettä siis klassillisetkin kansat nauttivat vuorista vielä elävämmin\nmatkan päästä ja taustakoristeina, koska heissä oli mielikuvitusta\nviehättäviä myytillisiä käsityksiä eetterissä ylenevistä lumikentistä,\nniin on vielä tarkastettava, onko vuoristomaisemissa muissa suhteissa\nkauneusarvoja, joita kreikkalaisten ja roomalaisten mieli ei kyennyt\nkäsittämään. Herättivätkö korkeiden vuorien väliin suljetut laaksot\nheissä vastenmielisyyttä, vai eivätkö he kyenneet havaitsemaan niitä\nyleviä näkyjä, jotka vuorien huipuilta avautuvat aamuruskon syttyessä\nja auringon noustessa?\n\nMitä jälkimäiseen kysymykseen tulee, tahdon viitata Rufus Festus\nAvienuksen mielipiteeseen. Hän on vain maantieteellinen kirjailija,\njoka runomuotoisessa tutkielmassaan antaa kiireisen katsauksen omista\nmaantieteellisistä tiedoistaan, niin kiireisen, että runo on tuskin\nmuuta kuin nimiluettelo. Alpeille hän omistaa kaksi säettä; toinen\nviittaa niiden jylhiin jyrkänteihin, toinen juuri niihin näköaloihin,\njotka avautuvat niiden huipuilta, kun aamusarastus alkaa ja sen mukana\nne näyt, joita uuden päivän syntyminen silmälle tarjoaa. Hän kuvittelee\nitse alppivuortenkin kaihoisasti ikävöivän tuota näkyä näkemään ja\nsen vuoksi kohottavan päitään, toinen vuorijättiläinen toisiaan\nkorkeammalle, sitä katsellakseen.\n\nMitä taas tulee elämään laaksoissa, korkeiden tunturien välissä,\nniin muistuivat mieleeni, lukiessani Friedländerin mielenkiintoista\nkirjoitusta ne, vaikutelmat, mitä Vergiliuksen runoista nuoruudessani\nsain. Minne tämä runoilija mieluimmin siirtyy mielikuvituksessaan?\nArkadiaan, Balkanin vuorten laaksoihin ja Thessaliaan, etenkin Tempen\nlaaksoon. Arkadia on vuorimaata. Sitä leikkelevät melkein lukemattomat\nkorkeat ja matalat tunturiharjanteet. Eräälle niistä, Maenalukselle,\nsijoittaa Vergilius yhden kauneimpia paimenidyllejään, ja hän seurasi\nsiinä monia vanhoja helleenisiä esikuvia, jotka kuvittelivat Arkadian\nlaaksoissa vietettävän onnellista, viatonta ja runollista elämää.\n\nMonet antiikin runoilijat ovat ylistäneet myös Tempen laakson\nkauneutta. Vieläpä maantieteilijä ja luonnonhistorioitsija Plinius\nvanhempi, joka ei muutoin mainiossa _Historia naturalis_-teoksessaan\npoikkeile tunteen alalle, ei saata, Tempen laaksosta kertoessaan, olla\npuhumatta vuorijyrkänteiden korkeudesta, joka häipyy ihmisen katseilta,\ntuoreista ruohoniityistä ja lintujen suloisesta laulusta. Ja kuitenkin\naukenee Tempen laakso vuorijättiläisten Pelionin ja Ossan välissä ja\ntuo eräissä kohden esille jokseenkin villiä romanttisuutta.\n\nEnsimäisessä paimenrunossaan Vergilius antaa paimenen valitella, että\nhänen täytyy lähteä kotiseudultaan, ja kun paimen sen ohella kertoo,\nmitä hänen siten on pakko menettää, puhuu hän myöskin näköalasta,\njoka aukeni hänelle vihreyden koristamasta luolasta toisella puolella\nkohoavalle vuorenrinteelle päin, jota vasten laitumella käyvät laumat\npiirtyivät kuin jyrkänteiden yläpuolella liitelevinä.\n\nHelleenien ja roomalaisten katse tajusi aivan yhtä hyvin kuin meidänkin\nalppi-laakson kauneuden. Mistä siis on johtunut, että on yritetty tehdä\nero meidän ja heidän välillään vuoristomaiseman käsitykseen nähden?\nErotus on oikeastaan vain siinä, että roomalaiset niin suoraan, ettei\nse nykyään ole muodissa, puhuvat siitä kamalasta, kauhistuttavasta,\nmitä alppimaisemissa ilmenee. Mutta ne nykyajan esteetikot, jotka\nasettuvat muodin yläpuolelle, sanovat aivan samaa. Kuuluisassa\nestetiikka-teoksessaan sanoo _Karl Köstlin_ m.m. vuoristomaisemasta,\nkuvattuaan sen erilaiset kauneuspiirteet:\n\n\"Mutta vuoristomaisema on kauhun, hirmun maailma, jossa huomaamme\nolevamme yksin ja avuttomia, missä pienuuden ja voimattomuuden\ntunne meitä värisyttää, missä suistuvien ainejoukkojen pauhu valtaa\nihmisen ja eläimet silmittömällä kauhulla, missä myrskyt raivoavat\npelottavasti, missä tyynelläkin ilmalla ammottavat rotkot, rapautuneet\nvuorenseinämät, pirstoina ympäriheitellyt kallionjärkäleet, kuilun\nuhkaavien voimien vinosti kasaamat vuorikerrostumat siirtävät meidät\najassa takaisin kaikkinielevän kaaoksen autiuteen ja kauhuihin.\"\n\nJuuri tämän tunsivat roomalaiset niin syvästi ja vakavasti ja myös\nrehellisesti lausuivat ilmaisten tuon tunteen sanalla _horror_,\nkauhu. Sana oli hyvin valittu, sillä se ilmaisee myös jotakin muuta\nkuin _kauhua_! se ilmaisee tuota sanoin selittämätöntä, mikä valtaa\nmielen, kun se tuntee yli-inhimillisen voiman läsnäolon. Siinä yhtyy\nkauhunkäsitteeseen ylevän ja salaperäisen käsite. Siksi voikin\nVergilius sanoa kumalaisesta ennustajattaresta, että hän oli _horrenda_.\n\nMikä tässä kysymyksessä erottaa meidät roomalaisista, on oikeastaan\nvain muotiseikka, joka toivoakseni pian lakkaa olemasta nykyaikainen.\nMuoti ei merkitse sitä, että se tehostaisi vuoristomaiseman ylevää\nluonnetta, jota ei mikään aikakausi olekaan kieltänyt, vaan sitä, että\nsille halutaan antaa kauneuden _privilegium exclusivum_ ja puhutaan\nhalveksivasti tasangon ja sen yli kaareutuvan taivaan kauneudesta,\njoissa kuitenkin on pohjattoman rikkaita aarteita. Se suunta, johon\nnykyaikainen maisemamaalaus pyrkii, oikeuttaa toivomaan, että tuo\nluonnoton ja valheellinen muoti piankin on lopussa.\n\nSe polveutuu 1700-luvulta ja sai vauhtia Macphersonin \"Ossianista\" ja\nvielä enemmän Rousseaun \"Tunnustuksista\" ja \"Uudesta Heloisesta\". On\nkuitenkin myönnettävä, että tämä makusuunta oli alussa terveellisenä\nvastavaikutuksena sille laiminlyönnille, johon runous ja maalaustaide\nsiihen saakka olivat joutuneet syyllisiksi alppiluontoa kohtaan. Vasta\nv. 1820 kuvasi sveitsiläinen maalari _Meuron_ [Maximilian Meuron de\nCorcelles, s. 1788] kankaalle alppihuipun koko villissä loistossaan,\nkun se kasteen kylvettämänä ja aamusumusta eroten ottaa vastaan\nauringon ensimäiset säteet. Häntä seurasivat Calame, Diday ja monet\nmuut. Tästä valloituksesta saamme kiittää mainittua makusuuntaa, jonka\nhairahtuminen pitämään arvottomana kaikkea muuta maisemakauneutta\non kouraantuntuva ja niin vastainen terveelle inhimilliselle\ntunnevireelle, että sen täytyi korjautua oman liioittelunsa\nvälityksellä.\n\nOlin aikonut tänään kuvata luonnontunnetta sellaisena kuin se esiintyi\narjalaisilla esi-isillämme kolmetuhatta vuotta sitten niissä lauluissa,\njoista hindujen pyhä kirja Rigveda on koottu, mutta nyt en jouda siitä\npuhumaan. Ehdin vain huomauttaa yhden ainoan, mutta sielullisesti\nhuomattavan piirteen: sen ihailun, mikä noissa lauluissa ilmenee\naamuruskon ja auringonnousun valo- ja värileikkiä kohtaan.\n\nOlen usein kuullut väitettävän, että rahvas meidän päivinämme,\nruotsalainen, ranskalainen ja englantilainenkaan, ei vähääkään välitä\ntuosta loistavasta näystä. Jos se olisi totta, niin ei meidän olisi\nkansanjoukkoihin nähden tunnustettava kehitystä, vaan perin painostava\nja arveluttava taantuminen eläimellistä tylsyyttä kohti heidän\ntunne-elämässään.\n\nOn huomattava, että nuo muinaisajan arjalaiset, joihin aamuruskon\nvärileikki ja auringonnousun mahtavuus niin elävästi vaikutti,\nolivat paimentolaiskansaa jokseenkin alhaisella kultuuriasteella ja\nettä heiltä vielä suureksi osaksi puuttui kiinteitä asumuksia. Siis\nemme voi selittää esteettistä valppautta toiselta ja esteettistä\ntylsyyttä toiselta puolen vain sivistysasteesta riippuvaksi. Jos\nkultuuri terästää kauneudenvaistoa, ja jos myönnetään, että kansamme\nsivistystaso on korkeampi kuin heidän isiensä kolmetuhatta vuotta\nsitten, niin odottaisi aivan päinvastaista tulosta.\n\nEnnenkuin ryhtyy tarkemmin käsittelemään tätä kysymystä, tulee\nkuitenkin olla varma siitä, onko väite tosi vai sen vaarallisen\ntaipumuksen tuote, joka usein tulee yhteiskunnallisella asteikolla\nhiukan korkeammalla olevassa kansanluokassa esille, kun näet tahdotaan\nselittää alemmalla asteella olevien tunne-elämä toiseksi ja vähän\nkehittyneeksi — jollaisesta taipumuksesta on johtunut paljon pahaa ja\njoka useimmissa tapauksissa nojaa hyvin vähän tutkitulle perustalle.\n\nOn asian luonnon mukaista, että työhönsä menevä päivätyöläinen vain\nvähän huolii luonnon esteettisistä vaikutelmista, jos hänen mieltään\npainavat surut ja huolet, jotka äsken syttynyt päivä on kasaava hänen\nhartioilleen. Se on yhtä luonnollista kuin että kuka hyvänsä meistä voi\nolla tunteeton luonnon kauneudelle surun ja alakuloisuuden hetkinä.\nMutta teemme väärän johtopäätöksen, jos tämän perusteella pyrimme\npitämään hänen esteettistä kykyään alempana kuin omaamme tai kiellämme,\nettä hän suotuisammissa ja iloisemmissa olosuhteissa ei tuntisi\nsamaa, mitä hänen Indraa tai Odinia palvelleet esi-isänsä tunsivat,\nkun aamurusko syttyi ja aurinko herätti vaiteliaan ja kalpeavärisen\nmaailman elämään ja loistoon.\n\n\n\n\nVI.\n\nMUOTOJEN KAUNEUSLAIT.\n\n\nTämän luentojakson johdantona oli kysymys, ovatko yleispätevät\nesteettiset arvostelmat mahdollisia. Olen tähän saakka koettanut\nosoittaa, että ihmisen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto\npohjaltaan perustuvat, kuten hänen ajatuksensa laitkin, järjestävään\nperiaatteeseen, jonka olemassaolon huomaamme maailman kehityksessä;\nettä, vaikka makusuuntia on monta, ne kuitenkin aaltoilevat\nmäärättyjen äärimmäisten rajojen sisällä yhteisen navan ympärillä;\nettä, kun makuarvostelmat päätyvät eri tuloksiin, se riippuu useissa\ntapauksissa siitä, että ei-esteettisillä aineksilla on määräävä osa\nniiden muodostelemisessa, ja että sellainen erittely, jonka avulla\nnuo ei-esteettiset ainekset voidaan poistaa, on mahdollinen. Olen\nosoittanut, että niinkuin ihmisten ruumiillinen ja älyllinen rakenne\non peruspiirteiltään yksi ja sama, niin on heidän esteettinenkin\nrakenteensa pohjaltaan samanlainen.\n\nEsim. neekerin ja eurooppalaisen ruumiilliset eroavaisuudet eivät\nole sellaisia, ettei tiede ja yleinen kielenkäyttö olisi oikeutettu\npanemaan heitä samaan luokkaan: ihmissuku, _genus homo_. Heidän\nälylliset eroavaisuutensa eivät ole niin suuret, etteivät samat\nmielleyhtymien ja ajatuksen lait olisi voimassa molemmissa roduissa.\n\nSamoin on asian laita heidän kauneuskäsityksiinsä ja makuarvostelmiinsa\nnähden. Taidehistoria, niiden eri tyylien ja makusuuntien historia,\njoita on rinnatusten eri kansojen kesken ja perätysten eri aikakausina,\nei osoita ainoastaan näitä eroavaisuuksia, vaan samalla mitä\neittämättömimmin ja vakuuttavimmin, että kaikki nuo eroavaisuudet\nhaaraantuvat kuin puiden oksat yhteisestä rungosta, yleisinhimillisestä\nesteettisestä rakenteesta. Eräs meidän päiviemme perinpohjaisimmista\ntaidehistorioitsijoista, _Gottfried Semper_, teoksen _Der Stil in den\ntechnischen und tektonischen Künsten oder Praktische Aesthetik_\nkirjoittaja, saattaakin sen vuoksi täydellä syyllä puhua \"tyylin\n_ikuisista_ laeista\" ja kehoittaa niitä, jotka toimivat nykyaikaisen\ntaideteollisuuden alalla, ahkerasti tutkimaan ei ainoastaan sitä,\nmitä on luotu taidekehityksen korkeimpina aikakausina, vaan niitäkin\nteoksia, jotka ovat lähellä taiteen alkua, sillä he voivat oppia ja\noppivatkin paljon myös hinduilta ja intiaaneilta.\n\nNäin ollen on luonnollista, että on sellaisiakin ilmiöitä,\njoita ihmisten yhteisen rakenteen vuoksi ja rotu- ja\nkansallisuuseroavaisuuksista huolimatta täytyy arvostella esteettisesti\nmiellyttäviksi tai esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi.\n\nJos kysymme, _mikä_ ilmiöiden ominaisuus aiheuttaa sen, että ne ovat\nyhtä tai toista, vastaa n.s. aate-esteetikko, että tuo _mikä_ on se\naate, se aatesisältö, joka niissä piilee, tai oikeammin ilmenee.\nMutta selvää on, että tuon aatesisällön silloin täytyy tulla esille\nilmiöiden muodon tai värien välityksellä, ne täytyy ensin nähdä tai\nkuulla, koska ne silmän tai korvan kautta tulevat sieluun. Tämän\nkieltämättömän totuuden perusteella on syntynyt n.s. muotoestetiikka,\njoka ei tyydy hakemaan ilmiöstä vain sen aatetta, vaan haluaa tutkia\nja osoittaa, mitkä muotosuhteet tai rytmilliset liikuntosuhteet, tai\nmitkä väri- ja valoyhtymät välittömästi miellyttävät ihmisluontoa tai\novat sille vastenmielisiä. Etenkin filosofi _Herbart_ ja hänen koulunsa\novat huolehtineet muotoesteettisistä tutkimuksista; _Fechner_ ja hänen\nkokeellinen koulunsa ovat sitä jatkaneet.\n\nJärkiperäisesti menetelläkseen täytyy muotoestetiikan tietysti\naloittaa yksinkertaisimmista ja alkeellisista muodoista, ottaakseen\nselville, joko niissä on jotakin miellyttävää tai vastenmielistä.\nOnko meillä oikeus puhua miellyttävästä tai epämiellyttävästä jo\nniin yksinkertaisissa muodoissa kuin suorissa, vaakasuorissa ja\npystysuorissa viivoissa, tai jos otetaan käyrät viivat, alkeelliset\nmatemaattiset kuviot: ympyrä, soikio, kolmio, suorakaide, tai eräät\nsäveleinä tajuttavat ilman värähdykset tai eräät yksinkertaiset\nväriyhdistelmät, esim. punainen ja vihreä? Ja jos tähän kysymykseen voi\nvastata myöntävästi, kuinka käy silloin aate-estetiikan, joka väittää,\nettä kaunis tai miellyttävä riippuu jostakin siinä olevasta sisäisestä,\nhenkisestä? Mitä sisäistä ja henkistä voi keksiä alkeellisissa\nviivoissa tai yksinkertaisissa kuvioissa?\n\nEnnenkuin voimme vastata jälkimäiseen kysymykseen, täytyy meidän\ntarkastaa, kuinka ihmiskunta on suhtautunut edelliseen.\n\nRuotsin ja Norjan Pohjanmeren puolisella rannikolla, etenkin\nBohuslänissä on vuorien pintoihin piirretty kuvioita, kalliopiirroksia.\nNe ovat peräisin pronssikaudelta, jonka otaksutaan alkaneen noin v.\n1500 e. Kr. Useimmin toistuvina kuvioina näissä kalliopiirroksissa\novat ympyrät tai pyörät, milloin yksinkertaiset, milloin samakeskiset,\njoissa on harvempia tai useampia säteitä.\n\nLiian rohkeata olisi väittää, että piirtäjä olisi kaivertanut nuo\nympyrät kovaan graniittiin senvuoksi, että ne olivat erikoisesti\nmiellyttäneet häntä, että toisin sanoen joku alkuperäinen\nkauneustajunta oli kehoittanut häntä ne piirtämään. Luultavasti\non tavallisin olettamus oikea, se näet, että niillä oli hänelle\njonkunlainen vertauskuvallinen uskonnollinen merkitys, vaikka samalla\nvoidaankin todistaa, että tuon kaukaisen ajan skandinaaveilla\nkauneudentunne oli hyvin elävä. Sitä todistavat heidän muinaistieteen\ntaiteenottamat aseensa ja työkalunsa, jotka ovat merkittäviä kauniiden\nmuotojensa ja hyvää makua todistavien koristeittensa vuoksi ja joiden\nkoristeissa on erilaisia ympyröitä ja kaaria suorien viivojen kanssa\nvaihdellen.\n\nYlimalkaan on yksinkertaisilla matemaattisilla kuvioilla suuri\nmerkitys kaikkien muinaiskansojen koristeissa. Ja kieltämätöntä on,\netteivät heitä miellyttäneet ainoastaan näiden muotojen yhdistelmät,\nvaan myöskin nuo yksinkertaiset matemaattiset viivat, jotka ovat\nkoristesommitelmien alkeita, sillä niistä pidetään todistettavasti\nkautta vuosisatojen, ja ne kestävät kaikkien kultuuriasteiden läpi,\nja vaikkapa niistä väitellään paljonkin, kuten myöhempinä aikoina,\nniin riita ei koske sitä, ovatko nuo muodot tarkoitetut esteettisesti\nvaikuttaviksi vai ei, sillä se vaatimus tunnustetaan yleisesti, vaan\nsitä, kumpiko niistä etupäässä edustaa kauniin muodon pääasiallista\nalkeellista ilmaisua.\n\nYmpyrä on kaikkina aikoina ollut täydellisyyden vertauskuvana ja\nkauneuden ilmaisuna, nimittäin kauneutta yksinkertaisimmassa ja\nalkuperäisimmässä muodossaan. Winckelmann, taidehistorian isä,\nkoetti taas todistaa, että soikio on kauneusviiva, Hogarth taas,\nettä sellainen on aaltoviiva. Moni arkkitehti on pitänyt neliötä\nhelppotajuisempana ja siten myös esteettisesti edullisempana\nulottuvaisuus- ja jakosuhteena, kun taas Herbartin oppilas _Zeising_ on\nkoettanut näyttää, että se jako- ja muodosteluperiaate, joka enimmin\nmiellyttää ihmissilmää ja esiintyy yleisesti sekä luonnossa että\ntaiteessa, ei ole neliö eli yhden suhde yhteen, vaan _n.s. kultainen\nleikkaus_, mikä vastaa suorakaidetta, jonka sivut suhtautuvat toisiinsa\nkuten 5:8 tai, vielä tarkemmin, kuten 13:21.\n\nOlkootpa nuo mielipiteet kuinka eriäviä tahansa, ne ovat kuitenkin\nyhtä mieltä lähtökohdassaan: on olemassa jotakin, mitä voi sanoa\n_matemaattisesti kauniiksi_, ja silloin on myös luonnollista, että\njuuri matemaattisesti kauniin alalta on haettu ja haetaan vieläkin sitä\nmallimuotoa tai mallisuhdetta, joka on muotokauneuden perustuksena\nkaikissa sen loputtomasti vaihtelevissa ylemmissä ja alemmissa\nilmenemismuodoissa. Ja mikäpä olisikaan lähempänä kuin juuri sellainen\nhakeminen?\n\nEttä matemaattisella aineksella on määräävä osansa kauniin maailmassa,\nettä se on aivan kuin loimena kauniin kankaassa, sitä ei enää ole\npidettävä vain päähänpistona. Kreikkalainen filosofi Pytagoras\nosoittautuu olleensa yhä enemmän oikeassa, kun hän lausui arvelun,\nettä järjestynyt maailma perustuu lukusuhteihin, ja että musiikki\non soivaa matematiikkaa. Meidän aikamme optiikka mittaa ja ilmaisee\nluvuilla niiden ääniaaltojen suhteet, jotka tajunnassamme muuttuvat\nsäveliksi, ja mittaaja laskee ne valoaallot, jotka meissä muuttuvat\nvärien leikiksi. Estetiikka on epäilemättä oikealla tolalla, kun se\nhakee kauniin alkeita matemaattisesti miellyttävän alalta, ja vaikka se\nvielä ei olekaan ehtinyt keksiä melkoisia uutuuksia tällä retkellään,\njohtuu se siitä, että alku on aina hankala, ja että itse kaunis, kuten\nkreikkalainen filosofi sanoi, on vaikeata.\n\nEttä niinkin yksinkertaiset ja, lisättäköön, ankarat ja pakolliset\nmuodot kuin matemaattiset voivat miellyttää enemmän tai vähemmän tai\nmyös olla enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, perustuu sielulliseen\nolemukseemme ja siitä riippuvaan fysiologiseen rakenteeseemme. Meidän\nsielunelämässämme on vaikutteita, jotka tekevät sen välttämättömäksi.\nYksi näistä on jo vanhoista ajoista alkaen ilmaistu siten, että\nme kaikessa, mitä tajuamme, vaadimme yhteyttä moninaisuudessa ja\nmoninaisuutta yhteydessä. Jos näköpiirissämme on joukko esineitä,\njotka katseltuina yhdessä tai yksitellen tai muutamia kerrallaan eivät\nilmaise minkäänlaista yhteyttä, ryhmitystä tai vastaa vaisuutta, vaan\njoista jokainen näyttää syntyneen toisesta riippumatta eikä ole missään\nyhteydessä sen kanssa, on meillä edessämme moninaisuus, jolta puuttuu\ntai näyttää puuttuvan yhteyttä. Sellaista moninaisuutta emme voi pitää\nkauniina.\n\nJos kaksikymmentä lasta, yksi toisensa jälkeen, viedään silmät\nsidottuina mustan taulun luo ja heitä kehoitetaan oman halunsa mukaan\npiirtämään liidulla viivoja, sellaisia kuin kukin tahtoo, on siitä\nkaiketi seurauksena suuri paljous viivoja, joissa ei ilmene mitään\nyhteyttä, ja jotka sen vuoksi osoittautuvat esteettisessä suhteessa\nepätyydyttäviksi. Yksinomaan moninainen tuntuu hämmentävältä.\nYhteydetön moninaisuus on laittomuutta ja n.s. sattumaa. Ja koska\nihminen itse on maailmassa vallitsevan järjen luoma, joka ilmenee\najatuksen ja luonnon lakeina, tuntee hän pysyvää, periaatteellista\nlaittomuutta kohtaan vastenmielisyyttä. Epäjärjestystä, sekaannusta,\nristiriitaa parempana hän pitää lainalaista epävapauttakin.\nMoninaisuuden tulee hänelle esiintyä yhtenäiseksi järjestettynä,\nyhteyden hallitsemana, totellen käsitettyä tai ainakin aavistettua\nlakia. Mutta moninaisuus on samalla tarpeellinen, koska puhdas,\nerotukseton yhtenäisyys väsyttää yksitoikkoisuudellaan, ikävyydellään.\nTältä kannalta on helppo käsittää, että matemaattiset muodot voivat\nmiellyttää enemmän tai vähemmän, ja että näin tapahtuu sikäli kuin\nniissä ilmenee moninaisuutta yhteydessä ja yhteyttä moninaisuudessa.\nYhteyttä ilmaisee tässä säännöllisyys. Jo suorassa viivassakin on\nyhteyttä ja moninaisuutta. Suoran viivan yhteys on siinä, että kaikki\nsen ainekset ovat välittömästi samansuuntaiset. Ympyrän kehässä taas\nei voida ajatella yhtään ainesta, joka ei suuntansa puolesta eroa\njokaisesta lähinnä olevasta, mutta eräs niitä yhteyden periaatteita,\njotka ovat ominaisia ympyräviivalle, on se, että tuo ero on vakinainen,\nyhtä suuri kaikissa vieretysten tai saman välimatkan päässä toisistaan\nolevissa aineksissa. Soikiossa taas ei poikkeus suunnasta ole\nyhtäläinen, yhtä suuri toisiaan rajoittavien osien kesken, mutta yhteys\non siinä, että poikkeukset kuitenkin ovat saman säännön alaisia, jonka\nsaattaa ilmaista matemaattisella kaavalla.\n\nMainitsen nämä esimerkkinä yhdistävän periaatteen olemassaolosta,\nsäännönmukaisuudesta matemaattisissa muodostumissa, ja missä hyvänsä\nsellainen ilmenee, seuraa sitä mielihyvä, joka voi olla heikko\nja helposti haihtuva, mutta jonka sentään selvästi tajuaa, kun\nvastakohtana on jotakin, mikä meistä näyttää olevan täydellisesti\nvailla yhteyttä, järjestystä ja yhtenäisyyttä.\n\nSäännöllisyys voi olla erilaista. Esteettisesti tärkein säännöllisyys\non _symmetria_. Symmetrialla tarkoitetaan, yksinkertaisinta määritelmää\nkäyttääksemme, kokonaisuuden kahden puoliskon tai muuten tärkeän osan\nyhtäläisyyttä. Symmetriaa syntyy esim. silloin, kun useita tilan\naineksia on järjestetty vastakkaiseen suuntaan yhteisen keskipisteen,\nnavan tai keskipinnan ympärille yhtä suuren matkan päähän tai\nsiten, että niiden välimatkojen erilaisuudessa helposti nähdään\nsäännöllisyyttä.\n\nNiin ankaralta, niin epävapaalta kuin tällainen säännöllisyys, jota\nsanotaan symmetriaksi, näyttäneekin ja todella on, niin se on kuitenkin\nkauneiden perusehtoja sellaisissa ilmenemismuodoissa, missä rauha\nja sopusointu on voitolla tarmosta ja elämänvoiman hetkellisestä\npurkauksesta. Senpä vuoksi tapaamme symmetriaa kristallikiteissä,\nkasvin kukkasissa ja hedelmissä, eläinten rakenteessa ja taiteen\nalalla etusijassa ornamentiikassa ja rakennustaiteessa. Vertaileva\nsosiologinen estetiikka voi osoittaa, että kaikki alkeellinen taide\nalkaa sillä: villien ihopiirrokset, muinaishautoja ympäröivien\nkivien asettelu, aseiden ja tarve-esineiden koristelu seuraa\nsymmetrian lakeja. Kun plastiikka ensiksi alkoi esiintyä, hallitsi\nsymmetria sitäkin, kuten egyptiläiset ja vanhimmat kreikkalaiset\nveistokuvat osoittavat, ja symmetria on ja pysyy aina — käyttääksemme\nvoimistelusta lainattua sanontaa — sinä perusasentona, johon kaikkein\nepäsuhtaisimmatkin plastilliset asennot viittaavat.\n\nPuutarhataidossakin on symmetrialla ollut ja tulee aina olemaan\nmerkitystä, mikäli näet puutarhataito on välittömässä yhteydessä\nrakennustaiteen kanssa. Suuri rakennus, symmetrisine ainejoukkoineen,\nei kärsi aarniometsää välittömässä läheisyydessään; sen lähin ympäristö\nvaatii enemmän tai vähemmän symmetristä käsittelyä, vaikka tosin\nsellaista, jossa vapauden ilmaus ja ankarasti matemaattinen yhdistyvät\nja jälkimäinen siitä lievenee.\n\nMatemaattisten kuvioiden symmetriasta minun tarvitsee puhua vain perin\nlyhyesti. Ympyrä on symmetrinen mihin hyvänsä suoraan viivaan nähden,\njoka vedetään keskipisteen kautta kehälle. Sillä on symmetriansa\nilmaisemiseksi loppumaton luku akseleita. Säännöllinen monikulmio on\nsymmetrinen jokaiseen viivaan nähden, joka sen keskipisteestä kulkee\njohonkin kulmaan tai jonkin sivun keskipisteeseen. On huomattu, että\nmonikulmiot, joissa on tasainen kulmaluku, miellyttävät silmää enemmän\nkuin jos tuo luku on epätasainen: viisikulmio ei miellytä niin paljon\nkuin kuusikulmio, kuusikulmio on miellyttävämpi kuin seitsenkulmio\nj.n.e.\n\nSyynä on kai se, että säännöllisessä monikulmiossa, jossa on tasaluku\nkulmia, vastakkaiset sivut ovat yhdensuuntaiset, ja että jokainen\nsen symmetrinen puolisko voidaan jakaa taas kahteen symmetriseen\npuoliskoon. Vielä on huomattu, että säännöllinen kuusikulmio miellyttää\nsilmää enemmän kuin kaikki muut monikulmiot, ja että melkein kaikki sen\nvuoksi pitävät kuusikärkistä tähteä kauneimpana kaikista säännöllisistä\nn.s. tähtikuvista, kenties siksi, että sen kolme kulmiin suuntautuvaa\nakselia jakaa kuvion kuuteen tasasivuiseen, yhtäsuureen kolmioon.\n\nNelikärkinen tähti vaikuttaa puutteelliselta; kahdeksankärkisessä alkaa\nesiintyä liikarunsautta, joka, jos kärkiä tai säteitä vielä tulee\nlisäksi, vähentää kuvion osien havainnollista suhdetta toisiinsa.\nLuonto itsekin suo säteittäisissä, orgaanisissa olioissaan etusijan\nkuusisäteisille tyypeille.\n\nPalataksemme ympyrään ei sen vanha arvo täydellisyyden vertauskuvana\nole voinut sitä pelastaa siitä, että soikio nyt esiintyy sen onnekkaana\nkilpailijana esteettisessä suhteessa. Soikion molemmat polttopisteet\naiheuttavat sen, että siitä tulee symmetrinen toisessa, esteettisesti\npätevämmässä muodossa kuin ympyrä. Jälkimäisen kaikki osat halkaisijan\nmolemmin puolin ovat aivan samanlaiset ja näyttävät sen vuoksi myös\nyhtäälle suunnatuilta. Soikion osat akselin molemmin puolin eivät ole\ntäysin samanlaiset eivätkä kulje samaan suuntaan, vaan toisiaan kohti,\nniinkuin kreikkalaisen temppelinpäädyn tai gootilaisen portti- tai\nikkuna-aukon eri osat.\n\nMitä tulee symmetriaan luonnosta, saanen ensin huomauttaa sen\nmerkityksestä epäorgaanisessa luonnossa, jolloin se osaksi esiintyy\ntasapintaisesi monikulmioissa ja tähdissä, useinkin hyvin rikas\nmuotoisena ja kauniina, kuten lumihiutaleissa, osaksi myös kappaleissa,\nerimuotoisissa kristalleissa, kuusikulmiosta palloon saakka.\n\nOrgaanisessa luonnossa kohtaamme symmetrian monissa kasvimuodoissa,\nhavainnollisimmin ja muiden periaatteiden vähimmin häiritsemänä\nkukan kupujen ja lehtien sovittelussa. Eri puulajit ovat enemmän tai\nvähemmän symmetrisesti järjestetyt runkoon nähden, kuten jokainen\nleikkaus kohtisuorasti rungon akselia vasten osoittaa. Mutta mitä\ntulee puun ulkopiirteiden luonteeseen kokonaisuudessaan, ilmaisevat\nerikoisesti havupuut mahdollisimman yksinkertaista muotolakia, jossa\nsymmetria on vaikuttavana ja joka selvimmin näyttää viittaavaan\nlaskevaan ja punnitsevaan ymmärrykseen. Näiden puiden muodon ankaruus\nja matemaattisuus ei millään lailla estä niitä näyttämästä kauniilta,\nvaikka niiden kauneus onkin toisenlainen kuin lehtipuiden. Kuusen\nkartiomaiset, taivasta vasten kuvastuvat piirteet, hoikan hongan\nvoimakas pyrkimys kohtisuoraan taivaalle miellyttävät katsojaa ja\nesiintyvät oivallisena vastakohtana lehtipuiden muodoille. Itse\nsäännöllisyyskin näyttää viittaavan voimaan, joka voittoisesti uhmaa\ntuulten yrityksiä murtaa tai taivuttaa sitä lakia, joka niissä\nvaikuttaa. Mutta samalla ei käy kieltäminen, että näköalassa, jossa\nhavupuut ovat voitolla, on jotakin yksitoikkoista. Rakenteen järkevyys\nja lainalaisuus pistää liiaksi silmään. Havupuu jäykkine asentoineen,\nsäännöllisesti asettuneine oksineen, kärjistyneine latvoineen on\njonkinlaista luonnon rakennustaidetta, joka tosin ankarine ja samalla\njaloine piirteineen on tervetullut vastakohta rehevämmille ja\nvähemmin ankaramuotoisille kasveille, mutta joka kuitenkin vaikuttaa\nyksitoikkoiselta.\n\nOmasta puolestani ja vaikka lapsuudestani saakka olen tottunut\nhavumetsiin, olen sitä mieltä, että havupuiden muodossa on jotakin\nmuinaisaikaista, mikä on jäänyt elämään menneiltä geologisilta\nkausilta, niiltä ajoilta, jolloin maailmaa järjestävä periaate antoi\nkasvien elämälle toisia muotoja, koska kehitys silloin jatkui hiukan\ntoisenlaisissa oloissa kuin nyt.\n\nSanajaloissa ilmenee myös ankara säännöllisyys ja symmetria.\nSanajalkojen tapaiset puut peittivät suuria osia maapalloa\nkivihiilikaudella, ja suureksi osaksi juuri noiden sanajalkoja\nmuistuttavien puiden jäännökset hyödyttävät nykyisen geologisen\naikakauden enimmin kehittyneitä olentoja kivihiilenä. Havupuunmuoto\nesiintyi jurakaudella, lehtipuut vasta sitä seuraavalla liitukaudella.\nMinulla on syytä arvella, että se muinaisaikainen luonne, jolla\nhavupuumetsä vaikuttaa esteettiseen tunteeseen, ei perustu niihin\nmietteihin, jotka ovat lähtöisin geologiasta ja liittyneet havumetsän\nvälittömästi tekemään vaikutelmaan. Olen kuullut ihmisten, joilla ei\nole pienintäkään tietoa geologiasta, sanovan, että havumetsä näyttää\nikivanhalta lehtimetsään verraten. Ihmisellä, joka itse on geologisten\naikakausien muovailutyön tulos, on niin sanoaksemme niiden kaikua\nsielussaan.\n\nSitten muutama sana symmetrian ilmaantumisesta eläinmaailmassa.\nAnkara tasapintainen symmetria ilmenee sädekkäisissä, polyypeissä\nja muissa alhaisemmissa eläinmuodoissa. Korkeammissa eläimissä\ntasapintainen symmetria väistyy viivasymmetrian tieltä. Ihmisvartalo\njärjestyy symmetrisesti kohtisuoran viivan mukaan; tämä antaa sille\nvasemman ja oikean puolen, joissa osat parittain vastaavat toisiaan\nja kaikki viivat ovat symmetrisessä sopusoinnussa. Minun tarvinnee\ntuskin viitata, kuinka erikoisen tärkeää tällainen symmetria\non inhimilliselle kauneudelle. Sen ei suinkaan tarvitse olla\nmatemaattisen tarkka, sellainen yhdenmuotoisuus ja säännöllisyys,\njoka järkkymättömässä kovuudessaan aivan kuin kieltää, että elävä\nelimistö on altis ympäristön vaikutuksille ja on tulos taistelusta\njärjestyksen ja jonkun muun periaatteen välillä, on pikemmin omiaan\nnäyttämään epämiellyttävältä tunteettoman virheettömyytensä nojalla\nkuin miellyttämään. Sellainen kauneus on jäykkä, ja siitä tulee jotakin\nelotonta, koska siinä ei näy jälkeäkään, mikä viittaisi, että elämä on\nollut taistelua alusta alkaen, ja että siellä, missä sitä on, ja missä\nse on rikasta ja täydellisesti kehittynyttä, siellä sen myös täytyy\nilmaista jotakin suvun kärsimystaistelusta ja sen pyrkimyksestä yhä\nkorkeampaan vapauteen.\n\nAntoninilaisella ajalla oli nuorukaisen kauneuden ihanteena Antinous,\nja Antinouksen toinen olkapää on toista hieman korkeammalla. Hyvin\nharvinaiset ovat sellaiset kasvot, joiden oikea puoli on aivan\nsamanlainen kuin vasen. Helleeniläisenkin kuvanveiston kaikkein\ntyypillisimmissä kasvokuvissa, vieläpä juhlallisen kauniilla\nJunollakin, on kasvojen toisessa puoliskossa jotakin erilaista kuin\ntoisessa. Mutta välittömästi silmäänpistävä ei tämä erilaisuus saa\nolla; määrättyjen rajojen yli ei symmetriaa voi häiritä kauneuden\ntai miellyttävyyden siitä kärsimättä. Luulen myös, että tämä mitta,\njoka lähinnä on silmämitta, voidaan jonakin päivänä tarkasti määrätä,\nvaikkei tähän asti ole niin tehty.\n\nNiin viistoon asettunut nenä, että se kohta havaittavassa kulmassa\npoikkeaa kasvojen symmetrian akselista, niin vino suu, että sama akseli\njakaa sen kahteen huomattavasti erilaiseen ja erisuuntaiseen osaan,\nsilmien erisuuruiset ja erimuotoiset aukeamat eivät miellytä, eivät\nanna kasvoille kauneuden, vaan sen vastakohdan leiman. Mikään ei ole\nparemmin omiaan osoittamaan, kuinka läheisessä yhteydessä symmetrian ja\nkauneuden periaatteet ovat, mistä ei kuitenkaan seuraa, että symmetrian\nperiaate olisi kaikissa suhteissa tai tapauksissa tärkein. Se väistyy\nenemmän tai vähemmän syrjään niinkin pitkälle, että se piilee vain\nsalaisena eräissä määrätyissä oloissa, joita tuonnempana käsittelen.