[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fznOhg4amXRSvfkVU3yJB-EeWqfq3qnDfS0bcVrVu76w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},3359,"Eno Vanja","Tšehov, Anton",1860,1904,"3359-t-ehov-anton-eno-vanja","3359__Tšehov_Anton__Eno_Vanja","Kuvaus maalaiselämästä neljässä näytöksessä","naytelma",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1897,1909,12933,80621,false,50214,[25,26,27,28],"Country life -- Russia -- Drama","Families -- Russia -- Drama","Russia -- Social life and customs -- Drama","Russian drama -- Translations into Finnish",[30,31,32],"Classics of Literature","Plays/Films/Dramas","Russian Literature","\"Eno Vanja: Kuvaus maalaiselämästä neljässä näytöksessä\" by Anton Pavlovich Chekhov is a play first published in 1897. When an elderly professor and his captivating young wife visit a rural estate, they disrupt the lives of those who maintain it. Vanya, who has managed the property for years, and Astrov, a local doctor, both fall under the wife's spell. Meanwhile, the professor's daughter Sonya harbors unrequited feelings. Crisis erupts when the professor announces plans to sell the estate—Vanya and Sonya's home. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Tarkiainen, Viljo",268,"Tšehovin nelinäytöksinen näytelmä sijoittuu venäläiselle maatilalle, jossa sivistyneistön elämäntapa kohtaa arkisen puutteen ja tyytymättömyyden. Teos tarkastelee hukattuja mahdollisuuksia, onnetonta rakkautta ja elämän tarkoituksen etsimistä professori Serebrjakovin tilalla.","Anton Tshevon 'Eno Vanja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3359.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENO VANJA\n\nKuvaus maalaiselämästä neljässä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nANTON TSHEHOV\n\n\nSuomentanut\n\nV. Tarkiainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nTOIMIVAT HENKILÖT:\n\n Serebrjakov, Aleksander Vladimirovitsh, entinen professori.\n Helena Andrejevna, hänen vaimonsa, 27 vuotta vanha.\n Sofia Aleksandrovna (Sonja), hänen tyttärensä ensimäisestä\n    avioliitosta.\n Voinitskaja, Maria Vasiljevna, salaneuvoksen leski, professorin\n    ensimäisen rouvan äiti.\n Voinitski, Ivan Petrovitsh, hänen poikansa.\n Avstrov, Mihail Lvovitsh, lääkäri.\n Telegin, Ilja Iljitsh, köyhtynyt tilanomistaja.\n Marina, vanha lapsenhoitajatar.\n Työmies.\n\nToiminta tapahtuu Serebrjakovin maatilalla.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nPuutarha. Näkyy osa rakennusta terasseineen. Puistokäytävällä vanhan\npoppelin juurella pöytä teekaluineen. Penkkejä ja tuoleja; eräällä\ntuolilla kitara. Vähän matkan päässä pöydästä keinu. — Kello käy\nkolmatta päivällä. Synkkä ilma.\n\nMARINA (pöhöttynyt, jäykkäliikkeinen vanha nainen, istuu teekeittiön\nääressä, kutoo sukkaa) ja ASTROV (kävelee edestakaisin vieressä).\n\nMARINA (Kaataa teetä lasiin). Ole hyvä.\n\nASTROV (Tarttuu vastahakoisesti lasiin). Ei oikein haluta.\n\nMARINA. Kenties ottaisit pienen viinaryypyn?\n\nASTROV. En. En juo viinaa joka päivä. Sitäpaitsi nyt on tukehduttavan\nkuuma (paussi). Marina, montako vuotta siitä on, kun me tutustuimme\ntoisiimme?\n\nMARINA (Miettien). Montako? Kunpa muistaisin... Sinä saavuit tänne,\nnäille seuduin... kuinka olikaan?... siihen aikaan, kun Veera Petrovna,\nSonjan äiti oli vielä elossa. Kävit meillä usein hänen luonaan parina\ntalvena... Siitä on nyt noin yksitoista vuotta (Miettien). Mutta voi\nolla jo enemmänkin...\n\nASTROV. Olenko minä paljon muuttunut niistä päivin?\n\nMARINA. Hyvin paljon. Siihen aikaan sinä olit nuori ja kaunis, mutta\nnyt olet vanhettunut. Ja kauneutesikin on jo mennyttä lisäksi — olet\nruvennut vähän ryypiskelemään.\n\nASTROV. Niin... Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä\nsyystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen\naina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla\npeläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun\nsinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se\nvanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista... Se on\nupottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät\nheidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen,\nhuomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön\nvälttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset\nhirveät viikset minulla on... Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri,\nMarina... Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot\novat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en\nmitään kaipaa, en ketään rakasta... Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee\nhänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.\n\nMARINA. Kenties tahdot syödä?\n\nASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin\nMalitskan kylään kulkutautia ehkäisemään... Siellä raivosi\ntuhkarokko... Tuvissa väkeä kylki kyljessä... Likaa, löyhkää, savua,\nvasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa... Sekä porsaita... Minä\npuuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni,\nja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään — tuotiin\nrautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni\nleikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa\nsaatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni,\nja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet...\nIstuin, suljin silmäni — kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka\ntulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille\nme nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten?\nMarina, tokkohan mainitsevat!\n\nMARINA. Ihmiset eivät mainitse, mutta Jumala mainitsee.\n\nASTROV. Kiitos siitä. Se oli hyvä sana.\n\n    (Voinitski saapuu).\n\nVOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää\nrypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan).\nJaa'ah... (Paussi). Jaa'ah...\n\nASTROV. Oletko nukkunut tarpeeksi?\n\nVOINITSKI. Olen... Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori\ntuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan... Minä en\nsaa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia\nhienoja herkkuja, juon viiniä... se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen\nei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä — ja\nlujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön\nja juon... Se ei ole oikein!\n\nMARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12,\nmutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä\nei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin\nkaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello\nkuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista\nkäydessä soipi kello... Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin\nherätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle... Uudet\ntavat! Uudet tavat!\n\nASTROV. Ja kauanko he aikovat vielä olla täällä?\n\nVOINITSKI (Viheltää). Sata vuotta. Professori on aikonut kokonaan\nmuuttaa tänne asumaan.\n\nMARINA. Nähkääs nytkin. Teekeittiö on jo ollut pari tuntia pöydällä, ja\nhe menivät kävelemään.\n\nVOINITSKI. He tulevat, he tulevat... Elä hermostu. (Kuuluu ääniä;\npuutarhan perältä, kävelyretkeltään palaten, saapuvat Serebrjakov,\nHelena Andrejevna, Sonja ja Telegin).\n\nSEREBRJAKOV. Ihanaa, ihanaa... Hurmaavat näköalat.\n\nTELEGIN. Erinomaiset, teidän ylhäisyytenne.\n\nSONJA. Lähdetään huomenna metsänhoitajan luokse. Suostuthan, isä?\n\nVOINITSKI. Teetä juomaan, hyvät herrat!\n\nSEREBRJAKOV. Ystäväni, tuokaa minulle tee työhuoneeseeni, olkaa hyvä!\nMinulla on tänään vielä vähän tekemistä.\n\nSONJA. Mutta varmaankin ihastuisit metsänhoitajan asuntoon...\n\n    (Helena Andrejevna, Serebrjakov ja Sonja menevät sisään;\n    Telegin tulee pöydän luokse ja istuutuu Marinan viereen).\n\nVOINITSKI. Nyt on tukahduttavan kuuma, mutta korkeasti oppinut\nprofessorimme kävelee paltto päällä, kalossit jalassa, sateenvarjo\nkainalossa ja hansikkaat kädessä.\n\nASTROV. Hän suojelee sillä tavoin terveyttään.\n\nVOINITSKI. Mutta miten ystävällinen on hänen rouvansa! Miten\nystävällinen! En ole ikinä nähnyt kauniimpaa naista.\n\nTELEGIN. Jos minä ratsastan kentällä, Marina Timofejevna, tai kävelen\nvarjoisassa puutarhassa, tai katselen tätä pöytää, niin tunnen\nsanomatonta riemua! Ilma on hurmaava, lintuset laulavat, me elämme\nkaikki rauhassa ja sovinnossa, — mitä meiltä vielä puuttuu? (Ottaen\nteelasin). Lämmin kiitos teille!\n\nVOINITSKI (Unelmoiden). Ne silmät... Ihmeellinen nainen!\n\nASTROV. Kerro jotakin, Ivan Petrovitsh.\n\nVOINITSKI (Välinpitämättömästi). Mitä sinulle kertoisin?\n\nASTROV. Eikö mitään uutta?\n\nVOINITSKI. Ei mitään. Kaikki ennallaan. Minä olen sama mies kuin ennen,\ntai jos suvaitset, olen tullut huonommaksi, ikäänkuin laiskistunut, en\ntee mitään, ainoastaan murisen niinkuin vanha koira. Äitini, se vanha\nkottarainen, loruaa yhä naisten emansipatsionista: toisella silmällään\nkatsoo hautaan, toisella etsii viisaista kirjoistaan uuden elämän\naamuruskoa.\n\nASTROV. Entä professori?\n\nVOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään\nyöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. \"Aivot jännityksessä, otsa\nrypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille\nkoskaan kunnian kukko laula.\" Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän\nsepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto\nprofessori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt\nrahjus... Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa\nmustasukkaisuudesta ja kateudesta... Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen\nvaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli\nhänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa,\nvaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti).\nAjatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä\nteini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin,\nsaa arvonimen \"hänen ylhäisyytensä\", pääsee senaattorin vävypojaksi\nj.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas\ntämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta\nluentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä.\nViisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista,\nnaturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän\nluennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo\naikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, —\nniin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa,\nmillainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle,\neikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se\nmerkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla.\nMutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!\n\nASTROV. No, sinä nähtävästi kadehdit häntä!\n\nVOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut\nnaismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja!\nHänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas\nkuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli\nenemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, — rakasti\nhäntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia\npuhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen\nanoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan\nsiitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä\nnainen — te näitte hänet vast'ikään — meni hänen kanssaan naimisiin,\nvaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa,\nvapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?\n\nASTROV. Onko hän uskollinen professorille?\n\nVOINITSKI. Valitettavasti kyllä.\n\nASTROV. Minkä tähden valitettavasti?\n\nVOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta\nloppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan\njärjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, — se on\nepämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä\ntunne, — se ei ole epämoraalista.\n\nTELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut.\nMutta suoraan sanoen... Se, joka pettää miehen tai naisen, se on\ntodella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!\n\nVOINITSKI (Suuttuen). Hillitse sanatulvasi, Vohveli!\n\nTBLKGIN. Suo anteeksi, Vanja. Vaimoni karkasi minulta seuraavana\npäivänä häiden jälkeen rakastettunsa kanssa epämiellyttävän ulkomuotoni\nvuoksi. Sen koommin en ole koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiani.\nSiitä päivästä lähtien olen häntä rakastanut ja ollut hänelle\nuskollinen, auttanut häntä, minkä olen voinut, ja kuluttanut omaisuuteni\nniiden lasten kasvatukseen, jotka hän sai rakastettunsa kanssa. Onni\nminulta riistettiin, mutta ylpeys minulle jäi. Ja hän? Nuoruus on\nmennyttä, kauneus luonnonlakien mukaan lakastunut, rakastettu\nkuollut... Mitä hänelle jäi jälelle?\n\n    (Sonja ja Helena Andrejevna tulevat; vähän myöhemmin tulee Maria\n    Vasiljevna kirja kädessä; hän istuutuu lukemaan; hänelle tarjotaan\n    teetä ja hän juo sen katsomatta muihin).\n\nSONJA (Kiireesti, hoitajattarelle). Sinne tuli talonpoikia, Marinushka.\nMene kysymään, mitä heillä on asiaa, kyllä minä itse kaadan... (Kaataa\nteetä).