[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTMEf61g61KxoFiH2bg5zpcJVlMBC3t1EXcmwdT-lGow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3355,"Lankeemus","Bove, Emmanuel",1898,1945,"3355-bove-emmanuel-lankeemus","3355__Bove_Emmanuel__Lankeemus",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1927,1929,20845,137357,false,75259,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Novels","\"Lankeemus\" by Emmanuel Bove is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Armand, who unexpectedly encounters his old friend Lucien, prompting a reflection on their past and present circumstances. The book explores themes of social status, friendship, and the complexities of human emotions as Armand navigates societal expectations and his personal relationships.  At the start of the narrative, Armand walks through a cold, narrow street, where he meets Lucien after several years apart. They engage in an awkward reunion filled with memories and realizations about their changed lives; Armand has become more affluent while Lucien remains in his previous, struggling state. Their interaction at a café reveals deep-seated feelings of inadequacy and nostalgia, as Armand grapples with his past and the impact of their socioeconomic differences on their friendship. The opening sets a tone of introspection, marking the beginning of a complex exploration of identity, class, and personal connection. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hedman, Valfrid",232,"Pakkaspäivänä alkava romaani seuraa miehen ja hänen vanhan tuttavansa Lucienin kohtaamista. Tapaaminen herättää muistoja menneistä onnettomista vuosista ja johdattaa tarkkailemaan arkista elämää sekä inhimillisiä suhteita.","Emmanuel Boven 'Lankeemus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3355.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LANKEEMUS\n\n\nKirj.\n\nEMMANUEL BOVE\n\n\nRanskankielestä (»Armand») suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nKello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista\npienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni\nkiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun\nhevosen otsaa, jottei se purisi minua.\n\nKävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat\nminua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.\n\nNäin sen ja sitten käännyin.\n\nSiinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut\nkoskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.\n\nEn ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu,\ntoinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut.\nKuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä,\nilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen\nsiitäkin ajella partansa.\n\nMinä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä.\nPanin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka\nantoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä\nkohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa.\nHänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän\nnyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita\naina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat,\nsileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne\nnäkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.\n\nLucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan\nnapinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin\ntaskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.\n\nJouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli\nlähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä\nkiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan.\nNähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat\nvuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat\nyhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut\nnykyisyydestä.\n\nUuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.\nTuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.\n\nVihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni,\nikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta\noikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että\nmitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin\nhänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»\n\nOli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen,\nkummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.\n\nErään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli\npienempi kuin valokuvista voisi päätellä.\n\nKutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.\n\nIstahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa.\nJalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut\nmetallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.\n\nLucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta\nkun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei\nhattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti\ntakaisin.\n\nMolemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun\nkauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni\nhuvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta,\nettä hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman\nkovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän\nkasvonpiirteittensä vastakohtia.\n\nLucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista\nvaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat\ntoisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden\nliikkeet näkyivät ranteeseen asti.\n\nHän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta\nsen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion\nverran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin\nlaskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat\nmolemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi\npuhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin\nhitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat\ntoisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen\nsormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki\nkädellään eleen.\n\n»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.\nSinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»\n\nSeltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen\nkuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin\nkirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.\n\nTosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta\narvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui\nedelleenkin samassa kamarissa.\n\nJottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä,\narkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini\nja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään\nvaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla\ntahran.\n\nMutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en\nkuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi,\njota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut\nkaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla\nenää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat,\nnäyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän\nköyhyytensä oli syynä.\n\nLucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että\nse suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa\nhämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.\n\nTänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi\narkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän\nnäkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin\nvälttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.\n\nTässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin\npunastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti\nvärittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein\nsamalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.\n\nSitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa\nniinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.\n\nHän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun\nuseampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten\nluetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän\nnäki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä\npoljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui\nhänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli\ntummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen\nkätilön taitavuudesta.\n\nItseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli\nkaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut\nhänen kasvoissaan.\n\nLäheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät\ntuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa\nuurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat\nmeitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa\nkatarrissa.\n\nSääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta\nmarmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan\nääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi\nluullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se\nminut kavalsi.\n\nKerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä\nivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän\nei olisi sitä sietänyt.\n\nTarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän\nodotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.\n\nTällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua,\ninnostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.\n\nKäsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti\nkuin aikoen perääntyä.\n\n»Pelkäätkö sinä minua?»\n\n»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»\n\nHän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä\nlyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä,\njotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä\nilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.\n\n»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten\nsinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä\non mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin\nherttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»\n\n»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»\n\n»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»\n\nHymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa\ntavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman\nriemastusta.\n\nKello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni,\nmutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani\nkoputtaakseni kyllin kovaa.\n\nLucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun\npäähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja.\nSillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä\npäällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen\nruumiinsa.\n\nKävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin\nemme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita\nnuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.\n\n»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.\nTule varmasti.»\n\nHän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen\ntyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan.\nHän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan\ntiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen\ntähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.\n\nOjensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus\npitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes\nliikahtamatta paikaltaan.\n\n»Joko sinä menet, Armand?»\n\nHänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.\n\n»Jo. Jeanne odottaa minua.»\n\nHän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut\nminua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät\nerottavan.\n\nKului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän\nlähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.\n\nUudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi\nminulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä.\nNäin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin\nvertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta,\nkääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.\n\nValitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli\ntällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella.\nVaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman\nvinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan\nvastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä\nliikkumasta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nKun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää\nepäröiden, mitkä veitset valitsisi.\n\nAstiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin\nme kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista\npettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut\nhuonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.\n\nJeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt\nniiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat\nhyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.\n\nHänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala,\nkoska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.\n\nJeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni\nkuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen\nsilmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä\nolkaani vasten.\n\nVaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella\npienen naisen asentoja.\n\n»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»\n\nMinä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja\nkaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta\nhän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli\nnappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.\n\nAikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni\nlaskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä\nkestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin\nhaastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen\nihminen.\n\nOlisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin\nkaduin, että olin hänet kutsunut.\n\nHän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka\nhetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän\nänkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua\ntukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät\nmeitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan\nystävyytemme vuoksi.\n\nMieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta\ntoiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin\nvaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen\nastuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla\nseinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.\n\nTalousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin\nhartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja\nkoetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei\nkumminkaan huomaisi.\n\nPelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi.\nSäästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin\nhän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli\nmenossa ruokasaliin.\n\n»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin\nyksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin\nhänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi...»\n\nJeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista,\njottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi\nhän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli\njalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti\ntunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili\nminua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.\n\nJatkoin kuitenkin:\n\n»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei\nole koskaan ollut perhepiireissä... Hän esiintyy kovin kömpelösti,\nmutta hän on kelpo poika.»\n\nMenin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen\nhuoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina,\nkukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.\n\nYritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen\nisokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike\ntuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle\njoka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin\nhermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani,\nojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat\nnäyteltäviksi.\n\nMinuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa,\nsiirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut\nkirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni\nristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten\nkääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä,\nkuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.\n\nNoustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut\nhengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli\npudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.\n\nTapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:\n\n»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»\n\nÄäneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa,\nettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni\nolivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En\ntiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.\n\nKäänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi\ntakaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin\nkiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.\n\nHän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta.\nHuomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että\nhänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle\nminun ohitseni.\n\nTäten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä\nastumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni,\nkun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa\nsiellä ulkona hänen edessään.\n\nVihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin\npaikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui\nsisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui\nhuoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.\n\nHän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei\nhän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä\nkävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän\nojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka\nminusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten\nautoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon\nhuonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat\navopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.\n\nKädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen\nhiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.\n\nVaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta.\nHänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä\novelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta\nminä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä\navaten oven, yllättäisi meidät.\n\n»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet\nvalmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi\ntasapainonsa.\n\n»Tottakai. Minä saatan sinua.»