[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjwc0pR85hs21FHJ4xh8XSjjPthH6_sDP35eFy-hGMek":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3372,"Aavikon ratsastaja","Grey, Zane",1872,1939,"3372-grey-zane-aavikon-ratsastaja","3372__Grey_Zane__Aavikon_ratsastaja",null,"romaani",[],[],"fi",1936,47887,302126,true,[],[],[],"Adam Brite kokoaa suuren karjalauman ja joukon ratsaspaimenia viedäkseen nautalauman Texasista pohjoiseen vuonna 1871. Vaarallinen matka pitkin Chisholmin reittiä vaatii kestävyyttä ja taitoa intiaanien, luonnonvoimien ja muiden karjapaimenelämän haasteiden keskellä.","Zane Greyn 'Aavikon ratsastaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3372.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AAVIKON RATSASTAJA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nSuomentanut [\"The Trail Driver\"]\n\nWerner Anttila\n\n\n\n\n\nHelsinki • Porvoo,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKuumana kesäkuun päivänä 1871 oli San Antonion kaupungissa Texasissa\nhuminaa kuin uneliaassa mehiläispesässä. Tämän vuoden osalle näytti\ntulevan ennätysmäärä nautakarjan kuljettamisessa pohjoiseen siitä asti,\nkun Jesse Chisholm oli tehnyt ensi yrityksen vuonna 1868. Sisällisten\nsotien aikana oli Texasin laajoilla aloilla karttunut nautoja sadoin\ntuhansin, mutta niitä ei voitu minnekään myydä. Harvat ja kaukana\ntoisistaan sijaitsevat karjatilat köyhtyivät yhä enemmän. Silloin\nChisholm sai päähänsä rohkean suunnitelman, että karjaa oli vietävä\npohjoiseen, mistä ehkä löydettäisiin uusi markkinapaikka. Tavattoman\npitkän matkan, kaikkien vaarojen ja vaikeuksien uhallakin se onnistui\nmainiosti ja pani siten alulle suurenmoisen kehityksen Texasin oloissa.\nNiinpä jo keväällä 1871 Chisholmin reitti, jonka Texasin naudat ja\nespanjalaisten villihevosten, mustangien, kaviot olivat aaltoilevien\nruohoaavikoiden halki polkeneet mailin levyiseksi, oli saanut\nratkaisevan merkityksen tämän maan taloudellisessa elpymisessä.\n\nMyöskin Adam Brite oli tänä vuonna jo suorittanut sellaisen retken\nkauas pohjoiseen. Mukanaan puolikolmatta tuhatta päätä nautakarjaa ja\nseitsemän ratsaspaimenta hän oli lähtenyt liikkeelle maaliskuussa —\noikeastaan se oli ollut hieman liian varhaista, niin että hänelle oli\ntullut paljon vaivaa tulvista ja intiaanien hyökkäyksistä. Mutta kun\nhän sittenkin oli hyötynyt siitä varsin runsaasti, ei hän säikähtänyt\nniistä vastoinkäymisistä, joita oli sattunut melkein kaikille hänen\nesimerkkiään seuranneille, vaan valmisteli nyt toista samanlaista\nkuljetusta, vieläpä kuvitteli ehtivänsä ennen talven tuloa tehdä\nkolmannenkin suuren karjakaupan.\n\nHän osteli siis nautoja mistä suinkin sai, niin että hänellä viimein\noli niitä hallussaan puoliviidettä tuhatta, verrattomasti suurin lauma,\nmitä koskaan oli ajettu pohjoista kohti. Mutta paljoa vaikeampi oli\ntoinen, perin tärkeä tehtävä: löytää näin suurelle retkelle tarvittavat\nratsaspaimenet.\n\nNyt oli tosin Uvaldesta tulossa San Antonioon viisi miestä, jotka\ntoivat sieltä hänen ostamaansa karjaa ja joiden pestaaminen hänen\npalvelukseensa oli kuulunut sopimukseen, mutta hän ei halunnut\nlähteä matkalle, ellei hänellä olisi mukanaan vähintään kymmenen\nratsastamiseen ja ampumiseen täysin perehtynyttä apulaista. Ne\nseitsemän ratsaspaimenta, jotka olivat olleet viime retkellä, olivat\nhävinneet kuin tuhka tuuleen Dodgen raja-asemalla, missä aina\nvietettiin jokseenkin hurjaa elämää. Sen tähden oli melkein koko\ntämä ensimmäinen päivä San Antoniossa kulunut hänen yrittäessään\nhankkia sijaan uutta väkeä, mutta toistaiseksi ilman menestystä. Hän\nei kuitenkaan ollut vielä masentunut, vaan uskoi asian järjestyvän\nkuntoon, varsinkin sen tähden, että hänellä jo oli onneksi tiedossaan\neräs Chisholmin kokeneimmista ratsaspaimenista kuljettajien esimieheksi.\n\nHänen hyvä ystävänsä, eversti Eb Blanchard, vanha karjankasvattaja, oli\nnäet hänelle suositellut tähän toimeen texasilaista Joe Shipmania ja\nluvannut etsiä miehen käsiinsä ja toimittaa hänet tänne.\n\nTätä Joe Shipmania Adam Brite nyt odotti maltittomana Alamo-hotellin\neteishallissa, missä tähän aikaan, myöhään iltapuolella, istuskeli vain\nmuutamia karjatilallisia, kullakin jalassa ratsassaappaat kannuksineen;\nviereisessä anniskelusalissa oli myös vielä kutakuinkin hiljaista.\nKadulla maleksi ohitse mustasilmäisiä meksikkolaisia, joilla oli\nräikeän värikkäät puvut. Brite oli jo aikeissa lähteä pois, kun halliin\nilmestyi eversti Blanchard seurassaan nuori mies, joka heti olisi\nherättänyt miellyttävää huomiota, vaikka koolla olisi ollut suurikin\njoukko kookkaita, uljaan näköisiä texasilaisia.\n\n\"No niin, tästä hänet saat\", huudahti Blanchard ja työnsi seuralaistaan\nBriten luo. \"Saanen kai esitellä herrat toisilleen? Vanha ystäväni\nAdam Brite — Joe Shipman, joka on ennen työskennellyt apunani ja\nollut jo kahdesti mukana sellaisella pikku retkellä kuin sinäkin nyt\nsuunnittelet. Tällä haavaa hän tosin on hieman raskaassa lastissa,\nmutta sinun ei tarvitse siitä huolestua — minä menen takuuseen hänen\npuolestaan.\"\n\n\"Päivää, Shipman!\" lausui Brite lyhyesti ja ojensi nuorelle miehelle\nkätensä.\n\nJoe Shipman oli tavattoman kookas, hyvin leveäharteinen, mutta\nvyötäisiltään hoikka; muuten hän oli notkea ja seistessään äärimmäisen\nsuora. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät rohkeilta ja tavallaan\nkauniilta. Hiukset olivat ruskeat, silmät kirkkaat, merikullan väriset,\nkatse avoin, ja huulilla leikki viehättävä hymy. Häntä olisi luullut\nnoin neljänkolmatta ikäiseksi.\n\n\"Hyvää päivää, herra Brite!\" vastasi hän. \"Paha kyllä, nyt olen\npäissäni. Mutta, katsokaas, minut sai kiinni vanha kaverini Less Holden\n— piru hänet vieköön! — ja ajoi kurkustani alas ainakin yhden nassakan\n— eikä se tietenkään ollut pelkkää omenamehua.\"\n\nBrite pystyi arvostelemaan texasilaisia oikealta kannalta, ja tämä\nroteva miekkonen miellytti häntä jo ensi silmäykseltä niin, että olisi\nheti kelvannut palvelukseen ilman everstin suositustakin.\n\n\"Nyt jätän teidät kahdenkesken\", hyvästeli Blanchard. \"Neuvotelkaa\nasioista kaikessa rauhassa. Luullakseni teette piankin yksimielisen\nsopimuksen.\"\n\n\"Toivottavasti. Suuret kiitokset vaivastasi, Blanchard!\" sanoi Brite.\n\"Jaha, Shipman, istutaanpa nyt ensin. Tässä on — ottakaa sikari\nsuuhunne! Ja aluksi: paljonko vaaditte palkkaa? Kaiketi eversti on\nteille jo maininnut, että tarvitsen teidät väkeni esimieheksi, kun aion\ntaas kuljettaa karjaa Dodgeen.\"\n\n\"Kuinka paljon tahdotte maksaa?\" kysyi Shipman, joka ei näkynyt\nerikoisesti välittävän palkan suuruudesta.\n\n\"Neljäkymmentä dollaria kuussa — kun on otettava huomioon, että nautoja\non neljä ja puoli tuhatta päätä.\"\n\n\"Onpa siinä koko iso lauma! Kuinka monta miestä aiotte palkata?\"\n\n\"Vähintään kymmenen — mutta jos saan, otan viisitoista.\"\n\n\"Sitä yritystä ei mitenkään voi panna toimeen ainoastaan kymmenellä\nmiehellä — jos väkeä on niin vähän, mennään varmasti hornan kitaan!\"\n\n\"Pääasia on nyt kuitenkin ensin se, suostutteko tarjoamaani toimeen.\"\n\n\"Tuntuu siltä kuin voisin suostua\", vastasi ratsaspaimen leveällä\ntexasilaismurteellaan, \"vaikka oikeastaan olen vannonut, etten enää\nryhdy siihen urakkaan, sillä viime kerralla sain intiaanin nuolen\nhartiaani ja lyijyä lonkkaani\".\n\n\"Ahaa, sen tähden te vielä hiukan onnutte, kuten äsken huomasin. Eikö\nsiitä ole haittaa myös ratsastuksessa?\"\n\n\"Ei vähääkään! Olisinko muuten siitä puhunutkaan!\"\n\n\"Hyvä on... Kuinka on asian laita: tunnetteko pari ratsaspaimenta,\njotka voisitte taivuttaa tulemaan mukaan tälle retkelle?\"\n\n\"Ensi sijassa sopisi ajatella tietysti vanhaa toveriani Less Holdenia\",\nvastasi Shipman, jonka kasvot alkoivat säteillä. \"Siinä on niin kelpo\nmies kuin ikinä on likistänyt hevosta sääriensä välissä — mutta hänkin\non aika hurjapää.\"\n\n\"Sillä ei ole väliä — ottakaa hänet joukkoon ja puoli tusinaa lisää,\njos suinkin tapaatte, eikä myöskään saa unohtaa kokkia. Tällä välin\nostan tarpeellisen määrän elintarpeita ja koetan hankkia hyvän vaunun.\nSe onkin sellainen asia, jossa pitää olla hiton tarkka, sillä viime\nkerralla vaununi meni matkalla pirstaksi ja meiltä paljon aikaa\nhukkaan.\"\n\n\"No, milloin lähdetään liikkeelle, isäntä?\"\n\n\"Niin pian kuin Uvalden miehet saapuvat — oikeastaan luulin, että he\ntulisivat jo tänään. Sen mukaan voimme päättää, että matka aloitetaan\nviimeistään ylihuomenna.\"\n\n\"Hemmetti, sepä on minulle kovin kiusallista — minulla on, nähkääs,\njossakin täällä kaupungissa tyttönen, jota en ole vielä millään\nilveellä löytänyt. Mutta sama se — jääköön sikseen. Muuten ei ole\nhelppo värvätä säällistä miehistöä, sillä ratsaspaimenet ovat nyt niin\nharvinaisia kuin hampaat kanalla — varsinkin kun tässä kuussa kuuluu\nlähetettävän matkalle puolisataa tuhatta nautaa.\"\n\n\"Sitä suurempi syy meillä ehtiä edelle.\"\n\n\"En oikein ymmärrä — minusta olisi päinvastoin hauskaa, että edellämme\nmarssisi pari laumaa.\"\n\n\"Minulle se ei sovi, sillä tähän aikaan vuodesta ei kaikkialla tavata\nruohoa ja vettä.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi Shipman nousten. \"Lupaan yrittää, mitä voin.\"\n\n\"Juuri niin. Tulkaa tänne illallisen jälkeen ilmoittamaan, mitä olette\nsaanut toimeen.