[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjOgMZbUT7zQ-UKfGYl98KYO4Fc4RBjwEjSxBtR7HsuU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},336,"Kotka-Wappu","Von, Hillern Wilhelmine",null,"336-von-hillern-wilhelmine-kotka-wappu","336__Von_Hillern_Wilhelmine__Kotka-Wappu","romaani",[],[],"fi",1875,1877,46780,270365,false,21631,[21],"Tyrol (Austria) -- Fiction",[23],"Novels","\"Kotka-Wappu: Kertomus Tyrolin vuoristosta\" by Wilhelmine von Hillern is a novel written in the late 19th century. The story focuses on the character of Walburga Stromminger, known as Wappu, a strong and fearless girl living in the Tyrolean mountains. The narrative explores themes of bravery, individual desire versus familial duty, and the struggles of young love in a traditional setting.  At the start of the novel, we are introduced to Wappu as she stands on a precipice, embodying a bold spirit that attracts both admiration and criticism from the local men. The narrative establishes her reputation as a mighty girl who is both beautiful and powerful, yet also hints at the oppressive nature of her father's control over her life choices. As the story unfolds, we witness Wappu's internal conflicts regarding her romantic interest in Jooseppi versus the impending pressure from her father to accept a suitor she does not love, highlighting the tension between her desires and societal expectations. The opening sets the stage for Wappu's journey, which promises to delve deeper into the struggles of love, rebellion, and self-identity against the harsh backdrop of Tyrolean life. (This is an automatically generated summary.)",[26],"Löfgren, Elisabeth",368,"Tyrolin jylhiin vuoristomaisemiin sijoittuva romaani kertoo omapäisestä ja pelottomasta tytöstä, jota kutsutaan Kotka-Wapuksi. Hän uhmaa perinteisiä naisen rooleja ja yhteisön odotuksia eläen luonnon keskellä omien lakiensa mukaan.","Wilhelmine von Hillernin 'Kotka-Wappu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 336. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTKA-WAPPU\n\nKertomus Tyrolin vuoristosta\n\n\nTehnyt\n\nWilhelmine von Hillern, syntynyt Birch\n\n\nSuomentanut saksasta [\"Die Geier-Wally\"] E. [Elisabet Löfgren].\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Karhu-Jooseppi\n   II. Taipumaton\n  III. Hyljätty\n   IV. Murzoll'in lapsi\n    V. Yksi päivä kotona\n   VI. Kovaa ainetta\n  VII. Klotz'it Rosen''issa\n VIII. Erämaassa\n   IX. Ylimystalon emäntä\n    X. Viimeinkin\n   XI. Yö\n  XII. Isälle takaisin\n XIII. Armoa\n\n\n\n\nOetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla\nvuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei\nnäyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi\nkirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien\nvälissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen\nympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen\nsyöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia\nilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän\nsaattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan,\njoka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan\nolenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta\nsyvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän\nei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti\nnyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:\n\n-- Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä\ntuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö\nuskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta\nhänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.\n\nHe astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran\nsaattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen\npaikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla\nvuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä\nuskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon,\njoka oli kolkko kuin hauta.\n\n-- Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin\nyksi tie! -- Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.\n\nIkäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka\nherätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas\nhavumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona\nOetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.\n\n-- Huuda sinä vaan -- huudan minä kuitenkin kovemmin! -- uhkasi mies\ntaas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven\näänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. -- Kuuliko tyttö sen?\n\n-- Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä\nhumisevassa metsässä.\n\n-- Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään\nkorppikotkan pesän kimppuun, -- vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja\nvoimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat\nvastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan\nheistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa!\nNotkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä\nvoittamattomaksi; -- jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä\nmielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta -- jos minä kerran sinne\nlähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun\nhatustani!\n\n-- Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin\nrikas ja kaunis? -- kysyi vieras.\n\n-- Ah, tiedättekö -- en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi\npoikia. Hän on kyllä syytön siihen: -- Vanhus -- Stromminger on hänen\nnimensä -- on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija\nja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä\nkuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut\nhäntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli\nniin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet\nsynnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin\ntullut noin villityksi.\n\nNäin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt.\nTyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga\nStromminger, mahtavan \"talollis-kuninkaan\" lapsi, jota myös sanottiin\nKotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja\nuskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja\nlähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä\nrakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.\n\nSemmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta\nasti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin\noli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä\nkallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan\nei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin\nilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa,\nettä hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu\noli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. --\nStromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että\nStromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.\n\n-- Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän\nkuin kymmenen teidän poikia, -- huusi hän nauraen talonpojille, jotka\nolivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista\nkomeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä\nhe kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu,\noli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden\nköytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä\netupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä\nkuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden\nsolmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen\npäänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! -- Oli jumalaton\nteko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu\npurjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa\nhän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat\npystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta\nnokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän\nvasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen\nkainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni\npäivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen\nainoa ajatuksensa oli: -- silmät, pelasta silmät! -- ja pitäen kasvot\nlikellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan\neläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi\nhänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin -- silloin\nkorppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä\nhaavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen\nsylissä, -- hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.\n\n-- Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, -- huusi väki\nhänelle vastaan -- olisithan samassa päässyt emälinnustakin.\n\n-- No -- vastasi tämä yksinkertaisesti -- eihän se raukka vielä osannut\nlentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa\nsyvyydessä.\n\nNyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli,\nei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä\nliikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt\nkunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.\n\nSe oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä\nkalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän\nseisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän\nkävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti,\nikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan\nvoinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli,\nkatseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa,\niltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä\nseurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja\nvuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla\nlevottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa\njäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi\neteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun\njoku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli:\non mahdollista että se on _hän_, ja huimaava ilon tunne valloitti\nsydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta,\nkuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia\nisompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun\nmatkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän\ntunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva\nriemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin\nmetsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä,\nsamaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli\nsitä ihastuneena -- voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne\nlevitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut\nkuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän\narvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa\nvahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin\njäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja\nheilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja\nmielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli\nihanteensa nähnyt.\n\n\n\n\nI.\n\nKarhu-Jooseppi.\n\n\nOli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei\nhänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen\nvuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli\nvähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei\ntahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin\nrakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat -- ja siihen oli vielä\ntarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä\noli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli\nnimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana\nVintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat\najaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina\noli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt\npiti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka\nodottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että\nSöldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta,\nkuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen\nkoko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen\nmitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut\nmikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään\nvuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean\nja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan\nja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen\npoikansa taas oli voittanut.\n\n-- Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille\nkaikille -- sanoivat miehet hyväntahtoisesti.\n\n-- Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä\npäivänä! -- sanoivat naiset. -- Tuskin voisi uskoakaan, -- huudahti\njoku kohteliaasti, -- tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on\nsinun poikasi -- varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.\n\nÄiti hymyili ylpeästi. -- Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi,\nparempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa\npelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu\nilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia\nmuserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!\n\nNyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun\nkeskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen\nkukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja\npyhä toimi alkoi.\n\nMutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja\nkaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä -- kuinka ihanata olisi olla\nnoin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut\nhänestä mitään pahaa puhua. -- Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan\nkuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen\ntulisin toivonsa!\n\n\nViimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat\nsiunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita\nhurraa-huutoja. -- Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! -- Pappi\ntuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja\nriemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan\nnuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta\nvaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut\nJoosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis\nhän oli -- niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli\npyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän\nkarhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä\nrinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden\naskeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista\nmelua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi.\nToinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat\nvähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja\ntyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti\nseppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen\npäällensä ja sanoi:\n\n-- Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen\nsaanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua -- vaan\nkiitä sinä Herraa!\n\nKaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat\nkyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi,\nnyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän\nlaskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen\njälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:\n\n-- Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?\n\n-- On! -- vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. -- Täällä minä olen.\n\nJooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: -- Katsos äiti, sinua\nminun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, -- mitä tekisit\nilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua\nvielä kerran suutelematta.\n\nOi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan\nomituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin\nrauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi\nhänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä\nkatselivat tätä -- Wappu oli niin oudossa mielentilassa.\n\n-- Mutta kerro nyt kuinka se kävi! -- pyysivät talonpojat.\n\n-- Kyllä, kyllä kerron kaikki, -- sanoi hän nauraen ja heitti karhun\nnahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi\nkantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti\njuoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä\naika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet\nja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat\npenkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen\nerään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan\ntoiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua\nsiitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.\n\nNyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat\nWapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin\nWapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin;\nhän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä\neläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt\nmiksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen\nkorvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: -- Jos hän taas\nkatsahtaisi ylös! -- Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö?\nKun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä\nsilmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä.\nOliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän\nkuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi\nsitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun\nlatvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin\njotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen\nja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut\nmitään tämänkaltaista ennen; -- hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän\nmitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa\nhumalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli\nkaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli\nsaanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha\nkatkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet\nputosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi\nhänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain\nmenee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. -- Jotakin ajattelee! --\nNiin, mitä hän sitten ajatteli? -- Hän mietti tätä, vaan ei saanut\nsiitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut.\nMiksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli\nikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen.\nVaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen\nympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt\nhänen ohitsensa -- hänessäkö -- vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän\ntiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt\nsen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli\nmaksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet\nikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä.\nHäntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan\nmaailmassa olisi saanut olla väkevä, -- paitsi hän ja hänen tyttärensä.\nKolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu\nväkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja\njättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin\npitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut\naika mieheksi -- se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut\nparas pyssymies ja painin-lyöjä seudussa -- silloin vanhus ei enää\nvoinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:\n\n-- Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!\n\nKaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat\nmelkein peljästyneinä: -- Stromminger!\n\n-- Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in\nolleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä -- vaan ei työssä!\n\nNyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli\nStrommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli\nlörpöttäjä ja kerskuri?\n\n-- Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä\ntiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet\nmaahan niinkuin säkin.\n\n-- Se ei ole totta! -- huusi Jooseppi -- Minä en salli että isääni\nsoimataan!\n\n-- Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa\nole väittelemistä, -- kuiskattiin hänelle.\n\n-- Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne -- jos Herra\nitse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni -- niin en kärsisi sitä.\nTiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa\nkiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in\nkimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt\nStromminger'in maahan kuin tämä hänet.\n\n-- Se ei ole totta, huusi Stromminger. -- Sinun isäsi oli haitukka\nminuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain\njoukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa -- vaan jos ei se sittenkään\npysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!\n\nKuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt\nStromminger'ia vastaan:\n\n-- Sinä otat tuon sanan takaisin taikka --\n\n-- Jesus Maria! -- parkuivat naiset.\n\n-- Jätä hänet rauhaan, -- sanoi äiti, -- hän on vanha mies, häneen ei\nsaa ruveta!\n\n-- Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. -- Vai tahdotte tehdä\nminua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko\nvanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule\nvaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa,\nsekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten\nolisit kaatanut kymmenen karhua.\n\nHurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä\nvasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä\nhorjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka\nvartalo oli jäntevä ja taipuisa -- taivuttuaan nousi se taasen pystyyn,\nniinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla\nkallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia\nlumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen\npuun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi\nlöi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä\nkiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein\noli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta\nrinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt\nnuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä\nsinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin\ntoiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nmusertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin\nuskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät\nolisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt -- nyt\noli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen -- nyt hänen täytyi kaatua,\n-- vaan ei, -- Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä\nkäsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen.\nSitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat\nStromminger'in otsasta:\n\n-- Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin\nvoinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta\nvanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas --\ntarkoitus ei ollut paha, Stromminger!\n\nHän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille -- mutta\ntämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: -- Perkele\nsen sinulle palkitkoon, sinä konna. -- Ja te kaikki, Sölden'in miehet,\njotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten\nnarriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää\ntahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen,\nvaikka koko Sölden kuolisi nälkään. -- Hän meni sen puun juurelle,\njossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta,\nsanoen: -- Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta\nei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!\n\nMutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi\nniinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia.\nWapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli\nmennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: --\njää vaan luokseni -- olethan sinä minun omani ja minä sinun -- eikä\nkenenkään muun! -- Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa,\njotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa\nStromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.\n\n-- No, tuleeko siitä mitään? -- sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä,\njotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa\nvapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen\nvihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin\nvasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä\ntuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa\nJoosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: -- Älä ole niin äkäinen,\nylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa\nSonneplatte'lle syömättä.\n\nHän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen\nympäröivän itseänsä -- Joosepin silmä oli häneen luotu -- sääliväisesti\noli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä\nlaita oli -- Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin\ntuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi\ntämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä\nnähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle.\nHän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen,\npimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut\nitseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi\nhämmästyneenä ja ujona.\n\n-- Pois tieltä! -- huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä\nJoosepille. -- Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois\ntäältä, maksakoon vaikka henkeni.\n\n-- No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä -- te olette hupsu,\nylimystalollinen! -- sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin\nmuiden luo.\n\nNyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin -- yhä\nkauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken\naikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen\nhuminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen\ntodellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä -- ehk'ei\nkoskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli\nhävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi -- kaikki, kaikki\noli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut\ntarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen,\nhakien apua sydämen tuskaa -- outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta\nei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: -- Ole huoleti --\npäivä vielä koittaa!\n\nKolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti\nja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien\nsyttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin\nkoski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan.\nOlihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan\nihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja\ntaistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä,\nvuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa\ntuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti\nraskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein\nhän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti\nääneen.\n\n-- Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen,\nsillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. --\nOletko hullu?\n\nWappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan\nilmoittamiseen.\n\n-- Puhu! -- käski Stromminger: -- Mitä tämä kaikki merkitsee? Avaa\nsuusi -- taikka --!\n\nSilloin puhkesi suora totuus rajusti sykkivästä sydämestä, ikäänkuin\nvuorivirta hävittää kaikki sulut, ja Wappu antoi vihansa virtana kuohua\nvanhuksen yli. Hän sanoi kaikki, sillä hän oli aina puhunut totta\neikä ollut tottunut valehtelemiseen. Hän sanoi että Jooseppi oli\nmielyttänyt häntä ja tullut hänelle rakkaaksi, rakkaammaksi kaikkia\nihmisiä maailmassa, sekä että hän paljon oli iloinnut siitä, että\nsaisi puhua Joosepin kanssa. Silloin Jooseppi olisi saanut kuulla että\nhän oli niin väkevä tyttö ja että hän jo oli niin monen uljaan työn\ntoimittanut; sitten hän varmaankin olisi tanssinut hänen kanssansa ja\nolisi ruvennut hänestä pitämään ja kaiken tämän hänen isänsä nyt oli\nhäneltä ryöstänyt, kun hän mielettömänä oli syössyt Joosepin päälle ja\nWappu häpeän ja pilkan alaisena oli saanut juosta pois juhlasta, niin\nett'ei Jooseppi koskaan maailmassa enää häntä katselisi! Vaan semmoinen\nisä aina oli, ilkeä ja paha kaikille ihmisille, jonka tähden kaikki\nnimittivätkin häntä pahaksi Stromminger'iksi, ja siitä hänkin, Wappu,\nsai kärsiä!\n\nSilloin huusi Stromminger äkkiä:\n\n-- Nyt olen kuullut tarpeeksi! -- Ilmassa kuului suhina ja isän keppi\nlankesi Wapun selkään semmoisella voimalla että Wappu pelkäsi selkäluun\nmenneen poikki ja kalpeana kallisti päätään. -- Tällä hetkellä satoi\nrakeita sielun äsken puhenneelle kukkaselle. Silmänräpäyksen tunsi hän\nitsensä niin kipeäksi, ett'ei voinut liikahtaa. Raskaita kyyneleitä\ntunkeutui ummistuneista silmistä, ikäänkuin neste oksasta, joka on\nkatkaistu, muuten kaikki hänessä oli kuollutta ja mykkää. Stromminger\nseisoi itsekseen, kiroillen hänen vieressänsä ja katseli häntä\nodottaen, niinkuin ajaja katselee elukkaa, joka on kaatunut hänen\nlyömisestään eikä pääse edemmäksi.\n\nYlt'ympärillä oli kaikki hiljaa ja autiota. Ei linnun viserrys, ei puun\nhumina häirinnyt äänettömyyttä. Kapealla vuoripolulla, jota myöten isä\nja tytär kävivät, ei puuta löytynyt viheriöivää, eikä lintukaan ollut\npesäänsä rakentanut sinne. Vuosituhansien kuluessa olivat luonnon\nvoimat siellä riehuneet kauhistavassa hurjuudessa ja niin kauas kuin\nsilmä näki, näkyi ainoastaan pirstaleita kauhean mullistuksen jälkeen.\nMutta nyt se tuli oli sammunut, joka oli särkenyt maata, ja ne vedet\nolivat kuivuneet, jotka raivoisessa kuohussaan olivat vieneet maan\nmehun. Siinä nyt makasivat nuo liikkumattomat jättiläis-lohkareet\nmullin mallin; ne voimat, jotka niitä olivat liikuttaneet, olivat\nkuolleet, kalmiston rauha vallitsi siellä niinkuin haudoilla, ja\npuhtaina, jäykkinä, ikäänkuin taivasta tavoittava aatos, nousivat\nvalkoiset jäätiö-huiput yli tämän kaiken. Ainoastaan ihminen, tuo aina\nrauhatoin, sielläkin lakkaamatta jatkoi taisteluansa ja häiritsi\ntuskillansa luonnon ylevää rauhaa!\n\nViimein Wappu nosti silmänsä, kokosi kaikki voimansa, mennäksensä\neteenpäin. Ei mitään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, hän katseli\nisäänsä niinkuin hän olisi ollut vieras, niinkuin hän ei koskaan olisi\nhäntä ennen nähnyt; hänen kyyneleensä olivat kuivettuneet.\n\n-- Nyt olet nähnyt kuinka käy, jos vielä kerran uskallat ajatella tuota\nkonnaa, joka on tehnyt Stromminger'in lasten pilkan alaiseksi -- sanoi\nisä tarttuen hänen käsivarteensa, -- sinä tiedä että minä mieluisammin\nheitän sinut alas Sonneplatte'lta, kuin sinut Joosepille annan!\n\n-- Hyvä on! -- sanoi Wappu katsannolla semmoisella, että itse\nStrommingerkin hämmästyi, niin paljon voittamatointa uhkaa soi siitä\nainoasta sanasta ja näkyi siinä silmäilyksessä, tulista vihaa täynnä,\njoka samassa kohtasi isää.\n\n-- Sinä olet paha, ilkeä olento! -- mutisi tämä, hampainsa välissä.\n\n-- Sitä omaisuutta en ole varastanut! -- vastasi hän samalla lailla.\n\n-- Vaan odotappas, kyllä sen ajan sinusta ulos; kiristeli isä.\n\n-- Niin, niin! sanoi tyttö nyykyttäen; se kuului kuin: -- koetappas\nvaan.\n\nSitten he eivät koko matkalla enää puhuneet toisilleen.\n\nKun tulivat kotiin ja Wappu meni huoneesensa, riisumaan päältään\njuhlakoristukset, pisti vanha Luckard, joka jo oli ollut hänen äitinsä\nja iso-äitinsä luona ja äitin sijassa oli Wappuakin kasvattanut, päänsä\novesta sisään, kuiskaten:\n\n-- Wappu, oletko itkenyt?\n\n-- Miksi? -- kysyi tyttö tavattoman äkäisesti.\n\n-- Tänään ensimäisenä rippipäivänäsi panin korttia sinulle ja ne\nilmoittivat kyyneleitä ja onnettomuutta: Sinä tulit ulos kahden\nsota-miehen välillä: se oli kapealla tiellä ja kaikki oli niin selvää,\nkuin se olisi tänäpänä tapahtunut.\n\n-- Vai ni-in? sanoi tyttö huolimattomasti ja pani äiti-vainajansa\nkauniin hameen isoon puukirstuun.\n\n-- Mikä sinun on, lapsi? -- kysyi Luckard, sinä näytät niin huonolle ja\nolet myös tullut niin aikaisin kotia. Sinä et ole tanssinut!\n\n-- Tanssinutko! -- tyttö nauraa hohotti niin kovasti ja kimakasti, kuin\nolisi vasaralla kanteleen kieliä lyönyt, jotta olisivat päästäneet\nkimisevän, valittavan äänen. -- Minäkö olisin tanssinut!\n\n-- Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on --\nehkä minä voin sinua auttaa.\n\n-- Minua ei kukaan voi auttaa -- sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun\nkannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä\nhäntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa\nruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. -- Mene nyt, -- sanoi\nhän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, -- minä\ntahdon hetkeksi levätä!\n\n-- Jesus Maria, -- valitti Luckard, -- siinähän rukous-nauhat makaa\nkatkaistuna, missä ovat korallit?\n\n-- Poissa!\n\n-- O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja\ntyhjä nauha, -- rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja\nsurun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!\n\nNäin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu\nsalpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja\ntuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka\nseinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei!\nJumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen\nensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden\ntuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se\noli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi.\nJa Herra Jesus Kristus! -- hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista\n-- hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi\nainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko\nWapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota\narmasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan\nvaltakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi\nvoinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi\nkerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän\näidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita,\nvaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut\nainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin\nlapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet\njonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän\nainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään\nkoski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän\nikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin\näiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja\nJooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin\nsijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja\nWappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä -- ja Wappu\nkoetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi -- vaan hän ei\ntietänyt muuta kuin: -- sinä rakas tyttö, -- niinkuin oli sanonut\näitille: -- sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea\nmuuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä\ntahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen\nainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus\nolisi voinut olla?\n\nJoku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka,\njonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli\nhäntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei\ntehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin\nleikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu\nhyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään.\nHän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen\nniitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta\nsisään.\n\nAurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet\nympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen\nsumu-hunnun peitossa.\n\nWapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun\nolkapäälleen:\n\n-- Tule Hans, -- sanoi hän -- otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa\nolemassa maailmassa!\n\nUskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän\nkotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut\nlähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen\näitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja\nnyt se oli kokonaan hänen omansa.\n\n-- Ja _hän_ on myös kerran oleva minun omani! -- lausui hänelle\nsisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.\n\n\n\n\nII.\n\nTaipumaton.\n\n\nTämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi\nWapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat\nvaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein\nkulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi\notsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko\ntuon maapalstan talosta tänne \"Sonneplatte'lle\"; se oli nimittäin\nkalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että\noli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut\nnimensä siitä.\n\n-- Wappu, Wappu! -- joku huusi hänen takanansa. -- Sinun pitää tulla\nisän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.\n\nVanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei\nollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi\nmitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi\nLuckardia.\n\n-- Suuria uutisia, sanoi Luckard. -- Katso sinne!\n\nNyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä\nerään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko\nnapin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu\nlapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut\nsanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.\n\nWappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta\nsitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa\njälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun\nrikkahin talollinen.\n\nWapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.\n\n-- Vincentz tahtoo naida sinun, -- sanoi Stromminger. -- Hän on saanut\nminun suostumukseni -- ensi kuulla pidetään teidän häänne! -- Näillä\nsanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi\nollut sanottavaa.\n\nSilmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt\nhäneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti\nesiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin\njuoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin\nhoksasi mitä hänen tuli tehdä.\n\n-- Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. -- Minä pyydän sinua, mene\nkotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä\net voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon\nviimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!\n\nJotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri\nhuultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.\n\n-- Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon\nelämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle\nlupauksensa -- sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen\nettä olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!\n\n-- Bincentz, -- sanoi Wappu, -- jos olisit ollut viisas, niin olisit\nnyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo\nollut keino saada minua -- _pakoittaa_ itseäni en koskaan salli, tiedä\nse. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa\ntoisillemme.\n\nNäin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.\n\n-- Voi sinua! -- huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen\njälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. -- Sitten hän tyyntyi ja mutisi\nhampaittensa välissä:\n\n-- No, minä voin odottaa -- ja minä _tahdon_ odottaa!\n\nWappu meni suoraan isänsä luo. Hän istui tilikirjansa edessä ja kääntyi\nhitaasti kun tyttö astui sisään.\n\n-- Mitä tahdot?\n\nAuringon säteet loistivat ahtaasta ikkunasta, kirkastaen Wappua, niin\nettä hän seisoi isänsä edessä ikäänkuin säteikössä. Tämän täytyi itse\nihmetellä lastansa, niin kaunis hän tällä hetkellä oli.\n\n-- Isä -- aloitti hän tyynesti, -- minä tahtoisin ainoastaan sanoa\nteille ett'en mene Bincentzin vaimoksi.\n\n-- Vai niin? -- huusi Stromminger, hypähtäen seisaalle. -- Mitä se\ntietää? Sinä et mene hänen vaimokseen?\n\n-- En, isä, minä en rakasta häntä!\n\n-- Vai niin -- olenko minä kysynyt sinulta, rakastatko häntä vai etkö?\n\n-- Ette ole, minä sanon sen teille kysymättänne.\n\n-- Ja minä sanon sulle kysymättäsi että neljän viikon päästä menet\nnaimiseen Bincentz'in kanssa jos rakastat häntä tai ei. Minä olen\nantanut sanani hänelle, eikä Stromminger sanaansa syö. Mene nyt\ntiehesi.