Aavikon ratsastaja

AAVIKON RATSASTAJA

Kirj.

Zane Grey

Suomentanut ["The Trail Driver"]

Werner Anttila

Helsinki • Porvoo, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1939.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuumana kesäkuun päivänä 1871 oli San Antonion kaupungissa Texasissa huminaa kuin uneliaassa mehiläispesässä. Tämän vuoden osalle näytti tulevan ennätysmäärä nautakarjan kuljettamisessa pohjoiseen siitä asti, kun Jesse Chisholm oli tehnyt ensi yrityksen vuonna 1868. Sisällisten sotien aikana oli Texasin laajoilla aloilla karttunut nautoja sadoin tuhansin, mutta niitä ei voitu minnekään myydä. Harvat ja kaukana toisistaan sijaitsevat karjatilat köyhtyivät yhä enemmän. Silloin Chisholm sai päähänsä rohkean suunnitelman, että karjaa oli vietävä pohjoiseen, mistä ehkä löydettäisiin uusi markkinapaikka. Tavattoman pitkän matkan, kaikkien vaarojen ja vaikeuksien uhallakin se onnistui mainiosti ja pani siten alulle suurenmoisen kehityksen Texasin oloissa. Niinpä jo keväällä 1871 Chisholmin reitti, jonka Texasin naudat ja espanjalaisten villihevosten, mustangien, kaviot olivat aaltoilevien ruohoaavikoiden halki polkeneet mailin levyiseksi, oli saanut ratkaisevan merkityksen tämän maan taloudellisessa elpymisessä.

Myöskin Adam Brite oli tänä vuonna jo suorittanut sellaisen retken kauas pohjoiseen. Mukanaan puolikolmatta tuhatta päätä nautakarjaa ja seitsemän ratsaspaimenta hän oli lähtenyt liikkeelle maaliskuussa — oikeastaan se oli ollut hieman liian varhaista, niin että hänelle oli tullut paljon vaivaa tulvista ja intiaanien hyökkäyksistä. Mutta kun hän sittenkin oli hyötynyt siitä varsin runsaasti, ei hän säikähtänyt niistä vastoinkäymisistä, joita oli sattunut melkein kaikille hänen esimerkkiään seuranneille, vaan valmisteli nyt toista samanlaista kuljetusta, vieläpä kuvitteli ehtivänsä ennen talven tuloa tehdä kolmannenkin suuren karjakaupan.

Hän osteli siis nautoja mistä suinkin sai, niin että hänellä viimein oli niitä hallussaan puoliviidettä tuhatta, verrattomasti suurin lauma, mitä koskaan oli ajettu pohjoista kohti. Mutta paljoa vaikeampi oli toinen, perin tärkeä tehtävä: löytää näin suurelle retkelle tarvittavat ratsaspaimenet.

Nyt oli tosin Uvaldesta tulossa San Antonioon viisi miestä, jotka toivat sieltä hänen ostamaansa karjaa ja joiden pestaaminen hänen palvelukseensa oli kuulunut sopimukseen, mutta hän ei halunnut lähteä matkalle, ellei hänellä olisi mukanaan vähintään kymmenen ratsastamiseen ja ampumiseen täysin perehtynyttä apulaista. Ne seitsemän ratsaspaimenta, jotka olivat olleet viime retkellä, olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen Dodgen raja-asemalla, missä aina vietettiin jokseenkin hurjaa elämää. Sen tähden oli melkein koko tämä ensimmäinen päivä San Antoniossa kulunut hänen yrittäessään hankkia sijaan uutta väkeä, mutta toistaiseksi ilman menestystä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä masentunut, vaan uskoi asian järjestyvän kuntoon, varsinkin sen tähden, että hänellä jo oli onneksi tiedossaan eräs Chisholmin kokeneimmista ratsaspaimenista kuljettajien esimieheksi.

Hänen hyvä ystävänsä, eversti Eb Blanchard, vanha karjankasvattaja, oli näet hänelle suositellut tähän toimeen texasilaista Joe Shipmania ja luvannut etsiä miehen käsiinsä ja toimittaa hänet tänne.

Tätä Joe Shipmania Adam Brite nyt odotti maltittomana Alamo-hotellin eteishallissa, missä tähän aikaan, myöhään iltapuolella, istuskeli vain muutamia karjatilallisia, kullakin jalassa ratsassaappaat kannuksineen; viereisessä anniskelusalissa oli myös vielä kutakuinkin hiljaista. Kadulla maleksi ohitse mustasilmäisiä meksikkolaisia, joilla oli räikeän värikkäät puvut. Brite oli jo aikeissa lähteä pois, kun halliin ilmestyi eversti Blanchard seurassaan nuori mies, joka heti olisi herättänyt miellyttävää huomiota, vaikka koolla olisi ollut suurikin joukko kookkaita, uljaan näköisiä texasilaisia.

"No niin, tästä hänet saat", huudahti Blanchard ja työnsi seuralaistaan Briten luo. "Saanen kai esitellä herrat toisilleen? Vanha ystäväni Adam Brite — Joe Shipman, joka on ennen työskennellyt apunani ja ollut jo kahdesti mukana sellaisella pikku retkellä kuin sinäkin nyt suunnittelet. Tällä haavaa hän tosin on hieman raskaassa lastissa, mutta sinun ei tarvitse siitä huolestua — minä menen takuuseen hänen puolestaan."

"Päivää, Shipman!" lausui Brite lyhyesti ja ojensi nuorelle miehelle kätensä.

Joe Shipman oli tavattoman kookas, hyvin leveäharteinen, mutta vyötäisiltään hoikka; muuten hän oli notkea ja seistessään äärimmäisen suora. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät rohkeilta ja tavallaan kauniilta. Hiukset olivat ruskeat, silmät kirkkaat, merikullan väriset, katse avoin, ja huulilla leikki viehättävä hymy. Häntä olisi luullut noin neljänkolmatta ikäiseksi.

"Hyvää päivää, herra Brite!" vastasi hän. "Paha kyllä, nyt olen päissäni. Mutta, katsokaas, minut sai kiinni vanha kaverini Less Holden — piru hänet vieköön! — ja ajoi kurkustani alas ainakin yhden nassakan — eikä se tietenkään ollut pelkkää omenamehua."

Brite pystyi arvostelemaan texasilaisia oikealta kannalta, ja tämä roteva miekkonen miellytti häntä jo ensi silmäykseltä niin, että olisi heti kelvannut palvelukseen ilman everstin suositustakin.

"Nyt jätän teidät kahdenkesken", hyvästeli Blanchard. "Neuvotelkaa asioista kaikessa rauhassa. Luullakseni teette piankin yksimielisen sopimuksen."

"Toivottavasti. Suuret kiitokset vaivastasi, Blanchard!" sanoi Brite. "Jaha, Shipman, istutaanpa nyt ensin. Tässä on — ottakaa sikari suuhunne! Ja aluksi: paljonko vaaditte palkkaa? Kaiketi eversti on teille jo maininnut, että tarvitsen teidät väkeni esimieheksi, kun aion taas kuljettaa karjaa Dodgeen."

"Kuinka paljon tahdotte maksaa?" kysyi Shipman, joka ei näkynyt erikoisesti välittävän palkan suuruudesta.

"Neljäkymmentä dollaria kuussa — kun on otettava huomioon, että nautoja on neljä ja puoli tuhatta päätä."

"Onpa siinä koko iso lauma! Kuinka monta miestä aiotte palkata?"

"Vähintään kymmenen — mutta jos saan, otan viisitoista."

"Sitä yritystä ei mitenkään voi panna toimeen ainoastaan kymmenellä miehellä — jos väkeä on niin vähän, mennään varmasti hornan kitaan!"

"Pääasia on nyt kuitenkin ensin se, suostutteko tarjoamaani toimeen."

"Tuntuu siltä kuin voisin suostua", vastasi ratsaspaimen leveällä texasilaismurteellaan, "vaikka oikeastaan olen vannonut, etten enää ryhdy siihen urakkaan, sillä viime kerralla sain intiaanin nuolen hartiaani ja lyijyä lonkkaani".

"Ahaa, sen tähden te vielä hiukan onnutte, kuten äsken huomasin. Eikö siitä ole haittaa myös ratsastuksessa?"

"Ei vähääkään! Olisinko muuten siitä puhunutkaan!"

"Hyvä on... Kuinka on asian laita: tunnetteko pari ratsaspaimenta, jotka voisitte taivuttaa tulemaan mukaan tälle retkelle?"

"Ensi sijassa sopisi ajatella tietysti vanhaa toveriani Less Holdenia", vastasi Shipman, jonka kasvot alkoivat säteillä. "Siinä on niin kelpo mies kuin ikinä on likistänyt hevosta sääriensä välissä — mutta hänkin on aika hurjapää."

"Sillä ei ole väliä — ottakaa hänet joukkoon ja puoli tusinaa lisää, jos suinkin tapaatte, eikä myöskään saa unohtaa kokkia. Tällä välin ostan tarpeellisen määrän elintarpeita ja koetan hankkia hyvän vaunun. Se onkin sellainen asia, jossa pitää olla hiton tarkka, sillä viime kerralla vaununi meni matkalla pirstaksi ja meiltä paljon aikaa hukkaan."

"No, milloin lähdetään liikkeelle, isäntä?"

"Niin pian kuin Uvalden miehet saapuvat — oikeastaan luulin, että he tulisivat jo tänään. Sen mukaan voimme päättää, että matka aloitetaan viimeistään ylihuomenna."

"Hemmetti, sepä on minulle kovin kiusallista — minulla on, nähkääs, jossakin täällä kaupungissa tyttönen, jota en ole vielä millään ilveellä löytänyt. Mutta sama se — jääköön sikseen. Muuten ei ole helppo värvätä säällistä miehistöä, sillä ratsaspaimenet ovat nyt niin harvinaisia kuin hampaat kanalla — varsinkin kun tässä kuussa kuuluu lähetettävän matkalle puolisataa tuhatta nautaa."

"Sitä suurempi syy meillä ehtiä edelle."

"En oikein ymmärrä — minusta olisi päinvastoin hauskaa, että edellämme marssisi pari laumaa."

"Minulle se ei sovi, sillä tähän aikaan vuodesta ei kaikkialla tavata ruohoa ja vettä."

"Olkoon niin", vastasi Shipman nousten. "Lupaan yrittää, mitä voin."

"Juuri niin. Tulkaa tänne illallisen jälkeen ilmoittamaan, mitä olette saanut toimeen."

Adam Brite katseli poistuvan texasilaisen jälkeen, jonka ontuminen oli niin vähäpätöistä, ettei se lainkaan pilannut hänen ulkomuotonsa ja ryhtinsä komeaa vaikutelmaa. Totisesti, jospa olisi tuollainen oma poika, ajatteli yksinään elävä, keski-iän jo sivuuttanut mies. Hänen mielialansa oli yleensäkin viime aikoina vähän synkistynyt, erityisesti niistä huolista, joita pian alkava retki pohjoiseen tuotti. Hänellä oli siitä pahoja aavistuksia — eikö hän tässä ryhtynyt liian vaaralliseen, menestyksen puolesta varsin epäiltävään yritykseen?

Jo tavallisissa oloissa tuottivat rajusäät ja tulvat, kuivuus ja kylmyys ruumiillisten rasitusten lisäksi kyllin paljon kärsimystä, mutta viimeksi oli tullut vielä se vastus, että comanche- ja kiowa-nimiset intiaaniheimot tahtoivat sotia valkoisia vastaan. Ryöstöretkiä he olivat tosin vähäisin joukoin aina ennenkin tehneet Texasissa, mutta ne olivat verraten viattomia sen rinnalla, mitä nyt oli tulossa ja mikä Briten käsityksen mukaan oli luettava häikäilemättä saalistavien valkoisten puhvelinmetsästäjien syyksi. Täytyihän sen ajan kerran tulla, jolloin intiaanit eivät enää tyynesti katselisi tätä mieletöntä puhvelien sukupuuttoon teurastamista, ja silloin joutuisivat muut metsästäjät, ratsaspaimenet ja uudisasukkaat, vaikka keräisivät voimansa yhteen, perin vaikeaan tilanteeseen punanahkojen takia. Texasin nuoriso laski kyllä pilaa tästä mahdollisuudesta, mutta vanhempi miespolvi, johon myös Brite kuului, tiesi hyvin, että siinä oli vakava perä.

Hitwellin tavaratalossa, jonne Brite nyt ensiksi meni, vallitsi suorastaan hengenvaarallinen tungos. Tehtyään kolme kuukautta sitten täällä ostoksensa ensimmäistä karjankuljetustaan varten hän tunsi paikan ja raivasi tukevilla hartioillaan itselleen kursailematta tien halki kirjavan vilinän, jossa oli meksikkolaisia paimenia, sotamiehiä, karjatilallisia, ratsastajia ja intiaaneja, kunnes tapasi myymälän omistajan, vanhan liikeystävänsä kansalaissodan ajoilta.

"No, Sam — mitä markkinoita sinun luonasi pidetään?" kysyi Brite tervehtiessään.

"Kauppa käy kuin siimaa", vastasi Hitwell myhäillen ja hieroen käsiään. "Jaa-a, jos vanha, kelpo Jesse Chisholm olisi aavistanut, mitä hänen esimerkkinsä vaikuttaisi, olisi hän itse varmasti ruvennut elintarpeiden kauppiaaksi."

"Voit olla oikeassa", myönsi Brite nauraen. "Minäkin annan sinulle taas tilaisuuden ansaita roimasti, kun näet tarvitsen puolitoista kertaa enemmän kuin ostin sinulta maaliskuussa."

"Mainiota — milloin se matkasi alkaa?"

"Ylihuomenna."

"Silloin on minun puolestani kaikki valmiina sinulle ja hyvässä kunnossa. Nyt sattuukin niin onnellisesti, että juuri eilen saapui uusia varastoja New Orleansista."

"Entä saanko sinulta myös vaunun?"

"Siinä asiassa en, ikävä kyllä, voi sinua auttaa. Kaikki vaunut on jo myyty."

"Etkö sentään voisi jostakin hankkia?"

"Lupaan koettaa, mutta pahasti epäilen, lähteekö siitä mitään."

"Sepä vasta kirottua! No niin, koeta parastasi, ja itsekin rupean nyt samaan puuhaan."

Brite tiedusteli vielä monessa kaupassa, oliko vaunuja saatavissa, mutta kaikkialla vastattiin kieltävästi, niin että hän palasi majataloonsa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen. Syötyään illallista hän meni ulos tavoittamaan Shipmania.

Nyt, kun oli päästy päivän helteestä, oli hyvin mieluisaa liikkua kadulla. Joka paikassa istui ihmisiä ovien edustalla. Majataloa vastapäätä oli kapakka, joka saattoi asiakkaiden runsaudessa kilpailla Hitwellin tavaratalon kanssa, sillä lakkaamatta liikkui sen ovesta sisään ja ulos väkeä, enimmäkseen ratsupaimenia. Ovenpieleen nojasi veltosti hoikka mies, joka pitkästä, mustasta takista, kukikkaista liiveistä ja leveälierisestä, samoin mustasta hatusta päättäen oli ammattipeluri; hän tarkasteli tulijoita saadakseen sopivan uhrin.

Brite katseli huvikseen jonkin aikaa tätä hyörinää kirkkaasti valaistujen ikkunoiden edessä, mutta sitten pakottivat kevyet askeleet ja kannusten kilinä hänet kääntymään.

"Iltaa, isäntä", tervehti häntä Shipman. "Kuten näette, on minulla taas ollut onni mukanani."

Samalla hän viittasi kumppaniinsa, punaposkiseen, sinisilmäiseen nuoreen mieheen, joka tuskin saattoi olla vielä kahdenkymmenenkään ikäinen ja jonka ilmeestä kuvastui täydellinen huolettomuus.

"Sepä hauskaa", vastasi Brite, "ja ainakin parempaa kuin omasta puolestani voin kertoa, sillä minkäänlaista vaunua en ole saanut näkyviini".

Kajoamatta tähän asiaan Shipman suoritti ensiksikin esittelyn: tämä nuori toveri oli Less Holden.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi Brite kädenpuristuksen jälkeen.

"Olen syntynyt Dallasissa", vastasi Holden.

"Teistä näkee oitis, että olette texasilainen. Mutta kenen luona olette viimeksi työskennellyt?"

"Kolme vuotta on isäntäni ollut Dave Slaughter. Tuollaisessa karjankuljetuksessa en kuitenkaan ole koskaan ollut mukana."

"Vai Dave Slaughterin palveluksessa? No, sitten te varmasti olette oikea mies minun joukkooni. Jaha, Shipman, onko teillä jotakin muuta kerrottavaa?"

"Lisäksi olen saanut käsiini erään Whittakerin, hyvinkin käyttökelpoisen nuorukaisen — ja neuvotellut erään toisen kanssa, joka on kotoisin Pennsylvaniasta. Hän on tosin ihan vasta-alkaja, mutta voi luullakseni kehittyä joksikin. Ratsastustaidon hän on sentään oppinut, ja siksi meidän pitäisi kai ottaa hänet mukaan, sillä vaikka San Antoniossa nyt vilisee kokenutta väkeä, ovat he jo tehneet sopimuksia muille tahoille."

"Hyvä, tehkää niin", vahvisti Brite. "Muuten näyttää tosiaan käyvän vaikeaksi kerätä säällistä miehistöä riittävää määrää. Sitä paitsi on kiusaa vaunun hankinnasta."

"Less ja minä koetamme katsoa, eikö kumminkin saataisi edes käytettyä vaunua."

"Se on oikein — älkääkä myöskään unohtako kokkia...! Eikö tuolla joku juuri maininnut minun nimeäni?"

"Niin kuulin minäkin — kaiketi sen lausui tuo miekkonen, joka astuu tuolla maahan hevosen selästä", selitti Shipman ja viittasi kadun toiselle sivulle, missä joku majatalon edustalla vastasi kysyjälle:

"Kyllä herra Brite asuu täällä. Hänen pitäisi muuten olla jossakin lähistöllä."

"Täällä minä olen!" huusi Brite astuen sinne päin, ja molemmat ratsaspaimenet seurasivat häntä.

Majatalon ovelle saapunut vieras oli mustatukkainen nuori mies, rääsyinen, likainen ja tomuinen.

"Te siis olette herra Adam Brite?" kysyi hän.

"Niin — ja te olette varmaankin tullut Uvaldesta?"

"Kyllä, isäntä, ja ilokseni voin ilmoittaa, että karja on tuotu täysilukuisena — ainoatakaan elukkaa ei ole mennyt hukkaan."

"Suurenmoista! Mikä on nimenne?"

"Ackerman."

"Tässä on esimieheksi valitsemani Shipman ja eräs tuleva toverinne, Less Holden."

"No, terve Deuce!" lausui Shipman ja ojensi Ackermanille kätensä.

"Kah, sinähän se olet, Texas-Joe!" huudahti tulokas riemastuneena.

Kun oli puristettu käsiä, tiedusti Shipman:

"Minne karja on jätetty?"

"Noin viiden mailin päähän kaupungin ulkopuolelle, puron rannalle. Tosin siellä ei ole ruohoa kovin paljon, mutta naudat saavat ainakin vettä kyllikseen, eikä lyhyt paasto tee niille mitään haittaa, sillä ne ovat ennestään niin muhkeita kuin lihotetut kyyhkyset."

"Onko mukana vaunukin?"

"Tottahan."

"Ehkä lisäksi myös kokki?"

"Se on selvää — tosin neekeri, mutta hyvin siisti ja erinomaisen taitava."

"Mitä sanotte, herra Brite — eikö tämä ole korvissamme kuin musiikkia?" kysyi Shipman kääntyen isäntänsä puoleen. "Missä nyt on toinen lauma, joka on tuotu tänne aikaisemmin?"

"Kaupungin likeisille eri laitumille on sijoitettu kaksituhatta nautaa, niin että voimme lähteä liikkeelle kohta kun —"

"— kun tarpeellinen miehistö on koolla", keskeytti Shipman.

"Kuulkaapa nyt, onhan meitä kaikkiaan jo kahdeksan, jos minutkin lasketaan mukaan, ja kaksi kelvollista miestä te varmaankin löydätte lisää. Jos karttuu kymmenen, en vähääkään pelkää retken onnistumista."

"Toivokaamme parasta... Kuinka on elintarpeiden laita?"

"Ne olen tilannut Hitwelliltä. Ackerman saa huomenna varhain lähettää tänne vaunun, ja heti kun on lastattu, alkaa retki pohjoiseen."

"Ehkä tämä Ackerman voisi yhdessä meidän kanssamme haeskella miehiä, jotka vielä tarvitaan", ehdotti Shipman.

"Ei käy päinsä — tovereistani on jo kahdella kaupunkilomaa, ja minun täytyy ehdottomasti mennä takaisin", vastasi Ackerman, hyvästeli lyhyesti, keikautti itsensä satulaan ja ajoi pois.

"No niin, sitten me kaksi pengomme San Antonion joka sopen ja katsomme, eikö täältä sentään saisi lisäväkeä. Huomenna varhain tulen tänne valvomaan lastausta."

"Mainiota! Tavataan siis laitumella kaupungin edustalla! Hyvää yötä!"

Brite kääntyi ja astui majataloon. Eteishallissa hän kohtasi miehen, joka tuntui hyvin tutulta, mutta aluksi hän ei voinut muistaa, kuka se oli. Toinen sen sijaan, tyypillinen vaaleaverinen texasilainen, jolla oli avoin katse, näytti heti tuntevan hänet ja lähestyi innokkaasti käsi ojossa.

"Tosiaankaan en tiedä —" sanoi Brite epäröiden ja nolostuneena.

"Mitä kummaa — eikö mieleenne enää muistu Pan Handle Smith?'

"Tietysti, nyt muistan", huudahti Brite ja ojensi kätensä, jota toinen puristi niin sydämellisesti, että se teki oikein kipeää. "Kuinka te olette joutunut tänne?"

"Olen juuri saapunut enkä aiokaan viipyä pitkää aikaa, kun täytyy kiireimmiten pyrkiä pohjoiseen."

"Toivoakseni syy ei kuitenkaan ole sama kuin melkein aina aikaisemmin."

"Onpa kyllä, sehän on selvää", vastasi Pan Handle nauraen. "Hiisi vain tietää, miksi en missään saa rauhaa!... Satuin erääseen peliseuraan, ja minut ryöstettiin hävyttömästi putipuhtaaksi. Se suututti tietenkin aika lailla, ja sen tähden otin niistä miekkosista vähän enemmän selkoa. Pian sainkin heidät kiinni kaikkein ilkeimmistä puijaustempuista. Kun sitten vaadin heitä tilille, vetivät he tyhmyydessään aseet esille. Nähtävästi he eivät tienneet, kenen kanssa olivat tekemisissä. No niin, eihän minun auttanut muu kuin revolverilla raivata itselleni tie ulos tungoksesta, ja nyt seison tässä ilman ainoatakaan dollaria ja lisäksi nälissäni."

"Teillä on kumminkin se onni, että tapasitte minut", huomautti Brite myhäillen.

Samassa kuin hän otti povitaskustaan lompakon ja antoi siitä Smithille setelin, tuli hänen mieleensä eräs ajatus.

"Te olette tietääkseni kokenut ratsaspaimen, vai kuinka?" kysyi hän.

"Se on totta, mutta valitettavasti pääsen vain harvoin toimimaan siinä ammatissa."

"Ja nyt teistä on kai tärkeätä joksikin ajaksi hävitä täältä näkymättömiin?"

"Tietysti — kunnes hälinä tuosta viime paukkinasta on hieman hiljennyt."

"Tuletteko apumiehekseni, kun minun pitää kuljettaa iso karjalauma kauas pohjoiseen, Dodgeen asti?"

"Mielelläni, herra Brite. Dodgessa minulla taas on varmasti uusia keinoja. Eikä teidän tarvitse edes maksaa minulle palkkaa."

"Tietysti saatte tavallisen palkan. Kuinka on varustenne laita?"

"Paljoa minulla ei ole — hyvä hevonen, jonka tosin pitäisi ensin saada vähän levätä, satula, peite, winchester-kivääri. Siinä on kaikki maallinen omaisuuteni."

"Unohditte luetella nuo kaksi kapinetta, jotka on kiinnitetty vyöhönne", sanoi Brite tarkoittaen molempia revolvereita, joiden perät pistivät esille hyvin syvällä roikkuvista tupista. "No niin, syökää nyt ensiksi kunnollinen ateria ja tunnin päästä tulkaa tähän samaan paikkaan minua tapaamaan. Sitten hankimme teille, mitä vielä tarvitsette retkelle, ja ennen kaikkea säälliset vaatteet."

"Minulle on mitä mieluisinta olla täsmällinen", vastasi Smith ja riensi pois.

Vasta nyt alkoi Britelle selvitä, että hän oli menetellyt ehkä liian uskaliaasti, sillä se mies, jonka hän juuri oli pestannut ratsaspaimentensa joukkoon, oli lain kouraa pakoon lähtenyt henkipatto ja lisäksi koko Texasin pahamaineisimpia tappelupukareita. Vähän aikaa nämä asianhaarat tuntuivat perin kiusallisilta, mutta sitten hänen täytyi hymyillä moisille epäilyksille. Oltiinhan nyt Texasissa. Täällä oli kaikkialla sellaisia miekkosia, joiden revolverit olivat kovin herkkiä laukeamaan, ja tavallisesti heistä vielä ylpeiltiinkin. Eikä sitä muuten tarvinnut kummeksia, sillä kaikki täkäläiset tarttuivat nopeasti aseisiin, jopa sheriffitkin, jotka yleensä eivät viitsineet kauan puuhata pidätyksissä, vaan hyvin tähdätyllä laukauksella lyhensivät asian käsittelyä. Jos Pan Handle Smith tällä haavaa olikin lain vainoama, niin varmasti hän itse oli tehnyt vähemmän syntiä kuin muut häntä vastaan.

Tyynesti harkiten Brite tuli siihen johtopäätökseen, että hänen sopi onnitella itseään, kun oli saanut näin pystyvän miehen vaikeaa yritystään varten, jota ei kuitenkaan enää voisi peruuttaa.

Rohkeudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta Brite tunsi selässään joka kerta kylmänväreitä, kun mieleen johtuivat ne vaivat ja rasitukset, jotka häntä ja hänen väkeään odottivat aiotulla retkellä. Mutta sittenkin hän panisi sen toimeen — eihän hän olisi ollut texasilainen, jos olisi siitä luopunut!

TOINEN LUKU.

Briten ensimmäinen leiripaikka oli Pecan Swale, noin kahdentoista mailin päässä San Antoniosta, koska vasta siellä tavattiin puro ja kylliksi ruohoa. Valtavan iso lauma oli marssinut tavallista nopeammin, niin että voitiin leiriytyä jo ennen auringonlaskua.

Vähän myöhemmin saapuivat melkein samanaikaisesti Shipman tuoden telttakatoksisen vaunun ja Ackerman toisen karjalauman kera.

"Onko kintereillämme vierasta karjaa?" kysyi Brite, joka oli istuutunut varjoon lepäämään. Hän olikin perin uuvuksissa, sillä vaikka hän oli sitkeä mies, kesti aina pari päivää, ennen kuin hän jälleen tottui satulaan.

"Ei, isäntä", vastasi Ackerman. "Sieltä kuuluu lähinnä olevan tulossa Henderson, mutta häneltä menee vielä pari päivää valmistuksiin. Sitten molemmat laumat kuitenkin seuraavat toisiaan kirotun likellä."

"Pääasia on se, ettei takanamme päästä liian likelle", selitti Brite. "Kuulkaapa, Shipman, ruvetkaa te nyt vuorostanne päälliköksi."

"Minusta on parasta, että annetaan asian olla niinkuin se on", väitti Shipman. "Onhan tämä paikka erinomaisen sopiva pitempääkin oleskelua varten."

Leiripaikka oli tosiaan valittu onnellisesti, ja se oli niin viehättävä, että ratsaspaimenista, ainakin niistä, jotka olivat jo aikaisemmin olleet mukana tällaisessa kuljetuksessa, tuntuisi raskaalta lähteä taas liikkeelle. Metsikkö, jossa kasvoi enimmäkseen saksanpähkinäpuita ja karhunvatukkapensaita, sulki moninaisella vihreydellään takana päin laakson, ja tämän halki kiemurteli matala- ja hidasvetinen, laitumien reunustama puro. Laakson koko pohjalla ja loivasti viettävillä rinteillä kasvoi runsaasti ruohoa — vain joissakin paikoin oli hietaa, kuten hevosten piehtaroimisesta kohonneet tomupilvet osoittivat. Ajomiehet olivat jo viskanneet sinne tänne maahan satulat, peitteet ja siiat, samoin hansikkaat, hatut, takit ja saappaat ja heittäytyivät mukavasti pitkäkseen. Kaikki olivat mitä parhaalla tuulella ja pitivät jännittyneinä silmällä kokkia, joka puuhaillessaan vihelteli itsekseen. Alabama-Moze — se oli hänen nimensä — oli varsin hyvännäköinen neekeri, jonka ikää oli vaikea arvata. Hänen purjekankaalla katetun keittiövaununsa takaosasta voitiin vetää ulos leveä lauta pöydäksi. Moze oli juuri saanut sen kuntoon, sieppasi sitten kirveen ja lähti noutamaan polttopuita läheisestä metsästä.

Leposijaltaan Brite tarkasteli miehiänsä. Shipman ei siis ollut löytänyt lisää väkeä — ja sen tähden olikin pidettävä erikoisena onnena, että hän itse oli saanut pestatuksi Pan Handle Smithin, joka käyttäytyi täällä mainiosti; nytkin hän pyytämättä seurasi kokkia metsään ollakseen apuna. Hän oli riisunut takkinsa ja liivinsä, joten hänen komea, miehekäs hahmonsa erottui selvästi ja herätti huomiota täälläkin Texasin raja-alueella, missä miehillä ylimalkaan oli pulska muoto. Myöskin Joe Shipman katsoi hänen jälkeensä ihaillen, mutta pidättyi lausumasta hänestä arvostelua.

Bender, alokas Pennsylvaniasta, oli jokseenkin pyylevä nuorukainen, ilmeisesti viaton ja lempeäluontoinen, mutta vielä hieman hämillään näiden kylmästi harkitsevien texasilaisten seurassa, jotka usein suuntasivat häneen läpitunkevia katseita. Hänen ilmeestään kuvastui henkistä saamattomuutta, mutta se sopi varsin hyvin yhteen tukevien, leveiden hartioiden kanssa. Tukka hänellä oli rohtimien värinen ja muistutti harjaluutaa; sen sijaan oli hyvänä korvauksena loistavansinisten silmien avoin katse.

Whittaker, parikymmenvuotias ratsaspaimen, jolla oli punertavat kasvot ja uneliaat silmät, näytti oikealta voimamieheltä.

Tietysti Brite tarkkasi varsinkin niitä viittä, jotka oli saatu Uvaldesta, sillä he olivat nuoria, itsetietoisia, vallattomia texasilaisia, jollaisista hän pitikin enimmin, ja edustivat sitä paitsi korkeampaa tyyppiä kuin tavalliset ratsaspaimenet. Kukaan heistä ei ollut vielä ehtinyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Tumma, hoikka, paljosta ratsastamisesta hieman vääräsäärinen Deuce Ackerman näytti nuoruudestaan huolimatta olevan selväpiirteinen, voimakas persoonallisuus. San Sabella oli suonissaan varmasti intiaani- tai meksikkolaisverta — hänen laiha vartalonsa toi mieleen meksikkolaisen "vaqueron". Rolly Little oli pieni ja pyöreä, tukka oli oljenkeltainen, ja muuten hänellä oli hilpeät, ruskeat silmät ja kasvoissa kauttaaltaan pisamia. Ben Chandler oli nuoren texasilaisen perikuva: kookas, leveä, joustavaliikkeinen; hänellä oli ruskettuneet kasvot, hiekanvärinen tukka ja kirkkaat, heleänsiniset silmät. Lopuksi Roy Hallett, viimeinen viidestä, sopi ulkonaisesti hyvin yhteen toisten kanssa, mutta näytti kovin tyyneltä, raskasmieliseltä ja itseensä sulkeutuneelta.

Kun illallisen valmistelut edistyivät kovin hitaasti, ryhtyi Pan Handle vieläkin auttamaan kokkia, oltuaan jo tuomassa hänen kanssaan polttopuita. Toverit katselivat tätä ilmiötä ällistyneinä ja vaihtoivat keskenään oudoksuvia silmäyksiä, sillä olihan kerrassaan tavatonta, että ratsaspaimen otti osaa neekerin askareisiin. Tämä Pan Handle näytti ylimalkaan piittaavan perin vähän yleisistä tavoista. Hänen itsepäistä menettelyään paheksuttiin jyrkästi, mutta jokainen varoi muistuttamasta häntä siitä.

Texas-Joe poistui leiristä ja kiipesi kummulle, mistä voi tähystää pitkin koko laaksoa. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen näkemäänsä. Vaikka Brite oli sitä mieltä, etteivät naudat täältä karkaisi minnekään, oli hänestä silti merkillistä, ettei kukaan huolehtinut elukoista, sillä miesten velvollisuuksiin kuului oikeastaan myös se, ettei karjaa saanut hetkeksikään jättää ilman silmälläpitoa. Nyt Shipman näytti tarkemmin tutkivan pohjoista kohti ulottuvia seutuja ja ilmoitti leiriin palattuaan:

"Olen nähnyt karjanpaimenia matkalla San Antonioon päin ja erään yksinäisen ratsastajan, joka tulee suoraan meitä kohti."

"Tällä retkellä tapaamme kyllä enemmän ratsastajia kuin haluaisimme", huomautti Brite.

"Tietenkin, mutta —."

"Ahaa, te tarkoitatte sellaisia, joilla on sotamaalaus?" puuttui puheeseen Ackerman.

"Niitä ajattelin tällä hetkellä vähemmän", selitti Brite. "Viime kerralla kohtasin kyllä varsin usein comancheja, mutta he käyttäytyivät säädyllisesti. Kiusallista olisi vain se, jos joutuisimme tekemisiin valkoisten maantierosvojen kanssa."

"Silloin selviämme helposti", vakuutti Shipman varmasti. "Lukumäärän mukaan emme tosin ole kovin väkeviä, mutta olemmehan täysiä miehiä!"

"Toivottavasti — mutta mihin jokin miehistö kelpaa, sen näkee vasta sitten, kun sen pitää täyttää tehtävänsä."

"Millainen se tehtävä on, herra Brite?" kysyi Bender, alokas, joka oli kuunnellut tarkasti.

Briten täytyi väkisinkin nauraa, mutta ennen kuin hän ehti vastata, huusi Shipman:

"Kuules, poika, sinä olet sentään lapsellisempi kuin poliisi sallii."

"Kuinka niin?" tokaisi Bender loukkaantuneena. "Tänäänkin olemme ratsastaneet koko päivän, eikä ole tapahtunut mitään. Olen varma siitä, että kaikki tuo hälinä tällaisen retken vaaroista on pahasti liioiteltua."

Hänen sanansa päästivät valloilleen yleisen, raikuvan naurun ja olisivat kaiketi johtaneet häijyihin sutkauksiin, jollei kokki juuri silloin olisi kovalla äänellä julistanut pontevasti:

"Tulkaa tänne — illallinen on valmis!"

Vilkkaasti puhellen kiirehtivät karjanpaimenet keittiövaunun luo, ja sitten seurasi täydellinen äänettömyys, sillä kaikki olivat kovasti nälissään, ja pöytäkeskustelu olisi heistä tuntunut ajan haaskaukselta.

Brite käski neekerin tuoda hänelle osuutensa puun juurelle, ja silmäys täytettyyn lautaseen riitti todistamaan hänelle, että hänen kokkinsa oli etevä.

Kultaisena aleni tällä välin aurinko pilvettömällä taivaalla — ainoastaan toisinaan keskeytyi hiljaisuus, kun jokin nauta ammui puron rannalla. Metsikön läpi, lehtien vienosti kahistessa, puhalsi kevyt, jäähdyttävä tuuli, hajoittaen leirinuotion savua. Briten valtasi syvä mielihyvän tunne — hän iloitsi siitä, että suuri retki oli vihdoinkin saatu alulle ja ette hän jälleen, kuten niin usein ennen, viettäisi pitkiä viikkoja yksinomaan luonnon helmassa.

"Sanoppa, Moze, mistä päin sinä olet?" kysyi Shipman kokilta lopetettuaan syöntinsä.

"Alabamasta on neekeriparka", vastasi Moze. "Siitä syystähän minua sanotaankin Alabamaksi."

"Vai niin, Alabama. Niin kauan kuin ruokit meitä sillä tavalla kuin tänään, pidän huolta siitä, etteivät punanahat nylje kalloasi."

"Keitänpä vielä paljon, paljon parempaa ruokaa", vakuutti Moze leveästi virnistäen.

Nyt Shipman kääntyi toverien puoleen.

"Kuulkaa, pojat", lausui hän, "niin ikävää kuin se onkin, täytyy meidän järjestää vartiointi. Koska meitä on kymmenen miestä, valvoo neljä eri kohdilla keskiyöhön asti, kolme kello kolmeen ja loput aamuun saakka. Kutka tulevat kanssani ensi vahtivuorolle?"

Kaikki ilmoittautuivat, ja Brite huusi:

"Shipman, minäkin olen tietysti mukana."

"Hitto vieköön", sanoi esimies nauraen, "enpä ole ikinä tavannut näin innokasta miehistöä — kaikki, jopa isäntäkin, pyrkivät kilpaa työhön!"

"Ainoastaan ensimmäiselle vuorolle, jotta siitä pääsisi niin pian kuin suinkin", selitti joku.

"No niin, vaikka toiset suuttuisivat, määrään näin: Bender, satuloitse hevosesi — sinä, Less, samoin, ja kolmanneksi otan sinut, Smith."

"Mielelläni", vastasi Pan Handle hypähtäen pystyyn. "Enhän muutenkaan saa unta silmiini ennen keskiyötä."

"Palattuani herätän sinut, Ackerman, ja sitten voit itse valita molemmat kumppanisi", jatkoi Shipman. "Muistaessani kysyn teiltä, isäntä, kuka pitää sitten huolta hevosista? Niitä on hiton monta."

"On kyllä, mutta ne eivät ole ihan kesyttömiä. Antakaa niiden rauhassa syödä ruohoa nautakarjan seassa."

"Olkoon niin, ne ajetaan koolle samaan paikkaan. Oikeastaan meillä sittenkin pitäisi olla joku mies huolehtimassa yksinomaan niistä... No, näkemiin siis! Joka tapauksessa retkemme alku on varsin hyvä."

Sitä mieltä oli myös Brite — pahoista aavistuksista huolimatta, jotka häntä vaivasivat. Tärkeintä hänestä oli se, että hänen valtava laumansa oli saanut kelpo etumatkan seuraavasta ja että nyt oli kulunut jo kolme täyttä viikkoa siitä, kun tätä aikaisempi viimeinen karja oli lähtenyt liikkeelle pohjoiseen. Niinpä olisi pitkin matkaa taas runsaasti laidunta ja vettä, lukuunottamatta joitakin yksityisiä kohtia, ja hätätilassa naudat tulisivat päiväkausia toimeen ilman ruohoa, kunhan vain saisivat riittävästi vettä. Suotuisa asianhaara oli sekin, että kevät oli tänä vuonna tullut jokseenkin myöhään, sillä villien puhvelilaumojen jokavuotiset vaellukset pohjoista kohti olivat vastaavasti viivästyneet, niin että Brite toivoi kohtaavansa niitä vasta Red-Riverin pohjoispuolella. "Kuules, Moze, voitko käyttää tuoretta metsänriistaa?" kysyi Deuce Ackerman kokilta.

"Minulla on vielä jäljellä neljännes nautaa", vastasi neekeri. "Herra Ackermanin pitää tietää, että säästän ruoka-aineita."

"Mutta metsänriistaa ei silti tarvitse halveksia, koska se toisi vaihtelua ruokalistaasi. Katsos, minä näin äsken tuolla päin hirviparven", huomautti Ackerman. "Tule mukaan, Ben. Päivänvaloa kestää vielä puolisen tuntia."

Ben Chandler ja hän sieppasivat kiväärinsä ja katosivat pian metsään.

Hallet ehdotti Littlelle, että mentäisiin uimaan, mutta jälkimmäinen hämmästyi siitä suunnattomasti.

"Mitä ihmettä, Roy?" kysyi hän. "Saammehan täst'edes melkein joka päivä mennä purojen ja jokien poikki — eikö niin, isäntä?"

"Siinä on perää — ja ne ovat niin syviä, että teille riittää niistä kylmää vettä kymmeneksi vuodeksi", vastasi Brite nauraen.

"Sittenkin menen uimaan", penäsi Hallett.

"Sama se, minä tulen mukaan, jos kiskot saappaat jalastani. Itse en ole viikkoon saanut niitä irti."

"Sen teen. Lähdetään siis!"

Pian oli leirissä enää jäljellä vain viheltelevä kokki ja Brite, joka ryhtyi hakemaan peitteilleen mukavaa paikkaa. Sitten hän sulloi piippunsa täyteen. Vedellessään mielihyvin haikuja hän näki äkkiä yksinäisen ratsastajan, joka erottautui suurena ja mustana auringonlaskun vielä kultaamaa taivasta vasten. Vasta tarkemmin tähystäessään Brite pani merkille, ettei se ollut intiaani.

Koska vieras nyt ratsasti alas laaksoon, täytyi olettaa hänen saapuvan leiriin, mikä ei suinkaan ollut tervetullutta tällä reitillä aikaisemmin saatujen kokemusten mukaan. Eikä kestänytkään pitkää aikaa, ennen kuin ratsastaja, joka ilmeisesti oli kulkenut puron poikki ylempänä, pujahti esille metsiköstä ja lähestyi suoraa päätä keittiövaunua.

"Hyvää iltaa, kokki", tervehti hän neekeriä. "Antaisitteko minulle jotakin syötävää, ennen kuin korjaatte pois kaikki herkut?"

Äänestä päättäen, jolla muuten oli erittäin miellyttävä sointu, tulijan täytyi olla vielä hyvin nuori.

"Se kyllä sopii, poikaseni", vastasi kokki suopeasti, "mutta ruoka on tällä välin jo ehtinyt jäähtyä. No niin, astuppa hevosesi selästä maahan."

Brite huomasi, ettei vieraan ratsu ollut espanjalainen mustangi, vaan isompi ja korkeampi. Se oli varsin komea hevonen, sysimusta, raajoiltaan virheetön, leveärintainen; pää oli kapea kuin juoksijalla. Sen ratsastaja, joka nyt väsyneenä luisui alas satulasta, näytti tosiaankin vielä melkein pojalta; hän ei ollut lainkaan kookas, mutta siromuotoinen ja tukeva. Hän otti vastaan Mozen tarjoaman lautasen, istuutui maahan, jalat ristissä, ja alkoi syödä ahneesti. Toivoen ehkä saavansa hänestä lisäväkeä niukkaan miehistöönsä Brite astui hänen luokseen ja tervehti ystävällisesti.

"Iltaa, ratsastaja! Ihan yksinkö matkalla?"

"Niin, herra", vastasi vieras, joka kiireesti kohotti häneen katseensa, mutta yhtä pian laski sen jälleen.

Brite oli kuitenkin nähnyt, että hänen ahavoituneet kasvonsa olivat hyvin sievät, melkeinpä kauniit; tummissa, syvissä silmissä oli sellainen ilme kuin pelokkaalla, vainotulla ihmisellä.

"Mistä olet tulossa?"

"Voi, voi — jostakin."

"Siis kaiketi työtön karjanpaimen? Tahdotko uuden paikan? Minä olen nimeltäni Brite ja paraikaa matkalla Dodgeen, kauas pohjoiseen, viemässä sinne laumaa, jossa on puoliviidettä tuhatta nautaa. Oletko koskaan ollut sellaisella retkellä?"

"En, herra, mutta ratsaspaimenena olen ollut koko ikäni."

"Se ei suinkaan ole ollut pitkä aika. Kuinka vanha olet, poikaseni?"

"Kuudentoista — mutta minusta tuntuu kuin olisin satavuotias."

"Entä mistä olet kotoisin?"

"En mistään."

"Tottahan sinulla sentään on jossakin sukulaisia."

"Ei, herra Brite — intiaanit tappoivat vanhempani, kun vielä olin ihan pieni."

"Sepä on kovin surkeaa, poikaseni. Monen muunkin pojan on Texasissa käynyt samoin... No, mihin sinä silloin ryhdyit?"

"Olen ratsastanut karjatilalta toiselle — missään en viihdy pitkää aikaa."

"Miksi et? Näytäthän kuitenkin hyvin kelvolliselta."

"Ja se onkin totta. Työssäni ei ole vikaa — syyt ovat toisenlaiset."

"Osaatko hyvin käsitellä hevosia?"

"Mainiosti — hevosten kanssa olenkin mieluimmin tekemisissä. Tahdotteko antaa minulle sellaisen toimen?"

"Mikäpä siinä olisi esteenä! Mutta syö nyt ensin kaikessa rauhassa, poikaseni, ja sitten puhellaan asiasta enemmän."

Koko tänä aikana nuorukainen ei ollut kohottanut katsettaan. Brite silmäili hänen ulkomuotoaan: vanhassa kuhmuisessa, mustassa hatussa oli monta reikää, joista häämötti lyhyeksi leikattu, mutta kiharainen, kullanpunainen tukka. Ruskeiksi kärventyneet kädet olivat hyvin sirot, notkeat ja voimakkaat. Nutun vasemmalla sivulla törrötti raskaan revolverin tuppi, joka oli pitkällisestä käytöstä kulunut, samoin kuin oli laita housujen, pitkävartisten meksikkolaissaappaiden ja suurten kannusten.

Palatessaan mukavalle paikalleen puiden juurelle hän loi ohimennessään säälivän silmäyksen pieneen vaatemyttyyn, joka oli ripustettu uuden ratsaspaimenen satulan taakse ja arvatenkin sisälsi kaiken hänen omaisuutensa. Kuinka monella texasilaisnuorukaisella olikaan sama kohtalo!

Hämärä oli jo ehtinyt tulla, kun nuorukainen ilmestyi hänen eteensä ja esitteli itsensä.

"Nimeni on Bayne — Reddie Bayne", selitti hän arasti.

"Reddie — se lienee pilanimi punaisen tukkasi takia?"

"Ei, sen olen tosiaan saanut kasteessa."

"Onpa ihmisillä merkillisiä nimiä. Mutta vähät siitä — suostut siis ehdotukseeni?"

"Kyllä, kiitos!"

"Paljonko tahdot palkkaa?"

"Minulle riittää, jos saan elatukseni, herra Brite."

"Se ei sovi. Kun kerran on tehtävä työtä, pitää olla sen mukaan palkkaakin. Ehdotan kolmekymmentä dollaria kuussa."

"Mainiota — siinä on enemmän kuin koskaan olen ansainnut. Milloin pitää aloittaa?"

"Varhain aamulla. Täksi yöksi väkeni on jo ajanut koolle kaikki hevoset."

"Kuinka monta niitä on?"

"Lähes kaksisataa — tietenkin enemmän kuin matkalla tarvitsemme, mutta niitä kaikkia on kesytetty, niin ettei sinulle tule kovin suurta vaivaa. Aion näet Dodgessa myydä ne yhdessä nautojen kanssa. Luuletko jaksavasi käsitellä niin isoa hevoslaumaa?"

"Tietysti... Mutta nyt riisun ensiksi Samin."

Bayne juoksi mustan ratsunsa luo, talutti sen lähimmän puun juurelle, riisui siltä satulan, mytyn ja siiat ja päästi sen valloilleen. Sitten hän istuutui jälleen Briten viereen hämärässä ja tiedusti:

"Kuinka paljon teillä on miehistöä, herra?"

"Kymmenen miestä — mutta kaikki kelpo väkeä."

"Ai-ai", valitti Bayne, "sittenhän meitä on teidän ja kokin kanssa yhteensä kolmetoista."

"Oikein laskettu. Miksi valitat?"

"Kolmetoista on onneton luku, kuten tiedetään. Ehkä minun on parasta pysyä täältä poissa."

"Järjetöntä — meitä ei vaivaa taikausko."

"Mutta olenhan tuottanut onnettomuutta jo monelle joukolle."

Tämä merkillinen selitys ja vielä enemmän raskasmielinen äänensävy, jolla se lausuttiin, kummastutti Briteä. Mutta ennen kuin hän ehti mitään vastata, astui Deuce Ackerman, juuri palattuaan onnistuneelta metsästysretkeltä Ben Chandlerin kanssa, hänen luokseen ja kysyi vilkkaasti, kenen oma oli se pulska musta hevonen, joka nyt oli tänne ilmestynyt. Koska myöskin Little ja Hallett tulivat samassa paikalle, käytti Brite tilaisuutta hyväkseen tutustaakseen heidät Reddie Bayneen.

"Vaikken tässä pimeässä voikaan nähdä sinua", tervehti Ackerman uutta kumppania, "niin olet kuitenkin sydämellisesti tervetullut, sillä Reddie Bayne voi olla nimenä vain oikealla texasilaisella".

Toiset nauroivat, ja joku heistä viskasi risuja leirituleen, joka leimahti kirkkaaseen liekkiin, mutta Bayne ei tullut esille pimeydestään puun juurelta.

Ben Handler alkoi kertoa heidän metsästysseikkailustaan. Hänet keskeytti kuitenkin Ackerman huomauttaen:

"Hst, hiljaa — tuolta tulee ratsastajia!" Kaikki kuuntelivat. Puiden seasta kuului todellakin kavionkapsetta — joukko ratsastajia oli ilmeisesti painumassa tänne laaksoon.

"Siellä ei voi olla meidän väkeämme", kuiskasi Ackerman, joka turhaan yritti lävistää pimeyttä katseellaan. "No niin, kaiken varalta pitää olla valmiina."

Pian vieraat olivat lähellä ja pysähtyivät nuotion valopiirin ulkopuolelle.

"Keitä siellä?" huusi Ackerman kovaa.

"Ystäviä!" vastasi syvä ääni.

"Astukaa siis likemmäs, että saamme nähdä."

Brite oli paikallaan tyynesti odottanut, mitä tästä tulisi, ja tunsi nyt, että joku puristi hänen käsivarttaan. Hän katsahti sivulleen — siinä seisoi Bayne, jonka silmät hämärästi erottuivat kalvenneista kasvoista.

"Siellä on Wallen — hän etsii minua", kuiskasi nuorukainen hätääntyneenä. "Älkää luovuttako minua hänen haltuunsa!"

"En — pysy vain hiljaa", vastasi Brite hilliten ääntänsä.

Ratsastajat tulivat vähän lähemmäs nuotiota, mutta vieläkään ei heidän piirteitään voinut selvästi erottaa. Heidän johtajansa oli kookas, hartiakas mies, jolla oli synkät, töykeät kasvot.

"Te olette kai ratsaspaimenia, matkalla pohjoiseen, vai mitä?" kysyi hän tarkastellen Briten miehiä, jotka seisoivat tulen ympärillä.

"Emme ainakaan intiaaneja", vastasi Ackerman.

"Kuka on isäntänne?"

"Herra Brite San Antoniosta, ja meillä on neljätuhatta nautaa ja kaksikymmentä miestä väkeä. Haluatteko vielä tietää jotakin?"

"Onko äsken otettu joukkoonne lisäksi eräs nuorukainen?"

"Entä sitten, vaikka olisikin?"

Nyt Brite nousi ja tuli nuotion ääreen.

"Keitä te olette ja mitä tahdotte täältä?" kysyi hän tuimasti.

"Nimeni on Wallen — tulen Brasedasta, ja nyt etsimme Reddie Bayne nimistä nuorukaista."

"Vai niin, vai Reddie Bayne se miekkonen oli nimeltään? Miksi te ajatte häntä takaa?"

"Se on minun asiani. Onko hän täällä?"

"Ei."

"Mutta oli sentään?"

"Kyllä, vieläpä söi kanssamme illallista, mutta jatkoi sitten matkaansa San Antonioon, jonne kai onkin jo saapunut —"

"Epäilemättä, sillä vekkulilla kun oli erinomainen ratsu", vahvisti Ackerman.

"Onko tämän paikan ja San Antonion välillä muita karjaleirejä?" kysyi Wallen vielä.

"Meidän tullessamme ei ollut, mutta tällä välin sinne on voinut ehtiä vaikka mitä."

"Teillä ei liene mitään sitä vastaan, että jäämme yöksi teidän luoksenne?"

"Ikävä kyllä, minulla on sellainen periaate, ettei vieraanvaraisuus sovi matkalla", vastasi Brite. "Olen, nähkääs, saanut siitä huonoja kokemuksia."

"Kehtaatteko tosiaan antaa minulle moraalisen korvapuustin?" kiljaisi Wallen suuttuneena.

"Selitykseni oli täysin persoonaton ja yleinen eikä siis voi teitä loukata. Sehän on, kuten sanoin, periaatteeni —"

"Ainakin texasilaiselle perin viheliäinen periaate!" keskeytti Wallen raivoissaan.

"Ehkä niin", vastasi Brite kohauttaen hartioitaan.

Silloin Wallen käänsi ratsunsa ympäri ja itsekseen puoliääneen kiroillen ajoi tiehensä, ja hänen toverinsa seurasivat ääneti esimerkkiä.

Brite odotti siihen asti, kunnes kuuli heidän loitonneen laakson reunalle, ja palasi sitten sille paikalle, jonne oli jättänyt Baynen. Nojaten selkäänsä puuhun nuorukainen seisoi siellä kädessään revolveri.

"Ampumavehkeesi saat pistää takaisin tuppeen — olen lähettänyt heidät pois."

"Suuret kiitokset, herra Brite!" vastasi Bayne hiljaa.

"Tuon Wallenin lienen kerran jossakin nähnyt", tuumi Deuce Ackerman, joka oli tullut Briten jäljestä. "Mikähän mies se on?"

"Karjatilallinen Brasedassa. Olen ollut työssä hänen luonaan", selitti Bayne.

"No, mitä hänellä on sinua vastaan?"

Kun tähän ei tullut vastausta, kumartui Ackerman katsomaan nuorukaista kasvoihin ja huomasi silloin revolverin, joka vielä oli Baynen kädessä.

"Kah, niinkö vaarallinen se juttu on? Jaa, jaa, poikaseni, siitä syystä voikin käydä tarpeelliseksi, että kerran puhut meille suusi puhtaaksi. Emmehän me ole ihmishirviöitä, vaan osaamme arvostella kaikenlaista."

"En ole varastanut karjaa tai muutakaan enkä myöskään tehnyt mitään kehnoa, mutta sitä en voi kertoa, miksi Wallen —"

"No, sitten riita koskee tyttöä", arvasi Ackerman kokeneena miehenä.

"Juuri niin, siinä näyttelee tyttö tärkeää osaa", myönsi Bayne heti.

"Toivon sentään, ettei se ole herra Wallenin oma tytär, sillä minusta olisi ikävää, jos hän jäisi isästään orvoksi. Jos näet vielä kohtaan tuon röyhkeän miekkosen, en vastaa mistään!"

Sitten Ackerman meni takaisin ja huusi kumppaneille:

"Makuulle kaikki! Pitää kiskoa unta varastoon matkaa varten."

Eräs miehistä heitti ennen yleistä makuullemenoa uusia risuja nuotioon, josta leimahti niin kirkas liekki, että Brite selvästi näki vieressään istuvan nuorukaisen kasvot.

"Joka tapauksessa olen mielissäni, että asiasta nyt on päästy eroon", sanoi hän ystävällisesti.

Baynen kasvoista hävisi kova, katkeroitunut ilme.

"Joskus kerron teille kaikki", vastasi hän hiljaa, "jollette sitä ennen aja minua pois".

Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi sinne, minne oli jättänyt tavaransa.

Brite siirtyi omalle makuusijalleen, mutta ei pitkään aikaan saanut unta, sillä hänen oli pakko valvoa ajatellessaan orvoksi jäänyttä nuorukaisparkaa, joka herätti hänessä syvää sääliä. Pitäisiköhän hänen, yksinäisen, vanhenevan miehen, ryhtyä tässä joihinkin toimenpiteisiin?

KOLMAS LUKU.

Kun Brite avasi silmänsä, oli vielä puolipimeä. Hänet oli herättänyt kiväärinlaukaus, mutta koska Moze hyräili laulua, jossa kerrottiin mustista kaunottarista ja puuvillavainioista, ei tarvinnut olettaa, että tuon pamahduksen syynä oli intiaanien hyökkäys leiriin. Kankeana, kuin ruhjottuna, Brite ryömi esille peitteistään, veti saappaat jalkaansa ja takin ylleen, ja niin oli pukeutuminen suoritettu. Sitten hän kääri vuoteensa kokoon, otti tavaroistaan pyyhinliinan ja lähti leirin läpi purolle päin. Ainoastaan Texas-Joe oli jo valveilla, toiset lojuivat vielä nukuksissa.

"Näin kamalan varhainko isäntä on jo liikkeellä?" tervehti kokki ihmetellen, kun Brite meni hänen ohitseen.

"Niin, kelpo Moze, vanhana ei enää tarvitse niin paljon unta."

Puron rannalla Brite tapasi Reddie Baynen, joka juuri peseytyi.

"Kah, poikaseni, oletpa sinäkin aamuvirkku!"

"Hyvää huomenta, herra Brite", toivotti nuorukainen, kohosi polviltaan kiireesti pystyyn, kietaisi nutun ylleen, painoi hatun kullanpunaisten hiuksiensa peitoksi ja vasta sitten, kumma kyllä, ryhtyi kuivaavaan kasvojaan ja käsiään kaulaliinallaan. "Ennen aamiaista tahdon vielä hieroa hevostani."

Vesi oli kirkasta ja kylmää, ja Brite joi sitä ennen kuin peseytyi, sillä kokeneena hän osasi panna arvoa sellaiselle nautinnolle. Enimmäkseen oli näet tällä reitillä tavattava vesi liejuista, suolaista ja lämmintä, mikäli sitä yleensä oli saatavissa.

