[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDhwgEADn0lTqGd4hiEJWmnwjfRPAL1crJACDenvQNqQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3364,"Voittoisa nainen","Coulevain, Pierre de (oik. Laperche, Jeanne Philomène)",1853,1927,"3364-coulevain-pierre-de-voittoisa-nainen","3364__Coulevain_Pierre_de__Voittoisa_nainen",null,"romaani",[],[],"fi",1900,1922,58437,383188,false,75335,[23,24,25],"Europe -- Description and travel -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Women -- Fiction",[27],"Novels","\"Voittoisa nainen\" by Pierre de Coulevain is a novel written in the early 20th century. The narrative revolves around the life and challenges of the main character, Helena Ronald, a woman navigating the complex social dynamics of America, particularly in the art and social elitist circles of New York. As a prominent figure in these settings, Helena grapples with her aspirations and the relationships around her as she prepares for a transformative trip to Europe.  At the start of the story, readers are introduced to Helena, a talented and ambitious woman, who is deeply engaged in the world of art collection and social gatherings. As she prepares for an opera outing, her husband Henrik Ronald's presence brings a mix of affection and tension, revealing underlying themes of duty and personal desire. The discussions between Helena and Henrik highlight their differing perspectives on science, art, and societal norms, adding depth to their characters as they confront their expectations and emotional connections. The opening sets the stage for Helena’s subsequent journey to Europe, which promises to challenge her views on life, luxury, and her aspirations for personal freedom. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Ranskan akatemian palkitsema romaani seuraa hienostunutta amerikkalaista Helena Ronaldia, joka matkustaa Eurooppaan. Teos kuvaa yläluokan tapoja, kulttuurieroja ja naisen itsenäisyyttä 1900-luvun alun yhteiskunnassa.","1853-1927","VOITTOISA NAINEN\n\nKirj.\n\nPierre de Coulevain [Jeanne Philomène Laperche]\n\n\nRanskan Akatemian palkitsema teos (Ève victorieuse)\n\n\n96. ranskalaisesta painoksesta suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\n      Niin olkaa kuin lintu, mi istahtaa\n      ja kun oksa on liian hento,\n      sen tuntien sittenkin laulahtaa,\n      kun varma on siiven lento.\n\n                         Vicor Hugo.\n\n\n\n\nI.\n\n\nAmerikassa on tuskin sitä maailmannaista, jolla ei olisi jokin\ntaideharrastus tai muu hieno erikoisuus keppihevosenaan. Toiset\nkokoilevat pronssi- tai norsunluuesineitä, toiset gobeliineja tai\nmuita vanhoja kirjokankaita. Mikä on kuuluisa pöytäkalustostaan tai\nhopeistansa, mikä jalokivistänsä tai pitseistään. Melkein kaikki ovat\nintohimoisia kokoilijoita, jotka rosvoavat häikäilemättä Vanhalta\nMaailmalta sen pyhäinjäännökset. Heidän toimestaan kasvaa Uuden\nMaailman taideaartehisto tavattoman nopeasti, ja halpa dollari muuttuu\nharvinaisiksi ja kallisarvoisiksi esineiksi.\n\nHelena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli\nmakuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän\nkerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla\nmakunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.\n\nHänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa,\nmissä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston\nvarrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen\nnäköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti\npieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan\naistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta,\nsitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun\nhuonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä\ntuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti\nvaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen\nvaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla\nyksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä\nherkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen\nsateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto,\njoka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty\nvalkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja\nniiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja,\nmonivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien,\npatjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa.\nTästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia\nvesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta,\nlippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin\nsuuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua\nolevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai\nvaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.\n\nEurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle,\nolisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen\n»puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä\nkuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden\nläpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta\nhuolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva\nRonald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän\nylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva\nvartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen,\nhänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen\nhimmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät\nhänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa,\njoiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo\nhäikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden\njalostamat viehättäjän kasvot.\n\nEräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten.\nHimmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen\nolkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä\nasetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi\npeiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.\n\n— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä —\nsinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.\n\nPuolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen\ntulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja\noli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.\n\n— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta\nhyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.\n\n— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät...\nerinomaiset...\n\n— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?\n\n— Niistä ei puhuttu lainkaan.\n\n— Sen pahempi! huomautti herra Ronald hymyillen.\n\n— Me keskustelimme monista mielenkiintoisista asioista... Euroopattaret\neivät aavista, kuinka viehättäviä tällaiset naisaamiaiset saattavat\nolla.\n\n— He eivät ole vielä oppineet syrjäyttämään meitä.\n\n— Syyttäkööt itseään! vastasi Helena, äänensävy omiaan lieventämään\nvastauksen räikeyttä.\n\n— Meidän kokouksellamme oli miellyttävä avajaisistunto.\n\n— Niinkö?\n\n— Raub, Bostonista, piti huomattavan esitelmän. Hän loi yleiskatsauksen\nkemian tähänastisiin saavutuksiin ja viittaili vastaisuuden\nmahdollisuuksiin; hän kuvasi tiedemiesten osuutta ja tehtävää siinä.\nMinä en ole milloinkaan kuullut mitään mestarillisempaa.\n\nHelena oli tyynesti seurannut hänen ajatuksensa juoksua.\n\n— Ajattele, sanoi hän, että rouva Barclay uudisti aamiaisilla omien\npiirustustensa mukaan valmistetun böömiläisen kristalliastiaston, ja\npöytäliinan ja lautasliinat, joiden kirjo-ompelun olivat syyrialaiset\nnaiset Konstantinopolissa suorittaneet.\n\n— Ne olivat kauniita?\n\n— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia... hiukan liian kyllästettyjä.\n\n— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä,\n— jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen\nmieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.\n\n— Mitä he ovat sinulle tehneet?\n\n— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä\nkuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri\non itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen\nvararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan\nlisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän\nhapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin\nyhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi,\nedistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten\nvähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!... He\ntulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille\nmuka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta\nniinkuin valo, niinkuin sähkö.\n\nHelena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia\nnäkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella\nkorvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja\nällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.\n\n— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen —\nsinä pidät minua pilanasi!\n\n— En ollenkaan.\n\n— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole\nselittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?... Ja nyt\njulistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!... Miksei mikrobi, niin\nkauan kuin niitä vielä on?\n\n— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian\nselitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla\njotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä,\nhiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.\n\n— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?\n\n— Vapaa valinta! Ne, jotka siihen uskovat, eivät ole koskaan käyneet\nmeidän laboratorioissamme. Me olemme kokonaan Jumalan luomia, hänen\nkuuliaisia avustajiansa. Meidän on täällä maan päällä tehtävä vain\nhänen työtänsä, yleismaailmallista työtä.\n\n— Rakkaus juoksevaa ainetta! — toisti Helena vieläkin, hämmästyksestään\ntäysin tointumatta. — Minä toivon ettet ainakaan sinä sitä esitä!\nMinä en haluaisi olla sen miehen vaimo, joka liittää nimensä tähän\ninhoittavaan keksintöön.\n\n— Minkä vuoksi inhoittavaan? Me alamme tuntea äärimmäispienuuksien\ntehtävän. Sähkö antaa meille mahdollisuuden tutkia niitä aineita,\njotka ovat meidän johtolankamme ja joiden joukossa on myöskin\nrakkaus. Totuus on kauniimpi kuin taru. Siitä tulee näytelmäin ja\nromaanien kirjoittajille valtavia aiheita; tiede avaa heille uuden,\ntyhjentymättömän vaikutelmain ja tunteiden lähteen... Mitä teidän\nfilosofinne ja runoilijanne ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi?\nHoukutelleet haaveilla, tuutineet turhiin toiveihin; nostaneet tyhjän\npikarin sen huulille. Ja se on ollut tarpeellista, koska niin kerran on\ntapahtunut. Mutta tiedemiesten tehtävä tulee yhä suuremmaksi. Heidän\navullaan tulee ihmisruumis entistä täydellisemmäksi ja ehommaksi,\nhe pidentävät elämän. He keksivät uusia liikuntavälineitä. Heidän\nansiotaan on, että kerran tulevaisuudessa voidaan sanoa: »Ihminen on\nolio, joka on kehittynyt». He tekevät enemmän, nämä jumalattomuudesta\nsyytetyt: he herättävät jälleen todellisen Jumalan ihmiskunnalle, jonka\nhe saattavat puhdistettuna, jalostettuna, uskovaisena hänen alttariensa\nääreen.\n\nHelenan kasvot olisivat tarkkaajalle selkeästi ilmaisseet, että hän\nei ollut seurannut miehensä hengenlentoa, vaan jäänyt hänestä jo\npuolitiessä; se tapahtui hänelle muuten usein.\n\n— Henrik, — sanoi hän kiilloittaen hienolla batistiliinasella\nSormustensa jalokiviä —, minun tekisi mieli perustaa yhdistys\nylellisyyttä vastaan. Se on hillittömyyttä yhtä paljon kuin mikä muu\ntahansa.\n\n— Mitä sanoit?\n\n— Että tahtoisin perustaa yhdistyksen ylellisyyttä vastaan ja saattaa\nkoruttomuuden muotiin.\n\n— Se olisi tosiaan erinomaisen omaperäinen yritys, varsinkin sinun\nesittämänäsi!\n\n— Vakavasti, ellei synny vastaliikettä, niin me uppoamme liioitteluun\nja huonoon makuun. Ellemme jo ole uponneet! Tämä rikkauden rehentely\nalkaa minua tympäistä. Minulle tulee joskus halu asua pienessä, vain\nkaikkein välttämättömimmällä kalustetussa tupasessa ja omistaa vain\nyksinkertaisia alusvaatteita ja sarkapukuja.\n\n— Pieni tupanen, yksinkertaisia liinavaatteita ja sarkapukuja!... Rakas\nystäväni, minä ihan säikähdän: sinä olet varmaankin sairas, muuten et\nvoisi saada sellaisia mielikuvia.\n\n— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä,\njoka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä\nvanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta\nmenosta, jossa me olemme, hiukan hengittää... Oh, minä olen väsynyt,\nväsynyt niin että voisin itkeä... Euroopalla tulee olemaan terveellinen\nvaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.\n\n— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole\nmilloinkaan voinut paremmin.\n\nMies seisautti tuolinsa keinunnan:\n\n— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun\ntäytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä\nAmerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.\n\nHämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän\njuuri oli kiinnittämässä korvaansa.\n\n— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä\nnyt luovun Euroopanmatkastani?\n\n— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on,\nettä kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun\n8. päiväksi »Tourainessa».\n\n— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan\nole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet\nnaimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.\n\n— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä?\nPreparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu,\nellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää\nkeksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni... Sitten on vielä Doran\nnaimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen\nolemaan hänelle isän sijassa.\n\n— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?\n\n— Niin toivon.\n\n— No, hän puuhaa juuri sen peruuttamista. Hän haluaa lykätä häiden\nvieton syksyyn ja tulla meidän kanssamme Eurooppaan.\n\n— Olisi sopimatonta pettää Jackia jo toisen kerran! Hänen talonsa ja\nhuvijahtinsa ovat valmiina.\n\n— Oh, ellen erehdy, niin saavat jahti ja talo odottaa emäntäänsä vielä\njonkun aikaa. Tiedäthän Doran kerskailut, ettei hän milloinkaan ole\nkenenkään vuoksi uhrannut haluaan tai huviaan.\n\n— Tiedän, mitä naisten itsekkyyteen tulee, on hänellä huomattava\nennätys!...\n\n— Mutta, Henrik, ethän anna minun lähteä Eurooppaan yksinäni!\n\n— Onhan sinulla mukanasi Sofia-täti ja veljesi.\n\n— Ja etkö edes tule mustasukkaiseksi?\n\n— En, sillä minulla on ehdoton luottamus tunteisiisi ja kunniaasi.\n\n— Olet kyllä oikeassa... Mutta tämä sekoittaa kaikki suunnitelmani:\ntoivoin voivani lähettää palvelijat maalle ja sulkea talon.\n\n— Tee niin! Minun olisi mahdoton asua täällä ilman sinua. Minä muutan\näitini luo.\n\n— Ah! Minä näen, että sinä olet jo suunnitellut kaikki valmiiksi! sanoi\nHelena hiukan loukkaantuneena.\n\n— Olen, jotta sinulla ei olisi huolta eikä harmia.\n\n— Ja kuinka minua arvostellaan sinun omaistesi keskuudessa!...\nSisaresihan lakkaamatta moittii amerikattaria, jotka jättävät miehensä\nmennäkseen huvittelemaan Eurooppaan.\n\n— Niin pian kuin minä katson sen hyväksi, ei kellään ole mitään\nsanomista. Lähde rauhassa, ystäväni.\n\n— Ah, jos minulla ei olisi todellista vaihtelun tarvetta, niin\nlykkäisin matkan syksyyn; mutta minun hermoni ovat siinä tilassa...\n\n— Minä olen sen huomannut! vakuutti herra Ronald hieman hymähtäen.\n\n— Te ette tiedä, te miehet, mitä talonpito tässä kaikkien vapauksien\nmaassa merkitsee. Euroopattaret kummastelevat, että me silloin\ntällöin tahdomme vapautua talousaskareistamme! Minä tahtoisin nähdä\nheitä meidän paikallamme... Oh, mikä nautinto saada syödä aterioita,\njoiden ruokalistaa ei ole tarvinnut itse järjestää, istua pöytään\ntarvitsematta pelätä kokin tai keittäjättären huonon tuulen purkausta\njonkin puuttuvan ruokalajin muodossa!... Ja sitten nuo siistit\nvalkopäähineiset kamarineitsyet palvelemassa!... Siitä me eniten\nnautimme Euroopassa, sitä minä tarvitsen.\n\n— No niin, ystäväni, mene hiukan levähtämään. Hanki suuri varasto\nterveyttä ja hilpeyttä. Osta siroja esineitä siellä ollessasi... Ei\nkarheita liinavaatteita eikä sarkapukuja. Ne eivät soveltuisi sinulle.\n\n— Niinkö luulet? kysyi nuori nainen katsellen itseään peilistä\nvakavannäköisenä.\n\n— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki,\npitsit, jalokivet... Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä\nvastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä\nei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän\ntäytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän\näänessä ylpeä sävy.\n\nSamassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu,\nilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria\ntyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.\n\n— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän\nkello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!\n\n— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti\nnaurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut\nvoiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme\nEurooppaan teidän kanssanne.\n\n— No... mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.\n\n— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä\nvakavaksi.\n\n— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa\nhänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä\nhaluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli\nsuuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä\npakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll\ntavanomaisella ivallaan.\n\n— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!\n\nDora istahti tuolille:\n\n— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla\nrupeatte minua pommittamaan.\n\n— Jack on typerän heikko! Hänen ei olisi pitänyt millään alistua tähän\nuuteen oikkuun.\n\nOh! ei hän hyvällä alistunutkaan! Meillä oli aika kahakka!... Minä olin\njo heittämäisilläni hänen sormuksensa hänelle vasten kasvoja. Hän näki\nsen ja kun ei tahtonut menettää minua, laski hän lipun ja suostui minun\ntahtooni. Hän nai Dodyn mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan... Minä\nvoin sen ymmärtää!\n\n— Minä en.\n\n— Valitan sitä itsenne vuoksi... No, minä olin jalomielinen: me teimme\nrauhan ja minä toin hänet tänne autossani. Hän on tuolla salissa,\narvatenkin vetelemässä viiksiään, talttuneena, ellei aivan tyyntyneenä.\n\n— Amerikassa näyttää olevan naisia, jotka voivat leikkiä miten tahansa\nmiehen rakkaudella ja arvolla! Te varmaan tosiaankin luulette, että hän\non tehty vain teille pelinukeksi! Te uuvutatte hänet vaatimuksillanne,\nte kidutatte häntä keimailullanne, ja kun olette tehneet hänet\nvähämieliseksi, jätätte siihen, ja hän etsii unohdusta juomisesta.\n\n— Hyvin puhuttu, eno! vastasi neiti Carroll — mikä vahinko, että ette\nole mennyt raittiusseuraan! Te olisitte varmaan saanut paikan suurten\npuhujain joukossa.\n\nHenrik Ronaldin posket punastuivat hiukan.\n\n— Tosiaankin, sanoi hän, te annatte kellolle enemmän arvoa kuin\nmiehille, jotka ovat luodut niin suuria tehtäviä varten ja joita te\nsaatte kiittää kaikesta. Jos te tallaatte rikki kehon, säälitte sitä\nenemmän kuin jos miehelle teette saman. Te olette liian itsekkäitä,\nliian itsenäisiä! Uskokaa minua, ei äänestysoikeus eikä tieto nosta\nnaista meidän tasallemme, vaan uhrautuminen ja kieltäymys. Ja ehkä saan\nsanoa sinulle suoraan, että ne avut luovat euroopattarien sulon ja\nylemmyyden.\n\n— Mitä vielä! Jos olisin siitä varma, niin ryhtyisin pian niitä\nharjoittamaan.\n\n— Se olisi sinulle vaikeaa, sillä sinut on liika vapaus ja liika onni\nhemmotellut piloille. Viime syksynä sinä otit tekosyyksi terveytesi —\njossa ei ollut mitään toivomisen varaa — lykätäksesi naimisiinmenoasi;\ntänä keväänä olet keksinyt tekosyyksi äitisi terveyden. Jollet rakasta\nJackia kylliksi ottaaksesi hänet, niin tehkää ero. Ole, lempo soikoon,\nainakin kunniallinen!\n\n— Sitähän juuri koetan olla, eno hyvä. Minä rakastan herra Ascottia,\nen ole koskaan tavannut ketään, joka minua olisi enemmän miellyttänyt;\nen tahtoisi luovuttaa häntä kenellekään toiselle naiselle, mutta\nnähkääs... minä en tunne itseäni täysin kypsäksi naimisiin. Minulta\npuuttuu vielä pieni Euroopan-matka. Minä lähden sinne yksinomaan\nsaavuttaakseni Jackin onnelle välttämättömän täydellisyyden asteen.\nEllei se ole rakkautta ja kunniallisuutta, niin sitten en tiedä mitä.\nEuroopasta palaava morsian on kuin Intiasta palaava laiva... Mutta\nleikki sikseen; enhän olisi milloinkaan saattanut mennä naimisiin\nteidän poissaollessanne; olisin ollut liian orpo.\n\nHelena alkoi nauraa.\n\n— Ah! Te olette hyviä kumpainenkin!... Henrik ilmoitti minulle\nvastikään, ettei hän voi lähteä matkalle tänä kesänä ja yhtenä syynä\nsiihen, miksi hän ei voi minua saattaa, esittää hän juuri teidän\nnaimisenne.\n\n— Mitä? Eikö Henrik tule Eurooppaan! — huudahti neiti Carroll äkkiä\nsäteillen, — ah! sen parempi! meillä on mainio tilaisuus huvitteluun!\n\n— Kiitoksia, sanoi herra Ronald kuivakiskoisesti.\n\n— Minä menen tapaamaan Jackia, lisäsi hän nousten. — Minä sanon\nhänelle, että hänen on viisainta lähteä teidän matkaanne.\n\nDora hypähti jaloilleen ja pysäytti kissannotkealla liikkeellä enonsa.\n\n— Älkää, älkää, minä pyydän! sanoi hän pitäen kiinni herra Ronaldin\ntakinliepeestä. — Se olisi halpamielinen, teidän kaltaistanne\nsuurmiestä alentava kosto. Tiedättehän, kuinka suuresti rakastan\nteitä, mutta te tulisitte tanssin ehkäisijäksi ja minä tahdon nauttia\nvapauteni viimeisistä kuukausista. Sen jälkeen minä palaan paikalleni\navioliiton pilttuuseen. Saatte nähdä, kuinka suoraan ja niskuroimatta\nastun herra Ascottin rinnalla!\n\nDora, suorana ja niskuroimattomana astumassa herra Ascottin rinnalla —\ntämä kuva nostatti hymyn tiedemiehen huulille. Hän ei voinut paremmin\nkuin kukaan muukaan vastustaa sisarentyttärensä hullutteluita.\n\nTämä huomasi enon olevan jo puoliksi aseettomana ja täydentääkseen\nvoittonsa tyttö kietaisi oikean käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää\nJackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn\nvuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle\npikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen\nenonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!\n\n— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald\nhymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän\nylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\n— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto\ntuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään\nkiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin\nonnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?\n\n— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.\n\n— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan,\nen tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa\nonkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista\nherättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.\n\nRouva Ronald näytti miettivän.\n\n— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten\nrakastavaisten tempperamenttia...\n\n— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia... Mitä minuun tulee,\non minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta\nniinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet\ntoisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden,\nkuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun\nvoimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!\n\n— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole\naavistustakaan siitä mitä sanotte.\n\n— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka\npahaa ajattelee!... Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt,\nkun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun\nperiaatteiden vastaista.\n\n— Ah! Hän on niin epäitsekäs! Hän luulee olevansa tekemäisillään\nsuuren keksinnön: jos minä en suostuisi erkanemaan hänestä, tulisi hän\nmukaan ollakseen riistämättä minulta tätä matkaa; mutta minä tunnen\nhänet, hänen ajatuksensa liikkuisivat koko ajan laboratoriossa eikä\nhän nauttisi mistään. Toisaalta minä olen todellakin väsynyt, loppuun\nsaakka hermostunut, minä tunnen olevani tulossa aivan mahdottomaksi.\nSiihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin Eurooppa.\n\n— Se on totta! Me voimme molemmat paljoa paremmin kun saamme panna\nmuutamia tuhansia dollareita eurooppalaiseen romurihkamaan, käydä niin\nja niin monessa kirkossa ja museossa ja viettää viisi, kuusi kuukautta\njotakuinkin rumien, jotakuinkin siedettävien hotellien huoneissa...\nMinä toivon kuitenkin, että me tällä kertaa hiukan muutamme\nohjelmaa. Ensinnäkin me otamme mukaamme polkupyörät tehdäksemme\nretkeilyjä oikealle ja vasemmalle; sitten saattaa veljenne meitä\npikkuteattereihin, konserttikahviloihin, Punaiseen myllyyn, Loiset'n\nravintolaan! Kaikki tuttavamme ovat niissä käyneet. Ne ovat Pariisin\nsäädyttömimmät paikat... ja ne täytyy tuntea!\n\n— Ei ole sanottu, että Charley suostuu saattamaan meitä noihin\npaikkoihin.\n\n— No sitten saatamme me hänet, vastasi nuori tyttö uljaasti.\n\n— Minä toivon, että Kéradieut ja d'Anguilhonit ovat tällä kertaa\nPariisissa, sanoi Helena. — Edellisillä matkoillani en ole koskaan\nheitä tavannut. Se on kuin noiduttua. Kaksi ystävätärtä naimisissa\nFaubourg Saint-Germainissa, enkä ole nähnyt ranskalaista kotia sisältä.\n\n— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun\nkuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!... Luuletteko, että Annie\nkutsuu meitä luokseen?\n\n— Varmasti.\n\n— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me\ntulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä\nsaattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi\nenää hetkeäkään levollinen.\n\nRouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan\nvalkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja\ntimanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän\nneiti Carrollin puoleen:\n\n— Sopiiko tämä? kysyi hän.\n\n— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän\nrinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan\nitseänsä suuresta peilistä.\n\nJa peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa\nsilkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja\ntummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden\nkirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja\nkaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.\n\n— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoi\nDora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.\n\n— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä\nkenenkään muun kanssa... ja siinä olette ihan oikeassa!... Mutta\nmenkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla\ntuulella, että hän tärvelee iltamme.\n\nEnsi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei\nollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä\nnäytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä\nkatumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen\nkomea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen\nmustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa\nhyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen\nväsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.\n\n— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen\nhänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä\nDoran uudessa oikussa.\n\n— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä\nystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen\ntehdä samoin!... Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän\nkotirauhamme turmelija.\n\n— Eihän toki... älkää sentään menkö liiallisuuksiin!... Minä puolestani\nolen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin\nolla mukana häissä.\n\n— Jos niistä koskaan mitään tulee!\n\n— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi\nherra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.\n\n— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll\nhämmentymättä.\n\nPäivällinen ilmoitettiin valmiiksi.\n\n— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää\nTamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin\nriemuhuuto ja voiton aavistus.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista,\nsyrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi\nsiinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot\nharvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean\nkehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit.\nNuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen\nalaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan\nvalvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä\naluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa,\nretkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi\nlaatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat\nmielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden\nsuojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He\nvaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat\nrohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin\nkilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta\nloppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin\nWashingtonissa.\n\nSalongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa,\nniitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo\njonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä.\nHänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota\nehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa\ntuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän\nkaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista\nsen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien\nkeskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän\naina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli\nhän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita.\nRouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna\nalkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää\nliian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle\njälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa\nhyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksi\n_Kotimaisten Naisten_ yhdistykseen.\n\nEnglantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki\nmuut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja\nvarallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia\nsiteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he\nkernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen\nkaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä\nsallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä.\nSen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn,\ntiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta.\nMaanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla,\njoiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he\nesivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin\nvedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla\nvanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja\nvoimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä\ntuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin\nihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta.\nJa tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita\njoukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa;\nniin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei\nsäännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.\n\nRotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön\nnaiset perustaa _Kotimaisten Naisten_ yhdistyksen, johon hyväksyttiin\nvain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään\nkaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan\nhistoriallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli\nannettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta\nsukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin\nja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen\nBeauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana\nja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei\nollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu.\nKun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä\njälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla\non äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja\nomistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku\nHelena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella\nviehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti\nBeauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla\nhän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää\naistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan\nturhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän\nkuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille\nvastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä\nleiman.\n\nHelenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa\npäähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen\nkauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää\nolla nainen kuin naisasian ajaja.\n\nKun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä\nihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä\nvaltasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja\njoka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja\ntädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa,\ntäydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen\nminä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä\nvaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni\nseuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun\nvaikutustani».\n\nHerra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta\nkäsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin,\nettä Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa.\nHe suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta.\nHelena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset\neivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen\nluostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut\naina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta\nuteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella\nkellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa\nympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen\nparissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.\n\nTämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun\njohdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien\ntiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian\nTaivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa\nja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään.\nMillään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin\nkäsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti\nhän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku\nLuostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään\nlevähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.\n\nAmerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin\nkasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti\nkasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan\npitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa\npakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri\nmielteet.\n\nVuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua\nhaudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on\nsyntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se\npyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen\nturhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen\nrakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista\nmielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa\nsisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme\nhänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu\nmahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden,\nsairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.\n\nAmerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän\nmaailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen\ntoimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen\nkanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa\nsuuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen\nhenkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden,\nraittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole\nopitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen\nuppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee\nitseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan\nja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä.\nHänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan\nsäädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä\nme sanomme _pahuudeksi_ ja synniksi nimittää hän _alemmuudeksi_ tai\n_törkeydeksi_. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa\nVanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden\nkatsomusten välillä.\n\nNeitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat\nyleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi\nnäiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat\nhänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat\nnoudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä\nelämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti\nyhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti\nnäistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti,\njonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän\nkeskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin\npäästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän\nrukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen\nalas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin,\nottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se\ntuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä\nkasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka\ntekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita,\nmutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.\n\nHelenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin\narmottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä,\nhänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen\nmerkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja\nbatistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen\nkeimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei\nollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei\nhän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.\n\nTässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään\nsai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat\npalautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka\nsunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen\nkirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen\nmonipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen\nsoidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain\nnäytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä\nkohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen\nsalaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä\nerikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista\nväreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian\nTaivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi\nusein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin\npakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta\nsuurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana.\nMagdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä\nkukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli\nkunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle\nsukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän\nhäikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar\nja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita\nnaisille.\n\nHelena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti\npäätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian\nkursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla\nlaulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta\nkuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä\nmurheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa,\nmutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi\nlausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua\nlausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.\n\nNeiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei\nollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa.\nNuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän\noli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät\nhänen uteliaisuuttaan.\n\nTämä opinto- ja lepovuosi oli nuorelle amerikattarelle erinomaisen\nterveellinen. Häneen oli Euroopassa tarttunut jotakin epämääräistä,\njoka lisäsi hänen kauneuteensa uutta suloa.\n\nHelena Beauchampin ensi esiintymiset seuraelämässä olivat voittoja,\njoista puhuttiin kauan. Hänestä tuli New Yorkin hienon maailman\nkuuluisimpia kaunottaria. Tällainen kaunotar on loistava, viehkeä\nolento, jolla on valloittajan salamahti: häntä tarkoittavat kaikki\nylistelyt, hänet peitetään kukkasiin, hänen hymyjänsä kerjätään,\ntalon emännät kilpailevat siitä, kuka hänet saa vieraakseen, miehet\ntulevat turhamielisyydestä hänen kosiskelijoikseen ja orjikseen. Tätä\nvaltiutta kestää tanssikauden tai kaksi, ja sinä aikana on koetettava\nsaavuttaa päävoitto: asema tai varallisuus. Kaunotarta, joka siinä ei\nonnistu, pidetään »elävänä onnettomuutena». Hän vanhenee nopeasti ja\nhänet heitetään ainiaaksi romukoppaan. _Sic transit gloria mundi_: niin\nhaihtuu maailman kunnia.\n\nHelenan varallisuus ei ollut tasasuhteessa hänen taipumuksiinsa: hän\nolikin selittänyt joko menevänsä vain rikkaisiin naimisiin tai jäävänsä\nnaimattomaksi. Hänet oli luotu, sanoi hän, omistamaan vaunuja, hevosia,\nloistavia pukuja, uhkeita taloja; ne olivat hänelle tarpeen. Useakin\nmiljardöörinousukas kosi häntä, hän hylkäsi heidät kaikki empimättä.\nHän ei tyytynyt puolinaiseen: hän halusi miestä, joka lisäksi oli\nhyvää sukua, lahjakas, joka oli tai tuli olemaan jotakin. Amerikatar\nvaatii ylimalkaan, että hänen miehensä on hänelle kunniaksi, joko\nkyvykkäisyytensä tai kauppamahtinsa johdosta. Jos mies on vielä kookas,\non vaimo erikoisen ylpeä ja toistelee turhamielisenä kuin metsäläinen:\n»Hän on kolmen kyynärän mies ilman kenkiäkin.»\n\nHenrik Ronald näytti olevan Helenan unelmain mukaan tehty mies.\nHänessä oli yhtyneenä kaikki, mitä hän halusi: ulkonainen kauneus,\nensiluokkaiset kyvyt ja suuri omaisuus. Vaikka hän ei ollut yhtä\nvanhaa sukua kuin Helena, oli hänellä kuitenkin takanaan kolme\nmiespolvea rikasta ja arvossapidettyä porvaristoa, mihin jo maailman\nkaikissa maissa voi rakentaa jonkinmoisen ylimyksellisyyden. Henrik\noli tavoiteltavin sulhasmies sinä seurustelukautena, jolloin neiti\nBeauchamp alkoi esiintyä seurapiireissä.\n\nHelenan näkeminen herätti Henrikissä eloon kaiken, mikä hänessä oli\nnuoruutta ja runoutta. Tytön niin ihmeellisesti kimmeltävät hiukset,\nelämää säteilevät ruskeat silmät ja koko loistava olemus tarttuivat\nheti nuoren miehen mieleen eivätkä siitä enää haihtuneet. Ensi hetkestä\narvasi neiti Beauchamp saaneensa hänet valtaansa. Aluksi leikitteli\nhän nuorella miehellä hiukan julmasti, mutta oli kuitenkin siksi\nterveälyinen, että ei voinut olla tuntematta hänen etevämmyyttään ja\nylimalkaan häntä kunnioittamatta. Kuten naisessa usein, seurasi rakkaus\nlähellä.\n\nHerra Ronaldin äiti ja sisar, molemmat ankaranvakavia porvarisihmisiä,\nkoettivat kääntää nuoren miehen mieltä pois loisteliaasta neidosta,\njonka hienostelu ja turhamielisyys heitä kauhisti. Salliman voimat\nolivat heitä vastassa: ensimäistä kertaa jäivät heidän sanansa Henrikin\nsuhteen tehottomiksi; seurustelukauden lopulla oli hän kihlannut\nHelenan.\n\nNaimisiinmeno, jonka kommodoori Beauchampin kuolema oli lykännyt\ntuonnemmaksi, tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhempään.\n\nJa näihin saakka oli tämä avioliitto ollut mitä onnellisin. Herra\nRonald oli tullut erään suuren tieteellisen aikakauskirjan omistajaksi\nja hänen teoksensa toxilogian — myrkkytieteen — alalla olivat\ntehneet hänet kuuluisaksi Amerikan ulkopuolellakin. Euroopassa\nlähtevät tiedemiehet ja kirjailijat enimmäkseen varsinaisen kansan ja\npikkuporvariston piiristä, missä kansojen elävät voimat ovat. He eivät\nole saaneet sitä kasvatusta, joka hienostaa ja hioo ihmisen. He ovat\nsamalla kertaa maailmanmiesten ylä- ja alapuolella. Yhdysvalloissa\nhe kuuluvat yhä enemmän rikkaiden luokkaan ja heillä on näiden\ntottumukset. Ellei ole, niin heidän vaimonsa hankkivat ne heille heti.\n\nHerra Ronaldilla oli oma laboratorio, niinkuin hevosmiehellä on\noma talli. Hän oli noita Harvardin yliopiston urheilijoita, jotka\njatkuvasti harjoittavat lihaksiansa ja kaikkia aistejansa urheiluilla,\njotka kohottavat miehen voiman kymmenkertaiseksi, tekevät hänet\nmiellyttäväksi levossa ja pelättäväksi taistelun hetkellä ja jotka,\nmitä ranskalaiset kasvattajat sanokootkin, voi yhdistää henkisten\nharrastusten kanssa, kuten Englannissa ja Amerikassa nähdään. Kahden\nkemiallisen kokeen välillä meni Henrik Ronald pelaamaan cricket- tai\njalkapallopeliä ja kahdeksanneljättävuotiaana, jonka ikäinen hän nyt\noli, oli hänen ruumiinsa niin vetreä ja joustava, että hän parissa\npäivässä olisi ollut ensiluokkainen sotilas.\n\nHelena rakasti miestänsä, jollei intohimoisesti, niin ainakin niin\nsyvästi kuin hän luuli voivansa rakastaa, ja itse oli hän tämän miehen\nilo, ylpeys, turhamielisyys ja ainoa rakkaus.\n\nYhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää.\nVaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan\nkehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he\nkehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä,\nsyöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja\ntieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan.\nMaailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat\nkaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä\ntapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista,\nvaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.\n\nHerra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun\ntämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien\nnoiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän\nkoristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti\nkaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä,\nvaltiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta\nseuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut\nsangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä\nmukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin\npuolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka\nharvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.\n\nRouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän\nvierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän\nmittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta\nrasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.\n\nKun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi,\nsilmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä\nverta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän\nruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän\nvivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole\nyhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in\nhugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä\nainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä\nliikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti\nhermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan\nolleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia\naloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä\n— mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin\nranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja\nsitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut\nkokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta.\nHän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä\nkuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet\nvärähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä\narkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan\nollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen\nsanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»\n\nRanskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista\nja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo\nripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on\nse vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti\ntietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut\nmustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa\nniin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut\nleikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen\nvuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan\ntuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja\nyksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen\nviihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja\nvirkistyneenä.\n\nTähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä\nsäännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä\nerikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne\nmuutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten\nkanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä\npoistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat\ntarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi\nmyöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa\nteattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja\npäähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet,\njoiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä\nniin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun\nsattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.\n\nHelena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän\nsitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän\nkuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen.\nKokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin\nyksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä\npoikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän\nosasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen\nvivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän\nkaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että\nhänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa\nnauramasta.\n\nSanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on\neurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa\nsittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on\nuskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin\nnaiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä\nherätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli\nhän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui\nkääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville\nsoveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista\nepäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan\nuskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn,\nkonserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä\nniissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja\nniin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli,\nherätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.\n\nPohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt\nnaimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin\nhyvin tarpeellinen.\n\nDora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle\nerikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »_the society\ngirl_!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.\n\n_The society girl_ — nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti\nkasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja\nepäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen\nystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen\nelävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit:\nhän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin\npariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaan\n_cocktailin_ suhteen. _Society girl_ halveksii kaikissa muodoissa\ntäsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin\nnappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa\nusein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu\nvain epäjärjestystä aikaansaamaan.\n\nNeiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne\nesiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa\nvastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut\nmaaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota\neivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet\nhävitetyksi.\n\nLapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat\naina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten\nystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko\nsuurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi\nyksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan\nuhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta\nei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei\nhänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan\nolevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä\nleikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys\nteki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei\nollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli\nsittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva\nruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää;\nja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa\noli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään\nkorkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla,\nsaaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä\nratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies,\nhullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut\nherra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.\n\nJack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta\nherättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain\nkaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä\nvalloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän\nkatsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin\nyliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä\non vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut\nkaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai\nnelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua,\njotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja\nviettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä\nuseampain _cocktailien_ tai muiden »virvokkeiden» välissä.