[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2u8z3vvc9RrOks1faGFYq_JCMqZM5rw78XjYF5NuQ4s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3356,"Rakkauden kirous","Kangas, Harri",1883,1937,"3356-kangas-harri-rakkauden-kirous","3356__Kangas_Harri__Rakkauden_kirous","Romaani","romaani",[],[],"fi",1921,null,28059,177222,false,75291,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Rakkauden kirous: Romaani\" by Toivo Tarvas is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young woman named Rakel, who grapples with the weight of poverty and the constraints it places on her personal life and relationships. As she navigates a complicated engagement and her father's declining health, themes of love, sacrifice, and social expectations emerge, drawing readers into her poignant struggle.  The opening of the novel introduces Rakel as she reflects on the stark reality of her life, particularly in the face of financial hardship. We see her sorrow over the end of her engagement to Captain Denisoff and the toll her father’s illness takes on their previously lavish lifestyle. As Rakel tries to maintain a semblance of normalcy while hiding the family's financial difficulties from her father, she is confronted with choices that challenge her moral integrity. The relationships around her, including her interactions with Herbert and the enigmatic Dr. Dahl, hint at deeper emotional conflicts that will unfold as the story progresses. The tension between societal expectations and personal desires begins to surface, setting the stage for the unraveling of Rakel’s journey through love and hardship. (This is an automatically generated summary.)",[],208,"Romaani kertoo nuoresta naisesta, jonka perhe menettää omaisuutensa isän sairastumisen myötä. Tarina kuvaa sopeutumista köyhyyteen, kariutunutta kihlausta sekä isän ja tyttären välistä läheistä suhdetta muuttuneissa elinolosuhteissa.","Harri Kankaan 'Rakkauden kirous' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3356.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RAKKAUDEN KIROUS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHARRI KANGAS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1921.\n\n\n\n\n1.\n\n\nMinä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden\nlapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se\nköyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani\nkäteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme,\nköyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta,\nköyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen\nruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan\nisäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja\nherkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä.\n\nKöyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa\npurkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava,\nmutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei\nkenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi\nväittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun\nerikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä\nrakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut,\nmurtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut\nmitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän\nmutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain\nsilitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni\nPunahilkkani. —\n\nIsä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole\nmilloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä\npalleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan\nlastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja\njoka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle\nisä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin\nsalama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen,\njosta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski\nsalama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren\nomaisuutensa.\n\nAluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin\nolosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin\nsuhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin\nvuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä\nisäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana\nja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki\npalvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot\nsupisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert\naivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa\ntapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet\nomaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden\ntilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli\nhän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta.\nMinä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken\nelämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että\nhänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään\nköyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys,\nsillähän ajatteli vain minua.\n\nMinä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään\nhätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä\nsanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei\nkuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän\ntulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti\nolleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt\nrauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.\n\nEnnenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan\npitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli\nmahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja\nvarastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin\nse ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi\ntunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme,\nisä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut\nvältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin\nkun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.\n\nKaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta\nkokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa,\nisän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista\nköyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin\nihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut\nmorsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen\njälkeen.\n\nSinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun\nautonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään\nautonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli\nsaattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan,\nettä minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista\nmistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä.\nPainoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen\nköyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä,\nettä Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää,\noliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa\ntuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun\nkreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin\nja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta\nikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua\nsuoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin\nvilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.\n\nIllallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni\nkasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta\nja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni\nuiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä\nkultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten\nkuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui\nkäteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.\n\n— Missä on sormus?\n\n— Poissa!\n\nKun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä\ntiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä\nkuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain,\nvai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin\nmielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin\nlähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että\nminua melkein alkoi pelottaa.\n\n— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena\nsinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä\nhuolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen\nsuu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat!\nSano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa\nnaimisiin?\n\n— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?\n\n— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!\n\n— Minua?\n\n— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä\nvain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse\nvoisit auttaa itseäsi ja isääsi.\n\n— Ja millainen se keino olisi, Herbert?\n\nKetään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta\ntuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän\ntahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen\nulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen\ntuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi\ntietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani.\nMutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä\noli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus.\nEhkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa\nollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin\nvain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä\nvastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut\nminua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja\nHerbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän\nmuistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena,\nja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja\npaljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme\nleikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani\nsiinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein\nkäsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.\n\nNiin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani\ntuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja\nnosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli\njotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen\npäivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli\nkarkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima\nloihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin\nuskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä,\njoka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin\nainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen\nlähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin\ntäysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan\nmukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen\naamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme\nlojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky:\nisä ja suuri Rex!\n\nVaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi\nsilmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun\nhuoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti\nhännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus:\n\"Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!\"\n\nMutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut\nhänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät\nummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään\nouto, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi,\nikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan\nkirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla.\nOlin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas\nStor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri\npaluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista\nnousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa,\ntunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen\nhohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin\ntaipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.\n\nMetsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat\nhiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä,\nmitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat\nne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja\ntarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä\nkaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet\nkuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan\nkallionkielekkeen kulmaukseen.\n\nOlin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin\nolisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä\nhetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin\nkelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni.\nÄkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.\n\n— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän\ntasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.\n\n— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä\noikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen\nja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen\nikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä\nhänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen\näkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle\npersoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä\nsilmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä\nvälähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli\nsuu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet\nminun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen\njonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.\n\nEpäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti\nrauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.\n\n— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää\npäivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa,\nesimerkiksi „Continentalissa”.\n\nMinulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä,\nniin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut\naavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi\nvoittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt\nkallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi?\nMistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti.\nTohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja\nruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain\ntapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut\npaikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin\nkyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet\nodottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin\ntaikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.\n\nTohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt\nerääseen \"sähkösanoma-poikaan\", jonka usein olin tavannut matkalla\nsanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa\nja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä\näkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut\nhäntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin\nhän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt\nhuonompi!\n\nKoko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin\nsen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen\nainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni\nvapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön\nmääräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen\nhalveksimaan itseäni.\n\nTuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin\nolisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten\nkauhusta hypähdin syrjään.\n\n— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko\nteitä?\n\n— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä\nsäikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa\njyskytti.\n\n— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla\nniin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia.\nKosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut\nkivipatsaaksi.\n\n— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli\nminulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me\nnaurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani\nmukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella\nvälinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi\nja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme\nmatkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin\nomiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun\njo lähenimme sanatoriorakennuksia.\n\n— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia.\n\n— Mitä tarkoitatte, tohtori?\n\n— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko\nmatkan ollut niin surullinen.\n\n— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! —\nKoetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä\nhuolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut\nsalata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen\nsilmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai\nkuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani\nuhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään,\npehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään.\n\n— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta\nmiksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi\nsuostumustanne katumaan.\n\n— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne?\n\n— Niin juuri.\n\n— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta.\n\n— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa.\n\n— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne\ntahdotte minua vaimoksenne?\n\nHän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat\npoispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään.\n\n— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel.\n\n— Se ei ole totta, tohtori.\n\n— Voitteko siis keksiä paremman syyn?\n\nNyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä\ntosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani.\nTohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei\nliikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei\nollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli\nkaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat\nmoitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä\ntiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää,\nmissä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun\nkauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä\ntosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu\nhänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä\nsyvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.\n\nVilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää\nalaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat\nminua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti\nyhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri\njuoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne\nsiitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton\nväristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi\nminua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?\n\nLukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan\nja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. —\nHän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja\npaennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi\nheittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi\nsanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin\nluona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.\n\nHetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille\nsähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä\nselvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli\nminun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren\nmiinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman\nettä huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?\n\nÄkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen\nyhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli.\nKuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet\nalkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin\nsähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen\nnousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen,\nja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin\nsamassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu\nkuin tohtori Dahl.\n\n— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään\nsaada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että\ntietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.\n\n— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen\npian. Kiitoksia vaivastanne.\n\nMutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen\naskeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän\nkulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua\navaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua?\nOlinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!\n\nKoetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että\nvesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin\nnenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi\navasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen\nluona olevaan korituoliin.\n\nMiten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen\nedessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen,\nharmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti\nseurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos\nolin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle\nuskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli\nkosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi\najavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja\nmiten tuli minun nyt menetellä?\n\nOhuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri\nnousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.\n\n— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin\nhämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään.\nSamassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja\nkatsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan\ntiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi\njotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.\n\n— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni.\nJos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.\n\nSaatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä\nkoskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni\nainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä\nmetallisointu.\n\n— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä\nääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen,\nolento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti\nkumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.\n\nMutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman\npäivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni\nmennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en\ntahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin,\npani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin\nliian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin\nkoskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää\nsilmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä,\nehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu!\nMuistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä\nPietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä\nvalkoinen parta.\n\n\n\n\n4.\n\n\nLähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua\nja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota\nihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin\nvastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista\nhämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan\nräikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa.\nLoimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja,\niloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä\nja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien\n\"sairaita\" ja \"lepoa etsiviä\".\n\nTuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen\nterveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria\ntakan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen\nheistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen\npieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät\nraivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia\nsamalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä\noli tunnustetusti \"arvoituksellinen\". Ehkä arvoituksen avain oli siinä,\nettä hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja\nhymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.