Kiivetessään loivaa rantatörmää myöten takaisin hän kuuli nautojen ammumista. Tällä välin oli tullut päivä; idässä taivas punersi. Pensaikosta kuului jo matkijarastaiden ääniä, pajujen seassa hyppeli kaniineja, toisella rannalla astui metsästä esille hirvi ja mulkoili häntä kohti korvat hörössä. Hänen sieraimiinsa osui palavan puun hajua — kaikki vaikutti Briteen niin, että hän tällä hetkellä viihtyi erinomaisen hyvin.

Leiriä lähestyessään hän kuuli seuraavan keskustelun:

"Sanoppa, hitto vie, kuka sinä olet?" kysyi Texas-Joe perin ymmällä. "Muistaakseni en ole ennen nähnyt sinua joukossamme."

"Nimeni on Reddie Bayne. Tulin tänne eilen illalla, ja isäntä antoi minulle toimen."

"Vai niin — kaiketi vedentuojana?"

"Ei, vaan hevosten kaitsijana."

"No no, siihen sinä näytät vielä olevan kovin nuori."

"Aikaa myöten varttuu kai minustakin kerran sellainen koljo kuin —"

"Kuin minä olen — sitäkö tarkoitat? Kuules nyt, pikku mies, näin varhain aamulla minä olen hemmetin riidanhaluinen."

"Siltä näyttää", myönsi Bayne kuivasti.

"Mihin tarpeeseen sinulla roikkuu noin mahtava paukkurauta vasemmalla sivullasi?"

"Pidän sillä puoliani, jos joku käy kimppuuni."

"Ettei se ole koriste, sen kyllä ymmärrän, mutta minähän kysyin, miksi se on vasemmalla puolella."

"Siksi, että minä olen vasenkätinen."

"Vai niin — siis sitä vaarallista lajia, joka ampuu yhtä hyvin molemmilla käsillä! Jaaha, sittenpä lienet jo nujertanut aika joukon vihollisia — vai kuinka?"

Siihen Bayne ei suvainnut vastata, mutta nyt esille astunut Brite huomasi, että nuorukainen oli kovasti äkeissään näin ylenkatseellisesta kohtelusta.

"Hyvää huomenta, isäntä!" tervehti Texas-Joe. "Tehän olette hankkinut väkemme lisäksi vaarallisen pukarin."

"Ette kai tarkoita sillä tätä Reddie Baynea?"

"Ketäs muuta? Ainakin minua kohtaan hän on ollut tavattoman nenäkäs."

"Varmaankin vain sen tähden, ettei hän vielä tuntenut teitä", selitti Brite hymyillen. "Sinun, Reddie, pitää näet tietää, että tuo herra nyt on päällikkösi, väkeni esimies Texas-Joe Shipman."

"Varsin hauskaa tutustua teihin, herra Shipman", lausui Bayne, korostaen sanaa "herra" vahvasti ja jokseenkin ivallisesti.

"Mutta se hauskuus on yksinomaan sinun puolellasi", vastasi Joe. "No niin, laita hevosesi kuntoon ja näytä minulle muutkin varusteesi."

Bayne lehahti tummanpunaiseksi, mutta kääntyi sanaakaan sanomatta ja lähti täyttämään käskyä. Nyt Brite sai tilaisuuden kertoa Shipmanille eilisillan tapahtumista ja miksi hän oli ottanut Reddien palvelukseensa.

"Vai niin sen asian laita on! No, sitten voi kyllä poikaparkaa surkutella, sillä Wallen, josta olen usein kuullut puhuttavan, on perin häijy isäntä."

"Halloo, lehmänhännän vääntäjät, tulkaa tänne, aamiainen on valmis!" kiljui Moze keittiövaununsa luona.

Samassa nelisti leiriin San Sabe mukanaan lauma mustangeja, ja kunkin piti ottaa niistä haltuunsa yksi ja satuloida.

"Riennä, sinä pennsylvanialainen alokas!" huusi Texas-Joe Benderille, jonka pukeutuminen oli vielä kesken. "Sama käsky koskee teitä muitakin. Älkääkä viipykö ruoan ääressä liian kauan — meillä on edessämme raskas päivä."

Heti alkoi vilinä, mutta kädenkäänteessä saatiin levottomat hevoset ratsastuskuntoon. Sitten miehet söivät seisaallaan muutaman palan — ja kohta istui Joe ensimmäisenä satulassa ja komensi toisia:

"Ratsaille, pojat! Isäntä, minä olen kärkimiehenä. Ackermanin ja hänen kumppaninsa lähetän tänne haukkaamaan aamiaista, ja sitten tulette kai pian heidän kanssaan jälkiämme myöten? Älkää myöskään unohtako uutta hevosten kesyttäjää!"

Parin tuokion kuluttua leirissä ei enää ollut muita kuin Brite ja Moze.

Tummanpunaisena nousi aurinko itäisen taivaanrannan takaa, ja koko maisema sai toisen näön. Metsälintujen räiskyvään lauluun sekaantui vastasyntyneiden vasikkain kaukaista, surkeaa ammumista.

Nyt saapui Bayne täyttä neliä, pysähtyi Briten eteen ja hyppäsi maahan.

"Kaikki kunnossa, isäntä!" ilmoitti hän säteilevin kasvoin. "Nepä vasta ovat mainioita hevosia, niiden kanssa tulen toimeen ihan yksin."

"Silloin Texas-Joe pitää sinua arvossa."

"Pyh — siitä en paljoakaan piittaa. Mutta teidän arvonantonne on minulle tärkeätä, herra Brite."

"No niin, haukkaa nyt ensin aamiaista, poikaseni!"

Brite ratsasti rinnettä ylös ja tähysti sieltä, kuinka ratsaspaimenet ajoivat nautoja ulos laaksosta.

Vaikka tämä näytelmä ei suinkaan ollut hänelle outo, tehosi se häneen yhä uudestaan. Veripunaisessa komeudessaan juuri noussut aurinko upotti laajan alueen leimuavaan hehkuun, mutta ilmassa oli vielä vilvoittavaa raikkautta; vasta päivemmällä alkaisi helle. Suuria mustarastasparvia lenteli edestakaisin valtavan karjan yllä, joka mailien matkalla peitti alleen puron, niin että se pilkoitti vain siellä täällä esille. Keskellä nautojen yksitoikkoista poljentaa ja ammumista kuului joitakin laukauksia, kun oli täytynyt ampua liian nuoria vasikoita, jotka eivät kyenneet pysymään emojensa rinnalla.

Jättiläiskolmiona, kärki eteenpäin, vyöryi lauma kuin kiila laaksosta. Ackermanin Uvalde-osasto marssi edellä, mikä oli hyvä asia sen tähden, että nämä elukat olivat jo tottuneet tällaiseen tiheänä joukkona vaeltamiseen, kun taas toisessa ja kolmannessa ryhmässä vielä vallitsi hurja sekamelska. Leveälle ulottuvat harmaat, valkoiset ja mustat sarvet olivat kuin ääretön rykelmä juurineen kiskottuja puunkantoja nurinpäin keikkumassa kuohuvan tulvan harjalla. Liikehtiminen oli kokonaisuutena tasaista ja rytmillistä, vaikka eri kohdilla epäsäännöllistä, ja herätti katselijassa sen vaikutelman kuin tässä myllertäisi luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään.

Brite näki siinä vertauskuvan Texasin taloudellisesta edistyksestä, jota ei enää voitaisi ehkäistä; tässä kerrottiin elävästi sankaritarinaa uljaista paimenista, joiden osaksi oli tullut luoda täällä lännessä historiaa. Vanhalle karjankasvattajalle kävi nyt entistä selvemmäksi, mitä tämä värikäs kuva merkitsi. Hänen mielestään se esiintyi tunnuksena laulavalla, nauravalla, tulevaisuuteensa luottavalla Texasin nuorisolla, jolta kansalaissota tosin oli riistänyt vanhemmat ja kaiken maallisen omaisuuden, mutta jonka elinvoimaa se ei sittenkään ollut voinut murtaa.

Hänen sydämensä lämpeni, kun hän katseli näitä notkeita, jänteviä ratsastajia, jotka eivät ajatelleet huomispäivää, vaan olivat täysin kiinni nykyhetkessä, omassa työssään, tahtoen kaiken uhalla suorittaa onnelliseen loppuun asti aloittamansa vaikean tehtävän ja tuskin tietäen tai haluamatta tietää sen suuria vaaroja. Olivatpa ne kelpo miehiä, texasilaiset ratsaspaimenet!

Tällä välin oli monituhantinen lauma päässyt puron poikki, ja nyt tulivat hevoset, oivallisena koossapitäjänä Reddie Bayne, joka selvästi näkyi mustan ratsunsa selässä. Varmasti tuo nuorukainen pystyi toimeensa! Viimeisenä tuli Moze seisten keittiövaunussaan, joka oli Briten jäljestä päässyt rinteen harjalle.

Suurenmoisen kulkueen kärki, Texas-Joe sen vasemmalla sivulla ja Less Holden oikealla, katosi pian kummun taakse. Kaksi muuta ratsastajaa piti taempana yhä enemmän leviävää kiilaa koossa; toisilla paimenilla ei ollut määrättyjä paikkoja, vaan he nelistivät ulkosivuilla edestakaisin, kulloinkin sinne, missä naudat pyrkivät hajalle tai villi hyörinä ja tupruavat pölypilvet osoittivat, että jotakin oli epäkunnossa. Tällöin joka mies huuteli naudoille kehoituksia omalla tavallaan — ja Brite uskoi varsin pian voivansa tuntea heidät pelkistä äänistä; muutamien olivat heleät ja puhtaat kuin soittokellon ja toisten rämisevät tai kimeästi kirkuvat.

Auringonpaiste punasi nyt tomun ja huurun, jota kertyi aaltomaisesti kohoilevan massan ylle, ja sarvet erottuivat siitä kuin pystytetyt keihäät näköpiiriä vasten. Kun karjan viimeinen kolmannes marssi esille laaksosta, kävi kokeneen Adam Britenkin mieli hieman levottomaksi. Puolet näistä naudoista olisi hyvinkin riittänyt, kuten hän nyt käsitti, tosin liian myöhään. Suuri osa noista sortuisi kaiketi matkan rasituksiin, eikä myöskään ollut luultavaa, että miehistö saapuisi Dodgeen täysilukuisena.

Mutta hän karkoitti nämä alakuloiset mietteet — vaatihan elämässä jokainen edistys uhreja, niin ettei auttanut muu kuin yrittää parastaan. Hän ratsasti nopeasti korkeimmalle kummulle, mistä sopi vapaasti silmäillä maisemaa etelään päin. Hänelle, niinkuin yleensä jokaiselle, joka oli ryhtynyt tällaiseen urakkaan, oli takana oleva ainakin yhtä tärkeätä kuin se, mitä oli edessä. Jos näet kaksi karjalaumaa marssi lähetysten, voivat ne joutua toistensa sekaan, ja se oli perin ilkeä juttu, joka ei ainoastaan tuottanut tarpeetonta vaivaa, vaan aina myös tappiota. Mielihyväkseen hän pani merkille, ettei etelän puolella San Antonioon asti, jonka asemaa ilmaisemassa oli savupilvi, näkynyt merkkiäkään naudoista tai ratsaspaimenista. Pohjoiseen päin levisi mailittain punertavana häämöttävä ruohoaavikko, jolla siellä täällä kaukana erottui puita tummina pisteinä tai viivoina — se näytti ruusunvärisen ruohon lainehtivalta mereltä.

Lauma oli nyt ehtinyt Briten kohdalle rinteen juurelle ja oli kokonaisuudessaan hänen silmäinsä edessä. Se järjestyi kärjestä alkaen sen muotoiseksi kuin näin suuren karjan kuljetuksessa oli välttämätöntä. Laaksossa se oli tuntunut olevan peloittavan tiukassa puristuksessa, mutta nyt sillä oli tilaa laajeta suuntaan ja toiseen. Rauhallisesti käyden laitumella se suoritti hidasta marssia pohjoiseen, edeten päivittäin kahdeksan, enintään kymmenen mailia. Jos sää oli hyvä eikä sattunut mitään häiritseviä asianhaaroja, luisti ratsaspaimenten puuha keveästi kuin lastenleikki. Niinkin voi käydä, että koko retki oli yhtä mukava, mutta se saattoi myös alusta loppuun saakka olla pelkkää vaivaa ja vaaraa. Nämä molemmat äärimmäisyydet olivat Britelle tuttuja vain kuulopuheista; hänen omat tähänastiset karjankuljetuksensa olivat sentään olleet kylliksi rasittavia.

Kun kaikki nyt oli saatu liikkeelle, antoi myös Brite hevosensa ravata ja saavutti pian keittiövaunun, ratsastaen vähän aikaa sen vieressä puhellakseen neekerin kanssa. Tehtyään ensin muutamia kysymyksiä Rio Granden seuduista ja Uvalden oloista hän otti varovasti puheeksi ne viisi ratsaspaimenta, jotka oli saatu sieltä ostettujen nautojen mukana ja joiden luonteesta hän halusi lähempää selkoa. Luonnostaan puheliaana Moze oli heti valmis kertomaan kaikki, mitä tiesi Deuce Ackermanista ja hänen kumppaneistaan.

"Niin, herra, he ovat parasta väkeä, mitä olen koskaan nähnyt", selitti hän lopuksi, "synnynnäisiä taistelijoita, sen saatte uskoa — olenhan keittänyt heille ruokaa lähes kolme vuotta, niin että tunnen heidät hyvin. Ensin he olivat työssä Kurnel Millerillä, joka sitten luovutti heidät Jonesille. Ja tietysti Jones oli riemuissaan, kun sai viisi tällaista ratsaspaimenta. Mutta Miller kiitti myös onneaan, että viimein pääsi heistä eroon, sillä se peli, jota he pitivät hänen tyttärensä, neiti Mollyn kimpussa, ei suinkaan ollut kaunista."

"No, lienevätkö he sentään olleet siinä pahempia kuin muut nuoret miehet, kun asia koskee sievää tyttöä?"

"Varmasti paljoa riivatumpia! Kiusallisinta oli se, että kaikki viisi ovat niin kelpo väkeä ja että neiti Molly sieti kutakin yhtä hyvin eikä osannut heistä valita ketään erikoisesti. Kun alinomainen rettelö lopulta kävi liian räikeäksi, ajoi herra Miller kaikki viisi pois."

"Jos heidän ainoana vikanaan on liiallinen rakastuminen, niin olenpa tosiaan tehnyt hyvän kaupan, kun sain heidät", tuumi Brite, "sillä vaikka matkalla kohtaamme yhtä ja toista, emme ainakaan tapaa nuoria tyttöjä, ennen kuin saavumme Dodgeen".

"Mutta siellä kuuluukin olevan hyvin kauniita."

Briten täytyi väkisinkin nauraa ovelasti virnistävälle neekerille.

"Mahdollisesti — ja kenties sieltä löytyy jopa musta kaunotar sinua varten."

Brite ratsasti edemmäs ja tuli nyt jälkijoukon luo, joka oli hajaantunut mailin levyiseksi. Täällä oli näkyvissä neljä ratsaspaimenta. Ensiksi hän saavutti Roy Hallettin, joka istui satulassa jalat ristissä ja antoi hevosensa syödä ruohoa.

"No, kuinka hurisee?" kysyi Brite.

"Kun saatiin kylliksi tilaa, sujuu kaikki mainiosti", kuului vastaus, "mutta aluksi oli vaivaa, sillä toisessa laumassa on monta itsepäistä pukaria. Texas-Joe ampui kaksi sonnia, sillä muutoin emme olisi päässeet laaksosta ulos."

"On kirotun huono onni, että täytyy ampua omaa karjaa", arveli Brite käyden vakavaksi.

"Tietenkin, mutta meidän oli suorastaan pakko tehdä jutusta lyhyt loppu, mikä sentään on harvinaista."

"Toivokaamme niin. Missä Reddie Bayne on hevosineen?"

"Luullakseni noin puolen mailin päässä meistä. Lähinnä tuolla on Rolly — hänen piti näet olla Reddien apuna hevosia hillitsemässä."

"Mitä kummaa? Eikö Reddie tullut siinä yksin toimeen?"

"Siihenkin häiriöön olivat vanhat sonnit syynä, sillä muutoin se nuorukainen hoitaa tointaan erinomaisesti."

Brite nelisti eteenpäin ja näki pian Rolly Littlen, joka tupruttaen ilmoille mahtavan pölypilven tavoitti muutamia uppiniskaisia sonneja. Monet lehmätkin koettivat mylvien karata ulos laumasta rientääkseen taaksepäin, vasikoittensa luo.

Hevoset oli järjestetty laajaksi ketjuksi karjan taakse ja sivuille, muutaman sadan metrin päähän siitä. Nyt ne marssiessaan eteenpäin haukkasivat sieltä täältä ruohoa kaikessa rauhassa, niin että myöskin Reddie Bayne salli ratsunsa astella hiljakseen pää kumarassa. Brite ratsasti vähän aikaa hänen vieressään.

"Tähän asti on siis kaikki mennyt hyvin?"

"Niin, herra, suurenmoisesti! Jos samaa jatkuu, tulee tästä retkestä elämäni ihanin aika."

Nuorukaisen kasvot säihkyivät innosta. Brite pani ihmetellen merkille, että turvallisuuden tunne loi niihin niin paljon lisäkauneutta. Huulet näyttivät jopa hieman liian punaisilta ja kaarevilta, niin että piti arvioida hänet nuoremmaksi kuin kuusitoistavuotiaaksi, minkä ikäinen hän oli eilen illalla sanonut olevansa. Sen kanssa olivat tosin ristiriidassa pojan silmät, jotka nuorekkaasta hehkustaan huolimatta ilmaisivat jo voimakasta, vakiintunutta persoonallisuutta.

"Sepä hauskaa", vastasi Brite, "sillä minun on myönnettävä, että viime yönä olin huolissani sinun tähtesi. Väkeni on siis kohdellut sinua toverillisesti?"

"Niin he ovat tehneet. Minusta tuntuukin erinomaisen mukavalta olla heidän joukossaan, enkä ole koskaan ennen tavannut näin herttaisia työkumppaneita. Poikkeuksena on tietysti kuitenkin Texas-Joe."

"No, mitä Joe on sinulle tehnyt?"

"Ei mitään erikoista, mutta hän ei näy voivan sietää minua", selitti nuori ratsaspaimen kiireesti, ja äänensävy oli merkillisesti muuttunut. "Niinhän minun aina käy: työpaikassa on joku mies, josta saan pelkkää kiusaa — tavallisesti se on tilanomistaja itse, tilanhoitaja tai esimies, ja silloin minun täytyy lähteä muualle."

"Mistä ihmeestä se johtuu, Reddie? Onko varmaa, ettei syy koskaan ole sinussa? Onhan tuo Texas-Joe sentään oikein kelpo mies."

"Vai niin? Siitä en minä puolestani ole nähnyt merkkiäkään. Minulle hän ainakin tänä aamuna puuskui aika lailla."

"Pitää muistaa, että hän on väkeni esimiehenä vastuussa kaikesta. Mistä hän torui sinua?"

"Ihan tyhjän takia, niin juuri! Hevosia osaan käsitellä yhtä hyvin kuin hän itse, mutta hän ei siedä minua sittenkään."

"Luultavasti hän sai päähänsä vain hiukan härnätä sinua. Katsos, kaikkialla on tavallista, että joukon nuorimman, jäsenen täytyy kestää kokkapuheita. Jollet ymmärrä leikkiä, niin teet sillä vain itsellesi kiusaa."

"Voi, herra Brite, niin tyhmä en suinkaan ole, mutta minua peloittaa se, että menettäisin toimeni, vaikka yrittäisin olla kuinka kelvollinen tahansa."

"Jos se on ainoa murheesi, niin saat olla huoleti — sinua ei täältä ajeta pois, sen takaan."

"Kiitos, herra Brite!... Ja kun te olette niin hyvä minua kohtaan, niin tahdon jo nyt tunnustaa, että —"

"Mitä joutavia!" keskeytti Brite. "Enhän tarvitse tunnustuksiasi, kun muuten pystyn arvostelemaan ihmisiä. Ja minusta on selvää, että sinä olet uljas, kelpo nuorukainen — se riittää."

Reddie aikoi vastata jotakin, kun samassa kuului kaukaa laukauksia, ja karjalauman länsireunan yläpuolelle kohoava valtava pölypilvi osoitti, että siellä oli sattunut jokin häiriö. Brite kannusti hevostaan ja nelisti sinne. Hallettia ja Littleä ei näkynyt — he olivat kai tupruavan pölyn peitossa.

Ehdittyään lähemmäs Brite erotti kavioiden kumeaa jyskettä, joka viittasi siihen, että naudat oli vallannut säikähdys — onneksi se ei vielä näyttänyt tarttuneen itse pääjoukkoon. Sitten selvisi, että ainoastaan vasemmalla sivustalla elukat olivat melkein mailinpituisena jonona poikenneet syrjään. Mutta tällaisessa tapauksessa, varsinkin jos väkeä ei ollut kylliksi, uhkasi se vaara, että, muut naudat ryntäisivät päinvastaiselle taholle. Nyt elukat sentään, yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta, käyttäytyivät järkevästi, ja Brite totesi rauhoittuneena, että etumaiset paimenet pakottivat karanneen ryhmän kääntymään taas pohjoista kohti, jossa hommassa hän itsekin oli parhaansa mukaan apuna. Tämä välikohtaus oli kuitenkin pannut koko lauman marssimaan liian nopeasti, ja vasta vähitellen palautettiin oikea, tasainen vauhti, jota näin jättiläismäisessä kuljetuksessa oli ehdottomasti noudatettava.

Tunti toisensa jälkeen vaellettiin eteenpäin yhä painostavammassa helteessä. Ainoastaan harvoin pidettiin lyhyt lepotauko. Ratsastajia vaivasi ainainen yksitoikkoisuus, alati sama kavioiden jyske ja nautojen mylvinä ja sama pölyn, lannan ja hiestyneiden elukoiden haju.

Auringon ollessa jo alhaalla lännessä joukon etupää saavutti pikku järven, joka kimalsi syvällä laajassa notkossa. Koska ruohikko oli mehevä, vaikkei kovin runsas, päätti Shipman yöpyä tänne. Metsää ei tosin ollut lainkaan, mutta Moze oli viisaasti varannut mukaansa kyllin paljon polttopuita ja risuja, niin ettei hänen tarvinnut polttaa kuivanutta puhvelinlantaa.

Lauman vasemmalla sivulla ratsastavalla Britellä oli edessään vielä toista mailia, kun etumaiset jo asettuivat leiriin. Hän ei pitänyt kiirettä, ja siksi Reddie Bayne saavutti hänet nopealla ratsullaan.

"No, Reddie, oletko sinäkin kestänyt tämän päivän hyvin?"

"Mainiosti — ja tuntisin itseni perin onnelliseksi, jollei esimiehenä olisi tuo kamala Texas-Joe."

Nuorukaisen surkea ilme pakotti Briten nauramaan.

"Sinä lienet, poikaseni, hieman liian arkatuntoinen", sanoi Brite rohkaisevalla äänellä. "Koeta päästä siitä irti äläkä muuten ota ääneti vastaan jokaista ivasanaa, vaan anna hänelle samalla mitalla takaisin. Kelpo herjauskin voi joskus vaikuttaa ihmeitä, jos sitä käytetään oikealla hetkellä. Tottahan tiedät edes muutamia haukkumasanoja?"

"Niitä olen kuullut alinomaa ja luulisin muistavani."

NELJÄS LUKU.

Kun Brite Reddie Baynen seuraamana ratsasti leiriin, tervehti häntä hieman ylimielisesti hymyilevä Texas-Joe, joka oli jo heittänyt maahan hattunsa, takkinsa ja revolverivyönsä, ja huomautti pilkallisesti:

"Kah, vielähän te olette mukana, vaikka luulin teidän palanneen San Antonioon, kun en ollut aamusta saakka nähnyt teitä edes vilaukselta... Mutta ainakin on tänään tehty matkaa aika hyvin, niin että voimme kaikki olla tyytyväisiä."

"Varmasti, ystäväiseni. Parempaa ei olisi voinut odottaa", vastasi Brite laskeutuen satulasta.

"Eikä se olekaan ihme, kun on kumppanina sellainen mies kuin tämä Pan Handle Smith, joka pystyy tehtäväänsä niin hyvin kuin olisi kuulunut vanhan Jesse Chisholmin väkeen joka retkellä."

"Arvonanto tekee hyvää, vaikkei olisikaan sitä ansainnut", myönsi Smith, joka muuten oli jo puhdistanut itsensä pitkällisen ratsastuksen pölystä ja liasta.

Näiden molempien lisäksi oli läsnä vain Less Holden, joka istui kivellä panostamassa revolveriaan uudestaan.

"Minun täytyi ampua vanha harmaa sonni", selitti hän vastaukseksi Briten kysymykseen.

"Kuulkaapa, miehet, teidän täytyy ehdottomasti pitää uppiniskaisia elukoita kurissa jollakin toisella tavalla. Teidän on parempi säästää kuulianne intiaanien torjumiseen."

"Katsos vain, tuossahan on myös suloinen Reddiemme", virkkoi Texas-Joe tahtoen kääntää puheen toisaalle. "No, montako hevosta sinulta meni matkalla hukkaan?"

"En laskenut lukumäärää", vastasi Reddie.

"Mutta minä lasken, ja jos joitakin puuttuu, niin paha sinut perii."

"Tuskin sentään kovin paha, sillä kolmea pitemmälle ette kuitenkaan osaa laskea", kiusoitteli nuorukainen julkeasti, muistaen Briteltä saamansa hyvän neuvon.

"Näyt olevan vallan pirteä tänä iltana — niinpä jaksanet yöllä olla vahdissa ylimääräisen vuoron, pikku mies."

"Tuskin, vaikka niin luulette, herra Texas-Jack."

"Herra minä kyllä olen sinun edessäsi, mutta nimeni on Joe eikä Jack."

"Kumpikin on yhtä hyvä", tokaisi Reddie, joka oli tällä välin hypännyt maahan ja hieroi nyt ratsuaan huolellisesti.

"Ahaa, siitäkö syystä hevosesi aina kiiltää niin kauniisti?" kysyi Shipman astuen nuorukaisen luo. "Muuten tämä ratsu on sinulle liian komea — huomisesta lähtien se saa kantaa minua selässään."

"Siitä ei ikinä tule mitään!"

"Tietysti tulee, sillä minähän olen päällikkösi ja sinä kelpaat vain asiapojaksi."

"Ei suinkaan — minä olen tässä joukossa hevosten kaitsija."

"Jopa jotakin! Ethän osaisi pitää koossa edes porsaita, saatikka kahtasataa hevosta. Mikä kumma sinut nyt on äkkiä tehnyt noin röyhkeäksi — aamulla olit vielä perin säyseä."

"Jokaista kohtaan olen sellainen kuin hän ansaitsee."

"Vai niin? No, mitä minä ansaitsen?"

"Selkäänne."

"Mitä sinä sanot?" kuohahti Shipman, ja hänen äänensä ilmaisi, että tähänastisesta leikinlaskusta oli tulossa loppu.

"Sanon vain, että minun puolestani saatte vihdoinkin mennä hiiteen ja jättää minut rauhaan", vastasi Reddie, joka oli polvistunut hieromaan ratsunsa jalkoja.

"Onko vielä jotakin sanottavaa?" kysyi Shipman äkkiä jälleen malttaen mielensä.

"Enintään se, että te olette ilkeä kiusantekijä", puuskui Bayne keskeyttämättä hommaansa.

Texas-Joe harppasi takaapäin hiljaa Reddien luo, sieppasi vyötupesta hänen revolverinsa ja heitti sen pois. Nuorukainen oli sen huomannut ja kiljaisi, mutta ennen kuin hän kerkisi mihinkään, tarttui Shipman hänen niskaansa, tempaisi hänet pystyyn, istuutui lähimmälle kivelle ja kaatoi hänet poikittain polvelleen.

"Nyt näytän sinulle, kuinka meillä käsitellään julkeita nulikoita", ähki mies.

Reddie ei rimpuillut vastaan, vaan lojui siinä kankeana ja hievahtamatta — ikään kuin kauhun ja hädän lamaannuttamana.

"Anna pojan olla — mitäs pahaa hän on tehnyt?" huusi Pan Handle äkäisenä.

"Ei — tällä kertaa pitää rangaista", vastasi Texas-Joe sellaisella äänellä, että Less Holden, joka aikoi nousta myös puoltamaan Baynea, piti viisaampana pysyä alallaan.

"Ei saa lyödä!" kirkui Reddie.

Mutta silloin Shipmanin tukeva kämmen jo läimäytti, ja housujen takapuolesta tuprahti pölyä. Reddie-parka kiljui ja kiemurteli kuin vangittu villikissa. Säälimättä seurasi vielä kaksi lisäiskua, ennen kuin texasilainen päästi uhrinsa, joka teki kuperkeikan ja sitten ponnahti seisaalleen. Brite oli huomannut tämän rähinän liian myöhään ja saapui nyt vasta paikalle hämmästyen siitä suunnattoman raivon ilmeestä, joka vääristi nuorukaisen muutoin niin sopusuhtaisia, kauniita piirteitä.

"Tästä saat, koira!" huusi Reddie ja tavoitti revolveriaan muistamatta, että tuppi oli tyhjä.

"Ei, poikaseni, tovereiden kesken ei ammuskella", sanoi Less, joka oli salaa ottanut aseen maasta haltuunsa. "Sitä paitsi se oli vain leikkiä."

"Kaunista leikkiä!" sähisi Reddie, hyökkäsi Shipmania vastaan, joka nauroi katketakseen, ja potkaisi häntä vimmatusti sääreen.

Se teki niin kipeää, että miehen täytyi kiljaista. "Äh", valitti hän sitten, "osasipa juuri siihen jalkaan, jossa on vamma!"

Reddie oli jo valmistunut toiseen potkaisuun, mutta hillitsi itsensä.

"Sattuiko tosiaan niin pahasti?" kysyi hän.

"Sinä et kai tiedä, että minulla on tämän jalan sisässä lyijykuulia?"

"Jos vielä koskette minuun, tulee niitä sinne muutama lisää — pankaa se mieleenne."

"Niin, lapsukainen! Etkö siis lainkaan ymmärrä mukavaa pilaa? Kysy vaikka isännältä, niin saat kuulla, että miehistön nuorimman jäsenen kanssa kujeillaan tällä tavalla — eikö niin, herra Brite?"

"Siinä on perää, mutta kaunista se ei silti ole, ja minun mielestäni tämä yksi kerta riittää."

"Varmasti — eivätkä myöskään sääreni kestäisi sitä useammin", vastasi Texas-Joe. "No niin, pikku mies, kättä päälle, eikä tästä jutusta sen enempää!"

"Ennemmin kuolen kuin puristaisin kättänne", puhisi Reddie uhmaavasti, pisti hatun päähänsä, otti revolverin, jota Less yhä piteli kädessään, ja juoksi tiehensä.

"Lempo soikoon, ikävästi tässä kävi!" tuumi Texas-Joe. "Mutta kuka olisi arvannut, että se nulikka on niin tuittupäinen? Turhanpäiten sain itselleni taas vihollisen."

"Taisitte olla vähän liian raaka", arvosteli Brite.

"Raakako? Hänen ikäisenään olen saanut toisenlaisia iskuja", vastasi Shipman ja lähti ontuen kävelemään.

Kun Deuce Ackerman toi sanan, että karjan ympärillä liikuskeli susiparvi, lisättiin vartijoita illallisen jälkeen, jolle Reddie ei ollut saapunut. Myös Brite otti kiväärinsä ja asettui vartiopaikalle hevosten ja nautojen keskivälille.

Vielä oli hyvin lämmin, vaikka aurinko oli tulipunaisena jo kadonnut taivaanrannan taakse. Koska lauma oli rauhoittunut, suoritti Brite pitkän ratsastuksen sen ympäri ja kivääri ampuma valmiina kourassa vaani susia, mutta sai näkyviinsä vain kojootteja, kaniineja ja pari hirveä. Kun hän palasi lähtökohtaansa, oli Reddie Bayne ajanut hevoset vähän syrjään, turvatummalle kohdalle, ja siellä Brite hänet tapasi. Alhaalla notkossa oli jo hämärä, mutta täällä oli vielä jokseenkin valoisaa.

"No, poikaseni", sanoi Brite ystävällisesti, "emmeköhän ole yhtä mieltä siitä, ettei antamani neuvo tehnyt sinulle hyvää?"

Jäätyään vastausta vaille hän astui maahan ja istuutui nuoren ratsaspaimenen viereen, joka nojasi päätänsä käteen ja vältti katsomasta häneen.

"Luulenpa melkein, että itket!" jatkoi Brite kummastuneena nähdessään, että Reddien hartiat vapisivat. "Kuule nyt, niin paha se asia ei sittenkään ollut — kestäähän sinun kaltaisesi tukeva poika pari läimäystä."

"Mutta minäpä en olekaan poika", vastasi Reddie nyyhkyttäen.

"Mikä sinä et ole?"

"En ole poika, sillä minä olen tyttö."

Ensin Brite luuli sitä leikkipuheeksi, mutta Reddien nyt katsoessa häntä suoraan kasvoihin hän näki selvästi, ettei sanojen takana suinkaan ollut leikillinen mieliala.

"Niin, tyttö minä olen", toisti Reddie vilkkaasti, "ja sen aioin teille tunnustaa jo tänä aamuna, mutta te ette huolinut tunnustuksistani."

"Silloin odotin jotakin ihan toista enkä ainakaan aavistanut tällaista", selitti Brite vakavasti. "Kuinka kauan olet jo esiintynyt poikana?"

"Runsaasti kolme vuotta." Brite ravisti päätänsä.

"Teidän ei silti tarvitse ajatella minusta mitään, huonoa", vakuutti Reddie. "Jo pienenä jäin orvoksi, ja minun piti itse hankkia elatukseni. Kaikenlaista olen koettanut, palvellut kauan piikanakin, mutta kun kasvoin isommaksi, ei se enää käynyt päinsä. Useimmat miehet ovat kyllä kohdelleet minua säädyllisesti, niinkuin on texasilaisten tapa, mutta aina oli muutamia, jotka ajoivat minua takaa eivätkä jättäneet minua rauhaan. Silloin johtui mieleeni, että jos pukeudun pojaksi, minun olisi helpompi tulla toimeen, ja se pitikin paikkansa, kunnes joku pääsi selville salaisuudestani, niin että minun oli pakko lähteä jonnekin. Teihin luotin heti kuin isään, ja sen tähden —"

Itku keskeytti hänen selityksensä.

"Luottamuksestasi olen iloinen enkä siinä suhteessa tuota sinulle pettymystä", vastasi Brite sydämellisesti, "mutta eikö mielestäsi olisi parasta, että kerromme miehille ja varsinkin Texas-Joelle, kuinka on asian laita?"

"Ei millään ehdolla!" torjui Reddie pelästyneenä. "Olkaa varma, että jos he saavat sen kuulla, emme ikinä saavu Dodgeen."

Briten oli pakko hymyillä hänen väitteelleen, mutta sitten hän muisti, mitä Moze oli aamulla kertonut Uvalden miesten taipumuksesta rakastumiseen.

"Tosin he ovat enimmäkseen texasilaisia, jotka käyttäytyvät naista kohtaan pikemmin ujosti ja pidättyvästi kuin tunkeilevasti", sanoi hän, "mutta lienet silti oikeassa... Kuuleppa nyt, lapsi, tuo salaisuutesi on kai myös syynä siihen, miksi se Wallen ahdistaa sinua?"

"Tietysti."

"Onko hän rakastunut sinuun?"

"Mitä vielä! Wallen on niin kehno mies, ettei voisi ketään rakastaa, ja sen voisi teille Brasedassa todistaa kuka tahansa. Hän väittää ostaneensa minut yhdessä nautakarjan kanssa — ikäänkuin olisin neekeriorja! Minun piti näet viedä entiseltä isännältäni John Claylta ostettuja nautoja Wallenille, joka varmaankin oli sitä ennen saanut selville, että minä olen tyttö. Silloin minä karkasin sieltä, ja sen tähden hän nyt etsii minua."

"No, sen miekkosen takia sinun ei enää tarvitse olla huolissasi, vaikkei hän vielä olisi luopunut takaa-ajosta."

"Suojeletteko minua häntä vastaan?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Tuhannet kiitokset!"

Reddie tarttui Briten käteen ja tahtoi suudella sitä, mutta Brite ei sallinut, vaan silitti, hellästi hänen tukkaansa. Miehen sydän lämpeni siitä ajatuksesta, että hän vielä tapasi vanhoiksi päivikseen olennon, josta saisi pitää huolta, sillä se, että Reddie oli tyttö, helpotti vain hänen aikomustaan olla orvon tukena.

He istuivat kauan ääneti vieretysten, Reddie täynnä ihanaa turvallisuuden tunnetta. Äkkiä hän hätkähti.

"Mitä se on?" kysyi hän kuiskaten.

Pimeän läpi kuului outoa laulua — Brite tunsi siinä espanjalaisen sävelmän, jota meksikkolaiset paimenet lauloivat.

"Se on San Sabe", vastasi hän. "Kaiketi hän tahtoo rauhoittaa karjaa."

Reddie kuunteli hartaasti ja tunsi melkein pettymystä, kun sitten toisaalta kajahti ratsaspaimenten vanhanaikainen laulu espanjalaisen jälkeen. Mutta pian San Sabe aloitti jälleen liikuttavan lemmenvalituksensa, joka tehosi elukkoihinkin, sillä sorkkien raahaaminen lakkasi, ja heläjävään, suloisesti nyyhkyttävään lauluun sekaantui vain siellä täällä joitakin mylvähdyksiä.

Tällä välin kuu oli noussut luoden laaksoon hopeista hohdettaan, ja Reddie nautti hilpeällä mielellä yön lempeästä kauneudesta. Ainoastaan jonkun kerran muistutti yksinäisen arosuden pitkäveteinen, aavemainen ulina siitä lohduttomasta todellisuudesta, että täällä kuolema vaani kaikkialla.

Ratsaspaimenet tupakoivat tai lauloivat hiljakseen, karja lepäsi tai nukkui, lauhkea yötuuli kahisutti kosteaa ruohoa, ja järvellä liikkuivat villisorsat melkein ääneti edestakaisin. Tähtien loiste kalpeni täyden kuun paistaessa.

Äkkiä astui Texas-Joe näiden kahden mietteisiinsä vaipuneen eteen.

"Luullakseni te ja Reddie voitte nyt mennä levolle", huomautti hän. "Onhan jo keskiyö."

Reddie oli hänen tultuaan likelle hypännyt seisaalleen ja juoksi nyt kiireimmiten pois. Briten teki mieli huutaa häntä palaamaan, mutta kun se olisi herättänyt liiaksi huomiota ja ehkä antanut Texas-Joelle jotakin vihiä, lähti hän yksinään hitaasti takaisin leiriin. Hallett ja Ackerman istuivat nuotion ääressä juomassa kahvia. Samassa saapui ratsain San Sabe, joka yhä hyräili itsekseen.

Nähdessään Reddien seisovan kaukana hevosensa vieressä, joka erottui suurena ja mustana näköpiiriä vasten, Brite piti viisaampana olla häntä odottamatta, kääriytyi peitteisiinsä ja sai pian unen päästä kiinni. Seuraavana aamuna tullessaan aamiaiselle Brite tapasi leirissä enää Whittakerin ja Pan Handle Smithin, jotka paraikaa pistivät hätäisesti poskeensa viimeisiä paloja.

"Karja on jo liikkeellä", selitti Smith.

Vielä oli tavattoman varhaista, eikä edes aurinko ollut noussut. Koska taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä, sopi odottaa ihanaa päivää.

"Missä Reddie on?" kysyi Brite.

"Hevosten luona — Texas-Joe käski hänen tuoda meille uudet ratsut."

"Sitten on tekeillä jotakin merkillistä", murisi Brite. "No niin — eihän täällä aikaa myöten tulla toimeen ilman rettelöä."

"Sitä minäkin", tuumi Whittaker, "ja perin yksitoikkoiseksi elämä silloin kävisi".

"Saatte kyllä vaihtelua, siitä on pidetty huolta", vastasi Brite. "Vielä te kaikki joudutte kokemaan ihmeitä."

"Kah, tuoltapa Reddie jo tulee", sanoi Pan Handle. "Suurenmoisesti se poika osaa ratsastaa ja myös hoitaa tehtäviään."

"Siinä teillä, hyvät herrat, on ratsunne!" huusi Reddie, käänsi oman hevosensa ja nelisti tiehensä.

Kunkin piti nyt itse ottaa kiinni ratsu, mikä ei ollut ihan helppo asia, kun hevoset olivat levänneet kyllikseen eivätkä mielellään luopuneet vapaudesta. Briten haltuun joutui pieni pörröinen, punatäplikäs ratsu, ja sitten hän kävi kiireesti käsiksi aamiaiseen. Toiset ehtivät sillä välin lähteä leiristä.

"Tiedätkö sinä, miksi tänään aloitettiin marssi näin varhain?" kysyi Brite kokilta.

"En, herra", vastasi Moze. "Kenties karja oli kyllästynyt lepäämään ja alkoi laahustaa omin päin — onhan naudoilla mitä oikkuja tahansa."

"Se pitää kyllä paikkansa... No, jätä astiain pesu tuonnemmaksi, sullo kaikki nopeasti kokoon ja riennä jäljestämme."

Brite keikautti itsensä pienen hevosen selkään. Niinkuin muidenkin miesten hänen täytyi tyytyä johonkin hevoseen, joka Reddien oli juuri onnistunut tavoittaa. Tällä kertaa hänelle oli osunut hermostunut ratsu, joka pyrki tavantakaa kohoamaan pystyyn, niin että hänen oli pakko kurittaa sitä kannuksilla ja jonkin aikaa nelistää sinne tänne, ennen kuin se lakkasi juonittelemasta.

Aurinko nousi kuin punahehkuinen kehrä idässä näköpiirin ylle. Vedestä lehahti lentoon mustia lintuparvia seuraten karjalaumaa, jonka etenemistä pohjoista kohti osoitti paksu pölypilvi. Sen takana, noin puolen mailin päässä, marssivat hevoset, joita Reddie piti taitavasti koossa.

Deuce Ackerman näki Briten lähestyvän ja pysähtyi häntä odottamaan.

"Näittekö, isäntä, siellä taempana kuolleen sonnin lojuvan maassa?" kysyi hän.

"En."

"Minun oli pakko ampua se kuoliaaksi."

"Mistä syystä?"

"Joku oli siihen ampunut pahasti — toinen reisi oli murskana. Siinä oli käytetty sytytysneulakivääriä."

"Mitä kummaa te kerrotte? Eihän meistä kellään ole sellaista raskasta puhvelipyssyä."

"Sen tähden se minustakin oli niin merkillistä — mutta varmasti se kuula ammuttiin vähää ennen sarastusta."

"Tietääkö Texas-Joe?"

"En luule, sillä hänellä ei silloin ollut vahtivuoroa. Mutta joku meikäläisistä on varmaankin kuullut laukauksen."

"Järven ympärillä oli jokseenkin tiheää pensaikkoa, niin että siellä on voinut jossakin olla toinen leiri, ja sen väki on ehkä tarvinnut tuoretta lihaa."

Ackerman kohautti hartioitaan eikä näyttänyt hyväksyvän sitä, että hänen isäntänsä otti tämän asian niin kevyeltä kannalta.

Tunti toisensa jälkeen marssittiin nyt eteenpäin, Briten pysyessä yhä jälkijoukossa voidakseen vähän väliä tähystää taaksepäin, sillä Ackermanin havainnon nojalla täytyi olettaa mahdolliseksi se kiusa, että toinen lauma seurasi kintereillä. Mutta toistaiseksi ei siitä ilmennyt mitään merkkiä.

Iltapuolen keskivaiheilla oli viimein päästy yhtämittaisesti, vaikkei kovin jyrkästi kohoavan maaston harjalle, ja nyt alettiin laskeutua puroa kohti, joka kiemurteli valkoisten hiekkatörmien välissä. Toisella rannalla kasvoi heleänvihreää ruohoa, ja sen takana yleni tumma havumetsä. Tämä paikka oli siis kuin luotu leiriä varten. Etukärjestä lähtien kulki nyt Texas-Joen komennus huutoina miehestä mieheen:

"Veden halki! Ei saa pysähtyä! Pitäkää elukat koossa!"

Sittenkin Brite näki, että lauman kärki hyökkäsi rannalla länttä kohti — naudat näkyivät tahtovan ensin juoda, ennen kuin menisivät puron poikki. Tällä sivulla oli jo seitsemällä ratsastajalla täysi työ ajaessaan elukoita veteen, sillä nyt uhkasi se vaara, että jotkut erilliset joutuisivat epävarmoille kohdille, missä voivat upota. Kun edessä oli kasaantunut ruuhka ja toiset tuppasivat päälle, tuli siitä hurja sekamelska, jossa sarvet kolhivat toisiaan ja hätääntyneet naudat mylvivät herkeämättä. Toisella sivulla yksinään ratsastava Smith liehutti punaista kaulahuiviaan, ja Brite luuli hänen sillä pyytävän apua. Hän kannusti hevostaan, mutta huomasi ajoissa, että häntä tarvittiin paljoa kipeämmin niiden seitsemän miehen taholla, jotka yrittivät estää jäljestä tulevia nautoja karkaamasta, kun pääsy eteenpäin oli tukittu. Se ei näyttänyt onnistuvan. Myöskin Reddie, joka oli vienyt hevoset turvaan, kiirehti hätään, ja Brite huusi hänelle, että piti olla varovainen, sillä vanhat sonnit ahdistivat ratsastajia sarvillaan, samalla potkien kuin aasit.

Sitten kun melkein kaikki naudat oli saatu toiselle rannalle, jäi muuan rinnettä alas liian rajusti juossut ryhmä kiinni lentohiekkaan, josta muutamat jaksoivat työläästi kömpiä ylös, kun taas toiset painuivat yhä syvemmälle ammuen surkeasti.

Texas-Joe oli sen huomannut ja nelisti paikalle.

"Hemmetti sentään, kuinka sinä kehtaat poistua hevosten luota?" kovisti hän Reddietä julmistuneena. "Korjaa siitä itsesi oitis omaan toimeesi!"

Reddie totteli ääneti ja ratsasti pois. Texas-Joe huusi luokseen Whittakerin, Benderin ja Smithin. Sitten hän sanoi Britelle:

"Teitä emme myöskään voi täällä nyt käyttää."

"Jättäkää nuo elukat kohtalonsa haltuun — ettehän kuitenkaan voi niitä pelastaa", vastasi Brite.

"Se vielä puuttuisi!" tokaisi Shipman ja irroitti satulannastasta suopungin. "Missä minä olen esimiehenä, siellä ei hukata ainoatakaan nautaa! Eteenpäin, pojat, meidän pitää kiskoa noita elukoita vastavirtaan — muutoin emme saa niitä irti."

Hän ratsasti, viuhtoen suopungilla päänsä ympäri, puron rannalle, ja hevonen upposi nilkkaniveliin asti, mutta kykeni silti liikkumaan. Hän tähtäsi sonnia kohti, josta oli enää pää näkyvissä hiekan yläpuolella, heitti silmukan sen sarviin ja sitten kannustaen hevostaan tosiaankin veti elukan hitaasti ulos hiekan vain ohuelti peittämästä liejusta. Toiset ratsaspaimenet olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja vaikka jotkut lehmät saatiinkin verraten helposti vapaiksi, oli se useampien osalta mahdollista vain siten, että hevoset ja miehet ponnistivat äärimmäisiin asti.

Mutta siellä oli iso sonni, jota Texas-Joe ei sittenkään jaksanut raahata lentohiekasta irti. Brite huusi, että hänen piti luopua yrityksestä ja pelastaa itsensä vaarasta. Hän hypähti maahan, hellitti mahavyön ja otti käsiinsä satulan, jonka nastaan suopungin toinen pää oli kiinnitetty. Ratsu jaksoi nyt yksin vapautua ja pääsi turvaan, mutta Joe upposi, kun hänellä oli taakkana satula, josta hän piti lujasti kiinni, ja hänen oli pakko huutaa apua. Ackerman ja San Sabe tulivat heti saapuville.

"Heitä se kapine hiiteen!" kiljaisi Ackerman ja lennätti Shipmanille oman suopunkinsa.

"San, astu maahan ja tavoita suopungillasi tuon kirotun sonnin kalloa!" käski Texas-Joe, otti näppärästi kiinni Ackermanin suopungin ja kiinnitti sen satulannastaan. Silloin hän oli jo lonkkaan asti liejussa ja näkyi vaipuvan vielä syvemmälle.

"Selvä on!" huusi San Sabe Ackermanille. "Ei siis muuta kuin kiskotaan!"

Hevoset vetivät, suopungit jännittyivät kitisten, Texas-Joe paiskautui kyljelleen, mutta piti kiinni satulastaan. Näin onnistui molempien ratsastajien vähitellen vapauttaa sonni liejusta, johon se oli toivottomasti takertunut, ja laahata sitä vastavirtaan. Pian se sai alleen tukevan pohjan ja kömpi eteenpäin kuin jättiläismäinen kilpikonna, mutta vielä piti kolmannen miehen auttaa suopungillaan, ennen kuin elukka vihdoin seisoi turvassa rannalla. Shipman herjasi sonnia kuin ihmistä, joka oli tehnyt ruman kepposen.

Brite oli tarkannut tätä hommaa perin mielissään, vaikka häntä ensin oli harmittanut, ettei hänestä huolittu siinä avustajaksi. Miehet kiljuivat kuin intiaanit vaikeassa urakassaan, joka tuotti heille suunnatonta huvia, kuten näkyi heidän säteilevistä kasvoistaan ja hilpeästä naurustaan.

Lopulta oli pelastettu kaikki naudat paitsi erästä kovaonnista lehmää, jonka saavuttamiseksi suopungit olivat liian lyhyitä, niin pitkälle kuin miehet yrittivätkin sitä lähestyä.

"Tässä ei auta mikään. Se täytyy jättää uppoamaan", huusi Brite väelleen.

"No, sitten on ainakin tehtävä sen kärsimyksistä loppu", tuumi eräs.

Heti pamahti useita laukauksia, mutta luodit läiskähtivät veteen — vain yksi hipaisi lehmän kalloa.

"Olettepa te Uvalden miehet tarkkampujia!" härnäsi Texas-Joe, veti esille revolverinsa, tähtäsi tarkasti ja laukaisi.

Luoti osui lehmän oikeaan silmään, pää keikahti sivulle, ja elukka vaipui nopeasti, niin että näkyviin jäi vain toisen sarven kärki.

"Mestarilaukaus!" tunnusti Ackerman ja työnsi aseensa tuppeen.

"Toivottavasti ammut yhtä hyvin sitten, kun jokin intiaani tavoittaa kaunista päänahkaasi", sanoi Less Holden.

Siihen Texas-Joe ei vastannut, vaan otti satulaloimensa, ravisteli sen puhtaaksi, levitti sen hevosensa selkään, sitoi kastuneen satulan kiinni ja nousi ratsaille seuratakseen edellä rientäneitä tovereitaan. Hänen jäljestään ratsasti Brite antaen hevosensa etsiä itselleen sopivan kohdan, mistä pääsi veden poikki, sillä kokemus oli hänelle opettanut, että se oli viisainta.

Toisella rannalla karja oli jo levinnyt ruohoiselle rinteelle ja käytti laidunta hyväkseen, eikä kauhu ollut riistänyt ruokahalua niiltäkään elukoilta, jotka oli pelastettu lentohiekasta.

"Kas niin, tänne me jäämme", sanoi Texas-Joe. "Deuce, pidä varasi — kun Moze tulee, täytyy hänelle näyttää, mistä parhaiten sopii ajaa puron poikki, ja ehkä hän lisäksi tarvitsee apua... Ohhoh, kuinka olen väsyksissä! Ja vielä likomärkä! Ja kauniit uudet saappaani menivät tietysti pilalle — kirottu kiusa! Tuleppa tänne, Reddie, vedä ne jalastani!"

"Minä en ole sinun palvelijasi, jota saisit komentaa", vastasi Reddie tuimasti.

Texas-Joe oli vähällä kuohahtaa, mutta malttoi mielensä.

"Tietenkään en komenna", sanoi hän rauhallisesti. "Se olikin vain pyyntö, kun suopungit ovat raastaneet kämmeneni niin kipeiksi."

"No, se on eri asia", myönsi Reddie ja riisui Shipmanilta kerkeästi saappaat.

Deuce Ackerman, joka istuen yhä ratsun selässä tähysti toiselle rannalle päin, kysyi nyt Texas-Joelta:

"Näitkö aamulla sen sonnin, jota oli ammuttu?"

"En. Mikä ampumisjuttu se on?"

"Sytytysneulakiväärillä oli siltä murskattu toinen reisi."

"Kenellä meistä on sellainen ase?"

"Ei kellään."

"Oletko varma siitä, että kuula oli ammuttu sellaisella kiväärillä?"

"Ihan varma — tunnenhan tarkasti, millaisia läpiä se ase jättää."

"Oletko jo kuullut sen, isäntä?"

"Hän kertoi sen minulle varhain aamulla", vastasi Brite.

"Lähellämme on siis ollut vieras leiri."

"Luultavasti ne miekkoset ovat tahtoneet saada tuoretta lihaa", arveli Brite, mutta ei näkynyt itsekään sitä oikein uskovan.

"Mahdotonta — siihen tarpeeseen ei olisi valittu niin vanhaa sonnia", muistutti Ackerman. "Se laukaus on varmasti ammuttu umpimähkään ja hyvin kaukaa."

"No, mikä siinä on voinut olla tarkoituksena?" kysyi Pan Handle.

Sitä ei kukaan osannut sanoa. Brite huomasi kuitenkin, että noilla kolmella miehellä oli sama epäluulo kuin hänellä itselläänkin, mutta jokin syy esti heitä sitä lausumasta.

"Tuolta Moze vihdoinkin tulee!" huusi Ackerman. "Lähde mukaan, Reddie, onhan sinulla vahva ratsu — meidän pitää olla etuvaljalkkona."

He ratsastivat vastaanottamaan neekeriä, joka oli pysähtynyt toiselle rannalle valitakseen sopivan ylimenopaikan. Kun he olivat edenneet kuulomatkan ulkopuolelle, tiedusti Texas-Joe Briteltä:

"Ettekö pidä selvänä, että meitä ajetaan salaa takaa?"

"Ainakin se on varsin todennäköistä."

"Niin, mutta mikä kumma siinä on päämääränä?" puuttui Smith puheeseen. "Meitä on runsaasti tusina, ja sen tähden olisi tavattoman kevytmielistä käydä meidän kimppuumme."

"Ja sittenkin Texas-Joe on oikeassa. Hän osaa kokemuksen nojalla päätellä, että eräs tietty laji karjanvarkaita on kintereillämme, niin sanottuja 'stampedereitä'. Tämä laumani on näet liian iso ja miehistöni liian pieni."

"Mitä väkeä ne stampederit ovat?"

"Säikähdyttäjiä — ne panevat karjalaumassa toimeen äkillisen pelästyksen, niin että elukat villiintyvät karkaamaan eri tahoille ja heidän sitten sopii siepata niistä osa haltuunsa. Tavallisesti he vievät vain muutamia nautoja kerrallaan, mutta Dodgeen saapuessaan heillä on sievoinen karjalauma myytävänä."

"Mutta pian me opetamme heidät lakkaamaan saastaisesta ammatistaan", selitti Texas-Joe kiivaana. "Ensi yönä asetumme hieman väijyksiin ja —"

"Siitä ei ole suurta hyötyä, sillä ne miehet ovat tietenkin myös varuillaan. Tositoimiin voimme ryhtyä vasta sitten, kun meitä vastaan hyökätään. Nyt pitää Mozelta kysyä, onko hän huomannut joitakin ratsastajia."

VIIDES LUKU.

Yöllä Brite äkkiä kavahti unesta — hän ei tiennyt, mikä hänet oli herättänyt. Tähtien asento ilmaisi hänelle, että nyt oli jo hyvin myöhä.

Ympärillä kaikki oli oudon hiljaista — karjasta ei kuulunut edes kahinaa, vartijat eivät laulaneet, vieläpä itikoidenkin surina oli melkein vaiennut. Joskus ulisi kaukana joku kojootti.

Brite aikoi juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun laukaus räiskyen rikkoi yöllisen hiljaisuuden. Hän kohosi istualleen täysin valveilla.

"Sepä oli kelpo revolveri", sanoi hän itsekseen puoliääneen ja katseli eri puolille, mutta nukkujista ei kukaan liikahtanut.

Nyt paukkui kovia laukauksia, jotka Brite tajusi puhvelipyssyistä lähteneiksi, ja kohta ponnahti eräs ratsaspaimen makuulta pystyyn kuuntelemaan — tietenkin se oli Texas-Joe. Kun revolveri jälleen pamahti, huusi hän:

"Ylös, miehet! Ottakaa kiväärinne ja tulkaa mukaan!"

Kaksi ratsaspaimenta heräsi, silmäili pökertyneinä ympärilleen, mutta samassa he tarttuivat kivääreihinsä, hypähtivät pystyyn ja juoksivat Shipmanin jäljestä, joka oli jo kadonnut pimeyteen. Kolmas pääsi myös vähitellen kuntoon — se oli Bender.

"Koeta rientää!" huusi hänelle Brite, joka oli myös noussut.

"Mikä hätänä?" kysyi alokas kiskoen saappaita jalkaansa.

"Sitä en itsekään vielä tiedä — olemme vain kuulleet laukauksia. Ota kiväärisi ja tule!"

"No, mitä tuo on?"

Etelästä päin kuului kumeaa, jyrisevää meteliä.

"Se on kavioiden töminää — varkaat ovat kai käyneet hevostemme kimppuun", vastasi Brite ja joudutti askeliaan.

Pian kolhaisi hänen kiväärinpiippunsa oksaa, ja hänen piti olla varovaisempi, jottei pimeässä törmäisi puuta vasten. Bender läähätti hänen kintereillään. Pari kertaa Brite pysähtyi ja kuunteli saadakseen selkoa suunnasta äänien mukaan. Viimein hän joutui metsästä ulos avoimelle tasangolle, joka häämötti harmaana tähtien kalpenevassa valossa. Kovat huudot käännyttivät Briten vasemmalle. Hän juoksi kivääri ojossa varoen astumasta korkeassa ruohossa harhaan.

