[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhk-dp5NMURdAnrueXDrZIVtvOPQigt2-Ccc1Vu7Q9-A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3367,"Sen pitkää, tämän lyhyttä","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"3367-tiitus-sen-pitkaa-taman-lyhytta","3367__Tiitus__Sen_pitkää_tämän_lyhyttä",null,"muu",[14],"huumori",[],"fi",1918,30816,203012,false,75375,[23],"Finnish wit and humor",[25],"Humour","\"Sen pitkää, sen lyhyttä: Tiituksen pakinoita 1\" by Ilmari Kivinen is a collection of humorous narratives likely written in the early 20th century. The work features a character named Tiitus, who shares satirical observations about society, politics, and human nature, often infused with irony and wit. Readers can expect a blend of whimsical storytelling and critical commentary on contemporary issues.  The opening of this collection introduces a whimsical recounting of Chinese politics through the eyes of Tiitus. It begins with a lighthearted exploration of the absurdity surrounding the revolutionary changes in China, particularly focusing on the character Juanshikai, who unexpectedly finds himself as president due to a lack of a traditional emperor. The comedic narrative unfolds as Tiitus describes the chaotic yet humorous reactions of the Chinese populace to political shifts, complete with absurd fantasies involving a misplaced throne and Juanshikai's reluctant ascent to power. This sets a tone of satire that likely continues throughout the book, offering readers a blend of humor with social critique. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Kokoelma humoristisia pakinoita, jotka tarkastelevat ironisella otteella maailmanpolitiikkaa, kotimaan tapahtumia ja arkisia kommelluksia 1910-luvun Suomessa. Tekstien aiheina ovat muun muassa Kiinan tilanne, viranomaiset sekä ajan erilaiset muoti-ilmiöt.","Tiituksen 'Sen pitää, tämän lyhyttä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3367. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SEN PITKÄÄ, TÄMÄN LYHYTTÄ\n\nTiituksen pakinoita 1\n\n\nKirj.\n\nTIITUS [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n      \"Koska siis porsas taritaan\n      niin awaa säkkis, jos se tarwitaan.\"\n\n                       _Agricola_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nKertomus Kiinasta\nToukokuussa 1913.\n1,000 markan seteli.\nSelonteko paastostani ja sen seurauksista.\nViipurin pamaus.\nTavarajunassa.\nValtiomies ja piru.\nMurhayritys Mikkelissä.\nHelluntailiike.\nPääkirjoitus.\nTurun kirje.\nYhdenvertaisuuslaki.\nTyynyjuttu.\nDemminin taistelu.\nKesäksi maalle.\nMonna Lisa.\nKevätjuttua.\nPatriarkka Abrahamin kello — Kuopiossa.\nItsemurha.\nKoi.\nLaiton kokous.\nEräs toinen tuttavuus.\nParturissa.\nMuotihulluus.\nTaistelunhaluinen Tiitinen.\nEi goliera Buuhun noushe.\nRaskas velvollisuus.\nKunnankirjuri.\nHauska pari.\nKadonnut papu.\nJuopunut kukko.\nPanu.\nToimitussalaisuuksia.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\nkriitilliselle lukijalle, kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen:\n\n\nJos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro\nettes sano sitä _Comoedian_ leikitziän _Cliphton_ Sanaa: _Isä en minä\ntaida_: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin\ntapa estellä.\n\n\n\n\nKertomus Kiinasta.\n\n\nTiedättekö, mitä kiinalaisilla on muuta vinossa kuin heidän silmänsä?\n\nKiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen\ntieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja\nkiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen,\nvaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata\non jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka\nvinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On\nharvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien\nvinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon\nasettanut.\n\nNiin, kiinalaisilla on nykyään vinossa myöskin heidän valtaistuimensa.\n\nSe on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä\nistumassa.\n\nEn tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan\nole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule\nsillä koskaan istumaankaan.\n\nEn ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja\nluultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on\nsiinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä\nistuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat\neräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä,\ntuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni\nvinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne\nherrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten\nkäytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.\n\nKiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa\nvinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:\n\n— Mitäs nyt tulee?\n\nEihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He\nolivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä\noli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku\nenemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai\nvähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman\npuutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi\nhieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle\nja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain\npitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon\npehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.\n\nMutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa\nasioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai.\nKun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä\ntulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että\nkaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.\n\n— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.\n\nJuanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei\nvaltaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa\npäämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa\nsangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin\npresidentiksi.\n\nKiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten\naprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran,\njota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita\nyskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja\nhoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan\njuuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa\nsangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.\n\nKiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he\ntanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot\npaukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain\npresidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei\nhän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat\nja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain\nvastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.\n\nNo Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei\nviitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja\nkiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt\noli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin\nsokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni\nkippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin\nmakealta, kun sitä nuolasee.\n\nSitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen\nlopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi\nkiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka\nkäyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä\nkaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä\nvastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin\npitikin.\n\nKerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi\nvaltaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä.\nKun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli\nsitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien\nkuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt\nlojui hyljättynä ja yksinäisenä.\n\nJuanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli\nmiltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty\ntakaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa\nmiljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa,\notsat maan tomuun painettuina.\n\nKun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen\nja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit\nhäntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla\nsellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.\n\nHän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö\nhe kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi?\nJuanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.\n\nJa herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään\nsellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan\nmahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että\nvoitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä\nkunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus\noli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että\nhe kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita\nkeisarikseen.\n\n— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin\nsamalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään\nehdolla!\n\nSitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla\nhaluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut\nkuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa,\nvaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa\ntahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.\n\nSitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja\nJuanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.\n\nVarmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut\njotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli\nhuomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.\n\nJuanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen\nentiseen kuntoon.\n\nMutta samaan aikaan sattui jotain, jota Juanshikai ei ollut odottanut.\n\nKauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista\nkaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut\nJuanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli\naivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä\nmaakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten\nalkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu\ntuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai\nei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä\nankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa\nteeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli\nosoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin\nmuut.\n\nNyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä\nmuihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi\nsuorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että\nhuutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä\nenemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun,\nkunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.\n\nSilloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli\nväärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan\nkansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin\nsattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei\npuolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain\ntasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan\non valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät\ntyönsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos\nJuanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken\nkaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.\n\nKiinan valtaistuin on siis yhä edelleenkin vinossa eikä sillä istu\nkukaan.\n\nJuanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta\nvaltaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.\n\n\n\n\nToukokuussa 1913.\n\n\n— Jos sen vetäisi noin ja noin ja sitten tuosta noin...\n\nIstuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut\nhöperöksi.\n\nHän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki\nsotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja\nuskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.\n\nHän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen\naivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin\nyli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.\n\nVappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän\ntuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista\nsimaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon\nlasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa\npunottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen\nnäyttävänsä suurvalloille.\n\nKun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle\ntuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös\nhän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään\nputkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan\ntodistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa.\nMutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.\n\nSitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän\non Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian\nrajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän\nmiettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:\n\n— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin... noin... ja sitten tuon mäen\nyli... noin... ja sitten Skutarin ympäri... noin...\n\nHm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä\nmuutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä\nolisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.\n\nMutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä\nesimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä\nolevista lentokoneista.\n\nPyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että\nToimituksen vinnillä on yksi.\n\nSe ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos,\njota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa\nkantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty\nlentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja\naivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä\nkertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta\nkuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.\n\nKoska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin\npalkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun\nedellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon,\njulkaisee se erityisen lentonumeron.\n\nMuita lentokoneita ei Turun ja Porin läänissä tietääkseni ole.\n\n\n\n\nPaster-nakki.\n\nUusi mieltäkiinnittävä seurapeli.\n\n\nVuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin\nvelkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi\nvähitellen maksella velkojaan.\n\nIsak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut\nSimson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä\nfilistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren\ntoiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska\nja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä\njärkeään.\n\nJa kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja\navukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki\nitsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan\nsuosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.\n\nHän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan\nja vaatetusliikkeen.\n\nSamoihin aikoihin anoi hän senaatilta lupaa saada oleskella maassa.\n\nSenaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä\nmatkoihinsa.\n\nMutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut\novat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he\nosaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.\n\nEikä lähtenyt maasta.\n\nSillä aikaa ikävöivät saamamiehet Tallinnassa Pasternakia.\n\nJa kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä\nläsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.\n\nVangitsemiskäsky annettiinkin.\n\nLäksikö Pasternak?\n\nEi lähtenyt.\n\nMaksoi velkansa — ainakin väitti maksaneensa — ja jäi Hämeenlinnaan.\n\nLiike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten\nhänen kassalaatikkoonsa.\n\nHämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina\nPasternakin liikkeen paisumista.\n\nLopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri\nGordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen\najettaisiin pois.\n\nMutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen\nTampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.\n\nPresidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta,\nsulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel\nPortugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista,\nmutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili\nrauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä\nhämeenlinnalaisten pukuihin.\n\nSitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika\nIsraelin kansalle Hämeenmaassa.\n\nMyöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä\ntutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet\npuhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.\n\n‒ Mitämaks, ajatteli Pasternak, olenko minä huoneeni hiedalle\nrakentanut?\n\nEnsi kerran tunsi Pasternak jonkunlaista levottomuutta mielessään.\n\nVihdoin iski salama, iski niin että silmät pyörivät Pasternakin päässä.\n\nKäsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24\ntunnin kuluessa kaupungista.\n\n\"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!\" huokasi Pasternak.\n\"Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois\nHämeenlinnasta!\"\n\nEikä Pasternak lähtenyt.\n\nEikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.\n\nPasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli\njoukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama\nvahinkoa tekemättä maahan.\n\nSeuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan\njäädä toistaiseksi paikkakunnalle.\n\nSydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan\nilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.\n\nSuomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti\nPasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä,\nettä Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja\nliikeperiaatteensa.\n\nJa Suomen kansa odotteli toivorikkaana uutista Pasternakin ristiäisistä.\n\nViime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon:\nPasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut\nvalmista.\n\nYleistä pettymystä.\n\nMutta parin päivän perästä tuli taas parempi uutinen.\n\n\"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy\nluterinuskoon.\"\n\nYleistä tyytyväisyyttä.\n\nSeurapeli jatkuu.\n\nMe voimme nimittää sitä esimerkiksi Paster-nakiksi.\n\n\n\n\n1,000 markan seteli.\n\n\nSe on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on\nniin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.\n\nMutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies\notti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.\n\nHän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja\n_maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä_.\n\nSe on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista\nse joka tapauksessa on.\n\nToivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja\nlähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin.\nSitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille\nja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!\n\nTuhannen markan setelillä voi tehdä paljon muu takin.\n\nAllekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla\nmiehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.\n\nHän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti\ntunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston\nperällä.\n\nKuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja\ntuotantokykyisyyteen katsomatta.\n\nKöyhät s.....nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä\notaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun\nystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.\n\nJa saa siitä takaisin 999 markkaa 90 penniä.\n\nKoska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa\nkuin muidenkaan.\n\nVaikka hän kykeneekin niistä maksamaan 1,000 markan seteleillä.\n\nMutta voisihan hän antaa nekin jollakin tavoin konserveerata. Muistoksi.\n\nVoisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian\narkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka\nepäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa\ntähän.\n\n\n\n\nSelonteko paastostani ja sen seurauksista.\n\n(Yleisön pyynnöstä.)\n\n\nKun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät\nkirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä\nmeinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.\n\nJa kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin,\najoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen\nviikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin\nitseni irti.\n\n— Mistä syystä, jos saan luvan kysyä?\n\n— Kysykää Lybeckiltä! Hyvästi ijäksi!\n\nJa minä menin pois ylpeästi vihellellen.\n\nTunsin olevani sankari ja aavistin tulevan tapahtumaan suuria asioita.\n\nSiitä on jo yli kaksi viikkoa.\n\nNyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on\nvale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka\nhaluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai\netten minä ainakaan ole nälkään kuollut.\n\nOikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun\nminulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan\nerään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän\nsitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.\n\nKatson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten\nminä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä.\nEdellämainittu poika voi sen todistaa.\n\nRuokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä\npäivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään\nvaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi\ntasaantua.\n\nTunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini\nkeventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen\nolentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi,\nja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö\nsiiventyngät jo alkaisi tuntua.\n\nPaastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä\nkeskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja\ntoiseen. Toiset sanoivat, että \"ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö\ntoisena päivänä niin että revetä remahtaa\", mutta toiset vakuuttivat,\nettä \"elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän\nkarhukin!\" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä\ntotisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)\n\nKun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni,\nettä: \"se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa\".\n\nOlisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta\nvirkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät,\nettä se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään\ntoimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden\nsilmissä.\n\nPerustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta\nlähtien. Niin että oli \"ensimmäinen sunnuntai paastosta\", \"toinen\nkeskiviikko paastosta\" j.n.e.\n\nKuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui\nolemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.\n\nKun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä\nmuutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.\n\n— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa\nkäyny? kuulusteli hovisaunoittajani.\n\nIlmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia,\nettä kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa\npainon vähenemiseen.\n\n— Vai on herra ollut syömälakossa!\n\nJa sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin\npuhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen\nkeskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.\n\n— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks,\nvaikk onki paastonnu.\n\n— No ette te sitten paljoakaan huomaa, se minun täytyy sanoa.\n\nSaunottaja sanoi, että sittenhän se nähdään kun punnitaan.\n\nAmmeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon\najalla lihoneen 1 kg 800 gr.\n\nMinä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut\nsyömään. Mitä tässä turhia...\n\nEi ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta.\nEikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.\n\n\n\n\nViipurin pamaus.\n\n\nBirger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta\nrajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut\npaljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen\nmääräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan\nhiljaisia ja uskollisia alamaisia.\n\nValtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että\nhän lähtee Viipuriin.\n\nViipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin\nhauskasti ja sovinnossa.\n\nVesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja\nkätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis, aurinkoinen päivä.\n\nHiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.\n\nLinnut lauloivat Monrepoossa.\n\nKolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat\nkaikenlaisista perheistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.\n\nMuurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin\nkivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista\nostamaansa viipurinrinkeliä.\n\nErään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari\nElavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä\ntullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista\nmajoista aina ylimysten asunnoille.\n\nPeli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi\nsamannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin\nettä vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.\n\n— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti\nmyhäillen.\n\nMarski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa \"Viipurin\npamausta\" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen\nvielä mojovan ruumiissaan.\n\nVihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet\nilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti\nsilmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä\nosui.\n\n— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä\njäänyttä pitempää tikkua.\n\nMahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti\nhuulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.\n\nPiispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia\nvihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen\nmarskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä\nhirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.\n\nTämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.\n\nJos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus\nantaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän\nsilloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.\n\nLäimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski\nseisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän\nnyt oli saanut kolmannen pamauksen.\n\n— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi\nhymyillen.\n\n— _Ei kiitos!_ sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla\ntänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette\nyhtään.\n\n— Pyhimykset suojelevat... alotti piispa hartaasti.\n\n— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski\nkärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään,\nlisäsi hän äkeästi.\n\nLepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas\ntyön touhu.\n\n\n\n\nTavarajunassa.\n\n\n1.\n\nLäksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni,\ntoverini ja minä.\n\nOli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka\noli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi\nvirvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti\nolevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala\nräjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.\n\nLähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista.\nasemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.\n\nNähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä\nmatkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.\n\nMutta me emme sitä tienneet.\n\nSeisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs\nasemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä,\ntuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen\nmiettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:\n\n— Aikovat matkustaa tällä junalla?\n\n— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.\n\nVanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:\n\n— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?\n\nSanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.