[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy9jWX-w71bAhBR2aqYlHB0n2luxHHLu4JQmqE7yjBt8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3362,"Kahden muurahaisen seikkailut","Hammarström, Nanny",1870,1953,"3362-hammarstrom-nanny-kahden-muurahaisen-seikkailut","3362__Hammarström_Nanny__Kahden_muurahaisen_seikkailut",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1906,1908,13261,71333,false,75290,[24],"Ants -- Juvenile fiction",[26,27],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Kahden muurahaisen seikkailut\" by Nanny Hammarström is a children's adventure story written in the early 20th century. The narrative centers on two young ants and explores their experiences as they navigate their world, providing an imaginative introduction to the intricate lives of insects and nature. Through whimsical storytelling and the perspective of the main character, Rufa, it combines entertainment with educational insights about nature.  The opening of the tale introduces Rufa, a young ant, who recounts his journey from a tiny egg to becoming an adventurous member of the ant community. He describes his first experiences in the ant colony, meeting his caretaker, Aunt Formica, and the trials he faces in adapting to life as an ant. Rufa learns about foraging, caring for younger ants, and the dangers of their environment, including encounters with natural predators. The narrative sets a foundation for themes of curiosity, growth, and companionship, suggesting that Rufa's journey will continue to uncover lessons and adventures in their bustling ant world. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Satumainen kertomus kahden muurahaisen seikkailuista ja elämästä luonnon helmassa. Teos tutustuttaa lapset hyönteisten ja kasvien maailmaan opettavaisella tavalla muurahaisten omien kokemusten kautta.","Nanny Hammarströmin 'Kahden muurahaisen seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3362. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT\n\nKertonut\n\nNanny Hammarström\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Helios,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nMeitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka\novat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme.\nYleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille\njoukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme.\nVielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena\ntarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen\nelämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja\nkasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen\nelämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin\nlapsen mieleen.\n\n»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on\nyllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien\nhyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen\ntavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo\nsamalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen\nonnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset\nparhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille\nmuurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia\nvarten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen\nliikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten\nettä kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko\nteoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä\nsisarenlastaan varten.\n\nYllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän\nkirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee.\nÄlköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen,\nminkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka\nopettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat\nitse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he\nvastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.\n\nO.M. Reuter.\n\n\n\n\nRufa kertoo.\n\n\nOlen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen,\nvanha ruskea muurahainen.\n\nKesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja\nasetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon\nkertoa teille vähäsen muurahaismaasta.\n\nNiin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat\npikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja\nystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä\nja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä\nturposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin\nkuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?\n\nEi minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko\nnäöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata,\nhyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä\nmuurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he\novat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.\n\nSiinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain\nihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä\nsotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja\nponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin\nlankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan,\nniin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat\nhyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja\nkapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen.\nSiinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.\n\nJa voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat\nlankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin\npieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat\nnähneet niitä muurahaiskeossa?\n\nMutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani\ntullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani\nja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että\nhoitajattareni auttoi minut ulos.\n\nUlos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja\nkummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä\nen vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa\nruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat\nriippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka.\nEnkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa\nja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat.\nTiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin.\nMitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja\nkuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi\nkasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia\nahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi\nmuutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.\n\n— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä\npeloissani.\n\nTuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi\netulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan\nhoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.\n\n— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.\n\nJa nytpä näin että niinhän minä olinkin.\n\n— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän\nsanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja\nheilutteli lankojaan.\n\nKoetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi,\nkun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin\nniillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.\n\nMutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.\n\n— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. —\nSinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä\nja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja\nhaistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on\nkuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada\ntuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?\n\n— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä\nkuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani\nja lankojani?\n\n— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy\nenimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut\nvanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän\nja taidan.\n\nJa niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja\nhän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.\n\nMutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa\nminulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin\nniin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta\ntehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja\nenemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä\non lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita,\nsilloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita.\nEttepä voi tietää miten hauskaa siellä on.\n\nJuoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja\nniistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että\ntuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että\ntöytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät\ntyötä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.\n\n— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole\nsilmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin\npuolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö\nsinulla ole suurihmoja?\n\nJa sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.\n\n— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.\nKatso eteesi ettei sinun käy hullusti!\n\nMinäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä\nlaihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.\n\nEräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin\nruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.\n\n— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä\npidän.\n\n— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?\n\n— Mistä niin, kysyin minä.\n\n— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten\nsanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa\njuoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa,\nsaat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!\n\nJa nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa\npieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.\n\n— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja\nhän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli\nminusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja\nsuurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän\ntästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin\nkuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka\nkävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua,\nkuten minä.\n\n— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä —\nmitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?