[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fglYvarnsoF6nC8sJ83R65HkC_LgCRCAeusJRKNL41sk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3360,"Kultainen lyyra","Talvio, Maila",1871,1951,"3360-talvio-maila-kultainen-lyyra","3360__Talvio_Maila__Kultainen_lyyra","Katkelmia naisylioppilaan elämästä","romaani",[],[],"fi",1916,null,28631,175960,false,75306,[23,24],"Helsinki (Finland) -- Fiction","Women college students -- Fiction",[26],"Novels","\"Kultainen lyyra: Katkelmia naisylioppilaan elämästä\" by Maila Talvio is a semi-autobiographical novel written in the early 20th century. The story centers on Helmi Ranta, a young woman who has recently graduated and is preparing for her summer celebration, an event filled with both joy and anxiety about her future. It explores themes of youth, gender roles, and the transition from home to the broader world of academia and society.  The opening of the novel depicts a festive morning at Helmi Ranta's home as she and her family prepare for her graduation ceremony. The atmosphere is lively, marked by anticipation of both guests and the arrival of a ship carrying the local student society, indicating Helmi's recognition in her community. As Helmi grapples with her excitement and the expectations surrounding her upcoming changes—both personal and societal—she reflects on relationships, especially her feelings for her childhood friend Heikki. This initial segment sets the stage for the exploration of Helmi’s journey through her education, friendships, and budding adulthood against the backdrop of early 20th-century Finnish society. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Ylioppilaaksi valmistunut Helmi Ranta isännöi kotonaan osakunnan kesäjuhlaa, josta alkaa matka kohti itsenäistä elämää. Teos kuvaa naisylioppilaan arkea ja juhlaa sekä opiskeluvuosien tunnelmia 1900-luvun alun Helsingissä.","","KULTAINEN LYYRA\n\nKatkelmia naisylioppilaan elämästä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKULTAINEN LYYRA.\n\n Rannan talossa.\n Alma materin liepeillä.\n Tarina Kukasta ja Valkokukasta.\n Aappiksen premiääri.\n Kun on kaunis ja rikas.\n Kotona.\n Yhteiskoulun merkeissä.\n Kultainen lyyra.\n Vapunpäivänä.\n\n\n\n\nRANNAN TALOSSA\n\n\nAurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen\nlauantaiaamu säteili ja ilakoi.\n\nKiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä\nodotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut\nlyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle\npäivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien,\nkeittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä\njärvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon\nainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon\noli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään\nkuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin\nkotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain,\nettä juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet\npienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla\näänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman\njuhlatalon ympärillä.\n\n— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin\navonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi\npaljaita nilkkoja vastaan.\n\n— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan!\nhuusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla\nja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.\n\n— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun\nkuulee toisen käen kukkuvan.\n\nKaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet\nkukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli\njonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken\nkiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli\nniin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon\nviettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle\npitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.\n\nPappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän\nkunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä,\ntahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä.\nHelmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet\nosakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut\nkultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun\nse oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman\njuhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän\nkihloihin?\n\nMitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä\ntämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä\nne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein\npitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri\nHelmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä\nja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin\nHeikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä\nmilloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti\nkun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki\ntarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet\nperäperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että\nHelmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella\nsisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin\nMustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut\nmerkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi\nHelmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.\n\n— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee\njoskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.\n\n— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.\n\nMummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni\nmuka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan\nse olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.\n\n— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.\n\nNo niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka\npaikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen\nuusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.\n\nHelmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon.\nSuureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien\ntanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän\notti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin\nniin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä\npitämään.\n\nHänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut\nlakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla,\nkun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki\nkultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?\n\nMitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia.\nHeikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi\nuuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen\nkuulumattoman kaunis maitohuone. \"Sinivalkoiset\", oli Helmi sanonut.\nHiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi\ntoista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden...\n\n— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!\n\nSe oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä\noriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan\nRannan laituria kohti.\n\n— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen!\npuheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet\nolivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.\n\nHelmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista\nveljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän\njoutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.\n\n— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin\navukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.\n\nJa nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi\njuoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko\nkaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina\nryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt\nseisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja\nkuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin\nkamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa\nikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa\nesiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja \"Siipeen\nammuttu\", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä\nei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri,\nvielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja\nylioppilaskukkasissa.\n\nNyt laulettiin.\n\nTuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin\nne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän\nlöi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään\nlihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua\npiirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.\n\nTuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät\nkiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi\nkynnykselle.\n\n— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti\narvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut\nrannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi\npumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.\n\nPihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa,\nkerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta.\nHeikki punehtui tervehtiessään Helmiä.\n\n— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita.\nTulee kiire rantaan.\n\n— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget\nkaulassa.\n\nHelmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi\npyytelemään veljeään.\n\n— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun\ntoverisi ovat käyneet täällä!\n\n— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne\novatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.\n\n— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.\n\nEttei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja\nmaitohuoneestaan.\n\nMutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan\ntuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä.\nHelmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin\npeliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut\njotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä\nHelmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko\nhän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi\nvielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt\nHeikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se\nHelmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan\ntekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki\nhyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen\nhellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi\nvaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että\nhänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen.\nSitä kesti vain silmänräpäyksen.\n\n    \"Siellä metsämökissä\n    on kaunis kultaseni\"\n\nlaulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen\ntakaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki\nlaituria kohti.\n\nMutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin\niloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi\nitsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet\nsopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos\nhän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt\nvuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella\nkuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja\nhengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen,\nmissä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä\nsuvista hellettä.\n\nPieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli\ntäynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat\ntuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen\npaikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista\npenkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat\ntervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta\nvastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta\nHelmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten\nniin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa\nja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä\njärjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset\nhukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat\ntavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli\nmuiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi\nolla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen\nja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin\nja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi\nkannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia\nhuudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei\nsyrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.\n\nKuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia,\njotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset\nHelmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä,\nmutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt\nsovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista\nvastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia\nkädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka\nviipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi\näskeisen kimeä-äänisen puhujan.\n\n— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen\nkyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.\n\n— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi\nsilmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja\nmihin he kelpaisivat.\n\nHeikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun\nhetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää\nhevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa\nmuiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa\nluo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä\noli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.\n\n— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina\njotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se,\nmikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha\nhatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te\npidätte jostakin vanhasta rähjästä... ei, ei, ei, isäntä-kulta, en\ntarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on\nkotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen.\nTuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat\nsitten tietysti ruumis ja sielu!\n\nNaurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös\noikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä.\nSeuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.\n\n— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt\ntäällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut\nolivat näin luonnonkauniit.\n\nPuhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken\ntapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut\nmatkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa\noloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.\n\n— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi\nhevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!\n\nMaisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan\nkatsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan\nuskallettua sukkeluutta.\n\n— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.\n\nMutta Pirsta vain yltyi.\n\n— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan\nkuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa\nminullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun\nlapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä\nsen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista\n— komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia,\njotka ovat voittaneet palkinnon?... Vai naapurissa... Rannan talossa\n— emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo?\nAi, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan\nsillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne?\nHyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!... Vai onko teidän veljenne\nnaimisissa?\n\n— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa,\n— sinulta putosi jotakin...\n\n— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!... Nuoret\nvaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin\nhurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.\n\n— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.\n\n— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti\nminua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten\nikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme\nteidät Helsinkiin?\n\nPirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että\nhänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen\nvälillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen\nisännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä\nnousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi\nAhonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina\nmetsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko\njoukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan\nvarsia, huusi ja huitoi.\n\n— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku\nmeistä. Missä suhteessa me olemme paremmat... Leben und leben lassen.\nSiku... Esa... Nuutti... jos te koskette siihen käärmeeseen, niin\nminä...\n\n— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.\n\nNaurettiin.\n\nMustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin\ntyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli\nannettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan,\nettä Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin\nniiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon\nselvästi Heikin mieleen.\n\nYmpärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se\nlöydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti.\nKoko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin\ntiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka\nhalusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut\nmitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta,\ntuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin.\nVähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli\nlähtenyt laivalaiturilta.\n\n— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä\nloppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen\ntalo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä\netäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.\n\n— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.\n\nHän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli\nnäin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä\nonnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden\nedellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka\noli hänen kotinsa.\n\nPirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli\nkyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.\n\n— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan\nMustamäkeä kohti.\n\n— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.\n\n— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.\n\nNaurettiin.\n\nPuutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä\ntalon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi\nyskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja\nkuraattori esitti hänelle seurueen: \"neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti\nRiuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho...\"\nSitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys\ntalon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi\nkokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä\njohdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle.\nValokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta\nosoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi,\nlikeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa\nsukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus\nnainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.\n\nRannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi,\njoka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla\nystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt\ntästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen,\nkuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä\njuopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi\nja toitotti pitkin huonetta:\n\n— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!\n\nKuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi\ntäytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen\ntoimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja\nuudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa\nja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin\nsuuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana,\ntärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki\npusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla,\njota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.\n\n- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.\n\nHän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.\n\nRuuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella\nei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.\n\n— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin\nolen ihaillutkin hänen \"Hiira\" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä\non liikaa.\n\n— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.\n\n— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä...\n\n— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen\nhän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta\nriutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.\n\n— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja\nSuvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän\nvain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen\ntyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten\nkanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan\nkirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin\nuudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki\nymmärtää.\n\nKaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta\npääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että\nkirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi\ntätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut\nsukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen\nesitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat\nmuodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi\nRannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen\nvaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet \"Siipeen\nammuttua\" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet\nylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.\n\n— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen\nkimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä!\nTe \"uudet\", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira,\njoka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta,\nmoderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio!\nMe, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän\ntarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette\nHelsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on\nluonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä.\nSiinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.\n\n— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama\nkymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu\nperäkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi \"Siipeen ammutun\" käsistään\nja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.\n\n— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista\nkuorossa.\n\nPojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat\ntytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan\njälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista\nhaukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno\nnyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia\nkirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi\nAhonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta\nja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen\ntenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku\noli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori\nStrömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi.\nKaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen\njollekin reputtamalleen neitoselle: \"Menkää te naimisiin, niin teette\npaljon viisaammin.\" Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän\nnäytti siltä, että sen saattoikin sanoa.\n\nPirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän\nsaattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui\nilkeytensä hyvin peitetysti.\n\n— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka\ntahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää\npieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko\nminäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...