"Kuka siellä?" huusi joku, jota hän ei vielä voinut nähdä, mutta jonka hän äänestä tunsi Texas-Joeksi.

"Brite!... Missä te olette?"

"Täällä vasemmalla. Varokaa, siellä on kuoppa."

Brite ja Bender kohtasivat nelimiehisen ryhmän. Eräs heistä istui ratsun selässä ja kertoi paraikaa:

"... tiedän vain, mitä kuulin: hevoset laukkasivat kuin villit tiehensä, ja sitten alettiin ampua."

"Missä se tapahtui?"

Ratsastaja — nyt Brite erotti, että se oli San Sabe — viittasi etelään.

"Tuolla jonkin matkan päässä."

"Olkaapa kaikki hetkinen ihan hiljaa!" käski Texas-Joe, polvistui ja painoi korvansa maata vasten. Kukaan ei hievahtanut; hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta.

"Jossakin liikkuu hevosia — ne ovat vielä levottomia, mutta eivät enää nelistä", ilmoitti Texas-Joe nousten seisaalleen. "Nyt tarvitaan uusi äänettömyys."

Hän sovitti kämmenensä suppiloksi suun eteen, veti ilmaa keuhkoihinsa ja huusi täydellä voimalla:

"Hoi, Reddie!"

Pitkäveteinen, uskomattoman kova huuto häipyi vaikenevalle tasangolle, ja kohta sen jälkeen tuli heikko, mutta varmasti tunnettava vastaus etelästä.

"Tuolta se kuului, ja minusta tuntui kuin —"

"Vaiti! Tarkatkaa!" keskeytti Texas-Joe.

Vastakkaiselta taholta kuului myös vastaus ja sitten toinen hyvin kaukaa lännestä. Viimein saatiin huutelemalla selville, missä päin karja oli.

"No niin, rientäkää hajaantuneina tuohon suuntaan, pojat!" komensi Texas-Joe. "Aina kun on juostu noin sata metriä, pitää pysähtyä tähystämään, näkyykö hevosia missään."

San Sabe ratsasti edellä, ja toiset menettivät hänet pian näkyvistään. Brite liikkui oikealla sivustalla totellen tarkasti Shipmanin käskyä. Hän pysähtyi monta kertaa huomaamatta mitään. Sitten vihdoin kuului töminää, mutta hevosia hän ei nähnyt vieläkään. Hengästyneenä hän kiirehti eteenpäin, kunnes kimeä hirnunta pakotti hänet poikkeamaan vasemmalle, missä yön harmautta vasten erottautui iso tumma täplä.

"Missä hemmetissä sinä piileksit, Reddie?" huusi Texas-Joe.

"Tulossahan minä olen", vastasi heleä ääni, jonka Brite tunsi varsin hyvin.

Kun hän saapui ryhmän luo, ilmestyi samassa Reddie paikalle ison ratsunsa selässä.

"Mitä sinulla on täällä kaukana hommattavaa tähän aikaan yöllä?" tiukkasi Shipman jokseenkin kiivaasti.

"En mennyt leiriin", vastasi Reddie.

"Vai niin? No, miksi et tottele määräyksiä?"

"Minussa oli herännyt epäluulo, ja sen tähden jäin hevosten luo — olin kuullut ihmisten ääniä ja nähnyt valoja. Silloin ajoin hevoset koolle ja tahdoin ohjata ne karjan luota pois, lähemmäs leiriä, kun äkkiä kuulin takaani kavioiden töminää ja huomasin, että minua kohti nelisti joukko ratsastajia. Tähtäsin niiden etumaiseen hevoseen, mutta laukaukseni ei kai osunut, sillä koko ryhmä hyökkäsi suoraa päätä hevoslaumani sekaan. Kun he alkoivat ampua, käsitin tietysti, mitä oli tekeillä, ja sitten he veivätkin minulta jonkun määrän hevosia. Vielä ammuin heitä kohti, ja he vastasivat laukauksilla. Sellainen juttu se oli."

"Ne olivat siis 'stampedereitä' — Deuce arvasi oikein", sanoi Texas-Joe.

"Noustaan ratsaille ja ajetaan heitä takaa!" ehdotti Holden.

Britestä se tosin ei ollut viisasta, mutta hän ei kuitenkaan pannut vastaan.

"Montako hevosta sinulta ryöstettiin, Reddie?" tiedusti Shipman.

"Tarkkaa lukua en tiedä, mutta ei niitä sentään ollut paljon."

"Hyvä on — sitten lienee parasta odottaa aamua... Reddie, mene sinä nyt leiriin nukkumaan vähäksi aikaa — yö on jo loppumassa."

"Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, jäisin mieluummin tänne."

"Sama se... No niin, sijoittukaa eri paikkoihin hevosten ympärille, ja jos vierasta väkeä vielä tulee, niin huutakaa heti."

Ratsaspaimenet katosivat perätysten — ja laajalla ruohoaavikolla vallitsi taas täysi hiljaisuus.

Texas-Joen vieressä kävelevä Brite kysyi häneltä:

"Mitä te ajattelette tästä rettelöstä?"

"Toistaiseksi täytyy odottaa, mutta luullakseni tulee vielä monta pähkinää purtavaksemme. Lauma on todellakin liian iso, ja miehiä on liian vähän."

"Sitä minäkin pelkään", vastasi Brite. "Mutta jos edes puolet naudoista saapuu Dodgeen, niin tämä yritys kannattaa. Ja se on tietysti myös teidän ja muiden miesten etujen mukaista."

"Ilman taistelua en luovu ainoastakaan elukasta, siitä saatte olla varma. Se piti kyllä ottaa lukuun, että meiltä varastetaan nautoja, mutta hevosvarkaat eivät, suoraan sanoen, tulleet mieleeni. Muuten on annettava täysi tunnustus Reddie Baynelle, joka tosin on julkea nulikka, mutta tänä yönä kunnostautui suurenmoisesti."

"Niin minustakin, ja sen tähden voisitte tästedes olla hieman ystävällisempi häntä kohtaan."

"Tuskin se käy päinsä, sillä arvovalta on vaarassa, jos jotakuta suositaan erikoisesti — pelkäänhän ilman sitäkin, että kaikki miehet ehtivät suuttua minuun, ennen kuin saavumme Dodgeen... Kah, idässä alkaa jo sarastaa. Olenpa hemmetin utelias näkemään, mitä uusi päivä tuo mukanaan."

Brite kohotti katseensa — tähdet olivat himmenneet ja lopulta sammuivat, itäinen taivas leimahti punaiseksi, epämääräinen, häälyvä harmaus katosi kuin taikaiskusta, koko ympäristöön tuli väriä ja eloa.

Leiriin palattuaan hän tapasi San Saben, Ackermanin ja Benderin seisomassa Alabama Mozen ympärillä, kullakin kädessään kahvipikari. Karja näkyi jo lähteneen kulkemaan jälleen pohjoista kohti. Tänäänkin oli ilmeisesti tulossa kaunis sää.

Texas-Joe oli vähän matkan päässä leiristä eronnut Britestä ja saapui nyt kiireesti ratsaspaimenten luo.

"Deuce, sinä saat toistaiseksi johtaa laumaa", sanoi hän Ackermanille lyhyeen, jyrkkään tapaansa. "Lähetä minulle Pan Handle. Hänen pitää heti tulla tänne, ennen kuin toisten vuoro päättyy."

"Aiotko siis lähteä ajamaan varkaita takaa?"

"Sen kai ymmärrät sanomattakin. Reddie tuo meille kohta hyvät ratsut. Ainakin tahdon vähän lähemmin tarkastella niiden miekkosten jälkiä... Kuulkaapa, isäntä, teiltä on viety runsaasti viisikolmatta hevosta."

"Täytyy kestää, jos asia loppuu siihen", vastasi Brite.

"No, no, vanhan texasilaisen ei oikeastaan sopisi olla noin suopea hevos- ja karjanvarkaille."

"Älä välitä, Joe!" huusi Deuce Ackerman nauraen "Kerran tulee sekin päivä, jolloin myös meidän herra isäntämme raivoaa."

Nyt ilmestyi Reddie tuoden puoli tusinaa takkuisia mustangeja, ja ratsaspaimenet ottivat ne huostaansa. Vähän ajan kuluttua ei leirissä enää ollut muita kuin Brite, Texas-Joe, Reddie ja neekeri. Shipman oli sekä vaitelias että nälkäinen, ja kiire näytti hänellä myös olevan. Reddie sen sijaan istuutui mukavasti ja söi kaikessa rauhassa.

Äkkiä Texas-Joe nousi seisaalleen, päästi hiljaisen kirouksen ja tuijotti etelään.

"Mitä nähtävää siellä on?" kysyi Brite.

"Ratsastajia."

"Entä sitten?"

"Oikeastaan ei mitään, mutta yöllisen jutun takia se herättää epäluuloja."

Leiriin päin oli tulossa seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa jokseenkin hyvää vauhtia.

"Noilla miehillä on varmasti jotakin pahaa mielessä", selitti Texas-Joe, "sillä he ovat ilmeisesti odottaneet sitä hetkeä, jolloin meitä on täällä näin vähän jäljellä".

Reddie Bayne oli myös tähystänyt lähestyviä ja hypähti nyt niin pelästyneenä pystyyn, että ruokalautanen putosi häneltä maahan.

"Sieltä tulee Wallen miehineen!" huusi hän kauhuissaan.

"Oletko siitä varma, poikaseni?" kysyi Shipman silmissään synkkä katse.

"Tottahan hänet tunnen! Ja lyön vetoa, että juuri hän ne hevosetkin minulta varasti yöllä — ja nyt hän tavoittaa minua!"

"Varo kuitenkin, ennen kuin lausut sellaisia väitteitä... Herra Brite, pitäkää winchester-kiväärinne valmiina ja antakaa minun hoitaa keskustelua noiden tulijoiden kanssa. Ikävä juttu, että meiltä juuri nyt puuttuu Pan Handle — hänestä olisi hyvä apu."

Ratsastajajoukko saapui levittäytyen puoliympyräksi leirinuotion ja keittiövaunun taakse. Jo tästä ryhmittymisestä selvisi Britelle, että vierailla oli vihamielinen tarkoitus. Nyt hän erotti joukossa myös mustatukkaisen Wallenin, joka ensin tarkasteli leiriä ja sen väkeä ja sitten tähysti taivaanrannalle. Eräs toinen ratsastaja herätti vielä enemmän huomiota kuin Wallen — noin viisikymmenvuotias mies, jonka karkeapiirteiset kasvot siristävine, mutta merkillisesti säihkyvine silmineen Brite varmasti uskoi jo aikaisemmin nähneensä jossakin. Muut olivat nuoria, laihoja, jokseenkin töykeiltä näyttäviä nuorukaisia.

"No niin, tuollahan on Reddie Bayne", sanoi Wallen. "Te olette siis valehdellut minulle, herra Brite!"

"Siihen minulla on kai omat syyni", vastasi Brite.

Huomatessaan isäntänsä kiihtyvän Texas-Joe astui esille, vieläpä tavalla, jota kukaan texasilainen ei voinut käsittää väärin.

"Nähdäkseni on joillakuilla miehistänne puhvelipyssyt", lausui hän Wallenille tuimasti.

"Niin on — miksi ei olisi? Mehän metsästämme puhveleita."

"Sitä ei kukaan usko."

"Ajatelkaa siitä mitä tahansa. Muuten en nyt halua puhekumppaniksi tuntematonta ratsaspaimenta, vaan keskustelen herra Briten kanssa, jolta vaadin takaisin hänen minulta ryöstämäänsä nuorta poikaa."

"Puhukaa siitä kuitenkin sovussa minun kanssani! Tosin on vain kuvittelua, että teidänlaisellenne miekkoselle kannattaisi tuhlata sanoja, mutta kun isäntäni on määrännyt minut tähän tehtävään, lienee minun pakko totella."

Brite ymmärsi Texas-Joen koettavan voittaa aikaa, kunnes Pan Handle Smith tai toisia miehiä ehtisi saapua leiriin. Salavihkaa hän antoi katseensa harhailla heleästi valaistua tasankoa pitkin, mutta millään taholla ei näkynyt merkkiä ratsaspaimenista. Se oli tietenkin varsin paha juttu, sillä varmana saattoi pitää, että tässä pian ryhdyttäisiin väkivaltaan.

"Kuka te sitten olette, hitto vie!" ärjäisi Wallen.

"Minä kyllä tunnen tuon miehen", sanoi nyt hänen vanhempi seuralaisensa. "Se on Texas-Joe Shipman."

"Se nimi ei ilmaise minulle mitään."

"Sama se — käsittele sitten asiaa hänen kanssaan niinkuin tahdot", vastasi toinen sellaisella äänensävyllä, josta Brite päätteli, että juuri tämä mies oli näistä kahdesta epäilemättä vaarallisempi.

"Niin teenkin, ystäväiseni Ross Hite", vastasi Wallen ivallisesti, "enkä siihen tarvitse hyvää neuvoasi".

Ross Hite itsekö tuossa oli? Tämä nimi oli Britelle perin tuttu, sillä Texasin kaikki säädylliset karjankasvattajat pelkäsivät sitä miestä.

"Puhukaa, mutta niin lyhyesti kuin suinkin!" huusi Texas-Joe. "Mitä tahdotte?"

"Tänään ajetaan meidän karjamme teidän nautojenne ohi", selitti Wallen karkeasti, "kun te olette niin hitaita. Ettehän te pääse paikaltanne, emmekä siedä sellaista haittaa... Muuten tahdon, että ratsaspaimen Reddie Bayne luovutetaan minulle takaisin. Sen sopimuksen mukaan, jonka olen tehnyt herra Jonesin kanssa Brasedassa, hän kuuluu minun väkeeni."

"Niinkö? Onko hän laillisesti palveluksessanne?"

"Tietysti."

"No, Reddie, mitä sinä sanot?"

Reddie astui Shipmanin viereen.

"Se on hävytön valhe!" huusi hän kiihtyneenä. "Minun on jo täytynyt lähteä pois kolmesta eri työpaikasta, kun tuo mies vainoaa minua aina."

"Suusi kiinni, tai muutoin sinut perii paha!" kovisti Wallen.

"No no, Wallen", vastasi Texas-Joe. "Täällä eletään vapaassa maassa, ja orjuuden päivät ovat sekä mustilta että valkoisilta kerta kaikkiaan lopussa."

"Reddie, nyt sinun pitää hänelle sanoa, miksi tuo Wallen sinua ahdistaa", vaati Brite kiukustuneena.

Hänen texasilainen verensä kuohahti niin, että hän olisi lausunut tämän huomautuksen, vaikkei olisi nähnyt kaukaa heitä kohti nelistävää ratsastajaa, joka varmaankin oli Pan Handle Smith.

Texas-Joe loi Reddieen kysyvän katseen, mutta ei silti päästänyt näkyvistään Wallenia, jonka kasvot olivat käyneet likaisenharmaiksi. Kaiketi Reddie käsitti, ettei nyt ollut muuta neuvoa kuin paljastaa salaisuutensa, ja sen tähden hän sanoi, niin vaikeata kuin se näyttikin olevan:

"Hän ajaa minua takaa sen tähden, että — että minä olen tyttö."

Tämä ilmoitus vaikutti Texas-Joeen niin ällistyttävästi, että hän pariksi sekunniksi menetti malttinsa eikä pysynyt tarkkaavaisena, mikä olisi voinut koitua Reddielle kohtalokkaaksi, ellei Brite olisi huudahtanut:

"Huomio!"

Wallen oli vetäissyt esille revolverin ja tähtäsi sillä tyttöön, mutta ennen kuin hän ehti laukaista, pamahti Texas-Joen ase. Wallen kohotti molemmat kätensä, kasvoja vääristäneen rajattoman vimman tilalle tuli kauhun ilme, ja hän lyyhistyi, luisui satulasta alas ja jäi lojumaan hievahtamatta. Hänen hevosensa karkasi, ja toiset sulloutuivat korskuen yhteen.

"Lähtekää tiehenne, tai tekin saatte jonkun kuulan!" pauhasi Shipman ratsastajille, revolveri ampumavalmiina ojennetussa kädessään. "Brite, suojelkaa kiväärillä selkäpuoltani. Reddie, juokse turvaan!"

Brite ei tietenkään olisi kaivannut tätä kehoitusta, sillä hänen kiväärinsä oli jo aikoja tähtäysasennossa. Reddie ei noudattanut käskyä, vaan jäi pelottomana paikalleen.

Kaikki vieraat, paitsi Ross Hite, olivat kääntäneet hevosensa, ja muutamat ratsastivat heti tiehensä. Hite pysyi täysin tyynenä, katsahti maassa makaavaan Walleniin kylmäkiskoisesti ja tarkasteli sitten ampujaa.

"Haluatteko, että viemme Wallenin pois?" kysyi hän Briteltä.

"Ei, kiitos — siitä pidämme itse huolen", vastasi Brite.

Nyt ilmestyi keittiövaunun viereen hurjasti nelistänyt Pan Handle Smith. Hypättyään ratsunsa selästä alas hän heilutti kummassakin kourassaan revolveria.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän.

Ross Hite loi häneen tuikean katseen ja purskahti sitten nauramaan.

"Totisesti, Brite, teillä on mainio turva: Joe Shipman ja Pan Handle!"

"Alkakaa jo livistää!" kiljaisi Texas-Joe.

"Hyvät herrat, minua tämä rettelö ei koske lainkaan. Se oli yksinomaan Wallenin asia", vastasi Hite rauhallisesti, käänsi hevosensa ympäri ja ravasi äsken poistuneiden jäljestä. Kun hän oli saavuttanut heidät, alkoivat kaikki nelistää ja katosivat pian metsään, josta olivat tulleet.

Shipman oli katsellut heidän menoaan ja astui nyt Reddie Baynen eteen.

"Etkö juuri sanonut olevasi tyttö?" kysyi hän.

Reddien kasvot olivat saaneet perin onnettoman ilmeen.

"Niin, Texas-Joe", vastasi hän empien, "juuri niin sanoin".

Mies tuijotti häneen ymmällä.

"Sittenhän sinä olet tietenkin koko ajan ollut tyttölapsi!"

Hädässäänkin Reddien täytyi hymyillä.

"Niin kai — koko ajan", myönsi hän.

"Sepä on kaunis juttu", murisi Texas-Joe vihaisesti ja äkkiä punastuen. "Sinä tekeydyt siis pojaksi ja otat minulta vastaan selkäsaunan ja —"

"Mitä siinä olisin voinut tehdä?" keskeytti Reddie punastuen vielä enemmän kuin mies. "Olinhan raakaa voimaasi vastaan turvaton."

"Ja me olemme kiroilleet ja puhuneet roskaa — nuoren tytön läsnäollessa!... Jumaliste, miksi sinä olet sillä tavalla ilveillyt meidän kanssamme, neiti Reddie?"

"Siihen ovat tuollaiset pahantekijät syynä", vastasi tyttö viitaten vapisevalla kädellä Walleniin.

Siitä Texas-Joe näkyi vasta saavan aiheen muistella äskeistä murhenäytelmää.

"Joku teistä penkokoon hänen taskunsa", komensi hän ja pisti revolverinsa tuppeen. "Sitten paiskatkaa hänet liejuhiekkaan — sinne ruumis uppoaa pian... Ja rientäkää, jotta vihdoin pääsemme tästä jatkamaan matkaa."

Samassa hän kääntyi toisaalle ja lähti kiireesti pois.

"Minne te nyt aiotte?" huusi Brite hänen jälkeensä.

Texas-Joe ei vastannut. Pian hän oli kadonnut puiden sekaan. Reddie oli masentuneena myös katsellut hänen poistumistaan ja tunsi nyt polviensa notkuvan, niin että hänen täytyi istuutua.

"Olen kyllä ennenkin nähnyt, kuinka ihminen ammutaan kuoliaaksi — mutta ei koskaan minun tähteni", kuiskasi hän tuskaisesti. "Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin murhaaja."

"Se on järjetöntä, lapsukainen", lohdutti Brite. "Itse olisit kuollut, jollei Texas-Joe olisi ampunut ensin." Sitten hän kääntyi Pan Handlen puoleen.

"Huomasitteko, että eräällä noista miehistä oli meiltä varastettu ratsu?"

"En — minun on tosiaan tunnustettava, että ehdin katsella vain Ross Hiteä."

"Se on selvää. Mutta minulla oli aikaa panna merkille, että joukossa varmasti oli eräs vaaleanruskea mustangini, jolla on merkillisen muotoinen laukki otsassa. Sen nojalla sopii päätellä, että hyökkäys hevostemme kimppuun oli Wallenin työtä."

"En tunne sitä miestä, mutta hyvin voin sen uskoa, kun nyt sain nähdä, kenen seurassa hän liikkui."

"Tunnette siis Ross Hiten?"

"Liiankin tarkasti — jo Abilenesta asti, missä maa nähtävästi on alkanut polttaa hänen jalkainsa alla. Mutta minusta on kummaa, että hän viitsii ryöstää hevosia, sillä muutoin hän ei tyydy pikku puuhiin. Luultavasti se oli vain esinäytös suurempaan yritykseen."

"Voitte olla oikeassa", myönsi Brite. "Tiedän näet tapauksia, jolloin karjanomistajat ovat menettäneet puolet laumastaan, jopa kaikkikin."

"Ainakin on suuri vahinko, että Texas-Joe nitisti ainoastaan Wallenin, sillä tuo Ross Hite tuottanee meille vielä paljon kiusaa, ennen kuin saavumme Dodgeen."

Tällä välin oli Ackerman yhdessä leiriin myös palanneiden Whittakerin ja San Saben kanssa korjannut ruumiin pois. Nyt Deuce astui Briten luo ja luovutti hänelle paksun lompakon, jota oli pidellyt kädessään Wallenin vanhan hopeisen taskukellon ja revolverivyön kera.

"Kurkistakaa tuon sisään, isäntä", sanoi hän. "Minä jo raotin sitä, ja silmissäni oli pelkkää vihreää."

Brite aukaisi lompakon: se oli sullottu täyteen vihertäviä sadan dollarin seteleitä.

"Kaiketi rosvonnut jonkin pankin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Mitähän tällä rahamäärällä nyt tehdään?"

"Tosin se on perin vaikea pulma", tuumi Ackerman pilkallisesti, "mutta jos nimenomaan vaaditte, voin kai ratsastaa tavoittamaan niitä herrasmiehiä ja juhlallisesti jättää heille Wallenin perinnön".

Brite tajusi joutuvansa miesten silmissä naurettavaksi, jos nyt esiintyisi kovin arkatuntoisena, ja vastasi sen tähden:

"Minä otan nämä rahat talteen, ja Dodgessa ne jaetaan teidän kaikkien kesken — sopiiko se?"

Koska he kaikki tietysti olivat siihen tyytyväisiä, pisti Brite lompakon satulataskuunsa, ja muut kapineet vietiin toistaiseksi keittiövaunuun.

"Kuulkaas, pojat, katsoitteko, mihin kohtaan Texas-Joe ampui Wallenia?" tiedusteli Pan Handle Smith uteliaana.

"Tietysti — keskelle vasenta liivintaskua, ja luoti puhkaisi hänen tupakkamassinsa."

"Hemmetti sentään, sepä oli koko tarkka tähtäys niin suuressa kiireessä", arvosteli Smith. "Niin, meidän Texas-Joe on satumainen mies."

"Oikein", myönsi Brite. "Mutta koettakaa nyt selvitä aamiaisesta niin nopeasti kuin suinkin. Meidän on vihdoinkin aika päästä liikkeelle."

Kaikki, paitsi Reddie Bayne, noudattivat heti tätä kehoitusta. Hän yksin jäi istumaan paikalleen, kasvot käsien peitossa. Toverit katselivat häntä matkan päästä tuntien mielessään hämmennystä, jollaista Brite oli melkein kaikissa ratsaspaimenissa pannut merkille heidän ollessaan tekemisissä naisen kanssa. Deuce Ackerman näytti taistelevan tätä arastelevaa ujoutta vastaan, mutta rohkaisi viimein luontoaan ja astui Reddien luo.

"Tule nyt, älä anna sen asian niin koskea itseesi", sanoi hän ystävällisesti. "Meistä miehistähän se oikeastaan on paljon kiusallisempi juttu, kun nyt tiedämme, että sinä oletkin tyttö. Haluaisimme pyytää sinulta, ettet olisi meille vihoissasi, vaikka aina olemme käyttäytyneet niin — niin —"

Hän ei keksinyt sopivaa sanaa kuvaamaan heidän käytöstään, jossa tosiaan oli ollut yhtä ja toista naisellisen olennon seurassa sopimatonta. Reddie punastui, nousi kuitenkin heti ja siirtyi keittiövaunun ääreen.

"Kiitos, Deuce", vastasi hän voittaen oman noloutensa. "Teidän ei tarvitse moittia itseänne, sillä kukaan muu ei ole minua todellisesti loukannut kuin Texas-Joe... Joka tapauksessa olen nyt iloissani siitä, ettei minun enää ole pakko kulkea väärän lipun alla."

Whittaker silmäili häntä hymyillen.

"Nyt voinen sinulle sanoa, että koko ajan olen ollut selvillä salaisuudestasi", sanoi hän ylimielisesti.

"Kuinka niin?" kysyi Reddie ihmeissään.

"Älä usko tuota riivattua valehtelijaa", huusi Ackerman. "Kukaan ei ole aavistanut mitään — vai mitä sinä arvelet, Sabe?"

San Sabella oli tosin suu täynnä, niin ettei hän kyennyt vastaamaan, mutta hän nyökkäsi myöntävästi. Moze selitti pyöritellen isoja mulkosilmiään:

"Kaikkia meitä olet puijannut, neiti Reddie, mutta vähät siitä. Nyt meille on tullut se suuri riemu, että miehistöömme kuuluu nuori nainen."

Äkkiä Pan Handle Smithissä heräsi moraalisia epäilyksiä.

"Niin, saammekohan sinua enää sinutella?" kysyi hän.

"Tietysti — kuinkas muuten?" vastasi Reddie innokkaasti.

Ateria lopetettiin pian, kaikki satuloivat ratsunsa ja lähtivät liikkeelle, sillä karja oli jo vaeltanut hyvän matkaa. Reddie ja Smith kääntyivät itäisen sivustan puolelle, missä hevoset olivat, ja Brite ratsasti ympäristön korkeimmalle kummulle tähystämään, kuten aina aamulla.

Ilma oli tavattoman kirkas ja läpikuultava. Kaukana etelässä, parinkymmenen mailin päässä, näkyi matala musta juova laajalla tasangolla — oliko siellä puhveleita vai kesy karjalauma, sitä Brite ei kyennyt päättämään, mutta toivoi edellisen mahdollisuuden pitävän paikkansa. Hänen edessään levisi punertavalta hohtava ruohoaavikko rajattomiin asti; vain lännessä törrötti muutamia kukkuloita aamusumussa. Tänään näkyi erikoisen paljon hirviä, kaniineja ja kojootteja.

Sitten Brite alkoi ravata seuratakseen ratsaspaimenia, jotka olivat jo melkein saavuttaneet karjan. Eräs heistä kuljetti vieressään suitsetonta hevosta, joka tietenkin oli tarkoitettu leiristä jalkaisin lähteneelle Texas-Joelle.

Jälleen, vaellettiin tuntikausia eteenpäin, pitäen tasaista, hidasta vauhtia, ja aurinko oli jo alhaalla lännessä, ennen kuin Shipman, jota Brite ei ollut nähnyt päivän mittaan, lopulta antoi pysähtymiskäskyn.

Tänään oli edetty viisitoista mailia, mikä merkitsi huomattavaa suoritusta laitumella käyvän karjan puolelta. Iltapuolella oli onneksi menty puron poikki, niin että naudat olivat saaneet juoda kyllikseen, sillä aiotulla leiripaikalla ei millään taholla näkynyt vettä. Moze ajoi keittiövaununsa pienen, paljaan, tässä muuten aivan laakeassa maisemassa olevan ainoan kallion kyljelle. Sieltä Brite tutki eteläistä suuntaa niin kauan kuin silmä jotakin erotti.

Vasta sitten, kun vartijat olivat lähteneet yövuorolle, saapui Texas-Joe ratsain leiriin. Hän oli umpimielinen ja vaitelias — mutta Brite tiesi sen olevan tavallista miehessä, jonka oli ollut pakko riistää ihmishenki. Nuotion ääressä kyykkysillään ja yksin vahvistettuaan itseään ruoalla ja juomalla Shipman nousi taas pystyyn ja katosi pimeään. Hän ei ollut puhunut kenellekään.

Sitä vilkkaampia olivat Rolly Little, Ben Chandler ja Roy Hallett, jotka äänekkäästi purkivat ilmoille riemuaan siitä, että heillä äkkiä oli kumppanina nuori tyttö, vieläpä kaunis ja niin romanttisen kohtalon kestänyt! Kaikki kolme näyttivät muuttuneilta, ja Britestä oli huvittavaa nähdä, kuinka he ponnistivat esiintyäkseen oikein säädyllisesti. Erikoisesti herätti huomiota se, etteivät he ottaneet puheeksi Wallenin ampumista, vaikka siihen usein oli tilaisuutta keskustelun kuluessa. Se riippui kai äänettömästä sopimuksesta, että siinä suhteessa piti säästää Reddietä. Ainoa, joka uskalsi häntä suoraan puhutella, oli Rolly, kun taas Ben vain salavihkaa joskus tähysti häntä kohti ja Roy yritti salata hämmennystään ylen suulaalla puhelulla.

Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut itse Reddiessä — nyt hän ensi kertaa näytti luontevalta. Aikaisemmin hän oli pitänyt vanhaa hattuaan painettuna syvälle päähänsä ja pujahtanut leiristä pois heti aterian jälkeen, mutta tänään hän jäi toisten seuraan ilman päähinettä. Vieläpä hän oli kammannut kokoon likistetyt kiharansa tuuheaksi tukaksi, mutta milloin hän oli siihen ehtinyt, sitä Brite ei käsittänyt. Reddie auttoi Mozea astioiden pesussa näennäisesti lainkaan piittaamatta mieskolmikosta — vaikka tarkka katselija olisi voinut vannoa, ettei ainoakaan heidän sanoistaan jäänyt häneltä kuulematta. Toisinaan hän myös loi salaisen katseen sille taholle, jonne Texas-Joe oli hävinnyt.

Kun hän oli lopettanut pesemisen ja veti vaunusta esille makuusäkkinsä, syöksyivät kaikki kolme ratsaspaimenta sieppaamaan sen hänen käsistään.

"Minne saan sen viedä, Re... neiti Reddie?" kysyi Rolly, joka nopeimpana oli voittanut kilpailun.

"Kiitos vain, mutta anna minun pitää säkki", vastasi Reddie. "Ainahan olen itse valmistanut oman makuusijani — miksi asian laita nyt olisi toisin?"

"Siksi, että — tarkoitan, että koko tilanne on muuttunut."

"Mitä kummaa — eihän ole sattunut mitään muutosta."

"Onpa sentään", vakuutti Rolly. "Siitä on muuten sovittu meidän miesten kesken. Kun hoidat hevosia, riittää se sinun työksesi hyvinkin, mutta kaikki muu, kuten satuloiminen, makuusäkin kantaminen, puiden ja veden tuominen jää tästedes meidän tehtäväksemme."

"Sepä on erinomaisen herttaista, hyvä Rolly, mutta otetaan käytäntöön vasta sitten, kun tuollaisten puuhien taakka minut nujertaa."

Reddie otti mieheltä takaisin makuusäkin, heitti sen olalleen ja vei sille puolelle, missä Britellä jo oli kunnossa oma vuoteensa. Laskettuaan säkin sopivalle paikalle hän meni istumaan Briten viereen.

"Nuo pojat ovat olleet aika lystikkäitä siitä saakka, kun saivat tietää, että olen tyttö", sanoi hän. "Oletteko tekin sen huomannut, herra Brite?"

"Totta kai — heistä onkin perin outoa, että näin vaikeassa urakassa on mukana naispuolinen toveri", vastasi Brite. "Pelkään vain, että tässä asiassa voi sattua muutakin kuin pelkkää lystikästä."

"Mitä esimerkiksi?" kysyi Reddie pelästyen.

"Sinä olet liian sievä tyttö — se antaa luultavasti aihetta moniin selkkauksiin."

"Sitä en usko, kun kaikki nämä miehet ovat niin siivoja, enkä ainakaan pelkää, sillä kaikista miesjoukoista, joiden kanssa olen ollut yhteisessä työssä, on teidän väkenne ehdottomasti herttaisinta lajia."

"Se on kovin imarteleva kohteliaisuus meille kaikille, ja aikanaan ilmoitan sen miehilleni. Aluksi kiitän heidän puolestaan."

Briten puoleksi leikillinen äänensävy näytti tehneen Reddien hieman alakuloiseksi, sillä hän pysyi vaiti ja tuijotti miettivästi eteensä.

"Mikä sinua vaivaa?" tiedusti Brite tarkattuaan häntä huolestuneena.

"Täytyy aina muistella, mitä tapahtui aamulla", vastasi Reddie hiljaa. "Eikö hän ollut hirveä?"

"Kuka — Wallenko?"

"Ei, hän oli kyllä kehno niinkuin ennenkin — minä tarkoitan Texas-Joea. Millainen vimma oli hänen silmissään, kun tunnustin olevani tyttö ja Wallenin ahdistavan minua sen tähden... Ja sitten Joe ampui hänet! Usein olen rukoillut, että taivas lähettäisi jonkun suorittamaan sen teon, mutta kun se todella oli tehty, olin ihan kuin sairas."

"Sitä en ihmettele, sillä minäkin kauhistuin kovasti. Sinun ei sovi sitä enää ajatella — elämä jatkuu entiseen tapaan."

"Pahinta on se, että Texas-Joe nyt ehkä luulee minulla olleen Wallenin kanssa joitakin suhteita —"

"Sitä hän ei suinkaan ajattele, Reddie!" torjui Brite jyrkästi.

"Sittenkin minussa heräsi sellainen tunne. Hän katsoi minuun niin kummallisesti, että olisin tahtonut vaipua maan alle... Enkä tietysti enää voi jäädä tänne, jos hän pitää minua huonona."

"Joe oli vain ällistynyt, niinkuin minäkin kuultuani tunnustuksesi. Eihän joka päivä satu, että sievä tyttö ihan kuin putoaa taivaasta. Sitä paitsi hän on läsnäollessasi pauhannut ja kiroillut, jopa kerran lyönytkin sinua, kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, ettet sinä ole poika — silloin ei tarvitse ihmetellä, että hän häpeää ja tuntee asemansa noloksi sinun edessäsi."

"Soisin voivani uskoa teitä, herra Brite, mutta se on mahdotonta, eikä minun kai sovi häneltä kysyä —"

"Mitä tahtoisit kysyä häneltä?"

"Ajatteleeko hän minusta jotakin huonoa."

"Varmaankin Texas-Joe suuttuu, jos sanot epäileväsi hänen sellaista ajattelevan, mutta parasta sinun on kuitenkin kysyä, kun et muutoin usko."

"Ei, se ei käy päinsä, en uskalla, sillä minua peloittaa jo ennakolta hänen vastauksensa jos hän, joka on minun tähteni tappanut ihmisen, ajattelisi minusta jotakin huonoa —"

"Kuule nyt, lapsukainen, mielesi on tietenkin kuohuksissa", keskeytti Brite, "mutta mene nyt nukkumaan — huomenna näet asiat toisessa valossa."

"Pitäisikö minun nukkua, kun tuo Ross Hite miehineen ehkä hiipii leiriin, tekee teistä kaikista lopun ja ryöstää minut täältä mukaansa?"

Briten täytyi itsekseen myöntää se mahdolliseksi, koska useimmat ratsaspaimenet tarvittiin yöllä vartijoiksi karjalauman ympärille ja leirissä aina oli vain pieni ryhmä jäljellä. Kuitenkin hän sanoi:

"Sellaisia temppuja ei enää tehdä meidän päivinämme."

"Sattuihan samanlainen tapaus jonkin aikaa sitten Brasedan lähellä."

"Saat olla rauhassa, Reddie. Minulla on niin herkkä uni, etteivät edes intiaanit pääsisi huomaamatta kimppuumme."

Reddie ravisti kiharoitaan, ikäänkuin ei vieläkään oikein uskoisi.

"Jo kaupungissa tytön elämä käy vaikeaksi", huokasi hän, "mutta aavalla ruohotasangolla joutuu äärimmäiseen hätään".

"Ainoastaan Wallenin väki tietää, että sinä olet tyttö, eikä heidän enää tee mieli ruveta tekemisiin meidän kanssamme. Mene siis makuulle ja nuku huoleti!"

Brite itse ei saanut unta silmiinsä, sillä ajatukset pitivät häntä valveilla.

Sattuman hänelle toimittama löytölapsi aiheutti välttämättä häiriötä muidenkin kuin hänen oman elämänsä sopusuhtaiseen kulkuun. Varmasti oli jotakin pulmallista, jopa uhkarohkeaa siinä, että Reddie jäisi tänne, mutta jo nyt Brite tunsi mahdottomaksi ajatellakaan hänestä eroamista, vaikkei ottanut lukuun sitä, että Reddie oli oivallinen, sitkeä ratsastaja ja kelpasi hevosten kaitsijaksi yhtä hyvin kuin kuka miespuolisista paimenista tahansa. Tässä uhkasi luonnollisesti se vaara, että koko miehistö rakastuisi Reddieen — mutta täytyikö sen väkisin johtaa riitaan ja tappeluun? Eikö ollut yhtä mahdollista, että tytön läsnäolo innostaisi nuoria miehiä, jotka texasilaisina olivat luonnostaan ritarillisia heikompaa sukupuolta kohtaan, käyttäytymään kaikkein parhaalla tavalla?

Tällöin vaikutti Briten mietelmiin tietenkin se seikka, että Reddie oli jo valloittanut lujan sijan hänen sydämessään — mikä oli sitä helpompaa, kun ei tarvinnut ketään karkoittaa sieltä pois. Niinpä hänen viimein onnistui todistaa itselleen, että Reddien osanotto tähän työlääseen retkeen ei ollut ainoastaan ilman haittoja, vaan suorastaan kaikille eduksi.

Keskiyö oli sivuutettu, vahtivuoro oli juuri vaihdettu, kun Reddie, joka ei myöskään ollut merkittävän päivän muistojen takia voinut nukkua, astui Briten makuusijan luo.

"Isäntä", sanoi hän, "mieleni tekisi sittenkin mennä vielä kerran katsomaan, kuinka on hevosten laita".

"Hyvä on", vastasi Brite. "Minä tulen mukaasi."

Ackerman, joka toi heille kahden vahtivuorolta palanneen miehen ratsut, kertoi kaiken olevan karjan lähellä rauhallista.

Kuu oli likellä taivaanrantaa. Lännessä synkkien, rikkinäisten pilvien takana välähtelevät kalevantulet ennustivat kuumuutta ja myrskyä. Kun Brite ja Reddie ratsastivat käymäjalkaa, saavutti heidät Texas-Joe ja tokaisi heille ohiajaessaan purevasti:

"Kah, siinäpä te kaksi taas kuhertelette yhdessä!"

Reddie vastasi puoliääneen jotakin, mitä Brite ei ymmärtänyt, mutta sitä selvemmin hän näki säihkyvät katseet, jotka Reddie loi tiehensä nelistävän jälkeen.

Ratsujen luona kaikki oli parhaassa kunnossa. Useimmat olivat painuneet makuulle; vain muutamat seisoivat vielä syömässä polvenkorkuista ruohoa. Nautakarja erottui jonkun matkan päässä jättiläiskokoisena mustana läikkänä hopeanhohtoisesta aavikosta, eikä sieltä kuulunut muuta ääntä kuin San Saben perin surullisen lemmenlaulun sulavia säveliä.

Kaiken varalta Brite ja Reddie ajoivat hevosia vähän tiukemmaksi laumaksi ja palasivat sitten hitaasti leiriin. Eri kertoja Brite yritti saada keskustelua käyntiin, mutta vaikeni piankin, koska Reddie vastaili vain yksitavuisesti.

KUUDES LUKU.

Seuraava päivä kului ilman välikohtauksia, ja matka edistyi noin kaksitoista mailia. Brite pani merkille, että Texas-Joe varsin usein ja tarkasti tutki eteläistä näköpiiriä, mutta yölläkään ei tapahtunut mitään. Siitä oli seurauksena, että yleinen hermostunut jännitys senjälkeisenä päivänä laimeni melkoisesti. Varmaa oli ainakin, ettei Ross Hite miehineen vielä ollut heitä sivuuttanut, niinkuin Wallen oli uhannut. Sitten saatiin kevyt ukkossää ja runsaasti sadetta virkistykseksi elukoille ja ihmisille.

Heillä oli leiripaikkoina perätysten Coon-Creek, Buffalo-Wallow, Hackberry-Flat ja muita seutuja, joille ei vielä ollut annettu erikoisia nimiä. Näin tuli kesäkuun loppu, ja lännessä nähtiin jo usein suuria puhvelilaumoja. Toisinaan kohdattiin yksinäisiä ratsastajia, joilla kaiketi ei ollut mitään hyvää mielessään, mutta ei myöskään halua lähestyä kovin likelle, niin että Brite vähitellen alkoi uskoa, että hänellä tälläkin kertaa olisi onni mukanaan vaivalloisen retken loppuun saakka.

Tällä välin miehistö, paitsi Texas-Joea ja Pan Handle Smithiä, jotka pysyttelivät syrjässä, oli liittynyt yhteen kuin onnelliseksi perheeksi. Reddie Baynen vaikutus oli siis erinomaisen suotuisa. Vieläpä kilpailu hänen suosiostaan ja kiista siitä, kuka sai häntä palvella — mikäli hän sitä lainkaan salli — säilyttivät tuimuudestaan huolimatta hillityn ja kohteliaan muodon. Usein hänen täytyi hymyillä nähdessään, kuinka he kaikki häntä mielistelivät, ja silloin hänen kasvonsa kaunistuivat erikoisesti. Hän näytti muutenkin joutuneen uuden kukoistuksen vaiheeseen.

Niinpä ei ollut kumma, että Brite eräänä päivänä päätti ottaa hänet kasvattilapsekseen, jollei jonkun ratsaspaimenen onnistuisi suostuttaa häntä vaimokseen, mikä ei näyttänyt luultavalta, kuten tarkkoja huomioita tekevä Brite saattoi nähdä. Ainakaan ei kukaan miehistä saanut tilaisuutta puhutella tyttöä kahden kesken. Johtuiko se sattumasta vai Reddien taitavuudesta, sitä ei voinut varmasti tietää.

Vielä oli eräs, joka usein tähysti tyttöön päin, tosin vain kaukaa — Texas-Joe Shipman. Esimiehenä hän oli vastuussa kaikesta ja täytti moninaiset velvollisuutensa päivällä ja yöllä intohimoisen hartaasti, mutta ehti sittenkin valvoa, kuinka toiset seurustelivat Reddien kanssa. Kun tyttö luuli olevansa turvassa katseilta, piti Joe häntäkin salavihkaa silmällä, mutta lausui hänelle vain harvoin jonkun sanan eikä kertaakaan enää käskyä. Tarpeen tullen hän käytti välittäjänä Briteä, jos hevosten hoidossa oli tehtävä niin taikka näin. Leirissä hän parhaansa mukaan vältti tyttöä ja muuten oli enimmäkseen alakuloisen näköinen ja umpimielinen.

Hieman huolestuneena Brite näki, että Joen pidättyväisyys vaikutti Reddieen ärsyttävästi. Melkein joka päivä tyttö valitti hänelle Texas-Joen käytöksen takia, moittien tätä miestä ylen röyhkeäksi. Rikkinäisissä pojanvaatteissaankin Reddie pysyi siis perin naisellisena, ja hyvällä syyllä sopi odottaa, että noiden kahden kesken sattuisi yhteentörmäys ennemmin tai myöhemmin. Näissä oloissa Brite olisi melkein suonut, että Reddie olisi antanut etusijan jollekulle ihailijoistaan, koska merkillinen päähänpisto silloin ehkä olisi häipynyt hänen mielestään. Mutta hän kohteli heitä kaikkia samoin — kuin vanhempia veljiä, ja heidän ja hänen välillään vallitsi viaton ilomielisyys, tosin vain siihen asti, kunnes Texas-Joe ilmestyi näyttämölle.

Varhain illalla oli asetuttu leiriin Blanco-Riverin rannalla, ja läsnä olivat nyt kaikki ratsaspaimenet lukuunottamatta kolmea, joilla oli vahtivuoro karjan ympärillä. Päivän työ oli luistanut jokseenkin kevyesti ja hyvin; ainoastaan erään leveän virran poikki mentäessä oli sattunut virheitä, varsinkin hevosten taholla, ja esimies oli niistä suuttunut, katsoen olevan aihetta torua. Tämän velvollisuuden hän otti täyttääkseen aterian jälkeen ja ilmoitti Ackermanin välityksellä Reddielle muistutuksensa ja käskynsä vastaisen varalta. Reddie kävi tummanpunaiseksi, keskeytti Ackermanin jo ensi sanojen jälkeen ja huusi kovalla äänellä:

"En viitsi kuulla lisää — jos herra Shipmanilla on minulle jotakin sanomista, olkoon hän hyvä ja puhukoon itse."

Deuce kiirehti toistamaan Texas-Joelle tämän vastauksen, vaikka se oli tarpeetonta, sillä kaikki miehet olivat sen kuulleet.

"Käskyjäni toimitan perille mieleni mukaan, neiti Bayne!" tokaisi Shipman kiivaasti.

"Kaiketi, mutta kun joku tahtoo sanoa jotakin minulle, sanokoon sen suoraan eikä kolmannen henkilön välityksellä."

"Vai niin. Kunhan saavutaan Fort Wirthiin, erotan sinut joukosta", vastasi Texas-Joe kylmästi.

"Minutko ajaisit pellolle?" kiljaisi Reddie vimmastuneena.

"Ymmärsit täsmällisesti ajatukseni."

"No, sitten sinun on pakko erottaa koko miehistö", uhmasi Reddie, "sillä minä en ole sinulle antanut enempää syytä hylkimiseen kuin kuka muu tahansa — vai mitä, pojat?"

Kaikki myönsivät halukkaasti hänen olevan oikeassa.

"Hitto vie, kuinka surkeaa joukkoa te olette!" pauhasi Texas-Joe. "Ja sinäkin, Less Holden, vanha toverini, vedät yhtä köyttä tuon tytön kanssa?"

"Niin teen, ystäväiseni", vastasi Less nauraen. "Emmehän oikeastaan enää voi elää ilman Reddietä."

Näin päästyään voiton puolelle tyttö antoi Shipmanin kuulla kunniansa, nimittäen häntä yhä Texas-Jackiksi, koska hän tiesi sen kiukuttavan miestä pahimmin. Voimattomassa raivossaan Shipman kesti sen kaiken, pyysi vain pari kertaa välttämään nimitystä Jack ja viimein kääntyi Briten puoleen kysyen:

"Sanokaa, isäntä, olenko velvollinen ottamaan vasten silmiäni tuollaisen ryöpyn?"

"Tietysti ette, Shipman, mutta teidän sijassanne en piittaisi siitä, koska Reddiellä on jotakin syytä olla vihoissaan. Voihan käskyjen saaminen kolmannen henkilön välityksellä olla kiusallista."

"Siinä sen kuulit!" huusi Reddie voitonriemuisesti. "Ja nyt vaadin, että miehistön läsnäollessa sanot suoraan, miksi kohtelet minua ikäänkuin olisin lokaa jalkaisi alla."

"Tuo on kamalaa liioittelua, lapsukainen", vastasi Texas-Joe ivallisesti. "Ajatukseni eivät tosiaankaan ole niin kiinni sinussa kuin näyt luulevan."

Reddie oli tuokion verran sanaton, mutta astui sitten miehen eteen.

"Oletko sellainen pelkuri, ettet uskalla puhua totta?" kovisti hän.

"Kuinka niin?"

"Tiedänhän, mistä käytöksesi minua kohtaan johtuu: sinä luulet minun olevan huonon."

"No, jos se on sinusta tärkeätä, myönnän sinun olevan oikeassa — kovin hyvänä en sinua pidä."

Reddie hätkähti, hänen silmänsä leimusivat, ja äkkiä hän läimäytti Texas-Joea kasvoihin molemmin käsin.

"Hoh hemmetti!" puhkui mies väkisinkin peräytyen askeleen. "Näytätpä ymmärtäneen minut kerrassaan väärin."

Mutta hänelle ei suotu aikaa korjata erehdystä, sillä Reddie oli liian kiihtynyt kyetäkseen käsittämään hänen huomautustaan samalta kannalta kuin Brite ja toiset kuulijat.

"Oikeastaan minun pitäisi ampua sinut kuoliaaksi!" riehui tyttö. "Tiesinhän sinun pitävän minua kevytmielisenä, kun ilkeä Wallen... Mutta juuri sen tähden, että olen säädyllinen tyttö ja tahdoin vastakin olla, se mies pakotti minut lähtemään karkuun, kuten moni muu ennen häntä! Niin, Joe Shipman, minä olen säädyllinen tyttö juuri samoin kuin sisaresi, jos sinulla on sisar...! Voi voi, että minun täytyy se oikein väittämällä sanoa — se pitäisi ruoskalla ajaa kalloosi!"

Samassa hän puhkesi hurjaan nyyhkytykseen ja juoksi pois pimeyteen, ikään kuin ei tahtoisi koskaan palata.

Texas-Joe silmäili hämmentyneenä hänen jälkeensä, saaden tovereiltaan mitä räikeimpiä moitteita, ja tästä olisi ehkä tullut vakava rettelö, jollei Pan Handle Smith olisi sekaantunut asiaan. Käskevällä kädenliikkeellä hän vaiensi miehet, astui Shipmanin luo ja selitti jyrkästi:

"Tämä juttu on pahempi kuin luulet ja voi hajoittaa miehistön, mutta sitähän et tahdo? Kaikki tiedämme, ettet sinä tosissasi ajattele huonoa Reddiestä, kuten hän nyt luulee, ja sen tähden sinun pitää kiireimmiten sanoa hänelle, kuinka on asian laita."

Brite oli tällä välin rientänyt tavoittamaan tyttöä ja piti häntä nyt puoliväkisin kiinni.

"Et suinkaan lähde minua pakoon?" sanoi hän ystävällisesti.

"Voi — minä olisin tahtonut — mennä veteen", vastasi Reddie surkeasti, "ja sitä ajatellessani olin — niin onnellinen".

"Onnelliseksi tulet jälleen", lohdutti Brite, kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympärille ja talutti hänet kiven luo, jolle he istuutuivat vieretysten.

Reddie ei voinut vastustaa näin tavatonta lempeyttä. Kiihtymyksestä uupuneena hän nojasi päätänsä Briten olkaa vasten ja kysyi nyyhkyttäen:

"Ette siis usko sitä?"

"Mitä minun pitäisi uskoa, tyttöseni?"

"Sitä, mitä — Texas-Joe minusta ajattelee."

"En, sitä en totisesti usko, eikä kukaan näistä miehistä usko sinusta mitään huonoa, ei edes Texas-Joe itse... Tuolta hän muuten tuleekin."

Reddie suoristautui ja pidätti henkeään. Shipman astui paljain päin heidän eteensä. Läheisen leirinuotion valaisemana hänen hahmonsa näytti tavattoman kookkaalta.

"Reddie Bayne", sanoi hän vakavasti, "kuuntele minua rauhallisesti. Jollet olisi niin hätäinen tuittupää, et olisi kohdellut minua tovereiden läsnäollessa niin häpeällisesti, sillä —"

"Minäkö olen sinua kohdellut sillä tavalla?" keskeytti Reddie.

"Juuri niin... Minun, päähäni ei ole hetkeksikään juolahtanut epäillä säädyllisyyttäsi — huomautukseni tarkoitti vain sitä, että sinä olet pikku piru, joka aina jankkaa vastaan ja tahtoo sanoa viimeisen sanan. Sinä olet siis käsittänyt minut väärin, ja nyt minua harmittaa, että jouduit minun tähteni menettämään malttisi. No niin, älä ole enää pahalla päällä."

"Tuo selityksesi tulee jokseenkin myöhään, Texas-Joe", vastasi tyttö katkerasti. "Minun puolestani saat mennä vaikka hornan kitaan."

"Matkalla sinne minulla on ainakin seuraa, sillä meillä kaikilla lienee nyt sama retki edessämme", vastasi mies kylmästi, kääntyi ja lähti tiehensä.

Reddie oli noussut seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, mutta lyyhistyi sitten kokoon.

"Ehkä minun olisi pitänyt vastata naisellisemmin", sanoi hän puoliääneen, "mutta minussa on niin hurja viha häntä kohtaan..."

Brite ei oikein uskonut, että hänen vihansa oli ylenpalttinen, mutta piti tätä haikeaa mielialaa erittäin sopivana voidakseen tehdä erään kysymyksen, jota hän oli jo kauan hautonut. Ensin hän aikoi valmistella sitä jollakin johdannolla, mutta kun sellaista ei ollut helppo keksiä, kävi hän suoraan käsiksi asiaan.

"Kuule nyt, lapsi", aloitti hän. "Me kaksi olemme aivan yksinäisiä maailmassa, kummallakaan ei ole läheistä omaista. Eikö siis olisi järkevää, että lyöttäytyisimme yhteen? Suostutko kasvattilapsekseni?"

"Tahdotteko tosiaan, että minusta tulisi tyttärenne? Ja ennen kaikkea: olenko sen arvoinen?"

"Voit huoleti jättää minun asiakseni sen puolen arvostelemisen", vastasi Brite iloisena. "Sinusta tuntuu siis siltä kuin voisit hieman pitää minusta?"

Reddie kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Niinpä pidetään meidän kesken sovittuna, että hyväksyt minut kasvatusisäksesi?"

"Äärettömän mielelläni, ja kiitän siitä kohtaloa koko sydämestäni."

"Sille minäkin olen kiitollinen, kun en olisi voinut uneksiakaan, että vanhoiksi päivikseni saan tällaisen onnen."

"Te olette niin hyvä!" huudahti Reddie ihastuneena, mutta lisäsi sitten maltillisesti: "Olenpa utelias kuulemaan, mitä hän sanoo, kun saa sen tietää."

"Kuka?" kysyi Brite ihmetellen.

"No, se — ratsaspaimen."

"Vai niin!... Tiedätkö mitä, Reddie — minusta on parempi, ettemme toistaiseksi puhu miehille tästä mitään, vaan annamme kaiken olla ennallaan, kunnes pääsemme Dodgeen."

Järjestäessään kuntoon makuusijaansa Brite tunsi äkkiä poskillaan jotakin märkää ja viileää. Se oli sadetta. Hän oli ollut niin kiinni omissa mietteissään, ettei huomannut sään muutosta. Tähdet olivat kalvenneet; pohjoisessa taivas oli ihan musta merkkinä siitä, että sieltä päin uhkasi valtava myrsky, jollaiset ovat Texasissa tavallisia ja tuottavat pohjoista kohti kulkeville ratsaspaimenille erikoisia rasituksia.

"Pian tulee kaatosade!" huusi hän Reddielle. "Vuoteesi pitää siirtää vaunun alle."

Mutta kun tyttö jo nukkui sikeästi, otti Brite pitkän vahakankaisen vaippansa ja peitti hänet sillä huolellisesti, tuntien isällistä riemua saadessaan olla vastuussa ja huolta pitämässä läheisestä olennosta.

Ratsaspaimenet olivat tällä välin valinneet turvapaikakseen Mozen keittiövaunun. Tuuli oli yltynyt rajuksi, ja kun Brite meni miesten luo, pieksi hänen kasvojaan kylmä sumu.

"Tähän asti meillä on ollut liian hyvä onni — eihän sitä voisikaan iäti jatkua", tervehti häntä Texas-Joe nyrpeällä äänellä. "Nyt saadaan nähdä."

"Mitä tarkoitatte, onnettomuuden ennustaja?"

"Ensiksikin tulee pohjoismyrsky, eikä kukaan tiedä, mitä sitten seuraa."

"Tähän vuodenaikaan se pitää aina ottaa lukuun. Älkää pelästyttäkö väkeämme — silloin käy vielä hullummin."

Texas-Joe kohautti "hartioitaan. Äkkiä hän muisti jotakin ja huusi:

"Moze, missä hemmetissä sinä piilet?"

"Täällä, vaunun alla, herra Joe", kuului surkea vastaus.

"Tule heti esille ja korjaa kaikki polttopuut turvaan."

"Niin pian kuin ehdin."

"Missä kirveesi on? Tahdon vielä kiireesti hakata lisää, ennen kuin kaikki on likomärkää."

Texas-Joe oli merkillisen kiihtynyt.

"Isäntä", sanoi hän Britelle, "se ylimääräinen telttavaate, joka Mozella on vaunussaan, pitää jännittää tuulen- ja sateensuojaksi, sillä nyt näkyy tulevan kamala ilma. Eikö myös olisi viisasta herättää Reddie ja käskeä hänet tänne?"

"Olen peittänyt hänet tiiviisti", vastasi Brite iloiten siitä, että Shipmanin äänestä kuulosti huolestumista. "Jollei tule suorastaan vedenpaisumus, niin sade ei tee hänelle haittaa."

Texas-Joe mutisi itsekseen jotakin ja riensi pois — ja pian kuultiin tiheitä kirveeniskuja.

Mozella oli paljon vaivaa kerätessään puita vaatteelle, joka oli sitä varten levitetty vaunun alle, sillä ratsaspaimenet olivat hänen tiellään.

"Anna heidän nukkua", käski Brite. "Kun telttavaate saadaan kuntoon, voit sijoittaa nuo puutkin sen alle... Kas näin — toinen pää kiinnitetään vaunun vanteisiin ja toinen vaarnoilla tänne."

Texas-Joe hoippui leiriin kantaen tavattoman isoa puutaakkaa ja laski sen varovasti suojaan, välttäen kaikkea kolinaa.

"Jos myrsky pahenee, karkaa meiltä koko lauma etelään päin", tuumi hän.

"Kaiketi ei sentään käy kovin hullusti, koska tuulee luoteisesta", vastasi Brite.