\n\n-- Ei isä, -- sanoi Wappu, -- niin ei käy laatuun. Minä en ole elukka,\njota isäntä mielensä mukaan voi myydä taikka luvata pois. Minusta\nminullakin pitää olla sananvuoro tässä asiassa, koska kysymys on minun\nnaimisesta!\n\n-- Ei, sitä sinulla ei ole, sillä lapsi on isänsä omaisuus yhtä hyvin\nkuin vasikka tai lehmä, ja sen täytyy noudattaa isän tahtoa.\n\n-- Kuka sen on sanonut, isä?\n\n-- Kuka sen on sanonut? Bibliassa se seisoo! -- ja uhkaava puna lensi\nStromminger'in kasvoille.\n\n-- Bibliassa seisoo ainoastaan että meidän tulee kunnioittaa ja\nrakastaa vanhempiamme, vaan ei että meidän täytyy mennä miehelle, joka\nmeistä on inhoittava -- ainoastaan siitä syystä että isä niin tahtoo!\nKatsokaa isä, jos se voisi olla teille avuksi jollakin lailla, että\nminä menisin Bincentz'ile, jos sen kautta voisin pelastaa teidät\nkuolemasta tai kurjuudesta, niin minun ehkä olisi pakko sitä tehdä,\nvaikka sydämeni kärsisikin siitä. Mutta te olette rikas mies, jonka ei\ntarvitse huolia kestään -- jolle voi olla juuri yhdentekevää kenenkä\nkanssa minä menen naimiseen -- ja te annatte minut ainoastaan\npahuudesta Bincentz'ille, ett'ei minua saisi Jooseppi, jota minä\nrakastan ja joka epäilemättä rakastaisi minua jos hän oppisi minua\ntuntemaan -- ja se on pahasti tehty teiltä isä, ei Bibliassa sanota\nettä lapsen täytyy myöntyä semmoisiin!\n\n-- Sinä hävytön kappale, minä lähetän sinut kappalaisen luo, että hän\nopettaa sulle mitä Bibliassa seisoo!\n\n-- Se ei auta, isä, vaikka lähettäisitte minut kymmenen kappalaisen luo\nja kaikki kymmenen minulle saarnaisi että minun tässä pitäisi totella\nteitä, minä en kuitenkaan sitä tekisi.\n\n-- Ja minä sanon että sinun täytyy, niin totta kuin nimeni on\nStromminger. Sinun täytyy tehdä se taikka minä ajan sinut talosta pois\nja teen sinut perinnöttömäksi.\n\n-- Sen voitte tehdä, isä, minulla on kyllä voimia ansaita leipääni\nitse. Niin, isä, antakaa Bincentz'ille kaikki paitsi minut.\n\n-- Joutavaa lorua, -- sanoi Stromminger. -- Pitääkö ihmisten sanoa\nminusta ett'en voinut edes omaa lastani hallita? Sinä otat Bincentz'in,\nvaikkapa sitten mun täytyisikin piiskalla ajaa sinut kirkkoon.\n\n-- Ja jos ajaisittekin minut piiskalla sinne, niin minä alttarin edessä\nvastaisin \"en\". Te voitte lyödä minut kuoliaaksi, mutta myönnytys-sanaa\nette voi pakoittaa suustani, -- ja jos senkin saisitte, niin minä\njuoksisin alas kalliolta tuolla, ennenkuin seuraisin miestä kotiin,\njota en rakasta.\n\n-- Kuule nyt! -- huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin\nhalkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät\nverittyneet -- kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny\ntahtooni -- muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!\n\n-- Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua\nensimäisen rippikäyntini päivänä -- silloin jo tunsin, että kaikki oli\nlopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä\noletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko --\nkaikki on minusta yhtä -- minussa ei enää mitään sydäntä teille syki,\nte olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja\nMurzoll!\n\nHurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni,\nsitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi\ntytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä\nyli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt,\nheitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan\nkorkonsa hänen rinnalleen:\n\n-- Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen -- änkkäsi\nhän.\n\n-- Tee niin! -- sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla\nhän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei\nliikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.\n\nNyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei\nvoinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa,\nviatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän\noli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.\n\n-- Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa\nelämäänsä -- sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.\n\nWappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja\nkivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava.\nMinuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi\nsortuneella äänellä.\n\n-- Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll\novat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla\nSimilaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni\nalle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille\npaimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on\nparempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa.\nLaita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää.\nHuomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan\nSchnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda\nkarjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset\nkunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene\nnyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!\n\n-- Hyvä on, isä! -- sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen\nisän huoneen.\n\n\n\n\nIII.\n\nHyljätty.\n\n\nHochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä\nei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten\nhuilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, -- siellä on\nijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko\nsuutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa\notsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä\nelimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen\nerämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen\nvesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta\nsäästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä\njäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä\nvoivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa\nruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.\n\nSen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat\npenikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä\nviettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun\nsuvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki\nrupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua\npaimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten\nerämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi\nvalmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua\nalas, talven morsiamena.\n\nEi mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan\nvuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen\nHochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät\nnahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin\nerakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli\nvuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon\nminielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa\nhän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja\npiikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta -- vuoriloille.\nAinoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän,\noli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään\nmatkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni\nsaattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän\nolisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli\nvanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut\nStromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun\nStromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä\nsaattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja\nkiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona\naamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota\nvanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse.\nLuckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli\nkivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut.\nVanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi\nsinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten\nkömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole\ntarpeeksi tuulta kannattimena -- kappaleen matkaa kerrassaan, sitten\ntaas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka,\njoka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen\nvoimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan\nsiivillään.\n\n-- Hans -- oma Hanseni -- oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! --\nhuudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta\ntietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi\nliikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle\ntakaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen.\nVihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä,\npainoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. -- Eilisestä illasta\nasti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa\nJoosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi\nhänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut\nkotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin.\nSamoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia,\nlähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä,\nniinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle\nmuuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella\nmyöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin\nja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.\n\n-- Tule, Hans, -- sanoi hän hellästi, -- sinä seuraat minua ylös\nvuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!\n\n-- Mutta lapsi, -- sanoi Luckard, -- ethän sinä voi ottaa kotkaa\nmukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään\nlihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!\n\n-- Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi\nerota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä\nerämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä\nhoitaisi, kun minä olen poissa?\n\n-- Oh, ole sinä huoleti siitä, -- sanoi Luckard, -- kyllä minä pidän\nkotkasta huolta.\n\n-- Niin, mutta se ei seuraa sinua, -- arveli Wappu, -- sinä et tule\ntoimeen sen kanssa.\n\n-- Oh, -- sanoi Luckard aivan viattomasti, -- olenhan minä niin kauan\ntullut toimeen _sinun_ kanssasi -- kyllä sitten onnistuu tulla toimeen\nkotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. -- Ja\nhän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä\njalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan\nLuckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. -- Ei\nollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.\n\n-- Näetkös! -- riemuitsi Wappu, -- se ei luovu minusta, minun täytyy\npitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja\nsiksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme\nyhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet\nkasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea\nelatustansa.\n\n-- Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä\nlähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi,\nkunnes voi lentää pitempiä matkoja.\n\nJa niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin\nkanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui\nhän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli\njatkanut matkaansa.\n\nKuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä\njää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in\nyläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui\nja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja\nalas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka\nolivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: --\nmuserra meitä! -- niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin\nWapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas\npois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa,\nRofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä\nihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle,\nrupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen\naamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät\npäitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja\nmeni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä\ntäällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui\ntoisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa\nkirkolle.\n\nVarovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset\nenkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun\nkorvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi\nsuloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in\nkellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen\nsilmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien\nhuipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä\nsinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan\nkannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten\nvuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja\nvuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut\nmuodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa\naaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta\nolisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista\nriemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä,\nikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen\nsilmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi\nkedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen\nkauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä\nleivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!\n\nHurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin\nyht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa\nihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä,\ntoivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki\nheränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi.\nPojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi\nvalkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen\nkevät-ilmaan -- niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää.\nKirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa,\nhopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki\ntyö oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla!\nTällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin,\npyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos\nmaailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia -- saarnaamaan --\nhartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan\nkevät rupesi kukoistamaan. -- Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä\ntuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden\njuhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä\nrakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta\noli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja\nkasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen\nlaskeunut tumman siniseltä taivaalta -- peto-lintu hänen olkapäällänsä\noli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!\n\nViimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän\njäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla\nalhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille\nlumi-kentille -- maan-pakolaisuuteen!\n\n\n\n\nIV.\n\nMurzoll'in lapsi.\n\n\nViiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli,\njoilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä\nlumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä\nniin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen\nkätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän\nedestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa -- on kova työ. Wapulla\noli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta,\nseisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti\nauringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi\nhi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin\nliukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in\njäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi\nhyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli\nkimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa\nei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi.\nWappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta\nniin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren\n\"onnelliset neidot\" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle,\nlumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti\nhäntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä\nsaman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana\ntunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima\nvuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli\npeloittanut häntä vuoteelle.\n\nÄänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan\nkivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista\npuista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari\nmustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli\nSchnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään\nmielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa\nasuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni\nmuukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei\nvoinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen\nasti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin\nhänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu\nkuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja\ntarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään\naution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard\noli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi\nsääliväisesti: -- Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet\nmaata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös\nsinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä\nkohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti\nkäskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. -- Hän levitti hyvän\nolkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle,\nkiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.\n\nTämä lausui: -- en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan\nsanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää.\n-- Minun on sääli sinua -- yksinään kun olet täällä ylhäällä -- vaan --\nmiksi et totellut isääsi?\n\nWappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan,\nsääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta.\nLevottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka\nolemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta\nisästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että\njos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja\nolisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja\nkatkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät\nisän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa\nnousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan.\nVaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti\nasiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo\nvalloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan\nei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino\naltapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin\nnostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös\nMurzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä\nvuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa.\nKauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua\nkiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat\nhänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin\naaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä\nristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat\nvoimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi\nettä myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä\ntuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin\nvene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä\npystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin.\nKeskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa\napua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu\nsulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata\njalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se\nei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä\nsyleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat\nkivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina\nsillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja\nkulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka\nkasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka\nlempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät\nhengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä\nnoilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä\nja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla,\nkyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas\nkristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja\nalppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli\ntullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua\nkatseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle.\nMustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll\nliikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin\nlumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:\n\n-- Isäsi on sinut hylännyt -- vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä\nkylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän.\nSinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa\non samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla\nlapsekseni?\n\n-- Tahdon! -- vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.\n\n-- Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä\nheidän luonansa on alituinen taistelu -- ainoastaan minun luonani on\nrauha.\n\n-- Mutta -- sanoi Wappu, -- enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia\nsitten, jota niin hartaasti rakastan?\n\n-- Jätä se' -- sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on\nvuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa.\nTule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten\net voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!\n\nJa Murzoll vei hänet suurien salien ja loppumattomien jääkäytäväin\nläpi. Viimein tulivat suureen saliin, joka oli kristallin tavalla\nläpinähtävä. Kun auringon-säteet siihen loistivat, niin muuttuivat\nne tuhansiksi kirjaviksi säkeniksi ja seinien läpi katsottuna\nnäytti taivas ja maa kummallisesti muuttuneelle ja oudolle. Siinä\nleikitsi valkoisia, lumesta kimeltäviä neito-haahmoja aaltoilevissa\nsumu-hunnuissa vuorivuohien seurassa, ja hauskaa oli nähdä kuinka\nlaskivat leikkiä nopea-jalkaisten elävien kanssa, kuinka juoksivat ja\nottivat niitä kiinni. Ne olivat Murzoll'in tyttäriä, Oetz-laakson\n\"onnellisia neitoja\". He kokoontuivat uteliaasti Wapun ympärille, kun\nMurzoll laski hänen alas kiiltävälle lattiapeilille. He olivat ihanat\nkuin enkelit, kasvonsa olivat kuin maidosta ja verestä; mutta kun Wappu\nliiemmin heitä tarkasteli, näki hän kauhistuen että heillä kalkilla oli\njää-silmät, niinkuin heidän isällänsäkin, ja puna heidän poskillansa ei\nollut verta, vaan alppi-ruusun mehua, ja he olivat kylmät kuin lumi.\n\n-- Mahdotteko pitää häntä luonanne? -- kysyi Murzoll. -- Minä rakastan\nhäntä, hän on voimakas ja luja kuin kallio. Hän on tuleva sisareksenne.\n\n-- Hän on ihana -- sanoivat neidot, -- hänellä on vuorivuohen silmät.\nVaan hänellä on lämmin veri ja hän lempii vuorivuohen-ampujaa -- me\ntiedämme sen!\n\n-- Laskekaa siis kätenne hänen sydämellensä, että se jäätyy kaikkine\nlempineen ja hän tulee onnelliseksi kuin te -- käski Murzoll.\n\nSilloin riensivät hänen tyttärensä Wapun luo ja hänestä tuntui kuin\nlumituisku olisi tullut häntä vaataan. He ojensivat kylmiä käsiään\nvasten hänen sydäntänsä; hän tunsi jo kuinka se oli jäätymäisillään ja\ntykytti heikosti. Silloin hän torjui heitä molemmin käsin, huutaen:\n\n-- Ei, poistukaa -- minä en tahdo tulla onnelliseksi kuin te, minä\ntahdon Jooseppia!\n\n-- Jos sinä palaat ihmisten luo, niin me muserramme Joosepin ja\nsyöksähytämme sinut hänen kanssansa alas syvyyteen -- he uhkasivat, --\nsillä ei kenkään, joka meitä on nähnyt, enää saa elää ihmisten parissa.\n\n-- Syöksähyttäkää minut sitten syvyyteen, mutta jättäkää minulle\nrakkauteni -- tahdon kärsiä kaikki, kaikki, mutta rakkauttani en heitä!\n\nJa epätoivon voimalla Wappu pani käsivartensa yhden neidon vartalon\nympäri ja löi painia hänen kanssansa, ja katso, silloin tuo hoikka\nvartalo taittui Wapun käsissä ja hänellä oli siinä vaan sulavaa lunta.\nPäivän valo sammui, yht'äkkiä oli kaikki peittynyt harmaasen hämärään,\nhän seisoi paljaalla kalliolla, lumi tuiskutti vasten hänen kasvojansa\nja vuorihaltijain sijassa valkoset sumut pyörivät hurjassa tanssissa\nhänen ympärillänsä. Korkealta hänen ylitsensä katseli Murzoll vaaleana\nja synkkänä pilvien läpi jyristen:\n\n-- Sinä vastustat ihmisiä ja jumalia -- taivas ja maa tulevat sinun\nvihollisiksi! -- Voi sinua!\n\nKaikki oli hävinnyt -- Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka\npuhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta\nunesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi\nmissä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi\nvuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään.\nIlta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan\naurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu\njuoksi sinne tänne kuuroa etsien -- hän ei löytänyt muuta kuin\npuupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että\nukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin\noli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut\noikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää\nketään ihmistä -- se oli kuitenkin kovaa!\n\nHänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli\narvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo\nrakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden,\nodottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa -- vaan\nhän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei\nliikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä\ntyöttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita -- niin yksinään hän\noli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle\nkalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei\nkoskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan\nauringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman\nrannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka\nläheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa\nylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset,\njotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja\nsanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt\nhänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt\nmaille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla.\nVaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan\nvalon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota\noli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset\ntuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki\nystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa -- kentiesi\nneitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana\nsulhojensa laulua -- ainoastaan _hän_ oli yksinään ja hylätty täällä\nylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko\nmaja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.\n\n-- Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei\nläheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä\nkorkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat\nvasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja\nkasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa,\ntuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat\nvihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä\nelämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet\nnoin tyyniksi ja äänettömiksi -- niinkuin seura, joka salaisia asioita\nkeskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi,\ntuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä\nmaailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli --\nniin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa,\nsala-kähmäisessä hiljaisuudessa!\n\n-- Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! -- sanoi hänelle sisällinen\nääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet.\nHänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan\navaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja\npainoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.\n\nMitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt -- mutta\nnäytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa,\nsykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä\ntämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän\ntodellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.\n\nKun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa,\nhän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän\nsanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi\nolostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? -- silloin\npuri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin\nannan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin\nrakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli\nainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.\n\nKun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä\nisommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen\nrohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi.\nElukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli\njotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta\nkotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut\npoistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti\nhänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.\n\nNiin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja\ntutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista\nsuurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai\nehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus,\ntäällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen\ntahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja\nkaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä\nyksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä\nhiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän\nkorkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua,\njoka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen\niletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua,\ntuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, -- täällä\nylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa,\njota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä\nsaastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien\nvuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle\nkoittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta\nkasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista\nmaan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin\nennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä.\nHänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut\nkaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui\nvuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa\nkorkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin\nWappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen\nvertaista tyttöä -- eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen\ntoiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä -- heillä ei ollut mitään\nyhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.\n\nNäin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä\npäivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla -- ja\nvarma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.\n\nNiin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven\nhurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle\nvieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi\nmieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä\nelättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata\numpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa\nhuoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen\nkanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana,\njoidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.\n\nMitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä,\nsitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan\naika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä\nkuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä\nkylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo\nlumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja\ntavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. -- Aikovat\nantaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, -- sanoi Wappu kotkalle,\nkun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa\nsitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä\nkauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa\nnojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti\nhukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui\nniinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen\nlähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli\ntiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa\nperästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin?\nSekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!\n\nSilloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki\nkättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu\nläävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, -- silloin\nilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli\nkauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa\nkanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen\ntuli palata kotia jälleen -- eikä hän tietänyt mikä onnettomuus\nsuurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö\nettä palajaisi todellisen isänsä luo.\n\nNyt poika katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat\nastua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä\nläävään karja-piikojen kanssa -- huoneesen et saa tulla, jos et tee\nmitä hän vaatii, sen hän on vannonut!\n\n-- Sitä parempi! -- sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika\nkatseli häntä kummastellen.\n\nNyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten\ninhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, --\nse, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen\nmielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen\nteki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka\noli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä\noli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen\nuskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.\n\nMelkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna\npelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän\nhiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi.\nOlihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki\nhänelle hyvää.\n\n-- Tule Hans, -- sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka\npörrösenä oli istunut takan edessä -- nyt lähdetään Luckard'in luo!\n\n-- Luckard ei ole enää kotona, -- sanoi poika.\n\n-- Mitä? Missä hän on? -- kysy! Wappu melkein pelästyneenä.\n\n-- Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.\n\n-- Ajanut pois Luckard'in! -- kiljaisi Wappu: -- mitä on sitten\ntapahtunut?\n\n-- Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki\nkaikissa ylimystalollisen luona, -- kertoi poika huoletonna, sill'aikaa\nkun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.\n\nWappu oli käynyt kalpeaksi.\n\n-- Ja missä hän nyt on?\n\n-- Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.\n\n-- Koska se tapahtui?\n\n-- Oh, monta viikkoa sitten, -- ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja\nRozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi\nympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.\n\nWappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat\nkalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli\nkertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti\nkotkan olkapäällensä ja astui ulos.\n\n-- Mene! -- käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni\nkarja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei\npuhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan:\nhuulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää,\nnäkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä\npitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen.\nHän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja\nkarja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän\npaimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella\nhyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä\nseurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein\nsumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa\nkunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän\ntaas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut\nkysymyksessä.\n\nViimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen\njuurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin,\nmutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja\nkolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen.\nWappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että\nkarja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.\n\n-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi Wappu, -- mutta minä menen\nedeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona,\nniin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.\n\nJa eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin\nhyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin\nhänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli\njättänyt hyvästi hänelle.\n\n-- Vanha Luckard! --- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui\nsiinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat\nkäsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset,\nnäki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta,\ntuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut\nharmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää\nja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin\nkevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja\nkärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei\ntahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut\nmitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän\nturvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen\ntähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä\neteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä,\njota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä\nsyys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli\npusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan\npitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. -- Ja kuumat kyynelet\nnousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa\nitkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin\nnopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut\nhäntä saavuttaa.\n\nHetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa\nja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. -- Odota vaan,\nLuckard -- odota, minä tulen! -- puhui hän itsekseen hengistyneenä,\nniinkuin rauhoittaaksensa itseään.\n\nViimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä\nmeni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle\nsyvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta\nLuckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi\nWappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin\nse olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle,\njoka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei\npyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen\ntakanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten -- oli hän\nvihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli\nWinterstall'issa -- ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan\nAnnemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas\nesiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui\nkehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti\nsyvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille\nja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien.\nVaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle,\nkäytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut\nKristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale\nsuru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli\nsynkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle,\navasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli\nauki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli\nvarmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.\n\nSerkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt\nketään toista.\n\n-- Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! -- huudahti hän ja pudotti\nhämmästyksissään puukon vatiin. -- Oi, Jumalani, mikä vahinko!\n\n-- Missä on Luckard? -- kysyi Wappu.\n\n-- Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme\npäivää ennen -- eilen me hautasimme hänet!\n\nWappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään\nilmoittanut mitä hän tunsi.\n\n-- Oi mikä vahinko, -- arveli serkku puheliaasti, -- Luckard arveli\nettä ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua -- ja kortissa hän\nmyöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja\nkun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: -- Nyt täytyy minun kuitenkin\nkuolla näkemättä lastani! -- Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle\nkortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei\nonnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin\nhän sanoi: -- en näe enää -- ojensi itsensä ja kuoli.\n\nWappu kätki kasvonsa käsihin -- vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen\nhuuliensa yli.\n\n-- Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. -- Minä en ole voinut\nmennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin\nyksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja\nsanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän\ntulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan\nettä hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän,\n-- sitten tuli hän yhä heikommaksi -- kunnes kuoli.\n\nVanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli\ntirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi\nsuhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja\ntyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.\n\nPienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta\noli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.\n\n-- Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin\nsinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita\nnoita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on\nkallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard\naina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän\nsanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.\n\nHän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti\ntaskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin\nvähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.\n\n-- Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, -- sanoi hän, --\nkyllä kai jäät tänne päivälliselle?\n\n-- Kyllä, -- vastasi Wappu kolkosti, -- mene vaan ja anna minun levätä\nhetken aikaa.\n\nVanha serkku meni, pudistaen päätänsä. -- Jos Luckard olisi tietänyt\nmikä kova-luontoinen kappale tuo on!\n\nTuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi\npolvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani\nkädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.\n\nNyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: -- Oi,\nsinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole\ntehnyt minulle muuta kuin hyvää -- ja minä -- minä en ole koskaan sinua\ntästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard -- etkö kuule minua? Nyt\nminä olen täällä -- ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin\nvuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty -- ilkeydestä,\nettä oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se\nminulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!\n\nHän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat\nkuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: -- Vaan odottakaa\nvaan, te -- te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan\nviattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin\nJumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan,\nLuckard!\n\nHänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. -- Ja\nsinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo -- etkä ketäkään\nauta, jollei itseänsä auta -- nurisi hän surunsa raivoisuudessa\ntyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut\nymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä\nhänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa\nsaanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita\naikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen\nsuonissansa.\n\nHän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset\nsormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui\nhän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.\n\n-- Minä jatkan nyt matkaani -- sanoi hän vähän rauhoittuneena. -- Minä\npyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui\nLuckard'in ja ylimys-talollisen välillä, -- hän ei enää nimittänyt\nhäntä isäksi.\n\nAnnemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua\nsyömään siitä.\n\n-- No niin, -- sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, -- Bincentz on\noikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta\nperinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän\nenää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin\nkäy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja\nantaa ukon aina voittaa -- hän aattelee kaiketi että saa voitot\ntakaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia\nja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse\nkipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä\ntalo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin\nrupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki\nkävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä,\nettä hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi\ntämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi\nhänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard\ntahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan\nsinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun\nkanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: -- Hän ei koko elämässään\nollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla\npäivillään -- hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli\nansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan\nvoinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän\nmenee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt\nvakuutettu siitä, -- sanoi hän, -- että ainoastaan Luckard oli syypää\nsinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää\ntottelemattomuuteesi -- sanoi hän -- sillä Luckard tahtoi muka sinun\nkauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että\nhänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä\nsiitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen\nvääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut\nettet tottelisi isääsi?\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan -- päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen\npalvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, --\nsanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän\nkäänsi pois kasvonsa ja nousi.\n\n-- Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne\npalaan! -- Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui\nkiireesti kotia.\n\n\n\n\nV.\n\nYksi päivä kotona.\n\n\nKun Wappu palasi portaan yli, niin häntä pyörrytti. Nyt vasta hän tunsi\nkuinka veri oli noussut hänen päähänsä. Lauhkea ilma täällä alhaalla\ntuntui hänestä raskaalle ja ahdistavalle verrattuna keveään jää-ilmaan\ntuolla ylhäällä; niin se varmaan tuntui linnullekin, joka kulkiessa\niski Wapun olkapäähän kiinni, -- kaikki oli hänelle tuskallista,\nkärsimätöintä. Näin saapui hän viimeinkin syntymäsijoilleen. Hänen\ntäytyi käydä kylän läpi, tullaksensa sen viimeiseen taloon,\nylimystalollisen. Kaikki kyläläiset, jotka juuri olivat lopettaneet\npäivällisensä, pistivät päänsä ulos ikkunoista ja osoittivat sormillaan\ntyttöä.\n\n-- Kas tuolla käy Kotka-Wappu! Oletko vihdoinkin saanut tulla alas? Ja\nkotka on sinulla mukana, ettekö ole paleltuneet yhdessä? Isälläsi ei\nole ollut kiirettä käskeä sinua alas! -- Näytäppäs minkä näköinen olet?\nNo ruskeaksi ja mustaksi olet tullut kuin schnalzer-paimen! -- Eh, eh!\nOletko nyt käynyt hyvän-sävyiseksi -- niin, niin, sillä lailla käy kun\nei tottele isäänsä!\n\nNäin sateli pilkka-sanoja hänen jälkeensä, niin että hän loi silmänsä\nmaahan ja häpeän sekä vihan puna lensi hänen otsalleen. Häväistynä,\npilkattuna -- näin ylimys-talollisen ylpeä tytär palasi kotiinsa, ja\nmiksi kaikki tämä? -- Sammumaton viha leimusi hänestä yhä hurjemmin ja\nse oli pahempi kuin suuttumus, sillä suuttumusta voi hillitä, mutta\nviha, katkerasta, rääkätystä sydämestä kasvanut viha juurtuu ihmisen\nkoko olentoon, se on voimattoman koston hiljainen pitkitetty työ.\n\nÄänetönnä Wappu astui sitä mäkeä ylös, mistä ylpeä ylimys-talo näkyi.\n\nEi kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa,\nhuomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua: -- lausui hän ja otti lakin päästään\nisäntänsä tyttärelle.\n\nWappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä\nvanhukselle.\n\n-- Oletko kuullut Luckard'ista? -- kysyi tämä.\n\nWappu nyykähytti päätänsä.\n\n-- Niin, niin, -- jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, -- kuu Bincentz\nvihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois\ntieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän\nhuomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä\nvoisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun\nhän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle\nraskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En\nkestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on\njo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa\nStromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa\nminua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä\ni'ällä menen? Minun täytyy kestää!\n\nWappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän\nnopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta\nvarastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen\nsydäntänsä kirveli -- kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon\nvanhuksen _täytyi_ tulla vastaan ja kysyä: -- \"kuinka sinun on? -- mitä\nsinä tahdot -- mitä minä voin tehdä puolestas?\" -- mutta se aika oli\nollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.\n\n-- Missä ovat avaimet? -- kysyi Wappu.\n\n-- Mitkä avaimet?\n\n-- Varasto-huoneesen ja kelleriin!\n\nSe, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.\n\n-- Ho, ho! siivosti, siivosti -- kuka sinä olet?\n\n-- Sitä sinun sopisi arvata, -- sanoi Wappu ylpeästi, -- minä olen\ntalon tytär!\n\n-- Hahaa! -- nauroi piika -- korjaa sitten nopeasti luusi kyökistä.\nStromminger on kieltänyt sinua astumasta hänen huoneesensa. Sinä et\nkuulu tähän, paikkas' on tuolla ulkona, ymmärrätkös?\n\nWappu kävi kuolon kalpeaksi. Tälläkö tavalla häntä vastaan-otettiin\nisän talossa? Wallhurga Stromminger oli siis talon alhaisimman\npalveluspiian käskettävänä? Tarkoitus ei siis ollut ainoastaan\nkarkoittaa häntä isän läheisyydestä, vaan myöskin kukistaa häntä tällä\nhäpeällisellä tavalla? Ja tämä tapahtui Wapulle -- Kotka-Wapulle, josta\nhänen isänsä kerran suurella ylpeydellä oli lausunut, että tyttö\nsemmoinen kuin hän oli suuremmasta arvosta kuin kymmenen poikaa!\n\n-- Anna minulle avaimet! -- käski hän ankaralla äänellä.\n\n-- Hahaa -- tämä tulee yhä hauskemmaksi! Stromminger on sanonut että\nsinä olet pidettävä karjapiikana -- avaimet eivät voi tulla\nkysymykseen, minä olen talon hoitaja enkä anna mitään ulos ilman\nisännän käskyä.\n\n-- Avaimet! -- huusi Wappu yhä kiihtyvällä vihalla. Minä _käsken_\nsinua!\n\n-- Sinulla ei ole mitään käskemisen valtaa -- tiedätkös sen? Minä olen\nStromminger'in enkä sinun palveluksessa. Ja kyökissä minä olen käskijä,\nymmärrätkös sen? Se on Stromminger'in tahto. Jos hän pitää lapsensa\nhuonompana meitä palveluspiikoja -- niin hän luultavasti tietää miksi!\n\nWappu astui aivan likelle piikaa, silmänsä leimusivat, huulensa\nvapisivat -- palvelustyttö hämmästyi. Mutta ainoastaan hetken aikaa\nepäili Wappu, sitten hänen ylpeytensä otti voiton, -- hänellä ei ollut\nmitään tekemistä tuon kurjan palveluspiian kanssa. -- Hän meni ulos.\nHänen suonensa tykyttivät, silmät säkenöivät, rintansa nousi ja\nlaskeusi hengästyksestä -- se oli liikaa, mitä hän tänä päivänä sai\nkoettaa. Niinkuin unessa-kulkija hän kävi pihan yli, otti kirveen\nvanhuksen kädestä, joka väsymyksestä vapisi ja talutti häntä eräälle\npenkille lepäämään. Klettermaier vastusti rehellisesti tätä tuumaa,\neihän hän saanut jättää työtänsä, mutta Wappu viittasi hänelle että hän\ntahtoi sitä tehdä hänen sijassansa.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, sinulla on hyvä sydän, sanoi vanha mies ja\nvaipui uupuneena penkille. Wappu astui vajaan ja hakkasi noita kovia\npuita reippaasti. Niin suuttuneena hän kirvestä heilutti että se joka\nlyönnillä tunki syvästi puuhun.\n\nKlettermaier katseli häntä ihaellen; työ kävi häneltä paremmin kuin\nmieheltä! Hän iloitsi siitä, hän oli nähnyt Wappua pienestä asti ja\nrakasti häntä tavallansa. Silloin näki Wappu kaukana Bincentzin inhotun\nhaamun ja pysähtyi äkkiä työssänsä. Bincentz ei häntä huomannut. Hän\nastui Klettermaier'in takaa tämän säikähtyneen miehen etehen. Wappu\nkatseli häntä vajasta, jossa hän seisoi. Hän tarttui miehen kaulukseen,\nveti hänen pystyyn ja huusi hänen korvaansa:\n\n-- Hoi mies! -- tämäkö on työn tekoa? Laiskuri -- koska hyvänänsä minä\ntulen, istut sinä aina kädet ristissä -- nyt olen saanut tarpeeksi!\nKyllä minä autan sinua jaloille, minä! -- Ja polvellansa antoi hän\nvanhalle vapisevalle miehelle semmoisen kolauksen, että hän kaatui\nkiviselle pihalle.\n\n-- Oi, isäntä, auttakaa minua ylös, -- rukoili renki; mutta Bincentz\noli tarttunut keppiin ja löi häntä:\n\n-- Odotappas vaan -- kohta saat nähdä kuinka laiskoja renkiä autetaan\nylös. Samassa tunsi Bincentz lyönnin päässänsä, niin että hän kiljahti\nkovasti ja kaatui taaksepäin.\n\n-- Jesus, mitä se oli, änkkäsi hän ja vaipui alas penkille.\n\nSe oli Kotka-Wappu! -- vastasi hänelle vihasta vapiseva ääni, ja Wappu\nseisoi hänen edessänsä kirves kädessä kalpeilla huulilla,\ntuijoittavilla silmillä, hengästyneenä, niinkuin hurjasti sykkivä\nsydämmensä olisi tahtonut halaista hänen rintaansa. -- Oletko sitä\ntuntenut? -- sai hän viimein vaivalla sanotuksi pitkällä välillä --\noletko tuntenut miltä lyönti tuntuu? Rääkkääppäs nyt vanhaa otollista\npalvelijaani! Luckard'in olet saanut maan mustaan multaan ja tahtoisit\nlähettää Klettermaier raukkaa samaa tietä? Vaan ei, ennenkuin semmoista\nkärsin, sytytän kotitaloni tuleen ja savutan sinut ulos, niinkuin\nkettujen kanssa tehdään! -- Puhuessaan oli hän auttanut Klettermaier'in\nylös ja taluttanut häntä vajaan: -- Mene sisään Klettermaier ja levähdä\n-- käski hän. -- Minä tahdon sen!\n\nKlettermaier totteli, hän tunsi että Wappu tällä hetkellä oli\nhallitsija. Vaan ovessa irroitti hän itsensä hänestä ja sanoi,\npudistaen päätään:\n\n-- Mene, Wappu -- sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota -- mene katsomaan\nkuinka Bincentz'in on laita -- minä luulen että satutit häntä pahasti.\n\nWappu jätti vanhuksen ja meni taas ulos. Bincentz oli liikkumatoin.\nWappu loi häneen aran silmäyksen. Hän makasi tainnuksissa penkillä.\nVerta tippui hiekalle hänen päästänsä. Tehden nopean päätöksen, meni\nWappu kyökkiin ja huusi: -- Tule ulos, ota käsiliina sekä ätikkää ja\nauta minua.\n\n-- Joko sinulla taas on jotakin käskettävää -- nauraa hohotti piika\npaikasta liikkumatta.\n\n-- Se ei ole minua varten, -- sanoi Wappu synkällä katsannolla ja otti\nitse ätikkä-pullon hyllyltä -- Bincentz makaa tuolla ulkona -- minä\nolen lyönyt häntä.\n\n-- Jesus Maria! -- huusi piika -- ja sen sijaan että olisi ruvennut\nauttamaan Wappua, syöksi hän talon läpi ja yli pihan, huutaen: apua\napua! Wappu on tappanut Bincentz'in!\n\nPian alkoi tämä huuto kaikilta haaroilta aina kylästä asti ja ihmisiä\nriensi paikalle.\n\nWappu oli sill'aikaa saanut Klettermaier'in avukseen ja hautoi nyt\npyörtynyttä ätikällä ja vedellä. Hän ei ymmärtänyt miksi haava oli niin\npahan-laatuinen. Hän ei ollut lyönyt kirveen terällä, vaan vasaralla,\nmutta hän oli tehnyt sen voimalla semmoisella ett'ei hän itse sitä\naavistanutkaan. Kauan pidätetty viha oli tässä lyönnissä ilmautunut,\nsamaten kuin silloin kun hän puita halkaisi.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- ärjäisi Wapun korvaan ääni, joka saattoi\nhänen verensä hyytymään.\n\nHänen isänsä oli vetänyt itsensä ulos kainalo-sauvansa avulla.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kuului kymmenkunnista kurkuista yht'aikaa\nhuudettavan ja piha oli pian väkeä täynnä.\n\nWappu oli äänetön.\n\nKumiseva kohina syntyi hänen ympärillään, kaikki pyrkivät esiin\nkoettamaan ja katsomaan pyörtynyttä.\n\n-- Onko hän kuollut? -- pitääkö hänen kuolla?\n\n-- Kuinka se on tapahtunut? -- kuului toiselta tai toiselta puolelta.\n\nWappu seisoi siinä niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt ja hoiti\nsairasta.\n\n-- Etkö enää osaa puhua? -- ärjäisi isä taas hänelle. -- Wappu mitä\nolet tehnyt?\n\n-- Näettehän sen! -- oli hänen lyhyt vastauksensa.\n\n-- Hän tunnustaa sitä! huusivat kaikki hurjasti: Jesus Maria, mikä\nhävyttömyys!\n\n-- Sinä hirtehinen! -- huusi Stromminger. -- Tuommoisenako sinä palaat\nsieltä ylhäältä isäsi taloon?\n\nKuullessansa sanat \"isäsi taloon\" nauroi Wappu katkerasti ja loi\nterävän silmäyksen häneen.\n\n-- Ja sinä naurat vielä kaupan päälliseksi! -- huusi Stromminger. Minä\nluulin että sinä tekisit parannusta tuolla ylhäällä, vaan tuskin olet\nehtinyt olla neljänneksen tuntia kotona, niin olet jo saanut tämän\nonnettomuuden aikaan.\n\n-- Nyt hän liikkuu, -- huusi yksi vaimoista -- hän elää vielä!\n\n-- Kantakaa hänet sisään ja pankaa hänet minun vuoteelleni! -- käski\nStromminger, jättäen sijaa kyökin ovessa, jonka pieleen hän nojautui,\nkaksi miestä nosti Bincentz'in ja kantoi hänet sisään.\n\n-- Jos täällä vaan olisi lääkäri? parkuivat naiset, seuraten sairasta\ntupaan.\n\n-- Jos meillä ainoastaan olisi Luckard täällä, niin ei olisi hätää\nlääkäristä -- arvelivat muutamat miehet -- hän tiesi aina neuvoa.\n\n-- Hän on siis tuotava tänne -- käski Stromminger -- hänen pitää tulla\nheti paikalla!\n\nWappu nauroi taas:\n\n-- Nyt hän olisi hyvä olemassa, vai kuinka Stromminger? Mene nyt ja\nha'e häntä hautausmaalta!\n\nIhmiset katselivat häntä hämmästyneinä.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyi Stromminger.\n\n-- Niin on, kolme päivää sitten. Hän kuoli siihen suruun, johonka te\nolette syypää. Se on sinulle oikein Stromminger -- ja jos hän tuolla\nsisällä kuolee lääkärin puutteesen, niin se on hänellekin oikein -- sen\nhänen hyvät työnsä Luckardia kohtaan ansaitsevat!\n\nNurisemista kuului ympärillä seisovilta -- tämä oli liikaa.\n\n-- Semmoisen ilki-työn jälkeen vielä puhua tuolla lailla katumuksen\nsijassa! Sillä lailla ei kukaan ihminen ollut varma hengestään! Ja\nStromminger seisoo vieressä sanaakaan sanomatta? Sepä kaunis isä!\n\nNäin kuului sieltä täältä puhuttavan. Sill'aikaa seisoi Wappu kyökin\novessa uhkaavaisesti Stromminger'ia katsellen, johonka Wapun nuhde oli\nkoskenut vasten hänen tahtoansa. Vaan sitten hän hurjistui ja ojentaen\nitseänsä kainalosauvan avulla huusi hän ihmis-joukolle:\n\n-- Tahdon näyttää teille minkälainen isä minä olen. Vangitkaa ja\nsitokaa häntä!\n\nNiin oikein -- huusivat ihmiset toinen toisensa jälkeen -- sitokaa\nhäntä, semmoinen kuin hän on pidettävä lukon takana -- oikeuden eteen\npitää hänen mennä -- se murhaaja!\n\nWappu päästi kamalan huudon kun kuuli sanan \"murhaaja\" ja meni\nkyökkiin.\n\n-- Seisokaa! -- huusi Stromminger -- oikeuteen en salli että tytärtäni\nviedään -- luuletteko että sallisin semmoista häpeätä itselleni\ntapahtuvan että sanottaisiin ylimystalollisen lapsen olevan\nvankihuoneessa? Ettekö paremmin tunne Stromminger'ia? Tarvitseeko minun\nkutsua oikeutta avukseni, kurittaakseni pahaa lasta? Stromminger on\nmies ja omalla alallansa on hän oma \"oikeutensa\"! Minä tahdon näyttää\nteille mitä Stromminger on, vaikka olen halvautunut. Kelleriin minä\nsuljen hänet enkä päästä häntä ulos ennenkuin ylpeytensä on masennettu\nja hän, teidän kaiken nähden, on ollut polvillansa minun edessäni! Te\nolette kaikki sen kuulleet ja jos minä syön sanani, saatte sanoa minua\nraukaksi!\n\n-- Pyhä Jumala, etkö siis enää pidä väliä mistään? -- huudahti Wappu.\n-- Ei, ei isä, ei mitään sisäänsulkemista! Jumalan tähden ei mitään\nsisäänsulkemista! -- Lähetä minut pois -- -- lähetä minut ylös\nMurzoll'ille ja anna minun jäätyä siellä! -- Minä tahdon kärsiä nälkää\n-- vilua -- vaan Jumalan avaran taivaan alla; -- jos suljette minut\nsisään, niin tapahtuu joku onnettomuus!\n\n-- Ahaa, sinä tahtoisit taas ulos maan-kulkijana elämään, se mielytti\nsiis sinua enemmän. Eipä niinkään. Tähän asti olen ollut liian hyvä\nsinua kohtaan. Nyt jäät lukon taakse kunnes olet kerjännyt armoa\nminulta ja Bincentz'ilta.\n\n-- Isä, se ei sovellu minulle -- ennenkuin sen teen, mätänen minä\nkellerissa, se sinun pitäisi tietää. Päästä minut ulos, isä, taikka --\nminä sanon sen vielä kerran -- tästä syntyy onnettomuus.\n\n-- Nyt olen saanut lörpötyksistä tarpeeksi -- mitä te seisotte siinä?\nMitä te odotatte? Pitääkö minun itse juosta hänen perässään\nhalvautuneella jalallani? -- Ottakaa hänet kiinni -- mutta varovasti --\nsillä se, joka on Stromminger'in sukua, voittaa kymmenen teistä.\nMuistakaa se!\n\nNuoret miehet, joita tämä pilkka oli loukannut, pyrkivät kyökkiin; --\nkyllä me autamme häntä -- sanoivat he.\n\nMutta Wappu seisoi yhdellä hyppäyksellä piisin vieressä ja tempasi\nsiitä palavia kekäleitä:\n\n-- Joka uskaltaa koskea minuun, sen poltan minä suolineen sorkkineen!\nhuusi hän ja seisoi siinä, niinkuin yli-enkeli leimuvalla miekallaan.\n\nKaikki vetäytyivät taaksepäin. -- Hävetkää! -- huusi Stromminger --\nteidän kaiken pitäisi toki voittaman yhtä tyttöä. Lyökää kekäleet\nseipäillä hänen kädestänsä, -- käski hän, vihasta hehkuen, sillä nyt\noli tullut hänelle kunnian asiaksi kurittaa tytärtänsä koko kylän\nnähden. Muutamat juoksivat seipäitä hakemaan -- oli kuin peto-eläin\nolisi ollut kaadettava, ja Wappu olikin nyt muuttunut hurjistuneeksi\neläimeksi. Verehtynein silmin, tuskan hiki otsalla, valkoiset hampaat\nyhteen purtuna taisteli hän päällekarkaavaa joukkoa vastaan\nmiettimättä, ajattelematta, niinkuin erämaan peto, sillä hän taisteli\nvapautensa eli elämänsä edestä. Nyt he löivät seipäillä kekäleet hänen\nkäsistään -- hänen ainoat aseensa -- silloin heitti hän ne joukkoon,\njotta tämä huutaen hajosi, ja yhä ottaen uusia kekäleitä piisistä\nheitti Wappu tuliset aseensa päälle-karkaajia vastaan. Meteli kiihtyi.\n\n-- Tänne vettä! -- huusi Stromminger, -- tuokaa tänne vettä,\nsammuttakaa valkea häneltä!\n\nJos tämä viimeinen keino tapahtui, olisi Wappu hukassa. Hetki vielä, ja\nvesi olisi siellä -- hän joutui epätoivon alaiseksi. Silloin pisti\nhänen päähänsä aatos -- kauhea epätoivon synnyttämä aatos -- eikä ollut\nmiettimisen aikaa, aatos oli todellisuus ennenkuin se oli lopuksikaan\najateltu -- ja heiluttaen palavaa kekälettä kädessään syöksi hän nuolen\nnopeudella joukon läpi ulos pihalle ja heitti voimakkaalla kädellä\nkekäleen heinälatoon heinien ja olkien keskelle!\n\nKauhistuksen huuto.\n\n-- Sammuttakaa nyt, huusi Wappu ja lensi pihan yli portista ulos yhä\nkauemmaksi pois, sill'aikaa kun kaikki kiljuen ja huutaen riensivät\nsammuttamaan, sillä liekit nousivat jo katosta ylös.\n\nNousevasta savu-pylväästä lensi rääkyen outo esine ylös katolta,\nniinkuin liekistä syntynyt, pari kertaa lensi se korkealla ilmassa\npaikan ympäri, vaan sitten samaan suuntaan, johon Wappu oli lähtenyt.\n\nWappu, joka kuuli suhisevan äänen jälestänsä -- luuli että ajettiin\ntakaa ja riensi umpimähkään eteenpäin. Yö oli käsissä, vaan pimeys ei\ntahtonut tulla -- mielestään oli semmoinen valo hänen ympärillään että\nhäntä välttämättömästi täytyi nähdä jo kaukaa. Hän nousi korkealle\nkalliolle, nähdäksensä tietä myöten -- ja näki sieltä että hänen\ntakaa-ajajansa tuli ilmassa. -- Wappu oli saavuttanut tarkoituksensa,\nei kukaan enää ajatellut häntä: talon pelastaminen oli vaikea työ ja\nkaikki kädet olivat siinä työssä. Nyt kotka oli häntä saavuttanut ja\nlensi niin jyrkästi alas hänen päällensä että se melkein oli syöstä\nWappua katolta alas. Wappu painoi uskollisen eläimen rintaansa vasten\nja vaipui uupuneena maahan. Sammuvan silmäyksen loi hän vielä tuleen,\njoka etäältä loisti ja lainasi hohteensa vuorien huipuille. Ankarasti,\npolttavasti katseli häntä hänen oma tekonsa uhkaavana mahtavana.\nKaikkialta soivat kirkon-kellot ja niiden kolkko ääni lausui aivan\nselvästi: Murhapolttaja, murhapolttaja! Vaan tuo kauhea laulu tuuti\nhänen tuntonsa uneen -- hänen kiihtynyt sielunsa vaipui lauhkeaan\nrauhaan -- hän meni tainnoksiin.\n\n\n\n\nVI.\n\nKovaa ainetta.\n\n\nOli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut,\nkellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen\nkohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi\nhän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle\nanteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se\njäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa\nkokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut\nnousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin\nkun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se\nolisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian\nlaita oli -- hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei\nvoinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan\npakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen\nmuuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää\n\"murha-polttajan\" nimen -- vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi\nsilmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran\nolisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli\nsovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan\nhän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän\nkorkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä;\nmakaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia,\nkuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan\nalaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi\n-- se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!\n\nTämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa\nkodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia\nkuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut\nennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman\nuhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa\neksynyttä lammasta -- tämä tyttö ei kauemmin voinut olla\nahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin\neläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella.\nIhmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen -- he olivat hylänneet\nhänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän\nkutsui avuksensa yhden noista tovereista -- tulen -- taisteluhun\nihmisiä vastaan?\n\nWappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut\najattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt _miksi_? Vaan hän tunsi ett'ei\nJumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella\nmitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin\nkaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli\nsuureksi arvellut -- näyttäisikö se toisin _Hänelle_ taivaan\nkorkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi -- vähän siitä jos täällä maan\npäällä arvelivat häntä murha-polttajaksi -- Jumala häntä vapautti!\n\nSilloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli\nahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja\nvakaa.\n\n-- No Hansel, -- mitä nyt teemme? -- kysyi hän kotkalta, jolle oli\ntottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli\npar'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. -- Aivan oikein. Hansel,\nmeidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla,\nmutta minä.\n\nÄkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.\n\nNyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä\nkentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden\noli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen\nposkilleen -- Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi\nhänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä\n ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja\n\"murha-polttajaksi\" julistettuna?\n\nEi, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän\nviimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!\n\nKauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen -- hänen ainoa\ntavaransa -- ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut --\nHeiligkreuz'iin päin.\n\nKaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli\nuupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen\neteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen\nläpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.\n\nMenehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta.\nSiellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se,\njoka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän\nvapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan\ntuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!\n\nKirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien\nikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas\npuulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi\nsuojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel\nistui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti\nluonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.\n\n-- Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! -- kuuli Wappu\nlausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan\nmuu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.\n\n-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, -- sanoi Wappu ujosti ja laski\njalkansa alas penkiltä.\n\n-- Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä\nolet -- ja mikä kummallinen toveri sinulla on? -- Voisi melkein\npelästyä -- sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu yksinkertaisesti, --\nomatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä\ntunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen\nStromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa.\nTietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin\nhaavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon\nisäni talossa! --\n\nKirkkoherra löi kätensä kokoon: -- Jumala auttakoon meitä --\nminkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- en minä muuten ole paha, en suinkaan\n-- en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa -- mutta he ovat tehneet\nminut tämmöiseksi! -- sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla\nrehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi\ntahtonutkaan.\n\n-- Astu sisään, -- sanoi hän, -- ja kerro minulle kaikki, mutta jätä\ntuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan,\nniin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.\n\nPappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.\n\nSiinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea\nsänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne\nmerkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella\noli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä\nkirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja\nvanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana,\nmuutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka\npäältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia\nkuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui\nkiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä\njalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita\nlaatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi\nkaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen\nkuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä\nvahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa\nmaljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös\nlasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin\nvuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja\nkimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti\nveistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei\npuuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista\nsuolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa\ntomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari,\njonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle\nkuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta\nsivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla\nulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen\npientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä\npudistaen -- mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!\n\nJuuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili\nkauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset\nkalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at\ntalonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei\nollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin\nhienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli\nhänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin\nmusertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi\nvälttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei\nvalkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja\nhän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin\nviimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä\nystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata\nihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.\n\n-- Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin\nlapseni -- muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa,\njoita meidän tulee keskustella.\n\nJa hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle\nmitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.\n\nWappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta\ntäynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi\nkirkkoherra:\n\n-- Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat\nKristus-lapsen luo -- katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja\ntuolla -- tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan\nsyntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä\najatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan,\nsillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin\nmuutkin, -- olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut\nvaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä\nsekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa\nsemmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja\nsyntiä tehdään sen johdosta!\n\nWappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö\nkultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja\nkuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa\nKristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. --\ntunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in\nkuolinvuoteella oli ollut niin \"paha\", tuolle ristillä kärsivälle.\n\n-- Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? -- lausui hän\nvasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.\n\n-- Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa\npahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut \"kosto on minun!\"\n\nWappu punastui ja loi silmänsä alas.\n\n-- Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni -- sanoi viisas mies.\n\n-- Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu.\nRehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti\nja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian\nlaitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla\nhänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä,\njoka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten\nkeskellä.\n\nKauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut.\nSilmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs\nvieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle\nlahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: \"das Nibelungen Lied\".\n\n-- Herra kirkkoherra -- sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon\nluuli moittivaiseksi, -- sinä päivänä olikin kaikki satanut minun\npäälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin\nhän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut\nnähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja\njos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja\nmurhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos\nkirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen,\nei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän\ntäytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Ja\n_jos_ se on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa\ntoimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen\nkaikenlaista kiusaa.\n\n-- Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! -- vastasi pappi.\n\n-- Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu, -- jos Herra\nJesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi,\nmiksi -- hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä\nkärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko\nOetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka\nkärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei\nolisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni\nseuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!\n\nHetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisesti\nWappuun viisailla silmillään.\n\n-- Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat\nvarmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka\npaikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi\nja huomaa missä olet -- sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala\nsanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä\ntahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että\nvaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala\nsinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat\nsinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja\ntämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee\nettä sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän\ntietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei\nkirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja\nmestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi\naineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin\ntapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon\nihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua\nottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala\nrupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu\nvaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on\nhellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin\nrasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele\nettä se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku\nsuru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi,\njoka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?\n\nWappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.\n\n-- No hyvä, -- sanoi vanha herra -- tahdon tehdä sen sinulle vielä\nselvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako,\njolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja\npoltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka\npannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.\n\nNyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:\n\n-- Niin, niin -- ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!\n\n-- No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta\nJumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen\nsinulle neuvonut.\n\nWappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui\nniin oudolle -- hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän\näänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:\n\n-- En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra,\nkaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole\nminulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen\nperkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä\nensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te\npuhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän\nluoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät\nansaitakseni leipääni.