\n\n— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.\n\nHelmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään\nvalkoinen kissanpoikanen.\n\n— Aaai!\n\n— Kuinka hirveän suloinen!\n\n— Minulle, minulle!\n\n— Tänne minulle!\n\n— Mikä sen nimi on?\n\n— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.\n\n— Jusu — jusu — jusu — jusu.\n\n— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt\nneiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri\n— aivan niinkuin kissanpojan suu.\n\nHelmi punastui.\n\n— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...\n\n— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!\n\nPirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu\npellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.\n\n— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse\noikeuksiinsa tuolla lailla...\n\nKun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen\nniihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.\n\n— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.\n\nSitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.\n\n— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja\ntoista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.\n\nMiten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui\nhuoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä\nodotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla\nrannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.\n\n— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen\nHelsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.\n\n— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia.\nTällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä\nhäärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te\nsyksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut\nkulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai —\nhän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin\nhän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin\npahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen\nsäilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista\nmuista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me\nemme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on\nsuurenmoinen.\n\nHelmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko.\nEntisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli\nHelsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin\nmissäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän\nkirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli\nRuudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja\nsuoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli\nsukkela ja pureva kuin ranskalainen.\n\n— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri\nSyrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi\nPirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee\naina viisaan näköisenä ja selittää: \"Winkleristä ei tule mitään, hän\nhajoittaa itsensä — sääli, sääli!\" Kyllä hän kerran teillekin tulee\nsanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina\nja Ruuto Ruutona.\n\nPirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset\npysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt\ntyöhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta\nkuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.\n\n— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu\nkriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa\nhänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi,\nvarsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä\nsilmillä.\n\nHelmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.\n\nSitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa.\nSiihen ei ollut mitään järjellistä syytä.\n\n— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.\n\nPirstan täytyi hänelle nauraa.\n\n— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka\ntapauksessa \"Aappis\" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin\nkaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän\nestetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en\nkuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen.\nAh, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän\ntukankin vuoksi.\n\nPirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen\njännittävästä työstään.\n\nHelmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin\nouto, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi\nkasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä\npyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin,\nnäki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin\nmuodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan\nhänelle tehnyt?\n\nPoikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään.\nPirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen\nkampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta.\nSiku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän\narveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji,\njolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi\nvarmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa\nmaailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö\n\"Simpukka\", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti\nkissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn\nmedisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan\nesiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua\nrantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi\nseisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan\nkoneeseen.\n\nMartta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa\nja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei\ntarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään\najatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän\nerosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella,\nhänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä\nkasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.\n\nPojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli\nystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.\n\nKahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.\n\nAgronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!\n\nHelmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista\nEemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä\ntänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan.\nKuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että\nylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen\nvuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.\n\nHelmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti\nhymyillen panamaansa.\n\n— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin,\nvastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni\npistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja,\nsuoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt!\nTerve, terve...\n\nAgronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä\nkuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin\nkaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin\nsulamistilassa.\n\n— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti\nRannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää\ntällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...\n\n— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri\nSalojärvi hymyillen.\n\n— Vai ette ole tietääksennekään!\n\nAgronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen\nympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin\nedessä ja sälytti teevadilleen leipää.\n\n— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän\ntytöille, kun he ovat nähneet teidät...\n\n— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin\nagronomi!\n\nNaurua.\n\n— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen\nvehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin,\nkerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme\ntalontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien\nnenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on\nmelkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja\notettaisiin sieltä minun lompakkoni.\n\n— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.\n\n— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.\n\n— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.\n\nRannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita\nsiirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.\n\nPäivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita\nkolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli\nsekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia\njuodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden.\nMiksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä\npäivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi\nja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä\nlähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli\nrohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että\nhän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!\n\nTytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli\nollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!\n\nPirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä.\nVanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita\npäivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: \"Menkää nyt vain te.\"\nVihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä,\njotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja\nvanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut\nkutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.\n\n— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen\nuusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän\npiteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn\nhän vastasi veitikkamaisella hymyllä.\n\n— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.\n\n— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa\nsuin agronomin ohitse.\n\nHerrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat.\nVähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni\noli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä.\nOsakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat\nasettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka\nolivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin\nse täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori\nkuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.\n\nLaulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin\nruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja\nsai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä\nnäkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku\nollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista.\nPäästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan,\nennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä.\nIsäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan.\nMyöhemmin nousi \"talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin\" ja\nvihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka\nkauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli\nvalmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.\n\n\"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen\nkautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa\nmaakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket\novat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään\nisänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän\nkuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen.\"\n\nHelmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui\nlämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen\nkatseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti\nvain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut\nsiinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.\n\nHelmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!\n\n\"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison\nsydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa.\nMe toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana,\njolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä\nkodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä\nkerran...\"\n\nHelmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei\nhän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan\nviaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.\n\n\"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto\nisäntäväellemme.\"\n\nHuone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen\npainamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas\nliikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään\nkuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi\nkuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan\nHelsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja\noli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se\nolisi ollut niin mummon tapaista.\n\nHeikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.\n\nAgronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai\nkoko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen.\nTai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä\npuhumaan.\n\n— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä\nminulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei\nkuokkamiesten sovi puhua.\n\nVanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin\nlautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi\npuhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen\nlopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.\n\n— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen\nsanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole\nmielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli\nselostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme\nosuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta\nnyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin\nsiihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin,\nettä maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit\njoka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt\nsitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso\nyhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi\nkaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin,\njollei maamies sitä tuota!\n\n— Hyvä! huudettiin ympärillä.\n\n— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta\nasialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi.\nSe nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta\nhenkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään\nole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä\nsielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä —\nkaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää\nkaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä.\nMutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän\npöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta\nyhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle\nopettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.\n\n— Hyvä, hyvä!\n\n— Eläköön! Eläköön! Eläköön!\n\nRiipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.\n\nSyntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi\nviereltään reippaan, hiukan terävän äänen.\n\n— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on\nnimeni...\n\n— Terve, terve...\n\n— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä\nettä... \"maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään\".\nKatsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut\nsanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini...\nMenen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta\nkertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin\ntunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se\non isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät\nmaaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta...\nNo niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?\n\n— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman\nnuorison...\n\n— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että\nte nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit\nvalvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa\nmaaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit\novat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten\nitsekylläisyys...\n\n— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan\naivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...\n\n— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina,\nettä kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...\n\nPirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.\n\n— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.\n\nMutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.\n\n— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule\ntoimeen ilman kaupunkia, että...\n\n— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä\ntaitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi\najatella ensinkään...\n\nPirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.\n\n— Onpa teillä karhun kämmen!\n\nKuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.\n\n— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset\nniistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä\nkuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri\nyhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää\nvoimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä\nedellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta\nja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen\nonnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain\npyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on\nmeille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista\ntaloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme\nhänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus\nmeissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme\nYlimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön\nYlimaa!\n\n— Eläköön! Eläköön! Eläköön!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis\nvainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni,\nja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan\npuhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.\n\nRannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden\nmilloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja\nauringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät\nnuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan\nrantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat\nkukkaköynnöksillä koristetut.\n\nHelmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun\nhän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki\noli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa\nkädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt\nHeikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti\noli uusien ystäviensä luona.\n\n— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.\n\n— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla\non sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?\n\n— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se\ntulee.\n\n— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä\nmene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon\nvastauksen.\n\n— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.\n\n‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä\nleikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä\nminuun? Helmi... Sano...\n\nHeikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi\nkiinni Helmin ranteeseen.\n\n— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot\nkohdella minua tällä tavalla, niin...\n\n— Millä tavalla?\n\n— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä\nen tahdo.\n\nHelmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti\nvääntänyt hänen kasvonsa.\n\n— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan\nsinua niin että...\n\n- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä\nkatseillasi...\n\n— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään\nmuiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja,\nminä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...\n\n— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.\nSinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.\n\n— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin\nvähäisen...\n\n— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...\n\n— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.\n\n— Helmiii! huusivat tytöt.\n\n— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat\nohimoihin asti.\n\n— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano,\ntulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos\ntulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua...\n\n— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät\nmeidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin... hullutuksiin...\n\n— Hullutuksiin?\n\n— Tai lapsellisuuksiin... tai miten vain...\n\n— Helmi hoooi! kajahti rannasta.\n\n— Helmiii!\n\nVoimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja\njokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti\ntarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin\netäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean\nhameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen\njalkansa.\n\nRusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat\nveteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja\nlauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja\nkarkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat\nhe maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan,\npani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.\n\n    — Höchstes Glück der Erdenkinder\n    sei nur die Persönlichkeit!\n\nlausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.\n\n— Hiljaa, hiljaa, varoitti kuraattori, joka oli airoissa.\n\nKokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi\nHelmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.\n\nSaarelta kohosi taivasta kohti korkea tuli.\n\n\n\n\nALMA MATERIN LIEPEILLÄ\n\n\nParisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua\nHelsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on\npäivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja\nvähitellen voittanut heidät.\n\nParin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku,\njoka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten\nluennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai\nhuonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu\nosakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua,\ntutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja\nkotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla\nsanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään\nyleensä.\n\nHelmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää\naikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He\nolivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin\nvaltiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän\nkuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta\nluki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen\nplyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut\nolivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä\npalmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin\nverran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä\nsiinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä\nväkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia,\nkaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille,\nmummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se\noli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja\nHelmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että\nhän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat\nettä mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen.\nMutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli\nannettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.\n\nHeillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat\ntoisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen\njoka hetki, että luki velaksi.\n\nPirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä\nniin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt\nkauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun\nhän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei\nenää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.\n\nOsakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti.\nEedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä\nStrömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta\nhe kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.\n\nRuudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun\nlopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta.\nKokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita\nvähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten\nlomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi\nja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat\ntuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä\nvasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin\nkuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot\nkatselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin,\nKukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei\nunettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta \"tuvasta\"\nkuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu\nnaurunhelähdys.\n\nÄkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko\nhuoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin\nkajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se\nsiirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen\npikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä\nvalloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.\n\nHelmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan\nsalin perällä.\n\n— Ruudi on varmaan tullut, kuiskasi Pirsta.\n\nJa heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin\ntyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta,\nettä jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen\nvasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin\noli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan\neteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen,\npääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu\nmeni nopeaan ja vasara paukahti.\n\nSilloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi\nkokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.\n\n— Ruudi! huusi Pirsta.\n\n— Terveisiä Unkarista.\n\n— Oletko sinä todella tullut!\n\n— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien,\nperjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.\n\n— Ja vasta nyt täällä.\n\n‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti.\nKoko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen.\nTänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa\npitkin mannermaata: nak, nak, nak... missä ovat monsieur Winklerin\nmatkatavarat, nak, nak...\n\n— Mikä onni meille, ettei itse monsieur Winkler joutunut harhateille!\n\n— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään\ntavalla...\n\n— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää\nUnkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä\nPariisista.\n\n— Sydämesi on kai haavoja täynnä?\n\n— Tai itse asiassa jäi kai kokonaan sinne?\n\n— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs\nosakuntaan kuuluu?\n\n— Vanha rauha vain.\n\n— Suurten miestemme galleria on lisääntynyt yhdellä päällä.\n\n— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on\nmahdoton rikkoa.\n\n— Joko siellä viini oli korjattu?\n\n— Aikoja sitten. Budapestissa satoi melkein niinkuin täälläkin.\n\n— No, Unkarin tytöt vuodattivat kyyneliä, kun Suomen poika läksi?\n\n— Aina vähän, aina vähän.\n\n— Terve mieheen — kas vain, että olet tullut!\n\n— Ja noin laihtuneena.\n\n— Rahat hupenivat tietysti loppupuolella matkaa niin että...\n\n— Herra inspehtori haluaa tervehtiä.\n\nKysymysten ristituli lakkasi ja osakuntalaiset tekivät tilaa.\n\n— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.\n\n— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?\n\n— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti...\nilman mitään kommelluksia...\n\n— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.\n\n— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.\n\nRuudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.\n\n— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä\nteoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti.\nUnkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he\naina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta.\nSitä paitsi... tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska\ntuli puheeksi... olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin\npohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa\njulkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä,\nunkarilaisia esseitä.\n\nInspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä\nosakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi\nosakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja\nunkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää\noikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että\ninspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä\nhuomautusta.\n\n— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.\n\n— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun\nkaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin\nSuomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin\nkaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina\neläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee\npatriootiksi.\n\n— No niin näyttää.\n\n— Donnerwetter!\n\n— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!\n\n— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?\n\n— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.\n\n— Todella?\n\n— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia,\nsanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin\nilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian\nodottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee\nolemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.\n\nInspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen\nkuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla,\njoka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin\nnaiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli\nsaanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa\ntakaisin pikkusaliin.\n\nIlo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi\nviininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia\nBudapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti.\nUnkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun\njoutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He\ntiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen\nja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä\nilossa... Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen\ntanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa\nhitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää,\nkuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!\n\nTilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi\nlakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko\nunkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?\n\nRuudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän\nilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot,\njotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat\nniin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.\n\n— Niin, Unkarin naiset, alkoi Ruudi.\n\n— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.\n\n— He ovat kai hyviä patriootteja?\n\nRuudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.\n\n— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten\nhe ovat hyviä äitejä.\n\n— Oooo!\n\n— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.\n\n— Kuulkaapas Ruudia!\n\n— Ja he ovat uskollisia vaimoja.\n\nKysymykset vaikenivat hetkiseksi.\n\n— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.\n\n— Eiköhän.\n\n— Kunnes nyt logaritmit kuluttavat näiden ihanteellisten naisten\naivot...\n\n— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.\n\n— Kehitys kulkee kaikkialla siihen suuntaan, sanoi Lahja Suvi-Aho.\n\n— Se olisi vahinko, sanoi Ruudi.\n\n— He keittävät varmaan hyvää ruokaa?\n\n— Ja panevat paljon paprikaa joukkoon?\n\n— Paljon, paljon.\n\n— Mitä se paprika on?\n\n— Punapippuria.\n\n— Punapippuria!\n\n— Pojat, mennään Unkariin naimaan.\n\n— Niin, kyllä Unkarista saa \"oikeita\" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu\ntässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti\nkysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. \"Oikeita tyttöjä\", sanoi poika,\ntarkoittaen niillä tyttökoululaisia.\n\nUnkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista\nyhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän\nihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät\nväsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään\nihmeeksi, harvinaisuudeksi... uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi\nEevaksi.\n\n— Tätä pitäisi Aappiksen olla kuulemassa, huomautti Pirsta.\n\nAappista mainitessa Ruudi kysyi Aappiksen vointia.\n\nAappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti\ntulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan\nerittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka\ntapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.\n\n— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin?\nsanoi Ruudi.\n\n— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan\nosakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten... Niinkuin\nmuuten kyllä koko Suomessakin.\n\n— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.\n\nAappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan\nriidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei\nollut edes puhunut hänelle.\n\n— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut\npisaraakaan huumoria.\n\n— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —\nVakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista\nRannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan\nkasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita...\n\n— Käyttäydyt kuin katupoika!\n\n— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten...\n\n— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin\npuhumaan.\n\n— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio\nnauraen.\n\nKurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille\naloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä.\nInspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin\nkokouksissa ja karttoi kaikkia \"kommelluksia\". Järvensivu kirjoitti\njo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä\nuusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja\ninnostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut\nkunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan\ntalontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet\ntäytetyiksi: \"Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi\nrikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut.\"\nJoka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan\nyhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä.\nInnostus oli ollut suurenmoinen.\n\n— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, —\nkuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni\nmiehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan\nkylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan\nhuonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta\nhänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle...\n\nTässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki\nhänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.\n\nSilloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi\nHelmiin päin ja huomasi hänet.\n\nHelmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet\nveripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi.\nHelmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne,\nikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.\n\nHetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin\nvirallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi\nkysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli\nvalittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää\nkirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean\njäsenet.\n\nNiihin kuului tietysti myöskin Ruudi.\n\nIlta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka\ntulevat vain kutsumatta.\n\nRuudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja\nherttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet\nsietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä,\njonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta\nopetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea\nsuomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka\nesiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta\nkuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin\nkatsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten\nmiesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen\nsuomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä\nselostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin\nottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi,\nmitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien\nEuroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen,\nettä Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa\nsaattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista\nkuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit.\nEsimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio\n— hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa.\nEntä Vendia Kajasto, Suomen George Sand... Ja mikä joukko lupaavaa\nnuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi\nkirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu\njalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa\nlainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan\nantoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen\nsuomalaisissa esseissä.\n\n— Eljen!\n\n— Eljen! Eljen! Eljen!\n\nRuudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille\nympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi,\njälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan\njatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti\nsupistunut.\n\nKun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat\nkaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän\noli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se\noli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa\nturvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita\nkansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.\n\nTästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno\nNuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli\nnähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?\nPeliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.\n\nHän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan\npäällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti\nhuomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut\nyhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä\nvieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän\noikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean\nhiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan\nlikeni ovea.\n\nRuudi — sehän oli Ruudin ääni!\n\nJa Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka\nlaulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi\nastua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.\n\nRuudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään\nhymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun\niloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis\ntervehtivät toisiaan.\n\n— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.\n\n— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on\nkymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?\n\n— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion\nkättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut\nyleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön\nepäluulon.\n\n— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen\nvaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha...\n\n— Et voi syyttää Balzacia pölkkypäisyydestä...\n\n— Oliko hän lihava?\n\n— No kuinka \"Hiiran tytär\" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista\nkäsipuolesta ja vei hänet istumaan.\n\n— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, —\naiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli\nkysyntä miten hurja tahansa.\n\n— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä\nehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.\n\n— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta\nkerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.\n\nKaikki vaikenivat tämän kallionlujan vakuutuksen edessä.\n\n— Oletko todella tyytyväinen? kysyi Ruudi.\n\n— Olen. Todella.\n\n— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.\n\n— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti\nNuotiota päälaelle.\n\nErinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja\njokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei\nTauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin\npientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?\n\nKun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne\nolivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan\nvapaat ilkeydestä.\n\n— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin\ntietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.\n\n— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka\nminä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.\n\n— Minä olen _laskenut_, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä\nmeni raolleen.\n\n— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?\n\n— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista\nkenraaliharjoituksen jälkeen.\n\n— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.\n\n— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä\npaljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.\n\nKirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä\nheillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että\nkirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — \"idioottisia\",\nkuului sana.\n\nKun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen\nkasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme\npelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi\ntulistuneena puhumaan.\n\n— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta\narvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti\njokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta\nharjoittaa.\n\nNuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli\ntullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat\nvettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi.\nKaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei\ntahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.\n\n— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä\nne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä\nopetan ne ajattelemaan.\n\nSyrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan\nesittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen.\nAappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti\nselittämään.\n\n— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta\nHiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken\nnaissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar...\n\n— Das Ewig-Weibliche, sanoi Pirsta.\n\n— Vaikka niinkin. Hiira on alkuäiti, alkukiemailija.\n\n— Eeva? sanoi Ruudi.\n\n— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen,\nnautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten\npäät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan\nrakastajatar. Päämääränään miesten päät... Kas kuinka minua\njanottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.\n\nOli hetken äänettömyys.\n\n— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan\nminäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija.\nMutta naista sinä et ymmärrä.\n\n— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri\nAappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä,\nmitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi.\nNimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen\nvaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen,\n— sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!\n\n— Pirsta, Pirsta, kuiskasi Ruudi, — totuuksia on käsiteltävä varovasti.\n\nNuotio kiihtyi.\n\n— Miksi minä en ymmärtäisi naista?\n\n— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina\npuille paljaille, jos mies hänet jättää.\n\n— Mutta Lahja, eikö se ole niin?\n\nNuotio teki kysymyksensä viattomasti. Veri nousi Lahjan kasvoille.\n\n— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä\nnyt toistaa ja toistaa!\n\nTytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden\ntutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.\n\n— Niin, juuri niin, tarttui Tauno ajatuksensa katkenneeseen lankaan.\n\nKirjailijan pyytämä uusi vesilasi tuotiin.\n\n— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi\nolla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.\n\n— Niin, sanoi Nuotio, — ehkä idea siitä käykin paremmin selville.\n\nHän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen,\noliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:\n\n— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse.\nAinoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres\ngarnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin\nmielellämme itse näytelmän sisällöllä.\n\n— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet\npiletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.\n\n— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa?\nEikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua\nharjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman\ntunnelmasi valtaan.\n\n— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.\n\n— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina\nvapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston:\nkatselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne\npitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.\n\nSyntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä\ntoveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.\n\n— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään\ntiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle\nnäytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!\n\n— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen\nviivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja.\nLiikkeitä. Minä...\n\n— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.\n\nOli hetken äänettömyys.\n\n— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti\npuhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.\n\n— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.\nVailla sisältöä...\n\n— Mutta sisällönhän katselija panee...\n\nKuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän\ntupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai\nEedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja\nRuudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.\n\n— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin\nrosvojen luolassa.\n\n— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme\nkäsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.\n\n— Mitä te voisitte tehdä!\n\n— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme... Ja kun on\npiirtänyt kilpeensä \"Leben und leben lassen\", kuten Birgit Linnamäki,\nniin on hyvä liikkua.\n\n— Kuinka minä olisin sinulle kiitollinen! sanoi Nuotio.\n\n— Oi sinä pyhä Aappis! hymyili Pirsta.\n\nKirjailijan kasvat kirkastuivat äkkiä.\n\n— Ruudi, eikös olekin sentään hyvä tyttö tuo meidän pyhä Birgittamme?\n\n— On, on, sinä pyhä Aapiskirja, vastasi Ruudi.\n\n— Teetkö pilkkaa?\n\n— Mutta Aappis — Aapiskirjahan on kaiken viisauden alku ja loppu.\n\n— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.\nSaanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?\n\n— Kiitoksia — mutta sitten _me_ myöskin tanssimme, Ruudi!\n\nPienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle.\nRuudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan\nleikillisesti huudahtelevan joukkoon.\n\nRuudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas\nolikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä\nistui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään\njoukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun\nRuudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.\n\nRuudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja\nsuuntasi askeleensa tyttöä kohti.\n\nTyttö oli Helmi Ranta.\n\n\n\n\nTARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA\n\n\nMartta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului\npitkin matkaa.