\nVoipa melkein sanoa, että sen laita on samoin kuin painolain, joka\nvaikuttaa kaikkialla, mutta ei yksinään ja joka näennäisesti tuntuu\nvoitetulta jalan noustessa, tykinkuulan kulkiessa ratansa alkuosaa,\nleivon kohotessa taivaille ja näyttäessä hetkisen lepäävän ilmassa\nsiipiensä varassa tai irti päässeen ilmapallon nuolennopeasti kiitäessä\npilviä kohti.\n\nSymmetria on yleinen periaate, mutta vain yksi niistä, jotka\nvallitsevat ja vaikuttavat maailman rakenteessa. Se vaikuttaa\notaksuttavasti pienessä ja kaikkein pienimmässä, atomien yhtymisessä\nmolekyleiksi; ehkä se vaikuttaa myös kaikkein suurimmassa maailmojen\nainejoukkojen jakelussa, vaikkemme voikaan sitä nähdä, koska me, maamme\nja aurinkokuntamme, olemme vain häipyvän pieni piste kokonaisuudessa,\njota emme voi tajuta. Jos kuvittelisimme olevamme niin suuressa\ntemppelissä, ettemme edes kaukoputkella saattaisi nähdä muuta kuin\naivan pienen osan asemapintaa, joka kuuluisi jollekin temppelin\nsadoista pilareista, emme älyäisi mitään symmetristä sen rakenteessa,\nvaikka temppeli olisikin rakennettu symmetriselle alalle ja olisi\nsymmetrinen suuremmilta osiltaan.\n\nOman helposti katseella tajuttavan pikku kotinsa seinien sisäpuolella\nihminen vaistomaisesti haluaa nähdä symmetrian sovellettuna niin\nlaajalti kuin olosuhteet ja mukavuus myöntävät. Eri makusuunnat\nja muodit seuraavat toisiaan eivätkä asetu samalle ystävälliselle\nkannalle symmetrian periaatteeseen nähden. Eräinä aikoina ilmenee\nliioittelua, joka pyrkii tekemään symmetriasta kaikkien muiden\nperiaatteiden tyrannin, — niiden, joilla on oikeus vaikuttaa\nkauniin maailmassa. Silloin voi ruhtinaan päähän pälkähtää rakentaa\npääkaupunkinsa levitetyn viuhkan muotoiseksi, jonka säteet yhtyvät\nkeskellä ruhtinaallisen palatsin porttia. Silloin voi kuninkaan mieleen\njuolahtaa sovittaa ankaran symmetrisesti rakennetun linnansa ympärille,\nniin kauas kuin silmä kantaa, symmetrisiä, matemaattisten kuvioiden\nmuotoisiksi leikattuja puita ja niittyjä, symmetrisesti asetettuine\nkuvapatsaineen, suihkulähteineen, pengermäportaineen, joita kaikkia\nsuorakulmaisesti leikkaavat puistokujat, ja näillä ovat puiden latvat\nleikatut saman mallin mukaan, muistuttaen jättiläismäisiä krenatöörejä,\njotka on komennettu riviin ja joiden asennosta ja puvusta korpraali\npitää tarkkaa huolta.\n\nKun astuu näin ympäröidyn linnan sisäpuolelle, huomaa huonekalut ja\nsisustuksen järjestetyiksi yhtä armottoman säännöllisesti, ja se\nantaa sisäpuoliselle loistolle jotakin jäykän juhlallista, kylmää ja\nvärikkyydestä huolimatta yksitoikkoista.\n\nSitten toinen aika pitää tätä makua sietämättömän sortavana ja\nmakuvallankumouksella murtaa kahleet, joita isät ovat kantaneet tahtoen\nniillä nuoretkin sitoa. _A bas l'ancien régime!_ Alas Versailles!\nSiperiaan tuo kauhea, hirmuvaltainen symmetria!\n\nJäykästä ympäristöstä tehdään nyt salomaita, mutta viljeltyjä\nsalomaita, missä luonto ja puutarha-arkkitehtuuri viettävät tavallaan\nsovintojuhlaa, ja sisällä huoneissa ripustetaan seinille maalauksia\nja koristeita niin, että saa oikein uskoa tyranni Symmetrian vallan\nkukistuneen ja vapauden ajanjakson lopultakin koittaneen kirvoitetulle\nmaailmalle. Tuolit ja sohvat siirretään kauemmas seiniltä ja sovitetaan\nsellaiseen asentoon, missä epäjärjestys, viihtymys, mukavuus ja joskus\nepämukavuuskin vaikuttavat yhdessä. Mutta tuo pannaan julistettu\nsymmetria on siellä kuitenkin! Sen yksinvalta on murrettu, mutta\nse pitää nyt perustuslaillista valtikkaa ja muistuttaa viisaita\nperustuslaillisia hallitsijoita siinä, että se käyttää rajoitettua\nvaltaansa ilman suotta korostettua mahtikieltä.\n\nJos vinoon sovitetusta sohvasta katselee kattoa, huomaa siellä\nreunuksen ja siihen kuuluvan koristelun, missä sitä on, symmetrisesti\njärjestetyksi. Keskellä kattoa tai lähellä keskikohtaa huomaamme\nkoristellun pinnan, jonka matemaattisen tarkasti määrätystä keskuksesta\nriippuu tavallisesti symmetrisesti muovaeltu kruunu tai lamppu. Jos\nseinät ovat maalatut, noudattaa maalaus symmetristä mallia; jos ne\novat paperoidut, on näissä papereissa säännöllisesti, lähemmin katsoen\nehkä symmetrisestikin järjestettyjä kuvioita. Ovi- ja ikkunaverhot\nvoivat ehkä laskea hiukan leikkiä symmetrian periaatteesta, mutta eivät\nkuitenkaan sitä riko. Mattojen kuvioissa tai väripinnoissa kuvastunee\nmyöskin jonkinlaista symmetriaa. Ovenpeilit ja niiden välipinnat ovat\nmyös symmetrisesti järjestetyt.\n\nVapaudesta iloitsevien symmetrian vastustajien, jotka asuvat\ntuollaisessa kodissa, täytyy tarkemmin harkittuaan myöntää, ettei\nheidän ole onnistunut perustaa tasavaltaa, jonka presidenttinä\nolisi epäsymmetria, vaan lainalainen monarkia, jonka alueella he\novat symmetrian vapaita alamaisia. Ja kun nämä alamaiset hankkivat\nitselleen uusia seinäpapereita tai mattoja, on hyvin mahdollista, että\nniiden mallit on piirtänyt jokin työnjohtaja, saatuaan niihin aiheen\nkuvakiikarista, siitä symmetrian välikappaleesta, jonka _Brewster_\nEdinburgissa keksi v. 1817, sylinteristä, jonka pohjalla on muutamia\nlasinpalasia tai kukanlehtiä, niin että nämä eräitten sinne asetettujen\npeilien avulla voivat esittää loputtomasti symmetrisiä kuvioita, jotka\nvähänkin pudisteltaessa muuttuvat toisiksi, yhtä symmetrisiksi. Lisään\nepäileväni, että mikään symmetrian vihaaja viihtyisi sellaisessa\nkodissa, jossa äsken osoittamani symmetriset kohdat saisivat väistyä\nepäsymmetristen ja aivan säännöttömien tieltä. Luulenpa melkein, että\nhän silloin menisi päästään pyörälle.\n\nSymmetrian merkitys selviääkin parhaiten, jos kuvittelemme sen\ntäydellisesti pannaan julistetuksi, niin että sen sijalla olisi sen\nvastakohta, epäsymmetria; että se poistettaisiin esim. porteista,\novista ja ikkunoista, jolloin niissä kohtisuoran keskiviivan toisella\npuolen olisi pelkkiä käyriä, toisella pelkkiä suoria viivoja; että\nse olisi poissa myös peilien ja taulujen kehyksistä, katoista ja\nlattioista. Minkä näköinen olisi kirkko, jonka pituusakselin toisella\npuolen olisi gootilaista arkkitehtuuria sen ylevässä korkeudessa ja\nrakenteellisessa johdonmukaisuudessa ja toisella vallatonta rokokoa?\n\n\n\n\nVII.\n\nSYMMETRIA.\n\n\nTänään minun on tehtävä lisäys siihen, mitä edellisessä luennossani\nlausuin symmetrian merkityksestä esteettisenä periaatteena. Viime\nkerralla käsittelin symmetrian esiintymistä luonnon epäorgaanisissa\nja elimellisissä muodostumissa sekä sitä tärkeyttä, mikä sillä on\nornamentiikassa ja kodin järjestelyssä. Huomautin, että symmetria\nkuuluu matemaattisesti miellyttävän alaan, niin sanoaksemme kauniin\nperustaan, jolle kohoaa kerroksia, missä tulee esille toisia,\nhenkisempiä ja vapaampia periaatteita. Mutta kuten rakennuksen\nperuspinnalla on jonkun verran vaikutusta rakennuksen koko\nsuunnitteluun, samoin on symmetrian vaikutusta enemmän tai vähemmän\nhuomattavissa kauniin ja taiteen kaikissa ilmenemismuodoissa.\n\nRakennustaiteessa on symmetrian valta vielä ilmeisempi kuin minkään\nmuun periaatteen. Ei minkään muun taiteen luonne, musiikkia\nlukuunottamatta, ole niin matemaattinen kuin rakennustaiteen. Se\nkaunis, mikä siinä ilmenee, piilee kokonaan periaatteissa, joita\nsaattaa mitata mittanauhalla.\n\nSe noudattaa massojen jaossa symmetriaa, ja jos se joskus jättääkin\nsymmetrian syrjään juuri tässä suhteessa, johtuu se pakosta, kuten\nkeskiaikana, jolloin linnat ja linnoitukset rakennettiin ahtaille ja\nepäsäännöllisesti muodostuneille vuoritasangoille, joiden ääripiirteitä\nlinnanmuuri seurasi, kaiken ollessa sovitettuna enemmän sitä varten,\nettä voitaisiin piirittäviä vihollisia vastustaa, kuin sitä varten,\nettä se näyttäisi kauniilta. Mutta sellaisen vuorilinnoituksen kaikissa\nyksityiskohdissa tulee kuitenkin esille se symmetria, jota sen\nmassanjaossa kaivataan. Pystysuora viiva, joka jakaa sen portin ja sen\nyläpuolelle kiinnitetyn vaakunan kahteen osaan, osoittaa näissä osissa\ntäyttä symmetriaa. Sama koskee torneja, ikkunoita, linnankappelin\njulkisivua, missä kappeli on, tämän sisustaa, joka on symmetrinen\npituusakselin mukaan, ynnä ritarisalia.\n\nRakennustaiteellinen symmetria saatetaan, rakennuksen pääosiinkin\nnähden, rikkoa myös ilma pakkoa, pelkästä mielivallasta, esteettisen\ntunteen siitä kärsimättä, mutta vain pienissä rakennuksissa, mieluimmin\npuusta, joissa ei ole mitään jykevää, ja joita katsellessa siis emme\ntunne, että ainejoukkioiden pitäisi olla tasapainossa. Tällaista\nrakennusta katsellessa tajuamme kuitenkin, että sääntöä vastaan on\nrikottu, mutta mielikuvitus sekaantuu asiaan sovittavana ja herättää\nkäsityksen siitä, että kun matemaattisesti miellyttävä, joka sentään\non vain kauniin alkeellinen muoto, on tässä uhrattu, on sillä tahdottu\nvain antaa rakennuksen sisustalle vienompi viehätys, rikkaampi\nvaihtelevaisuus, suurempi viihtymys.\n\nKun katselemme toisen sivustan ylle pystytettyä pientä tornia,\njolla ei ole vastinetta toisessa, kun katselemme erisuuruisten\nvälimatkojen päähän sovitettuja ullakkoikkunoita, epäsäännöllisesti\nsijoitettuja parvekkeita ja ikkuna-ulkonemia, kuvittelemme, että\nkaikki tämä ulkonainen epäsäännöllisyys on luonut sisälle monta\nkaunista valovivahdusta, varjon ja hämärän vaihetta, monta hupaisaa\nkomeroa kotityötä ja juttelua varten, joten symmetrian periaatteen\nrikkominen runsaasti korvautuu. Ja sitä mieltä olemme vielä enemmän\nsenkin takia, ettei tuolla pienellä talolla ole samoja vaatimuksia\nkuin kreikkalaisella temppelillä, gootilaisella tuomiokirkolla\ntai kuninkaallisella palatsilla. Se ei pyri olemaan suuri\nitsenäinen kokonaisuus, vaan pikemmin on vain pieni sointu siinä\nluonnonsymfoniassa, jota huvilan tai maatalon ympärillä leviävä maisema\nsilmälle tarjoo.\n\nMitä taas suuriin muistomerkillisiin rakennuksiin tulee, valtaa mielen\nniitä katsellessa aivan toinen tunne. Suuret massat, joissa ei esiinny\nsymmetriaa eikä sen vuoksi tasapainoakaan, vaikuttavat ihmismieleen\nenemmän tai vähemmän kauhistuttavasti: niistä huokuu tuo _horror_, joka\ntarttui roomalaiseen, hänen joutuessaan hurjan alppiluonnon keskelle.\nJos tätä tunnetta tarkemmin esitellään, tullaan siihen tulokseen, että\nsen kanssa on mitä läheisimmässä yhteydessä maailmanjärjestyksen tunne,\nettä se on niin sanoaksemme esi-isiltä peritty kauhu sitä kaaosta,\nsitä sekasortoa kohtaan, josta maailmoita luova järki on nostattanut\nsopusointuun pyrkivän ja ikävöivän maailman.\n\nVaikka muuten en erikoisesti pidäkään niistä selityksistä, jotka\nHegelin ja _Vischerin_ aate-estetiikka antaa esteettisistä ilmiöistä, on\nse kuitenkin aivan minun käsitykseni mukaista, kun Vischer sanoo, että\nrakennustaiteen aate, siinä määrin kuin se ilmenee monumentaalisissa\nrakennuksissa, pyrkii symboolisesti kuvaamaan maailmankaikkeutta, ja\nettä sellainen rakennus on kaunis, kun se luo pienoismaailman, —\nruumiillistaa hyvin järjestetyn kokonaisuuden aatteen, kosmillisten\nvoimien elävän, sopusointuun perustuvan vuorovaikutuksen.\n\nEräs näistä kosmillisista voimista, jonka tajuamme joka hetki\neläessämme, on painovoima. Painovoiman kanssa symmetria epäilemättä\non mitä lähimmässä yhteydessä, ja kun tunkeudumme syvemmälle\nluonnon salaisuuksiin kuin meidän tähän saakka on onnistunut, niin\nhuomaamme, uskallan ennustaa, että kun itse luonto niin paljon\nluopi symmetrian lain mukaan, symmetrisesti järjestellessään\natoomit niitten kemiallisissa yhdistyksissä, lumihiutaleet pieniksi\nkristalleiksi, samoin kuin elävien olentojen jäsenrakenteen, niin\nvaikuttaa tässä kosmillinen laki, vetovoima, painolaki, yhdessä sen\nesteettisen lain kanssa, joka vallitsee maailmankaikkeudessa ja vastaa\nkaikuna ihmissielussa. Ihminen, joka roomalaisen runoilijan sanoja\nkäyttääksemme sai pystyssä asennossaan Jumalalta käskyn kohottaa\nkatseensa korkeutta kohti ja katsella tähtiä, ihminen, jonka, kun hän\nei lepää, on aina sovitettava symmetristä jäsenrakennettaan tasapainoon\npystysuoran akselin ympärille, on siis alinomaa kosketuksissa painolain\nkanssa, ja hänellä on vaistomainen tunne siitä, miten tärkeätä\nsymmetria on sille ja hänen omalle turvallisuudelleen.\n\nSiitä johtuu tuo _horror_, kauhu, joka voi vallata hänet, kun hän\nnäkee suuria, maanpintaa painavia ainejoukkoja, sellaisia kuin\nHimalajan tai Alppien tunturit, joissa ei ilmene tasapainoa eikä\nsymmetriaa. Nuo vuorijoukkiot ovat tosin pienen pieniä verrattuina\nkiertotähtemme omaan ainepaljouteen, mutta se ajatus, vaikkapa se\nolisikin katselijan mielessä, ei kuitenkaan ole välittömästi käsillä\ntarkastelun ensi hetkellä. Epäsymmetriset ainejoukkiot, jotka eivät ole\ntasapainossa keskenään, näyttävät hänestä uhkaavan maailmankaikkeuden\npystyssäpysymistä tai ainakin olevan muistona ajoista, jolloin käytiin\nne taistelut, mistä tämä maailmanjärjestys on tuloksena. Ja ihmisen\nkauhuun niitä katsellessa on oma oikeutuksensa, sillä sellaiset\nainejoukkiot, olkoot ne kuinka pieniä hyvänsä itse maan massaan\nverrattuina, ovat kuitenkin osaltaan syynä siihen, että maan painopiste\non siirtynyt sinne, missä se on, ja jos pohjoisnavan tienoille nousisi\nyhtä painava jäävuorijoukko, järkkyisi nykyinen merenpinta paikaltaan\nja nousisi meidän seuduillamme ehkä satakin jalkaa.\n\nJos seisomme ihmiskäsien pystyttämän valtavan rakennuksen edessä,\nvain niin kaukana, että saamme kokonaiskäsityksen sen korkeudesta\nja pituudesta, ja jos ympärystä muutenkin on ahtaasti rajoitettu\neikä siinä näy mitään esinettä, joka korkeuden ja massan puolesta\nvoisi kilpailla puheenaolevan rakennuksen kanssa, vaikuttaisi se\npainostavalta ja uhkaavalta, mikä olisi laadultaan jollei määrältään\nsamanlaista kuin alppimassain vaikutus roomalaisiin, elleivät nämä\nrakennemassat olisi niin järjestettyjä, että ne symmetrisinä pitävät\ntoisiaan tasapainossa ja osoittavat siten olevansa suunnitellut ja\nrakennetut kosmisten lakien ja inhimillisen tasapainon oman vaatimuksen\nmukaan. Jos Eiffel-tornissa olisi kohtisuoran keskiviivan toisella\npuolella kiinteätä massaa, toisella verkkomainen, ilmava kudos hoikkia,\nmatkan päästä hämähäkin seitin kaltaisia rakenteen osia, ja jos\ntornissa vain toisella puolella olisi ulkonemia, joita painaisivat\nNotre-Damen korkuiset vahvat tornit, olisivat sen tasapainosuhteet\nainakin katsellessa kumotut, samoin kuin sen symmetria, ja torni\nuhkaisi kaatua palasiksi. Samoin käy, jos se olisi rakennettu\nvinoksi, kuten Pisan ja Bolognan kaltevat tornit, nuo ilkeät näytteet\nrakennustaiteen ilveilystä.\n\nNyt esitetty riittänee osoittamaan, miksi monumentaalinen rakennustaide\non vaistomaisesti johtunut seuraamaan symmetrian periaatteita\nrakennuksen päämassoja soviteltaessa. Kosmilliset lait ynnä ihmiselle\nhänen ruumiinrakenteensa perusteella luontainen tietoisuus symmetrian\nyhteydestä näiden kosmillisten lakien kanssa ovat tämän seikan\nsyvimpänä pohjana, samoin kuin tämä tasapainon periaate pakottaa\nnoudattamaan symmetriaa yksityiskohdissa, kuten oviaukkojen, ovien ja\nikkunoiden sovittelussa ja niiden viivoja suunnitellessa.\n\nSiitä merkityksestä, joka symmetrialla on plastiikassa, puhuin\njo edellisessä luennossani. Toiset, sielullisemmat periaatteet\nvaikuttavat tässä tuntuvasti symmetriaa vastaan, sitä kuitenkaan\nkumoamatta. Ei mikään esteettinen periaate kumoa toista, vaan asettaa\nsen vain taustalle tai verhoo sen, kuten luonnonlakikaan ei kumoa\ntoista. Plastiikassa on symmetrisellä asennolla sama tehtävä kuin\nn.s. perusasennolla voimistelussa. Perusasennosta lähtevät kaikki\nvoimisteluasennot, symmetrisestä kaikki plastilliset. Plastillisesti\nruma on jokainen asento, jota ei välittömästi tai muutamalla harvalla\ntempulla saa palautetuksi pysty- tai vaakasuorasti symmetriseen.\n\nKun luennoissani ehdin taidehistorian ja erikoisesti kuvanveiston\nalalle, saanen valaista tätä seikkaa esimerkeillä. Tässä tahdon\nvain huomauttaa erästä kohtaa, jolla on jonkun verran merkitystä\naate-estetiikan kannalta:\n\nNotkean ihmisruumiin voi sovittaa asentoihin, jotka ovat symmetrisiä,\nmutta silti rumia. Tämä todistaa, ettei symmetria ehdottomasti ja\nkaikissa oloissa edistä kauneutta. Sisällys- eli aate-estetiikka,\njoka edellyttää henkistä sisältöä kaikessa kauniissa, siispä myös\nmuotokauniin yksinkertaisimmissa, alkeellisimmissakin aineksissa,\nmatemaattisesti miellyttävässä, pitää symmetriaa voimien sopusointuisen\ntasapainon ja niiden terveellisen levon alkeellisimpana ilmauksena.\nMutta jos menemme sirkukseen tai Tivoliin, missä esiintyy\nvoimistelutaitureita, saamme nähdä seurueen hennompien ja notkeampien\njäsenien olevan harjoitettuja näyttelemään ihmisruumista symmetrisesti\nmuodostuneena myttynä, jossa kasvot paisunein suonin ja liikarasitusta\nilmaisten kurkistavat jostakin aukosta polvien tai pohkeitten välistä.\nMikäli lihaksia voi erottaa, esiintyy näissä, sitä mukaa kuin niiden\npalvelusta tarvitaan, sellaista jännitystä, joka viittaa asennon\nepäluonnollisuuteen ja piakkoin ilmenevään tuskallisuuteen. Meissä\non se tunne, että voimistelija voi pysyä siinä vähän aikaa, mutta ei\nkauempaa, siitä kärsimättä.\n\nTässä on meillä symmetriaa, jolta on riistetty sen aatesisällys:\nvoimien sopusointuinen tasapaino ja kokonaisuuden lepo. Symmetrian\naistimukseen, joka muutoin sinänsä miellyttäisi, tulee lisäksi\nväärinkäytetyn voiman ponnistuksen, epäsuhtaisen olotilan vaikutelma,\nsanalla sanoen: sen vastakohta, mitä symmetria itsessään ilmaisee.\nSymmetrian havaitsemisen lisäksi tulee sen asennon tekemä vaikutus,\njoka riistää ruumiilta sen jalouden, luonteenomaisesti ihmisellisen,\nja antaa sille jotakin hirviömäistä, mikä puuttuu useimmilta alemmilta\neläintyypeiltä. Tuollainen näytös on jonkinlaista ihmisruumiin\nhäväisemistä, tarkoitan tietysti esteettistä häväisemistä; se ei\nloukkaa sitä, mikä on kaikkea estetiikkaa korkeampaa, nimittäin\nmoraalia, vaan ilmaisee, kuinka notkeita ihmisen lihakset ovat, mutta\nmuutamien silmille se on kuitenkin ehdottomasti vastenmielistä,\nja heistä se suosio, jota katselijat osoittavat temppuilijalle,\nnäyttää todistavan, ettei Eurooppa, kun se pian jättää taakseen\nyhdeksännentoista vuosisadan, ole vielä päässyt raakalaisuudesta.\nJos tällaisia temppuja olisi näytetty Alkibiadeen maanmiehille ja\naikalaisille, jotka itse olivat kehittäneet ruumiittensa kauneutta\nesteettisellä voimistelulla ja niiden sotakelpoisuutta aseleikeillä,\nolisi temppuilijaa kaiketi kehoitettu esittämään taitoaan\npersialaisille tai nubialaisille, mutta ei Ateenassa.\n\nJos nyt siirrymme maalaustaiteeseen nähdäksemme, onko symmetrialla\nmerkitystä tässäkin taidelajissa, joka itse olemukseltaan on\nvapaampi kuin mikään muu ja jossa esiintyy luontainen vastakohta\njäykän matemaattiseen, ankaran ja kireän säännölliseen, niin\nhuomaamme, että symmetrialla täälläkin on tehtäviä. Näin on laita\netenkin rakennustaiteellisessa maalauksessa, missä maalaustaide\nesiintyy rakennustaiteen avustavana sisarena ja sen tehtävänä on\nkoristaa seinäpintoja rakennustaiteellisessa, symmetrian periaatteen\nmukaan muovaellussa kokonaisuudessa. Tällöin saattaa maalaus, joka\nselvästi asettuu riippumattomaksi symmetriasta ja ehkäpä aivan\ntietoisesti pyrkii sitä uhmailemaan, jopa tuntua vastenmieliseltä\nsellaisesta katsojasta, joka muutoin ja taulumaalauksia katsellessaan\nkohtelee mielipahalla jokaista taiteilijan tietoista yritystä\njättää mielikuvituksensa symmetrian säännön ohjattavaksi.\nRakennustaiteellinen, monumentaalinen maalaus kunnioittaa ja sen\ntäytyykin kunnioittaa symmetriaa, mutta sellaisella tavalla, joka ei\norjuuta mielikuvitusta.\n\nLäheisessä sukulaisuudessa tämän maalauslajin kanssa on mytologinen\nja uskonnollinen maalaus. Mytologiselle katsantotavalle ja kuluneina\nvuosisatoina uskonnollisellekin oli se maailma, jonka ihmisen katse\nsaattaa käsittää, aivan kuin rakennustaiteellinen kokonaisuus, jonka\neri kerroksissa asuivat hierarkisesti järjestetyt olentoluokat: alinna\ntuonela, sen yläpuolella maa taivaan suojeluksessa elävine ihmisineen,\nsen päällä ilmapiiri ja maailmaa valaisevien valojen radat, sen\nyläpuolella taivaan kansi ja taivas, jossa asuu Jumala taivaallisine\nsotajoukkoineen.\n\nJos siis maalauksen tulee symboolisesti ilmaista ylimaallisen ja\nmaallisen yhteys, niin mikäpä silloin on lähempänä kuin että tätä\nmaailmanrakennetta perusaatteena pitäen annetaan taivaan avautua ja\ntaulun pystysuoran keskiviivan tienoilla näytetään Isä Jumala, Kristus,\nneitsyt Maria, enkeliparvet pilvien yläpuolella maailmaa syleilevässä\nhohteessa ja sitten sen alapuolelle maan päälle ryhmitetään oikealle ja\nvasemmalle ihmisiä, jotka hartaina katselevat taivaallista näkyä. Tästä\njohdutaan pakostakin symmetriseen järjestelyyn.\n\nMuuan Rafaelin kuuluisimpia tauluja, \"Väittely\" (Disputa), esittää\nsaman symmetrisen järjestelyn. Taulun alaosassa, joka kuvaa\nsuorakaiteen muotoisiin ruutuihin jaettua permantoa, on alttari,\njonka kohtisuora keskiviiva jakaa tarkasti kahteen yhtäläiseen osaan.\nAlttarin molemmin puolin ryhmittyy kirkon opettajia ja seurakunnan\njäseniä. Yläosassa, pilvien yläpuolella, istuu juhlallisessa piirissä\npatriarkkoja, apostoleita ja pyhimyksiä symmetrisiin puoliskoihin\njärjestyneinä. Keskellä tämän piirin yläpuolella näkyvät Jesus ja\nMaria, vielä korkeammassa tasossa liitelee oikealla ja vasemmalla neljä\nenkeliä, ja kaikkein korkeimmalla istuu Isä Jumala valtaistuimellaan.\n\nSymmetrisesti järjestettyjä ovat myös Rafaelin \"Josefin ja Marian\nhäät\", \"Parnasso\", \"Heliodoruksen karkoitus\" ja monet muut renesansin\nmestarien mainiot taulut. Minun ei tarvinne lisätä, että symmetria\ntässä on yhtynyt vapauteen, jossa jokaisella olennolla on yksilöllinen\nluonteensa ja itsenäinen asentonsa. Symmetrinen järjestely ei riistä\nniiltä vähääkään niiden persoonallisesta elämästä eikä vaikuta\nharkitulta ja tarkoitukselliselta. Symmetria tuntuu tässä päinvastoin\nluonnolliselta, välttämättömältäkin, koska taideteoksen kokonaisuudella\non maailmanrakenteellinen perusaate ja tämän rakenteen puitteissa\nesitetään taivaan ja maan uskonnollinen yhteys. Jos haluamme nähdä,\nkuinka symmetria huonosti käytettynä voi herättää naurettavan\nvaikutelman, saamme siihen tilaisuuden eräässä kirkossa Guldbrandin\nlaaksossa.\n\nSiellä on taikka muutamia vuosia sitten oli taulu, joka esittää\narvokasta pappismiestä perheineen. Oli sattunut niin, että hänellä oli\nyhtä monta poikaa ja tytärtä. Taulun keskellä on pappi puolisoineen,\nmolemmat ankaran symmetrisessä asennossa. Isän vieressä seisovat pojat,\npituuden mukaan järjestettyinä, niin että pienin on reunimmaisena;\näidin vieressä tyttäret, hekin pituuden mukaan järjestettyinä kaikki\nsamassa perusasennossa, suoraan eteensä katsellen. Kokonaisuudesta\ntulee, niinkuin Rafaelin äsken mainitussa taulussa, symmetrinen,\npyramiidin kaltainen ryhmitys, mutta ei saa vaatia, että se tekisi\ntässä saman vaikutuksen kuin Rafaelin taulussa. Tässä se vaikuttaa\nkoomilliselta.\n\nLaatumaalauksessa, joka esittää jokapäiväistä elämää ynnä kaikkia sen\nsatunnaisuuksia tai mitä niiksi nimitetään, on kuvioiden symmetrinen\nryhmittäminen hullutusta, joka on vastoin tämän taidesuunnan aatetta.\nOlen nähnyt maalauksen, joka esittää maalaispitoja taivasalla,\nelonkorjuun jälkeen, ja jossa juhlivat ja oluttajuovat talonpojat,\nvaimot ja lapset on ryhmitetty symmetrisesti muodostaen pyramiidin.\nSen huipulla seisoo hyväntuulisen näköinen mies, joka tuoppi kädessään\nnäyttää huutavan \"kippis\", ei suinkaan juhlaan osaaottaville, vaan\ntaulua katseleville. Vaikutus on aivan toinen, kuin mitä maalari on\ntarkoittanut. Kaikki näyttää harkitulta ja teennäiseltä, ja suurimpia\nonnettomuuksia, mitä laatukuvalle voi sattua, on se, että siinä huomaa\njotakin teennäistä ja tarkoitettua. Juhlallinen ryhmitys on sitäpaitsi\nepäsuotuisa vastakohta sille vallattomalle ilolle, jota elojuhlan\nesitys tahtoo havainnollistaa.\n\nMutta vaikkapa kuvioitten symmetrinen asettelu onkin ristiriidassa\nlaatukuvamaalauksen aatteen kanssa, vaikuttaa symmetrian aate tässäkin,\nmutta toisella tavalla: valokohtien, varjojen ja väripintojen\nkeskinäisessä sovittelussa sopusointuun, niiden ja taulun huomattavien\nkuvioiden tasapainossa ja lopuksi siinä, että ihmiskuviot ja\nrakennustaiteelliset tai muut maalauksessa esiintyvät kohdat ovat\nsopusoinnussa. Näitä sovitteluja ei taulusta saa puuttua, koska maalaus\nmuutoin menettäisi esteettisen vaikutuksensa, mutta ne ovat sellaisia,\nettä ne itsestään johtuvat taiteilijan mielikuvitukseen, jolloin hän\nsiirtää ne kankaalle ilman tahallisia laskelmia.\n\nKaikki muu symmetria kuin se, josta viimeksi huomautin, on\nkarkoitettava maisemastakin, luonnollisesti lukuunottamatta sitä\nsymmetriaa, mikä itsestään saattaa esiintyä maiseman eri esineissä,\nkuten havupuissa ja muissa kasvimuodoissa. Maisemataululta ei vaadita,\nettä se esittäisi täydellisenä kokonaisuutena sen pienen palasen\nluontoa, jonka se tarjoo, yhtä vähän kuin sitä vaaditaan siltä\nmaisemalta, jonka ikkunasta näemme ikkunanpuitteiden rajoittamana.\nMaisemataulun kehyksillä on sama tehtävä kuin ikkunanpuitteilla: mehän\ntiedämme, että maisemalla on kaihdettu jatkonsa niitten takana ja\ntoisella puolella.\n\nMe emme voi vaatia symmetriaa suurimmaltakaan kappaleelta luontoa,\njonka katseemme ulkoilmassa voi käsittää. Mutta jos joskus kohtaamme\nvivahduksenkin siihen suuntaan, jos esim. näemme näköpiirin molemmin\npuolin tummia toisiansa hyvin vastaavia kallio- tai metsäryhmiä\nja keskellä aukon, joka johtaa sinertäviin etäisyyksiin, vedessä\nkuvastuvan iltataivaan näköpiiriin, niin on epäilemätöntä, että\nsilmä siitä viehättyy ja että nautimme odottamatta esiintyneestä\nsymmetriasta. Asian laita on todella niin, että kun symmetriasta\npoikkeaminen ei miellytä meitä siinä, missä on oikeus sitä odottaa,\nesim. eräissä matemaattisissa kuvioissa ja rakennustaiteen suuremmissa\nluomissa, miellyttää meitä vivahduskin symmetriaan siellä, missä emme\nole sitä odottaneet eikä se näytä teennäiseltä tai haetulta tai ole\nvastoin sitä käsitystä vapaudesta taikka satunnaisuuksien leikistä,\njonka eräitten esineitten ryhmät ehdottomasti herättävät. Sellaisen\nsymmetrian kuin äskenmainitun tapaaminen maisemassa muuttuukin juuri\nsentakia sattumusten miellyttäväksi leikiksi.\n\nEmme odota, jollei satunnaisesti, symmetriaa suurimmiltakaan\nmaisemilta, mitä näköpiirimme voi käsittää, koska me tiedämme, että\nse on vain pieni osa suuresta kokonaisuudesta, jota emme koskaan\nsaa katseillamme mitata. Mutta tässä tulen kysymykseen, jota en ole\nennen nähnyt esitettävän. Eiköhän maallisessa luonnossamme, jos sitä\nkokonaisuudessaan pidämme yhtenä ainoana suurena maisemana, ole juuri\nse symmetria, jota emme sen pikku palasissa voi emmekä halua ottaa\nlukuun? Ja eiköhän vaistomainen käsitys tämän suuren symmetrian\nolemassaolosta ole olentomme pohjalla tyydyttäen meitä, kun pienissä\nluonnontauluissa emme näe muuta kuin symmetrisen kokonaisuuden\nepäsymmetrisiä osia?\n\nVarmaa on, että jos silmä sovitettaisiin jonnekin maailman avaruuteen\nsillä lailla, että se yhdellä kertaa saattaisi nähdä sitä vastaan\nkääntyneen puoliskon kiertotähdestämme ja seurata maata sen pyörivässä\nkulussa auringon ja akselinsa ympäri, voisi se, jos se olisi kyllin\nterävä nähdäkseen näin kaukaa tähän tarpeelliset yksityiskohdat,\nkeksiä silloin melkein symmetrisen järjestyksen olevan vallalla\nkiertotähtemme maisemassa ylimalkaan. Molempien vastakkaisten napojen\nympäri symmetrisesti järjestyneitä, auringonvalossa kimaltelevia jää-\nja lumi-vyöhykkeitä ja niiden välissä erivärisiä ja eriluontoisia\nkasvullisuuden vyöhykkeitä, jotka seuraavat enemmän tai vähemmän\naaltoillen maapallon leveyspiirejä; niinpä nähtäisiin esim.\narktinen kasvisto, joka väreilisi 70:nnen leveysasteen vaiheilla\nvaivaiskoivuineen, nuolipajuineen ja azaleoineen; metsäalue 60. ja 40.\nleveysasteen välillä vaihdellen ulkonäöltään ja näyttäen etelässä päin\naina viheriöitseviä lehtimetsiä. Suurin piirtein esiintyisi tässäkin\nsymmetriaa tai sitä lähentelevää.\n\nSiirryn nyt toiseen alkeellisista kauneuden periaatteista. Se vaikuttaa\nsymmetrian yhteydessä, ollen kuitenkin toisenluontoinen. Tämä periaate\non suhteellisuus. Suhteellisuudella tarkoitetaan sitä seikkaa että\nerilaisia vierettäin ja toistensa kanssa esiintyviä osia tai voimia\nhavainnollisesti voi verrata samaan peruslaittaan; että näyttää siltä\nkuin ne olisivat syntyneet saman suureen kertomisesta tai jakamisesta\ntai ikäänkuin ne mittojensa puolesta olisivat sisäisessä yhteydessä\ntoistensa kanssa. Mutta suhteet ovat monenlaisiapa siitä herää kysymys,\nonko niiden joukossa joku tai joitakuita, joita voisi pitää alkeellisen\neli matemaattisen kauneuden perusmuotoina.\n\nHerbartin oppilas _Zeising_ on monen mielestä keksinyt sellaisen\nsuhdelain, joka oli jo klassillisilla kansoilla tunnettu nimellä\n_kultainen leikkaus, sectio aurea_. Jos suora viiva jaetaan kahteen\nerisuureen osaan siten, että pienempi suhtautuu suurempaan niinkuin\nsuurempi koko viivaan, niin viiva on jaettu kultaisen leikkauksen\nmukaan. Jos suorakaide piirretään niin, että sen lyhyempi sivu\nsuhtautuu pitempään niinkuin pitempi molempien sivujen summaan, on se\npiirretty kultaisen leikkauksen mukaan. Tämä on n.s. irratsionaalinen\n(mitaton) suhde, jota niinkuin halkaisijan suhdetta ympyrän kehään\nei voi numeroilla muutoin kuin likipitäen osoittaa päättymättömällä\nmurtoluvulla, mutta joka riittävän tarkasti, mitä silmämittaan tulee,\nvoidaan ilmaista suhteella 13:21 tai vähemmän tarkasti 8:13 tai 5:8.\nViimeinenkin lukusuhde riittää tavalliselle silmämitalle.\n\nZeisingin keksintö herätti suurta huomiota. Hän itse ja hänen\ninnostuneet kannattajansa luulivat huomanneensa, että luonto niin\nsuuressa kuin pienessäkin seurasi tätä suhdelukua, samoin taide.\nKeksittiin tai luultiin keksittävän kultaisen leikkauksen periaate\nkiertotähtien järjestelmässä ja niiden etäisyydessä toisistaan,\nkristallin rakenteessa, kasvien lehtien asennossa, korkeampien\neläinten jäsenten rakenteessa, aaltoviivassa, sävelissä, plastiikan ja\nrakennustaiteen etevimmissä teoksissa, kuten Partenonin temppelissä ja\nKölnin tuomiokirkossa, sekä maalaustaiteen tuotteissa. Tämä kultaisen\nleikkauksen innostunut hakeminen luonnon ja taiteen kaikilla aloilla\nalkoi kuitenkin herättää epäilyksiä periaatteen pätevyyttä vastaan.