\n\n— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole\nlainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.\n\nJa täti Formica tuli pienokaiseni luo ja nuoleksi sitä ja ojensi sille\nkielellään jotakin, ja tuo pieni Valkonen imi heti ahneesti kaiken\nminkä sai.\n\n— Tätä sinun myös pitää oppia, täti Formica sanoi. — Nuoleksi nyt\npolkastasi ja pidä sitä siistinä ja hienona ja ruoki se pyöreäksi ja\nlihavaksi. Jos hoidat sitä hyvin, niin eräänä päivänä näytän sinulle\njotakin hauskaa.\n\n— Mutta rakas täti Formica, sanoin — ei minulla ole mitään kielelläni,\njota tuo pieni Valkonen haluaa.\n\n— Eikö sinulla ole? No, tuleppas mukaani. Ja niin me juoksimme useita\nkäytäviä ja monessa huoneessa, kunnes tulimme erääseen huoneeseen,\njossa oli köysiä pingotettu huoneen toisesta päästä toiseen.\n\n— Joudu nyt tänne juurien luo, täti Formica sanoi — ja katso kuinka\nminä teen.\n\nHän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko\njoukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella\nsuurihmoillaan.\n\n— Mitä tämä on, kysyin minä.\n\n— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.\nTule tänne ja maista.\n\n— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?\n\n— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.\n\nKun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran\nkiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle\nja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.\n\n— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja\ntaputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari\nmukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka\nsukkelasti imin.\n\n— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin\nja heiluttelin suurihmoillani hänelle.\n\n— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun\npitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse\nvoi tulla tänne.\n\n— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?\n\nSilloin täti Formica nauroi ja sanoi:\n\n— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan\njuoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka\nsinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa,\nsäilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat\nsen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.\n\nTiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole\nniin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja\nkoreissa.\n\nMutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme\nsen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:\n\n— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia\nteitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin\ntornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja\nsiitä poikaset pitävät.\n\nNiin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja\nsielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica\nauringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin\nettä koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään,\njoka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.\n\n— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat\nlähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.\n\nSamassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään\nniillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan.\nSitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi\nsitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin\nja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja\nkiiltävä, että loisti ja kiilsi.\n\n— Tee nyt samaten, hän sanoi.\n\nMutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin\nkumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja\nsomasti kuin täti Formica.\n\n— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja\nnauroi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti\nFormicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia,\njotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan\ntuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle\nluvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin,\nettä kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain\nmankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:\n\n— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle.\nJuokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen,\njos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi\njalkakammoillasi, niin lähdemme.\n\nJa niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin\ntai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon\nkatolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja\ntaivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.\n\n— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme\nsitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli\nedellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta,\nettä olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä\nasiaa, jota kauvan olin miettinyt.\n\n— Missä aurinko on, täti Formica?\n\n— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee\ntänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa\ntänne alas.\n\n— Mutta missä aurinko on yöllä?\n\n— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica\n— mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla\nvanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme\nja että se on meille, kun se paistaa.\n\n— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.\n\n— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei\naurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti\nFormica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei\nnäy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua\npuihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä\non puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet\nvalu huoneisiimme.\n\n— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?\n\n— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.\n\n— Voimmeko mekin olla pahoja?\n\n— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin\nluulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte\nkävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän\naurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli\npaha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.\n\n— Täti Formica, sanoin minä.\n\n— Niin, Rufa, vastasi hän.\n\n— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—\n\nMutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.\n\n— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona,\nmuurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.\n\nJa me riensimme vikkelästi pois.\n\n— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme\nsuuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi\n— nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut\nvarottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin\najattelematon!\n\nJa täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät\nminua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua\nleijonakuoppaan.\n\n— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen,\nsanoin minä ja heilutin suurihmojani.\n\n— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy\nkuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme,\nmuurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se\nkaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei\nsitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat\nohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan\nsinulle, Rufa.\n\n— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.\n\n— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella\npitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en\nolisi koskaan enää saanut nähdä sinua.\n\n— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.\n\n— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy\neläin.\n\n— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.\n\n— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt\nsinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit\nolla varuillasi.\n\nJa täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä\nkuopan.\n\n— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona\nviskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli\ntämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja\nsattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan\npäälleen ja vyöri alas.\n\n— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti\nkuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.\n\nMutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni,\nheitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka\nolivat valmiit minua puremaan.\n\nTäti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä\najattelet?\n\n— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan,\nsanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.\n\n— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?\n\n— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas\nlempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni\nraukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä\nretkeltämme.\n\nNiin me teimme. Mutta kauvan minulla oli paljo ajattelemista — aurinko,\njoka nauroi ja itki, muurahaisleijona ja tuo pieni muurahainen, jota ei\nkukaan voinut auttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuurahaiskeossa oli niin kiire, niin kiire. Kaikki muurahaiset tekivät\ntyötä päivät ja yöt. Täti Formicalla ei ollut melkein lainkaan aikaa\njutella kanssani, ja kun hän jotakin sanoi, niin se vaan kuului näin:\n\n— Nuoleksi munia ja lypsä lehmiä, Rufa! Vedä hirsiä, Rufa! Meidän\ntäytyy saada useampia huoneita. Katso ja opi rakentamaan käytäviä ja\ntekemään seiniä ja kattoja. Meille on tarpeen useampia huoneita, useita\nkäytäviä ja isompi keko. Tässä tulee tapahtumaan jotakin. Jotakin\nihmeellistä on tulossa.\n\nSilloin kävin uteliaaksi, juoksin hänen jälkeensä ja huusin:\n\n— Kerro, kerro, täti Formica.\n\n— En jouda, en jouda, sittepä saat nähdä, hän sanoi, ja siihen minun\ntäytyi tyytyä.\n\nJa niin kummallista, oli että vaikka en ollenkaan tiennyt, minkävuoksi\noli niin kiireellistä, niin tein työtä niin paljo kuin jaksoin ja voin.\nHinasin kekoon suuria hirsiä, jotka olivat pudonneet maahan kuusista ja\nannoin ne taitaville rakentajamuurahaisille, jotka sitte sovittivat ne\nuusien huoneitten seiniksi ja permannoiksi ja katoiksi. Kerran rupesin\nitse rakentelemaan pientä huonetta, mutta seinät tulivat aivan vinoiksi.\n\nJa niin saapui sitte muuan vanha, viisas muurahainen ja repi alas\nkaikki tyyni ja laittoi uudelleen. Silloin minusta oli parempi puuhata\nsellaista, jota osasin. Toisinaan juoksin ulos metsään ja kiipesin\nvihreille pylväille ja nauhoille, jotka nousivat pystyyn maasta,\nja niillä löysin villejä lehmiä, jotka siellä olivat laitumella.