\n\n— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.\n\nSanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja\ntavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa\njunissa.\n\n— Niin, no _aikaa_ teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti\nvanha mies merkitsevällä äänenpainolla.\n\nSitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä\nsanojaan.\n\nKoska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään\nalkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.\n\nAlkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten\nvaihtoa.\n\nNuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni\notaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme\nJoensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa\nepäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka\ntapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä\nvaralta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen\nnäköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta\ntulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat\njoutuneet.\n\nYleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle\npidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana\nkuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.\n\nNämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta\nkun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme\nsopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme\nkuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme\nja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja\nilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta\ntulevaisuutta.\n\nAuringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän\nelämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen\njunan alkupäähän.\n\nJunailija vihelsi.\n\nVihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija\nviheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan\njunailija.\n\nVeturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä\nsydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti\nkyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti\ntympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.\n\nHirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista\njuuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen\nparanisi.\n\nKatselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus\nvaltasi meidät.\n\nVaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme\nsiihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin\nvaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta\nulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.\n\nEhtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä\nolevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan\nloukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.\n\nVaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni\nhukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi,\noli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62\nvuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten\npalvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.\n\nPenkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle\nkodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi\noli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin\nsuuntiin kiemurtelevat koivunoksat.\n\n\n2.\n\nNiille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä\nsydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!\n\nEi senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te\npyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta\nsäästyäksenne suurelta pettymykseltä.\n\nIstuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee\nympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä.\nSiitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin\nnopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita,\npajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja\nkohisevaksi pyörteeksi.\n\nMutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja\nsinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat\nsekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn.\nJuna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari\nkolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.\n\nSen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi\neteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia\nsisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei\nvaan katso ulos akkunasta.\n\nMitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää.\nEhkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus,\nmilloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat\njarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian\nkovasti menemään.\n\nSiitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa\nsaadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan\nkuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta\nhämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta\nliikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan\nmiehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen\nkanssa.\n\nSillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään\nKarjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat\npäättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun\ntavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan\nvanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin\nheitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin\nvaltionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään\naikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava.\nLuullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.\n\nPuolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka\nluultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus\nmuistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan\nkunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia\nhänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos\nnimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.\n\nRyhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin\nolosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.\n\nIlmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi\npoissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.\n\nJarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki\nloi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme\nkaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.\n\nLukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on\nlukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan\npäreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten\nlukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.\n\nPaitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan\nvanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva\nvanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan\npudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.\n\nVanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen\nja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni,\njoten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.\n\nHe ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat\nvaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.\n\nKengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille,\njotapaitsi varpaat olivat koolla \"lisätyin luvuin\" kuten kaupungin\nvaltuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät\nkuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan\nhuomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.\n\nIstuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä\nhuolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin\njuoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä\nkuin istuisivat tällaisessa junassa.\n\n\n3.\n\nSitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.\n\nViisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin\nsilmällä.\n\nHullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja\nvanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.\n\nViisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei\nollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden\nkaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan\nmiehen paras tuntomerkki.\n\nHullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:\n\n— Ootko sinä hullu?\n\nVastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta\notaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä\nja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin\nvaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.\n\nHullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:\n\n— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut\nkiinni pantaisiin.\n\n— Eipähän ne mistä, myönsin minä.\n\nSitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:\n\n— No ootkos sinä hullu:\n\nSetäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla,\nettä jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla\nhieman hassuksi.\n\nHullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:\n\nSittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!\n\n— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.\n\n— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein\ntäysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.\n\nJa hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen\nhänen sanansa tekivät ympäristöön.\n\nKun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:\n\n— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat\ntämän tiedonannon päännyökkäyksellä.\n\n— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu\ntoivorikas ilme silmissään.\n\nSetäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he\npakkopaidan pitävän.\n\n— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.\n\nSetäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven\nvieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua\nrautatien ojaan.\n\n— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.\n\nSitten lisäsivät he selitykseksi:\n\n— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä\nhuvikseen pelottelee.\n\nHullu on tällävälin nukahtanut.\n\nMistäs te häntä tuotte? kysyimme me.\n\n— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut\ntilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.\n\n— Onko se vaarallinen?\n\n— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen\nhulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä\nillalliseksi.\n\n— Mikäs hänet hulluksi teki?\n\nViisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:\n\n— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen\nsuku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää\nsekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri\npuolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan\nja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan \"helluntailiikkeen\"\napostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo\nsattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.\n\nViisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden,\nkunnes toinen jatkoi:\n\nNiinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos\nvaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole\nterveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä\nmuidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat\nluvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.\n\nMe myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt\ntehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.\n\nYö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi\nähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki\nlepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat\nkipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön.\nTunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani\npyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa\navaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin...\n\n\n4.\n\nEn tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että\nolin kuulevinani oven käyvän.\n\nRaoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri\nkulkisi vaunun läpi.\n\nJunan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.\n\nOvi oli kiinni.\n\nJuna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten\nennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki\nvaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat\nmiehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen\nvastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput\nhampaissa ja hatut silmille painuneina.\n\nMutta...!\n\nSyöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.\n\nAsia ei siitäkään muuttunut.\n\nHullu oli poissa!\n\nKatsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut\nhätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.\n\nViisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja\ntuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat\nhe pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta,\nehkäpä junan allekin.\n\nHyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja\nnäimme oudon näyn:\n\nPitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse\nsidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa\nhulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.\n\nEnsin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna\npysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin\nvoi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.\n\nLoikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.\n\nTällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten\njuna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.\n\nKun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän\nkorkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.\n\nJuna jäi pian taaksemme.\n\nHullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten\nväliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja\nkiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen\nkuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän\nmielenkiinnolla katseli kilpailua.\n\nKauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus\nvoittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui\nmättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja\njoutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.\n\nHullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi\ntietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut.\nSuurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä\npotkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle\nmelkoista kunniaa.\n\nSiinä oli melua kerrakseen.\n\nHullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme\nja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista\nkujeistaan.\n\n— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun\nhyppäät pois kulkevasta junasta!\n\n— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia\nkatseita ympärilleen.\n\n— Kyllä nyt on kulkeminen!\n\nIstuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.\n\nSe tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki\n(\"enemmän hullu ja vähemmän hullut\", sanoi setäni) nousivat suurella\nmelulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut\nkävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä\nerosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa\nkoipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.\n\nKun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän\nmeille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja\nkoko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää.\nKysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut\nmeidät lopettaa.\n\n— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.\n\nMoinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään\ntuomiotaan.\n\nHullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:\n\n— Olettekos te sitten hyviä miehiä?\n\nAloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai\nmeistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti\nmeidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.\n\nRauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän\nvastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä\nhänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän\nkohta nukahtikin.\n\n\n5.\n\nMe vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen\nkertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta,\nviimemainittua enemmän.\n\nJa me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja\nmerellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä,\nkiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin\nlopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella\npimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta\nja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme\ntoisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia\njuttuja.\n\nJa juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi\npimeä, kuutamoton elokuun yö.\n\nKun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi\nyhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö\nkuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.\n\nJos nimittäin juna sattuu katkeamaan.\n\nJa se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.\n\nRaskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat\njostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee\nsilloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka,\npäättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja\ntavarat makaavat yhdessä mylläkässä.\n\nKun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle\nlähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja\nlähdetään ajamaan takaisin.\n\nJoskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta\nvälistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.\n\nSilloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna\npienen yhteentörmäyksen.\n\nArv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.\n\nSen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa\nvaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään\nvauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun\nne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan\nalkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti\naluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen\nvälissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta\ntarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.\n\n\n6.\n\nPuoliyö oli jo ohi, kun juna äkkiä pysähtyi.\n\nKurkistelimme ulos akkunasta ja huomasimme olevamme jollakin asemalla.\n\nJunailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello\nviiteen saakka aamulla.\n\nVastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on\nmäärätty aikataulussa.\n\nAikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti\nkapinanyritykset.\n\nMielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät\ntaluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui\nhänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.\n\nOlisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se\nkäy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään\njunaan.\n\nUnisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme\nVärtsilässä.\n\nSitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin\ntäynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut\nepäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin\nhänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle\nodottelemaan aamun valkenemista.\n\nOn ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita,\njotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.\n\nKehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten\nodottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä\naseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan\nelämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit\nkuukausilta.\n\nHitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku\nvaraton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä\npuussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen\nmaanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.\n\nLuulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä\nen kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.\n\nVihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas.\nOvet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.\n\nKello oli silloin puoli viisi aamulla.\n\nTavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään.\nLuultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.\n\nToivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme\nahkerasti ja kunniakkaasti.\n\nMeidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua.\nNe eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta\nedellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut\nniille isoisäksi.\n\nSetäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli\nsenjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain\nihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.\n\nSitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit\npäänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki\nolkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä\npäällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.\n\nKello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen,\nettä olimme perillä.\n\nNousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä \"eläköön!\", mihin kaikki\nvaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.\n\n\n\n\nValtiomies ja piru.\n\n\nOli maa, joka oli sangen vaikeassa ajankohdassa.\n\nSen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen\nvasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen\nmiljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä\ntoistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.\n\nMutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli\nsaatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.\n\nPääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää\neräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä\nvaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti\nmahdottomalta.\n\nSekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen\nkimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean\nnaapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää\nmaan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja\nhirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos\nhän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta\nnaapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin\npaljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan\nkeisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin\nsaakka.\n\nVasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä\nilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun\nmaa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista\nnaapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä\nkasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen\nlennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät\noikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen\noikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä\nlisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri\nKeljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä,\nei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista\nhamaan selänpäähän asti.\n\nKoko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle\npuolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan\nriippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista\nhammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.\n\nKaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat\nseitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja\nsähköttivät sitten lehdilleen: \"Pääministeri Keljunescu noudattaa\nyhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita\nkenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole\naavistustakaan hänen aikeistaan.\"\n\nKoko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri\nKeljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista.\nMutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan,\nsilinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti\nprässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten\nvaltiomiesten tapa on. Ja vaikeni.\n\nVihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta,\nnimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin\nja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat\nterävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa\nolevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten\npäästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun\ntarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun\nkanssa.\n\nMuodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta\npirustakin vie voiton Keljunescu.\n\nTämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi\nja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista\naikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa,\nja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi\nmenestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.\n\nPiru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja\nKeljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta\nrauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja\nkohteliaasti.\n\nMutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat,\nvaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti\npanna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu\njoutuu hänen valtakuntaansa.\n\nSilloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu\nsiitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä,\nhiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia...\n\n— Mitä?! kysyi piru.\n\n— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.\n\nSilloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi:\n\"Kirottu humpuukimestari!\"\n\nJa raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri,\nhuiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian\nläpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.\n\nSitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että\nKeljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia\nvaltiollisia suunnitelmia.\n\nMutta sitä ei kukaan uskonut.\n\n\n\n\nMurhayritys Mikkelissä.\n\nSantarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä\nmelkein kuoliaaksi.\n\n\nJoulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea\nsantarmin ampuminen Mikkelissä.\n\nSantarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan\npaikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua\npoliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.\n\nEtsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa\nruvettiin tutkimaan.\n\nSalaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään\nkuulanreikää.\n\nOli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.\n\nKun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi\ntotuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää\ntekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän\nuuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja\nintressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista\nlähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.\n\nEtsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan\nniin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli\nkäpälälaudassa.\n\nNiin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin\n12-vuotiseksi pojaksi.\n\nRikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja\nensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja\nMikonkatujen kulmauksessa.\n\nMurha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty \"pyssy\" ja latinkina\npaperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut\npyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.\n\nNämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta\nkoska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen\ntakia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti\ntapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.\n\nPian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.\n\n\n\n\nHelluntailiike.\n\n\nJuoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa,\njoka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.\n\nHän kuuluu puhuvan mitä vaan.\n\nJa koska tahansa.\n\nMuut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.\n\nMutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa\nja milloin tahansa ja missä tahansa.\n\nHänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään\nhän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.\n\nTähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että\nyksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian\nkieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä\nja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja\nsamojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia\nmuita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin\nhyvä pää, jaksanut muistaa.\n\nTältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan\nhaluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja\nkierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.