\n\n    (Hoitajatar menee. Helena Andrejevna ottaa kuppinsa ja juo,\n    istuen keinussa).\n\nASTROV (Helena Andrejevnalle). Tulin katsomaan miestänne. Kirjoititte\nhänen olevan hyvin sairaana, reumatismia ja vielä jotakin muuta, mutta\nhän näyttää aivan terveeltä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Eilisiltana hän oli pahalla tuulella, valitti\njalkojaan säilöstelevän, mutta tänään ei ole mitään — —\n\nASTROV. Mutta minä tärisin rattailla kolmekymmentä virstaa, niin että\npääni oli mennä murskaksi. Mutta jos kaikki on hyvin, niin eihän se ole\nensi kertaa. Senvuoksi jään teille huomiseen asti ja nukun sensijaan\nkyllikseni.\n\nSONJA. Sepä hauskaa. Te olette niin harvoin meillä yötä. Ette kai ole\nvielä syönyt päivällistä?\n\nASTROV. En ole syönyt.\n\nSONJA. No sepä sopii mainiosti, siis jäätte päivälliselle. Me syömme\nnyt kello kuudelta (Juo). Tee on jäähtynyt!\n\nTELEGIN. Teekeittiö on alkanut huomattavasti jäähtyä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Vähät siitä, Ivan Ivanitsh, me juomme kylmänäkin.\n\nTELEGIN. Anteeksi... Nimeni ei ole Ivan Ivanitsh, vaan Ilja Iljitsh...\nIlja Iljitsh Telegin eli Vohveli, niinkuin muutamat minua kutsuvat\nrokonarpisten kasvojeni vuoksi. Minä olin aikoinani Sonjan kummina, ja\nhänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, tuntee minut hyvin. Minä asun\nnyt teidän naapurinanne, tällä tilalla... Jos sallitte minun\nhuomauttaa, niin minä tavallaan syön joka päivä teidän pöydässänne.\n\nSONJA. Ilja Iljitsh on apulaisemme, oikea kätemme (Hellästi). Antakaa,\nkummi, niin kaadan teille lisää teetä.\n\nMARIA VASILJEVNA. Ah!\n\nSONJA. Mikä on, teillä mummo kulta?\n\nMARIA VASILJEVNA. Unohdin sanoa Aleksanderille... muistini on jo tulla\nhuon... että sain tänään kirjeen Paul Aleksejevitshilta Harkovista...\nHän lähetti uuden kirjasensa...\n\nASTROV. Onko se hauska?\n\nMARIA VASILJEVNA. Hauska kyllä, vaan niin kummallinen. Hän kumoaa sen,\nmitä seitsemän vuotta sitten itse puolusti. Se on kauheata!\n\nVOINITSKI. Ei ollenkaan kauheata. Ottakaa teetä, maman.\n\nMARIA VASILJEVNA. Mutta minä tahdon puhua!\n\nVOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja\nkirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.\n\nMARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä\npuhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin\npaljon, etten ollenkaan tunne sinua... Sinä olit ennen lujan\nvakaumuksen mies, kirkas personallisuus...\n\nVOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään\nvalaissut... (Paussi). Olin kirkas personallisuus... Myrkyllisempää\nkokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime\nvuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni\ntuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, — ja\nluulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin,\nsillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi\nsen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä\nvanhuus minulta nyt kieltää!\n\nSONJA. Ikävää, eno Vanja!\n\nMARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä\nvakaumuksiasi jostakin... Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä\nitse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään,\nne ovat vain kuollut kirjain... Tekoja olisi tarvittu.\n\nVOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi\nikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.\n\nMARIA VASILJEVNA. Mitä tarkoitat tuolla puheellasi?\n\nSONJA (Rukoilevasti). Mummo kulta! Eno Vanja! Rukoilen teitä!\n\nVOINITSKI. Minä vaikenen. Vaikenen ja pyydän anteeksi.\n\n    (Paussi).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mutta tänään on hyvä ilma... Ei ole kuuma.\n\n    (Paussi).\n\nVOINITSKI. Tämmöisellä säällä olisi hyvä mennä vaikka hirteen...\n\n    (Telegin näppäilee kitaraa. Marina kuljeskelee\n    kartanolla ja huutaa kanoja).\n\nMARINA. Tipu, tipu, tipu...\n\nSONJA. Marina kulta, mitä asiaa oli talonpojilla?\n\nMARINA. Entisillä asioillaan ne kulkivat, halusivat puhua jättömaasta.\nTipu, tipu, tipu...\n\nSONJA. Mikä siellä nyt?\n\nMARINA. Kirjava kana on kadonnut poikasineen... Kunhan eivät vain\nvarikset olisi vieneet... (Menee).\n\n    (Telegin soittaa polkkaa; kaikki kuuntelevat ääneti;\n    työmies tulee).\n\nTYÖMIES. Onko herra tohtori täällä? (Astroville). Teitä tultiin\nhakemaan, Mihail Ivanovitsh, olkaa niin hyvä.\n\nASTROV. Mistä?\n\nTYÖMIES. Tehtaalta.\n\nASTROV (Äkäisesti). Kiitoksia paljon. Ei auta, täytyy lähteä... (Hakee\nsilmin lakkiansa). Harmillista, hitto vieköön...\n\nSONJA. Ikävää todellakin... Tulkaa sitten tehtaalta takaisin\npäivällisille...\n\nASTROV. En tule, ja muutenkin on myöhä. Missä minä... Mihin minä...\n(Työmiehelle). Kas niin, hyvä mies, käyppäs hakemassa minulle pieni\nryyppy viinaa, yksin tein (Työmies menee). Missä minä... Mihinkä\nminä... (Löytää lakkinsa). Ostrov kertoo eräässä runossaan miehestä,\njolla oli suuret viikset ja pienet hengenlahjat... Se olen minä. Jääkää\nhyvästi, hyvät herrat... (Helena Andrejevnalle). Jos milloin\npistäydytte meillä päin, niin ottakaa Sofia Aleksandrovna mukaan, olen\nsiitä sydämestäni iloinen. Minulla on pieni maatila, kaikkiaan\nkolmisenkymmentä desjatinaa, mutta mallikelpoinen puutarha ja\ntaimitarha, jollaista saatte hakea tuhannen virstan päästä. Tilukseni\nrinnassa on kruunun metsäpalsta... Metsänvartija on vanha mies,\nsairastelee alinomaa, niin että minä oikeastaan hoidan kaikki hänen\ntehtävänsä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minulle on jo kerrottu, että te pidätte paljon\nmetsistä. Tietysti niistä voi olla suurta hyötyä, mutta eikö se\nhäiritse teidän oikeata kutsumustanne? Tehän olette lääkäri.\n\nASTROV. Jumala yksin tietää, mikä on oikea kutsumuksemme.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ja onko metsänhoito hauskaa?\n\nASTROV. Kyllä se on hauskaa työtä.\n\nVOINITSKI (Ivallisesti). Hyvinkin hauskaa!\n\nHELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä\npäättäen... noin 36-37 vuotta... eikä se varmaankaan ole niin hauskaa\nkuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.\n\nSONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka\nvuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin.\nHän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte\nhänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo,\nettä metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään\nkauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät\nankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata,\nkulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on\nihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista,\nnotkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä\nsulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei\nole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.\n\nVOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!... Kaikki tuo on kaunista, mutta ei\nvakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä\nedelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.\n\nASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja\nkivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan\nmiksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista,\nmiljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään\nautioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat\nmaisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen\nvertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta\nlämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön\nraakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja\nhävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja\nluomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta\ntähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät\nvähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto\nturmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi.\n(Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä\nsinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja... ja, kenties se onkin\ntyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut\nhaaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen\nistuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on\njossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen\nvuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani\nhiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se\nviheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja\nminä... (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella\nryypyn viinaa). Mutta... (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on\nloppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!\n\n    (Lähtee kartanoon päin).\n\nSONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä\nkäymään?\n\nASTROV. En tiedä...\n\nSONJA. Vastako kuukauden perästä taas?...\n\n    (Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja\n    Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski\n    menevät terassille).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin\nmahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa\npuheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte\nAleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!\n\nVOINITSKI. Mutta jollen siedä häntä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen\nkuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.\n\nVOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä... Kuinka\nikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki\nhaukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on\nvanha mies! Tämä osanotto — oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko,\nmitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä,\neikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te\nhaaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei\npuhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen —, kiitos teille siitä! Miksi\nette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne?\nSenvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa — että teitä kaikkia riivaa\nhävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette\ntoisianne...\n\nVOINITSKI. En pidä teidän filosofiastanne.\n\n    (Paussi).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot.\nIntressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut\nhäneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä\nollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole\nkertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole\nollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti\nminä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me\nmolemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää\nkatsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.\n\nVOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te\nolette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän\nmenestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa\nminun vain katsella teitä, kuulla ääntänne...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Hiljempaa. Voivat kuulla teidän puheenne!\n\n    (Menevät huoneeseen).\n\nVOINITSKI (Mennen Helenan jäljestä). Sallikaa minun puhua teille\nrakkaudestani, älkää ajako minua pois, siinä yksin on minun suurin\nonneni...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Te kiusaatte minua...\n\n    (Molemmat menevät sisään).\n\n    (Telegin näppäilee kieliä ja soittaa polkkaa; Maria Vasiljevna\n    tekee kirjasen laitaan joitakin muistiinpanoja).\n\n_Esirippu alas_.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nRuokasali Serebrjakovin talossa. — Yö. — Puutarhasta kuuluu vartijan\nkoputus.\n\nSEREBRJAKOV (istuu nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä ja torkkuu) ja\nHELENA ANDREJEVNA (istuu hänen vieressään ja myöskin torkkuu).\n\nSEREBRJAKOV (Havahduttuaan). Kuka täällä? Sinäkö, Sonja?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minähän tässä.\n\nSEREBRJAKOV. Sinä, Leenaseni... Kipu käy sietämättömäksi!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Sinulta putosi peite lattialle (Käärii hänen\njalkojaan). Minä panen ikkunan kiinni, Aleksander.\n\nSEREBRJAKOV. Älä pane, täällä on niin tukehduttava... Nukahdin äsken ja\nnäin semmoista unta, että vasen jalkani ei ollutkaan omani. Heräsin\nkovaan pakotukseen. Ei, se ei ole tavallista kolotusta, pikemmin\nreumatismia. Paljonko nyt on kello?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Kaksikymmentä minuuttia yli 12.\n\n    (Paussi).\n\nSEREBRJAKOV. Hae minulle aamulla kirjastosta Batjushkovin runot.\nLuulen, että ne on meillä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä?\n\nSEREBRJAKOV. Hae aamulla Batjushkovin runot. Muistaakseni meillä oli\nne. Mutta miksi minun on niin vaikea hengittää?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Olet väsynyt. Valvot jo toista yötä.\n\nSEREBRJAKOV. Kerrotaan, että Turgenjev jalankolotuksesta sai\nrintataudin. Pelkään, että kunhan minulla vain ei olisi sitä. Kirottu,\ninhoittava vanhuus. Kun pääsisi siitä pirusta. Vanhaksi tultuani kävin\nminä itselleni inhoittavaksi. Ja teistä kaikistakin on varmaan\nvastenmielistä katsoa minuun.