\"\n\nAdam Brite katseli poistuvan texasilaisen jälkeen, jonka ontuminen\noli niin vähäpätöistä, ettei se lainkaan pilannut hänen ulkomuotonsa\nja ryhtinsä komeaa vaikutelmaa. Totisesti, jospa olisi tuollainen oma\npoika, ajatteli yksinään elävä, keski-iän jo sivuuttanut mies. Hänen\nmielialansa oli yleensäkin viime aikoina vähän synkistynyt, erityisesti\nniistä huolista, joita pian alkava retki pohjoiseen tuotti. Hänellä oli\nsiitä pahoja aavistuksia — eikö hän tässä ryhtynyt liian vaaralliseen,\nmenestyksen puolesta varsin epäiltävään yritykseen?\n\nJo tavallisissa oloissa tuottivat rajusäät ja tulvat, kuivuus ja\nkylmyys ruumiillisten rasitusten lisäksi kyllin paljon kärsimystä,\nmutta viimeksi oli tullut vielä se vastus, että comanche- ja\nkiowa-nimiset intiaaniheimot tahtoivat sotia valkoisia vastaan.\nRyöstöretkiä he olivat tosin vähäisin joukoin aina ennenkin tehneet\nTexasissa, mutta ne olivat verraten viattomia sen rinnalla, mitä nyt\noli tulossa ja mikä Briten käsityksen mukaan oli luettava häikäilemättä\nsaalistavien valkoisten puhvelinmetsästäjien syyksi. Täytyihän sen\najan kerran tulla, jolloin intiaanit eivät enää tyynesti katselisi\ntätä mieletöntä puhvelien sukupuuttoon teurastamista, ja silloin\njoutuisivat muut metsästäjät, ratsaspaimenet ja uudisasukkaat, vaikka\nkeräisivät voimansa yhteen, perin vaikeaan tilanteeseen punanahkojen\ntakia. Texasin nuoriso laski kyllä pilaa tästä mahdollisuudesta, mutta\nvanhempi miespolvi, johon myös Brite kuului, tiesi hyvin, että siinä\noli vakava perä.\n\nHitwellin tavaratalossa, jonne Brite nyt ensiksi meni, vallitsi\nsuorastaan hengenvaarallinen tungos. Tehtyään kolme kuukautta sitten\ntäällä ostoksensa ensimmäistä karjankuljetustaan varten hän tunsi\npaikan ja raivasi tukevilla hartioillaan itselleen kursailematta tien\nhalki kirjavan vilinän, jossa oli meksikkolaisia paimenia, sotamiehiä,\nkarjatilallisia, ratsastajia ja intiaaneja, kunnes tapasi myymälän\nomistajan, vanhan liikeystävänsä kansalaissodan ajoilta.\n\n\"No, Sam — mitä markkinoita sinun luonasi pidetään?\" kysyi Brite\ntervehtiessään.\n\n\"Kauppa käy kuin siimaa\", vastasi Hitwell myhäillen ja hieroen\nkäsiään. \"Jaa-a, jos vanha, kelpo Jesse Chisholm olisi aavistanut,\nmitä hänen esimerkkinsä vaikuttaisi, olisi hän itse varmasti ruvennut\nelintarpeiden kauppiaaksi.\"\n\n\"Voit olla oikeassa\", myönsi Brite nauraen. \"Minäkin annan sinulle taas\ntilaisuuden ansaita roimasti, kun näet tarvitsen puolitoista kertaa\nenemmän kuin ostin sinulta maaliskuussa.\"\n\n\"Mainiota — milloin se matkasi alkaa?\"\n\n\"Ylihuomenna.\"\n\n\"Silloin on minun puolestani kaikki valmiina sinulle ja hyvässä\nkunnossa. Nyt sattuukin niin onnellisesti, että juuri eilen saapui\nuusia varastoja New Orleansista.\"\n\n\"Entä saanko sinulta myös vaunun?\"\n\n\"Siinä asiassa en, ikävä kyllä, voi sinua auttaa. Kaikki vaunut on jo\nmyyty.\"\n\n\"Etkö sentään voisi jostakin hankkia?\"\n\n\"Lupaan koettaa, mutta pahasti epäilen, lähteekö siitä mitään.\"\n\n\"Sepä vasta kirottua! No niin, koeta parastasi, ja itsekin rupean nyt\nsamaan puuhaan.\"\n\nBrite tiedusteli vielä monessa kaupassa, oliko vaunuja saatavissa,\nmutta kaikkialla vastattiin kieltävästi, niin että hän palasi\nmajataloonsa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen. Syötyään illallista\nhän meni ulos tavoittamaan Shipmania.\n\nNyt, kun oli päästy päivän helteestä, oli hyvin mieluisaa liikkua\nkadulla. Joka paikassa istui ihmisiä ovien edustalla. Majataloa\nvastapäätä oli kapakka, joka saattoi asiakkaiden runsaudessa kilpailla\nHitwellin tavaratalon kanssa, sillä lakkaamatta liikkui sen ovesta\nsisään ja ulos väkeä, enimmäkseen ratsupaimenia. Ovenpieleen nojasi\nveltosti hoikka mies, joka pitkästä, mustasta takista, kukikkaista\nliiveistä ja leveälierisestä, samoin mustasta hatusta päättäen oli\nammattipeluri; hän tarkasteli tulijoita saadakseen sopivan uhrin.\n\nBrite katseli huvikseen jonkin aikaa tätä hyörinää kirkkaasti\nvalaistujen ikkunoiden edessä, mutta sitten pakottivat kevyet askeleet\nja kannusten kilinä hänet kääntymään.\n\n\"Iltaa, isäntä\", tervehti häntä Shipman. \"Kuten näette, on minulla taas\nollut onni mukanani.\"\n\nSamalla hän viittasi kumppaniinsa, punaposkiseen, sinisilmäiseen\nnuoreen mieheen, joka tuskin saattoi olla vielä kahdenkymmenenkään\nikäinen ja jonka ilmeestä kuvastui täydellinen huolettomuus.\n\n\"Sepä hauskaa\", vastasi Brite, \"ja ainakin parempaa kuin omasta\npuolestani voin kertoa, sillä minkäänlaista vaunua en ole saanut\nnäkyviini\".\n\nKajoamatta tähän asiaan Shipman suoritti ensiksikin esittelyn: tämä\nnuori toveri oli Less Holden.\n\n\"Mistä olette kotoisin?\" kysyi Brite kädenpuristuksen jälkeen.\n\n\"Olen syntynyt Dallasissa\", vastasi Holden.\n\n\"Teistä näkee oitis, että olette texasilainen. Mutta kenen luona olette\nviimeksi työskennellyt?\"\n\n\"Kolme vuotta on isäntäni ollut Dave Slaughter. Tuollaisessa\nkarjankuljetuksessa en kuitenkaan ole koskaan ollut mukana.\"\n\n\"Vai Dave Slaughterin palveluksessa? No, sitten te varmasti olette\noikea mies minun joukkooni. Jaha, Shipman, onko teillä jotakin muuta\nkerrottavaa?\"\n\n\"Lisäksi olen saanut käsiini erään Whittakerin, hyvinkin\nkäyttökelpoisen nuorukaisen — ja neuvotellut erään toisen kanssa, joka\non kotoisin Pennsylvaniasta. Hän on tosin ihan vasta-alkaja, mutta voi\nluullakseni kehittyä joksikin. Ratsastustaidon hän on sentään oppinut,\nja siksi meidän pitäisi kai ottaa hänet mukaan, sillä vaikka San\nAntoniossa nyt vilisee kokenutta väkeä, ovat he jo tehneet sopimuksia\nmuille tahoille.\"\n\n\"Hyvä, tehkää niin\", vahvisti Brite. \"Muuten näyttää tosiaan käyvän\nvaikeaksi kerätä säällistä miehistöä riittävää määrää. Sitä paitsi on\nkiusaa vaunun hankinnasta.\"\n\n\"Less ja minä koetamme katsoa, eikö kumminkin saataisi edes käytettyä\nvaunua.\"\n\n\"Se on oikein — älkääkä myöskään unohtako kokkia...! Eikö tuolla joku\njuuri maininnut minun nimeäni?\"\n\n\"Niin kuulin minäkin — kaiketi sen lausui tuo miekkonen, joka astuu\ntuolla maahan hevosen selästä\", selitti Shipman ja viittasi kadun\ntoiselle sivulle, missä joku majatalon edustalla vastasi kysyjälle:\n\n\"Kyllä herra Brite asuu täällä. Hänen pitäisi muuten olla jossakin\nlähistöllä.\"\n\n\"Täällä minä olen!\" huusi Brite astuen sinne päin, ja molemmat\nratsaspaimenet seurasivat häntä.\n\nMajatalon ovelle saapunut vieras oli mustatukkainen nuori mies,\nrääsyinen, likainen ja tomuinen.\n\n\"Te siis olette herra Adam Brite?\" kysyi hän.\n\n\"Niin — ja te olette varmaankin tullut Uvaldesta?\"\n\n\"Kyllä, isäntä, ja ilokseni voin ilmoittaa, että karja on tuotu\ntäysilukuisena — ainoatakaan elukkaa ei ole mennyt hukkaan.\"\n\n\"Suurenmoista! Mikä on nimenne?\"\n\n\"Ackerman.\"\n\n\"Tässä on esimieheksi valitsemani Shipman ja eräs tuleva toverinne,\nLess Holden.\"\n\n\"No, terve Deuce!\" lausui Shipman ja ojensi Ackermanille kätensä.\n\n\"Kah, sinähän se olet, Texas-Joe!\" huudahti tulokas riemastuneena.\n\nKun oli puristettu käsiä, tiedusti Shipman:\n\n\"Minne karja on jätetty?\"\n\n\"Noin viiden mailin päähän kaupungin ulkopuolelle, puron rannalle.\nTosin siellä ei ole ruohoa kovin paljon, mutta naudat saavat ainakin\nvettä kyllikseen, eikä lyhyt paasto tee niille mitään haittaa, sillä ne\novat ennestään niin muhkeita kuin lihotetut kyyhkyset.\"\n\n\"Onko mukana vaunukin?\"\n\n\"Tottahan.\"\n\n\"Ehkä lisäksi myös kokki?\"\n\n\"Se on selvää — tosin neekeri, mutta hyvin siisti ja erinomaisen\ntaitava.\"\n\n\"Mitä sanotte, herra Brite — eikö tämä ole korvissamme kuin musiikkia?\"\nkysyi Shipman kääntyen isäntänsä puoleen. \"Missä nyt on toinen lauma,\njoka on tuotu tänne aikaisemmin?\"\n\n\"Kaupungin likeisille eri laitumille on sijoitettu kaksituhatta nautaa,\nniin että voimme lähteä liikkeelle kohta kun —\"\n\n\"— kun tarpeellinen miehistö on koolla\", keskeytti Shipman.\n\n\"Kuulkaapa nyt, onhan meitä kaikkiaan jo kahdeksan, jos minutkin\nlasketaan mukaan, ja kaksi kelvollista miestä te varmaankin löydätte\nlisää. Jos karttuu kymmenen, en vähääkään pelkää retken onnistumista.\"\n\n\"Toivokaamme parasta... Kuinka on elintarpeiden laita?\"\n\n\"Ne olen tilannut Hitwelliltä. Ackerman saa huomenna varhain lähettää\ntänne vaunun, ja heti kun on lastattu, alkaa retki pohjoiseen.\"\n\n\"Ehkä tämä Ackerman voisi yhdessä meidän kanssamme haeskella miehiä,\njotka vielä tarvitaan\", ehdotti Shipman.\n\n\"Ei käy päinsä — tovereistani on jo kahdella kaupunkilomaa, ja minun\ntäytyy ehdottomasti mennä takaisin\", vastasi Ackerman, hyvästeli\nlyhyesti, keikautti itsensä satulaan ja ajoi pois.\n\n\"No niin, sitten me kaksi pengomme San Antonion joka sopen ja katsomme,\neikö täältä sentään saisi lisäväkeä. Huomenna varhain tulen tänne\nvalvomaan lastausta.\"\n\n\"Mainiota! Tavataan siis laitumella kaupungin edustalla! Hyvää yötä!\"\n\nBrite kääntyi ja astui majataloon. Eteishallissa hän kohtasi miehen,\njoka tuntui hyvin tutulta, mutta aluksi hän ei voinut muistaa, kuka se\noli. Toinen sen sijaan, tyypillinen vaaleaverinen texasilainen, jolla\noli avoin katse, näytti heti tuntevan hänet ja lähestyi innokkaasti\nkäsi ojossa.\n\n\"Tosiaankaan en tiedä —\" sanoi Brite epäröiden ja nolostuneena.