\n\nAstuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.\nHän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.\n\nSilloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi\npolvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän\noli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin,\njonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen\nylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan\noli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.\n\nHän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin\nolisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti\nminuun ja iski sitten silmää.\n\nMinussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi\nköyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä\nvuoksi hyväntekijöitään kohtaan.\n\nEn kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa\nsilmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on\nlikinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan\nhuvikseen matkia katutyttöjä.\n\nLucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta\nnähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei\nolisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen,\nhuomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä\nhän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen\nitserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän\noli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli\njotakin eroa meidän välillämme.\n\nTahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi\nsuonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.\n\n»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»\n\nHän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.\n\n»Istu jo, Lucien.»\n\nSeinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään\nkuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin\nnähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.\n\n»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»\n\nHän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.\n\nJeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret\npaljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne\nkellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla.\nHän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen\nylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut\npukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan\nkuivatakseen sen täydellisesti.\n\nRuokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi\nkuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään\nikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään\ntärkeän työn.\n\nHetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän\nhymyili.\n\nOlen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää\nmielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen\nhän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.\n\nHän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi,\nettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi\nheti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä\nkätensä tervehdykseen.\n\nEsitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen\nvaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo\nehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä.\nAinoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet,\nikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.\n\n»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin\nhymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.\n\nJeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua\nkaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen\nsilmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti.\nJouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon\nkatseen merkityksen.\n\nHän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen\narkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen.\nTässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun\nsilmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.\n\nMuutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.\n\nKädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa\nsaapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.\n\n»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»\n\nIstuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin\nsovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.\n\nMutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa\ntuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.\n\n»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»\n\nNyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen\nennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi\ntarjoilemaan.\n\nVaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut,\nettä lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa\npöytäliinalle.\n\nIstuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki\nmuut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä,\njotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.\n\nKoska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon.\nNyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi\ntiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti\nsormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.\n\nTässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin\nhän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden\nheijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä\nhuolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.\n\n»No niin, Lucien?»\n\nHän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä,\nmissä tunsin itseni varmimmaksi.\n\n»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»\n\nHän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja\nsanoi vihdoin:\n\n»Erittäin hyvältä.»\n\n»Oletko tyytyväinen?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin\naina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa.\nAinoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.\n\nKun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän\nastua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili\nsinerviä savukerroksia.\n\nHalkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin\nedessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu.\nKaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni\nlattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain.\nNyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka,\njota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.\n\n»Istuppa taas, Lucien.»\n\nHän silmäili useita tuoleja.\n\n»Niin, siihen.»\n\nHän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa,\npitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.\n\nTalousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin\nveistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.\n\nSelvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui,\nsaiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän\nmuoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai\ntahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa?\nSitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin\npoistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:\n\n»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»\n\nIstuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat\npolkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten\narvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.\n\nJeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan\ntämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta,\nkävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja\npyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä\nhuoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot\nja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita\nkapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen\nnaisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä\ntuntuvasti.\n\n»Mitä tarkoitat, Lucien?»\n\nUunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta,\nkulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin\nkorallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea\nhohto valaisi huonetta.\n\nLucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa\noli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut\nruumista vasten.\n\nJeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.\n\nLucien ei tahtonut sitä ottaa.\n\n»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä\nhöltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt,\nmillä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen\njälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne\noli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.\n\nNojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli\nyhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.\n\nEmme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun\nastuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien\nvarassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.\n\n»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»\n\nHän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa\nvavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen,\nsilmien kertaakaan sulkeutumatta.\n\nHänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen\ntilansa.\n\nNousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.\n\n»Lucien!»\n\nHän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden\nväliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa.\nHänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä\naavistanut, hän katseli minua.\n\n»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»\n\nHän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi\nhuoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle\npöydälle.\n\n»No niin, tule nyt.»\n\nTartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa\nhänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.\n\nHän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.\n\n»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen\nsinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»\n\nHän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat\nliitoksissaan nahan alla.\n\n»Tuletko varmaan?»\n\n»Sen lupaan.»\n\nRauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.\n\nSalin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä\nhalko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti\nperin kodikkaalta puolihämärässä.\n\nÄkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.\n\n»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»\n\nHän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan\ntapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa\nhänet pystyyn.\n\n»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»\n\nHän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi\nolla yksinään.\n\nSuljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit.\nAvasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki\nsamassa kädessä, jotta voin avata ovet.\n\nPalattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.\n\n»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.\n\n»Täytyy kai. Tulee yö.»\n\nHän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan\nitkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui\nkäsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui.\nHän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat\nlattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi\nolkapäähän! nojaten.\n\nSitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.\n\n»Näkemiin, Armand!»\n\nPortaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä\nminun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme,\njollen olisi sulkenut häneltä tietä.\n\nNyt hän mietti, katsellen askelmia.\n\n»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»\n\nSuljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin\nuudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän\nveti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas\nhiljaa kiinni.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nKello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin\nluo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä\nolin vapaa päivälliseen asti.\n\nOli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä\ntaivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän\ntienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska\nvuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.\n\nKävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa\ntunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden\nkäyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä\ntavalla.\n\nMitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä\nmatalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli\nristeyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.\n\nUlkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä\nsyttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet\nkuin lapset piirtelevät.\n\nTänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla\nkuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että\nkiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi\nluullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.\n\nLucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi\ntehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori\npuista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten\nmuistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen\nniistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.\n\nJouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla\nmukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille,\nyksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli\nsijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi\nkynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin\nkäytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa\nsilmät ummessa, kun se on niin pimeä.\n\nPakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta\nitseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen,\ntukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää\nkoskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.\n\nKolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.\nSe oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.\n\nViimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi\ntasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua\nihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut\nliikkua sen läpi.\n\nTikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle.\nErääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty\npaperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat\nlukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty\nliidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon\npiirtänyt törkeän sanan.\n\nKolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.\n\nEn tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen\nverrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.\n\nOvi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin,\nrepaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä,\nhäkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se\npantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.\n\nAstahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.\n\nPölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun.\nLucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin\nvanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.\n\nKatto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta\nkoskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava\ntunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.\n\n»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä\ntulisikaan.»\n\nHänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän\nkohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.\n\nHän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut\ntakkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta\nnäytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja\nlikaisia liinavaatteita samalla kertaa.\n\nIstahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa\nniin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini\nhelmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät\nkoskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet\npolvilla katselin ympärilleni.\n\nSanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea\nsyödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin\nselkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä _Garin_ suurilla\nkirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.\n\nHän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi\nminulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä\ntietäisi, kuinka minun kävisi.\n\nAjattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin\nkaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti\nmieltäni.\n\nEi, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi\njotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä,\npitäisivät puoltani.\n\nVilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin\nmuistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat\npitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut\nniitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.\n\nOlin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi\npitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se\nollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.\n\nLucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen\nalle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli\nminua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä:\nlyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.\n\nHän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan\narvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin\nhänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden\nviimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei\npitänyt.\n\nNyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa\nyritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.\n\nHänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla,\nmutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää.\nSilmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi\nsujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli\npöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.\n\n»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»\n\nKahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei\nollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista\nvaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden\ntavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.\n\n»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu\nmitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»\n\nHän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta,\nennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa\nminulle entisyyttäni.\n\n»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»\n\nHän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina,\nkasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla\nlihasliikkeillä.\n\nSiihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei\nniitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut\nvastikään tekemänsä kysymyksen.