\nTehtiin vastaväitteitä, joista muutamat eivät todistaneet mitään, kuten\nesimerkiksi Ungerin väite, että irratsionaalinen suhde ei voi olla\nkauneuden ohjeena siksi, että se irratsionaalinen. Aivan oikea oli\nsitävastoin se väite, että lähtökohdat, joista oli huomattu luonnon ja\ntaiteen noudattavan kultaista leikkausta, usein oli mielivaltaisesti\nvalittu, ja että yhtä pätevistä lähtökohdista päästäisiin toisiinkin\nsuhteellisuussääntöihin. Taiteenarvostelija _Köstlin_, joka ei kuulunut\nintoilijoihin ja epäluuloisesti katseli mainittua haeskelua, huomasi\nkuitenkin, että Zeising oli oikeassa Partenonin temppeliin ja Kölnin\ntuomiokirkkoon nähden.\n\nLuonnontutkija Fechner, joka myöskin kuului epäilijöihin, teki\nmielenkiintoisia kokeita, jotka supistivat kultaisen leikkauksen\nmerkitystä, mutta samalla todistivat, että Zeising todella oli tehnyt\nkeksinnön esteettisten lakien alalla ja että kultainen leikkaus todella\non alkeellisesti kauniin normaalimuotoja.\n\nKokeissaan Fechner noudatti seuraavaa menettelytapaa. Hän teki\nvalkeasta paperista kymmenen suorakaidetta, joiden sivujen suhteet\nolivat erilaiset ja jotka muodostivat sarjan neliöstä, jonka sivut\nsuhtautuivat toisiinsa kuin yksi yhteen, siihen suorakaiteeseen, jonka\nsivut suhtautuvat toisiinsa kuin kaksi viiteen.\n\nYksi suorakaiteista esitti kultaista leikkausta. Tässä kuviosarjassa\nsitä vastaa suorakaide n:o 7. Kaksi muuta suorakaidetta tulee\njokseenkin lähelle kultaista leikkausta. Toista näistä suorakaiteista\nvastaa tässä sarjassa tarkasti n:o 6, toista likipitäin n:o 8.\n\n[Fechnerin suorakaidesarja: n:o 1 (neliö) 1x1; n:o 2: 6x5; n:o 3:\n5x4; n:o 4: 4x3; n:o 5: 29x20; n:o 6: 3x2; n:o 7: 34x21 (kultainen\nleikkaus); n:o 8: 23x13; n:o 9: 2x1; n:o 10: 5x2.]\n\nFechner levitti nämä suorakaiteet ilman minkäänlaista järjestystä\nmustalle taululle ja kysyi hyvin erilaisessa yhteiskunta-asemassa,\neri sivistysasteella ja toimessa olevilta henkilöiltä, ylimmistä\ntai hienostuneimmista käsityöläisiin ja työväkeen saakka, mitkä\nsuorakaiteet miellyttivät heitä enimmän tai mahdollisesti olivat\nvastenmielisiä. Kysymys, mitä suorakaidetta he pitivät kauneimpana,\ntehtiin 347 hengelle, miehille ja naisille; hylkäämistuomio saatiin\n245 hengeltä. Fechner kyseli heiltä jokaiselta erikseen, ettei toisen\nlausunto vaikuttaisi toiseen, eikä ilmoittanut heille, mikä tiedustelun\nvarsinainen tarkoitus oli.\n\nMielenkiintoista oli nähdä, kuinka eri henkilöt suhtautuivat tähän\nkysymykseen. Ainoastaan muutamat valitsivat heti. Heidän joukossaan\noli eräs nerokas nainen, joka kohta, kaikkia silmäiltyään, valitsi\nsuorakaiteen n:o 7, kultaisen leikkauksen suorakaiteen, ja selitti,\nettä neliö tuntui herättävän \"rehellistä, mutta tyhjänpäiväistä\ntyydytystä\". Toiset sanoivat neliötä ikäväksi ja kuivaksi. Toiset taas\npitivät neliöstä, mutta, kuten myöhemmin kävi ilmi, ei sen vuoksi, että\nse olisi näyttänyt heistä kauneimmalta, vaan siksi, että se oli heistä\ntarkoituksenmukaisin.\n\nFechner huomasi sen lisäksi, että hienosti sivistyneet ja\ntaiteentuntijat, vain hiukan epäröityään, valitsivat n:o 7:n.\n\nKyselyn lopputulos oli se, että kolme neljäsosaa kaikista vastaajista,\nmiehet ja naiset jokseenkin tasalukuisina, selitti pitävänsä enimmin\nniistä suorakaiteista, joita tässä esittävät numero 7, 6 ja 8, s.o.\nsiitä, joka vastaa kultaista leikkausta, ja niistä, jotka ovat sitä\nlähinnä, ja että näistä 75 prosentista melkoisesti suurempi osa valitsi\njuuri numeron 7. Muut äänet jakautuivat toisille kuvioille. Vähimmän\nääniä saivat numerot 2 ja 10.\n\nJo tämäkin on merkittävä tulos. Mutta vielä merkittävämpi on hylkäysten\nlopputulos. Noista melkein 300 moitelauseesta ei yksikään miehen\ntai naisen antama sattunut kultaisen leikkauksen suorakaiteeseen,\neikä yksikään moite myöskään kohdannut sitä suorakaidetta, joka on\nkultaista leikkausta lähinnä, ja jota tässä vastaa n:o 8, kun taas\npitkähkö n:o 10 sai yksin osakseen 38 % miesten ja 32 % naisten\nhylkäävistä tuomioista. Naiset osoittautuivat siis hiukan, mutta\nei paljoa lempeämmiksi n:o 10:tä kohtaan. Sitä lähinnä sai neliö\nuseimpia hylkäystuomioita, ja tässä olivat naiset ankarampia. Neliön\nhylkäsi 24% miehistä ja 33 % naisista. Sitä lähinnä moitittiin enimmin\nsuorakaidetta n:o 2.\n\nOlen samaa mieltä kuin tanskalainen esteetikko _Wilkens_, kun hän\npitää tätä tulosta yhtä hämmästyttävänä kuin vakuuttavana. Tässä\non epäilemättä keksitty oikea kauneuslaki, ja tutkimus vahvistaa\nsen, mitä näissä luennoissani olen tahtonut osoittaa, että näet on\nolemassa sellaista, mitä voi sanoa objektiivisesti kauniiksi, ja että\nmakutuomioita voi perustaa yleisiin periaatteisiin.\n\nMutta silti ei saa liioitella sitä merkitystä, mikä kultaisella\nleikkauksella on. Virhe kultaisen leikkauksen periaatetta\nvastaan merkitsee, kuten Fechner itsekin on osoittanut, vähemmän\nkuin symmetrian rikkominen, niillä aloilla näet, missä, kuten\nrakennustaiteessa, symmetria on hyvin tärkeä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVÄRISYMBOLIIKKA.\n\n\nLähinnä edellisissä luennoissani olen koettanut osoittaa, että\nkauneuslakeja on olemassa muotojen, massojen jaon ja suhteiden alalla.\nNyt siirryn koskettelemaan värien maailmaa viitatakseni sielläkin\nvallitseviin kauneuslakeihin.\n\nKielessä ei ole sanoja nimittääksemme niitä suunnattoman monia\nvärivivahduksia, joita on olemassa, yhtä vähän kuin sillä on\nilmaisuvälineitä kuvatakseen kaikkea sitä kauneuden määrää, jota\nvalo ja värit levittävät luomakuntaan. Tavallinen silmä voi hieman\nharjaannuttuaan eroittaa runsaasti 30,000 eri värivivahdusta, ja\nharjaantuneesta värien tuntijasta olisi aivan luonnollista, että\nkutakin tuollaista vivahdusta pidettäisiin itsenäisenä värinä ja että\nsille siis värien sanastossa annettaisiin oma nimensä. Mutta kieli\ntyytyy sisällyttämään ne kaikki vähäiseen määrään ryhmiä, samoin kuin\nvalo-oppikin.\n\nSuuri yleisö tyytyy yhteentoista tällaiseen ryhmään ja puhuu\nvalkoisesta, harmaasta, mustasta, ruskeasta, purppurasta, punaisesta,\nkeltaisesta, oranssista, vihreästä, sinisestä ja sinipunervasta.\nOptillisen tieteen kannalta ovat valkea, harmaa, musta, ruskea ja\npurppura tavallaan muukalaisia. Käytännöllisistä syistä täytynee niitä\nkuitenkin pitää ottolapsiksi hyväksyttyinä värien sisaruspariin. Oikeat\nvärit, ne, joiksi auringonsäde taittuu sateenkaaressa ja prismassa,\novat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja sinipunerva.\nNäitä kuutta valontaittumaa valo-oppi nimittää väreiksi, samalla kun\ntutkija mielellään myöntää, että sielullisessa ja käytännöllisessä\nsuhteessa valkoinen, harmaa ja musta, jotka ovat valonvivahduksia,\nsekä ruskea, joka on sekaväri, ovat oikeutettuja saamaan myös tämän\nnimityksen.\n\nEnnenkuin lähden esittämään niitä kauneuslakeja, joita värien alalla\non keksitty, sallittaneen minun sanoa pari sanaa näistä kunkin\nsuoranaisesta esteettisestä vaikutuksesta ihmisten tunne-elämään.\nTästä vaikutuksesta ei voida esittää mitään lakeja. Mikä arvo\nkullakin värillä sinänsä on esteettiselle rakenteellemme, ei voi\nkäydä selville muulla tavalla kuin kysymällä mahdollisimman monilta\nihmisiltä, mitä he tässä suhteessa tuntevat, ja siinä näyttää\nmielivallalta ja subjektiivisella olevan mitä paras tilaisuus noudattaa\noikkujaan. Niinpä onkin se mielipide hyvin yleinen, että arvostelmat\nyksityisten värien kauneudesta ja merkityksestä tunteelle vaihtelevat\nloppumattomiin, joten tällä alalla ennen kaikkea on voimassa se vanha\nväite, että kullakin on oma makunsa.\n\nMatkustajat, jotka eivät ole syvemmälti ajatelleet asiaa, mutta ovat\nnähneet erilaisia tapoja monien eri kansojen keskuudessa, ovat ennen\nmuita kiintyneet siihen ajatukseen, että tällä alalla vallitsee\nsovittamaton eroavaisuus — että vaikutelmat eri väreistä ovat niin\neriäviä, ettei niitä millään lailla voi johtaa mistään yleispätevästi\ninhimillisestä. Jos matkustaja on huomannut, että musta ei kaikkialla\nolekaan yleisesti käytetty suruväri, että punainen ei kaikkialla\nilmaisekaan sotaista ja toimeliasta, vaan että tulimaalaiset käyttävät\nsitä rauhallisten tarkoitusten tunnusmerkkinä, kun taas valkoinen on\nheidän sotavärinsä, niin hän mielellään tekee sen johtopäätöksen, että\ntämä on mitä mielivaltaisinta, kun hän taas, jos hänellä on kylliksi\nhuomiokykyä, voi eri värien ryhmittämiseen nähden päästä varmuuteen\nsiitä, että se riippuu laeista, jotka ovat yhteisiä kaikille, hyvin\nerilaisillakin sivistysasteilla oleville kansoille.\n\nKuitenkin ovat sielutieteilijät ja fysiologit hyvin taipuvaisia\notaksumaan, että myös kukin yksityinen väri vaikuttaa omalla tavallaan\nsielunelämään, vaikkapa tämän tavan arvostelmia ei voikaan ilmaista\ntäysin tieteellisesti, vaan niihin luonnollisista syistä tuleekin\nsymboolinen luonne. Eriäväisyydet näiden arvostelmien välillä he\nselittävät johtuviksi vaikutuksista, jotka niihin liittyvät ja joihin\nmyöhemmin kajoan.\n\nUskon esteetikkojen ja fysiologien olevan oikeassa siinä, että\njotakin yleispätevää voidaan sanoa myös yksityisten värien\nvaikutuksesta ihmiseen, olkoon hän eurooppalainen, neekeri, intiaani\ntai japanilainen. Mitä kuuteen spektriväriin tulee, olen omasta\npuolestani varma siitä, että sininen ja vihreä, nämä erikoisesti\nkosmilliset värit, ne, joihin taivas, meri ja maa silmissämme\npukeutuvat, vaikuttavat aivan toisin kuin esim. punainen ja keltainen,\nherättävät toisen sielullisen tunnelman kuin ne, vaikkapa ei muusta\nsyystä kuin siksi, että me olemme tottuneet näkemään suunnattomia\npintoja edellisten värien peittäminä, kun toiset taas esiintyvät\nsatunnaisemmin. Ei liene liioittelua siinä otaksumassa, että joka\nvärillä on oma tunnesävynsä. Niinpä värit ovatkin kaikkina aikoina ja\nkaikkien kansojen keskuudessa olleet sieluntunnelmien symbooleina.\nMielenkiintoista lienee luoda ohimennen katsaus tähän värisymboliikkaan.\n\nAloitan valkoisesta ja mustasta. Fysiikan tutkijat sanovat puhdasta\ntaittumatonta valoa valkoiseksi ja käyttävät tätä sanaa siis toisessa\nmerkityksessä kuin esteetikot, maalarit ja yleisö, kuitenkin\nhiukan liittyen heidän kielenkäyttöönsä, sillä heistäkin ovat valo\nja valkoinen väri läheistä sukua. Jälkimäinen on kuin edellisen\naineellistumus ja pimeän vastakohta.\n\nSymboolisesti on valkoinen sielullisen puhtauden ja ylevyyden, sielun\nrauhan ja henkisen kirkkauden ilmaisuna. Lapsen sielullinen puhtaus on\nviattomuutta, aikuisten siveyttä, vilpittömyyttä, totuudenrakkautta.\nSenvuoksi puhutaankin viattomuuden valkoisuudesta, ja valkoista\nliljaa pidetään viattomuuden vertauskuvana. Morsiamen valkoinen puku\non siveyden tunnusmerkki. Sitä käyttivät roomalaisten kesken kansan\nluottamukseen vetoavat politiikot hakiessaan virkapaikkoja. Muistona\ntästä meillä on vielä _kandidaatti_, joka johtuu sanasta _candidus_,\nvalkoinen.\n\nKansat, joille ryhdin ja liikkeitten jalous on ollut ominaista,\novat käyttäneet valkoisia päällysvaatteita mieluummin kuin muita.\nRoomalaisten _toga_ oli valkoinen, arabialaisen ja hindun vaipat\nsamoin. Katolisen papin puku on valkoinen, kun hän toimittaa virkaansa;\nanglikaaninen pappi lukee, valkoinen pitkä kuoripaita yllään, rukouksen\nennen saarnaa; itse saarnaa varten hän pukeutuu mustiin. Rukous vaatii\nylevämpää asentoa kuin saarna. Rukouksessa anova kääntyy suoraan\nJumalan puoleen ja asettuu hänen kasvojensa eteen; saarnatessa hän\nkääntyy kansaan, ja silloin hänen puheessaan voi tulla esille lämpöä,\njoka rikkoo ryhdin tasapainon ja sopusoinnun. Valkoinen väri voi sen\nvuoksi paremmin kuin musta vertauskuvallisesti liittyä rukoukseen.\n\nValkoisen vastakohta on musta, niin sanoaksemme ruumiillistunut pimeys.\nEsteetikko _Köstlin_ lausuu mustasta:\n\n\"Se on synkkä vieras, joka näkyy tunkeutuneen valon ja värien maailmaan\nkuin varjojen valtakunnan hirviö. Se on kaiken valo- ja väri-ilon\nvarsinainen tuho, se on elämän hauta. Se ikäänkuin hiillyttää elämän\nja jättää jälkeensä vain elottoman pohjasaon; se on olemassaolon\nvihollinen, kamalasti uhkaava ja harjoittaa pimeässä hävitystyötään.\nMusta on kauhun väri, vihan, salajuonten, murhan, leppymättömän\nvihollisuuden, sydämettömän julmuuden väri, pahan, helvetillisen,\npirullisen väri. Mustalla on runoutensa, mutta se on hirmun runoutta.\"\n\nOmituista on kuulla tällaista omaan aikaamme kuuluvan miehen\ntunteenpurkausta — miehen, joka itse on käynyt mustiin puettuna,\nnähnyt joka päivä ympärillään mustiin tai sitä lähellä oleviin väreihin\npuettuja ihmisiä, nähnyt mustiin puetun papiston toimivan kirkossa\nja nähnyt mustia ruumisvaunuja, ruumisarkkuja ja hautajaissaattoja.\nTuntuu siltä kuin Rigveda-ajan mies puhuisi hänen sanoillaan. Hänen\nkäsityksensä mustasta on aivan sama kuin Rigveda-ajan laulajain\nkäsitys pimeydestä, johon he eivät sekoittaneet yötä. Musta pimeys oli\narjalaisista esi-isistämme 1,000 vuotta e.Kr. juuri samaa, mitä Köstlin\non lausunut. Sen sijaan oli yö heistä jumalallinen olento, joka tähtien\nvalolla ja kuun loisteella ja vahvistavalla unella virkisti pimeyden\nkauhujen ahdistamia ihmisiä. Rigveda-arjalaisten käsitys onkin sama\nkuin kaikkien kansojen, ei yksistään luonnonkansojen, vaan muidenkin.\nKostiin on epäilemättä oikein esittänyt mustan värin tunnesävyn.\n\nFechner huomauttaa, että meidän eurooppalaistenkin kesken, jotka\npukeudumme mustiin tai tummiin vaatteisiin, ja joille musta on käynyt\ntavallaan pyhäksi, kukaan ei varmaankaan haluaisi asua huoneissa,\njotka olisivat maalatut kauttaaltaan mustiksi ja sisustetut yksinomaan\nmustilla huonekaluilla. Eivät edes luostarin komerot ole mustia, vaan\nvalkeita, vaikka musta, joka ei kiinnitä silmää katselemaan, tuntuisi\nparhaiten sopivan hartaaseen mietiskelyyn. Valkeilla kirjaimilla\nmustalle paperille painetut kirjat sopisivat ehkä manalan kirjastoon,\nlautturi Karonin kirjahyllylle, jos hänellä se on, mutta niillä on\nehdottomasti pelottava vaikutus eläviin ihmisiin. Jos lapset saisivat\nnoudattaa omaa mieltänsä, eivät he varmastikaan valitsisi mustia\nvaatteita, kun toisia olisi saatavissa, eikä nuorisokaan. Samoin\nmenettelisivät luonnonkansat.\n\nSiitä huolimatta on musta väri yhä enemmän vallannut itselleen\nsuosiota eurooppalaisten kansojen kesken. Tässä näemme esimerkin\nmielleyhtymien voimasta. Musta on, kuten Kostiin sanoi, synkkä\nvieras, jonkin elämälle ja elämänilolle vastaisen vertauskuva. Näin\nollen tulee mustasta kuoleman arvoituksen symbooli ja, kun vainajia\nsurraan, heihin kohdistuvan murheen tunnuskuva. Tätä mielleyhtymän\nraivaamaa tietä eurooppalaiset ovat joutuneet siihen, että he surua ja\nkuolemassa piilevää arvoitusta merkitsemään käyttävät samaa väriä, joka\nalkuaan luonnolliselle mielelle kuvastelee kamalaa ja pahaa. Siinä on\nristiriita, kun ajattelemme, että kristillisen mielialan mukaan kuolema\nvoi olla voitto ja kauneuden ja elämän alkukotiin johtava portti.\n\nÄlköön senvuoksi ihmeteltäkö, että eurooppalaisessa maailmassa on\nvielä jokunen poikkeus mustan värin esikuvallisesta käyttämisestä.\nRoomalaisen kirkon korkeimmat arvohenkilöt, kardinaalit, surevat\nsinipunervassa puvussa. Ranskan kuningattarilla oli etuoikeus surra\nvalkopukuisena. Valkoinen on myös kiinalaisten suruväri. Juutalaisten\nsuruväri on oikeastaan sininen. Helleeneillä ja roomalaisilla ei ollut\nvarsinaista suruväriä.\n\nSittenkun mustasta väristä mielleyhtymän tietä oli tullut suruväri,\ntarvittiin tuskin muuta kuin askel eteenpäin, jotta mustasta tulisi\nvakavan elämänkatsomuksen, vilpittömän, velvollisuudentuntoisen, elämän\ntärkeihin kysymyksiin kääntyneen käytännöllisen mielen tunnuskuva.\nTämä käsitys mustasta on vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla täysin\nvarmistunut, mutta se onkin nyt niin vankka, että meidän on vaikea\nkuvitella vakavien miesten käyttävän niitä iloisia värejä, jotka olivat\nominaisia miespuvuille vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla.\n\nVaikeampi lienee mielleyhtymän tietä antaa valkoiselle muuta merkitystä\nkuin mikä sillä tunnesävynsä vuoksi todella on. Joka tapauksessa\ntunnustettaneen vastedeskin sen pätevyys puhtauden tunnuskuvana siitä\nluonnollisesta syystä, että valkoinen ja lika eivät siedä toisiaan.\nLikaisenvalkoisessa on jotakin kammottavaa, innoittavaa. Jokaisen\npuhtautta harrastavan kansan keskuudessa on tahrattoman valkean\nmerkitys kotielämässä ja jossakin osassa pukua puhtaitten tapojen\ntodisteena, jota ilman se ei halua olla. Jos valkoinen pöytäliina\ntai valkoiset liinavaatteet joskus väistyisivät mustan, harmaan tai\nkirjavan tieltä, olisi se kansallisen rappeutumisen merkkinä. Pesu\non kuitenkin kallista, ja kenties ulkonainen tarkoituksenmukaisuus,\nrahallisten menojen supistaminen tuo muassaan muutoksen, jota muodin\nhirmuvalta ei yksin tähän mennessä ole saanut aikaan.\n\nMutta tämä ei tosiaankaan olisi edistystä, vaan rappeutumisen merkkinä.\nSiveellisen ja ulkonaisen puhtauden tunteet ovat toisilleen sukua.\nIhminen, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee sielunelämänsä toisen\ntai toisen värisenä. Jos hän on puhtautta harrastava, näkee hän\nsiveellisen sielunelämänsä valkoisena eikä halua sitä liata alhaisella\najatuksella, huonolla teolla, vaikka ei kukaan muu kuin hän itse saisi\nsitä tietää.\n\nKuitenkin on olemassa jotakin, mikä saattaa antaa mustallekin värille\ntunnesävyn, jota sillä itsessään ei ole. Se on valo. Kiiltävän\nmusta, sellainen musta, joka auringossa tai keinotekoisessa valossa\nilmaisee vaihtelevia vivahduksia, vapautuu siihen muuten kuuluvasta\nsynkkyydestä, mutta pysyy vakavuutta kuvastavana. Valo antaa mustalle,\nkuten kaikille muillekin väreille, jotakin, mikä lieventää sävyä, jos\nväri on valonarkaa, mutta tehostaa sitä, jos se on valolle altis.\nValkoisen ja mustan vaikutuksesta väriyhtymissä saanen tilaisuuden\npuhua etempänä.\n\nValkoisen ja mustan välillä on harmaa monine vivahduksineen. Eräissä\nnäistä vivahduksista on itsessään jotakin painostavaa, herättäen\nepäilystä ja haluttomuutta, toisilla on lempeästi tyynnyttävä tai\npuolueeton luonne. Kansojen ja niiden kirjallisuuden symboliikassa ei\nharmaalla ole mitään erikoista merkitystä, harmaantuvia tai harmaita\nhapsia lukuunottamatta, joita kaikessa runoudessa, vanhimmista ajoista\nnykyaikaan saakka, on ylistetty jalojen kasvojen koristeina, mutta\nnarrin kasvoja rumentavina. Poliittisessa symboliikassa — sillä\nsellaistakin on olemassa — on harmaa ainakin meillä saanut verrattain\nsuuren merkityksen: siitä on tullut poliittisesti puolueettomien tai\nkannattomien väri, kuten sinisestä on tullut tasaisen edistyksen,\nmustasta taantumuksen, punaisesta yhteiskunnallisen vallankumouksen\nväritunnus.\n\nTulen nyt prismaväreihin. Äärimmäisenä vasemmalla on sateenkaaressa\nsamoin kuin yleensä prisman asteikossa punainen. Punaiset\nvärivivahdukset näköpiirissä ilmaisevat myös tavallisesti päivän\ntai auringon nousua. Spektrivärien joukossa on punainen yleensä\npimeyden terävä, esille pistävä vastakohta. Sen monet ja keskenään\nhyvin erilaiset vivahdukset vaikuttavat sen, että sillä myös on hyvin\nerilaiset tunnesävyt.\n\nKaikki kansat ja rodut ovat yhtä mieltä siitä, että tummanpunaisessa,\npurppuraa lähinnä olevassa, on jotakin voimakasta, valtavaa, mutta\nsamalla uhkaavaa ja intohimoista. Eläinkunta näyttää tuntevan jotakin\nsamanlaista, tummanpunaisen värin vaikutusta kokiessaan. Kaikkien\nsotaisten kansojen keskuudessa, mikäli tiedän, on punainen aina ollut\ntaistelun värinä. Näkönsä saanut, ennen syntymästään asti sokea\nkertoi, että hän helakanpunaista ensi kerran nähdessään tunsi jotakin\nsamanlaista kuin torven rätistessä ja että taivaansinisen näkeminen toi\nhänen mieleensä huilunsäveliä.\n\nLuonnonkansat yleensä pitävät erityisesti punaisesta. Tässä on\nmuistettava, että punainen harvoin esiintyy luonnossa kovin suuriksi\npinnoiksi levinneenä, ja että se siellä esiintyessään tavallisesti on\nyhteydessä viheriän kanssa, joka on sen täydennys väri, tai sinisen\nkanssa, joka on läheisintä sukua sen täydennysvaalille. Esiintyessään\nsuurin määrin punainen luultavasti väsyttäisi luonnonkansojen silmiä\nyhtä hyvin kuin sivistyneidenkin.\n\nViimemainittujen kesken tapaa harvoin voimakasta punaista käytettynä\npäävärinä puvuissa tai asuinhuoneissa. Jokainen tuntee itsestään, että\nnäköelimet, jotka ovat sovitetut ja totutetut sellaisiksi kuin meidän,\ntuskin voisivat kauankaan sietää tummanpunaista taivasta sinisen\nasemasta, tummanpunaista maata vihreän sijasta.\n\nMutta punaisella on monta toisistaan suuresti eriävää vivahdusta\nerilaisine tunnesävyineen. Kun tummanpunainen on, Köstlinin sanoja\nkäyttääksemme, polttava, huutava ja meluava, on taas vaalean- tai\nruusunpunaisella toinen tunnesävy, varsinkin, mitä enemmän\nlähestytään valkoista. Siihen tulee silloin jotakin hienoa, vienoa ja\nihanteellista. Tuo vienonpunainen, joka heikosti alkavan aamuruskon\nlailla paistaa lapsen tai nuoren neidon poskilla valkean hohteen läpi,\non sotaisen tummanpunaisen kaltainen vain siinä, että se ilmaisee valoa\nja elämää.\n\nLähinnä punaista on väriasteikossa oranssi. Sen asema punaisen ja\nkeltaisen välillä määrää sille kuuluvan tunnesävyn. Punaoranssilla\neli keltapunaisella on luonnonkansaan suosio puolellaan. Goethe\nhuomauttaa, että tarmokkaita, terveitä, mutta raakoja ihmisiä tämä\nväri miellyttää erikoisesti. Samoin kuin tummanpunainen herättää\ntämäkin väri eläimissä levottomuutta ja vihaa. Tämä väri, sanoo Goethe,\njärisyttää uskomattomasti eräitten ihmisten hermoja. Keltapunaiseksi\nmaalattu tai kalustettu asuinhuone olisi ajan mittaan yhtä sietämätön\nkuin tummanpunainen tai vieläkin kiusallisempi. Punakeltaisella taas on\nkaiken lämpönsä ja voimansa ohella vienompi tunnesävy, samalla kun se\ntuntuu kuvastavan voimaa. Se on kullan väri.\n\nKeltainen on prisma-asteikon ja sateenkaaren keskimäisessä ja\nkirkkaimmassa osassa. Keltainen on kirkkain kaikista väreistä. Jos\nvalkoisen valovoima merkitään luvulla 1,000, on keltaisen valovoima\n6,400, mutta punaisen vain 2,300. Hauska on lukea Köstlinin kuvausta\ntäyteläisestä keltaväristä. Se on, sanoo hän, ylellisyyden, ihanuuden,\nkunnian ja majesteetin väri. Se on loistelias, rikas, upea, mutta ei\ntunteellisen hieno, ei kaino, vaan vaatelias ja ylpeä, ilman syvyyttä\nja valovoimastaan huolimatta lämmötön. Se on ylimielisyyden, kopeuden,\nhengettömän koreilun väri, varsinaisesti sultaanimainen, faraomainen,\nbramaanimainen, itämaispapillinen.\n\nTummentuneena keltaisen voima lisääntyy, mutta loisto vähenee.\nMitä enemmän se lähenee valkoista, sitä enemmän se myös kadottaa\nloistettaan, mutta voi silloin yhä enemmän lähetä jaloa hienoutta ja\nrunoutta; silloin se lähentelee auringonvalon laatua.\n\nFechner huomauttaa sattuvasti, että harva väri esiintyy niin\nmonenlaisissa mielleyhtymän tapaisissa suhteissa kuin keltainen, ja\nettä sen vaikutus juuri siksi voi olla niin erilainen.\n\nKeltaista väriä tapaamme auringossa, kuussa, tähdissä, kullassa;\nsiis taivaallisissa ja maallisissa koristuksissa. Ei siis ole ihme,\nettä kullasta kaikkien kansojen kesken on tullut vallan ja rikkauden\nvertauskuva. On kuitenkin huomattava, että tämä koskee vain kiiltävän\nkeltaista. Himmeänkeltaista tapaamme niin useissa esineissä, jotka\nosaksi ovat mieluisia, osaksi epämieluisia, että nämä keltaisen\nvivahdukset aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia. Harmahtava tai\ntäplikkään himmeä keltainen vaikuttaa aina epämieluisesti, samoin\nkuin keltataudin väri. Keltainen ei ole siis yksistään vallan ja\nloiston symbooli, vaan siitä on myös tullut sairaalloisen, erikoisesti\nkateellisen vertauskuva, ja kateus onkin lähellä ylpeyttä ja\nvaativaista korskeutta. Kateus suhtautuu ylpeyteen, niinkuin loistonsa\nmenettänyt keltainen vielä loistavaan.\n\nMitä taas auringonvaloloistoon tulee, on se näiden mielleyhtymien ja\nmielialojen ulkopuolella, koska se antautuu kaikille uusille väreille\nja tarkoittaa vähemmän itseään kuin sitä, että toimittaisi kaikelle\nmuulle jotakin omasta ihanuudestaan. Se on siis todellisen majesteetin\nsymbooli. Sanotusta näemme, että keltainen ei näyttele miellyttävää\nosaa värisymboliikassa. Toisenlainen merkitys voi sillä kuitenkin olla\nvärisoinnuissa, joihin myöhemmin siirryn.\n\nKeltaisen naapurina prisma-asteikossa on vihreä. Valo-oppi myöntää\nvihreälle väliaseman eri spektrivärien joukossa aaltopituudesta ja\nvärähdysnopeudesta riippuen. Se on, huomauttaa sielutieteilijä _von\nVolkmar_, oikea keskinkertaisuuden ja tasapainon väri tunne-elämäänkin\nnähden, ja se oli myös keskiaikana Saksan porvariluokan mieli väri.\nTäysivihreä, josta jokainen keltainen vivahdus on kadonnut, mutta\njoka hiukan lähenee sinistä, on aina ollut normaalisten, lapsuusiästä\npäässeiden henkilöiden mieliväri.\n\nTunnettu tanskalainen luonnontutkija _Örsted_ sanoi, että hänessä heräsi\nluottavaisuuden tunne, kun hän sitä katseli; toiset ovat sanoneet,\nettei värien alalla saa pyytää enempää kuin mitä tuo siniseen vivahtava\nvihreä antaa, sillä jos puhtaassa vihreässä onkin vielä liiaksi\nmaallista, liiaksi porvarillisen tyytyväistä, niin saavat ne vihreän\nvivahdukset, jotka lähenevät sinistä naapuria, jotakin kohottavan\nrunollista, jotakin siitä kaihosta, joka kiitollisena maallisesta\nilosta kuitenkin tuntee ja kaipaa korkeampaa.\n\nTällaisen vaikutelman tekevät sinisenvihertävät vuoretkin, jotka\nhäipyvät kaukaisuuteen, ja meren sinivihreä pinta. Täysivihreä sinänsä\non tyytyväisyyden, tyydytyksen väri; siniseen vivahtava vihreä luo\nnykyhetken tyydytyksestä katseensa tulevaisuutta kohti, joka antaa\nsielulle korkeamman mielihyvän. Tästä vihreän vivahduksesta on\nsymboliikassa myös tullut toivon väri. Se tyytyväisyys, se vapaus\nepäsoinnuista, mikä henkii vihreästä, on myös aiheuttanut sen, että\nasuinhuoneet usein maalataan tai paperoidaan vihreä päävärinä. Se\nvaikuttaa tyynnyttävästi, hermojavahvistavasti, työtäedistävästi.\n\nVihreän vieressä väriasteikossa on sininen, ja nämä molemmat naapurit\novat koko asteikossa ainoat, jotka sopivat hyvin yhteen, jos ne\nsovitetaan suuriksi pinnoiksi vieretysten. Sen selittää molempien\nvärien vienous ja niukka valovoima, minkä vuoksi vihreä maa ja sininen\ntaivas, vihreät niityt ja järven sininen pinta eivät lainkaan aiheuta\nepämieluisaa värivaikutusta. Erikoisesti sininen väri on valosta köyhä,\nvaikkei silmä käsitäkään tätä köyhyyttä sille viaksi. Päinvastoin: sen\nvaloköyhyys vahvistaa sitä tunnelmaa, että se on jotakin aineetonta,\nja sen valon vähyys on niin vahvasti liittynyt siihen, että hämärän\ntullessa ja muuttuessa pimeäksi siniset esineet viimeiseksi menettävät\nvärinsä. Meluisa punainen sammuu ensimäiseksi, aivan kuin sen\nvaloloisto ei oikein viihtyisi melussa; sininen sammuu viimeiseksi ja\nvoi vielä säilyä yön tähtikirkkaalla taivaalla.\n\nNiinpä on sinisestä tullutkin uskollisuuden tunnus, ehkäpä juuri\ntämän huomion perusteella. Sininen ei ole ylpeä, ei loistelias eikä\nkomeileva, siinä ei ole intohimoa eikä kiihkeyttä, ei se tunkeile.\nSielullisesti se on keltaisen vastakohta, mutta rauhallisen suloinen,\nvirkistävän tuore. Kylpy sinisessä eetterissä, siemaus sen tunteelle\nmitattomasta, puhtaasta ja kirkkaasta syvyydestä on kangastanut\nrunoilijan mielikuvitukselle enkeleitten arvoisena, sanomattomana\nnautintona.\n\nSininen on, kuten buddhalaisten Nirvana, jotakin aineetonta, johon\nsielu, hukkaan joutumatta, tahtoisi vaipua yhtyäkseen maailman henkeen.\nSe on, kuten joku on sanonut, suloista \"ei mitään\", runollista\ntyhjyyttä. Jos sinisessä on kaipuuta, on siinä myös sen tyydytystä. Ei\nsiis kumma, että romantiikka puhui \"sinisestä kukkasesta\" ihanteenaan.\n\nRuiskukka on vaatimaton, lemmikki pyrkii piiloon, mutta muutamien\nmieli, nautittuaan hetken puutarhojen ja kasvihuoneiden loisteliaista\nkukkaskuningattarista, tuntee virkistyvänsä palatessaan noiden\npienien kainojen pariin, jotka ovat saaneet katseeseensa jotakin\ntaivaisen puhdasta. Sininen on puhtaan, taivaisen, ihanteellisen\nvertauskuva. Kaikki sen vivahdukset ovat kauniita, kun taas muiden\nvärien vivahdukset eivät kaikki ole sitä lajia, että ne miellyttäisivät\nihmissilmää. Valkeaan sekoittuneena esiintyy sinisen eetterimäinen\nolemus paremmin; vihreään sekaantuneena taas sen lempeä, rauhallisuutta\nherättävä herttaisuus.\n\nVielä ei ole yhdenkään maalarin tai runoilijan mieleen juolahtanut\npukea Mefisto tai joku muu saman sotavoiman edustaja siniseksi. Musta\nja verenpunainen tai yksinään tulipunainen ovat tähän asti saaneet\npalvella tätä tarkoitusta. Sitä vastoin näemme renessanssin maalarien\nkäyttävän sinistä niissä verhoissa, joihin puettuina maailman luoja,\nmaailman vapahtaja ja naisihanne Maria esitetään. Muut silloin myös\nkäytetyt värit ovat sinisen sopusointuisia täydennyksiä.\n\nÄärimmäisenä prisma-asteikossa on sinipunerva eli violetti, jonka\naallonpituus on lyhyin ja värähdysnopeus suurin. Sinipunerva\nvaikuttaa levottomalta; näennäisesti, mutta ei fysikaalisesti, jos\nYoung-Helmholtzin väriteoria on oikea, on sinipunerva sinisen ja\npunaisen sekoitusta. On kuin viimemainitun värin tarmo ja rajuus\nei oikein tuntisi tyyneyttä tai kunnioittaisi vienoutta siinä\nväliaineessa, sinisessä, johon se tässä on joutunut.\n\nGoethe huomautti, että violetilla paperoitu huone karkoittaa tyynen\nkeskustelun viehätyksen. Mielisairaalain lääkärit ovat olleet\nhuomaavinaan, että sinipunerva ympäristö vaikuttaa vahingollisesti\nheidän hoidokkeihinsa, ja merkillistä kyllä, ovat kokeet eräillä\nmuurahaisilla, kuten sir John Lubbock on ilmoittanut, osoittaneet, että\nnekin kammosivat sinipunervaa valoa.\n\nVioletti on valosta köyhää sinistä, jota voimakas punainen hehku\nvalaisee. Punainen ja sininen eivät sula siinä yhteen, vaan vaikuttavat\nilman erikoista yhteyttä. Sellaista sanotaan komeaksi väriksi, mutta\nsen komeudessa on jotakin epäsointuista.\n\nKullan vastakohdaksi asetettuna violetti tekee hyvin komean\nvaikutuksen, eikä siinä ole mitään ulkonaisen komeilevaa, mikä\non ominaista keltaiselle värille. Sininen aines antaa violetille\nvakavuutta, jossa on jotakin alakuloista. Pienellä pinnalla ja\nherttaisessa ympäristössä ei violetin luonteen epäsointuinen puoli\npistä niin selvästi silmään kuin laajalla pinnalla. Orvokin kukka\nmiellyttää, mutta sen violetti vivahtaa enemmän siniseen, eikä se\nkuitenkaan vaikuta likimainkaan niin miellyttävältä kuin lemmikki.\n\nVielä on sanottava muutama sana eräästä väristä, joka ei kuulu\nspektriväreihin, nimittäin ruskeasta. Sillä on enemmän kuin millään\nmuulla värillä aineellinen luonne, ja silmän ilmeessä tarvitaan\ninhimillistä sielukkuutta, jotta ruskea, kun se siinä näyttäytyy,\nsaisi ihanteellisuutta ja tunteellisuutta. Mutta siinä on jotakin\nvoimakasta ja tervettä, mikä itsessään vaikuttaa oivalliselta ja silmän\nsielullinen voimaan yhtyneenä voi saavuttaa sellaisen kauneuden, että\ntuomari, jonka on tuomittava ruskeitten ja sinisten silmien välillä,\nepäröi langettamasta tuomiotaan ja kehoittaa riitapuolia sopimaan.