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Sinä puhut vanhuudestasi semmoisella sävyllä,\nikäänkuin me olisimme kaikki siihen syypäät, että sinä olet vanha.\n\nSEREBRJAKOV. Sinulle etenkin olen vastenmielinen.\n\n    (Helena Andrejevna nousee paikaltaan ja istuutuu\n    kauemmaksi hänestä).\n\nSEREBRJAKOV. Tietysti olet oikeassa. Enhän minä ole niin tyhmä, etten\nymmärtäisi. Sinä olet nuori, terve, kaunis ja elämänhaluinen, mutta\nminä olen vanha, melkein kuin kuollut. Mitäpä siitä? Enkö sitä\nymmärtäisi? Ja tyhmää se onkin, että minä vielä elän. Mutta\nodottakaahan vähän, pian minusta pääsette. Ei minun enää kauan tarvinne\nkitua.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minä menehdyn... Jumalan nimessä vaikene.\n\nSEREBRJAKOV. Näyttää siltä, että minun tähteni ovat kaikki väsähtyneitä\nja ikävissään, turmelevat nuoruutensa, mutta minä yksin nautin elämästä\nja olen tyytyväinen. No, niinpä niinkin!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ole vaiti! Sinä kiusaat minut kuoliaaksi!\n\nSEREBRJAKOV. Minä olen kiusannut kaikkia. Tietysti.\n\nHELENA ANDREJEVNA (Läpi kyynelien). Sietämätöntä! Mutta sano, mitä sinä\noikeastaan tahdot?\n\nSEREBRJAKOV. En mitään.\n\nHELENA ANDREJEVNA. No, vaikene sitten. Minä pyydän.\n\nSEREBRJAKOV. Kummallista, jos Ivan Petrovitsh alkaa pulma, tahi tuo\nvanha hupsu, Marja Vasiljevna, — niin se ei tee mitään, kaikki\nkuuntelevat; mutta niin pian kuin minä sanon sanankaan, heti kaikki\nkäyvät onnettomiksi. Minun äänenikin on vastenmielinen. No, olkoon\nniin, että minä olen vastenmielinen, itsekäs, despootti, — mutta eikö\nminulle sitten vanhuuskaan myönnä minkäänlaista oikeutta\nitsekkäisyyteen? Enkö ole sitä ansainnut? Pyydän kysyä, eikö minulla\nole oikeutta nauttia rauhallista vanhuutta, saada ihmisten\nhuomaavaisuutta osakseni?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ei kukaan kiellä sinulta oikeuksiasi (Tuuli\nryskyttää ikkunata). On alkanut tuulla, minä suljen ikkunan. (Sulkee).\nKohta tulee sade. Ei kukaan vastusta sinun oikeuksiasi.\n\n    (Paussi; vartija kolkuttaa puutarhassa ja laulelee).\n\nSEREBRJAKOV. Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan\ntyöhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa — ja\nyht'äkkiä ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä\ntyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja... Minä tahdon elää, minä\nrakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta\ntäällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata\najatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa... En voi! En\njaksa! Eikä minulle sittenkään tahdota antaa anteeksi vanhuuttani!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Odota, ole kärsivällinen: viiden-kuuden vuoden\nperästä olen minäkin vanha.\n\n    (Sonja tulee).\n\nSONJA. Isä, itse sinä käskit hakemaan tohtori Astrovia, mutta kun hän\nsaapui, niin sinä kieltäydyit ottamasta häntä vastaan. Se ei ole\nhienotunteista. Aivan turhanpäiten vaivasitte tuota miestä...\n\nSEREBRJAKOV. Mihin se sitten kelpaa tuo sinun Astrovisi? Hän ymmärtää\nyhtä paljon lääketiedettä kuin minä tähtitiedettä.\n\nSONJA. Eihän jalkasi kolotusta parantamaan voi kutsua tänne koko\nlääkeopillista tiedekuntaa.\n\nSEREBRJAKOV. Tuon tyhmeliinin kanssa en viitsi edes ruveta\nkeskustelemaan.\n\nSONJA. Kuten suvaitset (Istuutuu). Minulle se on samantekevää.\n\nSEREBRJAKOV. Paljonko nyt on kello?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Yli kaksitoista.\n\nSEREBRJAKOV. Tukehduttavaa... Anna minulle pöydältä tippoja!\n\nSONJA. Heti.\n\n    (Antaa tippoja).\n\nSEREBRJAKOV (Äreästi). Ah, ei niitä! Eihän tässä enää voi pyytää\nmitään!\n\nSONJA. Ole hyvä, älä oikuttele. Joitakuita se kenties huvittaakin,\nmutta minä pyytäisin siitä päästä. En pidä siitä. Eikä minulla ole\naikaa, minun on noustava aamulla aikaiseen ja mentävä heinälle.\n\n    (Voinitski tulee yönuttu päällä ja kynttilä kädessä).\n\nVOINITSKI. Ulkona nousee ukkonen (Salama leimahtaa). Kas kuinka se\nvälähti! Helene ja Sonja, menkää makaamaan, minä tulin vuorostani\nvalvomaan.\n\nSEREBRJAKOV (Säikähtäen). Ei, ei! Älkää jättäkö minua hänen kanssaan!\nEi. Hän piinaa minua puheillaan!\n\nVOINITSKI. Mutta pitäähän heidän saada levähtää. He valvovat jo toista\nyötä.\n\nSEREBRJAKOV. No menkööt sitten nukkumaan, mutta mene sinäkin pois.\nKiitos. Rukoilen sinua. Entisen ystävyytemme nimessä, älä vastustele.\nPerästä päin sitten puhelemme.\n\nVOINITSKI (Naurahtaen). Entisen ystävyytemme... Entisen.\n\nSONJA. Ole vaiti, eno Vanja.\n\nSEREBRJAKOV (Vaimolleen). Kultaseni, elä jätä minua hänen kanssaan! Hän\nväsyttää minut puheillaan.\n\nVOINITSKI. Tämä alkaa käydä naurettavaksi.\n\n    (Marina tulee kynttilä kädessä).\n\nSONJA. Olisit voinut ruveta nukkumaan, Marina hyvä. On jo myöhä.\n\nMARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi\nvielä maata meneminen.\n\nSEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin\nolen ylen onnellinen.\n\nMARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra?\nOletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti\nsäilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan.\nVera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta,\nhän suri itsensä kuoliaaksi... Paljon hän teitä rakasti... (Paussi).\nVanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei\nkukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen,\nrakas herra... Lähtekäämme, sydänkäpyseni... Minä juotan lehmusteetä,\nlämmitän jalkojanne... Rukoilen Jumalaa puolestanne...\n\nSEREBRJAKOV (Liikutettuna). Lähtekäämme, Marina.\n\nMARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee!\n(Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan\nihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki... Sinä, Sonja, olit\nsiihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön... Käykää, käykää, herrani...\n\n    (Serebrjakov, Sonja ja Marina menevät).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Olen häneen aivan väsynyt. Töin tuskin pysyn\npystyssä.\n\nVOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole\nsaanut unta.\n\nHELENA ANDRRJEVNA. Huonosti ovat asiat tässä talossa. Äitinne vihaa\nkaikkia, paitsi broshyyrejänsä ja professoria; professori on ärtyinen,\nei luota minuun ja pelkää teitä; Sonja on vihoissaan isällensä ja\nvihoissaan minulle eikä ole virkkanut minulle sanaakaan kahteen\nviikkoon; te vihaatte miestäni ja julkisesti halveksitte äitiänne; minä\nolen kiihtynyt ja olen yrittänyt itkeä tänään noin parikymmentä\nkertaa... Huonosti ovat asiat tässä talossa.\n\nVOINITSKI. Jättäkäämme filosofia!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Te, Ivan Petrovitsh, olette sivistynyt ja viisas\nmies ja teidän pitäisi mielestäni ymmärtää, etteivät maailmaa saa\nhävitetyksi rosvot eivätkä tulipalot, vaan viha ja eripuraisuus ja\nkaikki nuo pikkumaiset juorut... Teidän ei pitäisi murista, vaan\nsovittaa kaikki.\n\nVOINITSKI. Saattakaa minut ensin sovintoon itseni kanssa! Rakas\nHelena...\n\n    (Kumartuu suutelemaan hänen kättänsä).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Jättäkää minut! (Vetää pois kätensä). Menkää pois!\n\nVOINITSKI. Pian on sade ohitse ja kaikki luonnossa virkistyy ja\nhengittää keveästi. Ainoastaan minua ei ukkossää virkistä. Yöt päivät\nkuristaa minua painajaisen tavoin se ajatus, että elämäni on\nperuuttamattomasti mennyttä. Entisyyttä ei minulla ole, se on tyhmästi\ntuhlattu turhuuteen, ja nykyisyys kauhistaa järjettömyydellään. Ottakaa\nelämäni ja ottakaa rakkauteni: mihin ne panisin, mitä niillä tekisin?\nTunteeni häipyy turhaan, niinkuin auringonsäde, joka on hautaan\neksynyt, ja koko elämäni menee hukkaan.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Kun puhutte minulle rakkaudestanne, niin minä\nikäänkuin typerryn, enkä tiedä, mitä sanoa. Antakaa anteeksi, en osaa\nsanoa teille mitään. (Aikoo mennä). Hyvää yötä.\n\nVOINITSKI (Sulkien häneltä tien). Jospa tietäisitte, miten minä kärsin\najatellessani, että tässä talossa minun rinnallani kuluu turhaan\ntoisenkin elämä — teidän! Mitä odotatte? Mikä kirottu filosofia estää\nteitä? Ymmärtäkää toki, ymmärtäkää...\n\nHELENA ANDREJEVNA (Katsoo häneen terävästi). Ivan Petrovitsh, te olette\njuovuksissa!\n\nVOINITSKI. Kenties, kenties...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Missä on lääkäri?\n\nVOINITSKI. Hän on tuolla... minun luonani yötä. Kenties, kenties...\nKaikkihan on mahdollista.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tänäänkö joitte? Miksi teitte niin?\n\nVOIXITSKI. Tuntuuhan se edes elämältä... Älkää häiritkö minua, Helena!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut\nniin paljon... Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.\n\nVOINITSKI (Kumartuen hänen kättänsä suutelemaan). Armaani, ihanaiseni!\n\nHELENA ANDREJEVNA (Suuttuneena). Jättäkää minut. Tämähän on\ninhoittavaa.\n\n    (Menee).\n\nVOINITSKI (Yksin). Hän meni... (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin\nhänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37\nvuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se\nmahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni... Niin... Nyt olisi\nukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä,\nmutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: \"elä pelkää,\nminä olen luonasi\". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä\nhymyilen... mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni...\nMiksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa,\nveltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta —\nkaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen\npettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa\nleininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja\npusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten\npahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse\nsyöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää\nhänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja\nhengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti\nminusta nerokkaalta... Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan\neronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen\njälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän\non nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt... huomaan, — tyhmästi\npettynyt...\n\n    (Astrov tulee yönuttu päällä, ilman liivejä ja kaulaliinaa,\n    hän on hutikassa; hänen perästään Telegin kitara kädessä).\n\nASTROV. Soita!\n\nTELEGIN. Kaikki nukkuvat!\n\nASTROV. Soita.\n\n    (Telegin näppäilee hiljaa).\n\nASTROV (Voinitskille). Oletko yksin täällä? Eikö ole naisia? (Kädet\npuuskassa, hyräilee). \"Tanssi tupa, tanssi liesi, ei saa unta\ntalonmiesi\"... Mutta minut herätti ukkonen. Satoi aika lailla. Paljonko\nnyt on kello?\n\nVOINITSKI. Piru sen tietää.\n\nASTROV. Olin kuulevinani Helena Andrejevnan äänen.\n\nVOINITSKI. Hän oli äsken täällä.\n\nASTROV. Uhkea nainen (Katselee lääkepulloja pöydällä). Lääkkeitä. Mitä\nkaikkia reseptejä siinä onkaan! Harkovista, Moskovasta, Tulasta...\nKaikki kaupungit on hänen jalansärkynsä saanut liikkeelle. Onko hän\nsairas, vai tekeytyykö hän?\n\nVOINITSKI. Sairas.\n\n    (Paussi).\n\nASTROV. Miksi olet tänään niin surullinen? Säälittääkö professori, vai\nkuinka?\n\nVOINITSKI. Jätä minut rauhaan.\n\nATSROV. Ahaa, taidatpa olla kiintynyt professorin rouvaan?\n\nVOINITSKI. Hän on ystäväni.\n\nASTROV. Joko nyt?\n\nVOINITSKI. Mitä tarkoittaa tuo \"joko nyt\"?\n\nASTROV. Nainen voi olla miehen ystävä ainoastaan seuraavassa\njärjestyksessä: alussa läheinen tuttava, sitten rakastajatar, ja vasta\nsitten ystävä.\n\nVOINITSKI. Tyhjänpäiväistä viisastelua.\n\nASTROV. Kuinka? Niin... minun täytyy tunnustaa, että alan käydä\nhöperöksi. Näetkös, olen juovuksissakin. Tavallisesti otan noin kerran\nkuukaudessa aika hutikan. Viinapäissäni olen röyhkeä ja äärimäisyyteen\nsaakka hävytön. Minusta on silloin kaikki tyyni yhdentekevää! Käyn\nkäsiksi vaikeimpiinkin leikkauksiin ja suoritan ne erinomaisesti; luon\nmielessäni mitä suurenmoisimpia tulevaisuudenkuvia; enkä silloin enää\npidä itseäni narrina, vaan uskon, että voin tuottaa ihmiskunnalle\nsuunnatonta... kerrassaan arvaamatonta hyötyä! Ja silloin minulla on\noma filosofinen järjestelmäni, ja te kaikki, hyvät veljet, näytätte\nminusta tuommoisilta pienen pieniltä koppakuoriaisilta... mikroobeilta\n(Teleginille). Soita, Vohveli!\n\nTELEGIN. Tekisin sen sinulle kaikesta sydämestäni, rakas ystävä, mutta\nymmärräthän, — talossa kaikki nukkuvat.\n\nASTROV. Soita!\n\n    (Telegin näppäilee hiljaa).\n\nASTROV. Pitäisipä maistaa, että pohja paistaa, Lähtekäämme, luulen että\nmeille jäi vielä konjakkia. Ja kun päivä valkenee, niin lähdetään\nmeille. Sopiiko se? Minulla on välskäri, joka ei koskaan sano\n\"lähdetään\", vaan \"lähretään\". Kauhea konna. Sopiiko se? (Huomaten\nSonjan tulevan). Suokaa anteeksi, minulla ei ole mitään kaulassa.\n\n    (Menee kiireesti; Telegin hänen perässään).