\n\nHallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut\nnähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä\ntunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui\nsanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä\nkenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen\nkreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat\nja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko\nsanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen\npuoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi\njokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut\nomistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi.\nLukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa\nistui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen\nja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa,\npunakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia\nei näkynyt missään.\n\nTarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja\nvetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin\npiilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin\nolla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka\novenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin\nkäteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti\nBehringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi\nvierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle\ntilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin\nkruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni\nodottaen vuoroaan.\n\nKenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen\nhajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin.\nMinun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli\nniin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan,\nniin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. —\nKreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt\nhän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään\noli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea\n\"grand-duc\", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja\nleperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti\nhaaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin\nvainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi\nlattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen\npikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin\naikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.\n\nSuuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli\nvallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku\nsuuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni,\nkun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.\n\n— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli\nkohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin\nsitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä,\ntunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne,\nettä tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin\nmatalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa,\nja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja\nliioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta\nkiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä\nminua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.\n\nJoin kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä\nolevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären \"grand-duc\"! Hänen\nkasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä,\nja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho\noli tumma, ikäänkuin ruskettunut.\n\nHetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin\nummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni\nlensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla\nleikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä\nnuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun\nkatseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin\nvieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi\ntuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät\nsilmäripset.\n\nSiinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin\nsilmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin,\nettä hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä\nnojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen\nhänelle.\n\n— Tätäkö etsitte, comtesse?\n\n— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän\nhuomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville,\nhyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.\n\n— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on\nihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies!\nAh! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä\nesitän hänet, aivan heti, kultaseni!\n\n— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä\nkreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että\ntuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.\n\n— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni.\nMinulla on silloin pieni \"cercle\", esitän teidät silloin toisillenne.\nNäkemiin, ystäväni, näkemiin!\n\nHän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien\npolttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi\nystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen\nsanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka,\nkuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla\nsisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin\nhänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen\nsäätynsä mukaista seuraa!\n\nKauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta\nsäkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden\npöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —\n\nSeisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti.\nMiten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat\nloistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni\nliukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus\ntuotti minulle mielihyvää.\n\nTämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — —\n— peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät\nsuurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset\nkatosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.\n\nPendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin\nitseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.\n\nTänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki\noli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista\ntuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty\npelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan\nmarmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan\nkodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla,\naivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet\nseläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis\nunivormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri,\nsyvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin\nhylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni.\nSamassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.\n\n— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja\nkeinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi\npitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi\nharmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus\nitseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin\niloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten\nkasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta.\nMinä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys,\ntällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli\nkreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein,\nkokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen\nmitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.\n\nHuomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini\npaikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen\nnäköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni\nolento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin\nhyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta\nkapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin,\njärjestämällä järjestettiin \"sopivaa\" seuraa. Kapteeni ei minua\nensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!\n\n— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne?\n— Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät,\njotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta\npikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina\nne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus\nei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En\nkoskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi\nhetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi,\nmiltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä\nrakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin\nnaurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin\nsuuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka\nkuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin\nmyynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.\n\nEn muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat,\ntaikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon,\nhiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset\ntakanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti\nvalaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin\nlämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni\nverisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.\n\nKreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan\nlähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat\nkuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka\nmielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa\nkorviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel.\nVaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti\nkysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen\nkohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.\n\nKreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään\npylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion\nvanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten\ntanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena,\nkuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin\ntaas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas\nsähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja\nkun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet\nja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka\nkatselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.\n\n— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!\n\n— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.\n\n— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai\nmitä, neiti Punahilkka?\n\nJuuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori\nDahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin,\nveripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua.\nKapteeni seurasi katsettani.\n\nKuka hän on?\n\n— Ei kukaan.\n\nMe hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en\ntäydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme\nmuutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin\nlähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.\n\nNeiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen,\njoka kuului sanatorion vanhempiin \"nuoriin\". Hän oli nähtävästi\npäättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen\nvalinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli\nasettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori\njuuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin\nseurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja\nkumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni\nkatseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.\n\n— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan\nkapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä?\nEiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te\npääsitte siitä selville?\n\nPikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö\nenää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?\n\n— En!\n\n— Minäpä en sanokaan!\n\nMinä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän\noli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen\npulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää\nhäntä.\n\nEttekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen\njälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!\n\nNuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.\n\n— Saanko todella tulla?\n\nTäsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta\njo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni\nkreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet\nhuoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä\npaloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa,\njonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa\noli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat\nihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin\novi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta\nkasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon\nsokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.\n\n— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan\nnäitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja\nmelkein pakotti minut seuraamaan itseään.\n\n— Omituinen olento, tuo herra \"Ei kukaan\", eikö totta, neiti Punahilkka?\n\nHän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani\nkuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen\nkäsivarttaan vastaan.\n\n— Neiti Behringen?\n\n— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!\n\nOlimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta\nhyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin\nhuoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt\nparemmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja\nkuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi.\nMinun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni,\ntäytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja\nminun, hänen ainoan tukensa!\n\nKun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan\ntapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan\noli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan\nvieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli\nosoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan\nvain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa\nvallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään,\nlähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti\nminua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään\nnäkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta\nlamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä\noli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin\nkirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet\nnäyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan\nlehdellä.\n\nSiinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.\n\n\n\n\n5.\n\n\nRuhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä,\nmuutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä\npäivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden\nja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja\nvaloisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun\nvarjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko\nalhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.\n\nOlimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi\nääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi\npeitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet\nmuodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät\nviittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan\nedessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku\nikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä\nvaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen\nkiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla\nse taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon\nreunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita.\nLähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat\nlumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.\n\nIstuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella\nkatsellen alas laaksoon.\n\n— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.\n\n— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän\nrunolliseen yksitoikkoisuuteen.\n\n— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒\n\n— Mitä sitten?\n\n‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne,\nPunahilkka.\n\n— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni,\nyhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla!\nMinä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin.\nTe, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan\nrakastunut?\n\nSanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan\nhermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä\nvastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.\n\n— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?\n\n— Alastoman totuuden, kapteeni.\n\n— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.\n\n— Se oli suuri synti se, kapteeni!\n\n— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin\nhäntä suuresti!\n\n— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli\ntoisen vaimo.\n\n— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja\neroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.\n\n— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin\nolemaan minun paras ystäväni.\n\n— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?\n\n— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa\nystäväni vaimoa.\n\n— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin\nolisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta\nasiasta.\n\nRuhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää\nmitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet\nmaasta.\n\n— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa\nsuuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?\n\nMutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä\nnaisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa\nlankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen\nsilmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En\nymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.\n\n— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä\näänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.\n\n‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä\nteenkin, ja juuri nyt!\n\n49\n\n— Ei, sitä te ette tee.\n\n— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te\nolette gentlemanni.\n\n— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta\nettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia\nte naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt,\nneiti Punahilkka, tulee susi!\n\nHän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli\ntarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin\ntalon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä\njuuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme\npihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden\nlähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni,\nluisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas.\nKumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen\nenkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä\nruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna\nkummallakin puolellani, alas vain, alas...\n\nVähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin\ntuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä\njälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun\najan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella\nnäkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla\npuolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella\nvaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin\nistahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei\nnäkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas\nsanatorioon.\n\nKolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä\nkävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby\npyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan,\njoissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen\ntienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta\nnäille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani\nnärkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen\nyllättävää esiintymistä vastaan.\n\nTienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.\n\nHe kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti.\nVanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun\ntohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti\nbaronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä.\nEn voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin,\nmutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten\nikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä,\njatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja\nneiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen,\nsillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä\nhopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.\n\nOlin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin\nnäin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka\nlevottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen\ntumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä.\nHän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia\nkädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti\ntöyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin\npäässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin\nhelpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten\npaikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen\nkäsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein\nvalitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän\nrauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja\näkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut\nantanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi\nse ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nminä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä\nalas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja\naloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja\nniin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen\nja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein\nsotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja\nodotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton\nilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut\nkäsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta\njohti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin\nkatsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat\nkaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa\nnojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nGong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas\npäivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä,\nhöyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui\njokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain\nalla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla\npuolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.\n\nIstahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani\nkreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä\ntänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä\nkertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden\nkylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle,\noli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli\nsanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli\nlisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä\nomaa lämpömittariaan.\n\nKreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät\npohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan\noikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni\nhitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti\nherättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän\nolisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.