\nNiitä minä houkuttelin ja pyydystin ja vein ne kotiin, meidän\nlehmänavettaamme. Toisinaan minun täytyi lypsää hunajamaitoa ja viedä\nsitä niille vanhoille työntekijöille, jotka olivat niin kiihkeät,\netteivät malttaneet mennä syömään.\n\nMutta kiireimmässä työssämme sattui julma tapaturma. Olin parhaillaan\ntäti Formican kanssa ruokkimassa pieniä lihavia, hauskoja lapsia, kun\nkuulimme jyskettä ja ryskettä ja näimme seinien alkavan vavahtaa ja\nluhistua maahan. Hirret, kivet, tikut ja korret, kaikki luisuivat sikin\nsokin. Muurahaiset ja kotelot ja lapset vyöryivät sekasin, ja minä\nluulin, että koko maailma hukkuisi.\n\n— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta\nen voinut.\n\n— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä\nja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin\nsuinkin.\n\nSamalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa\nesille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet\nirti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin\nvaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas\neikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi\nkyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä\non. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät\ntapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme\nvahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset\nmuurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se\non meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja\ntoukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla\nhampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja\nGunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?\n\nHirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset\nrakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen,\nmonen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat\nsairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet\nlapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen\ntästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut\ntapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa,\nkysyin häneltä.\n\n— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka\nsellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on\nhirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein\ntietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen\nseisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri\nkuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä.\nIhmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät\nmyös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi\nkahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan\nasti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät\nmeille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri\nollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on\nettä ne lainkaan voivat kävellä.\n\n— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa,\nkysäsin minä.\n\n— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin\nmuurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä,\npaksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai\nkoko onnettomuuden.\n\n— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.\n\n— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta\nnäetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen,\nniinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa,\nniin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta\nmuurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on\nkaikista tuhmin ja ilkein.\n\n— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin\npuren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa\noikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita\nmuurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja\npurra kaikkia häijyjä ihmisiä.\n\n— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä\ntavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän\nnäytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.\n\n— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko\nitkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin\nmonet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.\n\nMutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein\nminäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.\n\n— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset\nkoteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin\ntapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.\n\nHän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain\nkoteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat\nhoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä\nja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset\npääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut\nymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain\nihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin,\nkun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla\nnähdessäni muurahaislapsen:\n\n— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa\nminun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä\nkuulu tänne.\n\nTäti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.\n\n— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi\nlaita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille\nlapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin\nhämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.\n\n— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe\njotakin kummallista minun lapsessani.\n\n— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa\nsilmää ja kolme pientä.\n\n— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.\n\n— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja\nrinta ja takaruumis.\n\n— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita\nriepuja, jotka riippuvat rinnalla?\n\nMutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin\nhoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta\nollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.\n\n— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua\nvähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.\n\n— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.\n\n— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.\n\nMinä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi\nminun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:\n\n— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?\n\n— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.\n\nJa kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.\n\n— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.\n\nJa kaikilla niillä oli rievut.\n\n— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia\nolemme erehdyksestä saaneet?\n\n— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on\noikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä\nniistä tulee.\n\nJa kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka\nrievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi,\njota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin\npuolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin\nne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai\nvoineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä,\njoita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat\naina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta\nkuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut\nhoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli\nkumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.\n\n— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli\nehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he\nsaavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.\n\nLentävätkö he aurinkoon?\n\n— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi\ntäti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten\nvoinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin\ntunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut\nsiipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä\nvoisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen,\ntuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois,\nsukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.\n\nMutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei\npuhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua\nsuurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan\niloseksi ja minun täytyi sanoa:\n\n— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan\naina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on\nilonen sentähden että täti Formica elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja\nprinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea\njotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät\nedes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä,\nniinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan\nlaita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä\ntäti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois.\nMutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja\nkaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä\nsääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä\nja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti\nFormica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut\nniiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.\n\n— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka\nkomeata tulee olemaan hääpäivänä.\n\n— Mikä päivä se on, kysyin minä.\n\n— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta\nheidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen\nmeidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.\n\n— Koska se sitte joutuu?\n\n— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä\nminä tiedän, täti Formica sanoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona\nhakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä.\nMiksemme pidä häitä nyt?\n\n— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin\njaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä\nkekoon ja sulkea kaikki ovet.\n\n— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen\nja ilma on tyyni ja lämmin.\n\n— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. —\nMutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.\n\n— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä\nhyrskytyrskyksi?