[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXfGUgju6AUsgrVhbxrjgFdn7ZNO2YCAfhHw8iC3lJ08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3366,"Suuret haaveilijat","Murros, Kaapo",1875,1951,"3366-murros-kaapo-suuret-haaveilijat","3366__Murros_Kaapo__Suuret_haaveilijat","heidän oppinsa ja kokeilunsa","tietokirja",[],[],"fi",1906,null,16600,122270,false,75354,[23,24,25,26],"Fourier, Charles, 1772-1837","Owen, Robert, 1771-1858","Saint-Simon, Henri, comte de, 1760-1825","Utopian socialism",[28,29,30],"History - Modern (1750+)","Philosophy & Ethics","Sociology","\"Suuret haaveilijat: Heidän oppinsa ja kokeilunsa\" by Kaapo Murros is a historical account written in the early 20th century. The work explores the philosophies and experiments of three major thinkers of the 19th century: Saint Simon, Charles Fourier, and Robert Owen, focusing on their visions for societal reform and utopian communities. Murros aims to shed light on these oft-overlooked figures and their ideas amid the broader social and economic changes of their time.  At the start of the book, Murros discusses the importance of the ideas put forth by these thinkers, setting the context with a brief overview of 18th century philosophical movements following the French Revolution. He highlights how the revolution spurred new ways of thinking about society and economics, criticizing existing hierarchies and advocating for equality and human rights. The opening portion specifically addresses Saint Simon's vision of a society where production is organized by the government for the benefit of all, and outlines the disparities he saw in the emerging capitalist society, setting the stage for a critique of utopian ideals versus practical realities. The narrative promises to delve deeper into each thinker's contributions in subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Teos tarkastelee utopistisen sosialismin historiaa ja tunnettuja edustajia, kuten Saint-Simonia, Charles Fourieria ja Robert Owenia. Kirjoittaja esittelee heidän yhteiskunnallisia oppejaan sekä käytännön kokeilujaan uudenlaisten yhteisöjen perustamiseksi Euroopassa ja Amerikassa.","Kaapo Murroksen 'Suuret haaveilijat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3366. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUURET HAAVEILIJAT\n\nheidän oppinsa ja kokeilunsa\n\n\nKirj.\n\nKAAPO MURROS\n\n\n\n\n\nTampereella,\nM. V. Vuolukan kustannuksella,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nYhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.\nSaint Simon.\nCharles Fourier.\n  Fourierin järjestelmä käytännössä.\nRobert Owen.\n  Owenin kokeilut Amerikassa.\nMuita kommunistisia kokeiluja.\n  Icarialainen liike.\nHavaintoja ja mietelmiä.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nSe aine, jota tämä kirjanen käsittelee, on anteeksi antamattoman\noutoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja suurelle osalle yleisöäkin.\nSuomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse\nmahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen\npäätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista\npuhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta\nvastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle\nsuomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden\nnimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.\n\nOlen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen\nluomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa\njättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut\nunholaan painaa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös\nuskonnolliset yhteiskuntaparannelmat, mutta jäivät ne kuitenkin tästä\npois tulevaisuudessa eri teoksena esitettäviksi.\n\nLähteistä mainittakoon: American Communities, by W. A. Hinds 1902. —\nSocial Destiny of Man, by Albert Brisbane 1840. — History of Socialism\nin the United States, by Morris Hillquit 1903. — Geschichte der\nDeutschen Socialdemokratie, von Franz Mehring, erster Band, 1903.\n\nHancock, Mich., syyskuulla 1905.\n\n_Kaapo Murros_.\n\n\n\n\nYhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.\n\n\nRanskan vallankumous 1789 on niitä historian tapahtumia, jotka\nmuodostavat käännekohdan eri ajanjaksojen välillä. Se on lähtökohtana\nuudemman ajan kehitykselle niin historiallisessa kuin valtiollisessa\nsuhteessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa, filosofisessa ja\nluonnontieteellisessä sekä uskonnollisessa suhteessa, ja siitä lähtien\neri alojen kehitykset kulkevat yhä lähemmäksi toisiaan, aivan kuin\nvastustamaton voima niitä vetäisi johonkin nielukohtaan yhtyäkseen\nsopusoinnussa johonkin yhteiseen suurkäsitteeseen. Saksalaisessa\nfilosofiassa ne jo tapaavat yhteisen kulkuväylän dialektisessa\najattelumuodossa ja soluvat sitä myöten vihdoin materialistiseen\nhistoriakäsitykseen kulkeakseen sitten käsikädessä tuloksiaan\ntoteuttamaan käytännöllisessä yhteiskunnan uudistustyössä.\n\nRanskan vallankumouksen suurajattelijat olivat ehdottoman\nvallankumouksen miehiä. He eivät tunnustaneet minkäänlaista\nylivaltaa, arvostelivat kaikkia ja repostelivat joka sopen\nolevaisessa elämässä ylösalasin, saadakseen sen järjen vaakalaudalle\npunnittavaksi ja tuomittavaksi. Uskonto, otaksumat luonnosta, valtio,\nyhteiskuntarakenne, kaikki vedettiin kirkkaaseen päivän valoon, niitä\nkatseltiin epäluulolla, ja missä vähänkin oli peruste ennakkoluulolle\nvivahtavaa, se heitettiin romukasaan ja uutta ehdottoman \"järjellistä\"\npystytettiin tilalle. Vuosituhanten ennakkoluulot oli tarkoitus\nmasentaa ikipäiviksi, hävittää niiden mukana kaikki vääryys, sorto,\npaha ja laskea ikitotuus, ikioikeus, luonnon yhdenvertaisuus ja ihmisen\nihmisoikeudet korkeimmiksi ja ainoiksi hallitusmiehiksi. Maailma seisoi\npäällään, sanoo kaksimielisesti Hegel tästä aikakaudesta. Järki oli\njumala, ja järjen hallintokauden oli määrä alkaa kirkkaassa päivän\nvalossa.\n\nSe oli ihannemuoto siitä porvarillisesta yhteiskunnasta jota tätä\nnykyä eletään. Aatteita toteutettaessa olivat vastakkain feodaalinen\naatelisluokka ja aateliton \"kolmas sääty\", järjestymätön köyhälistö\nkintereillä. Yhdenvertaisuus tarkoitti yhdenvertaisuutta \"lain edessä\"\nja vapaus tarkoitti aateliston etuoikeuksien kumoamista; veljeyshuuto\nkulki vierellä kolmantena antamassa tyydytystä pelkkänä lupauksena\nkurjuuteen vajonneelle köyhälistölle.\n\nMutta jo tämän suuren keskiluokan liikkeen rinnalla oli syntynyt\nkäsitys toisenlaisestakin luokkajaosta, sorretun ja sortajan välisestä;\naavistettiin että yhdenvertaisuus \"lain edessä\" ei ollut täydellinen,\nvaan että siitä puuttui yhteiskunnallisten ja taloudellisten\nolosuhteitten yhdenvertaisuus; että vapaus ei voinut rajoittua\nluokkaetuoikeuksiin yksinomaan, vaan että luokkaerotus sellaisenaan oli\nvapautta ehkäisevä. Näihin silloisiin sivuseikkoihin iskeytyivät kiinni\nsuuret utopistiset ajattelijat Saint Simon, Fourier ja Owen, jotka\nvapautuneina yleisen kehitysaskeleen riemusta jaksoivat katsella uutta\nporvarillista yhteiskuntaa puutteineen.\n\nNämä kolme ajattelijaa eivät olleet mitään köyhälistön edustajia,\nenemmän kuin Ranskan filosofitkaan. He sulkivat teorioihinsa koko\nmaailman parannuksen, ajattelematta minkään erikoisen luokan\nkohottamista yksinomaan. Mutta samalla he järjen palvelijoista erosivat\nsangen suuresti ja pitivät heidän ajattelunsa tuloksia yhtä väärinä\nkuin oli porvarillinen yhteiskuntakin. Heillä ei liioin vielä ollut\nkäsitystä kehityksen johdonmukaisuudesta. Järki ja oikeus olivat\nheidän mielestään aina tähän asti olleet piilossa ihmiselämässä, ei\nollut niiden keksijätä vielä ennen syntynyt. Nyt olivat ne löydetyt ja\nluonnollisesti heti ne myös laskettaisiin oikealle tilallensa. Ja se\nlöytö oli tapahtunut sattumalta, riippumatta mistään kehitysasteesta;\nsama keksintö olisi yhtä hyvin voitu tehdä jo tuhat vuotta ennen ja\nsovittaa elämään yhtä erinomaisella menestyksellä.\n\nTämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja\nitsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti\nyhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen\nyhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti\nalussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti\nkokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n \"yhteiskunnallista\nsopimusta\" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan,\npakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin,\nitsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta\nmuuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli\nensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta\nperheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta\ntyöväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden\njoutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä\nenemmän \"käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi\",\nkuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet\nväistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka\nennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä.\nKoko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui\nlahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin\ntuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin\nkapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut \"järjen voitto\"\nkehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin\nvarsinaista kehitystäkin.\n\nUtopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä\nnäitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka\nviime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi\nsen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin\nhän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että\ntalouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään.\nToisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen\nettä valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee\nhallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi\nsangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä\npaljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen\nihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee\nkuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että\nsivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet\nmonimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys\nliikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti\nsynnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa\nvälttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän\nväittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa\nsuuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun\ntulevaiseen häviöön.\n\nOwenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää\nlaatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten\nominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta.\nSuurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain\nsuunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan\nkeinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden\nluomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää\ntuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen.\nMihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen\nvälillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli\nselvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi\n300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi\ntyöväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille\nkuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se\ntotuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset\ntarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.\n\nEnnenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle\nseuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.\n\nRanskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi\nSaksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi\nsuunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei\nenää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina,\npalasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui\nkatselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.\n\nEntinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri\nosien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä,\njotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia.\nMetafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina,\npysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi\nkohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa\nsen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan,\ntutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat.\nHän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta,\nollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden\nvälillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa\nvastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja\nmitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.\n\nJa kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys,\nyksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan\nalituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja\nkuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja\nkuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta\nsanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää\nvielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema\nei olekaan mikään yhtäkkinen \"hetki\", vaan vitkallisesti tapahtuva\nprosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti\nvaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus\novat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään,\njouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi\ntai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä\nennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä\nseurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle\nitselleen.\n\nDarwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan\nkukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen\nluonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos\nvuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi\nsaksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin\nmetafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja\nkehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin\n— samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä,\nläksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden\nliikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää\nollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa,\nvaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain\njohdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan\ntärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.\n\nTodellakin kaikkeutta tässä valossa tarkastellessamme me huomaamme\nolevamme tekemisissä paljon suuremmoisempain asiain kanssa kuin ikinä\novat olleet ne luonnon voimat, sähköt, höyryt y.m. joita esi-isämme\nmuinaisuudessa ovat jumalina palvelleet. Siinä me jälleen olemme\ntekemisissä jumalan kanssa, johon meidän täytyy uskoa, koska näemme\nvaikutukset. Mutta samalla me myöskin tiedämme että aivan samoin\nkuin sähköjumala on astunut hämärän loistoiselta valtaistuimeltaan\nihmiskunnan nöyräksi palvelijaksi, samoin astuu tämäkin kaikkeuden\nyhteisvoiman jumala kerran luoksemme sanoen ihmiskunnalle kuten\nAladdinin taikalampun haltija: käske ja minä tottelen! Se \"Tuhannen\nja Yksi Yötä\" on yhtä varma aavistus maailman kaikkeuden voimien\nominaisuuksista kuin muinaisten suomalaisten luottamus loitsujen\nmahtavuuteen. Kun voiman syntysanat tunnet, on se käytettävissäsi.\nSe on nykyaikaisella kielellä: minkä enemmän kykenet tunkeutumaan\nkaikkivaltiaan olemukseen, sitä enemmän hän antaa mahtinsa sinun\nkäytettäväksesi. Se on kaiken tieteen tarkoitus ja ydin ja sitä\nvähemmän me uskoa tähän kaikkeuden jumaluuteen tarvitsemme, mitä\nenemmän me siitä todellisuudessa tiedämme.\n\nJa kuitenkin, kuinka vähän me itse asiassa vielä tiedämme ja kuinka\npaljon meidän täytyy uskoa! Me näemme joka hetki ympärillämme\ntuloksia, seurauksia, joiden syihin emme ole vielä voineet tutustua.\nMe emme niitä tiedä, mutta uskoa meidän täytyy, uskoa hämärästi,\naavistellen, vaistomaisesti. Meidän oma olemuksemme nousee ehdottomasti\nkapinaan sitä useitten filosoofien rohkeata väitettä vastaan että\nihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että hänen toimintansa, hänen\njokainen liikkeensä ja koko elämänsä juoksu on yksityisseikkoineen\nennakolta määrätty. Sitovilla syillä me emme voi vastakohtaa\ntodistaa, päinvastoin nähdessämme, miten suuret seuraukset aiheutuvat\nvähäpätöisistä syistä, miten käden käänne tai sormen koukistus voi\nmatkaan saattaa tavattomuuksia — ne kaikki vahvistavat ehdottoman\nennakolta määrätyn kohtalon oppia. Mutta me emme sittenkään hyväksy\nsitä, vaan meidän täytyy uskoa vastakohtaan, kunnes jompi kumpi on\ntodistettu.\n\nHegelin dialektiikka ei liioin kyennyt ratkaisemaan sitä kysymystä\nminkä se esitetyksi sai. Se vain osotti ongelman minkä ratkaiseminen\non välttämätön kaikkeuden ymmärtämiselle. Se osotti että ihmiskunnan\nhistoria on kehitysprosessi ja että siis ehdotonta totuutta,\njossa jokin käsitys olisi huipussaan, ei voi olla olemassa tämän\nhistorian yhä jatkuessa. Siitä huolimatta se väitti oman idealistisen\nkäsityksensä, että kaikki ja kaiken kehitys yleensä oli vain\naineellinen muoto eräästä \"ideasta\" joka oli olemassa ennen mitään\nmuuta, olevan ehdotonta totuutta ja totuuden olemusta. Dialektisen\najattelumuodon oma olemus jo nousi tätä vastaan ja ilmeni tämän\nidealistisen luonnon käsityksen vastakohtana, materialistisena\nkäsityksenä luonnosta. Nojautuen luonnon tutkimuksen uusimpiin\ntuloksiin se väitti että luonnon tieteelläkin on historiansa, että\nkaikki luonnon kappaleetkin ovat alituisesti muuttuvia, alituisesti\nsyntyviä ja alituiseen hukkuvia.