\n\nSONJA. Mutta sinä, eno Vanja, olet taas juonut itsesi humalaan tohtorin\nkanssa. Teistä on tullut parhaat ystävät ja juomaveikot. No, hän on\naina ollut semmoinen, mutta mistä syystä sinä? Sinun iällesi se ei\nlainkaan sovi.\n\nVOINITSKI. Ei siinä ikää kysytä. Kun ei ole todellista elämää, niin\neletään kangastuksien varassa. Onhan se tyhjää parempi sekin.\n\nSONJA. Heinä on meillä kaikki tyyni niitettynä, joka päivä sataa,\nkaikki mätänee, mutta sinä vain kangastuksia mielessäsi haudot. Olet\nkokonaan laiminlyönyt isännyytesi... Minä raadan yksin, olen\nponnistellut ihan uuvuksiin... (Säikähtäen). Eno, sinulla on silmissä\nkyyneleitä!\n\nVOINITSKI. Mitä kyyneleitä? Ei kerrassaan mitään... loruja... Sinä\nkatsoit äsken minuun, niinkuin äitivainajasi. Armaani... (Suutelee\nkiihkeästi hänen käsiänsä ja kasvojansa). Siskoni... rakas siskoni...\nmissä hän on nyt? Jospa hän _tietäisi!_ Ah, jospa hän _tietäisi!_\n\nSONJA. Mitä, eno? Mitä tietäisi?\n\nVOINITSKI. Raskasta, ikävää... Ei mitään... Sitten myöhemmin... Ei\nmitään... Minä lähden...\n\n    (Menee).\n\nSONJA (Koputtaa ovelle). Mihail Lvovitsh! Ette kai vielä nuku? Tulkaa\ntänne hetkiseksi!\n\nASTROV (Oven takaa). Heti kohta! (Vähän myöhemmin tulee ulos: liivit\npäällä ja kaulus kaulassa). Mitä käskette?\n\nSONJA. Juokaa itse, joll'ei luontonne ole sitä vastaan, mutta rukoilen,\nälkää antako enon juoda. Se on hänelle vaarallista.\n\nASTROV. Hyvä. Emmehän me enää juo. (Paussi). Minä lähden heti kotiini.\nSe on luja päätökseni. Sill'aikaa kun hevosia valjastetaan, valkenee\npäivä.\n\nSONJA. Tulee sade. Odottakaa aamuun.\n\nASTROV. Ukkonen menee ohitse, ainoastaan pilvenreuna hipaisee tätä\nseutua. Minä lähden. Ja pyydän, älkää enää kutsuko minua isänne luokse.\nMinä sanon, että hänessä on leini, mutta hän väittää, että se on\nreumatismia; minä pyydän häntä pysymään vuoteessa, mutta hän istuu.\nEikä hän tänään laisinkaan ryhtynyt puheisiin kanssani.\n\nSONJA. Hän on pilalle hemmoteltu (Kopeloi ruokakaapissa). Tahdotteko\nvähän haukata?\n\nASTROV. Antakaa, olkaa hyvä.\n\nSONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa\nnäyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä\nmenestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä\njuustoa, olkaa hyvä!\n\n    (Molemmat seisovat ruokakaapin ääressä ja syövät).\n\nASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on\nraskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin\npohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs,\nminusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan,\ntukehtuisin tässä ilmassa... Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja\nkirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja\nlopuksi äitipuolenne...\n\nSONJA. Mitä äitipuoleni?\n\nASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu,\najatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta... mutta hän vain syö,\nmakaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään\nmuuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä\nraatavat muut... Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta.\n(Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole\ntyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me\nmuutumme äreiksi murjottajiksi.\n\nSONJA. Ettekö te ole tyytyväinen elämäänne?\n\nASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä\nvenäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan\nhalveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen\nyksityiselämääni, niin — jumal'avita — siinä ei ole kerrassaan mitään\nhyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä\ntuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä\nteräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja... Minä raadan, — senhän\ntiedätte, — enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua\nhellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei\nloista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta\nihmisiä... Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.\n\nSONJA. Ettekö ketään?\n\nASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän\nhoitajatartanne kohtaan — vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin\nyksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin\nluokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät\ntuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä\nvartta pitemmälle — kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat\nymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia,\nanalyysin ja järkeilyn rikkirepimiä... Heidän sydäntänsä kivistää, he\nvihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä\nsyrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: \"Oo, tuo on\nmielisairas!\" tai: \"Tuo on korulauseiden laskettelija!\" Ja kun he eivät\ntiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: —\n\"Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!\" Minä rakastan metsää\n— se on kummallista; en syö lihaa — sekin on kummallista. Välitöntä,\npuhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole... Ei totta\nvieköön ole!\n\n    (Tahtoo juoda pohjaan).\n\nSONJA (Estää häntä). Ei, pyydän teitä, rukoilen, älkää juoko enää.\n\nASTKOV. Miksei?\n\nSONJA. Se ei sovi teille! Te olette kaunis mies, teillä on niin pehmeä\nääni... Te olette kauniimpi kuin kukaan muu minun tuttavistani. Miksi\nsiis tahdotte olla tavallisten ihmisten kaltainen, jotka juovat ja\npelaavat korttia? Oi, älkää tehkö niin, pyydän teitä! Te sanotte aina,\nett'eivät ihmiset luo, vaan särkevät, mitä heille on ylhäältä annettu.\nMiksi, miksi te turmelette itseänne? Ei saa, ei saa tehdä niin, pyydän,\nrukoilen teitä polvillani.\n\nASTROV (Ojentaa hänelle kätensä). Lupaan olla vasta kertana juomatta.\n\nSONJA. Antakaa minulle kunniasananne.\n\nASTROV. Sen annan.\n\nSONJA (Puristaa hänen kättänsä lujasti). Kiitän teitä!\n\nASTROV. Seis! Nähkääs, olen tullut raittiiksi. Ja saatte nähdä, että\nolen kokonaan raitis, ja pysyn raittiina elämäni loppuun asti (Katsoo\nkelloaan). Niin, jatkakaamme. Sanon: minun aikani on jo ohitse, on jo\nmyöhäistä minulle... Olen vanhettunut, tullut työstä raihnaaksi,\ntyhmentynyt, kaikki tunteeni ovat turtuneet, ja tuntuu kuin en enää\nvoisi kiintyä kehenkään. En rakasta ketään... enkä voi kiinnittää\nitseeni ketään. Mikä minut vielä tempaa mukaansa, on kauneus. En ole\naivan välinpitämätön sitä kohtaan. Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi\nHelena Andrejevna olisi tahtonut, niin hän olisi voinut panna pääni\npyörälle yhdessä päivässä... Mutta ei kai ole rakkautta eikä\nkiintymystä...\n\n    (Peittää käsin silmänsä ja värisee).\n\nSONJA. Mikä teillä on?\n\nASTROV. Niin... Suuren paaston aikana kuoli luonani eräs sairas\nkloroformeerattaessa.\n\nSONJA. On aika jo unohtaa se. (Paussi). Sanokaa minulle, Mihail\nLvovitsh... Jos minulla olisi ystävätär tahi nuorempi sisar, ja jos te\nsaisitte tietää, että hän... no sanokaamme, rakastaa teitä, niin\nmitenkä te menettelisitte siinä tapauksessa?\n\nASTROV (Kohauttaa olkapäitään). En tiedä. Luultavasti en mitenkään...\nAntaisin hänelle viittauksen, etten voi häntä rakastaa... sitäpaitsi en\nvaivaa päätäni sellaisella. Olkoon kuinka tahansa, mutta jos aion\nlähteä, niin jo on aika. Hyvästi, kultaseni, muuten emme pääse loppuun\nvielä aamun valjetessa (Puristaa kättä). Menen vierashuoneen läpi, jos\nsallitte, mutta pelkään, että enonne pidättää minut.\n\n    (Menee).\n\nSONJA (Yksin). Hän ei sanonut minulle mitään... Hänen sielunsa ja\nsydämensä ovat minulle vielä kokonaan suljetut, mutta miksi tunnen\nitseni niin onnelliseksi? (Hymyilee onnesta). Sanoin hänelle: te olette\nkaunis mies ja jalosydäminen, teillä on niin pehmeä ääni... Eikö se\nollut sopivaa? Hänen äänensä värähtelee ja soi kuin hyväily... tuntuu\nkuin olisi hän vielä luonani. Ja kun puhuin hänelle nuoremmasta\nsisarestani, niin hän ei ymmärtänyt minua... (Katkoen tuskissaan\nkäsiänsä). Kauheata, etten ole kaunis! Kauheata! Tiedän etten ole\nkaunis, tiedän, tiedän... Viime sunnuntaina kuulin, kuinka ihmiset\nkirkosta tullessaan puhuivat minusta, ja eräskin nainen sanoi: hän on\nhyväsydäminen ja jalomielinen, mutta sääli, että hän on ruma... Ruma...\n\n    (Helena Andrejevna tulee).\n\nHELENA ANDREJEVNA (Avaa ikkunan). Ukkonen on ohitse. Miten suloinen\nilma. (Paussi). Missä on tohtori?\n\nSONJA. Hän läksi jo.\n\n    (Paussi).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Sofia!\n\nSONJA. Mitä!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Kuinka kauan te olette minulle vihainen? Emmehän me\nole tehneet toisillemme mitään pahaa. Miksi siis olisimme suutuksissa?\nLopettakaamme jo...\n\nSONJA. Minäkin olen tahtonut... (Syleilee häntä). Kyllin olemme jo\nmurjottaneet.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tehkäämme siis sovinto.\n\n    (Molemmat ovat liikutetut).\n\nSONJA. Onko isä levolla?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ei, hän istuu vieraskamarissa... Me emme virka\ntoisillemme sanaakaan viikkokausiin, Herra ties, mistä syystä...\n(Huomaa ruokakaapin olevan auki). Mitä tämä merkitsee?\n\nSONJA. Mihail Lvovitsh maistoi illallista.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ja viiniäkin on... Juodaan siskon malja!\n\nSONJA. Juodaan vaan.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Samasta lasista... (Kaataa lasiin). Näin on parempi.\nOlemme nyt sinuja?\n\nSONJA. Sinuja. (Juovat ja suutelevat toisiaan). Tahdoin jo aikoja\nsitten tehdä sovinnon, mutta minua vähän kuin hävetti...\n\n    (Itkee).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä itket?\n\nSONJA. En mitään. Ilman aikojani minä vaan.\n\nHELENA ANDREJEVNA. No, riittää, riittää... (Itkee). Pikku hupakko,\nminuakin rupeaa itkettämään... (Paussi). Olet ollut minuun\nsuutuksissasi, kun minä muka tulin isällesi vaimoksi rahojen vuoksi...\nJos uskot sanaani, niin vannon sinulle, että — menin hänelle\nrakkaudesta. Hän viehätti minua oppineena ja kuuluisana miehenä.\nRakkauteni ei ollut todellista, vaan keinotekoista. Mutta se tuntui\nminusta silloin oikealta. Eihän se ole minun syyni. Etkä sinä ole\nlakannut kiduttamasta minua hääpäivästämme alkaen viisailla\nepäluuloisilla silmilläsi.\n\nSONJA. No, rauhoitu, rauhoitu! Unohtakaamme menneet.\n\nHELENA ANDRKJEVNA. Et saa katsoa asioita siltä kannalta — se ei sovi\nsinulle. Pitää uskoa hyvää kaikista ihmisistä, muuten ei voi elää.\n\n    (Paussi).\n\nSONJA. Sano minulle omantuntosi mukaan, ystävänä... Oletko onnellinen?\n\nHELENA ANDREJEVNA. En.\n\nSONJA. Arvasinhan minä. Vielä kysymys. Sano suoraan, tahtoisitko\nitsellesi nuoren miehen?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Millainen pikkuhupakko sinä olet. Tietysti tahtoisin\n(Nauraa). No, kysy vielä jotakin, kysy!\n\nSONJA. Pidätkö sinä tohtorista?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Kyllä, hyvin paljon.\n\nSONJA (Nauraa). Minä näytän kai hyvin tyhmältä eikö totta? Hän on\npoissa, mutta minä kuulen hänen äänensä ja hänen askeleensa, ja jos\nkatson pimeään ikkunaan, niin olen näkevinäni siinä hänen kuvansa. Anna\nminun puhua suuni puhtaaksi... Mutta en voi puhua ääneen, minua\nhävettää. Mennään minun kamariini, siellä voimme rauhassa puhella.\nNäytänkö minä sinusta tyhmältä? Tunnusta suoraan... Puhu minulle\njotakin hänestä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä sitten?\n\nSONJA. Hän on viisas... Hän osaa kaikki, hän pystyy kaikkeen... Hän\nparantaa tauteja ja istuttaa metsiä...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä metsistä ja lääketaidosta... Rakkaani,\nkäsitäthän, hän on kyky! Tiedätkö, mitä on kyky? Rohkeutta, itsenäisiä\najatuksia, suurisuuntaisuutta ja lentoa... Hän istuttaa puuntaimen ja\nharkitsee, mitä siitä on tuleva tuhannen vuoden päästä, hänelle jo\nhämärtää ihmiskunnan onnellisuus. Semmoiset ihmiset ovat harvinaisia,\nheitä ei voi olla rakastamatta... Hän juo ja on usein raaka, — mutta\nmitä se haittaa? Kyvykäs mies Venäjällä ei voi pysyä puhtaana.\nAjatteleppas itse, minkälaista on tuon tohtorin elämä! Pohjatonta lokaa\nteillä, pakkasia, lymypyryjä, hirveän pitkiä taipaleita, kansa raakaa,\nvilliä, ylt'ympäri puutetta ja sairautta — ken sellaisissa oloissa\nraataa ja ponnistelee päivät päästänsä, hänen on vaikea 40 vuoden iässä\npysyä puhtaana ja raittiina... (Suutelee häntä). Sydämestäni toivon\nsinulle hyvää, sinä ansaitset onnea... (Nousee seisoalleen). Mutta minä\nolen vain jäykkä sivuhenkilö... Musiikkiopistossa, mieheni kodissa,\nkaikissa romaaneissa — sanalla sanoen, kaikkialla olen ollut vain\nsivuhenkilö. Oikeastaan, jos asiata ajattelen, niin olen hyvin, hyvin\nonneton! (Kävelee suuresti liikutettuna näyttämöllä). Minulla ei ole\nonnea tässä elämässä. Ei ole! Mitä naurat!\n\nSONJA (Nauraa, peittäen kasvonsa). Minä olen niin onnellinen... niin\nonnellinen!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mieleni tekee soittaa... Tahtoisin soittaa nyt\njotakin.\n\nSONJA. Soita vaan. (Syleilee häntä). Minä en saa unta... Soita!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Heti paikalla. Isäsi ei nuku. Kun hän on sairas,\nniin musiikki ärsyttää häntä. Mene kysymään häneltä. Jos hänellä ei ole\nmitään sitä vastaan, niin soitan. Mene.