\n\nHiusvärejä on, kuten tunnettu, hyvin vähän. Oranssia, vihreää,\nsinistä ja violettia ei niiden joukossa ole, vaikkapa Neptunus ja\nAhti joskus saavat vihreän tukan ja parran. Mutta se sija, joka\nruskealla on tällä alalla, ei ole vähäpätöinen. Renessanssin maalarit\nja antiikin runoilijat antavat yleensä kauneuden palkinnon vaaleille\nvärivivahduksille, mutta suovat ruskealle etusijan mustan rinnalla.\nEn ole huomannut, että ruskealla olisi mitään erikoista merkitystä\nvärisymboliikassa.\n\nNe esteettiset vaikutelmat, joita yksityiset värit tekevät ihmisen\ntunne-elämään, ovat sielullisesti hyvin mielenkiintoisia, ja niillä\non myös taidehistoriallinen merkityksensä. Onhan filosofisessakin\nsuhteessa merkittävää, että sillä kosmillisen voiman ilmauksella, joka\nesiintyy valona, on kaikissa prisman taittamissa säteissä jotakin, mikä\ntuntuu vastaavan ihmissielun mielialaa. Kun fyysikko mittaa niiden\neetterivärähdysten aallonpituuden ja nopeuden, jotka näköhermoihin\nedenneinä herättävät tietoisuudessamme valon ja värien aistimuksia,\nantaa hän meille paljoudellisen vastineen johonkin maailmankaikkeudessa\nvaikuttavaan laadulliseen, mille inhimillinen kauneudentunne on sukua.\n\n\n\n\nIX.\n\nVASTAVÄRIT.\n\n\nEdellisessä luennossani tein selkoa värisymboliikasta, — niistä\nvaikutelmista, joita kukin väri aiheuttaa tunne-elämässämme. Se\nlienee koko estetiikan subjektiivisin luku, ja asian laadusta johtuu,\nettä sitä ei voi esittää ankarasti tieteellisessä muodossa, vaikka\nsiinäkin ilmenee yhtä ja toista yleispätevää, jotakin, mikä vastaa\ntunne-elämän eri vaiheita, kuulukoon ihminen mihin rotuun tai kansaan\nhyvänsä. Maailmassa ei liene ainoaakaan kansaa, joka ei toisenlaisin\ntuntein katselisi suurta veripunaista pintaa kuin taivaansinistä, eikä\nyhtään kansaa, jossa edellinen ei saisi aikaan enemmän ärsytystä kuin\njälkimäinen tai ei heräisi sitä tunnetta, että punaisen ja intohimon,\nsamoin kuin toisaalta sinisen ja tyyneyden välillä on sukulaisuutta.\n\nNyt siirryn objektiivisempaan puoleen värien estetiikassa, siihen\nväriteorian lukuun, joka käsittelee täyte- eli vastavärejä.\n\nAuringonvalo jakaantuu sateenkaaressa ja prismassa kuuteen pääväriin,\njotka aina esiintyvät seuraavassa järjestyksessä: punainen, oranssi,\nkeltainen, vihreä, sininen, violetti. Jokaisen näistä pääväreistä voi\nerikseen jakaa useihin vivahduksiin. Tutustumista niiden sisäiseen\njärjestykseen edistää n.s. värikehä. Sen saattaa laittaa monella\ntavalla, mutta tietysti on tällöin aina otettava huomioon, että värit\nseuraavat toisiaan prismallisessa järjestyksessään ja siten myös\nsukulaissuhteittensa mukaan.\n\nYksinkertaisin värikehä on Goethen laatima. Suuri runoilija oli, kuten\ntiedämme, myös luonnontutkija ja tutki sekä elimistöjen rakennetta ja\nkehityslakeja että väriteoriaakin. Goethen värikehään kuuluu vain kuusi\npääväriä, ja sillä on havainnollisuuden etu.\n\nTähän liitetyssä värikehässä on kaksitoista sektoria, mutta\nhavainnollisuutta auttaa se, että läheistä sukua olevat väri\nvivahdukset on pantu parittain rajaviivojen väliin, joten päävärien\ntietty kuusiluku kaikissa tapauksissa tulee näkyviin.\n\nFysiikka ja taideteoria ovat yhtä mieltä siitä, että kolmea kuudesta\npääväristä on pidettävä ensiasteisina, _primäärisinä_, ja toisia kolmea\njohdettuina eli toisasteisina, _sekundäärisinä_; mutta toistaiseksi\nollaan erimieltä, kun on määrättävä, mitkä nuo primääriset ovat.\n\nOptillis-fysikaalisella alalla on voimassa, vaikkei täysin vakaasti,\nenglantilaisen _Youngin_ keksimä ja _Helmholtzin_ kehittämä teoria.\nSen mukaan ovat silmän verkkokalvoon johtavat hermosäikeet niin\nsovitetut, että niiden päätelaitteet ovat kolmenlaisia, joista taas\nkukin saa omalla tavallaan vaikutelmia silmän sisälle jatkuvista valon\neetterivärähdyksistä: yksi laji välittää punaisen, toinen vihreän,\nkolmas violetin vaikutelmia. Punainen, vihreä ja violetti ovat tämän\notaksuman mukaan nuo kolme primääristä väriä: oranssi, keltainen ja\nsininen ovat muka niiden yhdistelmiä.\n\nTaideteoria on jo vanhastaan esittänyt ja kannattaa käytännöllisistä\nsyistä toista jakoa. Sen mukaan ovat punainen, keltainen ja sininen,\nsiis joka toinen sateenkaaren ja prisman pääväreistä, primäärivärejä,\nkun taas toiset, nimittäin oranssi, vihreä ja violetti ovat\nsekundäärisiä päävärejä. Tämä teoria perustuu siihen ettei muita\nvärejä sekoittamalla voi saada punaista, keltaista tai sinistä, kun\ntaas toisia päävärejä saadaan sekoittamalla. Oranssi, joka värikehässä\non punaisen ja keltaisen välissä, on näiden seos. Vihreä on sinisen\nja keltaisen, violetti sinisen ja punaisen sekoitus. On siis kolme\nensiasteista pääväriä: punainen, keltainen, sininen, ja niiden kanssa\nvuorotellen kolme johdettua eli sekoitettua: oranssi, vihreä, violetti.\n\n[Chevreulin väriympyrä: punainen, punaoranssi, oranssi, keltaoranssi,\nkeltainen, keltavihreä, vihreä, sinivihreä, sininen, sinivioletti,\nvioletti, punavioletti]\n\nNäiden primääristen ja sekundääristen päävärien kesken on erinäisiä\nsuhteita, joilla on esteettisesti hyvin tuntuva merkitys. Jokaista\nniistä voi, sen kadottamatta värin luonnetta fysikaalisessa\nmerkityksessä, sekoittaa mihin pääväriin tahansa, paitsi ei yhteen,\nnimittäin siihen, joka on sitä vastapäätä värikehässä. Jos sitä\nsekoitetaan siihen, ei kumpikaan enää ole pää- tai spektriväri, ja\nseoksesta tulee harmaata, joka enemmän tai vähemmän lähenee toiselta\npuolen mustaa, toiselta valkoista.\n\nJos esim. otamme punaista väriä, voi sitä sekoittaa oranssiin, ja\nseoksesta tulee punaoranssi; jos sekoitetaan keltaiseen, tulee siitä\noranssiväriä. Sitä voi sekoittaa violettiin, jolloin seoksesta tulee\npurppuraa, ja siniseen, jolloin saamme violettia. Punaista voi siis\nsekoittaa kaikkiin sen molemmilla puolilla kehässä oleviin väreihin,\nmutta jos sitä sekoitetaan vastapäiseen väriin (vihreään), ei sekoitus\nenää anna mitään perusvärien vivahdusta. Siitä tulee harmaata, ja se\npoistuu varsinaisten värien piiristä värittömien valojen ja varjojen\nalalle, valkean ja mustan, valoisan ja pimeän vivahdusasteikkoon. Niin\nkäy oranssinkin, jos sitä sekoitetaan kehän osoittamaan vastakohtaansa,\nsiniseen; samoin on keltaisen laita, jos sitä sekoitetaan\nvastakohtaansa, violettiin. Niitä värejä, jotka sekoitettuina näin\nneutralisoivat toisensa, sanotaan optiikassa ja väriteoriassa\n_komplementtiväreiksi_, täyteväreiksi, tasoitusväreiksi.\n\nKäyn nyt tekemään selkoa tämän nimityksen syistä.\n\nKirjoitan nuo kuusi pääväriä siinä järjestyksessä kuin ne seuraavat\ntoisiaan sateenkaaressa ja värikehässä, mutta kahteen riviin toistensa\nalle. Silloin meillä on:\n\n    punainen, oranssi, keltainen,\n     vihreä,  sininen, violetti,\n\nsiis kolme paria värejä, joista kullakin on täydennysvärinsä ylä- tai\nalapuolellaan. Punainen ja vihreä ovat yhtenä parina, oranssi ja\nsininen toisena, keltainen ja violetti kolmantena.\n\nMiksi sanotaan jokaisessa näistä pareista toista toisen täytteeksi?\n\nSelitys on seuraava: Joka parissa on yksi väri, joka on primäärinen,\nalkuperäinen, sekoittamaton, ja toinen, joka on johdettu, sekoitettu.\nOlen jo huomauttanut, että punainen, keltainen ja sininen ovat\ntaideteorian primääriväreja, ja että oranssi, vihreä ja violetti ovat\nsen sekundäärivärejä, jotka ovat syntyneet edellisiä sekoittamalla.\n\nJos otamme täytevärien ensimäisen parin, punaisen ja vihreän, niin on\npunainen sekoittamaton, alkuperäinen väri, vihreä punaisen ja keltaisen\nsekoitus. Siis tapaamme kaikki kolme alkuperäistä väriä punaisen,\nsinisen, keltaisen, tässä parissa, vaikka keltainen ja sininen ovat\nkuin kätkettyinä vihreään.\n\nJos otamme täytevärien toisen parin, oranssin ja sinisen, on sininen\nalkuperäinen, sekoittamaton väri, oranssi taas keltaisen ja punaisen\nsekoitus. Siis ovat kaikki kolme alkuperäistä väriä tässäkin, vaikka\nkaksi niistä on sulautunut oranssiksi.\n\nJos otamme täytevärien kolmannen parin, keltaisen ja violetin, niin on\nkeltainen alkuperäinen, violetti punaisen ja sinisen sekoitus. Siis\non tässäkin nuo kolme alkuperäistä väriä, vaikka kaksi niistä piilee\nvioletissa.\n\nJokainen täytevärien pari sisältää siis nuo kolme alkuperäistä,\npunaisen, keltaisen, sinisen. Mitä tarkoitetaan nimityksellä täyteväri,\nvoidaan selittää näin:\n\nKun väritön valonsäde taittuu prismassa, jakautuu se kolmea\nalkuperäistä väriä edustaviin säteihin, ja näiden värien sekoituksia\novat johdetut. Jos punainen, sininen ja keltainen säde taas yhtyvät,\ntulee niistä väritöntä valoa. Siinä merkityksessä ne ovat toistensa\ntäydennyksiä, ja siksi värikehässä olevia värejä sanotaankin toistensa\ntäytteiksi.\n\nVaikka täytevärit ovat vain parittaisia, ovat kuitenkin kaikki kolme\nalkuperäistä väriä, kuten äsken osoitin, olemassa kaikissa pareissa, ja\nsamasta syystä, miksi nuo kolme prisman sädettä yhtyessään muuttuvat\nvärittömäksi valoilmiöksi, tulee kahdesta maalarinväristä, jos ne ovat\ntoistensa täytteitä, se väritön valoilmiö, jota sanotaan harmaaksi, kun\nne sekaantuvat keskenään. Jos maalarinvärit, pigmentit, olisivat yhtä\npuhtaita ja valoisia kuin prisman tai sateenkaaren valonsäteet, olisi\nseos epäilemättä valkoista ja edustaisi siten paremmin väritöntä valoa.\n\nSiirryn nyt toiseen tästä riippuvaan täytevärien ominaisuuteen. Otetaan\nkappale värillistä, kiillotonta noin parin tuuman pituista ja levyistä\npaperia, pannaan se kirkkaassa valaistuksessa sellaiselle pohjalle,\njonka väri on neutraalinen, esim. harmaalle paperille tai luonnollisen\npuun väriselle laudalle, ja katsellaan värillistä paperia kiinteästi\nnoin 20 sekuntia. Jos sitten peitämme sen valkealla, läpinäkymättömällä\npaperilla ja katselemme vuorostaan sitä, niin näyttää siltä, kuin sen\npinnalla näkisimme värillisen kuvion, joka on jokseenkin sen suuruinen\nkuin peitetty paperi, mutta aivan toisen värinen.\n\nJos värillinen paperipala oli punainen, on subjektiivinen kuvio\nvihreä; jos keltainen, niin subjektiivinen kuvio on violetti, ja jos\nsininen, kuultaa subjektiivinen kuvio oranssin värisenä. Toisin sanoen:\njos kauan katselemme määrättyä väriä ja sitten kohdistamme silmät\nvärittömään pintaan, näkyy sillä subjektiivinen kuva, jolla on aina\nensiksi katsellun kuvan täyteväri.\n\nKokeen voi myös tehdä niin, että värilliselle arkille pannaan valkoinen\npaperiliuska ja katsellaan sitä lakkaamatta 20 sekuntia. Jos arkki on\npunainen, saa valkoinen liuska vihreän värin, koska vihreä on punaisen\ntäyteväri; jos se on oranssin värinen, tulee liuska sinertäväksi;\nja jos keltainen, vivahtaa liuska violettiin j.n.e. Näin syntynyttä\nsubjektiivista väri-ilmiötä sanotaan tavallisesti _jälkikuvaksi_, joka\naina on ensin tähystetyn värin täyte.\n\nNäyttää siltä kuin silmä, kauan jotakin väriä katseltuaan, väsyisi\nsiihen, aivan kuin ne hermojen päät silmän verkkokalvossa, joita sama\nvaloaalto on kauan ärsyttänyt ja jotka siis ovat kauan välittäneet\nesim. punaisen vaikutelmaa, tarvitsisivat lepoa, ja punaisen täyteväri,\nvihreä, edistää tätä lepoa, virkistää näköelimiä, koska se sisältää\nne molemmat alkuperäiset värit, sinisen ja keltaisen, jotka punaisen\nkanssa synnyttävät valkoista väritöntä valoa.\n\nNe, jotka ovat olleet Rigin huipulla ja siellä nähneet ihmeellisen\nvärileikin, nimeltä \"_Alpenglühen_\", muistanevat, että kun ne punaiset\nja oranssinpunaiset vivahdukset, missä vuoret silloin kuultavat, ovat\nkadonneet, seuraa niitä siniseen vivahtava vihreä loiste. Tämä loiste\non aivan subjektiivinen ja riippuu katselijan silmän tilapäisesti\nmuuttuneesta vastaanottokyvystä; se on jälkikuva, jolla tässä kuten\naina on täyteväri. Näin saadaan suuressa mittakaavassa samanlainen koe\nkuin ne pikku kokeet, jotka äsken mainitsin.\n\nKaikki taiteilijat ja suurin osa yleisöä tuntenevat sen ilmiön, että\nmeitä ympäröivä luonto näyttää meistä kauniimmalla väriloistolla\nkoristellulta, jos katselemme sitä pää ylösalaisin käännettynä.\nKatselijan asento on silloin hankala, mutta se vaiva palkitsee itsensä,\nsillä esineitten piirteet käyvät selvemmiksi ja saavat sellaisen\nväriloisteen kuin ne kuuluisivat toiseen maailmaan, meidän maatamme\nihanampaan luomakuntaan. Niiden kangastukset matkojen päästä käyvät\nrunollisemmiksi, ja auringonlasku tarjoaa erinomaisen komean näyn.\n\nTämän selityksenä ovat värivastakohtien lait: se vastakohta, josta\njuuri olen puhunut, täydentävä, jälkeenpäin vaikuttava, ja toinen\nvastakohta, josta puhun myöhemmin, hetkellinen ja myötävaikuttava.\n\nSe osa silmän verkkokalvosta, johon tavallisessa pystyssä asennossamme\ntaivaansininen väri enimmin vaikuttaa, tulee tällöin yhä alttiimmaksi\noranssille. Ylösalaisessa asennossa kohtaa oranssinvärinen\nhorisonttiviiva samaa verkkokalvon osaa, joka virkistyäkseen silloin\nvastaanottaa juuri tarvitsemansa vaikutelman, ja siten käyvät\nnäköpiirin oranssivärit kauniimmiksi. Verkkokalvon toinen osa, se,\njohon pystyssä asennossa näköpiirin keltapunainen loiste vaikutti,\ntulee nyt alttiimmaksi oranssin täytevärille siniselle, ja kun\nverkkokalvo sitten, ylösalaisessa asennossa, kohtaa taivaansinen,\nvahvistuu ja kaunistuu tämä jo itsessään runollinen väri, koska sama\nverkkokalvon osa edeltäkäsin oli valmis ottamaan sitä vastaan.\n\nJos maalaus on suurikokoinen ja siinä on suurehkoja yksivärisiä\npintoja, ei sitä pidä katsella liian kauan yhtä mittaa. Mitä\nloisteliaampi se on väritykseltään, sitä enemmän se menettää, jos kauan\ntuijotamme sen yksityiskohtiin. Jälkeenpäin vaikuttava, täydentävä\nväri vastakohta alkaa silloin häiritsevän työnsä, joten saamme juuri\nvastakohdan niistä väreistä, joita taulussa on. Jos katselija on kauan\nsilmäillyt esim. jotakin sen pääasiallisesti punaista osaa, niin\nsilmä herkistyy punaisen täytevärille, vihreälle, ja jos katse sitten\nkääntyy taulun pääasiallisesti siniseen osaan, seuraa sitä sen alttius\nvihreälle ja taulun siniset värit näyttävät silloin sinivihreiltä.\nJatkuva tuijottaminen päättyy pakostakin värisekaannukseen, joka voi\nmennä niin pitkälle, että väri tai teen komeimmatkin tuotteet saavat\nharmaanlikaisen ulkonäön.\n\nTämä ennemmin tai myöhemmin sattuva värisekaannus välttyy kuitenkin,\njos maalauksen osat ovat niin järjestetyt, että viereiset tai läheiset\nväripinnat täydentävät toisiaan. Sininen pinta oranssinvärisen,\nkeltainen violetin, vihreä punaisen rinnalla ei väsytä näköhermoja,\nsillä kun silmä esim. oranssinväristä pintaa katsellessa käy herkäksi\nsiniselle, antaa tälle herkkyydelle heti tyydytyksen vieressä oleva\nsininen väri, joka siitä kirkastuu ja tekee vielä voimakkaamman\nvaikutuksen.\n\nSenvuoksi onkin taideteoriassa sellainen laki, että välittömästi\nvieretysten olevat tai toisistaan neutraalisella värillä hieman\nerotetut täyteväriset pinnat vahvistavat ja korottavat toistensa\nvaikutusta, lisäävät toistensa loistoa ja tuoreutta. Tämä on\nvärisoinnutuksen ensimmäinen laki, sen perustuslaki, jos niin halutaan.\n\nVahvistuminen, loiston korottaminen voi täten mennä pitemmällekin\nkuin värittäjä haluaa. Tämä pitää paikkansa erittäinkin silloin, kun\npunaista ja vihreää pannaan rinnatusten. Näidenkään voimakkaitten\ntäytevärien rinnakkain paneminen ei koskaan käy epäsointuiseksi, mutta\nsopusointu voi ilmetä liiankin tehostettuna; sen voi kuitenkin helposti\nvälttää toisen värin lieventämisellä tai ohennuksella, varjostuksella\ntai panemalla väliin jonkin piirteen, jolla on neutraalinen väri,\nvalkea, harmaa tai musta, sekä myös sopivasti jakamalla, milloin se voi\nkäydä päinsä, väripintojen alaa niiden valovoiman mukaan. Mitä suurempi\nvalovoima värillä on, sitä pienemmän pinnan se saa peittää täytevärinsä\nrinnalla, jos halutaan täysin sopusointuista värivaikutelmaa. Punaisen\nvalovoima on suurempi kuin vihreän, ja se saa siis, kun olosuhteet\nniin sallivat, viedä vähemmän tilaa kuin vihreä, jos niiden tulee olla\nyhteistoiminnassa.\n\nTeoksessaan kutomataiteesta _Gottfried Semper_ vakuuttaa, että useimmat\nitämaiset kuviot noudattavat tätä lakia suhteesta värien valovoiman ja\nväripintojen alan välillä. Niiden mestarit menettelevät näin arvatenkin\nvaistomaisesti, vain harjaantuneen väriaistinsa johtamina, ilman mitään\ntaideteoreettista harkintaa.\n\nTäydennyksen laki on voimassa koko värimaailmassa, enemmän tai vähemmän\nsilmäänpistävänä sielläkin, missä sitä vähimmin odottaisi. Niinpä esim.\nharmaa saa värikkäällä pohjalla vivahduksen pohjan täyteväristä, ja\nvivahdus käy sitä vahvemmaksi, mitä puhtaampi ja sekoittamattomampi\nväri on.\n\nSiitä voi helposti päästä selville yksinkertaisella kokeella. Jos\nkarmosiinipunaiselle paperille siroitetaan harmaata hiekkaa, saa tämä\nilmeisen vihreän vivahduksen; jos sitä siroitetaan oranssinväriselle\npaperille, näyttää se siniseltä j.n.e. Jos siis näistä seikoista\ntietämätön aloittelija koettaisi luonnonmukaisesti kuvata harmaita\nesineitä värillisellä pohjalla, saattaisi hän ehkä tuon seikan vuoksi\nerehtyä ja aluksi antaa niille esim. punaisella pohjalla sen vihreän\nvivahduksen, joka sillä näyttää olevan. Seuraus olisi, että harmaa\nsaisi vielä voimakkaamman vihreän sävyn kuin oli tarkoitettu. Jos\nhän taas maalaa harmaat esineet niiden oikealla luonnonvärillä, niin\npitää maalattu punainen pohja itsestään huolen siitä, että ne saavat\nasianmukaisen vihreän vivahduksensa.\n\nJos täydennyslaista tietämätön maalausoppilas tahtoo tarkasti kuvata\nkeltapohjaisen, harmaakuvioisen verhon, voi hän helposti erehtyä.\nKoska keltaisen täyteväri on punasinervä, valaa keltainen pohja\ntämänväristä hohdetta harmaihin kuvioihin. Senvuoksi on mahdollista ja\ntodenmukaista, että oppilas, joka haluaa tarkasti kuvata näkemänsä,\nantaa maalauksessaan näille kuvioille sinipunervan vivahduksen. Verho\ntulee hänen kuvassaan silloin toisennäköiseksi kuin hän odotti eikä ole\nmallinsa mukainen, ennenkuin hän, täydennyslakia seuraten, tekee kuviot\nharmaiksi.\n\nAloittelijain jäljennöksissä nähtäneen, _Chevreulin ja Jännicken_\nmukaan, usein sellaisia erehdyksiä, jotka johtuvat mainitun lain\ntuntemattomuudesta. Jos aloittelija jäljentää taulun, joka esittää\nlaskevan auringon valaisemaa valoa, näkee hän talon valaistun\nsivun keltaisessa hohteessa ja varjot sinisenvioletteina, ja koska\nnämä alkuperäisen taulun täydennysvärit sellaisten värien yhteisen\nlain mukaan vahvistavat toisiaan, joutuu aloittelija näkemään ja\njäljennöksessä kuvaamaan talon keltaisen värisävyn keltaisempana ja\nvarjot sinisempinä kuin mitä ne ovat alkuperäisessä taulussa. Jos tämä\njäljennös taas jäljennetään, käy liioittelu yhä pahemmaksi. Jännicke\nkertoo kerran nähneensä tuontapaisen järjestyksessä seitsemännen\njäljennöksen ja huomanneensa sen värivaikutuksen aivan toisenlaiseksi\nkuin alkuperäisessä.\n\nKaupoissa, joissa myydään erivärisiä kankaita, on täytevärien\nsäännöllä suuri merkitys, jota ostaja harvoin aavistaa, mutta jonka\ntoteuttamiseen myyjillä, jos he kiinnittävät siihen huomionsa,\non hyvä tilaisuus. Äskettäin yli sadan vuoden vanhana kuollut\nChevreul, jonka tutkimuksille värien taideteoria on erittäin suuressa\nkiitollisuudenvelassa, on tehnyt hyvin mielenkiintoisia huomioita\ntässäkin suhteessa.\n\nOtaksukaamme, että myymälään tulee nainen ostamaan keltaista\nhamekangasta ja sen lisäksi oranssinvärisiä tai helakanpunaisia\nnauhoja tai muita tarpeita. Jos myyjä nyt näyttää hänelle useita\nkeltaisia kankaita, ja hän valitsee niitä kauan, suomatta sillä välin\nsilmilleen mitään lepoa, niin aiheuttaa keltaisen jatkuva näkeminen\nsilmän verkkokalvossa taipumuksen keltaisen täyteväriin violettiin.\nKun myyjä sitten heti levittää hänen eteensä nuo oranssinväriset tai\nhelakanpunaiset nauhat, joita hän on pyytänyt, niin tuo taipumus\nviolettiin siirtyy hänen silmissään näihin nauhoihin, niin että esim.\nhelakanpunainen näyttää violetin subjektiivisen väliintulon vuoksi\nkarmosiinipunaiselta eikä helakalta, jota hän pyysi ja jollaisia nauhat\ntodella ovatkin, kun niitä katsellessa silmä on tavallisessa kunnossa.\n\nJos myyjä levittää ostajan katseltaviksi perätysten neljätoista\nlajia punaista kangasta neutraaliväriselle pöydälle, niin ostaja\nvarmaankin arvelee, että viimeksi tarjotut kuusi tai seitsemän mallia\neivät ole yhtä kauniita tai kirkkaita kuin ensimäiset, vaikka ne\nväriltään olisivatkin aivan samanlaisia. Mitä kauemmin hän katselee\npunaisia kankaita, sitä enemmän hänen silmänsä pyrkii näkemään\npunaisen täyteväriä, vihreätä, joka yhä enemmän pääsee vaikuttamaan\nja antaa kankaille yhä harmahtavamman vivahduksen, koska täytevärit\ntoisiinsa sekoittuneina tuottavat harmaata. Tässä toimittaa silmä itse\nsekoituksen. Se tapahtuu, niin sanoaksemme, itse verkkokalvossa ja\nvahingoittaa ehdottomasti viimeksi katseltujen kankaiden väriloistoa.\nMyyjä tekee siis viisaasti tarjotessaan välillä vihreitä kankaita\nja kiinnittäessään huomiota niihin, kun ostaja on kauan katsellut\npunaisia. Seuraus tästä on se, että ostaja pitää jälkimäisten loistoa\nyhä kauniimpana.\n\nTäydennysilmiöt vaikuttavat myös varjojen laatuun. Otaksukaamme, että\non hämärä, mutta vielä niin valoisaa, että huoneen ikkunasta tuleva\npäivänvalo voi siellä jonkun esineen torjumana aikaansaada tästä\nvarjon. Jos nyt sytytetään lamppu ja asetetaan niin, että sama esine\nheittää varjon toiseenkin suuntaan, käy edellinen varjo lampunvalon\nvuoksi keltaiseksi, mutta toinen varjo vivahtaa keltaisen täyteväriin\nviolettiin.\n\nTäydennyslaki tulee esille myös teatterisaleissa sekä päivänvalon\nettä keinotekoisen valaistuksen aikana. Jollei sitä oteta huomioon,\nvoi laiminlyönnillä olla epäedullinen vaikutus ei ainoastaan salin,\nvaan myös kokoontuneen yleisön ulkonäköön. Jos aitioiden taustana\noleva seinä maalataan ruusunpunaiseksi, niin aitioissa istuvien\nkasvot saavat enemmän tai vähemmän vihreän vivahduksen. Jos se\nmaalataan oranssinväriseksi, saa ihonväri päivänvalossa sinertävän\nja kaasuvalossa vihertävän vivahduksen. Tummanpunainen pohja, missä\npunainen on hyvin heikkoa, ei kuitenkaan kokemuksen mukaan vahingoita;\nmutta luultavaa on, että se kalventaa ihon väriä, vaikka tavallisille\nsilmille huomaamattomassa määrässä. Tizian onkin maalannut monta\nmuotokuvaa tummanpunaiselle pohjalle.\n\nSeinäpapereissakin voi käyttää samaa väriä, eikä tule epäsuotuista\nvaikutusta ihon väriin. Kirkkaanpunainen teatterin esirippu\nvaikuttaa sitävastoin ehdottomasti vahingollisesti. Se herättäisi\nläsnäolevien silmissä taipumuksen vihreään, joka pysyisi heissä, heidän\nkatsellessaan yleisöä tahi näyttämöä.\n\nAsuinhuoneiden seinäpaperit eivät koskaan saa olla yksinomaan\nkirkkaanpunaisia tai violetteja. Kirkkaanpunaisessa valaistuksessa\nsaavat esineet, kuten mainittu, vihertävän sävyn ja violetissa\nkellahtavan, koska keltainen on violetin täydennysväri. Oranssi on myös\nepäsuotuisa seinäpaperien väri. Se väsyttää silmiä ja antaa esineille\nsinertävän sävyn. Heleänvihreät seinäpaperit vaikuttavat edullisesti\nvalkoiseen, kalpeaan ihoon ja samoin kultauksiin. Kirkkaansinisellä\npohjalla vaikuttavat kultaukset kaikkein paraiten. Tavalliset harmaat\nseinäpaperit vaikuttavat paraiten silloin, kun seinät ovat maalauksilla\nkoristetut. Yksityiset öljymaalaukset vaikuttavat paraiten silloin, kun\nseinäpaperien pääväri on taulun päävärin täyteväri. Vaskipiirroksia ja\nvalokuvia ei pitäisi koskaan ripustaa öljymaalausten rinnalle, vaan\nsäilyttää niitä salkuissa tai albumeissa.\n\nLaki täyteväreistä tulee esille puvuissakin. Tässä en kuitenkaan tahdo\nniitä lähemmin käsitellä. Se, joka tahtoo perehtyä tähän tutkimukseen,\nsaa hyvää johtoa englantilaisen _Adamsin_ teoksesta \"väriharmonian\nvaikutuksesta naispukuihin\" ja Jännicken teoksesta väriharmoniasta.\n\nMuuten kulkevat muodit omia teitänsä välittämättä esteettisistä\nlaeista. Muotien lainsäätäjiltä ei vaadita tämänlaatuisia tietoja eikä\nherkkää silmää. Muodit pyrkivät yhtä usein ärsyttämään silmää kuin sitä\ntyydyttämään.\n\nTaiteenkin maailmassa on muotiorjuutta. Niinpä esim. maalari voi\nolla nykyaikainen tai ei nykyaikainen. Onneton se taiteilija, joka\non _ainoastaan_ nykyaikainen. Kun se muotisuunta, jota _ainoastaan_\nnykyaikainen taiteilija edustaa, on joutunut pois muodista — ja näin\nkäykin aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin —, on hän ja hänen\nmaineensa mennyttä ainiaaksi.\n\nTulikoe, joka taideteoksen on kestettävä, ei satu sen\nnäytteillepanopäiväksi, jolloin se ensi kertaa on taiteentuntijan\ntai yleisön arvosteltavana. Tulikoe ei tule myöskään silloin, kun\ntaideteoksen edustama suunta ei enää ole nykyaikainen, sillä silloin\nollaan taipuvaisia hylkäämään kaikki, mitä tuo suunta on tuottanut,\nparempi yhtä hyvin kuin huonompikin. Tulikoe tulee silloin, kun uusi,\nedellistä seurannut suunta, joka on ollut sen vastustajana, itsekin\njoutuu pois muodista. Silloin tulee ensinmainitulle, aikoja sitten\nsyrjäytetylle suunnalle se kausi, jolloin se ei ole epämuodikas eikä\nmuodinmukainen; silloin alkaa arvostelu, joka katselee taideteosta\nsekä historiallisesti että makusuuntien taistelusta hämmentymättömin\nkatsein; silloin on taideteoksen oikea tulikoe, josta se pääsee jälleen\nja ainaisesti nuorena, jos siinä itsessään on nuoruutta.\n\nPuheen ollessa muodista värien maailmassa, muistan vielä, mikä\nmerkitys on ollut sanoilla \"maalaiskomea\" ja \"maalaiskorea\". Niitä\nei käytetty ainoastaan sellaisista rahvaamme käsitöissä esiintyvistä\nväriyhtymistä, joissa luonnollinen, terve mieltymys täytevärien\nvastakohtiin iloitsee kiihkeämpien vastakohtien liiankin pirteästi\nilmenevästä loistosta, vaan ne ulotettiin jaloimpiinkin värisointuihin,\nkun näitä tuli esille maalaisnaisen kutomatuotteissa. Näillä sanoilla\ntuomittiin kotiteollisuuden tuotteita, jotka sitten ovat päässeet\nkunniaan esteettisessä suhteessa, samoin kuin värilakeja, jotka\nolivat vaikuttaneet itämaalla, Kreikan ja Rooman loistoaikoina,\nkeskiajan ja renessanssin taiteessa. Tiedämme kyllä, mistä tämä\npuhe \"maalaiskomeasta\" ja \"maalaiskoreasta\" on tullut. Se on kaikua\nsiltä ajalta, joka kärsi tai oli kärsivinään värikauhua, ja joka\non laiminlyönyt entisaikojen taiteelliset muistomerkit ja sivellyt\nlinnojemme ja kirkkojemme maalatut katot ja seinät kalkilla ja liimalla.\n\nEi kannata kuitenkaan valittaa sitä, että taiteen alalla on\nmuotityranniaa, sillä valitukset eivät sitä poista, ja korvauksen\nsaamme siitä, että tyrannin tavallisesti kukistaa toinen, joka ei\nkulje edellisen jälkiä, vaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kaiken tämän\nohessa on kuitenkin taiteen ja kauniin alalla vaikuttamassa pysyviä\nlakeja, joita voidaan rikkoa, mutta ei poistaa, ja jotka ajoittain taas\npääsevät täysiin oikeuksiinsa.\n\nOlen edellisessä luennossa koettanut esittää eräitä näistä laeista.\nSitä täydennyslakia, josta viimeksi puhuin, huomataan noudatetun\negyptiläisten ja assyrialaisten, samoin kuin kaikkien myöhempienkin\naikojen teoksissa. Ne väriyhtymät, jotka eivät miellytä meitä, eivät\nyleensä miellyttäneet heitäkään; ne värisoinnut, jotka ilahuttavat\nsilmiämme, ovat ilahuttaneet heitäkin.\n\n\n\n\nX\n\nKAUNIS JA TARKOITUKSENMUKAISUUS.\n\n\nNiin kauas kuin nyt olen ehtinyt luennoissani, olen koettanut osoittaa,\nettä jos, kuten sananlasku sanoo, mielestä ja mausta riippuu mikä on\nkaunista, niin ei itse maku kuitenkaan riipu sattumasta, vaan seuraa\neräitä, osaksi ihmisestä itsestään ja hänen kehitysasteestaan, osaksi\nmyös itse luonnosta johtuvia lakeja ja periaatteita. Näitten lakien ja\nperiaatteiden joukosta olen huomauttanut symmetriaa ja suhteellisuutta\nja suhteellisuudesta taas kultaisen leikkauksen lakia sekä lopuksi\nvärien maailmassa vastakohtalakia, täydennyslakia, joka on kaikkien\ntäällä vallitsevien lakien pohjana.\n\nTaidehistoria vahvistaa näiden lakien ja periaatteiden pätevyyden\nkaikkiin aikoihin ja kansoihin nähden. Ei käy kieltäminen, että\nestetiikka ja taideteoria ovat astuneet tunnustettavia tulevaisuudelle\nlupaavia askelia, kun niiden on onnistunut ne keksiä, vaikka ne\nkuuluisivatkin niin sanoaksemme alkeellisimman kauniin alalle ja ovat\nvain pohja, jonka yllä ylemmät henkisemmän, vapaamman kauneuden ilmiöt\nliikkuvat seuraten toisia ja korkeampia lakeja.\n\nMitä tulee taiteilijan suhtautumiseen alkeellisen kauneuden lakeihin,\nvoi hän kyllä olla niistä tietämätön, koska hän, jos hänellä on\nluontainen taiteilijan kyky, seuraa niitä vaistomaisesti, kuten lapsi\nkävelemään opetellessa noudattaa tasapainolakia ja puhumaan opittuaan\nkieliopin lakeja. Jos taiteilija ne tuntee, ei niiden tärkinkään\ntunteminen voi auttaa häntä luomaan arvokasta taideteosta, sillä siihen\ntarvitaan lisäksi toisia ominaisuuksia, joista puhun myöhemmin.\n\nMutta samalla kun täytyy tätä huomauttaa, samalla kun koe epäonnistuisi\nsurkeasti, jos henkilö, jolla ei ole luovaa mielikuvitusta eikä herkkää\nvastaanottokykyä, koettaisi vain esteettisten lakien tuntemuksen\nperusteella sommitella taideteosta — hän saisi silloin aikaan vain\nsommitelman, mutta ei elävää kokonaisuutta — täytyy toisaalta\nhuomauttaa, että hänellä on hyötyä niiden tuntemisesta, etenkin\nuransa alussa, koska ne voivat auttaa häntä välttämään erehdyksiä,\njoihin hän muuten voisi langeta, ja keksimään syitä vikoihin, joita\nhän itse huomaa tehneensä. Muistutan tässä niistä esimerkeistä,\njoita edellisessä luennoissani mainitsin. Harmaat kuviot keltaisella\npohjalla saavat violetin vivahduksen, koska violetti on keltaisen\ntäyteväri. Pyrkiessään kankaalle toistamaan ne värit, jotka luulee\nnäkevänsä jäljennettävässä alkuperäisessä teoksessa, aloittelija siis\non taipuvainen kopiossaan esittämään violetilla värivivahduksella ne\nkuviot, jotka alkuperäisen keltaisella pohjalla ovat harmaita, ja siten\nhäneltä jää saavuttamatta se värivaikutus, jonka hän aikoi toistaa.\n\nAlkeellisesti kauniin lakien tuntemuksella on senvuoksi oma arvonsa.\nJa sen laita on samoin kuin kaiken muunkin tiedon: sillä on oma\narvonsa itsessään. Saattaa olla hyvä toimia vaistomaisesti oikein,\nluoda vaistomaisesti kiitettäviä teoksia, tietämättä kuinka tai\nmiksi. Mutta on inhimillisesti kauniimpaa, että taiteilija samalla\nvoi ymmärtäväisesti harkita, mitä on tehnyt. Renessanssin suuret\nmaalarit koettivat keksiä sen lait, mitä tekivät; Goethe ja Schiller\ntutkistelivat sitä taidetta, jota harrastivat, runoutta, ja hakivat\nsen lakeja. Shakespeare harkitsi draaman periaatteita. Vaikka heistä\nei sen takia tullutkaan parempia taiteilijoita, eivät he siitä\nhuonontuneetkaan. Mutta varmaa on, että he siten esiintyvät henkisesti\nrikkaampina persoonallisuuksina.