\n\n— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!\n\nOlette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako?\nTeidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar.\nEtte voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!\n\n— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä\ntänään!\n\n— Todellako?\n\nKäännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras\nlähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en\nollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan\nsanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain\npari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan\nhuvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan\npuhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja\nnyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui\nepäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.\n\nPäivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni\nmuista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta\nhyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän\nsukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän\ntuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja\nme istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia.\nSaatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen\npiirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.\n\nVastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki\nhetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin\nolisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein\nkuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi\nhuvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen\ntäytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä\nhuolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata\nhänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi\nsalaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki\nminut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan,\ntaikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin\nhän kävi yhä puheliaammaksi.\n\nMieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua\nensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua\nkohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni\nvain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella\ntohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että\nruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni.\nSitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin\nmuualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi\ntohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja\nsuorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen\nkäyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän\nvaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi\njuttelemistaan.\n\nRuhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen.\nHän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja\nnyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti\nrinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat\nkatselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän.\nNyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin\nhäntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin\nruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen\nkärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään\nmuistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko\nminä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin\nkokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla\nhallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään\nja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja\nvapautuneesti! Olinko minä voittanut?\n\nTuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla\nlähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä\nnousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin\nunessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista\nhuomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen\nkummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä\nminä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori\nDahl!\n\nJuoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä\nmailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät\naivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas\nhyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin.\nTuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.\n\nKäytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain,\nvarovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa.\nTaivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin\nsilmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.\n\n— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?\n\n— Pahako?\n\n— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää\nilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa\nihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö\nenää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala\näänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat\ntakertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja\nminun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen\nkasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin\nkadotettu sielu Kaikkivaltiasta.\n\n— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?\n\nSilmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä\nrakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus\nvaltasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa.\nMinä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja.\nRuhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.\n\n— Häiritsemmekö me?\n\n— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.\n\n— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla.\nMinä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti\nja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen\nluona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.\n\n— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on\nvain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy\nlähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi.\n— Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin\npäätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.\n\nHänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat\nsokeat ja korvissani humisivat sanat: — \"Sillä sitä seuraavana minä\nlähden!\"\n\n\n\n\n7.\n\n\n— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan\nPietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla\ntavalla nuorta tyttöä.\n\nSanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni\nkuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin\nruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa\novea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia,\nkokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen.\nAikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat,\nmutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni\nhämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:\n\nNiin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin\nkorkeimpaan ylhäisöön.\n\nMitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo\nneiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet\novat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen.\nNeiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka\nhänellä onkin punainen tukka!\n\n— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen\ntukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin\naurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla\ntodella morsian Pietarissa?\n\n— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin,\ntietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin\nmielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun\nhänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin\nsuunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä\nmuistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin!\nNiin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —\n\n— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin\nhäilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he\novat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä\ntulisi onnellinen aviopari.\n\nJoku naurahti.\n\n— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti\nBehringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan\npieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille,\nystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista\nrakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin\nhyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä.\nSitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa —\nOlin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.\n\nHänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin,\nhänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan\nhänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että\nhän rakasti minua, minua!\n\nSulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön.\nEn ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi\nkanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt\nminut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin\nkuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin\nuusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja\nhänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!\n\nNiin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa\nyhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti\nhäitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan\nhänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?\n\nJos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä\nminut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin.\nMinun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä\nniin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin\ntalouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria\nonnea ei voinut tulla minun osalleni.\n\nJa nyt, mikä minua nyt odotti?\n\nTyöni.\n\nPäivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän\najatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli\nsuoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan\npäivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi\nhyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli\ntullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin\nonnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa\nmonta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.\n\nMinä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä\nkuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin\nkasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia\nlähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja\nvapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä\ntee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä\ntyölläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt.\nOsasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta\nhienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa\npuhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta\npuolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani\nhuolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta\nnuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes\nsaisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!\n\nOlin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi\nminulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa\naavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.\n\nIsä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert,\npistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon\nPunahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar,\nmutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin\nlääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos\nhänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille.\nTämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että\npalkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin\ntyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään\nasian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla\nlevollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle\nsähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään\nvielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta\nja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.\n\nKirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja\nnielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa\ntuskassa.\n\nTuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat\njäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se\nvihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi,\nolin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis\nraatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt\ntoisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta\nomasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä\nsuorittaisin sen hyvin.\n\nTunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja\nharkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!\n\nKuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti\npunaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän\npoikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin\nsen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt\nensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan\npiilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka\nvaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia.\nNiitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä\noli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä\nmelkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun\nturvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko\navautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa\nriippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku.\nSekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.\n\nSekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut\nsalaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat\nkartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille,\nniin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla.\nTai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?\n\nTätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa\nnahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta.\nOlin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto\nja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja\ntartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää\nsitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle.\nVäänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi.\nOntelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos.\nSiinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä.\nMuistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa\nsisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain\nvähän tilaa.\n\nOlin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä\naskeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä\npainauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni\nsykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi.\nPalvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa\nedestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni,\npelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli.\n— Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin\noven. —\n\nMutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa\nvallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen\ntykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken,\nmutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se\noli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita\nkonttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin\nkohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää\nja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin\novelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin\nsiis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani;\nminun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni,\nmutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni\nkanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.\n\nKun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun\nhetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan\nlopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä.\nKuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän\nei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen\nhuomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon?\nNousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi\nniiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä\nhuomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko\nhän pitää tarkastuksen?\n\nOvelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus\nuudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin\nraukeasti: sisään!\n\n— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?\n\nVaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä\nhetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun\nvallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän\nistahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.\n\n— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?\n\n— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa\nja yksinäni.\n\n— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava\nsairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?\n\n— Kiitos. En kaipaa mitään.\n\nHän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti\ntodellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen\nrauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi\nollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä\njos hän sattuisi koskettamaan niitä!\n\n— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä\nkaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen,\nja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään\nStor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea\nsieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi\nteidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?\n\n— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.\n\n— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan!\nKas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten\nkäytävään.\n\nHän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun\nkäsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen\nkäsilaukkuuni.\n\nTuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nYö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli\njalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten\nvaltatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja\nuhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa,\nikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin\nrinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi\nmeitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni\nmetsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää\nseurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala\nlaajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.\n\nKoko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me,\njotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia\nyössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie\nminulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en\njaksanut pitemmälle.\n\n— Käännytään jo, minua väsyttää.\n\nHän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja\nkäänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein\nmustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en\nvoinut sitä kestää, vaan ummistin omani.\n\n— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?\n\n— Rakastan.\n\nEn aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa.\nRuhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä\nminulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut.\nEn voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat.\nHän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä\nen käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän\nasetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.\n\nEn koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni\nkurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän,\njärjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin\nkuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en\nolisi niitä koskaan kuullutkaan.\n\nMe kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa\nkuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa\nnorjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi\nhänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin\nnähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja\nminä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka\nminä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat\npetollisia.\n\nRuhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä\nkatsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut\nlähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen\nranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten,\nja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.\n\nOlimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät\nohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi\ntuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää,\nja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin\nsalaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin\nminusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa,\nluultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta\nminua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka\ntulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.\n\nKultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi,\nhelliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että\njo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona\nilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.\n\nSamassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua\nkulkusten kilinää ja tie kääntyi.\n\nJotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein\nistumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului\ntukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä\nsingahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat —\n— —\n\n‒ Rakkaani, rakkaani!\n\nKuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.\n\n— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!\n\nMiksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin\nhitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot\nkumartuivat huolestuneina ylitseni.\n\n— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle\nkoskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo\nkuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.\n\nKuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia\ntähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle...\n\n— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?\n\n— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.\n\nHän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se\noli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa,\nkietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa\nvastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta\nminun suruni oli rajaton.\n\n— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys,\ntie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin\nmaasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta\nsen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa\npuunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse\nmitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan\nhangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa\nuhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle\nyölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä\nminulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle\nalttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä\nvaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä,\nettä jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus,\nkuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten\nsinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä\nja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua\nparemmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit\nsilmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?\n\nMutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni.\nRuhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä\nhän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään\nvasten, suudellen minua silloin tällöin.\n\nSaavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt\nliikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet\nyltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä.\nTuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni\nääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi\nrakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne\npaikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus\noli ovella.\n\nAloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä\npöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat\nja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.\n\nKello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin\njotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi\nkädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään\nepäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien\nkadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja\njärkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu,\nmutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi\nyksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita\nkasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä\nvalkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään.\nKaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät\ntuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.\n\nMiksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi\nei kukaan ryhtynyt mihinkään?\n\nMinäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain\nmuutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta\nhuutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet,\nminä en ymmärtänyt sanaakaan.\n\nOliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi\nvalkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat\nlääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän\nei olisikaan kuollut.\n\nTämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä\nhorjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä\nsaanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan\nei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet\nliikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he\njuoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan\nhuoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten\nyli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään\nsairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen\nsisään ja sulkivat oven jälessään.\n\nJoku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli\nvalvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut\nlaukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä;\n— hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä\nulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut\npyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen...\n\nSamassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää\npitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli\ntapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.\n\nOli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt\nvaromattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut\nkuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti\npois.\n\nHoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän.\nYksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät\nhuulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä\nläheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset\nhuulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä.\nIstahdin matalaan lepotuoliin.\n\nLääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli\npakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin,\nettä hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni\nvain.\n\nMinä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet\nhänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin\najanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut.\nEnhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut\nniin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna\nne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään\ntähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut\npannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin,\nkun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten\nhädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle\nollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi\nsitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi\nkäydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!\n\nÄkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa\ntämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän\nei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän\nnäkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran\nhelpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar\nei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa\ntehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle\nluvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun\nsairaanhoitajatar poistuu.\n\nKäytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului\nhiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä\nei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui\npahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin\nkiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa\njälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.\n\nJossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko?\nOlin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä\nraollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä\nruhtinaan ovi vain auennut.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSeuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru\ntoistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon.\nUseimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä\nitsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka\nolisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko\nruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön,\ntaikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei\nyksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt\nsalaisuutena.\n\nMinua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana.\nKenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli\naivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle\näidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo\npari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta\nosanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti,\nniin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin\ntärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo,\nniin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.\n\nMutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli\nniin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään\nhiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut\npahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman\npitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen,\njonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran\nviihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl.\nHän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut\nmitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt\nminua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja\npoistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön\nhuolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin\nniihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman\nonnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.\n\nVihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani\nhuoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan\nkäytävässä.\n\n— Sisar, miten sairas voi?\n\n— Hän nukkuu.\n\n— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?\n\n— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.\n\n— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?\n\n— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.\n\n— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin\nteen sen kernaasti.\n\nSisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.\nKoetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.\n\n— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy\nkauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta\nkääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas\nvoi herätä!\n\n— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä\npalaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa\nmakaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet\nkynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen\nluo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut!\nÄkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin\nvuoteen ääreen.\n\nRuhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman\nkalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon\nkohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti\nkuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen\nkätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun\nsairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja\nloistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän\nei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen\nhuulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei\ntule niiltä.\n\nSamassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri\nkarahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona\nkaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin,\njättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti\nkyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä\nolen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei\nsaa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen\nhenkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas\nvuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen\npää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen\nedessään.\n\n— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa\nkunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä\nvain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes\nole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää\nkarttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan,\nminä vakuutan sen, minä vannon sen!\n\nPuhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja\nlasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin\nahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja\nminä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi.\nSilloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja\nrukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi\nantoa.\n\n— Vakoojatar!\n\nSe sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun\npolvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen\nvuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois.\nKätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja\nminä kimmahdan pystyyn.\n\n— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!\n\nHän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja\nkääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee,\nettä voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin\nseinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti\npunoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee»\nTahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin\nlumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä,\njos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä\nkammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei\nkoko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua\nsisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään.\nMinä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja\nnojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta.\nSeison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni\nrauhallisemmaksi.\n\nKun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä\ntänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet\najatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt\nkäyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi\nvälttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se,\nettä ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti,\nettä isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin\nhänen kuolemaansa.\n\nAlan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä\nmatkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu.\nKun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas\nsuorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen\nsanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka\nvaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.\n\nTunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nPakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin\nasemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni,\nmutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani\nvastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi\nväsyneesti ja matka sujui hitaasti.\n\nVihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman\npienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti\nsiroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian\nvanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter\nkiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin\nRex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin\nreestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin\nsydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.\n\n— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali\nmahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan\nkapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat\nrehelliset kasvonsa.\n\n— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?\n\n— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt\nvarmaankin muuttuu kaikki entiselleen.\n\nAnastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät\nsilmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän\nei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua\nihastuksissaan.\n\n— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me\nnyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun\npäivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan\nväsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille\nvuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen\nneidille ihanan omeletin.\n\nKaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta\ntunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista\ntulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös\nomaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri\nsytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet\npyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa\nja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani\nkodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti,\nettä ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei\nkoskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.\n\nViereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina,\nAnastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli\nonnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä\npöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.\n\nKuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa\nkylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen.\nKun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas,\ntunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.\n\nOvi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat\nolivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan\nhämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt\nhänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä\nvalkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me\nsyleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen.\nHänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden\nympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli\nsanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.\n\n— Isä! Isä kulta!\n\n— Mitä, pieni Hilkkani?\n\n— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta\njotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?\n\n— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on\nhoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin\nrakkaani.\n\nMinun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului\nnopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän\ntuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti\nja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi\ntoistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden\npieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä\nalkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet\nlepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon\nja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni\njuosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven\ntakanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat\nomiini.\n\n— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?\n\n— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan,\nHerbert.\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n— Minulla ei ole karttoja.\n\n— Sinulla ei ole — — karttoja?\n\n‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla,\nHerbert.\n\n— Sinä lasket leikkiä!\n\n— En, en tosiaankaan.\n\n— Sitten sinä olet mieletön!\n\n— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin\nkarttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.\n\n— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?\n\n— Minä voin tehdä työtä.\n\n— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä\nsinä sitten saattaisit tehdä?\n\n— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. —\nMinua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen\nnäköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin\naskeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren\nkirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni\nkädet selän takana.\n\n— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys\nmerkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa\nhänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.\n\n— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä\nen tahdo puhua enempää tästä asiasta.\n\nMutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää\ntuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi\nlähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan,\nmutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin\nhäneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me\nerosimme ystävinä.\n\nHerbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi\nsamassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli\nkuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin\nikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni\noli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun\nlähtiessäni Norjaan.\n\nLopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti\nisän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt\npeittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut\nsynkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa\npaloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin\nkummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä\nseisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo\nviihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja\npaljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta\ntuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus\nlähenevästä erosta.\n\nKello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan\nkäsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen.\nUlkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan\nsisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita,\nsiirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen.\nViittasin häntä sammuttamaan lampun.\n\nPetterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi\nkodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia\nvarjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti\nminusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien\nripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta,\nja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!\n\nTuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta.\nMatkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön\nhiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat\nväkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon\nvaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko\najan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että\nhäiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.\n\nOli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma\noli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki\nkasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet.\nOliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä.\nOmantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.\n\nTuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku\ntanskattaren \"cerclessä\", sen vihreät laskokset kimaltelivat\nlampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin,\nmuistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan,\netten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin\nsen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi\nilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.\n\nVaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin\noven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan\npimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun\npylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua\nkohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona\noli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti\nhimmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee\nkapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi\nhuntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen\ntavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.\n\nOliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? —\nHänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen\njääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin,\nehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja\nsisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön\npimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten\nseuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai\nkarkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa\nseurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä\nyöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän\nperinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se\nei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.\n\nAlhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka\nsairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä\nsairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia\naskeleita. Kenen?\n\nVeri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut\nsammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin\nliikahtamatta tuijottaen halliin.\n\nSiellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi,\nsillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen\notsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja\nraskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita\nkäsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä\nportailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien\nja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut\nvaltasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin\nolisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista\nniin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen\nreunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen\nnousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja\nmatalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka\nnoin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut\nvapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin\nitkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli\nkäsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.\n\nVäsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni.\nRex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui\nmaata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen\nJerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri\nhyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein\nkevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas\njaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa\ntakan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti\nminua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla\nnäyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä\nainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä\nolivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen\ntilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli\novella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja\nvalvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni,\nniin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi\npitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään,\neikä enää juuri muiltakaan!\n\nJa ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan\nteekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja\nmatot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja\nhopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi...\n\nOvelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli.\nKeskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella\ntyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni\nja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin\nlasistaan.\n\nHerbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen\nvieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää\nhetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin.\nHänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli\njuuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli\nsisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana\nkasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten\nhuonosti olivat asiamme.\n\n— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset.\n— Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei\nHerbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan.\nLuulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni\nhän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä\nkertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut\npienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi\nhän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys\nrehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun\nkiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut\ntyhmä.\n\nHerbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat\nonnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen\nepäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin\nvakavan näköinen.\n\n— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla\npuhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja\nmukavin.\n\n— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella\nsiitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä\ntarkoitat?\n\n‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa.\n\n— Kukapa \"rikas mies\" tahtoisi köyhää tyttöä!\n\n‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset,\ntäytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi\nasti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen\nilman Petteriä, ja... paljoa muuta.\n\nTiesin, että Herbert puhui totta.\n\n— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia!\n\n— Ja miten tiedät, että tunnen hänet?\n\n— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän\ntunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin\nrakastunut sinuun, Rakel.\n\n— Sehän siinä onkin pahinta!\n\n— Mikä?\n\n— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on\nminulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei,\nen voi ajatellakaan häntä!\n\n‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö,\nvalitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen\nsamasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä,\ntodella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei\ntodellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!\n\n— Minä en käsitä sinua?\n\nHerbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin\nvaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän\nsuureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.\n\n‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat\nrakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden\nperästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla\nei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että\nolet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä,\njollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen.\nMitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret\nrouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä\nvälinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin\ntapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen\ntottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla\nsilmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut?\nPääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei\nmuulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole\nliian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä\nsuhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.\n\n— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit\nmyöskin olla väärässä.\n\n— Ole järkevä, Rakel!\n\n— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla\njärkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!\n\nHerbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin\nkirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt\nja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi\nmuutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin\noven käyvän. Herbert oli lähtenyt.\n\nOtin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui\nharvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä\nkultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut?\nKuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana\nsuonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli,\nikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt\nlaskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili.\nMitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli\nvielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua\narkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin\nunessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua\nhämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui\nnopeasti.\n\nMinä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne\ntakaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?\n\nKuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut\nrauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän\npeikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita\nnäkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä\nseuraa sitten?\n\nEi, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni\nja kiirehdin ulos.\n\nOli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä,\npeittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus\nylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen\nharmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan\nikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi,\njähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä\nollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat,\ntyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat\nniiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet\ntuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin\nmietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin\nminun!\n\nTällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa,\nainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja\nkuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!\n\nOliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli\nminun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää\nitselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella\nmyöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja\noman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään\ntaistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin,\nrikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.\n\n— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme\nmiellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.\n\nSumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja\npensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien\nkylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.\n\nKaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili\nsuosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on\nylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa\nhänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten,\nmutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin\nhoukkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta\nkatsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti\nminua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen\nolemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta,\nmelkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän\npieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von\nBeckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt\nisältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen\nloistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin\nyleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä\nnaimisiin.\n\nÄkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui\nhetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto\najoi kiireesti ja toitottaen ohi.\n\nJos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä»\nvihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä\nitsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän,\njoka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin\njärkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.\n\nOlin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla,\nmiehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita,\nmutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja\njonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.\n\nNousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain\nkurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa\nkuului sumusireenin valittava ulina.\n\n\n\n\n12.\n\n\nEräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori\nDahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun\ntäytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten\ntavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä\nhänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun\nei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä\nneljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta,\nettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä\nsitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja\npainanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut\nympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen,\nrauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä\njännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin\nruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.\n\nKoko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut\nvälittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen\nparanemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan,\nmutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka\nsurullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta\nlapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja\nturvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi\nja turvaksi itse muuttuu.\n\nKaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme\nnyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä\nminusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin\nkyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten\nselvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori\nDahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli\nvaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan\nkiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒\n\nMitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty\nhetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän\nastellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan\nauringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti\nsalaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen\nmaininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot\nvihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.\n\nSilloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän\npuhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen\nkeskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni\neivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä\nolin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En\nsäpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan\nannoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin,\nmutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi\nisääni.\n\nEi hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä\naikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää.\nKuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen\npunertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta\nääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän\nmeidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä\ntavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin\nvaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski\nkuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät,\njoita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin\nmereen.\n\n— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?\n\n— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy\nvastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette\ntaloudellisen asemamme.\n\n— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma,\nettä vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa\nvalita?\n\n— Aivan varma.\n\nVaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei\nloukkaantuneelta.\n\n— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella\ntavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne.\nMutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini\nkanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen,\nettä tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani\nei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne\ntoivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne\nitsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.\n\nOnnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei\nollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin\nminä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet\nonnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun\npuoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.\n\n— Eikö mikään?\n\nHänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että\njäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa\nilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat\ntapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi\nverhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut\nminut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.\n\nOlimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut\nveripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen\njo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat\npäivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan\nkauniin syysillan kevyestä viileydestä.\n\n— Asia on siis päätetty, Rakel?\n\nTämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana\nkasvoilleni.\n\n— On.\n\nHän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa,\nja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä\nhansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein\nheti laski käteni uudestaan irti.\n\nEmme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle\nkotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään.\nSydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei\nvoinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?\n\nMenin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle\nja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani.\nHän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme\nsilmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten\ntuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti,\nsyvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin\nhäntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa\nhänen käsivartensa ympäröivät minut.\n\n— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin\njokin peto?\n\nEivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti\ntuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin\nkääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä\npidättäen.\n\nÄkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin\ntohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi\npaikaltaan ensinkään liikahtanut.\n\n— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja\nilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.\n\nHän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun\nhansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa\ntuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren!\nvälähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla\nkiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin\navaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen\nhiljaista.\n\nSeuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria,\nkellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän\nlaski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä\nruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen\nminua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut\nikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs\nterälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi\npehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi\nikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin\nsille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —\n\nPukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen.\nMieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori\nDahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö?\nEi, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä\npitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän\nhän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen\ntapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien\nmuuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli\npian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi\naikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi\nmilloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.\n\nNäissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän\nhuoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa\nsilmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä\nistui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla\nhymyllä, että sydäntäni vihlaisi.\n\n— Oletko nukkunut hyvin, isä?\n\n‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat\nihmiset näkevät usein pahoja unia.\n\n— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?\n\n— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni\nsinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä\nkevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta\nnäytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin\nsuuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen\nreunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit\nsitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa\nalkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et\nsitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit\nyhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani\nääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin\nyletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme\nsinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan\nja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen\npystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin\nhautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin\nsiihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina\nvuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään\ntasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.\n\n— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot\nkauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut\nsotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —\n\nIsä silitteli hitaasti päätäni.\n\n— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se\nei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena\nkuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.\n\n— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?\n\n— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka\nsuhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että\nsinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen\nlähtenyt.\n\nKurkkuani kouristi.\n\n— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen\nvalinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.\n\n— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?\n\n— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.\n\n— Kuka hän sitten on, Rakel?\n\n— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen\nvaimokseen — —\n\n— Ja sinä lupasit!\n\n— Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?\n\n— Pidän hänestä? En! En!\n\n— Isä, minusta tuntui... minä luulin.\n\n— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit!\nKuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska\nseuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä\nsaatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän\nnousukas.\n\nIsä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän\nhengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä\nolivat turhat.\n\n— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!\n\nMinun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon\nja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia,\nen ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä,\nkuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina\nmaininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen\nkoonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu\nseikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei\ntuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi\nrehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi\ntätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla.\nOikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten\njoutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?\n\nNoin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi\npuhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin\ntuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää,\nhänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat\nviiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.\n\n‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.\n\nIstahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina\noli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti\npääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua\nkauan.\n\n— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin\nvanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka\nmeitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus\nnähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan\nomaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme\nkärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi,\nrakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on\nrahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua\nhyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan,\nettä tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin\nainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa,\nrakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei\nmies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin\nelämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen\njäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että\nolivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos\nomaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi\nvanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei\nkuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä,\njonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö,\nja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt\nneuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä\ntekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut\nyhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!\n\nOli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon,\nikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili\nminua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin\nkaksikymmenvuotias morsian ainakin.