\n\nSONJA. Paikalla. (Menee).\n\n    (Puutarhassa kolkuttaa vartija).\n\nHELENA ANDREJEVNA. En ole soittanut moneen aikaan. Tahdon soittaa ja\nitkeä, itkeä niinkuin hupakko (Ikkunasta). Sinäkö siellä kolkutat,\nJoachim?\n\nVARTIJAN ÄÄNI. Minä!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Älä kolkuta, herra ei ole terve.\n\nVARTIJAN ÄÄNI. Heti menen pois! (viheltää). Hoi, te, Halli ja Virkku,\nHalli seh!\n\n    (Paussi).\n\nSONJA (Palaa takaisin). Hän kielsi!\n\n    _Esirippu_.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nVierashuone Serebrjakovin talossa. Kolme ovea: oikealla, vasemmalla ja\nkeskellä. — Päivä.\n\nVOINITSKI, SONJA (istuvat) ja HELENA ANDREJEVNA (kävelee näyttämöllä,\njotakin miettien).\n\nVOINITSKI. Herra professori on suvainnut kutsua meidät kaikki tänään\nkoolle tähän vierashuoneeseen kello yksi päivällä (Katsoo kelloa).\nNeljännestä vailla yksi. Hän tahtoo ilmoittaa jotakin maailmalle.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Luultavasti jonkun tärkeän asian.\n\nVOINITSKI. Hänellä ei ole mitään asioita. Hän kirjoittaa loruja,\nhaukkuu muita ja on mustasukkainen, siinä kaikki.\n\nSONJA (Nuhtelevalla äänellä). Eno!\n\nVOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa:\nhän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö\nse jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä,\nmitä minun on tehtävä.\n\nSONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit\ntehdä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Esimerkiksi?\n\nSONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän?\nKun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa\nkävimme itse torilla jauhoja kaupalla.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan\nihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita\ntalonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja\nmenisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?\n\nSONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan,\nkyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani.\n(Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja\ntoimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee\nvain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi\njuttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh\nkävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea\noli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on\njättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita,\nihan varmaan.\n\nVOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani,\nihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta,\nruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes\nkerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne\nmyöten — ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja\nme kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!\n\nHELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette\nsydämetön!\n\n    (Tahtoo mennä pois).\n\nVOINITSKI (Ei laske häntä). No, no, lintuseni, suokaa anteeksi... Minun\non syy. (Suutelee kättä). Sovitaan pois.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ei enkelilläkään riittäisi kärsivällisyyttä, tietkää\nse.\n\nVOINITSKI. Sovinnon ja rauhan merkiksi tuon teille heti vihkon ruusuja;\nvalmistin sen jo aamulla teitä varten... Syysruusuja — kauniita,\nmurheellisia ruusuja...\n\n    (Menee).\n\nSONJA. Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja.\n\n    (Molemmat katsovat ikkunasta).\n\nHELENA ANDREJEVNA. On jo syyskuu käsissä. Mitenkähän pääsemme täällä\nyli talven! (Paussi). Missä on tohtori?\n\nSONJA. Kamarissa eno Vanjan luona. Kirjoittaa jotakin. Olen iloissani,\nkun eno Vanja meni pois, minun pitää välttämättä puhua sinun kanssasi.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mistä sitten?\n\nSONJA. Mistäkö?\n\n    (Painaa päänsä hänen rinnoilleen).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän... (Silittää hänen hiuksiansa). Minä\nymmärrän.\n\nSONJA. Minä olen ruma.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Sinulla on kauniit hiukset.\n\nSONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei!\nKun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: \"teillä on erittäin\nkauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset\"... Olen rakastanut\nhäntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki\nkuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen\nja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa\nsisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua\nhänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso\nminuun, ei ole näkevinäänkään... Se on semmoista kitumista! Minulla ei\nole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle\nvoimia... Olen rukoillut kaiken yötä... Usein menen hänen luokseen,\njuttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin... Minulla ei ole enää\nylpeyttä eikä voimia hallita itseäni... En voinut pidättää itseäni ja\neilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan... Ja kaikki palvelijat,\ntietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Entä hän itse?\n\nSONJA. Hän ei tiedä. Hän ei huomaa minua!\n\nHELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen...\nTiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan... Varovasti,\nviittauksilla... (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy\nelää epätietoisuudessa... Anna minun toimia!\n\n    (Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).\n\nMainiota. Rakastaako hän vai ei — se on helppo saada selville. Ole\nrauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, — minä kuulustelen häneltä asiaa\nvarovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää,\nrakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla\nkäymään täällä. Niinhän?\n\n    (Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).\n\nSinulle on helpompi, kun et näe häntä. Emme lykkää asiata tuonnemmaksi,\nvaan tiedustelemme häneltä nyt heti. Hän lupasi näyttää minulle\njoitakin piirustuksia... Mene sanomaan, että tahdon nähdä häntä.\n\nSONJA (Hyvin levottomana). Kerrothan sitten minulle kaikki suoraan?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tietysti kerron. Mielestäni ei totuus, olkoonpa\nmillainen taliansa, ole niin hirveä kuin epätietoisuus. Luota minuun,\nkyyhkyseni!\n\nSONJA. Kyllä, kyllä... Minä sanon, että sinä tahdot nähdä hänen\npiirustuksiaan... (Menee ja seisahtuu oven luona). Ei, epätietoisuus on\nparempi... On edes toivoa...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä sinä sanot?\n\nSONJA. En mitään.\n\n    (Menee).\n\nHELENA ANDREJEVNA (Yksin). Ei ole mitään pahempaa, kuin se kun tietää\ntoisen salaisuuden eikä voi auttaa (Miettien). Hän ei rakasta Sonjaa —\nse on selvää, mutta miksei hän ottaisi Sonjaa vaimokseen? Hän ei ole\ntosin mikään kaunotar, mutta hänen ikäiselleen maalaistohtorille olisi\nSonja kyllin kaunis. Hän on viisas nainen, ja niin hyvä ja puhdas...\nEi, ei se ole sitä, ei... (Paussi). Minä ymmärrän tuota tyttö parkaa.\nKeskellä epätoivoista ikävää, kun ympärillä ei liiku ihmisiä, vaan\ntuommoisia harmaita tahroja, kun ei kuule muuta kuin tyhmyyksiä eikä\ntiedä mistään muusta kuin syömisestä, juomisesta ja makaamisesta,\nsaapuu hän joskus, aivan erilaisena kuin muut, kauniina, hauskana,\nviehättävänä, ikäänkuin keskellä synkkää yötä nousisi kirkas kuu...\nAntautua ihailemaan semmoista miestä, unohtaa itsensä... Luulenpa, että\nminäkin olen häneen vähän ihastunut. Minulla on ikävä ilman häntä ja\nhymyilen, kun nyt ajattelen häntä... Eno Vanja sanoo, että suonissani\nmuka virtaa vedenneidon verta. \"Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran\nelämässänne\"... Entäpä sitten? Kenties, niin pitäisikin... Tahtoisin\nlentää kuin vapaa ilmanlintu pois teidän kaikkien luota, näkemästä\nunisia kasvojanne, kuulemasta keskustelujanne, ja unohtaa, että teitä\nonkaan maailmassa... Mutta minä olen pelkurimainen ja arka... Omatunto\nsoimaa minua ankarasti. Hän käy täällä joka päivä, minä arvaan, miksi\nhän niin tekee, ja tunnen jo itseni syylliseksi, valmiiksi lankeamaan\nSonjan eteen polvilleni, pyytämään anteeksi, itkemään.\n\nASTROV (Tulee kartogrammi kädessä). Hyvää päivää! (Puristaa kättä). Te\ntahdoitte nähdä maalauksiani?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Eilen lupasitte näyttää minulle töitänne... Onko\nteillä aikaa?\n\nASTROV. On tietysti (Levittää kartogrammin pikkupöydälle ja kiinnittää\nsen siihen nauloilla). Missä olette syntynyt?\n\nHELENA ANDREJEVNA (Auttaen häntä). Pietarissa.\n\nASTROV. Missä oppilaitoksessa kävitte?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Konservatoriossa.\n\nASTROV. Siinä tapauksessa ei tämä teitä varmaankaan huvita.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Miksi ei? En tosin tunne maaseutua, mutta olen\nlukenut paljon.\n\nASTROV. Tässä talossa on minulla oma pöytä... Ivan Petrovitshin\nkamarissa. Kun olen oikein väsynyt. melkein tylsistynyt, silloin\nnakkaan kaikki syrjään ja juoksen tänne ja huvittelen tämän ääressä\ntunnin tai pari... Ivan Petrovitsh ja Sofia Aleksandrovna laskevat\ntilejä helmilaudalla, minä istun heidän vieressään oman pöytäni ääressä\nja maalaan — ja on niin lämmintä ja rauhallista, ja sirkka sirisee.\nMutta sitä huvia en suo itselleni usein, kerran kuukaudessa...\n(Osoittaen kartogrammia). Katsokaa nyt tähän. Siinä on kuvattuna meidän\npiirikuntamme, semmoisena kuin se oli 50 vuotta sitten. Tumman- ja\nheleänvihreä väri osoittaa metsiä; puolet koko maa-alasta oli metsien\npeittämää. Missä vihreälle pohjalle on piirretty punainen verkko,\nsiellä tavataan hirviä ja metsävuohia... Näytän teille siitä sekä\nkasviston että eläimistön. Tässä järvessä on elänyt joutsenia, hanhia,\nsorsia, ja niinkuin vanhat kertovat, siinä oli lintuja kaikenlaisia\nniin suunnattomat joukot, ettei voinut taivasta nähdä: niitä parveili\nkuin pilviä. Paitsi kirkonkyliä ja maakyliä näette siellä täällä\nhajallaan muutamia uudistaloryhmiä, karjakartanoita, raskolnikkojen\nerakkomajoja, vesimyllyjä... Sarvikarjaa ja hevosia oli runsaasti. Se\nnäkyy vaaleansinisestä väristä. Esimerkiksi tässä kihlakunnassa oli\nvaaleansinistä väriä paksulta; niillä tienoin oli kokonaisia\nhevoslaumoja ja joka talolle kuului kolme hevosta. (Paussi).\nKatsokaamme sitten alemmaksi. Se näyttää, millaista oli 25 vuotta\nsitten. Silloin oli metsänä ainoastaan kolmasosa koko maa-alasta.\nMetsävuohia ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja heleänsininen väri\non jo tullut vaaleammaksi. Ja niin edespäin, ja niin edespäin.\nSiirtykäämme kolmanteen osaan: se kuvaa piirikuntamme nykyistä tilaa.\nViheriää väriä on vain paikka paikoin, ei yhtenä levynä, vaan\ntäplittäin; sukupuuttoon ovat hävinneet hirvet ja joutsenet ja\nmetsot... Entisistä syrjäkylistä, karjakartanoista, erakkomajoista ja\nmyllyistä ei ole enää jälkeäkään. Yleensä osoittaa kuva yhtämittaista\nja eittämätöntä taantumista, joka nähtävästi vielä saattaa jatkua ehkä\n10-15 vuotta, ennenkuin se saavuttaa huippunsa. Te sanotte, että juuri\nsiinä näkyy kulttuurin vaikutus, että vanhan täytyy alituisesti väistyä\nuuden tieltä. Niin, ymmärrän kyllä, jos näiden hävitettyjen metsien\npaikalla risteilisi lehtokujia ja rautateitä, jos siellä kohoaisi\nkouluja ja tehtaita, — kansa kenties tulisi terveemmäksi,\nvarakkaammaksi, sivistyneemmäksi, mutta täällä ei ole merkkiäkään\nsiitä! Piirikunnassa on samat suot, samat hyttyset, sama tiettömyys,\nköyhyys, kuumetauti, kurkkumätä, tulipalot... Yli voimien käyvä\nolemassaolon taistelu on synnyttänyt tämän taantumuksen; se on\ntuloksena hitaudesta, moukkamaisuudesta, täydellisestä itsetietoisuuden\npuutteesta, kun vilusta värisevä, nälkiintynyt, sairas ihminen\npelastaakseen elämänsä rippeitä, suojellakseen lapsiaan vaistomaisesti,\ntietämättään käy käsiksi kaikkeen, millä vain saattaa tyydyttää\nnälkäänsä ja lämmittää itseänsä, hävittää kaikki ajattelematta huomista\npäivää... Hävitetty on jo melkein kaikki, mutta sensijaan ei ole vielä\nmitään rakennettu. (Kylmästi). Näen kasvoistanne, ettei tämä teitä\nlainkaan huvita.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän siitä niin vähän...\n\nASTROV. Ei siinä olekkaan mitään ymmärtämistä, se ei yksinkertaisesti\nhuvita.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Suoraan sanoen, ajatukseni olivat toisaalla. Suokaa\nanteeksi. Minun täytyy teitä vähän kuulustella, minua kiusoittaa, enkä\ntiedä, miten alkaa.\n\nASTROV. Kuulustella?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Niin, kuulustella, mutta... se on jotenkin viatonta\nlaatua. Istukaamme! (Istuvat). Asia koskee erästä nuorta ihmistä.\nPuhukaamme niinkuin rehelliset ihmiset, niinkuin ystävät, ilman\nverukkeita. Puhelkaamme ja sitten unohtakaamme, mistä oli kysymys.\nNiinhän?\n\nASTROV. Niin.\n\nHELENA ANDRRJEVNA. Asia koskee tytärpuoltani Sonjaa. Miellyttääkö hän\nteitä?\n\nASTROV. Kyllä, minä kunnioitan häntä.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Miellyttääkö hän teitä naisena?\n\nASTROV (Tuokion kuluttua). Ei.