\n\nTunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen\nverrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi\nsopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.\n\nKoetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä\narvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma\noli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.\n\n»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»\n\n»Hänen nimensä on siis Jeanne?»\n\n»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»\n\nHänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli\nhiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska\nse ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi\njälleen sileäksi.\n\n»Antaako hän sinulle rahaa?»\n\nTällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että\nLucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki\nminun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää\nmillä tavalla tahansa.\n\nAurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä\ntaivasta kohti.\n\n»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»\n\nHän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle,\njollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista.\nSitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että\nminut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että\nentinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran\nsiltä, että hän oli oikeassa.\n\nTaivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä\nluulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa\nerotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi\ntuohon viivaan asti.\n\nVeri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta\nliikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni\npitkin.\n\nLucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen\npuuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi\njotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi\nalalleen.\n\n»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»\n\nHänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa\neivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat\närtymykseni.\n\nTuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt\nyksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden\nhalveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli,\nettä minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.\n\nKatselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut\njäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui\nsiinä takaperin, poltellen savuketta.\n\nJeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin\nvoinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni\ntyötä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä\nkenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen\nluona.\n\nKoska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän\nasemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle\nvirkkamatta:\n\n»Luota tulevaisuuteen!»\n\nHän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat\nkirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti,\njoiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa,\njotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät\njäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.\n\n»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»\n\nHän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä\nhyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää\nhopeista koteloani.\n\nEnnenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä\ntähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt\nkehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi\nkaikki.\n\nKäännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän\ntunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.\n\nSilloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta\njoka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli\nsammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista\npuolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on\npaksumpi.\n\nNäin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua\nhävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla\nhetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:\n\n»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»\n\nKamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain\nkerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli\nsitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä\nsinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut\nsilmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä\nkohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän\nehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta,\njota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.\n\nHänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa.\nNiin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien\npikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.\n\nHän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten\nravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta,\njonne hän kallisti päätänsä.\n\nHän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen\nhengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut\npäätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento,\njoka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää.\n»Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa\najatuksillemme vaihtelua.»\n\nTällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa\nkatosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen\nympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä\nvilpittömyyttä ja levottomuutta.\n\nSitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia\novella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti\nkengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti\nvalmis minua seuraa maan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nUlkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku\nOtava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat\nkatukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.\n\nLucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan\nomaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui\njonkunverran edelleni.\n\nKadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että\nnäytti maasta singonneelta.\n\nEn kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty\nvartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.\n\nKävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat\nkorviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka\nhipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.\n\nLucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä.\nHän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua\nliikuttamatta päätänsä.\n\nMinä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani\nneljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein\ntaakseen.\n\nPitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa,\nvalaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija,\nkulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.\n\nLucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.\n\n»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.\n\nKahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat\nruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.\n\nSisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi\nkiertänyt alaspäin.\n\nKosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä\njäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin\nraikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui\nkissa, pää muuta ruumista alempana.\n\nValitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni,\nyritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin\ntarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten\nminun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.\n\nKun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän\nistumaan viereeni.\n\nNimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän\npyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.\n\nKahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin\nmyhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla\nhenkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen\nheiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä\npalvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä\nyhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä\nheille pienintäkään kysymystä.\n\nTilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli\nläkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa\nkuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.\n\nLucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu\nponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.\n\nHän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä.\nHän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa,\nettä minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.\n\nNähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut\nhänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut\nilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen\nkäsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut,\njos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä\nhänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen\noikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä\nasentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin\nhitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.\n\nKutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.\nSitten tartuin hänen käteensä.\n\n»Lucien!»\n\nVaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi\nhän minua silmiin.\n\nSillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä\nerottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme\ntoisemme samanlaisina huomenna.\n\nHän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.\nHän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.\n\nMieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen\nhipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton\ntapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun\nvälilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni\npäällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En\nollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin,\njotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.\n\nPuristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni\nhaluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.\n\nHän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan\nvärähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla\nvoimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.\n\nTotellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut\nselittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa\nvalossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:\n\n»Minä en ole onnellinen.»\n\nOdotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista\nympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan\nennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.\n\nMinusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva\nmies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää\nkadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi\nhän minua, tukisi minua.\n\n»Lucien... minä en ole onnellinen.»\n\nHän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei\nkääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin\nmuuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä,\nlisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».\n\n»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla\nvapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on\nhyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin,\nkun vietimme päivämme yhdessä.»\n\nOlin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta\ntuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi\npitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.\n\nLucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili.\nMutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin\nsurullisen leiman.\n\nTunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä\nnyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua\nkohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä\nliikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta\njälleen tulisi hänen toverinsa.\n\nSitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä,\nhäneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena,\njottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä\nhellyydestä.\n\nSiinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin\njouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian\ntuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä\npuuttui kokemusta.\n\nNäin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät\nsekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.\n\nSitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi\nminulle ollut väsyttävä.\n\nTunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän\njatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt\nuhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan\ntunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen\nvain teeskentelevän arkuuttansakin.\n\nSeisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni.\nMutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin\nnoussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan\nkantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista\nlasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin\nvastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi\nhäntä vielä enemmän ärsyttänyt.\n\nHänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi.\nNe ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua,\nkoska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut.\nJeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi\nsiis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi\nlaisinkaan piitannut toisesta?\n\nSilloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa\ntietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto\nkannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle,\nkoska olin onnellinen, ja kadehti minua.\n\nKaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä,\nettä olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja\nlähteä pois.\n\nMutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä,\nolkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri\non riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.\n\nSitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää\nkuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle\nja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain\nhiussuortuvaani.\n\nHänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään,\nleivänmurua, hiuksia.\n\n»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua\npäivälliselle.»\n\nHän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä\nhalveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli\ntapahtunut.\n\nNyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt,\nei hän olisi edes puolustautunut.\n\nMe jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut\nräpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän\nmatkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että\nniiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.\n\nOdotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä\nlukonkieli ei liikahtanut.\n\nVihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen\nkääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.\n\n»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»\n\nHän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten,\nvertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni\nhelpommin laskemaan.\n\nHän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin\nkipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta\nnappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin\nkaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.\n\n»No, liikutaanhan eteenpäin!»\n\nHän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.\nJalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien\nliikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.\nNähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.\n\nPysähdyin.\n\n»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»\n\nErään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän.\nHänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän\nolisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret\npingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.\n\n»Näkemiin, Lucien.»\n\nHän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä\nkädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen\nolevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin\nside liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin\nmeiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.\n\nJätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi\njälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.\n\nSe tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen\nmenneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti,\nvähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut\nkatsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa\nuudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.\n\nAstuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan.\nKuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan\nihmettelin saapumistani perälle asti.\n\nOli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat\nkaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut\nistuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin\nkuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina\nherättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta\nkukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin\nkeksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain\nsillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.\n\nKatto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja\nvaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka\neivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle\nnäkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia\nsanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut\nkaikki sujuvasti.\n\nOlin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei\nkukaan istuutuisi lähelleni.\n\nVähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä\nlyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.\n\nJeanne odotti minua.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nAamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut\nsyynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin\nnopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä\nsyntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.\n\nKello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin\ntupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei\nollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä\nhengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja\nhänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi\nherättänyt hänet unesta.