\n\n\"Mitä kummaa — eikö mieleenne enää muistu Pan Handle Smith?'\n\n\"Tietysti, nyt muistan\", huudahti Brite ja ojensi kätensä, jota toinen\npuristi niin sydämellisesti, että se teki oikein kipeää. \"Kuinka te\nolette joutunut tänne?\"\n\n\"Olen juuri saapunut enkä aiokaan viipyä pitkää aikaa, kun täytyy\nkiireimmiten pyrkiä pohjoiseen.\"\n\n\"Toivoakseni syy ei kuitenkaan ole sama kuin melkein aina aikaisemmin.\"\n\n\"Onpa kyllä, sehän on selvää\", vastasi Pan Handle nauraen. \"Hiisi\nvain tietää, miksi en missään saa rauhaa!... Satuin erääseen\npeliseuraan, ja minut ryöstettiin hävyttömästi putipuhtaaksi. Se\nsuututti tietenkin aika lailla, ja sen tähden otin niistä miekkosista\nvähän enemmän selkoa. Pian sainkin heidät kiinni kaikkein ilkeimmistä\npuijaustempuista. Kun sitten vaadin heitä tilille, vetivät he\ntyhmyydessään aseet esille. Nähtävästi he eivät tienneet, kenen kanssa\nolivat tekemisissä. No niin, eihän minun auttanut muu kuin revolverilla\nraivata itselleni tie ulos tungoksesta, ja nyt seison tässä ilman\nainoatakaan dollaria ja lisäksi nälissäni.\"\n\n\"Teillä on kumminkin se onni, että tapasitte minut\", huomautti Brite\nmyhäillen.\n\nSamassa kuin hän otti povitaskustaan lompakon ja antoi siitä Smithille\nsetelin, tuli hänen mieleensä eräs ajatus.\n\n\"Te olette tietääkseni kokenut ratsaspaimen, vai kuinka?\" kysyi hän.\n\n\"Se on totta, mutta valitettavasti pääsen vain harvoin toimimaan siinä\nammatissa.\"\n\n\"Ja nyt teistä on kai tärkeätä joksikin ajaksi hävitä täältä\nnäkymättömiin?\"\n\n\"Tietysti — kunnes hälinä tuosta viime paukkinasta on hieman hiljennyt.\"\n\n\"Tuletteko apumiehekseni, kun minun pitää kuljettaa iso karjalauma\nkauas pohjoiseen, Dodgeen asti?\"\n\n\"Mielelläni, herra Brite. Dodgessa minulla taas on varmasti uusia\nkeinoja. Eikä teidän tarvitse edes maksaa minulle palkkaa.\"\n\n\"Tietysti saatte tavallisen palkan. Kuinka on varustenne laita?\"\n\n\"Paljoa minulla ei ole — hyvä hevonen, jonka tosin pitäisi ensin saada\nvähän levätä, satula, peite, winchester-kivääri. Siinä on kaikki\nmaallinen omaisuuteni.\"\n\n\"Unohditte luetella nuo kaksi kapinetta, jotka on kiinnitetty\nvyöhönne\", sanoi Brite tarkoittaen molempia revolvereita, joiden\nperät pistivät esille hyvin syvällä roikkuvista tupista. \"No niin,\nsyökää nyt ensiksi kunnollinen ateria ja tunnin päästä tulkaa tähän\nsamaan paikkaan minua tapaamaan. Sitten hankimme teille, mitä vielä\ntarvitsette retkelle, ja ennen kaikkea säälliset vaatteet.\"\n\n\"Minulle on mitä mieluisinta olla täsmällinen\", vastasi Smith ja riensi\npois.\n\nVasta nyt alkoi Britelle selvitä, että hän oli menetellyt ehkä\nliian uskaliaasti, sillä se mies, jonka hän juuri oli pestannut\nratsaspaimentensa joukkoon, oli lain kouraa pakoon lähtenyt henkipatto\nja lisäksi koko Texasin pahamaineisimpia tappelupukareita. Vähän aikaa\nnämä asianhaarat tuntuivat perin kiusallisilta, mutta sitten hänen\ntäytyi hymyillä moisille epäilyksille. Oltiinhan nyt Texasissa. Täällä\noli kaikkialla sellaisia miekkosia, joiden revolverit olivat kovin\nherkkiä laukeamaan, ja tavallisesti heistä vielä ylpeiltiinkin. Eikä\nsitä muuten tarvinnut kummeksia, sillä kaikki täkäläiset tarttuivat\nnopeasti aseisiin, jopa sheriffitkin, jotka yleensä eivät viitsineet\nkauan puuhata pidätyksissä, vaan hyvin tähdätyllä laukauksella\nlyhensivät asian käsittelyä. Jos Pan Handle Smith tällä haavaa olikin\nlain vainoama, niin varmasti hän itse oli tehnyt vähemmän syntiä kuin\nmuut häntä vastaan.\n\nTyynesti harkiten Brite tuli siihen johtopäätökseen, että hänen\nsopi onnitella itseään, kun oli saanut näin pystyvän miehen vaikeaa\nyritystään varten, jota ei kuitenkaan enää voisi peruuttaa.\n\nRohkeudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta Brite tunsi selässään\njoka kerta kylmänväreitä, kun mieleen johtuivat ne vaivat ja\nrasitukset, jotka häntä ja hänen väkeään odottivat aiotulla retkellä.\nMutta sittenkin hän panisi sen toimeen — eihän hän olisi ollut\ntexasilainen, jos olisi siitä luopunut!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nBriten ensimmäinen leiripaikka oli Pecan Swale, noin kahdentoista\nmailin päässä San Antoniosta, koska vasta siellä tavattiin puro ja\nkylliksi ruohoa. Valtavan iso lauma oli marssinut tavallista nopeammin,\nniin että voitiin leiriytyä jo ennen auringonlaskua.\n\nVähän myöhemmin saapuivat melkein samanaikaisesti Shipman tuoden\ntelttakatoksisen vaunun ja Ackerman toisen karjalauman kera.\n\n\"Onko kintereillämme vierasta karjaa?\" kysyi Brite, joka oli istuutunut\nvarjoon lepäämään. Hän olikin perin uuvuksissa, sillä vaikka hän oli\nsitkeä mies, kesti aina pari päivää, ennen kuin hän jälleen tottui\nsatulaan.\n\n\"Ei, isäntä\", vastasi Ackerman. \"Sieltä kuuluu lähinnä olevan tulossa\nHenderson, mutta häneltä menee vielä pari päivää valmistuksiin. Sitten\nmolemmat laumat kuitenkin seuraavat toisiaan kirotun likellä.\"\n\n\"Pääasia on se, ettei takanamme päästä liian likelle\", selitti Brite.\n\"Kuulkaapa, Shipman, ruvetkaa te nyt vuorostanne päälliköksi.\"\n\n\"Minusta on parasta, että annetaan asian olla niinkuin se on\", väitti\nShipman. \"Onhan tämä paikka erinomaisen sopiva pitempääkin oleskelua\nvarten.\"\n\nLeiripaikka oli tosiaan valittu onnellisesti, ja se oli niin\nviehättävä, että ratsaspaimenista, ainakin niistä, jotka olivat\njo aikaisemmin olleet mukana tällaisessa kuljetuksessa, tuntuisi\nraskaalta lähteä taas liikkeelle. Metsikkö, jossa kasvoi enimmäkseen\nsaksanpähkinäpuita ja karhunvatukkapensaita, sulki moninaisella\nvihreydellään takana päin laakson, ja tämän halki kiemurteli matala-\nja hidasvetinen, laitumien reunustama puro. Laakson koko pohjalla\nja loivasti viettävillä rinteillä kasvoi runsaasti ruohoa — vain\njoissakin paikoin oli hietaa, kuten hevosten piehtaroimisesta kohonneet\ntomupilvet osoittivat. Ajomiehet olivat jo viskanneet sinne tänne\nmaahan satulat, peitteet ja siiat, samoin hansikkaat, hatut, takit ja\nsaappaat ja heittäytyivät mukavasti pitkäkseen. Kaikki olivat mitä\nparhaalla tuulella ja pitivät jännittyneinä silmällä kokkia, joka\npuuhaillessaan vihelteli itsekseen. Alabama-Moze — se oli hänen nimensä\n— oli varsin hyvännäköinen neekeri, jonka ikää oli vaikea arvata.\nHänen purjekankaalla katetun keittiövaununsa takaosasta voitiin vetää\nulos leveä lauta pöydäksi. Moze oli juuri saanut sen kuntoon, sieppasi\nsitten kirveen ja lähti noutamaan polttopuita läheisestä metsästä.\n\nLeposijaltaan Brite tarkasteli miehiänsä. Shipman ei siis ollut\nlöytänyt lisää väkeä — ja sen tähden olikin pidettävä erikoisena\nonnena, että hän itse oli saanut pestatuksi Pan Handle Smithin, joka\nkäyttäytyi täällä mainiosti; nytkin hän pyytämättä seurasi kokkia\nmetsään ollakseen apuna. Hän oli riisunut takkinsa ja liivinsä, joten\nhänen komea, miehekäs hahmonsa erottui selvästi ja herätti huomiota\ntäälläkin Texasin raja-alueella, missä miehillä ylimalkaan oli pulska\nmuoto. Myöskin Joe Shipman katsoi hänen jälkeensä ihaillen, mutta\npidättyi lausumasta hänestä arvostelua.\n\nBender, alokas Pennsylvaniasta, oli jokseenkin pyylevä nuorukainen,\nilmeisesti viaton ja lempeäluontoinen, mutta vielä hieman hämillään\nnäiden kylmästi harkitsevien texasilaisten seurassa, jotka usein\nsuuntasivat häneen läpitunkevia katseita. Hänen ilmeestään kuvastui\nhenkistä saamattomuutta, mutta se sopi varsin hyvin yhteen tukevien,\nleveiden hartioiden kanssa. Tukka hänellä oli rohtimien värinen\nja muistutti harjaluutaa; sen sijaan oli hyvänä korvauksena\nloistavansinisten silmien avoin katse.\n\nWhittaker, parikymmenvuotias ratsaspaimen, jolla oli punertavat kasvot\nja uneliaat silmät, näytti oikealta voimamieheltä.\n\nTietysti Brite tarkkasi varsinkin niitä viittä, jotka oli saatu\nUvaldesta, sillä he olivat nuoria, itsetietoisia, vallattomia\ntexasilaisia, jollaisista hän pitikin enimmin, ja edustivat sitä\npaitsi korkeampaa tyyppiä kuin tavalliset ratsaspaimenet. Kukaan\nheistä ei ollut vielä ehtinyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Tumma,\nhoikka, paljosta ratsastamisesta hieman vääräsäärinen Deuce Ackerman\nnäytti nuoruudestaan huolimatta olevan selväpiirteinen, voimakas\npersoonallisuus. San Sabella oli suonissaan varmasti intiaani- tai\nmeksikkolaisverta — hänen laiha vartalonsa toi mieleen meksikkolaisen\n\"vaqueron\". Rolly Little oli pieni ja pyöreä, tukka oli oljenkeltainen,\nja muuten hänellä oli hilpeät, ruskeat silmät ja kasvoissa kauttaaltaan\npisamia. Ben Chandler oli nuoren texasilaisen perikuva: kookas, leveä,\njoustavaliikkeinen; hänellä oli ruskettuneet kasvot, hiekanvärinen\ntukka ja kirkkaat, heleänsiniset silmät. Lopuksi Roy Hallett, viimeinen\nviidestä, sopi ulkonaisesti hyvin yhteen toisten kanssa, mutta näytti\nkovin tyyneltä, raskasmieliseltä ja itseensä sulkeutuneelta.\n\nKun illallisen valmistelut edistyivät kovin hitaasti, ryhtyi Pan\nHandle vieläkin auttamaan kokkia, oltuaan jo tuomassa hänen kanssaan\npolttopuita. Toverit katselivat tätä ilmiötä ällistyneinä ja vaihtoivat\nkeskenään oudoksuvia silmäyksiä, sillä olihan kerrassaan tavatonta,\nettä ratsaspaimen otti osaa neekerin askareisiin. Tämä Pan Handle\nnäytti ylimalkaan piittaavan perin vähän yleisistä tavoista. Hänen\nitsepäistä menettelyään paheksuttiin jyrkästi, mutta jokainen varoi\nmuistuttamasta häntä siitä.