\n\nJa tällä välillä erinäiset historialliset tapahtumat olivat ruvenneet\nhorjuttamaan idealisista historian käsitystä. Europan teollisuusmaissa\nalkoi suurteollisuuden erikoisluokaksi jakama köyhälistö nousta, käydä\nlevottomaksi ja järjestyä. Luokkataistelu joutui yhteiskunnallisista\ntapauksista eturintaan ja toisella puolella teollisuutta vallitseva\nkapitalistiluokka alkoi käyttää hallitusmahtia omain voittoetujensa\nkohottamiseksi. Englannin chartistinen liike sekä ensimmäinen työväen\nkapina Lyonissa järkäyttivät idealistista sopusoinnun käsitystä; yhä\nselvemmäksi paljastui se taloustieteellinen valhe että kapitaalin\nja työn edut ovat sopusointuisia, että vapaan kilpailun tulos olisi\nyleinen yhteiskunnallinen sopusointu ja hyvinvointi. Idealistinen\nkäsitys ei kuitenkaan luopunut omasta olemuksestaan, se ei tunnustanut\nmitään luokkataistelua, ei edes luokkajakoa eikä halunnut antaa\ntuotannolle, taloudellisille olosuhteille eikä materialistisille\ntarpeille muuta tunnustusta kuin että ne kaikki olivat toisarvoisia\nasioita kehityksen historiassa.\n\nUusi historian tutkimussuunta oli tästä seurauksena, ja\nmaterialistinen historiakäsitys syntyi. Sen perusteena oli huomio\nettä kaikkien aikojen historia, ihmisen ensimmäisiä viileyden aikoja\nlukuunottamatta, on ollut luokkataistelun historiaa. Ihmiskunnassa\non aina vallinnut taistelu ja taistelevat luokat ovat olleet\nelintarpeiden tuotannon ja niiden jakamisen tuloksia, aikansa\ntaloudellisten olosuhteitten synnyttämiä. Ja tästä on seurauksena että\nkoko yhteiskuntarakennuksen pohjana ja perustuksena on aineellinen\ntoimeentulo, että taloudelliset syyt ovat johtavina tekijöinä niin\nhyvin lainlaadinnan kuin politiikankin alalla ja ne myös muodostavat\nuskonnolliset ja filosofiset sekä kaikki muut aatteet kunakin\naikakautena. Luonnontieteestä oli idealistinen käsitys saanut jo ennen\npaeta materialistisen todellisuuden tieltä, nyt sen oli lähteminen\nhistoriastakin, viimeisestä ja lujimmasta varustuksestaan. Ihmisen koko\nolemus, tietoisuus ja toiminta sai täten luonnollisen selityksensä itse\nhänen olemassa olostansa.\n\nJa kun tämä kerran oli päivän valoon vedetty, oli samalla myös\npäästy siitä maailman parantajain hurskaasta uskosta ettei tarvinnut\nmuuta kuin teoreettisesti muodostaa paperille malliyhteiskunta,\nsovittaa se käytännölliseen elämään — ja maallinen paratiisi olisi\nvalmis. Mikään \"kekseliäs nero\" ei enää voinut syntyä maailmaan\nyhteiskunnan uudestamuodostajaksi, vaan koko prosessi oli oleva\nluokkataistelun, köyhälistön ja kapitalistien välisen taistelun tulos.\nSen jälkeen oli turhaa yritystä lähteä enää keksimään mahdollisimman\nparasta yhteiskuntajärjestelmää, vaan ponnistukset tuli kohdistaa\nniiden syiden selville saamiseksi, jotka olivat luokkataistelun\nkaikkine vastakkaisuuksineen aiheuttaneet, ja sen taloudellisen\naseman ymmärtämiseksi jonka taistelu oli muodostanut. Utopististen\nkommunistien ajatukset, jotka olivat häilyneet kaikkeudesta irrallaan,\nvedettiin täten sen kaikkeuden yhteyteen kehitettäviksi tieteellisten\ntotuuksien ja itse kehitysvoimain kanssa sopusoinnussa. Kommunistiset\najattelijat olivat nähneet vain seuraukset kapitalistisesta\ntuotantojärjestelmästä, olivat nähneet sen perustuvan köyhälistön\nriistämiseen. Mutta varsinainen tämän riistämisen selitys jäi heiltä\nkeksimättä, jäi nyt vasta syntyvän tieteellisen sosialismin tehtäväksi.\n\nSen tuli siis osottaa kapitalistisen tuotantojärjestelmän toimintatapa\nhistoriallisen kehityksen valossa sekä sen välttämättömyys yhtenä\ntämän kehityksen osana, jonka siis oli yhtä varmasti kuoleminen kuin\nsen kerran oli ollut pakko syntyäkin. Ja samalla oli tieteellisen\nsosialismin päästävä kapitalismin riistämisominaisuuden luonteen\nperille, josta ei vielä tunnettu muuta kuin sen vaikutus. Tämä selvisi,\nkun oli selville saatu tuotannon niin sanottu yliarvo, joka merkitsi\nettä kapitalistisen tuotantojärjestelmän peruste oli maksamaton,\nkorvausta vaille jäänyt työn tulos. Se samalla oli sen riistämisen\nydin jonka saman järjestelmän tiedettiin sisältävän. Yliarvo syntyy\nsiten että kapitalisti, vaikka hän ostaakin työntekijän työvoiman\nkäyvästä markkinahinnasta, maksaa kuitenkin vain pienen osan sen voiman\ntodellisesta arvosta; hänelle jää niin muodoin suurin osa työvoimasta\nja sen tuloksista ilmaiseksi, omaisuudeksi jonka hankkimiseksi hän\nei ole mitään uhrannut eikä mitään tehnyt. Se yliarvo yhä kasvattaa\nkapitaalia omistavien luokkien käsiin. Kapitalistisen tuotannon sekä\nkapitaalin tuottamisen salaisuus oli täten selvitetty, ja seuraava\nkehitysaste samalla oli ilmielävänä nähtävänä, ei minään keksittynä\nehdotuksena, vaan syntymis- ja kuolemislain välttämättömänä tuloksena.\n\n\n\n\nSaint Simon.\n\n\nKaikessa lyhykäisyydessään olemme edellisessä käyneet läpi viime\nvuosisadan yhteiskuntafilosofian kehitysvaiheet. Siitä \"utopistiset\nsosialistit\", joiksi tavallisesti sanotaan näitä haaveilijoita,\npoikkesivat syrjään ja läksivät totuutta hapuilemaan umpikuljuun\njohtavilta poluilta. Heidän erehdyksensä yksinkertaisesti johtui siitä\netteivät tunteneet tai tunnustaneet dialektisen ajattelujärjestelmän\nparemmuutta metafyysillisen rinnalla, vaan pitivät \"maailman\nparantamista\" itsenäisenä, kehityksen tuloksista riippumattomana\ntehtävänä, joka voidaan suorittaa millä hetkellä tahansa vissillä\ntavalla, ja se parannus sitten on lopullinen tulos, onnellisuuden\nylläpitäjä, ijankaikkisen sopusoinnun turva. Se vissi tapa, se oikea\nelämänjärjestelmä tarvitsee vain \"keksiä\", sovittaa se käytäntöön ja\nmaallinen paratiisi on valmis. Koko ihmiskunta on avosylin rientävä\nomaksumaan uuden käytännöllisen evankeliumin, eikä meillä sen jälkeen\nole muuta tekemistä kuin onnellisuuden ja veljeyden sopusoinnussa\naskaroida huvia tuottavassa työssä.\n\nTämä käsityskanta on kaikille utopisteille yhteinen, ja ajatus\nmalliyhteiskuntain perustamisesta väitteiden oikeuden todistamiseksi on\nsentakia ensimmäinen käytännöllinen aikomus heidän asiansa ajamisessa.\nNykyaikana jo tiedetään että kapitalistinen tuotantojärjestelmä\nei suvaitse hyvinvoipia torppareita tiluksillaan, vaan nielee ne\nehdottomasti, ja siksi tuntuukin tämä puoli suurten haaveilijain\ntoiminnassa lapselliselta kamarifilosofialta, joka ei jaksa\ntosiolojen perusteella laskea ihmisen luontoperäistä itsekkyyttä\nmiksikään voimaksi. Sama utopistien käsitys vaikuttaa myös sen, että\nhe vähäväkisten valtiollista yhteistoimintaa vastustavat. Rauha,\noikeus ja yhdenvertaisuus on sellaisessa toiminnassa jo poljettu\nlokaan, ja ivaillessaan niitä vastakohtia, jotka ilmenevät ennen\nvallankumousta saarnattujen ihannejulistusten ja vallankumouksen\njälkeisen todellisuuden välillä, he tuomitsevat koko vallankumouksen\nhyödyn. Entisiin ihanteisiin he halusivat uudelleen tarttua, nostaa ne\nporvarillisen väkivallan loasta ja todella sovittaa ne käytännölliseen\nelämään. Mutta keinot olivat aivan yksilöllistä laatua. Saint Simon\nvetosi ruhtinaaseen ja hänen mahtivaltaansa. Fourier ilmoitti olevansa\njoka päivä visseinä tunteina kotona sitä miljonääriä odottamassa,\njoka hänelle varat laittaisi yhteiskunnan uudestaan luomiseen\nja Owen jo käytännöllisempänä muovaili ympäristöä ja nuorisoa\nuutta ihanneyhteiskuntaa varten. Luontoperäinen itsekkyys, joka\nenemmistömahdin kokoaa aivan samoinkuin vähemmistön väkivaltamahdin,\noli yhteiskuntavoimana heille tuntematon.\n\nNäistä kolmesta utopistista oli Saint Simon epäilemättä hengeltänsä\nsuurin ja kaukonäköisin. Aikansa elämään hän oli syventynyt\nsangen tarkoin. Hän syntyi 1760 Ranskan kreivillisestä suvusta,\nsai sotilaallista kasvatusta luonnollisesti, läksi Yhdysvaltain\nvapautussotaan vapauden puolesta taistelemaan ja käytti sitten aikansa\nmatkustelemiseen. Kuollessaan oli hän 65 vuotias.\n\nSaint Simonin opin pääytimenä oli vapaus, elämisen, olemisen ja\nkehittymisen vapaus. Jokaiselle yksilölle tuli tämä täysi vapaus taata\nja orjuus oli kaikissa muodoissaan perinpohjin hävitettävä. Tähän asti\noli ihmisten kesken ollut vallitsemassa riistämisjärjestelmä, ihmiset\nolivat lähimmäisiänsä ryöstäneet ja nylkeneet, veli oli veljeänsä\norjana pitänyt, ensin henkiorjana, sitten maaorjana. Kun niistä\nmuodoista oli päästy oli luotu uusi orjuusmuoto; palkkaorja joutunut\nnyljettäväksi, jäänyt vaille inhimillisen vapauden edellytyksiä. Ja\nkuitenkin oli ihmisille varsinaisesti riistettäväksi annettu luonto\nkaikkine rikkauksineen, elantolähteineen. Luontoa yksinomaan tuli\nihmisen pitää vallintansa alaisena, siitä oli itsekunkin toimeentulonsa\notettava, ei siten että toinen ihminen pakotetaan raatamaan toisen\npuolesta jonkilaisessa orjuusmuodossa, vaan siten että ihmisten\nyhteyden voimalla pakotetaan luonto antiansa luovuttamaan koko\nihmissuvun yhtäläisellä oikeudella nautittavaksi. Siinä yhteistyössä\njokaisen yksilön tulee suorittaa osansa, ei ketään toista orjuuttaa,\nsillä työnteko on jokaisen ihmisen syntyperäinen velvollisuus.\nRikkauden etuoikeudet ovat perinjuurin hävitettä, varsinkin\nperintöoikeus joka tyhmyristäkin tekee mahtavan. Jokaisen vainajan\nperut hallintovalta ottakoon huostaansa ja kaikki ihmiset kukin kykynsä\nmukaan niistä tulkoot osallisiksi.\n\nJa samalla tavalla kuin luonnonriistämisen kaikkialla tulee\nastua ihmisriistämisen tilalle, täytyy hallituksenkin perusteet\nkokonaan muuttaa. Hallituskin on tähän asti ollut ihmisten vapautta\nrajoittamassa, harjoittanut orjuuttamisvaltaa ihmisten yli; siitä on\ntehtävä loppu ja hallituksen tulee hallita vain asioita, mutta jättää\nihmiset rauhaan. Tuotanto kaikkine syrjähaaroineen kuuluu hallituksen\njohtopiiriin, muu ei. Sotajoukko ei saa olla minään herrauden\nperusteena, teollisuus ja tiede ovat sen määrääjinä, kyky ja nero\noikeita valtiaita.\n\nJa yhtä vähän kuin sotajoukko, saapi uskokaan olla minään tekijänä\nyhteiskunnassa. Kristillisen uskonnon tulee suuntautua kurjuutta\npoistamaan ja kurjalistoa kohottamaan sekä aineellisesti että\nhenkisesti. Uskonnon päätarkoituksena tulee olla hengen ja lihan\nyhdistäminen sopusointuun, niiden keskinäisen vastakkaisuuden\nhävittäminen. Sen sopusoinnun on kristinusko hävittänyt, ja siksi\ntäytyy uskonnon se uudelleen rakentaakin ja tavoittaa ihmiskunnalle\nonnea jo täällä maan päällä.\n\nSaint Simon oli toisia utopisteja siis koko joukon edellä\nsiinä suhteessa että hän ymmärsi kuitenkin eri historiallisten\nkehitysasteitten oikeutuksen, ymmärsi keskiajan välttämättömyyden,\nymmärsi maaorjuuden olevan henkiorjuutta edellä ja jälleen\npalkkaorjuuden ylempänä maaorjuutta. Entisyyden hän käsitti olevan\npohjana tulevaisuudelle, ja nykyisyyden voitot olivat ehdottomasti\nsäilytettävät, ne vain vaativat uutta järjestystä ollakseen\nsiunauksellisia. Ja se uusi järjestys oli aikaansaatava yhteiskunnassa,\nhän ei tavoitellut korpimaita koekentäkseen. Itse asiassa hän oli\nvallankumouksen miehiä, vetosi kuninkuuden velvollisuudentuntoon\nasiassansa, naivisti kyllä edellyttäen että valtaistuimellakin voisi\nasustaa itsekkyydestä vapaa oikeus. Siinä uskossansa, mutta näkemättä\nmitään käytännöllistä tulosta, hän kuoli 1825 pienen oppilasparven\nihailemana.\n\nSaint Simonin oppisuunta ei ollut pitkäikäinen. Luonnollisesti ei\nkehittymätön köyhälistö, joka vasta silloin vuosituhansia torkuksissa\noltuaan tietämättömyyden yössä alkoi osottaa heräämisoireita, hänen\noppejansa omaksunut, eipä niitä tuntenutkaan. Porvariston valistunein\nosa häntä kannatti. Hänen oppilaistaan on etupäässä mainittava\nBazard. Hän se järjesti ja kehitti Sain Simonin opit yhtenäisiksi,\nvaati jo että valtion on tuotantokeinot otettava haltuunsa ja johti\nmestarin luoman järjestelmän poliittisen puoluetaistelun häläkkään.\nTarkoituksena hänellä oli luoda vankka puolue yhteiskunnassa joka\nsitten pakottaisi hallituksen ottamaan käytäntöön uuden järjestelmän.\nSe homma ei kuitenkaan menestynyt, sillä koko oppisuunta pirstausi\npian kahtia. Enfantin, muuan toinen Saint Simonin oppilas, läksi\nnimittäin mestarin mielipiteitä kehittämään toiseen suuntaan. Hän\notti lähtökohdakseen Saint Simonin mielipiteet lihan ja hengen\nsopusoinnusta ja muodosti niiden pohjalle jonkinlaisen uskonnollisen\nlahkokunnan, joka saarnasi lihan eli aistillisuuden vapaata tyydytystä,\njonkinlaista \"vapaata rakkautta\" ja tuomitsi avioliiton hyljättäväksi.\nTämä aistillisuuden uskonto, jota joskus näkee selitettävän Saint\nSimonin koulukunnan varsinaiseksi perusteeksi — tietysti aivan väärin,\nkoska sen ei saata sanoa siihen varsinaisesti kuuluvankaan — yhdessä\nEnfantinin mukaansa tempaavan olennon keralla, lienee vaikuttanut\nhetkellistä hurmausta koulukunnassa. Enfantin oli kiihkoilija,\nmutta järkiperäinen laskumies, osasi ennakolta arvata liikkeittensä\nseuraukset. Bazard jäi valtiollisille uudistushommineen tappiolle\nkoulukunnassa ja sortui kohta sen jälkeen kuolemaan pettymystensä\nuhrina.\n\nEnfantinin voitto merkitsi kuitenkin kuoleman iskua koko\nsuunnalle. Järkevimmät ja uskonnollisista kiihkoiluista vapaat\nvetäytyivät liikkeestä pois, ja koko liike suistui perikatoon, kun\nhallitus hiukan alkoi sitä ahdistaa. Toiset jäsenistä alentuivat\npörssikeinottelijoiksi, mammonan palvelijoiksi, vakaumukseltaan\nvankimmat yhtyivät Fourieriin.\n\nOppisuunnan apostoleista on vielä mainittava Buchez, Bazardin\nasetoveri. Enfantinin voiton jälkeen hän varsinaisesta koulukunnasta\nerosi ja alkoi yhteiskunnallisella alalla toimia työväen yhteyksien\nhyväksi. Työväestön tuli muodostaa tuotantoveljeskuntia, ei siinä\nmielessä että työväestön jäsenistä tulisi isäntiä, vaan siinä että\ntyöväestö kokonaan pääsisi palkkaorjuudesta. Näiden veljeskuntain\nvoitosta vissi osa tuli luovuttaa \"jakamattomaan pääomaan\", jonka\nympärille siten vähitellen koko työväestö kertyisi itsenäisiksi\ntuottajiksi. Hänen oppiinsa sisältyi sen ohessa ihmisen kehittyminen\nsiveellisesti täydelliseksi, joka tapahtuisi siten että ehdottomasti\nnoudatetaan kristillisyyden siveysvaatimuksia sellaisina kuin ne\nkatoolilaisessa kirkossa esiintyvät. Buchezin oppisuunnalla on kyllä\nmerkityksensä juuri näiden tuotantoveljeskuntain takia, koska ne ovat\nRanskan työväestössä herättäneet voimakasta yhteenkuuluvaisuustunnetta.\n\nSaint Simonin oppisuunnalla ei käytännössä ollut siis hetikään niin\nsuurta merkitystä kuin toisilla haaveilijoilla. Mestarin kuoltua koko\naate lamautui. Mutta yhteiskunnalliseen ajattelemiseen ovat hänen\nmielipiteensä sangen suuresti vaikuttaneet, ja jo se seikka, että\nhän kapitalistisen tuotantojärjestelmän syntyessä oli niin paljon\nyläpuolella aikalaisiaan että näki sen suuret varjopuolet, on omiansa\nkohottamaan Saint Simonin viime vuosisadan suurmiesten joukkoon. Se\nkiroleima, minkä kirkollisporvarillinen yhteiskunta-aines on häneen\npainanut, poistuu väkisinkin heti kun yhteiskunnan muuttumattomuuden\nvalheoppi ennakkoluulona hyljätään. Ja nyt se jo alkaa olla\nhylkytavaraa — 100 vuotta Saint Simonin kuoleman jälkeen.\n\n\n\n\nCharles Fourier.\n\n\nSaint Simon oli syvämietteinen ajattelija, Fourier repivä arvostelija,\nmutta myös haaveilija tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä.\n\nCharles Fourier syntyi 1772. Hän oli kauppiaan poika ja itsekin\nkauppias, vaikka ei koskaan liene pitkälle kehittynyt tässä\n\"jalossa valehtelemistaiteessa\", kuten hän ammattiansa varsin\nvähän kunnioittaen sitä nimitti. Sitä innokkaammin hän harrasti\nmaantiedettä, tähtitiedettä, kemiaa ja fysiikkaa ja kiinnitti\nkaupparetkillänsä paljon enemmän huomiota yhteiskunnallisiin\nolosuhteisiin kuin \"valehtelemiseen\". Vuonna 1820 hän kokonaan\nantausi yhteiskunnallisten ja filosoofisten ongelmain tutkimiseen,\nkehitti omituista maailmankatsomustaan, rakenteli tuulen tupia ja\nuskoi niihin ehdottomasti. Ja tässä uskossa vähääkään horjumatta hän\nvuonna 1837 kuoli yhtä köyhänä kuin Saint Simon ja tuhannet muut,\njoille yhteiskunta vain tylyä puoltaan kääntää, kun eivät sen mieliksi\najatella tahdo.\n\nPitkä kokemus kauppaliikkeessä oli perehdyttänyt Fourierin\nliike-elämän salaisuuksiin ja hän selvästi sai kokea sen pohjattoman\nristiriitaisuuden mikä oli olemassa todellisuuden ja sen\nihanteellisuuden välillä jota uusien olosuhteitten tuloksena oli\nsaarnattu. Hän näki ja koki, miten valtiomiesten kaikki valtioviisaus\nkehittyi yksinomaan porvarillisten tuotantoa edistämään, miten suuret\nkaappaukset, mannermaan sulkemiset [Napoleonin toimenpide. Tarkoitti\nkaikkien Europan valtojen yhtymistä liittoon joka pitäisi Europan\nmantereen suljettuna Englannin tuotteilta. Yritys meni myttyyn.]\nsodat ja armeijain varustamiset tapahtuivat vain valtaan päässeitten\nkapitaalin omistajain hyödyksi, vaikka niille koreasti annettiin kansan\nhyödyttämisen leima. Terävämmin hänen arvostelunsa sen takia iski\nolosuhteisiin joihin oli suuren vallankumouksen kautta päästy. Hän\nrepäsi pirstoiksi koko sen valheverhon, joka oli todellisuuden eteen\npingotettu ja jonka takana kansa yhä odotti niitä ihanteellisia onnen\noloja mitä sille oli lupailtu ja ennusteltu.\n\nReposteltuaan rikki kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellisuuden,\nFourier ryhtyi luomaan uutta. Mielikuvituksensa koko voimalla hän\nantausi tulevaisuuden unelmoihin, rakensi uuden yhteiskunnan\npienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten, teoreettisesti nerokkaan,\nmatemaattisesti tarkan. Mikään ei unohtunut, ja koko maailman\ntulevaisuus oli hänellä yhtä varmana, yhtä ehdottomana kuin\npuutarhurille on se hedelmä minkä hänen istuttamansa taimi\ntulevaisuudessa kantaa. Varmempanakin, sillä Fourier ei tyytynyt\nainoastaan hedelmään, hän määräsi ennakolta puunsa joka haaran, oksan\nja joka lehdenkin.\n\nFourierin lähtökohtana ei ole omaisuuden epätasaisuus — sen edellyttää\nhänen järjestelmänsäkin — eikä yleinen köyhäin kurjuus, kuten\nutopisteillä tavallisesti, vaan hän teroittaa pääasiallisesti tuotannon\nmahdotonta suuruutta ja siinä vallitsevaa anarkiaa, sekamelskaa, joka\nvaikuttaa että koko toivottu ihannemaailma on pirstoiksi särkynyt ja\ntyön asema tuotannossa on kokonaan väärässä suhteessa. Ei hän liioin\nvetoa ihmisten tunteisiin, ei sääliväisyyteen eikä armeliaisuuden\nharjoittamiseen. Ihmisen omat aineelliset edut hän vetää esille, vaatii\njärjestystä yhteiskunnassa ja tuotannossa sopusointua, ei sentakia\nettä siveellinen ja jumalallinen oikeus olisi sitä pyytämässä, vaan\nsiksi että järjestys kaikille ihmisille tuottaa sen mitä nyt ei ole\nkellään ja että tämä oikeus on järjestyksen välttämätön seuraus.