\n\nEn hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen\nkaikki ajatukseni.\n\nHuone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle\nkuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin\npäivän hohtavan lävitse.\n\nÄkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen\npäähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen\nyltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin\nhänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen.\nSitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi\naamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen\nsilloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin\ntullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet\nrauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista\ntoisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt\nhäneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme\nkuollut.\n\nPainoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis\nsuudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa\nkaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska\naamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta\nsopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.\n\nNäin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole\nherkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin\nkesakkoa, joka on arka.\n\nHän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen\nlevätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton.\nHän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli\nluottavainen tuntiessaan minut lähellään.\n\nNousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti\nnojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi\nnipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun\nhän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.\n\nJoka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä,\nonko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni\nraukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn.\nSänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin\ntoisen jalkani maahan.\n\nVedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin\nen tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen\npäivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena.\nTuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.\n\nOlen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin\nmielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua\njohonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että\npukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian\nkylmä.\n\nKävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen\ntietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain\notsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää\nlukematta tietäisi, että se oli aamulehti.\n\nSitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.\n\nValmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot\nkäsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät\nohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus\nsormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea\nkirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut\nsisäpuolelle.\n\nOtin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini\nmukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut.\nSitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja,\njotka narisivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin\nsiitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä\nmuuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu,\nikäänkuin esikoishedelmä.\n\nIlma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea\nsilmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään,\nvaikka sivuutin niitä ihan läheltä.\n\nPilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin\nnopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä\njälleen.\n\nKävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa\nikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini\nraikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman\nhitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin\nkesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.\n\nPilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani,\najattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä\ntoiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden\nhalki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat,\nkoska niitä oli äsken liotettu.\n\nEtäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta\nmuistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä\nsateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta\npaksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.\n\nHuomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet,\nmutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai\nviittä minuuttia vailla kymmenen.\n\nAikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin\nkuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen\nasunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä.\nNyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli\nkiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat\npaljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen\nkasvojensa ruskeaan väriin.\n\nHänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli\naamulla jäljellä.\n\nHän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea\nyöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa.\nOven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.\n\nAluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä\nistualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin\npyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut\nhihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne\nunessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.\n\n»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole\npukeutuessasi saapuvilla.»\n\n»Jää sinä vain.»\n\nHän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko\nkultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se\njo poistumassa.\n\nKäsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse,\nikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen\nsäärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut\njalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon\nvaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin\nedestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.\n\nOlin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien\noli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka\nhän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen\nkohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut\nhellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein\najatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi,\nkun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.\n\nHän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi,\nja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa\nolivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta\npuuttuivat piikit.\n\n»Minä tulin sinut yllättämään.»\n\nHän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi\nhänen sormiensa välitse.\n\n»Minut yllättämäänkö?»\n\n»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.\nMinä en ollut kohtelias.»\n\nHän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.\n\n»Mihin aikaan?»\n\n»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»\n\nTällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi\nolla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää\nliikutetulta, hän sanoi:\n\n»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla\nluoksesi.»\n\nNäitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut\nluonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.\n\nHän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä\npukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne\nkiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.\n\nEnnenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili\nsiitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän\nterveyden merkki.\n\nPukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä\nei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli\nvielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat\nkaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai\nriittäisi hänelle eliniäksi.\n\nEmme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon\nvuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten\nsytytin päivän ensimmäisen savukkeen.\n\nÄkkiä kolkutettiin ovelle.\n\nTähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nLucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin,\nikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.\n\nHän epäröi kahistella.\n\nHän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä\nilmi.\n\nOli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen\nvälillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.\n\nKaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.\n\nEhkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni\nmustetolppoa.\n\nMinut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät\nole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä\nulos.\n\nKolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.\n\nLucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan.\nSiksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista\ntarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä,\npani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän\nkäski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että\nolin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta\ntehdä minulle kepposta.\n\n»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»\n\nSe ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli\nsisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen\nluonaan käynyt ketään.\n\n»Tietysti sinä avaat.»\n\nHän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli,\nettä yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.\n\nOven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.\n\nMinut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään\novenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta\nse olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän\nveti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon\nvaiheilla.\n\nVihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui\nhuoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli\ntottunut pujahtelemaan.\n\nHän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen\nkätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet,\nniinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa\nei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut\nvoinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä,\nlaajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta\nleukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.\n\nHänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti,\njonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat\nhänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina\nnapinrei'istä esille.\n\n»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.\n\nHän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut\nhyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun\nnähteni.\n\nMinusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle,\njoka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei\nollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan\nystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.\n\nMarguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota\nhän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen\nlaskenut kädestään.\n\nLucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen\nkauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö,\njota hän toisinaan tasoitteli kädellään.\n\nKello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet\nnäkyivät liittyneen yhteen.\n\nMarguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen\nsiihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä\nhuoneessa.\n\nKaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme\nnolostuisi.\n\nLucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän.\nMarguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei\nollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei\nhänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän\noli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli\nhän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän\nnuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen\nyksinäisyytensä ajatukset.\n\nÄkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:\n\n»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle\nensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet\nkuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että\nolen herrasmiehen seurassa.»\n\nTyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa\nkohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä\nminusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa\nhäikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä\npuolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.\n\n»Minä olen saanut kyllikseni... Mene.»\n\nTällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan.\nHänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua\npidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä,\nmissä se on herkin.\n\nEn voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se\nhämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen\nylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten\nhän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa,\nikäänkuin piiloon.\n\n»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»\n\nHän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut\nniiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset,\nruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.\n\nHän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten\nja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.\n\n»Puolustatko sinä häntä?»\n\nHeti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat\npyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen\nmahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.\n\n»En suinkaan, Lucien.»\n\nHän jatkoi kuitenkin:\n\n»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka\nhäntä on kasvatettava.»\n\nHän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden\naskeleen päästä korvaani:\n\n»Jätä hänet rauhaan.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui\nportaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.\n\nOli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu,\njossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle\nkulkevia rakoja.\n\nMuutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle.\nAstuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin\nosoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei\nsalia illalla valaistu sähkövalolla.\n\nAsetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut\nsiirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten\nvain silloin tällöin.\n\nUutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta.\nJoka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä\npaluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.\n\nLucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen,\nmitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin\nvarmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi\nliikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:\n\n»Minä tulen pian takaisin.»\n\nMarguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka\nvälimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa.\nHänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut\narvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.\n\nPuristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää\ntaistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.\n\nOvi oli sulkeutunut itsestään.\n\nLucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään\nsavukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja\nhävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.\n\nTyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki\nnenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät.\nSitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan,\nvieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin\nse riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei\nitsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi\nkasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen\nosan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.\n\nMinä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä\nkysyä. Hän sopersi:\n\n»Se lyö minua... se ei anna minulle anteeksi...»\n\nHän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi\nselvästi erottaa kadun.\n\nHän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain\nhäntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan,\nliikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa\nkasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.\n\nHänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien\nei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut\nkahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen\ntakaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa\nruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä\nlävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä\nväistyäkseen hänen kasvojensa edestä.\n\nOlisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä\nmieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä\nhalveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle,\nettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.\n\nMutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa\nyksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei\nLucien palaisi, säälin Margueritea.\n\nTarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua\nkeskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.\n\nNäin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen,\nhipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa\nmenettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä,\njotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.\n\nÄkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta\nhuolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta\nja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien\npäässä.\n\nMutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin\nerehtyneeni.\n\n»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.\n\nHän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan\npienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä\nhetkellä muuttaa.\n\nOvella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.\n\nUlkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden\nhattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli\ntyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat\nharvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän\nkadun valkohohtoisella pinnalla.