\n\nKuten sanottu: niiden harvojen kauneuslakien tuntemus, jotka on\nkokemusperäisesti voitu määrätä, ja niiden monien, joihin tätä tietä\nei päästä käsiksi, ei koskaan voi olla muuta kuin taiteen aakkosia. Se\nsuhtautuu luovaan taiteeseen kuin kielioppi runouteen, kuin akustiikka\nja sointuoppi musiikkiin. Kielioppi ei tee kenestäkään runoilijaa;\nakustiikka ja sointuoppi eivät tee kenestäkään säveltäjää, vaikka\nrunoilija onkin paremmin varustettu tuntiessaan kieliopin säännöt ja\nsäveltäjä paremmin, jos tuntee ne aritmeettiset säännöt, joiden mukaan\nsoitannollisen taideteoksen alkeita voidaan mitata.\n\nOikeassa sävelrunossa ei säveltäjä itse rakentele matemaattisesti\nmitään, vaikka matematiikalla onkin merkityksensä sävelrunon kaikissa\naineksissa. Värillisessä mestariteoksessa maalari ei ole harkinnut\nmitään matemaattisesti, vaikka jokaisella hänen käyttämällään\nvärillä on valovoima, jonka voi numeroilla ilmaista, ja vaikka tätä\nenemmän tai vähemmän vastaavat valovärähdykset, joiden lukumäärän\nsekunnissa fyysikko voi laskea. Mielikuvituksen luomat eivät ole\nlaskentotehtäviä, vaikka niiden samoin kuin koko luomakunnan\nkaikkineen, mikä aisteillemme ilmaantuu, täytyy esiintyä määrällisenä\nja siis aineksiinsa nähden mitallisena. Rytmit, symmetriat, suhteet,\nvastakohdat ovat niin sanoaksemme ne mitalliset ainekset, joita\nmielikuvitus käyttää hyväkseen ja muodostelee sielullisten ja henkisten\nlakien mukaan, olkoonpa puhe runosta tai säveleestä, temppelistä,\nkuvapatsaasta tai maalauksesta.\n\nNe lait, joista tähän asti olen puhunut, koskevat objektiivisesti\nkaunista sen paikkasuhteissa ja levossa. Mutta liikunnollakin\non kauneutensa, ja tämä kauneus on suurempiarvoinen kuin levon.\nVedenpinnan väreileminen tuulessa, auringon kimmeltävässä paisteessa,\nmeren aaltoilu, koski, suihkulähteen vesipatsas, pilvien leijaileva\nvaellus, linnun lento, hevosen juoksu viehättävät katsetta. Jo siinä,\nettä katseltava esine muuttaa paikkaa, tai kun se, kuten suihkulähteen\nvesipatsas, pysyy alallaan, mutta tämän rajoissa ilmaisee alituista\nliikettä, piilee jotakin, mikä viehättää tunne-elämäämme, sillä tämä\nkaipaa määrätyissä rajoissa vaihtelua ja muutosta, koska alati samat\nvaikutelmat tylsyttävät tunnehermoja uhaten sielunelämää pysähdyksellä.\n\nTunne-elämälläkin on lakinsa. Tärkein näistä on niin sanottu suhdelaki.\njonka mukaan vaikutteen muuttuminen on välttämätöntä, jotta tuon\nvaikutteen tietoisuuteen liittyy tunnetta, ja jonka mukaan tunteen\nvoima on riippuvainen muutoksen asteesta. Kun jokin sisäinen tila tulee\ntoisen sijalle, joutuu arvotuomiomme alaiseksi siirtyminen toisesta\ntoiseen ja se tunne, jonka siirtyminen herättää.\n\nTästä laista, suhdelaista, on tärkeitä seurauksia, joita voidaan sanoa\ntoisasteisiksi laeiksi. Yksi näistä toisasteisista laeista, jolla on\nollut mitä suurin vaikutus taidehistoriassa, on tylstymislaki, jonka\nmukaan jokaisella vaikutelmalla on taipumus heikentyä jatkuvaisuutensa\ntai liian pikaisen toistumisensa takia. Tämän lain rinnalla, sen\nluonnollisena täytteenä, on uutuuslaki, jonka mukaan kaikki uusi,\nolkoon se odottamatonta tai kaivattua tai äkkiä saavutettua, herättää\neloisan tunteen.\n\nMuistelkaamme Xenofonia ja hänen sotilaitaan, kun he Kunaxan kentältä\npalatessaan, rasittavien marssien jälkeen karujen vuoriseutujen halki,\nnäkevät meren siniset ulapat pyhältä Teches-vuorelta. Kun etujoukko\non noussut vuoren huipulle, päästää se meren nähdessään ilon ja\nhämmästyksen huudon, jonka joukko joukon perästä toistaa sitä mukaa,\nkuin he ehtivät sinne ylös. He huutavat: \"meri, meri!\" ja upseerit\nja sotilaat syleilevät toisiaan ilosta itkien. Muistelkaamme sitä\nvaikutelmaa, jonka Stanley ja hänen miehensä saivat, kun pitkän\nvaelluksensa jälkeen hämärissä aarniometsissä näkivät edessään\nauringonvalaisemia kenttiä tai Tanganikan sinisen pinnan.\n\nNe hyväätekevät vaikutukset, jotka matkoilla voi olla, perustuvat\nuutuuden lakiin, jota matkavaikutelmat tyydyttävät, ja tylstymislakiin,\njoka tällöin harvemmin pääsee vaikuttamaan. Nämä lait, tylstymislaki\nja uutuuslaki, eivät ole vaarattomia ihmisen kaikkein korkeimmille,\netenkin siveellisille harrastuksille. Ihmiselämän järjestäminen\nsiten, että tyytymys jokapäiväiseen ja uskollisuus ympäristöämme\nkohtaan säilyy samalla kuin pirteä tunne-elämä, vaatii sen vuoksi\ntaitoa, jota toisten sielullisten lakien vaikutus onneksi helpottaa.\nTältä kannalta on mielenkiintoista todeta, mitä nuorekkaat kansat\nvaistomaisesti ovat tehneet sitoakseen tunne-elämänsä synnyinkaupunkiin\nja synnyinseutuun ja menetelläkseen niin, että uutuuslaki näissäkin\nahtaissa rajoissa tyydytetään ja tylstymislakia vastustetaan. Siitä\njohtuu se into, joka antiikin aikana koristi helleenien kaupunkeja ja\nrenessanssin aikana Italian kaupunkeja taiteen kauneusaarteilla, pannen\nne kaikkien nähtäviksi. Siitä se innostus, jolla valtiollista elämää\nja sen jännittäviä kysymyksiä ja pulmia käsiteltiin. Ateenalaisella ja\nfirenzeläisellä oli mielestään kokonainen maailma kaupunkinsa muurien\nsisäpuolella tarjoomassa silmälle ja ajatukselle alituista vaihtelua.\n\nMissä puuttuu vaihtelua eikä esiinny muita kysymyksiä kuin\njokapäiväistä leipää koskevia, missä elämä pukeutuu vain\nkäytännöllisten tarpeitten pukuun ja jää kauneuden tarpeitten\ntyydyttämistä vaille, siellä laskeutuu jotakin ummehtunutta,\npainostavaa ja ajanmittaan tylsyttävää tunne-elämäämme. Siitä johtuu\nse ilmiö, että paimentolaisheimot ovat niin työläästi voineet mukautua\nturpeeseen sidotun maanviljelijän tapoihin. Toihan vaeltaminen\nmukanaan vaihtelua ja aukaisi katseelle uusia näköaloja. Siitä johtuu\nmyös maataviljelevien kansojen, kuten keltiläisten, roomalaisten,\ngermaanien, halu sotaisiin seikkailuihin ja ryöstöretkiin, jotka\nkeskeyttivät yksitoikkoisuuden, antoivat hermoille toisen tunnelmasävyn\nja palauttivat heille jossakin määrin sen vaihtelun, joka kuuluu\npaimentolaiselämään ja jota vailla paikallaan pysyvä elämä on uusien,\nkorkeampien etujen vuoksi.\n\nNäillä sanoilla olen tahtonut vain viitata liikunnon ja siitä johtuvien\nmuutosten merkitykseen tunne-elämälle ja sen ohessa taiteellekin. Kun\nplastiikka ja maalaustaide ihmisruumiin jäsenrakennetta esittäessään\nsiirtyivät sitä vain lepotilassa kuvaamasta näyttämään sitä\nnäennäisesti liikkuvana, oli se erittäin suuri edistys. Vasta siten\ntaideteokset alkoivat näyttää eläviltä.\n\nKaikki liikkeet eivät kuitenkaan ole kauniita. Estetiikka sanoo,\nettä liike on kaunis vain silloin, kun sitä katsellessa herää ajatus\nmoninaisen alistumisesta johonkin yhteyteen, ja kun huomaamme voiman\nvaikuttavan sopusointuisesti. Mutta täten ei ole annettu tarkasti\ntieteellistä määritelmää. Milloin ja millä ehdoilla huomaamme\nliikkeessä ilmenevän voiman vaikuttavan sopusointuisesti, ja missä\nolosuhteissa huomaamme sen yhteyden, joka hallitsee moninaisuutta,\nesiintyvän liikkeessä niin, että liike tulee kauniiksi?\n\nTäytyy olla lakeja, jotka piirtävät määrätyn rajaviivan kauniin ja\nruman liikkeen välille, ja niitä on haettava. Alku tähän on tehty\nmääräämällä periaate, jota sanotaan voiman säästämiseksi. Kuvaavien\ntaiteiden alalla, missä liike, kun se esitetään, on vain näennäinen,\nmerkitsee tämä periaate, ettei esineeseen, joka näyttää olevan\nliikkeessä tai paraillaan ponnistaa, saa sisällyttää suurempaa voimaa\nkuin mitä pidämme välttämättömänä tuon liikkeen tai ponnistuksen\ntarkoitusta varten.\n\nKaryatideja ja Atlaita, ihmismuotoisia pilareita ja kauluskiviä, joiden\non kannatettava suurempia tai pienempiä rakennustaiteellisia tai muita\nkuormia, ei saa sovittaa sellaisten painomäärien alle, jotka näyttävät\nraskaammilta kuin mitä niiden lihakset kestävät. Mitä suurempi paino\non, sitä enemmän ollaan oikeutettuja esittämään pullistuneita lihaksia;\njos kuorma on mitätön, täytyy lihasten jännitys oikaista sen mukaan.\n\nOlen nähnyt erään saksalaisen maalauksen paimenpojasta, joka näyttää\nkulkijalle tietä joen yli. Poika seisoo hajareisin, joka lihas\njännittyneenä; rinta on pullistunut, olkapäät taaksepäin vedetyt,\nkasvoilla on sankarillinen ilme, jokseenkin samanlainen, kuin\nkuvittelemme Caesarilla olleen, kun hän antoi legioonilleen käskyn\nmennä Rubicon-virran yli; toinen käsi puristaa lujasti paimensauvaa,\nviittaava käsi on jännittynyt sormenpäitä myöten, esittäen jonkinlaista\nvaltiutta. Ja kaikki tuo ainoastaan näyttääkseen kulkijalle tietä\npuron yli. Pojan asento ja liikkeet eivät tosin itsessään ole rumat;\nmutta ne käyvät naurettaviksi, koska ne rikkovat periaatetta voiman\nsäästämisestä, ja taulun katseleminen käy niiden takia melkeinpä\nsietämättömäksi.\n\nPeriaatteella voiman säästämisestä on epäilemättä fysiologinen perusta.\nKuuluisat luonnontutkijat Weberin veljekset ovat kirjoituksessaan\nihmisen käynnistä sattuvin esimerkein todistaneet, että esteettisesti\nkaunis yleensä on fysiologisestikin oikeata, ja että liike, joka\ntoimitetaan lihasvoimaa mahdollisimman vähän käyttämällä tietyn\ntarkoituksen saavuttamiseksi, näyttää kevyemmältä, vapaammalta,\nmiellyttävämmältä ja sen vuoksi kauniimmaltakin kuin liike, joka\nosoittaa suurempaa ponnistusta saman tarkoituksen takia. Jokainen\nvoimistelunäytös vahvistaa, että tämä huomio on oikea.\n\n_Herbert Spencer_ kertoo, että hän kerran eräässä tanssinäytöksessä\noli pahoillaan, kun yleisö osoitti suosiota tanssijattarelle, jonka\nrumat ja väännellyt asennot olisivat ansainneet vihellyksiä. Mutta hän\nhuomasi samalla, että näiden rumien liikkeitten lomassa oli toisia\ntodella suloisia, ja juuri nämä liikkeet näyttivät ilman ponnistusta\nsuoritetuilta, kun jäsenet aivan kuin liitelivät ilman kannattamina.\n\nVoiman säästämisen periaate selittää myös, että suora viiva\nja käyrä ovat esteettisesti parempia kuin taitettu. Edelliset\nmuistuttavat liikkeitä, joihin käytetään mahdollisimman vähän voimaa.\nKulmiksi taittuneet viivat muistuttavat liikkeitä hetkellisine\nlihasponnistuksineen, joiden takia suunta äkkiä muuttuu, ja siksi ne\nilmaisevat suurta voimanhukkaa. Senpä vuoksi pidämmekin kulmikkaita\nliikkeitä rumina.\n\nItsessään kovankin työn liikkeet ovat tavallaan kauniita, kun\ntyö näyttöä käyvän kuin leikki, kun tajuamme liikkeissä jotakin\niloista, vapaata ja kevyttä. Sepäntyö alasimen ääressä, kun se tulee\ntavallaan rytmilliseksi helähtelevien vasaranlyöntien vuoksi, saattaa\nesteettisesti näyttää hyvinkin komealta. Arvostellessamme liikkeiden\nkauneutta tai rumuutta vaikuttavat kuitenkin myös eri mielleyhtymät,\njotka usein, vieläpä psykologisella oikeudellakin, antavat\nesteettiselle tuomiolle suunnan.\n\nMe _selitämme_ reippaan ja kevyen liikkeen ilmaukseksi voimasta ja\nliikunnon tuottamasta ilosta. Me _selitämme_ pyöristetyn liikkeen\nsielun tasapainon ja sopusoinnun ilmaukseksi. Kun näemme työtä tehtävän\niloisesti ja nopeasti, ilman ankaraa pakkoa siinä tarvittavissa\nliikkeissä, niin aavistamme, että voisi ehkä olla sellainenkin maailma,\nmissä työ ja ilo ja kauneus ovat uskollisesti rinnatusten, eivätkä\nkoskaan hylkää toisiaan. Muuan vertauskuva, jossa varmasti piilee\nhenkinen totuus, saa meidät myös ymmärtämään, että työ ja ilo yhtyvät\njumalallisessa maailmansuunnitelmassa, että synti on rikkonut yhteyden\nja että sen voi jälleen saada aikaan, mikäli itsekkyys ja siitä johtuva\nsairaalloinen huomispäivän pelko väistyvät rakkauden ja luottamuksessa\nJumalaan suoritetun työn tieltä.\n\nLäheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on se\nperusajatus, johon fysiologia esteettisiä kysymyksiä tutkiessaan on\ntullut, että meistä näyttää kauniilta se, missä yhtyy suurin määrä\nvaikutelmia näkö- ja kuulohermoihimme ja vähin määrä häiriötä niissä\nhermoliikkeissä, jotka eivät ole suoranaisessa yhteydessä elimellisiin\nelämän toimintoihin. Edellisessä luennossa selostamani laki värien\ntäydennysvaikutuksesta sisältää siis erittäin vaikuttavia todistuksia\ntämän fysiologisen estetiikan perusajatuksen puolesta.\n\nSaattaa näyttää siltä, että tällä kauniin omituisella määritelmällä on\nmaterialistinen leima, mutta niin ei asian laita todellisuudessa ole.\nAistimemme ja elimistömme kokonaisuudessaan on luonut sama loogillinen\nja esteettinen maailmanmahti, joka on synnyttänyt henkisen olemuksemme,\najatus- ja tunne-elämämme.\n\nLäheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on myöskin\nse läheinen sukulaisuus, joka vallitsee kauniin ja tarkoituksenmukaisen\nvälillä, sillä jos näyttää rumalta se, että päämäärä saavutetaan liian\nsuurilla ponnistuksilla ja voimankulutuksilla, niin se merkitsee sitä,\nettä epätarkoituksenmukainen, ilmestyessään sinänsä silmälle tai\nkorvalle eikä harkinnan tuloksena, pakostakin tuntuu meistä rumalta.\nMinun ei tarvinne huomauttaa, että sinänsä tarkoituksenmukainen ja\nihmisille käytännöllisesti hyödyllinen ei ole aivan sama asia, ja\nettei meidän sovi sekoittaa sinänsä tarkoituksenmukaista siihen\ntyhmänylpeään ja rajoitettuun käsitykseen, jonka mukaan se,\nmikä luonnossa ei suorastaan kelpaa ravinnoksemme, juomaksemme,\nvaatteiksemme, asunnoksemme tai työkaluiksemme j.n.e., sen vuoksi ei\nvastaa tarkoitustaan. Aarniometsässä kasvava kukka, jota ihmissilmä\nei ole koskaan nähnyt ja joka ei mitenkään saata hyödyttää meitä\nkäytännöllisesti, on tarkoituksenmukainen, kun sen elimet mitä vähimmin\nvoimaa kuluttaen paraiten edistävät sen omaa elämää, kehitystä ja\nhedelmöimistä, kun sen varsi ja lehdet ovat terveet, kun sen kupu on\nsen värinen ja tarjoo sitä makeutta, joka on omiaan houkuttelemaan\npuoleensa hedelmöittymistä edistäviä hyönteisiä.\n\nRanskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija _Taine_ on täydellä syyllä\ntehostanut kauniin ja itsessään tarkoituksenmukaisen läheistä yhteyttä.\nJos katselemme ihmistä ruumiilliselta kannalta, niin itsestään selvää\non, että hänen luonnollisen elimistönsä täydellisyys ja elimien terveys\novat ominaisuuksia, joilla esteettisesti on suuri merkitys. Kauniiseen,\ninhimilliseen jäsenrakenteeseen, sen ihanteeseen, eivät sovellu kieroon\nkasvaneet epätarkoituksenmukaisesti muodostuneet elimet, silvotut\njäsenet ja patologiset ilmiöt. Mitä paremmin jäsenrakenne näyttää\nolevan muodostunut symmetrian ja suhteellisuuden lakien mukaan, sitä\nlähemmäksi se tulee sellaista, mitä pidämme tyypillisesti kauniina,\nmutta jos joka jäsen ja joka lihas on voimistelulla, leikillä tai\nmonipuolisella työllä päässyt niin lähelle tarkoituksenmukaista, että\nse mahdollisimman pienellä ponnistuksella saavuttaa toiminnalleen\npannun päämäärän, suorittaen tehtävänsä helposti ja miellyttävästi,\ntäydentää se ruumiin fyysillistä kauneutta.\n\nMutta Taine huomauttaa täydellä syyllä: \"Tässä ei vielä ole kaikki.\nSielun läsnäolon — tahdon, järjen, sydämen — tulee aateloida\natleettiset kyvyt. Täydelliselle ruumiille antaa vasta jalo sielu\nkorkeimman kauneuden, — sielu, joka ilmenee ruumiin liikkeissä ja\nasennossa, pään muodossa, kasvonpiirteiden ilmeessä, ja joka ainakin\non vapaa ja terve, jollei olekaan korkea ja suuri. Mutta jos haluamme\nesittää ihmisen jäsenrakennetta sen täydellisyydessä, tulee käyttää\nhyväkseen sitä ajankohtaa ja sitä välitilaa, jolloin sielu ei vielä ole\nalentanut ruumista toisarvoiseksi, kun ajatus vielä on toimiva, mutta\nei hirmuhallitsija, kun hengestä ei vielä ole tullut yksipuolinen,\nkieroon kasvanut elin, ja kun inhimillisen toiminnan kaikkien lajien\nvälillä vielä vallitsee tasapaino.\"\n\nTaine osoittaa ja vahvistaa todistuksilla historiasta sen totuuden,\nettä mikäli kirjallisuus ja taide eri aikoina ovat harrastaneet ja\nesittäneet hyödyllisiä, tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, joita\ninhimillisellä terveydellä pitää olla ruumiillisessa ja henkisessä\nsuhteessa, sikäli tuo aika on luonut taideteoksia, jotka ovat eläneet\nkauemmin kuin taidemuotien vaihteleva valta ja saaneet yleisen, pysyvän\nmerkityksen. Todellakin on onnellista, että niin on asianlaita, ja\ntoivon, että tulee aika, jolloin kirjallisuus ja taide täyttävät tämän\ntehtävän mitä pontevimmin, koska se nyt lienee tarpeellisempaa kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nNykyinen suurteollisuuden aikakausi on Euroopan ihmispolven\nterveydelle ja kauneudelle pelottava vihollinen. Suurteollisuus\nkäyttää kyllä hyväkseen voiman säästämisen periaatetta, kun on kysymys\nkonevoimasta ja hiilen kulutuksesta, mutta on käyttänyt periaatteen\nvastakohtaa kysymyksen ollessa niistä ihmisjoukoista, joiden voimat\nsillä on käytettävänään. Kahdentoista tunnin mitä yksitoikkoisin\ntyö tehtaissa, joissa on pilaantunut ilma, kahdentoista tunnin\nyksitoikkoinen työ kehittymättömillä lapsillakin — siitä täytyy olla\ntuloksena sairaalloinen, ruumiillisesti heikko, henkisesti murtunut\nja esteettisesti kovaosainen sukupolvi. Tämä kamala, ihmisluontoon\nkohdistettu pahoinpitely meni 1800-luvulla niin pitkälle, että\nEnglannin kaivosten ja tehtaitten omistajat voivat kerskailla, kuinka\nsiellä, samoin kuin maanviljelijä viisaita sääntöjä seuraten muuttaa\nkotieläinten ruumiinmuotoa omien käytännöllisten tarkoitustensa\nmukaiseksi, samoin vuorityö nyt oli luonut ihmiskääpiöitä, jotka\nmainiosti sopivat ryömimään maanalaisissa hiilikäytävissä, ja kutomot\nolivat saaneet ihmisiä, joiden raajat olivat muodostuneet kangaspuiden\nkäyttöön sopiviksi.\n\nJos tämä olisi saanut häiritsemättä jatkua ja levitä yli maanosamme,\nolisi eurooppalainen osa ihmiskuntaa kadottanut yhä enemmän sekä\nelinvoimiaan että myös inhimillistä, elimellistä ulkonäköään. Mutta\nvaltiolla ja kunnilla on onneksi etuja, jotka eivät käy yhteen\njärjestelmällisten rikosten kanssa ihmisrotua vastaan. Kuntien edun\nmukaista on, etteivät sairashuoneet ja kunnalliskodit tule liian\ntäyteen; valtioiden etu vaatii, että kansa on puolustuskuntoinen ja\nettä työläistenkin lapsia voidaan käyttää sotilaina. Tältä kannalta\novat yleinen asevelvollisuus ja siihen liittyvät jokaisen nuoren\nsukupolven terveyden ja ruumiillisen kelpoisuuden tarkastukset\nmannermaalla vaikuttaneet ja edelleenkin vaikuttavat paljon hyvää.\nMonet harrastukset, myös puhtaasti inhimilliset ja kristilliset, ovat\nheränneet ja alkaneet toimia samaan suuntaan, mutta vaara on vieläkin\nuhkaava ja vaatii lainsäädäntöä, ettei se veisi Euroopan kansoja\nperikatoon.\n\nTanskalainen esteetikko _Wilkens_ huomauttaa syystä kyllä, että kun\naate-estetiikan edustajat, kuten Solger, Schelling, Hegel, otaksuvat\nkauneuden olevan sen aatteellisessa sisällössä, mikä meistä näyttää\nkauniilta, toisin sanoen kauneuden olevan aatteen ilmenemistä\naisteillemme, niin Taine sanoo vain yleistajuisemmin ja määrätymmin\nsamaa, väittäessään taiteen kukoistuksen ja rappion riippuneen ja\nvieläkin riippuvan siitä, kuinka se on suhtautunut ihmiskunnalle\ntärkeään ja hyödylliseen.\n\nJos tässä \"aatteella\" on käsitettävä jotakin olennaista, niin ei\nvoi olla puheena ainoastaan muodollisia määräyksiä, kuten yhteys\nmoninaisuudessa j.n.e., eikä myöskään sellaisia kuin symmetria,\nkultainen leikkaus j.n.e., vaan aatteellisella täytyy olla suorastaan\noleellisia määräyksiä, jollaisia ovat esim. terveys, vapaus, onni.\nKun pidämme kauniina sitä, mikä on muodostettu symmetrian, kultaisen\nleikkauksen tai muiden muotoperiaatteiden mukaan, johtuu se siitä, että\nne ovat ilmauksia inhimillisen sukutyypin toteuttamisesta terveissä,\nvoimakkaissa, onnellisissa yksilöissä. Fechnerkin tulee samaan\nloppupäätökseen. Hän lopettaa esteettisen pääteoksensa ensimäisen osan\nseuraavilla sanoilla,: \"Paras taiteellinen maku on se, jonka avulla\nihmiskunnalle hankitaan paras tulos. Parasta ihmiskunnalle on se, mikä\nedistää sen hyvinvointia nyt ja ijankaikkisesti.\"\n\nTarkastellessamme esteettisiä lakeja ja periaatteita joudumme kuin\nvasten tahtoamme toiselle, läheiselle alalle: siveellisen ja hyvän\nalalle. Kauniin suhteesta hyvään saanen tilaisuuden puhua laajemmalti\nmyöhemmin. Selvää on, että se, joka on esteetikko sydämeltään ja\nsielultaan, ei voi seistä välinpitämättömänä sen tuhon nähdessään,\njota puhtaasti itsekkäät ja taloudelliset harrastukset ovat tuottaneet\nEuroopan kansojen suurille joukoille. Niinpä on Englannin nykyään\ntunnetuin ja nerokkain taidearvostelija RUSKIN asettunut työllä ja\nvaroillaan taistelurintamaan puolustaakseen niitä siveellisiä ja\nkauneuden etuja, joita tuo käsitys ja sen häikäilemätön käytäntöön\nsovelluttaminen uhkaavat tuhota.\n\nSe, joka rakastaa kauneutta kaikessa muussa, tahtoo tietysti ennen\nkaikkea nähdä sen ensimäiset ehdot, terveyden, ilon ja voiman, oman\nkansansa keskuudessa. Hänen kannaltaan esiintyy syyte olevia oloja\nvastaan siinä, että suuri osa yhteiskunnan jäsenistä tarjoo nähtäväksi\nhuonon hoidon, riutumisen, sairauden merkkejä, jos lapset, jotka\nsyntyvät hänen maansa majoissa, joutuvat todennäköisesti niin elämään,\nettä raakuuden ja kurjuuden keskellä menettävät ruumiillisesti ja\nsielullisesti saamansa kauneusperinnön. Se leima, jonka kansan suurin\nosa on saanut, on kansantyyppi. Yhteiskuntaruumiin jatkuva verenkierto\nkostaa myös hyvinhoidetuille jäsenille sen, mitä huonosti hoidetut ovat\nkärsineet.\n\nTähän tapaan käsittää todellinen kauneudenystävä asiain yhteyden ja\nsiksi hänen kauneudenkaipuunsa on valmis suosimaan niitä kristillisiä\nja ihmisystävällisiä yhteiskunta-oppeja, jotka vaativat henkistä\nkauneutta kaikessa ja kaikille, oikeutta ja kohtuutta kaikkia kohtaan,\njokapäiväistä leipää kaikille, jotka tahtovat sitä ansaita, kaikille\nosallisuutta siihen, mitä pyrkimys totuuteen ja kauneuteen on luonut,\nsillä jos sellaiset opit pääsevät vaikuttamaan enemmän kuin nyt,\nkasvaa niiden suojassa varmasti terveempi ja onnellisempi ja samalla\nkauniimpikin ihmissuku.\n\n\n\n\nXI.\n\nKAUNIS LUONNOSSA JA TAITEESSA.\n\n\nAion tässä luennossa käsitellä kysymystä, joka on ollut monen\ntutkimuksen ja ajatusten vaihdon esineenä, nimittäin kysymystä\nluonnonkauniin ja taidekauniin suhteesta.\n\nOn varmaa, että taiteen olemassaolo riippuu muusta kuin sattumasta.\nKukaan ei epäile sitä, että kun taideteoksia luodaan ihmiskäsin\nja ihmissilmät nauttivat niistä, tällä ilmiöllä on perusteensa\nihmisluonteen omassa rakenteessa ja sen tarkoituksena tyydyttää\njuuri tästä johtuvaa tarvetta. Kukaan ei epäile sitä, että jotakin\nsäännönmukaista, jotakin välttämätöntä, jotakin ihmisluonteesta\nerottumatonta piilee mieltymyksessä rytmeihin, säveljaksoihin,\nmuotoihin ja väreihin, halussa kuvata ja asettaa silmien\nnähtäviksi ne luonnon ilmiöt, jotka kiihkeimmin vetävät huomiota\npuoleensa. Kansatiede, muinaistiede ja historia todistavat yhdessä\ntaidevaistonyleisinhimillisyyttä. Niinsanotusta peuraeläinten ajasta\nkivikauden kuluessa, joka on lukemattomia vuosituhansia takanamme,\ntähän päivään saakka ihmiskunta on, miespolvi miespolven jälkeen\nkeskeytymättä, mahdollisimman alhaisissa sivistysoloissa ja kaikkein\nkorkeimmissa tähän asti saavutetuissa, tuntenut tämän vaiston\nvaikutusta ja samoin iloa saadessaan sitä tyydyttää. Oli aika, jolloin\nluultiin, että taiteen syntyminen edellytti määrättyä, jokseenkin\nkorkeaa sivistysastetta. Tämä luulo on nyt täydellisesti kumottu. Olen\neräässä edellisessä luennossa maininnut muutamia sanoja niinsanotun\npeuraeläinten ajanjakson alkeellisista taidetuotteista, sen aikakauden,\njolloin luultavasti hyvin laajat osat Eurooppaa vielä olivat läpi\nvuoden lumen ja jään peitossa ja jolloin sen ilmastolliset olot,\neläin- ja kasvimaailma huomattavasti erosivat nykyisistä. Mutta jo\nsilloin oli käsiä, jotka epätäydellisillä välineillä, kovaa ainesta\nkäyttäen, tekivät merkillisen tarkkoja eläinpiirroksia. Uudemmat ja\nvanhemmat matkustajat ovat ihmeekseen huomanneet, että n.s. villit\nkansat, jotka muutoin ovat ihmiskunnan kaikkein alimmalla portaalla,\nkuitenkin jossakin määrin harjoittavat taidetta ja ovat saavuttaneet\nmelkoisen taitavuuden. Tässä suhteessa en halua viitata eskimoihin,\ngrönlantilaisiin ja tshuktsheihin, napakansoihin, jotka tarkemmin\ntutkittaessa ovat osoittautuneet hyvin älykkäiksi ja lahjakkaiksi\nkansanheimoiksi. Olemme saaneet heiltä piirustuksia ja veistoksia,\njotka esittävät heitä itseään jokapäiväisessä elämässään kotieläimineen\nja metsästysretkillään ja joissa tavataan luonnonmukaisuutta ja\nkuvattujen esineiden luonteenomaisten piirteiden esittämistä.\n\nJos napaseutujen kansojen luota siirrymme päiväntasaajan tienoille,\ntapaamme neekeritaiteilijoita, jotka tavallisesti humoristisen\nneekeriluonteensa mukaisesti tehostavat koomillisuutta: heidän\nonnistuukin vaivatta piirustuksillaan houkutella ei ainoastaan\nmustia, mielellään nauravia vertaisiaan, vaan myöskin eurooppalaisia\näänekkäästi ilmaisemaan hilpeytensä. Meillä on Loango-rannikolta\nneekereitten tekemiä norsunluuveistoksia, norsujen torahampaita, joita\nneekeritaiteiteilijat ovat peittäneet kiekuran tapaan jatkuvilla\nkohokuvilla, missä näemme koho karnevaalin helposti tunnettavia,\nvaikka irvikuvattuja olentoja: neekeripäälliköitä höyhenkruunu tai\nsilinterihattu päässä, eurooppalaisia upseereita ja matruuseja ynnä\neläintieteilijöitä, jotka lasit nenällä ja haavi kädessä pyydystävät\nperhosia. Mutta eivätpä nämä afrikalaiset kuulukaan ihmissuvun\nhuonoimpiin.\n\nTällaisina on meidän sitävastoin pidettävä Australian alkuasukkaita\nja Etelä-Afrikan bushmanneja. Ja kuitenkin myös nämä etelämaalaiset\nosaavat piirustaa melkoisen luonnonmukaisesti ja lahjakkaasti\nkohtauksia jokapäiväisestä elämästään; vieläpä he usein värittävätkin\nniitä piipunsavella, värimullalla ja puuhiilellä. Eräällä saarella\nAustralian luoteisrannikolla on tasoitetuilla vuorenseinillä mustia,\nvalkeita, punaisia ja keltaisia, joskus sinisiäkin maalauksia,\nsuunnaton luku kuvioita, jotka esittävät ihmisiä, lintuja, kaloja,\nkovakuoriaisia j.n.e. Useat sukupolvet australialaisia kalastajia ovat\nne tehneet, kuluttaen vapaa-aikojaan sellaiseen leikkiin. Samoin on\nbushmannienkin alueella kallioita, joiden kyljissä tavataan satoja\nheidän kuvioitaan, joko maalattuja tai kiveen uurrettuja.\n\nTämä on esitetty todistukseksi taidevaiston yleisyydestä, sen\nesiintymisestä kulttuurielämän syntymiselle epäsuotuisimmissakin,\nmelkein toivottomissa oloissa.\n\nOlen aikaisemmin huomauttanut, että lasten varhain heräävä\npiirusteluhalu myös todistaa taidevaiston olemassaoloa, sen\nalkuperäistä riippumattomuutta älyllisestä kehityksestä, johon se vasta\nsivistyskansojen keskuudessa lähemmin liittyy.\n\nJos joku kysyisi, mitä taide oikeastaan hyödyttää, kuuluu lähin,\nsinänsä oikea, mutta ei tyydyttävä vastaus niin, että taide, tyydyttää\nerästä ihmissielun vaistomaisista tarpeista. Ne meistä, joilla on\nerikoisia taipumuksia tähän suuntaan, tuntevat iloa saadessaan\njäljitellä sellaista, mikä kiinnittää heidän mieltään, ja me muut\niloitsemme katsellessamme, mitä he ovat saaneet aikaan. Tästä ilosta\nluonnonkansat ovat täysin tietoisia, ja ne pitävät taidettaan, miten\nalkeellista se lieneekin, hyvin suuressa arvossa.\n\nErään ranskalaisen lähetyssaarnaajan, joka muutama vuosi sitten\noleskeli Pohjois-Kanadassa, kutsui muuan eskimopäällikkö kerran\nkotiinsa. Hän suostui kutsuun, teki eskimon kanssa monen päivän\nvaivalloisen matkan ja oleskeli pari vuorokautta tämän ummehtuneessa\nja ahtaassa huvimajassa. Eskimo oli pahoillaan, kun ei voinut\ntarjota vieraalleen mitään, josta tämä voisi nauttia. Vieraskäynti\noli siis epäonnistunut. Mutta ennenkuin he erosivat, oli isäntä\nkuitenkin keksinyt ja suorittanut jotakin, mikä hänen mielestään\nvierasta huvittaisi ja mihin tämä varmaankin panisi arvoa. Se oli\npiirustus, näyte hänen taiteestaan, niin sanoaksemme siemaus siitä\nilonlähteestä, joka on tarjona kovaosaisillekin kansoille eikä jäädy\nnapamaittenkaan elämää vihaavassa pakkasessa. Ranskalainen oli kyllin\nälykäs ja hienotunteinen osatakseen panna arvoa lapsekkaan piirustuksen\nmerkitykseen tässä suhteessa.\n\nMutta jos nyt kysymykseen, mitä hyötyä taiteesta on, lähinnä on\nvastattava, että se on ilontuoja, koska se tyydyttää ihmissielun\nvaistomaista tarvetta, niin saattavat nekin, jotka tunnustavat tämän\nvastauksen pätevyyden, huomauttaa, että tämän ilon täytyy vähentyä ja\nvaistomaisen tarpeen käydä yhä vähemmän tuntuvaksi sitä mukaa kuin\nkulttuuri kohoaa ja luonnonkauniin tajuaminen voimistuu. Aikamme\nrealistisine mielenlaatuineen taipumattomana ennakolliseen mietiskelyyn\nhuomaa muka yhä selvemmin, että taidevaisto on jäljittelyvaisto,\nmatkivan kuvaamisen halu, ja että jäljittelevää alkukuvaa ei tavata\ntietoisuuden syvyydestä, vaan se näyttäytyy ympärillämme, — että\nalkukuva, toisin sanoen, on meitä ympäröivä luonto.\n\nAinakin kuvanveistosta, asetelmakuvista, muotokuvista ja\nmaisemamaalauksista, joilla on niin erinomaisen suuri merkitys\nnykyaikaisten sivistyskansojen keskuudessa, voi varmasti väittää,\nettä ne eivät ole muuta kuin luonnon jäljennöksiä, meitä ympäröivän\ntodellisuuden matkimista, ja että niiden arvo riippuu matkimiskyvyn\nvarmuudesta ja korkeudesta.\n\nMutta luontohan esittää kaunista niin ihanana, ettei taide koskaan\nvoi sitä saavuttaa. Missä on se sivellin, joka osaa kuvata luonnon\nvalovaikutelmat, ilmaperspektiivit, autereet, kangastukset, valot ja\nvarjot sellaisina kuin ne äärettömän hienoine vivahduksineen ovat?\nMissä ne väriaineet, jotka voisivat jäljitellä luonnon omia kimmeltäviä\nvärileikkejä? Kenen käsi voisi maalauksen paikallaan pysyville\npiirteille antaa sen näennäisen liikunnon, joka on liitelevillä\npilvillä tai auringonsäteillä, kun nämä seuloutuvat läpi puunlatvain\nvärisevän lehvistön, taikka pellon viljalla, kun se tuulessa huojuu?\n\nAinakin äskenmainittuihin taidelajeihin nähden on päivänselvää,\nettei taidekaunis saata kilpailla luonnonkauniin kanssa, että\ntaidejäljittelyn tehtävä on epätoivoinen, että se on etukäteen tuomittu\nkärsimään tappion. Kun silmä, kuten kulttuuri-ihmisen, on teroittunut\nja yhä teroittuu näkemään luonnon kauneutta, mitä iloa sillä lopuksi\nsaattaisikaan olla noista enemmän tai vähemmän epäonnistuneista, mutta\nkuitenkin _aina_ epäonnistuneista yrityksistä matkia jäljittelemätöntä?\n\nNäitä epäilyksiä ja vastaväitteitä on kuulunut etenkin meidän\npäivinämme; niinpä on kirjallisuuden alalla esiintynyt se vaatimus,\nettä runon tulee heijastaa varsinaista kouraantuntuvaa todellisuutta\nympärillämme, olematta muuta kuin kuvastin, joka uskollisesti esittää\nminkä esineen hyvänsä, ja tämä vaatimus on saavuttanut vastakaikua\ntaiteenkin alalla, kun väitetään, että se olemukseltaan on vain luonnon\njäljittelyä ja on sitä korkeammalla asteella, mitä paremmin sen\nonnistuu matkia esikuvaansa ja pysyä siinä kiinni.