\n\n\"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa\nMoskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille\npaljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — —\nruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun\n24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua\n— — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat\n— — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — —\n— haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa\nhävittämään...\"\n\nMartta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli\nvähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen\npäämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat.\nMyöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut\nylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän\nsiihenkin saisi takaajat.\n\n\"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — —\narvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät\nsynkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä.\"\n\nKello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille\nkohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.\n\n— Helmi!... Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.\n\nKello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän\nlyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa\nsanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.\n\n— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.\nOlet taas sitten pahalla päällä.\n\n\"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa\nkolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — —\n— Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona\nhopeariksiä kuudessa vuodessa — — —\"\n\n— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina\npäättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.\n\nMartta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi\npöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi\nliikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.\n\n— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.\n\nHän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot\nliikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa.\nVihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat\nhiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan\njokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi\ntuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka\noli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla,\nlahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei\nmuuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista\noli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen\nnaurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja\nseurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: \"— Se oli tukalin\nrauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista,\nkuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —.\"\nHelmin tuli paha olla.\n\n— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?\n\n— Kuudelta.\n\nJa samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.\n\n— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys\nsaavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili\nkäsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta,\nehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan.\n— Kuinka sinä voit jaksaa?\n\n— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi\nMartta ja jatkoi täyttä vauhtia: \"— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä\nkuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — —\nsai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä\nkuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn...\"\n\nHelmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen\nkuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.\n\n— \"— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon\" —\n— — Mitä sinä naurat?\n\n— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.\n\n— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden\nperille.\n\n— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.\n\n— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä\npyyhinliinoilla.\n\n— Hän on aivan hullu!\n\n— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, \"— — — juhlallisella\nrauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä\nhelmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista,\nhelmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta,\nkuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista,\nkuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana.\n— — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod,\nAudovan ja Laatokan kaupungit.\"\n\n— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja\nValkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?\n\n— \"Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet\" — luku loppuu\nihan juuri — \"verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — —\nKuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi\nelokuussa...\"\n\n— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan\ntuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä...\n\nHelmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan\nkäärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse.\nHän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä\nolivat suuret ja loistavat.\n\nRuudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut,\nettä Helmi tuntisi tuon runon?\n\n    \"Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant\n    d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!\"\n\nRuudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut\nläpikäydä käännöksen...\n\n    \"Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,\n    että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni...\"\n\nKuka on se vieras nainen, Ruudi? \"Onko hän tumma, vaalea vaiko\npunahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?\"\n\n        \"Car elle me comprend, et mon coeur transparent\n        pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème...\n\n    \"Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni\n    yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus...\"\n\nRuudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. \"Car elle me comprend...\" Helmi\nkierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan,\nvaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle\nnäin... Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.\n\n\"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — —\nnykyisen kansallisen heikkoutemme...\"\n\n    \"— Car elle me comprend, et mon coer transparent\n    pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème...\"\n\n\"— historian viidenteen aikakauteen.\"\n\nMartta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.\n\n— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy \"mahtavuuden aikakauteen\".\n\nHelmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen,\n\"— — — et que j'aime et qui m'aime\" — teki miltei kipeää tappaa niitä.\nVerlaine oli yhtä kaikki ihana!\n\n— No oliko eilen hauskaa?\n\nMartta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri\npäivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään,\nsaattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa\nkolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet\nidyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään\npikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa\nikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli\nsuuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät\nohitse.\n\n— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan\nhiuksiaan.\n\n— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon\nvastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.\n\nMartta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta\npäästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä.\nSaisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut\ntansseissa.\n\n— Oliko teitä paljonkin?\n\n— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja\ntanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta.\nSiellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin\nniinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta... joka tapauksessa\noli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen\nkonvehtipapereista.\n\n— Konvehtipapereista!\n\n— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio\nhelyissään...\n\nKello toisen seinän takana alkoi lyödä.\n\n— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee\njotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen\ntehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen\nsalaisuus... Je fais souvent ce rêve étrange...\n\nKoputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa \"huomenta\".\nKaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean\ntarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.\n\n— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.\n\nLempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:\n\n— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?\n\n— Kiitos, kyllä.\n\n— Koskas neiti tuli kotiin?\n\n— Tuossa kahdentoista jälkeen.\n\n— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.\n\n— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen\nlausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin...\n\n— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä\nsellaisia... Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja... Mitäs neiti\neilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä\npalasia. On ollut oikein kauniita joukossa.\n\n— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen\npalvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli\nsaavuttanut rajansa.\n\nLempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä\nparemmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat\nkahteen eri läjään.\n\n— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo\neilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on\npaha likaamaan...\n\n— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan...\n\n— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.\n\n— Se ei kuulu kehenkään.\n\nMartta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä\nkenkärahoista.\n\n— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on\nparas hyppiä vähemmän.\n\nJa sen sanottuaan hän meni.\n\nSe oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää\nuskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi\nsuorastaan sopimattomasti.\n\nToverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas\ntällaista ikivanhaa leipää!\n\n— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.\n\nHelmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.\nEedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt\nOscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.\nPirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.\n\n— Entä Ruudi? kysyi Martta.\n\nHelmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä\nharmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki\nniin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.\n\n— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta\nrunoudesta.\n\n— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.\n\n— Mikä tarina?\n\n— No se, josta sinä äsken mainitsit.\n\n— Niin, mikset kuunnellut silloin.\n\n— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.\n\n— En minä enää.\n\nMartta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan,\nsillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi\nveti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä\n\"Ylimaan Sanomat\". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet\nkihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen\nMartalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä\nMartta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin\nkääntymättä:\n\n— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät\njalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä\nyleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan,\nyleissivistyksestä...\n\n— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.\n\n— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?\n\n— Me pääsemme häihin.\n\n— Niin, sinä.\n\nHelmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden\nseuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.\n\n— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,\nKukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.\n\nHelmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa\nhuppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle\nja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja\nkertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut\neilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten\nkuulijat.\n\n— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat\ntoisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor\nkristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että\nhänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin\ntytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor...\n\n— Blancheflor — mitä se oikein on?\n\n— Muinaisranskaa. \"Floire\" merkitsee kukkaa ja \"Blancheflor\"\nvalkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät\nhänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen\npainonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin\nja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan\nja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi,\nettä Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi\nmaat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät,\nsillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä\neivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin\nhaaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin\nkätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla\nhänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen\nedessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat\nottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja\nrakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?\n\nMartta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.\n\n— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä\ntarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.\n\nHelmi naurahti halveksien.\n\n— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin\nrunollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.\n\n— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.\n\n— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan\ntakaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!\n\nPalvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille\nja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!\n\n— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä\npuhutaan yhtä ja toista pahaa.\n\nVeri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli\nleimuten asuintoveriinsa.\n\n— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en\nsiedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot.\nNiin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun\nkoskee.\n\n— Mutta... mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä\nnyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen...\n\n— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet... sinä olet...\nsinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä\nnäytät, kun istut tuossa ja tankkaat \"kuusitoistasataa kolmetoista...\nkuusitoistasataa kolmetoista...\" Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en\nikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.\n\nMartta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti\nnenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen\nhän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat,\nsitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut\nyhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.\n\nOlkoon vain!\n\nHelmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne\nnopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani\nylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat\nhalpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon\ntuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai\nsanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai\nkoulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä.\nMartta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen\näitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan\nyllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin.\nHelmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla.\nEi sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli\nollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.\n\nKun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän\nomia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat\nsuurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut.\nHänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.\n\nKun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan\npaisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut.\nHän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö...\n\nHelmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.\n\n— Martta... kuule... älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän\nVerlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi... Kuule,\nminä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut.\nHuomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai\nherätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi\nnoin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti.\nKuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä\nPirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle\nhiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis\non aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta\nen minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että\nhän... että hänestä puhutaan pahaa... vaan sen vuoksi, että hän on\nniin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista\ntaipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako\nhän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen... No, oletko jo\nhyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää\nsinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea... No\nniin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta\nkuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren\ntarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti\nkoko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se\ntapettiin.\n\nMartan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja\navuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.\n\n— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän\nhiljaa.\n\n— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.\n\n— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken\nvaltansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?\n\nMartta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.\n\n— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja\nkauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.\n\nHelmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin\najatellen, mitä hän sanoi.\n\n— Kuka sitä tietää, mikä niitä \"rikkaita ja kauniita\" odottaa? Ja kuka\nsitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään\nrikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.\n\n— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut\nkiinni elämänsä ankkurista.\n\n— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.\n\nMinkä tähden hänen olikin niin paha olla?\n\nMartta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys\nElfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.\nHän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin\ntakomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.\n\nÄkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni\npiironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen\npiparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.\n\n\n\n\nAAPPIKSEN PREMIÄÄRI\n\n\nMikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen\ninnostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen\nolivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet\nvoileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat\nsuosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään\npuuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen,\nmutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta\nväkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta\nja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso\noli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset.\nHe täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut\nolla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia\nikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät\nmuutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään\noli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen\nkättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä\nulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa\nsäilytettiin. Heidän \"kurriksensa\" hääräsi siellä, antaen ohjeita\nvahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku\nolivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön.\nLevitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa\nosakunnan ulkopuoleltakin.\n\nHelmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla\npaikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään\nNuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä\nolentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen\nlapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja\nluojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. \"Hiiran tytär\" kertoi\nleikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä\nloistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä\nvalkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio\nilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana\nympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä\nvarmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.\n\nEräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen\nkasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan\nsen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa\nolivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt\nkehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön\nvaisto tällaisissakin asioissa. \"Sopisiko se minulle?\" oli Helmi\nsanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut:\n\"Erinomaisesti\". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään\noli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin\nhymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla.\nKuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko\nmaailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!\n\nAappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli\nlaihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti\nhän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi\neilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.\n\n— Minä juuri kerron täällä, virkkoi \"Hiiran tytär\" kymmenenteen\nkertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni\nloistamaan. Mutta loistavatko ne?\n\n— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori,\nsekä pukunne että silmänne.\n\n— Kuinka hauskaa.\n\n— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri\nfosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä\nmaininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?\n\n— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen\narvostelijain suusta.\n\nNuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.\n\n— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi\ntosissaan.\n\n— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni\niva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?\n\nKäärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se\nkalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen\nkauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.\n\n— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän\nkirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.\n\n— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä\non siellä sellainen cercle littéraire, jossa...\n\nHiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.\n\n— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että\ncercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!\n\n— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä\nenemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti\non lyyrillistä temperamenttia.\n\nHelmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin\ntyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti\nlausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa\nnaisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.\n\n— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, —\nmillainen mieliala salongissa on?\n\nPirsta kohautti olkapäitään.\n\n— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.