\n\nAmerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän\nmoittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja\nnaurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän\nikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään\ntuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa\navulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. —\nHänestä oli tullut _a splendid business man_, kuten Yhdysvalloissa\nsanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin\nluvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli\npäästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa\nvoittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton.\nKun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle\nrajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin\nmielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti\nnyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» —\nepäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta\nhyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli\nenolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän\nmiellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään\ntoiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa\nsuuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän\nnäin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi\nhäntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi.\nTästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä\nkerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä\npäivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on\naina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa\nalkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de\nla Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten\nnaispukutarpeiden kasat... Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana\nheitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi\npalasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:\n\n— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.\n\nEnemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden\nmoitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti\nhänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi\ntähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää\naina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.\n\nJack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta.\nHän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevän\nEuroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkin\nsyvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksi\nJackin oli pyyteleminen anteeksi.\n\nHelena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan\nhuvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät\nsinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun —\nmolemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa\nollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel\nContinentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin\nkatujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein\ntäynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.\n\nErotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä\nlevottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä\nkouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan\nja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra\nRonaldille:\n\n— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?\n\nJa herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:\n\n— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.\n\nLähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin\nkaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik\npuristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä\nsanonut yrittäen hymyillä:\n\n— Näkemiin syyskuussa... Älä pyydä minulta loman pitennystä... kauempaa\nen voisi elää ilman sinua.\n\n— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.\n\nJa viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:\n\n— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!\n\nDorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa\nhän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen:\n»Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli\nunelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän\noli lähtenyt.\n\nKaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä,\neikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä,\njoissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen,\ntarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden\ntäytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin\nhuvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley\nBeauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.\n\nHelenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja\njoita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.\n\nEuroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen\nrakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai\nanastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän\nloisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja\nvaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle\nrikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat\ntai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota\njalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.\n\nAmerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse\nkilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat\nharvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut\noikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate,\njonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku\nrohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja\nseuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa\non miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja\nsäädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.\n\nMuutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin,\njalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin\nnaisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja\nepäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa\nyksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat,\nnostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on\ntarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa\najatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja\npoikamiehiä.\n\nCharley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli\nloistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan,\njahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja\npäivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä,\nneiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa.\nSe oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen\nruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta\nhän oli sangen onnellinen.\n\nCharley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan\nharmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot,\nsäännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan,\nluotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja\nkasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se\non amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli\nkadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin\nlatinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.\n\nHerra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä\nVanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt\njo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei\nollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin\nuseimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin\nkuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin\nnakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä\nAtlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän\nmuseoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä\näkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei\netsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan\noli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja\nkauneusaistia.\n\nPariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka\nhäntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen\nkasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.\n\nHelena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa\npikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina\njohonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat\naamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.\n\nIllalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin,\nvei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan\nja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin\njohonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa.\nSe turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi\nheidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä\nsikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa\nilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita\nperunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat\nheidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja\nkoettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden\nrikkauksien arvoinen... Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat\ntavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva\nRonald oli tullut etsimään.\n\nVäliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja\ntaidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli\nmuuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä\npinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen\nhyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun,\nranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta\nranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä\nhän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa\noli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti\nhänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin\ntyöläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut\nheidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen\nhienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut\nEnglannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä.\nHän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku-\nja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa,\njoka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät\npitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat\nhuolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla\nkorvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan\nlasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin\nenglantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina\nheidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää,\nsen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on\nRanskan salamahti.\n\nHerrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in\nmetsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan\nerikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen\nkanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat.\nVarsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän\nkohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä\nuseissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli\nnoin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen\nmies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta\njoka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää\nväsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy.\nLähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat\nkäyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita,\npalvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus,\njonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa\nylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen\nviehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena\noli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun\nsattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä\nsalavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan\nkatseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli\ntästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi\nkaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää\nsanan langollensa.\n\nEräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran\nja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin,\nJean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas»\nsattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan\nhänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä\nheidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään\nsaapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin\nherkullisen, hienon ja keveän aterian.\n\n— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.\n\n— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi\nneiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin\nminä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.\n\n— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö?\nkysyi Willie Grey.\n\n— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon\nilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan»\nselkään, — on... kuinka sanoisin... vanhan elämännauttijan selkä.\n\n— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp\nkääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.\n\n— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen\nselkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.\n\nRouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä\nhetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn,\njoka sai hänet ankarasti punehtumaan.\n\n— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että\nnaapurimme ymmärtää englantia.\n\n— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa\nnaimisissa, osaavat sitä hiukan puhua... Kun tuo herra oli nuori, oli\ntosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.\n\nHelena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi\nhän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa\nnäytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä\npäivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä\nkuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli\nvalmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään\nepämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.\n\n— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä!\nsanoi hän äkkiä voitonriemuisena.\n\n— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he\npäinvastoin ovat mielenkiintoisia!\n\n— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti... Mutta se ei estä, että he\nnäyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä\nkuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.\n\n— Mitä vielä!\n\n— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta,\nkuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä.\nNe näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa\nvastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu\nvähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö\ntarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.\n\n— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, —\nlausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin\nhuonot räätälit.\n\n— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä\nheitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet\novat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska\ntietää minkä vuoksi.\n\n— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset\ntyöntekijälle ja taas englannitar... hm! Sanotaan, että Luoja käytti\nkaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi\nnaiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.\n\n— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on\ntullut pariisilainen.\n\n— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan\nsen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.\n\n— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.\n\n— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä\npidetään lujilla, meille ei sallita mitään.\n\n— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsi\nWillie Grey.\n\n— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. —\nJos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton\npalatessanne!\n\n— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu\nRanskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja\nsulavuutta.\n\n— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin,\nsanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on\nkuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen\nsisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä\ntavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan\novat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan\nseuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän\nesivanhempansa tai he itse ovat nähneet.\n\n— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi\nolla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.\n\n— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi,\nulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut\nRanskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme\nkertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa\nkuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai\nkenties koskapa se on tasavalta.\n\n— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.\n\n— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä\nkoko ero.\n\n— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on\nennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja\npyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta\njos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän\nvaloa, iloa, kauneutta.\n\n— Totta tosiaan!... Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se\nviehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka\nikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla\nnäytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen\nponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan\nmuotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä\najattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän\ntäydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa\ntällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on\nmäärännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka\non saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia\nkuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.\n\n— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän\ntaulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio\nostaa sen!\n\n— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut,\ntehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä\nkolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa\nvarma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia\nsitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä\nsöi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti\nistuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla\nhe pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan\nkäsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa\nhämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista\nkeksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien\ntähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus:\n»Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi\nhän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi\nseuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän\näärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja\nlaskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee\nhuumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin,\nsuorastaan pelko!... »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään\n— »ei mikään lemmen-yö...» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti\nCarroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen\ntoverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista\naineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me\nlöydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin\nheitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä\nkummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä\nniin suuria asioita... Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka\nolivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin\nparemmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat\nlakanneet olemasta johtavana luokkana.\n\n— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora\najattelemattomalla häikäilemättömyydellään.\n\nRouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla\nvälähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli\nkuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.\n\n— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä\nolen varma, että hän ymmärtää englantia.\n\n— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.\n\n— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin\nAmerikassa.\n\n— Kiitoksia... No, puhutaan sitten politiikasta.\n\nJa kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua\nAmerikan asioista.\n\n»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin\nturkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten\npöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen\nkatseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.\n\nHelena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.\n\n— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota\non hyvä palvella.\n\n— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet\naatelismieheksi!... Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet\nd'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.\n\n— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHelena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan\nperijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi\nd'Anguilhonin kanssa.\n\nTätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja\nsurkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon\nkuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti.\nHelena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.\n\nNeljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa\nkäyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet\nNewportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald\nnäki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa\nja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques\nd'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet\nsuorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi.\nMarkiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan\nPariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille\nystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa\nhuhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon\npuhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin\njoltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu\npalasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana\npäivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti\ntorstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi\nranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora\nja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti,\njotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa\nkieltäytymisen tekosyyksi.\n\nD'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään\nvaransa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö,\njoka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:\n\n— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen\nKaukaisesta Lännestä!\n\n— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset\nvoisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla\nystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä\npidettäisiin epähienona.\n\nNeiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään\nvastausta vaille.\n\nMarkiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai\nnähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt\nhänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin\nNew Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin _Kotimaisten Naisten_\nylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas\nde Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja\nmarkiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema\nItalian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain\nkahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita.\nRouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta,\nmutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo\ntoisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto\nja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva\nd'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana\nsiitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat\nkeskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja\nuusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti:\npohjaltaan hän on erinomainen.»\n\nRouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi\npuhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt\nseuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä\nvain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja\nhän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään\nhänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä\nmarkiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen\nmieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa\nrotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä\nheti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta\ntyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen\nkaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi\nvielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai\ntuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen\nviehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla\naina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta\ntästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.\n\nPäivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald\nmarkiisille:\n\n— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitte\nNewportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?\n\n— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa,\nliian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi»,\nolivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri\ntulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä\nolevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja\nmarmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen\nvaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen\nviihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta...\n\n— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että\namerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.\n\n— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.\n\n— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi\nde Nozay.\n\n— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de\nKéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka,\nmissä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.\n\n— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.\n\n— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja\nBrightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä,\njotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman\nvähintäkään varjoa.\n\n— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden\nylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee\ntuskallisen vaikutuksen.\n\n— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin,\noltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin\naikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä.\nViime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme\npakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi\napollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.\n\n— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman\nviihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen,\nkirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.\n\nAnnie alkoi nauraa:\n\n— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo\nherrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja\nlähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat\nheidän maataan.\n\n— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten\nvanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta\nnähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan\non.\n\n— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de\nKéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme\nerään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä\nsuurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui\nvarmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se\nosoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta.\nSillä on vielä se tunteessaan... Saman ajatuksen valtaamina nostimme,\nJacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen\ntuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella\nolisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme\nkuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen\nhymyillen.\n\n— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette\nihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa\nvaikutusta.\n\n— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin... Oleskeluni Amerikassa on opettanut\nminua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani\nkirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina\nihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen\ntalojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden\nja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan:\n»Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»\n\n— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?\n\n— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta,\njonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli\nkoetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan\nlauttojen vesilletyöntämistä... Monta kuukautta olivat siitä käteni\nkänsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.\n\n— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä\nhankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi\nainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.\n\n— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de\nKéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona,\njäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta\nelämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla\npoltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon\nhiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä,\nklubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa\nilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja\nhenkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme!\nMinä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen\nhengittämään.\n\n— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi\nherra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita\nkuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.\n\n— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne,\nyksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi\nkunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.\n\nAmerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.\n\n— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!\n\n— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää\nsenvuoksi näkemättä, mitä on.\n\n— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:\nBaltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.\n\n— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.\n\n— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin\nvälillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin\nteidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt,\ntunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä\nhisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat\nylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella\nastuttu varpailleni.\n\n— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui\nherra Beauchamp hyväntuulisena.\n\n— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset\nkäsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän,\nja se ei ole vähän.\n\n— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan\nitsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen\nsijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä\njuonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja\nmädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.\n\n— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on\nehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä\nvälttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.\n\n— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla\nväkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.\n\n— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin\nKaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto\nteillä naisilla on.\n\n— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista\nyleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.\n\n— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat\nominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.\n\n— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.\n\n— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi\nhämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin,\njoka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka\nmuistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole\nmissään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja\nniin tukevia käsiä.\n\n— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden\nmaireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa... ja tämä\n»mutta» minua jännittää.\n\n— No niin, neiti, minä lisään: mutta... jotta amerikattaret\nsaavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no\nniin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.\n\n— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.\n\n— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.\n\n— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva\nRonald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki\nAmerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?\n\n— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi.\nMinua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti\nminusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria\ntyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin,\nettä puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton\nhäly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat\nminua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa\nerinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan\nBlonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä\nmahdolliseksi.\n\nSitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:\n\n— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia... ja minä\npuolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!\n\nHelena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin\n»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.\n\n— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie\nvastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri\nvakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.\n\nJa nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan\ntäällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat\nkiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä\nettä huvitetulta.\n\n— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni\n— sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan\ntoivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee\ntuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.\n\n— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar\nd'Anguilhon aivan hämmästyneenä.\n\n— Olen monta kertaa. Sattuma... vai onko se sattumaa?... on johtanut\nmeidät samoihin ravintoloihin... Viimeksi eilen söimme päivällistä Café\nde Parisissa viereisissä pöydissä.\n\nHelenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.\n\n— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan\npäinsilmäisesti.\n\n— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin\nonnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.\n\nGuy de Nozay, eräs noita hirvittävän tarkkanäköisiä miehiä, joilta ei\nmikään jää huomaamatta, huomasi sen ja arvasi, että nuori tyttö oli\ntehnyt itsensä vikapääksi johonkin sopimattomuuteen.\n\n— Toivon teidän vuoksenne, rakas kreivi, että olette kuullut vain\nmiellyttäviä seikkoja — sanoi hän ilkeästi. — On sangen harvinaista,\njos sattumalta joutuu kuulemaan keskustelun, joka ei ole asianomaisen\nkuultavaksi sovitettu.\n\n— Minä kuulin miellyttäviä... vakavia... hyvin valaisevia varsinkin.\nMinä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen\nateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että\nranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse,\nmikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.\n\n— Niinkö!... Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä!\n— lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.\n\n— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. —\nRanskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja\nviiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä\ntahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.\n\n— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.\n\nMinä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat\nminua suuresti.\n\n— Sitten on mieleni hyvä!\n\n— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun\ntuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.\n\n— Ei, ei... ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus,\njonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.\n\nHerra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön\navomielisyydestä.\n\n— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen\nCharleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en\nole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen\nsuusta.\n\n— Oh! Hän on asunut Pariisissa jo kolme vuotta!\n\n— Moni on asunut kolmekymmentä eikä ole oppinut tuntemaan ranskalaista\nhenkeä niinkuin teidän ystävänne.\n\n— Se tulee siitä, että Willie Grey on taiteilija. Minua ei\nhämmästyttäisi, jos Amerikalla on, kerran oikeus olla ylpeä hänen\ntaidostaan. Hänellä on Champs-Elysées'n salongissa taulu, _Jeesuksen\nmietiskely_, joka osoittaa suurta kykyä. Jos minulla olisi sopiva\npaikka sille, niin ostaisin sen.\n\n— Minä menen sitä katsomaan. Minä harrastan taidetta sangen suuresti.\nTekisin mielelläni herra Greyn tuttavuutta.\n\n— Minä voin saattaa teidät hänen työpajaansa, jos tahdotte.\n\n— Olisin hyvin iloinen.\n\nAnnie oli kehoittanut vieraitaan istumaan pelipöytien ääreen, ja pokeri\nalkoi. Peli tuli hyvin vilkkaaksi, amerikkalaiset kun tapansa mukaan\nantautuivat siihen todella intohimoisesti.\n\nPelin jälkeen tuli kreivi de Limeray keskustelemaan Helenan kanssa.\n\n— Pariisi näyttää teitä miellyttävän, sanoi hän.\n\n— Äärettömästi.\n\n— Onko puolisonne jäänyt Amerikkaan?\n\n— On; hän ei, ikävä kyllä, voinut tulla minun kanssani.\n\n— Oletteko siitä hyvin pahoillanne? kysyi kreivi äänellä, jossa oli\njonkinlaista epäilyksen sävyä.\n\nÄärimmilleen harmistuneena tunsi Helena punastuvansa.\n\n— Luonnollisesti!\n\n— Suokaa anteeksi, mutta enempää kuin kukaan muukaan eurooppalainen en\nvoi olla hämmästymättä amerikkalaisten aviomiesten luottamusta, kun he\nantavat vaimojensa ja useinkin sangen kauniiden, lähteä yksin Pariisiin.\n\n— Oh, he tietävät, että olemme kunniallisia.\n\n— Ja että teillä ei ole temperamenttia, sanoi jokseenkin jurosti\nmarkiisi Verga.\n\n— Luulen kuitenkin, että hyvin kasvatettu vaimo ei unohda\nvelvollisuuksiaan, vaikkapa hänellä olisi temperamenttiakin.\n\n— Uskotteko hyvän kasvatuksen antavan turvaa kiusausta vastaan? kysyi\nherra de Limeray.\n\n— Olen siitä varma! vastasi Helena päättävästi.\n\nKreivi loi häneen katseen, jossa oli uteliaisuutta, hämmästystä,\nvalittelua, ettei voinut asettaa Helenaa koetteelle.\n\n— Tahtoisin mielelläni tietää, mitä »temperamentilla» oikeastaan\ntarkoitetaan, sanoi Dora. — Kukaan ei ole voinut sitä minulle selittää,\nenkä sanakirjoistakaan ole päässyt asian perille.\n\nSyntyi kaamea äänettömyys, jommoisen varomattomuudet ja tuhmuudet\naiheuttavat.\n\n— Temperamentti on toisten mielestä huono, toisten mielestä hyvä\npuoli... ylimalkaan, sangen vaarallinen ominaisuus! — vastasi\nvarakreivi de Nozay mitä vakavimmalla äänellä; — ja sitä on mahdoton\nselittää nuorille tytöille.\n\n— Se on vahinko, sillä sen täytyy olla mielenkiintoista! lausui neiti\nCarroll hämmentymättä.\n\nSamassa alkoi hän aavistaa, mitä oli puhunut, punastui hieman ja teki\nerään aivan asiaankuulumattoman kysymyksen, kuten hänen tapansa oli\npälkähistä päästäkseen.\n\nKun tuli poislähdön aika, lähestyi kreivi de Limeray Doraa:\n\n— Neiti — sanoi hän kohdistaen häneen surulliset silmänsä — saatuani\nilon tutustua rouva de Kéradieuhön ja rouva d'Anguilhoniin, tiedän\nettä amerikatar ei koskaan pahastu totuudesta; senvuoksi rohkenen\nsanoa teille, että eilisiltainen arvostelunne Ranskan ylimystöstä oli\nankara ja kohtuuton. Se miespolvi, johon minä kuulun, on — syyttä tai\nsyystä — pysytellyt syrjässä; mutta meidän poikamme palaavat vähitellen\ntaisteluun ja, uskokaa, heillä on muutakin kuin muinaisaikaiset\nviikset: heillä on myöskin rohkeutta, uljuutta, joka antaa heille sen\npelottoman ja erikoisen sävyn, jonka te olette huomannut. Minun vanhin\npoikani meni Afrikkaan menettämään henkensä erään aatteen puolesta...\njonka tarkoituksena oli, eräänä ajankohtana, hankkia Ranskalle etusija\nEnglannin edellä. Toiset seuraavat hänen esimerkkiään, minä olen siitä\nvarma.\n\nDora tunsi joutuvansa hämilleen ja olevansa erikoisen pieni ja mitätön\ntämän vanhan, arvokkaan herrasmiehen edessä.\n\n— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian\nhämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin\ntuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.\n\n— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut\ntilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole\npahastunut?\n\n— Päinvastoin.\n\nKreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen\nanteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.\n\nKun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli\nrouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi\nsen avomielisesti.\n\n— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on\nkoko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää\nenglanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!\n\n— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista,\nminulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon\ntunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden\nylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa\nmuotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan\neikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!... Minä en enää ollenkaan\nkummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on\nkerrassaan lumoava.\n\n— Niin, hän on hyvin merkillinen... hyvin mielenkiintoinen — sanoi\nneiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan\nvoisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen\nsunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi... Ja sitten, jos\nolisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan\nniin hajamielinen kuin tänä iltana.\n\n\n\n\nV.\n\n\n— Loiset, Royal-kadulle.\n\nTämä määräys, jonka herra Beauchamp antoi Renaissance-teatterista\nlähdettäessä, oli jälleen uusi todistus naisen voitosta miehen suhteen.\n\nCharley oli, vaikka vastustellen, saattanut sisartansa ja neiti\nCarrollia Punaiseen Myllyyn, Olympiaan, kaikkiin erikoisempiin\nkonserttikahviloihin. Ajatus, että he eivät ymmärtäneet enempää\nkuin hän niitä karkeuksia, joita näiltä muotilavoilta lasketellaan,\nrauhoitti hänen omaatuntoansa. Hän ihmetteli itsekseen, että he\nPariisissa halusivat kuulla kaikkea roskaa, jolta he New Yorkissa\nolisivat pahastuen sulkeneet korvansa. Monta kertaa olivat he pyytäneet\nhäntä viemään heitä Royal-kadun pahamaineiseen yökahvilaan, mutta hän\noli aina keksinyt jonkun esteen.\n\nHelenan pyynnöstä oli hän täksi iltaa varannut aition\nRenaissance-teatterissa ja kutsunut markiisi ja markiisitar Vergan\nsekä Willie Greyn mukaan. Viimeisellä väliajalla ilmoittivat\nnaiset haluavansa syödä illallista Loiset'n ravintolassa. Se oli\nyksinkertaisesti heidän keskensä sovittu salaliitto ja lopputuloksena\noli miesten suostuminen.\n\nVaunujen saapuessa ravintolan edustalle seisahtui kaksi kävelyllä\nollutta herrasmiestä vaihtamaan vielä pari hyvästelysanaa. Astuessaan\nkatukäytävälle joutui Helena suureksi hämmästyksekseen aivan\n»Ruhtinaan» eteen.\n\nTuntiessaan markiisitar d'Anguilhonin ystävät hyvästeli tämä nopeasti\nseuralaisensa ja tuli heitä tervehtimään.\n\n— Ettehän toki ole menossa Loiset'hen? kysyi ruhtinas vilkkaasti.\n\n— Ollaan toki! vastasi markiisitar.\n\n— Mutta sehän on paikka, missä kunnialliset naiset eivät käy!\n\n— Kenties eivät Ranskan kunnialliset naiset, sanoi rouva Ronald...\nmutta meillä amerikkalaisilla on niin tukeva kunniallisuus, että voimme\nnähdä ja kuulia mitä tahansa. Älkää pelätkö.\n\n— Mutta, Helena, jos tämä ravintola on mahdoton!... lausui herra\nBeauchamp.\n\n— Mahdoton! Kun kaikki ystävättäremme ovat siellä illastaneet. Se on\nNew Yorkissa yhtä tunnettu kuin Eiffel-torni.\n\n— Minä puolestani en ole siellä vielä milloinkaan käynyt, vaikka se on\naivan klubini vieressä.\n\n— No tulkaa sitten meidän kanssamme syömään »Wetshin herkkupaloja»...\nTiedättehän, ne ovat tavallisia juustoleipiä, keskiyön ateriaksi\nsopivia, ne kuuluvat täällä olevan erinomaisia.\n\n— Olkoon menneeksi »Wetshin herkkupalojen» vuoksi! sanoi kreivi.\nOnhan lystikästä nähdä minunkaltaiseni vanhan pariisilaisen menevän\nensimäistä kertaa Loiset'hen amerikatarten opastamana.\n\nEräs tarjoilijoista otti vastaan tulijat ja huomatessaan heidät\nulkolaisiksi saattoi heidät aivan ravintolan perälle, jonkunlaiselle\nkorokkeelle, joka oli muusta salista erotettu kuin teatteri-aitio.\nTämän korokkeen vieressä oikealla oli mustalaissoittokunta.\n\n— Istukaa tähän! — sanoi tarjoilija kohteliaasti viitaten erästä pöytää\n— tästä voi parhaiten nähdä kaikki.\n\nNämä sanat kalahtivat herra Limerayn korvaan. Hän mietti, mitä ne\nmahtoivat merkitä.\n\nHerra Beauchamp tilasi illallisen. Kaikki kolme naista alkoivat heti\nuteliaina katsella ympärilleen, vieläpä kumartuivat kurkistamaan\nkuuluisan ravintolan mauttomia suhteita ja koristuksia.\n\n— Loiset'ta ei voi sanoa juuri kauniiksi! huomautti markiisi Verga.\n\nRavintolan tavanomaiset vieraat saapuivat vähitellen, nuoria ja\nvanhoja juhlijoita, enemmän tai vähemmän sievien, enemmän tai vähemmän\nhyvinpuettujen naisten saattamina. Ja sali vilkastui. Syntyi pian\nsilmien vilkettä, kuului naurun purkauksia, teennäisen iloilun\nilmaisuja. Ilma sakeni tupakansavusta, moninaisista tuoksuista ja\nväkevistä hajuvesistä. Se kävi raskaaksi ja huonoksi. Herra de Limeray\ntunsi ikäänkuin elämän pohjamoskan vuoksen nousevan luokseen. Ja tämä\nkaikki, katsottuna kuudenkymmenen vuoden korkeudesta tuntui hänestä\ninhoittavalta ja tympäisevältä. Hän katseli seuralaisiaan. Charley\nBeauchamp ja Willie Grey näyttivät katselevan elostelua vähääkään\noudostumatta. Amerikattaret erittelivät naisten pukuja, tekivät\nkeskenään matalalla äänellä huomautuksia, naureskelivat hilpeästi,\nilmeisesti ihastuneina näkemästään. Tässä aistillisuuden kyllästämässä\nilmassa pysyivät he kylminä, katse selkeänä, kasvot kirkkaina.\n\nMarkiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen,\nkääntyi hänen puoleensa:\n\n— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.\n\n— Valitettavasti!\n\n— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!\n\nDoran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon,\njonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka\nnukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti\nvielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi\nja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.\n\n— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.\nMinä olen varma, että hänellä on tarinansa.\n\n»Ruhtinas» kääntyi.\n\n— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.\n\nKukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja\nhänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli\nkreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta\nnoudattaen, korokkeelle.\n\n— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän\nkoroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.\n\n— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla\nei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä\nkasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja\nvoidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni\nluvannut.\n\n— Missä asut?\n\n— Sannois'ssa.\n\n— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?\n\n— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.\n\n— Se ei ole helppoa.\n\n— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin\nelämää, vaikkapa tämmöistäkin... ja kukkia. En voisi niistä luopua.\n\n— Käykö edes kauppa hyvin?\n\n— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä,\nhe antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin.\nSaitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.\n\nKreivi ei voinut olla hymyilemättä.\n\n— Olkoot... kukita meidät kaikki tänä iltana, sanoi hän; me emme ole\nsaitureita.\n\nKääntyen Doran puoleen hän jatkoi:\n\n— Te arvasitte oikein, neiti. Tuolla kunnon vaimolla on tarinansa.\nHän oli keisarikunnan aikana jockey-klubin kukkainmyyjätär ja kantoi\nkoko vuoden Chantillyn Derby-kilpailussa voittaneen hevosen värejä.\nHän oli kaunis, kunniallisen naisen maineessa ja ansaitsi rahaa\nrunsaasti. Tämä herätti kateutta hänen kotonaan. Hänen äitinsä syytti\nhäntä, luullakseni jonkun sukulaisen neuvosta, että tytär muka antaa\nhänen kuolla nälkään ja nosti häntä vastaan jutun, joka herätti suurta\nhuomiota. Jockey hylkäsi hänet, joten hän menetti tulonsa. Hän perusti\nsilloin kukkakaupan ja teki vararikon. Sen jälkeen on hän ollut\nkokonaan kadoksissa minun näkyvistäni.\n\n— Isabella palasi tuoden sirosti sidottuja ruusukimppuja, jotka hän\nojensi amerikattarille; sitten hän meni herra de Limerayn luo ja\nkiinnitti hänen napinläpeensä komean valkoneilikan.\n\n— Muinaisen muistoksi! sanoi hän kohteliaasti.\n\nKreivi pisti salassa sadanfrangin setelin hänen kouraansa.\n\n— Minä tulen joskus tarinoimaan sinun kanssasi, lisäsi hän\nystävällisesti.\n\n— Tämä on poikkeuksellinen ilta — sanoi markiisitar Verga katsellen\nympärilleen — täällä ei tapahdu mitään erikoista. Muutamia iltoja\nsitten oli eräs venäläinen ruhtinatar tanssinut pöydillä.\n\n— Venäläinen ruhtinatarko? — toisti kreivi de Limeray. — Näinköhän?\n\n— Mikä mainio asia kasvatus on! — sanoi Dora leikkisänä. — Minä uskon\nvarmasti teidän ajattelevan, että ainoastaan amerikkalainen ruhtinatar\nolisi mahdollinen sellaisiin harjoitelmiin. Ette vain kohteliaisuudesta\nsano sitä.\n\n— Ei, neiti, te erehdytte, siinä suhteessa on minun kasvatukseni ehkä\npintapuolinen. Säädyllisten amerikattarien seurassa ei semmoinen ajatus\npälkähtäisi päähäni.\n\n— No, näkyy olevan sallittua, että minä aina erehdyn, tunnusti nuori\ntyttö hilpeästi.\n\nTällä hetkellä tuli sisään hyvin meluisasti neljä paria istuutuen\npitkän pöydän ääreen vastapäätä koroketta, missä muukalaiset istuivat.\nSuunnaton hummeri ilmestyi nautittavaksi ja samppanjalasit täytettiin.\nHeti alkoivat äänet kohota ja sopimattomia sutkauksia sinkoilla.\nMustalaisten soitto muuttui hurjemmaksi, ikäänkuin mässääjien meteliä\nsäestääkseen. Eräs naisista nosti naapurinsa huulille lasin, josta\nhän itse juuri oli juonut, ja kaatoi sen sisällyksen väkisin hänen\nkurkkuunsa. Eräs toinen kietoi käsivartensa vieressään istujan kaulaan\nja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.\n\nAmerikattaret, kaikki kolme, riemuitsivat mielessään nähdessään\nnäyttämön näin vilkastuvan. Rouva Ronald kävi vaistomaisesta\narvokkuudesta ankaran näköiseksi ja nosti päätään ikäänkuin\nasettuakseen sopimattomuuksien yläpuolelle.\n\nEnsi silmäyksellä oli herra de Limeray arvannut, mitä laatua väkeä\nolivat nuo verrattain hyvin puetut herrat, gardenia napinlävessään,\nja nuo lasitimanteilla koristetut ilotytöt. Pari sekuntia heitä\ntarkastettuaan alkoi hän nauraa:\n\n— Ah! mikä ilveily! huudahti hän; nuohan tuossa esittävät näytelmää! He\novat palkatut tekemään temppujansa ja lörpöttelemään lorujansa! Se oli\nostettu, teidän venäläinen ruhtinattarenne, rouva Verga! Nyt ymmärrän\ntarjoilijan sanan; että »tästä, voi parhaiten nähdä kaikki.»\n\n— Te taidatte tosiaankin olla oikeassa! lausui Willie Grey ällistyneenä.\n\n— Ja kaikki nuo — lisäsi kreivi katsellen ympäri koroketta —\nenglantilaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, norjalaiset...\nsillä tuossa on norjalaisiakin ... lähtevät täältä vakuutettuina,\nettä ovat saaneet nähdä kohtauksen aitopariisilaisesta elämästä!\nHe vakuuttavat, että meidän kaupunkimme on maailman siveettömin,\nettä siellä on ravintoloita, joissa syleillään julkisesti; ja pieni\nsäädyttömyysnäytelmä onkin toimeenpantu vain heitä varten, sen maun\ntyydyttämiseksi, joka heillä arvellaan olevan! Nähkää, täällä olevat\npariisilaiset eivät kiinnitä mitään huomiota tuohon pöytään, he\narvattavasti tuntevat jutkun... Olen hyvilläni, että tulin mukaan ja\nsaatoin valaista teille asianlaidan.\n\n— Luuletteko todellakin, — sanoi Helena nolostuneena — että nuo\nherrat?...\n\n— Somia herroja! keskeytti kreivi. — Katsokaa, mitä tuossa tapahtuu.\n\nEräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi\najeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä\nlähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle\nyksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.\n\n— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de Limeray\nCharley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.\n\n— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme\nsiitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.\n\n— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi\nmarkiisitar.\n\nKukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen\npäähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt\nkärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan,\nhaisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa\noli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili\nhymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli\nlyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.