\n\n— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona\nja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin\nmeitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin\njonkun huutavan:\n\n— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat\nmaakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää\nkaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja\njyminää.\n\n— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta,\nhätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli\nrauhallista ja turvallista.\n\n— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut\nsemmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja\nsitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan\nvastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina\nkäärmeitten ja jyminän perästä.\n\n— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.\n\n— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.\n\n— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos\nsattuu vaara, kiidän tänne alas.\n\nJa samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin\ntäti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt\ntornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata\nja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui\npuunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja\nheilutellut suurihmoillaan.\n\nJa aurinko puhui!\n\nMutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja\nkävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin\nsaatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin\naurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.\n\n— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa\nperästä.\n\nVihdoin kuiskasin minä.\n\n— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy\ntehdä?\n\nMutta aurinko vastasi vaan:\n\n— Sinä et saa — sinun täytyy!\n\n— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.\n\n— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.\n\nTarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja\nmitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.\n\n— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään,\nvaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten\nmitään voinut nähdä.\n\nSamassa tuli täti Formica ja haki minua.\n\n— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?\n\nOlin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?\n\nJa muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.\n\n— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne\nalas.\n\nJa täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli\nminua, kunnes olin taas entisellään.\n\n— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko\non puhutellut minua.\n\n— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?\n\n— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa\n— sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen\ntarkottaneen?\n\n— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa.\nOletko varma, Rufa, että niin oli?\n\n— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa.\nMutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin,\ntahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö\nsinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?\n\n— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä\nkeskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä\nuskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana.\nMutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään\nsitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella\nsitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?\n\n— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni\nhaluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt\nheti, hyvä, kiltti täti Formica?\n\n— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa\nja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu\nkummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja\nmeidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on\nparasta olla kotona.\n\n— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.\n\n— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja\nhyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme\nnähdä huomenna.\n\nJa täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko\nhymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin\nne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat\nja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka\nkiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte\nuskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat\nkiihkoissaan ja levottomia.\n\n— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.\n\n— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.\n\n— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki\nole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?\n\nJa niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka\nolivat jo ennestään aivan hyvät.\n\n— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää\nsiipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että\nkuului:\n\n— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat\nlentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät\nkoko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä\nkorkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte\nen enää heitä nähnyt.\n\n— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö\nsinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?\n\nTäti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.\n\n— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät\nauringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän\nlentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle,\nsillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan\nnaapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat\nyhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään —\nja niin hekin olivat poissa.\n\n— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä\ntyötä itse hääpäivänä?\n\n— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.\n\nJa niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään,\nviheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan,\nja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä\nverho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle\nkiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:\n\n— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!\n\n— Mitä he sanovat, minä kysyin.\n\n— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita\ntäällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.\n\nTullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja\nkumarsi ja sanoi:\n\n— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!\n\n— Mikä nimesi on, kysyin.\n\n— Neiti Emi, hän sanoi.\n\n— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?\n\n— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai\nkyyneleen silmäänsä.\n\n— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.\n\n— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi\nkellossani soinut:\n\n— Tervetuloa, tervetuloa!\n\nSamalla alkoi kello soida:\n\n— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!\n\n— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica.\nJa tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan\niso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne\ntervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului\nkaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui\neteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa,\njotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon\npaksua, pölyistä turkkia.\n\n— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.\n\n— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.\n\n— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut\nkumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:\n\n— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.\n\nKun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä\nkasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.\n\n— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.\n\n— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske\nminuun, älä koske minuun!\n\n— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat\nmuistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja\nkuuletko kuinka kello nyt soi:\n\n— Tyhjä talo, tyhjä talo!\n\n— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.\n\n— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut\nhunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme\njotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.\n\nKun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:\n\n— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.\n\n— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.\n\nKummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin\nkumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä\nvihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle\nlipulle ja huusin:\n\n— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.\n\n— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.\n\n— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta\nnytpä kuulin jonkun huutavan:\n\n— Kielletty tie, kielletty tie!\n\nOnpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne\novat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta\nvälittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan,\nniin huudettiin taas:\n\n— Kielletty tie, kielletty tie!\n\n— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin\ntaas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen\nkun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni.\nSain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja\npuhdistetuksi ja harjatuksi.\n\nKäynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta\ntästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.\n\nVoinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon,\najattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin.\nJuuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.\n\n— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.\n\n— Keskellä limaa, minä sanoin.\n\n— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja\nnauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia\nkiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on\npahempi.\n\nSamalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka\nasetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata\nminua pois.\n\nMiltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan\nsellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan\nsavessa.\n\nTäti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi\neikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.