"No, jonkun tunnin päästä siitä ollaan selvillä. Siihen asti aion kuitenkin nukkua kootakseni voimia."

Hän levitti peitteensä vedenpitävän telttavaatteen alle ja oli parin minuutin kuluttua sikeässä unessa. Myöskin Moze kuorsasi kuin saha. Mutta Brite, joka oli myös heittäytynyt makuulle, ei saanut unta, sillä hänellä oli mielessään samoja epäluuloja kuin Shipmanilla.

Huolestuneena hän kuunteli, kuinka tuuli voihki ja ähki yhä kovemmin, ajaen sadepuuskia edellään. Kun se hetkeksi hellitti, kuuli hän kaukaa kojoottien ulinaa, jotka hiipivät ilmeisesti pelästyneiden nautojen ympärillä, vartijoiden koettaessa rauhoittaa karjaa huudoillaan ja laulullaan.

Hän olisi sittenkin ehkä vaipunut uneen, jollei äkkiä olisi kuullut hevosenkavioiden kovaa töminää, johon liittyi kimeä kiljaisu. Joku huusi ihan likellä:

"Hereille, miehet, karja karkaa!"

Kun Brite kohosi istualleen, oli Texas-Joe jo polvillaan ja kääri peitteitään kokoon.

"Kuinka myöhä on, Deuce?" kysyi hän.

"Vähän yli keskiyön, tarkemmin en tiedä, en näe, mitä kello on. Nyt tarvitaan lyhtyjä — eihän tässä näe edes omaa kättään."

"Hoi, Moze — onko lyhdyissä öljyä?"

"Tietysti, isäntä."

"Missä ne ovat?"

"Etupyörien välissä, jonne ne panen joka ilta."

Brite veti ylleen paksun takin, joka hänellä oli ollut pieluksena, ja käski toistenkin pukeutua niin lämpimästi kuin suinkin, sillä nyt ropisi sateen mukana rakeita telttavaatteelle.

"Reddie Bayne!" huusi sitten Texas-Joe.

Kun ei tullut vastausta, toisti hän huutonsa keuhkojen koko voimalla, mutta sekin oli turhaa.

"Hitto vie, onpa sillä tytöllä sikeä uni", murisi hän äkäisenä.

Brite astui telttavaatteen alta esille ja aikoi ottaa erään tällä välin sytytetyistä lyhdyistä mennäkseen herättämään Reddien, mutta samassa saapui leiriin joukko hevosia.

"Kah, tuollahan hän on!" huusi Ackerman.

Lepattavassa lyhdynvalossa, joka kimaltaen häilyi pitkää, märkää vahakangasvaippaa myöten, Brite erotti Reddien tuomassa suitsista puolta tusinaa hevosta.

"Sinulla lienee kissansilmät, kun näet pilkkopimeässäkin", lausui Texas-Joe ällistyneenä.

"Niin onkin", vastasi Reddie nenäkkäästi.

"Joka tapauksessa olet nyt todistanut olevasi kelvollinen hevosten kaitsija."

"Suuret kiitokset niin suopeasta arvostelusta, herra Texas-Jack!"

Shipman nieli suuttumuksensa tästä nimenväännöksestä. Hurjan kiireesti satuloitiin nyt hevoset. Texas-Joe nousi ratsaille, sieppasi toisen lyhdyn ja huusi:

"Deuce, ota sinä toinen! Moze, pidä tulta vireillä ja toimita meille lämmintä juotavaa, kun tulemme takaisin — silloin sitä tarvitaan!"

Brite ja toiset seurasivat Shipmania, joka vähän matkaa ratsastettuaan kohotti lyhtyään ja huomautti äreästi:

"Täällähän on Reddienkin ratsu mukana!"

"Niin, ja minä itse myös", kuului vastaus.

"Lähde heti takaisin leiriin — tämä ei ole pikku tyttöjen hommaa."

"Minun ei ole hauska jäädä yksin, herra Texas-Jack."

Shipman piti parhaana olla vastaamatta siihen mitään ja sen sijaan "kysyi Ackermanilta:

"Minne päin nyt pitää ratsastaa?"

"En aavista — äsken tarvitsin ainakin puoli tuntia löytääkseni leirin."

"No, kuinka kaukana lauma on?"

"Parin mailin päässä — mikäli osaan arvioida."

"Ratsasta siis oikealle niin kauas, että vielä näet lyhtyni, ja te toiset jakautukaa hänen ja minun välilleni... Huh hitto, kuinka kamalasti puhaltaa!"

Tuuli oli yltynyt, ja rakeiden sekainen sade piiskasi heitä selkään. Yö oli sysimusta; kahden lyhdyn valo toi pimeästä joskus näkyviin ratsastajan hahmon kuin kummituksen.

Kun oli kuljettu pari kolme mailia, alkoivat Texas-Joe ja Deuce Ackerman luikata saadakseen selville, missä karjaa vartioivat ratsaspaimenet olivat, mutta vastausta ei tullut. He ratsastivat vielä jonkin matkaa eteenpäin; heidän rivinsä oli kaareutunut, kummassakin päässä lyhdynkantaja. Tästä näytti kehittyvän arveluttava juttu, sillä nyt oli luultavaa, etteivät vähälukuiset vartijat olleet voineet pitää karjaa koolla, ja jos sen oli vallannut äkillinen säikähdys, täytyisi tehdä arvaamattoman pitkä ratsastusretki, sillä tässä tapauksessa naudat olivat melkein yhtä nopeita kuin ratsut.

"Seis, kaikki!" komensi vihdoin Texas-Joe. "Kuulin juuri jotakin — ehkä se oli vain kojootti, mutta siitä pitää kuitenkin ottaa selko."

Hän hypähti maahan, meni hiukan syrjään välttääkseen hevosten aiheuttaman häiriön eksytystä, heilutti sitten lyhtyään edestakaisin ja päästi täydellä voimalla kuuluville pitkäveteisen merkkihuudon. Niin kovasti kuin Brite heristikin korviaan, hän ei erottanut mitään vastausta, mutta kohta sen jälkeen Shipman huusi riemuissaan:

"Oikeassa olin!"

Hän riensi takaisin hevosensa luo, keikautti itsensä satulaan, ja nyt ratsastettiin enemmän vasemmalle. Heidän piti vielä pysähtyä eri kertoja, ja yhä lähempää kajahtavien merkkihuutojen mukaan he muuttivat suuntaa, kunnes lopulta tapasivat karjan, joka juoksi myötätuuleen vartijoiden ollessa sen toisella puolella. Texas-Joe kehoitti Reddietä ja Briteä tulemaan mukaansa, toisten piti ratsastaa Deuce Ackermanin kanssa; tarkoituksena oli saartaa lauma. Joskus hänen lyhtynsä valo osui myöhästyneisiin elukkoihin, jotka olivat jääneet kauas pääjoukosta ja nyt pakotettiin kääntymään.

"Tässä tapauksessa on laiskuus ollut eduksi", arveli Texas-Joe.

Heidän sivuuttaessaan karkaavaa laumaa kävivät vastaushuudot yhä tiheämmiksi ja selvemmiksi, ja viimein Shipman seuralaisineen kohtasi Pan Handle Smithin ja Rolly Littlen, jotka olivat toista reittiä pitkin nelistäneet karjan eteen.

"No, mitä kuuluu?" kysyi Texas-Joe.

"Pahemmin olisi voinut käydä", vastasi Pan Handle.

"Missä muut pojat ovat?"

"Milloin lähempänä, milloin kauempana — joskus kuulen heidän huutojaan, joskus en."

"Kaikissa tapauksissa tämä on kirottu rettelö!" puuskui Shipman. "No niin, kaikki miehet työhön — Reddie, nyt sinun sopii näyttää, mihin kelpaat."

Eteenpäin mentiin, tuulta ja mylvien lähenevää karjaa vastaan. Elukat eivät olleet raivoisia, ja ne olisi ehkä heti voitu pysähdyttää, jollei painostus olisi takaapäin ollut niin kova. Niinpä oli pakko aluksi tyytyä vain hidastamaan vauhtia, ja samalla piti torjua äkkikauhun vaara.

Ratsastajat järjestyivät noin puolen mailin pituiseksi riviksi, jonka päissä oli lyhdyt. Ainoastaan likellä näitä voitiin nähdä jotakin — muualla täytyi luottaa hevosiin toimittaen kaikki ilmoitukset huudoilla.

Tämä karjalauman saartaminen ja takaisin päin työntäminen oli vaivalloista, uuvuttavaa eikä edes vaaratonta työtä. Myrsky riehui yhä kiivaammin, ja rakeet viilsivät kasvoja kuin veitset. Brite oli luullut hansikkaittensa ja paksun takin suojaavan kylmältä, mutta niistä oli vain vähän apua. Hän tunsi väsyvänsä eikä kuitenkaan saanut hellittää, koska karja olisi polkenut hänet sorkkiensa alle.

Vähän väliä ratsastivat Deuce Ackerman ja Texas-Joe lyhtyineen toisten rintamaa pitkin antaakseen heille mahdollisuuden nähdä, missä kulloinkin oltiin. Ja silloin Brite aina tähysti Reddieen päin, joka ratsasti häntä lähinnä ja piti uljaasti puoliaan.

"Ei saa hellittää", huusi Shipman rohkaisevasti ohimennessään. "Tästä selvitään — meillä on taaskin onnea."

Brite tiesi liiankin hyvin, että jos myrsky pahenisi, tilanne kävisi ainakin hänelle itselleen, Reddielle ja alokas Benderille epätoivoiseksi.

"Rohkeutta, Reddie — tuleehan pian aamu!" huusi Ackerman tytölle kiitäessään hänen ohitseen.

"Toivottavasti pian", huokasi Reddie, "sillä pitkää aikaa en enää kestä".

Idässä pimeys alkoi väistyä samean harmauden tieltä, mutta kuinka kamalan hidasta se oli! Vielä kului melkein kokonainen tunti, kunnes mustuus oli kaikkialla muuttunut harmaaksi ja sitten vaaleaksi ja ruohoaavikko vähitellen tuli siitä esille tummina juovina, joiden yllä nautojen päät ja kaarevat sarvet aaltoilivat edestakaisin. Pian Brite saattoi nähdä Reddien ja myös toiset ratsastajat. Lyhdyt sammutettiin, sillä nyt oli jo niin valoisaa, että uskallettiin antaa hevosten ravata.

Viimein saatiin toimeen pysähdys karjan jo hidastuneessa ryntäämisessä eteenpäin. Naudat alkoivat pureskella maasta ruohoa, ja takaa tunkevien painostus laimeni.

Kun sitten koitti päivä — hyvin samea, koska taivas oli matalalla roikkuvien, vinhasti kiitävien pilvien peitossa — saatiin huomata, että lauma oli kummaltakin sivulta levinnyt laajalle. Nyt oli välttämätöntä ajaa elukat kiireimmiten yhteen ja takaisin päin, sillä hukkaan mennyt päivä voisi tietyissä oloissa merkitä satojen, jopa tuhansien nautojen menetystä. Texas-Joen onnistui, vaikka ratsastajat kyyristelivät märissä satuloissaan perin uupuneina, innostaa heitä niin, että he suorittivat melkein mahdottoman urakan. He ratsastivat suljettuna joukkona karjan sivulla ja käyttäen apuna laukauksia, koska eivät enää jaksaneet käheytensä takia huutaa, pakottivat sen kääntymään toivottuun suuntaan. Kun ensimmäiset naudat olivat totelleet, seurasivat muut niitä kuin lampaat johtopässiään.

Lopulta oli päälauma saatu ohjatuksi taas pohjoista kohti, ja nyt piti kerätä sivuille karanneet elukat. Sitten marssi jatkui verkkaisesti käymäjalkaa, sillä naudat olivat väsyneitä ja nälkäisiä, samoin kuin hevoset, paitsi Reddien mustaa ratsua.

Vasta myöhään iltapuolella lähestyttiin taas leiriä. Ilokseen Brite näki, että hevosten lukumäärä oli täysi, eivätkä ne myöskään näyttäneet kovin pahasti kärsineen myrskystä. Texas-Joe ja Deuce Ackerman, jotka olivat säilyneet reippaimpina, ajoivat karjan tiiviisti koolle runsasruohoisella lakeudella, ottivat itselleen uudet ratsut ja saapuivat leiriin aikaisemmin kuin toiset. Briten tullessa sinne he seisoivat jo nuotion ääressä ja hörppivät Mozen tarjoilemaa höyryävää totia.

Brite ei voinut muistaa koskaan tunteneensa itseään näin ruhjoutuneeksi, eikä hänen tilansa kuitenkaan ollut pahin. Pan Handle Smith näytti ihan kolkolta ja nääntyneeltä, ja Bender oli niin voimaton, että toisten täytyi nostaa hänet ratsun selästä.

Reddie Bayne oli pitkän, vedenpitävän vaipan ansiosta ainoa, joka ei ollut kastunut luita myöten. Tosin hänen kasvonsa olivat kireät ja kalpeat, mutta hän näytti kuitenkin kestäneen paremmin kuin useimmat muut. Kun Moze tarjosi hänellekin totia, ei hän siitä huolinut, vaan ravistellen itseään pyysi sen sijaan kahvia.

"Vahinko", tuumi Ackerman, joka oli sen huomannut. "Olethan tähän asti käyttäytynyt niin erinomaisen miehekkäästi."

"En voi sille mitään, mutta tuon yöllisen rehkimisen jälkeen en enää oikeastaan usko, että hän on tyttö", murisi Texas-Joe.

Hänen huomautuksensa herätti yleistä hilpeyttä, johon myös Reddie huvittuneena yhtyi.

Kun oli vähän aikaa lämmitelty, teki Texas-Joe taas jo lähtöä.

"Täytyy pitää silmällä, ettei karja uudestaan pääse käsistämme etelään", sanoi hän. "San Sabe, sinä tulet nyt mukaan, ja sinä, Deuce, lähetät tunnin kuluttua meidän sijaamme kaksi miestä, jotta saamme tulla syömään.. Sitten vartioiminen järjestetään kuten ennenkin, sillä meidän on pakko jäädä tänne yöksi."

"Lieneekö jokin muu lauma tänään kulkenut ohitsemme?" kysyi Brite.

"En luule, sillä toisilla on varmasti ollut sama kiusa kuin meilläkin", vastasi Shipman. "Pitäkää muuten huolta siitä, että Bender pian pääsee makuulle."

Sivuuttaessaan Reddien hän tiedusti:

"No, kuinka on laita, lapsukainen — haluatko saada minulta määräyksen?"

"Tarkoitatteko lapsukaisella minua, herra Texas-Jack?" tokaisi tyttö.

"Sinun ei sovi nimittää minua Texas-Jackiksi."

"Hyvä on — pitää kai siis sanoa pelkästään Jack."

"Sitä nimeä vihaan — minua on näet aina sanonut Jackiksi eräs tyttö, joka oli yhtä röyhkeä kuin sinäkin."

"Hänellä lienee ollut siihen omat syynsä, mutta minulla on se ominaisuus, että muistan nimet huonosti."

"Se näkyy pitävän paikkansa, sillä olen kuullut sinun nimittävän isäntäämme isäksi."

"Vakoiletko sinä minua?" sanoi Reddie suuttumuksesta tummanpunaisena.

"Siihen kysymykseen minun ei tarvitse vastata, ja mitä siitä ansaitset, tiedät kyllä itsekin. Valitettavasti se ei enää käy päinsä. Yhden asian sanon sinulle kuitenkin: ennen kuin saavumme Dodgeen, annat minulle vielä paremmankin nimityksen kuin Joe."

"Olenpa tosiaan utelias kuulemaan, mikä se voisi olla."

"Mahdollisesti nimität minua rakkaaksi Joeksi", vastasi Shipman ja kiirehti eteenpäin.

Ratsaspaimenet purskahtivat hillittömään nauruun. Reddie oli tuokion verran sanaton, mutta keikautti sitten päätänsä ja huusi miehen jälkeen: "Siitä ei ikinä tule mitään, Texas-Jack!"

Yö oli pitkä ja ikävä sekä vartijoille että leiriväelle, mutta aamu toi mukanaan vähitellen kirkastuvan sään, niin että liikkeelle lähdettäessä aurinko paistoi jälleen. Kostea ruoho ja lukuisat vesilätäköt helpottivat karjan marssia, ja Shipman käyttikin suotuisaa päivää kelpo lailla hyväkseen, jotta äskeinen viivytys edes osaksi korvattaisiin. Vasta myöhään asetuttiin leiriin, jossa seurustelu oli yleisen raukeuden takia jokseenkin hiljaista.

Kun oli suoritettu vielä kaksi päivämarssia ilman häiritseviä keskeytyksiä, saavuttiin likelle Austinia, Chisholmin reitin ensimmäistä asutusta.

Kolmen mailin päässä kaupungista asui eräs karjatilallinen, jonka Brite tunsi hyvin ja jonka luo hän nyt poikkesi. Sieltä saadut uutiset eivät suinkaan olleet ilahduttavaa lajia. Mikäli niihin sopi luottaa, olivat suuren karjan kuljetuksessa yleensä esiintyvät vaikeudet käyneet moninkertaisiksi. Erikoisen haitallista oli se, että Colorado-virta, jonka varrella Austin sijaitsi, oli tulvan vallassa. Sen tähden täytyi odottaa, kunnes voitaisiin mennä sen poikki tavalliselta kahlauskohdalta, taikka kulkea virtaa ylöspäin jonkin matkaa ja ajaa lauma uimalla ylitse. Kun Brite oli ilmoittanut esimiehelle tämän tiedon, sai hän sellaisen vastauksen kuin oli odottanut:

"Ainakaan emme näyttäydy siinä pesässä."

Austinissa oli näet, kuten muissakin asutuissa paikoissa Chisholmin reitin varrella, alinomaa vaihtuva väestö ja runsaasti kapakoita ja peliluolia, niin että sinne oli perin vaarallista päästää ratsaspaimenia, jotka kokemuksen mukaan eivät jaksaneet vastustaa viinan ja korttien houkutusta. Texas-Joe kiersi siis kaupungin, tehden laajan kaaren, ja johti retkikunnan noin viittä mailia lännemmäksi, missä karjatilallisen vakuutuksen mukaan virran ranta oli niin loiva, että siellä uskallettaisiin ryhtyä ylimenoon. Brite yksin ratsasti Austiniin, söi illallista samassa majatalossa kuin edellisellä kerralla ja meni sitten tapaamaan erästä Miller-nimistä liikemiestä.

Kadulla, jolle ei levinnyt muuta valoa kuin siellä täällä lampunhohdetta ikkunoista, oli niin pimeä, ettei voinut saada oikeaa kuvaa siitä, oliko kaupungissa tällä haavaa paljon väkeä vai ei.

Miller, laiha missourilainen, tervehti Briteä iloisesti ja sydämellisesti, niinkuin pitikin kohdella vanhaa asiakasta.

"Olen jo kauan odottanut teitä", sanoi hän. "Tuleeko jäljestänne vielä muita karjalaumoja?"

"Tuskin lähipäivinä, mutta ensi viikolla niitä on liikkeellä tiheästi."

"Sitä Ross Hitekin arveli."

"Niinkö? Onko siis Hite taas täällä?" kysyi Brite tekeytyen maltilliseksi.

"On — muutamia päiviä sitten hän saapui tänne mukanaan pieni joukko hevosia, jotka hän on jo ehtinyt myydä."

"Paljonko hänellä on väkeä?"

"En osaa sanoa. Olen nähnyt hänen seurassaan vain pari miestä, joita en tuntenut. Muuten en välitäkään ihmisistä; pääasia on se, että he ostavat minulta runsaasti."

Brite teki tilauksensa — kaikenlaisia elintarpeita ja tupakkaa ratsaspaimenille — ja näitä punnittaessa ja pakattaessa meni vähäksi aikaa läheiseen Snellin kapakkaan, joka oli valtavan ison tallin tapainen huone, täynnä kellertävää lampunvaloa, sinistä savua, alkoholin tuoksua ja melua.

Jokaisella retkellään pohjoiseen Brite oli käynyt tässä paikassa, mutta koskaan hän ei ollut siellä nähnyt niin paljon ihmisiä kuin nyt. Kaikilla tahoilla pelattiin, ja erään höyläämättömän pöydän ääressä istui Ross Hite useiden muiden kanssa korttipelissä. Ohimennessään Brite tarkasteli heitä, mutta ei tuntenut heistä ketään Wallenin miehistöön kuuluneeksi, vaikka piti varmana, että näitäkin oli läsnä. Ratsaspaimenia näkyi tuskin lainkaan vieraiden joukossa, jotka enimmäkseen olivat kypsyneempään ikään ehtineitä miehiä, useimmat meksikkolaisia, muutamat neekereitä.

Brite haki itselleen istuinsijan jokseenkin pimeästä nurkasta, mistä saattoi hyvin silmäillä pelureita ja osaksi myös tarjoilupöytää. Hän toivoi, että jokin keskustelu tai muu sattuma antaisi hänelle lähempiä tietoja Ross Hiten aikeista. Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun hän ihmeekseen näki Roy Hallettin ja Ben Chandlerin astuvan kapakkaan ja tunkeutuvan väkijoukon läpi tarjoilupöydän luo. Vähääkään syytä ei ollut luulla, että Shipman oli antanut heille lomaa. He olivat siis salaa poistuneet leiristä ja toivoivat kai voivansa palata sinne huomaamatta.

Chandler oli jo maistellut muualla ja päässyt mitä hilpeimmälle tuulelle, mutta Hallett oli entistä synkemmän näköinen, vaikka hänkin kaiketi oli ryypännyt jonkin verran. Edellinen joi nyt ahneesti lisää, ja viimein Hallett kiskoi hänet mukaansa tyhjän pöydän ääreen, alkaen puhua hänelle hiljaisella äänellä. Ben ei näyttänyt kuuntelevan sitä mielellään, sillä useita kertoja hän yritti päästä asiasta irti jollakin sutkauksella ja, nousta pystyyn, mutta Hallett pidätti häntä yhä, ilmeisesti tahtoen suostuttaa hänet johonkin — Briten mielestä ehkä pelaamaan tai jäämään kaupunkiin koko yöksi. Äkkiä Ben Chandler iski nyrkkinsä pöytään ja selitti kuuluvasti:

"Vaikka minut perisi hitto, en tahdo olla siinä mukana."

Hänen äänensävynsä ja katseensa ilmaisivat, ettei Hallettin ehdotus koskenut niin viatonta asiaa kuin ensin olisi voinut luulla. Brite oli jo aikeissa sekaantua tähän miestensä väliseen merkilliseen keskusteluun, mutta huomasi samassa, että Hite salavihkaa vaihtoi silmäyksen Hallettin kanssa. Mitä se merkitsi? Kuinka nuo kaksi tunsivat toisensa?

Ross Hiten kiireesti kuiskatusta käskystä nousi nyt kaksi hänen pelikumppaneistaan siirtyen tarjoilupöydän luo, ja sitten Hite puhutteli Hallettia kysyen:

"Ettekö te kaksi viitsi tulla mukaan? Korkein panos on kaksikymmentä senttiä."

"Mikäpä siinä olisi esteenä?" vastasi Hallett. "No, Ben, tule nyt — nyljetään heidät putipuhtaiksi!"

"En millään ehdolla", väitti Ben ja nousi seisaalleen. "Minä lähden takaisin leiriin."

Tummanpunaisena kasvoiltaan Hallett kävi häneen kiinni ja sähisi hänelle jotakin, mitä Brite ei käsittänyt. Chandler rimpuili hänestä eroon, siinä kiskottiin edestakaisin, ja äkkiä Ben heilautti oikeaa kättään ja löi Hallettin nurin. Sitten hän hypähti taaksepäin ja tarttui revolveriinsa, mutta tätä varokeinoa ei olisi tarvittu, sillä vaikkei Hallett ollut pyörtynyt, oli hän niin huumautunut, ettei pystynyt jatkamaan tappelua. Chandler loi Hiteen, joka tuijotti häneen suu auki, vimmatun katseen, kääntyi ja riensi ulos kapakasta. Ross Hite antoi hiljaa käskyn eräälle toverilleen, häränniskaiselle, julman näköiselle miehelle, joka heti juoksi Chandlerin jäljestä.

Hallett kömpi työläästi seisaalleen ja istuutui päätänsä pidellen Hiten viereen. Tavantakaa hän vilkui hätääntyneenä ovelle ikään kuin peläten, että Chandler voisi ilmestyä uudestaan häntä ahdistamaan. Hite sekoitti ja jakoi kortit puhellen kuiskaamalla Hallettin kanssa. Brite huomasi kuitenkin, että näennäisen korttipelin tarkoituksena oli vain eksyttää tarkkaavaisiksi käyneitä naapureita. Viimein nuo molemmat nousivat pöydän äärestä, kävivät vielä hyppäämässä lasin viskyä ja menivät sitten ulos.

Vähän aikaa Brite oli kahden vaiheilla, mitä piti tehdä. Tietenkin oli selvää, että tässä punottiin jotakin ilkeää salajuonta, ja hänen kiusallisena velvollisuutenaan oli varoittaa siitä Chandleria, mutta toisaalta hän tahtoi ehdottomasti välttää Hiten ja Hallettin kohtaamista. Tätä epävarmuutta kesti vain jonkun sekunnin, sitten hän painoi hatun syvälle päähänsä ja kiirehti ulos kapakasta.

Kadulla vallitsi autio pimeys. Brite tähyili oikealle ja vasemmalle, mutta kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan Millerin myymälää kohti noutaakseen ostoksensa. Ehdittyään sen likelle hän näki avoimesta ovesta leviävässä valossa, että Hite ja Hallett olivat tulossa häntä vastaan. Kiireesti hän pujahti pimeään porraskäytävään, ja miehet menivät hänen ohitseen puhellen vilkkaasti, mutta niin hiljaa, ettei hän ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän katsoi heidän jälkeensä ja huomasi heidän menevän takaisin kapakkaan.

Brite tunsi helpotusta, kun lopulta istui jälleen ratsunsa selässä ja keskellä katua pysytellen poistui kaupungista. Matkalla hän vaani, olisiko Chandler millään taholla näkyvissä, mutta se oli turhaa.

Tie päättyi Colorado-virralle, jossa vesi oli korkeammalla kuin Brite oli koskaan ennen nähnyt. Karjan kuljettamisesta toiselle rannalle tulisi vaikea työ, mutta heidän täytyi uskaltaa, sillä muutoin uhkasi se vaara, että jouduttaisiin yhteen jonkin seuraavan lauman kanssa, jolloin menetettäisiin useampia nautoja kuin pahimman säikähdyksen aikana.

Ravatessaan rantaa pitkin länteen päin hän mietiskeli, kuinka oikeastaan oli laita noiden kahden ratsaspaimenen, joita hän oli pitänyt silmällä, ja mitä Shipman tästä jutusta sanoisi. Leirin paikkaa hän ei tiennyt, mutta uskoi sen löytävänsä, koska karja varmasti osuisi hänen eteensä. Noin tunnin päästä hän kuulikin kaukaista ammumista ja pian sitten näki matalaksi palaneen nuotion.

Leiriin tullessaan hän tapasi kaikki sikeässä unessa. Aluksi hän aikoi herättää ainakin Texas-Joen kertoakseen huomioistaan, mutta päätti kuitenkin, että sen ehtisi tehdä silloin, kun vartijoita vaihdettiin, koska hän itse ei nyt voisi nukkua.

Niinpä hän riisui ratsultaan satulan ja laskeutui pitkäkseen lepäämään.

SEITSEMÄS LUKU.

Brite hätkähti hereille luullen torkahtaneensa vain lyhyeksi hetkeksi, mutta nyt oli jo päivä. Läheltä kuului kirveeniskuja, jotka tuskin kuitenkaan olivat syynä heräämiseen. Hän kohosi istualleen ja katseli ympärilleen.

Hallettilla, joka vielä istui ratsun selässä, näkyi olevan jokin kiista Texas-Joen kanssa. Nuotion ääressä seisovat Deuce Ackerman ja Pan Handle Smith tarkkasivat heidän väittelyään.

"Niin, hitto vie, missä sinä viivyit niin kauan?" tiukkasi Shipman.

"Kaupungissa", vastasi Hallett tyynesti. "Oikeastaan aioin käydä siellä vain iltaa viettämässä, mutta satuin jäämään koko yöksi."

"Miksi et sitä ennen pyytänyt minulta lomaa?"

Hallett kohautti hartioitaan.

"Joka tapauksessa tästä laiminlyönnistä on seurauksena, että menetät täällä toimesi."

"Etpä näy aavistavan, kuinka vähän siitä piittaan."

Ackerman huitaisi kädellään vihaisesti ja astui esille.

"Roy, mikä hemmetti sinut on riivannut?" kysyi hän kiivaasti.

"Ei mikään erityisesti", selitti Hallett, "mutta minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tähän retkikuntaan — liian paljon elukoita ja liian vähän miehiä".

105

"Miksi et ole puhunut siitä aikaisemmin?" huusi Ackerman. "Olenhan sinusta vastuussa, sillä sinut otettiin joukkoon minun suositukseni nojalla."

"Älä ole hädissäsi enää. Tässä julistan juhlallisesti, ettei sinun tästedes tarvitse vastata minusta."

"Onpa tuossa paatunut rehentelijä!" kuohahti Ackerman. "Mutta en ollenkaan ihmettelisi, vaikka sinä vintiö —"

"Malta mieltäsi, Deuce", keskeytti Texas-Joe. "Sinä et tietenkään vastaa Hallettista, ja muuten minä puhun itse hänen kanssaan."

"No, anna kuulua", härnäsi Hallett pilkallisella äänellä ja sytytti savukkeen.

"Ensiksikin sanon: hillitse röyhkeytesi tai tukin suusi! Näytät hakevan riitaa, jotta sinulla olisi parempi syy lähteä tiehesi."

"Kun nyt eroan toimestani, mitä muuta vielä tahdot?"

Samassa Hallett hyppäsi ratsailta maahan ja mittaili katseillaan uhmaavasti Shipmania, joka makuupeitteellään istuen oli vetänyt jalkaansa toisen saappaan ja piteli toista kädessään — eikä hänellä vielä ollut yllään revolverivyötä.

"Oikeastaan en mitään, sillä tiedät kai sanomattakin, että olet käyttäytynyt meitä kohtaan kuin viheliäinen heittiö."

Hallett vavahti, mutta purki sitten sisuaan.

"Ota samalla huomioon, että roikaleittesi joukossa on pahempiakin heittiöitä", huusi hän. "Minut houkutteli yöksi kaupunkiin Ben Chandler, johon luotat niin rajattomasti; hän luuli minun suostuvan konnantyöhön, jonka rinnalla eroamiseni tästä joukosta on pikku asia."

"En usko", vastasi Texas-Joe.

Brite oli tällä välin ehtinyt vetää saappaat jalkaansa ja nousi pystyyn selvittääkseen tilanteen muutamalla sopivalla sanalla, mutta samassa astui pensaikosta esiin Ben Chandler, verinen kaulahuivi siteenä pään ympärillä, ja huusi:

"Sinä olet oikeassa, Texas-Joe — hän on kirottu valehtelija!"

"Mistä sinä tulet?" kysyi Shipman kummastuneena.

"Olen nukkunut tuolla pensaikossa ja satuin juuri ajoissa heräämään kuullakseni, mitä te, kaksi täällä kaikessa ystävyydessä haastelitte."

Hallettin kasvoihin tuli äkillinen muutos. Hänen ilmeestään, kun Chandler odottamatta ilmestyi paikalle, oli kuvastunut suunnatonta ällistystä, mutta nyt tuli sen sijalle hätä ja viha.

"Nähtävästi et ole vielä selvinnyt eilisestä pöhnästäsi", sanoi hän Benille.

"Meistä kahdesta minä en ollut juovuksissa", vastasi toinen rauhallisesti.

"No, sitten kai muistat vielä, että rupesit Snellin kapakassa riehumaan revolverilla?"

"Siitä en tiedä mitään — mutta myöhemmin ampui joku kadulla takaapäin kalloani kohti. Se on kuitenkin ihan eri asia, ja kuinka sen laita on, siitä tahdon nyt julkisesti tehdä selkoa, sillä —"

"Pidä suusi kiinni, kun vielä olet sikahumalassa!" keskeytti Hallet.

Nyt tuli Brite miesryhmän luo.

"Minäkin kävin eilen illalla Snellin kapakassa ja pidin näitä kahta miestä silmällä", ilmoitti hän Shipmanille. "Chandler ei suinkaan ollut päihtynyt."

Hetkiseksi seurasi äänettömyys, ja Hallettin kasvot kävivät lyijynharmaiksi. Hän kyyristyi hiukan kuin loikatakseen, mutta meni sitten hitaasti, kädet puuskassa, hevosensa luo.

"Pysy paikallasi, kurja konna ja valehtelija!" huusi Ben Chandler hänen jälkeensä. "Minusta on tärkeätä, että koko juttu paljastetaan sinun läsnäollessasi."

"Neuvon sinua olemaan rääkkäämättä suutasi", murisi Hallett.

"Minä puhun suuni puhtaaksi!" kiljui Ben vimmoissaan. "Tietysti kerron sen salajuonen, joka sinulla on yhdessä Ross Hiten kanssa ja johon houkutit minuakin —"

"Tahdot siis, että asia päättyy tällä tavalla?"

Sen sanottuaan Hallett veti esille revolverinsa ja tähtäsi Chandleriin, mutta samassa tuokiossa pamahti laukaus niin likellä Briteä, että ruudinsavu melkein poltti hänen poskeaan. Hallettin kiivas liike jäi kesken, ikään kuin häneen olisi iskenyt salama, ja vasemmasta ohimosta valui verta. Hän lyyhistyi kokoon ja suistui sitten kädet levällään kasvoilleen maahan, revolverin lentäessä parin askeleen päähän.

Vähän aikaa vallitsi jähmettynyt hiljaisuus, jonka sitten Pan Handle Smith keskeytti rauhallisella äänellä.

"Toivoakseni suotte anteeksi, herra Brite, että niin hätäisesti sekaannuin tähän rettelöön", sanoi hän, "mutta minun on mahdotonta sallia, että joku ampuu turvattoman ihmisen".

"Älkää olko huolissanne — minähän kiitän teitä siitä ja olisin itsekin tehnyt samoin, jos minulla olisi ollut ase kädessä", vastasi Brite. "Muuten Chandler oli varmasti oikeassa, kun hän esitti syytöksensä, sillä viime yönä näin Hallettin olevan yhteisissä puuhissa Ross Hiten kanssa."

"No niin, Ben, kun vielä kerran olet täpärästi välttänyt ikuisuuden, huojenna nyt sydäntäsi ja kerro, mitä on ollut tekeillä", kehoitti Texas-Joe Chandleria, joka yhä näytti hämmentyneeltä.

"Siitä ei ole paljon sanottavaa", aloitti mies hiljaa. "Hallett yllytti minua liittymään mukaan erääseen hommaan, jota Hite oli hänelle ehdottanut. Kerran yöllä, kun meillä kahdella oli vahtivuoro, tuli näet Hite ja tarjosi hänelle viisisataa dollaria, jos hän toimittaisi Hiten miehille tilaisuuden siepata karjastamme sievoisen osan. Ja se piti pantaman toimeen sitten, kun Hallett ja minä taas joutuisimme yhdessä vartioimaan. Ensin lupasinkin olla siinä osallisena — niin kehno olin tosiaan — mutta sitten aloin katua ja sanoin hänelle jyrkästi, etten suostu."

"Mitä ihmettä, Ben, kuinka on ollut mahdollista, että sinä lainkaan menit sellaiseen roistomaiseen juoneen?" huusi Ackerman suuttuneena.

"Sille en nyt enää mahda mitään, niin surkeaa kuin se onkin, enkä myöskään tahdo pestä itseäni siitä puhtaaksi, mutta varsinaisena syynä siihen oli kirottu viina, jota Roy Hallett ajoi kurkustani alas niin paljon kuin suinkin", selitti Chandler onnettomana.

"Minun mielestäni sopu tämä asia jättää sikseen", arveli Brite. "Voihan jokainen kerran olla heikko, ja nyt saamme pitää varmana, ettei Ben enää menettele sillä tavalla."

"En tietenkään, herra Brite. Sen vannon teille kaiken pyhän nimessä!" vastasi Chandler kiitollisena.

"Vainaja on peitettävä kiireimmiten", huusi Ackerman. "Tuolta nelistää Reddie — hänen ei tarvitse sitä nähdä."

"Eipä ole hänelle haitaksi — viime aikoina hän on niin riivatusti keimaillut Hallettille", nurisi Texas-Joe. "Mikähän hoppu hänellä nyt on noin kiidättää tänne hevosia?"

Reddie jätti tuomansa ratsut vähän matkan päähän leiristä ja saapui itse niin hurjaa vauhtia, että tuskin kykeni pysähdyttämään omaa mustaa hevostaan ja ratsaspaimenten täytyi loikata sivulle.

"Tärkeitä uutisia!" kertoi hän hengästyneenä. "Ihan kintereillämme on Nichols mukanaan kaksituhatta nautaa, ja hänen jäljestään tulee Horton, jolla on vielä suurempi karja."

"Tuhannen pentelettä!" huudahti Brite äkeissään.

Texas-Joe käytti raivoissaan vielä mehevämpiä sanamuotoja, jotka sopivat varsin huonosti nuoren tytön kuultaviksi, ja ryhtyi sitten vetämään toista saapasta jalkaansa.

"He molemmat lähettivät sanan, että meidän pitäisi kiireimmiten mennä nautoinemme virran poikki", jatkoi Reddie innokkaasti, "mutta sehän on mahdotonta niin kauan kuin tulva on korkealla".

"Sittenkin täytyy yrittää", vastasi Brite.

Vasta nyt tyttö näki Hallettin makaavan maassa.

"Hyvä Jumala, mitä täällä on tapahtunut?" kysyi hän kalveten. "Eikö tuo ole Roy?"

"On, lapseni."

"Onko hän kuollut?"

"Siltä näyttää."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Minä", selitti Pan Handle Smith.

"Minkä tähden?" tiedusti Reddie soinnuttomalla äänellä.

"Siitä saat selon tuolta", vastasi mies viitaten Chandleriin.

"Tämähän on hirveää — oletko sinäkin saanut laukauksen päähäsi?" huusi tyttö katsellen Benin veristä pääsidettä.

"Se on vain pikku naarmu", rauhoitti Chandler ja kertoi sitten lyhyesti, kuinka oli asian laita, säästämättä itseään.

Reddie oli kuunnellut ääneti, mutta Benin lopetettua syyti hänelle moitteita — pitäen kerrassaan outona, että jonkun päähän oli hetkeksikään juolahtanut varastaa isännältään.

"No niin, pane nyt viimein saarnasi loppuun piste", keskeytti hänet Shipman karkeasti. "Pääasia tässä on se, ettei aikeesta tullut mitään ja että herra Brite on antanut hänelle anteeksi."

"Mutta minä en anna anteeksi", väitti Reddie kiivaasti. "Niin petollinen temppu hänellä oli mielessään, ja toissapäivänä illalla hän piinasi minua saadakseen suudella!"

"Vähät siitä, että hän yritti, sillä tietenkin on tärkeintä, saavuttiko hän päämääränsä", letkautti Texas-Joe.

"Ole varma siitä, että hän sai pitkän nenän", vastasi Reddie punastuen.

Texas-Joe seisoi yhdessä Briten kanssa rannalla vielä kerran tutkimassa kaikkia asianhaaroja. Tällä kohdalla oli samea, kuohuva ja vinhasti juokseva virta runsaasti kaksisataa metriä leveä, ja sen mukana uiskenteli hakattuja hirsiä, juurineen maasta kiskottuja puunrunkoja ja kaikenkokoista ajopuuta. Varsinkin herätti epäilyksiä vahva vuolle, sillä jos karja ajautuisi määräsuunnasta kauas syrjään, voitaisiin tuskin välttää kamalaa tuhoa, koska vastapäinen ranta, mikäli silmällä kyettiin erottamaan, silloin jyrkkyydellään estäisi sen nousemasta vedestä.

"Kirotun kiperältä tämä juttu näyttää", murisi Texas-Joe, "mutta takaisin päin emme voi enää mennä. Miehet ovat saaneet määräykset, ja tuoltahan hevoset jo tulevatkin näkyviin."

"Tietysti meidän pitää koettaa" vahvisti Brite. "Ehkä luistaa paremmin kuin luulemme."

"Hoi, Reddie!" huusi Shipman huitoen kädellään tytölle. "Ala ajaa!"

Reddie vastasi kimeällä vastahuudolla, käänsi ratsunsa ja riensi hevoslauman taakse, joka lähti liikkeelle jokseenkin tiiviinä. Jotkut ratsut pyrkivät kuitenkin hermostuneina karkaamaan sivuille, ja silloin Texas-Joe ratsasti virtaa ylöspäin ja Pan Handle Smith vastakkaiselle taholle pakottaakseen ne takaisin. Hurjasti nelistäen juoksivat johtohevoset rinnettä alas ja syöksyivät korskuen veteen. Toiset seurasivat hyvässä järjestyksessä, kun Texas-Joe täydellä voimallaan kiljuen tunki niitä yhteen vasemmalta ja Pan Handle laukauksilla oikealta, samalla kuin Reddie, myös kirkuen täyttä kurkkua, esti niitä peräytymästä. Molemmat miehet jäivät rannalle, mutta Reddie ajoi ratsullaan rajuun virtaan. Kaikki hevoset oli nyt saatu menemään veteen, ja etumaiset uivat jo.

"Hurraa, tyttö, mainiosti tehty!" huusi Texas-Joe heilauttaen hattuaan. "Ponnista vastavirtaan ja anna elukoiden hakea itselleen tie!"

"Meidän olisi ehkä oikeastaan pitänyt seurata häntä", epäili Pan Handle.

"Hänellä on sentään onneksi hyvin väkevä hevonen", vastasi Brite luottavaisesti.

Texas-Joe ei ilmaissut epäilyjä eikä varmuutta, vaan tähysti jännittyneenä komeaa, liikkuvaa kuvaa, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä. Briten viimeisen laskelman mukaan oli hevosia vielä kolmea vaille kaksisataa. Pienet espanjalaiset mustangit eivät vähääkään pelänneet vettä, eivät sittenkään, kun pohja hävisi kavioiden alta. Tiheänä parvena ne uivat jyrkästi vastavirtaan, jonne Reddie niitä ajoi yhä huiskuttaen leveälieristä hattuaan ja rohkaisten huudoillaan. Hänelle itselleen tämä puuha näytti tuottavan tavattomasti huvia; hän ravisteli kutrejaan, jotka kimalsivat kuin punainen kulta auringonpaisteessa. Kun hänen hevosensa oli päässyt syvään veteen, vapautui myös Brite salaisesta pelostaan, sillä voimakas ratsu pystyi uimaan kuin soraa. Reddie pakotti sitä vasemmalta sivulta aina likelle hevosenpäitä, jotka etenivät nykäyksittäin monena rivinä, virran työntäessä oikealta.

Pitkän matkan päässä virtaa alaspäin siitä paikasta, missä Brite ja toiset levottomina tarkkasivat tätä ylimenoa, tunsivat johtohevoset vihdoin pohjan allansa, ja muut pyrkivät uskollisesti samalle taholle. Pian mustangit kahlasivat, aluksi yksitellen ja sitten joukoittain, vedestä ylös hiekalle ja kiipesivät rantatörmälle — viimeisenä Reddien musta ratsu.

"Hemmetti sentään, se oli aika hyvä suoritus", arvosteli Texas-Joe.

Brite ei sanonut mitään, mutta hänestä näki, että hänen mielensä oli keventynyt raskaasta taakasta, kun hän tiesi Reddien olevan turvassa toisella rannalla.

"Kah, mitä tuo on?" huusi Pan Handle äkkiä. "Kuulkaas, isäntä, teidän pitää estää se kaikin mokomin — tällä puolella on vielä paljoa suurempi vaara, kun ei ole tilaa kylliksi väistää vuolteen voimaa."

Brite ja Shipman, jotka olivat kääntyneet toisaalle, tähystivät nyt virran poikki. Reddie oli lähtenyt paluumatkalle! Siepattuaan käteensä revolverin Texas-Joe laukaisi pari kertaa merkiksi, heilutti sitten hattuaan hurjasti ja kiljui: "Pysy siellä!"

Varmaankin Reddie oli käsittänyt tämän käskyn, sillä hän viittasi kädellään, mutta ei peräytynyt takaisin rannalle. Texas-Joe ampui revolveristaan kaikki luodit ja tähtäsi niin, että ne osuivat veteen juuri Reddien edessä, mutta siitäkään ei ollut apua. Shipman vimmastui ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:

"Käänny! Kuuletko, Reddie? Tänne on vaarallista palata! Pentele, etkö sinä tottele?"

"Liian myöhäistä — nyt en enää voi muuta kuin jatkaa", huusi Reddie nauraen.

"Rauhoittukaa, isäntä", lohdutti Pan Handle hätääntynyttä Briteä. "Onhan hänen ratsunsa tavattoman väkevä — jaksaa kyllä tuoda Reddien tänne."

Likaisen keltaiset, mahtavat aallot vyöryivät hevosen kaulan ja pään yli, jopa huuhtoivat nuoren tytön hartioita. Vuolle vei ratsua väkisinkin virtaa alaspäin, mutta uituaan sata metriä se selvisi pahimmasta vaarasta ja pääsi hitaammin virtaavaan veteen. Brite näki, kuinka Reddie kiskaisi hevosta taaksepäin antaakseen ajelehtivan hirren kiitää ohitse ja kuinka se itsekin osasi väistää lehtevien oksien rykelmää — ilmeisesti tiesivät sekä hevonen että ratsastaja, mitä kullakin hetkellä oli tehtävä.

Sitä rannan kohtaa, mistä hevoset olivat lähteneet virran poikki, ei nyt kuitenkaan voitaisi saavuttaa, kuten Brite huolestuneena pani merkille, sillä jos Reddie joutuisi liian kauas sivulle, hänen vastassaan olisi melkein kohtisuora törmä eikä ratsu kykenisi kiipeämään ylös vedestä. Pan Handle ratsasti sinne päin ollakseen tarpeen tullessa apuna, mutta Reddien hevonen oli nopeampi kuin katselijat olivat arvioineet. Nyt se jo kohotti vedestä hoikan päänsä, pian tulivat myös hartiat näkyviin, sitten seurasi pari pitkää loikkausta, ja Reddie ravasi rinnettä ylös.

Texas-Joe hyppäsi hevosen selästä, paiskasi kiihtyneenä hattunsa maahan, kiroili ja polki kuin hullu. Briten mieleen johtui, että tällainen riivaus oli viime minuutteina kestetyn sielullisen hädän purkausta.

"Sinun ei tarvitse hätäillä, Pan!" huusi Reddie Smithille. "Eikö se ollut suurenmoista? Mitä nyt sanot ratsustani?"

"Kelpo elukka se on, mutta perin kevytmielistä sinun oli mennä sellaiseen vaaraan turhanpäiten."

"Minua tarvitaan tällä rannalla hyvinkin — minun apuani ei sopisi pitää kovin vähäpätöisenä", vastasi Reddie. "Hyväinen aika, mikähän nyt on mennyt arvoisan esimiehemme päähän?"

Ratsastaessaan Briten ja Texas-Joen eteen hänellä näytti olevan hieman paha omatunto, mutta kaunis hän oli likomärkyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen tähden.

"Herrat näkyvät olleen minusta huolissaan", sanoi hän pysähdyttyään. "Sitä en olisi millään ehdolla tahtonut, mutta luulin, että minusta vielä on täällä jotakin hyötyä."

"Huusinhan sinulle, että sinun piti jäädä sille rannalle — etkö kuullut?" kysyi Texas-Joe synkän näköisenä.

"Tietysti kuulin — sinähän kiljuit kuin aikoisit herättää vainajia."

"No niin, miksi et totellut käskyäni, jonka annoin esimiehenäsi?"

Siihen Reddie ei osannut vastata, vaan loi katseensa nolona maahan.

"En siedä enää, että sinä julkisella vastustuksellasi turmelet koko miehistön kuuliaisuuden!" kovisti Shipman.

"Olenkohan minä sentään niin syyllinen, Jack!" torjui Reddie arastellen.

"Varmasti olet! Mutta kuuleppa nyt! Vaikka isäntä hemmottelisi sinua kuinka tahansa ja vaikka olisit kuinkakin kaunis tyttö ja minä sinuun hullaantunut — se ei muuta asiaa: sinulla on housut niinkuin ratsaspaimenella, saat palkkaa niinkuin miehet, sen tähden sinun on pakko myös totella kuten toistenkin, ja minä pidän huolta siitä, että uppiniskaisuutesi loppuu."

"Mieleni tekisi kuulla, kuinka panet päätöksesi toimeen", vastasi Reddie, ja hänen äänensävyssään oli sekaisin suuttumusta ja hilpeyttä miehen merkillisen lemmentunnustuksen takia.

Shipman astui likemmäs tyttöä.

"Sinä et kelpaa tappelukumppaniksi niinkuin mies, eikä minun myöskään sovi antaa sinulle vitsaa kuin pahankuriselle pojannalkille", selitti Texas-Joe maltillisesti ja varmasti, "mutta jos vielä kerran tahallasi laiminlyöt selvän käskyn, jonka annan minä, herra Briten valitsema joukon esimies, niin ammun ratsusi".

"Kuinka sinä uskaltaisit!" kiivastui Reddie.

"Jollet tahdo, että niin käy, tiedät nyt, millä voit sen estää."

"Kenties jo olisi syytä lykätä noin vilkkaan keskustelun jatko tuonnemmaksi", huomautti Pan Handle Smith. "Tuolta lähenee näet karjamme."

KAHDEKSAS LUKU.

Rantatörmälle ilmestyi kiilan muotoiseksi järjestyneen valtavan karjalauman kärki, johtajana tavattoman iso vanha sonni, joka piti leveiden sarvien koristamaa päätänsä korkealla. Tiheäksi sulloutuneena, verkkaisessa etenemisessään vastustamattomana sieltä oli tulossa elävä tulva.

"Hitto vie, onpa tuossa komea näky!" huudahti Texas-Joe ihastuneena. "Elukat ovat mainiossa kunnossa. Jos saamme ne viedyksi virran poikki yhtä täydellisessä järjestyksessä, niin suoritamme suuremman urotyön kuin Mooses kävellessään Punaisen meren halki."

"Tietävätkö miehet myös tarkasti, mitä heidän pitää tehdä?" kysyi Brite, joka ei vielä ollut noussut ratsun selkään.

"Kaiketi, ja pääasia tässä onkin, että he ponnistavat vastavirtaan eivätkä millään ehdolla eksy karjan sekaan, koska silloin olisivat hukassa... Mutta ettekö halua jo ottaa ratsua?"

Brite kiirehti taaksepäin ja kuuli hevosta satuloidessaan, kuinka Texas-Joe käski Ben Chandlerin jäädä päähaavansa takia keittiövaunun luo, joka tuotaisiin viimeiseksi. Ben oli nähtävästi vastahakoinen, koska hänen vastauksestaan, jota Brite ei käsittänyt, oli seurauksena, että Shipman purki suustaan vimmattuja kirouksia.

Kun Brite oli ehtinyt istuutua satulaan, olivat ensimmäiset naudat jo saapuneet veteen viettävälle rinteelle. Niiden molemmilla sivuilla ratsasti miehiä edestakaisin kiljuen ja herkeämättä ampuen, mutta elukoiden mylvinä oli vieläkin kovempi.

Briten sitten tullessa paikalle Texas-Joe oli juuri pitämässä Reddielle vakavaa, innokasta puhetta.

"Nyt alkaa sellainen juttu, joka on sinulle ihan uusi", sanoi mies, "ja vaikka hevosesi on mainio uimari, voi käydä niin, ettei sekään sinua auta. Suostutko siis pysyttelemään likelläni, jotta voin sinua varoittaa, jos jokin menee hullusti?"

"Se sopii", vastasi Reddie merkillisen mukautuvasti.

"Teidän, isäntä, lienee parasta jäädä lauman taakse", jatkoi Texas-Joe. "Pan Handle, sinä lähdet liikkeelle, kun noin puolet karjasta on vedessä, mutta varo joutumasta elukoiden joukkoon... No niin, tule mukaan, Reddie!"

Vanhalle johtosonnille virta ei näyttänyt olevan mikään kaunistus. Se juoksi parin metrin päässä lauman edellä hilpeästi kuin vasikka ja mylvi samalla kuin puhveli. Sen jäljestä hyökkäävien nautojen jyrisevä töminä vei voiton kaikesta muusta melusta. Brite tunsi maan tärisevän ratsunsa alla, sillä lähes viisituhatta eläintä kiiti loivaa rinnettä alas. Häntä peloitti ajatella, mitä arvaamattomia seurauksia olisi pienimmästäkin selkkauksesta, saatikka äkillisestä säikähdyksestä.

Texas-Joe ratsasti johtosonnin edellä virtaan ja kieputti suopunkia päänsä yläpuolella, lakkaamatta kiljuen. Reddien ratsu kuohutti kellertävää vettä korkealle seuratessaan Shipmania. Sitten molskahti nautojen etujoukko kahlaamaan ja huumasi jymyllään korvia kuin maanvieremä, sillä takaapäin ryntäävien ahdistamina täytyi toisten syöksyä veteen suinpäin. Virrassa ne saivat tilaa levitäkseen eri tahoille, mutta silloin uhkasi ratsaspaimenia paha vaara. Sen tähden oli ehdottomasti tarpeellista pitää laumaa koossa ja alkuperäisessä järjestyksessä niin kauan kuin suinkin, mikä tietenkin oli perin vaikeata.

Tähystäessään selkien ja sarvien yli Brite näki nyt, että Ben Chandler ratsasti lähellä johtosonnia, sillä sivulla, joka oli karjasta myötävirtaan päin. Eikö hän ymmärtänyt, että se oli vaarallista, vai uhmasiko hän kohtaloa? Pitikö ehkä olettaa, että hän tahtoi erikoisella sankaruudella hyvittää virheensä? Pään ympäri kierretty side teki hänet tunnettavaksi muiden seasta, mutta sittenkin hän katosi pian Briten näkyvistä. San Sabe ja Deuce Ackerman olivat muuten samoin tällä vaarallisella sivulla, mutta heidän ratsunsa seisoivat vielä matalassa vedessä. Ilmeisesti he odottivat, kunnes koko lauma olisi mennyt ohitse, ja aikoivat sitten hoputtaa sitä takaapäin. Rolly Little, Holden ja Whittaker sivuuttivat Briten nelistäen.

Tällä välin johtosonni oli ehtinyt syvään veteen, upposi ensin, kohosi pärskyen ja alkoi uida vuolletta vasten. Naudat seurasivat sitä kuuliaisina kuin lampaat, ja Texas-Joe Reddien kera huolehti ohjauksesta. Karjan leveäksi hajautunut jälkijoukko tömisti Briten ohi, ja hänen oli nyt aika liittyä miehistöönsä. Vielä kerran hän silmäili rinteeltä virtaa, jonka keskellä vilisi tuhansia sarvipäitä, päästi sitten valloilleen ratsunsa, joka kärsimättömänä nosteli jalkojaan, ja ratsasti kaaressa vedenrajaan. Texas-Joe ja Reddie olivat tällöin jo hävinneet näkyvistä, ja karja peitti samoin myös Ackermanin ja Holdenin. Nyt Brite näki enää Benderin, nuoren alokkaan, joka arvatenkin tunsi olonsa perin kiusalliseksi.

Keskellä vinhasti juoksevaa virtaa Briten hevonen, joka hänen onnekseen tuntui olevan hyvin tottunut veteen, painui melkein kokonaan aaltojen alle, ja hän itsekin kastui hartioitaan myöten. Samalla hän pani merkille, että häntä painettiin määräsuunnalta sivulle. Hänen oikealla puolellaan näkyi kolme ratsaspaimenta ponnistavan pitääkseen hevosiaan erossa karjasta — mutta ehkä hän käsitti heidän liikehtimisensä väärin — ja äkkiä San Sabe pyrki jyrkästi vastavirtaan. Aallonharjalla läheni iso läjä ajopuita erinomaiseksi kiusaksi, koska se tapahtui hankalimmalla kohdalla ja hetkellä. Brite kiskaisi ratsuaan taaksepäin välttääkseen yhteentörmäystä ja yritti lisäksi käsin ja jaloin sysätä ruuhkaa syrjään. Samoin tekivät ratsaspaimenet, mutta eivät voineet mitään sille, että iso, lehtevä puu, johon oli takertunut kaikenlaisia jätteitä, työntyi myötävirtaan. Se ennusti varmaa tuhoa, ja molempien osien välille jäi leveä rako. Jollei taempia nautoja voitaisi pysähdyttää, menisivät ne virran mukana perikatoon.

Nyt Brite oli vähällä takertua tiheään pensaaseen jonka uiskentelua hän ei ollut huomannut pitäessään yksinomaan silmällä hajalle reväistyä karjalaumaansa, mutta hevosen viisaus tuli pelastukseksi. Hän päätti olla varovaisempi, koska muutoin toimittaisi itsensä ja ratsunsa vaaraan.

Luodessaan katseen taaksepäin hän sai kummakseen nähdä, kuinka kauas hän oli jo poikennut sivulle: keittiövaunu oli hyvinkin mailin päässä kuin pieni piste näköpiirin laidalla. Ja edessä, jokseenkin lähellä, törrötti jyrkkä ranta, jota Texas-Joe oli neuvonut karttamaan. Brite ohjasi hevosta parhaansa mukaan takaisin vastavirtaan, nousi sitten jalustimien varassa seisaalleen ja näki mielihyvin, että lauman kärki oli jo päässyt vuolteesta ja läheni rantaa kutakuinkin eheänä joukkona. Samassa oli eräs ratsastaja saapunut matalaan veteen — varmaankin Texas-Joe.