\n\nNainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä\nkiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät\npöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän\npunan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua\nviekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja\ntarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.\n\n— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.\n\nJa jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.\n\nÄllistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen\nmenoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.\n\n— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.\n\nJa tämän haukkumasanan lohduttamana ja peittäen muka pettymyksensä\nsuuttumusta hermostuneella naurulla palasi hän alkuperäiselle\npaikalleen.\n\n— Nyt kai olemme saaneet tätä lajia lystiä koko rahan edestä! sanoi\nWillie Grey nauraen. — Nyt voimme luullakseni lähteä.\n\n— Oletteko riittävästi »ylösrakennettuja», arvoisat naiset? kysyi\nmarkiisi.\n\n— Ollaan, ollaan! vastasivat amerikattaret.\n\n— No sitten on kaikki hyvin.\n\nRavintolasta tultua hengittivät kaikki syvään.\n\n— Kuinka raitis ilma sentään on hyvää! sanoi Helena.\n\n— Raitis elämä myöskin! — lisäsi Charley Beauchamp äänellä, jossa oli\nhieman pahoittelun tuntua siitä, että hän oli myöntynyt sisarensa\npäähänpistoon.\n\nVergat, jotka asuivat Champs-Elysées'n puolella, ottivat ajurin.\n\n— Palataan me jalkaisin — ehdotti Helena — ja niin hitaasti kuin\nmahdollista: tämä yö on jumalainen.\n\n— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray,\npysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!\n\nPilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti\nConcorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin\ntienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen\nväylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n\nleveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n\nautiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun\nunelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki\nsuloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.\n\n— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me\nsanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa,\njotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme\nkenties niitä näkisi.\n\nHerra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka\ntyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.\n\n— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.\n\n— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun\nmieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon\nhuonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden.\nMinun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee\nmielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta\nmoni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät\nminussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja\npukuhuolia... Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.\n\n— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?\n\n— Olen siitä mielissäni!\n\n— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee\ntuollaisiin paikkoihin?\n\n— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat\namerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan... Minun\nikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä\nuteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on\npäästään varma.\n\n— Rakastatteko vaaraa?\n\n— Jumaloin sitä.\n\n— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?\n\n— Olen, usein... Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi,\nja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme\nmelkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen\nmaalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen\nkorulippaaseeni ja katsokaa!...\n\nHelena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa\nvastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä\ntimanttisalamanteria.\n\n— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte\nhänet kamalaan kiusaukseen... Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä\nvuotta nuorempi.\n\n— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald\nviehättävän halveksuvasti nauraen.\n\n— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän\npalamattomuuteenne.\n\n— Miksette?\n\n— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja\niäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne.\nEi saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi\nolla hetkensä!»\n\nRouva Ronald ei vastannut mitään. Nämä sanat loivat epämääräistä varjoa\nhänen mieleensä, ja hän vaihtoi äkkiä keskustelun aihetta.\n\nDora kulki edellä ja jutteli iloisesti Charley Beauchampin ja Willie\nGreyn kanssa.\n\n— No, oliko teillä hauskaa Loiset'ssa? kysyi Willie.\n\n— Äärettömästi! Ja sitten sain nämä kauniit ruusut... Sain nähdä\nkeisarikunnan aikuisen jockey-klubin entisen kukkamyyjättären ja kuulla\nhänen tarinansa, joka kovasti kiinnitti mieltäni. Olin näkemässä, kun\nBritannian hyve voitti Pariisin turmeluksen, ja sain tietää, että\nmeistä tehdään pilaa Loiset'ssa. Minun iltani ei tosiaankaan ole mennyt\nhukkaan! Huominen kirjeeni nostaa veden kaikkien ystävättärieni suuhun.\n\nWillie Grey ei voinut olla nauramatta.\n\n— Täytyy olla amerikatar voidakseen käyttää hyväkseen joka asiaa ja\nihmistä!\n\n— Moukka!\n\n— Minulleko sen sanotte? kysyi nuori mies oudostuen.\n\n— En, en, — vastasi neiti Carroll nauraen sydämensä pohjasta. — Minä\ntoistelen vain sitä sanaa, etten unohtaisi.\n\nKun nuori tyttö pääsi tätä sanomasta, oltiin jo Continental-hotellin\nedustalla.\n\nHyvästeltiin ja käteltiin.\n\nHississä lausui Dora astahtaen eteenpäin, rypistäen huuliaan\nja kohauttaen koomillisesti päätään, äkkiä hissipojan suureksi\nhämmästykseksi:\n\n— Moukka! moukka!... Ah!, minun iltani ei ole mennyt hukkaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n— Mikä on tämän iltapäivän ohjelma? kysyi kaksi viikkoa myöhemmin\nCharley Beatichamp sisareltaan aamiaispöydässä.\n\n— Meidän on mentävä tervehtimään Anniea, vastasi Helena. Hän lähtee\nPariisista ylihuomenna... Sinun täytyy tulla mukaan. Minä olen tilannut\nvaunut kello puoli viideksi. Siihen saakka olet vapaa.\n\n— Hyvä on.\n\n— Minä olen varma siitä, että ellei rouva d'Anguilhon odottaisi\npienokaista, hän olisi kutsunut meidät kaikki Blonayhin! sanoi Dora.\n\n— Luultavasti.\n\n— Se olisi ollut hauskempaa kuin matkamme Hollantiin... Mitä\nantaisinkaan, kun saisin nähdä yhden meikäläisistä linnanherrattarena!\n\n— Annie on varmaan sielläkin ehtoisa emäntä, hän kun on koreilematon\nja luonnollinen — vastasi Sofie-täti. — Muuten pidin hänestä paljon\nenemmän nyt kuin nuorena tyttönä.\n\n— Saman vaikutelman minäkin sain, sanoi herra Beauchamp. — Hän on tässä\nranskalaisessa ympäristössä saavuttanut jonkinlaisen viimeistelyn.\nKaikesta huolimatta on hän kuitenkin pysynyt hyvin amerikkalaisena...\nJa se todistaa, että meillä jo on voimakas kansallinen erikoisuus.\n\n— Oh, ympäristö ei ole vaikuttanut vähääkään siihen muutokseen, mikä\nAnniessa on tapahtunut. Elämä ja aika ovat hänen hienostuksensa\ntäydentäneet... Hän on kotoisin yhteiskuntaluokasta, joka, siveelliseen\narvoon ja kasvatukseen nähden, ei suinkaan ole huonompi kuin se, mihin\nhän avioliittonsa johdosta on joutunut! sanoi neiti Beauchamp nuivasti.\n\n— Olkoon myönnetty, täti; mutta Eurooppa eri tapoineen, sen\navio-alistus, riippuvaisuus, johon vaimot joutuvat, vaikuttaa\nilmeisesti meikäläisiin ja tekee heidän olentonsa lempeämmäksi,\nsympatisemmaksi... Kuinka vähän tunnemmekaan vanhan maailman elämää!\nMe katselemme sen museoita ja muistomerkkejä, mutta emme tutki sen\nasukkaiden sielua eikä luonnetta. Se on typerää!\n\n— On, mutta sivistyneet ihmiset eivät asu teltoissa; heitä ei voi\nmennä haastattelemaan niinkuin intiaaneja! — sanoi neiti Carroll. —\nEllei meillä olisi ollut ystävättäriä naimisissa Saint-Germaine'in\nkaupunginosassa, olisimme saaneet kauan kokottaa nokkaamme\nd'Anguilhonin talon keittiön ovelle saamatta tietää, miten siellä\neletään tai miten edes syödään.\n\n— Ja muuten ovat ranskalaiset, jotka näyttävät olevan niin seurallisia,\nsangen sulkeutuneita, lisäsi Helena. — He eivät hevillä avaa oviansa\nvierasmaalaiselle.\n\n— Siinä he tekevät tyhmästi, sillä heille olisi edullista tulla\ntunnetuiksi, sanoi Charley.\n\n— Heille olisi eduksi varsinkin oppia tuntemaan ulkomaalaisia, selitti\npäättävästi Sofia-täti.\n\nHän oli niitä amerikattaria, jotka vakavissaan uskovat, että kaikki\nkunto ja valkeus tulee heidän maastaan.\n\n— Epäilemättä! — vastasi herra Beauchamp pahankurisesti silmää\nvilauttaen. — Niinpä olen varma siitä, että minun esimerkilläni\nja katsantokannallani on ollut terveellinen vaikutus herroihin de\nKéradieu, d'Anguilhon ja de Limeray... Mitä taas minuun tulee, niin\nen, sen jälkeen mitä olen nähnyt ja kuullut, enää ole yhtä varma,\nettä anglosaksilainen rotu tulee hallitsemaan maailmaa. Se on\nmäärätty sivistyksen päätyön suorittajaksi, mutta muuhun, rakennuksen\nviimeistelyyn, tarvitaan latinalaista rotua.\n\n— Näkee, että Willie Grey on teidät käännyttänyt! sanoi Dora.\n\n— Toivon sentään, että oletatte minun pystyvän hiukan arvostelemaan\nitsekin.\n\n— Minusta ranskalaiset ovat sangen huvittavia! — jatkoi neiti\nCarroll. — Heillä on lystikäs tapa mennä merta edemmäs kalaan. Ja he\novat mainioita naisten haastattelijoita! He tahtovat tietää, mitä\nte ajattelette, mitä tunnette ja kaikenlaista mistä amerikkalainen\nei välitä. He heittävät teidät sananmukaisesti satulasta saadakseen\ntietää, mitenkä se pieni tyhmyri on rakennettu, joka meillä on\nvasemmalla povessamme!... Sekin inhoittava varakreivi de Nozay käänsi\nminut nurin kuin hansikkaan.\n\n— Silloin voi Jack olla tyytyväinen: jos herra de Nozay tuntee teidän\nsisäisen olemuksenne, niin ei hän pyydä teitä naimisiin! huudahti\nCharley Beauchamp hymyllään lieventäen kiusoitteluaan.\n\nDora heitti ruokaliinan hänen päähänsä.\n\n— Tuo oli katalaa, mitä sanoitte, sillä minä olen parempi sisältä kuin\npäältä.\n\n— Lähdetkö ulos piankin aamiaisen jälkeen? kysyi rouva Carroll\ntyttäreltään.\n\n— En... minä odotan erästä neitiä Virotilta hattuja tuomaan.\n\n— Vielä!\n\n— Niin, minä näin tänä aamuna niin somia, etten voinut vastustaa.\nMinua inhoittaa itseänikin, että minulla on niin paljon tavaraa...\nja kuitenkin minä ostan aina! Euroopassa on puute itsemurhien syynä;\nmeillä on pian yltäkylläisyys.\n\n— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi neiti Beauhamp tyytymättömän näköisenä.\n\nHelena nousi pöydästä ja meni peilin luo. Hän oli aamupuvussa ja oli\nsyönyt hattu päässä, kuten amerikattaret usein tekevät. Hän huomasi,\nettä tämä päivä oli hänen kauneimpiaan ja lähetti kuvalleen peilissä\nonnitteluhymyilyn.\n\n— Minulla on eräs ajatus! — sanoi hän sovittaen toisin erästä pientä\nkampaa kauniissa tukassaan. — Minä menen rouva Kevinsin luo. Häntä ei\ntapaa enää kolmen jälkeen. Hän on luvannut minulle hollantilaisten\nhotellien osoitteita.\n\n— Pyydä häneltä, kun kerran siellä olet, kaikki tiedot, mitä hänellä on\n— kehoitti Charley.\n\n— Se helpottaa meidän matkaamme... Minä tulen alas kanssasi ja hankin\najurin.\n\n— Tarpeetonta, minä menen jalkaisin. Ulkona ei ole liian lämmin, ja\nkävely tekee minulle hyvää.\n\nSamana hetkenä, jona rouva Ronald sai tämän päähänpiston, muisti eräs\nnuori roomalainen, kreivi Sant' Anna, joka oli juuri syönyt aamiaista\nerään ystävänsä kanssa Voisinilla, äkkiä erään edellisenä päivänä\ntekemänsä sopimuksen. Hän katsoi kelloaan.\n\n— Peijakas! jo puoli kaksi! Minun täytyy jättää sinut!... Olen luvannut\ntavata Binderia Antinin kadulla. Hänen on määrä näyttää minulle erästä\nvaununmallia.\n\nHelena oli tuskin kymmenen metrin päässä Continentalista, kun\nitalialainen tuli ulos ravintolasta, sikari suussa. Ja aavistamattaan\nnoudatti kumpainenkin Kaitselmuksen tahtoa, joka oli määrännyt heidän\nyhtymänsä täksi päiväksi ja juuri täksi hetkeksi.\n\nKreivi Sant'Anna poikkesi Cambon-kadulta Rivolin kadulle. Ilman kauneus\nherätti hänessäkin halun kulkea jalkaisin, ja hänkin päätti kävellä!\n\nÄkkiä sattui hänen katseensa rouva Ronaldiin eikä siitä enää\nirtaantunut.\n\nTämä oli vaaleassa kävelypuvussa, jonka takki ja ruumiinmukainen hame\nmuovailivat rohkeasti hänen upean vartalonsa muotoja. Pyöreä hattu,\ntakana kimppu vaaleita ruusuja jätti näkyviin hänen kumpuilevan\ntukkansa, jonka ihmeellinen väri tuntui melkein keinotekoiselta.\n\n»Varmaankin kokotti!» ajatteli italialainen. Ja tuon ärsyttävän\nkokonaisvaikutuksen pettämänä joudutti hän astuntaansa, kulki nuoren\nnaisen ohi, kääntyi ja katsoi häntä häikäilemättä kasvoihin.\n\n»Ei, ulkomaalainen», päätteli hän, »mutta vietävän kaunis!»\n\nJa sen vaikutelman vallassa kääntyi hän jälleen voidakseen seurata\nHelenaa.\n\nAmerikatar oli paljoa enemmän nainen Euroopassa kuin kotimaassaan.\nKehkeyttäneekö ympäröivä ilma hänen naisellisuuttaan, vai uskaltaako\nhän enemmän? Joka tapauksessa haluaa hän Pariisissa saada\nosakseen huomiota ja ihailua kadulla. Se on huvi, jota hänellä\nei ole kotimaassaan ja jota hän etsii sitä enemmän. Kun jollekin\nranskattarelle sattuu, että häntä ruvetaan itsepintaisesti seuraamaan,\njoutuu hän aina siitä hämilleen. Jos hän on todella siveä, pahoittelee\nhän tapausta ja katsoo tehneensä virheen. Amerikatar ei niin vähästä\nhämmenny. Usein sattuu, että joku joutilas, hänen kauneutensa tai\nkeimailevan käytöksensä vuoksi pitää häntä seikkailua etsivänä\nmuukalaisena ja alkaa häntä huvikseen seurata. Kaukana siitä, että tämä\ntungettelevaisuus häntä loukkaisi, se päinvastoin häntä mairittelee.\nJopa hän ajattelemattomasti hiljentää kulkuaankin, pysähtyy\nnäyteikkunain eteen, ja kun »kävelijä», luullen saaneensa rohkaisua,\nyrittää häntä puhutella, musertaa tämä hänet ankaralla katseella,\ntorjuu niin jäätävän siveellisellä ilmeellä, että toinen lähtee\ntiehensä enimmäkseen sangen nolostuneena. Silloin palaa amerikatar\nkotiinsa riemuisena, että on nöyryyttänyt yhtä väkevän sukupuolen\nedustajaa eikä tunne muuta kuin itserakkauden tyydytystä.\n\nRouva Ronald sai usein kävelymatkoillaan peitetyn ihailun merkkejä. Hän\nnautti niistä aina paljon, mutta valitteli yhtä kaikki närkästyneenä,\nkuten muutkin amerikattaret, että tässä turmeltuneessa Pariisissa oli\nmahdotonta kävellä ulkona ilman että joku seuraisi. Näin Pariisia\ntavallisesti arvostellaan Englannissa ja Amerikassa. Helenaa olisi\nollut vaikea saada vakuutetuksi, että yllytys tuli hänen itsensä\nja hänen kadulla kävelyyn liian räikeiden pukujensa puolelta.\nTodellisuudessa kunnioittaa ranskalainen enemmän kuin kukaan muu mies\nnaista, jota hän luulee siveäksi.\n\nTänä iltapäivänä tuli rouva Ronald hyvin pian tietoiseksi siitä, että\nhän oli tehnyt valloituksen. Vieras, joka oli niin äkkiä kääntynyt,\nseurasi häntä. Hän huomasi sen heti. Tavallisuuden mukaan se häntä\nhuvitti ja hiveli hänen turhamielisyyttään — sitäkin enemmän, kun\nhän oli ehtinyt havaita, että ihailija oli kaunis ja elegantti. —\nHerättämänsä ihailun ja halun magneettisesta vaikutuksesta tunsi\nhän, että oli ihanaa elää ja olla kaunis; hänen astuntansa tuli\njoustavammaksi, hänen olentonsa keimailevammaksi. Kuljettuaan\nConcorde-aukean poikki kääntyi hän Gabriel-kadulle. Ja Näkymättömän\nohjaamina kulkivat molemmat muutamia minuutteja melkein yksinänsä\npuistokadun siimeksessä ympäristön tuoksun täyteisessä ilmassa.\nItalialainen tunsi kiihtyvää nautintoa tämän naisen seuraamisesta. Hän\nalkoi tuntijan silmällä häntä eritellä ja hänen halunsa yltyi. Hän\nkiihdytti askeliaan ja välimatka, lyheni. Sen huomatessaan kääntyi\nHelena äkkiä vasemmalle ja tuli Champs-Elysées'n täyteen päivänvaloon.\n\nNuori mies ymmärsi pian, että tuntematon ei ollut kävelyllä, vaan että\nhän oli jonnekin menossa tai palaamassa kotiinsa. Hän päätti seurata\nhäntä perille saakka, ja ikäänkuin hänen hiustensa loiston ja hänen\nvartalonsa viehättävien piirteiden lumoissa kulki hän Antininkadun ohi\nsitä näkemättä, kohtauksen ja vaunut unohtaen.\n\nRouva Kevins asui aivan lähellä Voittokaarta. Tultuaan Champs-Elysées'n\nviimeistä edellisen talon kohdalle, jonka sisäänkäytävä oli\nTilsitin kadun puolella, katosi Helena sen ovesta sisään. Sant'Anna\njäi hetkeksi katukäytävälle. Asuiko hän täällä? Vastustamattoman\nuteliaisuuden ajamana meni hän vuorostaan sisään numeroon 154 ja kysyi\novenvartijanaiselta, oliko se henkilö, joka juuri tuli sisään, talon\nväkeä. Vaimo katsoi häntä ensin epäluuloisena, mutta kun hän näytti\nherrasmieheltä, vastasi lopuksi, että tämä vain oli satunnainen vieras.\n\nRouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen\nvastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi\nnähdä ihailijansa vahtimassa.\n\nTämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja\nhajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä\ntiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja\nHollannista.\n\nVierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin\nlevottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista\nnoutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin\nsaavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin\npuistokadulle.\n\nOdottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät\nkulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi\nmenettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden\nliikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu\ntappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.\n\n— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina\nuudelleen.\n\nJa kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä\nvastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä\nviehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin\nauringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan\nei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi\nkreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen\nhiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä\nCapucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli\nollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän\nei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin\nkäskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti\nvoivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan... Sant'Anna, joka tunsi\nmakasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän\nleikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana\nja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä,\nCastiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä\noli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.\n\nKuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä\nja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä\nmielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti\nsiihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa.\nMistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit\nkasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä\nmuuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän\nkohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on\nvähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin\ntuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä\nalistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu!\nSe on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa,\nlohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen\ntaikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar,\njoka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin\ntavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä\nhänellä ei ollut aavistusta!... Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä\nhäntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään\nkulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa\nsydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada\nselville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui\nnäkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle.\nHän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.\n\nSamana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia\nContinentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton\nilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään\nepäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis\nkuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!... Se hiveli Helenan\nturhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä\nloistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi\noli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa\nvetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden\nilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko\nitalialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut\nhänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi\nhän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä\nosoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi.\nHänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa\nja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti\nitalialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan\nhellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan\nneljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee\nPariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen\nmenneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui\nhallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen\nohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan\nväikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:\n\n»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan\nminun suhteeni ole hetkeänsä!»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEnsimäisellä junalla seuraavana päivänä lähtivät Helena, hänen veljensä\nja tätinsä, Dora ja hänen äitinsä Pariisista.\n\nBelgian ja Hollannin matka oli yhtämittaista nautintoa Charleylle.\nHänen ystävänsä Willie Grey tuli häntä tapaamaan Brysseliin ja saattoi\nhäntä museosta museoon. Vanhan Euroopan hitaasti ja murheellisesti\nkootussa aarteistossa tunsi hän, samoin kuin monet hänen kansalaisensa,\nniitä vaikutelmia, jotka yksin voivat virkistää liike-elämän kuumeen\npolttamia hermoja.\n\nHelena ja Dora eivät tunteneet ennestään Belgiaa eikä Alankomaita. Se\noli heille uusi vanhan maailman kirja, jota he tutkivat hyvin uteliaina\nja joka viehätti heitä omaperäisyydellään. Pienet kylät, jotka ovat\nniin hiljaisia kuin rukous, joiden vanhuus on niin liikuttava,\nherättivät heissä hämmästystä ja kunnioitusta. Kankeat ja räikeät\nkansallispuvut, tyynet kasvot, hiljainen ja vakaa elämänvietto huvitti\nja kiinnitti heidän mieltään. Siitä huolimatta näki rouva Ronald\nmielellään Sveitsiin-lähdön ajan lähenevän tavatakseen siellä markiisi\nja markiisitar Vergan. Hän oli erinomaisen nopeasti kiintynyt tähän\nrouva d'Anguilhonin luona tapaamaansa amerikattareen.\n\nRouva Verga oli hyvästä washingtonilaisesta perheestä. Nuorena tyttönä\noli hän paljon seurustellut ulkolaispiireissä. Siellä oli hän tehnyt\npuolisonsa, erään roomalaisen, Italian lähetystön sotilasasiamiehen\ntuttavuutta.\n\nHänellä oli sangen sievät kasvot, joille siniset, hilpeää ja\nhyväntahtoista sielua kuvastavat silmät antoivat eloa. Ollen kukaties\nenemmän loistoa rakastava kuin lahjakas oli hän lapsellisen onnellinen\nmarkiisitar-arvostaan ja Rooman ylhäisöön kuulumisesta. Hänen vilpitön\nluonteensa oli hankkinut hänelle paljon ystäviä. Hänen salonkinsa oli\nkaikkein vilkkaimpia. Hänen yksinkertainen ja suora luonteensa esti\nhäntä näkemästä puoltakaan niistä juonista, joita punottiin hänen\nsilmäinsä edessä. Hän sanoi rakastavansa italialaisia sen vuoksi, että\nhe ovat niin vaiteliaita ja että heidän kanssaan saattoi puhua niin\npaljon kuin tahtoi. Markiisia ei pidetty uskollisena aviomiehenä.\nToiset uskoivat, että markiisitar ei tiennyt mitään, toiset taas, ettei\nhän ollut mitään tietävinään.\n\nJoka tapauksessa sanoi hän olevansa mitä onnellisin vaimo. Rouva Verga\noli puhellut rouva Ronaldille ja Doralle usein siitä seurapiiristä,\njossa hän eli. Hän oli kehoittanut heitä viettämään talven Roomassa,\nluvaten hankkia heille kaikkia ajateltavia huvituksia, esittää heidät\nylhäisöpiireille.\n\nVihdoin oli Helena todella ruvennut ajattelemaan, olisiko mahdollista\ntaivuttaa herra Ronald tähän matkaan. Hänen mieleensä johtui ensimäisen\nEevan arvoinen aate. Herra Ronald, joka erikoisesti harrasti\nmyrkkytiedettä, oli monta kertaa pahoitellut, ettei ollut voinut\nlöytää sitä myrkkyä, jota Borgiat käyttivät. Hän koetti herättää\nmiehensä mielenkiintoa selittämällä, että hän markiisi Vergan tai tämän\nystävien kautta saisi mahdollisimman suuren vapauden tutkia Vatikaanin\nsalaisimpia arkistoja.\n\nNeiti Carrollia puolestaan kiehtoi ajatus saada viettää talvikausi\nRoomassa ja ottaa osaa ihaniin ketunmetsästyksiin, joista rouva Verga\noli hänelle kertonut. Ja sitten päästä hoviin, nähdä läheltä noita\nruhtinaita ja herttuoita, joiden historialliset ja sointuvat nimet\nhäntä aina olivat hurmanneet! Se oli perin houkuttelevaa, sitäkin\nenemmän, kun hänellä oli mainio tekosyy pidentää oloansa Euroopassa:\nhänen äitinsä terveys, jossa oli paljon toivomisen varaa, ja joka\nlääkärien lausuman mukaan vaati lempeätä ilmanalaa ja rauhaisaa elämää.\n\nMarkiisittaren sanat tekivät molempien naisten mielikuvituksessa\nhiljaista, mutta varmaa työtä.\n\nAmsterdamista kirjoitti Helena miehelleen yhden viehättäviä\nkirjeitänsä, täynnä hienoja ja omaperäisiä huomioita. Tapansa mukaan\nhöysti hän sitä herttaisilla hyväilysanoilla. Mutta lausui lopuksi\nhaluavansa viettää talven Italiassa. Hän vakuutti herra Ronaldin\ntarvitsevan lomaa eikä voivan sitä missään viettää miellyttävämmin kuin\nRoomassa. Ja syötiksi sijoitti hän kirjeeseensä vielä suunnittelemansa\nmahdollisuuden päästä etsimään Borgiain kuuluisaa myrkkyä. Tämä kirje\noli todella naisdiplomatian mestariteos. Hän pani sen kuoreen juuri,\nkun Dora tuli hänen huoneeseensa, kimppu kirjeitä kädessään.\n\n— Onko teillä mitään postiin annettavaksi? kysyi hän.\n\n— On, vastasi rouva Ronald antaen hänelle kirjeensä.\n\n— Lyön vetoa, että arvaan mitä kirjoitatte Henrikille.\n\n— No, mitä kirjoitan?\n\n— Että haluatte viettää talven Italiassa, yksinkertaisesti... Minä\nsanon saman asian Jackille.\n\n— Oh, Dody! siinä teette väärin!... Minä, minä olen naimisissa eikä\nmikään estä herra Ronaldia tulemasta minua tapaamaan... kun taas te...\n\n— Lykkään herra Ascottin onnettomuutta, siinä kaikki!... Leikki\nsikseen, nuo herrat eivät tule olemaan tyytyväisiä. Sen pahempi. Se on\nkehittävä heidän luonnettansa. Tiedän tosin, että meillä on aina vapaus\ntehdä mitä tahdomme; mutta he voivat häiritä meidän iloamme rettelöillä\nja nuhteilla. Meidän täytyy tukea toisiamme... Henrik on teille paha\npapu purtavaksi. Te olette luvannut palata lokakuussa: jos lykkäätte\npaluunne, raivostuu hän. Hän ei voi sietää sananpitämättömyyttä.\nRonaldit ovat siinä suhteessa hirveän ankaria.\n\nKapinan henkäys levitti hieman Helenan sieraimia.\n\n— Hyvä on, sanoi hän, saamme nähdä.\n\nAnatomi, joka tutkii ihmisruumista, joutuu aina hämmästyksen ja\nihmetyksen valtaan nähdessään, kuinka pienintä myöten tarkat\nne yksityisosat ovat joista se on kokoonpantu, kuinka luonto\nkäyttää hyväkseen hienointa säiettä, pikkuriikkisintä hiukkasta.\nIhmiskohtaloissa käyttää Kaitselmus samaa ihmeellistä huolittelua. Se\nottaa kaukaa, sangen kaukaa tarvitsemansa välineet. Sanasta, katseesta,\nkädenliikkeestä panee se alkuun järkyttävän draaman tai jumalaisen\nilon, jotka vuorostaan synnyttävät tuhansia tunteita ja saavat\narvaamattomia seurauksia.\n\nRouva Ronaldin ja rouva Carrollin tulo Pariisiin, heidän tuttavuutensa\nmarkiisitar Vergan kanssa, Helenan ja kreivi Sant'Annan kohtaus\nedustivat jo suunnatonta Kaitselmuksen työtä, olojen hämmästyttävää\nyhteensattumaa, eliöiden, asiain, juoksevain ainesten yhtymää, mihin\nyksinkertaisen romaaninkirjoittajan ymmärrys hukkuu, mutta joita\ntutkiessa ajattelija ja sielutieteilijä voivat helposti kohdata\ntoisensa ja löytää kenties todisteita ja valon tuiketta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nElokuun alussa lähtivät neiti Carroll ja hänen äitinsä Karlsbadiin;\nHelena, Sofia-täti, Charley Beauchamp ja Willie Grey matkustivat\ntapaamaan Vergoja Luzerniin, National-hotelliin.\n\nPieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin\nikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin\najelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää\nhauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän\nkeskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi\nherätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin\npukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin,\nyleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain\nympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia.\nItalialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat\nLuzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja»\n-joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä,\nlumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen\non sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja\nsoitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se\nenemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia\nsanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä\noli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut,\njotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain\nilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin\nrakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan\nlatinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti\npoikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli\nollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu\nei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei\nollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa\nherkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?\n\nEräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan\nhallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa.\nMarkiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs\nystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti\nAix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.\n\nRouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina\nvalkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa\nbatistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja\nkeinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama\nnuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa\nja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi\nSant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena\noli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei\nhäntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen\nesitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien\nalla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.\n\nMarkiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaen\nhäntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivat\nAix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hän\nHelenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.\n\n— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen\nsuurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle\nvelkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti\nbaccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. —\nJos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään\npuhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.\n\n— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.\n\n— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja\nPariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt\nmaailman ääriin.\n\nHelenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen\nvastaamatta.\n\n— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.\n\n— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme\näkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä\nvoimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan\nitseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja\njosta hän ei voi loukkaantua.\n\nRouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen\nnokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.\n\n— Ja niin juuri on minulle tapahtunut... Minusta tuntui, että teitä\nennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.\n\n— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».\n\n— Niin, että voisitte olla itse Eeva.\n\n— Niinkö luulette?... Se ei ole erikoisen turvallista minulle.\n\n— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. —\nMinä arvasin teidät amerikattareksi.\n\n— Mistä sitten?\n\n— Ensinnäkin eleganssistanne, sitten vilkkaasta ja päättävästä\nolennostanne. Minä tunnen sen hyvin, sillä meillä on paljon\namerikattaria Roomassa. Kun he aamuisin lähtevät ulos, kirkastavat he\nkoko Corson.\n\n— Sehän on kaunista kuulla.\n\n— Te ette tullut tänne suoraan Pariisista?\n\n— En, Belgian ja Hollannin kautta.\n\n— Pidättekö Luzernista?\n\n— Paljonkin.\n\n— Aioitteko jäädä tänne matkailukauden loppuun saakka?\n\n— Niin kauaksi kuin tuntuu miellyttävältä.\n\nNeiti Beauchamp, joka tuli lukusalista lukemasta _New York Heraldia_,\nlähestyi tällä hetkellä veljensä tytärtä.\n\n— Joko tulet ylös? kysyi hän.\n\n— Kyllä, täti, minä odotin juuri teitä, vastasi Helena.\n\nHän oli noussut kiiruulla, joka oli vain vaistomaisen keimailun temppu.\n\nSitten sanoi hän kreivi Sant'Annalle ikäänkuin anteeksipyytäen:\n\n— Me olemme tänään tehneet pitkän retkeilyn; huomenna syömme aamiaista\nRigillä: jos tahtoo olla pirteänä, on mentävä ajoissa levolle.\n\nHyvästeltyään muut meni hän vielä sanomaan jotakin veljelleen, joka\neräässä nurkassa jutteli Willie Greyn kanssa.\n\nItalialainen seurasi häntä katseellaan.\n\n— Siunatkoon, kuinka kaunis nainen! — sanoi hän ystävälleen Vergalle. —\nOnko tuo puoliso? kysyi hän.\n\nJa hän viittasi päällään herra Beauchampiin, joka amerikkalaiseen\ntapaan saattoi tätiään ja sisartaan hissiin.\n\n— Ei, veli.\n\n— Onko hän leski?\n\n— Vain kesäleski — a _grass widow_ (armahdus-leski) kuten englanniksi\nniin hassunkurisesti sanotaan... Herra Ronald on jäänyt Amerikkaan.\n\n['Grass widow' on ranskaksi 'veuve par grâce', vaikka 'gras' on\nväärinkäsityksestä käännetty sanalla 'herbe' (ruoho) Tekijä. Siitä\nruotsissakin mieletön muoto: gräsänka. Suomen _kesäleski_ ja Pohjanmaan\nsiirtolaisten _Amerikan-leski_ ovat sitävastoin sattuvia nimityksiä. —\nSuom.]\n\n— Sangen varomatonta hänen puoleltaan!\n\n— Oh, hän ei ole antautunut minkään vaaran alaiseksi. Hänen vaimonsa\non ehdottoman nuhteeton, New Yorkin parhaista perheistä... kaikki\nkasvatuksen ja, mikä on vieläkin varmempaa, kylmän temperamentin takeet.\n\n— Ah, se tunnetaan! Tulee vain oikea kiusaus ... ja hiiteen\nperiaatteet, puhki jää!\n\n— Sinä et tunne vielä amerikattaria: heillä on vain aivot. Luulenpa,\nettä jos Kaitselmuksella todella on aikomuksena luoda kolmas sukupuoli,\nmihin naisaatteen harrastus näyttää viittaavan, niin Yhdysvalloista\nsaadaan sen ensimäiset eliöt: naispapit, naistohtorit...\n\n— Oh, kauheata!... Mutta samantekevä: jos rouva Ronald, noine\nhiuksineen, noine ihoineen ja monikuukautisena kesäleskenä on\nvoittamaton, niin se olisi yli-inhimillistä... epäinhimillistä\nsuorastaan.. Minun tekisi mieleni panna hänet koetteelle.\n\n— Lyön vetoa 20 louis'sta, että jäät puille paljaille.\n\n— Sovittu!\n\nSamassa saapui rouva Verga toivottamaan herroille hyvää yötä.\n\n— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.\n\n— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.\n\n— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEmanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua,\nkorkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli\ntullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa\nvaltiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa\npaavikuntaan.\n\nDonna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston\nkardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita\nylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä\nja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi\nhuulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan\ntervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.\n\nVuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää\ntuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen\neri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun,\nniinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän\nosti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti\nomaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa\nTeresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä\nja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa,\nhuvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan\npalatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää\nsitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka\nsisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten\nhäntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa:\nhänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän\nvaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi\npoikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa\nkahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen\neikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja\nuhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä\noli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat\nkasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät,\njotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot,\njoissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta\njoita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon\nherkkyyden viehkeys.\n\nKuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden\nroomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton,\nvakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta\nihannetta.\n\nRanskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja\ntuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä\nharrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto\noli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat\nsilvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa\nviholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän\ntäytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä\nsurkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja\nheikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi\nmoittia.\n\nLelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu\nItalian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista,\nsen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista,\njotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat;\nhänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa,\njoka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota\npaavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin\ntoivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa\ntakaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen\ntoinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin\nei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan\npäässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien\nsuuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet\npääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti\nvanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä.\nPorta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt\nvaloansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin\nilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin\nsiirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja\nisänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi\nSant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen\nvastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella\nvierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla,\nmuutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar\nMarinan, erään hovipuolueen kaunottarista.\n\nTämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka\ntuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä,\nväkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja\nvarannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan,\njoka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja\ntullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.\n\nLelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana\npysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias;\nruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen\nirtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle,\nmutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus\nsaattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen\nkasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt\nkysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman\nDonna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria\nperhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään\nahdasmielisen enon puolelta.\n\nTämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden\npysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa\nvälinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen\nsäätyläisilleen.\n\nJos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea\nsen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti\nkuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet,\nraadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui\nsiitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja.\nJa jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän\nahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten\njuurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta,\nviekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin\nkreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen\ntoimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan\nolkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?»\nRakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät\nriittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain.\nHän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi\nhänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi\nhänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan,\nettä äiti ei hennonut edes moittia.\n\nSamoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna\nPariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia\nja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen\nkotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti\nhäntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi\nmaalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan\npaluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen\nelämänsä.\n\nTyön ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka\nsellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä,\nei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä\nhänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä\ntuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen\npalvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä\nkohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä\nkuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa.\nKun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan\npojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa\nhuvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän\nkoskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea\nherra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai\nsosialisti.\n\nRooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa;\nhänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli\nusein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä\nvälttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja\nSant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.\n\nRanskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän\nihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön\nkuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo\npalavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen\naistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä,\nväsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja\nklubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä\nmiehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta:\nhän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.\n\nKun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän\näkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta.\nTaikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi.\nHänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet\npäättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka\noli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin.\nHän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen\ntemmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nUskonto vaikuttaa paljon naisen luonteen muodostumiseen. Katolisuus\nluo tunne-, protestanttisuus järkivaltaisia luonteita; naisellisuus\non katolista, nais-asiallisuus protestanttista. Amerikatar,\njärkivaltaisena, kerskuu aistillista tunneturtuuttaan; ranskatar\ntaas erikoisen tunnevaltaisena on tunneherkkyydestään turhakin,\njopa liioitteluun saakka: ellei hänellä ole temperamenttia, hän\ntekee sen itselleen kuvittelemalla. Rakkaudessa on hänen ylpeytensä\nja hän riemuitsee voidessaan antaa onnea; amerikatar taas tahtoo\nsaada. Edelliselle on mies päämaali, jälkimäiselle välikappale. Tämä\ntuntemistapa tekee heidät niin erilaisiksi kuin kaksi samanlajista\nluomusta saattaa olla. Ne kaksi viikkoa, jotka seurasivat kreivi\nSant'Annan esittelyä, olivat Helenalle kuin ihana unelma, täynnä\nviehättäviä retkiä vuorilla ja metsissä, sinisillä järvillä, suloisia\nlevähdyksiä, hilpeitä juttelulta, viattomia, mutta omituisen kiehtovia\nkohtaelmia komean, jalorotuisen miehen kanssa, jolla oli lämmin\nja uudenkaikuinen ääni. Tätä unelmaa elvytti huumaava ilma, jonka\nsynnyttävät kaiho, ihailu, lemmenlämmin myötätunto, nuo näkymättömät\naineet, jotka kietovat naisen lämpöön ja valoon, jotka niin sanoakseni\n»samppanjoivat» ilman, jota hän hengittää... Mutta rouva Ronald ei\nsiitä juopunut.\n\nLelo huomasi pian todeksi, mitä hänen ystävänsä Verga oli sanonut,\nmutta ei siitä masentunut: rakkaudessa viehättää vastustelu\nitalialaista. Nuoren naisen ilmeinen keimailu häntä kuitenkin hämmensi.\nHelena näytti lapsellisesti nauttivan siitä, että hän miellytti\nihailijaansa, jopa varsin koetti miellyttää: hän halusi vain ihailua\nja yhä vain ihailua. Hellyyden sanat, joita Lelo puheluunsa sovitti,\nherättivät vain hilpeyttä, todella leikkisää hilpeyttä. Ensimäistä\nkertaa tunsi kreivi olevansa ehdottoman naissiveyden edessä.\n\nTodellakaan ei tämä viehättävä tuttavuus ollut herättänyt rouva\nRonaldissa ajatustakaan, joka olisi voinut häiritä hänen omaatuntoansa.\nNuori roomalainen herätti hänen mielenkiintoansa »eksoottina»,\nulkolaisena, joka oli toisenmoinen kuin hänen ennen tuntemansa miehet.\nHänen mielialansa vaihtelut, hänen tavaton herkkyytensä, alakuloisuuden\nja laiskuuden puuskat hämmästyttivät ja huvittivat Helenaa. Lisäksi\nkuului kreivi-nimi hänen korvaansa kauniilta, se loi kantajaansa\njotakin erikoista hohdetta. Olipa vähällä, ettei Helena pitänyt häntä\njostakin jalommasta aineesta tehtynä oliona.\n\nKuten Dora oli olettanut, loukkaantui herra Ronald nähdessään,\nettä hänen puolisonsa aikoi rikkoa sanansa. Borgiain myrkyn\nkeksimismahdollisuus jätti hänet aivan kylmäksi. Hän vastasi Helenalle,\nettei hän missään tapauksessa saattanut viettää talvea Roomassa.\nHän toivoi, ettei Helena anna Vergain vietellä itseään, ja oletti,\nettä hän palaa lokakuussa, niinkuin oli luvannut. Ehkä tietämättään\nkäytti herra Ronald ankaraa, käskevää sävyä. Helena ei ollut siihen\ntottunut. Lisäksi oli tämä ensimäinen kerta, jolloin rouva kohtasi\nvastassaan kiellon. Suuttumuksen tai jonkun vielä hämärän tunteen\nvallassa kirjoitti hän tuollaisen pahantuulen yllyttämän kirjeen,\njoita jälkeenpäin pahoittelee ja mielellään peruuttaisi, ja joista\non odottamattomia seurauksia: — hän oli päättänyt käyttää hyväkseen\ntilaisuutta, joka tarjoutui miellyttävään oleskeluun Roomassa; jos\nHenrik rakasti häntä enemmän kuin laboratoriotansa, mitä hän aina oli\nepäillyt, tulisi hän häntä tapaamaan; ellei, niin eihän ollut väliä,\nvaikka hän, Helena, hiukan pitensikin Euroopassa oloansa.\n\nKun rouva Ronald ilmoitti päätöksensä veljelleen ja tädilleen,\nkauhistuivat nämä ja moittivat häntä ankarasti. Charley Beauchamp,\njoka oli pelkkää hyväntahtoisuutta, oli ensi hetkestä tuntenut syvää\nvastenmielisyyttä kreivi Sant' Annaa kohtaan. Hän huomasi heti, että\nuusi tulokas kosieli hänen sisartansa. Hän oli aina nähnyt sisarensa\nihailijain ympäröimänä, mutta syystä tai toisesta olivat nuoren\nroomalaisen huomaavaisuudet hänelle vastenmielisiä ja hänestä tuntuivat\nne ikäänkuin persoonalliselta loukkaukselta.\n\n— Ole varuillasi, sanoi hän eräänä päivänä Helenalle, tuo kreivi\nei herätä minussa luottamusta. Muukalaiset luulevat, että kaikki\non luvallista mielistelevän naisen suhteen, — ja sinä olet sitä\nhirvittävässä määrässä.\n\n— Älä pelkää, kukaan ei milloinkaan tule laiminlyömään kunnioitusta\nminua kohtaan! vastasi rouva Ronald varmana, kuten aina.\n\n— Toivottavasti; mutta silti olisi viisasta olla yllyttämättä. Sinä et\naavista kuinka suuressa määrässä toisenlaisia italialaiset ovat kuin\namerikkalaiset. Minä en olisi milloinkaan sitä tiennyt, ellen olisi\noppinut niin hyvin tuntemaan markiisi Vergaa. Olkaa varuillanne, minä\ntoistan sen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sai Charley sähkösanoman, joka kutsui hänet\nkiireesti takaisin New Yorkiin. Usein ennenkin oli hänen matkansa näin\nkeskeytynyt, mutta milloinkaan ennen ei se ollut tuntunut hänestä näin\nkiusalliselta.\n\n— Minusta on sangen ikävä jättää sinut, sanoi hän sisarelleen. Jos\nyksin omat etuni olisivat kysymyksessä, en lähtisi. Lupaa minulle,\nmieleni rauhoittamiseksi, että palaat lokakuussa!\n\n— Minä en lupaa mitään! vastasi rouva Ronald kuivalla äänellä.\n\n— Olisi sydämetöntä tuottaa Henrikille pettymystä. Sitäpaitsi antaisit\nDoralle huonon esimerkin... Jos sinä menet Roomaan, tulee hän mukaan:\nJack suuttuu, ja seurauksena kukaties on kihlauksen purkaminen.\n\n— Dody on kyllin suuri tietääkseen itse, mitä hänen tulee tehdä. Minä\nen ole vastuussa hänen teoistaan.\n\nHerra Beauchamp ei halunnut väitellä enää, hän tiesi, että oli\nvaarallista ajaa Helena lausumaan tahtonsa, sillä sitten ei hän siitä\nenää peräytyisi.\n\nEnnen lähtöänsä pyysi hän kuitenkin Sofia-tätiä tekemään voitavansa,\njotta Helena luopuisi Rooman-matkastaan. Tekipä hänen mielensä\nilmoittaa pelkonsa kreivin suhteen, tai ainakin herättää tädin\nepäluuloa; mutta veljellinen vilpittömyydentunne ehkäisi sen.\n\nKun veli hyvästeli asemalla sisartaan, oli hänen sydämensä sangen\nhuolestunut.\n\n— Näkemiin — kuuden viikon kuluttua! huusi hän Helenalle vaunun ovesta.\n\nHelena kääntyi pois, eikä vastannut.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRouva Ronald oli sanonut herra de Limeraylle rakastavansa vaaraa, ja\ntosiaan leikitteli hän nyt jo neljättä viikkoa niinkuin lapsi miehen\nkaiholla, aisteilla ja turhamielisyydellä aavistamatta siitä johtuvaa\nvaaraa. Amerikkalainen kasvatus on sekä henkisessä että ruumiillisessa\nsuhteessa toinen kuin eurooppalainen; se suojelee naista vieläkin\nenemmän kuin hänen periaatteitaan tai säädyllisyyttään. Helena oli\nrankaisematta vallinnut ja kiduttanut ihailjoitansa: ei kukaan ollut\nmennyt pitemmälle kuin hän oli tahtonut. Kreivi Sant'Anna oli toista\ntemperamenttia. Tämä platoninen keimailu, johon alistettiin, tuntui\nhänestä hänen miehisen sukupuoleni häväisyltä ja kiihdytti hänet\nhetkittäin suuttumuksen purkauksiin. Herra Beauchampin lähtö oli\nhänessä herättänyt suurta tyytyväisyyttä: hän oli arvannut tämän herran\nvihamielisyyden ja luullut sen olevan menestyksensä esteenä; nyt tunsi\nhän nuoren naisen olevan paremmin vallassaan.\n\nSyyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurue\nLuzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.\n\nVaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin\nfyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan\nItalian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt\nvuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi\ntehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka\ninhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren\nrasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia\npikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa\nkodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia\nkolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi\nolla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat\ntulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä\nhehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa\nkylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen\nterveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia\nvastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului\njo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän\nkiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi.\nEivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt\nHelenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama\naina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna\nvastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän\nitsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti\nkukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista,\nseuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:\n\n— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai\nsähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.\n\nSant'Anna hykähti outoa kysymystä:\n\n— Rakkausko ainetta!... toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.\n\n— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata\nsähkömittarilla, jopa valokuvata...\n\nKuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten\nkäsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa,\nnousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin\nällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti\nselittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.\n\n— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. Kuten\nCarmenista, niin minustakin:\n\n    Niin lempii kulkur-lapsonen,\n    on hälle aivan oudot säännöt lain.\n    Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain,\n    mut jos mua lemmit, niin varo vain!\n\nRanskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi\nsallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että\nhän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän\nkiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren\nei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää\nihailijaksi — _an admirer_. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi\nSant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta,\njoka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen\ntunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen\nrakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli\nsaattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi\nVergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi\ntätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin\nsangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä,\nhame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka\nkiihdytti hänen intohimoansa.\n\nMarkiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin\nhänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei,\nvaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään\nystävänsä turhan ponnistelun.\n\n— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan\nrouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti\nväännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta\nsäädyllisyydestä?\n\n— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!... Se ei ole oman\nitsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja\npidättämisestä puolitiessä.\n\n— Samantekevä!\n\n— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään\njoku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut;\nse tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa\nsitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan\ntalvikaudeksi...\n\n— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä... peijakas, enhän\naavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!... Mutta olkoon niinkin,\nluulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.\n\n— Ehkä kyllä... mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa\nsilmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan,\nniin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi\nitalialainen synkän näköisenä.\n\nRohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin\nkahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta\nkaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta\noveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi\nainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin\nkunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin\non nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori\nmies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua\nkahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta\nkeinoja siihen päästäkseen.\n\nEräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja\nmakuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden\nvälillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän\nastui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan,\nettä hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä\nvarten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja\ntoimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli\nkeksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä\nhyväkseen.\n\nSeuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan.\nIlta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi\nnuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa\nylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen\npäänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen\nkeskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin\nmietiskellen.\n\n— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?\n\n— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.\n\n— Matemaattisen?\n\n— Ei, sielutieteellisen.\n\n— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?\n\n— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun\nparemmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.\n\n— Minäkö?\n\n— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja\nlahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.\n\n— Ilman rakkautta!... minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle\ntäydellisesti, minä vakuutan... Hän on uhkea olento — vastasi Helena,\nkäyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole\nmilloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.\n\n— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti.\nRupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan\nerikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia\nilman heitä... Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.\n\nRouva Ronald alkoi nauraa.\n\n— Jumalan kiitos, me emme tunne sitä niin kiusalliseksi... Muuten me\nemme elä yksinomaan miestä varten.\n\n— Ette? Ja ketä varten te elätte?\n\n— Perhettä, seuraa, ystäviämme varten. Ja sitten me voimme kehittää\nhenkeämme, edistyä, työskennellä vertaistemme parantamiseksi.\n\nNäin uudenaikaisen ohjelman kuullessaan Lelo typertyi, seisahtui äkkiä\nja katsoi nuorta naista.\n\n— Te laskette leikkiä.\n\n— En vähääkään.\n\n— Ja sekö teille riittää?\n\n— Täydellisesti.\n\n— Ettekä te kaipaa muuta, te?\n\n— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!...\nvastasi rouva Ronald arvokkaasti.\n\nSant'Anna alkoi kävellä edelleen.\n\n— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä,\njonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te\nette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran\ntuntemaan... ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se,\njoka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.\n\nEnsimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:\n\n— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.\n\nLelo puri huultaan.\n\n— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.\n\nRouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja\nmuutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen\nja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan\nistuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja\nilmaisi hänen hermostumistaan.\n\nKello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin\nlähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua.\nKävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän\nerästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen\nvalkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja\nsammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen\nhetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi.\nKatseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä\nvuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja.\nSitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole\nmuuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä;\nmies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä,\njoiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa,\ntässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan\nmukaan oli tehnyt Eevassa.\n\nSant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena\nvielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa\nensi aikoja. Niin... hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi\nonnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti... Tämä\nvarmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut\nlukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti,\nmitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen\nluostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne,\nihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä.\nLapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän,\nHelena, ei tuntenut... Se oli jo sentään liikaa!\n\nTätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa,\njonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti\nvaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä\ntykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän\nsuojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin\nkylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin\nkuullakseen.\n\nYht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo\nintohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.\n\nSäikähdys pidätti Helenan paikallaan.\n\n— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti\nhillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien\nhuomiota. — Poistukaa heti!\n\nTottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien\npolvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:\n\n— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä\nvarten minä sen olen kukittanut.\n\n— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen\nkäsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.\n\n— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole\nmitään pelkäämistä, kautta kunniani!\n\n— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!... te ette ole herrasmies!\n\n— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin\ntullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.\n\nRouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.\n\nSant'Anna kalpeni suuttumuksesta.\n\n— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän\nkeimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä\nalkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te\nliehittelitte minua säälimättä... vaikka... minä rakastan teitä...\n\nHelena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:\n\n— Minä rakastan teitä!\n\nHänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa:\nHelenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen\ntahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:\n\n— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet\nluotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt\nosoittanut niin että sen ymmärrän... Nyt menkää!\n\n— Iäksikö?\n\n— Toivottavasti!\n\nTämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti\nhänen hehkunsa kuin taian tenholla.\n\nHän ojentautui jäykän-suoraksi:\n\n— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!\n\nHän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.\n\nHelena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi\nkiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.\n\n— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.\n\nSant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli\nuskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!...\n\nRouva Ronald punastui... Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon\nkukitettuun saliin! oli tuntenut halua!... mutta sentään saattanut\nvastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti\nitseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain\nhelposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti\nmennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!... Hän näki jälleen nuoren miehen\nedessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat\npalasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus\non ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista\nkohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä\noli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta,\nennen kokematonta, jotakin huikaisevaa... Ah! nyt hän ymmärsi. Se\n»jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi.\nSillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat\neivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä\nvälähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve.\nJumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa\nluvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut\nopetuksen, mutta oli myöskin antanut!\n\nTämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua\nlevolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa,\nkorvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui\nmieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.\n\nSeuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui\nerääseen puutarhan kolkkaan lukemaan _New York Heraldia_. Mutta hänen\noli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin.\nHän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi\nesiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän,\nHelena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä... Tunnin kuluttua\nhän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi\npiti avattua kirjettä kädessään.\n\n— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette\nmenettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana\nsähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä\non vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla\ntänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat\ntervehdyksensä.\n\n— Ah!... sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle\nsuinkin oli mahdollista.\n\nMarkiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä\nkirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen\ntunnustus.\n\n— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti\nmarkiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut\nhäntä palaamaan.\n\n— Kuka Donna Vittoria on?\n\n— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen,\njoka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina\nkuitenkin kaapaisee hänet takaisin... semmoinen takkiainen... niinkuin\nnuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat\npysyväisiä.\n\n— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne\non mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun\nsitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.\n\n— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!\n\nNuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.\n\nMennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että\nmatka oli vain näennäinen.\n\nVastoin tahtoansa odotti hän kreiviä palaavaksi lähipäivinä. Sitten\nkoetti hän todistella itselleen olevansa sangen tyytyväinen, että\noli päässyt hänestä, mutta Ouchy tuntui kuitenkin äärettömän paljoa\nvähemmän miellyttävältä. Miksikä pitikin kreivin turmella viimeiset\nhetket yhdessäolosta, joka olisi ollut nuhteeton, jättänyt molemmin\npuolin niin mieluisan muiston! Ja Helena oli vihoissaan kreiville, joka\noli riistänyt häneltä ihailunsa, kaikki herkulliset kohteliaisuutensa,\nniin rutosti katkaissut keimailun, josta hän, Helena, oli suuresti\nnauttinut.\n\nYlihuomenna saapuivat rouva ja neiti Carroll Karlsbadista. Kaikissa\nkirjeissään Doralle oli rouva Ronald puhunut roomalaisesta. Halu tulla\ntämän tuttavaksi oli tarttunut nuoreen neitoon; hän oli häikäilemättä\nkiiruhtanut äitinsä kylpyjen päättymistä.\n\n— No vihdoinkin saan tutustua tuohon ihmeelliseen kreivi Sant' Annaan! —\nsanoi hän.\n\n— Kreivi Sant' Annaanko? — vastasi Helena hermostuneesti naurahtaen —\nhän matkusti pois toissapäivänä.\n\n— Ah! Se on sentään liikaa! — huudahti nuori tyttö pettyneenä. —\nMatkusti pois! Mikä vahinko!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nLokakuussa hajaantui seurue. Erotessa luvattiin tavata Roomassa\ntammikuun alussa. Vergat palasivat Italiaan; neljä amerikatarta\nPariisiin asettuen Castiglionen hotelliin, jota markiisitar d'Anguilhon\noli heille suositellut.\n\nRouva Ronaldin kirje miehelleen oli tarkoitettu häntä loukkaamaan.\nJoka sanan täytyi herättää hänen epäluuloansa, ärsyttää hänen\nvastustushaluansa ja synnyttää hyväntahtoisen miehen härkäpäisyyttä,\njoka on kaikkein sitkein. Mutta miespä ei vastannutkaan. Tämä\näänettömyys hämmästytti Helenaa aluksi, aiheutti sitten suuttumuksen\nsekaista ikävää. Hän luuli tuntevansa siinä anoppinsa ja kälynsä\nvaikutusta. Tämä epäluulo juurtui hänen mieleensä, teki hänet\npuolueelliseksi ja ärtyiseksi. Neiti Beauchamp koetti turhaan selittää\nhänelle, että oli liikaa vaatia, että sellainen mies jättäisi työnsä\ntullakseen ikävystymään ulkomaisten teikarien ja joutilaiden seurassa.\nHelena vakuutti olevansa sen uhrauksen arvoinen. Sitäpaitsi tarvitsi\nHenrik vaihtelua ja lepoa; hän ei aikonut sallia, että mies upottautuu\ntieteeseen: hän oli mennyt naimisiin miehen, eikä kemian kanssa.\n\nJos nainen voi tahtonsa tai halunsa tueksi esittää loogillisuuden\nvarjoakin, niin siitä ei ole enää mihinkään vetoamista. Rouva Ronald\nei ainoastaan itse tullut vakuutetuksi, vaan saipa vielä mitä\noikeamielisimmän tätinsäkin uskomaan, että oikeus oli hänen puolellaan.\nSiitä huolimatta tunsi hän joka maanantai ja torstai hiukan odotuksen\njännitystä, mutta kun hän muuten runsaan postinsa joukossa ei tavannut\nmitään mieheltään saapunutta, tunsi hän sydämen ahdistusta ja hänen\ntuntemansa huolestus enensi hänen katkeruuttaan. Charley Beauchamp\nmoitti häntä peittelemättä; joka kirjeessään kehoitti hän häntä\npalaamaan. Nähdessään ponnistuksensa turhaksi lakkasi hän koskettamasta\ntätä asiaa.\n\nIlmoittaessaan Jack Ascottille, että hänen äitinsä ei voinut viettää\ntalvea Amerikassa ja että he eivät saapuisi New Yorkiin ennen\ntalvikauden päättymistä, oli neiti Carroll niin herttaisin sanoin\nkehoittanut Jackia saapumaan Roomaan, että poika taaskin tunsi itsensä\naseettomaksi. Muuten alkoi Dora ikävöidä kiltin narrinsa läsnäoloa ja\nuseinkin sanoi hän: »Minä säälin Jackia...»\n\nVaikka tämä ei estänyt kumpaakaan amerikatarta huvittelemasta.\nWillie Grey täytti heidän seuralaisenaan parhaansa mukaan Charley\nBeauchampin paikan. Hän saatteli heitä teattereihin, oli mukana\npolkupyörämatkoilla. He olivat häneen hyvin tyytyväisiä. Kuten\nheidän luokkansa amerikattaret yleensä, pitivät he mielellään\nriippumattomuuttaan miehestä, mutta eivät kuitenkaan halunneet olla\nilman kavaljeeria.\n\nOuchyn seikkailu ei ollut niitä, jotka nainen voi helposti unohtaa,\nolkoonpa vaikka älyvaltainen amerikatar. Rouva Ronald muisteli\n»seikkailuansa» sitäkin suuremmalla nautinnolla, kun hän siinä\noli näytellyt voitollista osaa! Hän halusi nähdä jälleen nuorta\nroomalaista, voidakseen uudemman kerran antaa hänen tuntea omaa\nylemmyyttään. Mahtoiko kreivi olla häneen suuttunut? Missään\ntapauksessa ei hän ryhtyisi uudelleen senlaatuiseen liehittelyyn;\nsiitä katsoi Helena saattavansa olla varma. Vastoin tahtoansa toisteli\nhän mielessään seikkailun joka kohdan sanoja ja tunsi uudelleen sen\nsynnyttämät vaikutelmat. Hän olisi tahtonut tietää, oliko kreivi\nSant'Anna häntä todella rakastanut, vai oliko se vain ollut oikullinen\nlemmenpuuska. Ihailijan piirteet eivät häipyneet hänen mielestään,\nvaan päinvastoin selkenivät, ja hänen musikaalinen äänensä soi Helenan\nkorvissa vieläkin sointuvammalta. Helena tuudittautui tämän hivelevän\nviettelyn muistoon, jota hän muuten luuli vaarattomaksi, mutta joka\ntuotti hänelle muistonakin pelon värähtelyä.\n\nVaikka rouva Ronald ei ollut sanallakaan maininnut, oli neiti Carroll\nvaistomaisesti arvannut, että hänen ja italialaisen välillä oli\nollut keimailua. Hän ei lakannut utelemasta ja riemuitsi ilmeisesti\ntilaisuudesta päästä kreivin tuttavuuteen.\n\n— Onneksi tulee Jack olemaan teitä valvomassa! sanoi Helena kerran.\n\n— Jos Jack on häiritsevä, niin minä lähetän hänet tiehensä! vastasi\nnuori tyttö häikäilemättä.\n\n— Joka tapauksessa neuvoisin teitä olemaan antautumatta keimailuun\nkreivi Sant'Annan kanssa.\n\n— Minkä vuoksi?\n\n— Sillä ulkomaalaiset ovat sangen vaarallisia siinä leikissä.\n\n— Niinkö! teillä on siis siitä kokemusta? kysyi Dora katsoen Helenaa.\n\nJa huomatessaan tämän punastuvan hän lisäsi nauraen.\n\n— Ei epäilemistäkään! Minä arvaan, että te olette antanut sopivan\nläksytyksen tuolle kauniille kreiville. Jos hän haluaa toista minulta,\non hän sen saava. Sillä tavoin täytyy hänen saada hyvä käsitys\namerikattarista.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJoulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä\nrouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä\nmoninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka\nhän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.\n\nHän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein,\npäästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi\nhuoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen\nmennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan\ntunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui\ntavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua\nBlonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.\n\n— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!...\nMikä onni meillä on!\n\nJoulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja\nrouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan\nkauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat\nhämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa\nkartanossa.\n\nKesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu\nlahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi\ntyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia\ntiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja\nbiljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä\nHelenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli\nvaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta,\nsanoi hän vihdoin Annielle:\n\n— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi\nsijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne\nja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta\nmaaltamme menetetyt.\n\nLinnan nuori emäntä hymyili:\n\n— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä,\nettä olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.\n\n— Minkä vuoksi?\n\n— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden\npuolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä\nyhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen\njohdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli\nensimäisten kaatuneiden joukossa.\n\n— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan\nepävarmana.\n\n— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä\ntietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi\nmäärännyt minut maksamaan maani velkaa.\n\n— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.\n\n— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!\n\nLinnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de\nLimeray.\n\n»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa\ntavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka\nlisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva\nRonald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli\njoutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin\nhiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti\nolevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui\nvain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi\nloukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli\nehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan\nhuolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui\nsitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta:\nkreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa\nhän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen\nääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi\nhän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä\naskarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut\nniin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi\nkertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä\nhauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen\nkertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen\nhämmästyneenä.\n\n— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?\n\n— Ihan ehdottomasti.\n\n— No, suokaa anteeksi suoruuteni... minun käsittääkseni on päinvastoin\nväärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut\nvelvollisuutenne.\n\n— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun\nläsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa\njokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin\nminä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja\nminä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia\nkuukausia.\n\n— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?\n\nRouva Ronald nauroi hilpeästi.\n\n— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me\nolemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää\nomaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.\n\n— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden\nohella lupaa kuuliaisuutta?\n\n— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin\navionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä;\nmutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan\nnoudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on\njätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen\nsulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui... kuten\nmuutkin.\n\n— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.\n\n— Juttuko? Se on täyttä totta!\n\n— Ettekö laske leikkiä?\n\n— En ensinkään.\n\n— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden\nlupauksen?\n\n— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä\nalistumisesta.\n\n— Se on totta... Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele\nenää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa...\nSittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen\nhoukutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.\n\n— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!\n\n— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena\nnuorta naista.\n\nMarkiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää\namerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää\njoulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on\nvielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.\n\nRouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa,\nPariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa\nköynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla.\nHilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla,\nveteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka\nhauskaa!»... Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt\najatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on\nsiitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä\nparempi, ettei hän yritäkään sitä olla.\n\nJouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien\npalvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän\nkirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas.\nRinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia\nvarjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle\npanemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi\nsamaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli\ntänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi\nvalaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien\nympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää,\nuskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi\nkirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään,\njoka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hän _Glorian_ ja\n_Credon_. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä,\nja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisan _Joulun_.\nTämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän\nvaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt\nMaarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän\nsiitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa,\nneiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti\nuutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo\nyksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei\nheitä varsinaisesti liikuttanut.\n\nKoko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää\nruokahalua aattoyön ateriaksi.\n\nRuokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys\nsopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa\nuunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja\nkristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla\nloisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään\ntuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä\nseurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen\nlempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:\n\n— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria\non sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain\nsurulliseksi.\n\n— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi\nde Froissy nepaalleen.\n\n— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä\niltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.\n\n— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme?\nkysyi herra de Limeray.\n\n— Niissä on paljon viehätystä... Elämällä Euroopassa on aineksia, joita\nvielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää... Nähkää, entiset\njouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin\nmilloinkaan unohtanen!...\n\nSeuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa\nvastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja\nlinnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli\nhaltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.\n\n— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.\n\nSitten hän lisäsi matalalla äänellä:\n\n— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.\n\nKaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän\nvaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena\nviipymättä:\n\n— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli\nnuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua\ntalon tapoihin.\n\n— Kiitoksia!\n\n— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren\nkunnioituksen.\n\n— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin\nkorutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että\nsiinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä,\njottemme häiritsisi... Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta.\nKunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu\namerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin\ntarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.\n\n— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald\nhymyillen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa\nRoomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät\nottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja\nsaavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta\nmiellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän\nkuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan\nvalmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan\nhuoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.\n\nKun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet\ntulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello\nkolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä\nolivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä\nhuvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa\nasuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs\nmiespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä\noli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli\nyhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi\nsangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat\ntauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla\nkeskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään\nystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat\nlaskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja\nesitti heille ystävänsä:\n\n— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.\n\nKuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti\nCarrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren\nkanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen\nruhtinas ja todellinen herttua.\n\n— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien\nluettelo... Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa.\nItalialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.\n\nKun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga\nsaattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut\nsaattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.\n\n— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä\nmielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi!\nMinä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on\nyhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut,\nkaikki palatsit.\n\n— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin\ntäällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin\nloppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin\npalattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan\nveistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä\nnuorukaista.\n\n— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te\nsekoitatte sen Merkuriukseen.\n\n— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään,\nmutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento,\njoka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea\njumal-ihminen... Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi\nSant'Annan, näyttäkää hänet minulle.\n\nMarkiisitar alkoi nauraa:\n\n— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!... Hänestä olisi varmaan\nmairittelevaa kuulla sitä!\n\nNeiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:\n\n— Hän erehtyisi... minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan\ntoisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään\nvertailua.\n\n— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?\n\n— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.\n\n— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.\n\nNämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt\nvasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi\npitänyt tulla Roomaan näin pian.\n\nAamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian\nkosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.\n\nVaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle,\nmissä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja\ntaiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota\nauringonlasku levittää Rooman ylle.\n\nAmerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun\nmarkiisitar huudahti:\n\n— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!\n\nDora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.\n\nHuomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa\nhän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.\n\nNähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa\nkuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:\n\n— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa\nnähdä teitä jälleen.\n\nMarkiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen\nHelenan puoleen sanoi:\n\n— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen\nmatkasuunnitelmaanne.\n\n— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.\n\n— Siinä teitte viisaasti... Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin\npaljon kuin haluatte.\n\nNojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten\nkyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa\nmiehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa.\nTuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin\ntämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään\nei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä,\nhänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen\nkasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin\nkaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko\ntuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka\nkello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!...\nOliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi\nHelena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään\ntuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät,\nhäntä puistatti.\n\n— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki\nsille, joka ei ole tottunut.\n\nTällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä\nja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja\nlausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi\nnaisille uudelleen.\n\n— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun\nhevoset olivat kääntyneet.\n\n— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä\nluulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.\n\n— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena\nvilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.\n\n— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.\n\nLelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta,\njossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka\nluonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen\npakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan.\nOuchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen\nyötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli\namerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena.\nSe oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen\nhalunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut\nmitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista.\nOn väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat\nkirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä\noli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti\nja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan\nHelenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli\nsitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota\nunohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.\n\nUutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut\nliikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin\nloukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja\nehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi\nparhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin\nkatuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja\nasettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.\n\nKun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään\nhämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan\namerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä.\nNuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset\nhuulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!... Äkkiä huomasi häh uuden\nkäytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin\nkasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut\npoistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.\n\n— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.\n\nJulma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:\n\n    Mut jos mua lemmit, niin varo vain!...\n\nJa astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien,\nheilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis\nele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän\ntapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan\nkohteliaasti.\n\n— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan\nanteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen.\n— Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota\npahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on\nvaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella\ntapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi... niinkuin minä tein... Minä\npelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.\n\n— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald\ntavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut\nomiansa eksyttämään arvosteluanne... Minä olen keimaillut koko ikäni,\nvaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua...\n\n— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?\n\n— Mitenkäs muuten!\n\n— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta\nheidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan\nvakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan\npuolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän\nteidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte\nja suotte minulle anteeksi.\n\n— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena\nhermostuneesti naurahtaen.\n\nTällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. Kun\nDora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.\n\n— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi\nkreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli\nsuuri halu saada tutustua teihin.\n\n— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?\n\n— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.\n\n— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?\n\n— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.\n\n— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?\n\n— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin\nPariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta\ntosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen\nmaineessa.\n\n— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne\njonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.\n\n— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman\nkatselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa\ntuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan\nsiellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin\nuudenaikaistuneelta.\n\n— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen\nvaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien\nläpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni,\nikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa,\nloukkaa... Se on kummallista...\n\n— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän\nesi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.\n\nKreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:\n\n— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt...\nJos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä\nasiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.\n\n— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.\n\n— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen\nseurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten\nrikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu... Niinpä\nvoinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.\n\n— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan\ntavattomia?\n\n— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies\nnousten.\n\nMolemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.\n\nMarkiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava\namerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin\nnuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta\nnautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan\nkoristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää\ntyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä\nviehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli\nlähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle.\nKaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin\nmiellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He\ntunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä,\njoissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa\nyhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja\njoiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.\n\nHelena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat\nnoudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin\nJa Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet\nLeloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva\nRonaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan\ntunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa;\nkreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen\nkeimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata\nmolempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa\nheitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.\n\n— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt\nviehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka\ntahtoisi minua niihin opastaa... Kun Sallimus nyt lähettää tielleni\nkaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.\n\nTarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin\ntaidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten\nkeisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen\ntodellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään\nlatinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi,\nmutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon,\nainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa\nhänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti\nriittää.\n\nTavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin\nSant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se\nhänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua\nsaada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan\nSvetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli\ntosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla\npääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja\nasiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin\nedessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen\nkatseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin\nmenneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti\nhäntä itseään.\n\nNäillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja\nomaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he\npiankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen\neteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän\nkiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka\naina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas\nhänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta,\njoka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.\n\nEräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen\näitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin\najelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle\npuolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen\ntielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun\nSuurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin\nselitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen\nalakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.\n\n— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen\nkatsoen.\n\n— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva\nVergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja\nDora.\n\nRouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain\nhautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä\nkouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin\nhautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä\njatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.\n\n— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän\nivallisella sävyllä.\n\n— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.\n\n— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.\n\n— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\n— Ah, puhutaanko semmoista?\n\n— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä\nolettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa\ntosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä\nkreivittärenä.\n\n— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär,\ntosiaan!... Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen\nhullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta\nlupaustaan... Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin\nkaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.\n\n— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten\nhän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.\n\n— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran\nerikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.\n\n— Olet oikeassa.\n\n— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.\n\nJa odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan\ntakaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän\nheti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille.\nHän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen\nvallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai\ntäyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille —\nkirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi... Ketään\nnimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin,\nettä hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa\nHän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa\ntakaisin ja lähtisi Eurooppaan.\n\n— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan\nkiireesti osoitteen.\n\nKuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata\nkirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella\nsävyllä:\n\n— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin\nolla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä\ntahansa!\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSiirtäessään ihailunsa ja lempensä neiti Carrolliin ei kreivi\nSant'Annalla ollut muuta tarkoitusta kuin herättää rouva Ronaldin\nkatumusta ja loukata hänen turhamielisyyttään. Mutta vähitellen oli\nhänen sanoihinsa tullut tunteen lämpöä; huomaamattaan oli hän saanut\nvakavan kosijan sävyn ja eleet.\n\nDoran ruskeat kirkassilmäiset kasvot, hänen yhdennäköisyytensä\nruhtinatar Marinan kanssa olivat hänet houkutelleet. Molemmat olivat\nsorjia ja solakoita: Donna Vittorialla oli suuren kissan sujuvaa\nviehkeyttä ja nuoressa amerikattaressa hyvin karaistun vieterin\njoustavaa sulavuutta. Mies ei useinkaan ole uskollinen yhdelle\nnaiselle, mutta melkein aina yhdelle naistyypille. Dora osasi muuten\nhuvittaa Leloa ja herättää hänen mielenkiintoaan. Aikaisemmin ei\nLelo mielestään milloinkaan ollut nähnyt täysin vapaata olentoa.\nDoran hengen riippumattomuus hämmästytti häntä yhtämittaa, hän näytti\nastuvan elämään ilman minkäänlaisia kahleita. Tämä itsenäisyys ja\nlisäksi hänen käytettävissään oleva omaisuus merkitsi Lelon mielestä jo\ntodella eräänlaista valtiutta. Ja sitten oli hän innostunut hevosiin.\nKumpainenkin olisi keskeyttänyt lemmenkuherruksen katsellakseen\nuhkeata hevosta, arvostellakseen sen valjaita ja ryhtiä. Kun Lelo\nensimäisen kerran näki neiti Carrollin ratsain ketunajossa, tunsi hän\nihastuksen värinää, hänen nuhteettoman ratsastuksensa tenhoamana ei\nLelo jättänyt häntä hetkeksikään ja ylisteli häntä tavalla, joka tuotti\nDoralle suloista mieltymyksen ja tyydytyksen tunnetta, jommoista hän\nmilloinkaan ennen ei ollut tuntenut.\n\nMarkiisitar Verga, jonka salaisena haluna oli nähdä amerikkalaisen\naineksen lisääntyvän Roomassa ja joka ei tuntenut herra Ascottia, ei\nkatsonut sopimattomaksi toimia häntä vastaan. Hän toisteli lakkaamatta\nkreivi Sant'Annalle, että neiti Carroll viiden miljoonan myötäjäisineen\noli juuri sellainen vaimo, jota hän tarvitsee. Lelo alkoi miettiä,\nmillä silmällä hänen äitinsä ja sisarensa katsoisivat tätä avioliittoa\nulkomaalaisen ja lisäksi protestanttisen kanssa. He pitäisivät sitä\nepäilemättä hänen periaatteistaan luopumisensa lopullisena sinettinä.\nHänen oli pakko myöntää, että tämä perin uudenaikainen amerikatar\noli verrattain jyrkkä vastakohta hänen omaisilleen, mutta toisaalta\nharkitsi hän, että raha voi lievittää vaikka mitä.\n\nLelo tiesi kyllä, että Dora oli kihloissa. Alkuaikoina oli tämä usein\npuhunut Jack Ascottista ja pian tapahtuvasta naimisiinmenostaan.\nNyttemmin ei hän siitä puhunut mitään. Voisiko hän, Lelo saada hänet\npurkamaan kihlauksensa? Rakastiko Dora häntä riittävästi uhmatakseen\npurkamisen skandaalia? Tytön turhamielisyydestä huolimatta oli hän\nhänessä havainnut luonteen lujuutta, josta saattaisi tulla vakava\neste. Suureksi tyytyväisyydekseen huomasi hän kuitenkin, että Dora\nnäytti yhä enemmän ja enemmän mieltyneeltä hänen seuraansa. Hänen\nlähestyessään värähtivät pitkät ripset, huulten pielet puristuivat\nyhteen ja ensimäisten minuuttien kuluessa oli nuoren tytön ääni nopea\nja hermostunut. Lelon seurassa oli hän paljon lempeämpi, ja kulkiessaan\nhänen rinnallaan oli koko hänen olennossaan itsetiedotonta alistumista.\n\nMuutos oli vielä suurempi kuin Lelo oli uskaltanut kuvitella. Kun Dora\noli eräässä Helenan kirjeessä ensimäisen kerran nähnyt Sant'Annan\nnimen, oli se tehnyt häneen aivan tenhoavan vaikutuksen. Hän oli\nkuvitellut omistajaa suureksi, tummaksi, komeannäköiseksi. Hänen\nkuvitelmansa ei ollutkaan pettänyt, vaan vieläpä, kun hän ensi kertaa\nkohtasi italialaisen kirkkaan katseen, tunsi hän äkillistä huumausta.\nJos, niin mahdottomalta kuin se kuuluneekin, kreivi sillä hetkellä\nolisi pyytänyt häntä vaimokseen, hän olisi siihen suostunut. Tätä ei\nhän milloinkaan tahtonut tunnustaa; mutta niin hänet kuitenkin oli\nvalloitettu. Kreivin, tämän uhkean ylimyksen, huomaavaisuus mairitteli\nhäntä tavattomasti. Hän vertaili mielessään kreiviä Jackiin, ja tämä\nvertailu ei ollut jälkimäiselle eduksi. Sant'Annan läsnäolo tuotti\nhänelle iloa, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut; kreivin\nkatse ja sanat tekivät häneen haihtumattoman vaikutuksen. Hänelle\nkuuluvat esineet, jokapäiväisimmätkin, olivat erilaiset koskettaa,\nikäänkuin niissä olisi ollut jonkinlaista sähköä. Dora, joka ei\nmilloinkaan ollut rakastunut, kummastui näitä huomioita; hän piti\nmiestä, joka ne aiheutti, suorastaan korkeampana olentona. Ja heidän\nkävelyretkiensä ja keskustelujensa seassa liikkui tuota jumalaista\nainesta, kuten Henrik Ronald oli selittänyt »toisaalta koskettamassa\njotakin levossa olevaa solua, toisaalla aavistamatonta säiettä,\nhiljaista hermoa» synnyttääkseen rakkauden suuren ihmeen.\n\nNeiti Carroll oli aina tuntenut salaista heikkoutta arvonimiä kohtaan.\nRoomaan saavuttuaan ne viehättivät häntä vielä enemmän. Tapasipa hän\nitsensä ajattelemasta, että hän myötäjäisineen oikeastaan olisi voinut\nmennä ylhäisiin naimisiin. Katumus kihloihin menosta alkoi askarrella\nhänen mielessään; se enentyi mikäli tuttavuus Sant'Annan kanssa\nkävi läheisemmäksi. Aluksi torjui hän sen tarmokkaasti, sitten yhä\nheikommin, kunnes uskottomuus vähitellen kaivautui hänen sydämeensä.\n\nDora oli kyllä huomannut, että Rooman seurapiireissä uskottiin hänen\nmenevän naimisiin kreivi Sant'Annan kanssa. Kun kreivi lähestyi häntä,\nkatseltiin heitä, kuiskuteltiin. Kun kreivi oli hänen aitiossaan\noopperassa, kiikaroitiin heitä itsepintaisesti. Hän saattoi töin tuskin\nsalata siitä tuntemaansa riemua.\n\nHelena ei ollut jättänyt hänelle kertomatta, mitä hän oli kuullut Lelon\nsuhteista Donna Vittoriaan. Sanoipa hän kerran leikkisästi:\n\n— Varokaa, ettette keimailullanne saata tuota kaunista ruhtinatarta\nmustasukkaiseksi: hän saattaisi panna teidät maksamaan sen kalliisti,\nehkä pistää tikarin sydämeenne.\n\nNuori tyttö punastui, kohotti olkapäitään ja sanoi sitten hilpeästi:\n\n— Minä en pelkää kuin vihtrilliöljyä, ja se on liian alhainen ase\nylhäiselle naiselle.\n\nRouva Ronald seurasi yhä levottomammin romaania, joka kehittyi hänen\nsilmäinsä edessä. Hän koetti olla siitä välittämättä, mutta se oli\nhänelle mahdotonta. Hän tunsi siitä itsessään niin suoranaista ja\nsyvää kaikua, tunsi olevansa siihen auttamattomasti sekaantunut.