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Vielä pari kolme sanaa — ja sitten loppu. Ettekö\nole huomannut mitään?\n\nASTROV. En.\n\nHELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen\nsen silmistänne... Hän kärsii... Ymmärtäkää se ja... lakatkaa käymästä\ntäällä.\n\nASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt... Ei ole\naikaa... (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan...\n(Levottomana).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin\nkuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan\nkiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan\npuhelleet, ja... ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies,\nymmärrättehän... (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.\n\nASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin\nkenties ajatellut asiaa, mutta nyt... (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän\nkärsii, niin tietysti... Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä\nkuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te —\nviekas!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Mitä tämä merkitsee?\n\nASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen\nmielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä\npuhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan\nhämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä... Miksi\nja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto,\nälkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen...\n\nHELENA ANDREJEVNA (Ymmärtämättä). Peto? En ymmärrä mitään.\n\nASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri... Mielenne tekee uhreja! En ole\nkokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen,\nteitä olen kiihkeästi etsinyt — ja se huvittaa teitä kauheasti... No,\nentäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee\nkäsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Oletteko menettänyt järkenne.\n\nASTROV (Nauraa hampaittensa läpi). Te olette arka...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Oo, en ole niin alhainen ja kehno, kuin te luulette!\nVannon sen teille.\n\n    (Tahtoo mennä).\n\nASTROV (Sulkien häneltä tien). Tänään lähden, enkä enää koskaan palaa,\nmutta... (Ottaa häntä kädestä, katsoo ympärilleen) missä tapaamme\ntoisemme? Sanokaa pian: missä? Tänne voi tulla joku, sanokaa heti...\n(Intohimoisesti). Miten ihmeellinen, huumaava... Yksi suutelo... Tahdon\nsuudella vain tuoksuvia hiuksianne...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Vakuutan teille...\n\nASTROV (Estäen häntä puhumasta). Miksi vannoa? Ei tarvitse vannoa. Ei\ntarvita turhia sanoja... Oo, kuinka kaunis! Millaiset kädet!\n\n    (Suutelee käsiä).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Jo riittää, vihdoinkin... menkää matkaanne...\n(Tempaa pois kätensä). Olette pois suunniltanne.\n\nASTROV. Sanokaahan, sanokaa, missä tapaamme huomenna? (Ottaa häntä\nvyötäisistä). Näethän, se on välttämätöntä, meidän täytyy tavata\ntoisemme.\n\n    (Suutelee häntä; sill'aikaa astuu sisään Voinitski ruusuvihko\n    kädessä ja seisahtuu oven poskeen).\n\nHELENA ANDREJEVNA (Näkemättä Voinitskia). Armahtakaa... päästäkää\nminut...\n\n    (Painaa Astrovin pään rinnoillensa). Ei! (Tahtoo mennä).\n\nASTROV (Pitäen häntä kiinni vyötäisistä). Tule huomenna metsänhoitajan\nasunnolle... noin kello kaksi... Niinhän? Tuletko?\n\nHELENA ANDREJEVNA (Nähdessään Voinitskin). Päästäkää! (Menee kovasti\nlevottomana ikkunan luokse). Tämä on kauheata!\n\nVOINITSKI (Laskee kukkavihkon tuolille; pyyhkii suuresti hämillään\nnenäliinalla kasvojansa ja niskaansa). Ei mitään... Niin... Ei\nmitään...\n\nASTROV (Äreästi). Tänään ei ole mikään huono ilma, kunnioitettava Ivan\nPetrovitsh. Aamulla oli pilvessä, aivan niinkuin sateen edellä, mutta\nnyt paistaa päivä. Vilpittömästi sanoen, syksy on ollut ihana... eikä\nvuodentulossa ole mitään moittimista. (Käärii kartogrammin rullalle).\nSääli vain, että päivät ovat lyhentyneet...\n\n    (Menee pois).\n\nHELENA ANDREJEVNA (Menee kiivaasti Voinitskin luokse). Teidän pitää\nponnistaa voimanne ja käyttää kaikki vaikutusvaltanne, jotta minä\npääsisin mieheni kanssa lähtemään jo tänään täältä! Kuuletteko? Jo\ntänään!\n\nVOINITSKI (Pyyhkien kasvojansa). Mitä? No niin... hyvä. Minä näin\nkaikki, Helene, kaikki...\n\nHELENA ANDREJEVNA (Hermostuneesti). Kuuletteko? Minun täytyy jo tänään\nmatkustaa täältä pois!\n\n    (Serebrjakov, Sonja, Telegin ja Marina tulevat).\n\nTELEGIN. Minäkään en ole ihan terve, teidän ylhäisyytenne. Jo pari\npäivää olen sairastellut. Päätä kivistelee...\n\nSEREBRJAKOV. Missä ovat muut? Minä en pidä tästä talosta. Se on kuin\nmikähän labyrintti. Kaksikymmentä kuusi, äärettömän suurta huonetta,\nkaikki ihmiset hajaantuvat eri tahoille, niin ettei koskaan saa ketään\nkäsiinsä. (Soittaa). Kutsukaa tänne Maria Vasiljevna ja Helena\nAndrejevna!\n\nHELENA ANDREJEYNA. Tässä minä olen.\n\nSEREBRJAKOV. Tehkää hyvin, herrat, istukaa.\n\nSONJA (Mennen Helena Andrejevnan luokse, kärsimättömästi). Mitä hän\nsanoi?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Sitten myöhemmin.\n\nSONJA. Sinä vapiset? Sinä olet kiihoittunut? (Uteliaasti tarkastelee\nhänen kasvojansa). Minä ymmärrän... Hän lupasi olla tästä lähtien\nkoskaan täällä käymättä... niinkö? (Paussi). Sano: niinkö?\n\n    (Helena Andrejevna nyökäyttää päätään myöntävästi).\n\nSEREBRJAKOV (Teleginille). Pahoinvoinnin saattaa vielä tyynesti kestää,\nolkootpa asiat kuinka tahansa, mutta tätä maalaiselämän järjestystä,\nsitä en voi sietää. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin pudonnut\nmaasta johonkin vieraaseen taivaankappaleeseen. Istukaa, hyvät herrat,\ntehkää hyvin. Sonja! (Sonja ei kuule häntä, vaan seisoo, pää\nsurullisesti painuksissa). Sonja! (Paussi). Hän ei kuule. (Marinalle).\nJa sinä Marina, istu. (Marina istuu ja neuloo sukkaa). Hyvät herrat.\nTeroittakaa, niin sanoakseni, korvanne pelkäksi tarkkaavaisuudeksi.\n(Nauraa).\n\nVOINITSKI (Ynseästi). Minua kenties ei tarvita? Saanko poistua?\n\nSEREBRJAKOV. Et, juuri sinua täällä enimmin tarvitaan.\n\nVOINITSKI. Mitä te minusta tahdotte?\n\nSEREBRJAKOV. Te... Miksi olet suutuksissa? (Paussi). Jos olen jollakin\ntavoin rikkonut sinua vastaan, niin anna se minulle anteeksi.\n\nVOINITSKI. Jätä tuo sävy. Käykäämme asiaan... Mitä tahdot?\n\n    (Maria Vasiljevna tulee).\n\nSEREBRJAKOV. Siinäpä on äitikin. Minä olen, hyvät herrat. (Paussi). Olen\nkutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille, että\nrevisori on meille tulossa. Mutta leikki sikseen. Asia on vakavaa\nlaatua. Kutsuin teidät koolle, hyvät herrat, pyytääkseni teiltä apua ja\nneuvoa, ja, tuntien teidän ainaisen hyväntahtoisuutenne, toivon ne\nsaavani. Minä olen oppinut kirjamies, ja olen aina ollut vieras\nkäytännölliselle elämälle. En voi tulla toimeen ilman ymmärtävien\nihmisten neuvoja ja pyydän sinua, Ivan Petrovitsh, ja teitä, Ilja\nIljitsh, ja teitä äiti... Asia on sitä laatua, että _manet omnes una\nnox_, se on: että me kaikki olemme kuolevaisia; minä olen vanha, sairas\nja katson senvuoksi jo ajan tulleen järjestää varallisuussuhteeni,\nmikäli ne koskevat perhettäni. Elämäni on jo lopussa, en ajattele\nitseäni, vaan minulla on nuori vaimo ja alaikäinen tytär. (Paussi).\nMaalla eläminen on käynyt minulle mahdottomaksi. Me emme ole syntyneet\nmaalaiselämään. Mutta niillä varoilla, jotka saamme tästä tilasta, on\nmahdoton elää kaupungissa. Jos esimerkiksi myymme metsää, niin se on\npoikkeuskeino, jota ei saa käyttää hyväkseen joka vuosi. Pitää keksiä\nsemmoisia keinoja, jotka takaavat meille vakinaisen, jotenkin varman\nmäärän tuloja. Olen ajatellut erästä semmoista keinoa ja saan kunnian\nesittää sen harkittavaksenne. Syrjäyttäen yksityiskohdat, selitän sen\npääpiirteissään. Tilamme ei tuota keskimäärin enemmän kuin kaksi\nprosenttia. Esitän, että se myytäisiin. Jos muutamme siitä saadut rahat\narvopapereiksi, niin saamme neljä tai viisi prosenttia, ja luulenpa,\nettä saisimme jonkun tuhannen ylijäämää, joka tekee meille\nmahdolliseksi ostaa Suomesta pienen huvilan.\n\nVOINITSKI. Seis... Kuuloni taitaa pettää. Kerro uudestaan, mitä\nsanoit...\n\nSEREBRJAKOV. Että vaihtaisimme rahat korkoa tuottaviin arvopapereihin\nja ostaisimme sillä summalla, mikä meille jää ylitse, itsellemme\nhuvilan Suomesta.\n\nVOINITSKI. Vähät minä Suomesta... Mutta sinä sanoit vielä jotakin\nmuuta.\n\nSEREBRJAKOV. Ehdotan, että möisimme tilan.\n\nVOINITSKI. Sepä se juuri. Tahdot myydä tilan, erinomaista, mainio\najatus... Mutta mihin käsket minun muuttamaan äitivanhukseni ja tuon\nSonjan kanssa?\n\nSEREBRJAKOV. Kaiken sen järjestämme aikanaan. Ei kaikkea yhdellä\nkertaa.\n\nVOINITSKI. Odotappas. Nähtävästi ei minulla tähän saakka ole ollut\npisaraakaan tervettä järkeä. Tähän päivään asti olen tyhmyydessäni\nluullut, että tämä tila on Sonjan omaisuutta. Isävainajani osti tämän\ntilan sisarelleni myötäjäisiksi. Tähän saakka olen ollut lapsellinen,\nen ole ymmärtänyt lakipykäliä turkkilaiseen tapaan, ja olen luullut\nettä tila menisi sisareltani Sonjalle perinnöksi.\n\nSEREBRJAKOV. Niin, tila on Sonjan. Ei kukaan sitä kiellä. Enkä minä ole\naikonutkaan myydä sitä ilman Sonjan suostumusta, lisäksi aion tehdä sen\njuuri Sonjan hyväksi.\n\nVOINITSKI. Tämä on käsittämätöntä, käsittämätöntä! Tahi sitten olen\nminä tullut hulluksi, tahi... tahi...\n\nMARIA VASILJEVNA. Jean, älä puhu Aleksanderia vastaan. Usko pois, että\nhän ymmärtää paremmin kuin me, mikä on hyvä ja mikä paha.\n\nVOINITSKI. Ei, antakaa minulle vettä. (Juo vettä). Puhukaa mitä\ntahansa, niinkuin teitä haluttaa.\n\nSEREBRJAKOV. En ymmärrä, miksi sinä kiivastut. Enhän minä sano, että\nehdotukseni on paras mitä voi olla. Jos kaikki katsovat sen\nkelvottomaksi, niin en minä pidä siitä järkähtämättömästi kiinni.\n\n    (Paussi).\n\nTELEGIN (Levottomasti). Minä, teidän ylhäisyytenne, tunnen\ntiedettä kohtaan ei ainoastaan harrasta kunnioitusta, vaan\nsukulaisuustunteitakin. Veljeni Gregori Iljitshin vaimon veli,\nKonstantin Trofimovitsh Lakedemonov, jos kenties suvaitsette tuntea,\noli maisteri...\n\nVOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta... Odota, sitten\nperästä päin... (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila\nostettiin hänen sedältään.\n\nSEREBRJAKOV. Ah, miksi minun pitäisi kysyä? Minkä tähden?\n\nVOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan\nyhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain\nseitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta.\nKuulkaa nyt... Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani\nsisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen\nraatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan...\n\nSEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.\n\nVOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään\nminun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi,\ntahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!\n\nSEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.\n\nVOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt\ntyötä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen\nkonsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta\nsanonut. Koko aikana — niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin — olen\nsaanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa\n— eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään\nruplalla!\n\nSEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen\nepäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse\nkorottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.\n\nVOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen\nvuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi\nkeppikerjäläinen!\n\nMARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!\n\nTELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi... minä\nvapisen... Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.\n\nVOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin\nmyyrät neljän seinän sisällä... Kaikki ajatuksemme ja tunteemme\nkohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun\ntöistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt\nkulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi\ninhoan!\n\nTELEGIN. Älä viitsi, Vanja, älä viitsi... En voi...\n\nSEREBRJAKOV (Vihaisesti). En ymmärrä, mihin sinä pyrit.\n\nVOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi\nosasimme aivan ulkoa... Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki!\nSinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki\ntuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan!\nOlet pettänyt meidät!\n\nSEREBRJAKOV. Hyvät herrat! Sallikaa. Minä lähden matkaan!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ivan Petrovitsh, vaadin teitä vaikenemaan!\nKuulitteko?\n\nVOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole\nvielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun\nhyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet!\nSinä olet pahin viholliseni!\n\nTELEGIN. En jaksa... en jaksa... Pois lähden...\n\n    (Menee suuresti kiihtyneenä).