\n\nMissä määrin tässä vaatimuksessa lausuttu mielipide on oikea ja\nsisältää täydellisen käsityksen taiteen luonteesta, siitä ilmaisen\npian oman kantani. Mutta otaksukaamme hetkeksi, että se on oikea, ja\ntarkastakaamme, mitä näin edellyttäen voimme sanoa taidekauniin tai\nitse taiteen puolustukseksi. Sillä taiteen olemassaoloa täytyy silloin\ntosiaankin puolustaa. Ne, jotka selittävät sen tarkoituksen olevan\nvain jäljittelyn, ahdistavat tosiasiassa, vaikka tavallisesti sitä\ntietämättä tai tarkoittamatta, taiteen olemassaolemisen oikeutta.\nKatselkaamme siis, voiko hyökkäystä torjua tämän edellytyksen kannalta.\n\nJos taiteen olemus ja tehtävä on luonnon jäljitteleminen, luonnon\nkuvaaminen sinänsä eikä mitään muuta, ja jos edelleen on totta, mitä\nehdottoman matkimisolettamuksen ja naturalismin kannattajat väittävät,\nettei nimittäin taidekaunis saata olla muuta kuin luonnonkauniin\nheikkoa jälkikuvausta eikä taidetosi muuta kuin luonnontoden heikkoa\nheijastusta, niin on, mikäli minä saatan käsittää, yksi ainoa syy,\njoka voi todistaa taidekauniin olemassaoloa ja taiteellista toimintaa,\nsillä mitäpä muuta varten kannattaisi laatia heikkoja jäljennöksiä\njäljittelemättömästä ympärillämme leviävästä alkuperäisestä\nkauneudesta? Esitän nyt tämän syyn.\n\nJo Herakleitos, muinainen kreikkalainen filosofi, lausui, että kaikki\nvirtaa, että maailma on kuin kohiseva virta, jossa kaikki muodot\nja kaikki yksityiset olennot syntyvät, kiitävät ohi ja katoavat,\nantaakseen sijaa toisille yhtä katoaville ilmiöille. Kaikki, jopa\nsekin, mikä meistä näyttää kestävimmältä, on katoavaista. Ei ole yhtään\nniin lujasti rakennettua linnaa, ettei se lopuksi sortuisi raunioiksi,\neikä mitään niin valtavia raunioita, etteivät niiden kyklooppiset\nkivijärkäleet rapautuisi ja lopulta hajoaisi tomuksi. Ei ole niin\nvahvoja vuoria ja alppeja, ettei jokainen auringonsäde ja sadepisara\nvaikuttaisi niiden muuttumiseen. Ja kuinka katoavainen onkaan ihmiselo\nja vielä katoavampia saamamme vaikutelmat, vaikka niiden joukossa onkin\nsellaisia, joita pidättäisimme niin kauan kuin mahdollista?\n\nNäemme edessämme kukoistavan ihmisolennon, joka näyttää meistä olevan\njopa Afroditen tai Heben, Apollon tai Eroksen luonnollinen, elävä\nesikuva. Kenties tuo nainen tai mies on muutaman päivän kuluttua\nkadonnut elävien parista; joka tapauksessa tämä kaunis ilmestys on\nmuutaman vuosikymmenen päästä kuihtunut, hautaan kallistuva. Meille\nrakkaat kasvonpiirteet muuttuvat joka vuosi, ja voi tapahtua, että\näiti pitkän eron jälkeen tuskin tuntee poikaansa, jonka piirteet hän,\nkun tämä hänen luotaan lähti, uskollisesti on säilyttänyt muistissaan.\nUseimmat meistä rakastavat kotia, jossa olemme syntyneet, ja luonnon\nympäristöä, missä olemme kasvaneet ja lapsina leikkineet. Jonkun vuoden\nkuluttua tämä koti voi olla maan tasalla ja sen ympäristö muuttunut\nmelkein tuntemattomaksi.\n\nLuonto esiintyy silmissämme alituisesti vaihtelevana: aamu on kaunis\nomalla, ilta omalla tavallaan. Meidät yllättää joskus valaistus, mikä\ntekee luonnon ympärillämme ylimaailmallisen ihanaksi; jonkun minuutin\nkuluttua pilvi peittää auringon, ja vaikutelma on kadonnut. Tahtoisimme\nniin mielellämme pelastaa tuosta ohiliitävästä ilmiövirrasta ne, jotka\nmeille on tehnyt rakkaiksi niiden kauneus tai läheinen suhde meihin ja\nomiin vaiheisiimme.\n\nTässä on vain yksi apu: taide. Sekään ei kykene ikuistamaan, mutta voi\nkuitenkin yksilön eliniäksi säilyttää sen, minkä jälleen näkeminen\ntuottaa hänelle iloa tai lohdutusta. Se saattaa jättää säilyttämänsä\ntulevalle sukupolvelle, monille tuleville sukupolville, ehkäpä\nvuosituhansille. Se voi toistaa marmorissa tai väreillä niiden\nmiesten ja naisten kasvonpiirteet, jotka ovat saavuttaneet kansansa\nkunnioituksen ja sijan sen aikakirjoissa. Se saattaa kiinnittää\nkankaalle muiston haihtuvista kauneuden ilmiöistä, joita aurinko, valot\nja varjot maisemaan levittävät. Se vaikuttaa omalla alallaan samaa\nkuin historia, runous ja kirjallisuus omallaan, kun ne kiinnittävät\nmuistiin vaihtelevat maailmantapaukset, aikojen eri mielialat, toinen\ntoisensa syrjäyttävät ajatusrakennelmat ja jättävät ne historian\nmuistotemppeliin. Taide ja kirjallisuus merkitsevät samaa kuin\nmuistikyky yksilölle. Taide säilyttää sukukunnan kauneusaistimukset\npolvesta polveen; kirjallisuus sen ajatukset, teot ja vaiheet.\n\nTämä on matkimisolettamuksen ja puhtaan naturalismin kannalta ainoa\npätevä syy, jonka vuoksi taiteella on olemassaolon oikeus. Samalta\ntaholta saattaisi ehkä vielä esittää toisenkin syyn, mutta toisaalta se\non jo johdonmukaisen naturalismin ulkopuolella. Tämä toinen syy on se,\nettä taide saattaa katselijalta poistaa kaikenlaista epämiellyttävää,\nmikä usein häiritsee luonnonkauniin nauttimista. Luonnonkauniin voivat\nhäiritä esim. ilkeät soista tai äsken lannoitetuilta pelloilta nousevat\nhöyryt; sitä voi häiritä liiallinen auringonpaiste tai hikoilu,\nverenhimoinen hyttysparvi tai lörpöttelevä toveri.\n\nTaidekauniilla on ainakin se etu luonnonkauniin rinnalla, etteivät\nmoiset häiritsevät satunnaisuudet liity siihen, vaikkakin on\nmyönnettävä, etteivät lörpöttelevät seuralaiset ole niinkään\nharvinaisia taidekokoelmissa. Tämä toinen syy, kuten sanottu, ei\nkuitenkaan käy täysin yhteen äärimmäisen naturalistisen sotahuudon\nkanssa, joka kuuluu näin: \"Me tahdomme todellisuutta nahkoineen\npäivineen, täydellistä todellisuutta, minkäänlaisitta lisittä tai\nvähennyksittä.\"\n\nEdellisessä syyssä on sitävastoin järkeä, mutta se antaa taiteelle,\netenkin maisema- ja muotokuvamaalaukselle, vain armonaikaa ennen\nhirttämistä. Luonnontieteitten tukema valokuvaus edistyy yhä. Ehkä\ntulee sekin päivä, jolloin valokuvaus kykenee tavoittamaan luonnon\nvalot ja varjot vielä paremmin kuin nyt ja samalla kiinnittämään\nluonnon värit puhtaammin kuin meidän värisekoituksemme. Mitä muuta\nvoisivat silloin tehdä nuo taiteet, maisema- ja muotokuvamaalaus,\nkuin kuolla, jos näet edellytetään, että naturalismi on oikeassa.\nJohdonmukaiset naturalistit tunnustavat itsekin, että nyt mainitut\ntaidesuunnat ovat silloin käyneet turhiksi ja saavat astua hautaan. Ne\ntaas, jotka tietävät, ettei taide ole yksinomaan luonnon matkimista,\nvaan sitäpaitsi jotakin muuta, uskovat, että ne jäävät silloinkin\nelämään ja hyötyvät sellaisesta taitekohdasta.\n\nNaturalismi ei ole taiteessa uusi ilmiö. Sitä oli olemassa jo vanhojen\nhelleenien aikana, jolloin ihanteellisuudella oli taiteessa sellainen\nkukoistus, jonka vertaista tuskin on nähty ja joka aiheutui siitä,\nettä ihanteellisuus silloin oli saanut alkunsa terveestä ja tarkasta\nluonnontutkimuksesta, niinkuin kukan kupu kehittyy varteen, joka juhtaa\nsitä ravitsevaan juureen. Naturalismin katkismus ei myöskään ole\nerikoisen uusi. Sen on kirjoittanut Diderot, kuuluisa encyklopedisti,\njoka oli Ranskan vallankumouksen uranuurtajia kirjallisuuden alalla, ja\nniin mahtava mies kuin Goethe on kääntänyt sen saksaksi liittäen siihen\nmielenkiintoisia reunamuistutuksia.\n\nEnsimäinen kappale Diderotin katkismuksessa kuuluu: \"Luonto ei tee\nmitään virheellistä. Jokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma,\non syynsä, ja kaikkien elävien olentojen joukossa ei ole yhtään, joka\nei olisi aivan sellainen kuin sen täytyy ja tulee olla.\"\n\nGoethe huomauttaa, että lauseen ollakseen oikea täytyisi kuulua\nseuraavalla tavalla: \"Luonto ei tee mitään epäjohdonmukaista.\nJokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma, on omat määräävät\nsyynsä, ja kaikkien tuntemiemme elimellisten olentojen joukossa ei ole\nyhtään, joka ei olisi sellainen, joksi se vallitsevien olosuhteiden\nalaisena olisi voinut tulla.\"\n\nDiderotin ja Goethen lausuntojen ero on seuraava: Edellinen väittää,\nettä jokainen olento on sellainen kuin sen _täytyy_ ja _tulee olla_.\nSiitä seuraa, että taide ei milloinkaan saa korjata luontoa, Goethe\ntaas sanoo, että kaikki olennot _eivät_ ole sellaisia, kuin niiden\n_tulisi_ olla, vaan sellaisia, joiksi ne ovat _voineet_ tulla. Sekä\nDiderot että Goethe sisällyttävät luonnon toimintaan jotakin, mikä\npyrkii tyypiksi, pyrkii johonkin, minkä _täytyy_ ja _tulee_ olla.\nMutta ne eroavat siinä, että luonto Diderotin mukaan aina saavuttaa\ntarkoituksensa, saavuttaa aina sen tyypin, jota se haluaa, olkoon se\nkaunis tai ruma. Goethen mukaan luonto ei aina saavuta tarkoituksiaan\nolentojen muodostukseen nähden, koska luonnolla on muitakin lakeja ja\ntarkoituksia kuin ne, jotka koskevat muotojen oikeaa suoritusta.\n\nLuonnossa liikkuu loppumaton joukko syitä ja vaikutuksia. Olento,\njoka syntymästään oli aiottu sellaiseksi, mitä pidämme kauniina, voi\njoutua kosketukseen jonkin syyryhmän kanssa, joka ei tarkoita sen\nolennon säännöllistä kehittelyä, ja siten tulee tämä epämuodostuneeksi,\nesimerkiksi taudin tai kovan, jotakin sen osaa vahingoittavan iskun\ntähden. Mutta kun yksi elimistön osa kärsii, kärsivät toisetkin.\nNiitä elimistön sisäisiä voimia, jotka muuten olisivat kehittäneet\nsen terveeksi ja muodoltaan oikeaksi, täytyy luonnon ainakin osittain\nkäyttää vahingoittuneen osan parantamiseksi, jolloin muut elimistön\nosat menettävät enemmän tai vähemmän näitä voimia, ja niiden kehitys\nhäiriintyy. Olennosta ei silloin tule sitä, miksi se alkuaan oli\naiottu, — sitä, joksi sen olisi pitänyt tulla, vaan ainoastaan se,\nmikä siitä tällaisissa olosuhteissa _saattaa_ tulla.\n\nToinen pykälä Diderotin naturalistisessa katkismuksessa kuuluu näin:\n\"Jos olisimme selvillä syistä ja seurauksista, emme taiteilijoina voisi\ntehdä muuta parempaa kuin esittää olennot sellaisina kuin ne ovat. Mitä\ntäydellisempiä jäljittelyt olisivat, sitä tyytyväisempiä voisimme olla\ntaideteokseen.\"\n\nGoethe, huomauttaa tämän johdosta, että Diderot sekoittaa taiteilijan\nja luonnontutkijan tehtävät. Todella hän tekeekin taiteen korkeimmaksi\npäämääräksi kuvien laatimisen kasvi- ja eläintieteellisiä, anatomisia\nja fysiologisia oppikirjoja varten, samoin kuin niitä tarvitaan\npatologian esittäessä haavoja ja vammoja. Luonnon täydellinen\njäljitteleminen on mahdotonta; taiteilijan tehtävä ei ole mahdottomuus.\nHänen on esitettävä ilmiön pinta ja tästä kaikki, mikä kykenee\nviehättämään henkistä ja aistillista luontoamme, koska se esittää\nmeille jotakin eloisaa, voimakasta, luonteenomaista, herttaista tai\nkaunista. Jos hän samalla esittää jotakin, mikä sinänsä on rumaa,\nei se johdu siitä, että hän pitää kaikkea luonnossa sellaisena\nkuin sen tuleekin olla, vaan siitä, että hän ehkä tarvitsee ruman\nvastakohtaa tehostaakseen kauniin vaikutelmaa. Jos hänen on pakko,\nniinkuin muotokuvamaalarin usein on, esittää rumia kasvonpiirteitä,\non hänen velvollisuutensa olla muuttamatta niitä, mutta samalla, jos\nmahdollista, keksiä niissä jotakin henkistä, älyllistä kauneutta, edes\njonkun verran viisautta, huumoria ja hyvyyttä ja sovittaa ne sellaiseen\nvalaistukseen ja ympäristöön, joka voi jossakin määrin vaikuttaa\nsovittavasti.\n\nDiderot jatkaa: \"Sanomme ihmisestä, jonka näemme kulkevan ohi, että\nhänellä on esim. huono vartalo. Meidän turhanpäiväisten sääntöjemme\nmukaan hänellä onkin sellainen, mutta jos arvostelisimme häntä\nluonnonmukaisesti, olisi tuomiomme toinen. Sanomme kuvapatsaasta,\nettä sen suhteet ovat kauniit. Niin kyllä meidän turhanpäiväisten\nsääntöjemme mukaan; mutta mitähän luonto sanoisi?\"\n\nDiderot lähtee tässä siltä näkökannalta, että ihmisen tunne-elämällä\nja esteettisellä rakenteella ei ole luonnon kanssa mitään\ntekemistä. Tosiseikka on kuitenkin, että ihminen koko sielulliselta\nja ruumiilliselta olemukseltaan on sen luonnon lapsi, jota hän\ntaiteilijana jäljittelee, ja ettei esteettisellä arvostelulla luonnon\nilmiöistä ole mitään muita sääntöjä kuin ne, jotka ovat syntyneet\nmeissä itsessämme, ja joita taide on kaikkina aikoina sovelluttanut.\nIhmisen esteettiset aistimukset ovat sen kauneuselämän tuotteita ja\nkaikuja, joka käy luomakunnan läpi, ja ne esteettiset säännöt, joita\nhänen on onnistunut keksiä, esim. värien vastakohtalait, osoittautuvat\nsamalla luonnonlaeiksi.\n\nEi ole syytä pitemmälti syventyä Diderotin naturalistisissa mietteissä\nvallitsevaan käsitteiden sekaannukseen. Koska sama sekaannus on\njälleen nykypäivinä tullut esille ja levinnyt, saa se ymmärrettävän\nsyynsä ja sovittavan selityksensä siitä, että naturalismi sisältää\nvastalauseen toiselle äärimmäisyydelle: — sille, joka kuvittelee,\nettä sen lyhyen tuttavuuden jälkeen luonnon kanssa, joka jollakulla on\ntaideoppilaana voinut olla, ei luonnolta enää ole mitään opittavaa,\nvaan saadaan kaikessa rauhassa työhuoneen seinien sisällä muistin ja\nopittujen sääntöjen avulla luoda sellaista taidekaunista, mikä voittaa\nluonnonkauniin.\n\nLuonto on yhtä välttämätön kuin tyhjentymätön taiteen nuorennuslähde.\nJos taide kääntyy pois luonnosta, luopuu se oman elämänsä pääehdosta.\nEi kukaan taiteilija ole niin kypsynyt, niin täydellistynyt ja\nsuuri, ettei hänen olisi pidettävä itseään luonnon oppilaana ja aina\nkuunneltava sen opetuksia, joista hänellä on aina jotakin hyötyä.\n\nMutta mitäpä saattaisi odottaa oppilaalta, joka tukahuttaisi kaikki\nomat tunnelmansa, kaikki omat makutaipumuksensa, koko sisäisen\nitsenäisyytensä, ollakseen vain opettajansa jäljittelyä? Taiteilija,\njos kukaan, tarvitsee kaiken synnynnäisen alkuperäisyytensä, ja\noppilaaltakin vaaditaan jonkun verran itsenäisyyttä. Luonnon jäljittely\non taiteen perusehtoja, mutta ei sen päämäärä. Kuvaavien taiteitten\ntarkoituksena on virkistää, ilahuttaa ja jalostaa sielunelämäämme\nsillä, mitä se meille näyttää.\n\nJos taiteilija, kuten Feidias ja Rafael tai maisemamaalauksen suuret\nmestarit, on senluontoinen, että hän pääsee tähän päämäärään sillä,\nmitä me sanomme ihannoimiseksi, on se hänen oikeutensa, etenkin kun\ntodellinen ihanteellisuus ihannoi luonnon vain luonnon itsensä avulla,\ntunkeutumalla syvemmälle sen luonteeseen, taiteilijan ja luonnon\nsielun niin sanoaksemme mystillisellä yhtymisellä. Jokainen pysyvästi\narvokas maisemamaalaus siis jäljittelee kappaletta ulkonaista luontoa,\nmutta samalla se on kaikua inhimillisestä sieluntunnelmasta; se on\neroittamattomasti yhtynyttä luonnon ja sielun elämää.\n\nTaideteoksessa taiteilijan sielu puhuu katselijan sielulle ja sanoo\nsellaista, mitä katselija itse luonnon kanssa seurustellessaan saa\nsiltä kuulla vain eräinä sydämellisimpinä hetkinä. Taiteilija ei ota\nluonnosta esille mitä hyvänsä. Mahdollisesti ei luonnossa ole mitään,\njosta ei voisi tehdä hyvää taulua, mutta sillä ehdolla, että aihetta\nkäsittelee taiteilija, jonka sielu on sen kanssa myötätuntoisessa\nvireessä. Kanervanummi voi tällä ehdolla olla esteettisesti yhtä\nmiellyttävä kuin alppimaisema; kappale maantietä, missä näkyy märkiä\npyöränjälkiä, vettä hevosen kavioitten syvennyksissä ynnä aita ja\npensaita taustana, saattaa tällä ehdolla olla yhtä arvokas kuin suuri\nnäköala lahtineen ja veteen kuvastuvine kallioineen. Mutta vain\nsillä ehdolla, että katselija tajuaa yksinkertaisessa, näennäisesti\nvaatimattomassa aiheessa ulkonaisten seikkojen onnistuneen jäljittelyn\nja samalla onnistuneen heijastuksen siitä, mikä on sisäistä:\nsielullisen tunnelman.\n\nVaikkapa siis luonto kaikissa ilmenemismuodoissaan voikin sopia\nkuvattavaksi, ei oikea taiteilija kuitenkaan ota aiheekseen mitä\nhyvänsä näkemäänsä, vaan semmoista, minkä hän tuntee olevan\nsopusoinnussa luomishalunsa ja mielensä kanssa. Hän ei myöskään\ntunne olevansa orjallisesti sidottu siihen, mitä näkee, vaan hän\nvalitsee. Saattaa olla lukemattomia yksityiskohtia, joita hän ei halua\ntarkalleen toistaa, koska niiden yksityiskohtainen kuvaaminen riistäisi\nhuomion siitä, minkä hän tuntee olevan kuvattavassaan pääasiana. Hän\nvalitsee siis eikä ainoastaan maalauksensa aihetta, vaan valitsee\nyksityiskohtienkin joukosta ne, jotka teoksensa puitteissa haluaa\nesittää, huolehtien toisista ja jättäen viisaasti harkiten toiset\nsyrjään.\n\nTällä valitsemisella hän on jo osoittanut sitä itsenäisyyttä,\njoka hänelle kuuluu suuren opettajansa, luonnonkin, edessä. Hän\non näin valitessaan jo sillä alalla, jota äärimmäinen, orjallinen\nnaturalismi ei voi sovittaa _omaan_ periaatteeseensa: \"luonto\nnahkoineen päivineen, vähentämättä tai lisäämättä.\" Ja jos otamme\nhuomioon, mitä mainitunlaiseen valitsemiseen sisältyy, kosketamme\njo niitä sielullis-esteettisiä lakeja, jotka vähitellen ovat\nluoneet idealistiseksi nimitettävän suunnan. Sillä valinta tapahtuu\nsielullisten lakien mukaan, jotka taiteilijassa vaikuttavat, hänen\ntarvitsemattaan kysyä, kuinka ne vaikuttavat tai mitkä ne ovat.\n\nMiespolvien läpi ulottuvien luonnontutkimusten ja sielullisten lakien\nmukaisen valinnan avulla on syntynyt helleeninen taideidealismi ja\nkaikki muu todellinen taideidealismi. Todellinen idealismi ei ole muuta\nkuin valinnalla ja vaistomaisesti oikealla valintamaulla hienostettua\nrealismia, ja tämä idealismi ei ainoastaan ole sovussa realististen\nsuuntien kanssa, vaan edellyttää ja vaatii olemassaolonsa takia, että\nsen ohella on myöskin realistisia suuntia.\n\nSeuraavassa luennossa käsittelen tätä aihetta tarkemmin ja osoitan,\nettä vaikka taidekauniin onkin mahdoton kilpailla luonnonkauniin\nkanssa, on taas taidekauniilla eräissä suhteissa ominaisuuksia, jotka\ntekevät taiteen välttämättömäksi ja sisältävät korvauksen siitä, mitä\nse vain jäljittelevänä toimintana ei kykenisi meille lahjoittamaan.\n\n\n\n\nXII.\n\nLUONNONTUTKIMUKSEN MERKITYS.\n\n\nEdellisessä luennossa lausuttiin muutamia sanoja matkimisvaiston\nmerkityksestä taiteen synnylle ja matkimisvaistolle sukua olevan\nkuvaamisen ja luonnontutkimisen merkityksestä taiteen kehitykselle.\n\nJäljittelevän kuvaamisen, luonnontutkimuksen, merkitys on tosiasiassa\nsellainen, ettei se ole välttämätön taiteelle ainoastaan sen\nalkuasteella tai yksityiselle taiteilijalle vain hänen opintovuosinaan.\nKaikkien menneiden vuosisatojen taide on sitä tarvinnut, kaikki tulevat\ntarvitsevat sitä myöskin.\n\nHelleeninen taru kertoo jättiläisestä Antaioksesta, joka\npainiskellessaan Herkuleen kanssa sai uusia voimia, heti kun\nkaatuessaan kosketti äitiänsä maata. Tämän tarun voi sovittaa eräisiin\nkuvaaviin taiteisiin, plastiikkaan ja maalaustaiteeseen, mikäli on puhe\nniiden suhteesta luonnontutkimukseen, tämä kun aina on se maaperä,\njosta suurimmankin mestarin tulee hakea uusia voimia, ja samalla se\noikaisija, jonka avulla eksynyt ajansuunta voidaan saada järkiinsä.\n\nJäljittely, luonnontutkimus terästää katsetta ja opettaa\ntaiteenharjoittajaa hallitsemaan taidelajinsa esityskeinoja ja\nsaavuttamaan sen teknillisen taidon, jota vailla ei voida ratkaista\nmitään taiteellisia tehtäviä. Jäljittely, luonnontutkimus vaikuttaa\nvirkistävästi siihen kuvamaailmaan, joka ihmissielussa liikkuu. Asian\nlaita onkin todella niin, että meillä on sielussamme kokonainen\nkuvamaailma ja että nämä kuvatkin näyttelevät suurta osaa taiteessa.\nNe ovat ulkoapäin, aistimiemme kautta, tulleet sieluumme ja pysähtyvät\nsinne, muistin säilyttäminä. Mutta niiden värit kalpenevat yhä, ja\npiirteet käyvät yhä epäselvemmiksi.\n\nSe seikka, että muistikuviemme värit yhä kalpenevat, että niiden\nääriviivat käyvät yhä epämääräisemmiksi, ei riipu yksistään muistin\nkykenemättömyydestä niitä säilyttämään. Se johtuu eräästä sielullisesta\nmenetelmästä, jolloin yleistävät ja abstraktiset mielteemme muuntavat\nniitä aivan kuin sulautuen yhteen niiden kanssa. Niinpä esim.\ntuhansista näkemistämme tammista tai kuusista, pysyy jokainen, johon\nhuomiomme on ollut kiintyneenä, muistissa lyhyemmän tai pitemmän ajan,\nvuosia, kuukausia, minuutteja tai sekunteja, mutta kaikki vaikutelmat\nkokoontuvat ennemmin tai myöhemmin yhdeksi ainoaksi muistikuvaksi,\njonka ääriviivat ovat hämärät ja joka kangastelee mielikuvituksessa\nsillä hetkellä, jolloin kuulemme yleisnimen \"tammi\" tai \"kuusi\".\n\nKun kuulemme sanat mies, nainen, lapsi, asunto, kirkko, katu j.n.e.,\nherättää jokainen näistä sanoista oman muistikuvan, joka ei vastaa\nainoaakaan näkemistämme miehistä, naisista, lapsista, asunnoista,\nkirkoista tai kaduista, vaan jotakin epämääräistä, ääripiirteiltään\nhäilyvää, joka kaavamaisena, abstraktisena kuvana liittyy sanan\nherättämään yleiseen käsitteeseen mies, nainen, lapsi, asunto\nj.n.e. Asian laadusta johtuu, että näitä kaavamaisia kuvia on aivan\nmahdoton esittää taiteellisesti, mutta ennenkuin ne ovat ehtineet\nepämääräisyytensä äärimmäiselle asteelle, voi taide kyllä käyttää niitä\nja on usein niin tehnytkin, kun se on tahtonut säästää itseltään ja\nluullut voivansa olla ilman luonnontutkimusta. Silloin on kankaalla\nsaatu nähdä kaavamaisia tai tyypillisiä tammia, kuusia, palmuja\nyksilöllisten sijasta, vieläpä miehiä, naisia ja lapsiakin, joilla\nselvästi on pikemmin kaavamainen kuin yksilöllinen leima.\n\nLasten ensimäiset kuviopiirrokset ovat aina kaavamaisia. Lapsen kynän\nkuvaama mies tai nainen voi olla kuka mies tai nainen hyvänsä. Samoin\nvoi lapsen piirtämä puu olla mikä puu tahansa. Nuoressa päässä on\njo tapahtunut abstrahoimista muistikuvien keräytyessä kaavamaisiksi\nkuvioiksi, joita lapsi piirtää paperille.\n\nKun jokin taidesuunta on joutunut vanhuutensa asteelle, tulee se\nlapseksi jälleen ja menettelee kuten lapsi. Se jäljentää _aus der Tiefe\ndes Bewusstseins_, se kopioi tietoisuudessa häilyviä, kaavoiksi tai\nusvaksi häipyviä muistikuvia ja aateloidakseen sellaisen menetelmän se\non suvainnut sanoa näitä muistikuvia aatteiksi ja omaa toimintaansa\nidealismiksi, vaikka sen suunnan oikea nimi olisikin schematismi.\n\nTällaista rappeutumista vastaan on vain yksi keino: harras\nluonnontutkimus. Ja luonnontutkimuksen merkitys ei ole ainoastaan\nsiinä, että se terästää silmää ja asettaa teknillisen taidon\nratkaistavaksi yhä uusia innostavia tehtäviä, vaan myös siinä, että\nse antaa muistikuviemme sisäiselle maailmalle uutta väriloistoa ja\nselväpiirteisyyttä ja tekee niistä mielikuvituksen muokattavaksi\nsopivaa ainesta, jota ilman taide ei ole voinut luoda mitään suurta,\nmitään kaikille sukupolville arvokasta teosta.\n\nHelleeninen taide on korkeimmassa kukoistuksessaan idealistista\ntaidetta, mutta luonnontutkimusta ei ole koskaan harrastettu\ninnokkaammin eikä pidetty suuremmassa arvossa kuin silloin. Luonnon\njäljitteleminen kuvaamisessa oli helleenien mielestä niin välttämättä\nyhtynyt taiteen luonteeseen, että heidän etevimmät ajattelijansa, kuten\nPlato tai Aristoteles, sanoivat taidetta mimeettiseksi, jäljittelyyn\nperustuvaksi. Mutta tähän he tietysti lukivat myöskin ja ensi sijassa\nsieluntiloja ja henkistä elämää jäljittelevän kuvaamisen, mikäli\nsitä voi ulkonaisesti havaita. Jos sana jäljittely otetaan toisessa,\nkarkeammassa ja naturalistisessa merkityksessä, orjallista kopioimista\ntarkoittavana, niin onhan taiteita, kuten rakennustaide ja musiikki,\njotka eivät ole ollenkaan tai ainoastaan sivuseikoissa ovat siinä\nmielessä mimeettisiä. Ja jos naturalistit ajattelisivat hiukankaan\nselvästi, työntäisivät he ne pois taiteitten sisaruspiiristä.\n\nMitähän esim. musiikissa on, jota voisi ulkonaisessa naturalistisessa\nmerkityksessä sanoa jäljitteleväksi? Tarjoohan luontokin kyllä\nmusiikkia, satakielen, rastaan ja muiden siivellisten luonnonlaulajain,\npuhumattakaan aallon raikkaasta kuiskeesta rannalla ja tuulen suhinasta\nmetsässä. Mutta voisiko kenenkään päähän todella pälkähtää, että\ninhimillisen musiikin menestys riippuu niiden matkimisesta, että Haydn,\nMozart, Beethoven tai Gounod voidakseen täyttää kutsumuksensa yhtä\nherkeämättömän ahkerasti ja jännitetyn tarkkaavasta tutkivat satakielen\ntai rastaan laulua, kuin kuvanveistäjän ja maalarin on tutkittava\nelimellisten olentojen muotoja tai jonkin maiseman valon ja varjojen\nleikkiä?\n\nJos myös musiikin on jäljiteltävä jotakin, jos senkin tulee\nharjoittaa luonnontutkimusta, niin se jäljittelee itse inhimillistä\ntunne-elämää sen eri mielialoissa, vaikkapa omasta puolestani epäilen,\nvoiko tässä puhuakaan jäljittelemisestä. Musiikki saa herätteensä\ntunnemaailmastamme ja vaikuttaa siihen, mutta tämä on jotakin muuta\nkuin sen jäljittelemistä. Tunteiden ja sävelten dynamiikan välillä\nvallitsee salaperäinen sukulaisuus, mutta ei jäljittelysuhdetta. Ja\njos inhimillinen musiikki onkin syntynyt luonnonäänien vaikutelmista,\neivät ne kuitenkaan ole sen esikuvia, yhtä vähän kuin rakennustaide\nesikuvinaan tutkii luonnollisia vuorenrotkoja.\n\nKun siis huomaamme, että on olemassa taiteita, joilla ei ole mitään\ntai hyvin vähän tekemistä luonnonjäljittelyn kanssa, voisi helposti\nsaada sen käsityksen, joka todella on lausuttu ja sovellettu\nabstraktisen idealismin eli schematismin kannattajien puolelta,\nettei luonnontutkimus ole ensi sijassa tärkeä myöskään plastiikalle\ntai maalaustaiteelle, vaan on ainoastaan tarpeellinen pedagoginen\nvalmistusaste näiden taiteiden harjoittamista varten. Voi olla\nmielenkiintoista tietää, mitä entisaikojen sekä suuret että pienet\ntaiteilijat ovat tästä ajatelleet.\n\nEnsiksi lapsekas todistus keskiajalta. Speyerissä oli 1,200-luvulla\ntaitava kivenhakkaaja, joka oli tehnyt itselleen keisari Rudolfin\nmarmorisen kuvan. Kuka vain oli nähnyt keisarin ja katseli kuvaa,\nhuomasi, että marmorikuva oli hämmästyttävästi keisarin näköinen.\nKuvan luoja oli käyttänyt kaikki tilaisuudet tutkiakseen hänen\nkasvojensa piirteitä ja kiinnittänyt muistiinsa kaikki niiden rypyt\nja uskollisesti kuvannut nekin. Patsas oli monta vuotta hänen\nkodissaan Speyerissä. Mutta kun taiteilija sai kuulla, että vuodet\nolivat uurtaneet vielä useampia vakoja keisarin kasvoihin, lähti hän\nElsassiin, missä keisari silloin oli, hankki tilaisuuden katsella\nhäntä tarkasti ja palasi sitte kotiin hakatakseen marmoriin nuo äsken\nkeksimänsä rypyt. Kuva asetettiin sitten keisarin haudalle.\n\nSen laatija halusi, ettei sen kerran saavutettu näköisyys haihtuisi\nvuosien kuluessa. Kuvan tuli vanheta keisarin mukana. Hänen\nkäsityksensä taiteesta ja sen tehtävästä oli epäilemättä perin\nyksipuolinen ja mahdoton johdonmukaisesti seurattavaksi, mutta\nSaksan suurin, uskonpuhdistuksen aikuinen taiteilija, Albrecht\nDürer, oli melkein samaa mieltä selittäessään: \"Tiedä, että mitä\nlähemmäksi luontoa ja elämää kuvauksessasi pääset, sitä parempaa ja\ntaiteellisempaa on työsi\", ja Leornardo da Vinci, joka on kirjoittanut\ntutkielman maalaustaiteesta, vaatii, että taiteilijan on tehtävä\nsielunsa ja työnsä aivan kuin luonnon kuvastimeksi. Mutta hän lisää\nsen, mitä Dürer piti tarpeettomana huomauttaa, koska sen pitäisi olla\nitsestään selvää, että taiteilijan aiheenvalinta on vapaa, ja että hän\non velvollinen valitsemaan sellaisia aiheita, jotka näyttävät hänestä\narvokkaimmilta ja parhailta. Valitessaan taiteilija ei ole luonnon\norja, vaan sitä arvosteleva mies, joka tuomitsee oman esteettisen\nperusluonteensa mukaan ja pitää arvossa inhimillisen olemuksen\naatteellisia vaatimuksia.\n\nNiin käsitti asian kreikkalainen ajattelija Aristoteleskin. Hän ei\nvaatinut taiteelta puhdasta, vaan _puhdistavaa_ luonnon jäljittelyä.\nJa sen mukaan toimi Italian renessanssin mainioin maalari Rafael. Hän\nkirjoitti kerran eräälle ystävälleen, että hänen, voidakseen luoda\nmadonnan, on täytynyt nähdä monta kaunista naista; näiden muistikuvat\nsulautuvat sitten hänen sielussaan yhdeksi ainoaksi naiskuvaksi, jonka\npiirteet ja muodot hän esittää.\n\nNäissä Rafaelin sanoissa on ilmaistuna idealismin koko salaisuus ja\nsamalla oikean idealismin suhtautuminen luonnontutkimukseen. Tutkimatta\nuseita todellisuuden hänelle suomia esimerkkejä, joissa oli jotakin\nhänen madonnalle haluamaansa kauneutta, hän ei olisi voinut toimittaa\nmitään. Sellaisen tuominen esille \"tietoisuutensa syvyydestä\" ei olisi\nvoinut pälkähtää hänen mieleensä. Mutta hänen tietoisuutensa syvyydessä\nvallitsi esteettisiä lakeja, joiden mukaan hän saattoi valita niistä,\nmitä näki, hyväksyä toisia, hylätä toisia, ja joiden mukaan hän voi\nsulattaa yhteen valitsemansa piirteet yhdeksi ainoaksi eläväksi\nkuvaksi, niin että tässä oli täydellistä se, mihin luonnossa vasta\npyrittiin, ja mikä siellä oli saavutettu vain osaksi, eri henkilöissä.\n\nIdealistinen estetiikka on oikeassa sanoessaan, että taiteilijan tulee\nolla vapaa luontoon nähden, että hänen tulee menetellä arvostellen\neikä orjallisesti totellen suhteessaan siihen. Mutta samalla tämä\nestetiikka selvästi tehostaa sitä, että taiteilijain tuomitessaan on\nnoudatettava tuomarin velvollisuutta tutkia esillä olevan asian kaikkia\nyksityiskohtia ja ratkaista se sen mukaan kuin ne suhtautuvat siihen\nlakikirjaan, joka hänellä on inhimillisen olemuksensa esteettisessä\nrakenteessa. Tämä estetiikka on oikeassa lausuessaan, että taiteilijan\ntulee hallita luonnolta saamaansa aineistoa ja painaa siihen hengen\nleima, jos se samalla tehostaa, että tällaiseen hallitsemiseen kykenee\nvain lakkaamatta tutkimalla luontoa. Ilman tätä huomauttamista ovat\nidealistisen estetiikan julistamat totuudet väärinkäsityksen vaarassa,\njoutumassa suosimaan laiskuutta, joka syrjäyttää opinnot, luottaakseen\nmielikuvitukseen, sekoittaa mielikuvituksen kuvat meissä liikkuviin\nmuistin kaavamaisiin kuviin ja mielellään sanoo sitä idealismiksi.\n\nTämä vaara ei ole osoittautunut vain kaukaiseksi uhkaukseksi. On ollut\naikoja, jolloin taiteilija on esiintynyt ihmeellisenä nerona, osaten\nvaatimattomin opinnoin ja pienin ponnistuksin sielustaan loihtia esiin\nkauniimman ja korkeamman maailman kangastuksia kuin sen, joka meitä\nympäröi. Näin hän on tehnyt hetkinä, jolloin tuosta korkeammasta ja\nihanammasta maailmasta saatu innoitus on ottanut hänet valtoihinsa.\n\nOmasta puolestani uskon kyllä, että on olemassa korkeampi ja kauniimpi\nmaailma kuin se, jonka arkipäiväisten puuhiemme ohella näemme\nympärillämme; uskon, että tarvitaan sielullisessa rakenteessamme\npiilevien ihanteellisten pyrkimysten kehittämistä, jotta tuo korkeampi\nkauneus meille ilmestyisi; uskon, ettei kauneus riipu yksin siitä,\n_että_ näemme, vaan myöskin siitä, _kuinka_ näemme; ettei se riipu\nainoastaan tarkastelluista esineistä, vaan myöskin katselevien silmien\nlaadusta ynnä siitä sielusta, joka ottaa vastaan aistimien välittämät\nvaikutelmat. Uskon vielä, että taiteen kuten monella muullakin alalla\non valittuja sieluja, taiteellisia neroja, jotka helpommin kuin muut\npääsevät osallisiksi kauneuden ilmestyksistä. Mutta tämä suurempi\nhelppous ei suinkaan edellytä vähempää työtä; se edellyttää päinvastoin\npalavaa työintoa, koska tämä vielä lisäksi terästää katsetta, antaa yhä\nenemmän kykyä hallitsemaan ainetta ja tekniikkaa, suo tunkeutua yhä\nsyvemmälle luonnon kauneudenrikkauteen, kun taiteilija seurustelussa\nluonnon kanssa muuttuu sen ystäväksi ja uskotuksi.