\nOudot tunteet olivat samentaneet hänen ennen niin selkeän ja iloisen\nsielunsa. Doran ja Sant'Annan tuttavallisuuden lisääntyminen\nherätti hänessä huolestumista, jota hän koetti selittää johtuvaksi\nystävyydestään Jackia kohtaan. Ajatus, että he ehkä saattaisivat mennä\nnaimisiin, oli hänelle niin kiusallinen, että hän aina pian torjui sen\nluotaan. Hän olisi antanut mitä tahansa kiiruhtaakseen herra Ascottin\nsaapumista. Epäilemättä kirvoittaisi Jack hänen sydämeltään sen raskaan\npainon, joka sitä rasitti — edesvastuun, uskotteli hän itselleen.\n\nLelo toivoi karnevaalin aikana saattavansa edistää pyrkimyksiänsä.\nSenjälkeen kuin Kirkko ei enää anna suojelustaan tälle hulluuden\npuuskalle, joka niinkuin kaikki muukin arvattavasti on tarpeellinen,\non Rooman karnevaali menettänyt kauniin esiaikaisen leimansa ja\nerikoisuutensa, mutta se on edelleenkin rakastavaisille erinomaisen\nsuotuisa. Naamiot, valepuvut, _conjettit, moccolettit_ auttavat\nalkuunpanemaan suloisia romaaneja, aiheuttamaan traagillisia tai\nkoomillisia seikkailuja, saamaan aikaan odottamattomia yhtymiä —\nsanalla sanoen vaihtelemaan ihmisvaiheita.\n\nNaamiohuvit, _veglione_, ovat Italiassa luonteeltaan aivan säädyllisiä\nja tuttavallisia. Ei mitään irstasta eikä sopimatonta. Ylhäisön ja\nporvariston naiset menevät sinne panemaan pyörälle ystäviään ja\ntuttaviaan, kuiskaamaan heidän korvaansa salaisia paljastuksia,\nhämmentäviä sanoja, jotkut voidakseen pelkäämättä kävellä rakastajansa\nkainalossa. Roomatar ajattelee jo kuukausia ennen _veglionea_. Hän\ntoivoo aina siitä jotain hauskaa seikkailua. Rouva Verga puolestaan\noli siihen aivan hullaantunut. Voidakseen olla vapaampi meni hän sinne\ntavallisesti omien kansalaistensa kanssa ja huvitteli siellä mitä\nhilpeimmällä tavalla. Hän tuli sinne hyvin varustettuna, taitavasti\nnaamioituna. Lopulta hänen ystävänsä kaikki kyllä hänet tunsivat,\nmutta ollakseen hänen iloansa turmelematta eivät sitä näyttäneet.\nTänä vuonna oli erään hänen lapsensa sairaus estänyt häntä ottamasta\nosaa ensimäisiin _veglioneihin_. Vasta viimeiseen oli hän vapaana,\nvarasi sitä varten itselleen aition Costanzin-teatterissa ja kutsui\nmukaansa kaksi amerikkalaista sekä Helenan ja Doran. Hän tilasi\nkolme samanlaista mustaa dominopukua, ei erikoisen rumaa, mutta\nvartalon ja muodon hyvin peittävää. Sitten selitti hän ystävilleen\nRooman naamiaistavat, harjoitteli yhdessä heidän kanssaan puhumaan\ntuntemattomalla äänellä ja ilmoitti tuttavista nuorista pieniä\nsalaisuuksia. Kun odotettu ilta tuli, vei hän heidät Costanziin.\nKaikilla kolmella oli vasemmalla olkapäällään kimppu samanlaisia\nkämmekänkukkia. Aitioon tultuaan katselivat rouva Ronald ja neiti\nCarroll hiukan tympäistyinä tuota outoa, naamioitua joukkoa,\njoka heidän edessään myllersi sekavana ruuhkana. Kiihkeänä omia\nnaamiaisnautintojansa hakemaan antoi markiisitar pian vapauden\nmolemmille herroille ja vei ystävättärensä alas saliin. Siellä antoi\nhän heille vielä muutamia neuvoja, muun muassa sen, etteivät missään\ntapauksessa suostuisi seuraamaan ketään mihinkään aitioon ja että heti\nerkanisivat sopimattomien viittausten tekijöistä. Minkä jälkeen hän\nitse sukelsi joukkoon ja hävisi.\n\nViikon vieremään eivät Helena ja Dora olleet muuta ajatelleet kuin\ntätä veglionea. Se oli heille ihan uutukainen huvi, joka oli aivan\nerikoisesti heidän mielikuvitustaan kiihoittanut. He olivat päättäneet\nolla uskaliaita ja sukkelia kymmenkertaisesti tavallisiin ihmisiin\nverraten. Mutta kun he nyt joutuivat yksin tuon mylläkän keskeen,\ntunsivatkin he itsensä jokseenkin noloiksi. He näkivät ohitseen\nkulkevan juuri niitä, joita he olivat päättäneet saattaa hämilleen,\nmutta olivatkin itse hämillään saamatta sanaakaan sanotuksi.\nSäädyllisen naisen ei ole niinkään helppoa, kuin luulisi, leikillään\nasettua säädyttömäksi. Mieskään ei, kun tuntematon käsi pistää\nhänen kainaloonsa, voi ihan välttää jonkinlaista hämmennystä, joka\nusein tekee hänet mykäksi tai saa sanomaan suoranaisen tuhmuuden.\nSen sijaan, että naamio olisi piristänyt amerikattaria, niinkuin\nhe olivat odottaneet, se päinvastoin näytti heitä kangistavan, ja\näänenväärennys, jonka he mielestään olivat niin mainiosti oppineet,\nei tahtonut luonnistaa lainkaan. Heidän ensimäiset kokeensa\nepäonnistuivat surkeasti. Mutta kerran alkuun päästyään pääsivät he\npian oikeaan vireeseen ja herättivät ennen pitkää sekä mieltymystä että\nuteliaisuutta; ja tämä leikki tuntui heistä hurjan hauskalta!\n\nPohjaltaan oli kummallekin, kummankaan edes itselleen tunnustamatta,\nillan suurena vetovoimana kreivi Sant'Anna. Häntä oli kumpikin\nvarustautunut yllättämään ja ymmälle saattamaan. Ja molemmat alkoivat\nheti etsiä häntä katseillaan väkijoukosta. Hän oli siellä. Hän\nseisoi alhaalla täydessä valossa selkä erään aition seinää vasten\nsisäänkäytävästä oikealle, napinlävessä valkoinen kukka. Hänellä näytti\nolevan enemmän menestystä kuin kellään läsnäolevista miehistä, ja hän\noli suorastaan dominoiden saartamana, ollen heidän kanssaan hilpeässä\nsananvaihdossa. Hän oli niin pahasti saarroksissa, ettei hänen luokseen\nillan alkuosan aikana voinut ollenkaan päästä. Loppupuolella sekaantui\nhän joukkoon, tarkasteli melkein kaikkia naamioita ja näytti etsivän\njotakin. Useat naiset koettivat häntä pidättää, mutta hän irtautui\nheistä taitavasti. Helena, joka ei ollut menettänyt häntä näkyvistään,\nryhtyi häntä seuraamaan sydän sylkyttäen, melkein huumauksissa\njännityksestä. Äkkiä oli hän aivan kreivin rinnalla. Nyt tai ei\nkoskaan: ja Helena tarttui hänen käsivarteensa. Lelo tarkasti häntä\nuteliaasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n— Onko totta, että aiotte mennä naimisiin? kysyi rouva Ronald ranskaksi\nihmeen hyvin teeskennellyllä äänellä.\n\n— Vielä!... Ah! sen täytyy tapahtua vedonlyönnistä!... Ainakin\nkahdeskymmenes kerta tehdään minulle sama kysymys.\n\n— Ja mitä olette vastannut?\n\n— Että olen siihen täysin valmis, jos minusta vain huolitaan.\n\nTämän vastauksen vaikutelman alaisena yritti Helena vaistomaisesti\nvetää käsivartensa pois. Kreivi esti sen puristamalla sitä lujasti\npovelleen, ja tämä puristus tuotti nuorelle naiselle outoa onnea, jota\nhän oli tuntenut Ouchyssä.\n\n— Miksikä tahdot jättää minut niin pian? — sanoi Sant'Anna lempeästi. —\nHuolestuttaako minun naimisiinmenoni sinua?\n\n— Minuako?... Ah, jos tietäisitte kuinka yhdentekevää se minulle on!\nLelo uskoi varmasti olevansa tekemisissä rouva Ronaldin kanssa, ja\nhänen mieleensä juolahti kavala päähänpisto.\n\n— Yhdentekevääkö? — toisti hän. — Yhdentekevää, niinkö!... Sitä en usko\nsinustakaan, sillä minun rakkauteni on aina herättänyt vastarakkautta.\n\n— Ei aina.\n\n— Aina... ennemmin tai myöhemmin. Minä olen päättänyt valloittaa sinut,\nsaattaa sinut unohtamaan Jack Ascottin.\n\nHelena naurahti väkinäisesti.\n\n— Ah, ah! te pidätte minua amerikattarenanne!... No tosiaan,\nrakastavaiseksi on teillä huononlainen vainu.\n\nSant'Anna, oli olevinaan hämmästynyt ja pettynyt ja pysähtyi äkkiä:\n\n— Kuka sinä sitten olet?\n\n— Ottakaa selvä!\n\nNäin sanoen riuhtasi nuori nainen itsensä irti, käänsi hänelle selkänsä\nja hävisi väkijoukkoon.\n\nLeikkisä hymy välähti kreivin silmissä.\n\n»Tuo tietää nyt ja on raivoissaan», päätteli hän.\n\nDora, joka oli seurannut tapausta syrjästä, jätti heti herran, joka oli\nkoettanut saada häntä seuraansa ja alkoi kaarrella Lelon ympärillä.\nKahdesti heitti hän hänelle kukkia uskaltamatta kuitenkaan puhutella,\nvoittamattoman arkuuden vallassa. Sant'Anna tarkasti häntä kiireestä\nkantapäähän. Toinen kämmekkäkimppu! Se oli varmaan neiti Carroll.\n\n— Saanko tarjota käsivarteni? Sinun vartalosi miellyttää minua.\n\nNuori tyttö tarttui epävarmana tarjottuun käsivarteen.\n\n— Menkäämme pois tästä mylläkästä. Tuolla käytävillä on enemmän tilaa.\n\nJa kun domino ei avannut suutaan:\n\n— Ettehän toki liene mykkä, toivottavasti!\n\nDora oli vihdoin saanut mielensä tasapainoon.\n\n— En, Jumalan kiitos! — kiiruhti hän vastaamaan teeskennellyllä\näänellä. — Ja minulla on lisäksi tarkat tiedot teistä.\n\n— Todellakin?\n\n— On. Te olette kevytmielinen, huikentelevainen niinkuin Don Juan,\nkykenemätön vakavaan tunteeseen, vaikka teillä on taito uskotella\nnaisille, että muka olette heihin rakastunut.\n\n— Sinun väitteesi ovat väärät, ihan väärät! Minä voin sen sinulle\ntodistaa... Tule, menkäämme tähän aitioon.\n\nNeiti Carroll yritti livahtaa pois, muistaen rouva Vergan varoitusta.\nLelo tarttui ripeästi hänen käteensä.\n\n— Minä en päästä sinua ennenkuin olet minua kuullut. Syytetyllä on\noikeus puolustautua.\n\nJa arvovallalla, joka hurmasi nuorta amerikatarta, saattoi hän hänet\ntilaamaansa aitioon, tarjosi hänelle tuolin ja istui itse häntä\nvastapäätä, selkä saliin päin.\n\n— Teille on siis sanottu, että minä en kykene vakavaan tunteeseen?\nkysyi hän unohtaen naamiaisten tavanomaisen sinuttelun.\n\nDora nyökkäsi myöntävästi.\n\n— No niin, teitä on petetty, sillä minä olen vakavasti rakastunut\nerääseen nuoreen tyttöön.\n\n— Vielä mitä!\n\n— Se on täyttä totta.\n\n— Onko hän valkoverinen?\n\n— Ei, tumma.\n\n— Kaunis?\n\n— On, minusta.\n\n— Se merkitsee, että hän on muista ruma?\n\n— Ei ikinä!... Hänellä on maailman kauneimmat silmät, ja hän on älykäs,\nomaperäinen, herkullinen! Minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan\nolen rakastanut. Se on niin totta, että ensimmäistä kertaa elämässäni\najattelen avioliittoa... Tahdotteko, että sanon teille hänen nimensä?\nkysyi Lelo alentaen ääntään.\n\n— En, en, minä en ole utelias.\n\n— Kun te sen tunnette, sen nimen, kun tiedätte, että se on teidän\nomanne.\n\nNeiti Carroll nousi ylös, naamiostaan ja dominostaan huolimatta\nhuomattavan liikutuksen vallassa.\n\n— Mikä hulluus! sanoi hän kiihkeästi.\n\nLelo nousi myöskin ja tarttuen nuoren tytön molempiin käsiin puristi\nlujasti niitä.\n\n— Hulluusko! Miksikä niin? Minun ei olisi pitänyt lausua sitä teille\ntämmöisessä paikassa, mutta teidän sananne ajoivat minut siihen.\nSanokaa, että uskotte minun rakkauteeni!\n\n— Minkä vuoksi? Minä en ole enää vapaa, tiedättehän sen...\n\n— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle\nkiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen\nsille, joka on sen teille antanut.\n\n— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!... mahdotonta!... Herra\nAscott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä\nmurskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.\n\n— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos\nte rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen\nminä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä\nnaimisiin herra Ascottin kanssa!\n\nDora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut\naition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi\ntuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä\npois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.\n\nKun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi\nGiovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän\naavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.\n\n— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.\n\n— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.\n\n— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien\nsähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat,\nettä päätös oli tehty.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet\nneiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä\npalauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä.\nKreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan,\nsilmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen.\nHän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus\nhuikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin.\nKreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä\nnaimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin\nhäntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi.\nHän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut,\nlaskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen\nnaurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle\njo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan,\nkaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia\nilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen\noma vikansa!... Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen\npoikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein\nsamanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei\nmilloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja\nsydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti\nhänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan\nkanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä.\nEi, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen\nymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen\nvelvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään\neron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä\nmoittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa\nvaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen\nsanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa\nympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen,\njoka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia\nmuistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.\n\n— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten\nsamentamina: — Soisin olevani kuollut!... toivotus, jossa ei ole\nvakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat\nomaatuntoansa.\n\nNeiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut\nkamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä,\nkuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs\ntyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa\nmenemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli\nhän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä\nvoisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän\ntulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön,\nhävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin\nkukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi\nvoinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen\noli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa\nvastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan\nja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi\nhelpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi,\nsitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»...\nMutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä\nnäkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli\nolettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt\nensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon\nja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle\nsietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.\n\nKun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra\nAscottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan\nhiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä\nhuomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen\nkaikki ajatukset saapui hän saliin.\n\n— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen\ntavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella\nsanalla niinkuin hänen tapansa oli.\n\nSamassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä\nolevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava\nhiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.\n\n— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän\nyrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin\nkuin odotitte?\n\n— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat\nensimäisen apulaiseni haltuun.\n\n— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora\nparantumattomalla keimailullaan.\n\n— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole\ntuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain\nkirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee\nteitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin\nhänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että\nposti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä\nkuulemaan.\n\nNuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti\nCarrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.\n\n— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin\npalveluksen?\n\n— Vähät siitä... Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen\nmorsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on\nsietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä\nolette minun.\n\nHäpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll,\nhänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului\nääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:\n\n— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin... mutta, minä en voi.\n\nHerra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja\nväänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.\n\n— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?... kysyi hän\nkäheällä äänellä.\n\n— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut;\nmutta... mutta... minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.\n\n— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.\n\nNuori tyttö punastui kovasti.\n\n— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme\nonnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä\nmaistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on\nkiusallisin kappale, mitä on.\n\n— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!... te olette seurustellut\nylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys,\nniin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia... tuskin\nsitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen\nparonin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!...\nParonitar Ascott!... Mitä sanotte?\n\nJack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä\nkohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä\ntarmokkaimmin.\n\n— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi,\nen sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.\n\n— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?...\nEpäilemättä vertailun johdosta?\n\nTämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.\n\n— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko\nsemmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin\nteidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden\nperuuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla\nkuollut!...\n\nNuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän\nsuruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään\notsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:\n\n— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?... yksi teidän\ntavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta\nkertaa ennen: »minä olen kiitti taas...»\n\nLiikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.\n\n— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö.\nParempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi\nedessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä\nuskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack... totta puhuen,\nminä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll\nhänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä\nkuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän\npuolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.\n\n— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.\n\n— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.\n\n— Niinkö luulette?\n\n— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.\n\n— On niin... peli... juominen... itsemurha.\n\n— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette\nmilloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.\n\n— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, —\nvastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla\nenemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma\nsyynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä\nyksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että\nte rakastitte minua.\n\n— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että\nse tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.\n\n— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta\nvääntyneinä.\n\nDora nyökkäsi myöntävästi.\n\n— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.\n\nNuori tyttö nousi niinikään.\n\n— Niin... se on liian myöhäistä... Minun on annettava teille takaisin\ntämä.\n\nJa aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta\nkantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.\n\nTämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta\nvoimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.\n\nNeiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä\nkohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.\n\nHerra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:\n\n— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen\nkoskea. Minä haluan, että se häviää.\n\nSitten sanoi hän purevan ivallisesti:\n\n— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta\nsyöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.\n\nJa Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä\nkohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman\nvallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe\npystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja\nväristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:\n\n— Se on kauheata... kauheata!\n\nJa sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois\nrutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.\n\nParin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon\nhän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.»\nOletteko riidelleet?\n\n— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen\npäänsä pois.\n\nHelenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.\n\n— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!\n\nTämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen\npuolustus- ja hyökkäysvoimaansa.\n\n— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei\nrakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\n— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.\n\n— Kenties... Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?\n\n— Minä.\n\n— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.\n\n— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko\nelämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa... Mutta minä\nen saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada\nteitä niin katalaan tekoon.\n\n— Halu, tulla kreivittäreksi!... Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä\nvoidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!... Minä lyön vetoa,\nettä jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te\nolisitte hänet jättänyt...\n\nHelena kalpeni.\n\n— Te olette hullu! sanoi hän.\n\n— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en\nkiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.\n\n— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?\n\n— Jos hän minua pyytää, aion.\n\n— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!\n\n— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!\n\n— Rakastatteko sitten häntä?\n\n— Minäkö!... Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä\nmuuttuen viehkeäksi.\n\n— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo\nolla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.\n\nNämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti\nrouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.\n\nNuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa\nnenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta\nsanoen:\n\n— Soisin, että olisin kuollut!\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMennessään Costanzin _veglioneen_ ei kreivi Sant'Anna arvannut\ntulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa.\nKun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon\nkanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys\nsaattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut\nlausuneeksi ratkaisevat sanat.\n\nVaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän\nusein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut\neikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin.\nAjatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli\nrakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei\nneiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut\nauttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran\ntunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta\nvuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden\ntunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja\nvasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti\nhäntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi\nrakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.\n\nLelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä\nhuolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle,\nniiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi\nsaanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus\nolisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut\nraskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko\nusko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka\nolivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt,\nmuutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan\nnimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta\naikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä\noli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän\nliittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada\ntämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!...\nParas oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman\nvaraan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.\n\nKahtena päivänä _veglionen_ jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön\nja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota\njuroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla.\nHän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman\n»jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen\ntai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen\nnautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja\njoka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen\nunelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä\nlaukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja,\nturhamielisyyden tyydytystä.\n\nVähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen\nylle..., ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät\nripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa,\neikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui\nhänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa\ntoimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se\nmagneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen\nnaiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi\ntaata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana\ntekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä,\naluksi!... Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata\nFrascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää\nkauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei\nollut hullumpaa!\n\nJa sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä\naviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä,\nvarsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin\nkuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka\nniillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.\n\n»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!...»\n\nDora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei\ntuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa:\nja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan\ntämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä,\noli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää\nvastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan\noli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen\njärkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen\ninnokkaasti.\n\nRouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole\nmiestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle,\nolipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi\nlempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen\nmuotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen\nvalahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys\notti oikeutensa.\n\nLelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa\nruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta\nja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa\naikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta\nkohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti\nhäntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan\niskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky\nkoskee mieheen enemmän kuin suru itse.\n\nSeuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia,\nmeni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän\nerokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden\nja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua\nfilosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia\nkestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen\nsilmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta;\nselitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että\nhänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että\njos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista\neikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän\nesitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan\nniinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan\nlohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin\nlähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun\nriippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.\n\nTämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen\nkorkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut\nkohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä\non tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne\nmarkiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä\nkukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta\nja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista,\nsen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen\nilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. _morbidezzan_ tuntua, joka synnyttää\njonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.\n\nEnsimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään\nkaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla\nnurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa\nhiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän\nlapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi\nhänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de\nRossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän\nkatseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan\naivan suunniltaan pois.\n\n— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen\nmarkiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on\nomituista, viime _veglionen_ jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan\nmeikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto\nmeidän suhteemme.\n\n— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon\nhullutuksia ja valheita.\n\n— Valheita!... Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi\nkreivi katsoen neiti Carrollia.\n\n— Luuletteko niin?\n\n— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.\n\nRouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran\nhämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:\n\n— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen _veglionessa_?\nSen parempi sille, johon se kohdistui.\n\nNäin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka\nmainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen,\nmiten hän oli huvitellut Costanzissa.\n\nLelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi\nkulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta\nlemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi\npidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät\nonnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.\n\nNeiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän\nkulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.\n\n— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo\näkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin,\ntuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta.\nMinä rakastan teitä.\n\nDora pääsi tointumaan hämmennyksestään.\n\n— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän\nivallisella äänellä.\n\n— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta,\nmutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan\nteille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman\nluottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.\n\nTämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä\nvastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten\nsilmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui\nhän ja saattoi vain änkyttää:\n\n— Mutta minä en ole koskaan...\n\n— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo\nhymyillen. Toivottavasti ette!... Miksi ujostelisitte tunnetta, joka\non kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin\ntahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?\n\n— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä\nhäveliäisyydestä.\n\n— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan\nomaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne...\n\n— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti\nharsoaan.\n\nLelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat\ntoisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.\n\nSant'Anna alkoi kävellä edelleen.\n\n— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne\nmennä naimisiin herra Ascottin kanssa?\n\n— En... ja minä olen tehnyt eron.\n\n— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette\nvapaa?\n\n— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän\ntunnetta.\n\n— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?\n\n— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti\nsamana iltana.\n\n— Te annoitte pois hänen sormuksensa?\n\nNuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti\nnaurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:\n\n— Katsokaa!\n\n— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!... Ja nyt, ettekö nyt suostu\ntulemaan vaimokseni?\n\n— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen\nitsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.\n\n— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki\nominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.\n\n— No...\n\n— No... niin... te suostutte?\n\nNeiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa\nkiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen,\nomituisesti hymyillen:\n\n— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!\n\nLelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle\nnäin luvattiin; hän nosti hattuansa.\n\n— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän\nvakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte\nsydämenne ääntä.\n\n— Olen siitä varma.\n\nTällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi\nnaamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja\nsurunvoittoiseksi.\n\n— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on\nvain lempiviä varten.\n\n— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo\nkääntyen.\n\n— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.\n\nKävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano\nkatseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja\nhuultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin\nhänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.\n\nHotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli\nHelena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat\nhäntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien\nkanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä,\nharmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista\nheikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut\npitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan\nmiellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt\noli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava\nuutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin\npukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään\nistuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja\nvihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.\n\nRouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa\nparissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan;\nDora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli\nhän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan\npoistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti\nleikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin\npani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään,\nkatsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen\nsamppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:\n\n— Dodyn onneksi!\n\nNeiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa;\nkonemaisesti teki Helena samoin.\n\n— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.\n\n— Ei, on kihlajaispäiväni!\n\nIkäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat\nhänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana\nkatsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.\n\n— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.\n\nDora alkoi nauraa.\n\n— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!\n\nJa hän jatkoi hiukan levottomana:\n\n— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!\n\n— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva\nCarroll.\n\n— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra\nSant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana\nteki _veglionessa_, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka\nminä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen\nleikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä\npuolestani olen sangen onnellinen!\n\n— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.\n\n— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa,\njoka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen\naiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!\n\n— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti\nBeauchamp kylmästi.\n\n— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan\nluullut sellaisen avioliiton minua odottavan.\n\n— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi...\nMinä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.\n\nDora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja\nhänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän\nvoitti nopeasti harminsa.\n\n— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi\n— vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen\nsuuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka\ntulevat minua kadehtimaan.\n\n— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi!\nsanoi rouva Carroll.\n\n— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole\nsentään niin turhamielinen kuin näytän.\n\n— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää\neurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.\n\nDora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja\nkatseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.\n\n— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan\nvakavissaan.\n\nSofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä\nloukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.\n\n— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän\ntietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos\ntaas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri\nkokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.\n\n— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.\n\n— Minä jumaloin häntä!\n\nJa kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea\nvasten.\n\n— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää\nmarkiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan\nRoomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet\nlapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa.\nMinä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä... Ja sitten, se tuntui\nolevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä\njouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja\nheidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa\nrimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle\nsangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.\n\n— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella\näänellä:\n\nRouva Ronaldia hieman puistatti.\n\n— Minäkö? En mitään... Minä kuuntelen ja ihmettelen.\n\nNeiti Carroll nousi pöydästä.\n\n— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän\nnyt kuin ennen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHelena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne\ntultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan\nryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa,\nhiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua,\nkiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen,\nistui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen\npeiliin.\n\nDora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen\npäässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen\nkasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut\nsitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta\nkertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus\nsaattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen\nLelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet.\nDora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut\nrakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa\nniinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan\nkanssa naimisiin? Ei, ehkä... Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin\nhurjasti rakastunut!... Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa?\nHelena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa\nhänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan.\nTämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi\nkävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja\nhäntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan\nluokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean\nääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka\nvaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja\nhengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän\nnäki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu\nsilmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat\nkuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui\nHelena ääneen:\n\n— Poikaparka!\n\nHän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto\noli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa\neikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen\nSant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan\nnaimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;»\najatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että\nJack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan\nJackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen\nkihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja\nkuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi\ntullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!... Ajatus, että hänen miehensä\nniin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan\nsuuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut\nhänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus\nvaatia eroa hylkäämisen nojalla...\n\nTämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan\nhänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!...\nHän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon\npäästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui\nvihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille.\nOmituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille\nkirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut\nhänelle itselleen.\n\nHelena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta\navatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta,\njoka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka\nvaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.\n\nAjatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi\nrouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän\nei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä.\nKiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä\nluo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.\n\nKuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen\nluottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu\nusko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka\nhän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn\nseikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan\nhotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan\ntäytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva\nCarroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut\nlakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp\nkuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen\nriemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva\nRonald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä\noli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.\n\n— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla,\nettä te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.\n\nRouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen\nikäänkuin hämmästyksestä.\n\n— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?\n\n— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli\nteitä... arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä\näänellä.\n\n— Onko suuruus jo noussut teille päähän?\n\n— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.\n\n— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.\n\nDoralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat,\njotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen\nkauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä\nJumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!...\nKatumusta!... hän, se olisi liian hurjaa!... Totta kyllä tämä liitto\noli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan\nsenvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin\nuskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä\nskandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra\nSant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen\ntäysin käsittää nämä Helenan tunteet.\n\nNiin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän\noli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi\nilmoitettiin saapuneeksi.\n\n— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta\nkättelyltään aivan luontevana.\n\nLelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut\nhänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa\nhänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa.\nHän tointui kuitenkin pian.\n\n— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän\nne vilpittömiksi... kuten kaikki teissä!\n\nHelenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän\nkohotti päätään.\n\n— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte\namerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä\nluulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla\nsanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.\n\n— Teillä on niitä paljon... ja kaikkein parhaita. Minä puolestani\nkatson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen.\nOnko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?\n\nRouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.\n\n— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen\nlupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana\nkuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon\nsen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut\nsitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä\nuskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat\neivät kreiviä miellyttäisi.\n\n— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä\nei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista\nominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut\nonnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli\nhäntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.\n\n— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä.\nMieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.\n\n— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?\n\n— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.\n\nSant'Anna purskahti nauramaan.\n\n— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian\nhassua! Elämä on joskus omituista!\n\n— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.\n\nMutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.\n\n— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt\nDoraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua\n»tädiksi»... Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.\n\n— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!...\nJoka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi\nkerran... Rivoli-kadun pylväistön alla... muistatteko? — sanoi kreivi\nluoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani\nteitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon... josta\nsilloin luulin olevani niin kaukana!\n\n— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! —\nvastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.\n\n— Tosiaan!... mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on\nmäärännyt... Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.\n\n— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö\nteidän perheenne sen?\n\n— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka\nsydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen\ntoista aikakautta.\n\n— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald\nhieman ivallisella äänellä.\n\n— Juuri niin!... Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen\nvaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.\n\n— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin\nuudenaikaisena.\n\n— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut\nkaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa\nhäneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään\nomaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan\nhänen seurassaan ikävysty.\n\n— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena\nhienolla ylenkatseen vivahduksella.\n\n— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on\nyhteinen!... No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä\nnyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.\n\n— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen.\n— Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen\noikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.\n\n— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän\nlepyttävän hänen enonsa.\n\n— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra\nAscottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen\nsekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille\npaljon onnea.\n\n— Ja paljon lapsia!\n\nHelena punastui hiusrajaan saakka.\n\n— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta\namerikattarelle.\n\n— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.\n\nTällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita.\nKreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.\n\n— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin\njaoitettu... Näkemiin.\n\nSant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi,\ntuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.\n\n»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän\nastuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi\naavistaa!...»\n\nJa hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:\n\n»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»\n\n\n\n\nXX.\n\n\nRooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta\nneiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä\nmoitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se\npaljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho\nsitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren\nnimen kultaiseen kirjaansa.\n\nKreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen,\njoka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin\nmuukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen\npoikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista,\nyleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!...\n\nDonna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja\nankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta,\njoihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä\nmerkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön\nnaisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä\nnaimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt\npalatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä,\nmutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä\nhänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä\nsuuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet\nihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä,\nmutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä\nkerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m.\nmarkiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä\nkohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä\nharvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin\nItaliassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja\nvaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä\nritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa\narvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista\nvuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut\nsen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären\nkättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:\n\n— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi,\nhuomenna kello seitsemän).\n\nJa seuraavana päivänä oli hän taas täsmälleen paikalla, nuhteettomasti\nseurapuvussa, ja tulisi arvatenkin olemaan joka päivä kunnes vihdoin\nkuolema vapauttaisi hänet tästä ritarillisesta palveluksesta.