\n\nKoska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme\njuoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme\noppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella\nuseinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa\nnäytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme\npalstoilla.\n\nJuoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle\nhenkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa\npiukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti\nVähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään\nasustaa.\n\nHän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi\nkielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui\nhunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.\n\nArv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti\npaperille seuraavat sanat: \"Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi\nhuitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi\nbraavastus.\"\n\nNyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta\nkuivaneita huuliaan sekä sanoi:\n\n— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla\nkuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.\n\nTämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien\nkielelle säkeen:\n\n\"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.\"\n\nHaastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:\n\nNuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.\n\nKun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin,\nrohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.\n\nHän sai seuraavan näytteen:\n\n\"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa.\"\n\nMutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän\nveisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:\n\n    \"Gai lai hai,\n    Wai sai rai,\n    Matsu satsu hatsu\n    Lahi tahi pahi\n    Dolo polo solo.\n    Göpsy löpsy höpsy,\n    Mullu tullu hullu.\"\n\n\nPoika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä\nkielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä\nvastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.\n\nKun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:\n\n— Poika hoi!\n\nHaastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.\n\n— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se\nsuuri pyrstötähti.\n\n— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa.\nMillainen pyrstötähti se on?\n\n— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä,\ntoinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.\n\n— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka\nmyöskin yksityiskohdissa.\n\nTähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa\nhurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.\n\nPoika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.\n\nMyöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut\neskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.\n\n\n\n\nPääkirjoitus.\n\nMe tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.\n\nMeidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille\nlukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.\n\nVedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat\nrosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.\n\nNyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.\n\nMeidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa\nitsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette\nsaa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja\nantaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?\n\nEi, ja miljoona kertaa ei!\n\nMitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin\nsamppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot\njanon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä\nlähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.\n\nJos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme\nyhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.\n\nKysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä,\nettä vesi loppuu.\n\nPoika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen.\nIsä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.\n\nKysyimme juoksupojaltamme, mikä hänen persoonallinen mielipiteensä on.\n\nAsiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen,\nettä kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää\nkoskaan pestä itteään.\n\nKoska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan\ntulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle\nnuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.\n\nToivomme sen vaikuttavan hyvää hänen sielunsa kehitykselle.\n\nTalvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli\nkaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet\nolevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi\nasuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme\nodottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja\nnaparetkeilijöitä koirineen.\n\nMutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä,\ntaivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat\nharmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä\nja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin\nhelmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:\n\n— Talvi on jo laannut raivoomasta!\n\nSiinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa\nvaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan\nartikkelimme.\n\n\n\n\nTurun kirje.\n\n\nTiede opettaa, että me voimme otaksua mitä hyvänsä.\n\nMe voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura\nja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld\nja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja\nPuolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta\nmaailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä\njuomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin \"olutkullussa\".\n\nTiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he\ninnostuvat ja laulavat:\n\n\"Yks voima sydämihin kätketty on\", ja \"Käy eespäin, väki voimakas!\"\n\nMikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten\nnousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin,\nettä he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun\nkautta.\n\nSilloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys,\njoka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat\ntoisistaan?\n\nVoimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän\nluottamustoimen vastaan?\n\nKuulen Suomen kansan olevan yksimielisen siitä, ettei sellaista voi\notaksua.\n\nEmme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on\niskenyt kirveensä kiveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja\nperin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.\n\nNiin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä\noljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.\n\nSyysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali\nsoittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin\naikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta\nanteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään\nrukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on\nhävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi\nmakeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp\noch ståt, j.n.e.\n\nVoimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain\nmielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin\nkilpailu enää voi meitä kukistaa.\n\n\n\n\nYhdenvertaisuuslaki.\n\n\n    \"Se keskusaseman hoitajatar, joka\n    ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen\n    puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa\n    kaupungista 24 tunnin kuluessa.\"\n\nHovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt\nviranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät \"asianmukaisiin\ntoimenpiteisiin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 6.\n\nEräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin\nkuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen,\nkun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu\nsentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein\nkoko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja\nuudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 7.\n\nKauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei\ntunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra\nAndersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 8.\n\nEnt. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston\nsaattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka\nlaahasi häntä putkaan, että \"en minä halua linnaan!\" Presidentti sattui\nkulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen\nolevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 9.\n\nTänään ei ole ketään karkoitettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 10.\n\nKaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12\ntunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa\nkolme kertaa ennenkuin sai sentraalin \"hereille\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 11.\n\nPresidentin tänään veivatessa telefooniaan katkesi telefoonin kampi.\nTelefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 12.\n\nTelefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi\nsuoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 14.\n\nPresidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia\nkatukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua\nkaupungista tunnin kuluessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 15.\n\nTalonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12\ntunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut\nhyvästellessään, että \"kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta\".\nVaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 16.\n\nPietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon\nyhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 17.\n\nViipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua\nkaupungista 24 tunnin kuluessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 18.\n\nTalonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä\ntuomiosta lausunut, että \"se on hävytöntä!\" Häntä vastaan nostetaan\nPietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä\nmoittimisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 19.\n\nPresidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään\nmaljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä\nkaupungista 6 tunnin kuluessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 20.\n\nSärkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin\nsähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut\nagitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmik. 21.\n\nTalonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta\nlangetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi\nkelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin edespäin.\n\n\n\n\nTyynyjuttu.\n\n\nOnko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä\nsuomalaisten kanssa?\n\nSuomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden\nsyntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.\n\nEi heistä saa selvää.\n\nNähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen\ntoisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien\nsyntien rangaistukseksi.\n\nKullakinhan on tässä maailmassa kuormansa kannettavana.\n\nSuomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota\nomissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.\n\nHe ovat keksineet omituisia ketunjuonia, joihin sotkevat venäläiset.\n\nM.m. jonkun niinsanotun laillisuuden.\n\nSe on merkillinen todistus suomalaisten kekseliäisyydestä kiusanteon\nalalla.\n\nMikä on tuo laillisuus?\n\nHitto hänen tiesi.\n\nVenäjällä ei ole koskaan ollut sellaista, mutta aina on toimeentultu.\n\nKuka on saanut selkäänsä, se on huutanut ja sillä hyvä.\n\nKuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa\nkoipiaan ja sillä hyvä.\n\nKuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten\nkuonoaan, ja sillä hyvä.\n\nEi ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on\neletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.\n\nMitäpäs siinä!\n\nMutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs\nheille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.\n\nHeillä pitää mukamas olla vielä niin sanottu laillisuuskin.\n\nVihdoin oikeat Venäjänmiehet suuttuivat ja sanoivat:\n\n‒ Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille\nlaillisuuden näytämme!\n\nJa sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä\non teille laillisuutta.\n\nMutta Krestyn virkamiehet pudistelivat päätään ja sanoivat keskenään:\n\n— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä\noltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat\nrettelön.\n\nJa Krestyn virkamiesten aavistukset toteutuivat säntilleen.\n\nTuotiin sinne 18 suomalaista Viipurista, ja silloin se oli rauha\nlopussa.\n\nSuomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä\nedes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat\nja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.\n\nJa sitten sanoivat, että omat tyynyt pitäisi meillä olla.\n\nKrestyläiset sanoivat vaan, että:\n\n— Ahaa! Senkös te ensimmäiseksi keksitte! Vai vielä teille tyynyt tässä.\n\nMutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun\npahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.\n\nSilloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne!\nLaittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.\n\nNo osasivathan ne. Mitäs ne eivät osaisi, kun on juonittelemisesta\nkysymys.\n\nKirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä\nolla. Siisteys ja hygienia...\n\nAsia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi,\nettä antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.\n\nMutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat\nvain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.\n\nJuttu meni vankilaylihallitukseen.\n\nVankilaylihallitus on pulassa pahassa.\n\nEttä mitä tehdä niiden kolmentoista suomalaisen kanssa.\n\nKun ne tahtovat omia tyynyjä ja siisteyttä ja hygieniaa.\n\nEi ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu.\nPuhumattakaan hygieniasta.\n\n— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se\ngigienia on?\n\nKai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille\npitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa...\n\nEi ole loppua suomalaisten vaatimuksilla.\n\nPaha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja\nties mitä keksivät.\n\nMutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä,\nsiisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.\n\nVaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo\najatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.\n\nEikä ratkaisusta ole vielä tietoakaan.\n\n\n\n\nDemminin taistelu.\n\n\nTietosanakirja kirjoittaa:\n\nDemmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin\nhistoriassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630\nlähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen\nväijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla\nhengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät\nkuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat\nitse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten\nratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän\nmyöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan\nkertomuksen todenperäisyys.\n\nMe emme voi sitä epäillä.\n\nMe uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle\nnuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on\nollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli heinäkuun 20 päivän aamu 1630.\n\nKuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään\npäivystävän upseerinsa ja sanoi:\n\n— Anna satuloida hevoseni. Tahdon lähteä haistelemaan raitista\naamuilmaa.\n\nKuninkaan astuessa hevosen selkään arveli Nils Brahe:\n\n— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin... Kuuluu\nolevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.\n\n— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle\nseitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.\n\n— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä\nolleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein\nymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.\n\n— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa,\nsanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella\ntarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.\n\n— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään\nminua rupea pieksämään.\n\nHetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä\nsuurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä,\ntappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.\n\n— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.\n\n— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat\naivan harvinaisen äkeällä tuulella.\n\n— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen.\nMutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee;\nluulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.\n\nKuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä\ntuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen\ntakanaan.\n\nKuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla\nsuomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja\njoukkue läksi liikkeelle.\n\nOli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat\nlauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista\nravia eteni ruotsalaisten leiristä.\n\nKeskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika\nPirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.\n\nÄkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset\nsen pahempi joskus tekevät.\n\nSilloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi\nnyrkkiään Matti Matinpojalle.\n\nMutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:\n\n— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen\npyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et\nhallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi\nminun ratsuni hampaisiin?\n\nTällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin\nyhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja\nmetsä raskaasti huokasi.\n\nKun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi\nmielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen\nhirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.\n\nMutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan\nsaksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli\nainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos\nleiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan\nvaltakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan\nruotsalaisten kuningasta.\n\nKun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan\npauhinan ja tunsi maan vapisevan.\n\nJa kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista\nsotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti\nveren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja\nleiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi\nnyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat\nniin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista.\nMutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä\nmyllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat\nhammasta vihoissaan.\n\nSilloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he\npakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä\nkuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla\nolivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.\n\nKun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat\nkentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen\nsotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että\nseitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet\ntuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.\n\nSiten pelastivat suomalaiset ratsumiehet kuninkaansa hengen Demminin\nluona.\n\nMutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun\nheidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.\n\n\n\n\nKesäksi maalle.\n\n\nHerra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa\nlastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen\nsyy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin\ntodenmukaisesta selonteosta.\n\nJo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella,\nmille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.\n\nHerra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä\nahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka\noli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan\nvedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta,\nei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista\n— erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt\nruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja\nmaksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti\nensi kannossa.\n\nKun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa\nkesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista\narpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan\nkauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun\nsuomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.\n\nHerra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi\nkesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä\nsitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki\nOuluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula\nkuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi\nhän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että\nOulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän\n_ikinä_ lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä,\nmutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan\n25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos\nvälttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei\nOulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta\nrouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja\nsanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi\ntervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan\nmielen kauhulla.\n\nKun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli\nrauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.\n\nTulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat\nvaatimukset:\n\n1) että se on järven rannalla;\n\n2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme\nhuonetta:\n\n3) että talo on hyvin rakennettu;\n\n4) ettei sängyissä ole luteita;\n\n5) että talossa on puutarha;\n\n6) että talonväki on ystävällistä ja kohteliasta;\n\n7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin\non lyhyt matka;\n\n8) että ruoka on runsas, hyvin laitettu, vaihteleva ja maukas; sekä\n\n9) että hinta on huokea.\n\nSittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen,\nlausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä\nsaa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää\npunapartaisia miehiä.\n\nHerra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen\nmuotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai\nkalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus\nkilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan\nkesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta\nviimeistään viikon kuluessa.\n\nViikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa\nvastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla,\nsillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia\nläpi kaupungin.\n\nHerra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä \"Hyvä ja\nhalpa\" saapuneet vastaukset.\n\nNeiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia\nsekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille \"Hyvä ja halpa\" ollut saapunut\nyhtään vastausta.\n\nHerra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan\nvähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja\nkirkaisi hra Turkkulan korvaan: \"Ei yhtään vastausta!\" niin kimeällä\näänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.\n\nHerra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa\nodottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä\nkonttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä\nenemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin\nkatua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää\nmaksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja\nkiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän\nympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.\n\nHra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen\njohtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se\nei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa\nlehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko\njoukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa\nhyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille\n\"Hyvä maksu\".\n\nKahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä\nvastauksia. Nimimerkille \"Hyvä maksu\" oli tähän mennessä saapunut vasta\nyksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli\nyhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki\n\"Hyvä maksu\" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi\nkesäpaikan saamaan.\n\nKuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden\nkonttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin\nhänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä,\nja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja\ntoisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.\n\nNyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin\nvakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän\njulkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä\ntavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin\nsanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan\nvieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka\nheinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja\nauttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.\n\nTähän ilmoitukseen tuli vihdoin viimein yksi vastaus.\n\nSe tuli kaukaa joltain Pohjois-Karjalan perukalta.\n\nSe oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin\nsitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet\nlaiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen\nmaalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä\nitselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet,\nsanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten\nviulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.\n\nKirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän,\nsaatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä\nhampaankoloa myöten.\n\nKirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin\non halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki\nkesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen\ntupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla\nsäillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen\npoikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu\ntölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa\nakkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se\nei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan\nruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on\nvähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea\nsitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan\n175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan\ntalosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä.\nKorkeintaan kaksi ja puoli.\n\nKun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja\nlaskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos\nkatto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin\nhuomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä\ntäysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda\npuolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja\nsittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi\nuuden kesähatun.\n\nNäin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän\nvaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin,\nja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu\nhullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.\n\nHerrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut\nkesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet\nnaftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta\nkesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan\nsiitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.\n\nHerrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä\naina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki\ntunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle\nsaakka.\n\n\n\n\nMonna Lisa.