\n\nTexas-Joe poistui leiristä ja kiipesi kummulle, mistä voi tähystää\npitkin koko laaksoa. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen näkemäänsä. Vaikka\nBrite oli sitä mieltä, etteivät naudat täältä karkaisi minnekään, oli\nhänestä silti merkillistä, ettei kukaan huolehtinut elukoista, sillä\nmiesten velvollisuuksiin kuului oikeastaan myös se, ettei karjaa saanut\nhetkeksikään jättää ilman silmälläpitoa. Nyt Shipman näytti tarkemmin\ntutkivan pohjoista kohti ulottuvia seutuja ja ilmoitti leiriin\npalattuaan:\n\n\"Olen nähnyt karjanpaimenia matkalla San Antonioon päin ja erään\nyksinäisen ratsastajan, joka tulee suoraan meitä kohti.\"\n\n\"Tällä retkellä tapaamme kyllä enemmän ratsastajia kuin haluaisimme\",\nhuomautti Brite.\n\n\"Tietenkin, mutta —.\"\n\n\"Ahaa, te tarkoitatte sellaisia, joilla on sotamaalaus?\" puuttui\npuheeseen Ackerman.\n\n\"Niitä ajattelin tällä hetkellä vähemmän\", selitti Brite. \"Viime\nkerralla kohtasin kyllä varsin usein comancheja, mutta he käyttäytyivät\nsäädyllisesti. Kiusallista olisi vain se, jos joutuisimme tekemisiin\nvalkoisten maantierosvojen kanssa.\"\n\n\"Silloin selviämme helposti\", vakuutti Shipman varmasti. \"Lukumäärän\nmukaan emme tosin ole kovin väkeviä, mutta olemmehan täysiä miehiä!\"\n\n\"Toivottavasti — mutta mihin jokin miehistö kelpaa, sen näkee vasta\nsitten, kun sen pitää täyttää tehtävänsä.\"\n\n\"Millainen se tehtävä on, herra Brite?\" kysyi Bender, alokas, joka oli\nkuunnellut tarkasti.\n\nBriten täytyi väkisinkin nauraa, mutta ennen kuin hän ehti vastata,\nhuusi Shipman:\n\n\"Kuules, poika, sinä olet sentään lapsellisempi kuin poliisi sallii.\"\n\n\"Kuinka niin?\" tokaisi Bender loukkaantuneena. \"Tänäänkin olemme\nratsastaneet koko päivän, eikä ole tapahtunut mitään. Olen varma\nsiitä, että kaikki tuo hälinä tällaisen retken vaaroista on pahasti\nliioiteltua.\"\n\nHänen sanansa päästivät valloilleen yleisen, raikuvan naurun ja\nolisivat kaiketi johtaneet häijyihin sutkauksiin, jollei kokki juuri\nsilloin olisi kovalla äänellä julistanut pontevasti:\n\n\"Tulkaa tänne — illallinen on valmis!\"\n\nVilkkaasti puhellen kiirehtivät karjanpaimenet keittiövaunun luo, ja\nsitten seurasi täydellinen äänettömyys, sillä kaikki olivat kovasti\nnälissään, ja pöytäkeskustelu olisi heistä tuntunut ajan haaskaukselta.\n\nBrite käski neekerin tuoda hänelle osuutensa puun juurelle, ja silmäys\ntäytettyyn lautaseen riitti todistamaan hänelle, että hänen kokkinsa\noli etevä.\n\nKultaisena aleni tällä välin aurinko pilvettömällä taivaalla —\nainoastaan toisinaan keskeytyi hiljaisuus, kun jokin nauta ammui puron\nrannalla. Metsikön läpi, lehtien vienosti kahistessa, puhalsi kevyt,\njäähdyttävä tuuli, hajoittaen leirinuotion savua. Briten valtasi syvä\nmielihyvän tunne — hän iloitsi siitä, että suuri retki oli vihdoinkin\nsaatu alulle ja ette hän jälleen, kuten niin usein ennen, viettäisi\npitkiä viikkoja yksinomaan luonnon helmassa.\n\n\"Sanoppa, Moze, mistä päin sinä olet?\" kysyi Shipman kokilta\nlopetettuaan syöntinsä.\n\n\"Alabamasta on neekeriparka\", vastasi Moze. \"Siitä syystähän minua\nsanotaankin Alabamaksi.\"\n\n\"Vai niin, Alabama. Niin kauan kuin ruokit meitä sillä tavalla kuin\ntänään, pidän huolta siitä, etteivät punanahat nylje kalloasi.\"\n\n\"Keitänpä vielä paljon, paljon parempaa ruokaa\", vakuutti Moze leveästi\nvirnistäen.\n\nNyt Shipman kääntyi toverien puoleen.\n\n\"Kuulkaa, pojat\", lausui hän, \"niin ikävää kuin se onkin, täytyy meidän\njärjestää vartiointi. Koska meitä on kymmenen miestä, valvoo neljä eri\nkohdilla keskiyöhön asti, kolme kello kolmeen ja loput aamuun saakka.\nKutka tulevat kanssani ensi vahtivuorolle?\"\n\nKaikki ilmoittautuivat, ja Brite huusi:\n\n\"Shipman, minäkin olen tietysti mukana.\"\n\n\"Hitto vieköön\", sanoi esimies nauraen, \"enpä ole ikinä tavannut näin\ninnokasta miehistöä — kaikki, jopa isäntäkin, pyrkivät kilpaa työhön!\"\n\n\"Ainoastaan ensimmäiselle vuorolle, jotta siitä pääsisi niin pian kuin\nsuinkin\", selitti joku.\n\n\"No niin, vaikka toiset suuttuisivat, määrään näin: Bender, satuloitse\nhevosesi — sinä, Less, samoin, ja kolmanneksi otan sinut, Smith.\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi Pan Handle hypähtäen pystyyn. \"Enhän muutenkaan\nsaa unta silmiini ennen keskiyötä.\"\n\n\"Palattuani herätän sinut, Ackerman, ja sitten voit itse valita\nmolemmat kumppanisi\", jatkoi Shipman. \"Muistaessani kysyn teiltä,\nisäntä, kuka pitää sitten huolta hevosista? Niitä on hiton monta.\"\n\n\"On kyllä, mutta ne eivät ole ihan kesyttömiä. Antakaa niiden rauhassa\nsyödä ruohoa nautakarjan seassa.\"\n\n\"Olkoon niin, ne ajetaan koolle samaan paikkaan. Oikeastaan meillä\nsittenkin pitäisi olla joku mies huolehtimassa yksinomaan niistä... No,\nnäkemiin siis! Joka tapauksessa retkemme alku on varsin hyvä.\"\n\nSitä mieltä oli myös Brite — pahoista aavistuksista huolimatta,\njotka häntä vaivasivat. Tärkeintä hänestä oli se, että hänen valtava\nlaumansa oli saanut kelpo etumatkan seuraavasta ja että nyt oli\nkulunut jo kolme täyttä viikkoa siitä, kun tätä aikaisempi viimeinen\nkarja oli lähtenyt liikkeelle pohjoiseen. Niinpä olisi pitkin matkaa\ntaas runsaasti laidunta ja vettä, lukuunottamatta joitakin yksityisiä\nkohtia, ja hätätilassa naudat tulisivat päiväkausia toimeen ilman\nruohoa, kunhan vain saisivat riittävästi vettä. Suotuisa asianhaara\noli sekin, että kevät oli tänä vuonna tullut jokseenkin myöhään,\nsillä villien puhvelilaumojen jokavuotiset vaellukset pohjoista kohti\nolivat vastaavasti viivästyneet, niin että Brite toivoi kohtaavansa\nniitä vasta Red-Riverin pohjoispuolella. \"Kuules, Moze, voitko käyttää\ntuoretta metsänriistaa?\" kysyi Deuce Ackerman kokilta.\n\n\"Minulla on vielä jäljellä neljännes nautaa\", vastasi neekeri. \"Herra\nAckermanin pitää tietää, että säästän ruoka-aineita.\"\n\n\"Mutta metsänriistaa ei silti tarvitse halveksia, koska se toisi\nvaihtelua ruokalistaasi. Katsos, minä näin äsken tuolla päin\nhirviparven\", huomautti Ackerman. \"Tule mukaan, Ben. Päivänvaloa kestää\nvielä puolisen tuntia.\"\n\nBen Chandler ja hän sieppasivat kiväärinsä ja katosivat pian metsään.\n\nHallet ehdotti Littlelle, että mentäisiin uimaan, mutta jälkimmäinen\nhämmästyi siitä suunnattomasti.\n\n\"Mitä ihmettä, Roy?\" kysyi hän. \"Saammehan täst'edes melkein joka päivä\nmennä purojen ja jokien poikki — eikö niin, isäntä?\"\n\n\"Siinä on perää — ja ne ovat niin syviä, että teille riittää niistä\nkylmää vettä kymmeneksi vuodeksi\", vastasi Brite nauraen.\n\n\"Sittenkin menen uimaan\", penäsi Hallett.\n\n\"Sama se, minä tulen mukaan, jos kiskot saappaat jalastani. Itse en ole\nviikkoon saanut niitä irti.\"\n\n\"Sen teen. Lähdetään siis!\"\n\nPian oli leirissä enää jäljellä vain viheltelevä kokki ja Brite,\njoka ryhtyi hakemaan peitteilleen mukavaa paikkaa. Sitten hän\nsulloi piippunsa täyteen. Vedellessään mielihyvin haikuja hän näki\näkkiä yksinäisen ratsastajan, joka erottautui suurena ja mustana\nauringonlaskun vielä kultaamaa taivasta vasten. Vasta tarkemmin\ntähystäessään Brite pani merkille, ettei se ollut intiaani.\n\nKoska vieras nyt ratsasti alas laaksoon, täytyi olettaa hänen\nsaapuvan leiriin, mikä ei suinkaan ollut tervetullutta tällä reitillä\naikaisemmin saatujen kokemusten mukaan. Eikä kestänytkään pitkää\naikaa, ennen kuin ratsastaja, joka ilmeisesti oli kulkenut puron\npoikki ylempänä, pujahti esille metsiköstä ja lähestyi suoraa päätä\nkeittiövaunua.\n\n\"Hyvää iltaa, kokki\", tervehti hän neekeriä. \"Antaisitteko minulle\njotakin syötävää, ennen kuin korjaatte pois kaikki herkut?\"\n\nÄänestä päättäen, jolla muuten oli erittäin miellyttävä sointu, tulijan\ntäytyi olla vielä hyvin nuori.\n\n\"Se kyllä sopii, poikaseni\", vastasi kokki suopeasti, \"mutta ruoka\non tällä välin jo ehtinyt jäähtyä. No niin, astuppa hevosesi selästä\nmaahan.\"\n\nBrite huomasi, ettei vieraan ratsu ollut espanjalainen mustangi,\nvaan isompi ja korkeampi. Se oli varsin komea hevonen, sysimusta,\nraajoiltaan virheetön, leveärintainen; pää oli kapea kuin juoksijalla.\nSen ratsastaja, joka nyt väsyneenä luisui alas satulasta, näytti\ntosiaankin vielä melkein pojalta; hän ei ollut lainkaan kookas, mutta\nsiromuotoinen ja tukeva. Hän otti vastaan Mozen tarjoaman lautasen,\nistuutui maahan, jalat ristissä, ja alkoi syödä ahneesti. Toivoen ehkä\nsaavansa hänestä lisäväkeä niukkaan miehistöönsä Brite astui hänen\nluokseen ja tervehti ystävällisesti.\n\n\"Iltaa, ratsastaja! Ihan yksinkö matkalla?\"\n\n\"Niin, herra\", vastasi vieras, joka kiireesti kohotti häneen katseensa,\nmutta yhtä pian laski sen jälleen.\n\nBrite oli kuitenkin nähnyt, että hänen ahavoituneet kasvonsa olivat\nhyvin sievät, melkeinpä kauniit; tummissa, syvissä silmissä oli\nsellainen ilme kuin pelokkaalla, vainotulla ihmisellä.\n\n\"Mistä olet tulossa?\"\n\n\"Voi, voi — jostakin.\"\n\n\"Siis kaiketi työtön karjanpaimen? Tahdotko uuden paikan? Minä olen\nnimeltäni Brite ja paraikaa matkalla Dodgeen, kauas pohjoiseen,\nviemässä sinne laumaa, jossa on puoliviidettä tuhatta nautaa. Oletko\nkoskaan ollut sellaisella retkellä?\"\n\n\"En, herra, mutta ratsaspaimenena olen ollut koko ikäni.\"\n\n\"Se ei suinkaan ole ollut pitkä aika. Kuinka vanha olet, poikaseni?