\n\nKreivitär Sant'Annan lähimpään piiriin kuului vielä don Salvatore —\nankara jesuiitta, hänen henkinen neuvonantajansa — monsignor Capella,\nhienon maailman pappismies — tohtori Masso, joka tieteellisesti\ntutki roomalaista kuumetta, mutta oli taitavampi arkeologiassa kuin\nlääketieteessä, ja vihdoin välttämätön _avvocato_ (asianajaja),\njonka kohtaa kaikissa ylhäisön perheissä, missä hän on, ellei aivan\ntasa-arvoisena, niin kuitenkin uskottuna ja tuttavana. Asianajaja\nliittyy johonkin perheeseen, ottaa haltuunsa sen asiat, työskentelee\nsen hyväksi ja on arvokkaana apuna näille ihmisille, joiden täydellinen\ntietämättömyys nykyaikaisesta elämästä muuten tekisi heidät aivan\navuttomiksi. Hän tekee tämän useinkin mitättömästä korvauksesta, vain\nkiintymyksestä palvelemaansa perheeseen. Italia on ehkä ainoa maa\nmaailmassa, missä afäärimiehen toiminnan määrää tämänlaatuinen tunne.\n\nNämä uskolliset (fedeloni) muodostivat jonkinlaatuisen kreivitär\nSant'Annan hovin. Vaikka he kuuluivat klerikaliseen puolueeseen, oli\nheillä suhteita valkoisissa piireissä ja he tiesivät kaikki, niitä\nmissäkin sanottiin ja tehtiin. He olivat Donna Teresalle jonkinlaisena\nelävänä tietokirjana: kaikki kilpailivat keskenään hänen toiveittensa\ntäyttämisessä. Huolimatta nykyoloista uskoi hän vielä, että paavi\nennemmin tai myöhemmin saisi Rooman jälleen valtaansa. Millä tavoin,\nsitä hän ei ajatellut, mutta mikään ihme ei hänestä tuntunut\nmahdottomalta. Hän toivoi varsinkin voivansa toimittaa poikansa\nedulliseen asemaan mieleisensä avioliiton avulla: ja hän oli ajatellut\nerästä kuusitoistavuotiasta vielä luostarissa olevaa ruhtinatarta.\nHänen toivomuksestaan oli kardinaali tunnustellut maaperää ja saanut\ntietää, että siltä taholta ei ollut mitään estettä olemassa. Näissä\noloissa saapui neiti Carroll Roomaan. Donna Teresa sai heti tietää\npoikansa ahkeran seurustelun nuoren amerikattaren kanssa, mutta ei\nsiitä huolestunut, hän kun ei saattanut kuvitella mahdolliseksikaan\nsitä, mikä todella oli tapahtuva. Amerikattaret olivat aina herättäneet\nhänessä vaistomaista vastenmielisyyttä; monta kertaa oli hän\nselittänyt, ettei Lelo ainakaan hänen suostumuksellaan menisi naimisiin\nkenenkään amerikattaren kanssa. Niinpä saattaa helposti kuvitella hänen\nsurunsa, nöyryytyksensä, kun Lelo tuli hänelle ilmoittamaan kosineensa\nneiti Carrollia ja saaneensa tämän suostumuksen. Ensimäistä kertaa oli\nhän ääneen napissut Kaitselmusta vastaan, joka saattoi hänen toiveensa\nnäin julmasti pettää. Hän kohteli poikaansa tavattoman ankarasti,\nkieltäytyi kauan häntä kuulemasta ja nuhteli häntä mitä kiihkeimmästi.\nHän olisi ehkä saanut hänet kääntymään, ellei Lelo olisi voinut vedota\nsiihen, että asia jo oli tapahtunut tosiasia.\n\nDoran myötäjäisten suuruus ei ollut vaikuttamatta kreivittären\nystäviin ja lieventämättä heidän suuttumustaan. Asianajaja Orlandi\npuhui nykyaikaisen elämän suurista kustannuksista ja vakaumuksestaan,\nettei Lelo voisi tulla onnelliseksi ilman suurta omaisuutta. Markiisi\nBoni alkoi varovasti puhella, että amerikattarilla oli omaisuutta,\nettä he olivat uskollisia ja erinomaisia puolisoita. Don Salvatore\nja monsignor Capella arvelivat, että Sant'Anna voisi neiti Carrollin\nmiljoonilla saada aikaan paljon hyvää. Kardinaali Salvoni rauhoitti\nitseään toivolla, että nuori tyttö kenties kääntyisi katolin-uskoon, ja\nmyöhemmin uuden uskonsa innolla saisi puolisonsa palautetuksi jälleen\nVatikaanin helmaan. Donna Teresaa hämmästytti ja loukkasi se keveys,\nmillä hänen uskollisensa, ja varsinkin hänen veljensä, näyttivät\nmukautuvan tähän avioliittoon. Kaikki hänen ympärillään näytti menevän\nnurin, periaatteet, vakaumukset, uskonto. Mikään ei olisi voinut\nvoittaa hänen vastarintaansa paitsi poikansa menettämisen pelko. Lelo\noli hänen ylpeytensä, hänen elävä ilonsa, hän ei saattanut jättää häntä\nyksinomaan tuon ventovieraan naisen haltuun. Ainoastaan senvuoksi hän\ntaipui ja antoi anteeksi. Kaksi kuukautta oli reumatismi pitänyt häntä\nkahleissaan. Hän oli salassa hyvillään, ettei senvuoksi saattanut\ntehdä tavan vaatimaa käyntiä rouva Carrollin luona, mutta hän suostui\nvastaanottamaan hänet ja hänen tyttärensä ja kohtauspäivä määrättiin.\n\nLapsenrakkaus on italialaisessa sangen voimakas; kun poika saattaa\nkaikissa suhteissa kunnioittaa äitiänsä, tietää hänet nuhteettomaksi,\nmuuttuu hänen rakkautensa jonkinlaiseksi hartaudeksi. Lelo oli sangen\nylpeä äidistään. Hän ihaili hänen vanhan naisen kauneuttaan, hänen\narvokkuuttaan, jopa hänen suvaitsemattomuuttaankin. Hän asui äitinsä\nluona. Vaikka hän tavallisesti söi päivällisen kaupungilla ja vietti\niltansa vieraissa, kävi hän kuitenkin joka päivä noutamassa äitinsä\nsiunauksen Toivotettuaan hyvää yötä kumarsi hän otsansa äitinsä\npuoleen; tämä kosketti sitä peukalollaan tehden ristinmerkin ja lausuen\nuskovaisen innolla: »_Dio ti benedica, figlio mio_ — Jumala siunatkoon\nsinua, poikani.» Sitten ojensi hän valtiatarkätensä poikansa huulia\nkohti tämän suudeltavaksi. Tämä oli heidän parhaiden tunteidensa\nvaihtamista. Ja tämä äidinsiunaus lankesi kuin kaste Lelon useinkin\nlevottomaan sydämeen, rauhoitti hänen hermostuneisuuttaan, herätti\nhänessä onnen ja menestyksen toivoa.\n\nKun Sant'Anna oli saanut äitinsä suostumuksen avioonsa amerikattaren\nkanssa, hämmästyi hän, että hänellä oli ollut rohkeutta niin\npuoliväkisin vaatia tämän kättä kuin hän oli tehnyt. Hän ymmärsi,\nettä hänen äitinsä ja hänen tulevan vaimonsa välillä ei voisi tulla\nolemaan keskinäistä mieltymystä eikä ymmärtämystä. Tämä varmuus\nvähensi hänen tyytyväisyyttään. Hän oli usein puhunut omaisistaan\nmorsiamelleen, koettanut tehdä heidän luonteitaan ja aatteitaan hänelle\nymmärrettäviksi, mutta oli pian huomannut, että eräänlaatuisten asiain\nkäsite meni aivan ulkopuolelle Doran tajuamismahdollisuuksien. Hän\nnauroi ajatusta, että Dora tulisi olemaan kardinaalin, ehkäpä paavin\nsisarentytär! Se näytti hänestä auttamattoman hassunkuriselta. Tämän\nselkeän, toimeliaan ja loistavan, niin erilaista ainesta olevan\nanglosaksilaisen katsomuskannan rinnalla havaitsi Lelo, joka kuitenkaan\nei ollut ajattelija, äkkiä mikä on latinalaista henkeä. Hänelle valkeni\nsen syvyys ja korkeus ja häntä hämmästytti hiukan, että hänellä oli\nniin toisenlainen tuntemistapa kuin hänen tulevalla elämänkumppanillaan.\n\nRouva Verga oli valmistanut neiti Carrollia siihen, että Sant' Annat\neivät suosineet amerikattaria ja että hänen tuli varustautua verrattain\nkylmään vastaanottoon. Nuori tyttö oli kohauttanut olkapäitään.\nTietoisuus sangen suuren omaisuuden omistamisesta lisäsi tuntuvasti\nhänen luontaista varmuuttaan. Kykenemättömänä ymmärtämään rodun ja\nuskonnon erilaisuuden aiheuttamaa vihamielisyyttä kuvitteli hän, että\nse seikka, että hän oli rikas perijätär, riitti takaamaan hänelle\nsydämellisen vastaanoton, eikä aavistanutkaan, mitä voimia oli\ntäytynyt panna liikkeelle ennenkuin Donna Teresa oli suostunut hänet\nvastaanottamaan. Hän ajatteli ainoastaan, minkälaisessa puvussa hän\nmenisi tälle esittelyvierailulle. Monien kokeilujen jälkeen peilinsä\nedessä valitsi hän loistavan harmaan soopelinnahalla koristetun puvun\nja sen mukaan sovelletun poimuhatun. Kun Lelo määräpäivänä tuli häntä\nnoutamaan äitinsä luo, oli Dora hänen mielestään näin puettuna kyllä\nhieno ja elegantti, mutta hirveän uudenaikainen. Rouva Carroll mustassa\nhyväkuosisessa puvussaan oli täysin asianmukainen ja teki siinä varsin\nsuotuisan vaikutuksen.\n\nSant'Annan palatsi, rakenteensa kauneudesta ja puhtaudesta kuuluisa,\ntäyttää koko sivun yhdestä noita melkein unhoon jääneitä Rooman pieniä\naukeita, jotka säilyttävät menneisyyden leimaa. Dora tunsi sen hyvin;\nhän oli koettanut oppia sitä ihailemaan, mutta se tuntui hänestä\nkauhean synkeältä ja tympäisevältä.\n\nAstuessaan tämän talon kynnyksen yli tunsi nuori amerikatar\näkillistä valon ja lämmön puutetta: häntä hiukan puistatti, hänen\nlörpöttelynsä lakkasi, ja mikäli hän eteni laajassa eteisessä, sikäli\nalkoi hänen sydämensä tykyttää kiivaammin. Lelokin puolestaan oli\nilmeisesti hermostunut. Hän tunsi, että paljon tulisi riippumaan\ntästä ensimäisestä kohtauksesta. Hän ei ollut tahtonut ruveta\nvähentämään morsiamensa vaikutusta suositteluillaan; hän piti parhaana,\nettä Dora esiintyi sellaisena kuin oli: hänen luontevuutensa ja\nomaperäisyytensä voisivat ehkä miellyttää. Hän oli huolissaan vain\nDoran parantumattomasta suorasukaisuudesta ja usein liian vilkkaista\nnokkeluuksista.\n\nOven avasi hyvin asianmukaisesti puettu miespalvelija; kreivi\nilmoitti hänelle rouva ja neiti Carrollin nimet. Palvelijan jäljessä\nkulkivat molemmat amerikattaret avaran etuhuoneen läpi, jossa oli\nkorkeaselkäisiä penkkejä, seinien verhona vanhoja kirjokankaita\nja runsaspoimuisen baldakiinin alla Sant' Annain vaakuna, sitten\nkolmen peräkkäisen salin läpi, joissa sohvat, nojatuolit ja jakkarat\nolivat sijoitetut pitkin kirjopeitteisiä, tauluilla ja suurilla\nkullanväristen pylväiden välissä olevilla peileillä koristettuja\nseiniä. Kaikki nämä vanhat esineet, tämä runsas, alaston ja kylmä,\nankara sisustus enensivät Doran ahdistusta. Saapuessaan suuren, vihreän\nempiretyylisen salin kynnykselle kuuli hän ilmoitettavan nimensä ja\noli kreivitär Sant'Annan, herttuatar Avellinan, hänen tyttärensä,\nja kardinaali Salvonin edessä. Silloin syntyi näiden niin erilaista\nalkuperää olevien, toisilleen tuntemattomien olentojen välillä, joiden\nkohtalot Salliman oikku oli kietonut yhteen, jonkinlaista liikutusta,\nnäkymätöntä ainesten kulkua, tuota ensi silmäysten nopeaa vaihtoa,\njonka vaikutus usein jää haihtumattomaksi.\n\nKreivitär Sant'Anna, pitkässä villakangaspuvussa, olkapäillä suuri\npitsikauluri, oli ylhäisen ja hienon näköinen, roomalaiset kasvot\nvielä runsaiden, keveästi käherrettyjen harmaiden hiusten puitteissa;\nkulmakarvojen käskevät piirteet lisäsivät sangen vilkkaiden, mustien\nsilmien ilmettä ja ankara suu teki kasvot jäykän liikkumattomiksi.\nTuossa oli pää, jota huolet eivät olleet saaneet kumartumaan,\nkasvot, joita ikä ei ollut lauhentanut, ja koko hänen olennossaan\noli järkähtämätöntä suvaitsemattomuutta. Hänen veljensä, kardinaali\nSalvoni, oli ylhäisen papin perikuva. Hänen korkea, kaareva otsansa oli\nmerkki harvinaisista kyvyistä. Hänen silmänsä olivat usein alasluotuina\nja katsahtivat ylös nopein, läpitunkevin ilmein, hänen huulensa olivat\nikäänkuin vartavasten suljetut, säilyttämään kaikki Kirkon salaisuudet,\nhänen leukansa oli kulmikas, koko olento näytti ilmaisevan älyä ja\nkeskitettyä voimaa.\n\nHerttuatar Avellina — Donna Pia — oli mustan puolueen kaunotar. Häntä\noli verrattu kaikkiin madonniin. Hänellä oli niiden säännölliset\nja puhtaat piirteet, mutta siihen pysähtyikin yhtäläisyys. Hänen\nkasvojensa ilme osoitti tietoista ja aistillista keimailua, jota\nuskonnollinen temperamentti lauhdutti.\n\nDora ei tarvinnut montakaan silmäystä ennenkuin hänellä oli näiden\nkolmen Sant'Annan tunnusomaiset piirteet selvillä. Hän tunsi\nvoimakkaasti olevansa useiden mustien silmäparien tulen alaisena ja se\ntuotti hänelle sanomatonta ahdistusta.\n\nDonna Teresa viittasi molempia amerikattaria istumaan ja kääntyen rouva\nCarrollin puoleen ranskaksi pyysi anteeksi, ettei voinut tulla käymään\nhänen luonaan.\n\n— Minä kiitän teitä, rouva — lisäsi hän juhlallisen muodollisesti —\nettä olette antanut suostumuksenne poikani pyyntöön. Toivon lapsiemme\ntulevan onnellisiksi.\n\n— Niin minäkin toivon; heillä on siihen kaikki edellytykset.\n\n— Teille on varmaankin ollut suuri uhraus antaa tyttärenne\nmuukalaiselle?\n\nTämä viittasi tietenkin uhrauksen molemminpuolisuuteen.\n\n— Uhrausko? Oh, älkää sitä uskoko, rouva! — lausui vilkkaasti neiti\nCarroll tullakseen äitinsä avuksi, joka oli hermostuneen arka\nranskaa puhumaan. — Äiti havaitsi melkein yhtä pian kuin minä Lelon\nominaisuudet — lisäsi hän luoden sulhaseensa pahanelkisen katseen. —\nHän on varma, että Lelosta tulee mallikelpoinen aviomies. Ja se hänelle\nriittää.\n\nKuullessaan poikansa kotonimeä käyteltävän näin tuttavallisesti tunsi\nkreivitär sydäntään vihlaisevan; suuttumus ja kopeus levittivät hänen\nsieraimiansa:\n\n— Ja uskotteko te, neiti, voivanne mukautua meidän elämäämme ja\ntapoihimme? kysyi herttuatar Avellina.\n\n— Täydellisesti. Yhtä hyvin kuin ruhtinatar Branca, markiisitar\nTerrani... Ennen, en kiellä sitä, minua Rooma pöyristytti, mutta nyt se\non hilpeä, eloisa, täysin kansainvälinen.\n\nKamalampaa lausetta ei olisi voinut ajatella: Lelo loi hämillään\nkatseensa alas.\n\n— Se on totta, se on kansainvälinen — sanoi Donna Teresa — jopa siinä\nmäärin, että vain muukalaiset tuntevat sen kotoiseksi. Se muuttuu yhä\narkipäiväisemmäksi.\n\n— Arkipäiväisemmäksi! huudahti Dora. Oh! sitä se ei milloinkaan tule\nolemaan! Nähkää, se ei ole suuri ja tuntuu kuitenkin äärettömältä.\n\nMieltymyksen välähdys valaisi kardinaalin kasvoja. Hän katsoi nuorta\namerikatarta hyväntahtoisin ilmein:\n\n— Siinä olette oikeassa, neiti, ja Pyhä Pietari ja Vatikaani tekevät\nsen äärettömäksi.\n\n— Ja myöskin Colosseum, Forum, Caesarien palatsi — vastasi neiti\nCarroll sillä rohkeapuheisuudeila, jota ei mikään häirinnyt. — Vain\nmuutama päivä sitten tulin huomaamaan, että mitat eivät aina määrää\nsuuruutta. Esimerkiksi tuon suhteiltaan, piirteiltään niin erinomaisen\nVestan temppelin rinnalla tuntuvat meidän viisikolmattakerroksiset\nrakennuksemme tavattoman pieniltä.\n\nDonna Pia katsoi ällistyneenä nuorta tyttöä, jolla oli mielipiteitä\nihmisistä ja asioista ja joka lausui ne niin selkeästi.\n\n— Oletteko samoillut läpi koko Rooman? kysyi kardinaali.\n\n— Melkein kyllä, ja samalla minä olen näyttänyt sitä Lelolle, joka\nei sitä laisinkaan tuntenut. Minä pakotin hänet lukemaan sivumääriä\nBaedekeristä. Kun hän ei siitä kimmastunut, aloin uskoa hänen tunteensa\nvilpittömyyteen.\n\n— Siinä ette erehtynyt — vastasi kreivi hymyillen; — sitä en vielä\nennen ollut tehnyt kenenkään vuoksi!\n\n— Sant' Anna tutkimassa Baedekeriä amerikattaren seurassa, se on\najan merkki! sanoi herttuatar Avellina halveksumisen ja katkeruuden\nvivahtein.\n\n— Se on totta, vastasi Dora tyynesti. Kaikki on Kaitselmuksen\njärjestämää.\n\n— Sitä on mahdotonta epäillä, sanoi kardinaali.\n\n— Minä aavistin sitä epämääräisesti, mutta nyt olen siitä varma.\nAjatelkaa itse! Minä olen tullut Eurooppaan huvittelemaan: minä tapaan\nherra Sant'Annan ja joudun ainiaaksi tälle puolen Valtameren. Minä\nhieron yhä vielä silmiäni ihmetellen eikö se ole unta.\n\n— Minä olen kuullut sanottavan, että Amerikka on naisten paratiisi,\nsanoi herttuatar Avellina; minua hämmästyttää, että te kaikki jätätte\nsen niin helposti.\n\n— Se on epäilemättä meidän kiirastulemme!... Ja sitten me pidämme\nitseämme jossakin määrin koko maailman kansalaisina. Kun on viettänyt\nlapsuutensa Amerikassa ja joutuu naimisiin Eurooppaan, on melkein\nkuin syntyisi uuden kerran. Minä tulen tekemään paljon uusia\nkokemuksia ja oppimaan uuden kielen... se on sangen jännittävää...\n— Niinpä olisi esimerkiksi ollut vahinko, jos en olisi saanut\ntuntea ihanan ketunjahdin nautintoa ja tunnelmia Campagnalla. Kun\nsadastaviidestäkymmenestä saapuu komeasti toisena tai ensimäisenä, niin\nse on jotakin! Riemuvoitto!\n\nDonna Pian huulilla värähti hieman leikkisä hymy. Tämän uuden\ntyttötyypin näkeminen piti kreivitär Sant'Annan mykkänä hämmästyksestä.\n\n— Teillä on jo kauniita katolisia kirkkoja New Yorkissa, sanoi\nkardinaali.\n\n— On, St. Patrickin katedraali, St. Leon kirkko... Ylhäisö menee St.\nPatrickiin pääsiäispäivänä kuulemaan suurenmoista musiikkia. Kaikki New\nYorkiin poikkeavat suuret taiteilijat ovat laulaneet siellä.\n\n— Miellyttääkö katolinen kirkonmeno teitä?\n\n— Se on minusta sangen kaunis, sangen runollinen. Meidän episkopaalisen\nkirkkomme menot muistuttavat sitä suuresti. Meilläkin on vahakynttilät,\nsuitsutukset ja moninaiset menot. Luulenpa, että itse uskontokin on\njokseenkin samaa.\n\nJokainen näistä sanoista osoitti, mikä suunnaton henkinen ero oli\nolemassa nuoren amerikattaren ja hänen sulhasensa omaisten välillä.\nLelo loi katseensa uudelleen maahan ikäänkuin häpeissään.\n\nDonna Teresan huulille ilmestyi halveksuva ilme\n\n— Samaako, episkopaalinen kirkko! sanoi hän. Oh, ei, neiti!\nKatolisuuden ja muiden uskontojen välillä on se kuilu, joka erottaa\ntotuuden erehdyksestä.\n\n— Niin tietenkin! Mutta se mikä yhdelle on erehdystä, ei ole sitä\ntoiselle. Minä oletan, että uskontojen erilaisuus on yhtä välttämätön\nkuin ihmisten ja asiain erilaisuus.\n\nKuullessaan tällaisia kysymyksiä noin vain ratkaistavan, aukaisi\nkardinaali suuret, mustat silmänsä selkoselälleen katsoen nuorta tyttöä\nkuin kummitusta. Mutta tämä näytti niin tietämättömältä siitä kamalasta\nkerettiläisyydestä, jota hän oli tällä ilmaissut, että kardinaali\nkatsoi turhaksi selittää hänelle yhteisen uskonnon tarpeellisuutta.\n\nRouva Carroll tunsi ensimäisen vierailun jo kestäneen kyllin kauan ja\nnousi.\n\n— Heti kun terveyteni sallii minun lähteä ulos, on minulla oleva ilo\ntulla teitä tervehtimään — lausui kreivitär kohteliaasti. — Näinä\npäivinä on meillä perhepäivälliset, jolloin saamme tilaisuuden lähemmin\ntutustua. Ellei vanhan vaimon seura pelästytä teitä, neiti, lisäsi hän\nkääntyen Doran puoleen, voitte tavata minut joka päivä kello viiden\njälkeen.\n\n— Minä toivotan, tyttäreni... _figlia mia_... sanoi kardinaali, Jumalan\nsiunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.\n\nJa ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun\nhaltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.\n\nKreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat\namerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa,\nhuudahti Dora:\n\n— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on\nsinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!... Minä soisin, että\nne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun\nvain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei\nsaattanut olla nauramatta.\n\n— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.\n\n— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.\n\n— Et... mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun\nonnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista\naikakautta kuin me... Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on\ntuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.\n\n— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora\nsaaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä.\nKreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen\nvalloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen\nsuopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen\nnäköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä\nympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä\nliikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen\nminä katolin-uskoon.\n\n— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä\npuuttuisi!\n\nSaatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen\nkuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.\n\n— No minkä vaikutuksen hän teki, äiti kulta? kysyi hän saliin\nsaavuttuaan.\n\n— Sinä sanot tätä henkilöä nuoreksi tytöksi? sanoi Donna Teresa.\n\n— No, ei hän ainakaan ole leski, minun tietääkseni, vastasi Sant'Anna\nhermostuneesti naurahtaen.\n\n— Hän voisi sitä olla, kun on tuollainen itsevarmuus... Minä vain en\nkäsitä, mikä hänessä sinua on ihastuttanut. Hän on ruma.\n\n— Ruma! vaikka sellaiset silmät ja hiukset! No, mutta se on\npuolueellista.\n\n— Minusta hän ei ole epämiellyttävä, tämä amerikatar, sanoi kardinaali.\nHän on ehkä hieman oudon suora, mutta se sallii nähdä hänen sielunsa\npohjaan. Hän on mielenkiintoinen.\n\n— Se nainen vain ei koskaan tule katoliseksi!... sanoi herttuatar\nAvellina.\n\n— Vähät siitä! vastasi rutosti Lelo, — neiti Carrollilla on kaikki\nominaisuudet, jotka tekevät elämän miellyttäväksi: hän on hilpeä,\nomaperäinen, hänellä on erinomainen luonne; ja hän on rehellinen kuin\npäivä. Minä en ole milloinkaan havainnut hänen poikkeavan totuudesta,\nen pienimmässäkään asiassa. Tunnetteko monta nuorta tyttöä, josta\nvoisitte sanoa samaa?\n\n— Toivokaamme maamme vuoksi, ettei amerikattarilla ole vilpittömyyden\nyksinoikeutta! vastasi Donna Pia kuivasti.\n\nSant'Anna istuutui äitiään vastapäätä ja tarttui hänen käsiinsä:\n\n— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.\n\n— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.\n\n— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä\npalauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne.\nÄlkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen\nsuostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta\nihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi\neteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.\n\n— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.\n\n— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on\nlopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei,\ntäytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen,\njoka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin\npalvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki\nkuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman\npiti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä\n— puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että\npaavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei\nikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, —\n»Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä\nhetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet.\nKallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja\nMary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille,\nsuuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko\nse mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään\nvaltakauden loppu... Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt\n— olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni\ntullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen\nverrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on\nauttamattomasti murskaantunut.\n\nTämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa\nsaivat surullisen ilmeen.\n\n— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo,\npäinvastoin!... Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin\nkanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni;\nhiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt\npelättävämmältä kuin Quirinaali.\n\n— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali\nhappamalla ja ivallisella äänellä.\n\nJonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina\nsanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen\ntuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja\nvarmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta\nkuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä\nkuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.\n\n— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä\nsilmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.\n\n— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin\ntoivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.\n\n— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo\nhymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä\nsinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren.\nMuukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!\n\nNuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka\nsaattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset\nlauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä\nsäteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:\n\n— Oh! ne lapset, ne lapset!... mikä tuska ja mikä riemu!\n\n— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on\nkäytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?\n\n— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.\n\n— Hyvä on, minä käyn.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään\nrouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja\nsurullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän\nseisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti\nsaadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.\n\nJa tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman\nrakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat\nkulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja\nDoran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä\nvääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli\nvaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan\njonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen\nkertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan.\nRouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita\nasioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja\npalautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa.\nJack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin\nsormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa\nsardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana:\n_sempè_ (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m.\noli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli\nnaittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta,\nhäntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus\noikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se\nsormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.\n\nJoka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin\nhotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa\nhäntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten\nolikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään\nihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli\nahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka\ntekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen\nhetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi,\nkoetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja\nluontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti,\nnimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä\nvanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi\nsäilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti\nhänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän\nhalusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti,\nsanoi Lelo hymyillen:\n\n— No mutta, oletteko te mykkä tänään?\n\nTämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus\nkiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta\ntuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin\nhän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän\nnäin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen\nja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa\nkuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.\n\nRouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut\ntutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua\ntunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan\nolisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa\nvastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt\nhienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla\namerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta,\nvain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä\nitselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei\nainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään\nhänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli\nrakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti\nnyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden\nsalaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä,\nmuuttaen hänen luonteensa.\n\nSeuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain\nsuhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja\ntyperältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin\nDoran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen\npaikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli\nomituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen\nharhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa,\nAppiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä\nolento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä\nyksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä\nkosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on\nsuotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti\nrikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt,\ntäyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla.\nVarsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä\njonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin.\nHän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden\nvahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman\nkirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden\nmaanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä\nnöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti\nomankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.\n\nPyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja\nrakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan\nsuurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista,\nmarmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää\nse tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla\nilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa,\noutoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa\nja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on\npakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna\ntai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu,\nvalkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi\ntuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun\nherkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena,\nja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa\ntäyden päivänvalon suojaa.\n\nNämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun\nalkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä\nyksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi\nrasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön\nmiehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi\ntulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on\ntultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New\nYorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä,\nteki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein\nhaikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli\nkuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä\nnäkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen\nhuuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin\nmieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista\nasumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua,\ntotuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut.\nSe rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän\ntodisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra\nAscottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen\nhuonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi\ntehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota\nhän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti\nhän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua\njohonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä\nvoidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja\nihmetystä.\n\nKaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana\npäivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että\nse saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään.\nLuettuaan sen huudahti hän riemusta.\n\n— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on\nMonte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne\nhäntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme\nepäilemättä.\n\n— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja\ntarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti\nCarroll.\n\nHelena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon\nivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.\n\n— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi\nhän mahdollisimman kuivalla äänellä.\n\n— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus\nolla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora\noikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla\nelämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta\ntulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti\nkirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä\nmiehistä, niistä vasta vastus on!\n\n— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll\nhuolestuneen näköisenä.\n\n— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin\nSofie-täti ja minä! vastasi Helena.\n\n— Niin, mutta suku!...\n\n— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä\nMeillä on suurenmoinen suunnitelma... eikö olekin Lelo?\n\nKreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva\nRonaldin puoleen sanoi hän hymyillen:\n\n— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!\n\nSant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan\nsananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole\nrakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen\nhuulensa pusertuivat yhteen.\n\nLelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen\nsyyn ja hämmentyi epähienouttaan.\n\n— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä?\nkysyi Helena urhoollisesti.\n\nTämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili\nkaksimielisesti:\n\n— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse\npelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on\ntaikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin\nsokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.\n\n— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nCharley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta,\njoka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan\ntäti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään\nturvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja\npaheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle\nperiaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän\nollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan.\nSuruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin\nherra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie\nkuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään\nsisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja\nliian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän\nkatsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää\nasioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun\nverran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan\nkanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä\nhän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle,\ntunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli\npohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä\nhänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka\nsaattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä\npäivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:\n\n— Minä lähden huomenna Eurooppaan... Onko sinulla mitään asiaa, minkä\nvoisin toimittaa?\n\n— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen\nliikutustaan.\n\nNiin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan,\nmissä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä\nMonte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä\ntapaamaan.\n\nEi mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun\nCharley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta\nmuutosta.\n\n— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?\n\nHelena punastui tietämättä minkävuoksi.\n\n— Sairasko!... En vähääkään.\n\nSitten jatkoi hän levottomana:\n\n— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.\n\n— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.\n\n— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä\nnäköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.\n\nCharley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet\nkiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.\n\nYmpäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta.\nMonte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa.\nYmpäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä\nvaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän\nluuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet\nsiihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.\n\nTässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora,\nettä häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti\nPariisissa... Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti\nCarrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella\ntavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen\nilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana\nseutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti\nluodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.\n\nHaihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian\nrulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän\nsuuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin\nsaattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin\nhäneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi»,\nmiljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja\nainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti\nseikkailujen etsijät loitommalla.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä\nsairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä\nkanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti\nvilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään\nrulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti\nja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt\nhänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva\nRonald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle,\njoka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi\nvarmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa\npettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota\nhäntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan\nvyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.\n\nHän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa\nnäki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla\nirroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän\nhämärästi molempien miesten puheen.\n\n— Korttinne, korttinne!... Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen\nhuomattavasti murtaen ranskaa.\n\n— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi\ntoinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä\namerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.\n\nYhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun\nvallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut,\ntarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti\nhänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi\nhän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä,\npysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan\nkäheällä äänellä:\n\n— Henrik, mistä sinä tulet?\n\nVastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja,\njoita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.\n\n— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin\nSofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa;\nminä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan.\nEn oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut\nsadan leiviskän paino mielessäni... ja romaanikohtaus pakotti\nsinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin\nKaitselmuksen merkki.\n\nHelena alkoi uudelleen kävellä.\n\n— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan\nkylmähkösti.\n\n— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!... Mutta sinähän olisit\nvoinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!\n\nHelena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.\n\n— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla\nliikutustaan vastaan.\n\n— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin\nsattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua\nkutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän\nraskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina;\nei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen\nkokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme\nanteeksi.\n\nTällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi\nvaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä:\nHelena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen\nvoimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen\nrakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä\nsyleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein\nsopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:\n\n— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?...\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nLelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin\nmahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa\ntullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän\noli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista.\nHänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen\nyllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla\nkuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen\nommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti\nosoitti hänen kohtaloansa.\n\nHän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän\noli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla\nhän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi\nolemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa.\nMikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut\npitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä\nmitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta\nhänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset\nmietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään\nrakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei\nsitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä,\nmutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa\nsulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa\nsulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa\nriippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan\närsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja\nylpeäksi.\n\nYksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun\nvihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen\nkohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti\ntunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja\nkoko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa\nosuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita\nmenneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan\nikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut\nlausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan\nheidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi\nkaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.\n\nKreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut\nsaavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi.\nHän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista.\nTämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti,\nettä kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea\nvoimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali\njohti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä\nmielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset\nsutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään,\nja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä\nkeskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja\nruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta,\nettä tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi.\nHän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina\ntuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut\nhänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein\ntehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.\n\nNeiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli\noudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti\näidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä\neteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän\naivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena\nsaanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan\nkuin hän itse.\n\nDora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi\nRoomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää,\nettä menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan\nyksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti\nhyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon\nenemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar\nMarina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.\n\nAsianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin\nensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon\nnuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä\nilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten\nmuurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi\nrasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän\nhilpeästi:\n\n— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen\nasunto... Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.\n\n— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on\nrakennustaidon helmi!\n\n— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa,\njoka tappaa mikrobit... ja ennakkoluulot!\n\nÄkillinen, surullinen ilme välähti Lelon kasvoilla. Esi-isien,\nmuinaisten Sant'Annain henki pani varmaankin vastalauseensa,\nkuten rouva Ronald oli sanonut, uutukaista ja pyhyyttä loukkaavaa\nnykyaikaisuutta vastaan.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nTuo pieni kohtaus kasinossa oli kyllästyttänyt rouva Ronaldin\nMonte-Carloon; hän oli jo seuraavana päivänä halunnut lähteä Cannesiin.\nOleskeltuaan siellä viikon päivät oli hän miehensä, veljensä ja tätinsä\nkanssa palannut Pariisiin, missä kaikki asettuivat asumaan Castiglionen\nhotelliin.\n\nTietoisuus rakkaudestaan Sant' Annaan oli tuottanut Helenalle\ntypertymystä, jonkinlaista oman itsensä inhoamista ja syvää\nnöyryytystä. Hänen voittonsa Ouchyssä oli lopultakin ollut vain tappio.\nProfetallinen ennustus, jolle hän oli nauranut, palasi hänen mieleensä.\nHän oli saattanut miehen kiusaukseen ja tämä oli hänet ottanut vastoin\nhänen tahtoansa; oli vienyt hänen sydämensä hänen tietämättään;\nhän oli mennyt ansaan kuin pikku koulutyttö. Tämä ajatus saattoi\nkiusallisen punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän oli luullut olevansa\nhaavoittumaton ja valinnut tunnusmerkikseen salamanterin! Mikä valhe!\nMikä pilkka!... Ja suuttuen viattomaan elukkaan, joka ei ollut antanut\nhänelle kimmoisuuskykyään, heitti hän harmissaan korulippaaseensa,\njohon sama tunnuskuva oli kaiverrettu, tuon timantti- ja smaragdikorun,\njota hän niin ylpeänä oli kantanut.\n\nHelenan mielen hämmennystä ei kestänyt kauan Hänen arvokkuutensa,\nhänen säädyllisyytensä tarttuivat heti aseisiin tätä tunnetta vastaan,\njoka häntä loukkasi, joka tuntui hänestä tahralta. Hän oli tutkinut\nhiukan kaikkia uskontoja, olipa jonkun aikaa ottanut osaa n.s.\nkristillisten tietäjäin kokouksiin joissa harrastetaan metafyysillisiä\nparannuskeinoja. Hän luuli, kuten nämäkin, että luja tahto kykenee\naikaansaamaan ihmeitä ja että ajatus pahentaa tautia pitämällä sitä\nkiinni ruumiissa. Niinpä koetti hän estää ajatuksiansa askartelemasta\nonnettoman rakkautensa kanssa. Mutta kaikista näistä ponnisteluista\nhuolimatta rakkaus eli hänessä ja ilman häntä, synnyttäen joukon\ntunteita, jotka joskus olivat aivan yksinvaltiaita. Hän puheli,\nhuvittelihe, sommitteli pukujaan, ja kaikkien ulkonaisen elämän\nilmiöiden läpi kuuli hän kuitenkin italialaisen hehkuvan äänen,\ntunsi hänen silmiensä hyväilyn. Hänen ihailunsa ilmaukset, hänen\ntunnustuksensa palasivat herkeämättä Helenan muistoon. Luzernissa ja\nOuchyssä saadut vaikutelmat, jotka näyttivät vain pujahtaneen hänen\nsieluunsa, olivatkin sinne jääneet pysyvästi ja palautuivat nyt\ntarkkapiirteisinä ja niiden tenho tuntui vasta nyt oikein vaikuttavan\nhäneen. Helena kamppaili turhaan tätä salatenhoa vastaan; kerran\nahdistuksissaan kykenemättömyydestään sitä karkoittamaan huudahti hän\nääneen:\n\n— Oh, varmaan johtuu tämä siitä inhoittavasta latinalaisesta verestä,\njota minulla on suonissani!\n\nHän alkoi harhailla pitkin Pariisia, niinkuin oli harhaillut Roomassa,\numpimähkään ja ypöyksin. Omituisesta vaistosta karttoi hän Gabrielin\npuistokatua; sen varjoisen puistokujan näkykin, missä Sant'Anna oli\nhäntä seurannut, oli hänelle tuskallinen, ja ohikulkiessaan loi hän\naina siihen pelästyneen katseen.\n\nNäillä tarkoituksettomilla retkillään päätyi hän usein menemään\nsisään johonkin kirkkoon. Kärsimysveljesten kappeli Hoche-kadulla\nja Dominikaanien kirkko St. Honorén kaupunginosassa vetivät häntä\nvastustamattomasti puoleensa. Katolisten pyhättöjen erikoisessa\nhiljaisuudessa tunsi hän heti viihtyisämpää oloa. Hän rakasti\nkirkollisia menoja, hän antoi niille nyt arvoa. Hengellisen musiikin\naaltoilu, liturgisten laulujen vakaat sävelet tyynnyttivät hänen\ntuskaansa, niinkuin imettäjän kehtolaulut olivat lapsena haihduttaneet\nhänen huolensa. Protestanttisuudestaan huolimatta tunsi hän Paduan\npyhän Antoniuksen, joka omituista kyllä näyttää olevan yhtä suosittu\nAmerikassa kuin Ranskassa, ja mielensä masennuksessa oli hän mennyt\naina sellaiseen lapsellisuuteen saakka, että oli luvannut tälle suuren\nsumman, jos hän koskaan saavuttaisi unohduksen. Käytännöllisellä\nvaistollaan, joka ei häntä koskaan jättänyt, päätteli hän, että koska\nhänen tahtonsa yksin ei riittänyt kirvoittamaan hänestä tätä julmaa\nrakkautta, joka myrkytti hänen elämänsä, täytyi ottaa toisia voimia\navuksi. Hän muisti, että kerran Roomassa, Bambinon edessä, jota\nhänelle oli näytetty ja joka hänestä oli vain inhoittava puunukke,\noli hän erään vanhan maalaisvaimon silmissä nähnyt erikoisen loiston,\nepäilemättä uskosta johtuvan, joka oli kerrassaan hänet muuttanut\nja luonut hänen kasvoilleen yliluonnollista kauneutta. Tämä muisto\naskarrutti häntä. Hän muisteli menoja joissa hän oli ollut mukana\nNeitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa ja puoliyön messussa\nBlonayn linnassa. Tässä vanhassa roomalaisessa uskonnossa oli varmaan\njotakin salaperäistä voimaa: kukaties saisi hän apua siitä? Muuten\nalettiin Amerikassa paljon puhua katolisuudesta. Se voitti alaa päivä\npäivältä ja synnytti kiivasta väittelyä. Hän olisi mielellään tuntenut\nsen perinpohjin, vaikkapa vain voidakseen siitä keskustella. Niinpä\npyysi hän rouva de Kéradieutä neuvomaan hänelle papin, jonka kanssa\nhän voisi keskustella näistä asioista. Paronitar saattoi hänet apotti\nde Rovelin, miehensä serkun luo, Ste-Clotildan seurakunnasta. Tämä\notti hänet vastaan isällisen ystävällisesti. Pysyen varovalla kannalla\nselitti Helena, että hän ei ollut päättänyt muuttaa uskontoa: hän piti\nkatolinuskoa tenhoavana, mutta että sen dogmit eivät pelkäsi, sovellu\nhänen nykyaikaiseen katsantokantaansa.\n\n— Ei voi palata ajassa taaksepäin, tiedättekö, lisäsi hän vakavasti.\n\n— Tietenkään ei, vastasi pappi hymyillen, mutta minä olen varma, että\nkatolisuus ei estä teidän henkenne kulkua eteenpäin... päinvastoin! Ja\nminä asetun käytettäväksenne valaistakseni teille asia ja vastatakseni\nkaikkiin kysymyksiinne.\n\nTämän jälkeen sovittiin, että Helena tulisi joka päivä kello kahden\nja kolmen välillä keskustelemaan uskonnosta herra de Rovelin kanssa,\nja hän lähti ihastuneena, että oli löytänyt uuden ja soveliaan\najatusten-eristäjän.\n\nHeti Pariisiin saavuttuaan oli rouva Ronald käynyt tervehtimässä\nmarkiisitar d'Anguilhonia; hänestä tuntui todelliselta lohdutukselta\nkuulla, että herra de Limeray oli vielä Paussa: hän pelkäsi\ntämän läpitunkevaa katsetta ja hymyn hienoa ivaa. Ensimäisillä\ntorstaipäivällisillä, joille hän oli kutsuttu miehensä, veljensä ja\ntätinsä kanssa, kohtasi hän kuitenkin kreivin. Hän oli varuillansa,\nkoetti näyttää huolettomalta ja iloiselta, mutta kreivi hämmästyi\nmelkein heti hänen muuttumistaan. Hänen kasvojensa yleisvaikutus tuntui\ntoisenlaiselta; ne eivät olleet niin loistavat, mutta lempeämmät,\nja suurissa ruskeissa silmissä oli hetkittäin ahdistuksen ja tuskan\nilmettä. Milloin karttoi hän kreivin katsetta, milloin taas uhmasi\nsitä hermostuneella naurahduksella. Sanalla sanoen, hän vaikutti\nsyylliseltä ja häpeävältä lapselta. Ja vanha herrasmies, jolla oli\nlaaja naistuntemus, kysyi itseltään heti: »Kukahan se mies on?»\n\nVäkisinkin tuli puhe neiti Carrollin avioliitosta. Markiisitar\nd'Anguilhon, joka tunsi Sant'Annan, selitti, että kreivi oli\nhurmaaja ja kuin luotu viehättämään amerikatarta. Herra Ronald oli\nankara sisarentytärtänsä kohtaan. Helena lisäsi, että herra Ascott\nolisi paljoa paremmin soveltunut Doralle ja että hän oli jo paljoa\naikaisemmin huomannut, mihin päin asiat olivat kääntymässä. Hänen\näänessään oli intohimon sävyä, joka värähdytti herra de Limerayn\nkorvaa. Hän ryhtyi kyselemään Helenalta lähemmin Doran ja Sant'Annan\nsuhteen yksityiskohtia, ajoi hänet taitavasti aina pitemmälle ja\ntuli vakuutetuksi. Sitten tutkisteli hän herra Ronaldia. Hän oli\nsellainen ylemmyysmiehen tyyppi, josta kaikki määrättyyn suuntaan\nkasvatetut naiset unelmoivat, mutta joka koskaan ei heitä tyydytä.\nHe tuntevat vaistomaisesti, että hän ei ole luotu heitä varten, että\nhän menee heidän piirinsä ulkopuolelle: siitä heidän pettymyksensä.\nAmerikkalainen oli komea, ilmeisesti älykäs mies; mutta hänen sileäksi\najelluilla kasvoillaan oli se puhtauden ja kirkkauden ilme, joka\nsaavutetaan ainoastaan ajatuksen ylhäisissä ilmapiireissä. Hänen\nkauniissa kaukokatseisissa etsijänsilmissään ei ollut ihmisintohimon\ntenhoisaa loistoa, ja hänen ankara ja suljettu suunsa karkoitti\naistillisuuden ajatuksenkin.\n\nIkäänkuin Helena olisi arvannut herra de Limerayn mietteet, loi hän\nmieheensä helliä katseita, kohdisti häneen suloisia sanoja — mikä\nlopullisesti vahvisti kreivin päätelmät. Ja kreivin mieleen muistui\nheidän taannoinen keskustelunsa Loiset'sta palatessa. Hän näki tämän\nnuoren naisen sellaisena kuin hän oli tuona iltana, niin valkoisena,\nniin haluttavana, kulkien hiljaa hänen rinnallaan, kääntäen hänen\npuoleensa kirkkaat, elämäniloa säteilevät kasvonsa, selittäen olevansa\nkaavoittamaton, pysähtyen näyttämään hänelle tunnuskuvaansa, pientä\nkaulassa riippuvaa smaragdisilmäistä salamanteria, kylmää ja kiiltävää.