\n\nKirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.\n\n-- Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy\nlaatuun. Jos kohta _Jumalan_ puolesta voinkin antaa sinulle anteeksi,\nniin en voi sitä tehdä _ihmisten_ puolesta. Sillä Jumala katsoo\n_tarkoitukseen_, ihmiset vaan _tekoon_. Pappi on ripitys-tuolissa\ntoinen -- seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hän _armoa_ --\nseurakunnassa _lakia_. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa\nihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä\nihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun\nvalkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen\ntekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen\nmurha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen\nkerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua\nkäytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat\ntulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä\nvastaan tekosi seurauksena?\n\n-- Kyllä! -- vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi\npidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:\n\n-- Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!\n\n-- He he! -- sanoi kirkkoherra -- kohta tulessa ja liekissä? Eikö\nsinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi\nminä mieluummin menisin seinän kautta!\n\nWappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra\nkatseli häntä lystillisellä hymyllä.\n\nPaljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu!\nPötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään\nlailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani?\nEnsiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy\nihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan\nsitten puhettamme.\n\nHän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle\npalvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen\njälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti\nWapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.\n\n-- Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä\nOetz- ja Gurglerlaaksoissa, -- sanoi hän Wapulle; hae itsellesi\npaikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun\npahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu\nhyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa\nsekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin\nettä kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit\nhyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia\ntottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi\nsinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä\nse olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä\nparemmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit\nBincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin\nsinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja\njärjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla\nhyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?\n\n-- Minä tahdon koettaa! -- sanoi Wappu järkähtämättömässä\nrehellisyydessään.\n\n-- No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et\nhyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti\nparastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! --\nVielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen\nomalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa\nsovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta.\nAnna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka\non asian laita.\n\nMarianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin\npani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän\nauttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi,\nvaan hän ei tietänyt miten menetellä.\n\nRukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra\nja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua\nkuului ulkopuolelta:\n\n-- Kotka! -- katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!\n\n-- Jesus, mun Hansel'ini -- huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi\nlähteä ulos.\n\n-- Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät\nvoivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?\n\n-- En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli\nsilmänräpäyksessä rientänyt ulos.\n\nKirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.\n\n-- Kotka on kesyt, -- huusi hän vä'elle -- se on minun omani, antakaa\nsen olla.\n\n-- Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, -- nurisi\nihmisjoukko.\n\n-- Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu\nylpeästi.\n\n-- Ei!\n\n-- No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, -- sanoi\ntyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset\nhämmästyneinä tuijoittivat häneen.\n\n-- Wappu, Wappu, -- varoitti pappi hiljaa -- muista tuota kovaa\nainetta!\n\n-- Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra -- ja hän viittasi kädellään\nkotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas,\nniin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. -- Jumala teitä suojelkoon\nkirkkoherra, -- sanoi Wappu hiljaa, -- minä kiitän teitä kaikesta!\n\n-- Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.\n\n-- En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä -- täytyyhän minun\nkuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?\n\n-- Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi -- sanoi\nkirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa\nhiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.\n\nHetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut\nhänelle rakkaaksi -- sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi\nihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.\n\n-- Kukahan tuo oli?\n\n-- Se oli noita! -- kuuli hän kuiskuttavan takanansa.\n\n-- Se on vieras, -- lausui kirkkoherra, -- joka on tehnyt\ntunnustuksensa minulle!\n\n\n\n\nVII.\n\nKlotz'it Rosen'issa.\n\n\nMonta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan\ntahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän\nolisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja\nettä hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen\npäähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli\nKotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon.\nLuckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun\nWappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian\nlikellä kotoansa -- siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa.\nHänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden\naika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden\nkuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät.\nHänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään\nmieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun\nhän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin\noudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa\nhänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta\npistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä\nStrommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei\ntahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli\nsentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus\nrupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia\nkärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas\nruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja\nmielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät\ntahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen\najatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa\nunenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi,\najatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi\ntainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin\nisänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri\nGurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän\naloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen\nhänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle\nikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä\nkovemmat myös ihmisten sydämet -- ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt\noli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä\nkohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä\nolihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi.\nSentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa\nhäntä suojelukseensa.\n\nVent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen\neteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä\nWildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli\nei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän\nseisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä\nnousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta,\njotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki\noli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja\npalellun, niin se on helppo kuolema. -- Mutta niin kylmä ei vielä\nollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin\nhyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja\nvie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa\nsieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja\nikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se\nvei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja\nsilloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, -- olihan tämä se\ntie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka\nkoko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat\nkuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it.\nRosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella,\njääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja\njoka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva\npaikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka,\njosta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot.\nSinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin\nmainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin\nvuori-haltijat, _he_ voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti\nladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden\nvapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa\nvastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua\nFredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että\nkerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime\nvuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden,\nvaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat\nkunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka\nRosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset\neivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä\npidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän\ntalo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys.\nWappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä\nettä Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen\nkävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.\n\nTunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän\nkulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo\nhiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien.\nNiitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät\nkallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä,\npolvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry\nalkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti,\nkylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen\nkuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja\nmyöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in\noven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki\nniin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui\nsitten maahan.\n\nKauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja\nmuodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun\noven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut\nmaahan.\n\nNikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä\npiippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa\npyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli\nLeander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.\n\n-- Pyryttää taas kauniisti, -- sanoi Nikodemus yhä polttaen.\n\n-- Niin, -- sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan\ntoisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan\nvalkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.\n\n-- Oli jotakin! -- sanoi Leander ja nousi.\n\n-- Mitä se olisi ollut, -- mörisi vanhin veli, -- eihän kukaan ihminen\nmene ulos tällaisella ilmalla.\n\n-- Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä\nmetsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata.\nHänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven\nett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän\nhavaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin\nhakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn\npois ja rupesi luomaan lunta.\n\n-- Jesus, mitä tämä on? -- huusi hän äkkiä. -- Nikodemus, tule tänne,\ntäällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!\n\nVeli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi,\nkaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen\nalta hengettömän olennon.\n\n-- Hyvä Jumala, tyttö -- ja mikä kaunis tyttö! -- kuiskasi Leander, kun\ntuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.\n\n-- Kuinka hän lienee tänne eksynyt? -- sanoi Nikodemus ja pudisti\npäätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin\nlumesta.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyi Leander ja koski häneen, katsellen\nkalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi\nihastuneena.\n\n-- Täällä kysytään hieromista -- käski Nikodemus -- vaan ensin sisään\nhuoneesen hänen kanssansa.\n\nJa he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.\n\n-- Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä\nniin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella,\nvaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.\n\nLeander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla\navullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.\n\n-- Ei niin, -- kielsi vanhempi ja viisaampi mies, -- se ei sovi\ntuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet -- jos tyttö saisi tietää\nsiitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne\njonkun Gestrein'istä, -- Katarinan tai Mariannan. Mene!\n\nLeander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.\n\n-- Mikä kaunis tyttö! -- mutisi hän säälien mennessään.\n\nTyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön\npäältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho\ntaas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti\njuoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä\nlämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä\nyrtti-juomaa.\n\nViimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli\nkerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset,\nhourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän\nsilmänsä jälleen. Hän on kipeä, -- sanoi Nikodemus Leander'ille, joka\njuuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi\nrapulla ja pudisti lumen päältänsä.\n\n-- Marianna, -- sanoi Nikodemus -- tämä oli hänen nainut sisarensa --\nnyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat\nmiehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo\nvallan ihastuneena.\n\nHän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi\nvuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen\nkäänsi Leander pois kasvonsa.\n\nMarianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli\ntietysti:\n\n-- Kuka se lienee?\n\n-- Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, -- arveli\nNikodemus.\n\n-- Niin miksi ei? -- mörisi Leander -- jokaisen pitäisi nähdä että hän\nei ole mieron kulkija.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Marianna, -- sentähden että hän on kaunis ja\nmielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma\nsielu, -- siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan\nyksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä\nkyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu\ntaloon!\n\n-- No, se voi olla yhden tekevää -- arveli hyväsydäminen Nikodemus, --\nemme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten\nkuka hyvänsä.\n\n-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi vaimo, -- minä tulen tänne häntä\nhoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon\nteille!\n\n-- Ei ole tarpeellista -- kyllä me häntä pidämme itsekin! -- vastasi\nLeander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä,\nkallistui hän hellästi alas: -- Mitä tahdot, mitä toivot?\n\nVanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.\n\n-- Kuuleppas sinä, -- sanoi Nikodemus, -- minä sanon sinulle jotakin.\nNyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen\nsiksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. -- _Tuohon_ on salvomies\ntehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et\ntahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?\n\n-- No kyllä kai saa katsella tyttöä? -- mutisi Leander. -- En totta\ntosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.\n\n-- Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun\nolen herra talossani ja sinun holhojasi. -- Sen sanottuansa sysäsi hän\nveljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.\n\nWappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli\npaisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että\nvieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin\nkuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli\ntalossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa\nja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä\nett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän\npyssynsä ja meni ulos.\n\nVaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui\nNikodemus'en ulos sairashuoneesta.\n\n-- Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen\nniin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! -- lausui\nhän innoissansa.\n\n-- Ah -- sanoi Nikodemus, -- sepä olisi kummallista!\n\n-- Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.\n\n-- Siellä -- siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu\n-- ja sitä ei saa ampua -- se voi tehdä ihmisen hulluksi!\n\n-- Miksi et voi sitä ampua? -- sanoi Nikodemus.\n\n-- Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa!\n-- sanoi Leander ja potki jalkaa.\n\n-- Aja se pois sitten, -- neuvoi Nikodemus -- ja laita niin että saat\nsitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.\n\nLeander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa\nlintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi\nvihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari\nkertaa ja istui sitten katolle jälleen.\n\n-- Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin\nse olisi kesyt!\n\nVielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä -- mutta turhaan.\n\n-- Se on kuin olisi lumottu! -- arveli Leander tehden ristin-merkkiä\nlintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei\nollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.\n\n-- Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää.\nKaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus.\n-- Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöä\npeloittaa ampumisella.\n\n-- Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin\nvangita.\n\nHän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä\nmyöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa\ntaskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu\nhakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.\n\nNikodemus nauroi.\n\n-- Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin\nvoinut sanoa sen sinulle kohta.\n\n-- En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, -- sanoi Leander, pudistaen\npäätänsä. -- Odotappas vaan -- jos minä tapaan sua muualla!\n\n-- Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa\nlentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään\ntapauksessa pääse.\n\nJo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi\nmennä kotia laittamaan illallista miehelleen.\n\nVeljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa\naamiaiseksi varastohuoneesta.\n\nSill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta\nvei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän\nmakasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä\nvuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi\noikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää\noli siinä maata.\n\n-- Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! --\nkuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en\nlähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander\nviattomasti piisin penkillä.\n\n-- Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin\nmaata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa\non meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.\n\n-- Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, -- huusi Leander innostuneena.\n-- Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä\ntaikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää\nkärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.\n\n-- Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa\neikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, --\nymmärrätkös?\n\n-- Niin, niin ymmärrän kyllä, -- sanoi Leander ja puri juustoansa,\nniinkuin se olisi ollut hapan omena.\n\nNuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä\npani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja\nmeni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja\nhouraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan\nkotkasta.\n\n-- Aha, -- arveli hän, -- varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne.\nNyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.\n\nVarhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoi\nLeander'in ulos.\n\nVasta päivällis-aikana palasi hän kotia.\n\n-- No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? -- kysyi hän astuessansa\nsisään.\n\n-- Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä\nkauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.\n\nLeander raappasi korvan taustaa:\n\n-- Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä\nvielä katolla.\n\n-- Miks'ei!\n\n-- Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin\nettä se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa\nsitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna\nkatolla.\n\n-- Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä\ntämmöisestä!\n\n-- No niin! voisi melkein uskoa että vuoren \"onnelliset neidot\" tekevät\nminulle koiran kuria.\n\n-- Jumalan rauhaa! -- lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt,\ntoinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.\n\n-- Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle\nvastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?\n\n-- Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota\nPilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden\nettä kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät\ntaittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. -- Puhuja heitti\nsuuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. -- Saammeko\npian jotain syödäksemme?\n\n-- Kohta! -- sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään\nlihalientä.\n\nPienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle.\nLeander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.\n\nBenedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä\nveli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät\nkaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan\nlusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian\npaljon eikä liian vähän.\n\nLopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä\nmukavasti piisinpenkille.\n\n-- Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysi\nLeander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.\n\nTämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.\n\n-- Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin:\n-- Rikkaan Stromminger'in tytär, -- tuon, joka asuu Sonneplatte'lla --\nKotka-Wappu, te tiedätte -- on sytyttänyt isänsä taloa tuleen ja\njuoksee nyt kerjäten ympäri maata.\n\n-- Ah, mikä juttu se on? -- kysyivät veljekset kummastellen.\n\n-- Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. -- Isänsä täytyi\nlähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita -- nyt\nhän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa\nGellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.\n\n-- Jesus Maria!\n\n-- Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri\nmaata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien\npalveluspaikkaa -- vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä\npäälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi,\nja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on\nettä jokainen kiittää kunniasta!\n\nNikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.\n\n-- Kaunis juttu! sanoi Nikodemus -- nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä\nmakaa! -- Kotka, joka ei tahdo katolta poistua -- ja hän on koko yön\nkotkasta houraillut -- ei hullumpaa! -- Kotka-Wappu on meidän talossa!\n\nBenedikt hypähti ylös.\n\n-- Mitä?\n\n-- No, älä toki huuda niin kauheasti, -- sanoi Leander, -- pitääkö tuon\nsairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi\nnyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja\nettä oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi\nkun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko\nsairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja\nantaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.\n\n-- Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, -- huusi hän ja\nterävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.\n\n-- Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut\nhänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä\nulos lumeen ja myrskyyn!\n\n-- Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja\nrosvot taloomme -- jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan\nturva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa!\nJos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin\nminun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.\n\nHän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi\ntyynesti, mutta vakavasti:\n\n-- Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra\nRosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme\nvelkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei\ntule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja\nkristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että\nhäntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään\nihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.\n\nSilloin Leander katkaisi hänen puheensa:\n\n-- Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, -- anna\nhänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää\ntahdo lähettää häntä pois!\n\n-- Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! -- hymyili Nikodemus ja avasi\nhiljaa oven.\n\nBenedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin\nsai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että\nhän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.\n\nMarianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle,\nsillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään\npanna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että\nheidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä\noli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti\nlähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli\npannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset\nvaluivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut\nkarhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi\npaljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja\nkaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien\nväliltä -- vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua\npuhtaudesta ja jaloudesta. -- Benedikt oli vaiennut -- hän oli ihan\nääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja\nkuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen\nhohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja\nkääntyi pois:\n\n-- Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: -- tähän\nei voi mitään -- ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nErämaassa.\n\n\nTaas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili\nsulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset\nalppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä,\nloistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta\nuskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia\nkinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.\n\nIäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut\nsiipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä\nkurkkujansa yhteiseen riemulauluun.\n\nVuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo\nkauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja\npensaita. Nyt oli taistelua ja elämää -- pauhua ja kauhua, pelkoa ja\ntoivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea\nihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa\njälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi\njalkaansa asetella haterassa lumessa.\n\nAinoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa\nikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi\nLeander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille.\nHansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää\nettä se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta\nRosen'issa.\n\nNyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli\ntutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja\nkuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli\nsynkkä ja liikutuksen alainen.\n\n-- No'o, -- kysyi Leander jännitetyllä mielin -- kuinka on laita?\n\n-- Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi,\nniin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.\n\n-- Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös -- minä pyydän\nsinua.\n\n-- Mitä hän tahtoo -- sen hän tahtoo! -- sanoi Benedikt synkästi.\n\n-- Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi\ntänne.\n\n-- Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi\ntänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on\nsanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun\ntapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!\n\nHän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in\nsilmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.\n\n-- Wappu, -- sanoi tämä, -- jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua\nviedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se\nvielä on.\n\n-- Sydämellinen kiitos, Benedikt -- sanoi Wappu, menkäämme huomenna.\n\nHän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen\njaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli\nhetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää -- hän\nseurasi tyttöä.\n\nWappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.\n\n-- Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.\n\n-- Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä\nhuomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää\nmitään epäjärjestystä jälkeeni.\n\n-- Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja\njuonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä -- ja kun sinä\nolet poissa, -- on kaikki kuitenkin yhtäläistä. -- Hän pureskeli\npuunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki\nkuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä\nkuunnellaksensa häntä.\n\n-- Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan\nmeistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa\nhuudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua\nvaimoksi.\n\nWappu kallisti päätänsä myöntäen.\n\n-- No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia\nmissä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan.\nSinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen\nluotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!\n\n-- Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän\nniin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä,\njoiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene\nvaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi\nsitä sinulle ilmoittaa -- että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi\nunohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.\n\nBenedikt vaaleni.\n\n-- Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua\nenää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun\nhyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet\nkuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa\nväkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit\nminua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin\nrakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen -- minä olen sinulle sydämen\npohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni\nuhraisin elämäni puolestas, -- vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi\nvaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos\nsinunkaltaiselle miehelle!\n\n-- Niin olisi! -- sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki\notsaansa.\n\n-- No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei\ntätä tällaista voi jatkaa?\n\n-- Ymmärrän! -- vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.\n\nWappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo\njalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka -- hänen\nlapsellisen käsityksensä mukaan -- olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä\nonnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää\nenemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta\nvieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt\nkerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin\nkaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli\nheittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon\nkanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen\nkuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän\noli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti\noli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän\nkuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän\nkiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas\ntyöhön.\n\n-- Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä!\n-- ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää\nasiaa Leander'ille ja että tämä itki.\n\nVanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta\neikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli\ntunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin\ntuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa\npois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti\nRosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.\n\nVaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui\nWappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä.\nHän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että\nisä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi\ntyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa\nMurzoll'illa -- \"sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi\".\n-- Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi,\nvaan kotia hän ei saisi tulla.\n\nKun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata\nkäskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja\nainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että\nBenedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.\n\nSe hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia\nja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi\nveljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä\nrakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon\nhänen edestänsä.\n\nBenedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää\nitseltänsä.\n\n-- Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille -- me tahdomme ainakin\njättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten\ntapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!\n\nKamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja\nBenedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan\nollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he\ntaistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle\neikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen,\njään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.\n\nSiinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin\nennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.\n\n-- Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme,\nemäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua\nelämää?\n\n-- Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! -- sanoi Wappu hiljaa ja katseli\nsurumielisesti lumista, kolkkoa majaa. -- Minä luulen että vuoren\nhaltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä\nvoi perehtyä laaksoon.\n\n-- Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi.\nSinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin\nrakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja\nkuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin\nsinua hallitsisi paha henki!\n\nHän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle,\nja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.\n\n-- Benedikt, -- sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä\nkuulla -- uskotko sinä että \"vuoren onnellisia neitoja\" on olemassa?\n\nBenedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.\n\n-- Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä --\nvaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.\n\n-- En minäkään usko niitä olevan -- vaan kun minä viime vuonna tulin\ntänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin\nolisi voinut uneksi uskoakaan -- ja nyt minä aina muistan noita\nonnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.\n\n-- Mikä uni se oli?\n\n-- No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri\nhänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin\nunta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en\nheittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas\nsyvyyteen!\n\nJa hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli\nvarsin alakuloiseksi.\n\n-- Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!\n\nWappu heitti päätään taaksepäin:\n\n-- Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita\nonnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut\nmonen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka\nminua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen\nvoittanut.\n\nHän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa:\n\n-- Niin kauan kuin minulla on nämä molemmat käsivarret, niin minä en\npelkää mitään.\n\nTämä ei mielyttänyt Benedikt'iä. Hän oli yksinäisillä poluillaan\nSimilaun ja Wildspitz'in jäätiöin yli tullut umpimieliseksi ja ajatteli\npaljon enemmän kuin ihmiset ylimalkain ajattelevat:\n\n-- Ole varoillas Wappu; joka tahtoo liian korkealle nousta, satuttaa\npäätänsä, ja se ei ole heille mieleen tuolla ylhäällä, vaan he\nsyöksähyttävät meitä alas!\n\nHän oli ääneti.\n\n-- On liian aikaista jäädä tänne, -- aloitti hän taas -- ei kukaan\nihminen voi sitä kestää!\n\n-- Ah, kun minä viime syksynä olin täällä, oli se paljo pahempi, sanoi\nWappu.\n\nHe astuivat majaan.\n\n-- Sitä, joka ei tahdo neuvoja vastaan-ottaa, ei voi auttaa. Vaan jos\nse, jonka tähden tätä kaikkea kärsit, ei sinua kerran palkitse, niin\nhän ansaitsee tulla hirtetyksi!\n\n-- Jos hän vaan sitä tietäisi, niin hän kyllä sitä palkitsisi, sanoi\nWappu ja loi punastuen silmänsä alas.\n\n-- Eikö hän sitä tiedä? -- kysyi Benedikt kummastuen.\n\n-- Ei, hän tuskin minua tuntee!\n\n-- No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi\nvieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua\nhoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan\nuppiniskaisuutta.\n\nWappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin\nKlettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin\nhyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten\nantoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:\n\n-- Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle\njotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten\nvaltaan!