\n\n\n    \"Tiesi, minne lie tuo huima\n    Tyttö päässyt majoihin;\n    Kiroillen ma sadesäässä\n    Juoksen halki kaupungin.\"\n\n                (Heine).\n\nHymyiltyään 400 vuotta ei Monna Lisa enää hymyile.\n\nTai ehkä vain hymyilee, mutta missä?\n\nSekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta\nLuumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät\npuhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen\nkatoamisestaan.\n\nMissä on Monna Lisa?\n\nHänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja\nniistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.\n\nTähän asti on kuitenkin käynyt selville jotakuinkin seuraavat seikat:\n\n1. Monna Lisa on varastettu.\n\n2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs\nsanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren\nvartioiminen oli huonosti järjestetty.\n\n3. Monna Lisa on viety Amerikkaan.\n\n4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin\nkätkettynä, ettei sitä voida löytää.\n\n5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan\netteivät voi sitä rahaksi muuttaa.\n\n6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta\ndollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien\nmukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.\n\n7. Monna Lisan varkaista ei ole tavattu pienintäkään jälkeä.\n\n8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka\npoliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.\n\n9. Monna Lisan varkaat saavat 20 vuotta kuritushuonetta, jos kiinni\njoutuvat.\n\n10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan\nristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat\ntaulun takaisin.\n\n11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska\nLiisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti\nhymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä\nmuutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.\n\nKuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja\ntyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.\n\nMutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä\ntarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu\nselittää.\n\nHän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää \"taiteentuntijain\" luvun\nsellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola\nja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret\nmestarit kääntyvät haudoissaan.\n\n\n\n\nKevätjuttua.\n\n\n\"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia\nlauluja.\"\n\nTämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman\nmystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.\n\nJonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani\nsalaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka\nhaukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja\nlämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän\nkevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään\nkoulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä\nmaamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti\nseurata \"toisen kotimaisen kielen\" opetusta.\n\nOppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin\nmahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause,\njoka suomennettuna kuului:\n\n\"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia\nlauluja.\"\n\nVanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein\nsuomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä\nhalutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle\nlauseelle enemmän \"makua\".\n\nMaisteri (kärsivällisesti):\n\n— No, yritähän uudestaan I\n\nOppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään\nvisaisesta käännettävästään):\n\n— Kärryt hirnuivat, hevoset särkyivät ja pojat.. Maisteri:\n\n— Ei, ei! Nyt meni väärin.\n\nOppilas (oikein hikoillen):\n\n— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia\nlauluja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, ne olivat niitä aikoja.\n\nMutta nyt on taas kevät.\n\nToispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet\nlaulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla\nseisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon\nvoittoa.\n\nSamana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin\npuhjenneita sinivuokkoja.\n\nIspoisissa taas on pyydystetty\n\n    \"kyy, kyy, pikku kyy,\n     kaunis kaulanauha...\",\n\nkuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa\nrunoili. \"Kaunis kaulanauha\"-parka oli sekin kömpinyt esille\nlaulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.\n\nMutta se ilo tuli lyhyeksi.\n\nAkkunallani surisee kärpänen.\n\nEnsimmäinen kärpänen tänä vuonna.\n\nKärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on\nluonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on\neri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.\n\nMenen ja tapan mainitun kärpäsen.\n\nNähkääs: periaate.\n\n\n\n\nPatriarkka Abrahamin sielu — Kuopiossa.\n\n\nMiksi juuri siellä?\n\nMistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän\nhuomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan\nvarten?\n\nSitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän\ntosiasian.\n\nKuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.\n\n\"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv.\nyleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni\nja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen\njohdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k.\nkirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.\n\n\"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että\nette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.\n\n\"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa.\"\n\nIlmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska\nallekirjoittanut lukeikse myöskin \"n.s. kirjailijoihin\", niin pyydän\nsaada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta\npuolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua,\njoka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on\nepäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia\nsieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla,\nkuten esim. \"n.k. kirjailija\" Selma Lagerlöf, n.k. \"kirjastonhoitaja\"\nEinar Holmberg y.m. voivat todistaa.\n\nMitä tulee hra Kauppisen, joka asuu \"käsillä tehdyissä asunnoissa\"\nMaljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on \"koettava elää\nsiivolla\" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile,\nettä niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi\nsiivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään\nkuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset\nvirkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.\n\n\n\n\nItsemurha.\n\n\nAsian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että\nkirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä,\nmutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä\npientä palvelusta.\n\nKertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:\n\nKyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri\nolivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä\njoitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja\nkorvat kuulla.\n\nNiin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen\nuskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.\n\nEnsin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa\njuhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä,\nkuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä\nensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja\nPetteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä\nkirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä\nja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos\nkunnolla sekään — saattoi purkaa.\n\nJa Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma\ntietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.\n\nSyksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman\njäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta,\nkunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen\noleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme,\nettä heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.\n\nPetterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat\nsiinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon\nnuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon\npulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan,\naivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän\nnenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja\nkun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman\npulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin\njenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä\ntäydellisesti.\n\nHänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva\npilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.\n\nHilma vain tanssi, tanssi...\n\nPetteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut\nnäyttämöltä.\n\nSitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä\nrannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun\nlimonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.\n\nMiina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen\npaperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi\nkorkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen\nviestin:\n\n \"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin\n heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni?\n Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle\n jonka vannoin tahdon olla uskollinen.\n\n                                                   Petteri.\n\n    Sen kukan, jonka lahjoitit\n    Minä laitoin kasvamaan\n    Se onpi mulle tuottanut\n    Nyt mielen raskahan.\n\nKoska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta\nkyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa\nviemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.\n\nHilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin\ntanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut\nPetterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen\niskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja\nepätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin\nkuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä\nollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan\nsitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus\nkahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä\nsydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.\n\nVähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen\npois tästä surkeudesta.\n\nKolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin\nruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei\nluopunut sulhostaan.\n\nLimonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen\ntervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen\npalvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.\n\nNiin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa\npuhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat\ntapahtumat tunkivat sen pois etualalta.\n\nMutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja\nesimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.\n\nTulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi\nmarkkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.\n\nMarkkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen\narvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella\nmaailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä\noli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja\nhullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa\nräkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:\n\nAkka! Akka! Kä-kä-kä-kä!\n\nMarkkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli\nHilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet\nvoittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.\n\nTämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin\npauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän,\nkullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä\nedestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella\nolevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan\npoikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun\nnäköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen\nvapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran\nselässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan\nmerkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan\nkiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran\nelämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.\n\nTätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset\nläksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä\noli hyvää aikaa.\n\nÄkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi\nhän nähnyt aaveen.\n\nTotisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun,\njoka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä...\n\nNäky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt\nvakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän\nPetterin vaikka tuhansien joukosta!\n\nHilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.\n\nKaruselli pysähtyi samassa.\n\nPolvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä\nseisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.\n\nMutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat\npysähtyivät katsomaan taakseen.\n\nPetterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta\nmarkkinatorilla.\n\nKun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti\naaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:\n\nMi — mitä... Hilma?\n\nSamassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se\nyliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla\ntavalla väkijoukkoon.\n\nMajapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli\nmilloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt\nvakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut\nihmeissään:\n\n— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun\nkuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.\n\n— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?\n\n— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin\npuotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.\n\nMiina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.\n\nHän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.\n\n\n\n\nKoi.\n\n\nKoit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten\nmaallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan,\nja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain\nisäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.\n\nKaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin\ntuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on\npalokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden\nvaralta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä\nmurtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa\nminkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos\ntietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit\ntekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme,\nmonia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita\nmainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla\nherkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä\nkoetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan,\nvaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi.\nKärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät\nkoko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja\nanteliaisuuttasi.\n\nKaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa\ntaistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen\nkoi pitää puolensa.\n\nKoi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon,\nniinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:\n\nKunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri\nkahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä\nliiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan\nvaroittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä,\nkun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että\nsuu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti\nyhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti\nja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.\n\nVieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten\ntoisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä\nainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.\n\n— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä\nvekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin\noven ja...\n\nHerra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat\npeloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan,\nkuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä\nylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui\ntuolilleen kovalla rytinällä lattialle.\n\nTämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat\nluulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina\npaikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta\nvikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.\n\nKun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun\naikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.\n\nVieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä,\nmitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä\nalkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen\nmielenhäiriöön.\n\nVähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin\nsilmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä\nkolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin\nsaaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa\nsilmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä,\npoliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson\nsamassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta,\nläimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:\n\n— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!\n\nVieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra\nAnderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet\nsattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.\n\nMutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin.\nHän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä\nlekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen\nvieraatkin huomasivat.\n\nIsännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät\npyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.\n\nHerra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin\nkattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun\nja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen\nmuuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa\nleivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei\nsiihen enää kukaan kehdannut katsoa.\n\nMutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi\nkirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan\ntoisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle,\npudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon,\njonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien\npaperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.\n\nSitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt\nvaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt\nyksinomaan koihin.\n\nPöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä\nkouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei\nolisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista.\nTäten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot\nputosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin\npaukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren\njoukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja\ntangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun\nmieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.\n\nTietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.\n\nYhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.\n\nKoi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.\n\nSalin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen\nrintakuva.\n\nKoi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi\nhyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja\nläiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti\nvalitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.\n\nSilloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin\nvoimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän\noli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi\nvetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa\njokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.\n\nMutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra\nAnderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut\nmitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon\nkoin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi\nsitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat\neivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen\nesimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko\ntällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.\n\nHerra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten\ntiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti\nkauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan\nympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen.\nSilloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä\nmurhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko\nmurhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi\nvihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja\npaljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi.\nHeidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat\njuoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden\nsilloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta\nollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit\nja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra\nAndersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan\nkoin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan\nhuomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä\nja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta\nhiiteen.\n\nSitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja\ntuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto\noli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi.\nSitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.\n\nAinoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.\n\nSe istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.\n\n\n\n\nLaiton kokous.\n\n\nPöydällä oleva puhelin kilahti.\n\nTartuin kuulotorveen:\n\n— Halloo sanomat!\n\n— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja\nsivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla.\nVoisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi\ntäällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous...\n\nLäksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin\nkäsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.\n\nHuoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs\nrouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten\nkuningattareksi Vilhelminaksi.\n\nPuheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui:\n\n— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta\npyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan\ntärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin\nyhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin\nsuureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta\nvalvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain\nkallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi\nvalitaan...\n\nPuhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena\nyli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin\nkuninkaalliseen nenään.\n\n... että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.\n\n— Hyvä!\n\nFerdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan\nkiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen\nsähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat\nuloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.\n\nKeskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten\nhinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat\nesim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä\njohtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia\njärjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät,\nniin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.\n\nNorjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat\njotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin\n700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren\nyhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.\n\n— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.\n\n— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.\n\nAbdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:\n\n— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä\nyhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja\nheikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin...\n\n(Useita ääniä):\n\n— Asiaan!\n\n— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin\nluvattiin minulle, ettei haaremiani...\n\n(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!... pysykää asiassa!...\nHäpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin,\nruotiukolla!)\n\nAbdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui\nloukkoonsa pää tutisten.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä,\nsaavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin,\nettä heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.\n\nPuheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:\n\n— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s.\nkilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa...\n\nHäneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.\n\n— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.\n\nKaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen,\nhieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:\n\n— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja\nhaluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?\n\nPuheenjohtaja:\n\n— Kuka te olette?\n\n— Presidentti Castro.\n\nSyntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:\n\n— Ulos!\n\n— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti\npäänsä ovesta sisään ja huusi:\n\n— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee\nkohta tuntemaan!\n\nSitten hän katosi.\n\n— Herra puheenjohtaja!\n\nParraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:\n\n— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.\n\n— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani.\nKuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista\ntointa ja...\n\nHuutoja:\n\n— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän\nasianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.\n\nSamassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:\n\n— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta\nkokousta.\n\nPuheenjohtaja:\n\n— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat\nperustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä...\n\nKomisarjus:\n\n— Saanko nähdä jäsenkortit!\n\nLäsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja\nei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.\n\nKomisarjus:\n\n— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!\n\nNyt äkkäsi poliisimies minut:\n\n— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä...\n\nHypähdin ylös ja heräsin.\n\n\n\n\nEräs tuttavuus.\n\n\nKamalasti tuulikin.\n\nPostikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin\npäästäni.\n\nMinä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti\nlähteä omille teilleen.\n\nPostikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän\nliikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.\n\nSiitä alkoi tuttavuutemme.\n\nTiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis\ntervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla\nvastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.\n\nSiitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.\n\nKerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään\nvapaata pöytää ei ollut.\n\nRuskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri\nhuonetta.\n\nÄkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.\n\nMinä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan\nsanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti\nminua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä,\njota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja\njoiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta\nenhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta\nhänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.\n\nKlo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, \"koska jo olemme\nsiksikin vanhat tuttavat\".