\n\nOn hyvin tavallinen kokemus, että ne kiireesti maalatut kuvat, joita\nsanotaan harjoitelmiksi, usein ovat parempia kuin se maalaus, jonka\nesitöiksi ne olivat aiotut. Se ei olekaan kummallista.\n\nTanskalainen taidehistorioitsija, _Julius Lange_, joka on äskettäin\ntutkinut tätä seikkaa, huomauttaa, että taiteilija harjoitelmaa\nlaatiessaan on todellisuuden edessä kasvoista kasvoihin, että hänen\ntäytyy tuokiossa koota voimansa, kiinnittääkseen kankaalle kuin\nyllättämällä enimmän miellyttäneen häipyvän ilmiön; sillä häipyvä on\nsielunilme ihmisen kasvoilla, häipyviä maiseman sielunilmeet: valon\nja varjon leikit, jotka eivät koskaan palanne juuri sellaisina kuin\ntaiteilija sillä hetkellä ne näkee ja mieluimmin haluaisi kuvata.\nSiitä, sanoo Lange, johtuu harjoitelman loisto, tuoreus, voimakas maku,\njota asiantuntija pitää suuremmanarvoisena kuin kaikkein huolellisinta\nsuoritusta. Tähän verraten on maalauksen valmistaminen työhuoneessa\nvain samaa kuin ruuan uudelleen keittäminen. Työhuoneessa tulee\nesitykseen enemmän tasaisuutta ja kaikinpuolista valmiutta, niin että\nse voidaan täyskelpoisena ruokana tarjota suurelle yleisölle ja ottaa\nkodin koristeeksi. Silloin voi keittotaidon sääntöjen mukaan myös\nlisätä joitakin uusia mausteita, jotta maku kävisi mehevämmäksi ja\npirteämmäksi, mutta mitäpä se kaikki auttaa? Mehu ja voima haihtuvat\nkuitenkin kovin helposti. Kuten Kierkegaard on huomauttanut, on\nsielussa sellainen laki, että välittömiä vaikutelmia ilmiöistä ei voi\ntoistaa niiden menettämättä tuoreutta ja voimaa.\n\nMitä maisema- ja laatumaalaukseen tulee, vie tällainen edellytys\nsiihen johtopäätökseen, että taiteilijain olisi parasta jättää sikseen\natelieerityö ja pysyä harjoitelmissa. Nämä ovat tältä näkökannalta\nvarsinaisia taideteoksia, ja atelieerityö, jolloin ensimäiset elävimmät\nvaikutelmat menevät hukkaan, jäisi turhaksi, vieläpä vahingolliseksi.\n\nEi käy kieltäminen, että tämä johtopäätös on kumoamaton, jos lähdemme\nsiltä kannalta, että välitön luonnonjäljittely on taiteen kaikki\nkaikessa. Lange, joka hylkää tämän mielipiteen, keksiikin senvuoksi\npelastuksen atelieerityölle siinä, mitä hän tahtoo nimittää muistin\ntaiteeksi, siinä taiteessa, joka ottaa vastaan ja käyttää, ei\nainoastaan välittömiä, vaan välillisiäkin luonnonvaikutelmia, nimittäin\nmuistikuvia, joiksi häipyneet vaikutelmat sielussamme muodostuvat.\n\nMinun ei tarvitse huomauttaa, kuinka täynnä vaaroja se alue on,\njolle taide täten astuu, ja Lange itsekin mainitsee niitä. Tämän\nluennon alussa olen niihin viitannut. Mutta se on minun mielestäni\nja taidehistorian todistuksen mukaan myöskin se alue, missä taide on\nsaavuttanut ylevimmät voittonsa ja missä uusia voittoja on epäilemättä\ntulossa. Lange huomauttaa, että taide ei ole vielä oppinut kaikkea,\nmitä sen tulisi oppia aikakautemme suurelta ja monessa suhteessa\nkäänteentekevältä keksinnöltä: valokuvaukselta. Tämä opettaa meille\nensiksikin, että se, mitä ennen pidimme taiteen suorittamana\nmukailuna todellisuudesta, ei vastaakaan todellisuutta. Valokuvauksen\nvaikutuksesta on todellisuuden vaatimus saatu tarkemmin määritellyksi\nkuin ennen.\n\nOttakaamme esimerkki: Amerikalainen Maybridge tarvitsee vain\nviidestuhannesosan sekuntia ottaakseen valokuvan ja kiinnittääkseen\nlevylle kaikki silmillemme näkymättömät liikunnon vaiheet. Nähtyään\nhänen valokuvansa selitti kuuluisa maalari Meissonier, että hänen oma\nesityksensä nelistävistä hevosista ei ole virheetön, vaan että sen\ntilalle on saatava toinen, vähemmän sovinnainen.\n\nMutta toiseksi valokuvaus opettaa, että taiteessa on paljon sellaista,\nmikä on vierasta valokuvaukselle, nimittäin inhimillisen tunteen,\ninhimillisen tarkoituksen ja tahdon ilmauksia. Tässä onkin taiteella\nominainen voimansa, kun se taas ei milloinkaan saata kilpailla\nvalokuvauksen kanssa todellisuuden toistamisessa.\n\nTämä Langen väite ei tosin vielä pidä täydellisesti paikkaansa,\nsillä maisemamaalaus esittää melkoisessa määrässä luonnon värileikin\nkauneutta, mihin valokuvaus toistaiseksi ei kykene, vieläpä\nmaisemamaalaus ilmaisee myös valot ja varjot tarkemmin kuin valokuvaus,\nkoska näet se tapa, kuinka luonnonvärit tulevat valokuvassa esille,\nväärentää maiseman varjostuksen. Sininen, spektriväreistä tummin,\nlähenee valokuvassa valkoista, kun taas valovoimaiset punainen\nja keltainen, samoin kuin vihreäkin pyrkivät mustiksi. Mutta ei\nliene kaukana se päivä, jolloin valokuvauksen onnistuu esittää\nluonnonesineitten väritkin niin rikkain vivahduksin ja niin tarkasti,\nettä sellainen on taiteelle mahdotonta, ja kun se on tapahtunut, jäävät\nmaisema-, muotokuva-, vieläpä laatumaalauskin turhiksi, ja niillä,\nkuten naturalistit väittävät, ei ole muuta tarkoitusta kuin ulkonaisen\ntotuuden ilmaiseminen. Mutta ne jäävät elämään tämän käännekohdan\njälkeenkin ja hyötyvät siitä, jos ne samalla ovat ilmauksia\ninhimillisestä mielialasta ja tahdosta, etenkin tahdon pyrkimyksestä\nihanteellisuuteen.\n\nOlemalla itse persoonaton tehostaa valokuvaus, että taiteessa\non jotakin persoonallista ja subjektiivista. On hämmästyttävää\nkuulla, että muuan Itä-Aasian kansa, älykkäät japanilaiset, jo\nkaksisataa vuotta sitten olivat tästä selvillä ja kirjoittivat\nsiitä paikkansapitäviä mietteitä. Niinpä on eräs japanilainen\ntaidearvostelija huomauttanut, että perin luonnonmukainen maalaus\nsaattaa olla aika ikävä, jolloin katselija pysyy sen edessä\nkylmäkiskoisena. Maalauksessa täytyy siis olla jotakin muuta kuin vain\ntuo luonnonmukaisuus, jos se mielii olla vähänkin arvokas taideteos.\nJapanilaisesta on arvotonta ja lapsellista kerätä liian paljon\nyksityiskohtia maalaukseen. Taiteilijan, sanoo hän, tulee käyttää\narvostelukykyään jättämällä syrjään kaikki tarpeeton ja tarkoitettua\nvaikutusta ehkäisevä. Ne japanilaiset, jotka ovat tutustuneet\neurooppalaiseen taiteeseen sen nykyisessä vaiheessa, huomauttavat,\nettä niin sanottu todellisuuden vaatimus, joka omissa rajoissaan\non paikallaan, on tullut raskaaksi ikeeksi eurooppalaisen taiteen\nniskoille ja estää tunteen, neron ja mielikuvituksen vapaita liikkeitä,\njoiden täytyy olla mukana, ettei todellisuus kävisi kuivaksi ja lopulta\nsietämättömäksi.\n\nNaturalisti on kyllä tästä tietoinen ja siksi voi sattua, että hän\ntämän tuntien tarttuu keinoihin, jotka ovat myrkkykeinoja taiteelle\nja taidetta harrastavalle yksilölle: saattaa tapahtua, että hän\nmielenkiintoa herättääkseen ja ikävyyttä poistaakseen turvautuu\naistillisiin houkutuskeinoihin, tai että hän ottaa ruminta ja raainta\nmitä luonnossa on, huomiota herättääkseen ja mainituksi tullakseen.\nTapahtuupa vielä useammin, että hänestä tavallaan tulee yksinkertaisten\nviekoittelija, joka koettaa saada suosiota samoin keinoin kuin\nkeskinkertainen näyttelijä, kun tämä lähestyy näyttämön reunaa ja\nkatseella ja kädenliikkeellä houkuttaa itselleen kättentaputuksen.\n\nTaidetta ei tee taiteeksi luonnonjäljittely, vaan tyyli. Von Kirchmann\nmäärittelee tyylin siten, että se on niiden eri momenttien kokoomus,\njotka saavat määräyksensä taiteilijan omasta persoonallisuudesta.\n\nLuontoa jäljittelevä, tyyliä vailla oleva taiteilija on valokuvaaja,\njoka on joutunut väärälle uralle. Taiteilijan tyyli ilmenee siinä,\nkuinka hän kehittää muotoja, ryhmittää, värittää, kaikessa siinä,\nmissä luonteenomainen käsityspohja voi tulla ilmi. Täyden elämän saapi\ntaideteos vain persoonalliselta käsitystavalta, joka ilmenee tyylissä.\nMitä suurempi taiteilijapersoonallisuus on, sitä helpommin tunnettava\nhän on teoksissaan ja ehkäpä enimmin niissä, joita samalla ihailemme\nmitä syvällisimmän luonnontutkimuksen tuloksina. Suuren taiteilijan\ntyylissä ilmenee hänen oman persoonallisuutensa rinnalla sen kansan ja\najankohdan luonne, johon hän kuuluu.\n\nTyyli näyttäytyy muotoainesten valinnassa ja siinä, kuinka eri määrässä\ntehostetaan kaunista sen eri vivahduksissa, ylevää tai pelkästään\nkaunista, ihanteellista tai luonteenomaista! Mutta tyylissä on aina\njokin määrä vapautumista pelkästä todellisuuden matkimisesta; siinä on\naina vapaudenjulistus sellaista luonnossa esiintyvää vastaan, jonka\nkuvaaminen taideteoksessa olisi tarpeetonta sen tarkoitukselle tai\nvahingollista sen tarkoitetulle vaikutukselle.\n\nLoistava esimerkki siitä, mitä tyylittely merkitsee, on Feidiaan\nkorkokuva Parthenontemppelin friisissä; se esittää juhlakulkuetta,\nPanathenaia-juhlaan kuuluvaa, joka vuosittain pidettiin Ateenassa,\nja jonka tarkoituksena oli olla jonkinlaisena inhimillisen jalouden\nja kauneuden riemusaattona. Asian laadusta johtuu, ettei Feidias ole\nvoinut täysin luonnonmukaisesti kuvata tätä kulkuetta. Hän on ottanut\nsen todellisuudesta vain kauneimmat ja luonteenomaisimmat ainekset,\nja koska kulkueella oli uskonnollinen merkitys, ei hän epäröinyt\nantaessaan näitten todellisuudesta otettujen nuorten tyttöjen,\npoikien, nuorukaisten ja jalkamiesten, ratsastavien nuorukaisten,\nnelivaljakoiden ja uhrieläinten lähestyä päämäärää, missä kaksitoista\nOlympon jumalaa heitä odottaa. Näitten korkokuvaan piirrettyjen\nolentojen suuressa joukossa ei ole yhtään, joka ei miellyttäisi asennon\nja muotojen kauniilla luonnollisuudella. Luonnontutkimukseen nähden\nhuomaamme, että tässä on olemassa tavaton määrä ennen hankittuja\ntarkkoja ulkonaisen todellisuuden huomioita. Ja kuitenkin vallitsee\ntässä täydellinen vapaus eikä näy jälkeäkään siitä orjallisesta\npakosta, jonka n.s. todellisuudenkuvaus laskee orjiensa hartioille.\n\nEnnenkuin Feidias niiden avustavien taiteilijoiden kanssa, jotka\nmuovailivat nuo korkokuvat, aloitti työnsä, oli hän mielikuvituksessaan\nnähnyt ja järjestänyt kaikki, mitä hän tässä tahtoi esittää, arvioinut\nkokonaisuuden ja joka yksityisen kuvion merkityksen, paikan ja\nvaikutuksen katselijan silmään ja poikennut n.s. todellisuudesta juuri\nniin paljon kuin tarvittiin saavuttaakseen kaikkein yksinkertaisimmilla\nkeinoilla taideteoksensa tarkoituksen: ilahuttaa sen kauneudenrikkauden\nnäkemisellä, jota hänen kansassaan ruumiillisesti oli, ylistää\nisänmaata ja sen sivistystä, jalostaa kansaa tällaisen teoksen\nkatselemisella ja lahjoittaa jälkimaailmalle, ei suinkaan orjallisen\ntarkkaa, vaan henkisesti todellisen ja oikean käsityksen Panathenaian\njuhlakulkueen luonteesta ja Ateenan kansan luonnonlaadusta ja\nsivistyksestä.\n\nJos, kuten toivon, se päivä tulee, jolloin kuvaava taide saa nykyistä\nsuuremman merkityksen julkisessa elämässä, niin tulee myös tyylin\nvaatimus taas yhtä tuntuvaksi kuin luonnontutkimusten vaatimus, ja\nmolemmat vaikuttavat jälleen sopusointuisesti yhdessä. Ja tässä tyylin\nvaatimuksessa onkin atelieerityön oikea merkitys. Jollei atelieerityö\nmieli olla muuta kuin yritys neljän seinän sisällä harjoitelmien\njohdolla jäljitellä luonnontodellista ja kaikkia sen moninaisia\njäljittelemättömiä muotoja ynnä valojen, varjojen ja värien loistoa,\non sen harjoittelemisella tuskin enää pätevää aihetta, sillä siitä\npuuttuu pakostakin paljon harjoitelmien välittömyydestä, tuoreudesta\nja myös teknillisestä reippaudesta ja taituruudesta. Mutta nämä\natelieeritöitten vajavaisuudet voidaan hyvinkin korvata niillä\nominaisuuksilla, joita taiteilija rauhallisessa atelieerityössä saattaa\nsisällyttää teoksiinsa omasta sielullisesta persoonallisuudestaan,\nmielikuvituksestaan, joka vapaasti yhdistelee hänen muistikuviaan,\nja tunnelmistaan, jotka valavat jotakin helposti käsitettävää, mutta\nkuitenkin sanomatonta hänen kuvaamaansa ulkonaiseen todellisuuteen.\n\nNiiden maalausten, joilla ei ole kumpaakaan ansiota, ei harjoitelman\nobjektiivista luonnonvoimaa eikä tunnelman ja mielikuvituksen\nsubjektiivista tarmoa, myönnetään ennemmin tai myöhemmin olevan meille\nyhdentekeviä. Häviöön tuomitut n.s. mielikuvitukselliset maisemat\nsaavat kerran takaisin oikeutensa. Niillä kedoilla ja järvillä, niissä\nlehdoissa ja niillä kukkuloilla, joita ne esittävät, saa taiteilijan\nmielikuvitus silloin taas temmeltää yhtä vapaasti kuin runoilija luo\nmielikuvituksestaan luonnonseutuja, niinkuin Shakespeare on tehnyt\n\"Kesäyön unelmassa\" ja Goethe Kyöpelinvuorella tai Farsalan kentillä.\n\nTällaisissakin mielikuvituksen luomissa maisemissa voinee varmaankin\nesiintyä, kuten Feidiaan korkokuvissa, mitä hartainta luonnontutkimusta\nja siten saatua täydellistä tekniikan hallitsemista. Sellaisina\nne ovat täysin oikeutettuja luonnonmukaisuudenkin kannalta, koska\nluonnonvapaudella ei tarkoiteta orjuutusta kaiken luonnossa esiintyvän\nsatunnaisen ja sielunelämällemme yhdentekevän alaiseksi.\n\nTaiteen tulee muuten olla yleinen kirkko, missä kaikki nämä suunnat\nvoivat rauhassa ja sovussa palvella samaa jumalallista estetiikkaa,\njoka käy maailmankaikkeuden läpi tavaten vastakaikunsa ihmisen\nkauneudenkaipuussa. Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa syttyy\ntoisinaan tappelu kreikkalais- ja roomalaiskatolisten välillä.\nTaiteen temppelissä pitäisi olla rauhallista. Siellä on kaikilla\ntaiteentunnustuksilla alttarinsa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nIDEALISMI, SKEMATISMI, REALISMI, NATURALISMI.\n\n\nEdellisissä luennoissani olen huomauttanut sitä merkitystä taiteen\nsyntymiselle, sitä tärkeyttä taiteen elämälle ja tuoreudelle, mikä\non luonnontutkimuksella, luonnon jäljittelemisellä. Mutta samalla\nolen osoittanut, ettei taide milloinkaan täysin suorita tehtäväänsä\nainoastaan luontoa jäljittelemällä, että jos sillä, kuten naturalistit\nsanovat, ei olisi mitään muuta tehtävää, olisi sen laita perin\nhuonosti, siliä sen antamat ulkonaiset todellisuuden jäljennökset\neivät milloinkaan voi olla täydellisesti luonnonmukaisia, eivät voi\ntoistaa täysin vastaavalla tavalla luonnon valoja ja varjoja, eivät\nsaata ilmaista esteettisesti vaikuttavia liikkeitä luonnossa, kuten\nauringon heijastusta ja kuvaimia liikkuvassa vedessä, pilvien kulkua,\nlintujen lentoa, viljan aaltoavia liikkeitä tuulessa samalla ja yhtä\nvaikuttavalla tavalla kuin ne luonnossa näemme.\n\nSelvää on myös, että jos naturalistit olisivat oikeassa, ei eräille\naloille, joilla kuvaavat taiteet ovat saaneet korkeimpia voittojaan,\nkuten uskonnollinen, mytologinen ja historiallinen plastiikka ja\nmaalaustaide, olisi koskaan astuttu. Selvää on lopuksi myös, että\nkahdelta niin arvokkaalta taiteelta kuin rakennustaiteelta ja\nmusiikilta kiellettäisiin taiteen nimi, koska niillä suurissa ja\nolennaisissa piirteissään ei ole mitään luonnosta jäljiteltävää. Olen\nosoittanut, että naturalistinkin täytyy valita aiheensa, tehostaa\njotakin ja syrjäyttää muuta, pitää eräitä yksityiskohtia tärkeämpinä\nja laiminlyödä toisia, siis suhtautua siihen todellisuuteen, jota hän\ntahtoo jäljentää, arvostellen, hyväksyen ja hyljäten, ja että hän\nsiten tuomitsee omat periaatteensa, panee työhönsä jonkun verran omaa\nmieltään ja makuaan, siis subjektiivisuuttaan ja persoonallisuuttaan\nja täten itsetiedottomasti astuu askeleen tuomitsemaansa suuntaan,\nnimittäin ihannoimiseen päin.\n\nOlen koettanut myös osoittaa ihannoimista vastaan nostettujen\nhuutojen syyt. Meille kaikille sattuu sellaista, että käytämme\nsamaa sanaa monissa merkityksissä, emmekä tällöin tee kyllin selvää\neroa näiden merkityksien välillä. On n.s. idealismia, joka täydellä\nsyyllä tuomitaan kelvottomaksi: se valeidealismi, jota nimitän\n_skematismiksi_, ja jota kuvailin viime luennossa — se suunta, joka\npitää luonnontutkimusta vain taiteen kasvatusopillisena valmisteluna.\nKun kerran on jättänyt taakseen muutamat ahkeroiden vietetyt\noppilasvuodet, niin saattaa, arvelevat tämän suunnan edustajat, luoda\nuutta _aus der Tiefe des Bewusstseins_, ja silloin syntyy kaavamaisia\nmaisemia kaavamaisine ilmoineen ja värivaikutelmineen; silloin luodaan\nkaavamaisia ihmishahmoja kaavamaisissa asennoissa ja kaavamaisesti\npuettuina j.n.e. Realismi ja naturalismi olivat pohjaltaan oikeutettuja\ntämän vastavaikutuksia. Naturalismista sellaisenaan en halua enempää\npuhua. Olen osoittanut sen omia ristiriitoja ja sen seurauksia, jotka\nriistäisivät taiteelta olemassaolon oikeuden tai parhaassa tapauksessa\nsallisivat sen toistaiseksi elää sen valokuvaustaiteen sijaisena, jonka\ntulevaisuus meille ehkä lahjoittaa, ja joka muka meille toimittaa\nluonnon värileikeistä uskollisemman esityksen kuin sivellin ja värit.\nSitävastoin lienee paikallaan tarkastella lähemmin _idealismia_ ja\nsen oikeutusta koskevia kysymyksiä, sen ansioita ja heikkouksia sekä\nniitä väärinkäsityksiä, joita sen nimeen liittyy. Haluan tässä kohden\ntulla toimeen esimerkeillä, mikäli se on mahdollista, lausumatta\nmielipidettäni abstraktisin lausein.\n\nWienissä oli 1860-luvulla päätetty kaupungin puistoon pystyttää\nkuvapatsas kuuluisalle säveltäjälle Franz Schubertille, eräälle\nromanttisen musiikin nerokkaimmista edustajista. Ne, jotka olivat\nkuulleet hänen sävellyksiään ja ihastuneet niihin, kuvittelivat häntä\nmielellään kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, jonka piirteissä oli jotakin\nhaaveilevaa. Sellainen hän valitettavasti ei ollut. Rahoja patsaan\npystyttämiseksi oli kuitenkin koottu, ja kolme etevää kuvanveistäjää,\nyksi Münchenistä, toinen Roomasta, kolmas Wienistä, saivat toimekseen\nlaatia luonnoksen. Kun luonnokset oli saatu, huomattiin, että\nmüncheniläinen taiteilija — hänen nimensä oli Wiedemann — kuvasi\nFranz Schubertin ulkonaisen olemuksen sellaiseksi kuin se todella\noli: karkeasti muovaeltu ruma ruumis, lihava ja turpea, kasvot niin\nsanoaksemme rasvaiset, tukka epäjärjestyksessä, irstailijan huulet,\ntylppänenä, jolla komeilivat suuret silmälasit, jokseenkin huonosti\nsopiva puku, johon kuului myös korviin asti ulottuva kaulus.\n\nKun Wiedemannin luonnos esitettiin tarkastuslautakunnalle ja\nSchubertin hyvin tuttu, pyöreävatsainen hahmo tuli näkyviin, valtasi\ntarkastajat nauruja suuttumus. Mutta taiteilija ei ollut ainoastaan\nottanut huomioon Schubertin ruumiillista olemusta. Hän oli myös\ntahtonut esittää hänen sielullisen ihmisensä innoituksen hetkellä,\nehkäpä juuri silloin, kun laajalti tuttu \"Ständchen\" syntyi hänen\nsielussaan. Mutta tässäkin suhteessa Wiedemann oli noudattanut kovaa\ntodellisuutta ja esittänyt Schubertin sellaisena kuin hänen sanotaan\nnoina hetkinä olleen: miettivänä, peukalolla ja etusormella pidellen\nnuuskahyppysellistä, jolla nenää palkittaisiin, kun mieleen johtunut\nsävel olisi alkanut aivoissa selvitä.\n\nTämä luonnos hylättiin. Pitäisikö Wienin nähdä Schubertinsa, saisiko\njälkimaailma nähdä hänet sellaisena, pronssiin valettuna, tuon miehen,\njolla oli niin hienosäikeinen, syvällinen sielunelämä? Palkittaisiinko\njumalallista laulajaa, saksalaisen laulun sielua, suloisimman ja\nhartaimman tunnemystiikan edustajaa niin innoittavalla tavalla, että\nhänen katoava puolensa, hänen epäsuhtainen tomumajansa, josta kohtalon\noikun vuoksi oli tullut hänen sopusuhtaisen henkensä vankila, olisi\nkaikkien nähtävänä, katoamattomaan pronssiin valettuna jälkimaailmaa\nvarten, juuri kuin tuo tomumaja olisi ollut oikea Franz Schubert?\nTyytymättöminä tehtiin tämä kysymys, ja siihen vastattiin kieltävästi.\nWiedemannin luonnos siis hylättiin.\n\nWienin asukkaat eivät vielä olleet kylliksi perehtyneet\ntodellisuusvaatimuksen salaisuuksiin, halutakseen katsella\nnuuska-annostaan odottavaa tylppönenää silmälaseineen, pyöreätä vatsaa\nja karvakaulusta ikuistettuina pronssiin ja varustettuina nimellä:\nFRANZ SCHUBERT.\n\nOtettiin sitten esille toinen, wieniläisen kuvanveistäjän Pilzin\nluonnos. Tässä oli vartalo oikeassa plastillisessa asennossa,\npoimutellussa puvussa, innoitusta henkivin kasvonpiirtein. Veistokuvana\nse teki edullisen vaikutuksen, mutta voi! siinä ei voitu tuntea yhtään\ntodellisen Frans Schubertin piirrettä. Niistä, jotka olivat tunteneet\nhänet ja pitäneet hänestä, vaikka hän olikin ruma, oli tämä kuva vieras\nilmiö.\n\nKolmaskaan luonnos, jonka oli tehnyt Kundmann Roomasta, ei ollut\ntyydyttävä.\n\nMitä siis oli tehtävä? Ehdotettiin, ettei tehtäisikään kuvapatsasta,\nvaan tyydyttäisiin rintakuvaan; sen ympärille sovitettaisiin\nkorkokuvakoristeita, jotka vetäisivät katselijan huomion puoleensa,\nniin ettei hän liiaksi kiintyisi tylppänenään ja rumaan suuhun.\nEhdotettiin myös, että rahat käytettäisiin Schubertin muistorahastoksi.\nSiten olisi Aleksanterin miekalla katkaistu gordilainen solmu.\n\nTässä on nyt esillä ristiriita, jossa toisella puolen on\ntodellisuusvaatimus, toisella kauneusvaatimus lievimmässä muodossaan,\nsiinä nimittäin, että mainion miehen muistoa tulee säästää siltä\nnurjuudelta, jota hän itse elämässään kärsi, ollessaan sidottuna\nsellaiseen ulkoasuun, joka on ristiriidassa sielukkaan, nerokkaan ja\nylevän sisällyksen kanssa ja tekee tämän hieman naurettavaksi, ja\nettä kaupunkia tulee säästää näkemästä pronssiin valettua rumuutta\npilaamassa jotakin sen julkisista paikoista. Wiedemann koetti\ntässä naturalismilla tyydyttää todellisuuden vaatimusta. Yrittikö\nPilz idealisuudella toista? Jälkimäiseen kysymykseen täytyy minun\nkäsittääkseni vastata kieltävästi.\n\nMitähän olisi kaikista taidesuunnista ihanteellisin, muinaishelleeninen\nplastiikka, tehnyt, jos yhtä vaikea pulma olisi ollut sen\nratkaistavana? Luulen, että siihen kysymykseen voi vastata, koska\nhelleenien taiteella on monta kertaa ollut sellainen tehtävä\nsuoritettavana.\n\nEräs Kreikan ja ihmiskunnan jaloimmista ja henkisesti vaikuttavimmista\nmiehistä, Sokrates, oli ruma, ja hänen kasvonpiirteensä muistuttivat\nsatyyria. Hänen oppilaansa tosin väittivät hänen kanssaan vähän aikaa\nseurusteltuaan huomaavansa hänet kauniiksi, varmasti sen takia, että\nhänen keskustelunsa oli syvämielistä, henkevää, sukkelaa ja paraalla\nattikalaisella suolalla kärjistettyä; heidän mielestään hän oli myös\nsuuri luonne, sydämeltään puhdas ihminen, viisauden opettaja sanoissa\nja toimissa, mikä kaikki kuvastui hänen kasvojensa ilmeessä.\n\nJos Sokrateelle olisi pystytetty muistopatsas, olisiko taiteilijalla\nsilloin ollut oikeus esittää hänet satyyrikasvoiseksi mieheksi? Luulen,\nettä helleenit, niin idealisteja kuin he taiteessaan olivatkin,\nolisivat varmasti vastanneet myönteisesti, koska he käsittivät\nihannoimisen ja valehtelemisen erotuksen. He olisivat kyllä vaatineet,\nettä Ateenan yleisö olisi tuntenut Sokrateen kuvan siksi Sokrateeksi,\njonka oli nähty ajatuksiin vaipuneena seisovan Ateenan kaduilla;\nsiksi Sokrateeksi, joka sotilaana ryntäsi vihollisten riveihin ja\npelasti oppilaansa Alkibiadeen kuolemasta, ja joka niin uljaasti ja\nliikuttavasti puhui kansan tuomioistuimen edessä ja sitten vankilassa\ntyhjensi myrkkymaljan sovinnollisella mielellä, sielunrauhan\njärkähtämättä.\n\nMeillä on Sokrateesta kuvapatsaita, jotka epäilemättä ovat peräisin\nantiikin ajoilta ja vahvistavat todeksi, mitä juuri sanoin. Mutta\nolisivatkohan ateenalaiset ylistäneet kuvapatsasta, joka olisi\nesittänyt Sokrateesta vain hänen ruman ulkomuotonsa, viittaamattakaan\nhänen sielunsa aateluuteen ja kauneuteen, niin ettei hänen\npiirteissään olisi vähääkään kangastellut se hyvyys ja nerokkuus,\njonka vaikutuksesta hänen oppilaansa katselivat näitä kasvoja\nrakastaen ja ihaillen? Varmasti ei. Sitenhän olisi rikottu toista\ntodellisuusvaatimusta vastaan, sillä sielunilme on kasvoilla yhtä totta\nkuin niiden aineelliset muodot, vieläpä arvokkaampi ja viehättävämpi\ntodellisuus kuin ne. Taiteilijalta, jonka olisi ollut tehtävä Sokrateen\nkuva, olisivat ateenalaiset siis vaatineet, että hänen olisi kyettävä\nluomaan satyyrikasvot, joilla olisi ihmiskunnan tietäjän ja esikuvan\nsielunilme. Jollei taiteilija olisi saanut ratkaistuksi tätä ongelmaa,\nolisivat he sanoneet, että hänen teoksensa oli epäonnistunut; mutta he\nolisivat hylänneet kuvan, jolla ei ollut filosofin tuttuja piirteitä,\nvaikka se olikin esittävinään häntä, hylänneet jokaisen imartelevan\njäljennöksen tästä miehestä, joka ei tarvinnut imartelua esiintyäkseen\nhenkisesti kauniina.\n\nKuvapatsaissahan aina on jonkinlaista jumaloimista, ja sen\ntodellisena tarkoituksena on esittää muistettava henkilö juuri niiden\nominaisuuksien valaistuksessa, jotka tekevät hänet muistettavaksi.\nNaturalistiset patsaat, jotka antavat sieluttomia kopioita tomumajasta,\ntuomatta esille, mitä muistettavaa henkilössä on, ovat sen vuoksi\nsurkeita todisteita taiteellisesta voimattomuudesta. Mutta niitä on\nkuitenkin pidettävä parempina kuin valheellisia kuvia, koska nämä\nantavat sielunilmeen kuvastua piirteillä, jotka eivät kuuluneet\ntarkoitetulle henkilölle. Onhan katselijassa itsessään jotakin,\nmikä saattaa naturalistiseen kuvaan sisällyttää siitä sellaisenaan\npuuttuvan, ja se on mielleyhtymien voima.\n\nJos katsoja tuntee kuvatun henkilön luonteen ja elämäntyön, niin ne\nmielteet, jotka tähän tuntemiseen perustuvat, vaikuttavat myös osaltaan\nkatselemisessa ja pyrkivät kasvonpiirteihin ja asentoon panemaan sitä\nhenkistä, jota taiteilija ei ole kyennyt ilmaisemaan. Muotokuvallinen\nnäköisyys, vaikkapa se olisikin raaka, karkea ja yksipuolinen,\nherättää aina jonkun verran mielenkiintoa. Aluksi se voi loukata,\njopa suututtaakin. Mutta seuraavassa tuokiossa alkaa katselijassa\nmielleyhtymien toiminta pyrkien ratkaisemaan tämän pulman, sovittamaan\nkuvatun henkilön ulkoasua yhteen hänen sisäisen olemuksensa kanssa.\nSitävastoin kääntää pian selkänsä valehtelevalle kuvalle, joka ei ole\nsitä mitä se on olevinaan, ja johon ei historiallinen harrastus eikä\nmielleyhtymien toiminta voi kiintyä.\n\nLuulen näillä sanoilla tehneeni naturalismille oikeutta, mikäli se\nansaitsee. Se nojaa taiteen olemuksen väärään käsittämiseen, mutta se\non kuitenkin arvokkaampaa kuin sekä se väärä idealismi, jota tulee\nnimittää skematismiksi, että toinen väärä idealismi, joka pyrkii\nkaunistamaan ulkopiirteitä väärentämällä niitä, mutta ei antamalla\nniille parasta, kauneinta ja henkisintä ilmaisua, milloin kaunista\nhenkisyyttä kuitenkin on tarkattavana ja esitettävänä. Naturalismia on\npidettävä näitä kahta suuntaa parempana, mutta sillä on rajansa, joiden\nulkopuolella se on ehdottomasti hyljättävä.\n\nÄsken kuoli belgialainen lähetyssaarnaaja, isä Damien, ihmisrakkautensa\nmarttyyrinä pyrkiessään olemaan Kristuksen seuraaja. Hän oli valinnut\nolinpaikakseen pienen merensaaren, jonne pitaalitautisia oli\nkarkoitettu. Hän tuli näiden kurjien, elävältä mädäntyvien luo heitä\nlohduttamaan. Tauti tarttui häneenkin, ja hänen oli vaellettava samaa\nkamalaa tietä kuin heidänkin poistuessaan katoavaisuudesta.\n\nJos isä Damienille pystytettäisiin muistopatsas, niin luulen, että\nnaturalisteja kuitenkin epäilyttäisi esittää hänen piirteitään sen\nkamalan taudin raatelemina, johon hän sortui, vaikka sellainen\nesitys olisikin täydellisesti sopusoinnussa naturalismin periaatteen\nkanssa. Kaikissa tapauksissa ei koko maan päällä olisi yleisöä, joka\nolisi taipuvainen rahalla korvaamaan ja ilkeäisi katsella sellaista\nihmisyyden ja taiteen solvausta.\n\nPalataksemme vielä Schubertia koskevaan pulmaan minun tulee lisätä,\nettä se ratkaistiin niin hyvin kuin voitiin. Hän sai kuvapatsaansa\nWienin kaupunginpuistoon, kun näet lopulta hyväksyttiin Kundmannin\ntekemä luonnos. Lübke antaa taiteenhistoriassaan tästä kuvapatsaasta\nsen arvolauseen, että se on \"_fein empfunden_\".\n\nVastustaessaan imelää ja imartelevaa makusuuntaa naturalismi on\nliioitellen mennyt mahdottomuuksiin, joita ei uskoisi, jolleivät ne\nolisi silmien edessä. On olemassa arvostelukyvyltään niin heikkoja\nnaturalistisia muotokuvamaalareita, että he luulevat joutuvansa\nimartelemaan, jos erottavat oleellisen epäoleellisesta. Kasvoilla\nsaattaa hetken aikaa olla väsymyksen ja hermostumisen leima, vaikka\nniiden omistaja tavallisesti on eloisa ja tervehermoinen ihminen. Jos\nhän tällaisella hetkellä joutuu naturalistisen maalarin kuvattavaksi,\narvelee tämä todellisuuspyrkimyksen vaativan, että hänet esitetään\nväsyneenä ja hermostuneena, koska sillä hetkellä asian laita niin\non. Jos hän on saanut rakkulan kasvoihinsa, maalaa naturalisti sen\nyhtä mieluisasti kuin hänellä on tapana kuvata ritarimerkkejä, ja tuo\nrakkula, joka ehkä muutaman päivän kuluttua on kasvoista kadonnut,\njääpi jäljennökseen, niin kauaksi kuin tämä säilyy. Se suunta taas,\njota täydellä syyllä sanotaan realistiseksi, osaa sitävastoin hyvin\nerottaa satunnaisen oleellisesta ja tietää, ettei satunnainen ole\ntodellista, vaan oleellinen.\n\nPannessaan vastalauseen imelää ja imartelevaa makusuuntaa vastaan\nnaturalismi on myös alkanut pelätä kaunista. Jos naturalisti esittää\nkauniit kasvot, voivat hänen uskonveljensä tietysti syyttää häntä\nmakeilemisesta. Naturalistisessa maalauksessa voidaan esim. nähdä\nesitettävän leikkivää lapsiparvea. Niiden joukosta hakee kuitenkin\nturhaan ainoitakaan edes hieman miellyttäviä kasvoja, kun taas\ntodellisuudessa ei tarvitse kauankaan viipyä lasten leikkipaikalla\ntuntematta sitä iloa, jota lapsuusiän luontevan miellyttävät piirteet\nja liikkeet tuottavat. Ilmeiltään idioottien tai ukonnäköisten taikka\njotakin ihmisenmuotoista apinaa muistuttavien lapsiparvien maalaaminen\non naturalistinen erikoisharrastus, joka lyö luontoa ja niin paljon\nhuudettua todellisuusvaatimusta päin kasvoja ja valehtelee yhtä paljon\nkuin päinvastainen; suunta tai enemmänkin ja häpeällisemmällä tavalla.\n\nRealisti taas maalaa lapsuusmaailman ja ihmiset yleensä sellaisina kuin\nhän ne huomaa. Jos hän esittää leikkivää lapsiparvea tai kansankokousta\nkadulla, antaa hän kauniille ja rumalle kaikissa niiden asteissa sen\nosan, joka niillä todellisuudessa hänen mielestään näyttää olevan.\nTämä onkin oikea menettely, ja realismi täyttää täten toisen taiteelle\nasetettavista vaatimuksista, kun taas oikea idealismi, joka tarvitsee\nrealismia rinnallaan, täyttää toisen.\n\nOtaksukaamme, että on esitettävä taistelu tai kahakka, esim. Suomen\nviime sodasta. Naturalisti, jos hän on johdonmukainen, kieltäytyy tähän\ntehtävään ryhtymästä — eihän hän ole nähnyt, kuinka kaikki tapahtui,\nja n.s. todellisuusvaatimuksen perusteella hän hylkää historiaan tai\nmenneisyyteen kuuluvan maalaamisen.