\"\n\n\"Kuudentoista — mutta minusta tuntuu kuin olisin satavuotias.\"\n\n\"Entä mistä olet kotoisin?\"\n\n\"En mistään.\"\n\n\"Tottahan sinulla sentään on jossakin sukulaisia.\"\n\n\"Ei, herra Brite — intiaanit tappoivat vanhempani, kun vielä olin ihan\npieni.\"\n\n\"Sepä on kovin surkeaa, poikaseni. Monen muunkin pojan on Texasissa\nkäynyt samoin... No, mihin sinä silloin ryhdyit?\"\n\n\"Olen ratsastanut karjatilalta toiselle — missään en viihdy pitkää\naikaa.\"\n\n\"Miksi et? Näytäthän kuitenkin hyvin kelvolliselta.\"\n\n\"Ja se onkin totta. Työssäni ei ole vikaa — syyt ovat toisenlaiset.\"\n\n\"Osaatko hyvin käsitellä hevosia?\"\n\n\"Mainiosti — hevosten kanssa olenkin mieluimmin tekemisissä. Tahdotteko\nantaa minulle sellaisen toimen?\"\n\n\"Mikäpä siinä olisi esteenä! Mutta syö nyt ensin kaikessa rauhassa,\npoikaseni, ja sitten puhellaan asiasta enemmän.\"\n\nKoko tänä aikana nuorukainen ei ollut kohottanut katsettaan. Brite\nsilmäili hänen ulkomuotoaan: vanhassa kuhmuisessa, mustassa hatussa\noli monta reikää, joista häämötti lyhyeksi leikattu, mutta kiharainen,\nkullanpunainen tukka. Ruskeiksi kärventyneet kädet olivat hyvin sirot,\nnotkeat ja voimakkaat. Nutun vasemmalla sivulla törrötti raskaan\nrevolverin tuppi, joka oli pitkällisestä käytöstä kulunut, samoin kuin\noli laita housujen, pitkävartisten meksikkolaissaappaiden ja suurten\nkannusten.\n\nPalatessaan mukavalle paikalleen puiden juurelle hän loi ohimennessään\nsäälivän silmäyksen pieneen vaatemyttyyn, joka oli ripustettu uuden\nratsaspaimenen satulan taakse ja arvatenkin sisälsi kaiken hänen\nomaisuutensa. Kuinka monella texasilaisnuorukaisella olikaan sama\nkohtalo!\n\nHämärä oli jo ehtinyt tulla, kun nuorukainen ilmestyi hänen eteensä ja\nesitteli itsensä.\n\n\"Nimeni on Bayne — Reddie Bayne\", selitti hän arasti.\n\n\"Reddie — se lienee pilanimi punaisen tukkasi takia?\"\n\n\"Ei, sen olen tosiaan saanut kasteessa.\"\n\n\"Onpa ihmisillä merkillisiä nimiä. Mutta vähät siitä — suostut siis\nehdotukseeni?\"\n\n\"Kyllä, kiitos!\"\n\n\"Paljonko tahdot palkkaa?\"\n\n\"Minulle riittää, jos saan elatukseni, herra Brite.\"\n\n\"Se ei sovi. Kun kerran on tehtävä työtä, pitää olla sen mukaan\npalkkaakin. Ehdotan kolmekymmentä dollaria kuussa.\"\n\n\"Mainiota — siinä on enemmän kuin koskaan olen ansainnut. Milloin pitää\naloittaa?\"\n\n\"Varhain aamulla. Täksi yöksi väkeni on jo ajanut koolle kaikki\nhevoset.\"\n\n\"Kuinka monta niitä on?\"\n\n\"Lähes kaksisataa — tietenkin enemmän kuin matkalla tarvitsemme, mutta\nniitä kaikkia on kesytetty, niin ettei sinulle tule kovin suurta\nvaivaa. Aion näet Dodgessa myydä ne yhdessä nautojen kanssa. Luuletko\njaksavasi käsitellä niin isoa hevoslaumaa?\"\n\n\"Tietysti... Mutta nyt riisun ensiksi Samin.\"\n\nBayne juoksi mustan ratsunsa luo, talutti sen lähimmän puun juurelle,\nriisui siltä satulan, mytyn ja siiat ja päästi sen valloilleen. Sitten\nhän istuutui jälleen Briten viereen hämärässä ja tiedusti:\n\n\"Kuinka paljon teillä on miehistöä, herra?\"\n\n\"Kymmenen miestä — mutta kaikki kelpo väkeä.\"\n\n\"Ai-ai\", valitti Bayne, \"sittenhän meitä on teidän ja kokin kanssa\nyhteensä kolmetoista.\"\n\n\"Oikein laskettu. Miksi valitat?\"\n\n\"Kolmetoista on onneton luku, kuten tiedetään. Ehkä minun on parasta\npysyä täältä poissa.\"\n\n\"Järjetöntä — meitä ei vaivaa taikausko.\"\n\n\"Mutta olenhan tuottanut onnettomuutta jo monelle joukolle.\"\n\nTämä merkillinen selitys ja vielä enemmän raskasmielinen äänensävy,\njolla se lausuttiin, kummastutti Briteä. Mutta ennen kuin hän ehti\nmitään vastata, astui Deuce Ackerman, juuri palattuaan onnistuneelta\nmetsästysretkeltä Ben Chandlerin kanssa, hänen luokseen ja kysyi\nvilkkaasti, kenen oma oli se pulska musta hevonen, joka nyt oli tänne\nilmestynyt. Koska myöskin Little ja Hallett tulivat samassa paikalle,\nkäytti Brite tilaisuutta hyväkseen tutustaakseen heidät Reddie Bayneen.\n\n\"Vaikken tässä pimeässä voikaan nähdä sinua\", tervehti Ackerman uutta\nkumppania, \"niin olet kuitenkin sydämellisesti tervetullut, sillä\nReddie Bayne voi olla nimenä vain oikealla texasilaisella\".\n\nToiset nauroivat, ja joku heistä viskasi risuja leirituleen,\njoka leimahti kirkkaaseen liekkiin, mutta Bayne ei tullut esille\npimeydestään puun juurelta.\n\nBen Handler alkoi kertoa heidän metsästysseikkailustaan. Hänet\nkeskeytti kuitenkin Ackerman huomauttaen:\n\n\"Hst, hiljaa — tuolta tulee ratsastajia!\" Kaikki kuuntelivat. Puiden\nseasta kuului todellakin kavionkapsetta — joukko ratsastajia oli\nilmeisesti painumassa tänne laaksoon.\n\n\"Siellä ei voi olla meidän väkeämme\", kuiskasi Ackerman, joka turhaan\nyritti lävistää pimeyttä katseellaan. \"No niin, kaiken varalta pitää\nolla valmiina.\"\n\nPian vieraat olivat lähellä ja pysähtyivät nuotion valopiirin\nulkopuolelle.\n\n\"Keitä siellä?\" huusi Ackerman kovaa.\n\n\"Ystäviä!\" vastasi syvä ääni.\n\n\"Astukaa siis likemmäs, että saamme nähdä.\"\n\nBrite oli paikallaan tyynesti odottanut, mitä tästä tulisi, ja tunsi\nnyt, että joku puristi hänen käsivarttaan. Hän katsahti sivulleen —\nsiinä seisoi Bayne, jonka silmät hämärästi erottuivat kalvenneista\nkasvoista.\n\n\"Siellä on Wallen — hän etsii minua\", kuiskasi nuorukainen\nhätääntyneenä. \"Älkää luovuttako minua hänen haltuunsa!\"\n\n\"En — pysy vain hiljaa\", vastasi Brite hilliten ääntänsä.\n\nRatsastajat tulivat vähän lähemmäs nuotiota, mutta vieläkään ei heidän\npiirteitään voinut selvästi erottaa. Heidän johtajansa oli kookas,\nhartiakas mies, jolla oli synkät, töykeät kasvot.\n\n\"Te olette kai ratsaspaimenia, matkalla pohjoiseen, vai mitä?\" kysyi\nhän tarkastellen Briten miehiä, jotka seisoivat tulen ympärillä.\n\n\"Emme ainakaan intiaaneja\", vastasi Ackerman.\n\n\"Kuka on isäntänne?\"\n\n\"Herra Brite San Antoniosta, ja meillä on neljätuhatta nautaa ja\nkaksikymmentä miestä väkeä. Haluatteko vielä tietää jotakin?\"\n\n\"Onko äsken otettu joukkoonne lisäksi eräs nuorukainen?\"\n\n\"Entä sitten, vaikka olisikin?\"\n\nNyt Brite nousi ja tuli nuotion ääreen.\n\n\"Keitä te olette ja mitä tahdotte täältä?\" kysyi hän tuimasti.\n\n\"Nimeni on Wallen — tulen Brasedasta, ja nyt etsimme Reddie Bayne\nnimistä nuorukaista.\"\n\n\"Vai niin, vai Reddie Bayne se miekkonen oli nimeltään? Miksi te ajatte\nhäntä takaa?\"\n\n\"Se on minun asiani. Onko hän täällä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta oli sentään?\"\n\n\"Kyllä, vieläpä söi kanssamme illallista, mutta jatkoi sitten matkaansa\nSan Antonioon, jonne kai onkin jo saapunut —\"\n\n\"Epäilemättä, sillä vekkulilla kun oli erinomainen ratsu\", vahvisti\nAckerman.\n\n\"Onko tämän paikan ja San Antonion välillä muita karjaleirejä?\" kysyi\nWallen vielä.\n\n\"Meidän tullessamme ei ollut, mutta tällä välin sinne on voinut ehtiä\nvaikka mitä.\"\n\n\"Teillä ei liene mitään sitä vastaan, että jäämme yöksi teidän\nluoksenne?\"\n\n\"Ikävä kyllä, minulla on sellainen periaate, ettei vieraanvaraisuus\nsovi matkalla\", vastasi Brite. \"Olen, nähkääs, saanut siitä huonoja\nkokemuksia.\"\n\n\"Kehtaatteko tosiaan antaa minulle moraalisen korvapuustin?\" kiljaisi\nWallen suuttuneena.\n\n\"Selitykseni oli täysin persoonaton ja yleinen eikä siis voi teitä\nloukata. Sehän on, kuten sanoin, periaatteeni —\"\n\n\"Ainakin texasilaiselle perin viheliäinen periaate!\" keskeytti Wallen\nraivoissaan.\n\n\"Ehkä niin\", vastasi Brite kohauttaen hartioitaan.\n\nSilloin Wallen käänsi ratsunsa ympäri ja itsekseen puoliääneen\nkiroillen ajoi tiehensä, ja hänen toverinsa seurasivat ääneti\nesimerkkiä.\n\nBrite odotti siihen asti, kunnes kuuli heidän loitonneen laakson\nreunalle, ja palasi sitten sille paikalle, jonne oli jättänyt Baynen.\nNojaten selkäänsä puuhun nuorukainen seisoi siellä kädessään revolveri.\n\n\"Ampumavehkeesi saat pistää takaisin tuppeen — olen lähettänyt heidät\npois.\"\n\n\"Suuret kiitokset, herra Brite!\" vastasi Bayne hiljaa.\n\n\"Tuon Wallenin lienen kerran jossakin nähnyt\", tuumi Deuce Ackerman,\njoka oli tullut Briten jäljestä. \"Mikähän mies se on?\"\n\n\"Karjatilallinen Brasedassa. Olen ollut työssä hänen luonaan\", selitti\nBayne.\n\n\"No, mitä hänellä on sinua vastaan?\"\n\nKun tähän ei tullut vastausta, kumartui Ackerman katsomaan nuorukaista\nkasvoihin ja huomasi silloin revolverin, joka vielä oli Baynen kädessä.\n\n\"Kah, niinkö vaarallinen se juttu on? Jaa, jaa, poikaseni, siitä syystä\nvoikin käydä tarpeelliseksi, että kerran puhut meille suusi puhtaaksi.\nEmmehän me ole ihmishirviöitä, vaan osaamme arvostella kaikenlaista.\"\n\n\"En ole varastanut karjaa tai muutakaan enkä myöskään tehnyt mitään\nkehnoa, mutta sitä en voi kertoa, miksi Wallen —\"\n\n\"No, sitten riita koskee tyttöä\", arvasi Ackerman kokeneena miehenä.\n\n\"Juuri niin, siinä näyttelee tyttö tärkeää osaa\", myönsi Bayne heti.\n\n\"Toivon sentään, ettei se ole herra Wallenin oma tytär, sillä minusta\nolisi ikävää, jos hän jäisi isästään orvoksi. Jos näet vielä kohtaan\ntuon röyhkeän miekkosen, en vastaa mistään!\"\n\nSitten Ackerman meni takaisin ja huusi kumppaneille:\n\n\"Makuulle kaikki! Pitää kiskoa unta varastoon matkaa varten.\"\n\nEräs miehistä heitti ennen yleistä makuullemenoa uusia risuja nuotioon,\njosta leimahti niin kirkas liekki, että Brite selvästi näki vieressään\nistuvan nuorukaisen kasvot.