\n\nWapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä\nkatseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja\ntietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin\nuskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan\nBenediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä\nyksikseen.\n\n-- Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että\nolet minua saattanut -- sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.\n\n-- Hyvästi ja onnea matkalle! -- huusi Wappu hänen jälkeensä.\n\nBenedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas\nyksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. -- Vaan haltijat näyttivät\nleppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa\ntakaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä\nniin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in\notsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen\nvihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät\nMurzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas\nsyvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella\nja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä,\njonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on\nparantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla\nsiivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun\nlapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta\npaikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois\ntuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja\nhelpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja -- toivoi ja odotti.\n\nNäin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas\nniin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin\nsulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin\ntällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut\nmuuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi\nWapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.\n\nEräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun\naurinko \"pistää\", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana\noli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja\nlyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus\nvalloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi\npimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee -- ja\njättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se\nrepesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja\nkutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja\nmaan välillä.\n\nWappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä\ntäällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle,\njonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan\npikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei\nmikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen\nlensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt\nhänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään.\nWappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa,\nniinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle.\nKatsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja\ntahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä\nja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu\npaimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin\ntaistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella\nympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli\nmahdotoin nähdä mitään.\n\nWappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli\nviepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili\nkalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten\nvallassa. Hän sääli turvatointa eläintä -- hänen täytyi sitä armahtaa.\nYhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa\nvastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla --\nvaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi\nraju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas\nsumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle\ntuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa,\nsitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin.\nOli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen,\nryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa\nolisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas,\nsyöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle\ntuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat\npyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein\nvarmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä\nkasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä\nhypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan.\nYlhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut\nravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. --\nSilloin -- mikä se oli? -- ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta\njyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä\nmyrskystä -- vapisi nyt. Ihmis-ääni -- ja nyt! -- täällä ylhäällä hänen\nluonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti\nhäntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä\nkuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli\nhän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:\n\n-- Hoi, sinä siellä -- auta toki minua.\n\nJa sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan\ntoista.\n\nWappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo\ntuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän\nkatseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta\npelosta -- olihan se hänen pyhä Yrjänänsä -- Karhu-Jooseppi!\n\nJooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan\ntoisesta syystä.\n\n-- Jesus Maria -- onhan se tyttö! -- sanoi hän melkein arasti -- ja\nkatseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli\nJooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi -- ja nyt\nseisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka\noli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita\nvastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva\nkädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen\nluotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin\nyli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt\nniin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.\n\n-- Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein\najattelen, Stromminger'in Wappu -- Kotka-Wappu?\n\n-- Niin olen! -- vastasi tyttö hengähtämättä.\n\n-- Oikeastaan ei minulla siis pitäisi olla mitään tekemistä sinun\nkanssasi!\n\n-- Miksi ei? -- kysyi Wappu ja vaaleni. Samassa näkyi salama, jonka\nleimu kuvautui hänen vaski-kypärässään.\n\nJoosepin täytyi pidättää vastauksensa, sillä salamaa seurasi kauhea\njyrinä ja rae-sade. Jooseppi katseli arasti Wappua, joka seisoi\nliikkumatonna sill'aikaa kuin jää-kappaleet löivät suuria kuhloja\nvaski-kattilaan hänen päässänsä, Jooseppi kallistui tuon hengettömän\nolennon yli, jota hän kantoi.\n\n-- Tiedä siis että minun ja isäsi väli on sotainen siitä asti kun tuo\njuttu Sölden'issä tapahtui, ja ihmiset sanovat ett'ei ole juuri\nhelpompi tulla toimeen sinun kanssasi. -- Vaan tämä tyttö parka ei\njaksa enää; salama iski maahan hänen viereensä, jotta hän kaatui ja\nmeni tainnoksiin. Mene meidän edellämme majaasi, että tyttö saa levätä\nsiksi kun myrsky on laannut raivoamasta -- sitten me kohta menemme --\nemmekä enää sinua vaivaa!\n\nWappu katseli häntä niin oudosti, kun Jooseppi lausui nuo sanat --\npuoleksi uhalla ja puoleksi tuskissaan. Hänen huulensa vapisivat kuin\nhän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan hän pidätti itseänsä ja sanoi\nhetkisen sisällisen taistelun jälkeen ainoastaan: -- Tule! -- ja meni\nedellä. Vähän ajan perästä hän seisahtui ja kysyi: -- Ken se on, joka\non sinun kanssasi?\n\n-- Se on tyttö raukka Vintshgau'ista, joka on menossa palvelukseensa\nZwiefelstein'iin. Äiti on kuollut ja sentähden täytyi minun lähteä\nperintö-asioita varten Vintschgau'iin, josta hän oli kotoisin, ja kun\nmeillä oli sama matka edessämme -- niin otin tytön seuraani -- vastasi\nJooseppi.\n\n-- Äitisi -- on kuollut? -- Oi Jooseppi parka -- sanoi Wappu\nosanottavaisuudella.\n\n-- Niin -- se oli kova onni! -- sanoi Jooseppi syvällä murheella; minun\nhyvä äitini!\n\nWappu näki että hänen oli tuskallista puhua siitä, ja vaikeni. He eivät\npuhuneet sitten ennenkuin saapuivat majalle.\n\n-- Tämä on kurja pesä! -- sanoi Jooseppi sisään astuessaan, kun satutti\notsaansa, vaikka oli syvästi kumartunut: -- Syitä tarvitaan ennenkuin\nlähettää lastansa tämmöiseen koira-talliin! No, vaan pakoitithan sinä\nisäsi siihen.\n\n-- Vai niin -- sinä tiedät sen? -- sanoi Wappu katkerasti, vapauttaen\nkilinsä ja laskien sn erääsen nurkkaan. Korjasi sitten vuoteensa ja\nauttoi Jooseppia laskemaan vieraan vuoteelle. Wapun kädet vapisivat\nsitä tehdessään.\n\n-- No niin -- jatkoi Jooseppi huolimattomasti: -- Tietäähän jokainen\nettä sinä olet yhtä raju luonnoltasi kuin isäsi -- että melkein olit\ntappaa Gellner-Vincentz'in ja kiukuissasi sytytit isäsi heinäladon\ntuleen. Minä tarkoitan vaan että kun näin aikaisin olet aloittanut,\nniin voi vielä pitkälle päästä!\n\n-- Tiedätkö _miksi_ minä löin Bincentz'iä ja sytytin ladon tuleen? --\nkysyi Wappu vapisevalla äänellä: -- Tiedätkö _miksi_ minä olen tässä\nkoiran-tallissa, kuin sinä sanoit? _Tiedätkö_ sitä? -- Ja hän taittoi\npolveansa vasten paksun oksan niin että se ritkahti ja Joosepin täytyi\nkummastella hänen voimaansa.\n\n-- En, -- sanoi hän, -- kuinka minä voisin sitä tietää.\n\n-- No, koska et sitä tiedä, niin ei siitä ole puhumista! -- torui hän\nhiljaa ja sytytti valkeaa, maitoa keittääksensä.\n\n-- Kerro minulle miksi, jos arvelet että teen sinulle väärin!\n\nSilloin Wappu taas nauroi tuolla katkeralla kimakalla tavalla, niinkuin\nhänen oli tapa tehdä kun sydän verta vuosi.\n\n-- Sinulle, -- _sinulle_ minä sen sanoisin?! -- lausui hän. -- Niin, --\nsinä olisit todellakin oikea mies, jolle sitä sanoisin!\n\nHän pesi kuumeen kaltaisella innolla pientä pataa, kaasi maitoa siihen\nja ripusti sen rätisevän tulen yli.\n\nJooseppi ei huomannut sitä tuskaa, joka tässä pilkassa kätkyi -- hän\nhuomasi vaan pilkkaa, ja kääntyi suuttuneena pois Wapun luota.\n\n-- Sinun kanssasi ei ole puhumista, siinä ihmiset ovat oikeassa! Ja\ntästä hetkestä oli hänen huomionsa vaan kääntynyt sairaan puoleen.\n\nWappu oli myös ääneti ja katseli ainoastaan silloin tällöin\naskarrellessaan Jooseppia, jota takan valkea valaisi. Hänen silmänsä\nhohtivat kuin tuliset hiilet valkean valossa, joka milloin leimusi\nkirkkaammin, milloin heikommin ja varsin oudosti kirkastutti\nmetsämiehen kauniita ankaria kasvoja, jotta ne välistä näyttivät\nystävällisille, välistä synkille.\n\nSilloin Wappu muisti unen, jota oli nähnyt ensimäisenä yönä täällä\nylhäällä. -- Jos nuo onnelliset neidot nyt näkisivät Jooseppia, niin ne\nvarmaankin sulaisivat kuin lumi tulen edessä! -- jotakin tämänkaltaista\nhän ajatteli, ja tuntui hänestä kuin hän vaan verta vuotaen voisi\nirroittaa silmänsä Jooseppia katsomasta, ja pari kuumaa pisaraa putosi\nhänen silmistään, ei kuitenkaan veripisaroita, vaikk'eivät sentähden\nolleet vähemmän tuskalliset.\n\nVieras tyttö tointui nyt ja kysyi hämmästyneenä:\n\n-- Mitä tämä on?\n\n-- Ole huoleti Asra, -- sanoi Jooseppi -- tiedä että salama melkein oli\niskeä sinuun, ja sitten otti Stromminger'in Wappu meidät majaansa.\n\n-- Jesus Maria! olemmeko Kotka-Wapun luona? -- huudahti nuori tyttö\nsäikähtyneenä.\n\n-- Ole huoleti, -- sanoi Jooseppi -- niinpian kuin sinä jaksat menemme\nedemmäksi!\n\n-- Sinä olet siis Vintschgau'issakin kuullut minusta, -- juo nyt vähän\npelästyksen päälle, -- sanoi Wappu tyynesti hyväntahtoisella ivalla,\nantaessaan tytölle lämpöstä maitoa, johon oli sekoitettu muutamia\nviinipisaroita. Jooseppi oli noussut ylös että Wappu pääsisi sinne\njuoman kanssa. Asra koetti nousta istumaan, vaan se ei onnistunut, ja\nWappu tarttui häneen, auttaen häntä; hän piti tyttöä kuin lasta\nsylissään ja antoi hänelle toisella kädellä juoda. Asra joi janossaan\nmuutamia kertoja Wapun puumaljasta, vaan oli niin voimaton että hänen\npäänsä vaipui Wapun olkapäälle, kun oli juonut. Wappu viittasi\nJoosepille että hän ottaisi pois maljan ja jäi itse istumaan, ett'ei\nhäiritsisi sairasta.\n\nJooseppi katseli häntä miettivästi hänen istuessaan vuoteen reunalla\nsairas tyttö sylissään.\n\n-- Sinä olet kaunis tyttö, sanoi hän rehellisesti, -- vahinko vaan että\nolet niin rajuluontoinen!\n\nHieno puna lensi Wapun poskille, kun hän kuuli nämä sanat.\n\n-- Vaan onhan sinullakin sydän, -- sanoi Asra, -- minä tunnen kuinka se\ntykkii.\n\nVirkistyneellä voimalla nosti Asra päänsä ja katseli Wapun kauniita\npäivettyneitä kasvoja ja hänen suuriin tummiin silmiinsä. Wappu katseli\nmyöskin tarkemmin vierasta. Hän näki että sillä oli suloiset kasvot,\ntunnokkaat siniset silmät ja kultaiset silkin-hienoiset hiukset; häntä\nkatsellessa valloitti Wappua outo tunne. Hän katsahti Joosepin puoleen\nja rupesi taas askaroimaan tuvassa.\n\n-- Onko se todellakin Kotka-Wappu? -- kysyi nyt Asra saattajaltaan,\nikäänkuin hän ei olisi voinut käsittää että pahassa huudossa oleva\nWappu voisi olla niin hyvä.\n\n-- Tuskin voisi sitä uskoa, mutta sanoohan hän itse että niin on.\n\n-- Ja minä voin kohta toteen näyttää että olen se sama -- huudahti\nWappu, avasi oven ja kutsui: -- Hansel -- Hansel, missä olet?\n\nKimakka huuto vastasi hänelle ja Hansel lensi alas katolta ja ovesta\nsisään.\n\n-- Jesus, mitä se on? Huusi Asra tehden ristin-merkkiä, ja Jooseppi\nkävi hänen eteensä seisomaan, häntä suojellakseen.\n\n-- Se on sama kotka, jonka lapsuudessani otin pesästään -- tuolta\nBurgstein'in kalliolta. Siitähän minulla on tuo nimi -- Kotka-Wappu!\n\nJa hän katseli lintua yhtä ylpeästi kuin sotilas voitettua lippua: --\nKatso kuinka olen sitä kesyttänyt että se vapaasti saa lentää ympäri\neikä kuitenkaan lennä pois luotani!\n\nHän asetti linnun olkapäällensä ja levitti sen siivet että Jooseppi\nnäkisi ett'eivät olleet leikatut.\n\n-- Se on komea lintu -- sanoi Jooseppi ja hänen metsästäjäsilmänsä\nkatseli halullisesti kaunista saalista, jota ei kukaan metsästäjä olisi\ntoiselle suonut, vielä vähemmin tytölle.\n\nHänen silmäyksensä nähtävästi ärsytti kotkaa, sillä se päästi\nkummallisen vinkuvan äänen, köyristi kaulaansa ja pystytti höyheniänsä\nJoosepille.\n\nWappu huomasi tämän oudon liikutuksen ja koetti rauhoittaa sitä\nhyväilemisellä.\n\n-- No Hansel -- mitä sinun on, eihän ole tapasi olla tuommoinen!\n\n-- Aha, poikaseni -- sinä tunnet metsästäjän -- nauroi Jooseppi\nylpeästi ja ojensi uhaten kättänsä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa\nkotkaa Wapun olkapäältä.\n\nSilloin ärsytetty lintu äkkiä vimmastui, levitti siipiänsä, lensi ylös\nkatolle ja sitten alas vihamiehensä päälle. Kauhistuksen huuto pääsi\nWapun huulilta. Asra pakeni nurkkaan ja lentelevä peto, jok'ei enää\nhuolinut emäntänsä käskyistä, täytti melkein tuon ahtaan majan,\nkoettaessansa peloittavalla nokallaan päästä likelle Jooseppia,\niskeäkseen kynnet hänen kylkiinsä. Nyt oli vaan kamala sekasotku\ntaistelevien nyrkistä ja siivistä, höyheniä lenteli ympäri ja seinät\ntulivat punaisiksi missä Joosepin veriset kädet niihin koskivat.\n\n-- Veitseni, jos vaan voisin saada veitseni esille, -- huusi Jooseppi.\n\nWappu heitti oven auki:\n\n-- Tänne Jooseppi, ulos vapaasen ilmaan -- tuossa ahtaassa pesässä et\nvoi sille mitään.\n\nVaan Karhu-Jooseppi ei juossut pakoon.\n\n-- Niin totta kuin Jumala elää, en liikahda paikasta -- ähkäsi hän.\nVielä hetken aikaa voitto oli epätietoinen. Silloin Joosepin\nonnistui, kasvot muuria vasten painettuina, tarttua kotkan kynsiin\nrautakourillaan ja pakoittaa vastustavaa eläintä jättiläisvoimalla\nloukkuun, sill'aikaa kun tämä nokallaan hakkasi hänen käsiänsä ja\nkäsivarsiaan.\n\n-- Veitseni, vedä ulos veitseni -- minulla ei ole yhtään kättä vapaana,\n-- huusi hän Wapulle.\n\nMutta Wappu käytti tätä hetkeä toisella lailla, hän juoksi sinne ja\nheitti liinan yli kotkan pään. Nyt oli Joosepin helppo sitoa kotkan\njalat nuoralla yhteen ja näin se ei ollut enää vahingollinen. Jooseppi\nheitti sen maahan. Voitettuna koetti jalo eläin vapauttaa itseänsä.\nJooseppi nousi ja latasi pyssynsä.\n\n-- Mitä teet? -- kysyi Wappu hämmästyneenä.\n\n-- Minä lataan pyssyni, -- vastasi hän ja puri hampaansa yhteen,\nhaavoitettuin käsien kirvellessä. Kun oli ladannut, otti hän vangitun\nlinnun, heitti sen ovesta ulos, kävi seisomaan kappaleen matkaa siitä,\nojensi pyssynsä ja sanoi hiljaa käskien Wapulle: -- laske se nyt irti!\n\n-- Mitä pitää minun tekemän? -- kysyi Wappu, joka ei tahtonut korviansa\nuskoa.\n\n-- Sinun pitää laskea se lentämään!\n\n-- Miksi?\n\n-- Että voin sitä ampua -- etkö tiedä ett'ei kunnollinen metsästäjä\nkoskaan ammu otusta muutoin kuin lennossa tai juoksussa?\n\n-- Vaan ethän Jumalan tähden ai'o ampua Hanseliani?\n\nJooseppi katseli häntä vuorostaan ihmetellen:\n\n-- Pitäisikö minun ehkä antaa tuon hurjan otuksen elää?\n\n-- Jooseppi -- huusi Wappu ja astui vakaasti hänen etehensä: -- jätä\nHanselini rauhaan! Minä olen sen tuonut ylös pesästä eikä kukaan muu\nminusta huoli kuin tämä lintu -- se on kaikki mitä minulla maailmassa\non -- sinä et saa mitään tehdä Hanselille!\n\n-- Vai niin, -- sanoi Jooseppi äkäisesti ja katkerasti, -- se riiviö on\nmelkein hakannut silmät päästäni enkä minä saa mitään tehdä?\n\n-- Eihän se sinua tuntenut! Mitä lintu voi siihen ett'ei se viisaampi\nole -- ethän sinä tahdo kostaa järjettömälle eläimelle?\n\nJooseppi polki jalkaa.\n\n-- Laske se irti että osaa lentää, muuten ammun sen semmoisena kuin on.\n\nHän ojensi pyssyä.\n\nNyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki,\npaitsi eläin raukka.\n\n-- Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen -- saatko menetellä omaisuuteni\nkanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on\nminun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä\ntahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.\n\nJa voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että\nlaukaus pamahtaen iski kiviseinään.\n\nWapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan\nkarhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti\npyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:\n\n-- No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. --\nSe on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! -- Sillä sinä olet totta\ntosiaan _Kotka-Wappu_!\n\nJa Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti\nnäillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja\ntahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat\nolivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta\nvuodattanut sitä nähdessään.\n\n-- Oi Jesus, -- minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän -- tule, anna\nminun pestä ja kääriä niitä!\n\nMutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.\n\n-- Älä koske! -- Asra sen kyllä tekee!\n\nHän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että\noli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa\nhänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän\nJoosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon\nvieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.\n\n-- Jooseppi, sanoi Wappu tukehtuneella äänellä, -- sinä et saa luulla\nett'en huoli sinun haavoistasi siitä syystä, ett'en antanut sinun ampua\nHanselia. Katso, jos ne siitä parantuisivat, saisit mielellään ampua\nsekä Hanselin että emäntänsäkin -- vaan asian laita on nyt semmoinen,\nettä kumpikin olisi sinulle yhtä hyödytön.\n\n-- Hyvä, hyvä! ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi -- sanoi Jooseppi\nkiertelemällä. -- Asra, -- kysyi hän, -- voitko nyt käydä eteenpäin?\n\n-- Voin, -- vastasi tämä.\n\n-- Laita itses' valmiiksi siis, niin menemme!\n\nWappu vaaleni.\n\n-- Jooseppi, etkö tahdo levätä hiukan -- enhän ole vielä saanut tarjota\nsinulle mitään! Minä keitän kohta sinulle jotakin, vai tahdotko juoda\nvähän maitoa?\n\n-- En, kiitoksia vaan vierasvaraisuudesta -- vaan minun täytyy pyrkiä\nkotiin ennen yötä. Ei enää sada ja Asra jaksaa jo käydä.\n\nHän auttoi tyttöä valmistuksissa, ripusti pyssyn olkapäälleen ja otti\nvuorisauvan käteensä.\n\nWappu otti sulan, jonka Hansel taistelussa oli pudottanut, ja pisti sen\nJoosepin hattuun:\n\n-- Tätä sulkaa sinun pitää kantaa, Jooseppi, koska olet voittanut\nkotkan, olisihan se tullut sinun saaliiksi, jos et olisi sitä\nlahjoittanut minulle.\n\nMutta Jooseppi otti sulan hatustaan:\n\n-- Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna -- minä en ole\ntottunut jakamaan saalistani _tyttöjen_ kanssa.\n\n-- Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.\n\nJooseppi katseli häntä kummastellen.\n\n-- Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä,\njohon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu\nvangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi\ntäydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi\ntapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni\n-- on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia\nkohteliaisuudestasi!\n\nNäillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.\n\nAsra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.\n\n-- Lahjoita se minulle -- pyysi hän -- minä panen sen rukouskirjaani,\nja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: \"Isä meidän\" sinun\npuolestasi!\n\n-- Kernaasti minun puolestani! -- vastasi Wappu kolkosti, hän oli\ntuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti,\nhänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen\nympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma\noli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä\nalas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen\ntohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten\noli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta\nja rakeista oli peittänyt vuoren.\n\nWappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.\n\n-- Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän\nnoin lintuun kiintyy! -- sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän\npolvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen\nkiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen\nsilmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. -- Niin katsele vaan\nminua, nyyhkytti Wappu -- oi Hansel, Hansel -- mitä olet minulle\ntehnyt!\n\nWappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein\nsydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi\nylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla\nedessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut,\nharmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä\ntaivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja\nkatkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli -- ja\njäi yksinänsä erämaahan!\n\n\n\n\nIX.\n\nYlimystalon emäntä.\n\n\nTaas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo\nhiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan\ntakaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa\noli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei\ntahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista.\nVaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa,\nkuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki\npalkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi.\nTietysti hänen kohtalonsa, tämän \"hulluuden\", tähden -- joksi sitä\nsanottiin -- tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat\nhäntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa\nhävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen\ntyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian\nylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut\nkantaaksensa.\n\nVaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri\nsemmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut\ntulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen\nedessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme\nkadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin\ntanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä\ntuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja\njoita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen\nmielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja\nkovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.\n\nKevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä\nmyrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun\nvaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää\nviikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa\nkuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut\nkoittaakseen.\n\nTämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä -- harmaata harmaassa. Maailma\noli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä --\neikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: \"Olkoon päivä!\"\n\nVaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin\ntämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien\nläpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty\nmaailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen.\nKaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen\nelämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka\nJumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä\niloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.\n\nEikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja\nmiksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota\nvarten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?\n\n-- Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä\nylhäällä! -- sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt\nsaada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä\nvaloisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!\n\n-- Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois -- isäsi on kuollut.\n\nPaimenpoika seisoi hänen edessänsä.\n\nWappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.\n\nOliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin\nhartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa\nvakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!\n\nPoika kertoi asiansa:\n\n-- Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat,\nja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja\nKlettermaier lähettää sulle terveisiä.\n\nSe oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä\nhänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman\nihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: -- kas, nyt se on\nsun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!\n\nHän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. -- Hän laskeutui polvilleen,\nkiitti ja rukoili -- rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta,\nvuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä\nkoskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet\ntulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!\n\nSitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa\nhänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi\noven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se\npiika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan,\ntoi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti\nBincenz häntä.\n\n-- Wappu, -- aloitti hän, -- sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua\nkohtaan, mutta -- --\n\nWappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:\n\n-- Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua\nrangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä\nparantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet\nminun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!\n\nJa katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä\nruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli\nitkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä\nmaallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla\nkädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja\njalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä,\nhän oli kuin kivettynyt!\n\nHän rukoili tyynesti \"isämeidän\", vaan hän ei polvilleen laskeunut.\nSamanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja\ntyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman\nvihatta, kuoleman sovittamana.\n\nSitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit\ntulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä\noli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin\ntäynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja\njuomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän\nnaapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.\n\nWappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies -- ja\ntäällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli\nhänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen\näänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle\nettä hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.\n\nMykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja\njoivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen.\nKolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa\nriensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle\nylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa\nKotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain\ntilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut \"murhapolttaja\"\nja \"kelvotoin\", -- oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen\nvuori-piirissä ja se oli toista!\n\nWappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli\nsyynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos\nhäpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja\nteeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä -- niin hän kääntyi\ninhoten pois -- ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!\n\nKirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin\ntulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi\npalkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja\nturvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli\nainoastaan heidän seurassaan.\n\nKun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi\nHeiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui\nhänelle monta hyvää sanaa.\n\n-- Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, -- sanoi hän, -- vaan muista\nettä se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita!\nVanha sananlasku sanoo: \"joka ei voi totella, se ei myöskään voi\nkäskeä\". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!\n\n-- Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän\nnyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?\n\n-- Jumalaa!\n\nWappu vaikeni.\n\n-- Tämän, -- sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä\ntaskusta, -- tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti\nkun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut\nviedä sitä mukaasi.\n\nJa eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan\npuisella jalasteella.\n\n-- Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä\nsinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka\noksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?\n\n-- Muistan, -- sanoi Wappu.\n\n-- No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut\nsinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä\nahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.\n\n-- Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi\niloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. --\nSitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän\nkaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! -- Oi mikä hyvä ja suloinen\nihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!\n\nJa kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:\n\n-- Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan,\nsuojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen\nkauniin lampaan, jonka saamme.\n\nTuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu\nei iloissaan ottanut sitä korviinsa.\n\nKun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään\nvuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit\nseppeleeksi. -- Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää\nkyökissä tai kartanossa.\n\n-- Hansel, -- huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui\npuupinolla, -- nyt me olemme herroina täällä! -- Ja tuo herruuden tunto\noli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini,\njoka nääntyvän suonia virvoittaa!\n\nPihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz\nniiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan;\nkeskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka,\nikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet\nsyvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta\nsaalista katselevat.\n\n-- Mikä nyt on? -- kysyi Wappu ja seisahtui.\n\nTuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.\n\n-- Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois\nkäskeä -- kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä?\nVaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.\n\n-- Te teitte velvollisuutenne, --- sanoi Wappu tyynesti. En eroita\nketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos\nette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua\nenemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte -- se on\nparempi kuin kaikki nämät temput!\n\nVäki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun\nkiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.\n\n-- Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni,\nsinun, Bincenz! -- sanoi Wappu.\n\n-- Wappu! -- huusi Bincenz, tämänkö -- tämänkö kaikesta siitä, mitä\nolen isällesi tehnyt?\n\n-- Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana\ntiluksien hoitajana olet häntä auttanut -- minä lahjoitan sinulle ne\nniityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi\nsiten ovat palkitut -- jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla\nsinulle velkaa -- pyydä mitä tahdot -- vaan älä enää näytä itseäsi\nminulle.\n\n-- Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu -- ilman sinua kaikki\non minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet\nrääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt -- ja -- paholainen\nminut periköön -- en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi\nolisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa\n-- sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden -- ja sinä tahdot maksaa\nminua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo\nminulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi -- minä syljen\nsiihen jos et anna minulle omaa itseäsi -- katsele minua: rakkauteni\nsinuun on minua kalvannut -- en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä\nainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani\nja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani!\nLähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia\nkuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.\n\nJa hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz\nhämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.\n\nHän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä\nnähnyt -- hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka\nvaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.\n\n-- Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi?\n-- ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän\npiti hyvänä -- se halveksi häntä. Ja mitä -- hyvä Jumala, jos hän ajan\nkuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun\nsydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka\nJooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei -- olihan se\npalvelus-tyttö!\n\nMutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa\npidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen\nnaisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa --\naina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.\n\nRauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa\nperästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. -- Pian kyllä\nhuomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän\noli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi\narmottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei\njärjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään\npelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla;\nsamalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia\nluonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla.\nVoimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän\nasukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän\nkyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä,\nvaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa\nylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden\nja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja\nkantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. \"En tarvitse huolia\nkestään\", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä,\nmihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä,\ntyöskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja\npalvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä,\ntempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. --\nToisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli\nvuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea.\nTäll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat\nkuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi\nsekä talon että maan.\n\nJa vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa,\njoista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos\nhän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä,\nhaastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui\nWappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa.\nJos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja\nhäväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta.\nJos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois\ntalosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana\nkuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä.\nKuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja\njuokseminen iletti häntä aina.\n\nTämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja\narmoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.\n\nKaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista\nnuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä,\nkaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin\nkorkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja\npulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun\nhän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen,\nheitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista\nsilmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja\ntaistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla\nhänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi\nheitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista;\nhäpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä\nollut tullut -- tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!\n\n-- Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa\nminä menen naimiseen -- vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon\nemännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! -- sanoi hän eräänä\npäivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja\nnuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen\nsanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia\nWappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.\n\nPian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan\nnaimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa\nWappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja\nhän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että\nhänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi\nkuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi\ntulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin\nkarhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu -- miksi hän\nei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi\noikein \"siivo\" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli\nkerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan \"Hirven\" edustalle,\njoka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui\nsiinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli\npensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.