\n\nHänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään\nkehdannut kysyä hänen sukunimeään.\n\nKello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme\nja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen\nonnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.\n\nKello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun,\nvippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi\nsateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka\nnäytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen\nalkaessa etsineet sen alta suojaa.\n\nTätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä\nseikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä\nsanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.\n\nKahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi\n450 markan suuruiseen vekseliin.\n\nKoetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi\nmiehuutta.\n\nTahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja\npitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain\nyksinkertaisesti, että sitä \"lyhennettiin\" niin hyvällä menestyksellä,\nettä minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain\nlunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli\nhyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.\n\nMitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin\nkokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.\n\nTuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen\nvälitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.\n\nEilen tuli hän vastaani kadulla.\n\nHän ei tuntenut minua.\n\nTuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.\n\n\n\n\nEräs toinen tuttavuus.\n\n\n— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla...\n\nKuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja\nuimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.\n\nKäännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan\nvaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa\nolevilla sanoilla.\n\nEpäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.\n\nTodellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:\n\n— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.\n\nMutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin\nettä:\n\n— Vai niin!\n\nHän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen\nvaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.\n\nKatseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat\nkummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:\n\n— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.\n\n— Vai niin.\n\n— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.\n\n— Hm.\n\nSitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.\n\nVähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen\nlähelläni. Keskustelu jatkui:\n\n— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?\n\n— Ei..\n\n— Ei oo mullakaan — puh!\n\nJa vähän ajan perästä:\n\n— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa...\n\n— Oojah!\n\n— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo...\n\n— Hm.\n\nOlimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle,\nja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja\nloiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.\n\n— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?\n\n— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.\n\n— Siinä oon neljissäkymmenissä... ja rahoja on pankissa... eikä velekaa\nkellekään.\n\n— Hm... onhan se mukava!\n\n— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin.\nVaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään\npuutosta.\n\nPaussi. Ja sitten:\n\n— Mikä sitä työ ootta?\n\n— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen...\n\n— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on\nvirkana?\n\n— Eipä paljon mikään...\n\n— Ette taija olla insnyöri?\n\n— Enhän minä insinööri... Muuten vain vähän kirjottelen...\n\n— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!\n\n— Hm, no sinne päin.\n\nPaussi. Sitten miettiväisesti:\n\nVai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!\n\nOlimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että\njos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.\n\nErosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.\n\n\n\n\nParturissa.\n\n\nOlen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia\ntäysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.\n\nEn ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan\nvihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi,\nkoettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen\njonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.\n\nOlen vihannut häntä kokonaisen vuoden.\n\nViime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.\n\n— Minulla oli kiire.\n\nPiti nimittäin lähteä matkalle.\n\nKäytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.\n\nKokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen\nseitsemän minuuttia.\n\nMahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan\nvaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan\nsiis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa\nkuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia,\njoihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä\nminuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia\nsaattoi lisätä.\n\nAstuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä;\nparturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o\nA.B:n prokuristi.\n\nHänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan\nhänen, leukaansa.\n\nJälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme\nminuuttia.\n\nIstahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja,\nrepaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.\n\nNeljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.\n\nHra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut\nhänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan\nnäppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.\n\nHeitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman\ntaaksepäin.\n\nHra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen\nvasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.\n\nParturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.\n\nTaas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski\nhän puuteroida ne.\n\nParturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni\nomituista kuumennusta.\n\nNousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin\nnöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa\npaikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire...\n\nHra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin\npituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään\nlihas hänen kasvoillaan värähtänyt!\n\nTuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski\nhän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.\n\nTunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja\ntuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.\n\nAloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea\ntodellista, leppymätöntä vihaa.\n\nEn nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.\n\nSiinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten\nkäsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..\n\nHra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.\n\nKun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi\nsen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi,\nyhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää\nsitä kaulaansa?\n\nNiskanappi putosi lattialle.\n\nMutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta\nhän ei noussut.\n\nParturi löysi napin ja ojensi sen hänelle.\n\nEn ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin,\nvain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla\nsentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.\n\nMinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului,\nennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut\ntuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia\nhänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.\n\n— Olkaa hyvä!\n\nHavahduin ja siirryin istumaan parranajotuoliin.\n\nSe oli vielä lämmin. Se tuntui oikein polttavan.\n\nSilloin muistin jotain. Sydämeni lienee joksikin aikaa pysähtynyt.\n\nKatsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi\nminuuttia parturin käytettäväksi.\n\nIlmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella\nkiireellä saippuoida leukaani.\n\nTein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa\nmelkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.\n\nParturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida\nuudelleen kasvoni.\n\nSysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon\npyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten\nohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.\n\nKun ajuri pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.\n\nSe ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin\nharmillinen juttu se joka tapauksessa oli.\n\nPoliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun\npyyhkiä saippuavaahdon korvistani.\n\nVannoin kostavani hra Carlsonille.\n\nPian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa.\nKeskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n\nvälillä.\n\nSeuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan\nparturini edustalle.\n\nKlo 6,20 näin hra Carlsonin tulevan pitkin katua liikkeestään päin.\n\nSeisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys\nulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.\n\nSilloin astuin sisään.\n\nHra Carlson astui sisään kolme sekuntia myöhemmin.\n\nMinun edelläni ei ollut ketään, mutta hra Carlson sai odottaa lähes\ntunnin.\n\nNoudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä\nuseilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti\naikaahaaskaaviksi.\n\nPoistuessani vilkasin hra Carlsoniin.\n\nHän oli tulipunainen. Tummanpunainen olisi ehkä parempi sana.\n\nLauantaina kävi samalla tavalla.\n\nAstuin sisään kaksi sekuntia ennen hra Carlsonia.\n\nPuolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille\ntulevansa vähän myöhemmin takaisin.\n\nOlin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani.\nTyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.\n\nSeisahduin odottelemaan viereisen korutavarakaupan akkunan eteen.\n\nHra Carlson palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.\n\n— Odottaessani oli minulle tullut vilu, mutta minä vihasin hra\nCarlsonia.\n\nAstuin jälleen sisään parturiin silmänräpäystä ennen kuin hra Carlson.\n\nSanoin parturille huomanneeni, että tukkani kaipaisi hieman\nlyhentämistä.\n\nIstuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä,\nettä hän vihasi minua.\n\n— Odotahan, poikaseni, ajattelin minä. Tämä on vasta alkua.\n\nHra Carlson sai odottaa jälleen tunnin.\n\nKidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana\nkeskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.\n\nVihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin\nsain uudet ajat selville.\n\nKun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi\nhän kokonaan.\n\nKaikesta päättäen oli hän muuttanut parturia.\n\nOlin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä\npeliä.\n\nSiinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka\nliikehuoneessa taistelumme oli käyty.\n\nHän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa\nkaupunginosissa.\n\nMutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani\nantoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko\nviikolta.\n\nKahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla\nviikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.\n\nHän oli jälleen satimessa.\n\nSen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta,\njärkähtämättömästi ja säälimättömästi.\n\nEi ole yhtään parturia, jossa emme olisi käyneet.\n\nVihdoin hra Carlson alistui kohtaloonsa ja antautui.\n\nKäytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten\nmenneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo\n3:n ja 4:n välillä lauantaisin.\n\nHän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut\n\"Montekriston kreiviä\".\n\nOlen laskenut, että hän on minun tähteni jo menettänyt yhteensä 52\ntuntia.\n\nTämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit\nyhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.\n\nMutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika.\nHyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti\nmuutama kuukausi.\n\nTai vaikkapa vuosikin.\n\n\n\n\nMuotihulluus.\n\n\nIhmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät\nne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.\n\nVaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni\nlihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan\nsuurimpia totuuksia).\n\nTämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä\npunnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.\n\nJa kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan\ntoiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee\nuskotuksi laajoissa kansankerroksissa.\n\nMutta minkäs minä sille voin.\n\nEikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan\nsellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka\npäältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.\n\nAlkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että\nkunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime\naikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.\n\nEnsimmäinen uutinen siitä vaikutti hieman yllättävästi.\n\nHännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim.\nlangaton sähköitys.\n\nMutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta\nsähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi\npian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.\n\nEnsin niitä ilmoitettiin olevan jossain Vaasan tienoilla.\n\nAsia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin\npantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein\ntieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista\nkissoista ja heidän ominaisuuksistaan.\n\nHännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme\njuoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään,\nmutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että\ntiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa\nniiden ruumiista.\n\nMutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta\naikaan melkoisen humun.\n\nTästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja\narvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.\n\nKun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin,\nheräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.\n\nHämeestä, Uudeltamaalta, Savosta — eri tahoilta maata kajahti huuto:\n\n— Täällä on myöskin hännättömiä kissoja!\n\nSyntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista\n\"mammuttipumpuista\".\n\nHännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt\nlaudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.\n\nJa nyt alkaa kertomuksemme.\n\nEräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan\nkirjavaa kissaa.\n\nNe ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja,\nhienompaa sukupuolta molemmat.\n\nMitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat\novat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat,\nsiisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina\ntarmokkaita ovat myös kumpikin.\n\nViikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille\nvierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia\nhännättömistä kissoista.\n\nLuetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä,\nettä hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon\nemäntä leikillään toivoi:\n\n— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!\n\nKissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua\nkuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota,\nmutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat\nkulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen\nsyvissä mietteissä.\n\nSilloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja\nkatselivat sitä vihaisesti.\n\nSeuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista\nja raapimista.\n\nHän meni avaamaan.\n\nJa...\n\nEn tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta\nlopettaa tähän.\n\nNiin, emäntä avasi oven.\n\nSisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen\nnäköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.\n\nSillä ei enää ollut häntää!\n\nHännän paikalla oli vain verinen tynkä...\n\nEmäntä oli tietysti pyörtyä.\n\nKun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.\n\nSinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön\nkissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä.\nNimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.\n\nMutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko\naamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia\nja kiroillen hiljaa häntäänsä.\n\nPuolenpäivän aikaan alkoi se raappia ovea ja pyrkiä ulos.\n\nPalvelustyttö avasi oven ja hännäkäs kissa livahti pihalle.\n\nMutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa\njuoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.\n\nKadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta\nhavaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien\nvieressä — häntä kiskolla...\n\nSe odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri\nHumalistonkadun kulmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä\nnäyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.\n\nHännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja\nmainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.\n\nMutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä\nkerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.\n\nSitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa\nhalkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää\npistää sen oven rakoon.\n\nEmäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa\neläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.\n\nOlen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan\nosoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin\nkerroksiin.\n\n\n\n\nTaistelunhaluinen Tiitinen.\n\n\nItsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut\nerimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.\n\nKansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12\nSuonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan\nhänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee.\nTämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima\nja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla —\nerinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan\nvaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan\nkenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert\nAleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä\nmääräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.\n\nJostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella —\nepäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä\nsittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.\n\nMiten olisi asia silloin ratkaistavissa?\n\nSiihen vastaa useinmainittu Julius Tiitinen anomuskirjelmässään\nseuraavasti:\n\n\"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos\nTeidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön\nkanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja\nvanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni\nalttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä\nampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka\nolette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän\nylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri.\"\n\nSiinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden\nlaatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen\nmääritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää.\nVoisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa\nedustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla\nsuustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle\nhullusti.\n\nMutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat\novat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran\npuolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies.\nLääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.\n\nSitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse,\ntirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät\nkouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.\n\nKenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen\nehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin\nlausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen\nmielentilasta.\n\nSe jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja\nturhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole\nkuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet \"Suomenmaan\nisän, tuen ja turvan\" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista\noikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu\nsuurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä\npoliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät\nhöyryävät.\n\nEi, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista\npersoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.\n\nToivokaamme että \"Suomenmaan isä, tuki ja turva\" määräisi pistimet.\n\n\n\n\nNormaali-ihminen.\n\n\nAikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen\nsuomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta\njota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan\ngrammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan\nsitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle\nsuomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia\njaloja piirteitään.\n\nKaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon\nulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri,\nvaltimon tykytykset... niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty\nottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville\nmuistin tarkkuus ja huomaamiskyky.\n\nTästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan\nmelkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.\n\nMinua itseäni huolestuttavat hiukan jalkani.\n\nLuulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen\nnormaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian\nlyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia\nnormaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja\nräätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni\nsellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on\nmahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen\npitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi\nsaada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.\n\nMutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa.\nKahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä\npaikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja\nkaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat\npäivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on\nsamankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen\nkansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan\nhuomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.\n\nToivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että\nkoivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää\noman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen\nhousujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä\nhousuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat\nmenettelevät hattuihini nähden.\n\nNormaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla.\nYksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista\nseuraavan ilmoituksen:\n\n\"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen\ntäsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne,\nsaadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä\nminuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun\nkuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna\n23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus\nnimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante.\"\n\nLuulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti\ntyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta\ntai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.\n\nJos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia\ntutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä,\nettä sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan\njoka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen,\nniin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa,\nmenee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita\nnormaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät\nnaimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen\nnormaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia\nkuin tulitikut.\n\nSuomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni\nolisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.\n\nOlisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen\nja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää\nmahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.\n\nOlisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja\nnormaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni,\nnormaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas,\nnormaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.\n\nKun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja\nnormaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.\n\nTyömaa on laaja kuten näkyy.\n\nMutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin\nlaajemmille aloille.\n\nMillainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen\nnormaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä\non normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä?\nMiten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin\nkirous?\n\nKuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa\ntiedonjanomme.\n\nKuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää?\nKuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta\nsanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä\nnormaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä\non?\n\nKaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi\nmieltäkiinnittävää saada selko.\n\nKunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella\nlyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta\nlautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?\n\nPaljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää,\nsen suuremmaksi tulee tiedonhalu.\n\nSellaista se on aina.\n\nToistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi\nja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi\naikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa,\nnormaaliparta ja normaalikynnet.\n\nMonta seikkaa on otettava huomioon.\n\nMutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää,\nhänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.\n\nJään odottamaan tutkimuksen tuloksia.\n\nKun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän\nnormaalimitat.\n\nJollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää\npieni osanottava huokaus puolestani.\n\nSilloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia\nmissään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.\n\nKamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan\nniinkin käydä... ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan\njuuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.\n\n\n\n\nEi goliera buuhun noushe.\n\n\nTurun torilla.\n\nSinä suurena kolerakesänä.\n\nPääryniä. Punapaitainen ryssä. Minä.\n\n— A oshtaka härra hjuva päärona! Viishtoispenni kappala.\n\nViimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113\nkoleratapausta.\n\n— En osta.\n\n— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona!\nViishtoispenni kappala, härra!\n\n— En osta. Lääkärit sanovat...\n\n— Leekari! Leekari! Mitä leekari sanovat?\n\n— Sanovat, ettei nyt saa syödä pääryniä.\n\n— Mikshei, mikshei?\n\nPunapaitaisen silmät palavat.\n\n— Sanovat, että niistä voi tulla kolera.\n\n— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän,\nniin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä\ntulemas Härra, mishtä tulemas?\n\nArv. yleisöä alkaa keräytyä.\n\n— Mishtä tulemas? Minä kysyn: mishtä tulema Vashtaka, härra!\n\n— Päärynästä.\n\nKaupustelija arv. yleisölle:\n\n— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida\nvashtata leekari.\n\nSitten minulle:\n\n— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei\ngoliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.\n\nJa nuolaistuaan huuliaan:\n\n— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit\npyshtys!