\n\n— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen\nolkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.\n\nPirsta purskahti nauruun.\n\n— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?\n\nKello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine\nhelyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.\n\n— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –\n\n    \"Höchtes Glück der Erdenkinder\n    sei nur die Persönlichkeit.\"\n\n— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle\nkätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.\n\nNuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois\nkulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti\nlangeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista\nNuotion lahjoista.\n\n— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.\n\nHän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija\nhänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja\nsammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli\npimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli\nkoskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan\narmoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun\nesirippu nousi.\n\nKoko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi\nlampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän-\nja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla\nlepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan\nlempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen\nääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran\njuoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja\ntuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti\npäätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui\njotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen\nkasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi\nkuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme\ntuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän\nluikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin\näsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton.\nLäpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla.\nHiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli\nottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja\nomenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi\nkuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.\n\nHelmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän\nollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus\nilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän\nvaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.\n\n— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja\npuisti päätään.\n\nHelmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.\n\nKaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua.\nHelmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien\nedessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun\nuuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut\nsammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi\nlukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan,\nnaiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi,\nettä saatto kuvasi työtä.\n\n— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.\n\n— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.\n\n— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa\ntämä siirappi...\n\nNyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:\n\n— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut.\nKuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa,\nlakastukaa ja palatkaa maahan.\n\nKuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:\n\n— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...\n\nHelmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat\nsiihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä\ntässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei\nvoinut teatterissa puhua.\n\nIhmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn\njoukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida,\nkukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus\nkuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko\ntoimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu\nlaski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.\n\n— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi\nPirsta ja katsahti taakseen.\n\nYlimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä\nantoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt,\nkannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä\nparatiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa\nunivormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi\nja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla\nRiuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen\nlaakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista\nkirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli.\nMuuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat\nihmiset vielä sisään salonkiin.\n\nHelmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä\njohtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen\nmaitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja\nsiitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa\nleikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella\nnäköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse\nMustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki\nmilloinkaan!\n\n— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.\n\nSe oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen\npäällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.\n\n— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään\nhaluta.\n\n— Todella?\n\n— Ei.\n\n— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua\nivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.\n\nTällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen\nlopun, joka niin oli suututtanut hänet.\n\n— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.\n\n— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa\nteidät kotiin?\n\n— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes\nPirstalle, minne olen joutunut.\n\n— Mitä te häneen kuulutte.\n\nHelmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät\nja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta?\najatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla\nulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei\nHelmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen\norgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko\nYlimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä\nsopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka\ntoverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He\neivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta.\nEnsi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen\njohdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki\ntanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen.\nHelmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka\ntuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.\n\n— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä\nkatuun.\n\n— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena\nikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.\n\nTaivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli\nkaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle\nkajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän\nkuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen\nseinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin\naskeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän\näänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.\n\n— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.\n— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio\nAappiksemme.\n\n— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli\niloinen kuin linnun laulu.\n\n— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä\nhänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.\n\n— Lilithin tyttäret...?\n\n— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon\ntyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä\nsyntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he\nvoisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät\nvielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.\n\n— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.\n\nRuudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.\n\n— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia\nsukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on\nollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat\nhänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi\nAappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me\nemme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.\n\nHelmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet\nlevottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.\n\n— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.\n\n— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja\nLahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen\nMuusa-haaremiin.\n\n— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.\n\n— Ja miksei Pirsta!\n\nPirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.\nHelmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!\nJa toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti\nRuudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!\n\n— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden\nelämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu\nsukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin\nsitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä\ntakaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja\njumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea.\nOrjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja\nnaisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä\nnaisylioppilas, tämä...\n\n— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.\n\n— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän\nlukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata\nEevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan\nperintöä. Esimerkiksi teidän.\n\n— Minun?\n\nHelmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.\n\n— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin... olen\nusein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan.\nSillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin\nvarmasti viiden.\n\nHelmi naurahti.\n\n— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.\n\n— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja\nkaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta.\nKadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman\nikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen\nlukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän\nelämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin\npainajainen...\n\n— Kauheaa, mitä te sanotte!\n\n— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten\nsanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan\nnaisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla\nnuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka...\n\n— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?\n\nSyntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.\n\n— Kuinka te sen tiedätte?\n\n— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni\njostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän\nparannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona...\n\n— Kas vain — kaikki te tiedätte.\n\n— Pirsta on sen sanonut.\n\n— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa\nasemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.\n\n— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?\n\n— Tervetuloa vaikka heti paikalla.\n\n— Nyt — yöllä?\n\n— No niin, miksei.\n\n— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.\n\n— Päinvastoin.\n\n— Ei se käy päinsä.\n\n— Oletteko te noin vanhanaikainen?\n\n— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä\nvanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!\n\n— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.\n\n— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler... En olisi luullut, että pidätte\nminua... Kuinka minä nyt sanoisin... noin kovin ala-arvoisena.\n\nHelmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.\n\n— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.\n\n— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin...?\nSopiiko se nyt mielestänne?\n\n— Erinomaisesti.\n\nPieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta\nreikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään\nvaroituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli\nsalaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti.\nRuudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään\nvuokrakasarmiin.\n\n— Näettekö te kulkea?\n\n— Kiitos.\n\n— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on\nsellainen vanha talo.\n\nSiinä olisi todella helposti voinut kompastua.\n\nHeidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta.\nHelmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita\nkuin siipien kannattamana.\n\n— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja\nkoira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.\n\nHelmi pysähtyi.\n\n— Ei, sitten minä en tule.\n\n— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.\n\n— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä\nyötä.\n\n— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.\nTulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.\n\nHelmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi\nyhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata!\nKyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat\nohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten\nvälähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja\nvalkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi.\nOven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä\nHelmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui\nlämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja\nkuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui\npimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa\nkohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi\njohonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen\nyli.\n\nSohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty\nkaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.\n\nRuudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan\nnojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen,\nkirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän\nniitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä\nikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi\nhuolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän\nsai selville, että tuossa Ruudi nukkui.\n\n— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan\nhartioiltaan.\n\nRuudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja\nSaksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän\nkattolampussa.\n\nYöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.\n\nHelmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti\npäällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään.\nHe haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun\nRuudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia\nja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin\nhartioilta.\n\n— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän\nmielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.\n\n— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.\n\n— Totta puhuen minäkin.\n\n— Minusta se on niin tavattoman kaukana.\n\n— Niin minustakin.\n\nKoko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan\nkaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä\nja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan\nmitään muuta — ei koskaan!\n\nRuudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.\n\n— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri\nGartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin\ntämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.\nMuuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.\n\n— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi\nHelmi jotakin sanoakseen.\n\n— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?\n\n— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi\närtyneenä.\n\nHäntä suututti, hän ei tietänyt miksi.\n\n— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään\nnaisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat\nnyt hikoilla lukiessaan hänestä.\n\nHelmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.\n\n— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.\n\nMutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä.\nKuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi\ntänne takaisin.\n\n— Joko te menette? kysyi Ruudi.\n\n— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen\nliikutuksensa näkyisi.\n\n— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi\ntästä illasta.\n\nHelmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja\nsitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja\nkulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen\nsille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen\nääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli\njäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan\nvuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen.\nTämän ainoan kerran...\n\nSilloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän\nvaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman\nonnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa,\nseisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli\nvalokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen\nlaski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta\nvaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli\nsuudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei\nRuudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi\nkuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki\njotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu\npoikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja\nsanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:\n\n— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle,\nminä kyllä löydän siitä.\n\nHän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin\ntuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi\nnuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille\noli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä\nkuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä.\nKajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla\nkiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.\n\n— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.\n\n— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.\n\nHänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.\n\nHän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?\n\n— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.\n\n— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa\nMaamme-laulun Porilaisten marssista.\n\nRuudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien\nvarjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.\n\n— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi\näkkiä.\n\n— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri\noli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta.\nKuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale\nsittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli\noikein vaikuttavasti kuvattu.\n\n— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni\njoutua Aappiksen kanssarikolliseksi.\n\n— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?\n\n— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä\nminä suuresti epäilen.\n\n— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja\nsanoa mitään varmaa.\n\nHelmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla\nnaurullaan.\n\nKeskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta\nikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.\n\n— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.\n\nÄäni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä\nsittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?\n\nRuudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nHapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän\noli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.\n\nMutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja\nmolempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja.\nHelmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se\noli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän\npurskahti itkuun.\n\n\n\n\nKUN ON KAUNIS JA RIKAS\n\n\n Arvoisa neiti Helmi!\n\n Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa,\n kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että\n te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla\n kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista,\n antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä\n on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa\n ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin.\n Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana,\n vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää.\n Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis,\n nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset\n Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä\n me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin.\n Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt\n yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee\n puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin\n tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii\n minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa\n ensiluokkainen suo.\n\n Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä\n voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi\n naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon\n ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä\n eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla\n kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä\n ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs\n siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan\n kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran\n kanssa.\n\n Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen\n Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin\n humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma,\n että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on\n työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä\n hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli\n yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin\n käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti\n tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön\n minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan\n matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.\n\n Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta\n kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo\n\n ystävyydellä Kalle Riipinen.\n\nHelmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa\nsaadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin\nmitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen\nlopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje\nkädessä.\n\n— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.\n\nHelmi ojensi hänelle kirjeen.\n\nTuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus\nolivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.\n\nSiellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan\ntalon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi.\nHeikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa\nvihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella\nkaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt\nilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne\ntulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon\nRiipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella\nkirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja\nkarjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on\nkadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen\nuni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla,\nja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei\nollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra,\nkun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle\nRiipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa\ntoisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä\nkunnollisemmin että huolellisemmin.