\n\nÄitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein \"Lammas\"\nnimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu\ntiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran\nvälillä, joka oli ravintola-neitsyenä \"Lampaassa\". Eilen oli hän\ntapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa\npöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni\näkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen\noli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja\n\"Lampaan\" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman\nlapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon,\nsillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli\nvaljastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto\nkuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei\nollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja\ntakeltui nuoriin kiinni -- näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin\nkuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka\nvetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, --\n\"Lampaan\" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän --\nvaan silloin -- silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon\nhirviön kylkeen -- nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei\nkukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen\njättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli\n\"Lampaan\" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli\nJoosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli\nkäsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä\nmusertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että\nveri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti\nJoosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni\nsyöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen\nhäntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei\npäästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni\nvuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa\nJooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti\nhäntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.\n\nNyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että\ntulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja\nveitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas\nsarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea\nvasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja\navautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja\nviertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä,\nniin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös\norsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran\npääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli\nsuljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja\nulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen\njyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä\nkuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman\nodottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen\nmärkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta\nJooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi\nvielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle,\nkaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi\nsidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka\nteurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan\nyksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!\n\nNäin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja\nkummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin\nmiks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta\nkosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.\n\nWappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan:\nsiis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja\nAsran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli\nvienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin\nhuolissaan.\n\nWappu istui eräälle kivelle ja kätki kasvot käsiinsä. Hänen sydämessään\nmyrsky raivosi. Rakkautta, ihailusta, mustasukkaisuutta! Hänen\nsydämensä oli kuin repaleiksi revitty. Wappu rakasti Jooseppia --\nrakasti häntä enemmän kuin koskaan ennen; näytti siltä kuin se\näkkinäinen hengähtäminen, millä hän oli kertomusta kuunnellut, olisi\npuhaltanut lemmen hehkua ilmi-tuleen. Tuon oli Jooseppi taas\ntoimittanut -- vaan _hänellä_ ei ollut mitään osaa siinä. -- Asran\nisännälle oli hän sen tehnyt -- rakkaudesta Asraan! -- Oliko se\nmahdollista? Täytyikö Wapun väistyä palvelus-tytön tieltä, Wapun,\nylimystalon emännän? Eikö hän ollut rikkahin ja niinkuin kaikki miehet\nvakuuttivat, kaunihin tyttö koko maassa? Oliko ketään näillä seuduin,\njoka voimassa ja kelvollisuudessa olisi häneen verrattava, eikö hän\nlajiansa ollut ainoa -- ja heistä ei tulisi pariskuntaa? Maailmassa oli\nainoastaan yksi Jooseppi ja tämä ei tulisi hänen omakseen. Hänkö\nheittäisi itsensä pois Asralle, karanneelle piikaraukalle? Ei, niin ei\nvoinut tapahtua, se oli mahdotointa! Miksi ei Jooseppi välistä voisi\npoiketa \"Lampaan\" ravintolaan ilman että hän juuri sinne menisi Asran\ntähden? Hän kävi sielläpäin metsästysretkillä ja \"Lammas\" on\nZwiefelstein'issa, jossa kaikki tie-haarat yhtyvät! -- \"Oi Jooseppi,\nJooseppi -- tule!\" huokasi hän ääneensä ja heittäysi maahan, kasvot\nmaata vasten, niinkuin hän olisi tahtonut sammuttaa lempensä liekkiä\nyön kasteessa. Sitten muistui taas mieleensä että sanansaattaja oli\nsanonut että Asra oli langennut Joosepin kaulaan hänen palatessaan.\nTämä ajatus häntä vavistutti. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti kuinka\nolisi jos _hän_ itse olisi Joosepin vaimo ja saisi häntä syliinsä\nvastaan-ottaa, kun hän moisen teon jälkeen palaisi kotia, väsyneenä,\nhaavoitettuna, ja hän silloin saisi häntä hoitaa ja virvoittaa. Oi\nkuinka hän kylmällä vedellä hautoisi hänen tulista otsaansa, ja\nlemmittynsä saisi levätä hänen sydämellään, nukkua hänen\nhyväillyksistään! Tällaista hän ei ollut koskaan ennen ajatellut,\nmutta kun tämä kaikki nyt tuli hänen mieleensä, vapisi hän ennen\ntuntemattomasta tunteesta, ikäänkuin kukkanen vavahtaa kun sen kotero\nhalaistaan.\n\nTässä hetkessä oli hän kypsynyt vaimoksi, vaan raju-luontoinen kun oli\nniin se, joka teki hänet vaimoksi, samalla herätti hänessä nukkuvat\npahat voimat taisteluun häntä itseä vastaan, ja kauhea mullistus\ntapahtui hänessä.\n\nIltatuuli puhalsi hänen ylitsensä, hän ei sitä tuntenut, yö tuli ja\nijäti tyynet tähdet katselivat kummastunein silmin vapisevaa olentoa\ntuolla alhaalla, joka makasi yön kasteessa ja repi tukkaansa.\n\n-- Emäntä ei ole tänäkään yönä ollut kotona -- kuiskasi emäntä-piika\naamulla toisille palvelijoille. -- Mitähän se toimittanee? Ja he\npainoivat päänsä yhteen ja kuiskasivat keskenänsä.\n\nVaan he hajosivat kuin ruumenet tuulessa joka haaralle, kun Wappu tuli\nkyökkitarhasta pihan yli. Hän oli kalpea ja näytti ylpeämmälle ja\nankarammalle kuin koskaan ennen. Ja tämmöiseksi hän jäikin. Tästä\npäivästä alkaen oli hän ikäänkuin muuttunut, ei noudattanut oikeutta,\noli kärsimätön, oikullinen, äreä, niin ett'ei kukaan muu kuin\nKlettermaier uskaltanut häntä puhutella, sillä häntä Wappu vieläkin\npiti muita parempana. Hänen ylpeytensä paisui täll'aikaa mahdottomasti,\njoka kolmas hänen sanoistansa oli \"ylimystalon-emäntä!\" -- Ei mitään\nollut \"ylimystalon emännälle\" liian hyvää -- \"ylimystalon emännälle\" ei\nkelvannut tämä tai tuo, \"ylimystalon emäntä\" sai tehdä mitä ei kukaan\nmuu uskaltanut -- y.m., y.m.\n\nJoka päivä puki hän päällensä niinkuin olisi ollut sunnuntai, antoi\nteettää uusia vaatteita itselleen, antoi tuottaa Imsistä täydellisen\nhopea-koristuksen n.s. filigrammityötä, niin raskaan ja kalliin ettei\nsemmoista vielä ollut nähty Oetz-laaksossa. Hän heitti päältänsä\nsurupuvun juhlakulkua varten Kristuksen ruumiin juhlana ja oli niin\npuettu silkkiin, samettiin ja hopeaan että ihmiset tykkänään unhottivat\nrukoilemisen ja alinomaa katselivat häntä. Se oli ensimäinen kerta kun\nhän oli osallisna juhlakulussa. Minkälainen kristitty hän oikeastaan\noli, ei kukaan tietänyt; selvää oli että hän nyt seurasi ainoastaan\nnäyttääksensä koreita vaatteitansa ja hopeakoruansa, kun kaikki\nkyläläiset Vent'istä Zwiefelsteiniin asti kokoontuivat. Kahisi ja\nkilisi raskaissa poimeissa ja hopeakoruissa, kun hän laskeusi\npolvilleen: sen kaltaisia ainoastaan ylimystalon emäntä taisi itselleen\nhankkia!\n\nKun viimeinen evankeliumi luettiin, joutui juhlakulku vähän\nepäjärjestykseen, jotta niitä ihmisiä, jotka olivat olleet Wapun\ntakana, joutui hänen edellensä. Niiden joukossa oli \"Lampaan\" emäntä ja\nhänen vieressänsä kaunis, hoikkavartaloinen Asra.\n\nTämä kääntyi Wappuun päin ja nyykkäsi hänelle. Sitten katsahti hän\nJooseppiin, joka oli taempana miesten parissa. Sinä hetkenä Asra näytti\nniin suloiselle, että Wappu mustasukkaisuudessaan unhoitti vastata\nhänen tervehdykseensä. Silloin kuuli hän Asran lausuvan naapurilleen:\n\n-- Kuulkaa emäntä, tuolla meidän takanamme käy Kotka-Wappu, joka antoi\nlintunsa niin pahasti rääkätä Jooseppia. Nyt hän ei edes tervehdi minua\nenää -- ja minä olen kuitenkin rukoillut niin monta kertaa \"isä-meidän\"\nhänen edestänsä!\n\n-- Olisit voinut olla vaivaamatta itseäsi, -- katkaisi Wappu hänen\npuheensa, -- minun puolestani ei kenenkään tarvitse rukoilla; minä\npidän siitä kyllä itse huolen.\n\n-- Vaan näyttää kuin -- et sitä tekisi! sanoi Asra.\n\n-- Ei se mulle olekaan niin tarpeen kuin monelle muulle! Minulla on\nyltä kyllin mitä tarvitsen eikä minun tarvitse rukoilla hyvältä\nJumalalta niin paljon kuin esim. poloinen palvelus-piika, joka saa\nrukoilla \"isä-meidän\" jokaisesta kenkä-nauhasta, jota tarvitsee.\n\nNyt Asrakin punastui suuttumuksesta.\n\n-- Oi, kenkä-nauha, josta on rukoillut Jumalaa, voipi tuottaa ihmiselle\nsuurempaa onnea kuin -- hopeakorut, joita ilman Jumalaa kantaa.\n\n-- Niin, niin sekauntui \"Lampaan\" emäntä puheesen -- siinä Asra on ihan\noikeassa!\n\n-- Jos hopeakoruni pistävät silmiinne, voitte käydä takanani, jotta\npääsette näkemästä niitä -- eikä ylimystalon emännän juuri sovellukaan\nkäydä piian takana.\n\n-- Tahdon vaan antaa sulle tiedoksi ett'ei ensinkään olisi sinulle\nhaitaksi käydä Asran jäljissä! -- jatkoi ravintolan emäntä.\n\n-- Hävetkää toki \"Lampaan\" emäntä, älkääkä ruvetko piikanne toveriksi!\n-- huudahti Wappu säkenöitsevin silmin. Joka ei pidä itseänsä arvossa,\nhäntä ei muutkaan arvossa pidä!\n\n-- Oi, oi -- onhan palvelus-piikakin ihminen! -- sanoi Asra, vavisten\nkoko ruumiissaan. -- Hyvän Jumalan edessä ei silkkihame paljoa\nmerkitse. Hän taitaa katsoa siihen, mitä sen sisäpuolella on -- hyvään\ntai pahaan sydämmeen!\n\n-- Epäilemättä, -- lausui Wappu kiihtyvällä vihalla; -- niin hyvä sydän\nkuin sinulla on, valitettavasti ei jokaisella ole -- ei ainakaan miehiä\nkohtaan. Hyi häpeä!\n\n-- Wappu! -- huudahti Asra ja kyyneleet syöksivät hänen silmistänsä.\nVaan hänen täytyi vai'eta, sillä nyt oltiin kirkolla, siunaus jaettiin\nja juhla-kulku lakkasi. Nyt Wappu astui Asran sivutse kuin kuningatar,\njotta tämän täytyi pitää \"Lampaan\" emännästä kiinni, ett'ei kaatuisi,\nja kaikkien silmät seurasivat Wappua. Miehet arvelivat ett'ei\nkauniimpaa naista löytynyt koko Tirolissa, ja naiset olivat menehtyä\nkateudesta.\n\n-- Nyt hän näyttää vähän toisenlaiselle kuin ylhäällä Hochjoch'illa,\nkun asui koiran tallissa kampaamattomilla hiuksilla ja oli villin\nnäköinen! -- sanoi Jooseppi, joka ei ollut kaukana ja katseli suurilla\nsilmillään Wapun jälkeen. Sitten astui hän pois juhlakulusta; hän\ntahtoi olla kotona ennen päivällistä.\n\nMutta Asra riensi Wapun jälkeen. Hänen kauniit siniset silmänsä\nhohtivat kyyneleistä, niinkuin olisi vettä hiilille kaadettu; hän oli\nvimmastunut ja \"Lampaan\" emäntä samoin. He saavuttivat Wapun ravintolan\nluona. Hänkin oli kauheasti liikutettu. Hän oli nähnyt Joosepin\nlempeän, tuttavan tervehdyksen Asralle, ja Wappua hän ei ollut\nkatsellut ainoallakaan silmäilyksellä, miten luuli -- ja nyt hän oli\npoissa, ja kaikki, mitä Wappu oli odottanut tästä päivästä, oli turhaa.\nTämä Asra! -- Koko hänen vihansa kääntyi Asraan; hän olisi tahtonut\nmusertaa Asraa! Ja nyt seisoi Asra hänen edessänsä, pidätti häntä ja\npuhui hänelle uhaten ja suuttuneena -- hän -- tuo kurja palvelus-piika!\n\n-- Ylimystalon emäntä, -- sanoi Asra hengästyneenä, -- -- sinä sanoit\njotakin, mitä en ai'o pitää hyvänäni, sillä se koskee kunniaani -- mitä\nsinä tarkoitit tuolla \"hyvällä sydämellä miehiä kohtaan?\" Minä tahdon\ntietää mitä sillä tarkoitat!\n\n-- Tahdotko rakentaa riitaa ylimystalon emännän kanssa? huusi Wappu\nääneen ja hänen säkenöitsevät silmänsä mittasivat tyttöä kiireestä\nkantapäähän. -- Luuletko että minä rupeisin riitaan sinun kaltaisesi\nkanssa?\n\n-- Minun kaltaiseni kanssa? -- huusi tyttö, -- mikä minä sitten olen?\nMinä olen köyhä tyttö, jolla ei ole ollut ketään, joka olisi pitänyt\nhuolta minusta -- vaan en ole kellekään vahinkoa tehnyt enkä polttanut\nkenenkään taloa -- minun ei tarvitse kärsiä semmoista sinulta, tiedä\nse!\n\nWappu säpsähti, niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.\n\n-- Sinä olet hepakko -- hävytön hepakko, joka kaikkein ihmisten nähden\nheittäyt miesten kaulaan! -- huusi hän, unohtaen itsensä ja kaikki\nympärillänsä, jotta ihmisiä kokoontui paikalle.\n\n-- Mitä -- minkä -- kenenkä kaulaan minä olisin heittäynyt? -- änkytti\nnuori tyttö ja vaaleni.\n\n-- Pitääkö minun sanoa se sinulle? Pitääkö minun?\n\n-- Sano vaan, minulla on puhdas omatunto ja \"Lampaan\" emäntä voi\ntodistaa sen valheeksi.\n\n-- Vai niin! Eikö siis ole totta että sinä viisi vuotta sitten, jolloin\ntuskin tunsit Jooseppia, lankesit hänen kaulaansa, niin että hänen\ntäytyi viedä sinut mukanansa Hochjoch'in yli ja kantaa sinua kun muka\net jaksanut käydä? Eikö ole totta että sinä pidät häntä verkoissasi\naina siitä asti, jotta teitä ihmisten kesken aina mainitaan yhdessä?\nEikö ole totta että sinä tahdot ryöstää Joosepin kaikilta muilta\ntytöiltä, joilla olisi häneen enemmän oikeutta ja jotka olisivat\nhänelle sopivammat kuin sinun kaltaisesi? Eikö ole totta että\nhiljakkoin, tuon tapauksen jälkeen sonnin kanssa, koko kylän nähdessä\nlankesit hänen kaulaansa niinkuin hänen kihlattu morsiamensa? Eikö se\nole totta? Vai kuinka?\n\nAsra kätki kasvot käsihinsä ja itki ääneen:\n\n-- Oi Jooseppi, Jooseppi, että minun pitää kärsimän tätä!\n\n-- Ole huoleti, Asra, -- lohdutti häntä hyväntahtoinen \"Lampaan\"\nemäntä. -- Hän on paljastanut itsensä, se on ainoastaan kiukkua siitä,\nett'ei Jooseppi juokse hänen jälkeensä eikä tahdo polttaa sormiansa\nhänessä niinkuin kaikki muut. Oi, jos Jooseppi vaan olisi täällä, hän\nkyllä opettaisi hälle toista!\n\n-- Niin, epäilemättä hän ei heittäisi kultaansa oman onnensa nojaan --\nja Wappu nauroi niin kimakasti ja kamalasti, että kaiku vuoriloilta\nkuului valitushuudolle.\n\n-- Semmoinen kulta, joka kohta heittäytyy kaulaan, on tietysti paljoa\nmukavampi kuin se, josta ensin saapi taistella ja kentiesi häpeällä\npalata takaisin! Semmoinen kulta on itse ylpeälle Karhu-Joosepillekin\nmukavampi kuin Kotka-Wappu!\n\nNyt \"Lampaan\" isäntä astui esille.\n\n-- Kuuleppas! -- sanoi hän; nyt olen saanut tarpeeksi! Tyttö tuossa on\nkelpo tyttö -- vaimoni ja minä takaamme molemmat hänestä -- ja me emme\nsalli että häntä solvaistaan. Sinä otat sanasi takaisin, minä käsken\nsinua, ymmärrätkös?\n\nWappu nauroi taas.\n\n-- \"Lampaan\" isäntä, oletko ikinä kuullut että kotka antaa lampaan\nkäskeä itseänsä?\n\nKaikki nauroivat tälle sanasolmulle, sillä \"Lampaan\" isäntä oli yleensä\ntunnettu vähän lampaanmaiseksi, koska hän oli heikko, hyväntahtoinen\nmies, joka piti kaikki hyvänänsä.\n\n-- Niin sinä ansaitset nimeäsi, sinä, Kotka-Wappu!\n\n-- Laskekaa minut sisään, -- huusi Wappu -- minä olen saanut tarpeeksi\ntästä lörpöttelemisestä. Pois tieltä! -- Ja hän tahtoi sysätä Asran\nsivulle.\n\nMutta \"Lampaan\" emäntä piti Asraa käsivarresta kiinni.\n\n-- Oi, sinun ei tarvitse mennä pois hänen tieltänsä, sinä et ole\nhuonompi häntä! -- Ja hän tahtoi tunkeutua Asran kanssa ovesta sisään\nWapun edelle.\n\nSilloin Wappu tarttui tytön vyöhön ja heitti hänet ulkona seisovien\nsyliin:\n\n-- Ensin emännät -- sitten piiat!\n\nSen jälkeen kävi hän kaikkein edellä istumaan pöydän päähän.\n\nKaikki nauroivat ja taputtivat käsiään tälle oivalliselle leikille.\nAsra itki ja häpesi niin ett'ei hän enää tahtonut mennä sisään, ja\nisäntäväki palasi hänen kanssansa kotia.\n\n-- Odota vaan, Asra -- minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä\nhän tuota opettaa! -- lohdutti Asraa \"Lampaan\" emäntä kotimatkalla.\nMutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa\nparantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.\n\n-- Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'in\nWappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä -- torui\n\"Lampaan\" emäntä hyväntahtoisesti.\n\nTällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka\nLammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti\nniin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.\n\nWappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä\nsoppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden\ngulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi\nhämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.\n\nNiinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi\nWappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne\nkirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet\nolivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut\nmielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin\nsilloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän\nsilmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli\nJumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä\npyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri\npitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi\nvaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään\nolisi tarvinnut veistää häntä -- vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut\nsemmoisena kuin olikin!\n\nHän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.\n\n\n\n\nX.\n\nViimeinkin.\n\n\nTästä päivästä oli vaikea tulla toimeen Wapun kanssa. Yöt kuljeskeli\nhän ympäri ulkona, päivällä taas hänen äkkinäisyytensä oli rajaton, hän\ntyöskenteli lakkaamatta aamusta iltaan ja vaati että kaikki muutkin\ntekisivät samoin, eivätkä siihen kaikki pystyneet. Gellner-Bincenz sai\nnyt välistä tulla häntä tervehtimään, hän aina tiesi mitä likiseuduilla\ntapahtui -- ja Wappu oli yht'äkkiä tullut hyvin uuteliaaksi. Niin pian\nkuin Bincenz tämän huomasi, otti hän varsinaiseksi toimeksensa aina\nhankkia Wapulle uutisia. Niin Wappu vähitellen tottui taas näkemään\nhäntä joka päivä. Ja Bincenz huomasi pian että Wappu halukkaammin kuuli\nuutisia Sölden'istä ja Zwiefelstein'istä kuin muualta, ja viekas kun\noli arvasi hän pian mikä syynä siihen. Hän toi kaikenlaisia uutisia\nJoosepin ja Asran kanssakäymisestä, joka saattoi Wappua sisälliseen\nraivoon. Mutta Bincenz ei ollut mitään huomaavinansa ja oli viisas\nkyllä olla puhumatta rakkaudestansa -- jotta Wappu tuli siitä asiasta\nlevolliseksi. Vaan Jooseppi oli Bincenz'in mustasukkaisuuden esineenä.\nTämä Hagenbach oli hänen elämänsä kirous. Ei ollut mitään kunniaa,\njot'ei hän edeltäpäin ollut anastanut, ei mitään urhotyötä, jota hän ei\nolisi ehtinyt toimittaa ennen Bincenz'ia, ei mitään kilpailua\nampumisessa tai keilien heittämisessä, jossa hän ei olisi voittanut --\nja nyt ryösti hän päälliseksi häneltä Wapun sydämen, joka ehkä olisi\nviimein taipunut hänen alituiseen kosimiseensa, jos ei Jooseppia olisi\nollut! Miksi Herra Jumala toisia niin rikastuttaa ja jättää toiset niin\nköyhiksi? nurrisi Bincenz ja riutui sisällisesti samoin kuin Wappukin.\nJos molemmat olisivat yhdistäneet huolensa ja tuskansa, niin sillä\nolisi voitu Oetz-laakson hävittää.\n\nEräänä iltana, heinänteon aikana, oli Wappu auttamassa suurten vaunujen\ntäyttämisessä. Kuorma oli valmis ja nyt oli vaan laskettava sen päälle\ntuo suuri poikkipuu, mutta heiniä oli niin korkealle, ett'eivät rengit\nsaaneet sitä sinne. Kun se oli puoleksi nostettu, antoivat sen pudota\njälleen ja nauroivat ja tekivät kuria, silloin Wapun kärsivällisyys\nloppui. -- Pois te kelvottomat! -- käski hän, nousi vaunuille ja sysäsi\nrengit toisen sinne, toisen tänne. Sitten kiinnitti hän nuoran ja nosti\npuun ylös, tarttui siihen molemmilla Ympyriäisillä käsivarsillaan ja\nasetti sen paikoilleen.\n\nKummastuksen huuto pääsi jokaisen huulilta. Tytöt nauroivat miehille,\njotka eivät saaneet aikaan yhtä paljon kuin tyttö, ja miehet raapivat\nkorvantaustaa, arvellen ett'ei ylimystalon emännän laita ollut oikea,\nvaan että piru itse oli pelissä.\n\nWappu seisoi vaunuilla ja katseli laskevaa aurinkoa punaisessa\niltaruskossa. Hänen katsantonsa oli ylpeä. Tässä silmänräpäyksessä oli\nhänestä taas selvää ett'ei ollut hänellä vertaistansa, ja voimansa\ntunteessa olisi hän tahtonut taistella koko maailman kanssa.\n\nSilloin tuli Bincenz ja huusi hänelle:\n\n-- Wappu, sinä näytät Potiphar'in ruhtinattarelle elefantin selässä.\nJos Jooseppi olisi sinua semmoisena nähnyt, ei hän varmaankaan olisi\nvoinut olla niin kylmäkiskoinen!\n\nWappu kävi tuli-punaiseksi tästä pistossanasta ja hyppäsi alas\nvaunuilta.\n\n-- Pyydän sua säästämään tuommoisia leikkilauseita, sanoi hän tultuansa\nalas.\n\n-- Ei, ei, sanoi Bincenz: en tarkoittanut pahaa -- vaan sinä olit niin\nihana kun siinä seisoit -- ja nuo sanat lensivät suustani, vaan ei se\nenää tapahdu.\n\nHe astuivat äänettöminä toinen toisensa rinnalla.\n\n-- Mitä maailmasta kuuluu, kysyi Wappu viimein tapansa mukaan.\n\n-- Ei paljoa! -- sanoi Bincenz, -- kerrotaanpa vaan että Hagenbacher\nPietarin ja Paavalin päivänä Sölden'issä menee tanssiin palvelus-piian\nAsran kanssa. Minä olen kuullut sen siltä, joka Imst'istä oli tuonut\nAsralle Joosepin maksamat kengät ja silkkiliinan!\n\nWappu puri hampaansa yhteen eikä sanaakaan sanonut, mutta Bincenz kyllä\nhuomasi mitä hän tunsi.\n\n-- Tiedätkö mitä? -- sanoi Bincenz -- meilläkin on huvit\nPietarin-Paavalin päivänä, ja jos ylimystalon emäntä tahtoisi olla\nmuassa, tulisi siitä juhla, josta likellä ja kaukana puhuttaisiin --\ntule kerran minun kanssani tanssiin!\n\nWappu heitti päätänsä taaksepäin ja sanoi katkerasti:\n\n-- Niin, minulla onkin vasta halu tanssimaan, minulla!\n\n-- Tule! -- sanoi Bincenz, -- tee se kuitenkin, vaikkapa ainoastaan\nihmisten tähden!\n\n-- Niistä minä en paljon huoli -- nauroi Wappu ylenkatseella.\n\n-- Mutta malta, ihmiset puhuvat -- hän vaikeni.\n\nWappu seisahtui ja katseli terävästi Bincenz'iin.\n\n-- _Mitä_ he puhuvat?\n\nBincenz pelästyi Wapun katseesta.\n\n-- Minä tarkoitin vaan että he sanovat sinulla olevan salaisen surun.\nEmäntäpiika kertoo että sinä olet ulkona öisin ja kuljeskelet sinne\ntänne kuin rauhatoin henki. Ja sitten ihmiset arvelevat että sinä,\njolla on kaikki, mitä sydän haluttaa ja kosijoita niin monta kuin\nsantaa meressä -- kun sinä et kuitenkaan ole tyytyväinen, niin syy\nsiihen on joku sydämen-suru -- jonka lisäksi tulee tuo juttu\nKristuksen-ruumiin juhlasta.\n\n-- No hyvä! Jatka! sanoi Wappu kolkosti.\n\n-- Sen jutun johdosta ihmiset ovat keksineet että Jooseppi on ainoa\nnuorukainen koko Oetz-laaksossa, jota sinä tahtoisit -- vaan ett'ei hän\ntahdo tarttua koukkuun!\n\nSalamantapaisesti iski hän silmäyksen Wappuun näitä sanoja lausuessa.\nNe olivatkin sattuneet. Hänen täytyi seisahtua kallistamaan päätänsä\npuuta vasten, niin hirveästi hänen ohimoissaan kolkutti.\n\n-- Jos se on totta, -- jos _sitä_ sanotaan minusta, -- änkytti hän,\nvaan hän ei lopettanut lausettansa, hänen ajatuksensa kävivät\nepäselviksi.\n\nVincenz antoi hänelle hengittämisen aikaa; hän tiesi kyllä miltä se\ntuntui, sillä hän tunsi hänen ylpeytensä. Hetken perästä sanoi hän:\n\n-- Näetkös, sentähden arvelen että tekisit hyvin jos tulisit tanssiin\nminun kanssani. Se olisi parhain keino sulkea ihmisten suut.\n\nWappu ojensi itseänsä.\n\n-- Minä en mene tanssiin kenenkään kanssa, jolle en tahtoisi mennä\nvaimoksi -- tiedä se!\n\n-- Minä tiedän vaan että sinun sijassasi minä ennemmin menisin\nGellner-Vincenz'ille kuin tulisin vanhaksi piiaksi Hagenbacher'in tähden\n-- ärsytti Bincenz vielä.\n\nWappu katseli häntä taas inhoituksella.\n\n-- Ett'et väsy, vaikka tiedät tuon kaiken hyödyttömäksi!\n\n-- Wappu, minä kysyn sinulta viimeisen kerran etkö voisi tottua siihen\najatukseen, että ottaisit minut mieheksesi?\n\n-- En koskaan -- en koskaan -- ennemmin kuolema -- sanoi Wappu.\n\nBincenz'in keltaisiin kasvoihin ilmautui valkoisia pilkkuja, hän oli\nmelkein kotkan näköinen, kun hän sivultapäin Wappua katseli kuin\nturvatointa saalista:\n\n-- Se on ikävää, Wappu, vaan minun täytyy siis sanoa sulle jotakin,\njonka mieluummin olisin jättänyt sanomatta. Nyt sinä pakoitat minua\nsiihen! Minä olen antanut sinulle yhden vuoden aikaa, nyt se pitää\ntapahtuman!\n\nHän otti esille kirjoituksen taskustansa. -- On pian vuosi siitä kun\nisäsi kuoli, ja jos et vuoden kuluessa ota minua, niin olet menettänyt\nylimystalon.\n\nWappu katseli häntä suurin silmin.\n\nHän näytti paperin. -- Se on isäsi testamentti, jossa hän määrää että\njos et sinä vuoden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen ota minua\nmieheksesi, niin ylimystalo, maat ja kaikki on minun, ja sinä saat\nainoastaan laillisen perintösi. Silloin on loppu ylpeän ylimystalon\nemännän käsissä! Vielä ei kukaan tiedä tästä. Sinä voit vielä miettiä\nasiaa -- ja minä arvelen että sinä kuitenkin mieluummin suostut siihen,\nkuin että minä menen oikeuden edessä testamenttia vahvistamaan!\n\nWappu mittasi Bincenz'iä ainoalla kylmällä katseella kiireestä\nkantapäähän ja sanoi sitten aivan tyynesti:\n\n-- Oi sinä kurja raukka -- siis luulit Kotka-Wapun menevän tuohon\nverkkoon? Se on juuri teidän tapaan, isäni ja sun, vaan ei kumpikaan\nminua tuntenut. Mitä minä huolin omaisuudesta ja rahoista -- mitä minä\ntahdon, sitä en voi niillä ostaa ja sentähden en myös niistä huoli.\nMaanantaina panen kapineeni kokoon ja lähden taas täältä, sillä sinun\nvieraasi minä en tahdo olla -- ei tuntiakaan. -- Vaikka minun on\nylimystaloa sääli, jossa olen maailmaan tullut -- niin en kuitenkaan\nole ollut onnellisempi ylimystalon emäntänä, kuin milloin paimensin\nkarjaa, ja vieraaksi tunsin itseni täällä, niinkuin sielläkin.\nSentähden on parasta että lähden matkalle niin pian kuin mahdollista.\n\nHän kääntyi tyynesti kartanoon päin. Silloin joutui Bincenz äärettömään\ntuskaan. Hän lankesi polvillensa Wapun etehen ja syleili hänen\njalkojansa.\n\n-- Tätä minä en tahtonut -- sinä et saa lähteä pois, älä tee sitä\nJumalan tähden, mitä minä ylimystalosta huolin -- minä tarkoitin vaan\n-- oi Jumalani -- tahtoohan kaikkia koettaa! -- Hän piti toisella\nkädellään Wapusta kiinni ja toisella vei hän paperin hampaittensa\nväliin ja repi sen rikki: -- Kas siinä, siinä; sinulla on se paperipala\n-- minä en huoli ylimystalosta jos sinä et ole siellä -- tuolla --\ntuolla -- ja tuuli vei paperipalaset ympäri. -- Minä en tahdo mitään,\nen niin mitään -- vaan älä lähde pois täältä!\n\nWappu katseli häntä hämmästyneenä. -- Se on ikävä, Bincenz -- vaan minä\nen kuitenkaan voi sinua auttaa, yhtä vähän kuin kukaan voi auttaa\nminua! Ota sinä ylimystalo, isäni on määrännyt sen sinulle, ja sen\npituinen se, vaikka olet hävittänyt paperin -- minä en tahdo lahjoja\nsinulta! -- Tämä ilettääkin jo minua -- mitä minä odottaisin? Ihmiset\neivät kelpaa minulle enkä minä ihmisille. Minä otan Hanselini ja lähden\ntaas vuorille -- siellä olen kotona. Vaan jos saan pyytää jotakin\nsinulta, niin se on se, että siksi kun minä olen poissa olet\nkertomatta, ett'ei ylimystalo enää ole minun -- sillä tiedä -- minä en\nkärsi tulla naurun alaiseksi! Se -- se saattaa minut raivoon! Ajattele\nheidän ilkkumistaan ja pilkkaansa jos saisivat kuulla että ylpeän\nStrommingerin Wapun täytyy lähteä talostaan ja tiluksiltaan kuin köyhä\npalkkapiika -- sitä minä en voisi kärsiä ja elää. Anna minun lähteä\ntäältä ylimystalon emäntänä!\n\n-- Wappu! -- huusi Bincenz, -- jos sen todellakin teet, niin minä\nlähden kanssasi! Sinä et voi estää minua saattamasta sinua minne menet\n-- maantiet ovat vapaat -- kuka hyvänsä saa käydä niillä!\n\nWappu katseli häntä kauhistuneena, seisoen vavisten hänen edessänsä, ja\nhänestä tuntui, kuin paha henki olisi tarttunut hänen kantapäihinsä:\n\n-- Mitä tästä tulee, sanoi hän neuvotonna itsekseen.\n\nSamassa tuli sanansaattaja Sölden'istä suoraan Wapun luo ravintolasta,\nsuuri kukkasvihko hatussa ja juhlapuvussa, kuin hää-kutsuja.\n\n-- Hän tulee kutsumaan sinua Joosepin ja Asran häihin -- nauroi Bincenz\nkamalasti.\n\nWappu kompastui johonkin, hän haparoi Bincenzia, ja tämä tarttui\nnopeasti Wappuun ja kannatti häntä.\n\nVaan sanansaattaja tuli heiluttaen hattuansa Wapun luo:\n\n-- Jumalan rauhaa, ylimystalon emäntä! Jooseppi Hagenbacher lähettää\nystävällisesti kutsumaan sinua tanssiin Pietarin ja Paavalin päivänä.\nJos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, niin hän päivällis-aikana tulee\nnoutamaan sinua \"Hirvelle\"! Minun pitäisi saada vastaus!\n\nJos taivas olisi auennut Wapulle -- ja helvetti Bincenz'ille -- niin\nolisi tuntunut juuri kuin nyt!\n\nSiis koko juttu Asrasta ei ollut totta, Jooseppi tuli Wapun luo -- hän\ntuli viiden vuoden tuskan ja surun jälkeen -- viimeinkin, viimeinkin!\nSana oli sanottu -- tuuli vei sen riemulla eteenpäin, kaiku kertoi\nsen, valkoiset jäätiöt hymyilivät sille ilta-auringon hohteessa: --\nKarhu-Jooseppi ja Kotka-Wappu tanssiin! -- Ihmiset niitulla näyttivät\nriemuitsevan, heinävaunut tanssivan eteenpäin, kotka katolla heilutti\nilosta siipiänsä -- että vihdoinkin ne, jotka kuuluivat yhteen,\njoutuivat yhteen!\n\nIloa kaikille: jättiläisten suku herätetään taas eloon tässä\npariskunnassa.\n\nJalosti hymyten kuin ruhtinatar myrttikruunu päässä kumarsi Wappu ja\nsanoi melkein ujosti sanansaattajalle, että hän odotti Jooseppia.\n\nJa Bincenz kallisti päätänsä puuta vasten siinä vieressä, vaaleana,\nmykkänä entisyyden haamuna.\n\nWappu katsahti säälien häneen; nyt hän ei enää ollut peloittava --\nWappu oli haavoittamatoin, ei kukaan voinut hänelle enää tehdä mitään!\nHän riensi kotia ja ihmiset katselivat häntä kummastellen, niin\nautuaalle hän näytti.\n\nVaan hän ei kärsinyt olla huoneissa; hän otti rahoja mukaansa ja jakeli\nsiitä, mitä tiesi olevan omansa, sillä ylimystalon oli hän päättänyt\njättää Bincenz'ille, -- hän oli kuitenkin niin rikas että voi hankkia\nJoosepille ja kaikille ympärillänsä hauskan elämän, sillä hänen\nlaillinen osansa Stromminger'in perinnöstä oli suuri jo sekin. Nyt\nhänen täytyi tehdä kaikille hyvää -- hän ei voinut yksinään kantaa tätä\nennen tuntematonta, rajatonta onnea.\n\nNuo kaksi päivää ennen Pietarin-Paavalin juhlaa olivat ikäänkuin satu\nkoko kylälle.\n\nKuka olisi tuntenut tuota synkkää, kovaa Kotka-Wappua tässä onnen\nkirkastamassa neidossa, joka kulki ympäri kuin näkymättömäin siipien\nkannattamana. Tämän ainoan auringonsäteen tämä kukkanen vaan oli\ntarvinnut tointuaksensa rakeista ja pakkasesta. Tässä poljetussa\nsydämessä asui ääretöin voima -- voima rakastaa ja vihata, iloita ja\nvastustaa. Kaikki hänen ympärillänsä hengittivät vapaammin, oli\nniinkuin lumous olisi ollut poistettu, kuin synkkyyden henki olisi\nWapusta luopunut, sillä se oli painanut kaikkia kuin ukkosen pilvi.\n\n-- Missä on niin onnellinen ihminen kuin minä, kaikkein täytyy iloita!\n-- sanoi hän, ja kaikki tiesivät että Wappu oli noin muuttunut\nsentähden, että Jooseppi oli kutsunut häntä tanssiin -- joka oli sama\nkuin kosiminen. Miksi hän kieltäisi sitä, jota kumminkin tiedettäisiin\nmuutamain päiväin kuluttua! Miksi hän kieltäisi rakastavansa Jooseppia\nsydämellisesti, ansaitsihan hän sitä ylitse kaikkien, ja Jooseppi myös\nrakasti Wappua, muuten hän ei olisi tullut häntä pyytämään tanssiin.\nWappu oli onnellinen kun sai näyttää millä mielellä oli. Kun kohtasi\nlapsen, otti hän sen käsivarrelleen ja kertoi, että Karhu-Jooseppi\nPietarin-Paavalin päivänä tulisi tänne, hän, joka oli voittanut suuren\nkarhun ja pelastanut \"Lampaan\" isännän pienen Liisan pahan sonnin\nvallasta; silloin heidän oikein piti avata silmänsä ja katsoa kuinka\nkaunis, kuinka suuri hän oli -- semmoista ihmistä he eivät koskaan\nennen olleet nähneet eikä semmoista maailmassa toista ollutkaan kuin\nJooseppi!\n\nJa lapset kuuntelivat ällistyneinä ja leikkivät sitten päiväkausia\nkarhua ja Karhu-Jooseppia. Wappu uhkasi leikillisesti Hanselia ja sanoi:\n-- Muista että menettelet siivosti kun Jooseppi tulee, muuten paha\nperii! -- Ja Klettermaier, ja etevämmät palvelijat saivat uusia\njuhlavaatteita, he tiesivät kyllä miksi, ja Wappu salli heidän antaa\ntietonsa ilmi eikä suuttunut siitä.\n\nSitten istui hän taas hiljaa huoneessansa ja ajatteli tuntikausia\nkuinka se oli tapahtunut, että Jooseppi näin äkkiä oli mieltänsä\nmuuttanut; mutta kuinka hyvänsä hän aatteli, ei hän voinut käsittää\ntätä suurta, sanomatointa onnea, joka niin täydellisenä, rikastuttavana\noli tullut hänen osaksensa, eikä hän enää katsellut vihalla, vaan\nkiitollisuudella pyhiänsä; hän kiitti heitä onnestansa. Kun hän katseli\nkorttia, joita oli naulannut vuoteensa yli, nauroi hän ja sanoi: -- No\nmitä nyt tiedätte? Eikö totta, ette mitään tietäneet!\n\nJa kuin sidotut henget, joita ei mikään lumoussana vapahda, katsoivat\ntulevaisuuden salaisuudet häneen noista mykistä merkistä. Jos Luckard\nolisi elänyt, hän kyllä olisi nähnyt mitä kortit vastasivat Wapulle --\nvaan nyt ne olivat mykät kuin merkki-kirjoitus, jonka selitys on\nhukkunut. Kuinka Luckard olisi iloinnut jos nyt olisi elänyt! Wappu\nolisi tahtonut nukkua Pietarin-Paavalin päivään saakka, ett'ei aika\nolisi niin pitkä. Vaan sitä ei ollut toivomistakaan, hän ei voinut\npäivällä eikä yöllä ummistaa silmiänsä levottomuudesta, hänen täytyi\naina laskea: -- Vielä niin ja niin monta tuntia -- vielä niin ja niin\nmonta!\n\nVihdoin oli päivä tullut. Syötyänsä meni Wappu ylös huoneesensa\npukeumaan, pesi ja kampasi itseänsä loppumatta. Hän oli taas nainen --\ntyttö! Taas seisoi hän peilin edessä ja katsoi oliko hän kaunis,\nmielyttäisikö Jooseppia. Ja taas oli hän tuottanut itselleen entistä\nkomeammat hopeakoristukset sekä hius-neuloja filigrammi-työtä [hienoa\nhopea-työtä]; rasiat seisoivat pöydällä ja niistä otti hän vyön, joka\noli riippuvilla koristuksilla varustettu, ja tuo hieno hopea oli yhtä\nvalkoinen, kuin hänen hohtavan valkoiset liinaiset paitahihansa, ja vyö\nhelisi kuin hopeiset hää-kellot. Ruusunpunaisista ikkuna-kartineista\noli valaistus huoneessa punertava, jotta tuon komean naisen kasvot\nujosti, suloisesti rusoittuivat. Kun oli puettu, otti hän kirstusta\nraskaan hopeoitun merivaahto-piipun, jonka kaltaista ei mikään\ntalonpoika täällä omistanut. Se oli oikein komea piippu, vaan hän\npunnitsi ja koetti sitä kauvan kädessään, olisiko tarpeeksi hyvä\nJoosepille. Ja vielä otti hän jotakin kirstusta, hitaasti, ujosti, ja\nkatseli oveen päin oliko oikein lukittu: se oli pieni ympyriäinen\nrasia, jonka sisällä oli -- sormus! Hän vavahti sitä ulosottaessaan, ja\nkyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä äärettömästä ilosta ja\nkiitollisuudesta. Hän pani kädet ristiin ja kätki sormuksen niihin ja\nnotkisti polvensa, pitkän ajan kuluttua rukoillen tämän sormuksen\neteen, joka ijäksi häneen sitoisi rakastetun miehen. Eikä hän enää\nkuullut silkkihameen ylpeää kohisemista eikä hopeakorujen helisemistä;\nhän rukoili hartaasti, innollisesti -- hän lähestyi Jumalan sydäntä\nkiitollisen lapsen hellyydellä, jonka hartahin toivo on täytetty.\n\n-- Emäntä ei tänä päivänä tulekaan puetuksi, sanoivat palvelijat siellä\nulkona, kun ei Wappu koskaan tullut.\n\nTalonpojat menivät jo \"Hirvelle\". Jokainen, jolla oli jalat ja\nsunnuntainuttu, lähti liikkeelle, sillä koko kylä odotti\nuuteliaisuudella tuota suurta tapausta, jolloin ylimystalon emäntä\nmenisi tanssiin Hagenbacher'in kanssa. Tiellä vilisi ihmisiä, ja\n\"Hirven\" isäntä ei ollut säästänyt vaivaa eikä rahoja ja oli tuottanut\nImst'istä soittajiakin.\n\nTalouden-hoitaja seisoi ylisten ikkunassa, katsellen sitä tietä, jota\nmyöten Jooseppi tulisi.\n\nWappu seisoi valmiiksi puettuna kamarissaan, hänen sydämensä tykytti\nkuin vasaralla olisi kolkuttanut, poskensa hohtivat ja kätensä olivat\njääkylmät; hän painoi valkoista nenäliinaa, jonka kädessään piti,\nsydäntä vasten: se oli äitinsä morsiusliina.\n\nTaskuun oli hän kätkenyt piipun ja Joosepin sormuksen. Näin odotti hän\nliikkumatoinna, ja tämä odottaminen oli varmaankin vaikein tehtävä,\nminkä eläissänsä oli saanut osakseen.\n\n-- He tulevat -- he tulevat! -- huusi talouden-hoitaja alas; --\nJooseppi ja koko joukko muita poikia, Zwiefelstein'istä ja Sölden'istä\n-- ja \"Lampaan\" isäntä Zwiefelstein'istä -- siinä on koko pitkä rivi!\n\nKaikki talossa riensivät esille, Wapun huoneesen kuului jo tulevien\naskeleita. Silloin Wappu astui ulos ja häntä nähdessään kaikki\nhuudahtivat ihastunein: ah!\n\nSamassa tuli saattojoukko pihaan, Jooseppi ensimäiseksi.\n\nWappu meni hänelle vastaan ujosti ja kuitenkin morsiamen jaloudella,\njoka on ylpeä sulhasestaan -- ylpeä olla semmoisen miehen valitsema.\n\n-- Jooseppi -- oletko täällä?! -- sanoi hän ja hänen äänensä kuului\nniin lempeälle ja suloiselle, kuin ei milloinkaan ennen.\n\nJa Jooseppi katseli häntä oudosti, melkein arasti ja loi silmänsä\nmaahan. -- Wappu säpsähti -- oliko se tarkoituksella vai sattumaltako?\nJooseppi oli pannut sulan hatussaan ylösalasin, niinkuin nuoret miehet\ntekevät kun etsivät riitaa, vaan tänä päivänä se varmaankin oli\nsatunnaista!\n\nKaikki seisoivat ympärillä ja katselivat häntä -- hänen mieltänsä\nahdisti eikä hän voinut enää sanoa mitään -- Jooseppikin oli ääneti.\nWappu katseli häntä liikutettuna sumuisin silmin, vaan Jooseppi vältti\nniitä: -- hän oli arvattavasti hämillänsä niinkuin Wappukin!\n\n-- Tule! -- sanoi hän viimeinkin, antaen hänelle kättä. Wappu laski\nkätensä Joosepin kätehen ja he kävivät äänetöinnä \"Hirvelle\" päin.\nVieraat ja kaikki palvelijat seurasivat.\n\nUsein tapahtuu, että päivä näyttää pimeälle sille, joka juuri on\naurinkoon katsellut, niin Wapullekin tapahtui että keskellä onnea hänen\nsielussaan oli pimeä. -- Hän ei ymmärtänyt miten oli, hän oli niinkuin\nhoureissa eikä käsittänyt itseänsä. Kaikki oli niin peräti toisellaista\nkuin hän oli ajatellut.\n\nKun he tulivat \"Hirvelle\", vastaanotti heitä kaikuva \"ländler\", ja\nWappu kuuli kuinka takana olevat sanoivat, ett'eivät koskaan olleet\nkauniimpaa pariskuntaa nähneet.\n\nHän huomasi vasta nyt kuinka monta vierasta oli tullut Joosepin kanssa\nja että kaikki hyljätyt kosijat olivat niitten joukossa. Vielä kerran\nWappu itsekseen teki vertauksia heidän ja Joosepin välillä, eikä\nepäilemistäkään ett'ei kukaan niistä ollut verrattava Jooseppiin\nkauneudessa tai pulskuudessa. Hän oli ruhtinas talonpoikien parissa,\naivan toisellaista ihmissukua kuin ne, jotka seisoivat hänen\nvieressänsä. Ja hän katseli hiljaisella ihastuksella tuota korkeata\nvartaloa leveästä rinnasta alas hienoihin valkoisiin polviin ja\njalkoihin asti. Pitihän jokaisen, joka tällaisena häntä näki, ymmärtää\nettä Wappu tahtoi omakseen häntä eikä ketään toista.\n\nKun Wappu katsoi ylös, näki hän kaksi pistävää mustaa silmää, jotka\ntikarein tapaisina olivat Jooseppiin luodut, ne oli Bincenz'in, joka\nseisoi joukossa, -- ja lähellä häntä näki Wappu toisetkin surumieliset\nkasvot, -- Benedikt Klotz'in, joka miettivästi katseli häntä. Kun Wappu\nkulki hänen ohitse, otti Benedikt Wapun käsivarresta kiinni ja\nkuiskasi:\n\n-- Ole varoillasi Wappu, -- heillä on vehkeitä sinun suhteesi -- en\ntiedä miten on, mutta minä aavistan pahaa.\n\nWappu nosti vähän olkapäitään. Kuka hänelle pahaa tekisi kun Jooseppi\noli hänen kanssansa!\n\nValmistettiin tanssiin, Wapun ja Joosepin vuoro oli ensimäinen, kaikki\ntahtoivat nähdä heidän tanssivan toinen toisensa kanssa. Ei mitään\nparia vielä oltu niin kateudella katseltu, kuin näitä ihania olentoja.\n\nMutta nyt Jooseppi laski Wapun irti ja astui melkein juhlallisesti\nhänen eteensä:\n\n-- Wappu, -- sanoi hän ääneen, ja soitanto lakkasi \"Lampaan\" isännän\nviittauksesta, joka seisoi heidän takanansa: -- Minä toivon että sinä\nennenkuin tanssi alkaa annat minulle sen suudelman, jota kaikki kosijat\novat turhaan anoneet?\n\nWappu punastui ja sanoi hiljaa:\n\n-- Mutta ei kuitenkaan täällä, Jooseppi, kaikkein ihmisten nähden!\n\n-- Juuri täällä _kaikkein ihmisten nähden_ -- kertoi Jooseppi.\n\nHetken aikaa Wappu taisteli toivonsa ja ujoutensa kanssa. Suudella\nmiestä kaikkein ihmisten edessä oli hänen naiselliselle, ylpeälle\nmielelleen vaikea toimitus. Vaan siinä hän seisoi hänen edessänsä, tuo\narmas lemmitty mies, se hetki -- josta hän ilolla olisi antanut vuosia\nelämästänsä, niin koko elämänsä -- oli siinä -- ja pitäisikö hänen\nkieltää tätä pyyntöä muutamain katsojain tähden, jotka eivät suinkaan\nvoineet hänelle mitään tehdä jos hän sulhastansa suutelisi. Hän käänsi\nkauniit kasvonsa Jooseppia kohti, jonka silmät hetken katselivat noita\nruusu-huulia, jotka hänen huuliansa lähestyivät, vaan sitten lykkäsi\nhän Wappua hiljaa luotansa ja sanoi:\n\n-- Ei, ei niin! Ei rehellinen metsämies koskaan petoa ammu muuten kuin\njuoksusta tai lennosta! Minä tahdon _taistelussa voittaa_ tuon\nsuudelman, lahjaksi en sitä tahdo! Ja jos minä olisin tyttö kuin sinä,\nniin minä en antaisi sitä niin helposti! Varjele itseäsi, Wappu, äläkä\ntee sitä helpommaksi minulle kuin noille toisille, muuten kunnia ei ole\nsuuri minulle!