\n\nJuuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan,\nettä tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja\nPetter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.\n\nSeisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä\nja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman\nalakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä.\nKyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne\ntakaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli\nPetter kutsumaan minua.\n\nIsä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui\ntohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti\npaikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja\nhän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli\nluokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen\njalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka\nkosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin\n\"pedon merkki\", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut\nleimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli\nminua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat\njälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme\n\"onnen maljan.\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nKihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli\nlähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä\nkaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan\nkihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä\npienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä\nja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman\npienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden\nmentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri\nja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli\nsuuresti edistynyt.\n\nOli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut\nhirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen\nrakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut\nsen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa\nloistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista\nmielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi.\nAinoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani,\ntuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan\nonnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta\nlevottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.\n\nKoko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini,\nsillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa\nja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti,\nkun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä\npeloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden\naavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin\nhetken kuluttua uudelleen.\n\nTulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin\nupeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli\nloistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä\nollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut\nkehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? —\nJa tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli\nniin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin\ntyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone\ntoisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista\nnäistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko\ntämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä\ntuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten\npitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat\nharvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti\narvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet\ntätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä,\n_hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni\nsamettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi\nminun paeta salongista.\n\nYksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän\nvasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita.\nOikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis\nmarmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu\npeililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala\nmerelle.\n\nOli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin\nikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina\nsylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen\nmakuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen\nliinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä\nmaailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä\nonneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään\nerikoista ja vain katsella Anastasiaa.\n\nHän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja\nhän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani\nhuolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja\npalvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan\nnäin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan.\n\nAnastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu.\nHän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen\npitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja\nnosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka —\nhän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen\nsitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi\nsinne valkoinen taakka käsivarrellaan.\n\nKuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä,\nvapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota\nrakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja\nrikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa\nkorvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan\noli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada\nrakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen\ntulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta\nen tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko\nkihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä\nminä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä\nkohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan\nmahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen\nhyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän\nhyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin\nmuun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle\noli mieluisinta. Ovelle naputettiin.\n\n— Sisään.\n\nSievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta.\n\n— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne.\n\n— Tohtori? Onko hän täällä?\n\n— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa,\nmutta hän ei viipynyt ensinkään.\n\n— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.\n\nTyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin\nmarmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani\nsiinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä.\nUteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten\nkyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä.\nMillaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua\ntuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset?\nMitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat\nsilmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset\nolivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten\nnaisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen\nkyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —\n\nSinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön\ntakkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä\nja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin\nniin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin\ntäynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan\ntunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä\nyksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän\nkäsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi\nhän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin.\nRex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni\nlaskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla\nsilmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli\ntulossa.\n\nVanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka\nyö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan.\nTuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus.\nKatsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi\nhänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.\n\n— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!\n\n— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita\nPetteriä, Punahilkkani.\n\n— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua\nhuomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?\n\n— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti\nvanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna\nkaunis ja reipas.\n\n— Isä, minä en _voi_ mennä.\n\n— Hilkkaseni?\n\n— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua\ntuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun\nläheisyydessäsi.\n\n— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos\nniin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää\nyötä. — — —\n\nHiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin\nne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa;\nnäyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät\nhuonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja\nlitteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut\näänensä kuiskaukseksi.\n\nTik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran,\nlapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita\npitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi\nvieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja\npienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi\nkarkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen,\ntik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun\nLothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.\n\nRuusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat\nheikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen\nyli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä\nkytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa\nverta...\n\nHypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —\n\n‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?\n\n— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka\nolen sinut pettävä.\n\nKetkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut.\nHuoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu\nkatutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja\nnousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä?\nEi, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän\npoikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on\nkoittanut.\n\n\n\n\n14.\n\n\nTuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri\nkiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset\nkuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja\nvakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä\npeilissä.\n\n— Rakel, vieraat odottavat!\n\n— Odottakoot vielä hetkisen, täti.\n\nTäti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee\nhuoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti\nkorvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä\nvielä joitakin silmänräpäyksiä.\n\n— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!\n\n— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.\n\nTyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta?\nEikö mitään?\n\n‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran\nsaapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt\nme lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että\nmenisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.\n\n— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut\n\nTyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.\n\n— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne\npikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa,\nsaatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian\njälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas\nniin, kas niin.\n\nKymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten\nsalonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai\nainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki\ntuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä\nkatsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi,\npiirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja.\nMe astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja\nankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni\ntyönnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti.\nMinä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat\nliikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain\nkaukaista.\n\nHetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan\nmeitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se\non pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni\nja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan\npäätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa\non vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja\nlevottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa,\ntai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin\nkaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.\n\nTulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi\nkirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata\novi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu\npalaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa\nja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi\nsanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin\nulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin\näänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset\nkäsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan\nolevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa\nsitä.\n\nUusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat\novat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me\nastumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja\npysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan\npäältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn\nnojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen\nmorsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on\nkadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy\nyhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten\nponnistusten väsymys.\n\nOviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja\npolvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen,\njärkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto\nja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun\nympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että\nminun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.\n\n— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin,\nettä vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan\nminulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja\nhänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin\ntukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan\nja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän\nvetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään\nsiinä selin minuun.\n\n— Tuntuuko vetoa, Rakel?\n\n— Ei.\n\nVaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen.\nKoko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja\nistahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.\n\n— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään\ntoiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua...\n\nSanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan\noikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua.\n\nErikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet\njotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä\ntiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni,\nja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että\nhänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin,\nettä melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia\ntuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on\nkäynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee\nitsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen.\nSitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.\n\n— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut\ntarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo\nmyöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni.\n\nHänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä\nnousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa,\nmutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita\nyläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin\nvaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä\nja kantaa minut huoneeseeni.\n\n\n\n\n15.\n\n\nErik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja\nkaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa,\ntehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin\nitseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut\nyrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä\nne \"kolmekymmentä hopeapenninkiä\", joista olin myynyt itseni. Onnen\nhetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni\ninvaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa\nPetterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset\nsielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen\nilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa\nsäteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin\n\"entiseen, hyvään aikaan\".\n\nEn ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta\nanteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja\nmaksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti.\nTätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra\nhampaani yhteen.\n\nUusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja\nmuukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva\nErikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi.\nTiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua\njäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja\nminä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee,\nmutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan\nheille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin\nosa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he\nolivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti\npuetut vaimonsa ja tyttärensä.\n\nMieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa\nhuoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle\nmieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa.\nKuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin\naavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti\nolisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.\n\nKaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu\nmakuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa\nhuikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.\n\nHerbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni\nolivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita,\ntai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he\nsulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan!\nSe johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman\nvähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa,\nkun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin\nhuvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.\n\nOlimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja\nsyksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen.\nSisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois\nasunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää\nkiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän\nsuolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan\nvaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi\nvoinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat,\nkiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot,\nkuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne\nolivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman\nvanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä\npurin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni\nulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.\n\nTurvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani.\nMiehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan\nitse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä\nurheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa\nvauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin,\nniin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa\nnakertavimmankin ikävän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti,\nja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi\njuuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi\nhengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin\nliimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!\n\nTämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi\nniitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan\nseisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut\nmarmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan\nhitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että\nluulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni\nvieläkö se todellakin käy?\n\n— Tik-tak-tik-tak.\n\nSen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin\nvalkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa\nminusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin\nhyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.\n\nMinä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä\non suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo\nlakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni\nniistä pois.\n\nMutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat\nherättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on\nmyöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne\nmitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa\nuudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki\npusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan,\nen tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena,\nkoetan nukkua.\n\nMiten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa\nmaailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo\nehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat\npainaneet leimansa koko huoneeseen.\n\nHarmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut\nmielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan\nlähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä\nviettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin \"parempaa\ntietoani\" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen\nmatto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt\nkirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää\nsilmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.\n\nSe on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen\ntyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella\nvarmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat,\nkyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja\nsen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän\nnäköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka\nminä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää\nsen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten\nkoristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —\n\nSiniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin\nniin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä\nniiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja.\nNe tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut\nheti, kun vain katseeni osuu niihin.\n\nPahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva\nkahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani\nkahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista,\nvahingoniloista, ilkeää ivanaurua...\n\nMiksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä\nrukoilen, tule! _Tule_!\n\nMinun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja\npolttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan\njäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei.\n— Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu...\n\n— Tik-tak-tik-tak.\n\nVilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan\npendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni\ntulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-\n\nMikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli!\nMinun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja\nkimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli\nyhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää\nlehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat\ntupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen...\n\nEikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa\nnuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi\nhänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat\nliikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy\nintensiiviseen kuuntelemiseen.\n\nJoku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot\npeilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl\nKäytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten\non hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä\nhelpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.\n\nViereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin\nkirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.\n\n\n\n\n16.\n\n\nEräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän\nnäytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä.\nOlivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään\npäivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti\nnopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?\n\nTullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin\nodotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.\n\n— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.\n\n— Salli minun muuttaa pukua ensin.\n\n— Ole niin hyvä.\n\nPuolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui\nkirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi\npöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.\nHän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.\n\n— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.\n\n— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?\n\n— Sinua.\n\n— Minua?\n\n— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja\nkuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.\n\n— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko...\n\n— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee\nheti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on\nvallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä\npidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_\ntietää se.\n\n— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä\ntahdot tietää?\n\n— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?\n\n— Erik!\n\n— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä\nselville. Minä _tahdon_ sen tietää.\n\n— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa.\n\nTuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja\nvarmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä.\nHiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja\nalkoi hitaasti astua matolla.\n\n— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.\n\n— Epäilemättä.\n\n— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia.\nSinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.\n\nSydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik\ntarkoitti? Oliko siis hänkin — — —\n\n— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi\nsanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa\nmyöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion\ntiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain\nvarmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin\nluotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä\nja energiaa.\n\nOlin aivan kuin salaman iskemä.\n\n— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?\n\n— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!\n\n— Mitä sinä tarkotat?\n\n— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä\nmarconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään\nluonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta.\nSe on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.\n\n— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒\n\nPäätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina.\nOliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta\nvakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä\nkuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon?\nOliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä\nkauan?\n\n— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota\najatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.\n\n— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!\n\n— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin\nmonta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava\nolet.\n\n— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista.\n— Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he\nmolemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin\nlevoton tavatessaan minut portaissa?\n\n— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella\nsiitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.\n\n— En koskaan! En koskaan!\n\nErik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään\nranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä\nja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua,\npolttivat aina sieluun asti.\n\n— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa\ntahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_.\nHän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan\npikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin\nviiniä ja toi sen minulle.\n\n— Juo tämä.\n\nMinä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui\nsyliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.\n\n— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä\nyönä, jolloin matkustit pois.\n\n— Mitä se sinua liikuttaa?\n\n— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit\nkartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?\n\n— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.\n\n— Kopioimatta niitä?\n\n— Kopioimatta niitä.\n\n— Olitko sinä mieletön!\n\n— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua?\n\n— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme\novat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse\nne varastit.\n\n— Tietää kyllä.\n\n— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä\nhyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole\nvangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan\nkäsittämätöntä.\n\nErik siveli levottomana otsaansa.\n\n— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole\nilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti\nviipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen\ntäytyy olla!\n\n— Minkä — — — täytyy olla?—\n\n— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei\nsaattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.\n\nVastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta,\nettä minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi\nlattialle.\n\n— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka\nolet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä,\njoka myöskin sanot rakastavasi minua?\n\n— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi\nolet minulle, meille, niin tärkeä. —\n\n‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että...\nolin vakooja?\n\n— Siksi... Ja toisestakin syystä.\n\n— Mistä?\n\nErik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui\nhiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.\n\n— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.\n\nTahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni\nhyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin\ntukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta\nminä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja\nhypähdin seisomaan.\n\n— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri\nsiksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja\nalentavasta työstä.\n\n— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me\npyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan\nsellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin\nsanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi,\nolemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.\n\n— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään\nminut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.\n\n— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta,\nsiitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit\nSantahaminasta.\n\nMinä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä\nennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä\nvapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni\nkuin ennenkin.\n\n— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_\nJos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.\n\n— Sitä sinä et voi tarkoittaa!\n\n— Juuri sitä tarkoitan.\n\n— Mutta sinä olet luvannut.\n\n— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis,\nkun on isäsi onni kysymyksessä!\n\nEi mikään _oikeutettu_ uhraus!\n\nOikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain,\nmene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei\npenniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.\n\nMinä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin\nhuoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi\nse ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi.\nMikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi\nvuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät:\nSatimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!\n\nSatimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai\nmelkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan,\nnaittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua\nentistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —\n\nTurhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani\ntähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka\nhullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — —\n— hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä\norjatar että vakoojatar!\n\nKatkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain\nkouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat\nsilmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa.\n— Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja\njäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.\n\nPari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin\nmieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä\nääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo\nminuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten\ntavallisesti.\n\n— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?\n\n— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.\n\n— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.\n\n— Silloin minä jätän sinut.\n\nErik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon\nmieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin\npunaiset kuin tihkuisivat ne verta.\n\n— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista\naikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi.\n\nTunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat\nkäteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!\n\n— Millainen on ehtosi?\n\n— Mitä siitä, jos et kerran suostu.\n\n— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö\nvoisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne\nistumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta\nminun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan\npäähän suureen nojatuoliin.\n\n— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että\nhänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai\nmeitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana\novat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä\nyksin ja avuttomaksi.\n\nErik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa\nlattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee\nuudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan,\nniin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua\nkauan ja terävästi.\n\n— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se\nkuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on\nkaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut\nvallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin\nmahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on\nuhkaa. Minä nauran.\n\n— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja\npahoinpidellä minua. Sinun \"rakkautesi\" minuun on kummallista laatua,\nErik. — Ja minä nauran yhä.\n\n— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!\n\nHän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys\ntukahduttaa nauruni.\n\n— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia.\nMutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun\nsanojesi mukaan \"kummallista laatua\". — Sinun retkesi Santahaminaan\nei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt\nluulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia\nhenkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa\nmeitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä.\nJollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on\nsinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt\nvakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun\nolet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän\nluo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.\n\n— Paljonko, Rakel?\n\nMinä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, \"kolmekymmentä\nhopeapenninkinä\" uudelleen. —\n\n\n\n\n17.\n\n\nPari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin\ntanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely\ntapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin\njolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja\nparin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman\nja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani\nhäntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään\nvoittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni,\nmiten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi.\nMutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa\nympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta\npoikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.\n\nMutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo\npaholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin\nluulin.\n\nKun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni,\neikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin\nihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta\npeilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla.\nIhastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni,\njosta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en\nole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan.\nNiin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta\nkuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?\n\nHänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa\nollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka,\njospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä\ntuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut\ntanssiaisissa.\n\nOli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti\nautovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me\nlähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta\ntanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena\ntyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me\nsuorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää\nmeidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme\nme jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä.\n\nSininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan\nalle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista\nhöltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat\nja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti\npitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen\nkäsistään.\n\nEn ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän\nalkoi hengittää kiivaammin.\n\n— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne.\n\n— Rakel.\n\n— Todellako?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel\noli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin\nRakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin.\n\nMinä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini\neteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita\nylös pylvästöön pääoven eteen.\n\n— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.\n\nHän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.\n\n‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!\n\n‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.\n\n‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä\nolen huomenna työssäni.\n\n— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi\ntulla!\n\nOikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret\nkasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli\nvaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa\nvääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.\n\n— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello\nkolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä\nenää ensinkään.\n\n— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä\nodottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat\nmelkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä,\njotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — —\n‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja\nkatosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin\nvankilan ovi.\n\nHallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta\nloisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä,\njoka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi\nminut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin\nvaras. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä\npääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!\n\nEhdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä,\netteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä\nkuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin\nmakuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni.\nPieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi\nhimmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle\nrauhaa ‒ ‒ ‒\n\nRaskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi\nsiirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni\nreunalle. Hänen katseensa oli terävä.\n\n— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta\nolisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut?\n\n— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin\nväsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin.\n\nKuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta,\nisäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani!\n\nPirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut\najatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän\nkumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella\nkäsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän\nasti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan.\n\n— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla\non tärkeää työtä, ja eräs vieras. —\n\nMikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä\nkadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden\nteille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi\nkuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei\nepätoivoon, vaan suoraan helvettiin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa,\ntanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi\npienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton.\nAina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan\nkäänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin\nleikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton\nsähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin\nkummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan\ntoivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia\noli mutkallisempi kuin olin luullut.\n\nNäin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun\nensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla\nikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän\nrantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta\nkuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi\najatus. Kenties minä onnistuisin tänään.\n\nTiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi\nkello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki\nmitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin\nsattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon\nkellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta\nmatkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili\nmoottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia,\npieni laivakin läheni, mutta hitaammin.\n\nJuuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja\nkatkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin\nvielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan\npäistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti\nvoitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen\nkäyntiin.\n\nTaaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani\nensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja\npieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi?\n\nSamassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin.\nHuomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa,\ntuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti\nGrigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli\ntäynnä sotilaita.\n\nTyöskentelin ahkerasti koneitteni luona.\n\n— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani\nteidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti\nGrigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin\nseisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut.\n\n— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut\nhuutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten\nkanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat!\n\nLaivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni.\nOlin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla\ntarkastelemaan koneistoa.\n\n— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä\ntunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät\nveneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt\nlaivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun\noli tuskin parin metrin päässä laivasta.\n\n— Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa\nmiten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne\nolivat todellakin hyvin punaiset.\n\n— Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa\näänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa\nolevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun\ntäytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla.\n\n— Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei\nolisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta,\nmutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen\npaikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat\nniin hurjan näköisiä.\n\nEnnenkuin luutnantti ehti vastata, laski laiva laituriin, ja\nsinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti\nauttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle.\nAstuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi\nminua puistattaa. Täällähän oli K... ta pidetty vangittuna, ennenkuin\nhänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta...\nKuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme\nvielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle\nsähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja\niloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan\nvaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen\nedustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja\nkummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän\nkatseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen.\nPöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi.\n\n— Onko mitään tapahtunut?