\n\n— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut,\nvastasin minä.\n\n— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie\noli kielletty.\n\n— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin\nhullusti, sanoin.\n\n— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli\nystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.\n\nNiinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.\n\n— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.\n\n— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?\n\n— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa\nkuin meillä kahdella?\n\n— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme\nja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita\nvarten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa\ntervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos\ntämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme\nvähän ruokaa, Rufa.\n\n— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?\n\n— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin\nkoetamme onneamme tässä pylväässä.\n\nJa niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme\npian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki\nsuoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli\nkorkea seiväs katolla.\n\n— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo,\njonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.\n\n— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.\n\n— Kyllä on, mutta se on suljettu.\n\n— Koputamme, sanoin minä.\n\n— Koeta, täti Formica sanoi.\n\nAstuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:\n\n— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!\n\n— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.\n\n— En saa ovea auki, huusin minä.\n\n— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.\n\n— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin\nalakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.\n\nMutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:\n\n— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.\n\n— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän\npureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota\npikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.\n\n— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.\n\nJa tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta\ntalosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin\njonkun huutavan:\n\n— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka\npysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he\npuhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.\n\nKäveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:\n\n— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.\n\n— Nytkö jo, sanoin minä.\n\n— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa,\njos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.\n\n— No mutta prinssit sitte?\n\n— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan\nheitä tahdokaan.\n\n— Mutta kuinka heidän sitte käy?\n\n— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti\npäätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät\nlöydä kotiin.\n\n— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.\n\n— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat\nkuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne\nhe munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat\nitse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy\nuusi muurahaispesä.\n\n— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.\n\n— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa\n— tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen\nkotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin\ninnoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat.\nHän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja\nyksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi\nmonet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli\ntapana.\n\n— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä.\n— Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään,\nkumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.\n\n— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.\n\n— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt,\nkuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.\n\n— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja\nheilutin suurihmojani.\n\nPuhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren\nkera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta\ntervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä\njotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään,\nmutta huokasi niin syvään.\n\n— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä\nkirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet\n— hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä\njaloillani.\n\n— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti\ntaukosin lyömästä ja poistuin.\n\n— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli\nminua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että\nprinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin.\nKerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa,\nmuurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole\nparempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?\n\n— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin\npahoja noille kuningaslapsi raukoille.\n\n— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten\nlentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi\nolemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä\nparhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka\nei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa\ntaloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja\nväänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan.\nSiivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän\nsanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä\npoikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me\nmuurahaiset emme saa hemmotella.\n\n— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta\nsiivethän olivat parasta, mitä heillä oli.\n\n— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta\nparhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat\nkantaa kuningattaren kekoon.\n\nJa niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut\nhäälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin.\nMutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki,\naivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka\nkyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä\nkaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina\nja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja\nsinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin\ntaas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.\n\nEräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas,\nkun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin\nettä ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky.\nMinulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne —\nkiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin\näkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:\n\n— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja\nryömikää, lentäkää ja ryömikää!\n\nPysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli\nollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni,\nnäin jotain outoa metsässä puitten välissä.\n\n— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni\nparemmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki\nminun iloseksi.\n\nAurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko,\njota aina olin rakastanut.\n\nMutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:\n\n— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!\n\n— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa\npelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti\nFormicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin\nalas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo\npitkän matkan päästä:\n\n— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan,\nhuusin hänelle:\n\n— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:\n\n— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?\n\n— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.\n\n— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!\n\n— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?\n\n— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti\non.\n\nJa katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa\ntakaa.\n\n— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.\n\n— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat\nmyös nähneet, koska he huusivat ilmassa:\n\n— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!\n\n— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti\nnauramasta. — Tunsitko niitä?\n\n— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.\n\n— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi.\n— Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.\n\nJa täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:\n\n— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.\n\n— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.\n\n— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa\npelastumaan.\n\n— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti\nvietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse\nsiellä.\n\nAlkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset\nolivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:\n\n— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.\n\n— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.\n\nNiinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme\nmolemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun\nensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului\nhirveä huuto ja pauhina.\n\n— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?\n\n— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa\nkauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä,\nihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta\nenemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt,\nRufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi\nmaahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja\nsitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä\nja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja\nhorjuivat ja kaatuivat.\n\n— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole\nennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?