\nJumala on maailman kaikkeuden luonut sopusointuiseksi, hän opettaa, ja\ntämän kaikkeuden eri yksityiskohtien välillä täytyy sentakia vallita\nsopusointuinen suhde; elävä ja kuollut (liikkumaton) luonto, ihminen,\nJumala, maailma ja yleensä kaikkeus, universumi, on sopusoinnussa\nkeskenään. Ja sama on laita ihmisten halujen ja taipumusten, niitäkään\nei ole tukahuttamista varten luotu, vaan päinvastoin vapaata järkevätä\nkäyttöä varten. Ihmisen intohimot, halut ja taipumukset eivät siis\nmillään tavoin ole paheina yhteiskunnassa, kun vain yhteiskunnan olot\novat oikein järjestetyt. Ja yhteiskunnan tulee ensi kädessä taata\njäsenilleen näiden intohimojen, halujen ja taipumusten vapaa tyydytys.\n\nMitkä sitten ovat ihmisen intohimot?\n\nTarkasti luokittelee Fourier ne, löytää ihmisestä kaksitoista eri\nintohimoa, jotka kolmeen eri osastoon jaettuina lajitellaan seuraavasti\n(Brisbane: Social Destiny of Man.):\n\nViisi tunneintohimoa:\n\nNäkö Kuulo Haju Maku Tunto\n\nNeljä mieltymysintohimoa:\n\nYstävyys Rakkaus Kunnianhimo Isällisyys\n\nKolme johtavaa intohimoa:\n\nKilpailu Vaihtelu Yhdistely\n\nEnsimmäinen intohimojen osasto, jos niitä oikein käytetään, saavat\naikaan ihmiskunnassa hienoutta, taideaistia, terveyttä, iloa ja\nelämänhalua. Toinen joukko jälleen jalostaa ihmisten keskinäisiä\nsuhteita, luo sopusointua, tasapainoa rakentaa. Kolmas intohimojen\nosasto, Fourierin itsensä keksimä, on vaikuttavana tekijänä\ntuotannossa. Eri tuotantokuntain välinen kilpailu vaikuttaa oikein\nkäytettynä mitä paraimpain tuotteiden syntymiseen, kiihoittaa\nparannuksien toimeenpanemiseen tuotannossa ja on keksimiskyvyn\nalituinen vaikutin ja ehtymätön lähde. Vaihtelu jälleen hävittää\nyksitoikkoisuuden joka nykyisessä työjärjestyksessä vallitsee ja\ntekee työn huvittavaksi, viehättäväksi, sellaiseksi jota kaipaa ja\njoka tuottaa tyydytystä. Yhdistelyn intohimo vihdoin täydentää työstä\nlähtevän nautinnon. Se merkitsee useammanlaisen halun tyydyttämistä\nyhdellä kertaa, esimerkiksi mieluisan toverin seurassa ihanan musiikin\nkuulemista ja ehkä vielä taiteen katselemista. Tuotantoon sovitettuna\nse on mieluisan työn suorittamista toverien seurassa joihin on\nsydämmellään kiintynyt.\n\nKun näiden intohimojen vapaa tyydytys taataan varmaksi, on tuloksena\n\"Ryhmien\" ja \"Sarjojen\" muodostuminen. Ryhmä on Brisbanen määritelmän\nmukaan \"kolmen, seitsemän, kahdeksantoista tai useamman henkilön\nyhteys, jotka vapaasti ja omasta tahdostaan ovat liittyneet yhteen\ntoteuttamaan jotakin tarkoitusta, joko ammatillista tai huvittavaa.\nMutta tarkoin teoreettisesti määritellen me ymmärrämme Ryhmällä joukkoa\njoka on liittynyt yhteen maun yhtäläisyyden takia harjoittamaan jotakin\nteollisuuden, tieteen tai taiteen haaraa\".\n\nTäydelliseen Ryhmään kuuluu vähintäin seitsemän henkilöä, nämä\njälleen muodostavat kolme alaryhmää, kolme henkeä keskustassa, kaksi\nkummallakin siivellä. Kunkin Ryhmän kaksi siipeä edustaa kahta\nvastakkaista äärimmäisyyttä makujen ja taipumusten suhteen, keskusta\ntaas on tasapainon ylläpitäjänä näiden äärimmäisyyksien välillä.\n\nSarja muodostuu eri ryhmistä, joita pitää vähintäin olla viisi, samalla\ntavalla kuin Ryhmä yksilöistä. Esimerkiksi Sarja, joka kasvattaa\nkarjaa, jakaantuu niin moneen Ryhmään kuin sillä on karjalajeja,\nja kukin Ryhmä jälleen jakaantuu niin moneen alaryhmään kuin sen\nkalalajissa on vaihtelevaisuuksia.\n\nLisäksi on vielä huomattava että Sarjoja ja Ryhmiä ei mikään johtaja\neikä päällysmies muodosta, vaan jäsenet vapaasti valiten, eivätkä ne\nliioin ole mitään tarkoin rajoitettuja yhteyksiä, vaan itsekullakin\nyksilöllä on valta mielensä mukaan vaihtaa Ryhmiä ja Sarjoja.\n\nEnnenkuin tätä yhteiskuntamuotoa voidaan toteuttaa käytännössä,\ntäytyy vähintäin olla tiedossa noin 2,000 jäsentä liitossa. Tätä\nliittoa kutsutaan nimellä Falanksi, ja se on Fourierin järjestelmän\nvarsinainen yhteiskunta. Pienempiin yksityiskohtiin asti kuvaa Fourier\nFalanksin toiminnan. Sen toimintapiiriin kuuluu noin kolmen neliömailin\nsuuruinen maa-ala ja sen päärakennuksena on Palatsi. Tähän kuuluu\nkaksirivinen rakennus, noin 2,200 jalkaa pitkä ja kolmikerroksinen,\nja Sarjain ja Ryhmäin tapaan on siinäkin niinikään keskus ja kaksi\nsiipeä. Keskustassa harjoitetaan rauhallisia toimia, siellä on ruoka\nja keskusteluhuoneet, kirjasto j.n.e. Toisessa siipirakennuksessa ovat\nääntä pitävät työpajat ja toisessa hotelli kaikkine mukavuuksineen\nvieraita varten. Palatsia vastapäätä ovat varastohuoneet ja\nsäilytysaitat y.m. ja välinen tori on paraadeja ja juhlallisuuksia\nvarten. Palatsin sisällä kulkee komea käytävä josta portaat johtavat\njokaiseen rakennuksen osaan. Palatsin asukkaat voivat pakkasta, pyryä\ntai muuta ulkoilman viheliäisyyttä tuntematta olla tämän käytävän\nkautta yhteydessä työpajojen, varastohuoneitten y.m. kanssa.\n\nPalatsin takana ovat puutarhat ja pellot, järjestetyt kauneuden\nvaatimusten ja maaperän luonnon mukaan.\n\nMitään loiseläviä ei Falanksissa ole, ei palvelijoita, ei sotilaita,\nei poliiseja, ei joutilaita. Naisten ei tarvitse alituisesti olla\nyksitoikkoisissa taloustoimissa, vaan toimivat eri aloilla jotka\nheille erityisesti sopivat. Työ tapahtuu osuustoiminnan perusteella\nja Falanksien rikkaus ja hyvinvointi on sentakia tavaton. Otaksutaan\nettä Falanksiin kuuluu 400 perhettä. Jos kukin perhe erikseen eläisi,\nvaatisi kukin itselleen eri kyökin ja keittoastiat, jokaisen 400\nperheen emännän aika kuluisi tarkoin talousaskareissa ja tulokset\nkuitenkin olisivat huonot. Falanksissa keittäminen tapahtuu yhdessä\nsuuressa keittiössä, ja kymmenen taitavata kokkia voi valmistaa\nparemman ruuan kunkin perheen maun mukaan. Samoin on kaikissa muissa\ntoimissa laita; mitä paraimmat koneet ja muut apuneuvot kun ovat\nkäytettävänä, tulee koko tuotanto olemaan pelkkää keveätä ja hauskaa\najan vietettä.\n\nLasten kasvatus on Falanksissa tärkeimmän huolenpidon keskuksena.\nKaikki lapset saavat samallaisen kasvatuksen yhteisissä kouluissa\nja kasvatuslaitoksissa. Ja kun kaikki ihmisen taipumukset ja halut\nkatsotaan hyödyllisiksi, on opettajain päätehtävänä saada selville\nlapsissa nämä taipumukset, kehittää niitä ja johtaa ne oikealle tielle.\nLasten luokittelu alkaa heti syntymisen jälkeen. Rintalapset ovat\njaetut kolmeen luokkaan: rauhalliset eli hyvänluontoiset, levottomat\neli äänekkäät ja hurjat eli hillitsemättömät. Kullekin näille luokille\nvarataan eri huoneet. Lapsia hoitavat erityiset naiset joille on siihen\ntaipumusta ja halua, mutta äidit saavat itse imettää lapsensa, jos\nhaluavat.\n\nIjän mukaan lapset ovat jaetut seitsemään eri kuntaan ja kunkin kunnan\nkasvatus on sovitettu niiden taipumusten mukaan joita lapset eri\nikäkausinaan osottavat. Kolmen vuotiaana jo lapsille annetaan keveitä\nja mielyttäviä tehtäviä ja siten lasten taipumus leikkeihin jo aikaisin\nyhdistetään hyötyyn ja herätetään heissä halua teollisuuteen. Ja sitä\nmukaa kuin lapset henkisesti ja ruumiillisesti kehittyvät laajennetaan\nheidän toimintapiiriänsä. Tässä suhteessa ovat huomattavat pikku lasten\nryhmät, joihin kuuluu 10—12 vuotiaita lapsia ja jotka toimittavat\nkaikellaisia likaisia töitä, kuten lian ja lannan korjaamista ja\nsiivousta j.n.e. Tämä toimi on heille annettu siksi että sen ikäisillä\nlapsilla, kuten Fourier selittää, on merkittävä taipumus kaikkea likaa\nja saastaa käsittelemään.\n\nFalanksin jäsenistöstä on seitsemän kahdeksatta osaa maanviljelijöitä\nja teollisuustyön tekijöitä; loput ovat kapitalisteja, tiedemiehiä\nja taiteilijoita. Falanksi nimittäin ei itse asiassa ole puhtaasti\nkommunistinen, vaan sen omaisuus on osakeyhtiön, vaikka jokaisella\nyhtiön jäsenellä ei tarvitse olla osaketta eikä jokaisen osakkeen\nomistajan tarvitse jäsenenä olla. Falanksin tileissä on kullakin\njäsenellä konttonsa ja hänen palkkansa määrää neuvoskunta itsekunkin\nkyvyn ja työn luonteen mukaan. Kunkin vuoden lopussa kirjat päätetään\nja voitto jaetaan seuraavasti:\n\nTyölle viisi kahtatoista osaa. Kapitaalille neljä kahtatoista osaa.\nNerolle ja kyvylle kolme kahtatoista osaa.\n\nTällainen voiton jako ei kuitenkaan synnytä mitään ristiriitaa;\nkullakin jäsenellä voi olla yksi tai useampia osia Falanksissa, hän\nvoi tehdä työtä yhdessä tai useammassa Ryhmässä, kehittää erikoista\ntaitoa yhdessä tai useammassa teollisuushaarassa ja siten saada osansa\nkustakin voiton jakoluokasta. Kapitalisti voi joko tyytyä pelkkään\nosinkoon taikka lisäksi tehdä työtä ja köyhä taas ansaitsee enemmän\ntai vähemmän aina ahkeruuden ja taidon mukaan. Kullakin on tilaisuus\nelää loisteliaasti tai ylellisesti, sillä kumpikin on Falanksissa\nedustettuna.\n\nTällainen on pääkohdissaan Fourierin rakentama ihanneyhteiskunta. Työn\nvapaaehtoinen valinta toiminnan vaihtelu tavan takaa, työtoverien\nvalinta keskinäisen kiintymyksen mukaan, työn jako ja kilpailu eri\nRyhmien ja Sarjojen välillä. — Siinä ne pylväät joille Fourier laski\nkoko yhteiskunnallisen järjestyksen ja joista itsestään oli onni\nja hyvinvointi seuraava. Niiden yhteydessä vielä oli teollisuus\nsellaisenaan saatava ulkopuolisesti niin loistokkaaksi ja komeaksi kuin\nmahdollista, ja keinotekoisina houkutuskeinoina hän vielä tärkeinä\npitää kunnianimiä, ritarimerkkiä, virkapukuja j.n.e.\n\nFourierin luottamus tähän loistavaan mielikuvitusrakennukseen oli\njärkähtämätön. Elämänsä loppuun asti hän odotti miljoonamiestä hänelle\nrahoja tuomaan joilla toteuttaa aikeet. Hän oli varma siitä että tämä\njärjestelmä oli asteettain maailman voittava ja hävittävä nykyisen\nanarkian. Kun vain kerran yksi Falanksi oli perustettu, seuraisi toisia\nnopeasti, kunnes koko maailma olisi niitä täynnä. Matemaattisella\ntarkkuudella laski Fourier Falankseja maailmassa lopulta olevan\nummelleen kaksi miljoonaa. Koko maailma oli muuttuva veljesliitoksi,\njossa sivistys ja kieli oli oleva yhteistä. Konstantinopeli oli tuleva\nmaailman pääkaupungiksi sekä _omniarkin_, maailman toimeenpanevan\npäämiehen, asuinsijaksi. Maailman hallituksessa tulisi paitsi omniarkia\nolemaan kolme augustusta, 12 caesarinaa, 48 keisarinnaa, 144 kaliifia,\n576 sulttaania j.n.e.\n\nVielä on Fourierin järjestelmästä mainittava osa joka on rohkeimpia\nhänen mielikuvituksensa luomista. Hän selittää että samoinkuin\nihmisellä on kullakin taivaankappaleellakin lapsuuden, kehityksen,\nsurkastumisen ja kuoleman aikakausi. Taivaan kappaleen keskimääräinen\nikä on 80,000 vuotta. Sen ajan kuluessa ihmissuku kulkee läpi 32\nkehitysjakson. Nykyaikana on viides jakso, sivistyksen aikakausi,\nmenossa. Kahdeksas jakso on oleva yleisen sopusoinnun ja onnen aika.\nTämän jälkeen seuraa maapallolla aikakausi jolloin ilmanala kaikkialla\nmuuttuu samallaiseksi; pedot häviävät ja uusia ihmisille hyödyllisiä\neläimiä sikiytyy; valtamerien vedet saavat suloisen mehujuoman maun ja\nmaailma on oleva täydellinen paratiisi.\n\nKoko tämän yksityiskohtaisen järjestelmänsä Fourier piti ehdottomasti\noikeana ja ainoana mahdollisena elämänsä loppuun asti. Kymmeniä\nrahapohatoita hän puhutteli, selvitteli heille järjestelmäänsä, mutta\nuskostaan hän ei vähääkään järkähtänyt, vaikka toivottu miljoonamies\naina vain pysyi piilossa. Hän oli vakuutettu siitä että oli keksinyt\n\"yhteiskunnan painovoiman\", samoinkuin Newton oli keksinyt fysikaalisen\npainovoiman, ja hän piti keksintöänsä aivan yhtä hyvin tieteellisenä\ntuloksena kuin Newtonin keksintökin oli. Mutta unelmiensa toteutumista\nhän ei nähnyt, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä\netupäässä Amerikassa saivat alulle liikkeen joka kykeni kokeiluihin\nantautumaan.\n\n\n\nFourierin järjestelmä käytännössä.\n\n\nFourierin innokkain ja tarmokkain opetuslapsi, Albert Brisbane, oli\namerikalainen. Hän syntyi Bostonissa, N.Y. 1809.\n\nBrisbane oli yläluokan lapsia, varakkaan maanomistajan ainoa poika. Hän\nsai hyvän kasvatuksen ja vartuttuaan läksi laajentamaan tietopiiriänsä\nEuropaan, oleskellen varsinkin Berliinissä pitkät ajat, opiskellen ajan\nfilosofisia virtauksia Hegelin koulukunnassa. Humaaniset harrastukset\ntempasivat hänetkin mukaansa, ja ennen pitkää hän oli Saint Simonin\nhartaita oppilaita ja apostoleita. Bazardin ja Enfantinin välisen\nkiistan aikana hän kuitenkin sen suunnan jätti, ja melkein samaan\naikaan hän tutustui Fourierin mietelmiin. Ne saivat hänet aivan\nhaltioihinsa. Hän löysi sen johtolangan jota oli kauan etsinyt.\nInhimillinen työ, tähän asti jumalallisena rangaistuksena pidetty,\nolikin kunniata tuottavaa, ylevätä, jaloa! Sen kohottaminen oikeaan\narvoonsa — siinä hänen elämänsä tehtävä jota turhaan oli pimeästä\nhapuillut!\n\nHän muutti Pariisiin jossa perin pohjin alkoi tutkia uuden mestarinsa\noppia, mieltyen ja kiintyen siihen yhä enemmän. Pari vuotta ennen\nFourierin kuolemaa hän palasi kotimaahansa ja alkoi uutta evankeliumia\nlevittämään aluksi vain toveripiirissä, sitten laajemmalle ja vihdoin\njulkaisi pääteoksensa \"ihmisen yhteiskunnallinen tarkoitus\" (Social\nDestiny of Man) jonka teoksen julkaisemisesta fourieristinen liike,\ntäynnä intoa, hehkua, uskoa ja varmuutta, sai alkunsa Yhdysvalloissa.\nTeos oli selitys Fourierin mietelmistä sekä niiden sovittamisesta\nkäytäntöön Amerikassa.\n\nBrisbane julkaisi teoksensa 1840, ja se sytytti fourieristisen\nprofeettahengen toiseen, ehkä vaikuttavimmin toimineeseen apostoliin,\nnimellä Horace Greeley. Yhdessä nämä molemmat alkoivat julkaista\nviikkolehteä joka kuitenkin jo kahden kuukauden kuluttua kuoli.\nMutta parin vuoden päästä, kun Greeley oli perustanut Tribune\nnimisen päivälehden ja saanut sen leviämään noin 20,000 painoksena,\nryhdyttiin siinä säännöllisesti levittämään Fourierin oppeja. Joka\nnumerossa oli siinä yksi palsta fourierismia, jota tällöin tunnettiin\nAssociation liikkeen nimellä. Noin vuoden ajan oli tämä Tribune\nfourierismin asianajajana. Sitten perustettiin liikkeelle kokonaan oma\näänenkannattaja, \"Phalanx\" niminen, jota 1845 seurasi \"Harbinger\";\nse painettiin jo kuuluisalla Brook Farmilla, josta oli muodostettu\nfouristinen falanksi.\n\nKoko liike alkoi sangen otolliseen aikaan. Vuonna 1837 oli\nAmerikassakin teollisuuspula mitä vaikeinta laatua, työt olivat\nseisauksissa, kurjuus ylimmillään. Koko talous ja teollisuusjärjestelmä\nnäytti olevan kukistumaisillaan, valtion ja yksityisten\narmeliaisuushommat eivät suuria aikaan saaneet ja ihmisissä,\najattelevissa ihmisissä vakaantui arvelu että yhteiskunnallisen\ntalousjärjestelmän koneisto oli kihnaantunut rikki ja uutta tarvittiin.\nTämä selittää puolestaan fourierismin, samoinkuin muidenkin\nradikaalisten uudistusliikkeiden menestyksen tänä aikana.\n\nFourierismin apostolit olivat aikansa innokkaimmat. Mestarin luja\nluottamus ihanteeseen oli vallannut opetuslapsetkin; innostuttavat\nponnistukset, jotka eivät saaneet \"levätä eikä peräytyä\", tulivat\nluonteen omaisiksi näille apostoleille, voiton varmuus oli\nihmeen vankka ja sekä henkiset että aineelliset uhraukset olivat\ntavattomat. Kolmikertainen lunastuslause — \"ihmisten yhteys oikeassa\nyhteiskunnassa, ihmisten ja Jumalan yhteys oikeassa uskonnossa,\nihmisten ja luonnon yhteys luovassa taiteessa ja teollisuudessa\" — se\nlevisi kautta koko maan ja satoja tuhansia ihmisiä liittyi liikkeen\ninnostuneisiin riveihin. Vuonna 1844 näiden \"Associationistein\"\nyhteinen edustajakokous pidettiin New Yorkissa. Siellä perustettiin\nvarsinainen fourieristinen liitto, \"National Confederation of\nAssociations\", jonka äänenkannattajaksi hyväksyttiin \"Phalanx\" lehti\nja 18-henkinen toimeenpaneva komitea valittiin liiton asioita ajamaan.\nSamalla siellä julistettiin Fourierin Falanksit yhteiskunnallisten\nepäkohtien yleisrohdoksi ja niiden perustamista pidettiin liiton\ntärkeimpänä tehtävänä.\n\nFourier itse ei luottanut Falanksiensa menestymiseen pienoiskoossa.\nHänen matemaattisesti tarkkojen laskujensa mukaan piti jäseniä\nolla vähintäin 1,500 — 2,000 ja pääomaa noin miljoona frangia, ja\nkaikista pikkuyrityksistä hän vakavasti varotti opetuslapsiaan.\nBrisbane kuitenkin oli liiaksi malttamaton odotellakseen näin suuria\nedellytyksiä ja siksi hän tinki mestarin vaatimuksista suuren osan\npois, päätellen että 400 henkeä riitti falanksin muodostamiseen.\n\n\"Helpoimmin saattaa Associationin muodostaa siten\", hän opetti, \"että\nkehoitetaan 400 henkeä liittymään yhteen ja kukin ottaa 1,000 doll.\narvosta osakkeita, mikä muodostaa 400,000 doll. pääoman. Osakkeen\nomistajat saavat neljänneksen Associationin koko tuotannosta eli\nvoitosta; jos he haluavat, voivat he saada varman 8 prosentin koron.\nTuhannen dollarin sijoitus tuottaa 80 doll. vuotuista korkoa. Tällä\nsummalla Associationin tulee taata henkilölle asunto ja elanto; ja\nse voidaan tehdä. Rakennus voidaan pystyttää 150,000 dollarilla ja\nkorko siitä 10 prosentin mukaan on 15,000 doll. Kun tämä summa jaetaan\n400 joka on henkilöitten luku, saadaan 37,50 doll. vuodessa kutakin\nhenkilöä kohti vuokraa. Muutamiin asuntoihin kuuluisi useampia huoneita\nja ne vuokrattaisiin 100 doll. tai vähemmällä, joten noin puolet\nhuoneista voitaisiin vuokrata 20 doll. vuodessa. Henkilölle, joka\nhaluaisi elää mitä halvimmilla menoilla, jäisi vuokran suorituksen\njälkeen vielä 60 doll. Kun 'Association' itse viljelisi hedelmänsä,\njyvänsä, kasviksensa, karjansa j.n.e. ja kun se säästäisi tavattomasti\npolttoaineissa, keittäjäin lukumäärässä ja kaikessa muussa, voisi\nse halvinta täysihoitoa antaa 60 doll. vuodessa. Siten 1,000 doll.\nsijoittanut henkilö saisi varmasti käytettäväkseen mukavan huoneen ja\ntäysihoidon korollansa, ja säästäen eläisi ja saisi lisäksi kaiken\nmitä ikinä voi tuottaa työllään. Hän saisi elää sitäpaitsi komeassa\nkauniiden peltojen ja puutarhojen ympäröivässä rakennuksessa\".