\n\n\"Joka tapauksessa olen mielissäni, että asiasta nyt on päästy eroon\",\nsanoi hän ystävällisesti.\n\nBaynen kasvoista hävisi kova, katkeroitunut ilme.\n\n\"Joskus kerron teille kaikki\", vastasi hän hiljaa, \"jollette sitä ennen\naja minua pois\".\n\nSitten hän hypähti pystyyn ja juoksi sinne, minne oli jättänyt\ntavaransa.\n\nBrite siirtyi omalle makuusijalleen, mutta ei pitkään aikaan saanut\nunta, sillä hänen oli pakko valvoa ajatellessaan orvoksi jäänyttä\nnuorukaisparkaa, joka herätti hänessä syvää sääliä. Pitäisiköhän hänen,\nyksinäisen, vanhenevan miehen, ryhtyä tässä joihinkin toimenpiteisiin?\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKun Brite avasi silmänsä, oli vielä puolipimeä. Hänet oli herättänyt\nkiväärinlaukaus, mutta koska Moze hyräili laulua, jossa kerrottiin\nmustista kaunottarista ja puuvillavainioista, ei tarvinnut olettaa,\nettä tuon pamahduksen syynä oli intiaanien hyökkäys leiriin. Kankeana,\nkuin ruhjottuna, Brite ryömi esille peitteistään, veti saappaat\njalkaansa ja takin ylleen, ja niin oli pukeutuminen suoritettu. Sitten\nhän kääri vuoteensa kokoon, otti tavaroistaan pyyhinliinan ja lähti\nleirin läpi purolle päin. Ainoastaan Texas-Joe oli jo valveilla, toiset\nlojuivat vielä nukuksissa.\n\n\"Näin kamalan varhainko isäntä on jo liikkeellä?\" tervehti kokki\nihmetellen, kun Brite meni hänen ohitseen.\n\n\"Niin, kelpo Moze, vanhana ei enää tarvitse niin paljon unta.\"\n\nPuron rannalla Brite tapasi Reddie Baynen, joka juuri peseytyi.\n\n\"Kah, poikaseni, oletpa sinäkin aamuvirkku!\"\n\n\"Hyvää huomenta, herra Brite\", toivotti nuorukainen, kohosi polviltaan\nkiireesti pystyyn, kietaisi nutun ylleen, painoi hatun kullanpunaisten\nhiuksiensa peitoksi ja vasta sitten, kumma kyllä, ryhtyi kuivaavaan\nkasvojaan ja käsiään kaulaliinallaan. \"Ennen aamiaista tahdon vielä\nhieroa hevostani.\"\n\nVesi oli kirkasta ja kylmää, ja Brite joi sitä ennen kuin peseytyi,\nsillä kokeneena hän osasi panna arvoa sellaiselle nautinnolle.\nEnimmäkseen oli näet tällä reitillä tavattava vesi liejuista, suolaista\nja lämmintä, mikäli sitä yleensä oli saatavissa.\n\nKiivetessään loivaa rantatörmää myöten takaisin hän kuuli nautojen\nammumista. Tällä välin oli tullut päivä; idässä taivas punersi.\nPensaikosta kuului jo matkijarastaiden ääniä, pajujen seassa hyppeli\nkaniineja, toisella rannalla astui metsästä esille hirvi ja mulkoili\nhäntä kohti korvat hörössä. Hänen sieraimiinsa osui palavan puun\nhajua — kaikki vaikutti Briteen niin, että hän tällä hetkellä viihtyi\nerinomaisen hyvin.\n\nLeiriä lähestyessään hän kuuli seuraavan keskustelun:\n\n\"Sanoppa, hitto vie, kuka sinä olet?\" kysyi Texas-Joe perin ymmällä.\n\"Muistaakseni en ole ennen nähnyt sinua joukossamme.\"\n\n\"Nimeni on Reddie Bayne. Tulin tänne eilen illalla, ja isäntä antoi\nminulle toimen.\"\n\n\"Vai niin — kaiketi vedentuojana?\"\n\n\"Ei, vaan hevosten kaitsijana.\"\n\n\"No no, siihen sinä näytät vielä olevan kovin nuori.\"\n\n\"Aikaa myöten varttuu kai minustakin kerran sellainen koljo kuin —\"\n\n\"Kuin minä olen — sitäkö tarkoitat? Kuules nyt, pikku mies, näin\nvarhain aamulla minä olen hemmetin riidanhaluinen.\"\n\n\"Siltä näyttää\", myönsi Bayne kuivasti.\n\n\"Mihin tarpeeseen sinulla roikkuu noin mahtava paukkurauta vasemmalla\nsivullasi?\"\n\n\"Pidän sillä puoliani, jos joku käy kimppuuni.\"\n\n\"Ettei se ole koriste, sen kyllä ymmärrän, mutta minähän kysyin, miksi\nse on vasemmalla puolella.\"\n\n\"Siksi, että minä olen vasenkätinen.\"\n\n\"Vai niin — siis sitä vaarallista lajia, joka ampuu yhtä hyvin\nmolemmilla käsillä! Jaaha, sittenpä lienet jo nujertanut aika joukon\nvihollisia — vai kuinka?\"\n\nSiihen Bayne ei suvainnut vastata, mutta nyt esille astunut Brite\nhuomasi, että nuorukainen oli kovasti äkeissään näin ylenkatseellisesta\nkohtelusta.\n\n\"Hyvää huomenta, isäntä!\" tervehti Texas-Joe. \"Tehän olette hankkinut\nväkemme lisäksi vaarallisen pukarin.\"\n\n\"Ette kai tarkoita sillä tätä Reddie Baynea?\"\n\n\"Ketäs muuta? Ainakin minua kohtaan hän on ollut tavattoman nenäkäs.\"\n\n\"Varmaankin vain sen tähden, ettei hän vielä tuntenut teitä\", selitti\nBrite hymyillen. \"Sinun, Reddie, pitää näet tietää, että tuo herra nyt\non päällikkösi, väkeni esimies Texas-Joe Shipman.\"\n\n\"Varsin hauskaa tutustua teihin, herra Shipman\", lausui Bayne,\nkorostaen sanaa \"herra\" vahvasti ja jokseenkin ivallisesti.\n\n\"Mutta se hauskuus on yksinomaan sinun puolellasi\", vastasi Joe. \"No\nniin, laita hevosesi kuntoon ja näytä minulle muutkin varusteesi.\"\n\nBayne lehahti tummanpunaiseksi, mutta kääntyi sanaakaan sanomatta ja\nlähti täyttämään käskyä. Nyt Brite sai tilaisuuden kertoa Shipmanille\neilisillan tapahtumista ja miksi hän oli ottanut Reddien palvelukseensa.\n\n\"Vai niin sen asian laita on! No, sitten voi kyllä poikaparkaa\nsurkutella, sillä Wallen, josta olen usein kuullut puhuttavan, on perin\nhäijy isäntä.\"\n\n\"Halloo, lehmänhännän vääntäjät, tulkaa tänne, aamiainen on valmis!\"\nkiljui Moze keittiövaununsa luona.\n\nSamassa nelisti leiriin San Sabe mukanaan lauma mustangeja, ja kunkin\npiti ottaa niistä haltuunsa yksi ja satuloida.\n\n\"Riennä, sinä pennsylvanialainen alokas!\" huusi Texas-Joe Benderille,\njonka pukeutuminen oli vielä kesken. \"Sama käsky koskee teitä muitakin.\nÄlkääkä viipykö ruoan ääressä liian kauan — meillä on edessämme raskas\npäivä.\"\n\nHeti alkoi vilinä, mutta kädenkäänteessä saatiin levottomat hevoset\nratsastuskuntoon. Sitten miehet söivät seisaallaan muutaman palan — ja\nkohta istui Joe ensimmäisenä satulassa ja komensi toisia:\n\n\"Ratsaille, pojat! Isäntä, minä olen kärkimiehenä. Ackermanin ja hänen\nkumppaninsa lähetän tänne haukkaamaan aamiaista, ja sitten tulette kai\npian heidän kanssaan jälkiämme myöten? Älkää myöskään unohtako uutta\nhevosten kesyttäjää!\"\n\nParin tuokion kuluttua leirissä ei enää ollut muita kuin Brite ja Moze.\n\nTummanpunaisena nousi aurinko itäisen taivaanrannan takaa, ja koko\nmaisema sai toisen näön. Metsälintujen räiskyvään lauluun sekaantui\nvastasyntyneiden vasikkain kaukaista, surkeaa ammumista.\n\nNyt saapui Bayne täyttä neliä, pysähtyi Briten eteen ja hyppäsi maahan.\n\n\"Kaikki kunnossa, isäntä!\" ilmoitti hän säteilevin kasvoin. \"Nepä vasta\novat mainioita hevosia, niiden kanssa tulen toimeen ihan yksin.\"\n\n\"Silloin Texas-Joe pitää sinua arvossa.\"\n\n\"Pyh — siitä en paljoakaan piittaa. Mutta teidän arvonantonne on\nminulle tärkeätä, herra Brite.\"\n\n\"No niin, haukkaa nyt ensin aamiaista, poikaseni!\"\n\nBrite ratsasti rinnettä ylös ja tähysti sieltä, kuinka ratsaspaimenet\najoivat nautoja ulos laaksosta.\n\nVaikka tämä näytelmä ei suinkaan ollut hänelle outo, tehosi se häneen\nyhä uudestaan. Veripunaisessa komeudessaan juuri noussut aurinko upotti\nlaajan alueen leimuavaan hehkuun, mutta ilmassa oli vielä vilvoittavaa\nraikkautta; vasta päivemmällä alkaisi helle. Suuria mustarastasparvia\nlenteli edestakaisin valtavan karjan yllä, joka mailien matkalla\npeitti alleen puron, niin että se pilkoitti vain siellä täällä esille.\nKeskellä nautojen yksitoikkoista poljentaa ja ammumista kuului joitakin\nlaukauksia, kun oli täytynyt ampua liian nuoria vasikoita, jotka eivät\nkyenneet pysymään emojensa rinnalla.\n\nJättiläiskolmiona, kärki eteenpäin, vyöryi lauma kuin kiila laaksosta.\nAckermanin Uvalde-osasto marssi edellä, mikä oli hyvä asia sen tähden,\nettä nämä elukat olivat jo tottuneet tällaiseen tiheänä joukkona\nvaeltamiseen, kun taas toisessa ja kolmannessa ryhmässä vielä vallitsi\nhurja sekamelska. Leveälle ulottuvat harmaat, valkoiset ja mustat\nsarvet olivat kuin ääretön rykelmä juurineen kiskottuja puunkantoja\nnurinpäin keikkumassa kuohuvan tulvan harjalla. Liikehtiminen\noli kokonaisuutena tasaista ja rytmillistä, vaikka eri kohdilla\nepäsäännöllistä, ja herätti katselijassa sen vaikutelman kuin tässä\nmyllertäisi luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään.\n\nBrite näki siinä vertauskuvan Texasin taloudellisesta edistyksestä,\njota ei enää voitaisi ehkäistä; tässä kerrottiin elävästi\nsankaritarinaa uljaista paimenista, joiden osaksi oli tullut luoda\ntäällä lännessä historiaa. Vanhalle karjankasvattajalle kävi nyt\nentistä selvemmäksi, mitä tämä värikäs kuva merkitsi. Hänen mielestään\nse esiintyi tunnuksena laulavalla, nauravalla, tulevaisuuteensa\nluottavalla Texasin nuorisolla, jolta kansalaissota tosin oli riistänyt\nvanhemmat ja kaiken maallisen omaisuuden, mutta jonka elinvoimaa se ei\nsittenkään ollut voinut murtaa.\n\nHänen sydämensä lämpeni, kun hän katseli näitä notkeita, jänteviä\nratsastajia, jotka eivät ajatelleet huomispäivää, vaan olivat täysin\nkiinni nykyhetkessä, omassa työssään, tahtoen kaiken uhalla suorittaa\nonnelliseen loppuun asti aloittamansa vaikean tehtävän ja tuskin\ntietäen tai haluamatta tietää sen suuria vaaroja. Olivatpa ne kelpo\nmiehiä, texasilaiset ratsaspaimenet!\n\nTällä välin oli monituhantinen lauma päässyt puron poikki, ja nyt\ntulivat hevoset, oivallisena koossapitäjänä Reddie Bayne, joka selvästi\nnäkyi mustan ratsunsa selässä. Varmasti tuo nuorukainen pystyi\ntoimeensa! Viimeisenä tuli Moze seisten keittiövaunussaan, joka oli\nBriten jäljestä päässyt rinteen harjalle.