\n\nLeimuava häpeän puna peitti Wapun kasvot. Hän olisi tahtonut vaipua\nmaan alle! Oliko hän sitten peräti unohtanut mitä kunniansa vaati,\nkoska kosijansa täytyi muistuttaa häntä siitä, hänen silmiensä edessä\npimeni, oli niinkuin veri-aaltoja olisi syössyt yhteen hänen päänsä\nyli. Ja nostaen päätänsä ojensi hän itseänsä ja mittasi Jooseppia\nleimuavalla silmäyksellä.\n\n-- Oikein, -- huusi hän, sinä saat taistella. -- Sinunkin pitää tietää\nkuka Kotka-Wappu on. Katso nyt itseäsi josko saat suudelman vai ei!\n\nHän oli tukehtua. Hän heitti pois kaulaliinansa ja seisoi siinä\nhopealla tikatussa sametti-liivissään ja valkoisissa paitahihoissa, ja\nJooseppi katseli hämmästyneenä tuota kaunista paljastettua kaulaa:\n\n-- Ihana sinä olet -- yhtä ihana, kuin pahakin, --- mutisi hän ja\nkarkasi hänen kimppuunsa niinkuin metsästäjä otuksen päälle, jolle\ntahtoo antaa hirvenkaari-lyönnin, ja laski väkevän käsivartensa Wapun\nkaulaan.\n\nVaan hän ei tuntenut Kotka-Wappua. Voimakkaan tempauksen jälkeen oli\nWappu vapaa ja ilkkuva nauru kaikui niiltä, joille oli yhtä huonosti\nkäynyt, ja se saattoi Joosepin raivoon. Nyt tarttui hän rautakourillaan\ntytön vyötäiseen, vaan Wappu antoi hänelle lyönnin sydäntä vasten, niin\nettä hän päästi huudon ja peräytyi. Uusi nauru! Tällä kolauksella,\njonka vaikutuksen hän tunsi, oli Wappu aina pelastanut itsensä\npäällekarkaajilta, sillä sitä he eivät kestäneet. Mutta Jooseppi ei\nhuolinut tuskasta ja syöksi vimmastuneena tyttöä vastaan, tarttui hänen\nkäsivarsiinsa molemmin käsin ja koetti lähestyä hänen suutansa tällä\ntavalla, vaan samassa kääntyi Wappu sivulle päin, ja nyt syttyi kiivas\nkilpailu sinne ja tänne, edes ja takaisin. Kuoleman hiljaisuus\nvallitsi, jota vaan silloin tällöin katkaisi Joosepin päästämä kirous.\nWappu kääntelihe, vääntelihe kuin käärme Joosepin kourissa, ett'ei hän\nkoskaan saanut koskea Wapun suuta. Tämä ei enää näyttänyt rakkauden\nkiistalle, vaan taistelulle elämän ja kuoleman vaiheella. Kolme kertaa\noli Jooseppi heittänyt Wapun maahan, kolme kertaa oli hän jälleen\nnoussut; hän nosti Wapun syliinsä, vaan tämä käänteli aina itseänsä\nniin, ett'ei Jooseppi koskaan huulia saavuttanut. Nuo hienot hihat\nriippuivat repaleina, hopeakoristukset olivat menneet palasiksi.\nYht'äkkiä riisti Wappu itsensä irti ja pakeni ovelle päin, Jooseppi\nsaavutti hänet ja syleili häntä kuin myrsky. Se oli vihasta palava\nsyleily. Hänen kuuma hengähdyksensä ympäröi Wappua. Wappu makasi\nJoosepin rinnalla, hän tunsi Joosepin sydämen omaa sydäntänsä vastaan\ntykyttävän; silloin voima jätti hänet, hän laskeusi polvilleen Joosepin\neteen, ja sanoi tuskasta, häpeästä ja rakkaudesta menehtyen:\n\n-- Tässä olen!\n\n-- Ah! -- syvä huokaus tunkeusi Joosepin rinnasta. -- Te olette kaikki\nsen nähneet? -- kysyi hän ääneen -- kumartui alas ja painoi suutelon\nWapun kuumille, vapiseville huulille.\n\nHurraa-huuto kuului jokaisen huulilta. Sitten nosti Jooseppi Wapun\nylös, ja hän vaipui melkein tunnotoinna Joosepin rinnalle.\n\n-- Pysy siinä! -- sanoi hän ankarasti ja astui askeleen taaksepäin --\nenempää ei tarvita, tuohon yhteen suudelmaan minä tyydyn. Sinä olet nyt\nnähnyt että minä voitan sinut -- ja enempää en tahdo!\n\nWappu tuijotti Jooseppiin niinkuin ei olisi kuullut oikein -- hän kävi\nkuolon kalpeaksi.\n\n-- Jooseppi, -- änkytti hän, -- miksi sitten tulit?\n\n-- Luulitko että tulin sinua kosimaan? -- sanoi hän; ei kauan aikaa\nsitten juhlakulun aikana sanoit sinä kaikkein kuullen, että Asra\noli mun kultani, kun oli niin helppo häntä voittaa -- ja että\nKarhu-Joosepilla ei ollut uskallusta puuttua Kotka-Wappuun. Voitko\ntodellakin uskoa, että mies, jolle kunnia on kallis, kärsisi semmoista\nvääryyttä kunniallista tyttöä vastaan? Minä olen ainoastaan tahtonut\nnäyttää sinulle, että yhtä hyvin uskallan puuttua sinuun kuin karhuun\ntai johonkin muuhun petoon, ja suudelman, jonka sinulta voitin, vien\nminä Asralle sovinnoksi siitä vääryydestä, jota hän on saanut kärsiä\nsinulta! Muista tätä toinen kerta kun ylpeys pyytää sinua riivata!\nToivon että nyt olet viimeisen kerran solvaissut köyhiä kunniallisia\ntyttöjä -- nyt olet kerran itse saanut tuntea miltä tuntuu tulla\njulkisesti pilkatuksi!\n\nKaikuva nauru seurasi Joosepin puhetta. Vaan hän ei hyväksynyt tätä\nriemua:\n\n-- Te olette nähneet että olen pitänyt sanani, ja nyt minä menen\nZwiefelstein'iin Asraa rauhoittamaan, sillä se hyvä ihminen itki kun\naioin tehdä tämän kepposen ylimystalon emännälle! Jumalan rauhaa\nkaikille!\n\nHän meni ja kaikki häntä seurasivat; tämä leikki oli ollut niin\noivallinen! Karhu-Jooseppi, sepä vasta oli aika poika! Hän oli\nnäyttänyt ylimystalon emännälle kuka oli hänen mestarinsa!\n\n-- Se teki hänelle hyvää, tuolle ylpeälle ylimystalon emännälle!\n\n-- Pitäköön hyvänänsä!\n\n-- Jooseppi, tämä oli kelvollisin työsi!\n\n-- Kun tämä tulee tunnetuksi, ei kukaan enää häntä tahdo.\n\nNäin hyljätyt kosijat ilkkuivat Joosepin ympärillä ja seurasivat häntä\nnauraen ja jutellen.\n\nTanssi-paikka oli tyhjä -- ainoastaan kaksi oli jäänyt Wapun luo:\nBincenz ja Benedikt. Wappu seisoi vielä samassa paikassa eikä\nliikahtanut. Oli kuin hän ei olisi ollut hengissä.\n\nBincenz katseli häntä käsivarret ristissä. Benedikt tuli hänen luoksensa\nja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa:\n\n-- Wappu -- älä ota sitä niin sydämeesi -- me olemme vielä jälellä ja\nme tahdomme hankkia sinulle hyvitystä. Wappu! puhu toki -- mitä meidän\npitää tehdä -- me olemme kaikkiin taipuvaiset, sano vaan mitä tahdot!\n\nSilloin Wappu liikahti ja hänen suuret silmänsä loistivat kamalasti\nkuolonkalpeista kasvoista. Hän avasi ja sulki huuliansa pari kertaa,\nsanat pyrkivät suusta, mutta henkeä näytti häneltä puuttuvan. Viimein\ntuli niinkuin sisimmästä sisuksesta kiljuntana sanat:\n\n-- _Kuolleena_ minä tahdon hänet!\n\nBenedikt hämmästyi:\n\n-- Wappu -- Jumala sinua varjelkoon.\n\nBincenz lähestyi säkenöitsevin silmin. -- Wappu onko se todellakin\ntahtosi?\n\n-- Verinen tahtoni! -- Hän kohotti kättänsä ikäänkuin valantekoon, käsi\noli jäykkä ja kynnet siniset kuin kuolleen.\n\n-- Joka laskee hänet kuolleena Asran jalkojen juurelle -- se on oleva\nmieheni niin totta kuin olen Walburga Stromminger!\n\n\n\n\nXI.\n\nYö.\n\n\nYlimystalon hiljaisessa, uneen vaipuneessa huoneessa kuului koko yön\nkummallista, yksitoikkoista ääntä. Piiat säpsähtivät unessa eivätkä\ntietäneet mitä kuulivat, vaan nukkuivat sitten taas. Laudat lattiassa\nnarisivat ja hirret tärisivät hiljaa.\n\nSe oli Wappu, joka lakkaamatta raskailla askeleilla kulki edes ja\ntakaisin, taistellen itsensä, kohtalonsa ja Jumalansa kanssa, sydän\nkuoleman tuskissa. Repaleina riippuivat vaatteet hänen päällänsä,\nmuserrettuina lattialla olivat pyhä Walburga, Kristus ristillä,\npyhimys-kuvat -- kaikki muserrettuina pirstaleiksi -- turhassa raivossa\npalasiksi lyötyinä.\n\nHän oli puoleksi riisunut ja hiukset olivat hajalla paljastetuilla\nolkapäillä.\n\nPunertavasti liekutti sammuva kynttilä ja liehuvassa valossa vääristyi\nkummallisesti rikkilyödyn Kristuksen kuvan muoto lattialla ja näytti\nrupeevan elämään. Wappu seisahtui kävellessään kappaleiden eteen: \"Niin\nirvistele sinä vaan. -- Et ole enää pitävä minua narrina! Eikä kenkään\nteistä, epäjumalankuvat puusta ja paperista, jotka eivät voi ketäkään\nauttaa! Te ette kuule mitään rukousta ettekä mitään kirousta. Ja ne,\njoidenka kuvana olette olevinanne, piloittelevat Jumala tiesi missä, ja\nnauraisivat meille jos voisivat nähdä kuinka notkistamme polviamme\npuupalasen edessä!\" Ja hän potkaisi palaset sänkynsä alle, ett'eivät\nestäisi häntä kävellessänsä.\n\nSamalla hetkellä kuului ulkoa paukahdus, ikäänkuin pyssyn-laukaus.\nWappu seisahtui; hän kuunteli hengittämättä -- kasvonsa olivat\nvalkoiset kuin lumi. Horjuen astui hän akkunan luo ja katseli ulos.\nVarmaankin oli hän erehtynyt. Miksi tämä melu melkein vei häneltä\nhengen? Hän ei ollut varma siitä että se todellakin oli laukaus.\nNiinkuin salama iski se ajatus yht'äkkiä hänen päähänsä: \"Jos Bincenz\ntällä hetkellä olisi Jooseppia ampunut!\" Olihan se hulluutta, Jooseppi\noli hyvässä turvassa kotona -- tai ehkä Zwiefelstein'issä Asransa\nluona!\n\nAjatellessansa sitä löi hän sanomattomassa tuskassaan päänsä seinää\nvaataan, ja mielikuvituksen avulla näki hän asioita, joista oli\nhulluksi tulla! Oi, jos Jooseppi vaan olisi kuollut, kuollut, ett'ei\nhänen enää tarvitsisi sitä ajatella! Hän heitti ikkunan auki,\nhengittääksensä raitista ilmaa.\n\nHansel, joka oli nukkunut aituuksella ikkunan ulkopuolella, heräsi ja\nlensi unisena sisään huoneesen. -- \"Oi sinä!\" huusi Wappu, avasi sille\nsylinsä ja painoi lintua sydäntään vastaan -- olihan tämä kaikki mitä\nhänellä oli, ainoa omaisuutensa maailmassa.\n\nNyt vieläkin laukaus ja tällä kertaa selvemmin Zwiefelstein'in\npuolelta. Hän laski kotkan irti ja painoi kätensä sydämelle, ikäänkuin\nluoti olisi häneen sattunut. Miksi tämä pelästys? Tämä vähäpätöinen\nsattumus kuvaili sielun silmän eteen sitä kauhistavaa tekoa, jota hän\neilen oli tahtonut aikaan-saattaa. Ehtimiseen ajatteli hän kuinka\nolisi, jos tuo laukaus, jonka oli kuullut, olisi Joosepin pään\nmusertanut, ja raivoisa, kamala ilo valloitti hänet. Nyt Jooseppi oli\nhänen omansa, nyt hän ei voinut ketään toista suudella.\n\nKuinka lienee ajatellut ja mietiskellyt, niin hänestä tuntui niinkuin\ntämä olisi todellisesti tapahtunut; hän oli näkevinänsä Joosepin\nmakaavan maassa verissänsä, hän laskeusi polvilleen hänen viereensä,\notti Joosepin pään syliinsä ja suuteli noita kalpeita kasvoja -- noita\nkauniita kalpeita kasvoja -- kuinka selvästi hän ne näki edessänsä!\nVaan silloin tuli hänen äkkiä sääli tuota kuollutta miesparkaa --\nsyvästi, sanomattomasti sääli hän sitä, -- hän puhutteli kuollutta\njokaisella rakkauden keksimällä nimellä, hän pudisti ja hieroi sitä, --\nturhaan kaikki, Jooseppi ei enää palannut elämään! Hänen tuskansa\nkiihtyi äärettömästi. Ei, ei, se ei saanut tapahtua -- hän ei saanut\nkuolla -- ennemmin Wappu itse!\n\nOli niinkuin hänen sydämensä olisi ollut tukehtumaisillaan\nsuonenvedossa, niin ett'ei inhimillistä lämmintä verta enää suonissansa\nvuotanut, ja nyt tuntui siltä, kuin tuo suonenveto olisi heltynyt ja\nlämmin veri-virta jälleen sydämeen vuotanut. Hänen täytyi mennä ulos,\nhänen täytyi nähdä oliko Bincenz kotona -- hänen täytyi puhutella\nBincenz'ia, vielä ennen päivän nousua -- täytyi hänelle sanoa, ett'ei\ntuo kamala teko saisi tapahtua -- hän oli ikäänkuin kuumeessa, kaikki\nsuonet sykkivät -- hän oli tahtonut, pyytänyt tuota tekoa -- mutta\nainoastaan ajatus että se olisi tehty, sammutti hänen vihansa vimman,\nja hän antoi anteeksi!\n\nHän heitti liinan päällensä ja riensi pihan yli, puutarhan kautta\nBincenz'in talolle. Mitä Bincenz, mitä ihmiset hänestä ajattelivat? Ah,\nolihan se kaikki yhdentekevä -- mitä hän nyt siitä huoli!\n\nHän saapui talolle. Bincenz'in kamarissa, joka oli hyvin matalalla,\npaloi kynttilä -- hän hiipi sinne, hän taisi nähdä huoneesen, kartiini\noli niin huolimattomasti eteen vedetty -- hän tuskin voi hengittää --\nhuone oli tyhjä, kynttilä paloi piipussa. Hän kävi talon ympäri, ovi ei\nollut lukossa. Hän avasi sen hiljaa ja astui sisälle, kaikki oli\näänetöntä, kuollutta. Rengit ja piiat nukkuivat vielä sikeästi, hän\nhiipi koko talon läpi, ei kukaan liikkunut -- Bincenz oli poissa! Wapun\njäsenet jäätyivät. Hän astui Bincenz'in makuuhuoneesen, vuoteella oli\nmaattu, hän oli varmaankin maannut siinä ja pian taas noussut, --\nsunnuntaivaatteet riippuivat vaate-naulassa, mutta jokapäiväiset\nvaatteet puuttuivat. Hattua ei myöskään näkynyt. Hän etsi toisessa\nhuoneessa, missä pyssy tavallisesti riippui, naula oli tyhjä.\n\nWappu seisoi kuin halvautuneena. Hän ei tietänyt mitenkä hän taas tuli\nhuoneesta ulos. Ovella täytyi hänen istahtaa penkille, jalat eivät\nhäntä edemmäksi kannattaneet. Hän koetti lohduttaa itseänsä,\nBincenz oli ehkä, levoton kun oli, lähtenyt jollekin yölliselle\nmetsästysretkelle -- mitä hän Joosepille tekisi, joka makasi rauhassa\nja hyvässä turvassa jossakin -- hän vapisi -- ja päivällä kun kaikki\nolivat hereillä, kuka silloin voisi häntä vahingoittaa!\n\nSe oli paha omatunto, joka näin häntä peloitti, ja hän kätki kasvonsa\nkäsihin: \"Wappu, Wappu, mitä sinusta on tullut!\" Pilkattu, häväisty,\nsolvaistu ihmisten edessä -- ja Jumalan edessä rikoksen tekijä! Missä\noli niin paljon vettä, että hän voisi itseänsä puhtaaksi pestä? Tuolla\nalhaalla, tuolla kuohui Ache -- siinä, siinä hän ehkä voisi puhdistua\n-- jos hän heittäytyisi tuohon kylmään virtaan -- olisi kaikki pois\nvirutettu, -- hänen onnettomuutensa -- hänen rikoksensa, koko tuo kurja\nolento, joka ainoastaan oli tuskaan ja taisteluun luotu -- kaikki loppu\n-- olemattomuudessa! Ja se olisi vapahtamista -- mitä varten hän enää\nitseänsä säästäisi? Kappaleiksi tämä hyödytön asunto, joka vangitsi\nsielua rikoksen ja huolen kahleissa. Hän juoksi ylös, vaan ei jaksanut\nedemmäksi, hän vaipui penkille jälleen. Riippuiko tämä sorrettu,\nkuoloon asti väsynyt sydän kenties vielä jollakin näkymättömällä\nlangalla elämästä kiinni? Siellä -- Jumalan kiitos -- askeleita kuului\nnurmella -- siellä tuli Bincenz! Nyt taisi hän puhua hänen kanssansa,\nnyt kaikki voisi tulla hyväksi.\n\n-- Kaikki Pyhät! -- huudahti Bincenz, kun Wappu astui häntä vastaan, --\nsiinä sinä olet?' Bincenz katseli häntä kuin aavetta. Wappu näki\naamuhämärässä, että hän oli kalpea ja oudon-näköinen; pyssy oli hänellä\nolkapäällä.\n\n-- Bincenz, sanoi hän hiljaa, -- oletko ampunut jotakin?\n\n-- Olen!\n\n-- Mitä sitten? -- hän katseli laukkuun, se oli tyhjä.\n\n-- Kallisarvoisen otuksen! -- kuiskasi hän.\n\nWappu värisi.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Hän makaa Achessa!\n\nWappu tarttui hänen käsivarteensa ja tuijotti häneen kuin hullu.\n\n-- _Kuka_?\n\n-- Sitä _sinä_ kysyt?\n\n-- Jooseppi? -- huusi Wappu ja kaatui seinää vasten.\n\n-- Se oli vaikean-tapainen työ! -- sanoi Bincenz pyyhkien otsaansa,\nenhän minä itse uskonut, että hän niin pian tulisi tielleni. Hitto\ntietäköön mikä häntä ajoi ulos keskellä yötä. Minä ai'on lähteä hyvään\naikaan, ollakseni Sölden'issä ennenkuin hän nousisi, ja hän juoksee\nsyliini ennenkuin olin monta askelta käynyt. Mutta vielä oli liian\naikaista, ensimäinen kuula ei sattunut ja toinen koski ainoastaan\nvähäisen ohitsemennessä. Luultavasti joutui hän kuitenkin vähän\npyörryksiin, sillä hän kaatui portaalle ja rupesi nousemaan käsipuun\navulla. Tätä hetkeä minä käytin hyväkseni, juostakseni takaa hänen\npäällensä ja sysätäkseni hänet käsipuitten yli virtaan!\n\nWapun rinnasta kuului ikäänkuin kuolevan korina, ja kuin kotka\nsaaliisensa iskee, syöksi hän äkkiä Bincenz'in päälle ja tarttui\nmolemmin käsin hänen kurkkuunsa:\n\n-- Sinä valehtelet -- se ei ole totta eikä voi olla totta -- sano\nett'ei se ole totta -- taikka tapan sinut.\n\n-- Kurjan sieluni autuuden kautta, se on totta! Luuletko että Bincenz\nkauan tuumaisi kun kysymys oli tehdä jotakin sinun hyväksesi?\n\n-- Oi murhaaja, pelkurimainen, kurja salamurhaaja, -- nyyhkytti Wappu\nja värisi koko ruumiissansa: -- Niin kavalasti, niin petollisesti minä\nen tahtonut sitä tehdyksi! Rehellisessä taistelussa tahdoin että hänen\npiti kuolla. Kirottu sinä nyt ja ijankaikkisesti -- kirottu ja hyljätty\ntällä ja toisella puolella hautaa!\n\n-- Tämä on siis kiitos, -- sanoi Bincenz -- etkö sinä siis käskenyt\nminua tätä tekemään?\n\n-- Ja vaikka olisinkin käskenyt sinua, olisiko sinun sentähden ollut\npakko sitä tehdä? -- Ihminen puhuu paljon vihoissansa, jota hän sitten\nkatuu -- etkö sinä olisi voinut odottaa kunnes olisin tointunut tuosta\nkovasta kohtalosta? Jooseppi -- Jooseppi! paha olen kyllä ja raju, vaan\nmurhaaja en ole. Oi jos sinä olisit odottanut edes pari tuntia! Vaan\npahuutes' sinua ajeli etkä saanut rauhaa ennenkuin se muuttui teoksi!\n\n-- Se on oikein, syytä vaan minua kaikesta! nurisi Bincenz, -- mutta\nsinä olet kuitenkin yhtä syyllinen kuin minä!\n\n-- Olen kyllä -- sanoi Wappu ja olen kärsivä siitä samoin kuin sinäkin,\nOn sanottu verta verestä -- kähisi hän, tarttuen Bincenz'in kaulukseen\nja veti häntä mukaansa.\n\n-- Wappu -- päästä minua -- mitä tahdot? Herra Jumala, onko tämä minun\npalkintoni? -- Armoa, Wappu, sinä kuristat minut -- mihinkä vedät\nminua?\n\n-- Sinne mihinkä molemmat kuulumme, -- oli matalalla äänellä lausuttu\nvastaus, ja pois lähdettiin niinkuin myrsky olisi häntä vienyt mäkeä\nylös portaalle asti, jonka alla Ache kuohuu -- siinä jossa murha oli\ntapahtunut. -- Sinne alas, -- oli ainoa kauhea vastaus, jonka kuiskasi\nhänen korvaansa, -- me molemmat -- yhdessä!\n\n-- Jesus Maria! -- huusi Bincenz: -- sinä vannoit että tulisit\nvaimokseni, jos sen tekisin ja nyt tahdot minua tappaa!\n\nWappu nauroi taas tuota kamalaa pilkallista naurua.\n\n-- Sinä narri, jos minä syöksyn tuonne alas kanssasi, olemmehan silloin\nijäksi yhdistetyt. Mitä? Tahdotko vielä varjella kurjaa henkeäsi?\n\nJa jättiläis-voimalla otti Wappu hänestä kiinni syöstäksensä hänen\nkanssansa hämärään kuohuvaan syvyyteen.\n\n-- Apua! -- huusi Bincenz tahtomattansa ja --\n\n-- Apua! -- kuului heikosti hengen-tapaisesti kuin kaiku syvyydestä!\n\nWappu seisoi kuin kivettyneenä ja päästi Bincenz'in. Mitä se oli? Oliko\nse aave?\n\n-- Kuulitko jotakin? -- kysyi hän Bincenz'iltä.\n\n-- Se oli kaiku! -- änkytti tämä ja hampaat kalisivat toisiansa\nvastaan.\n\n-- Hiljaa! Vielä kerran!\n\n-- Apua! -- kuului taas kuin kuiskaus syvyydestä!\n\n-- Kaikki hyvät pyhimykset, se on hän -- hän elää -- hän riippuu\njossakin -- hän huutaa! Kyllä minä tulen Jooseppi, odota Jooseppi --\nminä tulen! huusi Wappu torven äänellä alas syvyyteen ja torven äänellä\nherätti hän nukkuvaisia, juosten kylän läpi ja kolkuttaen kaikkia ovia.\n-- Avuksi! Avuksi -- joku on pudonnut alas syvyyteen -- apua Jumalan\narmon kautta -- tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!\n\nJa tämä kauhistuksen huuto ajoi nukkuvia ylös vuoteiltaan, ikkunoita\navattiin.\n\n-- Mitä se on, mikä on hätä?\n\n-- Jooseppi -- Hagenbacher on syössyt alas syvyyteen -- huusi Wappu --\nköysiä -- hankkikaa köysiä -- ehkä se jo on myöhäistä -- ehkä on liian\nmyöhäistä kuin me ehdimme sinne! -- Ja niinkuin tuulispää lensi hän\nkotia ennen muita ja sisään vajaan, siellä hän kokoeli kaikki köydet ja\nnuorat, joita vaan löysi ja sitoi vapisevilla käsillä yhteen eri\nkappaleet, mutta vaikka olisi solminut kuinka hyvänänsä, ei se\nkuitenkaan ulettunut sinne missä hän makasi Jumala tiesi missä\nsyvyydessä!\n\nSill'aikaa tulivat miehet juosten, puoleksi epäluulossa, puoleksi\nhämmästyksessä tuosta kauheasta tapauksesta, ja toivat nuoria,\nkoukkuja ja lyhtyjä, sillä tänään ei päivä näyttänyt koittavan ja\nsiellä kysyttiin ja huudettiin, ja neuvottomuus oli yleinen,\nsillä miesmuistiin ei mitään sellaista onnettomuutta ollut\ntapahtunut, eivätkä tässä avarassa vuorilaaksossa olleet varustetut\npelastus-koneilla niinkuin muualla, jossa pyörryttävät vuori-polut ja\npetolliset syvyydet vuosittain uhriansa vaativat. Miehet saapuivat\nonnettomalle paikalle ja rohkeimmatkin ällistyivät kun käsipuitten yli\nkatsoivat alas harmaasen, tutkimattomaan syvyyteen, jossa ei ollut\nmuuta nähtävänä, kuin aaltoilevat sumut, jotka liehuivat pauhaavan\nveden yli. Bincenz oli hävinnyt, -- oli autiota ja äännetöintä\nylt'ympärillä sekä korkeudessa että syvyydessä. Wappu huusi alaspäin,\nniin että ilma kajahti -- kaikki kuuntelivat henkeään vetämättä -- ei\nmitään vastausta.\n\n-- Jooseppi -- missä olet? -- huusi hän äänellä semmoisella, kuin koko\ntuskistunut epätoivossa oleva ihmiskunta olisi yhtynyt tähän ainoaan\nhuutoon, -- kaikki oli hiljaa.\n\n-- Hän ei vastaa -- hän on kuollut, -- nyyhkytti Wappu ja heittäysi\nepätoivossa maahan, -- nyt on kaikki lopussa!\n\n-- Ehkä hän vaan on niin heikko ett'ei hän jaksa huutaa, -- lohdutti\nKlettermaier ja kuiskasi Wapun korvaan: -- emäntä, -- muistakaa\nihmisiä!\n\nHän nousi ja poisti hämmentyneet hiukset otsaltaan.\n\n-- Sitokaa yhteen nuorat, miksi tässä niin neuvottomina seisotte --\nmitä odotatte?\n\nMiehet katselivat epäillen toisiansa.\n\n-- Täytyy koettaa löytää häntä, -- sanoi Klettermaier.\n\nMiehet rupesivat päitä pudistaen koettamaan yhteensolmituita köysiä.\n\n-- Kuka tahtoisi lähteä alas näillä nuoran pätkillä?\n\n-- Kuka? -- sanoi Wappu ja hänen tummat silmänsä loistivat\nhengen-tapaisesti kalpeista kasvoista: -- minä sen teen!\n\n-- Sinä, Wappu -- sinä et ole oikein viisas -- tuskin kantanevat nämä\nnuorat yhtä ihmistä, puhumattakaan kahdesta.\n\n-- Ei niiden tarvitsekaan kantaa muuta kuin yhden -- sanoi Wappu\nkolkosti ja rupesi auttamaan, että joutuisi pikemmin.\n\n-- Se on mahdotointa, Wappu -- täytyyhän sun sitoa sekä itsesi että\nhänet niihin kiinni, kuinka muuten pääsisit ylös? -- arvelivat miehet\nja antoivat kätensä vaipua alas; -- ei ole muuta neuvoa kuin että\nlähetetään ympäri kyliä nuoria kokoelemaan.\n\n-- Ja sill'aikaa syöksee hän auttamattomasti alas syvyyteen, jos hän\nmenee tainnoksiin, ja sitten on myöhäistä! -- huusi Wappu\nepätoivossaan. -- Minä en odota niinkauan -- antakaa tänne --\nselvittäkää nuorat ja antakaa nähdä kuinka pitkät ne ovat! Joutukaa!\n\nHän selvitti sekautuneita köysiä, mittasi niiden pituutta ja koetti\nkuinka vahvat ne olivat ja ehdottomasti miehetkin taas tarttuivat\nniihin, he suorittivat tuota mahtavaa vyhtiä ja valmistukset tulivat\nkäytännöllisemmiksi, järjellisemmiksi. Miehet astuivat esiin\nmuodostamaan riviä.\n\n-- Kylläpä se jo voisi ulottua tuonne alas, mutta kohta se ei kannata!\n\n-- Jollei, niin annan hänet yksin lähteä ylös. Siinä missä hänellä on\ntilaa ma'ata on minullakin tilaa seisoa. Niin pian kuin minulla on\npohjaa jalkojeni alla, irroitan itseni nuorasta ja sidon hänet siihen\nkiinni. Sitten vedätte hänet ylös ja minä odotan siellä alhaalla kunnes\nköysi taasen ehtii sinne.\n\n-- Se ei käy päinsä, yksinään ei voi vetää häntä ylös, sillä jos hän on\nheikko eikä voi hoitaa itseänsä, tulee hän murskaksi lyödyksi jos ei\nkukaan katso, ett'ei hän loukkaunnu kalliohon.\n\nWappu seisoi niinkuin ukkonen olisi iskenyt häneen -- tuota hän ei\nollut ajatellut. Siis hän vasta tapaisi Joosepin Achen kylmässä\nhelmassa! Kohta köysi ei kantanut, sen hän itse ymmärsi.\n\n-- Jumalan nimessä, -- sanoi hän viimein ja huolimatta kuumeesta, joka\nhäntä väristytti, seisoi hän siinä vakaana, tyynenä eikä luopunut\npäätöksestään, sitoi köyden ympärilleen ja otti vuorisauvan käteensä.\n-- Päästäkää minua alas, että ainakin saan häntä etsiä! Jos hänet\nlöydän jään hänen luoksensa siksi että olette ehtineet hankkia köysiä\nja laskeneet niitä alas meille. Kyllä minä odotan kärsivällisesti,\nvaikkapa sitten tuntikausia saisin riippua taivaan ja maan välillä.\n\nNyt vanha Klettermaier syöksi polvilleen hänen eteensä:\n\n-- Wappu -- Wappu -- älä tee sitä, sanovathan kaikki ett'ei köysi\nvarmaan pidä! Jos se on välttämätöntä niin päästä minut menemään. Mitä\nminun vanha elämäni merkitsee -- jos kohta en voikaan auttaa, niin\nsiitä ainakin näkee jos nuorat ovat vahvat ja jos ne katkee niin onhan\nse vaan minä etkä sinä, joka vaipuu syvyyteen!\n\n-- Niin Wappu, kuuntele häntä; -- sanoi toinen, -- hän on oikeassa, älä\ntee meillä sitä surua! Odota, malta mieltäsi, siksi että tulee apua\nkylistä!\n\nSilloin Wappu nosti käsiänsä, niin että kaikki menivät pois tieltä.\n\n-- Kun vielä olin lapsi en malttanut mieltäni kun minun piti ottaa\nkotkan pesästään, -- ja nyt minun pitäisi mieltäni malttaa kun minun\npitäisi tuoda Jooseppia sieltä? Älkää enää sanoko mitään, minun täytyy\n-- minä tahdon hänen luokseen! Kas niin -- ottakaa kiinni -- heittäkää\nhajalle -- pitäkää kiinni!\n\nJa hän oli hypännyt käsipuitten yli ja ne miehet, jotka seisoivat\nrivissä, saivat pitää kiinni kaikin voimin, niin äkkinäinen oli nytkäys\nnuoralla.\n\n-- Jumala auttakoon meitä! -- Klettermaier teki ristin merkkiä ja\nriensi pois, niinkuin jotakin olisi juolahtanut hänen mieleensä\nkuullessansa Wapun viimeisiä sanoja.\n\nKauhistuksella kaikki katsoivat Wapun jälkeen, kuinka hän vähittäin\nvaipui alas pilvi-mereen, kunnes hävisi siihen kenties ijäksi.\nÄänetöinnä kuin haudan reunalla seisoivat ihmiset ja katsoivat sinne,\nmihin hän oli vaipunut alas. Ainoastaan kovasti pinnistetty nuora\nilmoitti uljaan matkustajan liikuntoja sumumeressä -- ja kaikki\nkatselivat köysiä josko pitäisivät tai katkeisivat. Ja niin pian kuin\ntarvittiin köyttä lisään, aattelivat kaikki sykkivin sydämin: onko se\npitävä?\n\nOtsalla olivat suuret vesihelmet niillä, jotka rivissä seisoivat, ja\nlakkaamatta koettivat kädet, nuoraa jatkaessa, solmuja, josta\nihmishenki riippui. -- Näin kului hetki toista raskaampi ikäänkuin\naikakin olisi ollut kiinnitetty nuoraan, josta pimeyden voimat pitivät\nkiinni. -- Köysi on yhä vielä pinnistetty, yhä vielä hän siis riippuu\neikä vielä ole saanut pohjaa jalkojensa alle.\n\n-- Jo on loppumaisillaan, -- huusi viimeinen mies rivissä, -- köysi ei\nriitä!\n\n-- Jesus Paria meitä auttakoon! -- huutavat kaikki, -- se ei riitä!\n\nVielä on nuoraa muutamia kyynäriä eikä vielä ole mitään merkkiä annettu\nalhaalta, että Wappu on perille päässyt. Miehet kokountuvat yhdeksi\njoukoksi, niin likelle syvyyttä kuin suinkin voivat, he antavat köyttä\nniin pitkälle kuin mahdollista. -- Jos nuoraa ei riittäisi, jos kaikki\nolisi turhaa ja heidän täytyisi vetää ylös Wappu-paran jälleen, että\nvielä kerran saisi matkustaa tuota kalman tietä! -- Silloin -- silloin\nköysi yht'äkkiä heltyy, -- kauhea hetki! Onko se katkenut tai onko sen\nkantama löytänyt pohjaa?\n\nNaiset rukoilevat ääneen, lapset itkevät. Miehet rupeevat hitaasti\nvetämään ylös, mutta ainoastaan muutaman sylen -- silloin ottaa\nvastaan! Siis se ei ole mennyt poikki, se pitää, -- Wappu on tavannut\npohjaa! Ja nyt -- kuulkaa kuoleva ääni syvyydestä, -- ja kaikkien\nsuusta kuuluu huolesta vapiseva vastaus. Köysi heltyy taas, he vetävät\nylös pari kertaa; tämä nähtävästi kerrotaan, näyttää siltä kuin Wappu\nkiipeäisi ylös kallioseinää myöten. Täll'aikaa on kumminkin päivä\nkoittanut, mutta sataa hienoa kylmää sadetta ja sumu siellä alhaalla\ntulee yhä tiheämmäksi. Silloin vedetään köysi yht'äkkiä sivulle\noikealle puolelle, miehet hellittävät nuoraa ja vetäyvät vasemmalta\npuolelta oikealle puolelle. Wappu näyttää nousevan yhä korkeammalle, he\nsaavat yhä vetää ylös nuoraa!\n\nKiitos Jumalalle, -- sanovat muutamat, -- hän varmaan ei ole varsin\nsyvälle pudonnut -- jos hän makaa noin korkealla hän voi olla elossa!\n\n-- Ehkä Wappu vaan etsii häntä! -- arvelevat toiset.\n\nNyt nytkäys taas ja köysi heltyi, sitten ytimeen ja luihin asti tunkeva\nhuuto.\n\n-- Se on mennyt poikki! -- huutavat ihmiset.\n\nEi, se kiintyy taas -- ehkä se on ilonhuuto -- ehkä on hän _löytänyt_\nhänet. Naiset ovat polvillansa, itse miehetkin rukoilevat, sillä vaikka\nolivatkin kaikki vihanneet ylpeää \"ylimystalon emäntää\" -- niin\njokainen, _jolla on sydän rinnassa_, nyt kuitenkin vapisee tuon rohkean\ntytön tähden, joka kuoleman vaarassa riippuu alhaalla pimeässä\nsyvyydessä. Jos vaan auringonsäde hetkeksi edes loistaisi sumun läpi!\n\nKöysi ei liiku eikä kuulu mitään ääntä ylös tuolta alhaalta. Onko se\nkatkaistu ja tarttunut johonkin esiin-pistävään kalliopiikkiin ja Wappu\nmuserrettuna syvällä Achessa? Miksi ei mitään merkkiä eikä mitään\nääntä? Ja tuntia voipi kulua ennenkuin kylistä ehtii apua tänne!\n\nEi kukaan uskalla puhua sanaakaan -- kaikki kuuntelevat hengähtämättä.\nNyt Klettermaier syöksee paikalle, huutaen ja viitaten:\n\n-- Katsokaa mitä minä tuon! -- ja hän kantaa täydellistä pelastusköyttä\nolkapäällään. -- Kiitos Jumalalle! Kun hän puhui kotkasta, juolahti\nmieleeni, että Luckard vainaja otti talteen sen köyden, jolla\nStromminger lähetti Wapun kotkan pesälle -- ja sitten -- löysin kun\nlöysinkin sen ylisillä kaikenlaisessa vanhassa romussa.\n\n-- Se oli löytö se!\n\n-- Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! -- huusivat ihmiset.\n\n-- Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, -- sanoi kylän vanhin\nja katseli huolistuneena pelastusköyttä, -- Wappu ei enää anna mitään\nelon merkkiä.\n\n-- Nuorasta vedetään -- huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului\nhuuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:\n\n-- Eikö vieläkään mitään köyttä?\n\n-- Kyllä! kyllä! -- soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku\nkiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä\nlasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien\nylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä\nonnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin\nWappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se\nalhaalta otetaan ja pidetään kiinni.\n\n-- Antakaa mennä, -- käski kylän vanhin, -- Wapulla täytyy olla muutama\nkyynärä sitoa Joosepin ympäri. -- Tarpeeksi! -- kuuluu taas käskevä\nääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä\nseuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun\nvahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta,\nputoisi alas syvyyteen. -- Sido varmasti Wappu, -- sanoo Klettermaier\nitsekseen.\n\n-- Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, -- kertoi\nrahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!\n\n-- Vetäkää ylös -- käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen\näänensä vapisisi sitä lausuessaan.\n\nMiehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet\npaisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena\nrupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa\n-- kamala, edesvastauksen alainen työ -- yksi viivytys, ja kaikki on\nhukassa.\n\n-- Hitaasti! -- kertoo kylänvanhin -- katsokaa toisianne!\n\nSe on juhlallinen hetki. Ei lapsetkaan uskalla liikahtaa. Likellä ja\nkaukaa ei kuulu muuta kuin raskasta työtä tekeväin miesten\nhengittämistä.\n\nNyt -- nyt se tulee sumun läpi -- selvemmin ja selvemmin, -- Wappu\ntulee ylös, toisella kädellä hän tukee hengetöintä ruumista, joka\nriippuu pelastusnuorassa, toisella pitää hän vuorisauvaa vakaasti\nkalliota vastaan, pelastaaksensa itseään ja Jooseppia musertumasta.\nNäin tasapainoa pitäen nousee hän ilmojen läpi. Ja nyt viimeinkin ovat\nsiinä, likellä reunaa -- vielä veto ja heihin voi käsin tarttua.\n\n-- Pitäkää kiinni, -- käskee kylän vanhin -- jokainen on henkeä\nvetämättä -- viimeinen hetki on vaikein, jos vielä tälläkin hetkellä\nnuora katkeisi!\n\nVaan ei, ensimäiset rivistä kumartavat, he nostavat heitä voimakkaalla\nkädellä, takana seisovat pitävät nuoraa kiinni.\n\n-- Ylös! kuuluu ensimäisten suusta, heitä nostetaan yli -- siinä ovat\n-- vakaalla maalla -- ja tuskastuneista sydämistä nousee riemuhuuto.\nWappu on mykkänä vaipunut alas Joosepin hengettömälle ruumiille. Hän ei\nkuule, hän ei näe, kuinka kaikki hänen ympärilleen kokoontuvat ja häntä\nkiittävät, -- hän makaa kasvot Joosepin rintaa vastaan -- hänen\nvoimansa on lopussa.\n\n\n\n\nXII.\n\nIsälle takaisin.\n\n\nWapun kamarissa ja Wapun vuoteella makaa Jooseppi hengettömänä. Hänen\nympärillänsä vallitsee hiljaisuus, Wappu on lähettänyt kaikki ulos, hän\non polvillansa sängyn edessä, hän on kätkenyt kasvonsa käsihin ja\nrukoilee:\n\n-- Herra Jumalani, Jumalani anna hänen elää -- ota minulta kaikki,\nmutta anna hänen elää! Enhän tahdo häneltä mitään, tahdonhan jättää\nhänet Asralle -- älä vaan anna hänen kuolla!\n\nJa sitten nousee hän taas, panee raittiita vesikääreitä hänen päänsä\npäällä, josta veri vuotaa haavasta, ja rinnalle, jota kallio on\nloukannut ja heittäytyy hänen päällensä, ikäänkuin hän ruumillaan olisi\ntahtonut sulkea niitä porttia, josta elon voimaa lähtee pois. -- Oi\nsinä armas Jooseppi -- sinä Jooseppi parka, niin murrettuna, niin\nlyötynä -- O mikä synti, mikä synti! Wappu, Wappu mitä olet tehnyt --\netkö ennemmin olisi pitänyt pistää veitsen omaan rintaasi, että\nennemmin olisi pitänyt antaa hänen viettää häitä Asran kanssa, kuin\nnähdä hänen kuolevan siinä kuin lammas, jota teurastaja on huonosti\npistänyt?\n\nNäin valitti hän Jooseppia sitoessansa ja vihasi itseänsä samalla\nhurjuudella kuin hän ennen oli muita vihannut. Jos hän olisi voinut,\nniin hän olisi omin käsin repinyt sydämen povestansa hullussa hurjassa\nkatumuksessa. Silloin ovi hiljaa avattiin, Wappu katseli kummastellen\nylös, sillä hän oli kieltänyt kaikkia lähenemästä itseänsä. Se oli\npastori Heiligkreuz'istä! Wappu seisoi siinä ikäänkuin tuomarinsa\nedessä, kalpeana vapisevana koko olennossaan.\n\n-- Jumala olkoon kiitetty! -- huudahti vanha mies, -- siinä hän onkin!\n-- Hän astui sängyn viereen, tutki Joosepin haavoja -- voi sinä mies\nraukka, minkä näköinen sinä olet!\n\nWappu puri hampaitansa yhteen, ett'ei huutaisi tuskissansa.\n\n-- Kuinka saitte hänet jälleen ylös? -- kysyi kirkkoherra, mutta Wappu\nei voinut vastata.\n\n-- No, Herra olkoon kiitetty, että armossansa esti pahinta\ntapahtumasta, -- jatkoi vanha herra. Ehkä hän taas tointuu ja silloin\nsinulla ei ainakaan ole mitään murhaa omallatunnollasi, vaikka aikomus\nikuisen tuomarin edessä on yhtä suuri synti kuin itse rikostyö.\n\nWappu tahtoi puhua.\n\n-- Minä tiedän kaikki -- vastasi vanha herra ankarasti. -- Bincenz oli\npako-retkellänsä minun luonani ja on kaikki tunnustanut sinun\nrakkaudestasi ja hänen mustasukkaisuudestansa. Vaan minä olen kieltänyt\nhäneltä anteeksi saamisen ja lähettänyt hänet paavilaiseen sotajoukkoon\nansaitsemaan Jumalalta anteeksi-saamista hyvillä töillä pyhän isän\nhyödyksi, taikka kuolemallaan rikostansa maksamaan.\n\n-- Mutta mitä, -- mitä minun on tekeminen sinun kanssasi Wappu? Hän\nkatsoi Wappuun niinkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitse viisailla\nsilmillänsä. Silloin Wappu löi molemmat kätensä kasvojensa eteen ja\nhuusi ääneen:\n\n-- O, teidän korkea-arvoisuutenne -- minä olen niin kauheasti\nrangaistu, ett'ei kukaan ihminen enää voi minua ankarammin rangaista.\nSiinä makaa hän, joka maailmassa oli mulle kallein -- ja minun täytyy\nsanoa, että itse olen syypää siihen. Löytyykö suurempaa kurjuutta?\nTarvitaanko enempää?\n\nHengellinen nyykkäsi:\n\n-- Niin pitkälle olet siis päässyt -- sinusta on tullut kova aine,\njolla ihmisiä tapetaan! -- On käynyt niin kuin minä ennustin, sinä et\nole antanut Jumalan veitsen itseäsi muodostaa ja nyt Herra sinut hylkää\nja antaa sinun palaa katumuksen kiiras-tulessa!\n\n-- Niin, teidän korkea-arvoisuutenne, niin se on -- mutta minä tiedän\nveden, joka tulen sammuttaa! Jos Jooseppi kuolee, niin minä heittäyn\nAcheen. Silloin kaikki on loppunut.\n\n-- Voi sinua! Luuletko sen liekin olevan sitä laatua, että mikään\nmaallinen vesi voisi sitä sammuttaa? Luuletko todellakin voivasi tappaa\nsielun samalla kuin tuon maallisen ruumiin. Se on palava ijankaikkisen\nkatumuksen liekissä, vaikka kaikki meret sinua peittäisi!\n\n-- Mitä minun siis on tekeminen? -- kysyi Wappu synkästi -- mitä muuta\nminä voin tehdä kuin kuolla?\n\n-- Elää ja kärsiä on parempi kuin kuolla.\n\nWappu pudisti päätänsä, hänen tummat silmänsä katsoivat tyhjään.\n\n-- En voi sitä -- sen minä tunnen -- en voi elää, onnelliset neidot\ntuuppavat minua alas -- kaikki on käynyt niinkuin he unessa minua\nuhkasivat: siinä makaa Jooseppi muserrettuna ja rikki lyötynä, ja minun\ntäytyy häntä seurata, niin on päätetty ja niin täytyy tapahtua; ei\nkukaan ihminen voi sitä vastustaa.\n\n-- Wappu, Wappu! -- sanoi kirkkoherra ja löi kauhistuneena kätensä\nyhteen. -- Mitä sinä puhut! Onnelliset neidot! Taivaan tähden elämmekö\nsiis pimeässä pakanuudessa, jolloin ihmiset vielä luulivat että pahat\nhenget pitivät peliänsä heidän kanssaan? Minä tahdon sinulle ilmoittaa,\nmitkä ovat onnelliset neidot -- ne ovat omat himosi! Jos olisit oppinut\nhillitsemään rajua luontoasi, niin Jooseppi ei olisi joutunut surman\nsuuhun. On varsin mukava syyttää pahoja henkiä omista vioistansa.\nSentähden Jumala on ilmautunut, että hän opettaisi meitä ymmärtämään,\nettä pahuus asuu meissä itsessämme ja että se on siinä voitettava. Jos\nme voitamme itsemme, niin voitamme myös ne salaiset voimat, jotka\nsurmasivat muinaisuuden jättiläisiäkin, sillä kaikkine voimineen niillä\nei ollut siveellistä voimaa. Ja kaikkine voiminesi olet sinäkin\nainoastaan kurja raukka, kun et voi tehdä samaa, kuin yksinkertainen\nHerran palvelijatar, joka ankarassa luostari-elämässä joka päivä uhraa\nrakkahimmat toiveensa Jumalan alttarilla ja siinä kiittää itseänsä\nautuaaksi! Jos sinussa olisi rahtuakaan sitä suuruutta, niin et enää\npelkäisi onnellisia neitoja, ja tyhjät unelmasi eivät silloin määräisi\nkohtaloasi, vaan oma selvä tahtosi! Ajatteleppas vähän eiköhän se olisi\nsuurempaa -- jalompaa?\n\nWappu nojautui ovenpieltä vastaan, oli niinkuin äskenherännyt suuri\naatos olisi häntä kohottanut.\n\n-- Niin! sanoi hän lyhyesti ja vakaasti ja laski käsivartensa ristiin\nrinnan yli. -- Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa. -- Minä\nymmärrän tarkoituksenne ja tahdon koettaa.\n\n-- Minä tahdon koettaa, -- kertoi vanha herra, -- sen olet ennenkin\nkerran sanonut mulle, mutta et ole pitänyt sanaasi.\n\n-- Tällä kertaa sen pidän, korkea-arvoisuutenne! -- sanoi Wappu, ja\nhengellinen ihmetteli itsekseen hänen katsantoaan kuin lausui näitä\nmuutamia sanoja.\n\n-- Mitä takeita minulla on siitä? kysyi hän.\n\nWappu laski kätensä Joosepin haavoitetulle rinnalle ja silmistänsä\nputosi kaksi suurta vesi-helmeä. -- Ei mikään sanoilla sanottu lupaus\nolisi voinut enempää sanoa. Viisas pappi oli ääneti, hän tiesi ett'ei\nenempää tarvittu!\n\nHaavoitettu kääntyi vuoteella ja lausui muutamia epäselviä sanoja.\n\nWappu pani kylmemmän kääreen hänen päähänsä, hän avasi puoleksi\nsilmänsä, mutta sulki ne pian jälleen ja vaipui kuoleman kaltaiseen\nuneen. -- Jos nyt lääkäri vihdoinkin tulisi! -- sanoi Wappu ja istui\njakkaralle sängyn viereen? -- Paljonko kello lienee? -- Pappi katseli\nkelloansa:\n\n-- Koska lähetit häntä hakemaan?\n\n-- Varhain k:lo viisi.\n\n-- Siis hän ei vielä voi olla täällä. Kello on vasta kymmenen ja\nSölden'ille on ainakin kolmen tunnin matka.\n\n-- Vasta kymmenen! -- kertoi Wappu itsekseen ja hengellinen sääli häntä\nkun istui siinä niin hiljaa, kädet ristissä helmassaan, sill'aikaa kuin\ntuskastunut sydämensä sykki niin, että melkein kuului.\n\nPappi kumartui kipeän yli ja koetti hänen päätään ja käsiään. --\nMinusta sinä voisit rauhoittua, Wappu, tämä ei ole kuolevaisen\nnäköinen.\n\nWappu istui liikkumatonna ja katseli eteensä: -- Kun lääkäri tulee ja\nsanoo, että hän voi jäädä elohon, niin en muuta enää maailmassa toivo.\n\n-- Se on oikein ajateltu, Wappu, sen minä mielelläni kuulen! -- kiitti\npappi. Ja nyt kerro minulle myöskin, kuinka Joosepin pelastuminen on\ntapahtunut -- se lyhentää meille ajan siksi että lääkäri tulee.\n\n-- Siitä ei ole paljon kertomista! -- vastasi Wappu lyhyesti.\n\n-- Onhan se aina kaunis työ, joka tuottaa suurta kunniaa Sonneplattenin\nmiehille! -- arveli hengellinen; -- etkö sinä siis ollut läsnä?\n\n-- Olin tietysti!\n\n-- No, älä siis ole niin harvapuheinen. Tänne tullessani en puhunut\nkenenkään kanssa, enkä tiedä asiasta mitään. Kuka on hänet siis ylös\ntuonut?\n\n-- Minä!\n\n-- Jumala auttakoon! sinä Wappu, sinä itse? -- huusi vanha herra ja\ntöllisteli kummastuneena Wappuun.\n\n-- Niin -- minä!\n\n-- Mutta millä lailla sait sen toimeen?\n\n-- He laskivat minut nuoralla alas ja siellä minä hänet löysin kallion\nja yhden puun väliltä. Jos tuota puuta ei olisi ollut, niin hän olisi\npudonnut Acheen, eikä kukaan ihminen enään olisi saanut häntä elävänä\nsieltä.\n\n-- Mutta lapsi, onhan tuo suuri työ! -- sanoi vanha herra innoissaan.\n\n-- No niin -- sanoi Wappu tyynesti, mutta katkerasti. -- Koska olin\nsyöksyttänyt hänet sinne, sain tietysti tuoda hänet sieltä myöskin.\n\n-- Sinä olet oikeassa, se on ainoastaan kohtuullista -- sanoi pappi,\njoka tuskin sai liikutuksensa salatuksi. -- Mutta se on kuitenkin\nhyvityksen työ, joka poistaa osan rangaistuksesta kurjalta sielultasi.\n\n-- Se ei merkitse mitään! -- sanoi Wappu pudistaen päätänsä. Jos hän\nkuolee, niin minä olen hänet tappanut.\n\n-- Se on totta, mutta sinä olet antanut elämän elämästä -- sinä olet\npannut oman henkesi alttiiksi pelastaaksesi hänen -- sinä olet,\nvoimiesi mukaan, parantanut mitä rikkonut olet -- lopun meidän täytyy\njättää Jumalan käteen!\n\nSyvä huokaus tunkeusi Wapun rinnasta, hän ei tuntenut sitä lohdutusta,\njonka papin sanat sisälsivät. -- Lopun meidän täytyy jättää Jumalan\nkäteen! -- kertoi hän raskaalla sydämellä.