\n\nTämän kaavan mukaan innostuttiin Amerikassa fourierismia toteuttamaan.\nAate oli kiihkoisalla voimalla levinnyt huonon ajan kiusaamiin kansan\njoukkoihin, jotka pääasiana pitivät päästä niin pian kuin mahdollista\nvapaan kilpailun taistelusta pois Falanksien yhteiselantoon. Tämä\nhalu se voitti kaikki edellytysten ja mahdollisuuksien järjellisen\npunnitsemisen, ja Brisbanenkin tingityt vaatimukset tuntuivat jo liian\nsuurilta. Missä vain fourieristinen aate oli muutamiakin kokoon tuonut,\nsiellä jo Falanksi suunniteltiin ja toteuttamiseen käsiksi käytiin.\nUseimmissa tapauksissa pääoma oli sangen pieni, toisissa sitä ei ollut\nollenkaan, mutta falankseja syntyi kaikkialle aivan kuin lehtiä puuhun\nlämpimän kevätsateen jälkeen.\n\nLuonnollisesti ei ensimmäisiäkään Fourierin tarkoituksia tällä neuvoin\nvoitu toteuttaa. Falanksit sijoitettiin useimmissa tapauksissa\nperkaamattomiin erämaihin, maa kiinnitettiin mahdollisimman korkeasta\nja jäsenet, joilla ei aavistustakaan ollut uutisviljelyksestä,\nantausivat maata perkaamaan, kyntämään ja kylvämään. Teollisuustuotanto\njäi hurskaaksi toivomukseksi tulevaisuuden varalle. Innostusta riitti\ntavallisesti niin kauan kuin kiinnitysvelan ensimmäiset sitoumukset\nlankesivat maksettaviksi. Silloin Falanksi melkein säännöllisesti\nluovutti omaisuuden alkunsa kapitalististen velkojainsa huostaan.\n\nKaikille ei kuitenkaan käynyt yhtä huonosti. Muutamain onnistui\ntoteuttaa fouristiset aatteet laajemmallekin.\n\nEnsimmäisenä fourieristisista yritelmistä on mainittava\nPohjois-Amerikan Falanksi, joka eli kokonaista 12 vuotta.\n\nSe perustettiin syyskuussa 1843 jolloin Falanksia varten valitulle\nalueelle New Jerseyn valtiossa muutti muutamia perheitä New Yorkista ja\nAlbanysta. Seuraavana vuonna oli vakituisia asukkaita jo satakunta.\n\nAlkuperäistä pääomaa oli tällä Falanksilla 8,000 doll. Sillä lähdettiin\nalkuun. Aluksi rakennettiin väliaikainen asuinrakennus, mutta se\nsangen pian vaihdettiin kolmikerroksiseen Palatsiin, jossa oli\nkeskus ja toinen siipi, kumpikin 150 jalan pituiset. Monenlaisiin\nteollisuushommiin käytiin käsiksi heti alusta pitäen, muun muassa\npienen puron varteen rakennettiin mylly, mutta pääelinkeinona oli\nkuitenkin maaviljelys. Noin 70 eekkeriä käsittävä kaksinainen\nhedelmätarha oli erinomaisessa kunnossa ja yleensä muutkin pellot ja\nniityt kelpasivat esimerkiksi naapureille. Falanksin omaisuuden arvo\nkasvoikin sentakia vuosi vuodelta. Jo 1844 se arvioitiin 28,000 doll.\nja 1852 oli se noin 80,000 doll.\n\nFalanksin asukkaiden enemmistö oli sivistynyttä hienostoa, mutta\nsiitä huolimatta luistivat työt hyvin, varsinkin alkuaikoina. Ne\njärjestettiin melkein heti Ryhmä- ja Sarjajaon perusteelle ja palkka\nmäärättiin työn mukaan. Raskaasta ja vastenmielisestä työstä maksettiin\nkorkein palkka, hauskasta ja kevyestä alin. Tiilen tekijät esimerkiksi\nsaivat 10 senttiä tunnilta, maatyön tekijät 8 senttiä, lääkäri sai vain\n6 ¼ senttiä tunnilta. Paitsi noita säännöllisiä palkkoja maksettiin\nvielä ylimääräisesti erikoiskyvyistä sekä Falanksin asian johtamisesta.\nNiinpä esim. rakennusryhmän päällikkö, jonka tuli määrätä, suunnitella\nja johtaa työt omalla työalallaan, sai tavallisen palkkansa lisäksi 5\nsenttiä tunnilta korvaukseksi johtokyvystään.\n\nJäsenillä oli täysi oikeus itse valita työnsä ja määrätä oma\ntyöaikansa. Heidän työnsä merkittiin heidän tililleen ja kerran\nkuukaudessa oli yleinen maksupäivä. Kunkin vuoden lopussa jaettiin\nsitten varsinaiset voitto-osingot. Työn osuus nousi tällöin noin 13\ndoll. ja kapitaalin noin 5% sijoitetusta kapitaalista.\n\nSuuria eivät yhteiskunnan jäsenten tulot näinmuodoin olleet,\nmutta elantokin oli jotenkin helppoa. Palatsissa maksoi kaikilla\nmukavuuksilla varustettu huone vain 12 doll. Vuodessa. Ruokaa sai\ntilauksen mukaan. Kahvi maksoi ½ senttiä kuppi, voi ½ senttiä, liha 2\nsenttiä j.n.e. Kunkin jäsenen tuli maksaa tämän lisäksi 36 ½ senttiä\nviikossa ruokailuhuoneen käyttämisestä. Kukin jäsen piti mukanaan\nkirjan johon ruuan tarjoojat merkitsivät kunkin ruoka-annoksen, ja\nkuukausitilissä ne tasattiin.\n\nElämä Falanksissa oli siellä kävijäin kertomusten mukaan erittäin\nhauskaa. Kun päivän työt olivat suoritetut, vietettiin iltaa lukemalla,\nsoitolla ja tanssilla. Asukkaat olivat kaikki \"maailmallista\" väkeä,\nitsensä kiduttamista varten ei sitä oltu perustettu, ja kaikin neuvoin\nkoetettiin elämä muodostaa niin onnelliseksi kuin mahdollista. Kaikesta\nhuolimatta oli onni ja hauskuus kuitenkin vain pintapuolista laatua.\nSe tarvitsi voimassa pysyäkseen koko joukon ulkopuolista osanottoa ja\nkannatusta. Ensi vuosina sitä olikin paljon tarjolla, kun fourierismin\nystäviä tavan takaa kävi Falanksissa vierailulla ja mukanaan toi sitä\ninnostuttavaa tuulahdusta mitä liike ulkomaailmassa silloin vielä\nnautti. Mutta fourieristiset kokeilut muualla kukistuivat vähitellen,\ninnostus ja usko liikkeen parantavaan voimaan laimentui yhä enemmän,\nja kun Pohjois-Amerikan Falanksikaan ei kyennyt aineellisia etuja\nparantamaan erityisemmässä määrässä, alkoi jäsenistössä vähitellen itää\nkaipaus takaisin vapaan kilpailun taisteluun ja niihin aineellisiin\nmahdollisuuksiin mitä vapaa kilpailu kullekin yksilölle antoi,\njoskin vain harvoille onnistumiseen asti. Tämä kaipaus alkoi ensiksi\nsynnyttää hallintoriitoja, sitten jo napinaa liian vähäisten ansioitten\njohdosta, ja joskaan ei yleisesti puhuttu Falanksin hajoittamisesta,\nkyti se ajatus kuitenkin jo enemmistön mielissä. Syyskuussa 1854\npaloi Falanksin mylly joka oli tullut maksamaan noin 12,000, doll.\nja se tapaus vihdoin tuotti ilmoille nämä ajatukset. Vaikka uuden\nmyllyn rakennusrahat auliisti tarjottiin Falanksin ulkopuolelta\nlainaksi, esitti joku kuitenkin että myllyä ei rakennettaisi, vaan\nhajoitettaisiin koko yhteys. Esitys tehtiin aivan äkkiä; sittenkään\nse ei herättänyt mitään hämmästystä, vaan ryhdyttiin esityksestä\näänestämään. Ja ulkopuolisten suureksi ällistykseksi taukosi\nPohjois-Amerikan Falanksi täten toiminnastaan. Sen omaisuus myytiin\npakkohuutokaupalla ja osakkeen omistajat saivat 66 senttiä dollarista.\n\nFourieristisista kokeiluista kuuluisin oli Brook Farm niminen noin\n200 eekkeriä sisältävä maatila Bostonin lähistöllä. Alkuperäisesti\nse ei ollut mikään fourieristinen Falanksi, vaan erään joukkokunnan\nkoti, joka joukkokunta tunnettiin nimellä \"Transcendental Club\",\nse on \"Yläilmalaisten Yhdistys\". Tähän yhdistykseen kuului joukko\ninnottelevia haaveilijoita jotka tavan takaa kokoontuivat toistensa\nkoteihin pohtimaan \"kaikkia mahdollisia ja mahdottomia probleemeja\nfilosofian, politiikan ja uskonnon aloilta\", kuten Hillquit\nsanoo. Haaveilujensa takia heitä pilkallisesti ruvettiin sanomaan\n\"yläilmalaisiksi\", ja he sen omaksuivat kunnianimenä, sillä he\nuskoivat, \"oikeuden järjestykseen joka on ulkonaisten aistimien\nulottuvaisuuspiirin yläpuolella\". Yhdistys julkaisi \"The Dial\"\nnimistä aikakauslehteäkin, jossa terävästi kirjoiteltuja artikkeleita\nilmestyi ihmisolemuksen ja elämän tarkoituksesta ja suhteesta maailman\nkaikkeuteen.\n\nTämä piiri pysyi kauan aikaa omien mietelmäinsä ja ajatelmainsa\nkehyksissä pyrkimättäkään varsinaisesti fourieristisen liikkeen\nyhteyteen. Vuonna 1840 George Ripley, yhdistyksen varsinainen sielu,\nrupesi puuhaamaan erinäistä siirtolaa \"yläilmalaisille\". Keväällä\n1841 valittiin ylläoleva maatila sellaiseksi siirtolaksi ja sen\nnimeksi pantiin \"Brook Farm, maanviljelys ja kasvatuslaitos\", ja sen\ntarkoitusta selitettiin perustuslakien johdannossa seuraavaan tapaan:\n\n\"Voimakkaammin edistää inhimillisen sivistyksen suuria\ntarkoituksia, muodostaa elämän ulkonaiset olosuhteet viisauden ja\npuhtauden perusteella, istuttaa oikeuden ja rakkauden periaatteet\nyhteiskuntajärjestöömme jumalallisen sallimuksen lakien kanssa\nsopusoinnussa, perustaa veljellisen yhteistoiminnan järjestelmä\nitsekkään kilpailujärjestelmän tilalle\" j.n.e.\n\nItse peruslaissa määrättiin että siirtolan omaisuus oli oleva\nosakeyhtiöllä jonka osakkeitten nimellisarvo oli 100 doll. Kullekin\njäsenelle taattiin työtä kunkin kykyjen ja halun mukaan. Kaikesta\ntyöstä oli oleva yhtäläinen korvaus, kapitaalille myönnettiin 5 %\nkorko, työpäivä korkeintaan 10-tuntinen, alle kymmenen ja yli 70\nikävuoden oleville vapaa toimeentulo, samoinkuin kaikille sairaille\nja työhön kykenemättömille. Kasvatus, lääkärinapu ja kirjasten ja\nkylpylaitosten käyttö taattiin jokaiselle vapaaksi.\n\nSiirtolan hallinto oli oleva neljän kolmihenkisen komitean\nkäsissä, jotka edustivat yleistä hallintoa, maanviljelyshallintoa,\nkasvatushallintoa ja raha-asiain hallintoa.\n\nKoululaitos oli siirtolasta tärkein. Se oli neliosastoinen: pikkulasten\nkoulu alle kuusivuotiaille, alkeiskoulu 6-vuotiaille, valmistava\nkoulu korkeampia tutkimusaloja tavoitteleville ja 6-vuotinen kurssi\nyliopistoon aikoville.\n\nBrook Farm oli siis vakaasti taipuvainen fourierismiin, vaikka sen\nperustajat eivät pitäneetkään itseänsä fourieristeina. Ajan henkisten\nrientojen sieluna kaikkialla oli Brisbanen loihtima yhteiskunnallinen\nuudistusliike eivätkä \"yläilmalaisetkaan\" voineet sen vaikutuksista\npäästä. Siirtolan jäsenistö, vaikka olikin harvalukuinen taisteli\nmonenlaisia vaikeuksia vastaan sangen urhoollisesti. He osasivat\nsäilyttää pitkän aikaa ihanteellisen innostuksensa asiansa\nsuuruuteen ja oikeuteen ja heillä oli ulkopuolella runsaasti ystäviä.\nKristillinen uskonto oli korkeassa arvossa, mutta mitään ahdasta\nlahkolaisuutta ei ilmennyt heidän joukossaan. Itse Ripley oli\npappismies, ja hänkin käsitti kristillisyyden käytännöllisesti,\nyhteisteollisuus oli keskinäistä auttamista kuorman kantamisessa.\nFourieristinen liike oli kuitenkin siksi voimakas että kaikki\nyhteiskunnalliset parannusyritelmät kohdistuivat siihen liikkeeseen,\neikä \"yläilmallisten\" onnistunut mainittavassa määrässä kartuttaa\njäsenistönsä lukua. Kolmen vuoden kuluttua oli Brook Farmin\nasukasluku vielä sadan alapuolella. Tämä seikka se pääasiassa lienee\nvaikuttanut että \"kaikki havainnot olivat osottaneet totuudeksi\nFourierin käytännöllisen järjestelmän\" ja että Brook Farmin johtajat\n1844 julistivat siirtolansa fourieristiseksi Falanksiksi. Fourierin\njärjestelmä otettiin käytäntöön, hallinto muodostettiin uudelleen\nja Ryhmät ja Sarjat alkoivat työskennellä makujen ja keskinäisen\nmyötätuntoisuuden perusteella.\n\nTämä askel saattoi Brook Farmin koko fourieristisen liikkeen\nkeskukseksi. Liikkeen äänenkannattaja \"Harbinger\" muutettiin siirtolaan\nja sieltä käsin alettiin varsinainen lähetystyö ulkopuolelle.\nJa siirtolan aineelliset asiat näyttivät varmoin askelin yhä\nparanevan; väkiluku lisääntyi, alinomaa tuli uusia jäsenhakemuksia,\nteollisuusyrityksiä laajennettiin ja ruvettiin rakentamaan suurta\npalatsia. Fourieristinen liike näytti Brook Farmissa jo todistavan\nmaailmalle mestarin erehtymättömän laskutaidon sekä niiden epäilysten\ntehottomuuden jotka väittivät että korkeakirjallinen sivistys ei pysty\nylläpitämään raakaa työtä vaativaa siirtolaa. Toivo asui ja eli Brook\nFarmilla.\n\nMutta sittenkin se oli pintapuolista, hiekalle rakennettua.\n\nMyrskyssä se ei kestänyt.\n\nKomea rakenteilla oleva Palatsi syttyi eräänä kevätiltana 1846\ntuleen ja siinä paloi myös 7,000 dollarin arvon mukana Brook Farmin\nvalheellisesti vakava perus. Myötäkäymisen päivinä oli into laimennut,\nkapitalismin vapaa kilpailu houkutteli alituisesti yksilöllisillä\npettävillä mahdollisuuksillaan. Hiukan toista vuotta koettivat\ninnokkaimmat vielä ponnistella, mutta turhaan. Vastoinkäymiset olivat\nvieneet uskon yhteisonnen mahdollisuuteen ja seuraavan vuoden syksynä\nriutunut Falanksi menetti kaiken merkityksensä Kirkollinen orpokoti\non nyt paikalla opettamassa kaiken maallisen turhuutta pienokaisten\nmaallista tietoa janooville sieluille.\n\nFourieristisista kokeiluista on kolmannella sijalla vielä mainittava\nCerescon siirtola eli Wisconsinin Falanksi. Se ansaitsee mainitsemista\netupäässä sentakia että siellä käytännöllisyys otettiin pääasiaksi ja\njätettiin filosofiset mietiskelyt sikseen.\n\nWisconsinin Falanksi perustettiin 1844 Fond du Lac kauntissa. Parisen\nkymmentä Fourierin aatteisiin innostunutta miestä läksi sanotun vuoden\nkeväällä Wisconsinin sydänmaille jossa he ostivat ison maapalasen\nkäteisellä rahalla ja perustivat Ceresco nimisen siirtolan. He laativat\nitsellensä tarkat säännöt ja laillistivat Wisconsinin Falanksin\nnimisenä yhdyskuntana. Kun koko paikkakunnalla ei paljon muita ollut\nkuin fourieristeja, saivat he käytettäväkseen paikkakunnan valtiolliset\nja kunnalliset oikeudet joita he myös ymmärsivät hyväksensä käyttää.\nKolme vanhinta jäsentään he valitsivat rauhantuomareiksi, kolme\njäsentään he lähettivät valtion senaattiin ja yksi heikäläisistä\nkerran pyrki valtion kuvernööriksikin silloisen \"Free Soil\" puolueen\nvaalilistalla, mutta joutui tappiolle.\n\nTyössään he olivat uutteria ja kohottivat siirtolansa omaisuutta siten\nmelkoisesti. Sarja- ja Ryhmäjärjestelmää he eivät noudattaneet, mutta\npysyivät muuten tuotannon tulosten jaossa niin lähellä kuin suinkin\nFourierin ajatuksia. Keskimääräinen palkka oli 6 — 7 senttiä tunnilta\nja asunto ja ruoka y.m. tarpeet maksoivat 60—70 senttiä viikolta.\nJäseniä yhdyskuntaansa valitessaan he pitivät silmällä hakijan\nvarallisuutta ja ruumiillista kykeneväisyyttä. Aineellinen menestys\nFalanksilla sentakia olikin koko hyvä, mutta henkinen ei kehumista\nkestä. Kirjastoa ei heillä ollut eikä mitään muutakaan henkisten\ntarpeitten tyydyttämistä varteen otettu.\n\nKeskinäiset riidat ja innostuksen puute Wisconsinin Falanksinkin\nlopulta sortivat. Yhdyskuntaan muodostui kaksi puoluetta; toinen,\nhiukan vanhempi, vaati yhteiselantoa, toinen taas yksityistä.\nYhteiselannon kannattajat olivat kaiken aikaa voitolla, mutta\nyksityiselannon puoltajat eivät enemmistön tahtoon taipuneet.\nLopulta sitten päätettiin palata takaisin maailmaan, ja jonkinlaista\ntyytyväisyyttä lie kokeilijoille tuottanut se seikka että kun\nyhdyskunnan omaisuus myytiin huomattiin että osakkeen omistajat saivat\ntakaisin pääomansa ja vielä kahdeksan prosentin koronkin. Wisconsinin\nFalanksi yksin fourierististen kokeilujen joukossa osottaa aineellista\nvoittoa.\n\nMuista fourieristisista kokeiluista ei ole suuria sanomisia.\nPennsylvanian karuilla vuorimailla tapahtui useita kokeita, samoin\nNew Yorkissa ja Ohiossa. Mainittava on myös Michiganin Alphadelphia\nFalanksi, joka toista vuotta kuolemata pakoili ja jonka onnistui\njäsenlukunsa kohottaa aina 1,200 asti. Kaikkien pääpiirteet olivat\nsamat: tavaton innostus perustettaessa jota kesti niin kauan kuin oli\nhuomattu että ponnistukset olivat liian raskaita ja tulokset liian\npieniä. Ihmisillä on erinomainen taipumus syyttää toisiaan yhteisistä\nvastoinkäymisistä, ja niin olivat vastoinkäymiset alituisten riitojen\nlähteinä. Fourieristisia Falankseja lasketaan kaikkiaan olleen puolisen\nsataa Amerikassa ja jokaisella niistä oli samallainen loppunsa.\nSuuret taloudelliset häviöt, jotka asian uurastajat saivat kärsiä,\nkoituivat voitoiksi vapaan kilpailun yritteliäille keinottelijoille,\njotka osasivat hedelmät niittää fourieristien vaivalloisista\nkylvöistä. He niistä yritelmistä hyötyivät, kommunistiset haaveilijat\nhävisivät. Ja aineellinen häviö oli pientä henkiseen verraten. Sillä\ntappioitten katkeruudet johtivat joko epätoivoon tai itsekkäiseen\nvälinpitämättömyyteen. Myöhempinä aikoina tapaamme fourieristisen\nliikkeen, inhimillisen vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien liikkeen\neturivin miehiä itse sydämmettömässä nylkemis- ja riistämistoimissa,\nnäemme heidän julkisuuden miehinä taistelevan vanhoillisuuden ja\nkapitalismin pääleireissä yhä nousevan köyhälistön vapautusliikettä\nvastaan, jonka hyväksi he nuoruutensa tanakimman tarmon ja intohimoisen\ninnostuksensa ovat uhranneet. Ja me näemme itse jäntevyyden, itse\ntarmokkuuden, Fourierin suurimman opetuslapsen Brisbanen katselevan\nalati epäillen, joskin myötätuntoisena valtavata työväenliikettä,\njoka kuitenkin alati saavuttaa voittoja hänen saarnaamiensa\ntarkoitusperiensä toteuttamiseksi.\n\nEpätoivon ja pohjattoman itsekkyyden lähteinä me usein löytäisimme koko\nkasan pettyneitä ihanteita ja toiveita.\n\nFourierin puolustukseksi on kuitenkin sanottava että hänen\nFalanksejansa ei milloinkaan ole koetettukaan toteuttaa sillä\ntavalla kuin hän itse tarkoitti. Käytäntö ei siis oikeastaan ole\nsuoranaisesti todistanut hänen Falanksiensa mahdottomuutta. Mutta se\nmahdottomuus on kuitenkin todistettu, sillä käytäntö on todistanut\nsen että ihmisriistäminen ei ennen lopu kuin se riistämisen kautta\nsaavutettavissa oleva yksilön hyöty on tehty mahdottomaksi.\n\n\n\n\nRobert Owen.\n\n\nSuurista haaveilijoista oli Robert Owen epäilemättä lähimpänä niin\nsanoaksemme käytännöllistä yhteiskunnallista totuutta. Häntä useat\npitävät nykyaikaisen sosialismin varsinaisena isänä, ja varmaa onkin\nettä tieteellisen sosialismin järjestäjät Marx ja Engels häneltä saivat\npaljon vaikutelmia.\n\nRobert Owen syntyi 1771 Newtownin kylässä Skotlannissa köyhistä\nvanhemmista. Hänen opillinen kasvatuksensa rajoittui sangen vähään,\nsillä jo 11 vuotiaana hänen oli lähteminen kauppapalvelukseen\nLontooseen. Hänen luontaisia ominaisuuksiansa jo tällöin olivat\ntavaton järjestämiskyky, uupumaton uutteruus, erinomainen huomiokyky\nvarsinkin ihmisluonteisiin nähden ja syvä myötätuntoisuus kaikkia\nkovaosaisia kohtaan. Nämä ominaisuudet täydensivät hänen puutteellisia\nalkeistietojaan ja loivat hänelle loistavia mahdollisuuksia\nliike-elämässä.\n\nJo poikasena hän alkoi tekemään havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta,\nja jo nuorena hänellä oli niissä asioissa vakaumus, jolle hän\nuskollisena pysyi koko elämänsä ajan. \"Ihmisestä tulee kurja, julma\nraakalainen, ihmissyöjä tai korkeasti sivistynyt ja hyvä olento\nriippuen niistä olosuhteista joiden alaiseksi hän syntyessään joutuu\".