\n\nLaajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän\nosoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa\nhänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän\nvilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi\nmilloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.\n\nHalusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää\nhäneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli\ntuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen\nposkipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.\n\n»Jos niin tahdotte.»\n\nSaavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas.\nMeitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian\nkorkeat pilvet eivät verhonneet.\n\nYlhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.\n\nAjattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita\nmutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni,\ntoinen jalkani.\n\nPölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen\nlailla maahan.\n\nKiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti\nkuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka\noli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili\nsiellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.\n\nOlimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska\noli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.\n\nTuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin\nrippeet tahrasivat kylttiä.\n\nMarguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä\nsuorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.\n\n»Menettekö jo kotiin?»\n\nHän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä\npidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti\nhänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää\najatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain\nhänet hämille.\n\n»Minun täytyy mennä sisälle.»\n\nHän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä\npuristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.\n\nMutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.\n\nVihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli\näkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet\nkiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti,\nsirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.\n\nHetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:\n\n»Saisinko teitä seurata?»\n\nHän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni,\nnäin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa\nahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.\n\nSiirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta,\nherättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin\nikkunoihin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nSamana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni,\nyksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä,\nniinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että\ntäytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei\nnainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet\nsäilyttää.\n\nUseita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut\nikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen\noli palannut häneen.\n\nMärät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät\nvalkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä\nläpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä\npaikoillaan.\n\nKävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se\nnäytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma,\netteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin\nmieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin\nedes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.\n\nHieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen\nriuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten\nlinnoitusten lailla hammasharjaiset.\n\nPian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti\nsitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin\npieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin\nyöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.\n\nTunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta\nkokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.\n\nVieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten\npidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan,\nmissä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään\nminuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.\n\nAloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että\naskelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää.\nKaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin\nkaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien\npurkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista,\nlukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.\n\nEn tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle,\njonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut\nvaltasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän\nitse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.\n\nKuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan\nkummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.\n\nEn nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä\nhuoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.\n\nOtin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta\ntaskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua\ntavoitellessani.\n\nSitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.\n\nHämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan.\nKohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden\nhiuksieni läpi.\n\nMarguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni\ntietämättä, mistä se tuli.\n\nHän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei\nhän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen\nyhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien\nnaisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen\nliikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin\nettä hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea\noven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.\n\nVihdoin hän väistyi ja työnsi sitten hiljaa ovea.\n\nRipein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu,\njota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan\nliinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.\n\nVaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä,\noli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti\nreunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia\nesineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana\nyksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja,\njotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.\n\nHuonetta valaisi lamppu.\n\nMarguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset\nraitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt,\nja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että\nkäytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän\nlapsukaisen luo.\n\nHänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä\nerottamatta.\n\nHänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia\nsuuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä,\nkun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.\n\nMe istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen\nehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun\nhänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa\njollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata.\nJos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut\nnousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei\nsiinä ollut mitään vikaa.\n\nViereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun\naloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet\ntärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.\n\nKaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa\navautuessaan.\n\nJalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen\naikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet\nohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota\nne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani\nkäsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa\naiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni\nalas.\n\nSamat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun\ntapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.\n\nNaurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt\nsitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin\ntauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.\n\nNiin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin\nsääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän\ntyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.\n\nSiirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle\nkuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten\nnaisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta\nsittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä\nhäntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään\nodottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita,\njotka olivat niin erilaiset kuin minun.\n\nTunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin\nyhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi,\njotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen\nkämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten\nkäsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle\naurinko ei koskaan päässyt.\n\nMarguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan,\nikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.\n\nTarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota\nkulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat\nansainneet suurempaa huomiota.\n\nKumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä\npituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän\nlapsen ilottoman elämän vuoksi.\n\nMiehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin\nkumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin\nhänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.\n\nSitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin\nhuuleni hänen sormilleen.\n\nHän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni\nhuoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos\nolisin ajanut häntä takaa.\n\nOlin noussut seisaalle.\n\nHän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi\nminua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.\n\n»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»\n\nTartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä\nkuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.\n\nPää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä\nitseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan\notteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.\n\nVapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa,\ntarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli\näkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.\n\nMinä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet\nkohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.\n\nJos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi\npuoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu\nrakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin\nliikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.\n\nVihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin\nse oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.\n\nKasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat\nherkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska\nminä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka\nsaapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina,\nettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle\nkoetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan\noli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se\ntilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.\n\nKäännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi\nkuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni.\nEn tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä\nkuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa\nkättäni hänen vyötäisilleen.\n\n»Mitä te teette?»\n\nHän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta\nharkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin\nsyyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi,\nettä tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli\nsiitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa,\npeläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta\nnöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.\n\nSilloin, säälien tätä suurta levottomuutta, suutelin häntä huulille.\n\nHän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt.\nHuuleni vain koskettivat hänen huuliaan.\n\nTämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä,\nettä hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.\n\nNousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa\ntasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska\nolin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt\nnaurattaa lasta.\n\nHän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa\nvieressään.\n\nMinusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten\nolisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt\nkarkoittaa. Niinpä suoristausin.\n\n»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»\n\nTämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen\nverran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka\nhänellä oikeastaan oli toinen nimi.\n\nEn ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli\nyksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.\n\nSilloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin\ntasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän\najatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti,\nvaan täydellinen lohdutus.\n\nLausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.\nHänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.\n\nOtin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni,\nvaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.\n\nHän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään\nsulkeakseen.\n\nJuuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja\nja alkoi nyyhkyttää.\n\n»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta\nminun täytyy nyt lähteä kotiin.»\n\nOlin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut\nniillä sanoilla kaikista eroamaan.\n\nHän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi\nmahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä.\nUlos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin\nhänelle.\n\nHän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi\nhän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun\nlähdettyäni puuhasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka toinen lyhty oli sammuksissa.\n\nYhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa\nidästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä\nsillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.\n\nAjattelin Margueritea.\n\nNyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa\nkaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki\nmahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä\najoittain varmaksikin.\n\nAjurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.\nLapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.\n\nEn lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen\nesiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.\n\nÄkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen\ntietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.\n\nSilloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää.\nKetään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin\nluottamusta paremmin kuin Marguerite.\n\nAstuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu.\nTilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle\nlapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.\n\nOlisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta\nminulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea,\nettä hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen\nluokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota\nhän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.\n\nHerätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin\nepäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.\n\nHänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut\narvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne,\nkun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen\nyrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta\npoikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman\nkuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt\ntakkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat\npolttavan kuumat.\n\nJeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin,\nettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta.\nHän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa\nkutistuvansa.\n\n»Mistä sinä tulet?»\n\nJostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata,\nettä olin ollut kävelyllä.\n\n»Minä tulen kahvilasta.»\n\nHän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa\nkiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin\nläpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi\narvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.\n\n»Armand, tule luokseni.»\n\nMinua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin\nunohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.\n\nIstahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat\nsuorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei\nnoudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä\nhullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.\n\n»Sinä olet käynyt naisen luona.»\n\nTuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi\nkäynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni\npuhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi\npunastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella\näänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni\nkuumuuden vuoksi.\n\n»Sinä olet käynyt naisen luona.»\n\nHän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni\nitseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä\ntällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.\n\n»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»\n\n»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»\n\nNyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli\nonnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää\nhievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen\ntoivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.\n\nMutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät\nsellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja.\nNiinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten\nmielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nSade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen\nerottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa.\nLasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.\n\nOli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen\nheijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.\n\nRuumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi\nhuoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että\nsavu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi\nruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas\noli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini\nja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he\nkantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.\n\nPoistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen\nlasi on viistoreunaiseksi hiottu.\n\nVielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama\nlämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään\nkalustetussa huoneessa.\n\nKaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka\nkerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi\nyksitoista tai kolmetoista lyöntiä.\n\nMutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt\njouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin\nkellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.\n\nSeisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää,\nseison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä\njokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.\n\nOlin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin\npalauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.\n\nJeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin\nhiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa\npuoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni\nhänet.\n\nHän avasi silmänsä.\n\nSilloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen\nsilmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut.\nJatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta.\nKyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin\nlapset.\n\n— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen\nkysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn\nreunalle.\n\nHän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani\nkatseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten\nsilmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli\ntapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla\noli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.\n\nHän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen\nja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut\nitseään.\n\nHän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle\njalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen\ntohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan\nkulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt\nhänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti\nliikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen\ntanssijatarta.\n\nHän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin\ntehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla\nhän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.\n\nKaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki\nminua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan.\nNiinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin\nesittää minulle kaikki etunsa.\n\nSillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran\nkuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua\nvasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos,\nnihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin\nkasvoni.\n\nKeskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta\ntuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä\nreiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen\nkaula oli ahdas.\n\nKuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua.\nKäännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä\nnähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon.\nKääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa\nääriviivaa, hän kysyi:\n\n»Näytänkö nyt sirolta?»\n\nMutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua\nsulkemaan silmäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen\nLucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea\nvaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle\nrauhaa.\n\nOhikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin\nveden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran,\nettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi\nnenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä\nniin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.\n\nÄkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin\nsydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin\nkävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei\ntapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten\nsaavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen\nnähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta\nminuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja\nkatseli kirjaa, joka oli pöydällä.\n\nSuljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä\nnähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen\nlehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni\novea, syventyi lukemiseensa.\n\nAstuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä\nsuoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.\n\nJolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni\nkohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt\nruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.\n\n»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»\n\nHän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.\n\nEtsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni.\nVihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa\npuolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä\ntoistaiseksi en oikein aavistanut.\n\nMarguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli\nkai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä\nsuudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen\nmenettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin\nitse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää\nsalaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä\nnähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin\nkiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin\nhäneltä jotakin salasin.\n\n»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»\n\nTällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni\nsyypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.\n\nHän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.\nHänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.\nNe olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,\nnäytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.\n\nNyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan.\nPelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa\nkuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman\nelämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin\nlevottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin\nlohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.\n\nHän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä\noli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan\nkiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten\nhänen muotonsa jälleen synkistyi.\n\nAjatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen\nsisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.\n\nHengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen\nkasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa\nkuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin\nhän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni\nsärkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.\n\nLucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi\nhousujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan.\nHänen huulensa raottuivat.\n\n»Lurjus!»\n\nVavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin\nei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet\nsuipentuen kuin puiden oksat.\n\n»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»\n\nÄkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin\nkatseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.\n\n»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi,\nja...»\n\nHänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat\ntoistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut\nhänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa\npuristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet\ntoisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.\n\nÄnkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt\nmitään, mutta se oli kuitenkin sana.\n\n»Epäilemättä...»\n\nKaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.\n\n»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa.\nSinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa,\njonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä\nluulottelet.»\n\nHän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin\ntuska teki hänet vielä rajummaksi.\n\n»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta\nkohtaan!»\n\nHän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.\n\n»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle,\nno vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla\njalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle\nonnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»\n\nLucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän\nkäveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja\ntyöntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.\n\nMinulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle\nrauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin\nnöyrtyä.\n\n»Lucien, kuuntele minua.»\n\n»Pidä suusi kiinni.»\n\n»Kuuntelehan sentään... Minä pyydän sinulta anteeksi... Sinä et tiedä,\nkuinka se kävi.»\n\n»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»\n\n»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä\nvannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»\n\nPuhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin\nääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.\n\n»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen\nentiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen\nluonaan, kuten minulle sanoit.»\n\nSateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu.\nMutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen\nkiinnitetyn kaidetangon alla.\n\nSuu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin\nkaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani\nhänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista\nkiukustumistaan.\n\nPysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän\nleppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala\nvain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin\nonneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella\nhänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua,\nkoska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään\nvastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.\n\nTahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt\nmonen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.\n\n»Lucien, vannon sinulle... minä en häntä koskaan enää tapaa.»\n\nNämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi\nvaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut\nniiden lähtökohtaa.\n\nEnsi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan,\nsiveli hiuksiaan.\n\n»Lucien.»\n\n»Mitä?»\n\n»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»\n\nValo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä\nikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi\nkoettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka\nkykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa\nlihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.\n\nOlin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut\nvaltasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua,\nlyödä, herjata minua jälleen?\n\nOlisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen.\nMutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen\nkätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.\n\nIkkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty.\nHillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut\nkauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää\nsamanlaiselta.\n\nVasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan\nviereisellä kadulla.\n\nVarmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen\nvaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:\n\n»Näkemiin, Lucien.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta\nne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä\nkatukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä\nvoimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.\n\nNyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi\nse, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän\npoistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.\n\nMuistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin\njälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa\nkiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.\n\nIstahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta\nhuolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä.\nSisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani\nkiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle\nkysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nKotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt\nympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken\nkuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli\ntuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi\nympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti\nminussa pelkoa.\n\nIlma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot,\njotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.\n\nOvet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti\nniin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa\ntuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.\n\nKotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella\nhenkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt,\nkoskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut\nkoskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin\ntaskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat\nkäteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata\nsieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään\nliivintaskuun.\n\nTänä iltana hän ei hievahtanutkaan.\n\nEn tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin\nluota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin\nehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.\n\nJouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut\nhengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla\nkengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.\n\nJeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän\ntavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli\nkierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän\nolisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän\noli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja\nhymyili ollakseen erään kuvan näköinen.\n\nSanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa\nhetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta\nporsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka\nsai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.\n\nJottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista,\navasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään\nuutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei\nollut syönyt päivällistä.\n\nSitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa.\nMutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi\nminut kuitenkin pian uudestaan.\n\nKirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.\n\nJeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin\nosaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut\nuudestaan.\n\nIstuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi\nlievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut\nmitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani,\nvasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se\nkohosi kurkkuun ja niskaan asti.\n\nSeinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa\nollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli\nmieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä\nvalaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi\nvuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!\n\nItsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni\nriippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne\ntietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne\nsujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään\nsinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen\nkuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin\njalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.\n\nLaatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti\nniistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan\nhuolimattomalta.\n\nKirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.\n\nÄkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi\nsykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys\nkävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään\nkertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis\nvain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin\nluulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään\njuonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä.\nSairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen\npelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan\nväsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.\n\nNyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin\nvuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin\nsitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.\n\nKuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen\nkertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni,\njonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.\n\nJeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet.\nKoska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän\nminusta väsyneeltä.\n\nPelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla\nhavaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä\ntavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian\nkaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.\n\nAstuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi\nnäennäinen syy tulla ja mennä.\n\nVihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.\n\nPuhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa\nsanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti\nja asettui sitten paikalleen toisten väliin.