\n\nHengellinen katseli häntä mielihyvällä. Jumala ei voinut hyljätä tätä\nsielua, vaikka hänen syntinsä oli suuri. Vanha kuin oli -- ei hän ollut\nnähnyt hänen vertaistansa hyvässä eikä pahassa. Hän katseli sairasta,\njoka horroksissaan uhkaavaisesti puristi nyrkiksi kättään. Se melkein\nsuututti häntä, että tämä halveksi ihaninta mitä maailma voi miehelle\ntarjota: semmoista rakkautta, että se kovuudellansa teki kovaksi\nsydämen, joka oli niin jaloksi luotu ja oli mahdollinen niin suureen\nalttiiksi antamiseen. -- Sinä tuhma talonpoika! -- mutisi hän\nhampaittensa välissä.\n\nWappu katseli häntä kummastellen, hän ei ollut sitä ymmärtänyt.\n\nKoputettiin ovea ja lääkäri astui sisään.\n\nWappu vapisi niin, että hänen täytyi pitää sängyn laidasta kiinni. Tämä\noli se mies, jonka huulilta hän saisi kuulla tuomionsa. Joukko ihmisiä\ntunki myös sisään saadaksensa kuulla mitä hän sanoisi, mutta hän näytti\nheitä lyhyesti pois. -- Täällä ei ole paikkaa uteliaille, sairas\ntarvitsee syvintä rauhaa! -- sanoi hän ankarasti ja lukitsi oven.\nYlimalkaan hän ei paljoa puhunut. Kun hän otti pois kääreen sairaan\npäästä mörisi hän vaan hampaissaan: -- Tässä on taas rikos\nkysymyksessä!\n\nWappu seisoi vieressä kalpeana ja jäykkänä kuin pylväs, pappi\ntahallansa ei häntä katsellut, hän pelkäsi, että Wappu jollakin lailla\nantaisi itsensä ilmi. Tutkiminen alkoi, pelkääväinen hiljaisuus\nvallitsi huoneessa. Wappu seisoi ikkunalla, kasvot pois käännetyt,\nsill'aikaa kuin lääkäri tutki haavoitettua ruumista. Wappu oli nostanut\njotakin lattialta ja piti sitä yhteen painetuissa käsissään, hän painoi\nhuulensa siihen ikäänkuin suutelemaan, se oli pää ristiin-naulitun\nVapahtajan kuvasta, jonka oli yöllä rikki paiskannut.\n\n-- Anteeksi -- anteeksi rukoili hän kalpeana kuolemantuskassa. --\nArmahda minua -- en sitä ansaitse -- mutta anna armosi olla rikostani\nsuurempi!\n\n-- Ei mikään haava kuolettava, -- sanoi lääkäri nyt kuivalla tavallaan\n-- tuolla miehellä mahtaa olla Mammuth'in tapainen luu-rakennus.\n\nWapun voima oli lopussa, kauan jännitetty jousi katkesi ja nyyhkyttäen\nsyöksi hän polvilleen sängyn viereen, kätkien kasvonsa Joosepin\ntyynyihin, --- O kiitos Jumalalle! -- kiitos Jumalalle!\n\n-- Mikä häntä vaivaa -- kysyi lääkäri. Kirkkoherra antoi hänelle\nviittauksen, jonka ymmärsi.\n\n-- Rauhoittukaa, emäntä, ja auttakaa minua siteitä tekemään -- sanoi\nhän.\n\nWappu nousi heti ylös, pyyhki kyyneleet silmistänsä ja rupesi\nauttamaan. Pappi katseli salaisella ilolla kuinka hän auttoi lääkäriä\nniin tarkasti ja varovasti kuin laupiuden-sisar. Hän ei vavissut, ei\nitkenyt enää, se oli rauhallinen toiminta, todellinen rakkauden työ.\nSitä tehdessä oli katsantonsa niin kirkastettu, kirkastettu\nsurumielisyydessä, -- pappi tunsi hänet tuskin samaksi.\n\n-- Siitä _tulee_ vielä -- siitä tulee! -- sanoi hän onnellisna\nitselleen, niin kuin puutarhuri, joka näkee kuihtumaisillaan olevan\nlemmikki-kasvin saavan uusia vesoja. Kun side oli päälle pantu ja\nlääkäri oli antanut määräyksiänsä meni hän ulos kirkkoherran kanssa ja\nWappu jäi yksinään Joosepin luo. Hän istui jakkaralle vuoteen viereen\nja nojasi käsivarret polviinsa. Jooseppi hengitti nyt tyynesti ja\ntasaisesti, hänen kätensä lepäsi peitteellä aivan likellä Wappua, hän\nolisi voinut sitä suudella liikahtamatta paikaltaan. Vaan hän ei enää\nsaisi koskea Joosepin sormeenkaan. Jos hän olisi maannut siinä\nkuolleena eli kuolevana, olisi Wappu peitellyt häntä suudelmilla,\nniinkuin äsken kun luuli hänen kuolleeksi -- kuolleena Jooseppi olisi\nollut hänen omansa, vaan elävään Jooseppiin hänellä ei ollut mitään\noikeutta. Siten oli hän Wapulle kuollut samalla hetkellä kuin lääkäri\noli ilmoittanut, että hän tulisi elämään ja hän hautasi Joosepin\nsilloin, kuolon tuska sydämessään, vaikka hän vastaanotti ilmoituksen\nhänen ylösnousemisestaan kuin vapahtamisen sanoman! Näin istui hän\nkauan, katsellen Joosepin kauniita kalpeita kasvoja -- hän kärsi niin\npaljon kuin ihmissydän voi kärsiä, mutta kärsivällisyydellä. Hän ei\nhuokaillut, hän ei valittanut, hän ei puristanut nyrkkiin kättänsä\nniin kuin varhemmin murhe-raivossa -- hän oli tällä hetkellä vaikeinta\noppinut: hän oli oppinut kärsimään. Mikä oikeus hänellä syyllisellä\nvielä olisi ollut valittaa -- mitä parempaa oli hän ansainnut? Kuinka\nhän olisi uskaltanut vieläkin pyytää Jooseppia itselleen -- hän, joka\nmelkein oli hänen murhaajansa -- kuinka hän enää olisi uskaltanut\nnostaa silmänsä Jooseppiin? Ei, hän ei tahtonut enää valittaa: Hyvä\nJumala anna minun kärsiä niin paljon kuin vaadit, -- sillä ei mikään\nrangaistus ole liian suuri minun kaltaiselleni! rukoili hän ja laski\nnöyrästi kasvonsa käsihin.\n\nSilloin ovi heitettiin auki ja huutaen Jooseppi, mun Jooseppini! --\nsyöksi eräs tyttö sisälle Wapun ohitse ja heitti itsensä itkien\nJoosepin yli. Se oli Asra. Wappu hyppäsi ylös niinkuin käärme olisi\nhäntä pistänyt -- hetken aikaa kesti sisällinen taistelu viimeinen,\nvaikein. Hän tarttui käsillään kiinni itseensä ikäänkuin hän olisi\ntahtonut pidättää itseensä juoksemasta tytön päälle repimään sitä pois\nvuoteelta ja Joosepilta. Näin seisoi hän vähän aikaa, Asran itkiessä\nJoosepin rinnalla, sitten putosivat käsivartensa niinkuin hermottomina\nalas ja otsallansa oli kylmää hikeä. Mitä hän siis tahtoi? Olihan\nAsralla oikeus siihen!\n\n-- Asra, -- sanoi hän hiljaa, -- jos Jooseppi on sulle rakas, niin\nrauhoitu ja ole ääneti äläkä tee niin paljon melua -- tohtori on\nsanonut että hän tarvitsee rauhaa!\n\n-- Kuka voi olla ääneti, jolla on sydän rinnassa ja näkee pojan\ntuommoisena tuossa makaavan? -- valitti Asra. -- Sinun on hyvä puhua ja\nrauhoittua, sinä et rakasta häntä niinkuin minä. Jooseppi on kaikki\nmulle -- jos hän kuolee, olen ihan yksinäni maailmassa. O Jooseppi,\narmas Jooseppi, herää, katsele minua -- yhden kerran vaan -- sano\nainoastaan yksi ainoa sana -- ja hän ravisteli Jooseppia.\n\nJoosepin suusta kuului epäselvää ääntä, hän puhui muutamia\nymmärtämättömiä sanoja.\n\nSilloin Wappu astui likemmäksi ja otti Asrasta kiinni, hän oli tyyni ja\nhänen kalpeissa kasvoissaan ei huomattu mitään liikutusta.\n\n-- Nyt tahdon sinulle jotakin sanoa Asra! Jooseppi makaa täällä minun\nhoidettavanani ja minä olen edesvastauksessa siitä, että kaikki\ntapahtuu niinkuin tohtori määräsi ja se on _minun_ talossani missä sinä\nolet ja jos et tee niinkuin minä sanon, jätät Joosepin rauhaan,\nniinkuin tohtori tahtoo, niin minä käytän emännyys-oikeuttani ja\nlähetän sinut pois kunnes olet tullut sen verran järjelliseksi, että\nvoit jatkaa Joosepin hoitamista -- silloin -- hänen äänensä vapisi --\nsilloin jätän hänet sinulle!\n\n-- Oi kuinka paha sinä olet -- huusi Asra innoissansa -- sinä tahdot\nnäyttää minulle ovea sentähden, että Joosepin tähden itken? Luuletko\nkaikilla ihmisillä olevan yhtä kovan sydämen kuin sinulla, että\nvoisivat katsella tätä kurjuutta niinkuin pölkky? Päästä irti\nkäsivarteni! Minulla on suurempi oikeus Jooseppiin kuin sinulla ja jos\net tahdo kuulla minun itkuani, niin otan Jooseppini pois ja annan\nkantaa hänet kotiin luokseni, siellä saan ainakin itkeä niin paljon\nkuin tahdon! Minä olen ainoastaan köyhä palvelus-tyttö, mutta vaikka\nsitten koko elinaikani saisin ilmaiseksi palvella, niin mieluisammin\nhoidan häntä omassa pienessä huoneessani kuin annan sinun näyttää ovea\nminulle -- sinä ylpeä ylimystalon-emäntä!\n\nWappu laski Asran käden irti ja seisoi hänen edessänsä kalpeilla\nkasvoillansa, mykkä suu osoitti hänen syvää sisällistä tuskaansa ja\nAsra loi silmänsä alas häpeissään, niinkuin hän olisi arvannut, että\nteki vääryyttä Wapulle.\n\n-- Asra -- sanoi Wappu, -- sinun ei tarvitsisi vihata minua, en sitä\nsinulta ansaitse, sillä sinulle olen tuonut hänet syvyydestä ylös --\nenkä minulle, ja sinun edestäsi on hän elävä eikä minun! Katsos Asra,\nvielä hetki sitten olisin ennemmin sinut kuristanut kuin olisin\nsallinut sinun jäädä hänen sänkynsä viereen, -- mutta nyt on kaikki\nmuserrettu; joka oli kovaa minusta -- rohkeuteni, ylpeyteni -- ja\nsydämeni! -- kuiskasi hän hiljaa itsekseen. -- Ja sentähden jätän\nvapaaehtoisesti sijaa sinulle, sillä hän rakastaa sinua ja minusta hän ei\ntahdo tietää. Sinun ei tarvitse kantaa pois sairasta poikaa täältä. Jää\nsinä rauhassa hänen luokseen -- minä menen ennemmin itse! Kaikissa\ntapauksissa olisin mennyt! Te voitte jäädä tänne ylimystaloon niin\nkauan kuin te tahdotte -- kyllä minä kaikki sovitan asianomaisten\nkanssa. Minä _tahdon_ pitää huolta teistä, sillä te olette molemmat\nköyhät, ettekä voi mennä naimiseen ilman mitään. Silloin on Jooseppi\nehkä kerran siunaava Kotka-Wappua.\n\n-- Wappu -- Wappu -- huusi Asra, -- Jesus, mitä sinä ajattelet? Minä\npyydän sinua -- o Jooseppi -- Jooseppi! jos minä vaan saisin puhua!\n\n-- Älä huoli, -- sanoi Wappu kieltäen -- ole ääneti Joosepin tähden --\nole ääneti! anna minun rauhassa mennä matkaani -- äläkä kiusaa minua.\nMinun täytyy pois, älä minua pidätä! Yhtä vaan minä pyydän siitä, mitä\nminä sinun edestäsi teen: hoida häntä hyvin. Tottahan sinä lupaat\nminulle sen, että rauhassa voin mennä?\n\n-- Wappu, -- pyysi Asra, älä mene! Jesus, mitä Jooseppi on sanova kun\nhän kuulee, että me olemme karkoittaneet sinut omasta talostasi?!\n\n-- Säästä kaikkia sanoja, Asra, sanoi Wappu ankarasti, -- kun kerran\nolen jotakin sanonut niin se on sanottu, tulkoon mitä tahansa!\n\nHän meni kirstulle ja otti siitä liinasia ja muita vaatteita, sitoi ne\nkokoon ja heitti selkäänsä. Sitten otti hän laatikosta palttina-pakan.\n\n-- Kas tässä Asra, -- sanoi hän -- on vanhaa hienoa palttinaa, jota\ntarvitset kääreitä varten ja tässä paksumpaa nöyhtäksi. Tohtori\ntarvitsee sitä illalla kun palaa. Kas tässä on saksit, leikkaa sormen\nlevyisiä palstoja. Tee se tarkasti, kuuletko? Ja joka neljännestunti\nsinun pitää panna uusia kääreitä hänen päähänsä, että kuumuus häviää.\nEikö totta, voinhan luottaa siihen, ett'et mitään laiminlyö?\nAjatteleppas jos minä olisin tuonut hänet ylös syvyydestä ja sinä --\nsinä laiminlöisit hänen hoitonsa -- täällä vuoteensa vieressä! Muista\nettä hänellä pitää olla korkea pään-alus, ett'ei veri saa nousta päähän\n-- pöyhi vähän päästä hänen tyynyjänsä. Nyt luulen kaikki sanoneeni --\nen tiedä muuta. Oi hyvä Jumala, sinä et voi häntä niin kääntää ja\nnostaa, kuin minä -- sinulla ei ole voimia siihen! Ota Klettermaier\navuksi -- hän on hyvä. Ja siis minä uskon hänet sinulle, -- polvensa\nvapisivat, äänensä värisi, hän taisi tuskin pitää nyyttiä kiinni, jota\nhän kantoi, vielä viimeisen silmäyksen loi hän sairaasen: -- Jumalan\nhaltuun! -- Ja hän oli ulkona ovesta.\n\nSiellä ulkona puhui kirkkoherra Klettermaier'in kanssa.\n\nWappu astui heidän luoksensa. -- Klettermaier -- huusi hän tämän\nkorvaan, -- mene ja auta Asraa Jooseppia hoitamaan. Asra on siellä\nminun sijassani. Jooseppi jää ylimystaloon ja minä lähden pois. Teidän\npitää kaikki katsoa Jooseppia ylimystalon isännäksi ja totella häntä\nniinkuin minua, kunnes palaan, ja voi teitä jos hänen täytyy teistä\nvalittaa! Anna kaikille palvelijoille tieto tästä!\n\nKlettermaier oli häntä ymmärtänyt ja pudisti päätänsä, mutta kysyä ei\nhän uskaltanut.\n\n-- Jääkää hyvästi emäntä -- sanoi hän, -- tulkaa pian takaisin!\n\n-- En koskaan! sanoi Wappu hiljaa.\n\nKlettermaier meni sisään. Wappu jäi seisomaan kirkkoherran eteen ja\nkesti hänen tutkivia silmäyksiänsä.\n\n-- Nyt minulla ei enää ole mitään, johon sydämeni on kiintynyt, paitsi\nkotkaa, -- sanoi hän väsyneenä, -- mutta sitä en anna pois, -- sen\npitää seurata minua. Tule Hansel, -- kutsui hän lintua, joka pörrösenä\nja laiskana istui aidalla. Se lensi haparoi hänen luo:\n\n-- Nyt sinun täytyy oppia lentämään jälleen, Hansel, nyt aloitamme taas\nmatkaamme.\n\n-- Wappu -- sanoi pappi huolistuneena -- Mitä sinä aiot.\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- minun täytyy pois -- _Asra_ on\nsiellä! Tottahan te ymmärrätte etten voi jäädä tänne? Tahdonhan tehdä\nmitä hyvänsä, vaikka koko elämäni -- köyhänä kulkea mieron tietä ja\nhänelle jättää kaikki, kaikki -- mutta nähdä kuinka hän Asraa hyvänä\npitää -- ainoastaan sitä -- sitä _en voi_! Hän puri hampaita yhteen,\npidättääksensä kyyneleitään.\n\n-- Ja sinä tahdot todellakin hänelle jättää talot ja tilukset? Tiedätkö\nmyös mitä teet, lapseni?\n\n-- Ylimystalo ei enää ole minun, korkea-arvoisuutenne -- eilisestä minä\ntiedän, että se on Vincenz'in, jos hän sitä vaatii. Mutta minun\nomaisuuteni, mitä minulla on paitsi sitä, on oleva Joosepin. Jos\nJooseppi minun kauttani tulee rammaksi tai vaivaiseksi eikä enää voi\nansaita leipäänsä -- niin se minun velvollisuuteni pitää huolta hänestä.\n\n-- Kuinka, onko se mahdollista, että isäsi on tehnyt sinut\nperinnöttömäksi?\n\n-- Mitä minä huolin talosta ja kodista? Se koto, joka on minun, on aina\nvalmiina! -- sanoi Wappu.\n\n-- Lapseni -- sanoi pappi huolissaan, -- minä toivon ettet tee mitään\npahaa itsellesi.\n\n-- En, korkea-arvoisuutenne -- en nyt enää! Nyt ymmärrän kuinka\noikeassa te olette kaikissa olleet ja ett'ei ylpeydellä saa mitään\nHerralta Jumalalta. Ehkä Jumala, nähdessään minun rehelisen\nkatumukseni, armahtaa minua ja kerran antaa kurjalle sielulleni rauhan!\n\n-- No siunattu olkoon se hetki, kuinka katkera lieneekin ollut, joka\nmusersi kovuutesi! Nyt, Wappu, olet todellisesti suuri! Mutta mihinkä\nmenet, lapseni? Jos tahdot johonkin laupiuden luostariin niin minä vien\nsinut Carmelitinunnille?\n\n-- Ei, korkea-arvoisuutenne, se ei sovellu Kotka-Wapulle. En voi\nsulkeutua muurien sisäpuolelle ja luostarikammioihin -- vapaana Jumalan\navaran taivaan alla tahdon kuolla, niinkuin olen elänytkin. -- Voisin\nmelkein saada päähäni, ett'ei Jumala pääsisi paksujen muurien\nsisäpuolelle. Rukoilla tahdon yhtä hyvin kuin kirkossa ja katua, mutta\nminä tahdon vuoria ja pilviä ympärilläni ja tuulen suhinaa, muuten en\nkestä! Eikö niin, te ymmärrätte sitä?\n\n-- Ymmärrän, Wappu; olisi hullutusta pakoittaa sinua johonkin. Mutta\nmihinkä kuljet?\n\n-- Minä palaan isä Murzoll'in luo -- se on kuitenkin ainoa kotini!\n\n-- Tee se, jota et voi olla tekemättä, sanoi pappi. -- Jumalan nimessä,\nlapseni! Huoletoinna näen sinun lähtevän, sillä mihin hyvänänsä nyt\nkuljet -- kuljet takaisin isäsi luo!\n\n\n\n\nXIV.\n\nArmoa.\n\n\nKorkealla yksinäisellä vuorella kivi-isän luona istuu taas hylätty\nyksinäinen ihmislapsi ikäänkuin hän olisi sidottu tähän, niinkuin se\nosa kalliosta, missä hän katseli pientä maailmaa tuolla alhaalla, jossa\nei ollut mitään sijaa tälle suurelle, vieraalle, erämaassa kypsyneelle\nsydämelle. Ihmiset ovat sen karkoittaneet ja hylänneet ja se on käynyt\ntoteen, mitä unelma lupasi, että vuori otti sen lapsekseen. -- Vuorien\noma se on; kivestä ja jäästä on sen koto, eikä se kuitenkaan itse voi\nkivettyä, -- tuo kurja, lämmin ihmissydän vuotaa hiljaa verta täällä\nylhäälläkin kivien ja jään välissä!\n\nKaksi kertaa on loistava kuu kasvanut ja vähentynyt siitä päivästä,\njolloin vappu täältä etsi viimeistä turvapaikkaansa. Häntä ei ole\nnähnyt kukaan laaksosta. Ainoastaan kirkkoherra on pari kertaa vaivalla\nnoussut tänne ylös heikolla ruumiillaan ja kertonut hänelle, että\nJooseppi on parantumaisillaan, sekä että se tieto on tullut Italiasta,\nettä Vincenz, kun oli pukeutunut luostaripukuun, oli ampunut itsensä ja\njättänyt testamentin kautta koko omaisuutensa Wapulle. Sitä kuullessa\nWappu oli pannut kätensä ristiin polvilleen ja sanonut hiljaa: Hänen on\nhyvä -- hän lopetti sen kohta, -- niinkuin hän olisi Vincenz'ia\nkadehtinut.\n\n-- Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? -- oli pappi kysynyt,\n-- kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa\nheittää sitä hukkaan.\n\n-- Tavara ja kulta kuin multaa -- mitä ne auttavat minua -- en ole\nvoinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. -- Jonkun ajan\nkuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja\nlaillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen\nverran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren\nturvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa -- en nyt voi pitää huolta\nmistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että\npalvelusväki tekee tehtävänsä -- antakaa köyhille mitä tarvitsevat;\ntästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.\n\nNäin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista\nasioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi --\nvapauden hetki.\n\nOli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: -- et saa\ntulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän\nodotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan -- kuinka\nkauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan --\nse ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli\nhänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla\nlopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty -- mutta -- ajatteli\nhän -- auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos\nHän sitä sallisi -- ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi\nparhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi\njuuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt -- kuuluihan\npaastoominen katumukseen -- ja että hän heitti itsensä myrskyn ja\nsateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; --\neihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja\nkaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut\nitsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen\nollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa\nsyöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka\nhänen kaunis vartalonsa riutui -- kuinka voimansa väheni. -- Hän vaipui\nusein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille\nnousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui\nhän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä\nnousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi.\nNäytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat\nriveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa\njuurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan,\njotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha\nvallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat\nvuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa.\nSimilaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni\nvalkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja\nlaskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion\nterävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja\najattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja.\nPuolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana\nhänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä.\nYht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti\nympärilleen ja lensi ylös.\n\nWappu nousi puoleksi, nähdäksensä mikä lintua peloitti. Siinä liukkaan\njäämeren yli tuli inhimillinen olento kävellen suoraan kalliolle päin,\nmissä Wappu istui. -- Wappu tunsi tummat silmät, mustan parran -- näki\nystävällisiä tervehdyksiä ja kuuli hyräilemistä, samoin kuin kerran\nennen, vuosia sitten, kun hän Sonneplattelta katsoi alas ja näki hänet\nvieraan kanssa siellä alla menevän ohitse -- silloin, kun hän vielä oli\ntoivova, viatoin lapsi, jota isä ei vielä ollut kironnut eikä\nhyljännyt, ei ollut mikään murhaaja eikä murha-polttaja. -- Niinkuin\nsalaman valaisema seutu äkkiä tulee näkyviin vuorineen, laaksoineen\npimeydestä -- niin seisoi äkkiä koko hänen elämänsä hänen sielunsa\nedessä ja hän katseli väristen syvää lankeemustansa.\n\nKuka oli hän silloin -- ja kuka nyt? Mitä se, joka ei silloin hänen\nluoksensa tullut, nyt etsi tuomitun luona, elävältä kuolleen luona?\n\nWappu tuijotti alas kauhistuneena: herra Jumala, hän tulee! -- huusi\nhän aivan ääneen ja tarttui tuskissansa kallioon kiini, niinkuin se\nolisi ollut hänen kivi-isänsä käsi. -- Jooseppi, jää sinne, -- älä tule\nylös. -- Jumalan armon kautta, mene takaisin -- en voi sua nähdä! --\nMutta Jooseppi oli nopeasti hypännyt ylös kalliolle Wapun luo. Wappu\nkätki kasvonsa kalliota vasten ja poisti häntä käsillään, rukoillen. --\nEikö siis missään maailmassa saa olla rauhassa? -- huusi hän ja koko\nruumiinsa vapisi. -- Etkö kuule? Sinun pitää jättää minut, sinulla ei\nvoi olla mitään yhteistä minun kanssani -- minä olen kuollut -- melkein\nkuollut! Oi enkö saa rauhassa kuollakaan?\n\n-- Wappu Wappu, oletko hullu? -- huusi Jooseppi ja repäisi voimakkaalla\nkädellä hänet kalliosta irti, ikäänkuin Wappu olisi ollut siihen\nkasvanut sammal. -- Katsele minua, Wappu -- Jumalan tähden -- miksi et\ntahdo minua nähdä? Olenhan minä Jooseppi, jonka elämän olet pelastanut,\n-- semmoista ei tehdä ihmiselle, jota ei tahdota nähdä!\n\nHän piti käsivartensa Wapun ympäri, joka oli vaipunut polvilleen eikä\npäässyt mihinkään; hän oli heikko ja voimaton. Niinkuin uhri-eläin\nkallisti Wappu päätänsä ja silmänsä olivat sumuiset, ikäänkuin hän\nolisi saanut viimeisen iskun.\n\n-- Jesus, tyttö, minkä näköinen olet -- niinkuin olisit\nkuolemaisillasi! Onko tämä vielä tuo ylpeä ylimystalon-emäntä? -- Wappu\n-- Wappu -- puhu toki -- toinnu! -- Tämä on seuraus tästä\nvillielämästä. Täällä ylhäällä voipi kokonaan unohtaa puhua. -- Olethan\nkäynyt ihan voimattomaksi, nojau minuun, minä vien sinut alas majaasi.\nEn minäkään vielä ole mikään sankari, mutta on minulla hiukan enemmän\nvoimia kuin sinulla kuitenkin. Tule -- täällä ylhäällä ihan pyörryttää\nja minulla on hyvin paljon puhumista sinun kanssasi, Wappu -- hyvin\npaljon! -- Wappu antoi vastustamatta viedä itsensä alas. Puhumatta\njohti Jooseppi hänen heikkoja askeleitansa jäämeren yli majalle päin.\nMutta siinä juuri oli paimen, ja hän seisahtui sentähden ja antoi tytön\nvaipua alas vuoriruohikkoon. Wappu istui siinä kädet ristissä,\näänetönnä ja hiljaa. Oli kaiketi Jumalan tahto, että hän vielä kestäisi\ntämän koetuksen, ja hän rukoili vaan voimaa.\n\nJooseppi istui hänen viereensä, nojasi päätään käteensä ja katseli\npalavilla silmillänsä Wapun kasvoihin. -- Minulla on paljon\nsovittamista sinun suhteesi, Wappu, -- sanoi hän totisesti -- jo kauan\naikaa sitten olisin tullut, jos tohtori ja pappi olisivat minua\nlaskeneet; mutta he ovat sanoneet, että sen kenties saisin hengelläni\nmaksaa, jos liian aikaisin vuorelle menisin, ja silloin arvelin että\ntuo olisi vahinko kuitenkin -- nyt vasta tahtoisinkin elää, Wappu, --\nhän tarttui Wapun käteen -- kun sinä olet elämäni pelastanut! --\nKuullessani sitä, ymmärsin kuinka sinun oli laita -- ja minun myöskin\nWappu! -- hän hyväili lempeästi Wapun kättä.\n\nKauhistuneena veti Wappu kätensä pois, hän oli tukehtua.\n\n-- Jooseppi, nyt tiedän mitä tarkoitat! Sinä arvelet että koska minä\nolen henkesi pelastanut, täytyy sun minua hyvänä pitää ja lopuksi\nheittää Asra oman onnensa nojaan! Älä sinä siitä ole milläsikään,\nJooseppi, sillä niin totta kuin on taivaassa Jumala, -- kurja olen ja\npaha, mutta en niin paha kuitenkaan, että ottaisin palkintoa vastaan,\njota en ansaitse, että antaisin lahjoittaa sydämen itselleni\njuomarahaksi -- sydämen, jonka olisin lisäksi pakoitettu toiselta\nvarastamaan. Ei, sitä Kotka-Wappu ei tee. -- Kiitos Jumalalle että\nvielä löytyy jotakin pahaa, johon en kykeneisi! -- lisäsi hän hiljaa\nitsekseen. Ja kooten kaiken voimansa nousi Wappu ja tahtoi mennä\nmajalle, jonka vieressä paimen istui ja vihelsi laulua. Jooseppi otti\nkiinni hänen molemmista käsivarsistaan: -- Wappu, kuule minua kuitenkin\nensin!\n\n-- En, Jooseppi, -- sanoi hän kalpein huulin, -- ei sanaakaan enää!\nKiitän sinua hyvästä tahdostasi -- mutta sinä et ole minua oikein\ntuntenut!\n\n-- Wappu, minä sanon sinulle, että sun täytyy minua kuulla --\nymmärrätkös, sun täytyy! -- Hän laski kätensä Wapun olkapäälle ja\nkatseli häntä käskeväisesti, jotta Wappu vaipui ikäänkuin masentuneena\nalas.\n\n-- Puhu siis, -- sanoi hän hengästyneenä ja istui uupuneena vähän\nmatkaa Joosepista eräälle kivelle.\n\n-- Niin oikein -- nyt näen, että voit totella myöskin, -- sanoi hän\nhyväntahtoisesti hymyten.\n\nJooseppi oikaisi kauniin ruumiinsa nurmelle; takin, jonka oli ottanut\npäältänsä, pani hän kyynäspään alle ja nojasi siihen. Hänen lämmin\nhengähdyksensä ympäröi Wappua puhuessa. Wappu istui liikkumatoinna,\nsilmät alas luotuina; sisällinen taistelu saattoi hänen poskensa\npunoittamaan, mutta ulkonaisesti näytti hän tyynelle, melkein kylmälle.\n\n-- Katsos, Wappu, minä tahdon kertoa sinulle kaikki niinkuin se on, --\njatkoi Jooseppi. En ole koskaan voinut sinua kärsiä, vaikk'en sinua\ntuntenut. Sinusta kerrottiin niin paljon, kuinka kova ja raju sinä\nolit, ja minä sain siten hyvin huonon ajatuksen sinusta, enkä tahtonut\nsinusta tietää ollenkaan. Että olit komea ja kaunis tyttö, sen aina\nnäin, vaikk'en tahtonut nähdä! Sentähden menin aina pois sinun\ntieltäsi, kunnes tuli tuo juttu Asran kanssa, -- mutta sitä minä en\nvoinut jättää rankaisematta! -- Näetkös, mitä Asralle tehdään, se\ntehdään minullekin -- ja jos Asralle pahaa tehdään, niin se leikkaa\nsydäntäni, sillä tiedä -- no, mun täytyy se nyt sanoa, -- äitini\nsuokoon sen mulle anteeksi haudassansa: Asra on mun sisareni!\n\nWappu säpsähti ja katseli Jooseppia, niinkuin näkisi unta. Jooseppi\nvaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa paitansa hihalla:\n\n-- Ei ole oikein tehty, että sitä kerron; mutta sinun täytyy se tietää,\netkä sinä levitä tietoasi. Äitini uskoi mulle kuolin vuoteellansa, että\nhän tuolla Vintschgau'issa, ennenkuin tunsi isääni, oli synnyttänyt\ntämän lapsen, ja minä olen suulla ja kädellä hänelle luvannut pitää\nhuolta tytöstä niinkuin veli, sentähden toin hänet sieltä ja hankin\nhänelle palveluspaikan \"Lampaassa\", että hän olisi likellä minua. Mutta\nme sisarukset lupasimme toisillemme, että pitäisimme asian salassa\nemmekä antaisi solvaista äitimme muistoa. Tottahan sinä käsität, ett'en\nvoinut sallia sisartani rankaisematta solvaistavan, vaan minun täytyi\nastua esiin häntä puollustamaan, kun hänen kunniaansa loukattiin?!\n\nWappu istui siinä kuin kuvapatsas ja hengitti vaivalla. Hänestä oli\nkuin kaikki vuoret ja koko maailma olisi pyörinyt hänen ympärinsä. Nyt\noli kaikki hänelle selvää -- hän ymmärsi nyt Asran puheen Joosepin\nvuoteen vieressä! Hän painoi päänsä molempiin käsiinsä, ikäänkuin ei\nolisi voinut sitä käsittää. Jos tämä oli totta, kuinka julmasti hänen\nrikoksensa kasvoi! Jonka hän oli pyytänyt murhata, ei ollut tunnotoin\nmies, joka palveluspiian tähden oli häntä solvaissut -- se oli veli,\njoka ainoastaan oli täyttänyt velvollisuutensa sisartansa kohtaan, --\nhän oli tahtonut ottaa turvattomalta tyttö-paralta hänen ainoan\nturvansa silmittömästä mustasukkaisuudesta! -- Hyvä Jumala, jos se\nolisi tapahtunut! sanoi hän itselleen. Häntä pyörrytti, -- hän kätki\nkasvonsa käsiin, ja heikko valitusääni tunkeusi hänen rinnastansa.\n\nJooseppi, joka ei huomannut hänen liikutustaan, jatkoi:\n\n-- Sitten tapahtui että minä \"Lampaassa\" kaikkein ihmisten kuullen\nvannoin rankaisevani ylpeyttäsi ja saattavani sinua saman häpeän\nalaiseksi kuin sinä olit saattanut Asran, ja näin me solmimme tuon\nkujeen, huolimatta Asrasta, joka ei ollut siihen suostuvainen. Kaikki\nonnistui kun onnistuikin, mutta kun me taistelimme toinen toisemme\nkanssa ja sinä lepäsit sydäntäni vasten kauniilla rakkaalla rinnallasi\nja minä suutelin sinua, silloin tuntui kuin olisin saanut tulta\nsuoniini. En tahtonut sitä tunnustaa kun olin niin kauan ollut\nvihamiehesi -- mutta se tuli yhä hullummaksi, ja yöllä näin unta että\nsuutelin sinua, ja minä heräsin huutaen nimeäsi ja nousin vuoteeltani,\nsillä minä en sitä kauemmin kestänyt.\n\n-- Vaikene! sinä tapat minut, -- käski Wappu, niinkuin olisi liekissä\nistunut.\n\nMutta Jooseppi jatkoi hartahasti: -- Sentähden nousin jo yöllä ja menin\nSonneplattelle päin. -- Niin -- miksi sitä salaisin? -- Minä tahdoin\nvielä ennen päivän nousua koputtaa sinun ikkunallesi -- ja kuvasin\niloisena itselleni kuinka ihanata olisi, jos sinä pistäisit uniset\nkasvosi ulos ikkunasta ja minä saisin ottaa pääsi käsieni väliin ja\nsuudella sinua ja anoa sinulta anteeksi monta tuhatta kertaa! -- Ja\nsilloin -- silloin lentää luoti pääni ohitse ja kohta sen jälkeen\ntoinen olkapääni läpi, ja kun horjahdan, tulee joku ja sysää minut\ntakaa käsipuitten yli. Jo luulen olevan lopussa rakkauden ja kaiken.\nMutta silloin tulet enkelinä ja armahdat minua ja viet minut ylös ja\npidät minusta huolta, -- o Wappu! -- Hän heittäysi Wapun jalkojen\njuureen ja laski ristiin pannut kädet hänen helmaansa: -- Wappu en voi\nsua kiittää niinkuin tahtoisin, mutta jos kaikki rakkaus ko'ottaisiin\nmitä maailmassa on, ei se kuitenkaan olisi niin innokasta, kuin minun\nrakkauteni sinuun!\n\nNyt Wapun vaivalla säilytetty voima raukesi, sydäntä vihlaisevalla\nhuudolla sysäsi hän Joosepin pois luotansa ja heittäysi maahan\nraivoovassa epätoivossa, kasvot maata vasten:\n\n-- Oi niin onnelliseksi olisin voinut tulla, -- ja nyt on kaikki\nlopussa -- kaikki, kaikki!\n\n-- Wappu, -- Jumalan tähden -- luulen todellakin että hourailet! Mikä\nsiis olisi lopussa -- jos sinä ja minä toisiamme rakastamme, niin\nkaikki on hyvin!\n\n-- Oi Jooseppi, Jooseppi, ethän sinä mitään tiedä! -- Meistä ei tule\nmitään, oi sinä et tiedä, että olen hyljätty ja tuomittu enkä koskaan\nvoi tulla vaimoksesi -- polje minua -- tapa minut -- minä annoin syöstä\nsinut sinne alas! -- Jooseppi astui taaksepäin, kuullessansa nuo\nhirmuiset sanat -- hän ei vieläkään tietänyt hourailiko Wappu vai ei.\nHän oli hypännyt seisomaan ja katseli Wappua kauhistuksella.\n\n-- Jooseppi, -- kuiskasi Wappu ja syleili hänen polviansa, -- olen\nrakastanut sinua siitä asti kun näin sinut ensi kerran. Sinun tähtesi\nisäni lähetti minut ylös Hochjoch'ille, sinun tähtesi sytytin hänen\ntalonsa tuleen, sinun tähtesi kuljeskelin kolme vuotta erämaassa,\nkärsien nälkää ja vilua, ja tahdoin ennemmin kuolla, kuin ottaa toista\nmiestä. Ja ainoastaan mustasukkaisuudesta olin sitten semmoinen kuin\nolin Asraa kohtaan, kun luulin että hän oli kultasi ja ryösti sinut\nminulta. Ja viimein sinä tulet luokseni, odotettuani pitkiä, pitkiä\nvuosia, ja käskit minua kosijana tanssiin, sydämeni oli ilosta haleta\nja minä annoin sinun suudella itseäni kuin Morsian, mutta sinä -- sinä\npilkkasit minua julkisesti -- _pilkkasit_ minua -- kaikesta rakkaudesta\nja uskollisuudesta -- kaikista kärsimyksistäni sinun tähtesi -- silloin\nrakkauteni muuttui vihaksi ja minä käskin Vincenz'in surmaamaan sinut.\n\nJooseppi pani molemmat kätensä kasvojen eteen: -- Se on hirmuista --\nsanoi hän hiljaa.\n\n-- Yöllä minä kaduin, -- jatkoi Wappu; -- minä menin sitä estämään --\nmutta silloin se jo oli tehty. Ja nyt sanot minulle, että olisit minua\nrakastanut ja että kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin voinut seisoa\nedessäsi puhtaalla omallatunnolla. Ja minä olen ryöstänyt tämän kaiken\nitseltäni, sokean raivoni ja pahuuteni kautta! Oi minä luulin, ett'ei\nollut suurempaa kärsimystä kuin se, johon sinä minun saatoit, vaan se\non turhaa sen rinnalla, johon olen itseni saattanut, mutta minulle\ntapahtuu vaan oikeutta -- vaan oikeutta!\n\nKauan vallitsi äänettömyys. Wappu oli painanut hikisen otsansa Joosepin\npolville. -- Näin kului kauhea hetki. Sitten tunsi Wappu leukansa alla\nkäden, joka hiljaa nosti hänen kasvojansa ylös.\n\nJoosepin suuret silmät katsoivat häneen niin kummallisesti:\n\n-- Sinä Wappu parka! -- sanoi hän hiljaa.\n\n-- Jooseppi, Jooseppi, älä ole niin hyvä minua kohtaan! -- ota pyssysi\nja ammu minua -- minä tahoon istua liikkumatoinna, enkä tahdo\nsäpsähtää, vaan kiittää sinua siitä laupiuden työstä!\n\nNyt Jooseppi nosti Wapun syliinsä, pani hänen päänsä rintaansa vasten,\nsilitti hänen hiuksiansa ja suuteli häntä lämpimästi, innollisesti.\n\n-- Ja minä lemmin sinua! -- huusi hän niin että kaiku riemulla siihen\nvastasi autioilta kallioilta.\n\nJa siinä seisoi Wappu, epäillen että oli kuullut oikein, äänetöinnä,\nonnesta melkein masentuneena.\n\n-- Jooseppi, onko se mahdollista -- voitko antaa minulle anteeksi --\nvoiko hyvä Jumala minulle anteeksi antaa? -- kuiskasi hän\nhengästyneenä.\n\n-- Wappu! se, joka on kuullut kaiken tämän, nähnyt riutuneet kasvosi ja\nsittenkin olisi suuttunut sinuun, sillä olisi todellakin kivisydän!\nMinä olen kova mies, mutta sitä en voi.\n\n-- Herra minun Jumalani, -- sanoi Wappu, kyynelsilmin: -- kun\najattelen, että olen tahtonut iäksi lopettaa _tämän_ sydämen\nsykkimisen! -- Tuskallisena väänteli hän käsiään: -- Voi sinä hyvä\nJooseppi -- jota ystävällisempi ja hellempi sinä olet minulle, sitä\nkauheammin katumus minua vaivaa. En löydä rauhaa maan päällä enkä\ntaivaassa. Sinun palvelijasi tahdon olla enkä vaimosi, -- kynnykselläsi\ntahdon maata, enkä vieressäsi, -- tahdon tehdä työtä edestäsi ja\npalvella sinua, -- ja tehdä kaikki mitä vaan silmistäsi voin lukea. --\nJa jos sinä lyöt minua, niin tahdon kättäsi suudella, -- jos tallaat\nminun jalkojesi alle, tahdon polviasi syleillä, -- ja vaikk'et soisi\nminulle muuta kuin yhden silmäyksen ja yhden ainoan sanasen niin tahdon\nolla tyytyväinen, -- niin sekin jo on enemmän kuin mitä ansaitsen!\n\n-- Ja luuletko myös, että minä siihen tyytyisin? -- sanoi Jooseppi\ninnokkaasti, -- luuletko että minulla olisi kyllin yhdestä\nsilmäyksestä, yhdestä sanasta? Luuletko että antaisin sinun maata\nulkona kynnykselläni? Enkö aukaisisi ovea ja kutsuisi sinua sisälle? Ja\nluuletko toki, että sinä jäisit pihalle, jos minä rukoilisin sinua\ntulemaan huoneesen?\n\nWappu pyrki päästäkseen hänestä irti ja painoi hohtavat kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n-- Ole rauhassa, armahani, sanoi Jooseppi kauniilla, miehekkäällä\näänellään ja otti hänet syliinsä, -- ole rauhassa ja ota ilolla vastaan\nse, minkä Herra sinulle lahjoittaa, -- sinä voit sen tehdä, sillä sinä\nolet täydellisesti rikoksesi sovittanut. Älä vaivaa itseäsi millään\nsyytöksillä, sillä minä olen myös suuresti rikkonut sinua vastaan ja\nsinua kovasti suututtanut, minä olen palkinnut rakkautesi ja\nuskollisuutesi pilkalla ja ylönkatseella, -- niin ett'ei se tosiaankaan\nollut kumma, että kärsivällisyytesi vihdoin loppui -- ethän sinä sille\nmitään voinut? -- olethan Kotka-Wappu! Mutta sinä kaduit kohta ja toit\nminun kuoleman uhalla sieltä, mistä ei yksikään mies uskaltanut sitä\ntehdä, ja annoit kantaa minut kotiin luoksesi ja laskit minut omalle\nvuoteellesi, siksi kun tuo tyhmä Asra tuli ja karkoitti sinut pois,\nsyystä että luulit häntä sydämeni rakastetuksi. Sitten tahdoit\nlahjoittaa meille omaisuutesi, niin että minä voisin naida Asran, --\nsen sinä uskoit? Ja sen jälkeen pakenit sinä erämaahan raskaalla\nsurullasi! Armas ystäväni, aina siitä ajasta saakka, kun tulit minua\ntuntemaan, ei sinulla ole ollut muuta kuin sydämen surua minun tähteni,\nenkö minä rakastaisi sinua, emmekö nyt saisi olla onnellisia? Ei,\nWappu, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan, -- niin minä en siitä\nhuoli, minä otan sinut syliini, eikä kukaan ihminen saa sinua loukata!\n\n-- Onko siis oikein totta, että tahdot pelastaa minua kurjuudesta ja\nhäpeästä ja antaa minulle jalon sydämesi? Sinä et kamoksu Kotka-Wappua,\nhäntä, joka on niin paljon pahaa matkaansaattanut?\n\n-- Minä kamoksuisin Kotka-Wappua -- minä _Karhu-Jooseppi_? Ei, rakas\nlapseni, ja vaikka olisit vielä paljonkin hillittömämpi kuin olet, en\nsinua sittenkään pelkäisi, niin voittaisin sinun kumminkin, sen olen jo\nkerran sinulle sanonut -- silloin vihassa -- mutta nyt sanon minä sen\nrakkaudessa! Ja vaikk'en voisikaan sinua voittaa ja vaikka tietäisin,\nettä sinä ensimäisinä päivinä tappaisit minun, niin en sittenkään\nluopuisi sinusta -- minä en sitä _voisi_ tehdä. Minä olen satoja\nkertoja vainonnut vuorivuohia sellaisilla paikoilla, missä joka askele\nolisi voinut saattaa minua surman suuhun, enkä kumminkaan ole niitä\nheittänyt, ja sinua, sinä ihmeen ihana tyttö, sinua en haluaisi enemmän\nkuin vuorivuohta? Kuule, Wappu -- yhden ainoan sellaisen hetken edestä\nkuin tämä on, koska sinä olet niinkuin tänään ja katselet minua näin ja\nlikentelet luokseni niinkuin nyt, sellaisen hetken edestä mielelläni\nkuolisin!--- Hän painoi häntä vasten rintaansa niin että Wappu oli\ntukahtua. -- Tästä päivästä kahden viikon ta'a olet sinä vaimoni, ja\nsitten et sinä koskaan enään minua tapa, -- minä tiedän sen, sillä nyt\ntunnen sydämesi!\n\nSilloin Wappu hypähti seisomaan ja koroitti kätensä taivasta kohti: --\nOi, Sinä ihmeellinen, laupias Jumala, Sinä suot minulle nyt jotakin\nparempaa kuin maallisen onnen; Sinä suot minulle armo-sanoman!\n\nOli jo ilta -- lempeät kasvot katselivat heitä ystävällisesti tuolta\nylhäältä -- täysi kuu kumoitti vuoren takaa. Laaksot olivat jo varjossa\n-- näin myöhään ei enää sopinut lähteä alas vuorelta. He menivät\ntupaan, tekivät valkeata ja istuivat tulisijan ääreen. Vuosikausiin\neivät olleet päässeet toistensa puheisin; nyt saivat mielin määrin\nkeskustella. Katolla kotka unissaan oli tekevinänsä pesää, --\njuhlasoiton helinältä kuului yötuulen humina tuvan ympärillä ja\npienestä ikkunasta vilkahti tuikkiva tähti.\n\nSeuraavana aamuna seisoivat Wappu ja Jooseppi tuvan ovella, valmiina\nlähtemään kotimatkalle.\n\n-- Jumalan haltuun, Isä Murzoll, virkkoi Wappu, jonka poskella kiilsi\nkyynel aamuruskon valossa: -- Nyt en minä enää palaja sinun tykösi,\nonneni on tuolla alhaalla; mutta olkoon sinulle kiitos siitä, että\ntähän asti olet suonut turvapaikan minulle kodittomalle. -- Ja sinä,\nvanha mökki, jäät nyt autioksi, mutta istuessani tuolla alhaalla\nlämpöisessä tuvassa, rakkaan mieheni rinnalla, muistelen kuinka täällä\nylhäällä sinun kattosi suojassa itkien ja vilusta täristen olen\nviettänyt yksinäiset yöni, ja elinaikani tahdon pysyä kiitollisena ja\nnöyränä!\n\nHän kääntyi ja laski kätensä Joosepin käsivarrelle. -- Tule Jooseppi,\nrientäkäämme, että ennen puolipäivää ennätämme hyvän pastorimme luo\nHeiligkreuz'iin.\n\n-- No rientäkäämme, minä vien sinut kotiin, armas kaunokaiseni! --\nKatsokaa, onnelliset neitsyet, nyt hän on minun omani -- emmekä pidä\nlukua teistä emmekä muistakaan pahansuovista kummituksista!\n\nJa hänen raikas huhoilemisensa kajahteli siintävään etäisyyteen asti\nikäänkuin kiitoslaulu Pääsiäis-aamuna.\n\n-- St, -- ole vait, -- sanoi Wappu säikähtyneenä ja painoi kätensä\nhänen huulillensa: -- Älä ärsytä heitä! -- Mutta sitten hän hilpeästi\nnauraen lausui:\n\n-- Ei toki, eihän enää olekaan onnellisia neitsyeitä, eikä pahansuopia\nkummituksia -- Jumalahan yksin hallitsee!\n\nHän kääntyi vielä kerran ja katsoi taaksensa. Fernerin lumipeittoiset\nhuiput rusoittivat aamu-ruskon paisteessa. -- Ihanata tuolla ylhäällä\noli! -- sanoi hän vähän viivähtäen.\n\n-- Onko sinun vaikea lähteä kanssani tuonne alas? -- kysyi Jooseppi.\n\n-- Vaikka sinä veisit minun syvimpään maan-alaiseen kaivanteesen,\nmihinkä ei ikänä päivän valo pilkoittaisikaan, tulisin kuitenkin\nkanssasi, en mitään kysyisi, en valittaisi! -- sanoi Wappu, ja hänen\näänessänsä oli niin ihmeen vieno värähdys, että Jooseppi sumeentui.\n\nSilloin kuului suhina tuvan katolta. -- Oi Hansel'ini -- sinut olin\nunhoittaa, huudahti Wappu. -- Sinä --! sanoi hän hymyillen Joosepille\n-- tuota sinun täytyy kärsiä -- olettehan samat kohtalot kokeneet:\nolenhan noutanut _sinun_, samoin kuin _tuonkin_ kalliolta omakseni!\n\nSitten he astuivat alas. Hää-saatto ei ollut suuri. Ei ollut muuta\nkoristusta, kuin ne kultaiset morsius-kruunut, jotka aamu-auringon\nsäteet kietoivat heidän päähänsä -- ei muita saattajia kuin korkealla\nilmassa liitelevä kotka. Mutta heidän povessansa majaili kalliisti\nmaksettu, todellinen, sanomaton onnellisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla ylhäällä päivänrinteessä, huikaisevassa korkeudessa, mistä kerran\n\"vuoriston raivoisa neito uneksien katseli alas\", mistä hän sittemmin\nlaskeusi pimeään syvyyteen, pelastaaksensa sydämensä lemmittyä, siitä\nnyt yksinäinen risti kohoaa sinitaivasta kohden. Seurakuuta on\nasettanut sen siihen muistoksi Kotka-Wapusta ja Karhu-Joosepista, koko\nseudun hyväntekijöistä!\n\nWappu ja Jooseppi kuolivat nuorena. Heidän kohtalonsa myrskyt olivat\nmurtaneet heidän elämänsä langan, vaan heidän nimensä elää ja pysyy\nkiitollisessa muistossa, niin kauvan ja niin pitkälle kuin Ache-virta\njatkaa kulkuansa.\n\nMatkustaja, joka illalla myöhään kulkee laaksoa kun ehtookellot soivat\nja hopeainen äsken syntynyt kuu nousee vuorten takaa, näkee kaksi\nharmaapäistä vanhusta olevan tuolla ylhäällä polvillansa. Ne ovat Asra\nja Benedict Klotz, jotka useasti tulevat tänne Rosen'ista rukoilemaan\nristin juurella. Wappu itse oli heidät yhteen saattanut ja vielä haudan\npartaalla he siunaavat hänen muistoansa.\n\nAlhaalla laaksossa leijuilee valkoisia sumuhaamuja matkustajan\nympärillä, houkutellen häntä onnellisten neitsyeiden luokse. Rististä\nhän kuulee ikäänkuin valituksen muinaisista sankari-saduista,\nvalituksen siitä, että voimalliset samoin kuin heikotkin uupuvat ja\nkatoavat, -- mutta yksi asia häntä lohduttaa: jalous ja voima voi\nkadota, vaan se ei kokonaan häviä maailmasta. Siegfried'in ja\nBrunhildan kiiltävässä rintanauhassa yhtä hyvin kuin Karhu-Joosepin ja\nKotka-Wapun halvassa puvussa -- sama jalous ja voima se kaikkialla\nilmautuu!\n\n\n\n"]