\nSe oli hänen elämänkäsityksensä juuri. Rohkeasti hän teki väitöksensä.\n\"Ihmisluonne on alkuperältään hyvä ja sitä voidaan harjoittaa,\nkasvattaa ja muodostaa syntymästä alkaen sillä tavoin että kaikkien\nlopulta on tultava sopusointuisiksi, hyviksi, viisaiksi, terveiksi\nja onnellisiksi. — — — Ihmisluonteen muodostavat häntä ympäröivät\nolosuhteet, eikä hän siis ole sovelias enemmän ylistykselle kuin\nmoitteellekaan, ja jokainen yleisluonne voidaan maailmalle lähettää\njoko hyvänä tai pahana käyttäen keinoja jotka suureksi osaksi ovat\ninhimillisten hallitusten käytettävissä\".\n\nJo tällöin siis Owen viittaa hallituksella olevan velvollisuuksia joita\nei vielä oltu velvollisuuksiksi tunnustettu. Yhteiskunnan oma syy oli\nettä sen jäsenissä oli huonoja luonteita, yhteiskunnan itsensä oli\nparannettava olosuhteet, jotka ihmisistä loivat huonoja luonteita.\nMutta hän ei pysähtynyt vielä tähän. Owen käsitti että kaikki elämän\nilmiöt olivat siksi riippuvaisia toisistaan että jos johonkin niistä\nkoskee, täytyy kaikkia järkäyttää. Ja pysyen uskollisena omalle\nvakaumukselleen hän rohkeasti tuomitsi \"kaikenlaisen uskonnon jota\ntähän asti on ihmiselle opetettu\". Sen hän teki aikana jolloin hän\nitsekin uskoi olevansa sivistyneen maailman huomatuin henkilö ja\n\"vaikutusvaltaisin brittiläisen kabinetin ja hallituksen enemmistössä\".\n\nJa se lie ollut totta. Suuri loordi ja herttuajoukko oli hänen\nkannattajaväkeänsä Englannissa ja ulkomaitten ruhtinaatkin hänelle\narmoansa tuhlailivat. Venäjän perintöruhtinas Nikolai kävi hänen\nluonansa pestailemassa häntä Venäjälle ja Preussin kuningas hänelle\nkirjoitti korkean omakätisen kirjeen jossa selitti antaneensa\nministerilleen käskyn panna Owenin periaatteet käytäntöön Preussin\nkasvatuslaitoksessa. Se armo ja suosio oli kuitenkin väliaikaista\nlaatua. Owenin uskonnon tuomio vei kirkkoruhtinailta kaiken halun\nja innostuksen, ja kun huomattiin että Owen tavoitteli halvan\ntyöjuhtajoukon kohottamista korkeitten herrojen tasalle itse\nkäytännöllisessä elämässä eikä vain teoriassa, tuli näitten korkeitten\nherrojenkin innostus nolatuksi kylmäkiskoisuudeksi.\n\nJo 19 vuotiaana Owen pääsi erään Manchesterin kehruutehtaan johtajaksi,\nja tehtaan isäntä teki hänen kanssaan kirjallisen sopimuksen,\njonka mukaan Owenin kolmen vuoden kuluttua oli määrä päästä hänen\nliiketoverikseen. Tällöin hän jo alotti ihanteittensa käytännöllistä\ntoteuttamista toivoen voivansa ne päättää, kun oli palkkakautensa\nkuluttua saava enemmän sanomista. Isännän ahneus hänen aikeensa\nkuitenkin katkasi. Tämä oli nimittäin saanut sivulta päin toisen\ntarjouksen ja halusi rikkoa Owenin kanssa tekemänsä sopimuksen vissistä\nkorvaussummasta. Owen silloin poltti sopimuksensa eikä suostunut enää\nrupeamaan tehtaan palvelukseenkaan, vaikka hän itse olisi saanut\npalkkaetunsa määrätä.\n\nVuonna 1800 Owen lopulta tapasi sopivan koekentän ihanteilleen.\nMuutamain liiketuttavainsa kanssa hän tällöin nimittäin osti New\nLanarkin puuvillatehtaat joita hän itse ryhtyi johtamaan. Tehtaissa\ntyöskenteli tällöin noin 2,500 ihmistä jotka perheineen asuivat\nympäröivässä tehdaskylässä. Koko paikkakunta oli luonteenomainen näyte\nsen ajan tehdasliikkeestä. Työväestöön kuului noin 500 lapsukaista,\njotka oli sinne tuotettu Edinburgin \"armeliaisuuslaitoksista\". Suuri\nkasarmimainen lato oli heidän asuntonaan, ja lasten ikä oli kuudesta\nvuodesta ylöspäin sekä työaika kello kuudesta aamulla seitsemään\nillalla. Luonnollinen seuraus tästä oli että lapset kaikki olivat\nnäivettyneitä kääpiöitä, ne nimittäin jotka jaksoivat jonkunkaan\nvuoden tätä kidutusta kestää aikaiseen hautaan sortumatta. Työ oli\nyleensä kovaa ja palkat pienet, ja siksi täyskasvuinen työväestö\noli yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Koko kylä oli sentakia siivotonta\nja asukkaat raakoja. Juoppous, murhat, varkaudet ja haureus olivat\nelämän pääpiirteitä, ja asukkaat kaikki velassa kapakoitsijoille ja\nkauppiaille.\n\nOwenilla oli alusta pitäen valta panna toimeen sellaisia uudistuksia\njoita hän sopivina piti, ja heti hän ryhtyi innokkaasti kyläkuntaa\nparantamaan joka puolelta. Hän perusti ensiksi kauppapuoteja joissa\nkyläläisille tarpeita myytiin kustannushintoihin ja siten pakotti\nentiset nylkykauppiaat, jotka ala-arvoista tavaraa olivat myyneet\ntavattomilla hinnoilla, sulkemaan kauppansa. Kapakat ajettiin kylän\nlaiteille, kadut puhdistettiin ja kunnollisia asuntoja rakennettiin\nentisten hökkeleitten tilalle. Entisen omistajan tekemä sopimus\nEdinburgin \"armeliaisuuslaitosten\" kanssa, jonka mukaan sieltä\norpolapsia kuljetettiin tehdastyöhön, rikottiin ja lasten työ\nlopetettiin kokonaan. Sen sijaan perustettiin lapsille koulu ja\nkaikkia opinhaluisia autettiin auliisti. Ankarat rangaistusmääräykset\ntyöväestöltä poistettiin, työaikaa lyhennettiin ja palkkaa korotettiin.\n\nAivan luonnollista oli ettei näitä parannuksia saatu toimeen, ennenkuin\noli hankaloita vastuksia voitettu. Niistä hankalimmat olivat työväestön\noma epäluulo ja eri osastonjohtajain vastustus. Kidutettu työväestö ei\nvoinut ymmärtää että nylkeväin isäntien joukossa ainoatakaan saattoi\nolla sellaista joka heidän etujansa vapaaehtoisesti tahtoisi valvoa.\nSiksi he Owenin kaikkia parannuksia epäillen katselivat odottaen\njokaisen sellaisen takana piilevän uuden nylkemis- ja kidutuskeinon.\nJa työnjohtajat taasen pitivät Owenia rikkiviisaana hohkona jonka\njärjettömyyksiltä he omaa työosastoansa koettivat suojella niin paljon\nkuin suinkin. Owenin oli senvuoksi turvautuminen vain omaan itseensä ja\ntavattomalla tarmollaan hän sai suuria aikaan.\n\nKun vuonna 1806 Yhdysvallat kielsivät puuvillan raaka-aineen viennin,\ntäytyi Englannin puuvillatehtaitten lopettaa toimintansa; tuhannet\ntällöin menettivät elinehtonsa ja saivat nälkää nähden käydä työn\netsinnässä. New Lanarkissa ei kuitenkaan puutetta ollut, sillä neljä\nkuukautta kestävän työttömyyden aikana Owen maksoi työväestölle\ntäyden palkan, vaikka tehtaat kaikki seisoivat. Tätä erinomaista\njalomielisyyttä ei työväestö enää voinut epäillä, vaan se tästä lähin\nalkoi uskoa Owenin vilpittömiin tarkoituksiin.\n\nMutta tuskin oli Owen tästä vastuksesta päässyt, kun jo toinen\nilmestyi. Hän esitti liiketoverilleen suuren koulun ja lasten\nkasvatuslaitoksen perustamista kylään, ja silloin nämä nousivat\nkapinaan. He valittivat että liikevoitot muutenkin alkoivat kutistua\nja jos uusiin kustannuksiin vielä ruvettaisiin, kuivuisivat ne ihan\nmitättömiin. He eivät olleet kapitaaliansa sijoittaneet armeliaisuuden\nharjoittamiseksi, vaan liikeyritykseen. Owen kahdesti vaihtoi\nliiketovereita, mutta ei saanut sen parempia. Kapina isännistössä\npäinvastoin yltyi ja kysymys syntyi hänen erottamisestaan liikkeen\njohtajan virasta.\n\nSilloin turvautui Owen kynänsä voimaan. Hän laati seikkaperäisen\nselityksen New Lanarkin tehtaista ja omista aikomuksistaan sekä mitä\nvastuksia hänellä oli voitettavana. Tätä selvitystä hän levitti\nliikemaailmassa ja sai ennen pitkää puolellensa seitsemän miestä, jotka\nsuostuivat sijoittamaan yritykseen rahoja ehdolla että viisi prosenttia\nmaksetaan korkoa kapitaalille ja loput käytetään paikkakunnan\nolosuhteitten parantamiseksi. Siten saaduilla rahoilla hän osti\nuppiniskaisten liiketoveriensa osuudet ja alkoi toteuttaa täydellä\nvoimalla suuria aikeitansa.\n\nJa tulokset olivat loistavia. Entinen siivoton New Lanark, jossa\nrikokset ja epäsiveellisyys oli kukoistanut, oli muutaman vuosikymmenen\nkuluessa muuttunut tehdaskaupungin malliksi; siisteys, kauneus ja onni\nsiellä asusti. Ja Owen itse oli mainehikas suurmies, kuninkaitten ja\nruhtinaiden ystävä; ja näiden ystävien muotiasiana oli käydä katsomassa\nhänen kättensä töitä, ylistellä häntä ja tehdä hänelle loistavia\ntarjouksia. Suurmiehen olisi vain tarvinnut jäädä laakereilleen\nlepäämään ja porvarillinen yhteiskunta olisi hänen nimensä piirtänyt\nkultakirjaimilla historiansa lehdillä!\n\nMutta hän ei levännyt, ja siksi nouseva polvi sai historiastaan lukea\nettä Robert Owen oli — kerettiläinen, uskonnollinen vääräoppinen,\nmelkeinpä polttorovion ansainnut!\n\nNew Lanarkin erinomainen menestys oli Owenille vain yllykettä.\nHän oli mielestänsä vasta käytännöllisesti todistanut että\nihminen on häntä ympäröiväin olosuhteitten tulos, ja hän ryhtyi\njohdonmukaisesti käsityskantaansa kehittämään. Ihmisystävästä,\narmeliaasta kapitalistista, joka maailmalle hyvin kelpasi, tuli\ntäysiverinen kommunisti joka ei kelvannut paljon kenellekkään,\nkoska hän johdonmukaisesti väitti että jos kerran halutaan ihmisten\nsiveellisyys ja onnellisuuskantaa yhtäläiseksi, edellyttää se että\nkaikki aineelliset elämän ehdotkin tulee kaikilla ihmisillä olla\nsamanlaiset. Tällöin ei New Lanark enää riittänyt hänen toiminnalleen,\nvaan hän ryhtyi aatteitansa ajamaan maailmassa kaikilla keinoin jotka\nkäytettävissä olivat. Työpäivän lyhentäminen, tehdaslainsäädäntö,\nlasten ja naisten työn rajoittaminen, koululaitoksen parantaminen —\nn.s. lasten tarhat ovat hänen alotteestaan syntyneet — asunto-olojen\nkorjaaminen, yleisten kylpylaitosten perustaminen, osuuskuntaliikkeen\nharrastaminen — kaikki sai hänen tarmokasta apuaan, sekä aineellista\nettä siveellistä kannatusta.\n\nTähän aikaan \"tehdas ja työköyhälistön avustamiseksi\" perustettu\nyhdistys oli asettanut komitean tutkimaan köyhälistön tilaa ja se\nkomitea tiedusti Owenin mielipidettä, kysyen mihin toimenpiteisiin\nolisi ryhdyttävä yhä lisääntyvän köyhyyden lieventämiseksi.\nEsityksessään Owen selitti että vapaan kilpailun järjestelmän\ntuottaman työn tulosten lisäys ehdottomasti huononsi työväestön\ntilaa, koska yhä paraneva koneisto riisti yhä useammilta tuhansilta\ntyön mahdollisuuden ja alensi työväen elinkantaa. Kun kerran näin\noli asianlaita, on mahdotonta ajatellakaan mitään väliaikaista ja\nvähäpätöistä parannuskeinoa, oli käytävä syvemmälle. Senvuoksi Owen\nesitti teollisuusyhteyksien perustamista keskinäisen yhteistoiminnan\nperusteelle. Tällaisiin yhteyksiin kuuluisi 500—1,500 henkilöä, ja\nhe yhteisesti tuottaisivat kaikki elintarpeet. Kun teollisuutta näin\nsuuressa asteikossa harjoitettaisiin, kävisi tuotanto halvaksi ja\njokainen saisi siitä osansa.\n\nTämä esitys ei tietysti komitealle kelvannut, se oli liian\nradikaalinen, mutta Owen ryhtyi nyt julkisesti kommunistisia\nmielipiteitään ajamaan. Vuonna 1820 hän julkaisi teoksen, jossa\nesitti tuloksensa New Lanarkissa sekä samalla keinonsa yhteiskunnan\nparantamiseksi. Keino oli samanlainen kuin hän jo oli antanut\nyllämainitulle komitealle. Maailma oli \"jaettava 300—2,000 sielua\nsisältäviin kyläkuntiin, 800—1,200 oli sopivin luku; kullekin\nhenkilölle oli luovutettava maa-alue puolesta eekkeristä kolme kertaa\nsuurempaan, riippuen siitä oliko kysymyksessä oleva yhdyskunta enemmän\ntai vähemmän taipuvainen maanviljelykseen; näiden 200 tai 300 perheen\nasuntohuoneet oli rakennettava yhteen suunnikkaan muotoon yhteisine\nkeittiöineen, ruokailuosastoineen, kouluineen ja juhlapaikat keskellä;\nyksilöllisyyttä ei näissä kyläkunnissa olisi suvaittava; itsekunkin\nolisi työskenneltävä kaikkien hyödyksi; kaikkien jäsenten olisi syötävä\nsamassa pöydässä ja yhdyskunnan määräämiä ruoka-aineita\".\n\nTäydellä todella ryhtyi Owen kommunistiseen uudistustyöhönsä.\nApua hän odotti ylhäältäpäin, esittäen aluksi mietelmänsä Venäjän\nsilloiselle tsaarille ja Aachenissa vuonna 1818 pidetylle hallitsijain\nkokoukselle. Ne vetoamiset olivat kuitenkin turhia. Kokeiluansa varten\nhän ensiksi vaati 750,000 puntaa, mutta alensi sitten vaatimuksensa\n50,000 puntaan. Se summa hänelle lopulla Englannissa taattiinkin, ja\nmuuan hänen innostuneista oppilaistaan tarjosi hänelle maa-alankin\nyhdyskuntaa varten. Sitä yritystä ei kuitenkaan koskaan perille\najettu, sillä Owenin katse kääntyi samaan aikaan Amerikaan, jossa,\nGeorge Rappin perustama Harmonyn uskonnollinen yhdyskunta oli samaan\naikaan myytävänä. Owen jätti silloin kaikki aikeensa Englannissa ja\nIrlannissa, jossa hänellä myös oli kommunistisen siirtolan hankkeita,\nja läksi Amerikaan.\n\nAmerikassa Robert Owenin yhteiskuntakokeilut sitten suoritettiin\nuseissa eri yrityksissä. Niistä puhumme myöhemmin. Sanottakoon nyt\nvain että Owen neljä eri kertaa kävi Amerikassa aatteitaan ajamassa,\nja vaikka hänen käytännölliset yrityksensä myttyyn menivät, ei hän\nmenettänyt toimintakykyänsä. Amerikan tappioiden jälkeen tapaamme\nhänet uudelleen täydessä toimessa Englannissa, missä hän 1832 oli\nperustamassa uutta yritystä, pankkia nimeltä \"Equitable Banks of Labor\nExchange\". Tämän yrityksen aatteesta sanoo Owen: \"Sen keskimääräisen\nihmistyön määrä, jonka jokin tarve-esine sisältää, määrää sellaisen\ntarve-esineen arvon; jos siis tuottaja arvostaa ja vaihtaa kaikki\ntarve-esineet sen kannan mukaan, ei kapitalistilla ole mitään\ntilaa teollisuudessa eikä kaupassa, ja työntekijälle jääpi työnsä\nkoko tuote\". Yllämainittu pankki perustettiin tämän periaatteen\nnojalla Lontooseen, ja tarkoituksena oli että kukin hyödyllisten\ntarve-esineiden tuottaja toisi tuotteensa pankin yhteydessä olevaan\nmyymälään ja saisi siitä pankin puolesta setelin jonka tuli edustaa\nniin monta työtuntia kuin esineen valmistamiseen oli tarvittu. Näillä\nseteleillä tuottaja saattoi ostaa toisia myymälässä olevia tavaroita,\njotka samoin olivat arvostetut niiden valmistukseen kuluneiden\ntyötuntien mukaan.\n\nPankin menestys ei ollut pitkäaikainen. Se ei kyennyt ollenkaan\npitämään tasapainossa tuotantoa ja menekkiä; kaikkia tarve-esineitä\notettiin vastaan, olipa niillä sitten kysyntää ja menekkiä tai ei.\nTuloksena luonnollisesti oli että kaikki tavarat, joiden menekki oli\nrunsas, katosivat myymälästä ja sijalle tuli sellaisia joiden kysyntä\nja menekki oli aivan rajoitettu tai pian täytetty.\n\nMyöhemmin otti Owen virkeästi osaa kaikkiin työväestön tilan\nparantamista tarkoittaviin liikkeisiin. \"Kaikkien luokkien ja\nkansojen yhdistys\" perustettiin hänen myötävaikutuksellaan, ja\nsenkin valtiollinen vaikutus oli koko vahva. Laaja chartistinen\nliike oli hänen herättämänsä ja ammattiunioiden toiminnassa hän oli\nmukana, toimien esimiehenä unioitten ensimmäisessä kansallisessa\nedustajakokouksessakin.\n\nRobert Owen kuoli 1858. Neljä poikaa häneltä jäi jotka kaikki muuttivat\nAmerikaan. Isänsä aatteiden kannattajana on näistä mainittava Robert\nDale Owen, jolla Amerikan yhteiskunnallisessa elämässä on huomattava\nsijansa.\n\nHarvan ihmisen elämä on ollut niin vaikutelmista ja tapauksista\nvaihteleva kuin Robert Owenin. Toinen puoli hänen elämästään sisälsi\npelkkiä pettymyksiä, toinen puoli täynnä voittoja ja laakereita.\nSittenkin on pettymyksellinen puoli maailmalle paljon tärkeämpi,\nniinkuin yleensä. Sillä tappiot opettavat ihmisiä paljon enemmän\nkuin voitot. Owenin tappiot ovat sosialistisen liikkeen ohjanneet\npois kommunististen pikku yritelmäin salakarisesta saaristosta\nyleismaailmallisille selville vesille.\n\n\n\nOwenin kokeilut Amerikassa.\n\n\nRobert Owen saapui Amerikaan perustamaan suurta yhdyskuntaa ja kuuden\nviikon kuluessa yritelmän alkamisesta oli hän koonnut ympärilleen 800\nhenkeen nousevan ihmisjoukon, joka syksyllä 1825 oli noussut jo 900.\nHänen menestyksensä ei kovin suurta ihmettelyä ansaitse. Saman vuoden\nalkupuolella tiedettiin hänen ostaneen 30,000 eekkeriä maata josta noin\n3,000 oli täysin perattua; siellä oli komeat hedelmätarhat, 18 eekkeriä\nrypäletarhoja, säännöllinen kaupunki, jossa oli 160 taloa, komeat\nyleiset rakennukset. Ja vielä tiedettiin että ostaja ei aikonut käyttää\ntätä hyvyyttä omaksi hyödykseen, vaan luovutti sen yhdyskunnalle ja\nyhteistyössä toimisi kaikkien jäsentensä keskinäiseksi hyvinvoinniksi.\n\nUusi yhdyskunta oli Wabash joen varrella Indianan valtiossa. Owen\nosti sen 150,000 dollarin hinnasta. Koko hankkeella oli erinomaiset\nedellytykset; paikka oli valmis, perkaajan vaivat eivät olleet\nrasittamassa ja kaikki oli velkataakasta vapaa. Owenin apuna oli vielä\nkoko joukko tiedemiehiä ja oppineita, ja kuten ylempänä mainittiin\nkasaantui hänen kutsumuksensa johdosta lähes tuhatkunta ihmistä kokoon\nvalmiina alottamaan uuden ihanneyhteiskunnan luomista sen salaisuuden\nkeksijän kanssa. Epäilemättä oli joukossa runsaasti niitäkin jotka\ntodellisesta innostuksesta itse aatteeseen mukaan tulivat, joilla\ntodella oli tarkoitus vilpittömästi toteuttaa mestarin aatteita. Mutta\nsuuri joukko oli mukana onnenonkijoitakin, jotka eivät vähintäkään\nvälittäneet Owenin ihanteista eivätkä niitä edes tunteneet, olivat\nvain tulleet mukaan hyötyäkseen rikkaan \"merkillisyyden omituisesta\npäähänpistosta\". Siinä oli väkeä kaikenlaatuista seikkailevasta\ntyhjäntoimittajasta oppineeseen professoriin asti, ja kun mitään\nseulomista ei tapahtunut, kun kenenkään vaikuttimia ei kyselty eikä\ntiedusteltu, saattoi jo ennakolta arvata että koko yritys oli päättyvä\nsurkeaan sekasotkuun ja ristiriitaisuuteen.\n\nSiitä huolimatta käytiin yhdyskuntaa järjestämään. Owenin mielestä\nei täydellistä kommunistista ohjelmaa heti voitu käytäntöön ottaa,\nkoska \"järjettömässä yhteiskuntajärjestelmässä kasvanut ihminen ei\nvoi muuttaa järjelliseen järjestelmään ensin siihen valmistumatta\".\nYhdyskunnan ensimmäisessä peruslaissa — niitä laadittiin kaikkiaan\nseitsemän kahden vuoden aikana — säädettiin senvuoksi että jäsenten\nensiksi oli \"valmistavan komitean\" johdannon alaisina työskenneltävä\nkolme koevuotta, ennenkuin pääsivät täysiarvoisiksi yhdyskunnan\njäseniksi.\n\nJo seuraavana vuonna tammikuussa New Harmony — se oli yhdyskunnan uusi\nnimi — näyttää huomanneen että kolme vuotta oli liian pitkä koeajaksi,\nsillä silloin muodostettiin siirtola kokonaan kommunistiseksi.\nYleisellä kokouksella oli ylin valta ja kuusijäseninen johtokunta\noli toimeenpanevana valtana. Sekään muoto ei onnistunut ja seuraava\naste oli se että Owenille annettiin täydellinen diktaattorivalta.