\n\nRealisti lähtee Suomeen, jos hän ei ennestään asu siellä. Hän toimittaa\nniin, että joutuu näkemään suomalaisia pataljoonia, hän jäljentää\nnäiden miehistä niin monet kasvot kuin tarvitsee, etenkin sellaisia,\njoilla hänestä on erikoisesti suomalainen luonne, varmana siitä, ettei\n_nykyinen_ suomalainen tyyppi saata paljoakaan erota suomalaisesta\ntyypistä v:lta 1809, ja että jos senaikuiset vanhat soturit nousisivat\nhaudoistaan, tuntisivat he maalauksessa omat, toveriensa ja lapsiensa\noleelliset piirteet. Samoin hän menettelee esitettäviin venäläisiin\nnähden. Hän jäljentää eläviä kasakoita ja muita Venäjän tsaarin\nalamaisia. Hän hankkii museoista, vaatevarastoista, senaikuisista\npiirroksista ja kuvauksista mitä tarkimmat tiedot silloin käytetyistä\nruotsalaisista, suomalaisista ja venäläisistä univormuista ja aseista.\nHän maalaa taisteluihin osaaottaneiden upseerien kuvia, jos vain heistä\non olemassa muotokuvia. Hän lukee kaikki käsillä olevat kertomukset\ntaistelun kulusta, laatii luonnoksia taistelutanteresta ja sen\nympäristöstä. Jos taistelun mainitaan sattuneen kirkkaana tai pimeänä\npäivänä määrättynä vuodenaikana, antaa hän luonnolle taulussaan sen\ntunnelman, jota silloinen vuodenaika ja sää vaativat. Hyvin tietäen,\nettei kaikkia vaatimuksia vieläkään ole täytetty, hän ponnistelee\nantaakseen sotilaiden kasvoille ne sieluntunnelmatkin, joiden hän\notaksuu tai tietää soveltuvan sielullisiin ilmiöihin taistelun aikana.\n\nTämä on realistin menettelytapa ja täsmälleen samanlainen on oikean\nidealistinkin, sillä oikea idealisti on, kun on esitettävä nykyään\nesillä olevaa todellista tai mahdollisuuden mukaan kuvattava todellista\nentistä, ensi sijassa realisti, toisessa idealisti. Mutta mahdollista\nja todenmukaista on, että idealisti käsittelee taivasta, valoja,\nvarjoja ja värejä hiukan toisin kuin realisti, että hän sisällyttää\nniihin jotakin itse sodan luonteesta: että hän antaa maisemalle\ntunnelman, jossa piilee jotakin kohtalokastapa draamallista. Edelleen\non luultavaa, ettei hän tyydy ainoastaan jäljentämään suomalaisista ja\nvenäläisistä sotilaista tekemiään luonnoksia. Luonteensa laadun mukaan\nhän koettaa löytää niissä tyypillistä, menetellä niinkuin Rafael,\nmaalatessaan Fornarinansa, joka ei ollut suoraan todellisuudesta otettu\nnainen, vaan hänen tyypillisyyteen taipuvan tunteensa luoma mielikuva,\njohon naisellinen kauneus on monesta eri henkilöstä yhdistettynä saanut\nantaa aineksia. Jos asian laita on näin, antaa hän joillekin etualalla\nja pääryhmässä oleville suomalaisille sotureille tyypillisemmät\nrotupiirteet kuin mitä kopioiduissa kasvoissa ehkä ilmenee, ja näihin\ntyypillisiin piirteihin hän panee jotakin, mikä vastaa runoilijan\nkäsitystä siitä, minkä näköisiä he ovat olleet, tai vielä elossa\nolevien vanhojen soturien aikaeron epäilemättä ihannoimia kuvitelmia\nentisten tovereittensa ulkonäöstä ja esiintymisestä taistelun aikana.\n\nIhannoimisen olemus on näet siinä, että taiteilija luontoa tutkiessaan\nja jäljitellessään tuntee siinä esiintyvän lajikuvia, tyyppejä,\njoita vain poikkeuksittain siinä tavataan laadultaan puhtaina, koska\nulkonaiset, useinkin epäsuotuisat olosuhteet, joihin yksityisten\nelimistöjen täytyy mukautua, tuottavat enemmän tai vähemmän\nsurkastuneita tai epäkauniita muotoja.\n\nLiioitelluksi, harhautuneeksi ja hylättäväksi käy ihannoiminen, jos\ntaiteilija tuntiessaan luonnossa tyypillisyyttä, antaa sen vaikuttaa\nitseensä niin, että hän pyrkii karkoittamaan taideteoksestaan kaikki,\nmikä viittaa siihen, että elämän alusta saakka on ollut taisteltava\nepäsuotuisia olosuhteita vastaan, että on käyty ja käydään vieläkin\nolemassaolosta taistelua, joka on jättänyt arpia melkein kaikkialle\nluontoon. Sellainen ihannoiminen on liioiteltua ja hylättävää, jos\ntaideteos on kuvaavinaan todellisuutta ympärillämme.\n\nPaikallaan ja usein aivan tenhoavaa vaikutukseltaan on sama\nihannoiminen, jollei se halua kuvata ulkonaista todellisuutta,\nvaan uskonnollisten näkyjen ja mytologisen mielikuvituksen\nluomia maailmoita. Mutta sillä on oikeutuksensa täysin\ntodellisuusperäiselläkin alalla, aivan yhtä suuri oikeutus kuin\ntyypillisyydellä itse luonnossa, missä sitä, vaikkakin usein\nkätkettynä, todella on olemassa. Maisema taikka ihmisiä esittävä\ntaulu on senvuoksi luonnonmukaisempi, jos ne antavat aavistaa\nnäitten mallikuvien läsnäolon, kuin jos ne eivät anna. Minun on\nlisättävä, ettei ihannoimisen tarkoituksena ole ainoastaan antaa\naavistusta olentolajien tyypeistä; silloin se pian ajautuisi karille\nyksitoikkoisuuden takia. Se koskee myös jokaisessa yksilössä piilevän\nolennaisen, tyypillisen ja luonteenomaisen aavistamista ja pyrkimystä\nilmaisemaan tätä tyypillistä yksilöissä, jotka ovat enemmän tai\nvähemmän vapautuneet häiritsevistä satunnaisuuksista.\n\nIhannoimisen vaarat ovat helposti huomattavissa. Helleenisen taiteen\njumala- ja sankarikuvat osoittavat, että ihannoimisen voi kehittää\nmitä korkeimmalle yksilöllisen ja luonteenomaisen siitä vähääkään\nkärsimättä. Se saattaa päinvastoin saada siitä lisää selvyyttä ja\nmääräperäisyyttä. Helleenisen kuvanveistotaiteen tarunomaiset henkilöt\novat kaikki samaa lajityyppiä: inhimillistä, joka on vapautunut\nolemassaolon taistelun arvista, vapautunut kaikista surkastuttavista\nsyistä, joita todellisuudessa on niin paljon. Mutta tämä yhteinen\nlajityyppi ei aiheuta yksitoikkoisuutta. Jokainen näistä ihannekuvista\non erikoinen yksilöjä niin perin luonteva kaikissa yksityiskohdissa,\nettä tottuneen silmän on helppo erottaa toisistaan Eroksen ja\nBacchuksen torsot, samoin Junon torso sellaisesta, joka on kuulunut\nAfroditelle, ja Afroditen torso Hebelle kuuluneesta. Yksilöllinen\nkarakterisoiminen voi esiintyä kiireestä kantapäähän.\n\nMutta vaikka helleenien siis onnistuukin välttää ihannoimisen vaarat,\nniin että he hyötyivät sen ihanista eduista, näyttää taidehistoria\n— eikä vähimmän tänä ja edellisinä vuosisatoina — että vaaroja on\nolemassa päästenkin paljon vaikuttamaan. Tarvitaan luonnontutkimusta,\njohon on koottu monien sukupolvien kokemukset, ja monet suopeasti\nvaikuttavat historialliset, maantieteelliset ja eetilliset olosuhteet,\njotta ihannoiva suunta taiteessa saattaisi jatkua yhtä onnellisesti\nkuin helleenien kesken. Nykyajan kansojen taiteilijoilla ihannoiminen\non aina rajoittunut hakemaan tai esittämään tyypillistä lajissa tai\neräissä ryhmissä, jollaisia ovat lapsi, nuorukainen, neito, mies,\nnainen j.n.e.; mutta ei esittämään tyypillistä yksilössä, varsinaisesti\nluonteenomaista hänessä.\n\nUseimmat idealistiset maalarit tuntevatkin senvuoksi tuskin useampia\nkuin _yhdet_ kasvot, tosin jokaista ikäkautta, jokaista säätyä,\njokaista kansaa varten hiukan muunnellut, ja heidän kuvaamansa\nsamanikäiset, -sukuiset ja -heimoiset henkilöt ovat olleet enemmän\nyhdennäköisiä kuin saman perheen jäsenet. Fechner huomauttaa\nsattuvasti, että kasvoista ja vartaloista on ihannoiville maalareille\ntullut samaa kuin kirjaimista kirjureille: ne kuuluvat, niin\nsanoaksemme, näiden maalarien käsialaan, ja heiltä saamme eräänlaista\nkalligrafista ihmiskirjoitusta, joka näyttää hyvältä kuten kaikki\nkaunokirjoitus, mutta on jokseenkin luonteetonta ja muistuttaa\nkirjoituskaavaa.\n\nIhannoiminen, joka syrjäyttää luonteenomaisesti yksilöllisen, on\nharhaantunutta, mutta on kuitenkin kauan ollut tavallista. Ja meidän\naikanamme onkin sille vihdoinkin singottu se ankara vastalause, joka\nolikin tuleva.\n\nErittäin sietämättömäksi se käy jättäessään idealismin oikean kotimaan\nalueet, kun se ei pysy uskonnon, jumalaistarun, runon, symboliikan\naloilla, vaan ryntää ankarimman todellisuuden tanterelle loihtiakseen\nsiellä valheellisesti esiin täydellisyyden olotilan, joka ei ole\nkärsinyt mitään olemassaolon taistelussa; kun se talonpoikaishäitä\nkuvatessaan ei tee morsianta vain kauniiksi, sillä sellainen\nhän on oikeutettu olemaan ja usein onkin, vaan enkelimäiseksi,\nsulhasen kerubiseksi nuorukaiseksi, maalaisukot patriarkoiksi,\njotka muistuttavat esi-isiä ja italialaisten renessanssimaalausten\napostoleita, maalaisnaiset madonnoiksi tai ennustajattariksi Michel\nAngelon sibyllain tapaan, miehet sankareiksi ja lapset pieniksi\nenkeleiksi, kaikki luonnollisesti kansallispuvuissa. Sellainen\nlaatukuva on samanarvoinen kuin imarteleva, röyhkeästi valehteleva\nmuotokuva. Naturalismi maalaa todellisuuden likaiseksi, raa'aksi ja\ninhoittavaksi; realismi maalaa sen sellaiseksi kuin se on, mutta\nvähentäen sen kauneuden, joka ei heti pistä silmään; harhautunut\nidealismi esittää siinä valheellista kauneutta, josta kaikki\nluonteenomainen puuttuu ja joka lopulta käy ikäväksi ja mauttomaksi.\nOikeaan suuntaan pyrkivä idealismi maalaa sen luonteenomaiseksi,\ntodelliseksi ja niin kauniiksi kuin se _saattaa_ olla, astumatta\ntodenmukaisuuden tai todellisuuden rajojen yli.\n\nMaailma saa muodon silmiemme ja sieluntilamme mukaan. Ken katselee\ntodellisuutta ystävällisin ja kirkkain silmin, saattaa tavata kauneutta\nmelkeinpä kaikesta, jolla ei vain ole täydellistä huonontuneen leimaa,\nja idealismin asiana on todellisuuden piirissä tehostaa tuota joskus\nmelkein salattua, vaikkakin elävää kauneutta, tehden niin totuuden\nhyödyksi eikä vahingoksi. Vaikkapa muoto, asento ei olisikaan kaunis,\nsaattaa sielunilmeessä kuitenkin olla kauneutta. Kun sekin puuttuu,\njää jäljelle valojen, varjojen ja värien hieno runous, joka voi\nlevittää kuin kaukaisen paratiisin loistoa tähän maalliseen kurjuuteen\nja viitata siitä pelastumisen toivoon. Todellisesti idealistinen\ntaiteilija on olemassaolon taistelussa kamppailevan ja vertavuotavan\nkauneuden puolella. Hän näkee sen haavat ja arvet ja kuvaa kauneutta ja\npuoltaa sen oikeutta.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKUVAAVIEN TAITEIDEN ELINEHDOT.\n\n\nOnko kuvaavalla taiteella tulevaisuutta? Vai onko sen historiallinen\ntulevaisuus päättynyt, ja saaneeko joku jo pian tulevista vuosisadoista\nnähdä sen kuolevan? Tätä ovat nykyaikana täysin vakavasti kysyneet\nmiehet, joilta varmasti ei puutu ajatuskykyä, ja jo se seikka, että\nsellainen kysymys on voitu tehdä ja ottaa keskustelun alaiseksi,\nvoi olla arveluttava oire, vielä arveluttavampi kuin jos siihen\nvastattaisiin myöntävästi, sillä kysymystä olisi tuskin tehty, jollei\ntaiteessa, sellaisena kuin se nyt on, olisi huomattu heikkoudentilaa;\nmutta vastauksen saattaa vain tulevaisuus antaa.\n\nOn n.s. positiivisia ajattelijoita, joiden mielestä taide kuuluu jo\npian loppuvaan kehityskauteen ihmiskunnan historiassa, ja että se,\nkuten kaikki muukin aikansa elänyt, joutuu häviöön.\n\nVilpittömästi puhuen, sanovat nämä ymmärtäväiset miehet, on taide\nkuitenkin vain leikkiä ja kaikki sen luomat teokset ovat vain maun ja\nmielikuvituksen leluja. Lapset ja nuoriso leikkivät. Heillä leikki\nei ole vain huvitusta, vaan tarvetta, joka vaatii tyydytystä. Mutta\nkypsä, vakava ihmiskunta tuntee kasvaneensa eroon leikistä, kuten\ntäyskasvuinen, vakava ihminenkin. Taide elää nyt vain siksi, ettei\nse ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista.\nSe saa elää, kunnes se kuolee itsestään; mutta sitä tarvetta, joka\nsynnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole\nolemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme\nei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa\nmeitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.\n\nMeidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja\nmitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu\ntietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä,\njonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista\nja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän\nmyötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.\n\nMeidän aikamme on suurteollisuuden aikakautta, joka ei pidä luontoa\nrakastajattarena, vaan palvelijana. Tämän voimia se käyttää hyödykseen,\nniin paljon kuin mahdollistaja turvaksi olemassaolon taistelussa. Koski\nvoi näyttää taiteilijasta kauniilta. Oikeasta teollisuusmiehestä se\non surkea näky, jollei kaikkia hevosvoimia, mitä sen putousvoimassa\nsaattaa laskea olevan, ole otettu koneiden käyttöön. Päivänpaiste,\njoka valaisee alastomia kalliomaita, missä siitä ei ole mitään\nhyötyä, on voimain tuhlausta, johon tuleva aika hankkinee korjauksen\nauringonvoimaa käyttävillä moottoreilla.\n\nTaiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet\nkäyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja\nteollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert\nSpencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan\ntäytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa,\ntaide, metafysiikka ja teologia, levittelivät korujaan kaikkien\nnähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu\narvokkaimmaksi, ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren\nvaltikkaa. Myöskin Renan ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että\ntulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä,\nmenneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sensijaan\nyhä paisuu.\n\nTaide edellyttää kauneuden ihailemista. Se edellyttää myös suurta\nkansanluokkaa ja kaikkein mieluimmin suurta kansaa, joka rakastaa\nkauneutta ja pitää sitä elämän höysteenä. Helleenit olivat sellainen\nkansa. He panivat vähintään yhtä suurta arvoa nuorisonsa kauneuteen\nkuin sen tietorikkauteen. He keksivät niin sanoaksemme tieteellisen\nkasvatuksen, jonka tarkoituksena oli muovaella nuorten ruumiit\nkauniiksi taideteoksiksi, niin että joka lihas olisi sopivassa määrässä\nkehitetty, ja joka liike olisi viehättävä. Heidän voimistelusaleissaan\nkehittyi kokonainen kansa, jonka eri jäsenet kelpasivat malleiksi\nFeidiaalle ja Praxiteleelle. Mikäpä olisi ollut luonnollisempaa\nkuin että kuvanveisto kukoistaisi heidän keskuudessaan, etenkin kun\nkaikki tuo kauneus ilmestyi kaikkien nähtäväksi ja näkyi kevyen,\nplastillisesti sovitetun puvunkin läpi? Mutta kuinka on nyt asian laita?\n\nVain pieni osa nuorisoa saa pakollisen voimistelun avulla hiukan\njärjestelmällistä ruumiinliikuntoa, ja sekin on vain heikosti\nvaikuttavaa vastamyrkkyä pahojen tapojen pilaamaa paikoillaan istumista\nvastaan, joka tekee nuorukaisten ruumiit raunioiksi ja aiheuttaa sen,\nettä nuorukaisjoukon katseleminen on melkein tuskallinen näky. Se\nnuoriso, joka täyttää Ranskan koulujen täyshoitolat, on erään tunnetun\nranskalaisen isänmaanystävän mukaan hartiatonta, rintakehätöntä,\nlihaksetonta nuorisoa, jonka nähdessään aavistaa ranskalaisen rodun\ntuhoutumisen ja Ranskan katoamisen kansakuntien joukosta. Sellaista\nnuorisoa katsellessaan kuvanveistäjän täytyy laskea taltta kädestään,\nja mitä maalaustaiteeseen tulee, saattaa vain epätavallisesta,\nhuonontuneesta nauttiva naturalismi kiinnittää sellaisia kuvia\nkankaalle.\n\nRenan ennustaa, että inhimillinen kauneus vähitellen katoaa. Hänen\nmielipiteitään kannattavat eivät tällöin niin paljon pidä silmällä n.s.\nkorkeampia luokkia, joiden kasvuikää edustaa oppikoulujen suureksi\nosaksi rappeutunut nuoriso, vaan ennen kaikkea työläisluokkaa, joka\nrodun pystyssä pysymiseen nähden on tärkein, ja sen piirissä tuota yhä\npaisuvaa teollisuustyöväkeä, miehiä ja naisia, joiden elinehdot ovat\nsellaiset, että he pakostakin synnyttävät heikentyneitä, risatautisia\nja ruumiillisesti rappeutuneita jälkeläisiä.\n\nKun liiallinen koneellinen työ tuhoaa n.s. alempien luokkien voiman\nja terveyden, niiden kun on sen avulla pidettävä yllä ilotonta,\ntoivotonta elämää, tuhoaa korkeammat luokat taas älyllinen kasvatus,\njoka ei välitä ruumiista, rasittaa liiaksi hermostoa, veltostuttaa\nlihaksia ja luonnottomasti laajentaa aivoja. Jo Diderot on ennustanut,\nminkänäköisiksi tulevaisuuden älyllisesti kehittyneet ihmiset tulevat:\nne muistuttavat yhä enemmän kahden tikun varassa seisovaa kurpitsaa.\n\nÄskettäin kuollut ranskalainen filosofi ja esteetikko Guyan on ottanut\nkäsiteltäväksi Renanin ja Tainenkin ilmaisemat arvelut. Hän ei kiellä,\nettä jos nykyiset olot yhä jatkuvat, jos yksipuolinen älyllinen\nkasvatus saa imeä elinvoiman sivistyneiden luokkien nuorisosta\nja teollisuus uuvuttaa työläisluokan, niin vaipuu ihmisruumiin\nplastillinen kauneus yhä alemmaksi ja lopulta kokonaan katoaa, mutta\nhän toivoo, että kasvojen henkinen ilme tulee korvaukseksi.\n\nTämä ei todella ole kovinkaan lohdullista ja pessimistit huomauttavat\nsitäpaitsi, että tuo hienostuneen henkisyyden ilme, jota Guyan\ntoivoo, ei ole odotettavissa, vaan pikemmin sen vastakohta. Tuolla\nhienostumisella tulisi olla lähteensä esteettisissä, siveellisissä\nja uskonnollisissa tunnelmissa, mutta jos ihmisen plastillinen\nkauneus yhä enemmän katoaa, jos tulevaisuuden siveysoppi, kuten\nnäyttää, on hyötymoraalia, puoleksi verhotun tai alastoman\nitsekkyyden evankeliumia; jos usko vähenee, kuten materialistisena ja\npositivistisena aikana onkin oletettava, jos se kansojen veljestyminen,\njota vielä 1800-luvun keskivaiheilla odotettiin, näyttäytyy unelmaksi\nja sensijaan syntyy kansainvälinen tulli- ja aseellinen sota, jos\nsuhteet eri kansanluokkien välillä kehittyvät, kuten näyttää,\nniiden väliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, niin sellainen\ntulevaisuus ei ole omiaan antamaan meille Guyaun tarjoamaa korvausta\nhienostuneen henkisyyden ilmeenä, vaan se pikemmin liittää paisuvaan,\nplastillisessa suhteessa esiintyvään rumuuteen kasvonpiirteitten raa'an\nja eläimellisen ilmeen.\n\nYhä pienemmäksi käy ulkonaisen luonnonkin meille tarjoama\ntaidenautinto. Metsät kaadetaan tai harvennetaan; sielläkin, missä\nniitä hoidetaan, ne kadottavat alkuperäisen luonteensa ja muistuttavat\nsensijaan, että ne ovat pääomaa omistajiensa käsissä. Yhä kasvavien\nkaupunkien viemärijohdot ja yhä kasvavat tehtaat myrkyttävät vesistöjä;\nse raikkauden ja puhtauden tunne, joka muinoin mielleyhtymien tietä\nliittyi sisäjärven vedenpinnan tai purojen ja jokien kiemurtelevien\nhopeavöiden näkemiseen, lakkaa, ja niitä kuvitellaan pikemmin\njuokseviksi likakokoelmiksi, joista olisi hengenvaarallista juoda.\nSuurena kokonaisuutena ei ulkonaista luontoa sittenkään voi tällä\ntavalla turmella — aina on olemassa seutuja, joiden raikkaus ja\nrunous säilyy. Mutta juuri niitä seutuja, joihin asutus keskittyy ja\njoista niiden useimmat asukkaat eivät koskaan muuta pois, rumentaa ja\nmyrkyttää teollisuus yhä enemmän, joutuen siten turmelemaan ihmisten\nkauneudenaistia.\n\nTurhaa on odottaa parannusta sen luokkataistelun tulokselta, jonka\nalku jo näkyy uhkaavina puuskina ja joka luultavasti täyttää tulevan\nvuosisadan tärisyttävillä tapauksilla. Sovintoa niiden välillä ei\nsaata odottaa. Se olisi kyllä mahdollinen, jos viisaus ja kohtuus\npääsisi voitolle, mutta jo nyt on täysin selvää, ettei viisaudella\nja kohtuudella ole sananvaltaa, kun käydään taistelua leivästä. Ja\nsenvuoksi on suurella yhteiskunnallisella pulmalla vain kaksi ratkaisua.\n\nMuinaisajan orjuus otetaan jälleen käytäntöön jos työläisluokka sortuu\ntaistelussa. Yhteiskuntaan kuuluu silloin joukko kapitalisteja,\nvakinainen armeija, jolle kapitaali maksaa palkan, pitääkseen orjia\nkurissa, sekä suuri lauma orjia, jotka yhä enemmän muuttuvat eläviksi\nkoneiksi, älyn nukkuessa ja tunteiden tylstyessä, ollen ruumiillisesti\nsoveltuvia siihen työhön, jota heidän on tehtävä, ja yhä enemmän\nmenettäen inhimillistä leimaansa.\n\nTaikka työläisluokka voittaa, ja silloin on todenmukaisesti\nodotettavissa sosialistisia tasavaltoja, jotka ovat mahdollisimman\nkeskitettyjä; niissä on mieslukuinen, pienimpiinkin yksityisseikkoihin\nsekaantuva hallinto, joka tuhoo kaiken henkilökohtaisen vapauden ja\nsäännöstelee joka yksilön jokapäiväisen työn, niin että hänestä tulee\nhammas suuren valtiokoneen rattaaseen eikä mitään muuta.\n\nOrjuutta tulee tästäkin, orjuutta yhden ainoan valtiopääoman\npalveluksessa eikä enää monien liittoutuneiden yksityispääomien\nalaisena, ja kummassakin tapauksessa kauneuselämä tuhoutuu ja taide\nsiis menettää juurensa. Yksityiskapitalismin ollessa vallassa se\nsaattaa epäilemättä elää, mutta tavallaan vain näennäistä elämää\neli alennuksen tilassa. Kapitalistithan voivat ylläpitää joitakin\ntaiteilijoita kotiensa koristamiseksi. Mutta jos niin käy, tulee\nsiitä varmaankin kaikkein ala-arvoisinta taidetta. Taiteesta tulee\nylellisyyden palvelija, ja itse ylellisyyttä hallitsee henkinen raakuus\nja aistillisuus. Maailman nyt elossa olevat suurimmat kapitalistit\neivät yleensä ole taiteen tuntijoita eivätkä uhraa taiteelle melkein\nmitään. Pelkkä aineellinen ylellisyys riittää heille. Ja tällaiseksi\nkehittyy asiaintila yhä enemmän tulevaisuudessa, mikäli sitä nyt\nhistoriallisessa näköpiirissä voi havaita.\n\nToiseltakin puolen industrialismi uhkaa taiteen olemassaoloa.\nTehdastyö syrjäyttää käsityötä yhä suuremmassa määrässä. Yksilöllinen\nmieltymys siroon ja lajissaan omintakeiseen teokseen on jo nyt\nhaihtumassa. Helleenisenä ja roomalaisena muinaisaikana oli melkein\njokaisella pienimmälläkin taidekäsityön tuotteella alkuperäisyyden\nleima. Työntekijälle itselleen tuotti iloa uusien aiheitten ja\naihemuunnosten keksiminen, jokaisen esineen hiukan toisenlaiseksi\ntekeminen kuin toinen samaa tarkoitusta palveleva. Niin oli asian\nlaita myös keskiajalla ja renessanssin aikana. Nyt tehdään melkein\nkaikki tarvekalumme kaavan mukaan tehtaissa, ja satoja tuhansia\ntehdastuotteita valmistetaan saman mallin mukaan, joten niillä on\nelottoman ja koneellisen leima.\n\nMainittuaan ne vaarat, joilla teollisuus uhkaa luonnon- ja taidekauniin\nolemassaoloa, pessimismi kääntyy tarkastamaan niitä vaaroja, joiden\noletetaan uhkaavan tieteen puolelta. Niinpä lausuu eräs etevä\nkirjailija:\n\n\"Runoilijan ja taiteilijan kuvitteluvoima näyttää tarvitsevan\njonkinlaista taikauskoa, jos käytämme tätä sanaa vanhassa merkityksessä\n_superstitio_, — jonkin salaperäisen, yliaistillisen tunne, joka\nvaikuttaa sen, ettei heitä tyydytä vain tapahtumain selittäminen\nkylmän järjen mukaan. Heidän kuvitteluvoimansa näyttää tarvitsevan\npuolihämärää, joka sallii sen tehdä esineistä mitä se haluaa.\nHämärän ja kuutamon kuvaamaton viehätysvoima johtuu siitä, että ne\nnäyttävät esineet vain puoleksi tai epäselvin ääriviivoin, joita\nmielikuvitus itse saa täydentää. Jos asettaa kaikki täällä maailmassa\ntieteen kylmään valaistukseen, niin runoilijan unelmat haihtuvat,\nkauneuden luulottelu katoaa. Tieteen valaistuksessa on jotakin\ntunteetonta. Elävästä sopusoinnusta tiede tekee abstraktisia kaavoja,\njotka ilmaisevat jonkin esineen tai liikkeen alkeiden suhteita.\nKuvitteluvoiman täytyy ummistaa silmänsä näiltä abstraktsioneilta,\nvoidakseen nähdä kauneusuniaan. Tiede hävittää ihmeellisen, ajaa\nluonnonhenget pois luonnosta ja tekee tästä tiedottomien ja armottomien\nvoimien kudoksen. Tottumus laskemiseen ja harkitsemiseen on sinänsä\nomiaan heikentämään taiteellisesti luovaa vaistoa. Taiteesta, tästä\nensimäisten, mielikuvituksesta rikkaiden aikakausien vaistomaisesta\ntuotteesta, tulee lopuksi vain laskelma, harkinta, eikä se enää ole\nvälittömästi vaikuttava vaisto. Monet alkuperäiset vaistot ovat jo\nkadonneet; taidevaisto katoaa myös, ja menettelytavat ja laskelmat\nanastavat sen valtaistuimen, jota luova nero ennen piti hallussaan.\"\n\nEtenkin Renan on huomauttanut luonnontieteellisen ja taiteellisen\nmaailmankatsomuksen vastakkaisuutta ja lausunut sen ajatuksen, että\nedellinen vahingoittaa ja tuhoaa jälkimäisen.\n\nOmasta puolestani yhdyn niihin arveluihin, joiden mukaan\nindustrialismin suhteessa kauneuselämään ja taiteeseen on vaaroja.\nEn kuitenkaan siinä merkityksessä, että pelkäisin industrialismin\nainaiseksi myrkyttävän kauneuselämän lähteet ja tekevän taiteen\nolemassaolon mahdottomaksi, vaan ainoastaan siinä mielessä, että\ntaidetta odottaa suuri ja kohtalokas historiallinen vaihe, jolloin\nse otaksuttavasti saa kärsiä, mutta josta se taas nousee säilynein\nelinvoimin, ehkäpä korkeampiin kohtaloihin kuin se tähän saakka on\nsaanut osakseen historian puolelta.\n\nMitä taas tulee tieteen puolelta taidetta uhkaaviin vaaroihin, pidän\nniitä vain tyhjinä luulotteluina. Helleenisen ajan ja myöhemmin\nrenessanssin suuret taiteilijat eivät alallaan olleet ainoastaan\nhaaveilijoita, vaan myöskin tiedemiehiä, siten nimittäin, että he\nharkitsivat toimintaansa, koettivat keksiä sen perusteita, kokeilivat\nja laativat teorioja. Taiteensa tekniikassa he olivat oppineempia\nkuin nykyajan taiteilijat. Leonardo da Vincistä ja Michel Angelosta\non aivan oikein sanottu, että he olivat suurenmoisia tieteellisiä\nneroja. Ovatko heidän laskelmansa ja mietiskelemisensä estäneet heitä\ntulemasta taiteilijoiksi, joita heidän aikalaisensa ja jälkimaailma\nihailevat? Shakespeare oli erittelevä, harkitseva sielutieteilijä; onko\nse vähentänyt sitä taiteellista näkemystä, jolla hän tunkeutui eri\nihmisluonteisiin, sitä varmuutta ja eloisuutta, jolla hän niitä kuvasi?\n\nSchiller tutki filosofista estetiikkaa, ja hänellä on siinä sija\nfilosofian historiassa. Hän oli runoilija ja sinä hän pysyikin.\nGoethe oli ajattelija ja luonnontutkija, hänen jättiläismäisten\ntaiteilijalahjojensa siitä vähääkään kärsimättä. Luulenpa niiden\npäinvastoin siitä saaneen etua. Sully Prudhomme on filosofiasta\nja luonnontieteistä saanut innoitusta ihaniin runoihin, joissa\nmielikuvitus liikkuu täysin vapaasti.\n\nSaattaa olla totta, että on olemassa heikkoja mielikuvituksia, jotka\nsammuvat, kun niiden omistajien on tutkittava täsmällisiä tieteitä\ntai matematiikkaa ja filosofiaa. Mutta tällaiset mielikuvitukset\ntuottaisivat heikkoudessaan taiteelle perin vähän hyötyä, ja\njokapäiväinen kova elämä suurine ja pienine huolineen saattaisi\nsammuttaa ne yhtä helposti. Suuret ja väkevät mielikuvitukset saavat\nravintoa kaikesta: filosofia laajentaa niiden näköpiiriä ja suo niiden\nkatsella taivaanrantoja mittaamattomassa kaukaisuudessa; luonnontieteen\nsuuret keksinnöt, sellaiset kuin Kopernikuksen selitys maan asemasta\naurinkokunnassa tai Mayerin keksintö voimien säilymisestä, tulevat\nniille uuden esteettisen maailmankäsityksen periaatteiksi.\n\nTaide selittää maailmaa omalla, tiede taas omalla tavallaan, mutta ne\novat niin kaukana toistensa kumoamisesta, että ne pikemmin vaikuttavat\ntäydentävästi kuten vastakkaiset värit spektrivärien kehässä; kun on\nkauan katsellut toista, virkistyy näkö saadessaan levätä toisella. Yhtä\nvähän kuin runoilija tai taiteilija toiminnassaan kärsii tieteellisestä\ntulkinnasta, yhtä vähän kärsii tiedemies esteettisestä.\n\nEräs aikakautemme suurimmista luonnontutkijoista, fysiologi\nClaude Bernard, on huomauttanut, että ne suuret keksinnöt, joita\nluonnontieteitten alalla tehdään, yleensä ovat peräisin tutkijan\nmielikuvituksesta. Se johtaa häntä arvaamaan johonkin määrättyyn\nsuuntaan ja tekemään kokeita saadakseen arvaamisensa vahvistetuksi tai\nkumotuksi. Tietä raivaava luonnontutkija on myös tavallaan runoilija\ntai taiteilija.\n\nDarwinin teoria elollisten muotojen kehityksestä on alaksi hänen\nvertailevan mielikuvituksensa jättiläisluoma. Mielikuvitukseton\nluonnontutkija ei olisi koskaan voinut, vaikka hänellä olisikin\nollut kaikki Darwinin tiedot, luoda tätä käänteentekevää teoriaa.\nSuuret otaksumat ovat tieteen runoja ja taideteoksia. Tietä uurtavien\nluonnontutkijain joukossa on ehkä enemmän runoilijoita kuin\nrunonsepustajien kesken ja useampia todellisia taiteilijoita kuin\ntauluja maalaavien parvessa.\n\nEn muuten voi käsittää, miksi valon taittumisen lakien tunteminen\nvähentäisi nautintoa kaunista auringonlaskua katsellessa, tai\nmiksi valo-oppiin ja fysiologiaan perehtyminen heikentäisi\nkauniiden sielukkaiden silmien vaikutusta, tai miksi tieto ihmisen\nluurangon laadusta tai lihasten anatomiasta hävittäisi inhimillisen\njäsenrakenteen plastillisen sulon. Renessanssin taiteilijat tutkivat\nhartaasti anatomiaa, mikäli sitä tarvitsivat taiteellisessa\ntyössään. Se tieto, jonka he täten hankkivat, kannusti edelleen\nheidän innostustaan työhönsä, teroitti heidän silmäänsä näkemään\nlihasliikkeitten sopusointua ja kauneutta ja teki heidät kykeneviksi\nluomaan ruumiillisen täydellisyyden ihanteita.\n\nMeillä voi olla teoreettisia tietoja valoaaltojen värähdyssuhteista,\nspektrivärien anatomiasta tai fysiologiasta, jos saan niin sanoa,\nja kuitenkin voimme yhtä hyvin kuin näistä tietämätönkin nauttia\nkatsellessamme Corregion tai Paolo Veronesen taulujen väriloistoa.\nKun mielikuvitus tarvitsee jotakin tuntematonta ja salaperäistä,\npiilee siinä sen maailman kaipuu, jossa voisi tehdä löytöretkiä,\nja tämän tarpeen tuntee luonnontutkijakin. Sen, joka uskoo, että\ntietämättömyys on tarpeellinen runouden ja taiteen olemassaololle, ei\ntodellakaan tarvitse pelätä, että tiede ne lakkauttaisi. Mitä enemmän\nlaajenee se piiri, jota tiede voi valaista, sitä laajemmaksi käy\nympärys, raja tuntemattomuutta kohti, ja mitä enemmän saamme tietää,\nsitä mitattomammalta näyttää se avaruus, joka vielä on verhottu\nsalaperäisyyteen. Kun sanotaan, että tiede on karkoittanut jumalat\nja henget luonnosta, ei se estä suurimpia tiedemiehiä aavistamasta\nluonnossa henkeä; ja samalla kun tiede yhdistää jokaisen luonnonilmiön\nkaikkiin toisiin menneisyydessä, avaa se omalle hengellemme rajattomia\nnäköpiirejä.\n\nEi yksistään ihmisestä, vaan jokaisesta ruohonkorrestakin tulee\ntällöin mikrokosmos, pienoismaailma, joka omalla tavallaan heijastaa\nkaikkeutta: jokaisesta kukasta tulee geologisten aikakausien läpi\nkulkeneen protoplasmaattisen kehityksen lapsi, joka itsessään\nomalla tavallaan sisältää niiden luomistoiminnan suuren elimellisen\nvaltakunnan piirissä, ja samalla siitä tulee auringon tytär ja\nmeidän sukulaisemme. Jokaisesta pienimmästäkin ilmiöstä tulee\nkeskipiste, josta lähtee säteitä kaikkiin suuntiin äärettömyyttä\nkohti. Kauneudenkaipuummekin ja taidekauniin tarve saavat paikkansa\nmaailmankehityksessä sen oleellisena osana.\n\nTiede, taide ja runous ovat saman ihmisluonnon eri ilmiöitä, ja niin\nkauan kuin tämä on olemassa nykyisen kaltaisena, ei yksikään niistä\nvoi iäksi tuhoutua. Jaloimmissa ja parhaissa tuotteissaan taide\nennakolta tavoittaa sitä lopullista päämäärää, jota toivo hahmoittelee\nmaailman kehitykselle; nimittäin ihmisyyden voittoa olemassaolon\ntaistelussa, sopusoinnun lopullista toteutumista niin laajalti, kuin\non mahdollista sellaisessa maailmassa, josta kärsimystä ja kuolemaa\nei voida karkoittaa. Tiede takoo aseita tämän uneksitun päämäärän\nsaavuttamiseksi. Tämä päämäärä ei ole vain unelma, sillä maailman\nkehitys, mikäli sitä on tähän asti havaittu, viittaa sitä kohti.\nJollemme sitä kuitenkaan milloinkaan saavuta, lienee vika pohjaltaan\nmeissä itsessämme.\n\n\n\n"]