\nHerra de Limeray muisti antamansa varoituksen, katsoi häntä uudelleen,\nja tuntien hyvin inhimillistä, miehiselle sukupuolelle ominaista\nsisäistä tyydytystä mietti hän:\n\n»Totisesti, miehellä on ollut hetkensä!...»\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen\nenonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei\ntytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald\nmoitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia\nkohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä\nvihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen\näitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun\ntämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut\nylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä\nkiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle\ntäydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta\nkulkea maailman halki.\n\nTapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti\nvielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä.\nMolemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan\namerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja,\nmietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä... mutta tehty muuta\nkuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän\nitalialaisella kyynillisyydellään.\n\nHerra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja\nsangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä\nhuolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:\n\n— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan\nhuoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja\nja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli\nsaattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.\n\nNämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat\nsen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus\nlevitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi\nhän halveksivalla äänellä:\n\n— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän\nsyvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän\nmukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa\nunohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia\nkuin tavalliset kuolevaiset... Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me\nolemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan\nmahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko\nsiinä logiikkaa?\n\nHerra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän\nlempeästi kätensä vaimonsa olalle:\n\n— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten\nharvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin\ntotuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran\nelämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus:\nvaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla\nsäälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi\nniin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.\n\nLeppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi\nlempeämmällä äänellä:\n\n— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa\nmeidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin\nsoittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi\nvain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä\nsuorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu\nosansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa\nse sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi\nmahdollinen.\n\n— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun\nnäköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei\nsopusoinnuttomana.\n\n— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo!\nmikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.\n\nJa koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti\nhän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä\nkohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa,\noli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän\nkuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee\nsitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän\ntulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa;\nmutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta\nedelleen rakastaa Doran puolisoa!... Kukaan ei petä meitä ovelammin\nkuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen\ntoivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.\n\nHelenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen,\njonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos\namerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän\naineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana\nmustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä,\noli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta.\nHän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta\nei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän\nvaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen\nhuudahti ääneen:\n\n— Minä olen hullu! hullu!\n\nJa syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen\nperimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä.\nSiitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli\nantanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana\npiti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei\noltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen\ntunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin\npyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli\nkääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut\ntosiaan luotu häntä täydentämään.\n\nHänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta\nrakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden\nvoiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta\nkunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa,\noikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä\nyksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan\nLeloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen.\nNiiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat,\noli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen.\nKreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti\nihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti\nja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste\nvälähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia\nhuuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan\ntahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä\nrohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan\nhalun osoittaa sitä suutelolla.\n\nRouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä\nonnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa,\njoten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta\naiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan\ntädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa\nompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa\noli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena\njälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi\nhäntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja\nmarkiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka\nsen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.\n\nEi mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen\njokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa\non salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja\njota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva\nRonaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä\nmielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko\nhänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.\n\nHerra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:\n\n— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot\novat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi\nriitä sinulle?\n\n— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.\n\n— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! —\nvirkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.\n\nHerra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke.\nEnsimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään\nhänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi\nhän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista\nkohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen\nmuutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi,\nikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli\nantanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä\nhermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut\navo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti\nkoettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi\npitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi\nsuuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray\nvähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään\nkatsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.\n\nAntaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään\nHelenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile\nSaint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi\nhänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi\ntemmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä\nehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti\npaljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta\nherkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen\nsyvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan.\nRanskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista\nkuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset\nja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan\n»causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen\nmagneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset\nja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä:\nhe puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de\nLimeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi\noli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta\nkuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut\nvastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja\nhellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu\nnäin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään\nkohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta;\nhänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia\nhuolia.\n\nNiin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä\nvalmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin\ntapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin\ntunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai\nvaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että\nhänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä\nhuolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi\nseurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä\nviikolla.\n\nCharley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään\nWillie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut\nsuostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa\njälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa\nlaatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän\nolemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi:\nhänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.\n\nTaulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren,\njoka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen\nihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet\nluovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen\nnainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan\nsammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka\nihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli\nhän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka\nkatsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse\noli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli\nautuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta\nja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne\nvartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja\nilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.\n\nSe oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja\ntunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan\naikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä\nsijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:\n\n— Helenan hulluus! Helenan hulluus!...\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nNeiti Carrollin ja kreivi Sant'Annan siviilivihkiminen tapahtui 10.\nheinäkuuta. Italian konsulaatista tultaessa saattoi Lelo morsiamensa\nvaunuihin, joissa rouva Carroll, rouva ja herra Ronald istuivat. Hän\nsuuteli Doran kättä ja puhutteli häntä sitten italialaisen tavan mukaan\nuudella arvonimellä:\n\n— Näkemiin, kreivitär! sanoi hän kasvoilla liikutuksen hymy.\n\nDora punastui mielihyvästä ja yllätyksestä.\n\n— Ethän tahdo toki väittää, että minä nyt olen naimisissa! huudahti hän\nkoomillisesti kauhuissaan.\n\n— Ehdottomasti!... Jos tahtoisin, voisin viedä sinut luokseni Grand\nHotelliin. Laki oikeuttaa minut siihen.\n\n— Naimisissa! Ja minä kun en edes kuunnellut mitä meille luettiin! Mitä\nminä sitten olen sinulle luvannut?\n\n— Sokeaa alistumista, ehdotonta kuuliaisuutta!\n\n— Mutta sehän on hirvittävää!\n\n— Älä pelkää, minä koetan tehdä alistumisen ja kuuliaisuuden sinulle\nhelpoksi! sanoi kreivi rohkeasti.\n\nKun vaunut lähtivät liikkeelle, kohtasi Lelon katse Helenan kalpeat,\nkangistuneet kasvot, joista oli luettavana ylpeää halveksumista. Heidän\nkatseensa sattuivat yhteen kuin kaksi kalpaa, ja tyydytetyn koston\ntunne nosti nuoren miehen huulille sen Sant'Annain julman hymyn, jonka\nmuuan Italian kuuluisimpia maalareita on kankaalle ikuistanut.\n\nKirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa\nkardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon,\nde Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray\nja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla\nkoristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi.\nErinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä.\nMilloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää\nilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset\nContinental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman,\njoka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali\nSalvoni oli hankkinut.\n\nTaakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina\npäivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian\njälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa.\nHän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä\nhiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen\nnaurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin\nherra de Limeray.\n\nNuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviä\nFontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteli\nLeloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta,\njoka katseli häntä ihmetellen.\n\n— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista\nluonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?\n\nKreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten,\nettä tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti\nhäntä.\n\n— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä,\nniinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä\ntieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!...\n\n— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti\nminulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin\nolen varma, että he ovat oikeassa.\n\n— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?\n\n— Doran avioliitto.\n\nSitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen\ntarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja\nloukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville.\nVanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.\n\n— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen\nmietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. —\nNäkemiin.\n\n— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra\nde Limeray poistuessaan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKoko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald\nuskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin\noppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän\nmennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän\nnäytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja\nja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti\npuettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla\nvastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky\nolisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.\n\nHerra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään\nkarsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin\nloiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen\nkauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi\nja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka\non kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli\nopettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja\ntunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti\nkehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen\nkohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan\nselkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen\nerikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti\nKirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti\nohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle\npäättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä\nsuorastaan järkytti.\n\n— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle\njäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi\nedistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja\nvoi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole\nsitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä\nteidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa\nmestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!\n\nKuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä\njäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän\noli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia,\ntämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä\ntapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista;\nhän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä\nuhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen,\njota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen,\nselkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen\nvalistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena,\nja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:\n\n— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?\n\n— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy\nelää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa... Saatte nähdä, herra\napotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.\n\nPappi ei voinut olla hymyilemättä.\n\n— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.\n\n— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.\n\nHelenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin\nviimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman\nsitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät\nhäntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit,\nkirkastuivat hänen kasvonsa.\n\n— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.\n\n— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole\nlaisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.\n\nHelena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä,\njolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä\nhänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:\n\n— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle\ntunnuskuvia.\n\nPappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi\nsen.\n\nTuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka\nvalossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi,\nkolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat\nhänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de\nRovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän\nvalvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä\nrouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä\nomaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo\ntäydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi;\nse oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori\nnainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt\nuusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen\nsitä häneltä kieltää. Ja sitten... ja sitten voisi hänen esimerkkinsä\nsaattaa monta muuta kääntymään.\n\nRouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä.\nOli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan\ntaas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin\nkirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa,\nhirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja\nahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.\n\nJoka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta\nkäydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä\nviettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston,\nikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut,\notti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli\nviehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista\nulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena\nherättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt\nilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät\nhänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa\nuskossaan:\n\n— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut\nniin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.\n\nRouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa\nvannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon\nhelmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut\nja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.\n\nSanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena\nkääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman\nhenkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä\nkohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja\nhänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli\nalussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä\nedistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti\nHenrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta.\nHerra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian\nTaivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa\nhänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan\nveljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä\nSkotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän\nkirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel\nsuostui siihen estelemättä.\n\nEdellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea\nkoettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole\ntottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja\noli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan\nsanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi\nhäntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin\nhenkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen,\nvarjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää\nnähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen\npintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen\nuutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa,\nikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa\nja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin\neteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä,\nviheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi\nhäntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra\nde Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta\nsynnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan\nkunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen,\nvakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota\nhän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja\nlisäsi lempeästi:\n\n— Menkää rauhassa.\n\nHelena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse\nharhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä\ntyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä\nuskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa\nmitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi.\nHän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa:\npitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva\nkauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.\n\nLuostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten;\nkasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan\nkello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de\nKéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan\nluvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka\npysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti\nrukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin\näänen laulaessa _Veni Creator_. Sen jälkeen nousi herra de Rovel\nmuhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin\nehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui\nentisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat.\nPappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan\nvalkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota\nhartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa\nmukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa,\nmikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän\nkorkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten\nturhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä\nväristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon\noutoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora\nCarrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon,\ntoiselle uskonmuutokseen.\n\nMessua seurasi _Te Deum_; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren\nsävelten saattamana.\n\nEmilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de\nKéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen\nitsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi\nentistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä\nkatseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan\nkääntymisen valmistukseen.\n\nPalattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen\nkätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:\n\n— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.\n\nHerra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja\ntyytymättömyyden ilmaisua.\n\n— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka\nväittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat\nsiellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron\ntai muuttavat uskontoa... Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan,\nettä kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen\nkaulastaan vaimonsa käsivarret.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivat\nDora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.\n\nAluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen\nSt. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen\nhuvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen\nasunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla\nmarmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä\njäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt.\nOnko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen\nmerkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti\nvain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset\nkokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi\npitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia\nnäitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa\npäivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta\nlöydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä\nvaikuttavan huoneiston.\n\nLokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän\nvierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui\nlujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien\nomaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei\nhänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan\nvastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar\nAvellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa\nystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti\nvaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä:\nuhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia\npuolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon\nhuonoa vaalia.\n\nKun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä\nkerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di\nLeone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies-\nkuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu\nsuurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.\n\nHuolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella\nsuuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi\nystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon\nmiellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti\nkäydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja\npöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet\nja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit\nsilmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä\npilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten\npiirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen\näkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen\npiittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut\nmitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään\nheitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä\nepämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä\nedellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista\nvoimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti\nja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän\ntämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän\nsuurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista\nhyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen\nsyyn ja pysytteli puolustuskannalla.\n\nVaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä\nroomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista\npainostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada\n»venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen\nlähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä\noli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka\npäivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän\nusein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja\namerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet\nja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa\nväleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä\nsanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena\noli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.\n\nDoran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset.\nHeidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa\nja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen,\nainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin\nonnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali.\nDoran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle\ntämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään\nkepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja.\nJa tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa\nsuosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin\nbiljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa\namerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus,\ntaitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran\nluonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä\nparemmin tuntemaan ja arvostelemaan.\n\nHuolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali\nihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa\njärjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P.\nVincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti\nelämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti\nkirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä\niltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut,\noli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken\naikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan\npunastuen.\n\n— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.\n\n— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä\nvoitostaan vielä hyvällä tuulella.\n\n— Nähkääs... minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä\nminulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman\nköyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle\nsemmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta,\nnostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä\nainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä\nteen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä\navustusta: se on minun järjestelmäni.\n\nTällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä,\nkuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.\n\n— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte\nhänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa\nsen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon\nheikkoutta.\n\nLaskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:\n\n— _Dio vi benedica, figlia mia!_ Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni!\nMinä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin\ntoimeen keskenämme.\n\nEikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa\nhyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi\nhämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja\nantautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään.\nHän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi\nsuojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja\nlauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan\nlapsellisen ja liikuttavan hartaasti.\n\nKymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa\npuolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi\nsiitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa\nhavaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa.\nPerillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa.\nTuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä\ntylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin.\nIltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen\nkasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina\nvietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä\nRoomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut\naikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että\nhänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia\nhänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään.\nAlituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi,\nylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.\n\nYleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut\npaljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän\ntorstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut\nlaajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit,\nitalialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää.\nUusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen.\nPakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä\nitalialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti\npukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja\nkuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria,\njoista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja.\nSiinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva\nVanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita\nsuurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi\nmustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..\n\nYhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna\npunervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa\nedestakaisin markiisi Vergan kanssa.\n\n— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan\nseremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen\nkanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.\n\n— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun\nitalialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se,\nettä hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä\nheikkouttako se on vai hyvyyttä.\n\n— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.\n\n— Ehkä... Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita\ntoisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima.\nHän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa\nvähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän\nnöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas\nystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut\nhäntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin\nällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä.\nTe olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim.\nnuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän,\nettä hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen\nuskon.\n\n— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.\n\nSitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:\n\n— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän\nkysyy aina teidän ajatustanne.\n\n— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee... mutta muussa ei.\n\n— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan,\njota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.\n\n— Tiedän sen... Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia,\nte ette vielä tunnusta naisen arvoa.\n\n— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa\ntaivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.\n\n— Minä yritän... mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa\nuutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni\nnaimisiin amerikattaren kanssa.\n\n— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on\nsaanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri\nvalittu.\n\n— Mitä joutavia!\n\n— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään\ntoimettomana, niin kai hän.\n\n— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä\nkäännyttämiseen... Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun\namerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai\nkieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin\nsyvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta\nse voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!... Tiedättekö,\nettä minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä\ntulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja\nennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en\nvoi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi\nkoskaan saanut tietää, mihin pystyn.\n\n— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut\naviovaunujenne kitisevän enemmän.\n\n— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on\nsangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.\n\nSitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:\n\n— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?...\n\n— Niinkö?\n\n— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen\nkemistikongressiin.\n\n— Tulevatko he Roomaan?\n\n— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut\nvielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa.\nHelenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen\njatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta\ntätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani... Omituista,\nen ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä\nerilleni.\n\n— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun\nkunnioittavat terveiseni.\n\n— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä\nvalitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja... Ja sitten lupaan\nteille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan\nvuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin\ntoinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon\nluonteen!\n\nIllanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään:\nse oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.\n\n— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua\nklubille saakka.\n\n— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.\n\n— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin\nkuluttua.\n\nKäskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan\npikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän\nkuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen\nsamalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä\ntodetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.\n\nHuolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä\nmelkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut\nmuuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä\nkirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle\nantamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä\nhoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen\nmonista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti\nQuirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena\nvirallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi\nsen riittäväksi.\n\nHän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun,\nmeni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean\nsähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan\nsivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen\nluonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän\nkelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten\ntavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän\nviirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi\njotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta\ntottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun\nkorttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä\nviipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä,\njoita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran\naseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.\n\nIstuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä\nkaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut.\nVähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat\nkävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.\n\nSant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta\nolikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä\nécarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä\nhuonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän\nkuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui\npieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu\nhiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.\n\nSikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.\n\n— Dora! sanoi hän.\n\nJa Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.\n\n— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä\nkuin kissa pälymässä minun palaamistani.\n\n— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja\nsitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.\n\nElleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä\nkasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.\n\n— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.\n\n— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?\n\n— Olen kyllä.\n\n— Ja mitä aiot tehdä?\n\n— Kiittää... ja hylätä.\n\n— Oh! Lelo, minä olin toivonut...\n\n— Siinä erehdyt... Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani\nlisäksi vain selkkauksia.\n\n— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.\n\n— Niin on. Sinä arvaat oikein.\n\n— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi\nmerkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.\n\n— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!\n\nJa Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.\n\nDora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan,\npunastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi\nhänen kasvojaan.\n\n— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.\n\n— No hyvä, saammehan nähdä!\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nYleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan\nkiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on\nsuuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja\nvärittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä,\nlaskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen,\nitsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka\nluulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa,\nylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin,\nmutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja\nkieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden.\nVihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota\njälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja\nulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.\n\nItalialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta\nei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja\nlaillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä\nylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit\ntaistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat\nranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet\nheihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille\nnotkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään\näidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää\nsen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen\nvälillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden\npuuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin\nhuomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on\nuskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso\nkuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka\nhienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään\nhän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta.\nHän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia,\nrajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä\ntunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga\noli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus\nsattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se\non vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin\narkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua:\nsalatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta.\nNämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen.\nTottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan\nja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat\nhäntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen\npuolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä,\nvimmastutti ja hurmasi häntä.\n\nHän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä\nheidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa,\nlieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen\nluonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka\noli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä\neikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen\nainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa,\neikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja\nheikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen\nperhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä\nvilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan\nkohdistui nuoren naisen suuttumus... Anoppiaan ja kälyään hän soimasi\ntämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin\nsormin riisuutui ja toisti:\n\n— Vai niin ovat asiat!... No hyvä, saammehan nähdä!\n\nMiehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet.\nItalialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä\nmestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta\nsäteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan\nphaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei\nrohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin\narvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt\nloistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.\n\nSamana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään\nkunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä\npäivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet,\nroomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki\npöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli\nse loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah!\nhänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on!\nHän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä!\nMikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon\nkiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn\nhänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin\nsuoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään\nnähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.\n\nSattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi\nsähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen\nmielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri\nmukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat\niltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää\nkoristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen\ntekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja... puolisoonsa. Puolisoonsa!\nNiin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties\nhän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän\njo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta\nkohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy\nantaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä\nainesta amerikatar on!»\n\nLelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua.\nKello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija\noli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa\nYhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle\nsattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän\nkalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen,\njoka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!... Hänen vaimonsa oli\nuskaltanut!... Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä\npuolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti\nsen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa\nkaraistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar\nAvellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan\nkiihdyksissään ja myrtyneenä.\n\nDonna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:\n\n— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!\n\n— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan,\nkun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään\n— lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.\n\n— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen\nylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.\n\n— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua\nilahuttaa, että se teitä miellyttää.\n\nSeurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran\nvihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen\ntuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden\nsynnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään\nsen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa\nkaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa.\nPäivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta\nheti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun\nmuka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt\nmuuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen\nvastalause.\n\nMarkiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden.\nUteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa\nhetkeä ja sanoi kreiville:\n\n— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!\n\n— Oletko sitä mieltä?... Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus\non hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut\ntäydellinen yllätys.\n\n— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.\n\n— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla\non piru mielessään!\n\n— Kenelle sitä sanotkaan!... Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt\nsinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä\ntukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla\nkannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.\n\nLelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.\n\n— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi\ntultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti\njohonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan:\nsillä minä olen italialainen... Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen\njoka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.\n\n— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään\nkunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä\nyritäkään sitä kieltää.\n\n— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni\nkohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.\n\nTämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana\npälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään\noikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi\npuhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:\n\n— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!\n\n— Moititteko minua?\n\nTe ajatte asiaanne\n\n— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin\nalotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin\nrauhoittaakseen omaisiansa.\n\n— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää\nkoko maailma mitä puoluetta me olemme.\n\n— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!\n\nKun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat\npoistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan\nmiestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä\nhaukkaamaan raitista ilmaa.\n\nTullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän\nnäköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen,\nkumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:\n\n— Älä lyö minua kuoliaaksi!\n\nHän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea\npidättää hymyä.\n\n— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.\n\n— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!\n\n— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut... vaikka liian myöhään.