\nErinomaisella järjestämiskyvyllään Owen saikin järjestyksen\npalautetuksi ja yhdyskunta varttui. Mutta jo huhtikuulla osa\njäsenistöstä vaati siirtolan jakamista erinäisiin itsenäisiin\nyhdyskuntiin. Siihen Owen ei tahtonut suostua, vaan esitti jälleen\nuuden peruslain, jonka mukaan jäsenet jaettiin kolmeen luokkaan,\nehdollisiin jäseniin, koejäseniin ja \"tutkimusten alaisiin henkilöihin\"\nja uusien jäsenhakemusten hyväksyminen jätettiin 25-jäseniselle\nkomitealle. Tällä ei kuitenkaan jakokysymystä ratkaistu, ja toukokuulla\nOwen vihdoin suostui jakamaan yhdyskunnan neljään eri osastoon, joilla\nkullakin oli oleva oma hallituksensa. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki\nvirkailijat poistettiin ja niiden tilalle asetettiin kolmihenkinen\ndiktaattorivallalla varustettu komitea. Vihdoin syyskuussa seitsemäs\nperuslaki laadittiin ja sen kautta koko hallinto jätettiin Owenin\nkäsiin ja hän sai joka vuosi nimittää neljä jäsentä apulaisikseen.\n\nNew Harmony ei kuitenkaan ollut pelastettavissa. Hallinnolliset\nja uskonnolliset riidat olivat pääasiallisina syinä lopulliseen\nhajaantumiseen. Uskonnollisia riitoja näyttävät synnyttäneen\nkuljeksivat saamamiehet, jotka kuitenkin saatiin siirtolasta\nkaikkoutumaan sangen mukavalla keinolla. Ilmoitettiin että\nsaarnamiehille siirtolan ovet ovat aina auki, mutta saarnan päätyttyä\non kullakin kuulijalla täysi oikeus tiedustella saarnamiehen\nmielipiteitä eri kysymyksissä. Siitä seurasi saarnamiehille sangen\nikävä ristikuulustelu, jota välttääkseen he eivät kuukausiin käyneet\nsiirtolassa.\n\nRiidat hallitusmuodosta näyttävät olleen paljon turmiollisemmat\nkuin uskonnolliset. Kaksi joukkokuntaa pääjoukosta erkanikin ja he\nperustivat siirtolan alueille kaksi itsenäistä yhdyskuntaa, jotka\ntunnetaan nimellä \"Macluria\" ja \"Feiba Peven\". Ja vähitellen tippui\njäseniä pois yhä enemmän, kunnes heinäkuussa 1827 koko yritys tukehtui.\nYksityisille jäsenille, jotka liittoutuivat pikku yhdyskunniksi, antoi\nOwen maantilkkuja New Harmonyn laiteilta. Maa näille vuokrattiin\n10,000 vuodeksi 50 sentin nimellistä vuokraa vastaan eekkeriltä\nja ehdolla että maata ei saa käyttää muuten kuin kommunistisiin\ntarkoituksiin. Ne yritelmät tukehtuivat heti alkuunsa ja varsinaiselle\nyhdyskunnan asuinsijalle työntäytyi yksityisiä liikemiehiä, kapakat\nja viinaporvarit avasivat turmiolliset laitoksensa, ja ennen pitkää\nvapaan kilpailun hillitsemätön vallattomuus metelöi paikoilla mistä\nihmiskunnan onnen oli määrä alkukaavansa saada.\n\nEntä Owen?\n\nVapauden päivänä 1826 hän vielä piti tovereilleen innostuttavan puheen\njoka oli täynnä toivoa. Hillquit siitä lainaa seuraavan palan:\n\n\"Minä nyt julistan teille ja maailmalle että ihminen tähän hetkeen asti\non ollut kaikissa maailman osissa hirvittävimmän pahekolminaisuuden\norja mikä on voinut liittoutua henkisen ja ruumiillisen pahan\njuurruttamiseksi koko ihmissukuun. Minä tarkoitan yksityistä eli\nyksilöllistä omaisuutta, mielettömiä ja järjettömiä uskontojärjestelmiä\nsekä avioliittoa joka on perustettu yksilölliselle omaisuudelle ja\nmuutamille näistä järjettömistä uskontojärjestelmistä.\"\n\nMutta jo muutaman kuukauden kuluttua oli hänen äänensä muuttunut.\nPuhuessaan yhdyskunnan tarkoitusten epäonnistumisesta hän sanoo:\n\n\"Vaadin raittiutta, sen sijaan sain olla alituisissa selkkauksissa\njuoppouden kanssa. Vaadin rehellisyyttä, sain epärehellisyyttä. Vaadin\nuutteruutta, laiskuutta tapasin. Vaadin puhtautta, löysin likaa. Vaadin\nhuolellisuutta, tuhlausta tapasin. Toivoin tapaavani tiedonhalua,\nhavaitsin mielentylsyyttä. Halusin että luonnetta muodostavat\nperiaatteet ymmärrettäisiin, ne ymmärrettiin väärin. Halusin näiden\nhyvien ominaisuuksien yhdistyvän itsekussakin yhdyskunnan yksilössä,\nmutta niitä ei löytynyt enkä voinut löytää sellaisiakaan jotka olisivat\nolleet kyllin uhraavaisia ja kestäviä valmistaakseen ja kasvattaakseen\nlapsiansa näitä ominaisuuksia omistamaan.\"\n\nToisista Owenin periaatteille perustetuista kommunistiyhteiskunnista on\nmainittava Yellow Springsin yhdyskunta Cincinnatin lähellä. Se aiheutui\nOwenin luennoista joita hän siellä piti. Yhdyskunnan perustajana oli\nDaniel Roe, sikäläisen Svendenborgin kirkkokunnan pappi. Kirkkokunnan\njäsenet olivat yhteiskunnan hienostoa, rikasta väkeä, ja ostamallaan\ntilalla he kiitettävällä hartaudella kävivät käsiksi ruumiilliseen\ntyöhön. Puoli vuotta kesti hartautta, sitten papit näkivät että\nsielujen paimentaminen oli helpompaa, kauppiaat palasivat auran\nkurjesta mittapuunsa ääreen ja hienot naiset, jotka patoja ja\nkeittoastioita olivat alentuneet liikuttelemaan, pestasivat jälleen\npalkollisia työhön. Koko yritys oli vain rikkaitten kevytmielistä\nhuvittelua työn teolla joka jonkun verran maksoi, mutta tuotti\ntoivottua huvitusta.\n\nVuonna 1825 perusti Frances Wright Nashoban yhdyskunnan Tennesseen\nvaltiossa Owen periaatteiden pohjalle. Erikoistarkoituksena oli\nkasvattaa neekerit valkeitten tasalle yhteiskunnalliseen ja\ntaloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Hän osti neekeriorjia, lainasi\ntoisia ja ajoi suurella innolla asiata, kunnes hänen sairauden takia\noli mentävä Euroopan puolelle. Yhdyskunta ei elänyt kauvan eikä sen\ntuloksista ole mitään mainittavaa.\n\nKaikkiaan lienee Owenin vaikutuksesta kommunistisia yhdyskuntia\nperustettu kymmenkunta. Ne kaikki olivat lyhytikäisiä, ja New Harmony,\njota mestari itse oli johtamassa, on ainoa yritelmä joka mainitsemista\nansaitsee.\n\n\n\n\nMuita kommunistisia kokeiluja.\n\n\nAatos yhteiselannosta ja sen autuaaksi tekevästä voimasta oli\nviime vuosisadan alkupuolella niin syöpynyt ihmisten mieliin että\nkäytännölliset kokeilut kommunistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi\neivät rajoittuneet vain siihen mitä \"suuret haaveilijat\" aikaan\nsaivat. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä saavutti niin mahdottoman\nsuuria voittoja että vain harvat porvarikunnan piirissä — jotka\nniistä voitoista vain etuja niittivät — jaksoivat hurmauksiltaan\nnähdä sen vielä suurempia siveellisiä ja aineellisia turmioita.\nJa ne jotka sen huomasivat, ne eivät kyenneet syitä keksimään,\npintapuoliset teoreettiset arvailut olivat heille tarpeeksi, sillä ne\njo loivat mielikuvituksessa ihanneyhteiskunnan, jossa kapitalistisen\ntuotantojärjestelmän edut vain olivat vallitsevina — haitat poissa.\nKommunistiset kokeilut osottavat sentakia säännöllisesti tavatonta\ninnostusta alussa, joka vähitellen herpaantuu sitä mukaa kuin elämän\ntodellisuus, kapitalistisen tuotantojärjestelmän järkähtämättömät lait\nosottavat että sen epäkohdat eivät ole poistettavissa muuten kuin koko\njärjestelmän muutoksella koko yhteiskunnassa.\n\nToisista kommunistisista kokeiluista on etupäässä mainittava\n\n\n\nIcarialainen liike.\n\n\nSe oli monessa suhteessa sangen omituinen. Kansanvaltainen kommunismi\noli siinä liikkeessä edustettuna puhtaana, vapaana kaikista\nsivupiirteistä ja syrjä-aatteista. Sitä ajettiin merkillisellä\nsitkeydellä huolimatta tavattomista vastoinkäymisistä.\n\nIcarialaisen liikkeen perustaja oli ranskalainen kirjailija Etienne\nCabet. Hän syntyi 1788 ja alotti poliittisen uransa 37 vuotiaana,\njolloin hän tuli erään salaisen poliittisen yhdistyksen \"Carbonarin\"\njohtajaksi. Vuonna 1830 hän oli erään kapinakomitean jäsen ja\nallekirjoitti tällöin päänsä uhalla erään kapinallisen julistuksen.\nSitten hänet nimitettiin Korsikan yleiseksi syyttäjäksi, mutta\nmenetti pian sen virkansa radikaalisen toimintansa takia. Ranskan\nparlamenttiin hän tuli jäseneksi 1831, ja siellä pitämistään kuningasta\nja ministeristöä purevista puheistaan tuomittiin hänet joko kahdeksi\nvuodeksi vankilaan tai viideksi vuodeksi maanpakoon. Cabet läksi\nmaanpakoon ensin Belgiaan, josta hänet karkoitettiin edelleen.\nEnglannista hän turvapaikan tapasi ja alkoi siellä tutkiskella\nyhteiskunnan historiaa sekä julkaisi useampia historiallisia teoksia.\n\nNäissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka\nlehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen\njärjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta\nsellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa.\nKun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden\nyhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta\non siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia\ntutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat\npäässeet samaan lopputulokseen.\n\nTällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa\njälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä \"Matkustus\nIcariaan\" (\"Le Voyage en Icarie\"), sujuvan kertomuksen muodossa\nesittäen siinä ajatelmansa.\n\nTämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä\nkoko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen\nloordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta\nmaailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi\non Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne\nkokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä\nhallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä.\nEnsimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän\ntuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut\nelintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman\nvapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut\ntodellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää\nettä vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut\nvallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut\nkommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen\naatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.\n\nTällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä\nyhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero,\nperintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan,\nkansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja\nkaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne\npääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin\nkaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi\nkokonaisuudeksi.\n\nTuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata\nliikettä aikaan kuin tämä \"Matkustus lcariaan\". Siitä otettiin painos\ntoisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja\ntuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat,\njotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa,\nliittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena\nalkoi julkaista kommunistista lehteä, \"Le Populaire\". Siinä sekä\nlukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen\nkommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui\nlaajemmallekin.\n\nSelvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin\nalettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet,\npoliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki\nyksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla\nmillä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti\nliike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin\nlaskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan,\nuskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja\nEnglannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.\n\nCabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä\nalkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä\ntoteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen\nyhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja\nettä osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun\nliike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä\nosottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna\n1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia\navustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.\n\nKehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen\nCabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin\nmiljoonaan nouseva joukko.\n\nCabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan\npaikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen\nvakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista\nyhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa\njoutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa.\nTämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita\nkoetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi\nonkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti\nnäiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan\nvuoden alussa sitten \"Le Populaire\" ilmoitti innostuksesta palaville\nicarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin\nkoillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä\noli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta\nicarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.\n\nSitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli\npyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69,\nkaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.\n\nSuuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän\nplakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita\nuutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän\nedistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä\nsaattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi.\n\"Le Populaire\" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle,\nkirjoitti seuraavat lähtiäissanat: \"Sellaisia miehiä katsellessani\nkuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen\nparantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla\nsuoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko\nläksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset\nicarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti\njäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat\ntuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne,\nte ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme,\nvalmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!\"\n\nSe valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman\nviikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret\ntoiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin\nsuurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli\njälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen\nmaita etsimään.\n\nIcarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen.\nSuurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli\ntäysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka\nläksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa\nuskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin\nnimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet\nkuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää\nhorjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin\nlopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia\ntoista Icarian matkaa varten.\n\nEtujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan\nvaltiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin\nsyntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi.\nSe epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti,\nvaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi.\nKertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä\nmatkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että\nheidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä.\nTarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille\nmatkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin\nläksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi\nonnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat\nvain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat\nuutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka\nkesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille\nalueilleen.\n\nSiellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta,\njoka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä\nettä kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan\nalueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja\nkatsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän\nprofeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan\nmaa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että\nCabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että\n3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen\nheinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli\n69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa,\njotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa\nmiljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut\nettä kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi\nmaayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena\nmoniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle\nuudissiirtolalle.\n\nCabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä\naineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät\ntoimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta\nvastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja\nkeltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen.\nElokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun\n1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta\nkuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja\nkoko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille\ntulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet,\nja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen\nja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea\neri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä\nvaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai\nparantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden\nloppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon\nkerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät\nsurullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä\nalkaakseen.