\n\nSEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla\ntavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en\nsitä kaipaa!\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä.\n(Huutaa). En voi enää kestää!\n\nVOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea...\nJos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut\ntulla Schopenhauer, Dostojesvki... Olen lasketellut pelkkiä loruja!\nMinä tulen hulluksi... Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!\n\nMARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Tottele Aleksanderia!\n\nSONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä\nvastaan). Marina! Marina kulta!\n\nVOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää\npuhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä\nvielä muistat minua!\n\n    (Menee keskimäisestä ovesta).\n    (Maria Vasiljevna menee hänen perästään).\n\nSEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa\nminut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla!\nHän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun\nvieressäni... Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan\nminä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon...\n\nHELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä!\nKäyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.\n\nSEREBRJAKOV. Mokoma heittiö!\n\nSONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti,\nkyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin\nonnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun\nolit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja,\nkopioivat sinun papereitasi... kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno\nVanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme\nkopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki... Me emme syöneet turhaan\nleipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi\nmuistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!\n\nHELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia\nHerran nimessä, Aleksander... Rukoilen sinua.\n\nSEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit... En syytä häntä\nsiitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä\noli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.\n\n    (Menee keskimäisestä ovesta).\n\nHELENA ADNREJEVNA. Ole häntä kohtaan lempeämpi, rauhoita häntä...\n\n    (Menee hänen perästään).\n\nSONJA (Puristautuen lujasti hoitajattareen kiinni). Marina! Marina\nkulta!\n\nMARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa — ja\nlakkaavat... Kaakottavat — ja lakkaavat...\n\nSONJA. Marina kulta!\n\nMARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no,\norpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai\nvatuista, niin se menee ohi... Älä ole niin palavissasi, orposeni...\n(Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat\nvimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.\n\n    (Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto;\n    Sonja hätkähtää).\n\nMARINA. Vieköön sinut se ja se...!\n\nSEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet\nkiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!\n\n    (Helena Andrejevna ja Voinitski taistelevat ovessa).\n\nHELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa\ntänne! Hellittäkää, sanon minä!\n\nVOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee\nsisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla!\n(Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan\nvimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele...\n\n    (Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille;\n    Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu\n    seinään, häntä huimaa).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta...\nen voi jäädä tänne, en voi!\n\nVOINITSKI (Epätoivoissaan). Oo, mitä minä teen! Mitä minä teen!\n\nSONJA (Hiljaa). Marina kulta! Marina kulta!\n\n    _Esirippu_.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nIvan Petrovitshin huone; se on samalla hänen makuukamarinsa sekä talon\nkonttorihuone. Ikkunan ääressä suuri pöytä, sillä tilikirjoja ja\nkaikenlaisia papereita; pulpetti, kaappeja ja vaaka. Pienempi pöytä\nAstrovia varten; sillä piirustustarpeita ja värejä; vieressä\npahvikotelo. Häkissä kottarainen. Seinällä Afrikan kartta, jota ei\ntäällä nähtävästi kukaan tarvitse. Hyvin suuri, vahakankaalla\npäällystetty leposohva. Vasemmalla ovi, joka vie kamariin; oikealla ovi\netukamariin; oikeanpuolisen oven edessä matto, jott'eivät talonpojat\nlikaisi lattiata. — Syysilta. — Hiljaista.\n\n(Telegin ja Marina istuvat vastakkain ja kerivät sukkalankaa).\n\nTELEGIN. Kerikää nopeammin, Marina Timofejevna, tuossa paikassa tullaan\nmeitä kutsumaan jäähyväisille. Ne jo käskivät valjastamaan hevosia.\n\nMARINA (Koettaa keriä kiireemmin). Vielä on vähän jälellä.\n\nTELEGIN. Ne matkustavat Harkoviin. Aikovat asettua sinne.\n\nMARINA. Se onkin parempi.\n\nTELEGIN. Säikähtivät... Helena Andrejevna sanoo, ettei hän tahdo viipyä\nenää tuntiakaan täällä, ja hän kiirehtii miestänsä \"lähtekäämme,\nlähtekäämme... muuttakaamme Harkoviin, hankkikaamme siellä asunto ja\npalatkaamme sitten hakemaan tavaroita täältä...\" He vievät vain vähän\ntavaroita mukanaan. Nähkääs, Marina Timofejevna, kohtalo ei sallinut\nheidän elää täällä. Ei sallinut... Niin oli ennakolta määrätty.\n\nMARINA. Niin onkin parempi. Eilen nostivat semmoisen melun ja tappelun\n— kerrassaan häpeä!\n\nTELEGIN. Niin, se oli aihe, joka olisi ansainnut Aivasovskin\nsiveltimen.\n\nMARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme\nelää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello\nkahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella — istumme\nsyömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla\nmaailmassa... kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan,\nkun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.\n\nTELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin\nmakaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja... Tänä aamuna, Marina\nTimofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle\njälestä: \"Hoi, sinä, armoleivän syöjä!\" Ja se koski minuun niin\nkatkerasti!\n\nMARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme\nJumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan\nPetrovitsh — ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa!\nKaikki, kaikki... Mutta missä on Sonja?\n\nTELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan\nPetrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä\nmitään pahaa.\n\nMARINA. Missä on hänen pistolettinsa?\n\nTELEGIN (Kuiskaten). Minä kätkin sen kellariin!\n\nMARINA (Hymähtäen). Kaikkeakin!\n\n    (Pihalta saapuvat Voinitski ja Astrov).\n\nVOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä,\njättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!\n\nTELEGIN. Heti paikalla, Vanja.\n\n    (Poistuu varpaisillaan).\n\nMARINA. Hanhi taas kaakattaa!\n\n    (Kerää langat ja menee).\n\nVOINITSKI. Jätä minut!\n\nASTROV. Suurimmalla mielihyvällä, minun olisi jo aikaa sitten pitänyt\nlähteä täältä, mutta, sanon sen vielä kerran, minä en matkusta,\nennenkuin sinä annat takaisin sen, mitä olet minulta ottanut...\n\nVOINITSKI. En ole ottanut sinulta mitään.\n\nASTROV. Puhun vakavasti — älä viivyttele. Minun olisi pitänyt lähteä\njo aikaa sitten.\n\nVOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.\n\n    (Molemmat istuvat.)\n\nASTROV. Niinkö? No odota vielä hetkinen, mutta anna sitten anteeksi,\njos täytyy käyttää väkivaltaa. Me sidomme sinut köysiin ja panemme\ntarkastuksen toimeen. Sanon tämän aivan vakavasti.\n\nVOINITSKI. Kuten haluttaa. (Paussi). Näytellä semmoista pöllön osaa:\nampua kaksi kertaa eikä saada kertaakaan sattumaan! Sitä en anna\nkoskaan itselleni anteeksi!\n\nASTROV. Jos tulee halu ampua, niin voithan paukauttaa omaan otsaasi.\n\nVOINITSKI (Kohauttaen olkapäitään). Kummallista. Olen tehnyt\nmurhayrityksen, mutta minua ei vangita eikä vedetä oikeuteen.\nNähtävästi pidetään minua mielipuolena. (Nauraen ilkeästi). Minä —\nmielipuoli, mutta mielipuolia eivät ole ne, jotka eivät kätke\nlahjattomuuttaan, tyhmyyttään, taivaaseen huutavaa sydämettömyyttään\nprofessorin, tuon oppineen velhon naamarin taakse. Eivätkä ole\nmielipuolia nekään, jotka menevät naimisiin vanhojen ukkorahjusten\nkanssa ja sitten pettävät heitä kaikkien nähden. Minä näin omin silmin,\nkuinka sinä syleilit Helenaa.\n\nASTROV. Niinpä kyllä, syleilinpä niinkin, ja tuossa on sinulle.\n\n    (Näyttää pitkää nenää).\n\nVOINITSKI (Vilkaisten ovelle). Ei, mielipuoli on se maa, joka vielä\nkantaa teitä pinnallansa.\n\nASTROV. Hm, tyhmyyksiä.\n\nVOINITSKI. Entä sitten, minä olen mielipuoli, syyntakeeton, ja minulla\non lupa lasketella tyhmyyksiä.\n\nASTROV. Vanha juttu. Sinä et ole mielipuoli, vaan yksinkertaisesti\nnarri. Linnunpelätti. Ennen aikaan pidin jokaista narria sairaana,\nepänormaalisena, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaalinen\ntila on — olla narri. Sinä olet täysin normaalinen.\n\nVOINITSKI (Kätkee kasvot käsiinsä). Hyi! Jospa tietäisit, kuinka minua\niljettää! Tätä häpeäntuntoa ei voi verrata mihinkään tuskaan.\n(Inhoten). Sietämätöntä! (Painuu pöytää vasten). Mitä minun on tehtävä?\nMitä minun on tehtävä?\n\nASTROV. Ei mitään.\n\nVOINITSKI. Anna minulle jotakin! Oi Jumalani... Minulla on ikää 47\nvuotta; jos otaksuisin eläväni 60 vuotiseksi, niin minulla on vielä\nedessä kolmetoista vuotta. Pitkä aika! Miten elän nuo kolmetoista\nvuotta? Mitä teen, miten saan ne kulumaan? Oo, käsitäthän... (Pusertaa\nsuonenvedon tapaisesti Astrovin kättä) käsitäthän, jospa voisi elää\nelämänsä loppuajan uuteen tapaan. Jospa voisi nukkua kirkkaaseen,\nhiljaiseen aamuun asti ja tuntea, että elämä alkaa uudestaan, että\nkaikki entisyys on unohdettu ja haihtunut niinkuin savu (Itkee). Alkaa\nuutta elämää... Kuiskaa minulle, miten alkaa... mistä alkaa...\n\nASTROV (Inhoten). No, ole nyt! Mitä uutta elämää tässä vielä! Meidän\nasemamme, sinun ja minun, on toivoton.\n\nVOINITSKI. Niinkö?\n\nASTROV. Olen siitä vakuutettu.\n\nVOINITSKI. Anna minulle jotakin... (Osoittaa sydäntään). Täällä\npolttaa.\n\nASTROV (Huutaa vihaisesti). Lakkaa jo! (Leppyen). Ne, jotka elävät\nsata, pari sataa vuotta meidän jälkeemme ja jotka halveksivat meitä\nsiitä syystä, että olemme kuluttaneet elämämme niin tyhmästi ja\njärjettömästi, — ne kenties keksivät keinon, miten voidaan olla\nonnellisia, mutta me... Meillä, sinulla ja minulla, on yksi ainoa\ntoivo. Se toivo, että kun me lepäämme haudassamme, niin meitä katsomaan\ntulevat haamut, kenties ystävällisetkin. (Huoaten). Niin, veljeni. Koko\npiirikunnassa oli ainoastaan kaksi kunnollista, intelligenttiä ihmistä:\nminä ja sinä. Mutta kymmenkunnassa vuodessa tämä poroporvarillinen,\ninhoittava elämä on vienyt meidät alaspäin; se on mädänneillä\nhöyryillään myrkyttänyt veremme, ja me olemme muuttuneet samanlaisiksi\ntolvanoiksi kuin kaikki muutkin. (Vilkkaasti). Mutta sinä älä ärsytä\nminua kuitenkaan. Anna pois, mitä olet ottanut minulta.\n\nVOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.\n\nASTROV. Sinä olet ottanut matka-apteekistani morfiinipullon. (Paussi).\nKuule, jos mielesi tekee kaikin mokomin päättää päiväsi, niin mene\nmetsään ja ammu siellä luoti otsaasi. Mutta anna pois morfiini, muuten\nruvetaan puhumaan ja arvelemaan, että minä olen antanut sen sinulle...\nMinulle on kyllin siinäkin, että minua tullaan hakemaan sinun\nruumistasi avaamaan... Luuletko sen olevan hauskaa?\n\n    (Sonja tulee).\n\nVOINITSKI. Jätä minut.\n\nASTROV (Sonjalle). Sofia Aleksandrovna, enonne on ottanut apteekistani\nmorfiinipullon eikä anna sitä takaisin. Sanokaa hänelle, että se on...\ntyhmää, mieletöntä. Niin, eikä minulla ole aikaa. Täytyy lähteä.\n\nSONJA. Eno Vanja, oletko ottanut morfiinia?\n\n    (Paussi).\n\nASTROV. Hän on ottanut. Olen siitä vakuutettu.\n\nSONJA. Anna pois. Miksi peloittelet meitä? (Hellästi). Anna pois, eno\nVanja! Minä olen kenties yhtä onneton kuin sinä, kuitenkaan en\nheittäydy epätoivoon. Minä kestän ja kestän edelleenkin, kunnes päiväni\nitsestään päättyvät... Kestä sinäkin. (Paussi). Anna pois! (Suutelee\nhänen käsiänsä). Rakas kunnon eno kulta, anna takaisin! (Itkee). Sinä\nolet hyvä, säälit meitä ja annat takaisin. Koeta kestää, eno!\nKoetathan!\n\nVOINITSKI (Ottaa pöytälaatikosta pienen pullon ja ojentaa sen\nAstroville). He tuoss' on! (Sonjalle). Mutta täytyy pian päästä työhön,\npian tehdä jotakin, muuten en voi... en voi...\n\nSONJA. Niin, niin, työhön. Kun vain olemme saattaneet omaisemme\nmatkalle, niin istumme heti työhön... (Hermostuneesti selailee\npapereita pöydältä). Meillä on kaikki laiminlyöty.\n\nASTROV (Panee pullon apteekkilaukkuunsa ja vetää nahkahihnat kiinni).\nNyt matkaan.\n\nHELENA ANDREJEVNA (Tulee). Ivan Petrovitsh, tekö täällä? Me matkustamme\ntuossa tuokiossa. Menkää Aleksanderin luokse, hän haluaa puhua teille\njotakin.\n\nSONJA. Mene, eno Vanja. (Ottaa Voinitskia käsivarresta) Menkäämme.\nSinun täytyy tehdä sovinto isän kanssa. Se on välttämätöntä.\n\n    (Sonja ja Voinitski menevät).