\n\nUskoin.\n\nJa ostin.\n\nJa söin.\n\nEnkä ole vieläkään sairastunut koleraan.\n\n\n\n\nPässi.\n\n\nIhminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä\non kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.\n\nLähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia\nlapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen\nunielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus\ntoisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa\nkirjoitan vain pässistä.\n\nNäin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani\noli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan\nviiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä\nkutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista\ntai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai\nlähipäivinä sitä ennen.\n\nOli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla\nei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen.\nOlen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin\nmonen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai\nmuuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia\nkuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa\nseuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä\nunohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on\nniin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin\npässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin\nmyöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut\novat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai\ntäytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.\n\nMuistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset\npoutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden\nratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta\nkylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta\non vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu\nperunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä\ntaikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.\n\nKävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä\nminulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän\nkärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan\nlakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen\nmahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa\nvielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies,\njoka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia\nlähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä\nvälinpitämättömyydellä.\n\nTäällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja\naidan takana naapurin pässi.\n\nNaapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea\nkuitenkin pelätty.\n\nSillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin\nettä paikat paukkuvat.\n\nEnnen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan\njuoksi aina meitä pakoon.\n\nMutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa\nja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa\nSauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.\n\nRyhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä,\njoka ei osaa puskea.\n\nAhdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään,\nja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.\n\nNaapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se\noppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.\n\nJotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin\npuskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi\nollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia\npuski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan\nuskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli.\nSe oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli\nmeidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen\nlinnoituksemme.\n\nMutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni\nkaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja\nseisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka\nmuurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.\n\nKiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti.\nVarmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua.\nJuostessani huusin pässille ilkkuen \"hei!\" ja paransin vauhtia.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli pässikin liikkeellä.\n\nSe läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan\nsillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat\nlakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi\npurkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt\nniihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.\n\nJuoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä\nhurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään\nlinnoitukseen ennen pässiä.\n\nSinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni.\nKohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain\ntakalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin\nilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi\npäämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä\nmakasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin\npässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.\n\nÄlähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta\npaukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin,\nettä pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin\npolvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut\njälleen vatsalleni.\n\nHuomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan\npitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän\nnousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta,\nleuka maassa.\n\nPäivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi\nkesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta,\nja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.\n\nEn tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä\nviisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.\n\nVihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin\ntuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani\nloksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.\n\nTaas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä,\nettä me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin\npuskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään.\nTavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi\nminua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.\n\nTämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Aloin huutaa ja parkua minkä\njaksoin.\n\n— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä,\nonko sinua mato pistänyt.\n\n— Pässi! paruin minä. — Puskee!\n\n— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan\nyli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä\nhänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi,\njoka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä\nnyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies,\njonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille,\nmutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin\nhiukaisevaa nälkää.\n\nNousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja\nminä heräsin siihen.\n\nNäläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin\neilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen,\nenkä illallista ollenkaan.\n\nTämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt\nunessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin\noli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt\nalitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon\nsuuremmassa ja todellisemmassa nälässä.\n\n\n\n\nRaskas velvollisuus.\n\n\n— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen\nvirkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä\nsikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen\nlopuksi vain ihminen... suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen\nihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku\nja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset\novat kiivaat...\n\nVanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:\n\n— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja\nsiinä pikkukaupungissa.\n\nOlimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän\nolisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia\npulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä\nole.\n\nTuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille\nolisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.\n\nKuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä\naineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.\n\nMinä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen\ntuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen.\nYlikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan\nse sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä\nmaahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat\nvalittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat\nenimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen\nsuurempi.\n\nAivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin\nkuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko\nmeidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.\n\n— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs\nsille...\n\nMinä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:\n\n— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös\ntäytäntöön.\n\n— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa\nsotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.\n\n— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan\ntoimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut\nsiitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.\n\nPoliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.\n\nOtin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.\n\n— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa,\nettä sen sisällys myöskin on viskyä?\n\nKurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?\n\n— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?\n\n— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä.\n— Onko kenellä korkkiruuvia?\n\nMinulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni\nviisi.\n\nAvasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.\n\n— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?\n\nEi ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.\n\nKaasin lasin täyteen ja maistoin.\n\n— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?\n\nKurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti\npitkän siemauksen.\n\n— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä...\n\nVarmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:\n\n— Kaipa se sitä on.\n\nNahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain\nvähän pohjalla.\n\nKaasin lasin täyteen ja sanoin:\n\n— No, Nahunen!\n\nNahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko\nlasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen\nnähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä\nhenkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.\n\n— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!\n\nTäytin taas lasin ja sanoin:\n\n— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.\n\nToiset saivat hekin osansa.\n\nViimein oli pullo tyhjä.\n\nKurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti\nepäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen,\njonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:\n\n— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.\n\n— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.\n\n— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.\n\nTuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.\n\nNahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla\nolevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.\n\n— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.\n\n— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin\nNahunen.\n\nLadottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen\npyykkikoriin.\n\n— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät\nkanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.\n\nLähdettiin.\n\nTultiin asianomaiseen paikkaan.\n\n— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta\nviskypullot.\n\n— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.\n\nRyhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.\n\nVihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.\n\nNyt oli viskypullojen vuoro.\n\nNahunen avasi ensimmäistä.\n\nSe oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi \"pränkkäsi\", eikä korkki\nmitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.\n\nTuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja\nkatseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis\nvisky valui sellaiseen paikkaan.\n\n— Pul-pul-pul-pul..., pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi\nraskas huokaus.\n\nMinäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin\non sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä\nsurullista näytelmää.\n\nKun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:\n\n— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen\nsuorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin\nvalmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni,\nettä kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.\n\n— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l\n\nSeuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä,\notsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin\nalalaitaan.\n\nViskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä\nsanoin:\n\n— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?\n\nViskaali hymähti.\n\n— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli,\nsitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen\nhenki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei\nkoskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä\nlähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei\nsiitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen\non ihminen...\n\n\n\n\nKunnankirjuri.\n\n\nTulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa\nsemmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.\n\nKun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen\nvirkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja\nsitä rahaa kun on.\n\nPäätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.\n\nSitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä\nnyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli\nalle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.\n\nOlihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi\nsuutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi\nvannehtia kysymys, \"kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj\". Kun oli\npalkkaakin 600 mk. vuodessa.\n\nMitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja\nkäypäisä valita vaikka mitä.\n\nTehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys,\nehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:\n\n     Vaalilippu:\n    1. Maisteri.\n    2. Suutari.\n    3. Henkikirjuri.\n\nJa valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.\n\nMutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti\nagiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari\non ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja\nistumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken\nnaskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin\npistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä\ntarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla\nnimittäin, niin susi tuli kenkäparista.\n\nJa kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen\nkoulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa\nkunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi\nlaskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä\nmenopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.\n\nNäin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja\nsen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.\n\n— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan\nhengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin,\nja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen\nleijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.\n\nJa puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului\npitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:\n\n— Suutarj, suutarj, suutarj...\n\nSuutari sai viran.\n\nJa jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa\nviran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja\ntaitoa viran hoitamiseen.\n\nVarsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta\nistuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän\näärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai\nsuutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.\n\nNiin että suutari taisi sittenkin olla sopivin mies kunnankirjuriksi.\n\n\n\n\nHauska pari.\n\n\nLuonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa\nilmoitusta eilispäivän lehdestä: \"37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja\nelämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa\nyhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen:\nruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan\nherran kanssa.\n\nHerrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät\nkasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt\nvaivatko itseään.\n\nMutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä\nja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti\nharventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät\npunertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä\nhuolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen\narvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle\nnaisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä,\nottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan.\nTässä kaupassa on _heidän_ vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja\nlyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä\nainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.\n\n\"Yhteiseksi hauskuudeksi\"... varmaankin on tämä huvi ja hauskuus\nsiinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa\nnaamoille.\n\nSittenkun ovat ensi peljästyksestään tointuneet.\n\n\n\n\nKadonnut papu.\n\n\nOvat taas koroittaneet tupakan hintaa.\n\nNyt tarvitsisimme sitä papua.\n\nMutta se on kateissa.\n\nTukholmassa elää eräs vanha ukko.\n\nNiin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä\nkuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.\n\nLääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon\nnuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi\ntehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko.\nNiin heikko että jotta!\n\nJa kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko\nnuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi,\nmiten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli\neräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun\npisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.\n\nNäin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli\npuolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.\n\nUkolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja\nmistä sellaisia saa?\n\nMutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.\nViisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.\n\nUkko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta\nei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen\nnimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To... To... Tonkapapu... jaa,\nolikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja\ntaitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli\njoku vallan toinen.\n\nSiinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan\ntukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.\n\nNuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti\npapu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen\nolento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva\nukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka\ntaivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä\nvarten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville\nsukupolville.\n\nEikö pidäkin oleman harmillista?\n\nSe on niin että se itkettää.\n\n\n\n\nJuopunut kukko.\n\n\nIstuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon\nkupeella.\n\nKahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla\nkerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden\naikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko\nkesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana\nonkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut\nkertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän\ntäysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta\nsaavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän\nole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.\n\nJaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän\nistui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja\nkertoi jännittäviä kertomuksia niistä \"kolmileikko\"-ahvenista; joita\nmainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain\ntosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen\npekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa\nolla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli\njo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin\nneljäkymmentä vuotta.\n\n— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko\nkeskustelua isäntäväestään.\n\nNuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja\nvanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.\n\n— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin\ntulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa\nsemmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle\npuolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi\nurkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta\nkuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui\nsemmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka\nsisälmyksiin...\n\n— Vai on täälläkin käynyt raittiuspuhujia jo niin kauan sitten.\n\n— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään.\nEi täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka\nnarrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko\najan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä —\nmarkan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En\nminä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai\nmeidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene\nsiihen vähän sattunut.\n\nSiitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä\nalkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja\nsen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen\nrenki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain\nkellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin\naitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella\nmeidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten\nnäinikään:\n\nOletkos sinä milloinkaan nähnyt kukkoa humalassa?\n\nEnhän minä sitä ollut nähnyt.\n\n— Kun olisi vähän viinaa ja leivänmuruja, niin pian sinä sen näkisit.\n\nSiihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en\nminä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.\n\nKäytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen\nleivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle.\nKyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se\nhotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.\n\n— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole\ntottunut ryyppymies.\n\nEi siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi\npörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri\nja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se\nalkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme\nja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me\nsiitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas\noikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle\nkanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat!\nhöyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja\nihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.\n\nSiinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen\nsen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi.\nSe huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja\nhihkaisi aina väliin.\n\nKukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa\nalkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä\npuolestaan.\n\nVanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:\n\n— Hei-juu!\n\nKukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään\njumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:\n\n— Kiekuu!\n\nSilloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa\nmullisti kukkoon ja sanoi:\n\n— Häh?\n\n— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.\n\n— Ku — kuule sinä kukon saatana... alotti ukko Eetu, mutta huomasi\nsamassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme\nnauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut\nrietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei\nse ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella\nkamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi\nkukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.\n\nNiin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta\nporstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että\nse lensi keskelle pihaa.\n\nSinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni\nheti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi\nihan huomaamatta jonnekin.\n\nAamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi\nsilmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä\nse oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan\nviinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin\nsortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.\n\nSiinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä\nkamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin\nliiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja\navasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei\nsaanut sattumaan.\n\nVanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin\npäivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui.\nVaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.\n\nSen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa\neikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti\nryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän\nniinkuin sattunut...\n\n\n\n\nPanu.\n\n\nMaalaiset tekivät heinää.\n\nKuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen\nmukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin\nKauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli,\nettä siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla\nnälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.\n\nKärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka\ntorkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena\nvanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin\nja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla\ntorkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:\n\n— Ähäh... siinä!\n\nPanu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi\nhetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin\njotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi\nIssakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva\nhäntä.\n\nPanu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina\njotain vaihtelevaisuuden toiveita.\n\nPanu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s.\npuolivillaisuuden vaikutuksista.\n\nPanua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira.\nSikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin\nvitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta\nHelsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas\non oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.\n\nPanukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla\npoliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä\npoliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien\nkumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista\ntaitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.\n\nNimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa\nolevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla\nkertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään\npoliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin\nmuuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken,\neikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa\nopintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei\nsitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.