\nHalu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut... ja se\ntoivoni, että näkisin sinut italialaisena.\n\n— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä\nminä sitten muka olen?\n\n— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei\nisänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.\n\nSant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.\n\n— Ei vähät mitänä!\n\n— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa\nitalialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.\n\nKreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:\n\n— Minä en moiti sinun omaisiasi...\n\n— Sinä olet sangen armollinen!\n\n— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin\nsaattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää\nsinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.\n\n— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et\nniinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että\nitse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette\nkyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista\nruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.\n\n— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa\nihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan\nole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.\n\n— Se on toki hyvä!... Ja nyt olkaamme valkoisia... valkoisia! — toisti\nkreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi\nperuuta: se saa sinulle riittää... Mutta niin kauan kuin äitini elää,\non meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo\nhäntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana\ntunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun\nlatinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä\nvastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet\nkuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset\nhäväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!\n\n— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, —\nolen pahoillani...\n\n— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia\nnaisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu\nniihin!... Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä\nja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä,\nsanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes\namerikatarten voimalla —\n\n— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi\nDora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa\nkantansa.\n\n— Kun se on välttämätöntä, kyllä... mutta kun se ei tuota muuta kuin\nikävyyksiä, niin se on typerää.\n\nKreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.\n\n— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla\ntyytyväinen.\n\nNuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa\npuvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä\nkiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän\nnuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin,\nmutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta\n— jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän:\n\n— Mennään katsomaan pikkupojua!\n\nJa äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi\nseurasi vastustamatta.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nRakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen\nsuunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet\nvilkkaan toiminnan aikaa.\n\nHänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt\nsuurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan\nepiskopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli\nsolvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty\nkunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän,\nkun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena\nja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana\nesteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin,\non se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän\njokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot\novat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai\ntappaa.\n\nKun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja\nahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä.\nHänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä\ntaikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman\nvarmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta\n— mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen\nomaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto.\nApotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja\nkauhuissaan.\n\nRouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä\nrauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä\ntyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden\nalalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan\nniin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen\nkäyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.\n\nTämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista,\nkuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut\nmukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon\nja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat\npoistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli\nhän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle\nkaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen\nyllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut\nsalaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen,\nettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden\nkirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne\nolisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja\nuudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, _Titanian\nhulluus_, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän\nsiinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä.\nHän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti.\nMutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei\nollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.\n\nNäinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä.\nJa Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen\nkauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan\nkarkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta\nvälikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää\nihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät\nsilmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui\nturvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä\nkäsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän\nenää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki\nhänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen\nmiehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald\ntuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen\npakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen,\ntakertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin\nmahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita.\nHelena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen\nkorkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi\nvaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen\nvoitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra\nRonaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta.\nHän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa,\njoka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti\nhän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai\nuntuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan\nkiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti\nkäsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka\nyksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän\nparemmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen\ntahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota\nmikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.\n\nHerra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta\nhellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä\nmenettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden\nuskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin\nkirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja\nhänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.\n\nMutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli\nlähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä\nkemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat\njälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.\n\nRakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi\nsäälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen\npian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä\nSant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä\nkulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin,\nosti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.\n\nSiellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja\nlausui itsekseen liikuttavan luottavasti:\n\n»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nRouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra\nde Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän\nsuhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti\narvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut\nonnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta\ntuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan\nnimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut\nsaavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi\nherra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli\nniin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta,\nettä Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti\nEuroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja\nLelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki,\nmitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.\n\nKun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri,\nkeltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti\nsen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi\nvalokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan,\nmutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas\nesiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.\n\n— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti\nsuuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.\n\nSattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen\nsuurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi\nsen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä\nankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän,\npuhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö.\nHän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana\nheitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti\npalaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta\nja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.\n\n— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.\n\nTämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus\nkoko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.\n\nOnni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin\nonnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa\nilmestyvää _New York Heraldin_ painosta sattuivat hänen silmänsä\nilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää\nBodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules\nBois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on\nhyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena\nlähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen\ntätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret\nmääräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät\npaikat.\n\nBrahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules\nBois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta\nsilkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän\nlämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä\nhehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen\nolennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken\nkatsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa.\nTämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan\nvaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi\nCetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki\nsangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista,\nAristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he\neivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän\nympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä,\nettä heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja\nsivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia\ntodistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme\noli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus.\nKaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat\nhaudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki\nmuutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti\nettä mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean\nhenkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin\nkuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta\nlähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen\nlisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella\npyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen\nhuomiota puoleensa.\n\nBramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin\nsyystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman\nviihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa\nasunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat\njotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään\ntilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla\nteki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin\nmitättömän vaikutuksen.\n\nRouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn:\n\n— Totisesti, sanoi hän ystävättärelleen, tämmöisistä asioista ei voi\npuhua. Jos puku ja parta ovat viimeisen eurooppalaismuodin mukaan\nleikatut. Täytyy olla ajettu naama, maahan ulottuva viitta... jopa\nsuorastaan siivet!\n\n— Niin minä olen aina sanonut, vastasi rouva Carrington, joka ihaili\nvaatteita, että puku on puoli ihmistä, filosofisella tavallaan.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nBoccadorin katu 4!... Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan\nkorvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli\nvarmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena\nmenisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut?\nSuggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä\nSant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja\njoka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar\nei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi\ntehdä koetta.\n\nSeuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden\naikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli\nhäntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi\npäästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti\njäätävällä olennollaan hänet loitolla.\n\nTasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven.\nHelena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä\nseuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin,\njohon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan\nisännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin.\nBramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja\nviittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin\npöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi\nkellastuneita vanhoja kääryjä.\n\nKuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää\nvaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut\nrohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen\nmaailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.\n\n— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä\nväräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni... Minä\nolen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä...\nIkävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien\nsilmänkääntäjien narrattaviksi... Minä tahtoisin tietää ovatko\nmagnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia\nvoimia.\n\nHelena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.\n\n— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja\nihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos\nmieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta\nelämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa.\nKaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion\nvoimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä\non ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he\novat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.\n\n— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen\nkuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa\nhalua hyvään.\n\nPapin silmissä tuikahti ilon välke.\n\n— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.\n\n— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n\nneuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua...\n\n— Missä suhteessa?\n\nHelena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.\n\n— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.\n\n— Niin... tuota... Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa\nelämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald\nhermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. —\nMinä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä\nehkä oudolta...\n\nKatsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:\n\n— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?\n\n— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi\nvakavasti.\n\n— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. —\nNähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin\nvalo, jonkinlaista eetteriä.\n\n— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että\nhänen vaskipatsasasentonsa järkähti.\n\n— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen\nvakuutettu, että se on totta.\n\n— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan\nvälineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen\nusein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti,\nei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa,\nsurua.\n\n— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä\nsokeaa voimaa mahtavampi.\n\n— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.\n\n— Kenties... No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te\nvoisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut\nvillityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on\nvillitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista\naikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida\nse katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin\nsähkövirrasta.\n\nPappi ei hymyillyt.\n\n— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.\n\n— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.\n\nMihin uskontoon te kuulutte?\n\n— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.\n\nSen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?\n\n— Onko!... Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti,\nkuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen\nkipu.\n\nOuto ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli\nkuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän\nkohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä\nhiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti\ntahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.\n\n— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi —\nlausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia\nominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne\nminun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi.\nMinä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän\najatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille\nveljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi.\nTahdotteko sitä?\n\n— Kaikesta sydämestäni!\n\nSilloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa.\nHänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman\ntarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen\nhuulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena\nensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta,\nmutta sitten äkillistä rauhaa.\n\n— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.\n\nRouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi\nomituista kevennystä.\n\n— Minun on hyvä olla, mutisi hän.\n\n— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan\nkuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.\n\n— Mitenkä saatte sen tietää?\n\n— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.\n\nRouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin,\nyhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja\ntaidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä\nujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa,\notti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi\nhäveliäästi:\n\n— Hyväntekemistä varten.\n\n— Se on tapahtuva — vastasi bramiini kevyesti kumartaen.\n\nSitten soitti hän kelloa ja hindulainen palvelija saapui saattamaan\nvierasta ulos. Cetteradshi kohotti uudelleen sormea ja sanoi:\n\n— Rauha olkoon teille nyt ja aina!\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nBramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva\nRonaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt\nSant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää,\nse ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi\ntuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui\njälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä\nluontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia\nhänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä.\nJa tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen\nmielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan\ntunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä,\njolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä\njärkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen\nhänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen\njälkeen erikoista hyvän tunnetta.\n\nHerra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli\nilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa\nolivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se\npateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen\nlemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin\nSant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli\nvärähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan:\n»Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän\nhuomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa\namerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut\njoku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun\nei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin\npäivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.\n\nViikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray,\njoka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he\nmenisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n\nsalonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä\nkauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on\nlyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva\nRonald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin\nesitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka\nsiitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä\nmestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla,\njotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä\nsalaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten\ntapa on:\n\n— Uskotteko te suggestion voimaan?\n\n— Epäilemättä!... Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän\nalinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se\non se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat\nsuurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja\nhermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.\n\n— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan\non tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja,\nmeidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme\nantaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme,\napumme...\n\n— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?\n\n— Ei mitään.\n\n— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. —\nYhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla\nsemmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia,\nniin on huonojakin... Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi\nkreivi hienosti hymyillen.\n\nSézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita\nja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia,\njotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä.\nSalissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray\nsaapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn\npinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa\ntunnettavaksi.\n\n— _Titanian hulluus!_ — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa!\nminulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi\nvoinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi\nmielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni... Mutta eikö juuri teidän\nveljenne ollut sen ostaja?\n\nLiikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.\n\n— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti\nnaurahtaen. — _Titanian hulluus_ on nyt minulla. Se on minun\npukuhuoneessani.\n\n— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.\n\n— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.\n\n— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.\n\n— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut\nsinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina\nhiukan kauneutta...\n\nHerra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin\nviimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.\n\n— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja\nkevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan.\nNäkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa\non juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja...\nMutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi\nkasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.\n\n— Esimerkki suggestiosta? toisti rouva Ronald oudostuneena.\n\n— Selvästi! Ja Shakespeare'issa!... Ah, se ei ole hullumpaa!...\n\nHe istuivat tauluja vastapäätä oleville tuoleille.\n\n— Ettekö muista? Oberon ja Titania ovat tulleet näkymättöminä\nTeseus-ruhtinaan häihin. Kumpikin erikseen oman keijukaissaattueensa\nkanssa. He ovat riidassa, kun Titania oli kieltäytynyt luovuttamasta\npuolisolleen erästä paashiansa, kaunista intialaista lasta, erään\nkuolleen ystävättärensä poikaa. He kohtaavat eräässä metsänkolkassa,\nriitelevät, toruvat ja morkkaavat toisiaan, niinkuin tavallinen\ninhimillinen aviopari. Titania pysyy kiellossaan: Oberon päättää\nsuutuksissaan pakottaa hänet rakastamaan alempaa oliota, leijonaa,\nsutta tai apinaa, samantekevä... Sivumennen sanoen, kekseliäs kosto!\n\n— Sangen halpamainen, päinvastoin! sanoi Helena. Nöyryyttää naista,\njoka teitä vastustaa, onko se miehen työtä?\n\n— No, no, emme me sentään ole niin huonoja. Tosin lähettää Oberon\nlähettinsä, Puckin, etsimään erästä pientä lemmenkukkaa, jonka\nCupidon henkäys on punannut. Hän painaa sen Titanian silmille sanoen:\n»Sinä heräät, kun joku alhainen olento on lähelläsi. Sinä olet häntä\njumaloiva, ikävöivä, kärsivä hänen vuokseen, olkoonpa se vaikka karhu\ntai kissa...» Eikö se ole suggestiota?\n\n— On todella!\n\n— Ja silmänsä avatessaan näkee Titania aasinpäisen tyhmyrin. Tämä\non hänestä jumalaisen kaunis. Hän rakastuu siihen silmittömästi,\nPeittää hänet kukkasilla j.n.e... Saadakseen anteeksi hairahduksensa\nluovuttaa hän puolisolleen paashin, jota hän ei ollut tahtonut vaihtaa\nkuningaskuntaan. Oberon on tyydytetty ja säälistä päättää hän palauttaa\nTitanian järkiinsä. Sitä varten painaa hän toista kukkaa, en tiedä\nminkälaatuista, hänen silmilleen ja sanoo: »näe, niinkuin näit ennen!»\n\n— Niin ja ylväs keijukaisten kuningatar huomaa rakastaneensa\narvotonta... Titania parka!\n\n— Kenellä meistä ei ole ollut pettymyksiä? Ne ovat tuskallisia, mutta\neivät nöyryyttäviä: tavallisesti omassa itsessämme on ne ominaisuudet,\njoita rakastetussa oletamme. Minä olen ainakin kahteenkymmeneen kertaan\nlukenut tarinan Titanian hulluudesta, joka on kuin helmi _Kesäyön\nunelmassa_. Joka kerta olen siinä löytänyt jotakin uutta, ja nyt löydän\nsiinä vielä suggestion.\n\n— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!\n\n— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat\nkirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa\nkirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja\nniiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän\nsaakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede,\nkaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä\nmaan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä\nymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän\nkuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei\njää eloon... Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille\nsuuressa kiitollisuuden velassa?\n\n— Tekö minulle?\n\n— Niin... siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.\n\n— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä\nole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille\nniin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.\n\n— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla...\nse olisi suurenmoista.\n\nNäistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva\nRonaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin\nhän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.\n\n— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini,\nsemmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin\nnaisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa:\n_Titanian parantuminen_. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie\nGreylle. Minä näen sen jo hengessäni.\n\nHelena nousi äkkiä:\n\n— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla\näänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.\n\nHerra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki\nhänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli\nilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis\noli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa\nhänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän\noli kuvitellut, painui kreivin mieleen.\n\n»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.\n\nJa sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:\n\n»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nSant'Annain valkoinen päivällinen oli viikon päivät yleisenä\npuheenaineena ja tuotti Lelolle, kuten hän oli arvannut, paljon\nikävyyksiä. Hänen täytyi sietää sanomalehtipakinoitsijain viittailuja,\ntoisten ylistystä, toisten moitteita ja päälle päätteeksi äitinsä ja\nenonsa kardinaalin vakavat nuhteet. Inhimillisenä aviomiehenä ei hän\nollut antamatta vaimonsa tuntea tämän aiheuttamaa huonoa tuultaan.\nMutta Dora, joka tunsi itsensä syylliseksi, osoitti ihmeteltävää\nkärsivällisyyttä, käytti runsaasti mainiota viisauden-öljyänsä ja osasi\nhillitä kiivaat sanat, jotka niin helposti kihahtivat hänen huulilleen.\nHänen onnistui näin palauttaa sovinto, saipa hän aikaan vieläkin\nenemmän.\n\nEräs nimetön kirje väitti Lelon edelleenkin ylläpitävän\nlemmensuhdettaan ruhtinatar Marinan kanssa. Dora tunsi\nmustasukkaisuutta.\n\nKerran, kun puolisot aamiaisen jälkeen palasivat pikkusaliin, missä\nkahvi tarjottiin, sanoi hän miehensä kasvojen ilmettä tarkastaen:\n\n— Lelo, äiti tahtoisi tietää suostummeko vai emme saattamaan häntä\nAmerikkaan. Siinä tapauksessa, että se sinusta tuntuisi liian\nikävystyttävältä, voisin minä saattaa häntä yksinkin...\n\nSant'Anna, joka oli nostamassa kuppia huulilleen, hämmästyi siinä\nmäärin, että laski kupin takaisin lautaselle.\n\n— Kuinka? Mitenkä? sanoi hän. Sinä voisit kevyin sydämin jättää minut\nnoin vain?... Kaunista rakkautta! Amerikkalaista, vai?\n\nSitä riemua, minkä nämä sanat synnyttivät Doran sydämessä!\n\n— Ei mikään estä sinua seuraamasta minua.\n\n— Onko sinulla niin suuri halu käydä Amerikassa?\n\n— On, on niin monta ihmistä ja asiaa, joita tahtoisin taas nähdä.\n\n— Ei toivoakseni herra Ascottia, sanoi herra Sant'Anna\nmustasukkaisuuden kiille silmissään.\n\n— Ei, ei... hänen elämässään olen näytellyt liian surullista osaa\ntahtoakseni häntä milloinkaan kohdata.\n\n— Kuka tietää! Naiset ovat niin laskemattomia ja helvetillisen julmia!\n\n— Kiitoksia. Mutta palatkaamme Amerikan-matkaan. Minun nähdäkseni me\ntuskin voimme antaa äidin matkustaa yksinään. Ja muuten tahtoisi hän\nnäyttää sinulle Orientan, kuuluisan tilansa, tietääkseen tuleeko hänen\nse myydä vai vuokrata.\n\n— No niin. Saamme nähdä.\n\nAsia jäi sillä kertaa sikseen.\n\nMutta sitten oli tuo nimetön kirje jälleen ruvennut kalvamaan Doraa\nja hän ilmestyi odottamatta kerran ruhtinatar Marinan luo, juuri kun\nLelo sattui olemaan siellä vieraisilla sekä myöskin markiisi Verga.\nRuhtinatar oli pianon ääressä laulamassa erästä romanssia. Hänen\nhieno aistinsa ja Doran huomio, että hänen epäluulonsa sittenkin oli\naiheeton, vaikuttivat, että kohtaus sujui ilman pienintäkään ulkonaista\nkahnausta.\n\nLelo oli kuitenkin asian arvannut ja sai hänet kotona tunnustamaan\nkäyntinsä aiheutuneen tuosta nimettömästä kirjeestä.\n\n— Sinä tulit siis mustasukkaisuudesta?\n\n— Mustasukkaisuudesta, niin... mutta kirje ei ollut valehdellut. Minä\ntapasin sinut Donna Vittorian luona: sinä käyt siellä ehkä joka päivä.\n\n— Minä tunnustan, että olen käynyt siellä sangen usein viime aikoina,\nkun olen ollut niin kiihdyksissä. Minun täytyy saada kuulla hiukan\nmusiikkia. Se tekee minun hermoilleni sanomattoman hyvää.\n\n— Hermoille! — toisti Dora kärsimättömänä. — Miehellä pitää olla\nlihaksia.\n\n— Niinkö?... Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin akrobaatin kanssa,\nkoska kaipaat lihaksia!\n\n— Oh! Älä laske leikkiä! Mutta minä tahtoisin, että sinä olisit\nvähemmän hermostunut ja ettei sinulla olisi niin kummia mielikuvia.\n\n— Minun on mahdoton muuttaa temperamenttiani edes sinua\nmiellyttääkseni. Arabialaisesta oriista on huono tehdä kyntöhevosta...\nJa sitten, usko minua, jos lihakset ovat tarpeen suuriin tehtäviin,\nniin ovat hermot tarpeelliset kauniiden asiain tekoon ja niiden\ntuntemiseen.\n\nJa lähestyen vaimoansa kietoi kreivi käsivartensa hänen kaulaansa ja\npainoi hänen päätään povelleen:\n\n— Katsos, rakkaani, älä huolestu minun mielikuvistani: ne ovat\nsangen viattomia, voin vakuuttaa. Kahteen vuoteen, jotka olemme\nolleet naimisissa, ei minussa ole ollut edes uskotonta ajatusta\ntaikka halua... Me voimme olla sangen onnellisia kahden; mutta älä\nkatkeroita onneamme pikkumaisilla vaatimuksilla, porvarillisella\nmustasukkaisuudella. Kun olin lapsi, ei koskaan erehdytty, jos minun\nsanaani tai ymmärrykseen! luotettiin. Luota minuun.\n\nDora Sant'Anna — ei enää Dora Carroll — käänsi huulensa kättä kohti,\njoka häntä hyväili, ja suuteli sitä nopeasti. Sitten hän irtautui\nsyleilystä ja katsoi miestänsä silmiin.\n\n— Onko totta, että ruhtinatar Marina on ollut sinun ensimäinen\nrakkautesi? kysyi hän voimatta pidättää polttavaa kysymystä.\n\n— Hän on ollut ensimäinen nainen, jota olen ihaillut, vastasi kreivi\nkäyttäen taitavasti amerikkalaista »ihailu» -sanaa. — Ja koeta\nnyt unohtaa tuo katala kirje. Olisi liian suuri tyydytys meille\npahaa suovalle ilkiölle, joka sen on kirjoittanut, että sinä siitä\nhäiriintyisit.\n\nNäin sanoessaan katsahti Sant'Anna kelloon.\n\n— On jo puoli kahdeksan. Menkäämme pukeutumaan.\n\nDora oli liiaksi naisellisentunut Euroopassa olonsa aikana, jotta olisi\nvoinut olla käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta saavuttaakseen,\nmitä halusi.\n\n— Asiasta toiseen, Lelo. Sinä et ole vielä vastannut tiedusteluuni\nAmerikan-matkasta. Jos tänä iltana sanoisit äidille, että me saatamme\nhäntä, ihastuisi hän ikihyväksi.\n\n— Ja sinä myöskin?\n\n— Minä myös.\n\n— Voitko vakuuttaa, että poju kestää matkan?\n\n— Täydellisesti.\n\n— Älä Herran tähden tapa häntä kehittääksesi hänen lihaksiaan!\n\n— Ole huoleti! Minä otan sen vastuulleni.\n\n— No, me lähdemme, milloin vain tahdotte.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\n»Rauha olkoon teille nyt ja aina!»\n\nNämä bramiinin sanat eivät olleet turhia, rouva Ronald oli saanut\nrauhan. Sant'Annan kuva oli tosin hänen mielessään, mutta voimattomana\naiheuttamaan sydämentykytystä ja tunnonvaivoja. Ja hindu oli\nantanut hänelle vieläkin jumalaisemman lahjan: lupauksensa mukaan\noli hän puhaltanut rouva Ronaldiin ihmisveljeyden henkeä, hänen\nhyväntekeväisyytensä oli tullut hellemmäksi ja lämpimämmäksi. Lisäksi\ntuli odottamattomia tapauksia, jotka puhdistivat hänen sielustaan hänen\nintohimonsa viimeisetkin jäljet.\n\nPalatessaan Amerikkaan oli Helena tavannut maan sotakuumeen vallassa.\nOli tosin alussa ja nimenomaan parhaimmiston piireissä voimakas\nmielipide, joka piti sotaan ryhtymistä Espanjaa vastaan Amerikan arvoa\nalentavana. Mutta heti kun sota oli julistettu, tarttui kaikkiin\nisänmaallinen innostus ja espanjalaisviha.\n\nHenrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten\njoukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10.\nratsurykmenttiin.\n\nSan-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa\nkukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli\netsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa\nhaavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan\nsaakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt\navustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan\nollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin\nsaanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui\nhän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena\nvietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki\nhänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä\nhaavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja\nnaisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan\noli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden,\njota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin\ntoipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman\npaljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun\npuolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui\ntekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.\n\nJa me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli\nmuuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä\nkirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto,\nLeloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie\nGreyn _Titanian hulluus_.\n\nPeilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran\nkäsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat\nsaapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan\nmaalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun.\nSamana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli\nasettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva\nRonaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello\nneljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli\nDora samassa sisällä.\n\n— Minä tässä olen, minä tässä olen!\n\n— Dody!\n\nTämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan\nluontevasti.\n\nNaiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat\nsitten toisiaan silmiin.\n\n— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.\n\n— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?\n\nDora kohotti olkapäitään.\n\n— Ei... minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen,\n— mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.\n\n— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en\nodottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.\n\n— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa\nviimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän\ntulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään:\nhän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.\n\n— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?\n\n— Ei, Jumalan kiitos!... Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että\nhän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut,\neivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.\n\n— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.\n\n— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki... Mutta tehän olette muuttanut\ntäällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.\n\nJa huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:\n\n— Mitä! _Titanian hulluus!_ Sellaista taulua ei vaimo voi pitää\ntalossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa\ntalossa se olisi suoranaista ivaa!\n\n— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.\n\nKun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin\nvointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:\n\n— Ja — Jack — on kuollut...\n\n— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi\nlaajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.\n\n— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni\nJackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.\n\n— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. —\nMutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä\nhänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.\n\nKun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena,\nsaadakseen keskustelun toiselle suunnalle:\n\n— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?\n\n— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän.\nIkävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä\npuhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan\nja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen\nviehättävä seurapiiri... Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan.\nTosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi\ntäällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on\ninhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.\n\n— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!\n\nDora punastui.\n\n— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei\nminulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma,\nja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen\nviisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on.\nVaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.\n\n— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä;\nAnnie näyttää aivan autuaalta!...\n\n— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima\nsentään rakkaudessa on!\n\nÄänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.\n\nKun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä\nvastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana!\nhuudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon\nei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä\npian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin\nkardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti\nDora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!\n\nHetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen\nimettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.\n\nHerra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen\nsydämellisesti.\n\nTällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen\npäällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten\nHelenan luo.\n\n— Suloinen pikkupoika! — huudahti tämä katsellen ilman mitään\nmielenmasennusta Sant'Annan poikaa.\n\n— Eikö olekin? Ja niin isänsä näköinen!\n\n— Tosiaan! Sangen suuresti.\n\nDora lähestyi herra Ronaldia.\n\n— Eno, sanoi hän vakavasti — nähkää... tämän piti syntyä.\n\nÄkillinen ja syvä liikutus hellensi tiedemiehen kasvoja. Hän katsoi\nhetken pikku pojua, kietaisi sitten käsivartensa äidin ja lapsen ympäri\nja syleili heitä molempia.\n\n— Oikeassa olette, sanoi hän, tämän piti syntyä... ja erään toisen piti\nkuolla, lisäsi hän sitten hiljempaa.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nWaldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin\nuhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä\novat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen\nhienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja\nvaltiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora\nja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle\nprameudelle.\n\nTarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille\noli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä\nja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa.\nHän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta\nkaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli\nvarma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja\nkreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä\njuuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti\nvalita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.\n\nEnon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat\nherra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen\npäivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen\nvakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan\nkohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen\nkreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi\nnyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän\nmuisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän\nuudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen\npalaamaan.\n\nRouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu\nmilloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja\nihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti\npukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi\nesiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi\nhän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen\nvoittonsa täytyi olla täydellinen.\n\nLupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen\nmiehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia\ntervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän\navasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana\npuku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä\nyltänään.\n\n— Oh, kuinka kaunis hame!\n\n— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.\n\n— Se on ihana ja se sopii teille.\n\n— Sitä hauskempaa.\n\nTällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.\n\n— Valmis? kysyi hän.\n\nHuomaten vieraan tulija lisäsi heti:\n\n— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!\n\nKreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut\nylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän\nkatseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana\nkuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset\nratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet,\neikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies\ntuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut\najatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.\n\n— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän\nmitä luonnollisimmalla äänellä.\n\nJotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen\nilmeeseen.\n\n— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni\ntulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.\n\n— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja\nmeistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.\n\n— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole\nvoineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.\n\n— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?\n\n— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle\nmiehelle, jolla on makua ja tunnetta... Ja siksi toiseksi, sillä ei\nvielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.\n\n— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena\nhilpeästi.\n\n— Hänellä on onnea!\n\n— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi\nkreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää\npäivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen\nmusliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita\ntimantteja.\n\n— Te olette viehättävä.\n\n— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.\n\n— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.\n\nOttaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:\n\n— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär\nSant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on\nsuopeaa ja ilta menee hyvin.\n\nUpea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi\naikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi\nmarkiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley\nBeauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu\noli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten\nläsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta\nMaailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin\nsattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa\nlämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.\n\nKoko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi\nanastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia.\nAavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena\noli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan\nkasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden\njälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen\ntyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut\nHelenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli\ntapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut\nnyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima,\njosta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän\ntunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat\nsamanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!...»\n\nMutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta\nkuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen\nihailun tulisia silmäyksiä.\n\nRouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen\npelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä\npienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen\nkasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian\nvaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä?\nTavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta... Häneltä ei sopinut vaatia\nmuuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena\nnäki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen\npiintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden.\nTosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti,\nmutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio,\nkykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja,\nkykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka\nhän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan\nhytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä\nhenkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan\nsilmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä\nkauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! ... Hän oli elänyt\nunta — painajaista, ja kuinka tuskallista!... Hän oli ollut hullu!...\nhullu!...\n\nNyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että\nhänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan.\nTämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään,\nmonta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi.\nLelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin\nkiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti,\njoka oli tämän ihmeen aikaansaanut.\n\nPäivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö\nHelenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan\nkahdenkeskiseen keskusteluun.\n\n— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa\n— mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on\nmeille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin\nhotellissa, viidennen valtakadun varrella!...\n\n— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?\n\n— Herkullinen, hämmästyttävä!... Mahdotonta on tämän jälkeen olla\nuskomatta sallimusta!\n\n— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan.\nMe olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän\njohtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta\nlopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.\n\nNämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli\nlausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti\nhän vielä viimeistä ivaa:\n\n— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin\nkohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä\nvälillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?...\n\nHelena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.\n\n— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä,\nminä olen siitä vakuutettu.\n\n— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.\n\n— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta\nsangen suotuisaa Aatamille!... Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo\nmaailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan\nhemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin\nmiellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi\nnaisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme...\n\nTämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja\nvaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt\nkeskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä\ntarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi\nhuokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen\nluokseen.\n\n— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden\nhäntä viuhkallaan käsivarteen.\n\n— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.\n\nHeikko puna levisi Helenan kasvoille.\n\n— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.\n\nVähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät\nheitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta\nHenrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui\nhäntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi\nonnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen\ntunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie\nGreyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:\n\n— Parantunut, Titania! Parantunut!\n\n\n\n"]