\n\n— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne\novat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.\n\n— Mutta minkävuoksi?\n\n— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää\nihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan\npuolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan\nnälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse\nmihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu\nmaahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti\nFormica huusi ja oli aivan suunniltaan.\n\nHän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin.\nNiinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui\ntodellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan\nohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi\nniin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat\njuosta meihin päin.\n\n— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme,\nsanoi täti Formica.\n\nJa me juoksimme.\n\n— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.\n\n— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät\nmyös, ellemme kiiruhda.\n\nJuostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat\nhuokasivat ja ruikuttivat:\n\n— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?\n\nToiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:\n\n— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!\n\nKaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä\ntoiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne\nräpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja\nkuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä,\nhuumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta\nkukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi\npieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.\n\n— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä\njaksa enää.\n\n— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka\nkerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:\n\n— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.\n\n— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.\n\n— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. —\nTuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan\nkerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään\nmaan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.\n\nNiinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata\npäästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni\nyhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita\npoikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat\npelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin\ntunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja\nraju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin\nenkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka\nnuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka\noli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.\n\n— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.\n\n— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen\npienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.\n\n— Ja ihmiset ja kaikki muut?\n\n— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas\nesille, kun aurinko alkaa paistaa.\n\n— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja\nmeidät.\n\n— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.\n\n— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.\n\n— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin\npieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria\nmeitä ymmärtääkseen.\n\n— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti,\npuhuessaan minulle.\n\n— No, mitä sitte?\n\n— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä\ntarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan\nniin?\n\n— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi\nhieromistaan.\n\n— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin\njuoksimme molemmat kekoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän\naikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme\nmetsästämään.\n\n— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.\n\n— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi.\n— Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia\nja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole\nkylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän\ntäytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on\nriistaa kaikenlasta.\n\n— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona,\nsanoin kauhistuneena.\n\n— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta\ntoisinaan unohdamme sen.\n\n— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän\naikaa käveltyämme.\n\n— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin\nme. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea\nja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on\nmuurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte\nruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja\nmukavasti käy hervottomaksi.\n\n— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.\n\n— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole\npelkuri.\n\n— Ei, ei olekaan, sanoin minä.\n\n— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi\nsamassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui\nkuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica\npysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki\nse äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri\ntahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica\noli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas.\nVähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:\n\n— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.\n\n— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.\n\n— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti\nkorkealle ilmaan ja minä selässä.\n\n— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista\nsinullekin?\n\n— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän\ntämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki\nmetsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen\nkanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että\nolin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta\nviime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että\nse huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta\ntiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään\nseikkailuille. Haluatko?\n\n— Kyllä mielelläni, täti Formica.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.\n\n— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin\nminä.\n\n— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun\nnyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot\nmetsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.\n\nVaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.\n\n— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä\ntoistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä\nkävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.\n\n— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.\n\n— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?\n\n— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista\nvastaukseksi.\n\n— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?\n\n— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä\nkeltasia tuppia korkealle ilmaan.\n\n— Mitä nuo sitten ovat?\n\n— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat\njotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että\nmuutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.\n\n— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.\n\n— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää\nlakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.\n\n— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.\n\nSilloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica\naivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:\n\n— Joudu, mennään pois!\n\nMutta silloin humina vaan yltyi:\n\n— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!\n\n— No mitä saamme kuulla?\n\n— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.\n\n— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa.\nMonta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin\nminä.\n\n— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki\nkuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.\n\n— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — _me_ kumminkin\nteemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te\ntekisitte?\n\n— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme\nlihaviksi ja pulleiksi.\n\n— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti\nFormica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.\n\n— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti\nhirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta\nkuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät\nmeitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa\ntarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme\nsäästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää\nymmärrä.\n\nJa kaikki he taas kohottivat äänensä.\n\n— Meitä on niin monta, niin monta!\n\nHeidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän\nolimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi\noikeassa.\n\nVähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä\npaikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin\nedelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan\nhiljaa täti Formicalle:\n\n— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on\nhyvin kosteata.\n\nMutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:\n\n— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi\ntässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!\n\nEmme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.\n\n— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet\njotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella\njotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.\n\n— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja\nistumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.\n\n— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.\n\n— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!\n\n— Miksi sinua sanotaan?\n\n— Kihokki minä olen, pikku Rufa.\n\n— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.\n\n— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.\n\n— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,\nKihokki.