\n\nTalven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta\ntuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä\nvastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet\nmaaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen\npaikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne\nsaapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin\nMississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.\n\nTältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen\nsiirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän\nomaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata\nja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa\nmukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt\nrupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja\nhe saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on\netupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin\nettä heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus.\nTeatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita\nmusikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he\nryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin\nkaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen\nheidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa.\nKun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas\npääsemässä ensimmäisten joukkoon \"yhteiskunnallisten reformaattorien\"\nseassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen\npahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla\nsaavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua\nvuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.\n\nMutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys.\nCabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina\nvuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta\npuhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista\nnäitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia\nvihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän\nsitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön\notettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan\nkäsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten\nettä ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito,\ntoisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys\nja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä\nkirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan\npresidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta.\nPresidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi\nkuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla\nkuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se\nsynnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa\nalkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati\nettä perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti\nvalittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus\nerottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan\nnousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin\nkansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä\nmiespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia\nvastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin\nsaatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä,\nmutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin\nvalittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita\nmuut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi\nmonenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät\npääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan\nviranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa.\nCabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin\nasumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta\nannettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei\nliioin anneta syödäkään.\n\nKun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen,\nlähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan\nlupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena\nnähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai\nkansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin \"yksimielisesti\"\nyhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän\nmarraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin,\njossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen\npäivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.\n\nIcarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista\nloppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä,\ntavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan\nhyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan\noppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa,\nhalusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan\nluovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei\ntäyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden\njohtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä\noli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä\nkansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa\ntäydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen\nymmärrykseen.\n\n\nCabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan\nepätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että\ntekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden\nyhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin\njossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät\nvoimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä \"Revue Icarienne\",\njossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli\nomat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset\ntoimintansa.\n\nToista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa\nomistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan\nSt. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin\nnimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset\nolleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja,\nja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi\nepäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta\nkuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä\nkaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille\napuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän\nyhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti\napuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti\nsangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.\n\nMutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän\nkeskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta.\nToiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat\nettä hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin\nkuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin\nkansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että\nkun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle\nläksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta.\nSitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän\neron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä\nvuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin:\n\n\"Tämän eroamisen jälkeen yhdyskunta kaikin tavoin riutui. Monia\nymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden\njoukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt\nyhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta\nvastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa\nliittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan\nmiestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja\nahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät\neikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut,\neikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin\nkuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään\nsoveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali\nniin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin\ntäydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua.\"\n\n\nNauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain\nvähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa\nrupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa\ninnostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan\nturvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa\nkanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena\ntoimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille\ntarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä\noltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen\nIowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat\nrupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857\nsiirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain\nkäsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin,\nsiirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli\naivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella\nuudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia\nvastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä\nkyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi\nyhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi,\nkymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet\nmaksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä\nkaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset\nolivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan\nkukistumaisillaan.\n\nSilloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän\nmaansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi\nälyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll.\nSillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi\njälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman\nvuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta,\nhankkia kaikellaisia mukavuuksia.\n\nYhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin\nkuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi\npaikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he\ntoivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen\n\"matkustus Icariaan\" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut.\nValtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle\nja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja\nkuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä\nkaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen\nensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa,\njota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista.\nHe olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan,\nheistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan\nmielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia.\nNiitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.\n\nTällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka\n1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet\nvaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta\nsekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät\nvastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta.\nVuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät\nsiihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan\nlupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla\ntarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he\nonnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi\nlupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.\n\nNuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan\nkotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884\nCaliforniaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.\n\nVanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat\nmajansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha\npolvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet,\nja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin\nhajaantui.\n\nVuonna 1877, juuri ennen viimeistä kahtia jakaantumista, oli\nyhdyskunnan presidenttinä A. Sauva, joka Cheltenhamin yhdyskunnan\noli lopettanut. Hän kirjoittaa yhdyskunnan silloisista periaatteista\nseuraavaa:\n\n\"Avioliitto on pakollinen täällä, se on, aviottomuutta pidetään\nluonnon vastaisena epäsäännöllisenä tilana, jota suvaitaan vain siinä\ntapauksessa että jäsenten luku on siksi rajoitettu että se estää\naviottomia, miehiä ja naisia, löytämästä sopivia puolisoita.\"\n\n\"Yhdyskunnan periaatteiden, lakien ja säädöksien rikkominen rangaistaan\njulkisilla nuhteilla, kansalaisoikeuksien riistämisellä tai rikkojan\nerottamisella rikosten laadun mukaan.\"\n\n\"Jäsenten toimialan määräävät persoonalliset taipumukset ja työn\nvaatimukset.\"\n\n\"Naiset ottavat osaa kansankokouksen neuvotteluihin; heillä on oikeus\ntehdä ehdotuksia sekä keskustella toisten tekemistä esityksistä; he\nvoivat esittää mielipiteensä ja neuvonsa, mutta he eivät saa äänestää.\"\n\n\"Me ylläpidämme kommunistisia periaatteita ja eritoten veljeyden\nperiaateitta uskonnon tilalla; mutta kristillisyys alkuperäisessä\npuhtaudessaan on keskuudessamme suuressa arvossa; ja persoonallisten\nmielipiteiden suhteen uskonnollisissa asioissa Icariassa vallitsee mitä\nsuurin suvaitsevaisuus, edellyttäen että sen ilmaukset eivät aiheuta\nhämminkiä ja epäjärjestystä yhdyskunnalle\".\n\nIcarialainen liike, joka niin tavattomalla innostuksella alkoi, on\nosottanut siis verraten vähän tuloksia. Sillä on vastuksia ollut\npitkin matkan vartta voitettavissa ehkä enemmän kuin millään muulla\nsamanlaisella liikkeellä, mutta sen kannattajat ovat myös osottaneet\nsitkeyttä ja uhraavaisuutta verrattomassa määrässä. Koskaan eivät\nhe kuitenkaan, enemmän kuin muutkaan puhtaasti kommunistiset\nyritelmät, ole pystyneet edes käytännössä aatteitaan toteuttamaan\nmuuta kuin mitättömäksi osaksi. Sitäpaitsi ei koko liikettä ole\nkannattamassa sellaiset edellytykset kuin Owenin ja Fourierin alkamilla\nliikkeillä oli, sillä Cabet ei luonnonlahjojensa enemmän kuin\ntietojensakaan puolesta ollut kummankaan veroinen. Hän esitti koko\nyhteiskuntajärjestelmänsä vain unelmana, jota hän ei aikonut toteuttaa,\nvasta toisten innostuksesta hänenkin innostuksensa heräsi. Kun Owen ja\nFourier olivat varsinaisia yhteiskunnan parantajia, jotka täydellisesti\njärkiperäisen harkinnan mukaan esittivät ehdotuksensa, oli Cabet vain\npintapuolinen haaveilija, joka ehkä enemmän uneksi omia kunnianhimoisia\nsuunnitelmiaan kuin varsinaista lähimmäistensä tilan parantamista.\nSiksi icarialaisella liikkeellä aina on ollut vain pintapuolinen\nleimansa joka ei ole koskaan kyennyt tunkeutumaan yhteiskunnallisen\nja taloudellisen kysymyksen ytimeen, vaan on ollut vain perheellistä\nyhteiselämää omain jäsenten keskuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIcarialaisen liikkeen mukana kommunistiset suuryritelmät sammuivat.\nSen jälkeen ei ole kyetty enää sitä aatetta nostaa niin korkealle\nettä se valosoihtuna olisi kyennyt mukanansa tempaamaan tuhansia\nihmissieluja. Yhteiskunnan parantamisaatteet, etsittyään turhaan\nkäytännöllistä ratkaisua ihmisen olemuksen parantamisen hämärältä\nja ristiriitaiselta pohjalta, järjestyivät viime vuosisadalla\nsuureksi sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi, jonka pohjana ei ole\nihanteelliset valehaaveilut, vaan tieteellisten tosiasiain vankka\npohja. Kun tämä pohja kerran oli löydetty, tappoi se ikipäiviksi\nyksityisiä mallionneloita tavoittelevan kommunismin, joka kilpailussa\nkapitalistisen suurtuotannon kanssa itsesäilymisestä oli joutunut\nsurkeasti tappiolle.\n\nMeidän päivinämme on suurista kommunisti liikkeistä jälellä vain\nvähäpätöisiä jätteitä, pääasiallisesti uskonnollisia joukkokuntia,\njoita yhteinen lahkolaisusko vain heikosti enää koossa pitää. Toiset\novat jonkinlaisia varakkaiden ihmisten ylläpitämiä siirtoloita,\njoissa koetetaan saarnata kommunistisia aatteita. Sellaisista\nmainittakoon: Altruistien yhdyskunta St. Louisissa, Mo., jolla on\npieni farmi hallussaan Mississipin varrella ja julkaisee lehteä _The\nAltruist_; Israelin yhdyskunta Texasissa, joka tavoittelee ensimmäisten\nkristittyjen elintapoja; osuustoiminnallinen veljeskunta Burleyssa,\nWash., joka on jälellä viime vuosikymmenellä Amerikassa perustetusta\nSocial Democratic Partysta; yhdenvertaisuusyhdyskunta Washingtonissa\nj.n.e.\n\nMainittava vielä on muuan yritys, joka tunnetaan nimellä _American\nCo-operative Association_ ja joka ylpeästi on ilmoittanut aikovansa\npaisua kahdenkymmenennen vuosisadan suurliikkeeksi. Sen yhdistyksen\naikomuksena ei ole kulkea \"vastavirtaa kapitalistista lainlaadintaa\nvastustamaan, vaan pysytellä keskellä väylää ja kulkea täydellä\nvauhdilla myötävirtaa, käyttäen apunansa, ei esteinä, niitä lakeja,\njotka monopooli on saanut aikaan.\" Tämä merkitsee että se aikoo\ntrustiyhdistyksien keinoja käyttäen perustaa mahdottoman suuren\ntuotantoyhteyden, joka tuottamispiiriinsä kokoaa kaiken maailman\ntuotantohaarat, antaa työtä jokaiselle sitä haluavalle ja jakaa\ntyöntuotteet tasan kaikille jäsenilleen. \"Maailmaa käsittävä\nosastokauppa\" on siitä yrityksestä syntyvä, niin voimakas että nykyiset\ntrustiyhteydet eivät sitä kykene nielemään, vaan se päinvastoin\nnielee ne, kuiviin juoksuttaen niiden markkinapaikat. Yritys on siis\ntavallinen tuotanto-osuuskunta, pöyhkeilevässä muodossa esitetty.\nYrityksen etunenässä on suuria kauppapomoja, pappeja, porvarillisia\n\"ihmisystäviä\" y.m. ja sen pääasiallisena sisällyksenä lienee vain\njonkinlainen vastapainon yritys yhäti nousevaa sosialistista mielialaa\nvastaan. Kommunistisen värityksensä saapi yritys sen kautta että se\ntarkoituksiinsa lukee suuremmoisten siirtolain perustamisenkin, joissa\nkommunistinen yhteiselämä olisi toteutettuna. Jotenkin selvää on\nettä jos käytännössä yrityksellä voi sanoa olevan jotakin rehellistä\ntarkoitusta, on se vain uuden suuren komppanian luominen samoille\nperusteille kuin entisetkin ovat.