Nyt Briten mustangi joutui pyörteeseen ja kiepahti ympäri. Hän aikoi luisua alas satulasta helpottaakseen säikähtyneen hevosen ponnistelua, mutta silloin sen onnistui vapautua kurimuksesta, joka kiskoi alaspäin, ja kun Brite jälleen pääsi tähystämään rantaa kohti, näki hän, että etujoukko — kahden muun ratsaspaimenen ajamana — jo kahlasi pohjaa myöten. Se oli hyvä saavutus, mutta sitä levottomampana hän ajatteli, kuinka oli käynyt lauman jälkipuolen. Käännyttyään katsomaan hän huomasi, että osa siitä oli muuttanut suuntaa ja pyrki uudestaan vastavirtaan. Ensin hänestä tuntui oudolta, että naudat väistyttyään vuolteen mukana kauas sivulle olivat tehneet näin uljaan päätöksen, mutta kuultuaan sieltä päin laukauksia hän käsitti, että Chandler, joka alusta asti oli puuhannut sillä puolella, yritti kaiken uhallakin pelastaa niin paljon kuin vielä oli mahdollista.

Tässä näytti kuitenkin käyvän niin, että uupuneet elukat ajautuisivat sille kohdalle, missä ranta kohosi jyrkkänä seinänä. Niiden menetys olisi kyllä raskas tappio, mutta vielä pahemmin koski Briteen se, että ratsaspaimenen henki nyt oli ilmeisesti vaarassa. Tosin sopi toivoa, että Chandler jossakin alempana tapaisi paikan, jossa hänen ratsunsa kykenisi kiipeämään vedestä ylös.

Sama toivo näkyi olevan myös ratsaspaimenilla, sillä äkkiä ratsasti eräs heistä rantatörmälle ja nelisti hurjaa vauhtia sille taholle, missä Chandlerin tiedettiin olevan. Mustangin pitkästä, liehuvasta hännästä Brite päätteli, että tämä pelastustyöhön kiirehtivä mies oli Deuce Ackerman.

Kun Brite vihdoin pääsi maihin, oli vedessä enää muutamia satoja nautoja lauman etupuoliskosta, nekin jo kahlaamassa. Texas-Joe ja Reddie olivat poissa, toiset ratsaspaimenet seisoivat rannalla odottamassa, ja Bender, Pan Handle ja San Sabe häärivät vielä ratsain elukoiden sivuilla. Kaikki olivat jokseenkin alakuloisia ja väsyneitä ja kohauttivat hartioitaan Briten kysyttyä, kuinka oli Chandlerin laita. Ainoastaan Pan Handle yritti rohkaista mieliä edes heikolla toivolla.

"Texas-Joe ja Reddie lähtivät Ackermanin jäljestä, joka ensin riensi avuksi", selitti hän lopuksi. "Enempää ei voi tällä hetkellä tehdä Benin hyväksi."

"No niin, mihin nyt ryhtyisimme?"

"Parasta lienee, että leiriydymme tuonne ylhäälle — siellä on runsaasti ruohoa, eikä karja kuitenkaan jaksaisi tänään kulkea."

Brite oli samaa mieltä, ja he ratsastivat hiekkarinnettä ylös tavaten sen harjalta alkavan tasangon, joka ruohikkoineen ja puineen tarjosi ihanteellisen leiripaikan. Hevosilta riisuttiin heti satulat, ja sitten kyhättiin iso nuotio, jotta ratsastajat saisivat kuivailla vaatteitaan. Heidän seistessään paitahihasillaan tulen ympärillä tulivat Texas-Joe ja Reddie takaisin.

"Se oli turha matka", kertoi Shipman. "Ben on kaiketi hukkunut, eikä niitä nautojakaan voi pelastaa... Nyt minun pitää mennä tuomaan Moze vaunuineen tänne. Reddie, sinun ratsusi on vielä reippaassa kunnossa — eikä ihmekään, kun painat vain höyhenen verran — ehkä lainaat sen San Sabelle, jotta hän tulee avukseni."

"Miksi niin — enkö kelpaa siihen itse?"

"Etkö vielä ole saanut kylliksesi ratsastamisesta vedessä edestakaisin?" kysyi Texas-Joe.

Kun myös Brite vastusti jyrkästi hänen aiettansa lähteä jälleen virran poikki, hypähti Reddie hieman nyrpeänä hevosensa selästä maahan, ja hänen sijalleen tuli San Sabe, joka lähti tavoittamaan edeltä ratsastanutta Texas-Joea. Leiriin jääneet silmäilivät heidän jälkeensä synkkinä ja vaiteliaina, sillä Ben Chandlerin kohtalo koski heihin kipeämmin kuin he tahtoivat ilmaista.

Myöskin Texas-Joe ja San Sabe toimittivat heille muutamia peloittavia hetkiä upotessaan eri kertoja näkymättömiin. Mutta molemmat putkahtivat yhä uudestaan esille ja saavuttivat lopulta vastapäisen rannan, missä Moze oli jo ajanut vaununsa rinnettä alas heitä vastaan. Ratsaspaimenet kiinnittivät suopunkinsa vaunuun tukeakseen kuljetusta, ja sitten nelistettiin korkealle roiskuvaan veteen. Tarkasti tähystävä Brite oletti, että vaunuun talletetut elintarpeet kastuisivat ja pilaantuisivat, mutta päästyään syvään vuolteeseen vaunu näkyi kelluvan kuin vene, niin että suurin osa kuormaa törrötti vedenpinnan yläpuolella.

"Siinä on kaksinkertainen pohja paksuista lankuista", sanoi eräs miehistä. "Sepä on tosiaan onni, sillä muutoin tuskin saisimme tänään mitään kunnollista purtavaa."

Pari kertaa näytti siltä kuin kiivas virta veisi vaunun, hevoset ja ratsastajat väkisin mukaansa, mutta aina Texas-Joen onnistui taitavuudellaan torjua pahin vaara. Kaikki hengähtivät helpotuksesta, kun vaunu vaappuen kohosi vedestä rannalle. Niin tumma kuin Moze olikin väriltään, saattoi huomata hänen kalvenneen.

"Ei tarvitse pelätä", vakuutti hän astuttuaan maahan, "että ruokatavarat ovat kastuneet, ja peitteet kuivuvat vielä ennen iltaa".

Vähän ajan kuluttua tuli Deuce Ackerman takaisin, ja hänen ryhdistään ja ilmeestään näki heti, ettei hänellä ollut hyviä uutisia. Hänen asunsa oli kauttaaltaan savessa, ja hän oli niin uupunut, että melkein putosi ratsunsa selästä.

"Istu tänne tulen ääreen", huusi Little ja riensi hänen luokseen. "Minä kyllä riisun hevoseltasi satulan."

"Ikävä juttu — en voi ilmoittaa muuta kuin että Chandler on hukkunut. Jos tahdotte kuulla yksityiskohtia, pitäisi minun ensin saada jotakin juotavaa."

Moze toi kiireesti pikarillisen kahvia, jonka Deuce kaatoi kurkkuunsa pikku siemauksin, alkaen sitten kertoa:

"No niin, kun olin ratsastanut rantaa pitkin ja ehtinyt kauas ajautuneen karjan kohdalle, huomasin ihmeekseni, että Chandler, se pölkkypää, vieläkin yritti pakottaa nautoja uimaan vastavirtaan — hän piiskasi niitä suopungillaan kuin villi. Huusin hänelle ja ulvoin, niin että keuhkoni olivat haljeta, mutta hän ei kuullut. Viimein hän sentään näki minut, ja silloin viittasin kädelläni, että hänen piti tulla sieltä pois. Hän ei välittänyt siitä, ja virta vei häntä yhä edemmäs, samoin tietysti karjaa. Ratsastin rannalla samaan suuntaan — mailin toisensa jälkeen. Sitten oli jonkin matkan päässä edessäni iso aukko jyrkässä rantaseinässä — varmaankin Chandler oli myös huomannut sen, sillä hän ajoi niin pitkälle jouduttuaan nautoja juuri tuota aukkoa kohti. Sen edustalla vesi oli matalaa — naudat saivat sorkkiensa alle pohjan ja kahlasivat maihin."

"Tarkoitatko tosiaan, että Ben pelasti vedestä niin suuren osan karjaamme?" kysyi Shipman epäuskoisena.

"Se on riivattu totuus. Mutta hänen hevosensa oli vielä vuolteessa, ja kun naudat tukkivat siltä tien, ei se päässyt syvästä vedestä, vaan kiiti virran viemänä yhä kauemmas sen paikan ohi, josta olisi voinut kiivetä ylös. Minä ratsastin tietysti samalle taholle ja huusin Benille, ettei hänen tarvinnut hätäillä, koska olin tulossa avuksi. Hän oli takertunut hevosensa kaulaan, joka tuskin enää pysyi koholla vedestä. Sitten tuli eteeni paikka, missä hurja vuolle sivuutti kallion — riensin sinne, ja Ben ajautui myös ihan likeltä ohi. Heitin suopunkini niin tarkasti tähdättynä kuin ikinä, mutta hän ei saanut siitä kiinni, kun se oli liian lyhyt. Taas nelistin eteenpäin — ranta oli viheliäisen jyrkkä ja murtuva, ja äkkiä lohkesi aitani iso möhkäle, niin että olin vähällä suistua nurin, mutta siellä oli taas eräs kohta, missä Chandlerin täytyi joutua ihan likelleni. Juuri kun suopunkini olisi ulottunut häneen, vaipui hänen hevosensa — Ben koetti vapautua jalustimista, hän oli nähnyt minut ja aikoi huutaa minulle jotakin, mutta samassa vesi peitti hänet alleen. Viimeiseksi näkyi hänen verinen pääsiteensä — sitten ei mitään."

Reddie purskahti itkemään ja juoksi pois. Texas-Joe astui nuotion luo, heitti siihen lisää puita ja mutisi:

"Ainakin se oli hemmetin hieno tapa korvata rikkomuksensa."

Brite huokaisi liikutettuna. Ackerman jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

"Niin kauan kuin elän muistan hänen silmiensä rukoilevan ilmeen — viimeisellä hetkellään hän tahtoi näet vielä jäädä henkiin. Aluksi hän ei lainkaan ajatellut itseään, vaan ainoastaan karjan pelastamista. Se, että hän sai sen toimeen, on sellainen urotyö, jota en ole osannut pitää mahdollisena." Texas-Joe rykäisi hämillään, ennen kuin sanoi: "Jaha, nyt otan toisen ratsun ja lähden katsomaan, minne ne naudat ovat ehtineet vaeltaa. Kuinka kaukana täältä ne pääsivät maihin, Deuce?"

"Arviolta neljän mailin päässä."

Vaikka Brite kehoitti vielä lepäämään, lähti Texas-Joe väsynein askelin liikkeelle — kenties hän kaipasi yksinäisyyttä, kun mieli oli niin raskas. Toiset istuivat nuotion ympärillä tuijottaen ääneti eteensä ja kävivät eloisammiksi vasta sitten, kun Moze kutsui syömään. Ainoastaan Reddie pysyi syrjässä, ja Brite piti parempana antaa hänen olla rauhassa siihen asti, kunnes miehet syötyään lähtisivät leiristä. Mutta tällä kertaa he tekivät poikkeuksen, jääden paikalleen. Arvatenkin he tahtoivat odottaa Shipmania, jonka piti lisäksi antaa määräyksiä yöllisistä vahtivuoroista.

Tulen lämpö teki Briten uneliaaksi, ja hän laskeutui hiekalle pitkäkseen, vaipuen uneen. Herättyään hän huomasi auringon painuneen jo alhaalle länteen. Leirissä ei nyt ollut muita kuin Pan Handle Smith, Reddie Bayne, Rolly Little ja Texas-Joe — toiset ratsaspaimenet olivat poistuneet.

"Kah, te tulitte siis jo takaisin!" huudahti Brite kohoten istualleen ja ojennellen kangistuneita raajojaan. "No, kuinka kaukana karjamme jälkijoukko on täältä?"

"Palasin retkeltäni noin puoli tuntia sitten — niinpä luulisin, että nuo naudat tällä hetkellä ovat hyvinkin kymmenen mailin päässä pohjoista kohti."

"Mitä ihmettä te puhutte?"

"Tarkoitan vain, että niillä on riivatun hyvä vauhti."

"Kuulkaas nyt, hyvä Shipman, teidän pitää selittää tarkemmin — enhän käsitä tuosta mitään."

"Tietysti se on selitettävä, niin kiusallista kuin minun onkin kertoa tästä konnanjuonesta", vastasi Texas-Joe. "Reddie, tuki sinä hetkeksi korvasi!... Meille on tässä kirottu ryökäle joukkio tehnyt jumalattoman saastaisen tempun! Vieläkin veri nousee päähäni, kun sitä ajattelen — mieleni tekisi ulista kuin kojootti, jota on purrut kalkkarokäärme, mutta mieluimmin joisin itseni sikahumalaan tai nitistäisin jonkun —"

"Tuo ei vähääkään auta minua käsittämään, mitä oikeastaan on tapahtunut", keskeytti Brite.

"Pan, sano sinä se hänelle."

"Riivatun hassusti siinä kyllä on käynyt", kertoi Pan Handle Smith, "mutta vastoin Shipmanin mielipidettä arvelen, ettei tämä juttu sentään ole meille niinkään paha. Texas-Joe ei näet saanut noita harhateille joutuneita elukoita näkyviin, ja sitten hän kiipesi eräälle kukkulalle ja keksi sieltä, että noin kymmenen miestä ajoi niitä varsin reipasta käymäjalkaa pohjoiseen."

"Tietenkin Ross Hite miehineen!" huudahti Brite hypähtäen seisaalleen.

"Sitä mieltä oli myös Texas-Joe, ja sen tähden oli hänen puoleltaan viisainta palata kiireimmiten tänne ja tehdä meille selkoa havainnoistaan. Vähemmän järkeä oli hänen sotajuonessaan, jota hän suositteli, että näet lähtisimme ratsain tavoittamaan tuota sakkia ja ampuisimme joka rosvon. Valitettavasti yhtyivät kaikki toverit kannattamaan sellaista hullutusta, mutta kun panin jyrkästi vastaan, pääsi järki taas kerran voitolle."

"Te olette ehdottomasti oikeassa, Pan Handle", myönsi Brite. "Kerrassaan nurinkurista olisi ollut hyökätä Hiten kimppuun, sillä varmasti olisi siinä kahakassa moni meidänkin väestämme menettänyt henkensä. Sitä paitsi olisi uhannut se vaara, että naudat olisivat täällä joutuneet perästämme tulevien laumojen sekaan ja sillä tavalla menneet meiltä hukkaan. Ei, parempi on tyytyä siihen, mitä on pelastettu, kuin antautua sellaiseen hurjaan seikkailuun." "Juuri niin", vastasi Pan Handle tyytyväisenä, "varsinkin kun tuo väliaikaisesti meiltä siepattu nautaparvi on saatavissamme, jos käymme asiaan käsiksi järkevästi".

"Millä tavalla luulette sen onnistuvan?" kysyi Brite kummastuneena.

"Huomatkaa nyt! Vaikka Ross Hite rientää parhaansa mukaan, voi hän saada meistä enintään yhden päivän etumatkan. Ajakoon hän siis karjaamme kaikessa rauhassa eteenpäin — vähentäähän se pöllöpää meiltä puolet työtä. Sitten illalla, kun hänen pitäisi seuraavana päivänä saapua Dodgeen, otan oikein kelpo ratsun, kierrän reitin sivulta hänen eteensä ja teen tilin selväksi."

"Se on suurenmoinen aate, isäntä", vakuutti Texas-Joe, "mutta siinä on kuitenkin eräs vika: Pan tahtoo yksin sen toteuttaa. Tietenkään en voi sitä sallia."

"Meidän ei ole syytä ruveta nyt kiistelemään", vastasi Pan Handle hymyillen.

Brite ymmärsi varsin hyvin, mitä Smithillä oli mielessä — tämän synnynnäisen taistelijaluonnon mukaista oli pyrkiä suorittamaan sellainen hurjanrohkea työ muiden avutta, ja koska hän varmaankin loukkaantuisi pahasti, jos ehdotus hylättäisiin jo ennakolta, oli parempi jättää sanomatta siitä mitään. Mutta kun Brite siis pysyi vaiti, pohti Texas-Joe sitä innokkaammin Smithin suunnitelman mahdollisuuksia.

"Sillä tavalla karjamme saadaan varmasti takaisin", sanoi hän lopuksi. "Hiten miehet eivät tosin ole harjaantuneita ratsaspaimenia, vaan pelkkiä hevosvarkaita, ja heidän eteensä tulee vielä ainakin kymmenen virtaa ja monta selkkausta punanahkojen ja puhvelien takia, mutta kaikkien noiden vaikeuksien läpi he ponnistavat sittenkin siinä toivossa, että lopulta tulee suuri rahallinen voitto. Sitä he eivät saa pistää taskuunsa — sen estäminen jää meidän huoleksemme!"

YHDEKSÄS LUKU.

Lämmin kesäinen yö peitti maan, ja tähdet tuikkivat puiden lehtien lomitse. Solisten ja humisten ohitse virtaava joki ei enää tuntunut olevan sama kuin päivällä kohistessaan rantoja vasten. Melkein juhlallista hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lukemattomien sammakoiden joskus kuuluva yksitoikkoinen kurnutus.

Jo hyvän aikaa oli Brite turhaan tavoitellut unta — kenties ainoana, joka vielä oli valveilla. Reddie, joka oli sovittanut makuusijansa hänen likelleen, tiheän pensaan juurelle, nukkui rauhallisesti.

Äkkiä Brite hätkähti — jokin tumma hahmo tuli näkyviin. Hän tarttui jo revolveriinsa, mutta tunsi silloin Texas-Joen, joka kaiketi liikkui kierroksella tai aikoi herättää ne miehet, joiden vuoro oli mennä vartioimaan karjaa. Tyynesti hän astui Briten ohi, lähestyi Reddien makuupaikkaa ja polvistui sen viereen. Sitten jatkui äänettömyyttä vielä hetkisen, kunnes Brite kuuli tytön kysyvän unisena:

"Mikä nyt on hätänä?"

"Pst, ei niin kovaa, sinähän herätät isännän — minä tässä vain olen, Texas-Joe."

"Jo nyt on kumma — tässä ei saa edes nukkua rauhassa, vaan aina tuo hirveä ihminen on kimpussa!"

"Kuulin sinun itkevän ja sen tähden tahdoin heti tulla luoksesi, mutta jäin odottamaan, kunnes kaikki nukkuisivat."

"No, mitä sinä tahdot minusta?"

"En muuta kuin vähän seurustella kanssasi — eihän minulla ole siihen päivällä tilaisuutta. Ja siitä asti, kun äskettäin näin Benin käyvän illalla täällä makuusijasi luona... Hän oli kai myös kovasti rakastunut sinuun?"

"Myöskö?" vastasi Reddie pilkallisesti.

"Kuinkas muuten..."

"Ainakaan minulla ei ole siitä tietoa, vaikka hän pyhästi vannoi, sillä en luota ratsaspaimeneen."

"Herkkäuskoisuus ei olekaan hyvä asia, mutta toisaalta ei sovi epäillä kaikkia", tuumi Texas-Joe. "No, kuinka sen laita on: olitko sinäkin rakastunut häneen?"

"En tietenkään."

Nyt seurasi pitkä tauko. Brite aikoi yskäisemällä tai muulla keinolla ilmaista nuorille olevansa hereillä, mutta jätti sen sikseen, koska keskustelu sai sellaisen käänteen, että hän kasvatusisänä oli melkein velvollinen kuuntelemaan. Texas-Joe tahtoi näet hartaasti saada selkoa siitä, oliko Ben Chandler nimenomaan kosinut.

"Ei sinnepäinkään", vastasi Reddie.

"Eikö kukaan muukaan miehistämme?" tutki Shipman.

Silloin tytön oli pakko purskahtaa nauruun.

"Tässä ei ymmärtääkseni ole mitään naurettavaa", huomautti mies. "Olisihan se ollut mahdollista."

"Ehkä niin, mutta onneksi kaikilla pojilla on ollut niin paljon järkeä päässä, että heitä on peloittanut ilmeinen rukkasten saamisen vaara."

"Minua se vaara ei peloita vähääkään."

"Kuinka niin? Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Sitä vain, että vielä tulee päivä, jolloin pyydän sinua vaimokseni."

"Jopa sinä olet päästäsi ihan sekaisin!"

"Se taitaa pitää paikkansa, sillä ensi kerran eläissäni olen ihan hullaantunut tyttöön."

"Vai niin, ja sinä luulet, että minun pitäisi katsoa sitä suureksi kunniaksi ja kohta tarttua siihen kiinni kynsin hampain, kun olen vain orporaukka, jolla ei ole koko maailmassa kotia, omaisia tai ystäviä?"

"No no, enhän minä ole katsellut tätä asiaa siltä kannalta", vastasi Texas-Joe, jonka ääni oli käynyt hiukan epävarmaksi. "Ajattelin vain —"

"Kuule nyt, ratsaspaimen", keskeytti Reddie, "sinulla ei näy olevan aavistustakaan siitä, kuinka pahasti erehdyt. Tosin olen ollut köyhä orporukka, mutta en ole enää. Niin, minä olen kuin olenkin rikkaan miehen tytär."

"Mi-mitä?... Äh, joutavia, sinähän olet tietääkseni löytölapsi."

"Minä olen herra Briten kasvattitytär", julisti Reddie ylväästi.

"Hoh-hoh!... Vakavasti puhuen, Reddie, onko se totta?"

"Niin totta kuin elän! Se tuntuu kyllä minustakin toisinaan pelkältä unelta, mutta se on tosiasia ja tekee minut sanomattoman onnelliseksi."

"Voi hemmetti sentään!... Tarkoitan, että tietysti iloitsen sinun puolestasi — eihän sinulle olisi voinut sattua parempaa onnea, sillä isäntämme on mainion kelpo mies ja lisäksi rikas. No niin, sinulle ilmestyy tietenkin toisenlaisia kosijoita kuin vaivainen ratsaspaimen, mutta kuitenkin epäilen, voiko kukaan rakastaa sinua niin paljon kuin minä."

"Älä millään ehdolla rupea imelän tunteelliseksi, Texas-Jack. Se näet ei sovi sinulle lainkaan."

Sitten Brite kuuli jonkinlaista reuhtomista, ikään kuin joku vimmatusti rimpuilisi irti toisen otteesta, ja pian maiskahti jokin, mikä epäilemättä oli muisku.

"Mitä — sinä — uskallat!"

"Pitihän minun rangaista sinua siitä, että jälleen nimitit minua Jackiksi", kuiskasi Shipman intohimoisesti, "ja nyt pakotan sinut vielä sanomaan minua rakkaaksi Joeksi. No, minä odotan sitä!"

"Se ei tulisi koskaan mieleeni!... Ai — älä purista minua niin kovasti..."

"Anna kuulua 'rakas Joe', tai muutoin suutelen sinua vielä kerran."

"Silloin huudan apua."

"Sen jätät tekemättä — mutta kaikissa tapauksissa uskallan."

Taas Texas-Joe suuteli.

"Suostutko nyt sen sanomaan?"

"En! En!! En!!!"

Niin pontevalta kuin tämä kolminkertainen kielto sointuikin, ei ääni kuitenkaan ollut paisunut.

"Minun puolestani voidaan tätä jatkaa koko yön halki", selitti Texas-Joe maltillisesti ja suuteli tyttöä jälleen. "Etkö vieläkään sano?"

"Miksi se olisi sinulle tärkeätä — onko sellaisella sanalla mitään arvoa, jos se lausutaan pakotuksesta?" ähki Reddie hengästyneenä toivottomasta yrityksestään vapautua miehen käsistä.

"Se on minun asiani. Sano siis, muutoin —"

"Piru sinä olet — laske irti!"

"Vasta sitten, kun suostut sanomaan."

"No, olkoon sitten Herran nimessä — rakas Joe."

Heti Texas-Joe päästi tytön vapaaksi.

"Tosin ei tällainen köyhä ratsaspaimen nyt voi saavuttaa sinua omakseen, neiti Reddie Bayne-Brite", sanoi hän kuuluvalla äänellä, "mutta kukaan ei voi minulta riistää sitä, että olen suudellut sinua ja että olet nimittänyt minua rakkaaksi Joeksi".

Hän nousi ja lähti pois, mutta tietysti täytyi tytön saada lausua viimeinen sana.

"Siitä sinun kyllä sopiikin olla hyvin ylpeä, Texas-Jack!" huusi hän raivostuneena hänen jälkeensä.

Reddie makasi vielä kauan hereillä, heittelehti puolelta toiselle, huokaili raskaasti ja mutisi itsekseen epäselviä sanoja — mutta viimein hän rauhoittui, ja Brite huomasi hänen nukahtaneen uudestaan. Nyt ei kuulunut muuta kuin virran solinaa, kojoottien kaukaista, valittavaa ulvontaa ja lukemattomien hyönteisten surinaa.

Briten täytyi hiljaa naureskella itsekseen, kun hän ajatteli ikuista naisellisuutta, joka oli niin nopeasti päässyt valtaan Reddiessä huolimatta vuosikausia kestäneestä kovasta, karkeasta miehisestä elämästä. Olikohan tyttö nyt oikeastaan rakastunut Shipmaniin? Eräs asia oli ainakin varma: vaikkapa Reddie jo nyt rakastaisi, kiduttaisi hän kelpo Texas-Joea vielä usein ja perinpohjaisesti, ennen kuin antautuisi...

Viimein vaipui myös. Brite uneen ja heräsi vasta sitten, kun Moze kutsui aamiaiselle.. Reddie oli jo noussut, ja hänen kokoon kääritty makuusäkkinsä nojasi keittiö vaunun etupyörään. Maassa istuivat jalat ristissä San Sabe, Whittaker ja Less Holden juomassa kahvia.

Vaikka aamu oli tavattoman kaunis ja kirkas, näyttivät ratsaspaimenet alakuloisilta. Holden kertoi Britelle Ackermanin ja Texas-Joen saaneen selville, millä tavalla Ross Hiten oli onnistunut rosvota Benin pelastamat naudat. He olivat näet keksineet rannassa veneen — niinpä oli ilmeistä, että varkaat olivat saaneet mukavasti soutaa virran poikki pidellen suitsista hevosiaan, jotka uivat jäljestä.

Reddie toi kyllikseen levänneitä hevosia, ja auringon noustessa oltiin taas jo liikkeellä pohjoista kohti. Kaikki tähyilivät, näkyisikö varastettua karjalaumaa, mutta päivän mittaan ei kukaan nähnyt siitä merkkiäkään. He eivät kuitenkaan luopuneet toivosta, että hyvinkin korvattaisiin tämä tappio, johon Brite oli jo mukautunut. Illalla Texas-Joe selitti:

"Nautojen jäljistä päättäen ne veijarit ovat tänään menettäneet melkoisen osan etumatkaansa. Sepä se — ratsaspaimenenkin ammatissa tarvitaan taitoa! Lisäksi Ross Hitellä on se kiusa, että hän osui sieppaamaan siitä joukosta juuri vanhimmat ja sen tähden hankalimmat sonnit. Pan Handlen juoni on kerrassaan mainio — tällä tavalla nuo rakkarit suorittavat puolestamme raskaimman työn eivätkä lopuksi saa siitä muuta palkkaa kuin pari luotia ja läpeä nahkoihinsa."

Muuten leirissä ei enää ollut vallalla sama hilpeä, viaton ilomielisyys kuin tähän asti — ratsaspaimeniin näytti syvästi vaikuttaneen kahden toverin suunnittelema petos, toisen häpeällinen kuolema ja toisen sankarillinen uhrautuminen. Yleinen käyttäytyminen Reddietä kohtaan oli myös muuttunut aika lailla — kukin oli tosin kerkeä auttamaan häntä, kuten ennenkin, mutta leikillinen mielistely oli kokonaan loppunut. Texas-Joe vältti kaikkea keskustelua tytön kanssa, mutta se ei herättänyt erikoista huomiota, koska hän ylimalkaan oli perin harvapuheinen.

Ilman mainittavia kommelluksia saavutettiin perätysten eri levähdyspaikkoja, kuten Round-Top, Brushy-Creek, Cornhill, Noland-Creek, Loon-River ja Bosque-River. Ainoastaan kerran saattoi San Sabe eräältä kummulta, jollaiset tällä yhtä mittaa jatkuvalla ruohoaavikolla olivat varsin harvinaisia, kaukana erottaa varastetun karjalauman. Nyt tiedettiin varmasti, että varkaat olivat Ross Hite ja hänen miehensä, sillä Noland-Creekin läheisen pienen karjatilan omistaja Belton oli nimenomaan tuntenut Hiten siinä joukossa, joka oli kulkenut ohitse.

Tähän saakka oli sadetta saatu vain pitkien väliaikojen päästä, mutta kuitenkin niin paljon, että purot ja muut vesistöt säilyivät kuivumatta. Brazos-virralla, jossa vesi muulloin tähän aikaan vuodesta oli korkealla, Britelle tuli se mieluinen yllätys, ettei tulvaa ollut lainkaan eikä ylimeno siis tuottanut mitään vaikeuksia. Niinpä heidän sopi leiriytyä pohjoiselle rannalle, ja he valitsivat sen kohdan, missä Brazds-virtaan laski kirkasvetinen puro. Täällä oli pitkästä aikaa saatavana myös metsänriistaa, ja varsinkin nuoret kalkkunat toivat tervetullutta vaihtelua Mozen jokseenkin yksitoikkoiseen ruokalistaan.

Jos kulkuvauhti voitaisiin säilyttää nykyisellään, tarvittaisiin koko matkaan, josta nyt oli suoritettu noin kolmannes, Briten arvion mukaan yhdeksänkymmentä päivää.

Viikkoa myöhemmin saavuttiin Fort Worthiin, joka oli ratsaspaimenten silmissä oikea maailmankaupunki, vaikka siellä oli vain vähäinen määrä taloja, yksi myymälä, yksi kapakka ja perin pieni väestö. Texas-Joe järjesti leirin tämän paikkakunnan edustalle aavistamatta, että toinen puoli Ross Hiten karjaa silloin oli hyvin lähellä. Sen tiedon toi näet vasta keskiyön jälkeen San Sabe, joka oli neljän toverin kera tehnyt salaa retken kaupunkiin ja ainoana joukosta pysynyt sen verran humaltumatta, että vielä kykeni puhumaan kutakuinkin ymmärrettävästi.

Seuraavana aamuna Shipman otti nuo retkeilijät käsiteltäväkseen, mutta nuhdesaarna ei ollut läheskään niin vimmattu kuin Brite oli odottanut.

"Jaa, miekkoset, eilen illalla rikoitte kuria vastaan ja lisäksi teitte äärimmäisen tyhmyyden", sanoi Texas-Joe levollisesti, hilliten suuttumuksensa. "Jollette olisi juoneet itseänne niin järjettömästi pöhnään, vaan heti ilmoittaneet minulle, mitä varastetuista naudoista oli tullut tietoonne, silloin olisimme voineet noutaa ne takaisin haltuumme Ross Hiten väen ollessa kaupungissa. Tämä suotuisa tilaisuus on meiltä nyt mennyt hukkaan, sillä sen mukaan, mitä olen ottanut selville, Hite on tänä aamuna lähtenyt hyvin varhain liikkeelle saaliineen — kaiketi hän on nähnyt teidät ja myös tuntenut."

Syylliset loivat häpeissään katseensa maahan ja pysyivät vaiti.

"Mutta vahingosta ei kannata jälkeenpäin puhua pitkälti", jatkoi Shipman. "Nyt vaadin kuitenkin, ettei yksikään teistä saa juopua ennen kuin päästään Dodgeen. Sitten minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ahmitte itsenne viinaa täyteen, vieläpä itse olen teille siinä hyvänä esimerkkinä, sillä mielessäni on yhtä ja toista, mitä haluaisin unohtaa. Mutta, kuten sanottu, sitä ennen ei ole lupa päihtyä, koska meillä on vielä edessämme monta vaikeaa urakkaa. Meidän täytyy karjoinemme mennä Red-Riverin poikki, hirveiden myrskyjen läpi, joita ette vielä tunne, ja tavattoman suurten puhveliparvien alueen halki, ja vaikkei ainoakaan punanahka kävisi kimppuumme, huomaatte siis, että meidän osaksemme tulee vielä kyllin paljon ponnistusta ja vaivaa."

"Emme ryyppää enää pisaraakaan, ennen kuin olemme perillä", vastasi Ackerman. "Sen lupaan meidän kaikkien nimessä, sillä omin käsin annan selkään jokaiselle, joka pyrkii tästä sitoumuksesta livistämään."

"Hyvä juttu, Deuce, enempää en vaadikaan", vakuutti Texas-Joe mielissään.

Vielä ennen kuin retki jatkui, kulki leirin ohitse melkoinen osasto sotaväkeä; eräs aliupseeri ratsasti puhuttelemaan Briteä. Se, mitä hän kertoi, oli omansa tekemään mielet levottomiksi. Tämä joukko, jota komensi luutnantti Coleman neljännestä ratsurykmentistä, oli matkalla Fort Richardsoniin, missä intiaanit olivat hiljakkoin panneet toimeen kamalan verilöylyn sikäläisten uudisasukasten keskuudessa. Comanchet ja kiowat olivat kaikki taas tarttuneet aseisiin ja samoilivat joka taholle tällä laajalla alueella Brazos- ja Red-Riverin välillä. Puhveliparvia kuului tavattoman suurin määrin olevan jo Red-Riverin eteläpuolella, mutta pohjoisempana, Canadian-Riveriin asti, niitä ihan vilisi ruohoaavikolla, ja metsästäjät olivat siellä melkein yksinomaan vaarallisia karja- ja hevosvarkaita.

"Joka tapauksessa luutnantti Coleman käski antaa teille sen vakavan neuvon, että teidän olisi viisainta viipyä täällä jonkin aikaa ja odottaa tilanteen kehitystä", lopetti aliupseeri, "varsinkin kun edellänne nyt marssii toinen karjalauma, jonka miehistö tosin ei lainkaan piitannut järkipuheestamme, vaan tahtoi kiirehtiä eteenpäin".

"Olivatko ne Ross Hiten väkeä?"

"Johtajan nimeä en tiedä, mutta murteestaan päättäen hän oli varmaankin texasilainen. Hänellä oli merkillisen syvälle painuneet, melkein kiinni siristetyt silmät ja hyvin terävät piirteet."

"No, sitten hän oli Hite", lausui Pan Handle.

"Kuka tahansa hän oli, kovasti hän vielä saa katua, ettei seurannut hyvää neuvoamme", vastasi aliupseeri. "Toivottavasti te olette järkevämpiä."

"Paha kyllä, meidän ei sovi jäädä tänne", huomautti Brite, "sillä meillä on takanamme yhden ja kahden päivämatkan päässä kaksi isoa karjalaumaa, joiden jälkeen tulee viikon kuluessa vielä monta muuta. Lähiaikoina kuljetetaan tätä reittiä pitkin ainakin kaksisataa tuhatta nautaa."

"Jopa nyt jotakin! Pelkään pahasti, että suuri osa niistä jää saapumatta Kansasiin... No niin, hyvästi ja onnea matkalle!"

"Kiitos — samoin!"

"Olettehan kaikki olleet kuulemassa, mitä puhuttiin", sanoi Texas-Joe tovereilleen aliupseerin nelistettyä pois. "Tiedätte siis, mikä meitä uhkaa. Ehdotan, herra Brite, että ensiksi ratsastamme kaupunkiin ja ostamme niin paljon elintarpeita ja ammuksia kuin jaksamme raahata, sillä ennen Doania emme tapaa ainoatakaan kauppaa, eikä myöskään ole tietoa siitä, saammeko sieltä silloin enää mitään."

Valmiina kestämään pahinta Briten joukko oli jälleen lähtenyt vaeltamaan pohjoiseen, mutta lähinnä seuranneet päivät kuluivat ilman vastuksia.

Bolivarissa, puhvelinmetsästäjäin leiripaikalla, Chisholmin reitti haarautui — oikeanpuolinen latu vei pohjoisessa suunnassa Abileneen, vasen poikkesi luoteeseen Dodgea kohti. Abilenen tie oli pitempi, mutta turvallisempi, toinen taas lyhyempi, mutta sen sijaan vaivalloisempi ja vaarallisempi. Ratkaiseva merkitys oli kuitenkin sillä, että Dodgessa oli naudoille ja hevosille verrattomasti edullisemmat markkinat.

"Nyt on varmasti selvitettävä, kummalle taholle Hite on mennyt", sanoi Texas-Joe, kun oli saavuttu tienhaaraan. "Kun tuolla ryyppäämme pari lasillista viskyä, luulisin saavamme sen kuulla muitta mutkitta — suostutteko sen toimittamaan, isäntä?"

"Sen te varmasti osaatte itse paremmin", vastasi Brite.

"Sama se, ja sinä tulet mukaani, Pan Handle."

"Minä myös!" huudahti Reddie Bayne.

"Sinäkö?... Mitä asiaa sinulla on sinne?"

"Tahtoisin edes kerran nähdä jotakin muuta kuin aina vain teidän nyrpeitä kasvojanne."

"Surkuttelen tätä kiusaasi, mutta toistaiseksi sille ei voi mitään — Dodgeen saakka sinun on pakko tyytyä meidän naamoihimme."

Pettyneenä ja harmissaan Reddien täytyi jäädä leiriin. Piristääkseen hänen mieltään Brite ehdotti, että he menisivät yhdessä ongelle, ja Reddie vilkastui heti. Sillä välin kun onkivehkeitä otettiin esille tavaroiden seasta ja pantiin kuntoon, piti Mozen hankkia syötiksi matoja ja heinäsirkkoja.

Iltapuoli ei ollut vielä kulunut pitkälle. Virta, jonka lähelle oli asetuttu leiriin, näytti hyvin sopivalta Briten mieliurheilua varten, ja molemmat kalastajat saivatkin siellä viettää pari oikein hauskaa ja vaiheikasta tuntia. Reddie oli tosin täysin kokematon tällä alalla, mutta selviytyi onkimisesta varsin taitavasti. Pikku seikkailun huippukohdaksi tuli se hetki, jolloin hänen koukkuunsa tarttui tavattoman iso kala, niin että hän oli vähällä suistua veteen siiman mukana, jota hänen ei tehnyt mieli päästää käsistään. Hänen oli pakko kuitenkin huutaa Briteä avuksi, kun hän ei yksin jaksanut kiskoa kalaa ylös, mutta sittenpä hän olikin perin ylpeä runsaasta saaliistaan, joka leiriin vietynä houkutti kuuluville Mozen rajattoman ihailun. Neekeri näet väitti sitä suurimmaksi kalaksi, mitä oli eläessään nähnyt.

Ennen illallista palasivat Texas-Joe ja Pan Handle Bolivarista.

"Hite on lähtenyt täältä Dodgeen päin", kertoi Shipman, "ja koska se tapahtui jo eilen iltapäivällä, on hänellä nyt sievoinen etumatka meistä. Se lyhenee sentään pian, kuten arvelivat ne puhvelinmetsästäjät, joiden kanssa puhelin."

"Sehän olisi mukavaa", vastasi Brite, "vaikken oikein käsitä, mihin sellainen luulo perustuu".

"Jollei varkaita pidätä mikään muu, niin ainakin puhvelilaumat."

"Mutta silloin tulee meillekin sama viivytys."

"Ei ole sanottu", väitti Texas-Joe. "Ja vaikka kävisi niin, saamme joka tapauksessa karjamme takaisin, sillä tämä juttu kiukuttaa liiaksi meitä kahta, Pan Handlea ja minua."

Tuollainen huomautus ei tosin kelvannut järjellisen päätelmän malliesimerkiksi, mutta Brite ymmärsi tietysti, mitä sillä tarkoitettiin.

Texas-Joe näki nyt kalat, joita Moze perkasi siististi.

"Hitto vie, mistä sinä olet nuo saanut?" kysyi hän ihmeissään.

"Neiti Reddie ja isäntä toivat ne virrasta", selitti neekeri myhäillen.

"Pyydystitkö sinäkin tosiaan kalan?" tiedusti Shipman Reddieltä jokseenkin epäuskoisesti.

"Kolme — joukossa kaikkein suurimman", vastasi tyttö ylväästi.

"No, oliko se hauskaa?"

"Kerrassaan ihanaa."

"Jaa-a, harvinaista se on nuoressa tytössä, mutta ymmärrän sen liiankin hyvin, sillä minäkään en osaa kuvitella mitään suloisempaa kuin istuskella varjossa puron rannalla vapa kädessä, tarkata samalla auringon kehrän leikittelyä vedenpinnalla, kuunnella lintujen laulua ja —"

"Hyväinen aika, meidän Texas-Jack rupeaa runolliseksi!" keskeytti Reddie.

Koska hämäys ja kiusoittelu näiden kahden välillä oli viime aikoina loppunut melkein tyystin, sanoi Brite hymyillen:

"Luulin, Shipman, että olitte jo ehtinyt vieroittaa hänet nimittämästä teitä Texas-Jackiksi."

"Sitä minäkin olen kuvitellut, mutta nyt näyttää siltä kuin minun olisi tarvinnut siinä puuhassa olla sitkeämpi", vastasi mies luoden paljon merkitsevän katseen tyttöön, joka pitkästä ajasta taas punastui kerran ja nähtävästi katui, että itse oli rikkonut aselevon.

Illallisen jälkeen, kun oli jo pimeä, ilmestyi leiriin kaksi vierasta. Tällaisessa tapauksessa kuului asiaan, että Texas-Joe otti vastaan tulijat, jotka kertoivat olevansa puhvelinmetsästäjiä ja asuvansa Bolivarissa.

"Olemme sattuneet näkemään karjanne", jatkoi se mies, joka oli heistä kookkaampi, "ja silloin huomanneet, että teidän nautoihinne on poltettu sama merkki kuin eilen näkyi Ross Hiten elukoissa. Meidän mielestämme oli syytä ilmoittaa se teille."

"Tosin se ei ole mikään uutinen, mutta kiitän teitä silti", vastasi Shipman ja selitti sitten lyhyesti, mistä niin merkillinen yhteensattuma johtui.

"Jaha, te olette siis kylliksi selvillä Ross Hitestä", sanoi puhvelinmetsästäjä. "Mutta meillä oli toinenkin syy tulla tänne. Olemme näet kuulleet, että Little Wichitan tienoilla on nähty jättiläismäisiä puhveliparvia, ja halusimme liittyä joukkoonne sinne saakka."

Texas-Joe katsahti kysyvästi Briteen.

"Siinä asiassa luotan täydellisesti teihin", ilmoitti isäntä kohauttaen hartioitaan. "Muuten tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että meille kelpaisi pari apumiestä lisää."

"No niin, mielelläni ottaisin teidät miehistömme jäseniksi", sanoi Shipman kääntyen taas vieraan puoleen, "mutta enhän tunne teitä lainkaan. Kuinka voisin tietää, ettette ole Hiten lähettämiä tai ettei teillä ole jokin muu ilkeä sivutarkoitus?"

"Sitä ette aluksi tiedä", vastasi puhvelinmetsästäjä nauraen, "mutta onhan teillä pahoja aikeita vastaan varsin tehokas keino revolvereissanne".

Texas-Joe oli astunut nuotion ääreen ja viskannut siihen kuivia risuja, niin että liekit leimahtivat korkealle ja täysin valaisivat molempia vieraita.

"Reddie, tuleppa tänne hetkiseksi!" kutsui hän.

"No, mitä nyt?" vastasi tyttö, joka oli siirtynyt syrjemmälle, mutta heti riensi miesten luo. Koska hän oli antanut tukkansa kasvaa vapaasti, vaikka aikaisemmin oli itse salavihkaa sitä lyhentänyt, eikä hänellä ollut hattua päässä, huomasi vieraskin ensi silmäyksellä, ettei hän kuulunut miesväkeen.

"Nämä kaksi miestä haluavat olla mukanamme Little Wichitaan asti", sanoi Texas-Joe Reddielle. "Mitä sinä tekisit, jos olisit täällä esimiehenä, jonka pitää se asia ratkaista?"

Reddiestä tuntui, ettei tässä laskettu pilaa, vaan että vakavasti tahdottiin turvautua hänen naiselliseen, terveeseen vaistoonsa. Niinpä hän nyt tarkasteli molempia vieraita.

"Hyvää iltaa, nuori neitonen — lieneekö teidän ikäisellänne mahdollisuutta arvostella miehiä ensi silmäyksen mukaan?" tervehti häntä hieman ivallisesti se metsästäjä, joka oli tähän asti puhunut tulijoiden puolesta.

Pienempi mies tempaisi hatun päästään ja kumarsi oikein etelämaisen kohteliaasti. Hänen kasvonsa, jotka nyt nähtiin ensi kerran, olivat avomieliset ja hilpeät.

"Arvoisa neiti", lausui hän, "jos teidän annetaan ratkaista, niin tulos on varmasti hyvä".

"Minä olen jo ehtinyt nähdä hyvin monta huonoa ihmistä", sanoi Reddie hitaasti, "mutta aina myös heti huomannut heidän laatunsa. Jos olisin täällä esimiehenä, ottaisin ilomielin vastaan nämä kaksi."

"Samaa mieltä olen minäkin", selitti Texas-Joe. "Perin hauskaa on kuitenkin, että vahvistat minua tässä käsityksessä."

"No niin, olkaa siis tervetulleita joukkoomme", huudahti Brite. "Millä nimillä saamme teitä kutsua?"

"Tästä toveristani käytetään nimeä hymy-Peter ja minusta veitsi-William — mutta kaiketi riittää, jos sanotte meitä vain Peteriksi ja Williamiksi", vastasi isompi mies.

Texas-Joe keskusteli molempien metsästäjien kanssa kaikesta, mistä heidän aluksi piti olla selvillä, ja sitten sovittiin, että he seuraavana aamuna liittyisivät retkikuntaan tuoden mukanaan kaksi vaunua ja kahdeksan hevosta.

Kun vieraat olivat lähteneet leiristä, vaihtoivat ratsaspaimenet mielipiteitä näistä uusista kumppaneista. Kaikki olivat saaneet tulokkaista erittäin suotuisan vaikutelman — ainoastaan Pan Handle Smith ei ollut täysin samaa mieltä. Hän lupasi kaiken varalta pitää silmänsä auki.

Pian sen jälkeen vaihdettiin vartijoita, ja leiriin jäivät vain Brite, Texas-Joe ja Reddie. Tänään Shipman tuntui olevan tavallista halukkaampi seurusteluun ja pohti Briten kanssa vilkkaasti niitä kommelluksia, joita vielä voisi sattua. Reddie kuunteli ääneti, mutta kun otettiin puheeksi intiaanien ryöstöretket, menetti hän malttinsa.

"Ettekö voisi keskustella jostakin muusta?" kysyi hän. "Kun minun on pakko kuulla noin kamalia juttuja, alkaa tuntua siltä kuin päänahkaani jo nyljettäisiin."

"Sitä vaaraa ei ole olemassa", arveli Texas-Joe hymyillen. "Punainen kutriharjasi vetää kyllä puoleensa monen comanche-nuorukaisen huomion, mutta sitä ei sinulta kukaan leikkaa. Sen pahempaa ei voi tulla kuin että joku intiaani ottaa sinut muijakseen."

"Elävänä ei minua yksikään intiaani saa käsiinsä", vastasi Reddie tuimasti.

"No niin, puhuaksemme jostakin muusta", jatkoi Texas-Joe, "tahtoisin huomauttaa jo ajoissa eräästä asiasta: jos ehjin päänahoin saavumme Dodgeen, vietämme kai pikku juhlan, herra Brite?"

"Siihen lienee aihetta — mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Se pitäisi järjestää heti sinne tultuamme, ennen kuin maksatte meille palkan, sillä jos rahat on luettu meille kouraan, kuluu varsin pitkä aika yhtämittaisessa ja täydellisessä humalassa."

"Täytyykö sinun todella juopua sillä tavalla?" kysyi Reddie paheksuvalla äänellä.

"Oikeastaan se on järjettömyyttä, kuten kai ajattelet, varsinkin kun visky tai viina ei herätä minussa himoa — mutta näin pitkällisen raittiuden jälkeen joutuu liiallisuuteen, ennen kuin itse huomaakaan."

"No, joisitko itsesi juovuksiin silloinkin, kun sinulla olisi vaimo?" tutki Reddie vielä.

"Millä ihmeen keinolla minä saisin vaimon? Enhän osaa kuvitella, että joku tyttö tahtoisi ottaa minut miehekseen."

"Siitä ei olekaan nyt puhe — minä tarkoitin vain, että jos olisit naimisissa —"

"Siinä tapauksessa tietysti välttäisin juopumista ainakin sen tähden, etten joutuisi loukkaamaan tuon paremman puoliskoni tunteita."

Nyt molemmat vaikenivat — Texas-Joe kohensi mietteissään kepillä tulta, joka oli painumassa sammuksiin, ja Reddie silmäili häntä yhtä miettiväisesti. Piippuaan mukavasti poltteleva Brite piti varmana, että näiden kahden välillä, jotka näyttivät unohtaneen hänen läsnäolonsa, kohtalo kutoi näkymättömiä lankojaan. Ennemmin tai myöhemmin he liittyisivät yhteen, vaikkapa Texas-Joe närkästyneenä Reddieltä saamistaan ensimmäisistä rukkasista vielä jonkin aikaa rimpuilisi vastaan...

Seuraavana päivänä, kun oli marssittu jo pari tuntia, valtasi naudat äkillinen kauhu hiekkapyörteen takia, joka oli noussut niiden keskellä. Onneksi ne juoksivat pohjoista kohti, niin että miesten tarvitsi vain ratsastaa sivuilla torjumassa karkaamista. Karja kiiti hurjassa pelossaan ainakin kymmenen mailia sakeiden pölypilvien peittämänä, ja vasta sitten vauhti hiljeni entiselleen. Tämä selkkaus päättyi siis hyvin, mutta aina uhkasi se vaara, että samanlainen pelästys voisi toistua pienestäkin aiheesta.

Illalla leirinuotion ympärillä istuttaessa puheltiin havainnoista, joita oli päivän mittaan tehty, koska nyt kuljettiin tavallaan vihollismaassa. San Sabe oli nähnyt savupatsaita nousevan läntisten kukkulain takaa. Ackerman ja Little olivat panneet merkille, että kaukana liikkui puhveliparvia. Brite luuli huomanneensa, että siellä täällä tavattu metsänriista oli merkillisen levotonta, ja Pan Handle Smith kertoi keksineensä virran kuivuneessa uomassa, metsän keskellä, hylätyn leirin.

Ainoastaan Texas-Joella ei näyttänyt olevan mitään ilmoitettavaa, ja Reddie kysyi häneltä purevasti:

"No, eikö herramme ja mestarimme haukansilmään ole ilmestynyt mitään erikoista?"

"Olen kyllä nähnyt, mutta en oikeastaan tahtonut siitä puhua, jotta nimenomaan sinä pysyisit levollisena. Niin, tänään olen kaksi kertaa saanut näkyviini punanahkoja."

"Todellako?"

"Varmastiko?"

Näin kyseltiin häneltä yhtaikaa.

"Tietysti — enkä sellaisista asioista muutenkaan laske pilaa", vastasi Texas-Joe. "Kummallakin kerralla ratsastin kärjessä. Kun nyt lähestymme Wichita-vuoria, oli minusta luonnollista tähyillä tarkasti. Intiaanit tulivat parin mailin päässä kummun takaa esille, vaanivat meitä vähän aikaa ja sitten katosivat. Muuten on mahdollista, että toisessa paikassa näkemäni joukko oli sama."

"Olivatko ne comancheja?" tiedusti Reddie kauhistuneena.

"Sitä en osaa sanoa, mutta se ei vaikuta asiaan. Onhan meidän kannaltamme yhdentekevää, onko lähellämme liikkuvan heimon nimi comanche, kiowa, apache, cheye, arapaho vai jokin muu."

"Siinä on sentään eroa — comanchet kuuluvat olevan kaikkein vaarallisimpia."

"Sen, että nuo intiaanit ovat nähneet meidät, ei tarvitse merkitä mitään", arveli Pan Handle tyynesti. "Tästedes saamme kai joka päivä panna merkille punanahkoja. Jotkut heistä voivat tehdä ystävällisen vierailun luoksemme — tai joudumme kahakkaan heidän kanssaan, mutta mitäpä siitä!"

Peter ja William, puhvelinmetsästäjät, olivat kuunnelleet ääneti. Kun Brite kysyi heidän mieltään, vakuuttivat hekin nähneensä intiaaneja, jopa niin läheltä, että varmasti tunsivat heidät comancheiksi.

Muuten oli saatu huomata, että näistä kahdesta miehestä oli tullut arvokas lisä retkikunnan väkeen. He neuvoivat Texas-Joea sijoittamaan hevoset yöksi niin lähelle leiriä kuin suinkin ja pitämään huolta niiden tarkasta vartioimisesta, koska comanchet ryöstivät melkein aina vain hevosia ja sen sijaan harvoin nautoja, joista he lihaa tarvitessaan joskus tappoivat sonnin.

Niinpä vartijoita vaihdettiin nyt tiheämmin kuin ennen, ja marssia jatkettiin heti aamunkoitossa. Seutu kävi yhä autiommaksi ja kivisemmäksi, ja kulku hidastui. Joka notkossa nähtiin puhveleita, joiden ympärillä vilisi susia ja kojootteja, öisin kuultiin näiden inhottavien petojen haukuntaa ja ulvontaa — ja usein ilmestyi kojootteja jopa leirinuotion likelle, niin että ratsaspaimenten, joiden unta ne häiritsivät, piti laukauksilla ajaa niitä tiehensä.

KYMMENES LUKU.

Päivästä toiseen karttui yhä lisää rasituksia ja vaaroja: intiaanihevosten kavionjäljet, leirinuotioista mustuneet kohdat virtojen kuivuneissa uomissa, ympäröiviltä kukkuloilta kohoavat savumerkit, ennen kaikkea puolialastomat ratsastajat, jotka hoputtaen laihoja, villejä mustangejaan putkahtivat milloin mistäkin näkyviin ja taas yhtä nopeasti katosivat — kaikki tämä pakotti Briten miehistön noudattamaan ainaista, uuvuttavaa ja perin jännittävää tarkkaavaisuutta.

Kun saavuttiin Little Wichitalle, tehtiin se ikävä huomio, että tämä muulloin matalavetinen virta, jonka poikki suurikin karja tavallisesti pääsi ilman vaikeutta, oli vuoristossa sattuneiden rankkasateiden takia paisunut niin mahtavaksi ja vinhaksi, että ylimenoa sopi ajatella vasta sitten, kun pahin tulva olisi laskenut — mutta siihen saattoi kulua päivä tai pari. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin etsiä suojattua notkoa, missä olisi kylliksi ruohoa karjalle ja mahdollisuuden mukaan myös jonkin verran metsää turvaksi hyökkäystä vastaan. Ross Hiten väellä, jota virta tietenkin myös oli viivyttänyt, näkyi olleen sama suunnitelma, mikäli eri jäljistä voitiin päätellä.

Texas-Joe lähetti siis San Saben ratsastamaan virtaa alaspäin ja lähti itse vastakkaiseen suuntaan hakemaan sopivaa levähdyspaikkaa; toisten huolena oli sillä välin pitää karjaa niin ahtaasti koolla kuin suinkin.

Koska nyt oli juuri keskipäivän hetki, vallitsi laaksossa painostava, nihkeä helle. Lisäksi heillä oli se paha haitta, että ylempänä sijaitsevilta kunnailta voitiin heihin suunnata kiväärituli. Vaikka naudat olivat edellisten päivien rasituksista väsyneinä laskeutuneet makuulle, pysyi jokainen ratsaspaimen hevosensa selässä tähystämässä eri puolille, kivääri ampumavalmiina edessään. Britellä oli jopa kaksi kivääriä — kevyempi tarkoitettuna Reddielle, sillä jos tosiaan tulisi kahakka, täytyisi tytönkin puolustaa itseään aseella. Retkikunnan kolme vaunua oli työnnetty puuryhmän juurelle, missä kasvoi tiheää vesaikkoa, niin että ne täysin peittyivät näkyvistä.

Peter ja William olivat kiivenneet ylös metsäistä rinnettä vaaniakseen, mitä oli laakson toisella puolella, ja muu miehistö kuunteli tarkasti, sillä heille oli tietenkin mitä tärkeintä huomata ajoissa, oliko jotakin outoa lähestymässä. Viimein kävi niin, että Reddie ensimmäisenä väitti kuulleensa hevosen tulevan heitä kohti nelistäen. Hänen havaintonsa sai pian vahvistuksen toisilta, ja koska rytmillinen jyske kovaa pohjaa vasten kuului siltä taholta, jonne virta juoksi, arvattiin San Saben tulevan takaisin.

"Niin, se on San Sabe", huudahti Reddie. "Katsokaas, kuinka hurjasti hän ratsastaa!"

"Luultavasti hänellä on intiaaneja kintereillään", tuumi Brite.

Kohta sen jälkeen San Sabe pysähtyi heidän eteensä.

"Intiaaneja!" huusi hän hengästyneenä. "Mutta he eivät aja minua takaa, kun eivät ole minua nähneetkään. Oletteko kuulleet laukauksia?"

Täällä ei ollut kuultu ainoatakaan.

"No niin, sitä räiskettä pidetäänkin yllä kaukana virranmutkan toisella puolella", kertoi San Sabe. "Kun jouduin sille kohdalle, kuulin huutoja ja sitten laukauksia — piilotin siis ratsuni pensaikkoon ja tallustin jalkaisin eteenpäin. Pian näin hiekassa kosteita jälkiä — virran poikki oli juuri tuotu intiaanien hevosia. Seurasin kavioiden jälkiä, kiljunta ja ammunta koveni yhä, ja viimein näin, mitä siellä puuhattiin. Muutamat uudisasukkaat olivat leiriytyneet puiden varjoon, kenties myös odottamaan tulvan alenemista. Heillä näkyi olevan kolme vaunua, ja niiden alta valkoiset ampuivat intiaaneja, joiden nuolet vilisivät ilmassa kuin pääskyset. Tietysti nelistin tänne takaisin niin pian kuin pääsin."

"Meidän pitää heti rientää sinne avuksi, herra Brite!" sanoi Pan Handle.

"Tietysti se on velvollisuutemme, ja tuoltahan palaavat myös molemmat metsästäjät. Kysytäänpä heiltä neuvoa, kuinka siinä parhaiten tehtäisiin — pitäähän meidän muutenkin odottaa, kunnes Texas-Joe saapuu."

William ja Peter, jotka epäilemättä myös olivat kuulleet laukauksia, tulivat juosten, ja Brite toisti heille lyhyesti San Saben kertomuksen.