\n\nHänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin\nyritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua\närsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni,\npienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.\n\nVeltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta,\nnimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.\n\nValitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä\nolisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin\nolisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen\ntapaansa odottanut mahdollisimman kauan.\n\nTämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme\nerilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi\njotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta\nsensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut\nyhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.\n\nJeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus,\njoka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki.\nJotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut\nnähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä.\nOlin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle\nkysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen\nkiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli\nsanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.\n\nViimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää,\netäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja\nollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.\n\nLähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin\nsähkön palamaan.\n\nÄkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden,\nastuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.\n\n»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»\n\nTähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut\nminun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi\ntunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi\nkostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.\n\nMenin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin\nsammuttanut valon eteisestä.\n\nSeisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena,\nJeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää\npöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin\ntunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut\nminulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta\ntuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa\nniitä mukaani.\n\nVaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä\nminusta, selkä ikkunaan käännettynä.\n\nOdotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän\navasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen\nponnistus olisi lisänä puhumisessa.\n\n»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»\n\nSiihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.\n\n»Vastaa minulle.»\n\nUskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen,\nvoimatta pitää sitä liikkumatta.\n\nMahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni.\nJeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä\ntomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin\nuuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli\nkulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin,\novien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei\nollut vahattu.\n\nJeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet,\nhänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen\nhuulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin\ntuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan\nedessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui\naterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa.\nMolemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli\nihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi\nolimme toisiamme miellyttäneet.\n\nKoska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan\nhiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä\nkasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti\nylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi\näsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä\nvuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.\n\n»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun.\nLuulottelin sinun rakastavan minua hiukan... Se ei ole oikein... Sinä\net aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki\ntietää.»\n\nHän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta,\njotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin\njonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on\nmahdoton arvata.\n\n»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan\nkiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta\nsinulle ansiosi mukaan... Kuuletko sinä, Armand?»\n\nHän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa\nhuuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän\nluulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle\nliian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä,\npakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta\nsilmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin\ntaaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni\nja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.\n\nKello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi\npakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin\nkelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet\nolisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.\n\nÄkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin\nnainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.\n\nJäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia\nvarten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään\nhuonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani\nsääreni ristiin.\n\nSe, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.\nEnhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla\nse, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.\nKuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.\n\nMinusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan\nhänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut\nkykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan\nvasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni\npuolustuksetkin.\n\nAinoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut\npelastaa.\n\nSilloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni\njälleen nauttia elämästä.\n\nTähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt\nrohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa\nhyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä\ntunnetta, että olin uhri.\n\nSe oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin,\njäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua\nelvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat\noikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista.\nEnsimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä\nviitsisi minua sääliä.\n\nSuljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että\nhätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni\nalla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti\nmieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka\nsaa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni\npuoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät\nmerkin lihaan.\n\nSitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet.\nHuonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se\nvaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän\nvalo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten\nolisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni.\nKuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät,\nettä hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nSitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän\nsammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka,\nnousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti\nsen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle\nselvemmin.\n\nNe olivat tummat. Hän oli sammuttanut.\n\nSilloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä\nnyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi\nvalo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen,\nvaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.\n\nIstuuduin jälleen.\n\nVasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin\nmakuuhuoneeseen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nRiisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi\nmitään häiriötä.\n\nIkkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi\nkärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä\nkiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä\nja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla\narvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.\n\nÄkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi\nmieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.\n\nLaahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä\nsattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät\nalas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen\nviuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun,\njos jokin ovi oli avoinna.\n\nSormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten\nsatuttaisi niitä kulmaveistoksiin.\n\nYöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina\nsänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille\npöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se\nitsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.\n\nJeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin,\npeläten, että niveleni napsahtaisivat.\n\nVihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini\npaino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti\ntasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.\n\nKun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni\nsänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä\nvuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua,\njos ne ovat ulkona.\n\nNyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.\n\nHaluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua\noli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään\naavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.\n\nHuone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän\noli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella,\nhänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä\nmaiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna.\nTottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan\nja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.\n\nVähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän\nyksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin\nhuokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä\ntietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen\nhänen äitinsä ommellessa.\n\nHän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä\nennustamatta.\n\nNiin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua\nvihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi\nääneti.\n\nRuumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa\nkyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni\nvähäisintäkin kosketusta.\n\nKuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti\nkasvonsa. Varmaankin hän itki.\n\nEn keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki\nhievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa\nhäntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä\nnukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen\nmielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän\nnukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa\nolisi uudistunut.\n\nEn tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut\nsilmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin\ntahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni\nunta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin\nmelusta.\n\nKoska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja,\nensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin\nsilmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja\nkorkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä\nkirkkaampi.\n\nJotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata\nJeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan\nkylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.\n\nKauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin\npuhellessani kutsuin:\n\n»Jeanne!»\n\nHän ei vastannut.\n\n»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.\n\nTuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen,\nyhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu.\nTunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka\nse oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen\nmuun ajatuksen.\n\nKuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut.\nÄänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä\nhiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:\n\n»Jeanne!»\n\nTällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen,\nikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.\n\nNyt en enää voinut itseäni hillitä.\n\n»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.\nMinä pyydän sinulta anteeksi.»\n\nÄäneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua\nJeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani\nmenettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.\n\nJatkoin kuitenkin:\n\n»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen\nkykenemätön tekemään pahaa.»\n\nHän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin\nsivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani\nhenkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.\n\n»Minä en kuuntele sinua, Armand.»\n\nNämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa\nkäskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin\npuhunut, pysyin kuitenkin vaiti.\n\nKaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus\nvaltasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään\nolin osoittautunut.\n\nTunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni.\nSilmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi\nkuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.\n\nEn halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen\npäätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.\n\nMinulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin\nvalveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin\nkompastuvani kiveä vasten.\n\nSitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin\nasiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan\nnukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet\nposkipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.\n\nKuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on\nmahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja\nneljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.\n\nJeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä.\nTällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään\nvalo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin\npukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.\n\nHellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin\npitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme\ntoisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä\nkaikki muistaen, työnsi minut pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin\ntäsmälleen kello seitsemän.\n\nEi ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan\nvärähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti\nkaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.\n\nPitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni\noli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt\nkolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.\n\nMinä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä\nalakuloinen kuin keskellä yötä.\n\nEn tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn,\njotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua\nvaipumaan jälleen uneen.\n\nSelvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi\njotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka\nyksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan\ntuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla,\nniin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen\nantautumisensa todellisuuden rinnalla.\n\nAamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten\njäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta.\nSiirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin.\nLattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta.\nMonet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen\nheleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena\nkaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta\nluomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.\n\nNyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja\nsilmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen\netsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki\nsinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle\npeittyäkseen.\n\nHengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se\nhäntä herättäisi.\n\nSilloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään\ntai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi\nsilmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita\nkurkkuaan.\n\nMinkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen\nluomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin\nkissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne\neivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät.\nKoska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne\nerottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni\njäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän\noli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.\n\nKuten yöllä, kuiskasin aluksi:\n\n»Jeanne!»\n\nHän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle\nvastaamatta.\n\n»Oletko minulle vielä vihainen?»\n\nHän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti\nkäsivartensa takaa.\n\n»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat\nlopussa.»\n\nNuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat\nminusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin,\nettä hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket\neivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista.\nPäinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä\nenemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt\ntuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut\nistualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän\nkäsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.\n\nSitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan,\njottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni.\nTäytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu\nportaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi\nsitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan\nlattialle.