\n\nPanua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan\nsurettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja\nvapaudestaan.\n\nNimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä\nkaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa.\nKeväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta\nsaatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja\nharkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi\nsuruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien\npahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista\nmelua.\n\nHuomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun\ntyytyä kohtaloonsa.\n\nPanu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen\naakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena\nja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla\npassissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat\ntiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet\nkoiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä,\nja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos\ntappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita,\noli Panu.\n\nSuutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän\npuolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut,\nhuomautti sellaisessa tapauksessa:\n\n— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat\nyhtä puolta!\n\nJa hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän\nkorpista ja toisen korpin silmästä.\n\nPanu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää,\npysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että\nmitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.\n\nLeipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen,\neikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta\nVahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.\n\nPanu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun\npylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari\nSutisen portille.\n\nSutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä,\nsuloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät\npuoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella\nporttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat\nolivat aivan silmäkkäin.\n\nSekunti... yksi sekunti vain... niin lyhyt aika, mutta kuitenkin\ntavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.\n\nPanu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi.\nSen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella\nseuraavansuuntaiset ajatukset:\n\n— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen\nputosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen\nvelikulta... no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä\nsinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys\nvain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos\nkarvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!\n\nEntäs kissa?\n\nSe oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt.\nSe ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet\neivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.\n\nJos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:\n\n— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi\nhyvä isä, mikä nyt tuli...\n\nKissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti\nkauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa\nsekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi\nse karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös\ntikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa\nturvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.\n\nSe kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä\nsen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli\nvoinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo.\nMutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu...\n\nPanu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden\njuurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan\nsyrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi\nSutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.\n\nAhaa, sielläpähän se Musti istui portilla!\n\nPanu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä\nylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin\nei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.\n\nMusti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli\nyksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka\nvihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla\nPanun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen\nylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata\nvartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu\nkoskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella\nvastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista,\nsellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä\ntuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.\n\nOi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa\ntuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut... purrut... ja\npurrut... purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi,\njospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa,\nniin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi\nhellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet...\n\nMustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain\najattelikin, miten hän silloin purisi.\n\nMutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran\nyrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se\npysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi\nPanu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja\npelastaneet Mustin.\n\nSiitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa\nkeskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti\nehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan\nolla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle\nvintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja\nyksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää\nluonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä\nja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.\n\nPanu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan\nportille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen\nasentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka\nMustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin\nkuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin\ntuumien:\n\n— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö\nse ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa...\n\nSeisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka\nhaukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.\n\nSitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin,\nkiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.\n\nTämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman.\nSiinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen\nlämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset,\npuolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain\nyleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi\nedellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.\n\nKeskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja\nrauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki\nkunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut.\nTuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin\nihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan\nkeräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa\nnuo mitä tahansa — senpuolesta.\n\nHeräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi\nkylkeä ja murahti unisena:\n\n— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan...\n\nHänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä,\nkaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta\nPanu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois\nja löi ruumiin rohtumille.\n\nNiin että oli melkein pakkokin ampua.\n\nPanu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja\nsen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa\npistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.\n\n\n\n\nToimitussalaisuuksia.\n\n\nOletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa,\nsellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä\nhurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä\nja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on\netukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku\nkomitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?\n\nTällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin\nensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan\njärjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja\ntoran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat\nloppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin\npäivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta\nmaaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja\nvirkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän\nnälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa\nja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa\nsaisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi,\nettä napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse\nkokouksesta eikä päivällisistä.\n\nTällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen\nilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin\nperällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi\nahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.\n\nSinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän\nääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja\nsaat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä\nja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.\n\nJos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen\nnäissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut\nehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta\nesityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät\npuheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen\nkertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle\npuheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua\nsiitä nimestä tuntea.\n\nJa sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä,\nja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin\nreferentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä —\npikakirjoitusta, ajattelet sinä.\n\nSeuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi\nmatkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja\nlöydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja\nsinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi\nja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.\n\nMutta mitä näetkään!\n\nSillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat:\n\n\"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin\njoukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella\nääntenenemmistöllä seuraavat ponnet.\"\n\nJa sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen\nkertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä\ntai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.\n\nSanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn\nvälttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne\nkäsikirjoitusliuskaansa.\n\n_Mitä_ olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen\najan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa,\nsaman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee\ntekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen\nkyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja\nammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin\nkuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan\nvievät ne muassaan haudan syvyyteen.\n\nTunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka\nlähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta\njoka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän\ntoimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui\nkerrassaan loistavasti.\n\nHänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran\nkokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.\n\nNyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa\nvoidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai\nviidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin\nsanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa,\netenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy\nsaada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan\nnuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle\nvasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut\nkoulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja\npuimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi\nsaada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta\njo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja\nvalmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut\nniiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän\nnuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan,\nkaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen\npuristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.\n\nMutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä\npaljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.\n\nHän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien\nmaanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua\nja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui\nhänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen\npaperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen\npöydän ääressä kokoussalin nurkassa.\n\nVihdoin alkoi kokous.\n\nKoska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon,\nniin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään\nselostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä\nhän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain\nsuhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi\nkummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla\nnuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa\nlehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan\nniin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi\nluoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen\nsanomalehtimieheen.\n\nOnneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut,\nsillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti\nja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit\nrapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita\nja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän\narveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa\nmuistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli\nkirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös\ntehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, _mikä_ päätös oikeastaan\noli tehty.\n\nNiin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan\non ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan\npanna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta\nkuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella,\nettä jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran\ntyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän\npäätöksen.\n\nLopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus.\nHän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri\nolivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen\npöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut\naavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori\nja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous\nja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista\nhyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.\n\nRaskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri\nylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja\nihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana\nehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen\nkiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.\n\nToimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin\nvanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia\nreporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri\nmaanviljelysseuran kokousreferaattia.\n\nKun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin\nvakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja\nvieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli,\nettä kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava\npuhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että\nsiitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin\nkaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa,\nistuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä\nseuraavan uutisen:\n\n\"_Maanviljelysseuralla_ oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja\ntilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon.\"\n\n— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen\nseuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.\n\n— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen\nsiitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on\nhyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu,\nalku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä\nerinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä\nhuomata näpistetyksi...\n\n— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko\nhuoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin\nkaikkien muittenkin edestä.\n\n— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran\nhuoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa\nsihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä\nasiat tavallisesti hoidetaan.\n\nSeuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa\nsuurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista,\njoka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten\nlopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki\nhän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa\nomasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä\nmerkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.\n\nMutta sehän olikin nyt samantekevää.\n\nSitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen\nmuistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.\n\nSillä hän ei ollut muistanut numeroida käsikirjoitusliuskoja.\n\nKiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa\njälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta\nkokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä\nkokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä _Tiitus_.\n\n\n\n\nKummitusjuttu.\n\n(Vanha tarina.)\n\n\n1.\n\nKylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on\nJoukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.\n\nOlisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään\nkorkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki\nharmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin\njoku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä\npaikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa\nkatsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on\nlämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän\nvaikutuksen.\n\nSe ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän\nnäköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu\nKarilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä\nkukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla\nsoluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla\nkiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran\nkeskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa\nsynkät ja elottomat.\n\nEnemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon\nisäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja\nrankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä\nluvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä\nhalki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon\nsilloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla\npäähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:\n\n— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!\n\nJa paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja\nvelkaisen talon.\n\nOsaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen\nikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.\n\nKaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet\njossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista\nerikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä\nhänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain\nerikoista löytäisi?\n\nViimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli\nisännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei\nsuinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.\n\nPitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli.\nSilmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön\nympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä,\njonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin —\nsilloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä\nei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan\njuuri hänestä.\n\nHän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei\nollut, ani harvoin vain joku päiväläinen \"kasakkana\". Yksin hän,\nmikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa\nettä lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen\nvähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään\ntuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli\ntunnettu saituri, oikein maan kuulu.\n\nJuttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen\nelantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski\nhaaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä\nmyöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis\njoessa karkoittaa kalat.\n\nPietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt\nitsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut\nturmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.\n\nEräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja\nkauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen\netsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet\npaidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina.\nLakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa\nitse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen\nLeenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.\n\nPietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä\nperillisenä otti talon hoidon käsiinsä.\n\n\n2.\n\nRantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka\noli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden\nvieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:\n\n— Ja tuleppas vaan, pakanan eväs, takaisin ilman halkoja!\n\nSiihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka\ntarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden\ntällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta\nkatsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten\noli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen\ntäten omistajalleen paljon ikävyyksiä.\n\n— Mitä sinä siellä lumihangessa päälaellasi ryvet?\n\nPoika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen\nlaapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski\nkädestään nyytin rahille oven pieleen.\n\n— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään\nkysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä... jos se\nniinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi...\n\nRantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen\nalusia korjaillessaan:\n\n— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan\näidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin\ntuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla,\nettä toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia\nlämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava...\n\nKun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi\nemäntä valitteluaan:\n\n— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen\nriepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella\nleivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin\nalappas toista taikinaa alustaa.\n\n— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole\nmuutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.\n\n— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei\nole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs\nsen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?\n\n— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei\nse emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä...\n\n— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.\nMistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.\n\nTodettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta\nlähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:\n\n— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä\najallisessa elämässä.\n\nAnna-Riitta kääntyi säikähtäen ympäri ja kiljasi:\n\n— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä\nole mitään kuullut?\n\n— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa\nkaivossa ollut.\n\n— Mitä se sinne kaivoon meni... voi hyvä isä tokiinsa...\n\n— Eikö tuo liene se rietas sen sinne lennättänyt...\n\nEmäntä kertoi sitten kaikki mitä tiesi Karilan Pietarin kaivoon menosta.\n\nSiihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä\npaiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.\n\n— Vieläkö sinä vihollisen kuvainen siinä paiskelet! kiljasi emäntä.\n\nJa kääntyen Anna-Riittaan päin:\n\n— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut!\nEnsin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten\npaiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.\n\nMutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän\ntuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari?\ntiedusteli Anna-Riitta.\n\n— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena,\ntäti vai mikä lie.\n\n— Sekö, joka oli sillä Rankan Eljaksella, sillä vainajalla, emäntänä?\n\n— Se sama hönttö... Annatko sinä Otto sen kissan olla!\n\n— Vai ei sillä ollut muuta perikuntaa...\n\n— Eipä ei.\n\n— Näinköhän se Leena jo sitä asuu, sitä Karilaa?\n\n— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt\nkun siellä kummittelevankin kuuluu...\n\n— Vai kummittelevan?\n\n— Kummittelevan.\n\nAnna-Riitan uteliaisuus oli kohta vireessä.\n\n— Sekö se vainaja siellä liikkuu vai muu rietas?\n\n— Kukapa hänet tiennee... vaikka eikö tuo liene se vainaja.\n\n— Vainajapa tietenkin, mikäs muu se olisi. Kuka sen on nähnyt?\n\n— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä\noli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on\nAmerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa\nmyydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä\ntullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen\nakka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli\ntoinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen\ntallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä\nse Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan,\nvaan vei hevosen ja lehmät pois.\n\n— Se on nyt sitten kylmillä koko talo?\n\n— Ka kylmillä.\n\nEukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja\nilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli\nkadonnut.\n\nAlkoi jo hämärtää kun Anna-Riitta pääsi jatkamaan matkaansa.\n\n\n3.\n\nMähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä\ntiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin\ntiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin\npermantoa.\n\n— Antaisko se kauppias vielä pari sikaaria, sanoi toinen renkimies.\n\n— Oliskohan tuota antaa... kun on sulia sitä velkaakin niin paljon\nentistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.\n\n— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa... on niitä\nvelkaisempiakin.\n\n— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin\nsinne menisi joka penni.\n\n— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se\nmenisi...\n\n— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin,\nvaikka se kaivoon meni.\n\n— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu?\ntiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.\n\n— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli\nkauppias, iskien silmää miehille.\n\n— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät\nkaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.\n\n— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti.\nKaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan\nmenisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä\nhaudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa\nkuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää\nrupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.