"Montako hevosta intiaaneilla oli?" kysyi William asiallisesti ja tyynesti.

"Arviolta tuskin enempää kuin kaksikymmentä."

"Ja kuinka pitkä matka täältä on sille paikalle, missä tapasit jäljet?"

"Siellä virta tekee mutkan, ja jäljet olivat sen toisella puolella noin puolen mailin päässä."

"Parasta lienee, ratsaspaimen, että astut ratsusi selästä maahan ja piirrät tuohon hiekkaan koko aseman. Silloin se selviää."

San Sabe totteli kehoitusta, otti puutikun, polvistui ja alkoi vetää hiekkaan viivoja. Kohta hypähtivät toisetkin miehet alas satuloista ja ryhmittyivät hänen ympärilleen.

"Tällainen on virran mutka", selitti San Sabe. "Tässä, puolen mailin päässä edempänä, nähdään hevosten jäljet — ja tämä paikka voidaan erottaa jo kaukaa, sillä siellä seisoo hyvin iso kuivettunut puu, joka on haalistunut melkein valkoiseksi. Sinne asti voimme ratsastaa ilman mitään hätää... Jokseenkin tälle kohdalle on sijoitettu uudisasukasten vaunut, ja rinteellä on tiheää metsää kolmella taholla. Tuolla punanahat väijyvät ja —"

"Mikä nyt on antanut aiheen näin innokkaaseen sotaneuvotteluun?" keskeytti heidät hyvin tuttu ääni.

Kaikki kääntyivät ympäri — Texas-Joe oli huomaamatta tullut takaisin ja seisoi nyt heidän takanaan, toisessa kädessä suitset, toisessa kivääri. San Sabe kertoi hänelle kiireesti, mitä oli tapahtunut, ja sitten Williams sanoi:

"Sinäkin olet varmaan sitä mieltä, että meidän pitää viipymättä lähteä uudisasukkaiden avuksi?"

"Hitto vie, tietysti!... Rupea sinä johtajaksi, kun sinulla on ennestään kokemusta tällaisissa asioissa."

"Hyvä on. Eikä nyt vitkastella — toivottavasti emme saavu sinne liian myöhään."

San Sabe ratsasti oppaana edellä, toiset seurasivat pitkänä rivinä. Puhvelinmetsästäjät eivät olleet malttaneet edes satuloida hevosiaan. Jokseenkin kalpealta näyttävä Reddie liittyi joukkoon kysymättä mitään, vaikka Brite, joka yhdessä Benderin kanssa jäi takimmaiseksi, olisi ehdottomasti tahtonut jättää hänet Mozen luo. Täyttä neliä kierrettiin virran mutka, sitten San Sabe pysähtyi, hypähti satulasta maahan ja poikkesi oikealle puiden sekaan, jonne myös Reddie ehti hävitä Briten ja Benderin saapuessa tälle paikalle. Hevoset jätettiin rinteen juurelle, tiheän pensaikon suojaan, ja sitten riennettiin edemmäs, kiväärinlaukausten räiskettä kohti, jota kovempana pian kuului intiaanien merkillisen kimeä kiljunta.

"Tuosta sotahuudosta päättäen ne ovat comancheja", arveli William.

Yhä kärjessä etenevä San Sabe levitti nyt pensaan oksia sivuille ja huusi:

"Tuollahan ovat heidän hevosensa."

"Eikä niitä ole edes kahtakymmentä — ne saatte jälkeenpäin noutaa saaliiksenne, pojat", huomautti William. "Jaha, Shipman, pidä Peter luonasi ja valitse kumppaneikseni neljä miestä."

"Mitä aiot?" kysyi Texas-Joe.

"Syöksyn kuin salama punaisten paholaisten kimppuun, joista useimmilla varmasti on aseina vain jousi ja nuolia", vastasi William. "Jos yllätämme heidät, vetäytyvät he tietysti tänne hevostensa luo, ja silloin te täältä väijytyksistä otatte heidät vastaan."

"Ahaa, jopa ymmärrän!... No, ota siis mukaasi San Sabe, Ackerman, Whittaker ja Little."

"Pojat, irroittakaa kannukset ja seuratkaa minua mahdollisimman ääneti", komensi William osastoa, joka oli annettu hänen johdettavakseen. "Laukaukset kuuluvat nyt äkkiä laimenevan — se tuntuu arveluttavalta, mutta kenties ehdimme vielä ajoissa perille."

Nuo viisi miestä katosivat pian. Tällä välin Texas-Joe oli silmäillyt eri puolille ja ilmeisesti jo keksinyt sopivan paikan, sillä hän käski toiset mukaansa.

"Seuratkaa minua", kuiskasi hän, "ja välttäkää kaikkea kahinaa".

Sen sanottuaan hän alkoi hiipiä eteenpäin — Holden, Peter, Bender, Pan Handle, Reddie ja Brite jonona hänen jäljestään. Texas-Joen tavoittama paikka oli rinteellä vähän ylempänä sitä aukeaa kohtaa, jonka taakse intiaanit olivat jättäneet mustanginsa, ja kalliojärkäleet ja tiheä vesaikko tarjosivat siellä suorastaan ihanteellista turvaa.

"Tässä sitä ollaan", sanoi Texas-Joe hiljaa. "Luullakseni ei olisi voitu löytää mukavampaa väijytyspaikkaa. Nyt sijoittukoon kukin sellaiselle kohdalle, mistä hyvin sopii tähystää tuolle aukealle kentälle, mutta jos punanahat ilmestyvät näkyviin, pysykää ihan ääneti älkääkä ampuko, ennen kuin annan siihen merkin."

Reddielle keksittiin paikka, missä hän kaiken järjen mukaan oli turvassa luodeilta tai nuolilta — Briten ja Texas-Joen välissä pitkän, matalan kalliomöhkäleen takana, jonka yläpuolelle ulottui karhunvatukkapensas. Shipmanin toisella puolella väijyi polvistuneena Pan Handle, kummassakin kädessään revolveri — hän oli ainoa, joka ei käyttänyt kivääriä aseenaan. Alokas Benderille, joka näytti olevan hieman hämääntynyt, piti Peterin neuvoa sopiva paikka, mutta sen sijaan Holden osasi yksin valita erittäin edullisen sijan.

"No niin, viimein olemme siis kaikki valmiina siihen, mitä tuleman pitää", tuumi Texas-Joe. "Toiset miehemme ovat kai saapuneet ajoissa ottaakseen osaa leikkiin, vaikka oikeastaan tekisi mieli sitä epäillä, koska ampuminen on niin hiljaista."

"Se merkinnee, ettei kahakka ole vielä kunnollisesti alkanut tai että se on jo päättynyt", vastasi Pan Handle hiljaa. "Muuten en ymmärrä, kuinka sallit Reddien tulla mukaan."

"Huolisiko hän minun kielloistani!" tokaisi Shipman katkerasti. "Sitä paitsi hän on täällä paremmassa turvassa kuin jos olisi jäänyt vaunun luo."

"Kuinka niin?"

"Sen kerron sinulle jälkeenpäin — nyt on parasta vaania."

Aluksi kuului taistelupaikalta tuskin mitään, sillä intiaanien hevoset, jotka satulaa ja siloja vailla oli sidottu nuoriin puihin vain suitsista, olivat ilmeisesti vainunneet valkoisten miesten läsnäolon ja alkoivat käydä rauhattomiksi.

"Haistan savua, joka ei tunnu lähtevän ruudista", sanoi äkkiä Texas-Joe. "Mitähän se voi olla, Peter?"

"Ehkä se tulee uudisasukkaiden leirinuotiosta."

Jälleen kesti äänettömyyttä jonkin aikaa, kunnes kiivas ampuminen rikkoi iltapäivän hiljaisuuden. Ensin se kuului yhteislaukausten sarjalta, mutta sitten heikkeni, niin että paukaukset olivat enää harvoja ja yksinäisiä. Brite näki Shipmanin ravistavan päätänsä epäilevästi. Nyt puhkesi ilmoille kiljunta, joka jähmetytti kuuntelijoiden veren, comanchien hirveitä sotahuutoja, joista Brite oli usein kuullut kerrottavan, mutta jotka tänään ensi kertaa kaikuivat hänen korviinsa.

"Intiaanit ovat lähteneet väijytyksestä lopulliseen hyökkäykseen", totesi Peter kauhistuneena. "Varmaankaan William ei vielä ole heitä löytänyt."

"Tuo huuto opastaa hänet kyllä oikeille jäljille", vastasi Texas-Joe kuivasti.

Reddie makasi maassa kyynärpäihinsä nojaten ja koetti tukkia korviaan, ettei tarvitsisi enää kuulla intiaanien kamalia ääniä. Kohta tulikin niiden sijalle laukausten hurja räiske.

"Ähä, meidän väkemme tuntuu sentään ehtineen sinne kyllin ajoissa", riemuitsi Texas-Joe. "Pitäkää nyt varanne! Kohta ilmestyvät herrat comanchet tuohon näkyviimme."

Kiväärituli taukosi yhtä odottamatta kuin oli alkanut — ja sitten kuultiin keveitä askelia ja kuivien oksien hiljaista risahtelua.

"Tuolla he ovat", kuiskasi Peter. "Laahaavat haavoittuneita mukanaan. Ei saa ampua, ennen kuin kaikki ovat tulleet ulos metsästä."

Ratsaspaimenet puristivat kiväärejään lujemmin. Ainoastaan Reddie makasi alallaan.

Puiden suojassa hiipien ja eri tahoille varovasti tähyillen astuivat nyt ensimmäiset intiaanit näkyviin aukealle kohdalle. Etumainen, melkein alaston, pronssinvärinen ja hyvin kookas mies, jonka pitkä, musta tukka liehui hänen notkeiden, pantterimaisten liikkeittensä tahdissa, kantoi kivääriä, mutta useimmilla hänen jäljessään tulleilla oli aseena vain jousi. Joku heistä oli jo saavuttanut hevoset, ennen kuin viimeiset, haavoittuneita tovereitaan kantavat intiaanit ilmestyivät metsän pimennosta.

Äkkiä päästi eräs villeistä pitkäveteisen, vihlovan kiljunnan — kaiketi hän oli jollakin tavalla huomannut, että likellä oli valkoisia väijymässä. Samassa tuokiossa laukaisi Texas-Joe — keskelle päätä satutettu comanche lyyhistyi maahan, ja ennen kuin toiset oikein tajusivat, mitä oli tekeillä, aloittivat ratsaspaimenet murhaavan tulen. Varsinkin Pan Handle, joka pystyyn hypänneenä ampui vuoroin oikealla ja vasemmalla revolverillaan, tähtäsi niin tarkasti, että joka luoti osui. Pelästyneet ja osaksi ehkä myös haavoittuneet intiaanihevoset riuhtautuivat suitsista irti ja kiitivät eri suunnille tiehensä.

Ampuminen heikkeni ja sitten lakkasi kokonaan — kaikkialla oli kuolonhiljaista.

"Tämä juttu näyttää päättyneen", arveli Texas-Joe. "Haavoittuneita ei liene myöskään jäänyt."

"Siitä ei ole tietoa", vastasi Peter. "Parasta on taas kiireesti ladata ja sitten vasta mennä katsomaan."

Kaikki tottelivat hänen kehoitustaan. Ainoastaan Brite jäi tyynnyttämään Reddietä, jonka koko ruumis vapisi.

"No, tyttöseni, olethan tähän asti ollut niin urhoollinen, että oikein ylpeilen sinusta", ylisti Brite. "Kannattaako sinun nyt hyväksi lopuksi menettää rohkeutesi?"

Reddie ponnisti parhaansa mukaan voidakseen jälleen hallita hermojaan, mutta vielä kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän pääsi niin pitkälle, että jaksoi tarttua kivääriinsä ja seurata Briteä, joka talutti häntä kiertoteitse taistelupaikan ympäri. Ruudinsavu, joka oli tähän asti kätkenyt kauheita näkyjä, oli jo haihtumassa.

Toiset olivat tällä välin yhtyneet Williamin johtamiin tovereihin, joiden ahdistamana intiaanijoukko oli lähtenyt pakoon.

"Pelkään sittenkin, että tulimme liian myöhään", kuuli Brite puhvelinmetsästäjän sanovan. "Mutta tietysti pitää ensin katsoa, onko täällä vielä jotakin tehtävää."

Kaikki riensivät metsää kohti, josta comanchet äsken olivat tulleet esille. Brite ja Reddie liittyivät heihin jälkijoukoksi. Pian levisi heidän eteensä toinen aukea paikka, jonne hyökkäyksen alaiseksi joutuneet uudisasukkaat olivat leiriytyneet. Kolme kuormavaunua oli ryhmitetty suorakulmioksi, ja pyörien väliin oli kyhätty matkakirstuista ja vuodevaatteista suojuksia, joissa intiaanien nuolia törrötti kiinni tiheästi. Etualalla makasi eräs valkoinen mies maassa suullaan, nuolen kärki pisti esille hänen selästään, ja päänahka oli jo puoleksi reväisty irti.

Brite käski Reddien jäädä metsänlaitaan odottamaan ja seurasi itse miehistöään. Hän tiesi näet kokemuksesta, että se, mitä nyt saataisiin nähdä, oli tytön hermoille liian hirvittävää.

William oli jo laahannut pyörien alta esille kaksi kuollutta miestä. Kolmas, jota hän paraikaa käsitteli, oli vielä hengissä. Nähtävästi oli häneen osunut pyssynluoti, sillä hänen ruumiissaan ei huomattu nuolta. Hänen paitansa avattiin, ja ylhäällä rinnassa tavattiin paha haava, mutta keuhkot eivät näyttäneet vioittuneen laukauksesta, joka oli hänet lävistänyt.

"Tämä mies jäänee eloon", selitti William. "Joku teistä sitokoon hänet — siinä tarvitaan vain kaulahuivi, joka pannaan haavalle ja solmitaan kiinni kainalon kautta. Näitä miesparkoja on muuten piiritetty täällä kauemmin kuin luulemme, sillä tuon veri on jo hyytynyt."

"Heidän joukkoonsa kuului varmasti myös nuori tyttö", huomautti Deuce Ackerman. "Tullessamme näin, että kaksi punanahkaa ajoi häntä takaa. Toiseen heistä sain luotini sattumaan, sillä hän kaatui maahan — ja silloin toinen sieppasi hänet taakakseen ja vei mukanaan pensaikkoon."

"Oikeassa olet — täällähän makaa kuollut nainen!" huudahti Texas-Joe, joka oli mennyt kolmannen vaunun taakse.

Toverit kiirehtivät sinne — kauhistuen he näkivät, että vaunusta puoleksi ulkoni vanhahkon naisen ruumis, joka oli veren tahraama.

"Ei, tuo ei ole se, jonka näin juoksevan karkuun", väitti Ackerman. "Sillä naisella oli vaalea tukka ja ruudullinen, kirjava hame."

"No niin, hajautukaa eri tahoille ja etsikää hänet käsiinne!" komensi Texas-Joe.

"Miehiä kolme kuollutta, yksi haavoittunut, naisia yksi kuollut ja toinen paossa, mikäli Ackermanin puheessa on perää — siitä karttuu kaikkiaan kuusi henkilöä", laski William. "Mutta on hyvinkin mahdollista, että vielä pari on ehtinyt juosta pois, ennen kuin punaiset paholaiset äkkihyökkäyksemme takia karkasivat tiehensä."

Mahdollisesti eloon jääneiden hakemisessa osoitti Deuce Ackerman erikoista intoa. Kun hänen kovat luikkauksensa eivät tuoneet ketään näkyviin, riensi hän virran rannalla kasvavaa tiheää pajukkoa kohti. Texas-Joe ja toiset seurasivat häntä, mutta ennen kuin he kerkisivät pitkälle, tuli Deuce jo takaisin, puoleksi kantaen, puoleksi taluttaen nuorta vaaleatukkaista tyttöä.

"Sinun ei enää tarvitse pelätä mitään, pikku neiti", lohdutti mies. "Me olemme ystäviä ja ajoimme intiaanit pois. Kaikki on taas kunnossa."

Tyttö oli niin hervoton, että Ackermanin piti istuttaa hänet vähäksi aikaa kaatuneelle puunrungolle, ja nyt saapuivat toiset miehet paikalle. Kauhun laajentamin silmin tuijotti heihin siinä noin kuusitoistavuotias tyttö, jonka hieman pisamaiset kasvot olivat hyvin kalpeat.

"Oletko ehkä saanut haavan, lapsukainen?" kysyi William huolestuneena.

"En tiedä — en — luullakseni en ole", kuului raukea vastaus.

"Kuinka monta henkilöä teitä oli kaikkiaan?"

"Kuusi."

"Heistä elää vielä ainoastaan yksi — mustapartainen mies."

"Se on isäni."

"Sepä hauskaa. Mikä on nimesi?"

"Anna Hardy — isäni on John Hardy... Me olimme matkalla Fort Stilliin ja aioimme siellä liittyä erääseen vaunukaravaaniin... Täällä meidän oli pakko pysähtyä... kun vesi on niin korkealla... ja silloin intiaanit kävivät kimppuumme."

"Oliko joukkoonne kuulunut nainen äitisi?"

"Ei, herra."

"Jaha, nyt tiedämme kaikki, mikä oli tarpeellista tietää", tuumi William ja kääntyi miesten puoleen. "Kuulkaapa, minun mielestäni meidän pitää kiireimmiten viedä tämä pikku raukka ja hänen isänsä leiriimme — voimmehan sitten palata tänne hautaamaan vainajat ja noutamaan vaunut."

"Neidin minä otan ratsuni selkään", selitti Ackerman. "Tule nyt, pidä vain lujasti kiinni minusta."

"Te olette pelastanut henkeni — olin juuri aikeissa hypätä veteen", sanoi Anna Hardy hiljaa.

"Lopussa kiitos seisoo", vastasi Deuce huulillaan merkillisen hämmentynyt hymy. "Ainakin on varmaa, että sinulla ja isälläsi oli mainion hyvä onni... Muuten meillä on jo mukanamme nuori tyttö — hänen nimensä on Reddie Bayne, ja tuolta hän juuri tuleekin."

Paikalle rientänyt Reddie syleili pelastettua olentoa äänettömän liikutuksen vallassa, ja sitten hän ja Ackerman saattoivat Annan hevosten luo. Texas-Joe, Brite, Holden ja Bender tulivat sinne myös, mutta toiset palasivat molempien puhvelinmetsästäjien kera vaunujen luo tuodakseen sieltä haavoittuneen.

Deuce otti Anna Hardyn eteensä ratsun selkään, ja sitten lähdettiin täyttä neliä leiriin, missä heitä odotti uusi, perin kiusallinen yllätys. He tapasivat näet siellä vain keittiövaunun, mutta kokki ja kaikki naudat olivat hävinneet jäljettömiin.

"Hyvä Jumala, mitä täällä on tapahtunut?" huusi Brite pelästyneenä.

"Enpä sitä ihmettele", vastasi Texas-Joe.

"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?"

"Kun äsken palasin retkeltäni, uutta leiripaikkaa hakemasta, olivat täällä kaikki niin kiihdyksissä, etten minäkään tietysti joutanut kertomaan, mitä olin nähnyt. Niin, minä näin siellä Ross Hiten kuljettamassa toista puoliskoa karjastamme."

Brite päästi suustaan ensin muutaman mehevän kirouksen ja lisäsi: "Hän on siis ollut niin julkea, että varasti toisenkin puolen karjaamme melkein nenämme edestä!"

"Kenties ei sentään — ovathan naudat arvaamattomia elukoita — ja sen tähden on vielä mahdollista, että pyssyjen paukkina on ne villinnyt karkaamaan jonnekin. Ainakin tiedämme varmasti, ettei meidän tarvitse mennä virtaa alaspäin niitä hakiessamme. Se on jo jonkin arvoista."

"Mutta minne Moze on joutunut?"

"Selviää pian", vastasi Texas-Joe ja luikkasi sitten keuhkojensa täydellä voimalla:

"Hoi, Alabama-veijari, missä sinä lymyilet?"

"Täällä!" kuului vastaus läheisen, tuuhealehväisen puun ylimmältä oksalta. "Kohta tulen alas."

Ja neekeri juoksikin pian saapuville niin nopeasti kuin lättäjaloillaan pääsi.

"Missä karjamme on?" kysyi Brite.

"En aavista, herra. Heti kun te kaikki olitte menneet pois, huomasin, että tänne päin lähestyi ratsastajia, ja silloin yksinäinen neekeriparka kapusi ketterästi puuhun. Ne olivat Ross Hiten väkeä — hänet itsensä tunsin näet joukossa. He ajoivat karjan jonnekin, mutta onneksi eivät nähneet hevosiamme."

"Vai niin, oikeastaan olemme siis yhdellä kertaa päässeet irti kaikista huolistamme", arveli Texas-Joe laskien häijyä pilaa. "Aluksi astukaa sentään ratsailta maahan — sitten kun koko miehistö on jälleen koolla, pannaan päät yhteen ja neuvotellaan, mitä on tehtävä."

Neekeri tuijotti suu auki Anna Hardyyn, jota Ackerman paraikaa nosti hevosen selästä alas.

"Älä siinä töllistele, Moze", kovisti Shipman, "vaan sytytä nuotio. Nyt tarvitaan lämmintä vettä ja sideaineita, sillä pian tuodaan tänne haavoittunut mies."

Deuce otti esille makuusäkin ja yhdessä Reddien kanssa järjesti Annalle mukavan leposijan varjoon. Jos katseli tämän kelpo ratsaspaimenen harrasta puuhailua, saattoi huoleti päätellä, että hän oli rakastunut niin draamallisesti ilmestyneeseen nuoreen tyttöön. Ja kun Annan ilme nyt vähitellen rauhoittui, tuli hänen luonnollinen kauneutensa hyvin näkyviin.

"Paina silmäsi kiinni äläkä ajattele yhtään mitään", neuvoi häntä Reddie. "Kaiken ajatustyön saat nyt jättää miesväen huoleksi, ja siihen he ovatkin jo ryhtyneet, kuten näet."

Miehet näyttivät tosiaan vaipuneen syvään mietiskelyyn, sillä kukaan ei puhunut sanaakaan. Ainakin Brite, joka käveli ääneti edestakaisin, ponnisti aivojaan tämän merkillisen pulan ratkaisemiseksi. Itsestään selvää oli, ettei Ross Hiteä jätettäisi rankaisematta tästä toisesta konnantyöstään — se taistelu, joka oli ensimmäisen ryöstön jälkeen lykätty tuonnemmaksi, piti nyt suorittaa. Mutta se oli, varsinkin kun oli hoivattava kahta nuorta tyttöä, joka tapauksessa vaarallista hommaa, niin että Brite yhä epäili, saisiko hän antaa siihen suostumuksensa. Lopulta hän kuitenkin päätteli, ettei Texas-Joen ja Pan Handle Smithin kaltaisia miehiä enää voisi hillitä ja että molemmat puhvelinmetsästäjät myös merkitsivät tuntuvaa voimanlisää. Sitä paitsi Hitellä oli se haitta, että hänen piti huolehtia niin suuresta karjasta.

"Varmaankin he ovat olleet juovuksissa", selitti äkkiä Texas-Joe.

"Kutka?" kysyi eräs ratsaspaimenista.

"Hiten miehet, sillä jollei hän sen jälkeen kun Wallenin kanssa kävi luonamme ole melkoisesti vahvistanut miehistöään, mikä tuskin on luultavaa, niin tämä heidän röyhkeytensä on suorastaan itsemurha."

"Mitä arvelet — eiköhän olisi viisasta, että lähtisin pikku tiedusteluretkelle virtaa ylöspäin?" kysyi San Sabe. "Tietysti jalkaisin ja aina piilossa."

"Ei — tosin olen itsekin sitä ajatellut, mutta se on tarpeetonta. Tiedämmehän, että karjan on vienyt Ross Hite, ja lisäksi on varmaa, että hän on vielä lähellä eikä ole voinut mennä virran poikki."

"Se on totta, mutta mihin siis ryhdymme?"

"Sitä en tällä hetkellä tiedä, vaikka minut nitistäisit, hyvä San", vastasi Shipman pahantuulisesti. "Emmehän voi liikkua vapaasti, kun meillä on vastuksena kaksi tyttöä ja haavoittunut mies. Kenties Williamilla on jokin hyvä aate — hän näyttää hyvin kokeneelta mieheltä."

Hän nousi pystyyn tähystääkseen, joko tovereita näkyisi.

"Kah, tuoltapa he jo tulevat", huusi hän. "Kohta nähdään, kuinka on asian laita."

William oli arvatenkin jo kaukaa huomannut nautojen olevan poissa ja erkani toisista nelistäen leiriin ensimmäisenä.

"Minne karja on joutunut?" tiedusti hän.

"Hite on vienyt sen täältä sillaikaa kun meillä oli kahakka comanchien kanssa", vastasi Texas-Joe.

"Hoh-hoh, onko se mies ihan pähkähullu? Sellaista tyhmyyttä en olisi häneltä odottanut."

"Luulet siis, ettei hänellä ole siitä mitään hyötyä?"

"Päinvastoin on kaikki etu meidän puolellamme — sehän on selvää."

"Mitä siis tehdään?"

"Siitä keskustelemme heti", vastasi William hypähtäen maahan. "Ensiksikin olen sitä mieltä, että elukka Hite saakoon rauhassa kulkea elukoiden kanssa ja seurata niitä virran poikki. Hän ei pääse meiltä karkuun eikä myöskään voi myydä nautoja. Matkalla hän ei edes voi vaihtokaupalla luovuttaa niitä intiaaneille, koska heillä ei ole mitään sellaista omaisuutta, jota hänen tekisi mieli."

Nyt saapuivat toiset ratsaspaimenet leiriin, kaksi heistä kantaen haavoittunutta Hardya, joka oli tällä välin tullut tajuihinsa. Hänet laskettiin tyttärensä viereen.

"Oletko haavoittunut pahasti, isä?" kysyi Anna arasti.

"Ei hätää mitään — sinun ei tarvitse olla huolissasi minun tähteni", vastasi Hardy raukeasti.

"Tuokaa hänelle viskyä ja pankaa makuusija hyvään kuntoon!" käski Texas-Joe.

"Mitähän niille kolmelle vaunulle tehtäisiin?" kysyi William Briteltä. "Yksi niistä olisi kai tuotava tänne Hardya ja hänen tytärtään varten, sillä täytyyhän meidän kuljettaa näitä ihmisiä mukanamme ainakin Doaniin asti."

"Tietysti, ja jos karja pääsee virran poikki, voidaan kuljettaa vaunujakin."

"Luultavasti se käy päinsä jo huomenna, sillä vesi laskee nopeasti", tuumi William. "Parasta on viettää yö tässä paikassa — sillä tavalla joudamme myös hautaamaan kuolleet."

"Eikö sinustakin ole mahdollista, että Hite on asettunut jonnekin väijymään meitä luullen, että olemme kyllin tyhmiä ajaaksemme häntä takaa?" kysyi Texas-Joe puhvelinmetsästäjältä.

"Niin hän kaiketi on menetellyt, mutta emme tee hänen mielikseen."

"Sittenkin voisi olla syytä minun lähteä virtaa ylöspäin hieman tähystelemään."

"Sen toimen antaisin mieluummin San Sabelle, joka varmasti pystyy siihen parhaiten meistä kaikista", vastasi William. "Minulta hän saa tarkasti kuulla, mitä ja kuinka siinä on tehtävä, ja muuten pidän oikeampana, että odotamme hänen paluutaan, ennen kuin lähetämme väkeä noutamaan Hardyn vaunun."

Shipman oli samaa mieltä, ja sitten William antoi ohjeita San Sabelle, joka katosi äänettömästi.

Palattuaan leiriin Pan Handle oli heti istuutunut syrjäiselle kivelle puhdistamaan molempia revolvereitaan, niin että ne nyt kimalsivat auringonpaisteessa jälleen kuin kiilloitettu teräs. Brite uskoi, että Smith oli yksin lopettanut ainakin puolet intiaaneista, ja se synkkä ilme, joka tällä erinomaisen taitavalla ampujalla oli uudestaan ladatessaan aseita, olisi varmaankin antanut Ross Hitelle yhtä ja toista ajateltavaa.

Williamin ja Peterin, joilla oli tässä kohden suurin kokemus, pestessä ja sitoessa Hardyn haavaa koettivat Reddie ja Ackerman suostuttaa Annaa nauttimaan Mozen tuomaa lämmintä juomaa, jota hän aluksi torjui. Vieressä seisova Shipman tarkkasi etusijassa Reddietä. Toiset ratsaspaimenet lojuivat joutilaina puhellen hiljaa.

Brite haki itselleen sivulta mukavan istuinpaikan väsyneenä rasituksista ja mielenliikutuksista. Muistellen äskeisiä hirveitä elämyksiä hän teki lujan päätöksen, että jos vielä selviäisi ehjin nahoin tästä retkestä, muovailisi ihan toisenlaiseksi vastaisen elämänsä, joka oli Reddien kautta saanut uuden merkityksen. Mutta mitä toisivatkaan mukanaan lähimmät päivät ja viikot — eikö heitä odottanut ehkä sama kaamea kohtalo, joka oli tänään kaatanut Hardyn kumppanit?

Laakso näkyi tänne niin viehättävän kotoisena ja rauhallisena! Virta, keltainen kuin kypsä vehnä, solui verkkaisesti ohi, kukkia kasvoi sen rannoilla, kevyt tuuli leyhytti ruohoa, pajuissa lauloivat linnut — ja kaiken yllä kaareutui säihkyvä kesätaivas, jonka sini vielä tummeni kiitävistä valkoisista pilvistä.

Äkkiä putkahti veden toisella puolella näkyviin mahtava puhveli kukkulalla — peloittavana, valtavan kookkaana ja mustana piirtyi korskuva peto heleää taustaa vasten. Brite piti sen ilmestymistä varoittavana enteenä siitä, mikä vielä uhkasi hänen ja hänen kasvattityttärensä onnea.

YHDESTOISTA LUKU.

Tunti kului toisensa jälkeen, eikä San Sabe vieläkään tullut takaisin.

Auringon melkein jo laskiessa Williamin mielestä oli tarpeellista tuoda Briten leiriin Hardyn vaunu, vetohevoset, isän ja tyttären persoonallinen omaisuus samoin kuin sinne ehkä vielä jääneet elintarpeet, ennen kuin tulisi pimeä, ja hän lähti itse tälle matkalle mukanaan Peter ja kaksi ratsaspaimenta.

Mozen kutsuessa toisia illalliselle saapui San Sabe vihdoin vaatteet repaleina ja kasvot hiessä ja pölyssä.

"Minun on täytynyt kavuta alas ja ylös lukemattomissa rotkoissa, ja sen tähden retkeni kesti näin surkean kauan", selitti hän. "Ross Hite on todellakin koonnut yhteen karjamme molemmat puoliskot ja ajaa niitä nyt virran rantaa pitkin ylöspäin —"

"Kaukanako täältä?" keskeytti Texas-Joe.

"Noin viiden mailin päässä."

"Pääsitkö kyllin likelle nähdäksesi, kuinka monta miestä hänellä on väkeä?"

"Tietysti! Karjan luona on seitsemän miestä, yksi huolehtimassa hevosista. Muuten heillä onkin vain vähän kuormahevosia — niitä huomasin ainoastaan kuusi."

"Koska heidän ei tarvitse raahata mukanaan vaunuja, joutuu matka tietysti nopeammin, mutta etkö silti usko, että heidän pian on pakko pysähtyä — vaikkapa nautojen takia?"

"Hitto sen tietää — elukoita Hite tuskin sentään säästää, sillä piittaako hän siitä, että esimerkiksi kymmenen prosenttia menee hukkaan?"

"Hän menettää paljoa enemmän", vastasi Shipman tuimasti. "Mitä arvelette, isäntä — käymmekö Ross Hiten kimppuun, kun hän vie karjaa virran poikki?"

"Se kai olisi oikea hetki."

"Otetaanpa tämä asia pian puheeksi Williamin kanssa — hänen neuvoaan meidän pitää ehdottomasti noudattaa, vaikka hän olisi vastustavalla kannalla."

"Siihen yhdyn täydellisesti, sillä häneen luotan kaikin puolin."

"Niin me muutkin — hän on kerrassaan aito texasilainen. Nyt minua hävettää, että joskus olen häntä epäillyt, mutta viime aikoina mieleni on ylimalkaan ollut hieman sekaisin... No niin, pistäkää illallinen poskeenne ripeästi, pojat — ja te tytöt pitäkää siellä myös puolenne! Lystillinen juttu, että miehistöömme kuuluu yhtaikaa jopa kaksi kaunotarta!"

Puun juurella istuva Anna, jolle Reddie turhaan tyrkytti ruokaa, punastui nämä sanat kuullessaan.

"Sinun ei sovi välittää mokomista joutavuuksista", huomautti Reddie kyllin kovaa, jotta kaikki sen kuulivat. "Kun tuollaiset miehet ovat puhuvinaan kohteliaisuuksia, tulee suorastaan paha olla. Älä salli kenenkään heistä lähennellä itseäsi!"

"Kovin jyrkkä sinä olet tuomitessasi, Reddie, etkä edes oikeudenmukainen", sanoi Ackerman pahastuneena.

"Tuo mies on oikeassa, Anna — Deuce Ackerman, pelastajasi, on poikkeus, ikäänkuin valkoinen korppi näiden mustien sielujen joukossa. Etupäässä tahdoinkin vain neuvoa sinua karttamaan toista pulskaa miestä."

"Ketä? Mikäli näen, tuolla on monta pulskaa", vastasi Anna kujeellisesti, mikä todisti, että hän saattoi nykyistä onnellisemmissa oloissa hyvinkin keimailla.

Pitkästä aikaa saatiin taas kuulla miesten sydämellistä naurua — eikä se ollutkaan kumma, sillä kaikki olivat nuoria ja sen tähden taipuvaisia käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta hilpeyteen. Mutta Britekin nauroi, samalla aavistaen, että Reddie vielä ampuisi uusia nuolia.

"Se on kyllä totta, Anna", jatkoi Reddie tekeytyen vakavaksi. "Näillä pojilla on kullakin varsin miellyttävä ulkomuoto, vieläpä voi eräitä heistä sanoa kauniiksi, mutta äsken tarkoitin tuota isoa, leveäharteista ja kapealanteista, tuota hitonmoista miestä, jolla on ruskea tukka ja meripihkan väriset silmät ja lisäksi paholaisen kanssa se yhteinen ominaisuus, että hän hiukan ontuu."

Tämä seikkaperäinen kuvaus Texas-Joesta sai osakseen myrskyisen suosion, mutta mies itse, joka oli käynyt tummanpunaiseksi, nousi seisaalleen, tempaisi hatun päästänsä ja sanoi syvään kumartaen:

"Kiitos, neiti Bayne! Nyt soit minulle oikeutta ensi kerran siitä asti, kun olemme tunteneet toisemme..."

Sitten hän kumarsi Annalle ja jatkoi:

"Neiti Hardy, tässä on miehiä, jotka voivat teille vakuuttaa, että lyijykuulan, joka on syypää ontumiseeni, olen saanut puolustaessani nuorta, kauneudessa melkein teidän veroistanne naista ja että silloin nitistin vastustajani ampumalla häntä keskelle otsaa."

Anna, johon hänen puheensa näkyi tehneen syvän vaikutuksen, katseli häntä hämillään. Reddie tunsi jääneensä tappiolle ja painoi päänsä alas, ja äsken kovasti nauraneet ratsaspaimenet vaikenivat äkkiä. Brite huomasi tilanteen käyvän kiusalliseksi ja teki siitä lopun käskemällä Mozen kiireesti pakata kaiken matkavalmiiksi, jotta voitaisiin millä hetkellä tahansa lähteä liikkeelle.

"Te muut pitäkää sillä välin huolta hevosista! Hardy saa mukavan sijan omassa vaunussaan, hänen tyttärensä mahtuu kuskipenkille, ja sitten tarvitaan vain joku vapaaehtoinen, joka ajaa vaunua."

"Siihen minä olen valmis!" huusi Deuce Ackerman, ennen kuin kukaan muu ehti ilmoittautua.

Mutta silloin otti puheenvuoron Texas-Joe — tekeytyen tyyneksi ja asialliseksi, niin että vain Brite lienee huomannut häijyyden, joka loisti hänen silmistään.

"Jollei sinulla, miekkonen, ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, työntäen hatun niskaansa, "minä itse rupean ajajaksi, varsinkin kun meillä toistaiseksi ei ole karjaa, josta minun pitäisi huolehtia".

"Mutta ethän sinä osaa ajaa!" valitti Deuce onnettomana.

"Miksi en?"

"Niin sinä itse kerran sanoit minulle. Sen sijaan minä olen jo pikku poikana hoitanut kuskin virkaa. Sitä paitsi minä olisin nyt muuhun työhön hieman huonovointinen, ja —"

"Miesparka, se on eri asia", keskeytti Texas-Joe surkutellen. "Enhän tosiaan tiennyt, että sinulla on jokin vaiva, sillä tähän saakka sitä on tuskin näkynyt. No niin, sinut pitänee kai määrätä Hardyn vaunun ajajaksi."

Nämä sanat vaikuttivat suuren muutoksen: Deuce Ackermanin kasvoilla säteili jälleen riemu. Hänen toverinsa alkoivat vähitellen ymmärtää, mitä peliä tässä pidettiin, varsinkin kun Texas-Joe nyt kysyi Annalta, jaksaisiko hän ratsastaa.

"Tietysti", vastasi tyttö, "kun en ole kipeä enkä haavoittunut".

"Sepä mainiota — meillä sattuu näet olemaan eräs erinomainen, puoleksi arabialaisrotuinen mustangi, joka on kuin luotu naisen ratsuksi. Sitten voimme ratsastaa yhdessä."

Ackerman synkkeni taas ja tajusi kai itsekin antaneensa liiaksi ilmi, mitä hänellä oli mielessä. Nyt vasta Brite käsitti Shipmanin tarkoittaneen viattomalla pilallaan muutakin ja siinä täydellisesti onnistuneen, sillä Reddie loi häneen myrkyllisen silmäyksen.

"Ratsastan oikein mielelläni joskus koetteeksi sillä hevosella", vastasi Anna, "mutta aluksi minusta kuitenkin olisi parempi pysyä isäni luona vaunussa".

"Niinkuin tahdotte, kaunis neiti", myönsi Texas-Joe kuivasti, luultavasti epäillen, että Anna välttämättä tahtoi olla pelastajansa seurassa. Sen sijaan Brite uskoi hänen kieltäytymisensä johtuneen vain siitä, että hän oli huolissaan isästään.

Muuten näytti siltä, että Hardy paranisi piankin, sillä hänen tuskallinen ampumahaavansa oli jokseenkin vaaraton eikä myöskään tarvinnut pelätä verenmyrkytystä, koska oli ajoissa käytetty asianmukaisia puhdistusaineita.

Auringon laskiessa tulivat leiristä poistuneet miehet takaisin. Ratsaspaimenet toivat suitsista mukanaan kaksi hevosta, ja William ja Peter seurasivat kumpikin ratsain vaunua. Texas-Joe riensi heitä vastaan ja kertoi Williamille aikovansa heti lähteä tavoittamaan Ross Hiteä ollakseen saapuvilla, kun karjaa alettaisiin viedä virran poikki.

"Loistava päähänpisto", vastasi William, "ja niin luonnollinen, että itsekin olen ajatellut samaa. Mitä San Sabe on ilmoittanut?"

Shipman kertoi siitä muutamin sanoin, ja sitten puhvelinmetsästäjä selitti:

"Erinomaista! Lähetä siis San Sabe toisen ratsaspaimenen kanssa edeltä — me muut aloitamme retken niin pian kuin suinkin."

Pikku karavaanin etupäässä ratsastivat Texas-Joe, Pan Handle ja Peter, sitten tuli hevoslauma Briten ja Reddien valvomana. Heihin liittyivät vaunut — ensimmäistä, jossa haavoittunut Hardy makasi, ohjasi Ackerman ylväästi kuskipenkillä Annan vieressä. Muut ratsaspaimenet olivat jälkijoukkona.

Vaunujen kuljettajilla, joiden oli käsketty pysyä mahdollisimman likellä toisiaan ja hevosten kintereillä, oli pahimmat vastukset, sillä maasto oli syvää hiekkaa, ja lisäksi nyt oli niin pimeä, että tuskin näki omaa kättään pitemmälle.

Kun matkaa oli kestänyt noin tunnin, kävi taivas valoisammaksi, tähdet kalpenivat — kuu oli noussut. Tosin se vielä oli vasemman korkean rannan alapuolella, mutta yleni vähitellen, virta kimalsi kuin sula hopea, ja viimein koko maisema oli kirkkaana näkyvissä, niin että päästiin melkoista nopeammin eteenpäin.

Laakso kapeni yhä, ja pensaikkoa ja puuryhmiä tavattiin entistä tiheämmin. Briten karavaanille niistä ei ollut haittaa, mutta karjalauman kulkua ne olivat varmaankin hidastuttaneet.

Näin kului tunti toisensa jälkeen — keskiyö oli jo aikoja sivuutettu, kun Texas-Joe ratsasti takaisin pysähdyttämään hevoset ja niitä seuraavat vaunut.

"Olemme kuulleet nautojen ammuvan edellämme", kertoi hän, "ja luulen, ettei nyt sovi pyrkiä lähemmäs — vai mitä mieltä olet, William?"

"Tänne voimme kyllä leiriytyä, mutta samalla on tarpeellista, että osa miehistöä marssii minun johdollani jalkaisin eteenpäin, sillä aamu on jo lähellä emmekä saa laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin Hiten miehet alkavat viedä hevosiaan virran poikki."

"Minä olen kuitenkin ajatellut toista tapaa", huomautti Shipman. "Viekööt he kaikessa rauhassa elukoita toiselle rannalle, koska se säästää meiltä vaivaa, mutta me hyökkäämme vasta sitten, kun jälkijoukko on puolivälissä virtaa."

"Sekään ei ole huono ajatus", tunnusti William nauraen. "Siihen voin yhtyä."

Texas-Joe ratsasti nyt Hardyn vaunun viereen.

"No, Anna neiti, kuinka luistaa?" kysyi hän hilpeästi.

"Kiitos, kohtalaisesti — mutta mieleni tekisi saada ojennella jäseniäni."

"Etkö sinä, Deuce, ole vaunussa toimittanut hänelle leposijaa?"

"En vielä — peitteitä on sentään kylliksi varalla", vastasi Ackerman nyrpeästi. "Sinun ei tarvitse olla huolissasi — minä valvon hänen mukavuuttaan."

"Hauskaa kuulla... Muuten pitää teistä parin miehen olla vartioimassa, jotta isäntä ja nuoret naiset saavat nukkua rauhassa."

Reddie ajoi hevoset notkoon, missä oli runsaasti ruohoa, niin ettei tarvinnut pelätä niiden karkaavan, ja järjesti sitten tapansa mukaan itselleen makuusijan Briten likelle.

Aamu alkoi juuri sarastaa, kun Texas-Joe ravisti Briten hereille.

"Hite ajaa nyt karjaa virran poikki", kuiskasi hän. "Tulkaa mukaan, jos tahdotte katsella sitä leikkiä. Mutta varovasti, ettei Reddie herää — hän saa nukkua vielä, kun tänne jää viisi miestä vartioimaan. Muuten ehdimme takaisin siksi, kunnes aurinko nousee."

Brite oli pian valmis, sieppasi kiväärinsä ja seurasi Shipmania. Vähän ajan kuluttua saavuttiin sinne, missä Pan Handle Smith, San Sabe ja molemmat puhvelinmetsästäjät odottivat.

"No niin, nyt se alkaa", sanoi Texas-Joe hiljaa. "Ennen kaikkea teidän pitää olla ihan ääneti ja matkia minua kaikessa, mitä teen. Yrityksemme aate on tällainen: Ross Hiten miehistöä peloitetaan ja mahdollisuuden mukaan hieman tuhotaan. Suurin osa hänen väkeään on tietenkin karjan takana — kun siis kaikki ovat vedessä, laskettelemme heitä kohti laukauksia, siinä koko juttu."

Sitten hän harppaili pitkin askelin edeltä, toiset seurasivat yksitellen perässä, viimeisenä San Sabe. Virta teki eräällä kohdalla mutkan, ja siinä Texas-Joe pysähtyi kuuntelemaan. Tyyni, lämmin ilma kantoi nautojen ammuntaa heidän korviinsa — Briten arvion mukaan ne saattoivat olla enintään kahden mailin päässä.

Laakso alkoi nyt levitä, vastapäinen ranta kävi yhä matalammaksi — ilmeisesti oli edempänä leveä aukkopaikka jyrkän rannan seinässä. Shipman poikkesi metsään, mutta pensaiden takia siellä oli vaikea edetä äänettömästi. Kun he palasivat hietikolle, oli tämä rikkaruohoineen vielä kostea — vesi oli siis yöllä laskenut monta jalkaa.

Tällä välin aamu oli valjennut lisää, mutta taivas oli alhaalla riippuvien pilvien peitossa, mikä ennusti pikaista sadetta.

Käyttäen pajupensaita suojana Texas-Joe tunkeutui yhä eteenpäin seisahtuen kuuntelemaan. Lopulta hän näkyi tahtovan pysähtyä vakinaisesti, sillä hän viittasi toisia tulemaan luokseen.

Noin puolen mailin päässä vilisi virrassa ja vastapäisellä, puita kasvavalla rannalla nautoja. Lauma ei kuitenkaan ollut kiilamaisessa järjestyksessä, kuten ammattimiesten sitä ohjatessa. Saatto väestä ei ollut ketään näkyvissä — varmaankin he olivat kauempana vastavirran puolella, minne ei vielä voitu tähystää.

"Niin, toverit, yritystämme ei tosiaankaan voi sanoa sankarilliseksi, mutta olemmehan joutuneet tekemisiin alhaisten rikollisten kanssa, joiden takia meidän ei kannata liian ritarillisina antautua hengenvaaraan", tuumi Texas-Joe. "Niinpä meidän sopii olla varovaisia. Älkää katsoko virralle, vaan ainoastaan minuun."

Hän pujahti pajukon läpi, toiset jäljessään. Vauhti hiljeni yhä, ja välistä pensaikko oli niin tiheä, että heidän oli pakko ryömiä. Nautojen mylvinä kuului lähempää, ja sitten he erottivat Ross Hiten miesten huutoja. Texas-Joe laskeutui toisen polvensa varaan ja odotti, kunnes kaikki olivat koolla.

"Tehän läähätätte", kuiskasi hän. "Levätkää hetkinen, sillä tuossa kunnossa tähtäisitte huonosti... Minä käyn vielä hieman edempänä ja tulen kohta takaisin."

Hän mateli maata pitkin pois ja palasi jonkun minuutin kuluttua hiestä märkänä.

"Tämä ei riitä — meidän täytyy päästä vieläkin likemmäs", ilmoitti hän, kohosi seisaalleen ja lähti kumarassa, ilman erikoista varovaisuutta eteenpäin, sillä hän oli äsken ottanut selville, etteivät vastustajat voineet heitä nähdä.

Pian he olivat niin lähellä, että elukoiden lemu jo tuntui sieraimissa, vaikka itse karjaa ei vielä näkynyt pajunlehtien läpi. Töminä ja molske vei voiton Hiten ajomiesten huudoista.

Ennen kuin juurennikamaan kompastunut Brite ehti ulos pensaikosta, kuuli hän kiväärinlaukauksia. Karjan leveäksi hajautunut jälkijoukko oli jo syvässä vedessä, sen takana ratsastavat noin puoli tusinaa miestä piiskasivat kuin hullut uivia hevosiaan parempaan vauhtiin, mutta kaksi heistä lyyhistyi satutettuina kasaan, ja kolmas kohotti molemmat käsivartensa ja suistui sitten virtaan nousematta enää pinnalle. Muut vastasivat nyt tuleen, mutta luodit iskivät läiskähtäen hietikkoon Briten miesten eteen. Liikkuvien hevosten selästä olikin niin hankala ampua, että laukaus olisi vain onnenkaupalla voinut tehdä vahinkoa.

Äkkiä loppui hurja paukkina — Briten väki oli ampunut tyhjiksi kiväärit ja revolverit, ja sitä paitsi olivat eloonjääneet vastustajat saavuttaneet rannan, missä Ross Hite heitä odotti ehdittyään sinne arvatenkin ensimmäisenä ratsullaan. Siellä näkyivät hengenhädästä pelastuneet keräytyvän hänen ympärilleen kiivaasti seuhtoen, ja heillä olikin syytä moittia, sillä odottamaton hyökkäys oli vienyt heiltä ainakin kolme hevosta ja yhden miehen.

Texas-Joe oli jälleen ladannut kiväärinsä ja lähetti heille jäähyväisiksi vielä luodin, joka tuprutti hiekkaa rosvojen silmille ja pakotti heidät kiireimmiten piiloutumaan pajukkoon. Kun hän nauraen iloisesti kuin lapsi kääntyi tovereihinsa päin, huomasi hän ihmeekseen, ettei William näyttänyt olevan yhtä hyvällä tuulella.

"No, etkö ole tyytyväinen tulokseen?" kysyi hän.

"Oikeastaan olin ajatellut jotakin parempaa", vastasi puhvelinmetsästäjä, "mutta olemmehan sentään herättäneet niissä miekkosissa terveellistä pelkoa. Luullakseni he ennemmin tai myöhemmin jättävät karjan oman onnensa nojaan, niin että herra Brite saa takaisin elukkansa ja te miehet pääsette entiseen työhönne."

"Ennen kaikkea pitää ladata aseet uudestaan — ei saa unohtaa, että nyt liikumme comanchien alueella", sanoi Texas-Joe, "ja sitten palaamme leiriin, haukkaamme kiireesti aamiaista ja menemme virran poikki, sillä Ross Hitelle ja hänen roistoilleen emme enää anna rauhaa".

KAHDESTOISTA LUKU.

Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun koko karavaani jo saapui sille paikalle, mistä Ross Hiten väki karjoineen oli lähtenyt virran poikki. Surmatut kolme hevosta olivat ajautuneet vain vähän matkaa virran mukana ja sitten jääneet vastapäiselle rannalle lojumaan.

William oli lähettänyt liikkeelle kolme tiedustelijaa, jotka palasivat ilmoittaen, ettei ympäristössä näkynyt muuta kuin puhveleita.

"Mutta siellä toisella rannalla voi kuitenkin olla väijytys", arveli Texas-Joe.

"Sitä en usko. Ross Hite valitsisi kaiketi sopivamman paikan", vastasi William. "Mutta siitä kannattaa silti ottaa selko. Herra Brite, ehkä lainaatte kenttäkiikarinne tuolle nuorelle miehelle... No, poikaseni, nouseppa seisomaan kuskipenkille ja tähystä, voitko keksiä mitään epäilyttävää."

Hän ojensi kiikarin Ackermanille, joka tutki sillä toista rantaa hyvän aikaa ja sitten selitti varmasti, ettei mitään vaarallista näkynyt.

"Sittenkin on parasta varoa, niin ettemme kaikki lähde veteen yhtaikaa", väitti Texas-Joe. "Tulkaa mukaan te kaksi, San Sabe ja Less, yritämme ensin kolmisin... Te muut pitäkää silmät ja korvat auki, ja jos näette savupilviä tai kuulette ampumista, kääntykää takaisin ja rientäkää turvaan."

Kolmimiehinen ryhmä ui virran poikki, otti pian selville, että Shipmanin epäluulo oli aiheeton, ja ilmoitti sen merkeillä toiselle rannalle. Sitten tuli Reddien johtama hevoslauma mitä parhaassa järjestyksessä uiden, Mozen keittiövaunu seurasi ilman kommelluksia, mutta Hardyn vaunu tarttui liejuun ja tarvitsi apua. Texas-Joe ratsasti sen luo.

"Kuulkaapas, Anna neiti, minä vien teidät rannalle — tehän kastutte täällä pahanpäiväisesti."

Ackermanin kasvot venyivät pitkiksi, kun Anna estelemättä suostui Shipmanin ehdotukseen. Muutamat toverit valjastivat hevosensa suopungeillaan vaunun eteen ja saivatkin sen onnellisesti irti. Williamin ohjaama kolmas vaunu pääsi vaivatta ylös vedestä, mutta neljäs ja viimeinen oli toivottomasti juuttunut liejuun ja vaipui yhä syvemmälle, mitä kovemmin sitä yritettiin apuvoimin kiskoa. Se oli kookkain, molempien puhvelinmetsästäjien omistama vaunu, ja sen painavuuteen oli syynä iso kuorma puhvelinvuotia.

Siitä tuli melkoinen viivytys, sillä suopungit katkesivat, ja miesten täytyi astua alas ratsuiltaan ja vyötäisiään myöten vedessä seisten tarttua pyöränpuoliin. Lopulta huomattiin kaikki ponnistus turhaksi, ja William päästi vetohevoset irti valjaista ja jätti vaunun tuhon omaksi.

"Menköön tuo kirottu kulkuvehje hiiteen — minulla onkin siitä jo ollut kylliksi kiusaa", murisi hän. "Puhvelinnahkojen sijaan on myös aina saatavissa uusia."

Näin vapautuneet hevoset annettiin Ackermanille lisävoimaksi Hardyn vaunua varten, ja sitten matka edistyi varsin hyvin. Jälkiä myöten seurattiin karjalaumaa, jota nyt oli alettu ajaa melkein suoraan itää kohti, pyrkien jälleen varsinaiselle Chisholmin reitille.

Ilma oli tavattoman painostava — epäilemättä oli tulossa ankara ukkonen. Eri tahoilla liikuskeli puhveleita, kintereillään susia ja kojootteja, ja niiden yllä vilisi lukemattomia lintuja. Keskipäivällä Ackerman, joka herkeämättä tähysti Briten kiikarilla, sai näkyviinsä karjalauman, eikä välimatka ollut edes kymmentä mailia. Pitkin iltapuolta Briten karavaani pääsi yhä lähemmäksi rosvoja, jotka kaiketi sen myös huomasivat.

Auringon laskiessa Ross Hiten väki pysähtyi aukealle ruohoaavikolle, missä Ackerman ei voinut kiikarilla erottaa ainoatakaan pensasta tai puuta. Sen sijaan Texas-Joe huomasi pienen notkon, missä oli vettä ja vesaikkoa, ja niin molemmat joukot leiriytyivät viiden mailin päässä toisistaan.

Punaisen huurun peittämän auringon laskettua tuli pian pimeä. Kaukainen jyrinä julisti ukkossään alkaneen, ja kohta leimahti salamoita läntisellä taivaanrannalla. Tukahduttava, hievahtamaton ilma tuntui kaamealta, ikään kuin luonto keräisi voimiaan tuhotakseen vaivaiset ihmisolennot, jotka avuttomina kyyristelivät valtavalla tasangolla. Brite kertoi, että äärimmäisen rajut sähköpurkaukset, joita usein sattui tässä osassa Texasia, olivat ratsaspaimenten pahimpana vaarana ja että niitä myös pelättiin enemmän kuin puhveleita tai punanahkoja.

"Mutta minkä tähden?" kysyi Anna ihmetellen.

"Ensiksikin ne tekevät naudat ja hevoset ihan hulluiksi, ja toiseksi uhkaa tietenkin salamanisku. Kerran yllätti sellainen rajuilma erään tuttavani Canadian-virran lähellä, ja salama surmasi häneltä kaksi ratsaspaimenta ja kolmekymmentäseitsemän nautaa."

Reddie kauhistui tästä yhtä paljon kuin Anna ja selitti rukoilevansa taivasta varjelemaan heitä niin hirveältä tuholta.

"Aina ei kuitenkaan käy niin pahasti", tuumi Texas-Joe, joka oli kuunnellut tätä keskustelua. "Olen kokenut lukemattomia ukkosilmoja, mutta ainoastaan kaksi kertaa sattui sentapaista kuin herra Brite kertoi, ja muuten se olikin tavatonta. Oikeita sähkötulvia syöksyi silloin maahan, lehmänsarvien kärjissä tanssi tulipalloja, ja hevosten harjat kipinöivät räiskyen, niin että siinä järki oli mennä sekaisin."

Sitten hän pyysi Briteä tulemaan syrjään sanoen haluavansa ilmoittaa jotakin tärkeätä.

"No, mitä nyt?"

"Pan Handle ja minä aiomme käyttää ukkosta hyväksemme, jotta karja saadaan takaisin."

"Millä tavalla? Tekö kaksi ilman muita?"

"Tietysti — se on ainoa mahdollisuus. Pan tahtoi suorittaa sen ihan yksin, samoin minä, ja sitten päätimme ryhtyä siihen yhteisvoimin."

"Shipman, en oikein tiedä, sopiiko minun siihen suostua", vastasi Brite epäillen.

"Varmasti sallitte sen, sillä minusta olisi perin kiusallista joutua toimimaan vastoin nimenomaista käskyänne, eikä taas Pan Handle ota siitä peräytyäkseen, sanokoon jompikumpi meistä mitä tahansa."

"Kuinka olette päättäneet menetellä? Toivoakseni suunnitelmanne ei ole liian nurinkurinen ja hullunrohkea? Muuten olette aikamies ja tiedätte olevanne vastuussa varsinkin molemmista nuorista tytöistä ja haavoittuneesta Hardysta."

"Nähtävästi pidätte tätä juttua vaarallisempana kuin se on", vastasi Texas-Joe. "Keskellä pahinta ukkosta lähestymme karjaa, Pan toiselta sivulta, minä toiselta. Silloin naudat tietenkin ovat jo mitä hurjimman kauhun vallassa, ja Hiten miehillä on täysi työ pitäessään niitä koolla, jolloin heidän on pakko hajautua eri tahoille. Jos sitten käy niin, että joku heistä salamanvalossa näkee meidät, täytyy hänen olettaa, että kuulumme heidän väkeensä. Tiedättekö nyt, mitä meillä on mielessä?"

"Enpä voi sanoa olevani siitä selvillä."

"Oh-hoh, uusi arvonne kasvatusisänä ei näy virkistäneen aivojenne toimintaa, mutta tämä on sittenkin perin yksinkertaista."