\n\nMartta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli\nhäntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja\nhän puhui oudon vilkkaasti.\n\n— Mene sinä Riipiselle. Mitäs... reilu mieshän Riipinen on, ei\nhänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin\nettä odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään\nvakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan.\nRannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin...\n\nMartta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka\nne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan\nsuuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:\n\n— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit\nsuuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli\nhäntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen\nperintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.\n\n— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka\nvoivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.\n\n— No mitä tahdot sitten multa!\n\n- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet\nistunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa\najatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu...\n\n— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai... onko sinun käynyt kateeksi?\n\n— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.\n\n— No mitä sinä sitten?\n\n— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit\nonnelliseksi.\n\n— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan\nliian epäitsekäs.\n\n— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun\nkaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.\n\n— Todella!\n\n— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina\nlöytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.\n\nMartta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat\nikkunalla.\n\n— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on\nollut pää kipeänä.\n\nHelmi nauroi itsetietoisesti.\n\n— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en\nole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät\nsiihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.\n\nHelmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli\nkohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin\nlieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta\noli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa,\nkaipa joskus leppyykin taas.\n\n— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa\nja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi\nvain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti\nkäy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään,\ntaiteilijoita ja kirjailijoita...\n\nHelmi naurahti ylpeästi.\n\n— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön...\n\n— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.\n\n— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi.\nSinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan\nvuoksi huudossa.\n\nHelmin nyrkki tärähti piironkiin.\n\n— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.\n\n— Niin, niin, ole vain...\n\n— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole\nhuoleti, minä muutan.\n\n— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa\npitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois\nHelsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä\nminä muutan.\n\n— Kuinka vain tahdot.\n\nToverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta\nkaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi,\nnousten ylös ruutua.\n\n— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua\nhiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.\n\n— Ne ajat ovat olleet ja menneet.\n\n— Pääkaupungissa hienostuu.\n\n— Niin ja hienossa seurassa.\n\nMartta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan\naskelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa\nsanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut\ntehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki\nkiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa\nkaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä\nauringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän\nei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut\nedes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi\npuoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut\ntuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut\nmilloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa\njalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis\nodottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että\nkotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet\nvai olisivatko johdot olleet rikki?\n\nHelmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä\nväkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet\nvuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka\nvesisuonen edessä ei ole mitään estettä.\n\nRuudi, Ruudi!\n\nSitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään\nsovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa.\nHelmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa\nkuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt\najatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä,\nvai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut\ntullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa\nniin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä,\noliko hänellä toivoa vai eikö.\n\nOlikohan hän sairas?\n\nHän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen.\nHän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin\npehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta\nnyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä\ntällaisena.\n\nHän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä\nja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut\nRuudilta pienen tervehdyksen.\n\nMolemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja\nkun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa,\njotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen\ntulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.\n\nRuudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa\nkevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen\nkeikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.\n\n— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä\nainoana teränä.\n\n— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät!\nsanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme\nohi: \"Mihin matka?\" ja kun me sanoimme: \"Helmiä katsomaan\", sanoi hän:\n\"Terveisiä.\"\n\n— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.\n\n— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.\n\nJa he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki\nRekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että\nhän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa\nhänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa\nJuliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta\nkodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä\nryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa\nliehitteli Ainikkia.\n\n— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole\nkomeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!\n\n— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, ‒ savu tekee pahaa\nHelmille.\n\nKaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella\nhuonon näköinen.\n\n— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, —\nmikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat\nkyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.\n\nToverit katselivat häneen hetkisen vaieten.\n\n— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?\n\n— Oletko sinä lukenut liiaksi?\n\n— Ehkä me valvomme liian paljon.\n\n— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.\n\n— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt\npääsiäisenäkään!\n\n— Suretko sinä jotakin?\n\n— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.\n\n— Sinun täytyy mennä lääkärille.\n\n— Me lähetämme Lahjan tänne.\n\n— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka\nminun kyyneleeni vuotavat.\n\n— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät,\nmikä nimeksi pannaan?\n\n— En, puhelimet ovat epäkunnossa...\n\n— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää\nkemuista. Aijai, ristiäiset.\n\n— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin\nmummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.\n\n— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin\nuudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.\n\n— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian\nkukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin\nrinnalle...\n\n— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet\nkipeä.\n\n— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.\n\nHelmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien\nripsien alta valuivat kyyneleet.\n\nToverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat,\nmihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin\nja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja\nRuuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.\n\n— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon\ntoisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.\n\nNuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa.\nPirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään\nympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti\nkiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen\nkuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.\n\n— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti\nhaikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää\nihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo\nloistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria.\nViattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä\nkuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.\n\n— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna\nhänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme\nlääkärin.\n\n— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi\nRuuto.\n\n— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.\n\n— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas\npöydältä.\n\nHe sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja\nilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.\n\nPirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä\nja kysyi:\n\n— Pirsta, kuka on Ruudi?\n\n— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei\nsinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten\nsamalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.\n\n— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?\n\n— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.\n\n— En. Minä en tiedä hänestä mitään.\n\n— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika\nhän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni\nomaisuus.\n\n— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?\n\n— Kihloissa — me? Emme!\n\nPirsta purskahti nauruun.\n\n— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat\nhiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet\nolemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen\nvihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä\nminä myöskään.\n\nHelmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.\n\n— Kuinka sinä olet voinut?\n\n— Miten niin sitten?\n\n— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?\n\n— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti\nhetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu\nRuudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.\n\nHelmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.\n\n— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta\nsentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä\nkerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla\non lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.\n\n— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.\n\n— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että\nse olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut\ntodenperään.\n\nHelmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja\nvoihki tukahdutetusti.\n\n— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä\non?\n\n— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin,\nniin että kynnet upposivat kämmeneen.\n\nTuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi\nolla.\n\n— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme\nviisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo —\nleben, leben, leben und leben lassen!\n\nPirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu\njuuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.\n\n— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen\nsilmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö\nsinä...\n\nHänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla,\nettä hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi\nettä hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt\nsitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi\nudellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.\n\n— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna\nauki, täällä tukehtuu.\n\nPirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko\ntupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän\nistuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi\nikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas\npöydältä.\n\n— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä\nvelkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt\npikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?\n\nPirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista.\nMartta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut\naikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä,\nkatsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.\n\nHelmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi\ntoverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.\n\n— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö\nniin. Olen varma, että illalla on kuutamo.\n\nOli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio\nnoutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä\nitseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka\noli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä\nkuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.\n\nSuurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti\nuneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.\n\nAjuri kääntyi ja kysyi jotakin.\n\n— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa\nkelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta\nkysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten\nlavertelullanne häiritse.\n\n— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.\n\n— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.\n\nKumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin\nhetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.\n\n— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun\nuskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan.\nJa kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin\nkiitollinen.\n\nYksitoikkoiset, karut \"linjat\" avautuivat huvimatkailijoiden eteen.\nPitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki\nouto kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin\nSörnäisten läpi ja sana \"Sörnäinen\" herätti hänessä nyt illalla\nmielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään\naavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti\nhänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia\narvosteluja.\n\n— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta\nhelsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi\nilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli\nmiltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä\nkaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt\nmielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut\nminua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin\nuumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt\nedessäni? Voitko arvata kenen?\n\nHelmi sanoi epäröiden:\n\n— Pirstan.\n\n— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.\n\n— Eedlan?\n\n‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle.\nSinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö\nole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen\nsinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin\nkutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista\nei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun\nsilmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun\nsieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi\nherraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden\ntuskasta — sano.\n\nAjuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut\nkaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä,\nmiten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi\nlukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt\nmitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot\n\"linjat\" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä\nolikaan tapahtunut Sörnäisissä?\n\n— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.\n\nSilloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän\nvoihkaisi ja retkahti taapäin.\n\nJa hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin\nmäärin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui\nhäntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen,\nauringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään\nkantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen\njalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!\n\n— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän\nikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. —\nJuuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut\ntuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset\nlepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä\nminä...\n\nRattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli\nkiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet\ntaas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.\n\nYöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.\n\n\n\n\nKOTONA\n\n\nTalossa oli kaikki nurin narin.\n\nIllalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän\nnimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan\ntaloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että\nlääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että\naamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat\najopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti,\nMartta oli saanut tankkaamistaan tankata: \"Helmi on sairas, aamujunaan\nkaksi hevosta ja mukavat ajopelit.\"\n\nHelmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi\nvakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä\nMartan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne\nmieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen\nkuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko\nhengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?\n\nNousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja\nemännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi.\nKaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa\nsairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen\ntoisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin\nvastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle\nreki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat.\nIsä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken\nvaralta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli\nreippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli\nnähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä\nlastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa,\njossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.\n\nVanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään\nmasennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon\ntänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut\nsaapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka\nkuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista\nja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen\nkuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi\nkeskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties\nkuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän\nkokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat\nsaapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe\noli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin\nkaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat\nodotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät,\nodotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi\najettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten\nkävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti\nei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se\ntunsi tulijat.\n\nHerra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!\n\nRattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää\nja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi\ntoki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi\nreen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon\nhitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana\nlahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä\nja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka\nuskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli\nja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta\nja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset\nhuulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä,\nettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi\ntäällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa\npäällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin\ntarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta\nohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä\ntähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä\ntautia tämä oikeastaan oli.\n\n— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki\nkeskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten\nme syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.\n\nNaiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat\nolleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä\ntaisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko\nollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut\ntuonut mitään nimipäivälahjaa!\n\n— Mutta kun panivat minut sairaalaan!\n\n— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin\njalasta.\n\nKun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla,\njäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului\nhukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti\nkumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin\nsyytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla\nhelpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua.\nTietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta\nhakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja\nkatsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui\noudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi\nehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää,\nhän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne.\nJa nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä,\njollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen\nsairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin\nilmassa.\n\nNuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut\nhänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti\nkälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä.\nEemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen\näitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti.\nTuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella\nlauseellaan teki lopun kohtauksesta.\n\n— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.\n\nIllansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki\nemäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että\nHelsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he\nkuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen\nei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä\nRannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa\nkeittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle,\nsairaan korviin.\n\nKaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä\nkertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta\nsairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa.\nVanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti\nagronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten\nvaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen\nasioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat\nmuualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan\nlasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti.\nEemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli\nHelmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut\nnyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa\npoikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.\n\n— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin\nsisaresi hiukset lähtevät!\n\nKun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat\näiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon.\nKaikki menivät yhdessä miesten luo.\n\n— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja\nojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt\npiironginlaidalle.\n\nKaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen\nsaattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.\n\n— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt\nHelsinkiin, niin hän nyt olisi terve.\n\nMustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.\n\n— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi\nvanhaemäntä terävästi.\n\n— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.\n\nEmäntä naurahti.\n\n— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta\nja kuolemaa.\n\n— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te\nolette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette\ntahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko —\nherra minusta piti tehtämän ja maisteri.\n\nVanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen\nja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän\ntietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista.\nJos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa.\nMutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.\n\n— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —\nKotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.\n\n— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.\n\n— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän\nkanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...\n\n— Mitäs se tähän kuuluu?\n\n— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt\nsiirtoa.\n\n— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.\nMikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.\n\n— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa,\nsanoi agronomi.\n\n— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle,\nkun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!\n\n— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa\npitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos\nHelmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi\nemäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?\n\nHetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä\nhän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:\n\n— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon\noppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina\nsittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä\nkoulua tarpeeksi. He kaipaavat \"ilmaa\" ja \"kauneutta\" ja \"väljempää\nliikkumisalaa\" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien\nkoettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan\nse onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän\nheiltä pitäisi voida muuta vaatia.\n\nKunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja\nagronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas\npauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta\nterveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa\nvaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi\nei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa\nyhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä\ntulisi ajanmittaan oppinut maa.\n\n— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme\nyhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti\nEemeli hänet naurahtaen.\n\n— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi\nvahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen\nmennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan\nkalliisti.\n\n— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen\njoukkoon.\n\nIsäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan\nleivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi\nja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten\nhänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien\nluona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli\nvuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin\nriippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen\nvaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän\ntäytyi lähteä.\n\nHeikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät\nsanattomiksi, kun he hänet huomasivat.\n\n— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan\nhyvästi emännälle.\n\nAgronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä\nsaattamaan.\n\nHevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä.\nOli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa\nillassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa\nMustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna\nollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun\nemäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin\nHeikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan.\nSamassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat\nhevoset pihamaan.\n\nLemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin\nleuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan\ntalliin.\n\nSieltä hörhötti ori häntä vastaan.\n\n\n\n\nYHTEISKOULUN MERKEISSÄ\n\n\nJuhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli\nylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että\naitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella\nseisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät\npuolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.\n\nEi puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä\nvirkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla,\nköynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli\ntuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat\nmelusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt\nmuodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet\ntupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja\nhäiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella —\nsanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.\n\nOli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä\nvarojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun\ntarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä\noli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta\npitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa\nkatsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa\noppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja\nkorkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten\nolisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset\nolivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin\nseinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu\nrakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä\nsiihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli\ntäynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan\nkirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko\nseudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat\nviistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten\nympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja\nniin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla\nsattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa.\nNe isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat\npitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun\ntarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi\npitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis\njohtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän\ntoimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia\ntehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa\noli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se\ntulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun\nkerran ryhtyi.\n\nOli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut\niltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja\nPääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt\nkirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt\nesitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu:\nväliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät\nseipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä\nkirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.\n\nTytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä\nei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen\nmarkan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon,\ntoiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja\nvoimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen\nisäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt\nmitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime\naikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut\nleikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien\nparas liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin\nsillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita,\nkuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi\nRiipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan.\nEemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä\nvastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että\nnaisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat\nyhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja\njuurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi\noli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän\nnaiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut\nvalmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen \"omituisesta\nsivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden\nkuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta\nkansaan\". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä,\nmiehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää,\nvaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen\nkihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen\nkutsumusta. Juuri \"kotiliettä\" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi\nhekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle\nnykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin\nolikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä\nyhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi\nsanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta\nyhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.\n\nAgronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli\nnostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan\nsiitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden\nperusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi\nkunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut\nagronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän\nitse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa\ntorvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus\ntulevien sivistysaikojen varalta.\n\nOli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä\nhuomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi.\nTotta tosiaan: agronomin \"Linnunpoika\"! Eipäs ole mies sittenkään\nmalttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää\nrunonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen\nalkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa\noikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän\nsuvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt,\neikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!\n\nAirueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska\nerinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat\ntytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään\njuhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin\nasiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan\nkuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää\nrattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.\n\nTytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään\nagronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä.\nHe tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille\nitsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata\npiirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa\npuolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun\nkeskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa!\nHelmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu\nolevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat\nlöytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta\non väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan\nväkinäinen.\n\nAgronomin kuuluisa \"Linnunpoika\" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman\nvähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja\nastuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa\nmerkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana\nja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen\nuhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan\nhänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa\nhymyilevät leveästi.\n\nMitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän\nkiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä\nolisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö\nkimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:\n\n— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei\npaikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!\n\nJa kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja\nkymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole\nkivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii,\nkättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä\nkauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja\nme voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.\n\n— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te\najattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset\ntulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden\nharjalla.\n\n— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.\n\nHän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että\nolivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin\nnopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.\n\n— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan\ntoisiin tarkoituksiin.\n\nSe oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.\n\n— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä\nasiasta.\n\n— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli\nvalmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: \"Siitä\nnaimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten,\nennen kuin olen naimisissa!\" Hän riensi sen tähden heti nopeasti\nsekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. —\nKirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan\nja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen\nloukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on\njäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun\nhevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan\nsopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.\n\n— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —\nPankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.\n\nAgronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti\nRannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti\nvaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä\nviekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi\nuutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään\nrattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret\nmiehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen.\nEi enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa\nnojautuneina, hevoseen. \"Linnunpoika\" vapisi menohalusta. Helmin ääni\nkaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut\njuhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti\nohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi\nvallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen,\nsanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on\nvoitettu.\n\nRiipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa\nrattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista.\nOnneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa\nhiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja\noli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa\nomistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta\neivät ne olleet näin tulisia.\n\nAlas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten\nhellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä\näänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.\n\nTorvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan.\nViilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa\nlemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti.\nYhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti\nsilmiin:\n\n— Oletteko te todella nyt ihan terve?\n\nHelmi naurahti.\n\n— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus\noli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi\nteoriojenne pätevyydestä.\n\nAgronomi ei nauranut sukkeluudelle.\n\n— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.\n\n— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään\nterveyttänne.\n\nHelmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä\ntyötä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut\nkuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren\nkirjoituspöytänsä ääreen.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä\ntämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä\npolvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?\n\n— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä \"oppineella\nsukukunnalla\" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri,\n— se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin\nkäyvän?\n\n— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja\npiteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa\nhaavansa.\n\n\"Linnunpoika\" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta\nagronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen\nmeno taas vähitellen hiljeni.\n\n— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.\n\n— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta\nasiasta puhua.\n\n— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt,\nmitä teillä on sydämellänne.\n\n— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.\n\n— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja \"palattaisiin\nluontoon\"?\n\nSepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.\n\n— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa,\nmihin mennään, sanoi agronomi. ‒ Ja ennen kaikkea opittava se työnteko,\nse työnteko! Ja se työnteon ilo!\n\nSeppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta\nasiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja\nruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.\n\nTyönteon ilo! ajatteli Helmi.\n\nSepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin\nkoura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli,\ntuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä\nympärillä.\n\nAgronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä.\nRuisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen\nkauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana\nmaassa ja puiden lehvillä.\n\n— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että... niin, ei sitä saa niin\nlausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan,\nettä kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista,\nettä se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa\nitsestään.\n\nKun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt\nkalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi\nsoista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä\nkumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän\npani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan.\nHelmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon\nvoimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan\nasiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi,\nettä täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä\ntyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö\nkuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään\ntäällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.\n\nHelmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen\nvaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla\nkuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei\nsuinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen\nkuin Helmi voi mitään sanoa.\n\n— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille\nsuuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin\nviisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta... se on niin kummallista: minä\nen enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja\nnauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen\nja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella\nkävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä,\nettä olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään\ntekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini\nsanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli\nse millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka\nniin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät\nniin hyvää. Sellaista se on.\n\nAgronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet\npolvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.\n\n— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.\n\nAgronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se\nsäikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien\nhuvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin\nahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.\n\n\n\n\nKULTAINEN LYYRA\n\n\nOvi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi\nsyöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti\nnapittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja\nnahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko\nhänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti\npysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään\nkatua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki\nraitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa,\nmissä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli\nollut viittätoista vailla.\n\nOli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä\nvastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän\noli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen\nnäyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka\nmaksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa\nikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset\npunaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui\nihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa,\nse ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä\nHelmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran\nkokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.\n\nPuolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa.\nJa puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. \"Te ette ole\nsulattanut... te ette ole kypsä... Teillä ei ole yleiskatsetta, te\ntunnette detaljit... Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä...\nParasta, ettei yritetä aikaisemmin... Jos puolessa vuodessa, niin\nvoimme olla tyytyväiset...\" Strömmer oli sentään lopulta käynyt\nystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua\nyhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä\nihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä,\nistua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa\nkadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan\nistuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin,\njollei ole nukkunut edellisinä öinä.