\n\n— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka\nhelmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!\n\n— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.\n\n— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,\n\n— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.\n\n— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla\nse ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.\n\n— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku,\nKihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle\nhyvästä sydämestä tarjotaan.\n\n— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle\ntarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota\nmyöhemmin saisin katua.\n\nSilloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:\n\n— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi,\nniin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.\n\n— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.\n\n— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.\n\nTuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin\nennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.\n\nMutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin\nminulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa,\njoka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut.\nEikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia\nraatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki\nsamoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli\nsatimessa.\n\n— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.\n\nMutta se ei vastannut mitään.\n\n— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.\n\n— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja\nheikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin\nymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti.\nMuutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se\non kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo\npois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille,\nja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska\nmetsästystapa, Kihokki myhäili.\n\n— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai\nsinun.\n\n— Vai omasi, Kihokki sanoi.\n\n— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti\nFormican puoleen.\n\n— Kuljemmeko edelleen nyt?\n\n— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.\n\n— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.\n\n— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.\n\nNyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican\nkiitäessä edellä.\n\n— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne,\nniin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa\nmetsästyskokeesi.\n\nJa täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.\n\n— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin\nennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy\nhinata saalis heti kekoon.\n\nNo, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule\ntänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka.\nTartu kiinni, jos voit.\n\n— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.\n\nSamassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi\njäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt\nsellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.\n\n— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän\naikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.\n\n— Se on poissa, sanoin.\n\n— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.\n\nMutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.\n\nYritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se\nsamalla katosi:\n\n— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.\n\nHän nauroi ja sanoi:\n\n— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat\njotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.\n\n— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja\nkauniisti laskeuvan alas ilmassa.\n\n— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin\nsinä ja minä.\n\n— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se\nkehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä\nlähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se\nkerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat\nlapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?\n\n— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se\nkeijuu ja kiikkuu.\n\n— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua\nvarsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.\n\n— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos\ntänne, täti Formica, tästä minä hyppään.\n\nJa samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —\nRufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.\n\nEnnenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin\nkiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta.\nSe ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani\nympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty\nkehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä,\nmutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani\ntäti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä\nperhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä\nse oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen\nvaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan\nhappoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin\nrepimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut\nniinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa\nsitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri\nmyös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut\npäästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo\nvarmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa\ntyöskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa\nkudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti\nFormican, joka oli hyvin levoton.\n\n— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.\n\n— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi\nminua.\n\n— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean\nkanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on\nmyrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun,\nniin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli\nristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin\najattelemattomasti.\n\n— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa\npuhumatta.\n\n— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti\nFormica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla,\njotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.\n\n— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?\n\n— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.\nMutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen\nRufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.\n\n— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun\nhuomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —\n\n— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli\nminua suurihmoillaan.\n\n— Minne nyt menemme, minä kysyin.\n\n— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja\nlypsäneet lehmiä.\n\nJuoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput\nliehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:\n\n— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?\n\n— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —\n\n— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?\n\nKoetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en\nerottanut.\n\n— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli\nsuurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.\n\n— Oksa se on.\n\n— Oletko varma, Rufa?\n\n— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan\noksa.\n\n— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein\nsanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja\nhiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.\n\nKauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät\noksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan,\noksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin\nkovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani\nsiinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi —\nmetsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa\nantaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä.\nKaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä\nse osasi eikä niinkään huonosti.\n\n— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.\n\nVaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme,\nnytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme\ntehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.\n\n— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.\n\nTäti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti\nsuurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.\n\n— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte —\nmutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.\n\n— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä\ntietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.\n\n— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme\nolleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä\noikein perinpohjin.\n\nJa niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.\n\n— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme,\nennenkuin teimme kuperkeikan?\n\n— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin,\nmitä me katselimme?\n\n— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme\nmaahan?\n\n— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.\n\n— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.\n\n— Et kai tarkota? —\n\n— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä\nKoivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös\nlähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun\nme olimme istuneet.\n\nJa täti Formica purskahti taas nauruun.\n\n— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan\nväsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti\nFormica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.\n\n— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä\ntänä kesänä.\n\n— Mitä sota on, kysyin minä.\n\n— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.\n\n— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.\n\n— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.\n\n— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?\n\n— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo\ntäytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.