"Kaiketi, ellei siinä olisi erästä pahaa mutkaa", myönsi Brite piittaamatta Shipmanin julkeasta huomautuksesta. "Te kaksi aiotte kyllä ratsastaa karjan eri puolilla, mutta kuinka tunnette toisenne, jos kiertäessänne osutte vastatusten? Salaman leimahtaessa voi ampua vain salamannopeasti — no niin, millä tempulla estätte sen, ettette vahingossa ammu toisianne kuoliaaksi?"

"Hitto vie, oikeassa olette — täytyy tunnustaa, etten vielä ole tullut sitä ajatelleeksi. Tässä ei kai auta muu, kuin että kaikki neuvottelemme siitä — kenties joku pojista saa hyvän aatteen, sillä mainitsemanne pulma pitää ehdottomasti ratkaista."

Brite kohautti hartioitaan, ja samassa Moze huusi, että illallinen oli valmis.

Deuce Ackerman, joka oli viereensä järjestänyt Annalle mukavan istuinpaikan, oli loistavalla tuulella.

"Tämäpä on suurenmoista — ensi kertaa syömme kaikki yhdessä!" huudahti hän iloisesti.

"Ehkä tämä on myös viimeinen kerta — nauti siis järkevästi", vastasi Texas-Joe luoden synkän katseen Reddieen päin.

Brite huomasi tytön vavahtavan, ja kaikki vaikenivat hämmentyneinä.

Pian tuli täysi yö, nihkeä ilma oli yhä vieläkin liikkumaton, mutta ukkosenjyrinä kuului jo lähempää ja toistui useammin. Lännessä ei näkynyt ainoaakaan tähteä, eikä myöskään kuu ollut vielä noussut.

"Heittäkää lisää risuja tuleen ja siirtykää kaikki likemmäs koolle", kehoitti Shipman aterian päätyttyä. "Ukkonen alkaa pian riehua, ja Pan Handlella ja minulla on silloin aikomuksena tehdä jotakin."

"No mitä?" kysyi Bender viattomasti.

"Reddie, se koskee sinuakin", jatkoi Texas-Joe nähdessään tytön tahtovan poistua. "Ja Anna neiti voi, jos haluaa, myös jäädä seuraamme, vaikken ole tähän asti kokenut, että sievän tytön päähän juolahtaisi hyvä aate. Nyt on asian laita kuitenkin niin, että pienimmistäkin aivoista voi olla suuri hyöty."

Uudestaan leimuavan nuotion hohteessa keräytyivät nyt kaikki uteliaina esimiehen ympärille, joka teki heille lyhyesti selkoa aiotusta hyökkäyksestä.

"Pulma on siis tällainen: kuinka toimimme niin, että ehdottomasti tunnemme toisemme, jos osumme vastatusten?"

"Eihän siihen ole ylimalkaan olemassa mitään keinoa", väitti Less Holden.

"Täytyy olla, ja sitähän teidän nyt pitää miettiä."

"Minusta olisi tärkeintä päästä mukaan", selitti San Sabe.

"Ikävä kyllä, se ei käy päinsä — kaksi miestä riittää hyvinkin... No niin, hyvät naiset ja herrat, pinnistäkää aivonystyröitänne!"

"Hemmetti sentään, onpa siinä suuri vaara, että ammutte toisianne..."

"Mitä joutavia", keskeytti eräs toinen. "Kestäähän ainakin puoli tuntia, ennen kuin kerran ehditte niin suuren karjan ympäri, ja koska —"

"No no, ei saa poiketa pääasiasta", sekaantui puheeseen Pan Handle huvitettuna. "Sanokaapa nyt, viisaat, mitä on tehtävä, jotta heti ja varmasti tuntisimme toisemme, sillä huomatkaa, että meillä on kummallakin revolveri valmiina kourassa!"

Ehdotuksia tehtiin monenlaisia, mutta pian ne kaikki hylättiin mahdottomina.

"Eikö ole luultavaa, että ukkosen pauhatessa myös hieman tuulee?" kysyi sitten Reddie.

"Vieläpä aika lailla, sitten kun alkaa oikein sataa", vastasi Texas-Joe.

"No, sitokaa jotakin valkoista hattujenne ympärille ja antakaa nauhanpäiden liehua pitkinä tuulessa."

Pan Handle kohautti hartioitaan ylimielisesti, ja Texas-Joe murahti: "Naurettavaa!"

"Kuulkaapa, miehet, se on suorastaan mainio aate", vakuutti Brite. "Jokin valkoinen ja liehuva ei voi jäädä näkemättä."

"Mutta mistä me saamme jotakin valkoista?" kysyi Texas-Joe. "Tämän rähjäisen miehistön kamppeista sitä on vaikeampi löytää kuin nuppineulaa heinäsuovasta."

"Annalla on vielä ihan puhdas valkoinen pyyhinliina", huomautti Reddie.

"Niin on", huudahti nuori tyttö ja nousi kiireesti pystyyn. "Tuon sen heti."

Hän riensi vaunun luo ja luovutti sitten liinan Texas-Joelle, joka alkoi hitaasti repiä sitä kaistaleiksi.

"Jaha, Reddie, äsken sanoin ehdotustasi naurettavaksi, mutta nyt peruutan sen juhlallisesti", sanoi hän työnsä ohella. "Tällä keinolla olet pelastanut henkeni, sillä nyt minua ei enää uhkaa vaara, vaikka Pan Handle onkin niin riivatun nopea ampumaan... No niin, kaksi tuollaista kaistaletta solmitaan yhteen ja sidotaan hatun ympärille. Ehkä sinä olet niin hyvä, että teet sen tempun minun osaltani?"

Reddie nousi ja Shipmanin taivutettua päänsä sitoi pitkän nauhan kiinni hieman kömpelösti, sillä hänen kätensä vapisivat.

"Mikä hätänä?" kysyi mies. "Melkeinpä luulisi, että pelkäät minun menevän perikatoon ja että se olisi mielestäsi ikävää, vai kuinka?"

"Tosiaankin se surettaisi minua kovasti", vastasi Reddie hiljaa.

"Kuka olisi uskonut!... No, sitten on syytä kiristää solmua, ettei tuuli revi nauhaa irti... Kiitos, se riittää!... Kuinka on sinun laitasi, Pan?"

"Minullakin on jo hatussani juhlakoriste."

"Näin pitkälle on siis päästy... Kuulkaapa, kaikki! Jos suunnitelmamme onnistuu, saadaan karja takaisin, sehän on selvää — mutta jos se menee myttyyn, mikä myös on mahdollista, emme ylipäätänsä enää ilmesty joukkoonne. Kaikissa tapauksissa Mozen pitää valmistaa aamiainen ajoissa, jotta päivän valjettua voitte lähteä liikkeelle. Meidät tapaatte sitten jossakin."

Kaikki olivat järkyttyneinä ääneti. Shipman ja Smith keikauttivat itsensä kumpikin ratsun selkään ja katosivat kolkkona uhkaavaan yöhön.

"No niin, Peter, me kaksi voimme antaa haudata itsemme", sanoi hetken kuluttua William toverilleen. "Nuo ovat sentään eri väkeä kuin me."

Tämä huoleton sutkaus vapautti mielet jännityksestä, niin että jopa Reddiekin hymyili, vaikka oli juuri tuijottanut hievahtamatta pimeyteen, joka kätki Texas-Joen ja Pan Handlen.

Tuuli yltyi voihkien, nuotiotuli lepatti aavemaisesti, kipinäryöppy tuprusi korkealle. Ukkonen jyrisi, ja salamain valossa näkyi mustia, matalalla riippuvia pilviä vyöryvän lännestä päin.

"Meidän on jo aika katsella itsellemme kuivia makuutiloja", neuvoi Brite. "Deuce, te pidätte kai huolta Annasta ja hänen isästään. Moze, otappa telttavaatteesi esille — me kaksi näet, Reddie, sijoitumme oikein mukavasti keittiövaunun alle."

"Entä jos hevoset karkaavat ukkosen riehuessa?" sanoi Reddie epätietoisena siitä, mikä nyt olisi parasta.

"Silloin et myöskään voisi niitä hillitä."

"Ole huoleti, Reddie. Minä käyn niitä katsomassa, ennen kuin tulee hätä", lohdutti San Sabe ystävällisesti.

Moze ja Brite jännittivät tervavaatteen peittämään vaunua ja kiinnittivät sen päät raskailla kivillä. Kohta putoilivat sitten ensimmäiset sadepisarat, ja Reddie tunsi niiden virkistävän, mutta kiirehti silti vaatteen alle, sillä sysimustassa pimeydessä leimahti äkkiä sinivalkoinen lieska, joka loi yliluonnollista, hopeista valoa leiriin, vaunuihin, hevosiin ja koko ympäristöön. Sitä seurasi niin ankara jyrinä kuin maa olisi haljeta, sitten kaikki oli jälleen mustaa ja jalkojen alla tuntui vielä tärinää.

"Missä sinä olet, isä?" huusi Reddie hätääntyneenä.

"Tässä ihan vieressäsi", vastasi Brite.

"Parasta on heti lukea rukouksensa", huokasi tyttö, "sillä jos tuollaista pauhua jatkuu, voi käydä niin, ettei rakas Jumala enää voi kuulla".

"Tee niin, lapsukainen, vaikkei tässä voi ajatella nukkumista, ennen kuin ukkonen hellittää."

Brite ei saanut selvää, mitä Reddie siihen vastasi, sillä nyt huumasi korvia uusi räiske. Joskus kesti kaameaa valkoista välkettä niin kauan, että selvästi rankkasateen halki näkyivät hevosetkin seisomassa tiheänä parvena päät riipuksissa. Sitten salamat kiihtyivät niin perättäisiksi, että maisema oli melkein yhtä mittaa valaistuna eikä myöskään jyrinässä ollut keskeytystä.

Briten pitkään sadevaippaan kietoutunut Reddie istui vaunun alla kyyryssä kalpeana, tummat silmät suunnattuina etäisyyteen. Katsahtaessaan häneen salaman valossa Brite sai sen vaikutelman, ettei tytön ilmeiseen pelkoon ollut syynä hänen oma tilansa, vaan uhkarohkealla retkellä liikkuvan miehen hengenvaara.

Tämä rajuilma ei tosin ollut läheskään pahimpia, mutta sittenkin oli pidettävä perin hurjapäisenä sellaista yritystä, että juuri näissä oloissa tahdottiin vapaan ruohoaavikon lakien mukaan kostaa rosvoille. Todellakin täytyi olla rautaiset hermot näillä kahdella miehellä, jotka likomärkinä, kaatosateen ja salamain sokaisemina, ukkosenjyrinästä puolikuuroina ratsastivat riehuvan myrskyn läpi uhmaten sitä alinomaista vaaraa, että jäisivät villiytyneen karjan survottaviksi tai saisivat luoteja niiltä, joita heillä oli aikomus rangaista.

Toista tuntia kului, kunnes pahin rajusää oli mennyt ohi ja jäljelle jäi vain tuuli, sade ja kaukaisia kalevantulia. Varmaankin oli tällä välin myös päättynyt verinen draama karjalauman ympärillä. Kuinkahan siinä oli käynyt? Brite luotti kyllä Texas-Joeen, mutta piti Ross Hiteä taitavuudessa hänen vertaisenaan. Onneksi siellä oli mukana Pan Handle Smith, joka kuului omalla alallaan kaikkein etevimpiin.

Reddie oli kääriytynyt peitteisiinsä ja vaipunut uupuneena uneen. Brite laskeutui nyt myös makuulle jokseenkin luottavaisin mielin.

Hänen herätessään oli vielä pimeä, mutta idässä alkoi jo sarastaa. Kohotettuaan päätänsä hän huomasi Reddien nousseen aikaisemmin ja lähteneen arvatenkin hevosten luo, joista hänen oli pidettävä huolta.

Hän tuli esille vaunun alta ja näki, että Moze oli sytyttänyt nuotion. Ratsaspaimenet ilmestyivät saapuville yksitellen, kaikki märkinä, rasittuneina, nyrpeinä ja vaiteliaina. Ackermania ei näkynyt, joten Brite oletti hänen menneen Reddien kanssa noutamaan hevosia, ja pian hän siitä varmistuikin, sillä suopunkien viuhinaan ja kavioiden töminään sekaantui nyt puolikovaa kiroilua, joka ei suinkaan tullut Reddien suusta.

Kun he kaksi olivat palanneet tuoden ratsuja mukanaan, poikkesi Ackerman Hardyn vaunun luo ja tiedusti:

"Anna neiti, oletteko jo hereillä?"

"Aikoja sitten", vastasi tyttö hilpeästi.

"No, kuinka jaksatte?"

"Oikein hyvin, herra Deuce, mutta märkää on ollut."

"Entä isänne?"

"Hänkin on vielä hengissä", vastasi Hardy tyttärensä puolesta.

"Sepä hauskaa... Kuulkaa, Anna neiti, teidän on parasta heti tulla nuotion luo kuivaamaan vaatteitanne ja saamaan jotakin lämmintä suuhunne. Pian näet lähdetään liikkeelle."

Samanaikaisesti astui Williamkin keittiövaunun ääreen.

"Sää selkiää", sanoi hän Britelle, joka oli noutamassa Reddielle kahvia. "Meille tulee mitä ihanin matkailma."

"Luuletteko muuten, että tästedes saamme taas itse ajaa karjaamme?" kysyi Brite.

"Se on ilman muuta varmaa, arvoisa herra. Tässä ei kuitenkaan sovi tuhlata aikaa. Ackerman, te kuljetatte jälleen Hardyn vaunua, Peter ottaa huostaansa toisen, joku ratsaspaimen jääköön likellenne suojaksi — muut neljä seuratkoot minua."

"Hyvä on, jättäkää siis Rolly tänne." Muutaman tuokion kuluttua oli viisi miestä noussut ratsaille.

"Koettakaa tulla jäljestämme niin pian kuin suinkin!" huusi William heidän alkaessaan ravata.

Jäljelle jääneet söivät kiireesti aamiaista ja sulloivat sitten kaikki tavarat mukaansa. Aurinko oli juuri tullut näkyviin, kun he pääsivät lähtemään. Ruohoaavikon yllä oli tosin vielä sakea sumu, mutta idässä hiljakseen punertuva taivas oli kirkas, ja ilma tuntui raikkaan viileältä.

Rolly Little ratsasti karavaanin kärjessä, vaunut seurasivat toisiaan lähetysten, ja viimeisenä oli hevoslauma, jota Brite ja Reddie ajoivat edellään. Kaikkialla oli kovan sateen jättämiä lammikoita. Nouseva aurinko hajoitti huurua ja usvaa.

Kun he olivat edenneet noin viisi mailia, hoputti Rolly Little hevostaan ja kiiti edelle. Silloin Britekin kannusti ratsuaan ja riensi jonon sivuitse katsomaan, mikä oli kiinnittänyt ratsaspaimenen huomiota. Pian hän saapui paikalle, missä Ross Hiten väki oli yöllä pitänyt leiriään. Sekaisin lojuvat matkalaatikot, satulat ja muut esineet osoittivat, että rosvoilla oli ollut hurja kiire lähteä tiehensä. Kimeä, pitkäveteinen huuto sai Briten hätkähtämään. Vähän edemmäs ratsastanut Little heilutti hänelle kättään, mutta ei oikeastaan näyttänyt säikähtyneeltä. Uteliaana Brite nelisti häntä kohti. Ennen kuin he kohtasivat toisensa, lähti ratsaspaimen kuitenkin taas eteenpäin, viitattuaan johonkin maassa makaavaan.

Ehdittyään lähemmäs Brite näki edessään kuolleen miehen, joka oli kaatunut selälleen, kädet levällään, revolveri vielä kiristetyssä kourassa... Tässä oli vapaan aavikon oikeus langettanut oikeudenmukaisen tuomion ja heti pannut sen täytäntöön.

Vähän matkan päässä hän tapasi samaan väkeen kuuluneen toisen miehen ruumiin. Ilmeisesti ihan likeltä ammuttu kuula oli reväissyt mukaansa puolet kasvoja. Sitten ilmestyi hänen näkyviinsä vielä kaksi vainajaa, jotka makasivat kuoliaaksi ammutun hevosen vieressä.

Brite nelisti takaisin joukkonsa luo. Reddie oli odottanut häntä huolestuneena.

"Se on melkein uskomatonta — Hiten miehistä on neljä jo saanut maksaa rikoksestaan", selitti hän Reddielle, joka ei vastannut siihen mitään, vaan jatkoi ratsastusta ilme ja katse jäykkänä.

Ruohoaavikon aaltoilevassa vihreydessä putkahti nyt eri tahoilla esiin tummia täpliä — vaeltavia puhvelilaumoja. Ratsastajien edessä yleni kaukana purppuranhohteisia kunnaita, joiden takana kirkkaassa ilmassa häämöitti Wichita-vuorten huippuja, mutta oikealle tasanko ulottui äärettömiin asti, näyttäen sulautuvan yhteen taivaan kanssa.

Näin kului tunti toisensa jälkeen, kitisevät pyörät vierivät tasaisesti, hevoset hidastuivat, ja viimein Reddie huusi kovaa:

"Katsoppa, mitä on tuolla — edessä!"

Peter seisoi vaununsa kuskipenkillä huiskuttaen hattuaan vimmatusti, mikä saattoi merkitä riemun purkausta tai varoitusta.

"Kaiketi hän on keksinyt ratsujoukkomme tai intiaaneja", tuumi Brite.

"Suokoon Jumala, ettei se ole pahempaa", vastasi Reddie hiljaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eräältä kukkulalta aukeni pian sen jälkeen näköala leveään laaksoon, jonka yksitoikkoisessa vihreydessä liikkui eteenpäin jättiläiskokoinen, kiilanmuotoinen väriläikkä — heidän suuri karjalaumansa, joka nyt jälleen oli koolla, kärki pohjoiseen päin.

"Ihmeellinen mies!" huudahti Reddie ihaillen, eikä hänen tarvinnut lisätä, ketä sillä tarkoitettiin.

Vaunut ja hevoset jouduttivat kulkuaan rinnettä alas. Aamun raikkaus oli jo kauan sitten väistynyt keskipäivän paahtavan helteen tieltä, ja ihmiset ja eläimet kärsivät samalla lailla, varsinkin kun rinteen juurella syvä hiekka kovasti vaikeutti etenemistä. Mutta tämäkin vaikeus voitettiin, ja jälleen saavutettiin yhä korkeampana kasvava ruohikko. Myöhään iltapuolella näytti karja pysähtyvän notkoon, jossa täytyi olla myös vettä, kuten jotkut pajupensaat osoittivat.

Viimeisinä saapuivat sinne myös Brite ja Reddie. Naudat, joiden lähellä oli vain kaksi kyyryasentoon vaipunutta ratsaspaimenta, olivat laskeutuneet lepäämään eivätkä ilmeisen uupumuksen takia jaksaneet pureskella ruohoa.

Reddien ajaessa hevoslaumaa laakson läpi kiemurtelevalle purolle Brite ratsasti matalaa puuryhmää kohti. Mozen keittiövaunusta saattoi päätellä, että leiri aiottiin sijoittaa sinne.

Kaikki miehet olivat jo astuneet ratsailta maahan, ja kun Brite samoin hypähti hevosensa selästä alas, hätkähti hän pahasti nähdessään, että Texas-Joe lojui puun juurella, verinen side päänsä ympärillä. Kiirehtiessään sinne hän kuuli Shipmanin viereen polvistuneen Pan Handle Smithin sanovan:

"En mahda sille mitään, että menettelysi tuntuu kerrassaan kehnolta."

"Joutavia!" vastasi Texas-Joe nauraen. "Sodassa ja rakkaudessa on lupa käyttää kaikkia keinoja, ja pitäähän minun vihdoinkin tietää, minkä verran se tyttö minusta välittää, sillä —"

"Hiljaa, isäntä tulee", keskeytti hänet Pan Handle.

Brite oli jo kuullut kylliksi tietääkseen, mitä ovelalla ratsaspaimenella oli mielessä, mutta päätti olla antamatta sitä ilmi.

"Texas-Joe, miesparka", huudahti hän tekeytyen hätääntyneeksi, "kuinka on laitanne? Oletteko haavoittunut kovin pahasti?"

"Pian kai minusta tulee loppu, isäntä."

"Hyväinen aika, antakaapa minun katsoa haavaanne!"

"Kutsukaa mieluummin Reddie tänne!" vastasi Shipman kolkolla äänellä.

Reddie sattui juuri olemaan leirin toisessa päässä riisumassa satulaa hevoseltaan ja kuuli kyllä Briten huudon, mutta ei näyttänyt tahtovan heittää puuhaansa kesken.

"Luullakseni onkin parempi, että ilmoitan hänelle tämän uutisen varovasti", arveli Brite ja kääntyi lähtemään.

"Mutta hänen pitää rientää — muutoin voi olla liian myöhäistä!" muistutti Texas-Joe valittavalla äänellä.

Kohdatessaan sitten Reddien Brite huomasi ihmeekseen hänen käyneen kalpeaksi ja vapisevan.

"Isä, kuinka on Shipmanin laita?" kysyi tyttö hätäisesti. "Sano nyt, Herran tähden, onko se vaarallista —?"

"Rauhoitu, lapsi — se miekkonen on ihan terve, mutta aikoo vain pitää sinua narrinaan."

Reddien kasvoihin tuli taas väriä, sillä hän oli heti ymmärtänyt tämän juonen. Hetken mietittyään hän suoristi itsensä ylpeästi.

"Kiitos, isä!" sanoi hän. "Olipa hyvä, että vihjaisit minulle — muutoin olisin varmasti nolannut itseni."

"Toivoakseni maksat hänelle nyt samalla mitalla?"

"Siihen saat luottaa, pidä vain silmällä", vastasi tyttö ja juoksi sinne, missä Texas-Joe lojui.

Brite kiirehti hänen jäljestään ja ehti paikalle juuri kun Reddie kirkaisten polvistui "kuolevan" viereen. "Onko hän pahassa vaarassa, Pan?" kysyi Reddie näyttäen tuskaiselta.

Pan Handle nyökkäsi ääneti, mutta Texas-Joe, joka oli varoiksi vetänyt pääsidettä edustavan verisen, keltaisen kaulahuivinsa peittämään silmiäänkin, voihki käheästi:

"Pahasti minun kävi — vähät siitä sentään, kun karja saatiin takaisin! Joudan siis täältä pois!"

"Jack, sinä et saa kuolla!" huusi Reddie ja peitti kuin epätoivoinen kasvot käsiinsä.

"Tulisiko siitä sinulle surua?" kysyi mies hellästi. "Sydämeni ihan murtuisi", vakuutti tyttö nyyhkyttäen.

Texas-Joe oli vähällä paljastaa puijauksensa, sillä hän teki kädellään liian vilkkaan liikkeen tyttöä kohti, mutta muisti vielä hillitä itseään ja kuiskasi raukeasti:

"Suutele minua — jäähyväisiksi!" Reddie kumartui alemmas, mutta ei suinkaan täyttänyt pyyntöä, vaan kiskaisi siteen miehen päästä, jossa oli vain vähäpätöinen naarmu vasemman ohimon yläpuolella.

"Kuule sinä, vanha valehtelija", sanoi hän nauraen, "vaikka kaiketi oletkin narrannut monta tyttörukkaa, ei sinun onnistu niin helposti petkuttaa minua".

"Hemmetti, kuinka nokkela sinä olet!" huudahti Texas-Joe vilpittömästi ihaillen. "Mutta malta, ensi kerralla saan sinut kuitenkin satimeeni!"

"Siihen tarvitaan paremmat valmistukset", vastasi tyttö pilkallisesti ja meni pois.

Texas-Joe, joka oli kohonnut istualleen ja katsellut hänen jälkeensä, huomasi nyt Briten vielä naureskelevan itsekseen.

"Kuulkaas, isäntä, vedättekö te yhtä köyttä hänen kanssaan — olette ehkä paljastanut pikku juoneni?" kysyi hän.

"Kuinka se olisi mahdollista?" vastasi Brite ollen suuttuvinaan.

"Sittenkään en oikein luota teihin tässä asiassa, mutta olkoon sen laita kuinka tahansa — ainakin on varmaa, että Reddie on kaikkein mukavin ja mainioin tyttö, vai mitä arvelet, Pan?"

"Enhän tunne kaikkia", vastasi Pan Handle. "Myönnän silti, ettei liene monta, jotka veisivät hänestä voiton. Mutta mitä iloa siitä on sinulle, miesparka, kun hän ei näytä piittaavan sinusta rahtuakaan?"

"Kuinka niin?"

"Rakastava nainen olisi varmasti erehtynyt pitämään ilveilyäsi totena, varsinkin kun olet taitava näyttelijä."

Nämä sanat tuntuivat herättäneen Texas-Joessa vakavia mietteitä, mutta äkkiä hän karkoitti ne, hypähti seisaalleen ja kysyi:

"No niin, isäntä, oletteko jo katsellut karjaamme?"

"Tietysti, ja tuskin olen uskonut silmiäni. Nyt en lainkaan tiedä, kuinka kiittäisin teitä kahta kelpo miestä —"

"Mitä vielä!" keskeytti Texas-Joe. "Mutta minusta tuntuu kuin teidän sietäisi tutkia karjalaumaa vielä tarkemmin, sillä luultavasti ette ole huomannut, että meillä nyt on noin puolitoista tuhatta nautaa enemmän kuin ennen."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Ross Hite oli kaiketi retkillään varastanut muiltakin, mutta kun hän on poistanut polttomerkit, emme tiedä, kenen karjaa se on."

"Kertokaahan jo, millaista rehkinää teillä oli viime yönä."

"Sen osaa Pan Handle varmasti selittää paremmin kuin minä", vastasi Texas-Joe ja kiirehti purolle, arvatenkin pestäkseen verisen kaulahuivinsa.

Brite odotti vähän aikaa, että Smith alkaisi puhua, mutta kun siitä ei näkynyt tulevan mitään, lähti hän leirinuotiolle, jonka ympärillä ratsaspaimenet istuivat hiljakseen keskustellen ja sitten Reddien ja Annan tullessa saapuville vaikenivat. Nähtävästi he tahtoivat jotakin salata nuorilta tytöiltä, joille William kuitenkin ilmoitti kuiskaten, että Hardy, haavoittunut uutisasukas, oli äkkiä saanut kovan kuumeen ja että hänet sen tähden täytyisi jättää Red-Riverin varrella sijaitsevaan Doanin kauppasiirtolaan.

Illallisella puheltiin tänään tavallista vähemmän. Juuri kun oli päästy syömästä toivat työvuoroltaan palanneet San Sabe ja Little sen sanoman, että heidän näkyviinsä oli useiden mailien, päässä lännessä ilmestynyt intiaaneja.

"Se joukkio on jo pitkin päivää vaaninut ympärillämme", tuumi William, "mutta koska se ei ole varsin iso, tarvitsee meidän tuskin kykkiä valveilla koko yötä. Kaiken varalta sopii kai sentään antaa tulen sammua."

"Ainakin minun täytyy saada edes vähän nukkua, sillä muutoin en kelpaa mihinkään", selitti Texas-Joe, mutta astui ennen makuullemenoaan vielä Briten luo, joka istui syrjemmällä, ja pyysi häneltä sikaria.

"Niin lystikästä kuin se onkin, tunnen itseni tänään hermostuneeksi", sanoi hän Britelle. "Onko Pan Handle jo kertonut teille, millä tavalla yrityksemme onnistui?"

"Hän ei avannut suutansa."

"Se on hänen tapaistaan — hän ei suosi pitkiä puheita, vaan antaa mieluummin revolvereittensa puhua niinkuin yöllä... Jos muuten olisimme tienneet, että meillä oli siellä vastassamme kymmenen tai yksitoista miestä eikä kuusi, kuten luulimme, emme ehkä olisi hyökänneet niin hyvässä uskossa."

"Sen ymmärrän täydellisesti, mutta sitä iloisempi olenkin nyt, kun molemmat selvisitte kahakasta ehjin nahoin ja arvokas karjalaumani on lisäksi saatu takaisin."

"Meillä oli kerrassaan suurenmoinen onni — varsinkin siinä, että pääsimme ennen ukkosta ihan likelle karjaa. Ensimmäisten salamain leimahtaessa ja sateen alkaessa erosimme ja ratsastimme sopimuksen mukaan eri suuntiin. Vielä en ollut ehtinyt kauas, kun kuulin laukauksen, ja kohta ilmestyi vastaani eräs Hiten miehistä. 'Kuulitko, Bill, että jossakin laukaistiin?' kysyi hän. Tietenkin vastasin: 'Kyllä!' ja silloin lensi pikimustan pimeyden halki pitkä salama, ja mies kiljaisi: 'Kuka pentele —?' Pitemmälle hän, nähkääs, ei päässyt, sillä samassa pentele jo peri hänet. Ratsastin eteenpäin, keskelle nautakarjaa, kun en nähnyt mitään — jos se olisi hurjistunut, olisin ratsuineni jäänyt sen survottavaksi, mutta onneksi tuli vettä kuin kaatamalla, niin että naudat huumaantuivat. Pian sitten näkyi toinen vartija salamanvalossa, joka kesti niin lyhyen hetken, että minun täytyi ampua umpimähkään. Seuraava salama paljasti, että olin osannut vain hevoseen, mutta mies itse oli taas jo pystyssä. Laukaisimme melkein yhtaikaa — kumpikin ampui harhaan. En käsitä, minne hän katosi, sillä kun jälleen välähti, oli hän poissa. Minun ei auttanut muu kuin jatkaa ratsastusta, enkä sitten enää kohdannut muita vartijoita, mutta jonkin ajan kuluttua näin valkoisen lipun liehuvan Pan Handlen hatussa. Saatte uskoa, että silloin olin hemmetin iloinen. Huusimme toisillemme, ja juuri tullessamme yhteen olivat nautahölmöt saaneet päähänsä karata suinpäin meitä kohti. Siinä oli kova urakka väistyessämme niiden tieltä. Vähintään kymmenen mailia ne elukat juoksivat, mutta pohjoiseen päin, niin että meidän sitten tarvitsi vain ratsastaa niiden kintereillä."

"No, kuinka sattui luoti raapaisemaan ohimoanne?"

"Se tapahtui aamulla, heti sarastuksen jälkeen", jatkoi Texas-Joe. "Silloin huomasimme äkkiä, että meitä kohti laukkasi neljä ratsastajaa. Onneksi oli heistä vain yhdellä kivääri, niin että kykenimme torjumaan hyökkäyksen. Viimein he ratsastivat tiehensä, vaikkei luodeistamme yksikään ollut osunut, mikäli sopi päätellä miesten ryhdistä. Se pyssyniekka, jonka ansiosta sain naarmun, oli varmasti Ross Hite itse, kuten Pan ja minä selvästi tunsimme, ja toivoakseni kohtaan hänet jälleen pian."

"Minulla on kuitenkin päinvastainen toivo", huomautti Brite.

"Merkillistä, että Pan Handle puhui samaan suuntaan!" vastasi Texas-Jae. "Hänellä ja Ross Hitellä on epäilemättä aikaisemmin ollut jotakin tekemistä keskenään, sillä kun sanoin toivovani, että se mies joutuisi revolverini eteen, muistutti Pan, että se oli hänen asiansa, koska hänellä oli siihen vanhempi oikeus —"

"Hiljaa!" keskeytti Brite Reddien ja Annan lähestyessä.

"Kuulkaas, tytöt, teidän on jo parasta mennä nukkumaan!" huusi heille Texas-Joe.

"Meidän teki vain mieli kuulla jotakin viime yön tapauksista", sanoi Reddie, "sillä Pan Handlelta ei saa sanaa suusta."

"Eikä siitä olekaan mitään erikoista kerrottavaa toimme vain karjan takaisin, siinä koko juttu."

"Emmehän sentään ole pikku lapsia, joille sinun sopisi tuollaista lorua syöttää", vastasi Reddie äkäisesti. "Se ei ole voinut käydä niin yksinkertaisesti, koska kerran on kuolleitakin — itse olen niitä nähnyt muutamia —"

"Ahaa, sinä tarkoitat Hiten vartijoita, jotka salama tappoi?" keskeytti Texas-Joe. "Niin, taivaan Herra oli yöllä nimenomaan meidän puolellamme, jotka edustimme vanhurskasta asiaa, ja suoritti varsinaisen työn, sillä usein ei sattune niin, että taivaallinen tuli iskee yhdellä kertaa neljä miestä."

"Luulenpa sittenkin, että se tuli, joka heidät surmasi, oli riivatusti maallinen, kelpo Texas-Jack", härnäsi Reddie, joka tapansa mukaan nytkin tahtoi sanoa viimeisen sanan.

Yöllä Brite nukkui tuskin lainkaan, mutta minkäänlaista häiriötä ei sattunut. Ratsaspaimenet heräsivät vasta aamunkoiton jälkeen, niin että aurinko oli jo näköpiirin yläpuolella, kun lähdettiin jatkamaan marssia.

Vaunujen ajajat ja Reddie hevosten hoitajana saivat määräyksen pysytellä likellä karjan takana. Brite oli tänään erityisen valpas ja tähysti kenttäkiikarillaan alinomaa pitkin seutua, näkyisikö jollakin taholla puhveleita tai intiaaneja. Edellisiä hän huomasikin joukoittain kaukana ja reitin kummallakin puolella, mutta ne näyttivät lepäävän — ainakin oli niiden eteneminen niin hidasta, ettei sitä voinut erottaa paljaalla silmällä. Intiaaneja ei näkynyt missään, ja Brite tunsi jo mielenhuojennusta, mutta sitten hän myöhään iltapuolella huomasi eräällä kummulla ratsastavien intiaanien parven, joka oli niin iso, että oitis herätti huomiota. Hän ratsasti siis jonon etupäähän puhuakseen ensin Williamille havainnostaan.

Puhvelinmetsästäjä pysähdytti valjakkonsa, lainasi Briteltä kiikarin ja tähysti osoitettuun suuntaan.

"Niitä on noin neljäkymmentä — nähtävästi comancheja", selitti hän hetkisen kuluttua. "Jos he ahdistavat meitä, voi meidän käydä hullusti. Ehkä on syytä ratsastaa Shipmanin luo ja käskeä hänen katsoa, mistä saataisiin sopiva leiripaikka, joka hyökkäyksen varalta tarjoaa edes jonkin verran suojaa."

Briten saavuttua Texas-Joen viereen ja annettua hänelle määräyksen kävi selville, että esimies oli jo itsekin nähnyt intiaanit ja aikonut leiriytyä.

"Toistaiseksi ei tästä saa hiiskua tytöille", muistutti Shipman, kun Brite oli jo kääntänyt ratsunsa.

Reddie oli kuitenkin pannut merkille, että jotakin oli tekeillä, sillä Briten palattua hän kiusasi tätä kysymyksillään niin kauan, että lopulta sai kuulla, mistä nyt oli puhe. Hän otti uutisen vastaan jokseenkin maltillisesti, mutta piti asianmukaisena, että se salattiin Annalta.

Ilta oli jo jokseenkin pimeä, kun retkikunta pysähtyi pienelle ylätasangolle, ja leiripaikaksi valittiin sieltä alkavan puron pohjoinen ranta, joka tarjosi turvaksi melkoisen suuria kallionjärkäleitä. Moze sai käskyn sytyttää nuotionsa niin piiloon, ettei tuli näkyisi sivuille.

Ateria syötiin ääneti, eikä kukaan heittäytynyt nauttimaan lämpöisestä, vienosta kesäillasta, vaan kohdisti kaiken huomionsa susien kaamean valittavaan, kaukaiseen ulvontaan...

Kolme vartijaa kiersi herkeämättä leirin ympärillä, kuusi pysyi karjan lähellä, niin että kulloinkin vain kaksi ratsaspaimenta sai nukkua yhtaikaa. Yö kului, aamu sarasti harmaana — se oli vaarallisin hetki, koska intiaanit tavallisesti hyökkäsivät juuri silloin — mutta mitään ei tapahtunut.

Sitten lähdettiin liikkeelle varhain, ja pian ilmestyi jälleen punanahkoja. He pysyivät vielä kunnioittavan välimatkan päässä, mutta vainosivat pitkin päivää karjalaumaa, mukautuen sen verkkaiseen marssiin. Ilmeisesti he viivyttivät hyökkäystään siihen asti, kunnes saavutettaisiin jokin tietty kohta tai heille muutoin tulisi suotuisa tilaisuus.

Joka taholla nähtiin nyt myös yhä lukuisampia puhveleita. Karavaani käsitti joutuneensa keskelle valtavaa puhvelilaumaa, joka kulki rajattomalla laitumellaan hitaasti pohjoiseen päin. Tilanne kävi Briten väelle hetki hetkeltä kiusallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Millekään suunnalle ei voinut poiketa — pysähtyminen tai kääntyminen takaisin merkitsi samoin persoonallista vaaraa ja arvaamatonta tappiota. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin marssia eteenpäin siinä toivossa, että jokin, ehkä virta, jakaisi jättiläisparven samoamaan eri puolille. Sellainen mahdollisuus olikin olemassa, koska Chisholmin reitti nyt jälleen kääntyi jyrkästi luoteista kohti.

Levottomuuteen antoi aihetta myös se havainto, että jäljestä tuleva nautakarja oli jo näkyvissä ja sen takana, noin kymmenen mailin päässä, lisäksi toinen. Oli selvää, miksi niitä ajettiin näin nopeasti eteenpäin: niidenkin uhkana oli puhveleita ja intiaaneja, ja sitä paitsi tuli takaapäin vielä muita laumoja.

Texas-Joe käytti päivää hyväkseen niin kauan kuin suinkin, vaikka sitten täytyi leiriytyä sellaiselle paikalle, missä ei ollut vettä karjan juotavaksi. Koko yön olivat ratsaspaimenet vartioimassa rauhoittaen nautoja laulamalla, etteivät ne karkaisi. Aamulla huomattiin puhvelien tulleen lähemmäs, mutta intiaaneista ei näkynyt merkkiäkään. Myöhemmin huomattiin kuitenkin savumerkkejä, jotka kummallakin sivulla kiemurtelivat yläilmoihin kukkuloilta.

Unen puute, rasittava, yhtämittainen vartioiminen, hidas eteneminen ja alati uhkaava vaara raastoivat ratsaspaimenten hermoja, mutta muutamien päivien kuluttua saavuttiin kuitenkin ilman kommelluksia Red-Riverille.

Puhvelilauma oli enimmäkseen jo uinut tämän virran poikki muutaman mailin päässä ylempänä sitä kohtaa, jota tavallisesti käytettiin ylimenoa varten, ja toisella rannalla näkyi vain pienehköjä myöhästyneiden osastoja. Odottamatta niiden poistumista Texas-Joe joudutti parhaansa mukaan karavaanin kulkua veden poikki. Se vei aikaa neljä täyttä tuntia ja oli niin työlästä, että toistasataa nautaa menetettiin. Vaunuista tuli myös kova urakka kaikille, ja toiselle rannalle päästyään koko väki oli uuvuksissa. Ainoana rohkaisevana lohdutuksena oli se, että Doanin siirtola nyt oli lähellä — matkaa saattoi enää olla enintään kymmenen mailia.

Varhain iltapuolella seuraavana päivänä saavuttiin viimein sinne. Kaikki halusivat tietenkin vapautua edes pariksi tunniksi jokapäiväisen aherruksen ikuiselta yksitoikkoisuudesta ja kerran nähdä ja kuulla jotakin muuta, mutta kun Brite kysyi, kuka suostuisi vapaaehtoisesti jäämään karjan luo, ilmoittautui joka mies.

"Hyvä on", selitti Brite mielissään niin suuresta alttiudesta, "asia järjestetään siis seuraavalla tavalla. Ensiksi Texas-Joe, Pan Handle ja minä saatamme Deuce Ackermania, jonka pitää ajaa Hardyn vaunua, ja palaamme sitten mahdollisimman pian, jotta te muut saatte tehdä virkistysretken."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Doanin siirtolassa oli tänään nähtävästi enemmän asukkaita ja vieraita kuin tavallisesti, sillä harmaiden, matalien, rapautuneiden talojen edessä näkyi lukuisia hevosia ja puoli tusinaa vaunuja. Isoimmassa rakennuksessa, jonka eteläsivulla riippuvasta nimikilvestä voitiin lukea suurin mustin kirjaimin maalatut sanat "Doanin kauppa", piti Tom Doan liikettään, ja hänen asiakkainaan oli intiaaneja, karjatilallisia ja ratsaspaimenia. Tähän aikaan, vuonna 1871, hänen kauppansa oli paisunut suurimmilleen, niin paljon kuin siinä asianhaarojen ja olojen takia täytyikin uhmata vaaroja.

Ulko-oven edustalla liikuskeli useita ratsastajia — joukossa myös satulattomia, siis intiaaneja — ja jalankulkijoita tarkaten uteliaina tulokkaita, sillä matkustajien saapuminen tälle pikku paikkakunnalle oli tietenkin merkkitapaus. Se, että Pan Handle Smith ja Texas-Joe jonkin matkan päässä myymälästä astuivat ratsun selästä maahan ja sitten kävelivät jalkaisin, näytti todistavan katselijoille, etteivät vieraat olleet täällä ensikertalaisia, sillä he antoivat mielellään tilaa, jotta Hardyn vaunu pääsi portaille asti. Sen vieressä ratsastivat Brite ja Reddie, joka oli tapansa mukaan omin päin liittynyt joukkoon.

"Päivää, Tom", tervehti Brite tukevaa miestä, joka oli tällä välin ilmestynyt ovelle.

"Ne terve, Adam Brite!" huudahti Doan riemastuen. "Tuleppa sieltä alas ja likemmäs!"

"Meillä on täällä vaunussa sairas mies, nimeltä Hardy, ja kuskipenkillä istuva tyttö on hänen tyttärensä. Eräästä Kaliforniaan aikovasta karavaanista ovat ainoastaan nämä kaksi jääneet henkiin — voitko ottaa heidät vastaan ja pitää heistä huolta siihen asti, kunnes Hardy paranee sen verran, että jaksaa olla mukana jossakin toisessa retkikunnassa?"

"Tietysti se käy hyvin päinsä", vastasi kauppias ystävällisesti.

Heti nostivat varovaiset kädet Hardyn ulos vaunusta ja kantoivat taloon. Annalla, joka yhä istui kuskipenkillä, oli kyyneleet silmissä, ehkä ilosta, että hänen isänsä oli pelastettu, ehkä myös jostakin toisesta syystä.

Sitten Deuce Ackerman tuli takaisin ja astui hattu kädessä vaunun ääreen.

"Meidän tiemme eroavat siis nyt, neiti Anna", lausui hän hämillään. "Te olette täällä hyvässä turvassa, isänne paranee varmasti pian, ja mekin kestämme kai Dodgeen saakka. Niin, minun tekisi nyt mieleni kysyä, olisiko teidän mielestänne mukavaa, että odotan siellä, kunnes saavutte isänne kanssa?"

"Tietysti — se olisi minusta — hyvin hauskaa", vastasi tyttö.

"Sopiiko minun sitten lähteä yhdessä teidän kanssanne Kaliforniaan?"

"Kyllä, jos vain itse haluatte."

Pariksi tuokioksi molemmat unohtivat ajan ja paikan.

"Te olette niin hyvä", sanoi Deuce sitten. "Ihmeellistä oli tosiaankin, kuinka me kaksi tulimme tuttaviksi... Hyvästi nyt — minun pitää palata toverien luo... Siis näkemiin!"

"Näkemiin!" toisti Anna hiljaa ja ojensi miehelle kätensä. Deuce suuteli sitä ja juoksi sitten pois. Anna tähysti kauan hänen jälkeensä. Kerran ratsaspaimen kääntyi ja huiskutti hattuaan, ja tyttö vastasi nenäliinallaan.

Reddie oli tällä välin hypännyt ratsunsa selästä alas katseltuaan heidän hellää hyvästelyään liikutettuna ja tuli Annan luo.

"Mennään nyt sisälle", sanoi hän, "sillä muutoin alan tässä jollottaa kaikkien miesten nähden".

"Minuakin itkettää niin kovasti", vastasi Anna kavutessaan maahan. "Hän on niin hyvä mies — luuletko, että tapaan hänet jälleen?"

Tytöt kävelivät käsikynkässä ovelle, ja Brite astui myymälään, joka oli hyvin korea, mutta ei suinkaan hyvältä tuoksuva. Siellä oli räikeän värikkäitä intialaisia peitteitä ja hevosvaljaita, monipuolinen kokoelma aseita, ja kaikille telineille ja pöydille oli sullottu mitä erilaisimpia tavaroita.

Tultuaan esille perähuoneesta, jonne Hardy oli sijoitettu, Doan antoi Britelle lyijykynän ja paperia, jolle sopisi kirjoittaa tilaukset.

"Mitä ihmettä sinä kuvittelet?" huudahti Tom melkein kauhistuneena, kun Brite sitten ojensi hänelle pitkän luettelonsa. "Eihän tämä käy päinsä, kun minulla tietenkään ei voi olla näin suuria varastoja. Enintään voin -"

"No, anna niin paljon kuin sopii", keskeytti Brite. "Sinua ei ryöstetä putipuhtaaksi. Mutta voitko lähettää tavarat leiriini?"

"Kyllä, ja puolen tunnin päästä ne jo ovat siellä."

"Hyvä on, kiitos vain... Tiedätkö muuten, onko karjalaumoja liikkeellä edelläni?"

"Ei, koko ruohoaavikon saat sillä taholla pitää yksin hallussasi. Se ei kuitenkaan ole sinulle eduksi, sillä comanchet ja kiowat ovat taas alkaneet mellastaa. Siksi annan sinulle hyvän neuvon. Jos Mustahepo, comanchien päällikkö, ilmestyy leiriisi, niin hiero hänen kanssaan sopimusta, koeta tinkiä hänen vaatimuksistaan, mutta lopuksi anna hänelle, mitä hän haluaa — tavallisesti se on kahvia ja tupakkaa. Jos taas sattuu, että sinut pysähdyttää Santana, kiowain päällikkö, älä anna mitään muuta kuin ehkä solvauksia — hänen taholtaan voi näet tosin uhata jokin vaara pientä miehistöä, mutta hän on pelkuri, jota on pidettävä kurissa. Torju hänet siis heti alussa ja näytä, että sinulla on hyvät aseet ja myöskin halu niitä käyttää, jos tarve vaatii."

"Jaha, vai sillä tavalla on kohdeltava näitä punaisia herrasmiehiä!" huudahti Brite. "Asiasta toiseen, mikähän kuukauden päivä on tänään?"

"Kah, niinkö kauan olet jo ollut matkalla, että ajanlasku on häipynyt mielestäsi? Katsotaan... Nyt on heinäkuun kuudestoista päivä."

"Yhden asian tahtoisin vielä tietää: onko Ross Hiteä kolmen miehen kera äskettäin näkynyt täällä päin?"

"Hänet tunnen vain nimeltä enkä osaa sanoa muuta kuin että hän ehkä on poikennut tänne, koska täällä viime viikolla kävi useita pikku ryhmiä."

Poistuessaan myymälästä Brite huomasi Reddien, joka salavihkaa pyyhki silmiään, tulevan ulos talon toisesta ovesta, ja käski hänen odottaa, koska vielä piti käydä sanomassa hyvästit Hardylle ja hänen tyttärelleen. Kun hän hetken kuluttua jälleen astui ulos talosta, kutsui Doan hänet vielä puheilleen.

"Minun täytyy olla hyvissä suhteissa sekä valkoisiin että punaisiin", kuiskasi kauppias kiireesti, "mutta omat maanmieheni ovat tietysti minua lähempänä, ja sen tähden halusin sanoa sinulle, että nuo kaksi tuolla maleksivaa intiaania ovat comanche-vakoojia, jotka ottavat täällä selville, milloin karjalaumoja kulkee tätä kautta pohjoiseen. Sinun kannattanee siis ehkäistä heidän liikkumistaan."

"Kuinka minä sitä estäisin?"

"Se on sinun asiasi — ainakin pitää toimittaa niin, etteivät he saa nähdä nautojasi, sillä he ilmoittaisivat asiasta kohta päällikölleen, joka lienee itse Mustahepo."

"Kiitos vihjauksesta — sinäpä olet kelpo mies, Tom!"

He puristivat toistensa kättä, ja Brite lähti sieltä Reddien kanssa.

"Pitääkö sen miehen sanat ymmärtää niin, että intiaanit on ammuttava kuoliaiksi?" kysyi Reddie kauhuissaan.

"No no, niin pahaa juttua siitä ei kai tule. Luota siihen, että Texas-Joe keksii jonkin muun keinon."

He tapasivat Shipmanin ja Pan Handlen keskustelemassa Williamin ja Peterin kanssa, jotka olivat tulleet leiristä.

"Mitä kummaa — aiotteko erota meistä?" kysyi Brite Williamilta.

"Mielelläni olisin kulkenut joukkonne mukana vielä edemmäs", vastasi puhvelinmetsästäjä, "mutta Peter tahtoo välttämättä ryhtyä taas oikeaan ammattiimme, eikä minun sovi jättää häntä yksin".

Brite palkitsi molemmat runsaasti ja kiitti heitä arvokkaasta avusta. Hyvästijättö näytti koskevan Williamiin syvästi.

Ennen ratsastusta leiriin Brite sai tilaisuuden ilmoittaa Texas-Joelle, mitä Doan oli sanonut kahdesta comanche-vakoojasta.

"Sama varoitus on meille annettu jo muutenkin", vastasi Texas-Joe, "ja lisäksi olemme saaneet Ross Hitestä tietää yhtä ja toista, mutta sen kerron vasta sitten, kun jälleen olemme leirissä".

Reddie kannusti äkkiä ratsuaan ja kiiti pois niin nopeasti, että Briten oli vaikea ehtiä hänen rinnalleen.

"Miksi sinulle, lapsukainen, tuli niin kamala kiire?" kysyi hän sitten.

"Sen tähden, että minua ihan vihlaisee, kun näen sen ilmeen tulevan Texas-Jackin silmiin", vastasi tyttö.

"Mikä ilme se on?"

"En osaa sitä kuvata — ensi kerran näin sen juuri vähää ennen kuin hän ampui Wallenin."

"Niin, tyttöseni, elämä ei ole nykyään helppoa — varsinkaan hänen ammatissaan."

"Mutta en siedä sitä, että hän aina tarttuu aseeseen niin nopeasti!" huudahti Reddie kiihtyneenä. "Hänestä on tulossa sellainen tappelupukari kuin Pan Handle jo on, ja jonakin päivänä hän menettää henkensä."

"Tuskin tarvinnee pelätä, että hänestä tulee riidanhaluinen, ja toiseksi sopii estää hänet antautumasta vaaraan kevytmielisesti."

"Millä tavalla?"

"Juuri sinä voit sen estää — kunhan tästä päästään onnellisesti Dodgeen."

Siihen Reddie ei vastannut mitään, mutta Brite arvasi hänen ymmärtäneen.

Karja kävi laitumella parhaassa kunnossa. Briten ja Reddien saavuttua saivat nyt San Sabe ja Rolly Little lomaa, ja he riemuitsivat kuin koulupojat lähtiessään nelistämään Doanin siirtolaan.

Tunnit vierivät verkkaisesti, ja Brite oli hieman torkahtanut, kun hänet äkkiä herätti kiivas ampuminen. Hän hypähti seisaalleen ja näki, että tasangon poikki laukkasi intiaani hurjaa vauhtia samalla kuin Texas-Joe ja Pan Handle, ainakin parin sadan metrin päissä hänen takanaan, yhtä mittaa laukaisivat revolvereitaan. Näin kaukaa he eivät saaneet luotejaan osumaan, ja kaiketi he tahtoivatkin vain peloittaa punanahkaa. Comanchet ovat kaikista intiaaneista parhaita ratsastajia, ja tämä näytti olevan nopeudessa varma ennätysmies. Mutta pakoretkellään hän joutui likelle karjalauman toista päätä, missä eräs ratsaspaimen — joko Holden tai Bender — oli vartioimassa ja heti avasi kivääritulen häntä vastaan. Intiaani kyyristyi ja pääsi turvallisesti katoamaan riippumalla ratsunsa vastakkaisella sivulla.

Raivoten ja suorastaan karmivasti kiroillen Texas-Joe ratsasti leiriin.

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Brite.

"Meillä on jälleen ollut riivatun huono onni", kertoi esimies. "Olin antanut kahdelle miehelle rahaa, jotta he pidättäisivät molempia comanche-vakoojia pari päivää Doanin siirtolassa. Se oli sinänsä loistava aate, mutta vielä loistavammin se meni myttyyn, sillä tuo punanahka, jota äsken säikäytimme laukauksilla, on tietenkin saanut kaikessa rauhassa laskea, kuinka paljon täällä on nautoja, hevosia, vaunuja ja väkeä. Mutta mikä pentele on tehnyt mahdolliseksi, ettei meikäläisistä kukaan huomannut häntä aikaisemmin?"

Kun tähän ei tullut mitään vastausta, loikkasi Texas-Joe maahan, pyysi Reddietä sanomaan kahdelle ratsaspaimenelle, että nyt oli heidän vuoronsa päästä lomalle, ja istuutui sitten Briten viereen kertoakseen lisää.

"Ross Hite on varhain toissapäivänä kulkenut tästä ohitse", jatkoi hän. "Hänellä oli mukanaan kolme miestä, joista yksi oli niin pahasti haavoittunut, että hänet oli täytynyt sitoa kiinni satulaan."

"Pysähtyikö hän välillä Doanin siirtolaan?"

"Kyllä — mikäli sopii uskoa tiedonantajaani. Hänellä ei enää ollut ruokatarpeita eikä ammuksia, ja kuormahevosia oli ainoastaan kaksi. Luultavasti emme saa häntä näkyviimme matkalla Dodgeen, mutta siellä varmasti, sillä hän kuuluu asettuneen Hays-Cityyn ja usein käyvän Dodgessa."

"Antakaa hänen olla rauhassa, pojat", pyysi Brite hartaasti. "Eihän kannata hankkia itselleen turhanpäiten vaikeuksia."

"Totisesti, isäntä, te olette ilmetty kristillinen armeliaisuus", huomautti Texas-Joe. "Mutta minä poloinen en jaksa olla samalla kannalla, saatikka sinä, Pan Handle, vai mitä? Tuhatkin mailia sinä ratsastaisit tavoittaaksesi Ross Hiten — ja minä tietysti mukanasi."

"Sen sinä koreasti jätät tekemättä!" huusi Reddie, posket tummanpunaisina.

"Hoh-hoh, oletpa sinä ponteva komentamaan! No niin, isäntä, jos minut matkalla nitistetään, tiedätte ainakin, kuka minun sijaani parhaiten sopii miehistön päälliköksi."

Texas-Joe oli näet kiistassaan Reddien kanssa keksinyt uuden keinon. Aina ja kaikkialla hän puhui siitä mahdollisuudesta, että hänet kohtaisi väkivaltainen kuolema, joka näissä oloissa ja vaaroissa pitikin ottaa lukuun, ja joka kerta Reddie hätääntyi, kuten nytkin, paljastamaan pelkonsa ja huolensa.

Seuraavana aamuna jatkettiin marssia jo ennen auringonnousua. Kaikki sujui hyvin — puhvelit näyttivät vaeltaneen pitkin Red-Riverin rantaa — mutta aikaisin iltapuolella ilmestyi kahden kukkulan välisestä solasta joukko comancheja, pysähdyttäen karjalauman. Huolestuneena Brite ratsasti jonon etupäähän, ja Reddie tuli kehoittamatta mukaan. Saavutettuaan retkikunnan kärjen he tapasivat siellä Texas-Joen, Pan Handlen ja muutamia muita ratsaspaimenia, joita vastassa oli noin neljäkymmentä intiaania.

"Sallikaa minun esitellä teille herra Mustahepo ja hänen uljaat miehensä", lausui Texas-Joe Britelle pilkallisesti.

"Hyvää päivää, päällikkö!" tervehti Brite silmäillen Mustahepoa tarkemmin.

Comanchen ulkomuoto ei näkynyt mitenkään vastaavan hänen yleisesti tunnustettua mainettaan. Hän oli vain ihan tavallinen intiaani, joka tosin osasi esiintyä jonkin verran arvokkaasti.

"Päivää!" vastasi hän ja kohotti hitaasti kättään.

"Mitä haluat, päällikkö?"

"Lihaa."

Brite viittasi karjaan päin ja sanoi ystävällisesti:

"Ota tuolta!"

Mustahepo puhui seuralaistensa kanssa hiljaa muutaman sanan ja jatkoi sitten:

"Tupakkaa."

"Saat, kunhan vaunu ehtii tänne", vastasi Brite viitaten keittiövaunua kohti; hän antoi Mozelle merkin ajaa lähemmäs.

Päällikkö tähysti osoitettuun suuntaan, tarkasteli sitten tuikeasti Briteä ja hyvin aseistettuja ratsaspaimenia ja virkkoi vihdoin:

"Jauhoja."

Hänen englanninkieltään olisi tottumattoman ollut vaikea ymmärtää, mutta Brite käsitti tarkoituksen ja nyökkäsi.

"Kahvia."

Brite nosti neljä sormea pystyyn näyttääkseen, kuinka monta säkillistä lahjoitettaisiin. Tällaista anteliaisuutta comanche nähtävästi ei ollut odottanut. Niinpä hän rohkaistui jatkamaan:

"Papuja."

"Niitä saat paljon."

"Isäntä, ettekö huomaa tuon vanhan veijarin vain odottavan, että hylkäätte jonkin pyynnön?" kuiskasi Texas-Joe Britelle.

Tällä välin oli keittiövaunu saapunut paikalle, ja comanchet ryhmittyivät heti innokkaasti parpattaen puoliympyrään sen likelle, silmissään ahne katse. Mustapintaisena Moze ei tietenkään voinut kalveta, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kuitenkin aika lailla.

"No niin, otappa esille ne aarteet, jotka olen ostanut tätä laupiasta tarkoitusta varten", käski Brite. "Aluksi anna intiaaniherralle tuo jauhosäkki, mutta näytä myös, että se on perin raskas."

Tämä viimeinen määräys oli tarpeeton, sillä säkin paino tai neekerin äkillinen hervottomuus vaikutti, että hän rimpuili kamalasti sitä nostaessaan ja oli vähällä kiskaista Mustahevon alas ratsun selästä sitä luovuttaessaan. Intiaani päästi kuuluville merkillisen, röhkivän äänen, mutta piti silti kiinni säkistä, samoin kuin otti tukevasti vastaan runsaat kahvi-, tupakka- ja papulahjat, jotka Moze hänelle antoi Briten nimessä.