\n\nHelmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen\nolivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se\ntai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku\noli ‒ ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se\noli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut\netsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä\npäässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer\nhänelle nyt takaisin kaikki tyynni.\n\nNo niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin\nolikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa\nsitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen\nvarassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi.\nPaleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki.\nSaisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki\noikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt\nkaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?\n\nMitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa\ntanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia\neteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi\nlähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei\nnyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi\nolla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi\nhänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin.\nHelmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla\npuistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin\nettä hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen\najatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta.\nMitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys\nStrömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että\nhän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen,\nkuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi,\nkun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla,\nanturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut\nsellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. \"Ette ole kypsynyt...\nette ole sulattanut...\" Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet\nvieriessään kuormasta maahan.\n\nJos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!\n\nAjatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä\nkeveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä\nkotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä\nvoisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti\npitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä\nhaavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi\nkeittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se\nMartta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä\najassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi\n\"levännyt\" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä\nmuutakaan!\n\nHelmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin\ntuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden\nvuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas\nhänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella\nja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri\nkirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut\nsieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut\nsitä tentissä muistanut.\n\nHänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen\nkäsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja\ntaskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä\nse oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista\nsekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava,\ntenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin\nmilläkin suruharsoilla.\n\nHän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat\nolleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin.\nTulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia\nsellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin,\nmieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja\nkonttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen\ntakana...\n\nHän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin\naikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko\nhänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat\nkostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä\nvyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä\nenää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin.\nTuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.\n\nHän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko\nmaailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää\njonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja\nsitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka\ntuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä\nhuvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on\nkokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi\nalas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut\ntyössä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.\n\nTämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut\nviisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.\n\n\"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?\" Merkitys... merkitys... kuinka\nsellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan\noli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä.\n\"Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?\" Tarkoittanut...\ntarkoittanut... siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi\nkysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain.\n\"Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?\" Viktor Hugo. \"Miksi juuri hän?\"\nMiksi... miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää\nselitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta\nei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt.\nHädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson\nomistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli\nStrömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli\nsiitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä\nedes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä\nsormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut,\nkuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. \"Te ette ole kypsynyt...\nte ette ole sulattanut...\"\n\nHän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat\nsiirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas\nhuopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu\nsilloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta\nolivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se\nulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut\najatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin\njoskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä.\nTuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin\nhuopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta.\nSe on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä\nhatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on\nniin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan\n‒ kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma\ntunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen.\nPeitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu,\nylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta\nvarten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa\nulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin\ntehty laivaretki...\n\nHelmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon\nauttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi\ntullut...\n\n\"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?\" Strömmer\ntuntui nauttivan hänen hämmingistään.\n\nHelmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat\nkysymykset yhä toistuivat.\n\nOli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt,\nmissä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla\nkotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa.\nHänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon\nkiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja\nsoitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.\n\n— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. ‒ Ehtisitkö sinä\npistäytyä...\n\nHelmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa.\nLahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden\nluona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää\nhuoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi\nruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki\npaikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka\nääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan\nhän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi\ntaistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää\nollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän\nei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut\nvoimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut.\nHän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut\nhäpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä\npannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi\nkoko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä\nvalonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin\nhän sai kultaisen lyyransa.\n\nTavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta,\nvaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran.\nNiin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen\nlakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa.\nJollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään\nmaan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja\npäällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!\n\nKatuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä\ntuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää\nniukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole\nkäytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole\nyhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee\nnälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä\non tuottanut.\n\nOli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista\ntulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia\nkultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin\nja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä,\njotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen\nvalkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan\npäästäkseen osallisiksi siitä.\n\nIstuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän\nkävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen\nsuonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin\nselkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä\ntänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan\nkuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt\nhänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin\nsyrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta\nlyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat\nsillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut\nnäyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin\noli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.\n\nKultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa,\njoka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison\nkiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta\nuskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa,\nkuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti\nvaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa\nlapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin\nhuomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet\nsitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää,\nmutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä!\nSe oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys\n‒ nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka\ntoisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat\nnyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein\nsaatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin\nharhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden\npäämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja\nkuihtuivat ennen aikaansa...\n\nHelmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin\nlääkäri astui sisään.\n\nKuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,\n\n\n\n\nVAPUNPÄIVÄNÄ\n\n\nVapunpäivä.\n\nSe on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä\nnostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan\nkesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen\nkiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin\navuksi.\n\nVain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin.\nTaaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire.\nVaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä\nmuutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää\nole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan,\nYlimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa,\nei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet,\nmyöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista\nhaalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä,\npuettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran,\nHelsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja\nkiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen\nhyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää\nhäntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei\nole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin\nkuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän\non sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia\nostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa\nsaman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat\nlevänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on\nvanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina\npelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää\neikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.\n\nHelmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta\nhaluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan\nenää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus\n— sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän\nparanisi...\n\nJos hän paranisi!\n\nTämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut,\nettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta,\njoka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus:\njos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole\nmitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten\nteeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi\nkuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset\nihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään\nja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli\nse vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi\näiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan\nympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina\nkysymys: jos tulisi terveeksi!\n\nTänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin\nettä tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä\nmonta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen,\nsireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut\ntäyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu\ntulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi!\nJos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin\nnauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia...\n\nSairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta\nkohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät.\nAurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten\nhuudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti,\nhuulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä\nkalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu\nsiltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema\nolisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt\nolisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen\nsuonissaan, kiertää taasen ‒ Jumala, jos tulisikin terveeksi!\n\nTuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen\npani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka,\nse olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi.\nMustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan —\netteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi \"Helmi\". Se ei olisi\nlapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa ‒ lapsen äiti on kyllä huomannut,\nettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin\nvalkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat\ntuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on\nmuistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa\nja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: \"Ja nämä, ne ovat\nRuudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että\nsinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän\nole saanut tanssia iltaakaan oikein _con amore_ siitä asti kuin sinä\nläksit.\"\n\nPirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia,\nmakeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää,\nvalitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta\nkohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut\nkuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että\nRuudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana ‒ viimeksimainitun\nseikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan\nkertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis\noli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa \"Hiiran\nylösnousemuksen\". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään\nylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän\noli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt\npieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt\ntieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety\nhermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus.\nAappis-parka! Sic transit... Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia\nkiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli?\nEikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti\npyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan\nPirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran\npuhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea\nkerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan...\nse oli tietysti ollut leikkiä...\n\nKäki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen\nääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa\nja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka\nhiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas\nkoskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä,\nvaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja\nHelsingissä.\n\nNyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja\nlaulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja\nEelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin\non rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin,\njossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla\non yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta\nrinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen\nlasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja\nhaaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.\n\nJa ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan\nkoko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa\nensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran\nsiitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa.\nHelsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua,\nsimaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa,\nremuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja\nkapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan\nja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut\nkeuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa —\nkaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi\ntulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti\nRuudi!\n\nRuudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka\nonkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei\nkolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna\nolivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin\nkanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin\nvapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa,\nkuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on\ntuomittu kuolemaan.\n\nHelmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä,\njotka seulotaan maahan... Kuinka se on kummallista, että hautausmaan\nkoivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen\nlatvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään\nkuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten\ntänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee\nlukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on\nniin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin\nmainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti\njoskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita\nlapsistaan.\n\nMutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi... Ei,\nse on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua.\nVäsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra\nJumala... — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt...\nkuitenkin... älä hylkää...\n\nOvi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti\njaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja\nMustamäen pienestä tytöstä oli tehty \"Helmi Valpuri\".\n\nHelmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei\npidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai\nvaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi\njäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä\noikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin\nkiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt\njäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi\nläikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli\nvielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu.\nPihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella\nseisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun\nääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä\nkerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat\npöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on\npantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin\nkeskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka\novat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.\n\nRattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa.\nMustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa\nastuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä\nottaa vastaan vieraat portailla.\n\n— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa\nisännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee\nsisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja\nkyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken\nsanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän\nvalittaa ääneensä.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan\nhänen suruaan.\n\nÄiti on ikään kuin kasvanut.\n\n— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt\nsiirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei\nkestänyt.\n\nAgronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii\nylioppilaita.\n\n— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah,\nettä on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina,\nsehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta\nparanee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se\nkaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä\nviisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä\nnuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla\nnaapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte\nsiihen?\n\n— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori\nvakavana.\n\n— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina\ntietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin\nsanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.\n\nHeikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse\nja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri,\nkaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee\narkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio\npunertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle\nlintujen iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.\n\nHän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen\nympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy\nsoittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua\njohonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon\npimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada\nilmaa. Jumala!... Äiti... Heikki... auttakaa! Jumala!\n\nPimenee kokonaan.\n\n\n\n"]