\n\nSitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien\nsijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos\nkäsivarteni ovat paljaat.\n\nNiska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei\npuhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa,\nei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä\nhuoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.\n\nKun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nNousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne\nei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.\n\nVaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen\nolivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin\neilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet\ntaskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin\ntottunut.\n\nNiissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin\nniihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden\naukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä\nyksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit,\nsaumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.\n\nRavistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset\njalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.\n\nNyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin\nkuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa,\ntoisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta\nlevottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.\n\nEn rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei\nvettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei\nmitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa\noli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.\n\nVihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.\n\nKeskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka\ntavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.\n\nAloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin\nvaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet\ntakaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota\nen siihen asti ollut koskaan pannut merkille.\n\nEttä ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti\nsilmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne\nolisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.\n\nAinoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana\nsilloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea\nkäsivartenikin on tanakampi.\n\nLukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?\nOdottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?\n\nPysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme\nvastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että\nasuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa\nkattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen\nuneni aikana ehtinyt muuttua.\n\nViimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen\nkulmista riippui lattiaan asti.\n\nÄkkiä Jeanne nousi.\n\nTässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan,\nseisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.\n\n»Armand!»\n\nVilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi\nhetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:\n\n»Parempi on, että eroamme.»\n\nSe ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut\nminut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei\nminulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei\nollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa\npudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä\ntunsin olevan kaukana.\n\nUsein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää\nparemmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen\nasti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.\n\n»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä\nolet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi.\nHyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»\n\nJeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen\nantanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen\nkovuuden.\n\n»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»\n\nLiikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin\nsen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin\nhoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin\nennen.\n\nKädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä\nperäytynyt.\n\n»Jeanne!»\n\n»Mikä sinun on?»\n\nEn voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän\npusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät\nerottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni\nvapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.\n\nOvet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin\nmuita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei\nollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan\nvaloa oli tunkeutunut saliin.\n\nHän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin\ntahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut\nnaapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa\nniin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi\neikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan,\nnäyttivät ne olevan kauempana toisistaan.\n\nOlin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut\nhänen ruumistaan.\n\nHänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin\nvoinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.\n\nLaskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin\nkohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä\nminua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö\nei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut\nminua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.\n\nJeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi\nhiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun\nhuvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme\njäisi jäljelle vain muisto.\n\n»Jeanne, anna minulle anteeksi!»\n\nHän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani,\nikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi\nosa minusta.\n\n»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et\nole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui,\ntäytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi,\nminä luotin sinuun.»\n\nPäästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä\nhuolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.\n\nSitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet\nrakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.\n\nToivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua\njäämään!\n\nAh, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni\nhurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa\njuureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin\näkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian\npitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä,\nkunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni\ntakaisin.\n\nOdotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka\ntunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni.\nKoetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.\n\n»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»\n\nMinusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä\nenää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää\njotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä\ntunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.\n\n»No, Armand, ole järkevä.»\n\nKoetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän\nnäytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän\nääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.\n\nSilloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama\nyksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.\n\nHyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä\nolin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.\n\nNäin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani\nolisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli\nvieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli\nsyntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat\nnäyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä\najatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000\nriemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja\nkatkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille\nopettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita;\njoka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä,\nkuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja\nmaantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään\nilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä\nonnistuneet, sivukuvina.\n\nSamoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta\nnäyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi\najellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat,\njotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.\n\nNäin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen\nkäsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän,\nkäsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi,\nettä kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei\nhuvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan\nkieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli\nsyntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei\ntiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.\n\nTuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt\nitselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei\nhäntä enää liikuttanut.\n\nKaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot\nkeuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani\nköyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni,\npäästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä\nylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt,\njotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta\npuolta.\n\nMutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.\n\nAstahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi\nkertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin\njälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan\nyksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa\nkorkeammalla riippuvat vaatteet.\n\nEtenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin\nportaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi\nitsepäisesti surullisena.\n\nEn voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä\nkultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä\npitäisi karttaa valoa.\n\nJeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi\nminun olevan.\n\n»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»\n\nHän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin\nkohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.\n\n»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»\n\nPanin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut\nlausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo\nnimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä\nyhteisyydestä, joka nyt loppuisi.\n\nAlistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus,\nmikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina\nihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.\n\nKatsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi.\nHänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului\nminulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät.\nSe näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat\nvieraita.\n\nLähdin liikkeelle takaperoa.\n\nVielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua\nkatseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut\nportaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.\n\nOjensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän\nteki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä.\nSilmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.\n\nKuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin\njo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti\nmiettiväiseltä. Hän oli tyyni.\n\nSitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin\npuhumaan, mutisin:\n\n»Hyvästi, Jeanne!»\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nPäästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni\njääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.\n\nValkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui\nliikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.\n\nOli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten\nuudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän\nmakuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat\npuroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.\n\nOli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä,\nerehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa\nriemuitsemisen merkiksi.\n\nKäännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia\nkohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.\n\nTalot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle\nmyrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka\ntämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat\nmieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.\n\nTuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt\nlastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti,\nsääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon\nsanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että\nse olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua\nkatsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.\n\nSytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin\nasti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota\nvältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.\n\nKoska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat\nniinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla,\njoita en halua läheltä katsella.\n\nAjattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili.\nMielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla\nhäntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut\nkarkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan\nihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.\n\nOlisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta\nei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa\ntuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda\nportinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja,\nlahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä\nvarustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja\nkirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.\n\nOlisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei\nolisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi.\nEräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja\npyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani\npaikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun\nmahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.\n\nErään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä\nJeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin\nhetkiseksi.\n\nKello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle\niltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei\nollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti\nja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä\nminua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli\ntapahtunut.\n\nEhkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä\nliikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun\nvilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin\nilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.\n\nHengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun\nitseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin\njälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli\nse vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini\nepävarmuuden.\n\nEi käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas.\nLaskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten\nollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.\n\nAjatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en\ntuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.\n\nToisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin\nhelppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun,\njos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä\nhuolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi\njäljiltäni.\n\nNyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin\nonnettomana.\n\nSinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta\njälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja\nmyöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut,\nja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin\nmuistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.\n\nSivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja\nneljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan,\njossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun\nsen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa\nristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain\nkolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan,\njonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut\nsaapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä\nritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.\n\nMikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta,\njota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä\nuuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli\nlaajennettu.\n\nElämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen\nlisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa\nelämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen\nalakuloisuuteen.\n\nAstuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä,\nkuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa\nlähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin\nsitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin\naamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni\nnäin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.\n\nKadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta.\nKuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava\nja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.\n\nEdessäni kohosi suora katu.\n\nMielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on\ntoisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin\npitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se\nsekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät.\nEn ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista\nsilmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni\nihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän\netäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.\n\nAstuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät\nyläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa\nolisivat yhtä suuret.\n\n\n\n"]