\n\nHuomautettava kaiketi kommunististen yritelmäin joukossa on\nmyös suomalainen yritys. Malkosaaren yhteiskunta. Erityisemmin\nei se eroa muista kommunistisista kokeiluista minkään puolesta;\nyksin sen lopullinen menehtyminenkin johtui samoista syistä kuin\nuseampain muiden. Icarialaista liikettä se ulkonaisesti ehkä eniten\nmuistuttaa, varsinkin viimeiset vaiheet ovat jotenkin samallaiset\nkuin Nauvoon yhdyskunnan kohtalot. Malkosaaren perustajan Matti\nKurikan moninaisista aatoksista selvimpänä pistää esille tarkoitus\nettä erikoisissa siirtoloissa, \"Sointuloissa\", voitaisiin kasvattaa\nvaliojoukko valistunutta väkeä, samalla kuin siirtolat saatettaisiin\ntaloudellisesti tukevalle pohjalle. Kun nämä kaksi tarkoitusperää olisi\nsaavutettu, läksisi näistä \"Sointuloista\" valloitusjoukot maailmalle\njohtajiksi taloudellisiin työn ja kapitaalin välisiin taisteluihin;\nheillä olisi aina selkänojanansa \"Sointulat\" aineellisina kannattajina,\neikä heidän sentakia tarvitsisi olla riippuvaisia kapitalisteista.\nSamoin kuin Fourierin Falanksien, piti \"Sointuloidenkin\" leviämän\nympäri maailman ja siten muuttaman maailman sopusointuisaksi onnelaksi.\n\nMalkosaaren siirtolan kukistumisen ulkonaiset syyt olivat eripuraisuus\nja itsekäs johtohimo. Mutta tietysti varsinainen sisällinen syy, joka\nsamallaiseen lopputulokseen olisi joka tapauksessa johtanut, oli itse\najatuksen mahdottomuus. Kapitalistisen suurtuotannon vaikuttimet\novat niin laajat ettei niitä voi korpeenkaan pakenemalla välttää,\nja niin kauan kuin ne vaikuttimet sekä niiden synnyttäjä, itse\njärjestelmä, ovat olemassa, ei mitään valiojoukkoa ihmisistä voi luoda.\n\"Sointulalta\" puuttuu siis sen ensimmäiset edellytykset, samoinkuin\nkommunistisilta yhteiskunnilta yleensä.\n\n\n\n\nHavaintoja ja mietelmiä.\n\n\nMuinaisina aikoina, kun kulkuneuvot olivat huonot ja\nyleismaailmallisesta tuotannosta, enemmän kuin yleismaailmallisesta\nkaupastakaan ei mitään tiedetty, vaan jokainen pienempikin yhdyskunta,\njopa perhekin itse tuotti omat elintarpeensa, olisi viime vuosisadalla\nesiintynyt kommunistinen liike saanut aivan toisen pohjan, kun sitä\narvostellen olisi katseltu kuin nykyään. Vielä pikkutuotannon aikana,\nennen suuria keksintöjä, olisi ollut mahdollista toteuttaa aatokset\nerikoisesta muusta maailmasta irrallaan olevasta yhteiskunnasta.\nKauppatavarata ei siihen aikaan vielä ollut siinä merkityksessä\nkuin nykyään, sillä tuotanto yleensä perustui tilaukseen, ja tavara\nvalmistettiin vain siinä määrässä kuin hetkellinen kysyntä vaati. Tällä\ntavalla pienikin yhteiskunta tuli omillaan toimeen, ja kommunistisen\nyhteiskunnan luominenkaan ei silloin olisi erikoisempaa vaikeutta\nkohdannut.\n\nMutta silloin taas ei ollut itse kommunistisella liikkeellä mitään\nedellytyksiä. Tavallisina aikoina, kun sota, rutto tai kato ei\nollut ihmiskuntaa kiusaamassa, oli yleinen toimeentulo, sen ajan\nyksinkertaisten vaatimusten rajoissa, kutakuinkin kohtuullinen.\nVarsinainen köyhälistö, ja varsinkin sen alin kurjalisto, on vasta\nsuurtuotannon synnyttämä, patriarkkaalisissa oloissa ei sitä luokkana\ntunnettu. Alituinen kärsimys ja kurjuustila ei sentakia myöskään ollut\nniin silmiinpistävä. Ja sitäpaitsi oli raja köyhän ja rikkaan välillä\nsangen himmeä, mahdottomia rikkauksia ei ollut yksilölle kasaantunut ja\nvarakkaammatkin katsoivat velvollisuudekseen elää kättensä töistä ja\notsansa hiessä leipää syödä. Kommunistinen liike, jos sitä olisi vaikka\nmitä pontevamminkin yritetty herättää, ei olisi asiain tällä kannalla\nollen mitään vastakaikua saanut kansassa, vaan sen olisi ollut pakko\ntukehtua tarpeettomuuteensa.\n\nMutta kun suurtuotanto oli syntynyt, sorti se nopeasti pikku mestarit\npalkkalaisiksi, ajoi lukemattomat pikku tilalliset ja maalaistyöväestön\ntehtaisiin ja siten synnytti erikoisen kansanluokan jolla koskaan ei\nollut toivoa palkkalaisasemasta kohota työnantajaksi, kuten laita oli\nollut vielä pikkutuotannon vallitessa. Ja samalla se myös synnytti\nluokkasodan, jossa melkein säännöllisesti palkkalaisjoukko joutui\ntappiolle. Samalla hallitus laati lakeja työväestön kurissa pitämiseksi\nja siten yhä enemmän painoi toiveita joita palkkalaisissa saattoi olla\noman tilansa parantamisen suhteen. Ja samassa määrässä kuin ne toiveet\nhuononivat, kohosi tiedon levitessä parempain olosuhteiden kaipuu\nsynnyttäen usein vaistomaista epätoivoa koko yhteiskuntarakenteen\nparantamismahdollisuuksien suhteen. Työväestö näki kohtuullisimpiinkin\ntoivomuksiinsa ja vaatimuksiinsa vastattavan vain pilkalla ja\npakkosakoilla isäntien puolelta ja viattomimpienkin tekojen varalle oli\nolemassa hallitus ja laki joka sääti vankeutta ja julmia rangaistuksia\nsille joka vain oikeuttansa etsi.\n\nAivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti\naatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten\nniin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että\nsenlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen\njulkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten\nleviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen\ntoimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa!\nLupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon\nvoitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys,\njota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä!\nJa kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia\nsynnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta\npahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!\n\nMutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen\npikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää\nyksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta\nelimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä\nomistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota\nei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti,\nsen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman\ntuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui\nvarsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri\nkansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään\nmarkkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti,\nsinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys\nsyntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja\nkuolemasta.\n\nTällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki\nsamallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä\nkulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret\ntuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan\nkilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä\ntuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun\nkukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen\nedelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys\nsuurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta\non jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan\ntuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla.\nSillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen\nkilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden\njärjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se\nnielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen\njokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.\n\nTällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden\nmahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän\näärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti\nmaailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret\nkeksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien\nkuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys\ntoisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään\nriippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse\nkukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa,\npelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä\ntöitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan\ntoimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua\nkohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa\nsuoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti\nhuomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin\nkyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen\nkaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu\nonnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi\nyhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin\nraakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys\npakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja\nturvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.\n\nKommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen\nkehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät\nkiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla\npyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton\nhäviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä\njälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista\noppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja\nmenestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä\nsyrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat\npois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja\ntuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen\nmukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan\nja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen.\nOnnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.\n\nMutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi\narvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän\nymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti\nväitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on\nmuka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite\npaikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta.\nSillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä\nhuomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja\nmuuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu\nkokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa\nenää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt\nettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan\nsuurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se\nasiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä\nsilloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis\ntuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi\nuutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme\njo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden\nominaisuuksien häviämistä maailmasta.\n\nOnneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys,\nsen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin\nkoko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään\nerikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa\non meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka\nnimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut\nyksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan,\nosottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja\nvetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät\nmonet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa\nosottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin\nhenkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään\npuristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä\nkannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä\nja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole,\njolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset\nkäsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä,\njoka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.\n\nTunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset\nkokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin\nponsilauseisiin:\n\n\"Kommunistit eivät raada järjettömästi.\"\n\n\"Kommunistiyhteiskunnassa ei ole kukaan jäsen palvelija.\"\n\n\"Kommunistin elämä on täynnä mietelmiä persoonallisen helppouden ja\nmukavuuden edistämiseksi.\"\n\n\"Kommunistit eivät ole laiskoja.\"\n\n\"Kommunistit ovat rehellisiä.\"\n\n\"He ovat ihmisystävällisiä ja armeliaita.\"\n\n\"Kommunistit elävät hyvin ja paljon terveellisemmissä olosuhteissa kuin\ntavallinen maanviljelijä.\"\n\n\"Kommunistit ovat raittiita, ja juoppous on heidän kesken tuntematonta.\"\n\n\"Kommunisteja hoidetaan huolellisesti, kun ovat sairaina ja vanhoina\npäivinä heidän elämänsä muodostetaan kevyeksi ja miellyttäväksi.\"\n\n\"Kommunistit ovat pitkäikäisimmät kansamme seassa.\"\n\n\"Kukaan kommunisti ei tee omaisuuden kokoamisesta elämänsä päätehtävää;\nheillä ei ole mitään kiirettä rikkaaksi tulemisessa.\"\n\n\"Kommunismielämä varaa suurempia vaihtelevaisuuksia toiminnassa itse\nkullekin yksilölle ja siten lisää ihmisten taitoja ja laajentaa\nmahdollisuuksia.\"\n\n\"Se tarjoo laajemmassa asteikossa terveellisiä nautintoja ja myös\nvankempia rajoja turmelevia huvituksia vastaan.\"\n\n\"Se antaa itsenäisyyttä ja teroittaa mieliin järkevyyttä ja\nhuolellisuutta; se vaatii itseuhrausta ja estää itsekkyyttä ja\nkateutta; ja siten lisääntyy onnellisuus joka johtuu ihmisluonteen\nmoraalisesta puolesta.\"\n\n\"Se vapauttaa yksilön elämän suuresta tuskallisten huolien\njoukosta, ylityön välttämättömyydestä ja uuvuttavasta raadannasta\nja onnettomuuden pelosta sekä vanhuuden päivien häpeällisestä\narmeliaisuudesta.\"\n\n\"Vertaillessani tyytyväisen ja varakkaan, se on onnistuneen kommunistin\nelämää tavallisen maanviljelijän tai mekaniikon elämään meidänkin\nvarakkaassa maassamme, taikka etenkin työmiesten ja heidän perheittensä\nelämään etenkin suurkaupungeissamme, täytyy minun tunnustaa että\nkommunistin elämä on niin paljon vapaampaa huolista ja epäonnistumisen\nuhasta, niin paljon helpompaa, niin paljon parempaa monin tavoin ja\nkaikissa aineellisissa suhteissa, että minä vilpittömästi toivon sen\nedelleen kehittyvän Yhdysvalloissa.\"\n\nNäissä huomioissa on epäilemättä paljon totta, vaikka ne ovatkin\nkirjoitetut aikana, jolloin kommunististen kokeilujen mahdollisuuksista\nsaattoi vielä puhua, ja sivuuttaen asianhaarat joita kapitalistisen\ntuotantojärjestelmän kehitys ei vielä ollut selvinä esille loihtinut.\nW.A. Hinds, toinen Amerikan kommunismin historioitsija, löytää\nkommunismista m.m. seuraavia johtopäätöksiä:\n\n\"Että omaisuuden yksilöllinen omistaminen ei ole oleellista\nteollisuudessa eikä monimutkaisen liikkeen tehokkaassa ajamisessa.\"\n\n\"Että kurjuudella ja löysäläisyydellä, jotka ovat yksilöllisen omistus\nja kilpailujärjestelmän välttämättömiä tuloksia, sen kautta kun toiset\ntulevat äärettömän rikkaiksi, toiset äärettömän köyhiksi, ei ole mitään\ntilaa kommunismissa.\"\n\n\"Että käräjöiminen ja muut kalliit pahat, jotka ovat yksityisomaisuuden\nvälttämättömiä seuraajia, häviävät täysin kommunistisista\nyhteiskunnista.\"\n\n\"Että siveellisen, henkisen ja sielullisen sivistyksen välikappaleet\nvoidaan kommunistisessa yhteiskunnassa saattaa jokaisen jäsenen\nulottuville.\"\n\n\"Että kommunismi lisää tuottajain lukua ja vähentää samassa suhteessa\nei-tuottajain lukua, ja on sillä tässä sekä muissa suhteissa suuria\ntaloudellisia etuja yksilöllisyyden rinnalla.\"\n\nPaitsi näitä ja muita kokemuksellisia tuloksia kommunismista, saattaisi\nvielä luetella koko jonon sellaisia jotka eivät ole seurauksia\nkommunismista, vaikka niitä itsepintaisesti tahdotaan kommunismin\ntiliin merkitä. Vaikeimpana syntinä kirkollisuuden puolelta on\nkommunistisen liikkeen niskoille sälytetty se erilainen uskonnollinen\nkatsantokanta joka jokaisessa kommunistiliikkeessä on. Mikään niistä\nnimittäin ei ole taipunut vallitsevien kirkkojen puhdasoppisuuteen,\nvaan on muodostanut oman uskonnollisen käsityksensä joko jonkun\nlahkon oppisuunnan mukaan tai itsenäisesti koko kristillisen kirkon\najatuskannasta poikkeavaksi. Siitä johtuvat ne katkerat vihamieliset\nhyökkäykset joita kommunista liikettä vastaan on aikojen kuluessa tehty\nja jotka ovat kristillisessä maailmassa saaneet jonkinlaisen kammon\nkoko kommunismin nimeä vastaan.\n\nKaikesta tästä huolimatta itse kommunistisessa aatteessa on jotakin\nniin suurta ylevää, jaloa ja niin paljon ihmisten keskinäistä rakkautta\nsisältäviä piirteitä että kristillinen kirkko, lukemalla pois sen\nensimmäiset olemassaoloajat, ei ole milloinkaan kyennyt sellaista\ntuskin osottamaan, vielä vähemmin toteuttamaan. Itse kommunismin\nperusajatus, joka sisältää sen että käsitteet \"minun\" ja \"sinun\"\nväistyvät pois \"meidän\" tieltä, on niin peräti luonnollinen ja se\njokaisen ihmisen sydämmessä herättää suloista vastakaikua että on\nvaikeata syvemmin ajatellen käsittää, miten ollenkaan kommunismi\nnimelle on voinut tulla se ruma väritys, jota kirkko sille aina\non tahtonut työntää. Jos mikään on sopivainen pohja tulevalle\nhaaveksitulle \"tuhatvuotiselle valtakunnalle\". niin on se juuri\nkommunistinen aatos, sillä se on niin puhdas kaikesta siitä mikä\nhuonoksi ihmisluonteessa tunnetaan. Ja jos milloinkaan inhimillinen\nyhteiskunta omaksuu veljeyden olemuksensa kannattajaksi, niin on\nkommunismilla ensimmäinen oikeus ja myös välttämättömyys toteutua.\n\nMutta sittenkin, me emme nyt elä veljeyden aikakaudessa, vaan\npäinvastoin vihan, itsekkäisyyden ja voitonhimon aikakautena. Ja\nsellaisena aikakautena saarnat veljeydestä eivät merkitse mitään,\nellei samalla muutosta tapahdu niissä olosuhteissa jotka kaikkea\nveljeyttä vastustavat. Nälkäisen joukon ensimmäisenä ihanteena on nälän\ntyydyttäminen, veljeyden saarna ei sitä ravitse. Janoovalle on juomaa\nensin annettava, ennenkuin hänen ihannepyrkimyksensä voi korkeammalle\nulettua. Ivalta tuntuu keskinäisen rakkauden kehoitus ihmispoloisille,\njoiden henki riippuu siitä että saa yksin syödä tarjona olevan aterian.\nTuntehikkainkin silloin menettää tunteensa ja eläimeksi muuttuu.\nOnko meillä siis oikeutta mitään parannusta saarnata, ennenkuin on\nmahdollisuudet valmistettu parantumiselle? On varmaankin, mutta vain\nsillä edellytyksellä että samalla paljastetaan ne välttämättömät\nedellytykset, joiden kaiken parannuksen edellä pitää käymän.\n\nSillä vasta sitten ihminen parantua voi, kun yhteiskunta on sen\narvoinen että siinä ihmissuku voi parantuneena toimeen tulla.\n\n\n\n"]