"Jaha, päällikkö lienee nyt hyvin tyytyväinen", arveli Brite luottavaisesti.

"Jauhoja!" vastasi Mustahepo. "Niitähän sait jo", huomautti Brite viitaten isoon säkkiin.

Intiaani ravisti päätänsä pontevasti. "Siinäpä on kirottu ryökäle!" sähisi Texas-Joe. "Hän tahtoo lisää, mutta jos suostutte, ei hän hellitä, ennen kuin on ryöstänyt koko varastomme."

"Kaikissa tapauksissa minusta on hauskempi tapella noiden roistojen kanssa kuin kuolla nälkään", selitti Pan Handle jyrkästi.

Tätä huomautusta ei olisi tarvittu, sillä Brite oli muutenkin sitä mieltä, ettei enää annettaisi lisää. Niinpä hän pudisti päätänsä yhtä kiivaasti ja sanoi: "Ei, päällikkö, ei enempää!"

Comanche huusi omalla kielellään jotakin, mitä valkoiset eivät käsittäneet, mutta arvioivat vimmatuksi kiroukseksi.

"Ruutia — kuulia — iso kasa!" vaati Mustahepo sitten.

"Ei!" vastasi Brite lyhyesti.

Päällikkö toisti vaatimuksensa mylvien, mutta ainoana tuloksena oli, että Brite hylkäsi sen vielä töykeämmin.

"Anna intiaanille heti, mitä hän tahtoo!" ärjyi päällikkö.

"Hiiteen minä ajan intiaanin!" huusi Brite vimmastuneena.

"No, kerrankin tuli oikea ääni kelloon", ylisti Texas-Joe huojentuneena.

"Hyvin puhuttu, isäntä, jatkakaa vain!" lisäsi Pan Handle. "Pojat, jos tästä saadaan tappelu, niin Texas-Joe ja minä pidämme huolta päälliköstä ja neljästä tai viidestä rakkarista hänen kummallakin sivullaan — te muut tähdätkää toisiin."

"Reddie, väisty sinä siitä vaunun taakse!" käski Texas-Joe.

Nyt seurasi peloittava tuokio, monen henki oli täpärällä — mutta arvatenkin Mustahepo ymmärsi valkoisten kieltä paremmin kuin hänen puhetavastaan olisi luullut, sillä hän ei liikahtanut.

"Tässähän näkyy ehtivän astua maahan", lausui Texas-Joe käytännöllisenä kuten aina.

Samassa hän luisui satulasta alas ja asettui hevosensa eteen, ja toiset seurasivat esimerkkiä, ei kuitenkaan Brite. Pan Handlella ja Shipmanilla oli kummassakin kädessä revolveri ampumavalmiina. Välimatkan ollessa näin lyhyt he olivat saaneet erinomaisen edun, eivätkä intiaanit olisi ennen kaatumistaan ennättäneet käyttää kivääriä tai jousta. Päällikkö älysi sen kaiketi myös ja huomasi tällä kertaa ahdistaneensa vääriä miehiä, sillä hän teki äkkikäännöksen ja ratsasti joukkonsa kera pois.

"Jaha, taas päästiin onnellisesti eroon vastuksesta", tuumi Brite hyvillä mielin.

"Se juttu oli punanahoille vaarallisempi kuin meille", sanoi Texas-Joe. "Tyhmyydessään he tulivat liian likelle, ja kahden minuutin päästä he olisivat joka mies olleet ikuisilla metsästysmaillaan, vai mitä, Pan?"

"Liioittelu on joutavaa, mutta tuskin siihen olisi kulunut pitempää aikaa kuin kolme minuuttia", vastasi Pan Handle Smith. "Muuten arvelen, että meidän nyt sopisi jatkaa marssia."

He etenivät vielä kymmenen mailia, mikä oli paras päiväsaavutus siitä asti, kun he olivat lähteneet San Antoniosta. Naudat uupuivat niin, ettei edes kova ukkonen, joka pitkin yötä riehui kaukana näköpiirissä, kyennyt häiritsemään niiden lepoa. Sitten alkoi puhaltaa kylmä pohjoistuuli, aamun sarastaessa tuli jälleen sysipimeä, ja pian pauhasi kamala raemyrsky. Harmaat jääkappaleet olivat pähkinän kokoisia ja iskivät niin rajusti, että Reddie solui pyörtyneenä ratsunsa selästä ja oli vietävä vaunuun.

Ratsaspaimenet koettivat suojella ainakin paitansa, mikäli mahdollista, ja Texas-Joe riisui takkinsa ja sitoi sen hattunsa päälle, mutta sittenkin kiljaisi tuskasta joka kerta, kun liian iso rae osui häneen. San Sabe horjui satulassa kuin juopunut, ja kaikki saivat sinertäviä kuhmuja ikään kuin kovasta tappelusta. Hurjan luonnonleikin loputtua maa oli monta tuumaa paksulti rakeiden peitossa. Eri tahoilla nähtiin kuolleita kaniineja ja antilooppeja, vieläpä Briten naudoistakin oli melkoinen määrä ruhjoutunut kuoliaaksi.

"Melkein luulisin, että pian pääsemme kommellusten mallisarjan loppuun", sanoi Texas-Joe, kun illalla uuvuksissa jäätiin leiriin. "Mutta silti en tahdo valittaa, kunhan meiltä vain säästyisi se kiusa, että puhvelit käyvät kimppuumme."

Seuraavana päivänä ilmestyi heidän luokseen erään sellaisen heimon intiaaneja, joka oli "polttanut rauhanpiippua Washingtonissa asuvan suuren valkoisen isän kanssa" ja sen tähden yleensä karttoi vihamielistä käytöstä valkoisia kohtaan. Brite otti heidät vastaan ystävällisesti ja lahjoitti heille runsaasti tupakkaa ja kahvia, mutta juuri nämä punanahat saivat karjan keskuudessa kuitenkin seuraavana yönä aikaan äkkikauhun.

Ratsaspaimenille selvisi vasta aamulla, kuinka se oli huomaamatta onnistunut, kun hajalle karanneiden elukoiden joukossa tavattiin monta, joiden nahassa oli tiheästi nuolia. Melkein kaikki näin haavoitetut naudat oli pakko ampua. Sillä välin kun kauas juosseita eläimiä otettiin kiinni ja ajettiin takaisin, ei pääjoukko tietenkään voinut marssia eteenpäin. Tämä ylimääräinen työ vei aikaa kolme päivää ja ärsytti ratsaspaimenet, varsinkin Shipmanin, sellaiseen mielentilaan, jossa he San Saben määritelmän mukaan "sylkivät sisästään nauloittain myrkkyä ja sappea".

Heitä kiukutti erikoisesti se, että kaksi retkikuntaa karjoineen oli ehtinyt kulkea ohitse. Seitsenviikkoisen ponnistuksen jälkeen oli siis johto mennyt toisten käsiin. Ainoastaan Brite ei pitänyt sitä onnettomuutena — päinvastoin hänestä oli oikein, että muut laumat nyt palvelivat häntä tavallaan muurinmurtajina.

Kun vihdoin oli neljäntenä päivänä lähdetty liikkeelle, nähtiin jälleen suuria puhveliparvia. Matkalla kohdattiin sotamiehiä, jotka tulivat Fort Cobbista, linnoitetusta siirtolasta, noin neljänkymmenen mailin päästä Chisholmin reitin itäpuolelta, ja he kertoivat, että valtavat, erinomaisen tiheät puhvelilaumat olivat työntäneet heidät monta mailia länteen päin, kun heidät oli määrätty ajamaan takaa erästä rosvoilevaa apache-joukkiota.

Myöskin Briten väelle kertyi päivä päivältä lisää vaikeuksia. Yhä useammin ahdistivat heitä yölliset karjavarkaat; kaatosateet ja tulvivat virrat hidastivat kulkua, koska toisinaan piti kyhätä lauttoja ja niistä siltoja, jos lainkaan aiottiin päästä toiselle rannalle. Mutta ratsaspaimenet purivat hampaansa yhteen ja tottelivat hartaasti esimiestään, joka osasi heitä innostaa ja aina keksi keinon, jolla selvittiin kuinka pulmallisesta tilanteesta tahansa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Texas-Joe oli viime vuorokauden kuluessa puhunut huolestuneena, eri kertoja Pond-Creekistä, jonka lähde oli kuudenkymmenen mailin päässä luoteeseen Fort Cobbista, ja kun sinne viimein saavuttiin vähää ennen auringonlaskua, huomattiin hänellä olleen siihen aihetta. Tämä muulloin jokseenkin kapea virta oli paisunut laajalle yli äyräittensä, ja vesi juoksi siinä niin vinhasti, että ihmisen tai elukan oli perin vaarallista uida sen poikki.

Koska sillä seudulla, jonka halki oli viimeksi kuljettu, vettä oli ollut perin niukalti, hyökkäsivät kauan kaivattua nestettä vainunneet naudat rinnettä alas, ennen kuin Texas-Joe oli ehtinyt löytää ylimenoa varten sopivan kohdan. Hänen käskystään nelistivät nyt ratsaspaimenet lauman molempia sivuja pitkin sen edelle ollakseen apuna johtoelukkain työntämisessä taaksepäin. Brite ja Reddie kiirehtivät sinne myös, mutta edellisen hevonen kompastui nurin, niin että Brite lensi päistikkaa maahan.

Pahasti pelästynyt Reddie hypähti heti satulasta ja juoksi hänen luokseen.

"Isä", huusi hän, "kuinka sinun kävi?"

Brite kohosi istualleen hämmentyneenä.

"Minulle ei liene tullut mitään murtumaa", ähki hän. "Tällä kohtaa onkin pehmeää."

"Jumalan kiitos! Se näytti ihan kamalalta — luulin jo, että taittaisit niskasi!"

Brite nousi seisomaan ja katseli ympärilleen — karja rynnisti yhä vettä kohti ja uhkasi survoa alleen etumaiset naudat.

"Meidän pitää auttaa miehiä", huusi hän kavuten sillä välin jo pystyyn päässeen ratsunsa selkään, "mutta ole varovainen!"

He laukkasivat alaspäin ja näkivät, että etujoukon ja virran välillä tuskin oli enää neljännesmailin matkaa. Ratsaspaimenet koettivat huudoilla, laukauksilla ja hurjasti ryntäämällä nautoja vastaan pysähdyttää niiden etenemistä, ja heidän onnistuikin pidättää etumaisia, mutta jäljestä tunkeutuvat elukat, jotka ahnehtivat vettä, vyöryivät oikealla ja vasemmalla rintamalinjan yli.

"Takaisin!" kiljaisi Texas-Joe niin kovaa, että se kuului tämän kuvaamattoman melunkin läpi.

Kaikki miehet, paitsi San Sabea, olivat ymmärtäneet Shipmanin käskyn tai ainakin hänen kiivaat kädenliikkeensä ja nelistivät sivulle, kirkuen sitten vimmatusti herättääkseen San Saben huomion. Tällä välin oli yksin jääneen miehen asema käynyt perin vaaralliseksi, koska hän sattui olemaan juuri keskikohdalla hyökkäävän lauman edessä. Ratsun peräytyessä askel askelelta San Sabe ampui kahdella revolverilla yhtä mittaa nautoja kohti.. Hänen ryhtinsä ja jokainen liikkeensä osoitti, että hän polveutui ihmisistä, jotka olivat vuosisatoja olleet paimenia ja sankareita.

Pan Handle, Texas-Joe ja Holden ponnistivat parhaansa mukaan rientääkseen häntä auttamaan, mutta hätääntyneet hevoset eivät totelleet suitsia tai kannuksia.

Sarvipäiden nautojen rintama kaartui nyt molemmilta sivuilta eteenpäin, ja sitten rynnisti myös keskusta, joka ei enää jaksanut pysyä paikallaan, kun painostus takaapäin oli liian kova. San Saben hevonen loikkasi syrjään väistääkseen vyöryvää tuhoa. Sitten se kaiketi älysi olevan mahdotonta päästä sillä tavalla pakoon ja kääntyi ympäri pyrkien virralle. Mutta tie oli jo tukossa, sillä villiintyneet naudat olivat täydellisesti saartaneet ratsastajan. Hädässään hevonen kohosi pystyyn, suistui nurin viskaten San Saben selästään, ja seuraavassa tuokiossa katosivat ratsu ja ratsastaja karjan alle, joka hirveänä luonnonvoimana tömisti eteenpäin.

Brite ja muut katselijat jähmettyivät kauhusta.

Vastapäiselle rannalle loiskahti valtava aalto, kun naudat leveänä rintamana syöksyivät veteen, joka alkoi kuljettaa niitä alaspäin. Mutta yhä lisää tuli sivulle ajautuneiden sijaan, ja koko karja oli uskomattoman lyhyen ajan kuluttua virrassa. Kun viimeiset elukat ehtivät sinne, olivat ensimmäiset jo nousseet vedestä maihin. Ainakin parisataa metriä leveä ala toista, jokseenkin jyrkkää rantaa peittyi märkinä kiiltävistä elukoista, ennen kuin ratsaspaimenet kylliksi tointuivat lamaannuksestaan. Painostavan äänettömyyden katkaisi Texas-Joe.

"Voi sitä miesparkaa!" huokasi hän kyyneleet silmissä, eikä hänen suinkaan tarvinnut hävetä liikutustaan.

Pan Handle ratsasti sille paikalle, jonne San Saben oli nähty katoavan, ja hänen mukaansa lähtivät Holden ja Little vielä kovin järkyttyneinä. Brite kiirehti Reddien luo, joka nyyhkytti lyyhistyneenä ratsunsa selässä.

"Pää pystyyn, tyttö!" koetti hän rohkaista, vaikka itse oli surun vallassa.

Elämä kulki kuitenkin vanhaa latuaan — kovana ja armottomana kaikui Texas-Joen ääni, kun hän nyt komensi:

"Eteenpäin mars, Reddie, aja hevosesi virran poikki! Deuce, ota mukaasi Holden ja kerää naudat koolle toisella rannalla. Muut auttakoot minua vaunujen kuljetuksessa."

Illan pimeys verhosi maan; ei kuulunut muuta kuin virran kohinaa. Vaiteliaana hääri Moze talousaskareissa nuotion ympärillä, ja jotkut ratsaspaimenet söivät melkein vasten tahtoaan, ikään kuin se olisi kiusallista työtä, joka täytyi suorittaa. Texas-Joe, Pan Handle, Deuce ja Rolly, joilla oli vahtivuoro karjan luona, kärsivät nälästä ja märkyydestä ja tunsivat olonsa ylimalkaan perin kolkoksi. Reddie oli illallisetta paneutunut levolle. Brite istui tulen ääressä ja muisteli haikein mielin niitä kolmea uhria, jotka retki oli jo vaatinut.

Seuraavana aamuna oli yleinen tunnelma jälleen muuttunut — heidän voitettavikseen oli tullut uusia vaikeuksia, joiden takia ei enää joutanut ajattelemaan ollutta ja mennyttä.

Kun Deer-Creek oli tyystin kuivunut, ei siitä saatu karjalle vettä. Uupumuksestaan huolimatta elukat kävivät niin levottomiksi, että koko miehistön piti niitä vartioida, saamatta yöllä vähääkään nukkua. Jos Canadian-Riverin eteläinen haara, joka toivottiin saavutettavan seuraavana aamupäivänä, olisi samoin kuivunut, merkitsi se loppua!

Heti aamun valjetessa lähdettiin liikkeelle, ja ratsaspaimenten piti säälimättä hoputtaa vastahakoisia nautoja eteenpäin. Tummanpunaisena kohosi aurinko vaskenkarvaiselle taivaalle, ja hiekasta takaisin kimmoava helle oli pian sietämätön. Kun vielä oltiin mailien päässä virrasta, johtosonnit vainusivat äkkiä vettä ja innostuivat hillittömään juoksuun. Janon kiduttama karja seurasi niitä yhtä hurjaa vauhtia. Keltaisessa pölypilvessä, joka nyt alkoi tupruta, ratsastajat saattoivat tuskin hengittää. Vasta virralla päättyi tämä vimmattu syöksy, jonka alla maa tärisi.

Onneksi oli kuiva alue nyt jätetty taakse, sillä vastapäiseltä rannalta alkoi jälleen ruohoaavikon mehevä vihannuus, niin että ihmiset ja elukat pian unohtivat kestämänsä vaivat.

Päivä toisensa jälkeen kului yhtämittaisessa marssissa pohjoista kohti. Wolf-Creekin lähellä nähtiin laajaksi levinnyt puhvelilauma, jonka sivuhaarat ulottuivat kauas itään. Koska täällä tavattiin erittäin suotuisa leiripaikka, päätti Texas-Joe suoda väelleen tavallista pitemmän levähdyksen.

Helteinen ilta ennusti ukkosta, mutta yö kului rauhallisesti eikä sadetta tullut seuraavanakaan, hehkuvan kuumana päivänä. Texas-Joe aavisti kuitenkin, että välttämättä saataisiin ukkossää, ja ajatti sen tähden karjan kapeaan, jyrkkäseinäiseen laaksoon, missä sitä oli helpompi vartioida.

"Tällainen ilma ei miellytä minua lainkaan", sanoi Whittaker, miesten istuessa raukeina leirinuotion ympärillä.

"Ei se kelpaa minullekaan", vahvisti Texas-Joe. "Kelpo sade tekisi jo hyvää."

"Sillä ehdolla, ettei taivaasta tule niskaamme muuta kuin vettä."

"Tukassani sähisee niin omituisesti!" huudahti eräs. "Reddie, miltä kannalta hevosesi ottavat tämän asian?" kysyi Shipman.

"Niissä on jotakin outoa", vastasi tyttö. "Ne vetävät korskuen ilmaa sisäänsä, polkevat maata ja vapisevat."

Brite pelkäsi, että ennemmin tai myöhemmin jouduttaisiin kokemaan niitä muuten harvinaisia luonnonilmiöitä, joita sattuu näillä tienoilla, mutta joista hän oli vain kuullut puhuttavan. Hänestä oli ennen tuntunut mahdottomalta tai ainakin liioitellulta se, mitä oli kerrottu näistä tavattomista sähköpurkauksista, mutta nyt hän oli jo taipuvainen uskomaan, ettei se ollut perätöntä. Kaamea punahehku, joka liittyi auringonlaskuun, hievahtamaton ilma, uuvuttava kuumuus, taivaan pilvisyys, joka ei silti kokonaan peittänyt himmeitä tähtiä, ja ennen kaikkea se yliluonnolliselta näyttävä valaistus, josta koko ympäristöön tuli epätodellisuuden leima, osoitti kyllin selvästi, että luonto valmistui johonkin merkilliseen temppuun.

"Synkäksi tässä mieli käy", murisi Rolly Little. "Tällä haavaa olisin mieluummin kotona kuhertelemassa tyttöseni kanssa."

"Tokkohan enää saatkaan tavata punatukkaista heilakkaasi?" härnäsi Deuce Ackerman. "Kaiketi hän on jo aikoja sitten naimisissa ja tipotiessään, ennen kuin tältä retkeltä palaat."

"Eikä se olekaan sinulle suuri tappio — punatukkaiset tytöt eivät ylimalkaan kelpaa mihinkään", lohdutti Texas-Joe iskien syrjäkatseen Reddieen, joka ei tänään keksinyt purevaa vastausta, vaan näytti kovin vakavalta.

"Voi, isä, minua niin ahdistaa!" valitti hän hiljaa.

"Älä kuitenkaan hermostu, lapsukainen", vastasi Brite. "Meidän täytyy kestää, tulkoon mitä tahansa — onhan kaikki Jumalan vallassa."

"Luuletteko ehkä, että nyt on tulossa sellainen ukkossää, jonka aikana uidaan sähkössä niinkuin vedessä?" kysyi häneltä Texas-Joe. "Minulle on kerrottu, että täällä päin joskus saadaan sellaistakin kokea."

"En tiedä, mutta ulkonaiset merkit kuuluvat sen edellä olevan juuri tällaiset kuin nyt näemme."

Shipman hypähti pystyyn.

"Ylös, pojat, ja ratsaille!" käski hän. "Jos kerran täytyy mennä hornaan, niin mennään ainakin kaikki yhdessä!"

Miehet tottelivat ja ratsastivat pois yhtyäkseen niihin neljään, jotka olivat karjan luona vartijoina.

"Mikä hätä teille tuli?" huusi Less Holden kummastuneena, kun toiset saapuivat kuulomatkan päähän.

"Nyt aloitetaan uhkapeli kuoleman kanssa", vastasi Texas-Joe.

Samanlaiselta tuntui myös Britestä, sillä kaikki kävi ympärillä yhä kaameammaksi. Nyt oli niin kirkasta kuin heleässä kuutamossa eikä varjoja missään, koska valoa tuli joka taholta. Yön pimeys oli haihtunut tyystin, vaikkei nähty kuuta tai tähtiä.

"Kuinka on nautojen laita, Less?" kysyi Texas-Joe.

"Ne eivät enää välitä ruohosta, mutta muutoin tullaan vielä toimeen."

Brite seurasi Reddietä mustangien luo, jotka tiheäksi parveksi sulloutuneina seisoivat laakson läntisellä seinustalla. Onneksi tämä oli niin jyrkkä ja korkea, etteivät levottomat hevoset olisi voineet kiivetä sitä myöten ylös.

"Laula niille jotakin — ehkä ne siitä rauhoittuvat", ehdotti Brite, kun hevoset heidän lähestyessään peräytyivät rajusti polkien.

"Koetan parastani, vaikkei minua totisesti haluta esiintyä satakielenä", vastasi Reddie.

Hiljaisena ja epäröivänä alkoi nyt laulu "La Paloma", mutta vähitellen se kajahteli yhä heleämpänä ja puhtaampana. Sähköinen ilma tuntui antavan sille erikoisen soinnun, ja muutkin kuin Brite kuuntelivat ihastuneina. Reddien vaiettua aloitti Texas-Joe, joka lauloi vain harvoin, kirkkaalla tenorillaan erään ratsaspaimenten laulun, toiset liittyivät mukaan — ja tyynnyttävä vaikutus hevosiin oli suorastaan ihmeellinen. Kuoroesityksen jälkeen kuultiin duettoja, kvartetteja ja yksinlauluja, kunnes heiltä loppui kansanlaulujen varasto. Reddie aikoi juuri aloittaa uudestaan, mutta silloin leimahti salamoita koko taivaalla, ja kohta puhkesi valtava jyrinä.

Ratsastajat kuuntelivat kuin lumoutuneina, ja heistä tuntui niin kolkolta, että tupakoiminenkin jäi sikseen. Hevoset nostelivat jalkojaan ja ravistelivat päitänsä.

Ukkonen ei kuitenkaan tullut lähemmäs, mutta outo hohde kirkastui. Painostava, nukuttava ilma tiheni leviten kuin raskas, läpinäkyvä peite ihmisten ja eläinten ylle.

Sitten risteili mitä hirveimpiä salamoita, jolloin kuului kummallista rätinää ja saatiin joku pisara sadetta. Kaikki odottivat entistä kovempaa jyrinää, mutta kun sitä ei tullut, tiesi Brite varmasti, että he olivat joutuneet tekemisiin niinsanotun sähkömyrskyn kanssa, joka oli hänelle toisten kuvauksista tuttu.

"Pojat, nyt olemme keskellä sähkömyrskyä", huusi hän. "Väistyä sen tieltä emme voi — ottakaamme se siis vastaan niin maltillisesti kuin suinkin ja koettakaamme pitää nautoja koossa. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu valtaa äkkikauhu sittenkin karjan."

"Olkaa huoleti, isäntä, me täytämme velvollisuutemme!" lupasi Texas-Joe, ja toiset vakuuttivat samaa.

"Tunnusteleppa, isä, kädellä hevosesi harjaa", sanoi Reddie, joka oli tehnyt merkillisen havainnon.

Brite noudatti kehoitusta ja pelästyi aika lailla, kun karvoista ritisi ylös pitkiä kipinöitä, niin että hevonen hypähti säikähtyneenä koholle.

"Ilma on ihan täynnä sähköä, Reddie", selitti hän.

Ratsaspaimenet olivat myös huomanneet saman ilmiön ja huutelivat siitä toisilleen sutkauksia. Heidän äänistään sai sen vaikutelman kuin kiljuminen olisi perin työlästä. Kohta he kuitenkin vaikenivat, kun tuli äärimmäisen kiivas purkaus. Brite sulki väkisinkin silmänsä, mutta salamat näkyivät luomien läpi. Kun hän sitten taas avasi ne, muodosti taivas peloittavan näyn: joka taholta ristiin rastiin välähti salamoita, niin että koko taivaanlaki näytti liekehtivän yhtenäisessä tulipalossa. Jyrinä oli silloin hyvin heikkoa ja kaukaista.

"Texas-Joe, salama on iskenyt karjaan!" huusi Holden. "Se kaatoi monta elukkaa."

"Kiireimmiten pois täältä ahtaasta kattilasta!" käski Brite.

He siirtyivät takaisin päin laakson leveämmälle suupuolelle, ja hevoslauma tuli jäljestä. Leimahdukset olivat yhä loistavampia, tiheämpiä ja laajempia, kunnes niistä viimein karttui yltyleinen taivaankatto, jonka sinertävää lieskaa näköhermot tuskin enää sietivät, niin että useimmat ratsaspaimenet käsin pitivät silmiään kiinni. Sitten tämä tavaton loimu vahveni pallosalamoiksi.

Vähän aikaa Brite ja kaiketi muutkin miehet luulivat menevänsä päästään sekaisin, kun kallionseiniä pitkin kiiti alas keltaisia liekkipalloja, jotka maahan törmätessään räiskyivät rikki kipinöiden. Hevoset päästivät kuuluville pitkäveteistä kiljuntaa säikähtyneinä ympärillä riehuvasta tulesta.

Brite tuki käsivarrellaan melkein pyörtynyttä Reddietä, jonka hevonen oli hädässään tullut viereen, ja odotti, että kuolema kohtaisi heidät molemmat. Liekkipallot seurasivat toisiaan yhä lukuisampina ja isompina, ja jos ne törmäsivät yhteen, räjähtivät ne kappaleiksi tai yhtyivät uudeksi, vielä suuremmaksi palloksi. Kauhistuneena Brite näki, että tuollaiset pallot kiitivät hevostenkin yli, jäivät kiinni korviin, riippuivat sieraimista, vierivät pitkin kylkiä. Vieläpä sattui niinkin, että eräs pallo pysähtyi hänen hattunsa reunalle, tuottamatta kuitenkaan vahinkoa.

Äkkiä lehahti häntä vastaan polttava kuumuus, joka kääri hänet sisäänsä, ja samalla liekkipallot, kuten äsken salamat, keräytyivät merkillisesti rätisten yhteen valkoiseksi pilveksi. Ilma lemusi poltetulta rikiltä, ja hapenpuute oli vähällä tukehduttaa sekä eläimet että ihmiset. Hänen onnistui vielä pysyä ratsun selässä, pidellen tajuntansa menettänyttä tyttöä sylissään. Ratsaspaimenet yskivät riivatusti jäätyään, kuten myös karja, saman salaperäisen, rikillä kyllästetyn ilmakerroksen sisään.

Hitaasti kuin esirippu alkoi sitten pilvi kohota, ja Brite saattoi taas nähdä väkensä. Sietämättömän kuumuuden sijaan tuli viileämpää ilmaa, karja alkoi tömistää — kovasti rasittanut jännitys laukesi.

"Tuskinpa helvetissäkään on pahempaa", huusi Texas-Joe vielä käheänä, "mutta jälleen meitä suosi onni!... Pojat, nyt ei saa vitkastella — karja on tietenkin villiintynyt karkaamaan! Ei siis muuta kuin hurjasti ajamaan nautoja koolle!"

Kiljuen nelistivät ratsaspaimenet johtosonneja vastaan, jotka olivat jo aloittaneet rynnäkön.

Auringonnousu toi mukanaan raikkautta, ja yöllinen kauhu häipyi vähitellen mielistä, kun oli niin hyvin selvitty kamalasta luonnonilmiöstä. Reddie virkosi pian leirissä, jonne Brite oli hänet tuonut.

Karjalauma oli suurella vaivalla saatu taas rauhoittumaan ja pysymään koossa, ja kun Texas-Joe palasi siitä puuhasta, oli uupumus vähällä pudottaa hänet ratsun selästä. Kohta hän kuitenkin reipastui entiselleen ja huusi lähestyessään keittiövaunua:

"No niin, tänne ei enää jäädä — karja on hyvässä kunnossa jo matkalla eteenpäin. Mutta ensin minun pitää saada sangollinen kahvia — tulenhan suoraa päätä kiirastulesta, jossa olen rehellisesti sovittanut kaikki syntini!"

Marssittuaan vielä viisi rasittavan pitkää päivää Briten miehistö kulki karjoineen Canadian-Riverin pohjoisen haaran poikki ja leiriytyi Rabbit-Ear-Creekin rannalle.

Edellisenä päivänä oli sivuutettu Supply-niminen siirtola. Siellä vilisi sotamiehiä, intiaaneja, ratsaspaimenia ja parrakkaita miehiä, joiden ammattia ei voinut päältäpäin arvata. Texas-Joe oli kaiken varalta pysytellyt erossa tästä paikkakunnasta, ja ainoastaan Brite oli poikennut sinne ja kuullut merkillisiä uutisia. Niinpä se siirtolaiskaravaani, johon Hardy oli aikonut liittyä Fort Sillin tienoilla, oli samoin tuhottu, ja intiaanien alueelle oli Kansasista ilmestynyt suuria karjavarkaiden joukkioita anastaakseen etelästä päin tulevia nautoja. Lisäksi oli vakuutettu, että Canadian-Riverin ja Arkansas-Riverin välisellä ruohoaavikolla samoili ainakin kaksikymmentä miljoonaa puhvelia. Näitä ikäviä tietoja Brite päätti olla kertomatta väelleen, joka muutenkin oli pahasti hermostunut. Kaikki voimat oli säästettävä siihen, että retki suoritettaisiin loppuun asti.

Tästä lähtien liikkui karjan lähellä alinomaa puhveleita, valtavia, takkuisia otuksia, jotka hitaasti vaeltaessaan joko pitkinä riveinä tai satatuhantisina tiiviinä laumoina eivät vähääkään pelänneet ohitseen kiitäviä ratsaspaimenia. Myöskin naudat olivat toistaiseksi rauhallisia ja välittivät villeistä heimolaisistaan niin vähän, että yövartijat saivat enimmäkseen torkkua satulassa.

Kulku jatkui nyt pitkin Sand-Creekin rantaa, ja Texas-Joe aikoi päiväksi tai pariksi pysähtyä lepäämään sinne, missä tämä virta laskee Buffalo-Creekiin. Mutta ennen kuin päästiin niin pitkälle, tulvi Briten karjan takana suunnaton puhveliparvi Chisholmin reitin poikki ja kääntyi sitten pohjoiseen, marssien yhdensuuntaisesti sen kanssa. Tilanne kehittyi pian sellaiseksi, että noin kuusituhantisen nautakarjan takana ja molemmilla sivuilla, niin laajalti kuin silmä kantoi, vyöryi ääretön määrä puhveleita kuin valtameren mustina laineina. Tie oli avoinna vain eteenpäin, pohjoista kohti.

Niin kauan kuin ruohoaavikon elukat liikkuivat rauhallisesti ja tasaista vauhtia, ei Briten retkikuntaa uhannut mikään välitön vaara, mutta jos jokin syy herättäisi äkillisen kauhun, olisivat he kaikki hukassa. Keskipäivään asti ei huomattu mitään häiriötä, mutta sitten tuli muutos: puhvelit jouduttivat askeliaan, vaikkei siihen näkynyt olevan aihetta.

"Kuulitko jotakin tuolta takaa?" kysyi Reddie Briteltä levottomana.

"Mitä sitten?"

"En oikein tiedä — se kuulosti siltä kuin tuuli suhisisi puissa."

Brite heristi korviaan, mutta ei erottanut mitään. Sen sijaan Texas-Joe oli myös pannut merkille jotakin, sillä hän pysähtyi, käänsi ratsunsa ympäri, kohosi jalustimien varassa seisaalleen ja tähysti. Brite katsoi samaan suuntaan: puhvelit olivat enää vain mailin päässä heidän takanaan eivätkä piitanneet laitumesta, vaan lähenivät kiivain askelin.

"Nyt se kuuluu jälleen!" huusi Reddie.

Pan Handle nelisti karjan taitse etupäähän Texas-Joen luo, ja sitten molemmat miehet näyttivät neuvottelevan. Toiset ratsaspaimenet kääntelivät päätänsä, kaiketi epäillen, että nyt oli tullut jokin kommellus. Naudat pureksivat ruohoa kaikessa rauhassa, ikään kuin eivät olisi tietääkseenkään puhveleista, mutta pienet espanjalaiset mustangit kävivät levottomiksi, juoksivat edestakaisin ja vainusivat korvat hörössä etelää kohti. Ne polveutuivat eläimistä, jotka olivat parisataa vuotta eläneet vapaalla ruohoaavikolla. Katsellessaan niiden käyttäytymistä Brite alkoi pelätä pahinta.

"Taas sitä samaa — vielä kovempana", ilmoitti Reddie, joka nyt ratsasti Briten vieressä.

"Mitä lajia se on mielestäsi?"

"Jotakin kumeaa jyrinää — kenties saamme uudestaan ukkosta."

Mutta taivas kaareutui heidän yllään pilvettömänä, heleän sinisenä. Kaukana puhvelien takana kohosi kuitenkin omituista kellertävää, sinne tänne aaltoilevaa savua.

"Katsoppa tuota hirmuista pölypilveä!" huusi Reddie.

"Meidän ei tarvitse siitä hätääntyä", vastasi Brite, vaikka hyvin tiesi, mitä se merkitsi.

Texas-Joe laukkasi karjalauman loppupäähän, keskusteli siellä lyhyesti kolmen ratsaspaimenen kanssa, jotka olivat jo kiirehtineet vähän matkaa häntä vastaan, ja sitten eräs heistä kiiti itään päin, luultavasti työntääkseen siltä taholta nautoja koolle. Palatessaan jonon kärkeä kohti Shipman poikkesi hetkiseksi Briten ja Reddien luo.

"Oletteko kuullut jotakin erikoista, isäntä?" kysyi hän.

"En, mutta Reddie sanoi kuulleensa jymyä... Tuolla takana näkyy tomupilvi — mitähän se on?"

"Äkillinen pakokauhu puhvelien seassa", vastasi Texas-Joe, siten vahvistaen Briten oman arvelun.

"Hyvä Jumala!" kirkaisi Reddie, heti käsittäen uhkaavan vaaran. "Mehän olemme saarroksissa — mikä meille nyt tulee eteen?"

"Tässä voi tehdä tuskin mitään", selitti Texas-Joe. "Jos sama kauhu valtaa koko lauman, jää meille vain pikkuruinen mahdollisuus säilyä hengissä. Kuuleppa, Reddie, jos puhvelit ryntäävät kovin likelle, turvaudu vaunuun — se on niin tukeva, että petojen on ehkä pakko väistää sitä ja juosta kahta puolta ohitse, mutta hevoset tallataan armotta maahan. No niin, voikaa hyvin ja koettakaa tulla toimeen! Näkemiin — toivottavasti!"

"Jää tänne, Jack!" huusi Reddie hänen jälkeensä.

Mutta Shipman oli jo kiitänyt pois, kääntyi vielä kerran, heilutti kättään ja nelisti Mozen luo, huutaen hänelle jonkin käskyn. Neekeri alkoi heti hoputtaa valjaikkoaan, niin että keittiövaunu näkyi piankin saavuttavan hevoslauman.

Brite koetti tyynnyttää Reddietä huomauttaen, että se vihreä saari, jonka keskikohtana oli karjalauma, oli pysynyt yhtä suurena kuin ennenkin ja että puhvelit pyrkivät eteenpäin vain verkkaisesti, melkein käymäjalkaa. Hänen sanansa kuulostivat jokseenkin vakuuttavilta ja näyttivät tehoavan, mutta omassa mielessään hän oli jo mukaantunut siihen ajatukseen, että tuhannet sorkat pian survoisivat hänet muodottomaksi, veriseksi kasaksi. Aito texasilaisena hän oli kuitenkin lujasti päättänyt pitää puoliaan viimeiseen hengenvetoon asti ja mahdollisimman kauan varjella tytärtään niin hirvittävästä tuhosta.

Käännyttyään salavihkaa tähystämään, kuinka lähellä tai kaukana sellainen loppu oli, hän ei voinut nähdä puhvelilaumassa minkäänlaista muutosta, mutta kaukainen, kellertävä pölypilvi oli jo niin korkea, että melkein puoli taivasta oli sen peitossa. Myöskin se merkillinen jymy, josta Reddie oli äsken puhunut, kuului nyt selvästi.

Kun hän sitten käänsi katseensa takaisin, huomasi hän kummakseen, että Reddie ratsasti Texas-Joea kohti, joka läheni täyttä neliä. Heidän kohdattuaan toisensa Shipman teki vain pontevan liikkeen kädellään keittiövaunuun päin, ja Reddie riensi sinne kuuliaisesti. Toimitettuaan tämän asian joukon esimies ratsasti taas muihin tehtäviin.

Tähän asti puhvelit olivat sivuilla edenneet käyden, mutta nyt niiden vauhtia sopi jo sanoa raviksi. Takaa kuuluva jyminä paisui yhä kovemmaksi. Briten mustangi pelästyi ja korskui, ja hänen oli pakko kannustaa saadakseen sen lähtemään eteenpäin. Sen sijaan laumahevoset näyttivät aikovan karata, kohosivat pystyyn ja hyökkäsivät yhä likemmäs niitä ratsaspaimenia, joiden paikka oli karjan takana.

Jonkin ajan kuluttua puhvelit alkoivat takana nelistää, ja niiden ja nautojen välinen matka lyheni, samalla kuin pauhu ja töminä yltyi huumaavaksi. Sivuiltakin ne rynnistivät lähemmäs kesyjä elukoita, joiden oli pakko puristuksen uhatessa juosta niin nopeasti kuin sorkat kestivät. Vielä ei kuitenkaan näyttänyt siltä kuin villi pakokauhu olisi levinnyt etumaisiin, karjan sivuilla ravaaviin puhveleihin, mutta sitä hetkeä ei tarvinnut odottaa kauan. Brite huomasi sen tulleen silloin, kun maa alkoi täristä hänen ratsunsa alla ja naudat ynnä hevoset äkkiä kuin yhteisen sopimuksen mukaan syöksähtivät hurjaan laukkaan.

Hän katsahti taakseen: kamalat, sarvelliset päät syvälle painettuina hyökkäsivät sieltä puhvelit tiiviinä joukkona tuskin viidenkymmenen metrin päässä.

Naudat yrittivät ylläpitää samaa vauhtia kuin niiden heimolaiset, ja näin jatkui kilpajuoksua mailittain, eikä välimatka lyhentynyt ainakaan melkoisesti. Muutaman kerran vimmastui joku sonni poikkeamaan syrjään ja ahdistamaan sarvillaan puhveleita, mutta tuloksena oli vain se, että uhkarohkea elukka survottiin mäsäksi.

Sitten maasto kohosi ja näytti jälleen laskevan, sillä Brite sai tilaisuuden katsella edessään suunnattoman laajaa, mustaa laumaa, jonka alle oli jäänyt koko ruohoaavikko. Tämän näyn suurenmoisuus lumosi hänet näinkin pulmallisessa tilanteessa.

Keittiövaunun vieressä ratsasti Texas-Joe ja toisella sivulla Pan Handle Reddien kanssa. Molemmat miehet ampuivat liian likelle pyrkiviä puhveleita. Vaunun vetohevoset ponnistivat kuin hullut, samoin hevoslauma ja karja, mutta minne tästä voisi pelastua turvaan?

Tupruavan pölyn läpikin Brite piti yhtä mittaa silmällä Reddietä, peläten joka hetki, että vaunusta heltiäisi pyörä, jolloin seurauksena olisi perikato. Muut ratsaspaimenet noita kolmea lukuunottamatta olivat joutuneet puhvelien sekaan, ja myöskin Briten jalustimet sipaisivat joskus takkuisia kylkiä. Hän ehti huomata, että Benderin päistärikkö suistui nurin — hevonen ja ratsastaja katosivat mustaan massaan. Kauhistuneena hän sulki silmänsä, ja samassa oli raju töytäys heittää hänet itsensäkin satulasta maahan, kun valtavan iso puhvelisonni kiiti hänen ohitseen. Raivoissaan hän laukaisi aseensa, puhveli lyyhistyi, ja toiset loikkasivat sivulle.

Nyt hän oli keskellä keltaista pölypilveä, jossa tuskin voi hengittää, ja hän tuumi toivottomana, että kaiketi loppu tulisi pian, sillä tässä villissä menossa täytyisi hänenkin hevosensa sortua. Kaikki pyöri hänen silmissään, ja hän antoi päänsä painua alistuen välttämättömään kohtaloon. Oikeastaan hän olikin mielestään saanut jo elää kyllin kauan, mutta surkeata oli ajatella, että Reddien kävi näin...

Sitten hänestä tuntui kuin pauhu ja jymy heikkenisi. Olivatko elukat päässeet pakokauhustaan? Hänen ratsunsa hiljensi vauhtiaan kyetäkseen juoksemaan rinnettä myöten alas. Keltaisen verhon läpi, johon Brite oli kietoutunut, häämötti ja kimalsi virta. Oliko todella saavuttu Cimarronille?

Se oli viimeinen ajatus, johon hän vielä pystyi, ennen kuin tajunta häipyi...

Toinnuttuaan Brite silmäili hämmentyneenä ympärilleen, huomaten olevansa virran keskisellä saarella, jonka molemmin puolin ui mustia puhvelilaumoja toiselle rannalle. Cimarron-virta oli tosiaankin tehnyt lopun elukoiden villistä kauhusta.

"Kuinka on Reddien laita?" kysyi hän nousten pystyyn.

"Tässähän minä olen — eikä minulle sattunut mitään vahinkoa!" huusi tyttö ihan likeltä.

"Entä miehet?"

"Tallella he ovat muutoin paitsi sitä onnettomuutta, että Whittaker ja Bender puuttuvat joukostamme", selitti Texas-Joe.

"Niin — näinhän Benderin suistuvan..."

"Täytyy tyytyä siihen, että meiltä vietiin ainoastaan kaksi toveria."

"Vähällä minäkin olin saada loppuni", kertoi Reddie. "Minut paiskattiin ratsuni pään yli, mutta mies kiskaisi minut ylös kuin kaulahuivinsa."

"Kuka se mies oli?"

"Tietysti Texas-Jack... Pelasti henkeni toisen kerran."

"Kaikissa tapauksissa selvisimme siitä rettelöstä koko hyvin", arveli Texas-Joe viileään, asialliseen tapaansa, "vaikka karjamme on luonnollisesti kärsinyt yhtä ja toista. Sitten kun kirotut puhvelit ovat matkanneet kauemmas, keräämme naudat taas kokoon ja lähdemme eteenpäin. Eihän tässä ole muutakaan tekemistä."

Hän ryhtyi viipymättä järjestämään leiriä kuntoon. Keittiövaunu oli saanut pahoja vammoja, ja kaksi ratsaspaimenta pantiin niitä korjaamaan. Moze paistoi meheviä puhvelinkyljyksiä, ja Pan Handle puhdisti revolvereitaan.

Neljä täyttä päivää kului, ennen kuin viisituhatta nautaa saatiin ajetuksi koolle — muut samoin kuin satakunta hevosta oli menetetty.

Tällä välin kulki päivittäin toisia karjalaumoja Cimarronin poikki — joskus kaksikin samana päivänä.

Kun vihdoin lähdettiin liikkeelle, olivat elukat tosin levänneet kyllikseen, mutta ratsaspaimenet kovasti laihtuneet, ja heidän vaatetuksensa oli rääsyinen kuin linnunpelättimillä. Heidän rohkeuttaan ja hyvää uskoaan eivät kuitenkaan edes nämä ilkeät päivät olleet kyenneet murtamaan.

Viimeisen kerran leiriydyttiin Mulberry-Creekin rannalle, muutamien mailien päähän Dodgesta. Muiden karjalaumojen ratsaspaimenet eivät näyttäneet voivan malttaa mieltään, kun heillä oli niin kova halu saapua kaupunkiin, sillä he jatkoivat marssia vielä auringonlaskun jälkeenkin.

"Pitäkää kiirettä, pojat!" huusivat he Briten väelle. "Dodgessa kuuluu ihan kuhisevan ihmisiä — jollette ehdi sinne ajoissa, ei teille jää ainoatakaan tyttöä eikä ryyppyä."

"Sepä olisi paha kommellus", tuumi Texas-Joe, vaihtaen Briten kanssa salavihkaa silmäyksen, "sillä mitä elämä sitten voisi meille miesparoille tarjota?"

"Ainakin sinä voisit saada parempaa", huomautti Reddie nauraen, "jollet ole typerä".

KUUDESTOISTA LUKU.

Dodgessa vilisi tosiaankin väkeä, ja leveällä pääkadulla vallitsi niin vilkas hyörinä, ettei Brite ollut siellä ennen nähnyt sen vertaista.

Sitten kun naudat oli ohjattu läheiselle aidatulle laitumelle ja niiden lukumäärä laskettu, oli Brite eronnut miehistöstään ja Reddien kanssa ratsastanut kaupunkiin hankkiakseen hänelle kortteerin jostakin majatalosta. Siellä Reddie oli heti mennyt makuulle, ja Brite kiirehti nyt tapaamaan tuttuja karjakauppiaita Hall & Stevensiä, joille hän oli myynyt aikaisemminkin. He tervehtivät häntä iloisesti, varsinkin kun vainusivat edullista kauppaa, joka sitten, kun oli vähän aikaa tingitty, tulikin päätetyksi molemminpuoliseksi mielihyväksi.

Osa hintaa suoritettiin Britelle käteisellä, muusta annettiin maksuosoitus, jonka hän voisi muuttaa rahaksi San Antonion pankissa. Sitten hän palasi majataloon, hoputti viiden dollarin juomarahalla neekeripalvelijan heti toimittamaan kylpyammeeseen lämmintä vettä, huuhtoi itsensä siinä puhtaaksi, ajoi partansa ja meni vuoteeseen.

Hän luuli vasta äsken nukahtaneensa, kun hänet herätti kiivas koputus ovelle.

"Isä, saanko tulla?" huusi Reddien ääni.

Brite vastasi myöntävästi, ja kasvattitytär astui hänen huoneeseensa, silmät tosin vielä hieman painuksissa, mutta muutoin reippaana ja hilpeänä.

"Kuinka myöhä jo on?" kysyi Brite haukotellen.

"Kello on kymmenen."

"Muistaakseni panin levolle kello neljän aikaan — olen siis nukkunut yhtä mittaa kahdeksantoista tuntia."

"Missä nyt on — tarkoitan, minne toverit jäivät?"

"Kaiketi hekin nukkuvat vielä ja tulevat myöhemmin noutamaan palkkasaataviaan."

"Voisitko siinä asiassa tehdä mielikseni, isä?"

"Tietysti — niin pitkälti kuin suinkin voin."

"Älä siis nyt heti anna ratsaspaimenille rahaa — ainakaan Texas-Joelle."

"Kuuleppa, lapsukainen, se ei käyne päinsä, sillä hänellä on selvä oikeus puolellaan."

"Mutta silloin hän menee kapakkaan päihtymään ja sitten jonkun sellaisen tytön luo —"

"Pidätkö hänestä niin paljon, että se tuottaisi sinulle tuskaa?"

Reddie nyökkäsi ja antoi päänsä painua.

"No niin, siinä tapauksessa ei tarvitse mitään pelätä, sillä se mies on ihan hullaantunut sinuun."

"Saan siis pitää varmana, että sinä suostut?"

"Kuinka niin, tyttöseni?"

"Olethan sinä nyt isäni — enkä oikeaa isääni enää edes muista."

"Ahaa, sillä tavalla! Tietysti saat suostumukseni ja lisäksi vielä siunaukseni — enhän osaisi toivoa itselleni parempaa otto- ja vävypoikaa kuin varmasti saan Texas-Joe Shipmanista."

Reddie polvistui Briten vuoteen viereen ja suuteli häntä tulisesti.

"No no, riittää jo", sanoi Brite, "ja nyt sinun pitää mennä pois. Tahdon heti pukeutua, ja meillä on paljon asioita — täytyyhän myös hankkia sinulle tytönvaatteet."

Onnesta säteillen Reddie juoksi huoneesta ulos, ja hetken kuluttua isä ja tytär lähtivät majatalosta kaupungille.

Kaduilla oli jo näin aamupäivällä paljon liikettä, mutta ei kuitenkaan niin meluisaa kuin eilen iltapuolella. Brite vei Reddien Denmanin suureen tavarataloon jättäen hänet erään myyjättären huostaan, jonka päähän hän pänttäsi, että tytölle piti antaa kaikkein parasta ja ettei hinnan kalleudesta ylimalkaan saanut välittää lainkaan. Sitten hän siirtyi miesväen osastoon ja valitsi itselleen uuden puvun. Siihen ei tarvittukaan pitkää aikaa, mutta kun hän tapasi myymälässä vanhan tutun ja takertui keskusteluun, oli myöskin Reddie ehtinyt selvitä ostoksistaan hänen tullessaan takaisin. Tyytyväisinä he veivät monet mytyt ja kääröt majataloon — kalleimmat Reddie kantoi itse.

Brite oli huoneessaan juuri ottanut uudet vaatteet ylleen, kun oveen naputettiin ja Texas-Joe astui sisään.

"Huomenta, isäntä!" tervehti hän. "Kah, hitto vie, olettepa hienostunut!"

"Samoin käy kohta teidänkin, Shipman", vastasi Brite nauraen. "Missä toiset ovat?"

"Luultavasti vielä nukkumassa — ainakin Pan Handle, sillä hän tahtoo saada hermostonsa hyvään kuntoon, kun tänään illalla lähdemme tavoittamaan Ross Hiteä."

Tästä huomautuksesta Brite sai tervetulleen aiheen käsitelläkseen erästä asiaa vakavan isällisesti, ja siitä oli tuloksena, että Texas-Joe juhlallisesti lupasi olla ryhtymättä tilintekoon karjavarkaan kanssa ja lähteä jo tänään hänen ja Reddien kanssa pois Dodgesta. Nuorten rakastavaisten välit piti vielä selvitettämän kahden kesken, ja se tapahtuisi heti kun Shipmanin ulkonainen hahmo olisi sulhasmainen.

Molemmat miehet lähtivät siis liikkeelle ostaakseen tarkoitukseen kuuluvat tamineet, ja Texas-Joe palasi majataloon raskaasti kuormitettuna ottaen sieltä itselleen huoneen, Briten käydessä sillaikaa hevoskauppias Blackwellin luona, jolle hän myi kaikki mustanginsa kahdestakymmenestä dollarista päätä kohti. Reddien musta ratsu jätettiin luotettavan karjatilallisen haltuun, jonka toimeksi annettiin lähettää se myöhemmin San Antonioon, kun jokin retkikunta matkustaisi etelään päin.

Briten tullessa jälleen majatalon etuhalliin oli siellä paljon väkeä, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät ruokasaliin. Joukossa oli ammattipeluri, ulkonaisina tunnuksinaan pitkä musta takki ja kirjavat liivit. Tämä miekkonen oli kohdistanut huomionsa vaaleapukuiseen nuoreen tyttöön, jonka näytti olevan perin vaikea torjua hänen julkeaa lähentelyään. Nyt Brite sai suureksi kummakseen huomata, että nainen kiirehti häntä vastaan ja huudahti:

"Olipa onni, että tulit, isä — lainaa minulle revolverisi!"

Se oli Reddie uudessa asussaan niin muuttuneena, ettei Brite tosiaan ollut häntä tuntenut.

Hämmästys valtasi samoin Texas-Joen, joka oli tulossa portaita alas — hän tuijotti Reddieen sanatonna, silmät levällään. Kiireesti hän väistyi syrjään laskeakseen isän ja tyttären astumaan ohitseen, kun he katosivat Briten huoneeseen. Hänen vielä seistessään siinä hämmentyneenä tuli Brite takaisin, tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet sinne mukaansa.

Koska nuoret jo aikoja sitten tiesivät, kuinka oli heidän sydäntensä laita, ei enää tarvittu monta sanaa, jotta kaikki olisi selvillä. Jo parin minuutin kuluttua Brite, joka oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle avoimen ikkunan ääreen, kuuli takaansa jotakin sentapaista, mitä ei voinut kuvitella muuksi kuin suudelmaksi.

Sitten kun kihlauksen kunniaksi oli maisteltu viiniä, sulloi kolme onnellista ihmistä tavaransa matkakuntoon ja riensi kaupungin itälaidalla sijaitsevalle postiasemalle, missä heille ilmoitettiin, että kerran viikossa etelään kulkeva linjavaunu lähtisi puolen tunnin päästä. Reddien selitettyä, ettei hänen suinkaan tehnyt mieli enää palata "hirveään" kaupunkiin, jäi Texas-Joe hänen seurakseen viileään halliin, mutta Briten piti vielä mennä hakemaan ratsaspaimenia maksaakseen heille palkat.

Matkalla majataloon, jonka isännän haltuun hän aikoi jättää palkkarahat, ellei ehtisi tavata miehiään, hän kohtasi Pan Handle Smithin.

"Jaha, kelpo mies", sanoi hän iloisesti vetäen esille lompakkonsa. "Tästä saatte sovitun palkan, johon lisätään erikoinen hyvitys —"

"Ettehän te ole minulle mitään velkaa, herra Brite", torjui Smith hymyillen.

"Toivoakseni ette kuitenkaan tahdo minua loukata — älkää siis suotta kursailko", vastasi Brite ja pisti hänelle rahat puoliväkisin kouraan. "Puolen tunnin kuluttua lähden täältä Texas-Joen ja Reddien kanssa — he ovat näet vihdoin löytäneet toisensa, ja me kaikki kolme olemme nyt onnellisia."

"Se ilahduttaa minua, ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, saatan teitä postiasemalle lausuakseni kihlautuneille jäähyväiset."

"Parempi teidän olisi tulla mukaamme — ainakin Abileneen saakka."

"Mielelläni tekisinkin sen, mutta valitettavasti se ei nyt sovi. Minun pitää täällä tavata eräs henkilö."

"Sepä on totisesti ikävää."

Brite vilkaisi kelloonsa.

"Kuulkaa, Pan, ottaisitteko vaivaksenne viedä tämän setelitukun ratsaspaimenilleni — he saavat jakaa sen keskenään tasan."

"Tietysti toimitan sen, jos tahdotte, mutta eikö teistä olisi hauskempi itse tavata heitä? Juuri nyt he kaikki ovat tuolla majatalossa — minäkin olin juuri menossa sinne."

Kun Brite astui etuhalliin, ympäröivät ratsaspaimenet hänet riemuhuudoin. Rahat saatuaan jokainen lausui ylenpalttiset kiitokset runsaasta erikoislahjasta ja syöksyi suinpäin ulos ovesta — vieläpä Deuce Ackermankin, joka kaivatessaan Anna Hardya arvatenkin tahtoi piristää haikeaa mielialaansa ryyppäämällä jotakin väkevää. Brite katseli heidän kiirettään päätänsä pudistellen, mutta oliko siinä oikeastaan mitään ihmettelemistä, kun otettiin lukuun heidän nuoruutensa ja kaiken nautinnon pitkällinen puute?

Kun Brite jälleen astui ulos kadulle Pan Handle Smithin kanssa, vilisi heidän ohitseen karjatilallisia ja ratsaspaimenia kilisevin kannuksin, epäilyttäviä naisia, jotka olivat parantaneet riutuneita kasvojaan ihojauheella ja maalilla, tummasilmäisiä, valkoisten tulivedestä rappeutuneita intiaaneja. Pan Handle tarkkaili tätä hyörinää ja vastaili vain yksitavuisesti, kun Brite kysyi häneltä jotakin.

Heidän poikettuaan yksinäisemmälle syrjäkadulle Smith pysähtyi äkkiä, sillä parturituvasta ilmestyi mies, jonka myös Brite heti tunsi Ross Hiteksi.

"Ase esille!" kiljaisi hänelle Pan Handle.

Brite painautui kiireesti seinää vasten, sillä molemmilla miehillä oli jo revolverit käsissään. Melkein yhtaikaa pamahti kaksi laukausta. Toinen luoti tuprutti kadusta soraa ilmaan, mutta Hite lysähti portaille. Pan Handle juoksi hänen luokseen, kumartui katsomaan ja työnsi sitten aseen takaisin tuppeen.

Hengästyneenä ja vielä kauhun vallassa Brite saapui postiasemalle.

"Täällä odotetaan enää teitä, isäntä!" huusi hänelle Texas-Joe valtavan ison postivaunun sisältä.

"Minulle tuli jo hätä, kun pelkäsin sinun myöhästyvän, isä", lisäsi Reddie kurottautuen ikkunasta.

Pan Handle oli sytyttänyt rauhallisesti savukkeen ja lähestyi nyt vaunun astuinta. "Ennen kaikkea toivotan sinulle, Reddie, niin paljon onnea kuin tämä läntemme suinkin voi antaa naiselle ja vaimolle", sanoi hän vetäen hatun päästään.

"Suuret kiitokset, Pan!" vastasi Reddie ja punastui korvia myöten.

"Jos joku vielä aikoo tulla mukaan, astukoon vaunuun!" komensi ajaja korkealta kuskipenkiltään.

Brite kiipesi vaunuun Pan Handlen lujan käsivarren tukemana. Sitten hän tuli sinne itsekin temmaten oven kiinni jälkeensä, niin että paukahti.

"Kah, sinä liityt siis seuraamme, mutta eikö sinulla ole mitään matkatavaroita?" ihmetteli Texas-Joe.

"Tärkeimmät minulla on aina mukanani", vastasi Pan Handle, samalla kuin hänen kätensä viittasi vyössä riippuviin revolvereihin.

Hytkähtäen lähti raskas postivaunu liikkeelle ja vieri pois.

LOPPU.