\n\nSuurenmoisen kulkueen kärki, Texas-Joe sen vasemmalla sivulla ja Less\nHolden oikealla, katosi pian kummun taakse. Kaksi muuta ratsastajaa\npiti taempana yhä enemmän leviävää kiilaa koossa; toisilla paimenilla\nei ollut määrättyjä paikkoja, vaan he nelistivät ulkosivuilla\nedestakaisin, kulloinkin sinne, missä naudat pyrkivät hajalle tai\nvilli hyörinä ja tupruavat pölypilvet osoittivat, että jotakin oli\nepäkunnossa. Tällöin joka mies huuteli naudoille kehoituksia omalla\ntavallaan — ja Brite uskoi varsin pian voivansa tuntea heidät pelkistä\näänistä; muutamien olivat heleät ja puhtaat kuin soittokellon ja\ntoisten rämisevät tai kimeästi kirkuvat.\n\nAuringonpaiste punasi nyt tomun ja huurun, jota kertyi aaltomaisesti\nkohoilevan massan ylle, ja sarvet erottuivat siitä kuin pystytetyt\nkeihäät näköpiiriä vasten. Kun karjan viimeinen kolmannes marssi esille\nlaaksosta, kävi kokeneen Adam Britenkin mieli hieman levottomaksi.\nPuolet näistä naudoista olisi hyvinkin riittänyt, kuten hän nyt\nkäsitti, tosin liian myöhään. Suuri osa noista sortuisi kaiketi matkan\nrasituksiin, eikä myöskään ollut luultavaa, että miehistö saapuisi\nDodgeen täysilukuisena.\n\nMutta hän karkoitti nämä alakuloiset mietteet — vaatihan elämässä\njokainen edistys uhreja, niin ettei auttanut muu kuin yrittää\nparastaan. Hän ratsasti nopeasti korkeimmalle kummulle, mistä sopi\nvapaasti silmäillä maisemaa etelään päin. Hänelle, niinkuin yleensä\njokaiselle, joka oli ryhtynyt tällaiseen urakkaan, oli takana oleva\nainakin yhtä tärkeätä kuin se, mitä oli edessä. Jos näet kaksi\nkarjalaumaa marssi lähetysten, voivat ne joutua toistensa sekaan, ja se\noli perin ilkeä juttu, joka ei ainoastaan tuottanut tarpeetonta vaivaa,\nvaan aina myös tappiota. Mielihyväkseen hän pani merkille, ettei etelän\npuolella San Antonioon asti, jonka asemaa ilmaisemassa oli savupilvi,\nnäkynyt merkkiäkään naudoista tai ratsaspaimenista. Pohjoiseen päin\nlevisi mailittain punertavana häämöttävä ruohoaavikko, jolla siellä\ntäällä kaukana erottui puita tummina pisteinä tai viivoina — se näytti\nruusunvärisen ruohon lainehtivalta mereltä.\n\nLauma oli nyt ehtinyt Briten kohdalle rinteen juurelle ja oli\nkokonaisuudessaan hänen silmäinsä edessä. Se järjestyi kärjestä\nalkaen sen muotoiseksi kuin näin suuren karjan kuljetuksessa oli\nvälttämätöntä. Laaksossa se oli tuntunut olevan peloittavan tiukassa\npuristuksessa, mutta nyt sillä oli tilaa laajeta suuntaan ja toiseen.\nRauhallisesti käyden laitumella se suoritti hidasta marssia pohjoiseen,\nedeten päivittäin kahdeksan, enintään kymmenen mailia. Jos sää oli hyvä\neikä sattunut mitään häiritseviä asianhaaroja, luisti ratsaspaimenten\npuuha keveästi kuin lastenleikki. Niinkin voi käydä, että koko retki\noli yhtä mukava, mutta se saattoi myös alusta loppuun saakka olla\npelkkää vaivaa ja vaaraa. Nämä molemmat äärimmäisyydet olivat Britelle\ntuttuja vain kuulopuheista; hänen omat tähänastiset karjankuljetuksensa\nolivat sentään olleet kylliksi rasittavia.\n\nKun kaikki nyt oli saatu liikkeelle, antoi myös Brite hevosensa ravata\nja saavutti pian keittiövaunun, ratsastaen vähän aikaa sen vieressä\npuhellakseen neekerin kanssa. Tehtyään ensin muutamia kysymyksiä Rio\nGranden seuduista ja Uvalden oloista hän otti varovasti puheeksi ne\nviisi ratsaspaimenta, jotka oli saatu sieltä ostettujen nautojen mukana\nja joiden luonteesta hän halusi lähempää selkoa. Luonnostaan puheliaana\nMoze oli heti valmis kertomaan kaikki, mitä tiesi Deuce Ackermanista ja\nhänen kumppaneistaan.\n\n\"Niin, herra, he ovat parasta väkeä, mitä olen koskaan nähnyt\",\nselitti hän lopuksi, \"synnynnäisiä taistelijoita, sen saatte uskoa —\nolenhan keittänyt heille ruokaa lähes kolme vuotta, niin että tunnen\nheidät hyvin. Ensin he olivat työssä Kurnel Millerillä, joka sitten\nluovutti heidät Jonesille. Ja tietysti Jones oli riemuissaan, kun sai\nviisi tällaista ratsaspaimenta. Mutta Miller kiitti myös onneaan,\nettä viimein pääsi heistä eroon, sillä se peli, jota he pitivät hänen\ntyttärensä, neiti Mollyn kimpussa, ei suinkaan ollut kaunista.\"\n\n\"No, lienevätkö he sentään olleet siinä pahempia kuin muut nuoret\nmiehet, kun asia koskee sievää tyttöä?\"\n\n\"Varmasti paljoa riivatumpia! Kiusallisinta oli se, että kaikki viisi\novat niin kelpo väkeä ja että neiti Molly sieti kutakin yhtä hyvin\neikä osannut heistä valita ketään erikoisesti. Kun alinomainen rettelö\nlopulta kävi liian räikeäksi, ajoi herra Miller kaikki viisi pois.\"\n\n\"Jos heidän ainoana vikanaan on liiallinen rakastuminen, niin olenpa\ntosiaan tehnyt hyvän kaupan, kun sain heidät\", tuumi Brite, \"sillä\nvaikka matkalla kohtaamme yhtä ja toista, emme ainakaan tapaa nuoria\ntyttöjä, ennen kuin saavumme Dodgeen\".\n\n\"Mutta siellä kuuluukin olevan hyvin kauniita.\"\n\nBriten täytyi väkisinkin nauraa ovelasti virnistävälle neekerille.\n\n\"Mahdollisesti — ja kenties sieltä löytyy jopa musta kaunotar sinua\nvarten.\"\n\nBrite ratsasti edemmäs ja tuli nyt jälkijoukon luo, joka oli\nhajaantunut mailin levyiseksi. Täällä oli näkyvissä neljä\nratsaspaimenta. Ensiksi hän saavutti Roy Hallettin, joka istui\nsatulassa jalat ristissä ja antoi hevosensa syödä ruohoa.\n\n\"No, kuinka hurisee?\" kysyi Brite.\n\n\"Kun saatiin kylliksi tilaa, sujuu kaikki mainiosti\", kuului vastaus,\n\"mutta aluksi oli vaivaa, sillä toisessa laumassa on monta itsepäistä\npukaria. Texas-Joe ampui kaksi sonnia, sillä muutoin emme olisi\npäässeet laaksosta ulos.\"\n\n\"On kirotun huono onni, että täytyy ampua omaa karjaa\", arveli Brite\nkäyden vakavaksi.\n\n\"Tietenkin, mutta meidän oli suorastaan pakko tehdä jutusta lyhyt\nloppu, mikä sentään on harvinaista.\"\n\n\"Toivokaamme niin. Missä Reddie Bayne on hevosineen?\"\n\n\"Luullakseni noin puolen mailin päässä meistä. Lähinnä tuolla on Rolly\n— hänen piti näet olla Reddien apuna hevosia hillitsemässä.\"\n\n\"Mitä kummaa? Eikö Reddie tullut siinä yksin toimeen?\"\n\n\"Siihenkin häiriöön olivat vanhat sonnit syynä, sillä muutoin se\nnuorukainen hoitaa tointaan erinomaisesti.\"\n\nBrite nelisti eteenpäin ja näki pian Rolly Littlen, joka tupruttaen\nilmoille mahtavan pölypilven tavoitti muutamia uppiniskaisia sonneja.\nMonet lehmätkin koettivat mylvien karata ulos laumasta rientääkseen\ntaaksepäin, vasikoittensa luo.\n\nHevoset oli järjestetty laajaksi ketjuksi karjan taakse ja sivuille,\nmuutaman sadan metrin päähän siitä. Nyt ne marssiessaan eteenpäin\nhaukkasivat sieltä täältä ruohoa kaikessa rauhassa, niin että myöskin\nReddie Bayne salli ratsunsa astella hiljakseen pää kumarassa. Brite\nratsasti vähän aikaa hänen vieressään.\n\n\"Tähän asti on siis kaikki mennyt hyvin?\"\n\n\"Niin, herra, suurenmoisesti! Jos samaa jatkuu, tulee tästä retkestä\nelämäni ihanin aika.\"\n\nNuorukaisen kasvot säihkyivät innosta. Brite pani ihmetellen merkille,\nettä turvallisuuden tunne loi niihin niin paljon lisäkauneutta. Huulet\nnäyttivät jopa hieman liian punaisilta ja kaarevilta, niin että piti\narvioida hänet nuoremmaksi kuin kuusitoistavuotiaaksi, minkä ikäinen\nhän oli eilen illalla sanonut olevansa. Sen kanssa olivat tosin\nristiriidassa pojan silmät, jotka nuorekkaasta hehkustaan huolimatta\nilmaisivat jo voimakasta, vakiintunutta persoonallisuutta.\n\n\"Sepä hauskaa\", vastasi Brite, \"sillä minun on myönnettävä, että viime\nyönä olin huolissani sinun tähtesi. Väkeni on siis kohdellut sinua\ntoverillisesti?\"\n\n\"Niin he ovat tehneet. Minusta tuntuukin erinomaisen mukavalta olla\nheidän joukossaan, enkä ole koskaan ennen tavannut näin herttaisia\ntyökumppaneita. Poikkeuksena on tietysti kuitenkin Texas-Joe.\"\n\n\"No, mitä Joe on sinulle tehnyt?\"\n\n\"Ei mitään erikoista, mutta hän ei näy voivan sietää minua\", selitti\nnuori ratsaspaimen kiireesti, ja äänensävy oli merkillisesti muuttunut.\n\"Niinhän minun aina käy: työpaikassa on joku mies, josta saan pelkkää\nkiusaa — tavallisesti se on tilanomistaja itse, tilanhoitaja tai\nesimies, ja silloin minun täytyy lähteä muualle.\"\n\n\"Mistä ihmeestä se johtuu, Reddie? Onko varmaa, ettei syy koskaan ole\nsinussa? Onhan tuo Texas-Joe sentään oikein kelpo mies.\"\n\n\"Vai niin? Siitä en minä puolestani ole nähnyt merkkiäkään. Minulle hän\nainakin tänä aamuna puuskui aika lailla.\"\n\n\"Pitää muistaa, että hän on väkeni esimiehenä vastuussa kaikesta. Mistä\nhän torui sinua?\"\n\n\"Ihan tyhjän takia, niin juuri! Hevosia osaan käsitellä yhtä hyvin kuin\nhän itse, mutta hän ei siedä minua sittenkään.\"\n\n\"Luultavasti hän sai päähänsä vain hiukan härnätä sinua. Katsos,\nkaikkialla on tavallista, että joukon nuorimman, jäsenen täytyy kestää\nkokkapuheita. Jollet ymmärrä leikkiä, niin teet sillä vain itsellesi\nkiusaa.\"\n\n\"Voi, herra Brite, niin tyhmä en suinkaan ole, mutta minua peloittaa\nse, että menettäisin toimeni, vaikka yrittäisin olla kuinka kelvollinen\ntahansa.\"\n\n\"Jos se on ainoa murheesi, niin saat olla huoleti — sinua ei täältä\najeta pois, sen takaan.\"\n\n\"Kiitos, herra Brite!... Ja kun te olette niin hyvä minua kohtaan, niin\ntahdon jo nyt tunnustaa, että —\"\n\n\"Mitä joutavia!\" keskeytti Brite. \"Enhän tarvitse tunnustuksiasi, kun\nmuuten pystyn arvostelemaan ihmisiä. Ja minusta on selvää, että sinä\nolet uljas, kelpo nuorukainen — se riittää.