\n\n— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie\nnähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä\nnyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu\nsen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken\nmaailman Lönnruutit... ja muut Nelmannit.\n\n— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis\nkauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo\nensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin\nvaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin\nlukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja\nloukkautuneena.\n\n— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias\nja tarjosi tupakan lepytelläkseen.\n\n— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa... mutta passaisi mennä kauppiaan\nsinne yhtenä yönä vahtiin.\n\nLäsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut\nhalukas niitä antamaan.\n\n— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun,\nmennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen\nymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden\nvainajien kanssa, selitti hän.\n\nMutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle\npari ryyppyä, kertoi hän kaikki.\n\nHautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön\nmustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että \"olkoon\nnyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti\".\n\nParin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään\nhuomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse.\nHautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen\nkynnyksen ja edustan lakaisee.\n\nAntti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili\npoikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen.\nSeuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.\n\nSilloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta\nmyöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan\nlähtemättömäksi ja sanoi että \"vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut,\npaholaisen kutale!\" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin\npäähän.\n\nIllalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko\nristi paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että\nkaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle\nnäkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja \"eiköpä tuo\njo viimein pysynekin!\" arveli haudankaivaja.\n\nHuomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.\n\nJa mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään\nmuita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne\ntarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä\nastuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.\n\nSilloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan —\nkamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan\ntakaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.\n\n— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä\nolla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.\n\nKauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen\nsilminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli\ntyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli\nMähöseen tehnyt.\n\nTyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun\nMähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:\n\n— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!\nSinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.\n\nKoska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn,\nei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta\ntunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon \"lahvin\" taakse.\n\nSeuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä\nkävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi\nhän paarihuoneelle päin.\n\nAivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.\n\nMähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.\n\nSiihen oli valkoisella maalilla piirretty:\n\n    \"Tässä Leppää\n    karilan Isäntä\n    Pietari Karila.\n    Joka tapa turmaisesti\n    Pojes kutsuttiin Täältä 48\n    ajastajan vanh.\n    Hään levätköön nyt vahvas\n    Rauhas.\"\n\nKatseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa,\nja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä\nhautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä\nPietarin haudan tiesi olevan.\n\nHaudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen,\ntilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä\nrautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä\nirti vahvistui hän vakaumuksessa että \"kyllä se siinä pysyy\" ja meni\nkotiinsa.\n\nSeuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen\nhautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat\neilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.\n\n— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän\nsitten: siunatkoon sentään!\n\nVihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä,\nminne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.\n\nMähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten\npaarihuoneen seinustalle.\n\n\n4.\n\nPäivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli\nitse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän\nAntilta:\n\n— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?\n\nAntti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän\nmuisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:\n\n— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan\ntässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn\nostoon...\n\n— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla\npennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa,\nniin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan\nasukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?\n\n— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja... niitä oikeita\nrikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan\nkysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut...\n\n— Saapihan niitä tulitikkuja... ja tässä olisi sikaari — jos maittaa,\nsanoi kauppias viekkaasti.\n\n— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten\nsikarin pään poikki.\n\nSitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:\n\n— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä... siellä hautausmaalla.\n\nMähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa,\nmutta ei myöskään malttanut.\n\n— Enpä olisi uskonut... enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias\nkertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se\nepäilemisestä parane.\n\n— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi\nvahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.\n\n— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan\nlennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!\n\n— Eihän se itsestään... sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se\nitsestään ja niinkuin omalla voimallaan... vahvisti haudankaivajakin.\n\n— Kun olisi ruveta vahtiin yhdeksi yöksi, arveli kauppias.\n\n— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista\nsisua kellään tämän kylän miehistä?\n\nEihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita... yhden\npuuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin\nvaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.\n\nHaudankaivaja tuumiskeli asiaa.\n\n— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä.\nNiin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän\nrenki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne\nketään.\n\n— Eiköpä tuo lähtene... sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi!\nhuusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan\nisännän rekeen.\n\n— Tullaan kun keritään, murahti Pekka.\n\nKuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee\nkauemmin nukkua.\n\n— No vaikka puolille päivin, lupasi kauppias auliisti.\n\nPäätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi\nhaudankaivajan kanssa tähän toimeen.\n\nOli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.\n\nRisti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa\nvähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä\ntuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä,\npysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:\n\n— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?\n\nMähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja\nähkäsi:\n\n— Vai et mene!\n\n— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski\nkiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli\nolkansa tuntemattomaan ja sanoi:\n\n— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.\n\nRentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten\nja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja\nsilloin tällöin sylkästä ruilauttaen.\n\n— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä...? tiedusteli hän noin\nylimalkaisesti.\n\n— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä\nvieras on kotoisin?\n\nTuntematon ei vastannut, vaan ihmetteli hetken kuluttua:\n\n— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä\nvähemmällä pysyisi?\n\n— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti\nhaudankaivajaa:\n\n— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta... vaan älä iske\nniin että menee ruoja rikki.\n\nHaudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja\ntodisti:\n\n— Pysyyhän, se taas siinä... yöhön asti.\n\n— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi,\npisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:\n\n— Tuntuu pahastuvan.\n\n\n5.\n\nHautausmaalta palattaessa kysyi Mähönen haudankaivajalta:\n\n— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?\n\n— Eihän minulla mitä pyssyä... Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä\nvirkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen\nsuustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole\nampunut.\n\n— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat\nminulta ja lyijyä, josta valat kuulan...\n\nMitä se kauppamies puhuu? Ketä ampua pitäisi?\n\n— No, vaikka ketä... Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä\nvastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä\nsattuu — hyvä on olla varuillaan.\n\n— Mahtaakohan se pyssystä huolia... tai muusta revollista, jos se vaan\non se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.\n\n— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi\nkauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille.\nJa eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.\n\n— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula... sen köyhän\ntai muuten vähävaraisen pirun nahkaan...\n\n— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin\nomissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.\n\nAntti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä\nkimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.\n\n— Mitäs sinä oikeastaan sillä pyssyllä nyt teet? tiedusteli akka, mutta\nAntti ei ollut kuulevinaan.\n\nKaikista tässä nyt pitäisi akalle tili tehdä — elikkä muu rätinki...\n\nVihdoin oli pyssy latingissa, ja haudankaivaja katseli sitä syvissä\nmietteissä.\n\n— Kun nyt vaan tietäisi kuka varmaan, että se laukeaa eteenpäin eikä\ntaaksepäin, aprikoi hän. Taisi tulla tuo kuula tiukanlaiseen...\n\nMutta asia ei ollut enää autettavissa.\n\nLopuksi hän kuittasi koko jutun tuumien:\n\n— Ja laukesipa tuo nyt sitten minne päin tahansa... mokomakin rämä!\n\nOli jo myöhäsenlainen ilta, kun Hauta-Antti heitti pyssyn selkäänsä ja\nalkoi tehdä lähtöä.\n\nNyt rupesi kuitenkin akka kovaksi ja sanoi, että \"hän kyllä on mennyt\nakaksi haudankaivajalle, mutta murhamiehen akaksi hän ei rupea, Ja sano\nnyt Antti lemmessä, mitä sinä oikein meinaat!\"\n\n— Älä nyt tuossa huuda ja kilju, jollei sinulla muuta hätää ole, sanoi\nhaudankaivaja rauhallisesti. — En minä mikään miehentappaja ole.\n\nSitten ilmoitti hän lyhyesti menevänsä kauppiaan ja Pekan kanssa\nottamaan selkoa siitä, mitkä voimat Karilan Pietarin haudalla peliään\npitivät.\n\nMutta kun akka sen kuuli, valtasi hänet niin suuri pelko, ettei hän\nmitenkään uskaltanut jäädä yksikseen, vaan läksi suutari Revon mökille\nyöksi.\n\nHaudankaivaja taas läksi pyssyrämä selässä hakemaan kauppiasta ja\nPekkaa hautausmaalle.\n\n\n6.\n\nHaudankaivaja kopisteli tyhjässä puodissa, kunnes kauppias sen kuuli\npuotikamariinsa ja raotti ovea sanoen:\n\n— Käyhän tänne kamariin.\n\nKutsuttu pyyhki hatullaan lunta lapikkaista, niisti nenänsä ovenpieleen\nja meni kamariin.\n\n— Tuoko se on se pyssy? kysyi kauppias.\n\n— Tämähän se on se rämä...\n\n— Jopa on pakana isoreikäinen! Ihanhan sillä ampuu vaikka norsun.\n\n— Ampuuhan tällä norsun — taikka vaikka itsensä sen elehvantin... kun\nvaan piippu pitäisi, myönsi haudankaivaja. Taisi vain tulla tällä\nkertaa kovanpuoleinen latinki.\n\nRenki-Pekka tuli puotiin ryynisäkkiä kantaen, nosti säkin tiskin taakse\nja astui kamariin.\n\n— Tässähän se on tämä Pekka, sanoi kauppias. Pitäisikö sinulla olla\nmitä pyssyä?\n\n— Tarvinneeko tuota, arveli Pekka. Kun on tällä haudankaivajalla\ntuommoinen kanuuna...\n\nKauppias otti kaapista pullon ja kolme lasia.\n\n— Tässä on vielä aikaa; eihän sinne kai kannata lähteä ennenkuin\nlähempänä puolta yötä. Niin että jos otettaisiin vähän lämmitystä.\n\nMiehiä ei tarvinnut monta kertaa käskeä, ja lämmityspuuhiin ryhdyttiin\nsillä seurauksella, että tunnin kuluttua kaikki punoittivat vahvasti ja\npuhetta tuli melkeinpä enemmänkin kuin ennätettiin kuunnella.\n\nHaudankaivaja teki yksityiskohtaisesti selkoa huomioistaan\nhautausmaalla, ja mitä useamman ryypyn hän otti, sitä useammilla,\nosittain toistensa kanssa ristiriidassakin olevilla kuvauksilla ja\npiirteillä täydensi hän kertomustaan, niin että siitä vähitellen paisui\noikein ensiluokkainen kummitusjuttu, joka mahdollisesti olisi nostanut\nsekä kauppiaan että Pekan hiukset pystyyn, ellei heidän rohkeutensa\nolisi kasvanut samassa suhteessa kuin Hauta-Antin juttukin.\n\nKauppias taas loi historiallisen katsauksen Karilan talon vaiheisiin\nja Pietari-vainajan maalliseen vaellukseen, mistä hän löysi paljon\nsellaista, mikä oli omiaan viittaamaan siihen, etteivät hänen asiansa\nkoskaan olleet oikealla tolallaan. Sitten hän selosti paikkakunnalla\nliikkuvia, puodissa kuulemiaan huhuja kummitteluista Karilassa. Vaikka\ntalo on autio, kuulevat ohikulkijat sieltä öiseen aikaan melua, näkevät\nhaamujen liikkuvan pihalla ja valoa ikkunoista, sellaista epämääräistä,\nkalpeata valoa, joka hetkisen liehahtaa ikkunassa ja sitten katoaa,\nsaaden ohikulkijan sydän kurkussa juoksemaan minkä jaloista pääsee.\nMilloin kuuluu sieltä kuin itkua, milloin kuin rahojen laskemista.\n\n— Suutari Revon akka oli kahtena yönä käynyt sieltä halkoja\nvarastamassa, kertoi kauppias muutamakseen. Se on semmoinen akka,\nettei se ole koskaan kummituksia nähnyt eikä niistä mitään perusta.\nMutta kolmantena yönä kun tuli ja oli juuri lastaamassa halkoja\nkelkkaansa siitä saunan takana olevasta pinosta, niin oli nähnyt\nvalkoisen haamun seisovan keskellä pihaa. Se oli nostanut kätensä ylös\nja sanonut kolealla äänellä, että voi voi sinua suutari Revon akka\nkun ilkeät vainajiltakin varastaa. Siihen jäi Revon akalta niin halot\nkuin kelkkakin, mutta pois juostessaan oli vielä kuullut kaivosta\nmoiskauksen, ikäänkuin olisi joku sinne hypännyt.\n\nPekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet,\nryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.\n\n\n7.\n\nKello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat\nitsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne\nunohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa\ntaskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen\ntuliluikkunsa kunnossa.\n\nUlkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä\nmakasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.\n\n— Nyt sitä sitten lähdettiin, totesi kauppias.\n\n— Lähdettiinhän sitä... nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei\nvaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.\n\n— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka\nkulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa...\n\n— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt... pani kauppias vastaan, vaikka\ntunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.\n\n— Jos olisi sytyttää tämä lyhty, ehdotti Pekka.\n\n— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi\nHauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.\n\nMatkaa jatkettiin äänettömyyden vallitessa.\n\nKauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä\nei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.\n\nJoukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen\nkohina metsikössä kahden puolen tietä.\n\nMiehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu\npelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana\nlaukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.\n\nHautausmaata lähetessä hiljeni vauhti tuntuvasti.\n\nPekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä\nseipään aseekseen.\n\n— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei\nollut nähnyt, mitä tapahtui.\n\n— Minä vain seipään katkasin, huusi Pekka. Tuletteko te siellä perässä?\n\n— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän\nsitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja\nkuulee.\n\n— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se\non ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi...\n\n— No siitähän tässä juuri olisi selvä otettava.\n\nHautausmaan portin kynnykselle — portti, kuten tunnettua, on talven\najaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos,\njohon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten,\nkompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena\noli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin\nmeheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen,\nosaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu,\ntähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin\nhuomasikaan.\n\nMiehet värjöttelivät sitten paarihuoneen seinävierustalla.\n\n— Niin että missä se sitten olikaan se...? tiedusteli kauppias, joka ei\ntahtonut pimeässä tuntea maisemaa.\n\n— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta\npuolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.\n\nKauppias tirkisteli hetkisen ja sanoi:\n\n— Tuoliako aitovierellä?\n\n— Siellä.\n\n— Ka, siellähän se...\n\nPekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja\nsanoi että:\n\n— Vai se se on se risti? Paikoillaanhan tuo näkyy olevan.\n\nKotvasen kuluttua lisäsi hän epäuskoisesti:\n\n— Ja eikö tuo halvattu siinä seisonekin — ainakin tämän yötä.\n\nToiset eivät vastanneet mitään vaan tupakoivat äänettöminä, savukkeiden\ntulipäät kämmenen varjossa, ettei hehku antaisi heitä ilmi.\n\nYö kului hiljaisesti. Tuuli alkoi vähitellen vaimeta, mutta pakkanen\nyltyi samassa suhteessa, taivas selkisi ja tähdet alkoivat kiilua.\n\nJoukolan kylän yllä lepäsi kalman rauha. Ei edes Miinalan koirakaan,\njoka tavallisesti yökauet haukkua louskutteli, nyt ollut äänessä.\n\nKello tuli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Ilman\nselkeneminen ja silmien yöhön tottuminen vaikutti sen, että tuo\npienehkö musta risti näkyi aivan selvästi petäjän kupeitse, ja jos joku\nsitä olisi lähestynyt, olisi hänet ehdottomasti heti huomattu.\n\nMutta, kuten sanottu, mitään ei tapahtunut.\n\n\n8.\n\nKeskiyön hetki oli jo hyvän aikaa sitten sivuutettu ja varsinainen\nkummitustunti siis päättymässä. Asema alkoi tuntua hieman nololta.\n\nPekka, joka koko ajan oli ollut epäuskoisin, tulkitsi itse teossa\nkaikkien mielialan, muristessaan viimein:\n\n— Senkö halvattua häntä tässä seista noljotettanee... aikuiset miehet.\nTyhjää emätöntä vahtaamassa! Jalatkin tässä paleltuvat...\n\nKauppias oli jo oikeastaan samaa mieltä, mutta ei tahtonut kuitenkaan\nvielä hellittää ja vastasi siis Pekan valitteluun vain:\n\n— Etkös tuota nyt kestäne, vakainen mies, muutamaa tuntia pakkasta, kun\nei tässä tuulekaan. Kuka sen tietää, mitä tässä vielä nähdään...\n\nVaikka ei hänkään enää juuri uskonut mitään nähtävän. Pekka taas mutisi:\n\n— Kissan häntä tässä nähdään...\n\nHaudankaivaja, sanoi että odotetaan nyt sentään vielä joku tunti.\n\n— Puoli tuntia, sanoi Pekka järkähtämättömästi. Sitten minä menen,\nseiskoot muut tässä vaikka kesään asti.\n\nJa vähän ajan kuluttua alkoi hän kiukutella.\n\n— Tulis nyt se paholainen jos tullakseen, niin kyllä minä tällä\nseipäällä sen sivut voitelisin...\n\nTämä uhmaava ja röyhkeä puhetapa sai oitis vastauksen, näköjään juuri\nniiden voimien taholta, joita sillä oli tarkoitettu.\n\nKarilan Pietarin haudalta päin kuului nimittäin epäilyttävää rytinää,\njoka sai vaanijain sydämet melkein pysähtymään.\n\nKetään ei haudan lähellä näkynyt, mutta risti sittenkin liikahteli,\nikäänkuin olisi ruumis sitä haudasta käsin potkinut pois päältään.\n\nPekka oli mennyt aivan kelmeäksi. Hammasta purren, silmät melkein\nmielettömin ilmein tuijottaen alkoi hän, puristaen vankkaa seivästä\nsuonenvedontapaisesti lujissa kourissaan, juosta hautaa kohti.\n\nPerässä juoksi kauppias, ampuen revolverillaan laukauksen toisensa\njälkeen haudalle päin. Haudankaivajalle huusi hän samalla:\n\n— Ammu riivattua sinäkin...!\n\nTämä oli oikeastaan hieman kummallinen kehoitus, koska haudalla, kuten\nedällä on mieliin terotettu, ei näkynyt ketään.\n\nKauppias ja Pekka eivät olleet vielä ehtineet montakaan askelta ottaa,\nkun he äkkiä pysähtyivät ja jäykistyivät melkein suolapatsaiksi.\n\nMuutamia kertoja nytkähdeltyään risti nimittäin roiskahti poikki ja\nlensi yli aidan hautausmaan taakse.\n\nMähönen ja Pekka tunsivat polvensa merkillisen heikoiksi, ja hampaat\nsuoraan sanoen kalisivat heidän suussaan.\n\nSilloin käänsi uusi tapahtuma heidän huomionsa toisaalle.\n\nHaudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn\nposkelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen\npimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: \"mahtaakos se peijakas\nnyt vain...\" laukaisi.\n\nPuhutaan joskus toteutuneista aavistuksista.\n\nHauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden\nluokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.\n\nKuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät\nhe nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua\nhaudankaivajaksi.\n\nKun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin\nhaudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla\nhaudankaivajan asiat olivat.\n\nJuuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta\nsuustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän\nvereksimmät kokemuksensa:\n\n— Johan minä sen sanoin... että halkeaahan se pahuus... kun tuli\ntellätyksi se luoti liian tiukkaan.\n\nPyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin,\nmutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman\npintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa\nainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois\nhautausmaalta.\n\nAlkumatka laputettiin äänettöminä, kunnes haudankaivaja viimein sanoi:\n\n— Niin, nyt sen näitte... selittäkää sitten jos osaatte!\n\n— Ihmehän on... kerrassaan kumma, myönsi Mähönen. Kun ei näkynyt yhtään\nmitään... Minäkin olin jo vähällä säpsähtää...\n\n— Jollei olisi tuo haudankaivaja siellä takana räjähtänyt, niin kyllä\nminä olisin sen aitovieressä tavottanut, olipa se sitten rymä tai mikä\ntahansa. Ja silloin siinä olisi ollut yks seipään räiske...!\n\nPekka tunsi nimittäin rohkeutensa palaavan samassa määrin kuin matka\nmiesten ja hautausmaan välillä piteni.\n\n\n9.\n\nSeuraavana päivänä kävi kauppias haudankaivajan kanssa tarkastamassa\nviimeöisen seikkailun näyttämöä.\n\nRisti, tällä kertaa poikkinaisena, löytyi aidan takaa talvitieltä.\nMutta lumessa haudan luona ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä.\n\nHaudankaivaja raapi korvallistaan ja sanoi:\n\n— Niin, samalla tavalla se on ennenkin lähtenyt, vaikka ehyenä. Mutta\nnyt kun se niin lujaan kiilattiin, niin poikkihan meni...\n\nTietysti koko kylä puhui pitkät ajat vain tästä asiasta. Kukaan ei\nuskaltanut pimeän tultua kulkea yksin hautausmaan ohi, ja Karilan taloa\nkartettiin kuin ruttopesää.\n\nHautausmaalla ei kuitenkaan enää mitään merkillistä tapahtunut.\nPietarin hauta jätettiin oman onnensa nojaan ja peittyi pian\nnietoksiin, tietymättömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin tapahtui että Kukkolan aitasta eräänä yönä katosi 14\nleipää, osa sikaa, leiviskä voita y.m. ruokatavaroita.\n\nVarkautta, se täytyy meidän ikävällä tunnustaa, ei Joukolassa yleensä\nlueta seitsemän kuolemansynnin joukkoon. Tosin on törkeätä parjausta\nnaapuripitäjäläisten väite, että Joukolassa muka varastellaan niin\nyleisesti ja järjestelmällisesti, että kukin talo on aina kahden\nkuukauden kuluttua omillaan, mutta kiistämätön tosiasia on myöskin,\nettä jos jotain pientä sattuu talosta puuttumaan, niin pistäytyy joku\nperheen jäsenistä pimeän tultua retkeilylle, jonka tarkoituksena on\nsopivalla tavalla järjestää asiat niin, että päästään puutteesta,\ntarvitsematta ryhtyä rahaa haaskaavaan ostamiseen tai ikävään\nlainaamiseen.\n\nMutta joku rajahan se pitää näpistelylläkin olla, ja kun kokkolalaiset\nälysivät, millaista jälkeä heidän muonavarastossaan oli tehty, eivät he\nsuinkaan peitelleet tyytymättömyyttään.\n\nTähän hyvin kuuluvalla äänellä julkituotuun valitteluun vastasi pian\näänekäs kaiku eri tahoilta Joukolan kylää.\n\nRäsälässä oli puhdistettu perunakuoppa, Koistilasta viety kahdet uudet\npäitset, setolkka ja talon ylpeys: komea hirvennahka, jota sunnuntaina\nkirkkomatkalla käytettiin reen perässä. Moni muukin talo sai tuntuvasti\nsuorittaa veroa tuntemattomalle vorolle tai voroille. Huippuunsa kohosi\nmelu, kun tapahtui uskomattoman rohkea murtovarkaus kauppias Mähösen\nmakasiiniin, josta katosi kokonainen hevoskuormallinen kaikenlaista\nkauppatavaraa.\n\nMähönen tietysti nosti jumalattoman melun, oli kääntää nurin taivaat\nja maat sekä hankki kyläläisistään monta pitkäaikaista vihamiestä,\npanemalla poliisikonstaapelin kanssa toimeen ankaran kotitarkastuksen\njokaisessa talossa ja torpassa Joukolan kylässä. Karilaa ei maksanut\nvaivaa tarkastaakaan sen takia, että se edelleenkin oli autiona, eikä\nMähösellä enempää kuin muillakaan hautausmaalla sattuneen seikkailun\njälkeen ollut halua ryhtyä minkäänlaisiin tekemisiin Karilan ja sen\nnäkymättömien haltijain kanssa.\n\nVoroista ei kuitenkaan sen enempää selvyyttä saatu, mutta varkaudetkin\nalkoivat vähetä, kun joukolaiset rupesivat pitämään entistä tarkemmin\nvaarin yksityisomaisuudestaan.\n\n\n10.\n\nEräänä iltana loppukesällä luki kauppias Mähönen puotikamarissa\nerästä kirjettä, jonka hän oli postissa saanut ja joka kaikessa\nkoristelemattomassa suorasukaisuudessaan kuului seuraavasti:\n\n    'Kunnian herra\n    Kauppijas mähönen ja\n    muut Joukolan asukkaat —\n\n    h.v.\n\n Täten pyytän saata lähestyä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan\n tietä antaa elämästäni että olen voinut hyvin ja toivotan sitä samaa\n h:rra Kauppamiehellekkin — —\n\n Ja pyytän saata tässä nöyrimsti ilmoittaa vastauksen siihen\n kysymykseen? kuin on kauvan pitänyt teitä epätietoisuutessa että\n mikä se on se karilan Rymä niin pyytän saata tietoksi antaa että\n se olen Minä allekirjotettu ja minä oon pitänny kortteeria siellä\n karilassa ja siellä kummitellut oli niin mukava varastaa kuin ei\n kukaan tullut sinne tarkastukselle ja siellä ne oli nekin Teijän\n makasiinista hävinneet rihkamat, ja Minä sen ristin nykäsiri ylös\n että Tee luulisitten että ei se pietari saa lepoa hautassa. Niin mitä\n siihen tulee ettei lumessa jäläkijä näkynyt niin pyytän täten tietoksi\n ilimottaa että kun pitkän lankun ojenti yli hautuumaan aijan niin\n se ulottu justiinsa sen ristin viereen ja kun sitä lankkua myöten\n tuli talavi-Tieltä niin eihä siinä mitä jäläkijä lumessa näkynyt ja\n muistattenko siilon kun tee sen Antin kansa joka on melkeen yhtä iso\n Pöllö kuin Teekin h:rra Kaupp: sitä ristijä kiilasitten niin minä\n siinä tupakoin aijan vieressä ja Tee puhuittenkin minun kanssani. Niin\n minä arvasin että Tee rupeetten yöksi vahtiin että mikä sitä Ristijä\n liikuttelee niin minä ajattelin että (nyt Minä kun saan nää Tolvanat\n säikäytetyksi niin kyllä sitten voipi rauhassa asua Karilassa) ja\n siellä kun minä pimeessä heitin sieltä aitauksen takaa pitkän narun\n jolla oli Surma silimukka toisessa päässä niin se ihan ens heitolla\n osu sen ristin ympäri ja kun minä sitten rupesin sieltä vesakosta\n tien takaa kiskomaan niin ei se ensin tahtonut nousta vaan nytkähteli\n ja kun Tee sitten rupesitta huutamaan ja ampumaan niin minä arvelin\n että etkö heltiä pakana ja kun oikein kiskasin niin poikki roiskahti.\n Kyllä minä näin että H:rat pelkäsi ja kyllä on se minua monta kertaa\n naurattanut jälistä päin. Rauhassa oon saanut olla karilassa ja nyt\n kun oon muuttana pojes niin tahton kiittää Teitä ja kaikkia Joukolan\n Asukkaita ja ilimottaa että Tee oletten tyhmiä pässijä — — — ja voikaa\n nyt hyvin piirtää kun:joituksella\n\n                                                         eräs\n                                                     Murto Varas.'\n\n\n\n"]