\n\nHELENA ANDREJEVNA. Minä lähden. (Ojentaa kätensä Astroville). Hyvästi.\n\nASTROV. Joko nyt?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Hevoset ovat jo valjaissa.\n\nASTROV. Hyvästi.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tänään te lupasitte minulle lähtevänne täältä pois.\n\nASTROV. Kyllä muistan. Heti lähden. (Paussi). Pelästyittekö? (Ottaa\nhäntä kädestä). Olikohan se todella niin hirveätä?\n\nHELENA ANDREJEVNA. Oli.\n\nASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin\nmetsänvartijan talossa...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Ei... Se oli jo ennen päätetty... Ja senvuoksi minä\nkatson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty... Yhtä\nseikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että\nkunnioittaisitte minua.\n\nASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa,\nteillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole\nminkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte\nhuomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan,\nettä se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi\nHarkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa.... Se\nolisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis... Täällä on\nkruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin...\n\nHELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette... Minä olen teihin\nsuutuksissani, mutta kuitenkin... muistelen teitä mielihyvällä. Te\nolette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja\nsenvuoksi — miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No,\npuristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää\nmuistelko minua vihaten.\n\nASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa... (Mietteissään).\nTuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän\nolemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne\nkanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä\nhääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää\ntyönsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä.\nMolemmat te — hän ja te — tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne.\nMinä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan\naikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat\ntalonpojat karjojansa... Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa\nkaikkialle, mihin vain tulette... Minä tietysti lasken vain leikkiä,\nmutta kaikki on... kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te\njäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin\nmennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut... terveellistä.\nMatkustakaa siis. _Finita la comedia!_\n\nHELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen\nsukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.\n\nASTROV. Miten kummallista... Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi...\nemme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno... Mutta\nnyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut\nruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun... suudella teitä... Näkemiin\nasti... Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin... hyvä on.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen\nympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä!\n(Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen\ntoisistaan). Täytyy lähteä.\n\nASTROV. Lähtekää pian. Jos hevoset ovat valjaissa, niin matkustakaa\npois.\n\nHELENA ANDREJEVNA. Tänne tulee ihmisiä, luulen.\n\n    (Molemmat kuulustavat).\n\nASTROV. _Finita!_\n\n   (Serebrjakov, Voinitski, Maria Vasiljevna kirja kädessä,\n   Telegin ja Sonja tulevat).\n\nSEREBRJAKOV (Voinitskille). Ken vanhoja esiin kaivaa, siltä silmä\npuhki. Sen jälkeen mitä on tapahtunut näinä muutamina hetkinä, olen\nminä elänyt sielussani niin paljon ja miettinyt niin paljon, että\nluulisin voivani kirjoittaa jälkeentuleville opiksi kokonaisen\ntutkimuksen siitä, miten on elettävä. Mielelläni suostun\nanteeksipyyntöösi ja pyydän itsekkin anteeksi. Jää hyvästi!\n\n    (Hän ja Voinitski suutelevat toisiansa kolme kertaa).\n\nVOINITSKI. Saat tästä lähtien täsmälleen saman, minkä sait aikaisemmin.\nKaikki jää entiselleen.\n\n    (Helena Andrejevna syleilee Sonjaa).\n\nSEREBRJAKOV (Suutelee Maria Vasiljevnan kättä). Marinan...\n\nMARIA VASILJEVNA (Suudellen häntä). Aleksander, otattakaa taas ja\nlähettäkää minulle valokuvanne. Tiedättehän, miten paljon teistä\npidän...\n\nTELEGIN. Jääkää hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Älkää unohtako meitä!\n\nSEREBRJAKOV (Suudellen tytärtään). Hyvästi... Hyvästi kaikki (Ojentaen\nkätensä Astroville). Kiitän teitä hyvästä seurasta... Kunnioitan teidän\najatustapaanne, teidän viehättäviä ominaisuuksianne ja innostustanne,\nmutta sallikaa vanhuksen jäähyväishetkellään tehdä teille yksi ainoa\nhuomautus: hyvät herrat, pitää todella tehdä jotakin! Pitää tehdä\njotakin! (Yleinen kumarrus). Voikaa hyvin! (Lähtee; hänen perästänsä\nmenevät Maria Vasiljevna ja Sonja).\n\nVOINITSKI (Suutelee voimakkaasti Helena Andrejevnan kättä). Hyvästi...\nAntakaa anteeksi... Emme näe enää koskaan toisiamme.\n\nHELENA ANDREJEVNA (Liikutettuna). Hyvästi, rakkaani. (Suutelee häntä\npäähän ja menee).\n\nASTROV (Teleginille). Mene sanomaan, että minullekin valjastettaisiin\nhevoset heti yksin tein.\n\nTELEGIN. Kyllä, hyvä ystävä.\n\n    (Menee).\n\n    (Jäävät ainoastaan Astrov ja Voinitski).\n\nASTROV (Kerää pöydältä värit ja pistää ne matkalaukkuunsa). Miksi et\nmene saattamaan?\n\nVOINITSKI. Menkööt menojansa, vaan minä... minä en voi. Minusta on\nraskasta. Pitää heti ryhtyä johonkin... Työhön, työhön! (Penkoo\npapereita pöydällä).\n\n    (Paussi; kuuluu kellojen helinää).\n\nASTROV. Nyt ne läksivät. Professori on kai iloissaan. Häntä ei saisi\nenää houkutelluksi tänne makealla leivälläkään.\n\nMARINA (Tulee). Nyt ne läksivät.\n\n    (Istun nojatuoliin ja neuloo sukkaa).\n\nSONJA (Tulee). Ne läksivät. (Pyyhkii silmiään). Suokoon Jumala\nonnellista matkaa. (Enolle). No, eno Vanja, ryhdytäänpä nyt johonkin.\n\nVOINITSKI. Työhön, työhön...\n\nSONJA. Siitä on jo kauan, kauan, kun viimeksi istuimme yhdessä tämän\npöydän ääressä. (Sytyttää lampun pöydällä). Muste näyttää loppuneen...\n(Ottaa mustepullon, menee kaapin luokse ja kaataa mustetta). Minulla on\nikävä, kun he läksivät.\n\nMARIA VASILJEVNA (Tulee hitaasti sisään). Nyt ne menivät!\n\n    (Istuu ja syventyy lukemaan).\n\nSONJA (Istuu pöydän ääreen ja selailee konttorikirjaa). Ensin\nkirjoitamme tilit, eno Vanja. Meillä on hirveästi laiminlyötyä. Tänään\ntaas lähettivät hakemaan laskua. Kirjoita. Kirjoita sinä toinen, minä\nkirjoitan toisen...\n\nVOINITSKI (Kirjoittaa). \"Lasku... herra ...lle.\"\n\n    (Molemmat kirjoittavat ääneti).\n\nMARINA (Haukottelee). Rupeaa jo nukuttamaan...\n\nASTROV. On niin hiljaista. Kynät rapisevat, sirkka laulaa. Lämmintä,\nkodikasta... Ei tekisi mieleni lähteä täältä. (Kuuluu tiukujen\nkilinää). Hevosia valjastetaan... Ei siis auta muu kuin jättää\njäähyväiset teille, ystäväni, ja jättää jäähyväiset omalle pöydälleni\nja — sitten matkaan!\n\n    (Sovittaa kartogrammin pahvikoteloon).\n\nMARINA. Ja miksi kävitte hyörimään ja pyörimään? Istukaahan.\n\nASTROV. En voi.\n\nVOINITSKI (Kirjoittaa). \"Ja vanhaa velkaa jälellä kaksi ja\nseitsemänkymmentä viisi...\"\n\n    (Työmies tulee).\n\nTYÖMIES. Mihail Lvovitsh, hevoset ovat valjaissa.\n\nASTROV. Odota. (Antaa hänelle apteekin, matkalaukun ja pahvikotelon).\nKas tuossa, ota nuo. Mutta katso, ettet riko pahvikoteloa.\n\nTYÖMIES. Kyllä.\n\n    (Menee).\n\nASTROV. No-oh... (Menee jättämään jäähyväisiä).\n\nSONJA. Milloinka me tapaamme toisiamme?\n\nASTROV. Luultavasti emme ennen kesää. Talvella tuskin... Tietysti, jos\njotakin tapahtuu, niin lähettäkää minulle sana — tulen silloin\n(Puristaa molempia käsiä). Kiitos vieraanvaraisuudesta, hyvyydestä,\nystävyydestä... sanalla sanoen, kaikesta. (Menee Marinan luokse ja\nsuutelee häntä päähän). Hyvästi, vanhus.\n\nMARINA. Niinkö sinä lähdet ilman teetä?\n\nASTROV. Kiitos, en halua.\n\nMARINA. Kenties ottaisit ryypyn?\n\nASTROV (Epäröiden). No, olkoon menneeksi...\n\n    (Marina menee).\n\nASTROV (Paussin jälkeen). Sivuhevoseni on alkanut vähän ontua. Eilen\nvasta sen huomasin, kun Petrushka toi sitä juomaan.\n\nVOINITSKI. Pitää kengittää uudestaan.\n\nASTROV. Täytyy poiketa Roshdjestvennon kylään sepän luokse. Ei auta muu\n(Menee Afrikan kartan eteen ja katselee sitä). Kylläpä tuolla Afrikassa\nmahtaa nyt olla kuumuutta — hirveästi!\n\nVOINITSKI. Kyllä luultavasti.\n\nMARINA (Palaa, kantaen tarjotinta, jossa on ryyppy viinaa ja palanen\nleipää). Ota siitä.\n\n    (Astrov juo viinaa).\n\nMARINA. Terveydeksesi! (Kumartaa syvään). Ottaisit leipäpalan päälle.\n\nASTROV. Ei, hyvä näinkin... Ja nyt, voikaa hyvin. (Marinalle). Älä tule\nminua saattamaan, Marina. Ei tarvitse.\n\n    (Hän lähtee; Sonja menee perästä saattamaan häntä\n    kynttilä kädessä; Marina istuutuu nojatuoliinsa).\n\nVOINITSKI (Kirjoittaa). \"2 p:nä helmikuuta ruokaöljyä 20 naulaa... 16\np:nä helmikuuta taas ruokaöljyä 20 naulaa... Tattariryynejä...\"\n\n    (Paussi).\n\n    (Kuuluu tiukujen kilinää).\n\nMARINA. Nyt hän läksi.\n\n    (Paussi).\n\nSONJA (Tulee takaisin, panee kynttilän pöydälle). Hän läksi.\n\nVOINITSKI (Laskee helmilaudalla ja kirjoittaa muistiin). Sum...\nviisitoista... kaksikymmentä viisi...\n\n    (Sonja istuu ja kirjoittaa).\n\nMARINA (Haukottelee). Ah, syntejämme...\n\n    (Telegin tulee varpaillaan, istuutuu oven pieleen\n    ja näppäilee hiljaan kitaraa).\n\nVOINITSKI (Sonjalle, silittäen kädellään hänen hiuksiaan). Lapseni,\nkuinka raskas on elämäni! Oo, jospa tietäisit, miten minun on vaikea!\n\nSONJA. Mitä tehdä, täytyy elää! (Paussi). Me elämme vielä edelleen, eno\nVanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme\nkärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille\nlähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi\ntultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin\nkuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme\nkärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on\nsäälivä meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja\nkirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme\nsäälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon, eno, uskon\npalavasti, intohimoisesti... (Laskeutuu polvilleen hänen eteensä ja\npainaa päänsä hänen käsiinsä; väsyneellä äänellä). Me levähdämme!\n\n    (Telegin soittaa hiljaa kitarata).\n\nSONJA. Me levähdämme! Me kuulemme enkelien laulua, näemme koko taivaan\ntimanteissa, näemme, kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme\nhukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on\ntyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niinkuin hyväily. Minä\nuskon, uskon... (Kuivaa nenäliinallaan kyyneleitä enonsa silmistä).\nRakas, rakas eno raukka, sinä itket... (Läpi kyynelten). Sinä et saanut\nelämässäsi tuntea iloa, vaan odota, eno Vanja, odota... Me\nlevähdämme... (Syleilee häntä). Me levähdämme!\n\n    (Vartija kolkuttaa).\n\n    (Telegin soittelee hiljaa; Maria Vasiljevna kirjoittelee\n    broshyyrin reunoihin; Marina neuloo sukkaa).\n\nSONJA. Me levähdämme!\n\n    _Esirippu hitaasti alas_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinas _Peter Krapotkin_ lausuu Venäjän kirjallisuutta käsittelevissä\nesitelmissään Anton Tshehovista m.m.:\n\n\"Ei kukaan (venäl. kirjailijoista) ole pystynyt niinkuin Tshehov\nkuvaamaan nykyisessä sivistyselämässämme ilmeneviä inhimillisiä\npuutteellisuuksia ja varsinkin sivistyneiden turmeltuneisuutta,\nhaaksirikkoisuutta —\"\n\n\"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa\nparempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi — — —\"\n\n\"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin\nhiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden\n'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin\ntäydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala,\njonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä\naikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen\npyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen\negoisti. Mutta draaman loppu on toista. — — — Siinä helähtää Sonjan\nja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä\nsärkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme\nvielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää\niltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo\nmeille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin\nvanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut,\nniin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme\nkärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on\nsäälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja\nkirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme\nsäälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon palavasti,\nintohimoisesti... Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre,\njoka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä — — —\".\n\n\n\n"]