\n\n— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.\n\n— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme\nnäinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja\ntappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.\n\n— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.\n\n— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata,\ntäti Formica vastasi.\n\nJa pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota\ntoden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä\nvastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme,\nlapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi\nlähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen.\nEn tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata\nvaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä\nehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat\nmeille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme\nkiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että\nniitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme\nkuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä,\npienissä maakoloissa.\n\n— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin\nryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.\n\n— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä\nlopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.\n\n— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin\npunasta, punasta —.\n\n— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt\nmeidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.\n\n— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti\nFormica kerran kauan sodan jälkeen.\n\n— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?\n\n— No, mitä haluaisit, minä kysyin.\n\n— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita\nolentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo,\nRufa.\n\n— Kyllä, minä sanoin.\n\n— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica\nlisäsi ikäänkuin itsekseen.\n\nOlimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en\nollut ennen milloinkaan nähnyt.\n\n— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.\n\n— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan\npuolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka\nkanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.\n\nNiinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme\ntaloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne\nnäyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle\nkiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko\nkaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän\nhedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.\n\n— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin\nkohteliaasti.\n\n— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.\n\n— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.\n\n— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat\npitkät heteet.\n\n— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun\ntulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.\n\n— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.\n\n— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta\ntuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine\naarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään\ntullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin\nmeillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla?\nTiedätkö?\n\n— En, sanoin minä.\n\n— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja\njotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.\n\n— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä\najatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.\n\n— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole\najatelleet.\n\n— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat\nevästä mukaansa.\n\n— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi,\nkuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade\nhiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja\nhoukuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja\nnyökkäsi ilosesti.\n\n— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.\n\n— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää\nlähteä, meillä on kiire.\n\n— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja\nnyökkäsivät meille.\n\n— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että\nnuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.\n\n— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko\nperheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta\nvälitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä\nmukaan.\n\nJuoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:\n\n— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.\n\nHiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli\nosottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.\n\n— Mitä se tekee, kuiskasin.\n\n— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica\ntakasin.\n\n— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen\nkaikkiin noihin lankoihin?\n\n— Lapsensa, arvaan minä.\n\n— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja\npehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.\n\n— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.\n\n— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.\n\n— Puhuttelemmeko sitä?\n\n— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se\non kätkemässä munansa.\n\nJa niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme\nsiellä vähäsen sanoin täti Formicalle:\n\n— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa\nsopisi jutella.\n\n— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella\nvanhempienkin kanssa.\n\n— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat\nlentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa\nuudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.\n\n— Hyvää päivää, sanoin.\n\nVastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.\n\n— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.\n\n— Niin on, niin on, huokasi lehti.\n\nMinua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.\n\n— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.\n\n— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat\nlehdet.\n\n— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.\n\n— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja\nsenvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia.\nEmme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi\nennen yön tuloa.\n\n— Mikä silloin on oleva valmis?\n\n— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.\n\n— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?\n\n— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti\nvastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden\npikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä\noksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.\n\n— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.\n\n— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni —\nmieti miten on omain lastemme laita.\n\n— Toukkalapsienko, kummastelin minä.\n\n— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.\n\n— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on\nisommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka\nasuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.\n\n— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit,\nvastasi lehti.\n\n— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?\n\n— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta\nja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin\nme viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka\nnukkuvat minun kehdossani.\n\n— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.\n\n— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin\npienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta\nkeväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä,\nvaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen\nniitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä\nhienoimpina valkosina silkkitupsuina.\n\n— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin\nkylmää?\n\n— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin\npaistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:\n\n— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo\naikoja sitte kevät.\n\nNe ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja\nahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen\npienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.\n\nJa kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja\nsittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.\n\n— Näetkös mitään kevättä?\n\n— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.\n\n— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä\nValkonen talvi.\n\n— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.\n\n— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.\n\nJa sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä\nValkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä\nnähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja\npehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu\njoko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.\n\nSamassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen\nirtaantuvan. Mutta se pysyi.\n\n— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on\nvähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat\nsilmuja. Sitten repiköön minut tuuli.\n\n— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.\n\n— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin\najatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei,\nennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä\nrungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan\nja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin.\n— Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva\noikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.\n\n— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.\n\n— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla\nkun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.\n\nTäti Formica nauroi.\n\nSilkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?\n\nNauroin hiukan hämilläni.\n\n— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten\nsanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä\nkesästäsi?\n\n— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä\nsuurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.\n\n\n\n"]