\n\n— Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä\nnäin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään.\n\n— Hyvä on, Ivan.\n\nLuutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi\nerään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi\nhäikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven\nkorvansa juureen. Ivan oli poistunut.\n\nLuutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti\nja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin\nsalamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta\nmahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla\npöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä\nhetkeksikin yksinäni huoneeseen!\n\nLuutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja\nkoetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan\nsen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin\nja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella.\nPidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin\nkuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.\n\nÄlkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte,\nniin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan\nlaatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan.\n\n— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin\nleikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen.\nSydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä _minä olin nähnyt\nsen_! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein\nsukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen\navaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen\npariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta\nIvankin oli mennyt ulos.\n\nVaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä\nlaatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi\ntavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun:\nSalamerkit selityksineen.\n\nTuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän\nääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta\nsaamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä\nolevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä.\nSitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin\nsellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin\nvarovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta\nläheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää\nniitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon\nkiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä\nluutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa\nlaatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan\nääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui\nhuoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia.\n\n— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen\ntaskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka\n»järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. —\nIvan, sinä hölmö, tänne!\n\n\"Hölmö\" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt\nhuviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti,\nmutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin\npaha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani.\n\n\n\n\n19.\n\n\nOnnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas\nyöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle\nnyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että\nvastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi\nminut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut\nvoinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen.\n\nKulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli\ntienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti\nomituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin,\nja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei,\nse ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni\nkujeilivat varmaankin.\n\nUpseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan.\nVeri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai\nuneksinko minä?\n\nMinä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka\nminä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää.\n\nEnsimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja,\nmieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että\nminä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli\nsyttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että\ntämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä\nsaarta.\n\nEhdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff\nkuului iloisella äänellä huudahtavan:\n\n— Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin\nsinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒\n‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne?\n\nKolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut\nsiihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni\nolisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni\netsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan\nunivormulakin peitossa.\n\n— Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin\nherrasväki on matkalla?\n\n— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille\nkahvia...\n\n— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä,\nmutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte,\nonhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa.\n\nRuhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en\nuskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua.\nArvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani?\nTunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä\nteillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut\nvartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan\ntarvitseisi odottaa kauvoja.\n\nRuhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia\nlauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli\nsuuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat,\nmutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita.\nRuhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen\nhymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä.\n\nMitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten\nollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin\nmoottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa\nhänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.\n\n— Rouva Dahlin!\n\n— Niin!\n\nRuhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki.\nEn tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä,\nmutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui\nliikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin\nkäsivarteen. — — —\n\nKun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen\nikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja\nhieroi käsiäni.\n\n— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut\nlevoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja\nsallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä\nolin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja\nvirkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!\n\n— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —\n\nAsemalleko? Veitkö todellakin rouva... Dahlin asemalle?\n\nLuutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas\nkäveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin,\nkauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.\n\nNyt, nyt oli koston hetki lyönyt...\n\nRuhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun.\nUmmistin silmäni ja makasin liikahtamatta... Tulkoon mitä tuli, turhaa\noli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin\nkun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.\n\n— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi,\njos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä\nsiinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden\ntiedän ymmärtävän koneita.\n\nTämä siis oli alku.\n\n— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut!\n— Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin\nkuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan\nkanssa.\n\n— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa,\n— sopertelin epätoivoissani.\n\n— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille\nmukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät\nsitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän\nirroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.\n\nNyt minä olin hukassa.\n\nRuhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti\npöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta\ntarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen\nnyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä\nodotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen\nhän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.\n\nKurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi.\nKylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi\nhituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään\nkidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten\narmelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?\n\nTahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti\nkadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka\nsokaisi silmäni.\n\nOlin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen\ntuskat...\n\nOvi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.\n\n— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että\nmiehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää.\nRakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina,\noletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko\nseurata meitä laivalle.\n\n— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan\nhänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni\nruhtinaan sanovan.\n\nMitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?\n\nNousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni\nylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En\nuskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.\n\nSyyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen\noli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat\njälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.\n\nVihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka\nolivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa\nolisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi\nmiksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta\nkaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja\ntuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —\n\nLaiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen\nrantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen,\nmutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti\nkutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin\nhänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen.\nNoustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi\nja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.\n\n\n\n\n20.\n\n\nMinä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua\npitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen.\nHän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain\npöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.\n\n— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..\n\n— Mitä sinä sanot!\n\n— Me olemme hukassa.\n\nErik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan\ntuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun.\nHänen sieraimensa värisevät.\n\n— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.\n\n— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — —\nSanat takertuvat kurkkuuni.\n\n— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan\ntuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.\n\n— Kunnes mitä? Kunnes mitä?\n\n— Kunnes tapasimme... ruhtinaan.\n\n— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa\nja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat\nvähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.\n\n— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta.\nTietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja\npisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään...\n\n— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä,\nmutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota\nainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.\n\n— Minä en lähde mihinkään.\n\n— Sinun täytyy, Rakel!\n\n— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.\n\n— Mitä sitten aijot tehdä?\n\n— Ei ainakaan kannata paeta.\n\n— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.\n\nHän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen\näänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön\nja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa\nsalkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.\n\n— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu\nluoti.\n\n— En.\n\nHän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini,\nmutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle\njalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.\n\nErik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin.\nVarmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi,\nhuoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven.\nSamassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei\npysähdy.\n\n— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous\nkestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan\nkuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa\nyksinäni.\n\nIstun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn\nenne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti\nsairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu.\nHuonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden\nleima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät\nkuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko\nhuoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva\nrokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti\nkatoavia elämäni viimeisiä hetkiä.\n\nNiin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä\nolisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet,\nainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää\nvälikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle\nankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin\nvoimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen,\nvastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus,\nyksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut.\nMinulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää,\nsillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen\nvanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on\nsuuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt\nkohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden\nkidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua\njo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi\nsopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään.\nElämäni minä katkaisen itse — — —\n\nPendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin\nontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri\nheilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle,\nettä minunkin hetkeni nyt ovat luetut?\n\nLoppu on siis todellakin tullut.\n\n\n\n\n21.\n\n\nMinä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat,\njoita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman\nkylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta,\nsen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta,\najattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi\nmakuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen\nkaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti\nsilmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.\n\nTuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni\nbrowningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä\npidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin.\nSen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän\nkyllä sen kysymyksen. Se kysyy: _Milloin?_\n\n— Kohta. Kohta. —\n\nPitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain\nuutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan\nennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle\nKuoleman-portit?\n\nKuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä _en voi_ kuolla. Tässä\nhuoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.\n\nAukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen\noven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi\nkääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne\nensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi\nitsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa\ntuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin\niljettävän eläimen.\n\nKuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta\nkabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne\neivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni\nkatsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja.\nTuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.\n\n— Anna anteeksi, isä... Hilkallesi.\n\n— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen\nikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa\nminut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani.\nMiksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla... Hämärä on\nlangennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita\nvasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita\nsadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —\n\nMyrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova\nvalitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni\njoutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä?\nhapuillessaan Kuoleman-porteilla?\n\nMutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä\nrauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen\nsolu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin\non parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava\ntäältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒\n\nMitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on\nnaputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt\ntulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa\npuseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa.\n\n— Kuka siellä?\n\n— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis\nunohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky\npyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia.\n\n— Onko siellä muitakin?\n\n— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire.\n\n— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä\nvastaan.\n\nLiisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas\nrevähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin,\nettä ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema\nja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää\nvastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku\nkiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni\nsysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää\nturvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en!\n\nSyttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas,\nmutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin.\nMinä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa\nryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen\nvoimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni\nhervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö\nhän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät\nkyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen,\nja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen.\n\n— Ruhtinas Darcheffsky?\n\n— Niin?\n\nEhkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään.\n\n— Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla\nsokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan,\nsäästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan\nvakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen\nelämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun\navioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä\nrukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle\nkymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi\nJumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule\ntyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —?\n\n— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. —\nKostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän\nnaimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen\nkipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka!\n\nVeri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä\nleimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö\nrakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — —\n\nRuhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. —\nKuinka sinä saatoit?\n\nKurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en\ntahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒\n\nHän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen\nsuuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut\nminulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, _sinä_\nvapaaehtoisesti! -- -- -- mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika\non täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat\npäällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka,\npian!\n\nMutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua,\npetturia -- -- --\n\nHilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on\ntapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin\nSantahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että\njoku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit\npannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt\nalle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei\nsittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle\nkuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että\ntohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä\nollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa.\nGrigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän\ntuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle\nlyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän\nrauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole\nenää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä.\nEi hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta\nhän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää\ntarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori\nDahlinkin tähden.\n\n— Entä... Erik?\n\n— Hän yritti paeta ja... ja... hänet...\n\nAmmuttiin?\n\nRuhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut\nseuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa\nvihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön.\nPalvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla\nkasvoillaan.\n\n— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta\nensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa\nhyvä.\n\nTyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen\njälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa\nsen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.\n\n— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta\nmyöhään kotiin! Hyvästi.\n\nRaskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi.\nPortaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa\nminut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu\nitse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret\nsilmälasit.\n\nAuto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon\nvielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä.\nSe tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa\nkuolema vierailee ‒ ‒ ‒\n\nMe kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat?\nPelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee\nvilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten,\njoskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä\npelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi\nkohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan\nitseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.\n\nMutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja\nsinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä\nkummittelevine varjoineen nielee meidät.\n\n\n\n"]