\"\n\nReddie aikoi vastata jotakin, kun samassa kuului kaukaa laukauksia, ja\nkarjalauman länsireunan yläpuolelle kohoava valtava pölypilvi osoitti,\nettä siellä oli sattunut jokin häiriö. Brite kannusti hevostaan\nja nelisti sinne. Hallettia ja Littleä ei näkynyt — he olivat kai\ntupruavan pölyn peitossa.\n\nEhdittyään lähemmäs Brite erotti kavioiden kumeaa jyskettä, joka\nviittasi siihen, että naudat oli vallannut säikähdys — onneksi se ei\nvielä näyttänyt tarttuneen itse pääjoukkoon. Sitten selvisi, että\nainoastaan vasemmalla sivustalla elukat olivat melkein mailinpituisena\njonona poikenneet syrjään. Mutta tällaisessa tapauksessa, varsinkin\njos väkeä ei ollut kylliksi, uhkasi se vaara, että, muut naudat\nryntäisivät päinvastaiselle taholle. Nyt elukat sentään, yksityisiä\npoikkeuksia lukuunottamatta, käyttäytyivät järkevästi, ja Brite totesi\nrauhoittuneena, että etumaiset paimenet pakottivat karanneen ryhmän\nkääntymään taas pohjoista kohti, jossa hommassa hän itsekin oli\nparhaansa mukaan apuna. Tämä välikohtaus oli kuitenkin pannut koko\nlauman marssimaan liian nopeasti, ja vasta vähitellen palautettiin\noikea, tasainen vauhti, jota näin jättiläismäisessä kuljetuksessa oli\nehdottomasti noudatettava.\n\nTunti toisensa jälkeen vaellettiin eteenpäin yhä painostavammassa\nhelteessä. Ainoastaan harvoin pidettiin lyhyt lepotauko. Ratsastajia\nvaivasi ainainen yksitoikkoisuus, alati sama kavioiden jyske ja\nnautojen mylvinä ja sama pölyn, lannan ja hiestyneiden elukoiden haju.\n\nAuringon ollessa jo alhaalla lännessä joukon etupää saavutti pikku\njärven, joka kimalsi syvällä laajassa notkossa. Koska ruohikko oli\nmehevä, vaikkei kovin runsas, päätti Shipman yöpyä tänne. Metsää ei\ntosin ollut lainkaan, mutta Moze oli viisaasti varannut mukaansa kyllin\npaljon polttopuita ja risuja, niin ettei hänen tarvinnut polttaa\nkuivanutta puhvelinlantaa.\n\nLauman vasemmalla sivulla ratsastavalla Britellä oli edessään vielä\ntoista mailia, kun etumaiset jo asettuivat leiriin. Hän ei pitänyt\nkiirettä, ja siksi Reddie Bayne saavutti hänet nopealla ratsullaan.\n\n\"No, Reddie, oletko sinäkin kestänyt tämän päivän hyvin?\"\n\n\"Mainiosti — ja tuntisin itseni perin onnelliseksi, jollei esimiehenä\nolisi tuo kamala Texas-Joe.\"\n\nNuorukaisen surkea ilme pakotti Briten nauramaan.\n\n\"Sinä lienet, poikaseni, hieman liian arkatuntoinen\", sanoi Brite\nrohkaisevalla äänellä. \"Koeta päästä siitä irti äläkä muuten ota ääneti\nvastaan jokaista ivasanaa, vaan anna hänelle samalla mitalla takaisin.\nKelpo herjauskin voi joskus vaikuttaa ihmeitä, jos sitä käytetään\noikealla hetkellä. Tottahan tiedät edes muutamia haukkumasanoja?\"\n\n\"Niitä olen kuullut alinomaa ja luulisin muistavani.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKun Brite Reddie Baynen seuraamana ratsasti leiriin, tervehti häntä\nhieman ylimielisesti hymyilevä Texas-Joe, joka oli jo heittänyt maahan\nhattunsa, takkinsa ja revolverivyönsä, ja huomautti pilkallisesti:\n\n\"Kah, vielähän te olette mukana, vaikka luulin teidän palanneen San\nAntonioon, kun en ollut aamusta saakka nähnyt teitä edes vilaukselta...\nMutta ainakin on tänään tehty matkaa aika hyvin, niin että voimme\nkaikki olla tyytyväisiä.\"\n\n\"Varmasti, ystäväiseni. Parempaa ei olisi voinut odottaa\", vastasi\nBrite laskeutuen satulasta.\n\n\"Eikä se olekaan ihme, kun on kumppanina sellainen mies kuin tämä Pan\nHandle Smith, joka pystyy tehtäväänsä niin hyvin kuin olisi kuulunut\nvanhan Jesse Chisholmin väkeen joka retkellä.\"\n\n\"Arvonanto tekee hyvää, vaikkei olisikaan sitä ansainnut\", myönsi\nSmith, joka muuten oli jo puhdistanut itsensä pitkällisen ratsastuksen\npölystä ja liasta.\n\nNäiden molempien lisäksi oli läsnä vain Less Holden, joka istui kivellä\npanostamassa revolveriaan uudestaan.\n\n\"Minun täytyi ampua vanha harmaa sonni\", selitti hän vastaukseksi\nBriten kysymykseen.\n\n\"Kuulkaapa, miehet, teidän täytyy ehdottomasti pitää uppiniskaisia\nelukoita kurissa jollakin toisella tavalla. Teidän on parempi säästää\nkuulianne intiaanien torjumiseen.\"\n\n\"Katsos vain, tuossahan on myös suloinen Reddiemme\", virkkoi Texas-Joe\ntahtoen kääntää puheen toisaalle. \"No, montako hevosta sinulta meni\nmatkalla hukkaan?\"\n\n\"En laskenut lukumäärää\", vastasi Reddie.\n\n\"Mutta minä lasken, ja jos joitakin puuttuu, niin paha sinut perii.\"\n\n\"Tuskin sentään kovin paha, sillä kolmea pitemmälle ette kuitenkaan\nosaa laskea\", kiusoitteli nuorukainen julkeasti, muistaen Briteltä\nsaamansa hyvän neuvon.\n\n\"Näyt olevan vallan pirteä tänä iltana — niinpä jaksanet yöllä olla\nvahdissa ylimääräisen vuoron, pikku mies.\"\n\n\"Tuskin, vaikka niin luulette, herra Texas-Jack.\"\n\n\"Herra minä kyllä olen sinun edessäsi, mutta nimeni on Joe eikä Jack.\"\n\n\"Kumpikin on yhtä hyvä\", tokaisi Reddie, joka oli tällä välin hypännyt\nmaahan ja hieroi nyt ratsuaan huolellisesti.\n\n\"Ahaa, siitäkö syystä hevosesi aina kiiltää niin kauniisti?\" kysyi\nShipman astuen nuorukaisen luo. \"Muuten tämä ratsu on sinulle liian\nkomea — huomisesta lähtien se saa kantaa minua selässään.\"\n\n\"Siitä ei ikinä tule mitään!\"\n\n\"Tietysti tulee, sillä minähän olen päällikkösi ja sinä kelpaat vain\nasiapojaksi.\"\n\n\"Ei suinkaan — minä olen tässä joukossa hevosten kaitsija.\"\n\n\"Jopa jotakin! Ethän osaisi pitää koossa edes porsaita, saatikka\nkahtasataa hevosta. Mikä kumma sinut nyt on äkkiä tehnyt noin\nröyhkeäksi — aamulla olit vielä perin säyseä.\"\n\n\"Jokaista kohtaan olen sellainen kuin hän ansaitsee.\"\n\n\"Vai niin? No, mitä minä ansaitsen?\"\n\n\"Selkäänne.\"\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kuohahti Shipman, ja hänen äänensä ilmaisi, että\ntähänastisesta leikinlaskusta oli tulossa loppu.\n\n\"Sanon vain, että minun puolestani saatte vihdoinkin mennä hiiteen ja\njättää minut rauhaan\", vastasi Reddie, joka oli polvistunut hieromaan\nratsunsa jalkoja.\n\n\"Onko vielä jotakin sanottavaa?\" kysyi Shipman äkkiä jälleen malttaen\nmielensä.\n\n\"Enintään se, että te olette ilkeä kiusantekijä\", puuskui Bayne\nkeskeyttämättä hommaansa.\n\nTexas-Joe harppasi takaapäin hiljaa Reddien luo, sieppasi vyötupesta\nhänen revolverinsa ja heitti sen pois. Nuorukainen oli sen huomannut\nja kiljaisi, mutta ennen kuin hän kerkisi mihinkään, tarttui Shipman\nhänen niskaansa, tempaisi hänet pystyyn, istuutui lähimmälle kivelle ja\nkaatoi hänet poikittain polvelleen.\n\n\"Nyt näytän sinulle, kuinka meillä käsitellään julkeita nulikoita\",\nähki mies.\n\nReddie ei rimpuillut vastaan, vaan lojui siinä kankeana ja\nhievahtamatta — ikään kuin kauhun ja hädän lamaannuttamana.\n\n\"Anna pojan olla — mitäs pahaa hän on tehnyt?\" huusi Pan Handle\näkäisenä.\n\n\"Ei — tällä kertaa pitää rangaista\", vastasi Texas-Joe sellaisella\näänellä, että Less Holden, joka aikoi nousta myös puoltamaan Baynea,\npiti viisaampana pysyä alallaan.\n\n\"Ei saa lyödä!\" kirkui Reddie.\n\nMutta silloin Shipmanin tukeva kämmen jo läimäytti, ja housujen\ntakapuolesta tuprahti pölyä. Reddie-parka kiljui ja kiemurteli kuin\nvangittu villikissa. Säälimättä seurasi vielä kaksi lisäiskua, ennen\nkuin texasilainen päästi uhrinsa, joka teki kuperkeikan ja sitten\nponnahti seisaalleen. Brite oli huomannut tämän rähinän liian myöhään\nja saapui nyt vasta paikalle hämmästyen siitä suunnattoman raivon\nilmeestä, joka vääristi nuorukaisen muutoin niin sopusuhtaisia,\nkauniita piirteitä.\n\n\"Tästä saat, koira!\" huusi Reddie ja tavoitti revolveriaan muistamatta,\nettä tuppi oli tyhjä.\n\n\"Ei, poikaseni, tovereiden kesken ei ammuskella\", sanoi Less, joka oli\nsalaa ottanut aseen maasta haltuunsa. \"Sitä paitsi se oli vain leikkiä.\"\n\n\"Kaunista leikkiä!\" sähisi Reddie, hyökkäsi Shipmania vastaan, joka\nnauroi katketakseen, ja potkaisi häntä vimmatusti sääreen.\n\nSe teki niin kipeää, että miehen täytyi kiljaista. \"Äh\", valitti hän\nsitten, \"osasipa juuri siihen jalkaan, jossa on vamma!\"\n\nReddie oli jo valmistunut toiseen potkaisuun, mutta hillitsi itsensä.\n\n\"Sattuiko tosiaan niin pahasti?\" kysyi hän.\n\n\"Sinä et kai tiedä, että minulla on tämän jalan sisässä lyijykuulia?\"\n\n\"Jos vielä koskette minuun, tulee niitä sinne muutama lisää — pankaa se\nmieleenne.\"\n\n\"Niin, lapsukainen! Etkö siis lainkaan ymmärrä mukavaa pilaa? Kysy\nvaikka isännältä, niin saat kuulla, että miehistön nuorimman jäsenen\nkanssa kujeillaan tällä tavalla — eikö niin, herra Brite?\"\n\n\"Siinä on perää, mutta kaunista se ei silti ole, ja minun mielestäni\ntämä yksi kerta riittää.\"\n\n\"Varmasti — eivätkä myöskään sääreni kestäisi sitä useammin\", vastasi\nTexas-Joe. \"No niin, pikku mies, kättä päälle, eikä tästä jutusta sen\nenempää!\"\n\n\"Ennemmin kuolen kuin puristaisin kättänne\", puhisi Reddie uhmaavasti,\npisti hatun päähänsä, otti revolverin, jota Less yhä piteli kädessään,\nja juoksi tiehensä.\n\n\"Lempo soikoon, ikävästi tässä kävi!\" tuumi Texas-Joe. \"Mutta kuka\nolisi arvannut, että se nulikka on niin tuittupäinen? Turhanpäiten sain\nitselleni taas vihollisen.\"\n\n\"Taisitte olla vähän liian raaka\", arvosteli Brite.\n\n\"Raakako? Hänen ikäisenään olen saanut toisenlaisia iskuja\", vastasi\nShipman ja lähti ontuen kävelemään.\n\nKun Deuce Ackerman toi sanan, että karjan ympärillä liikuskeli\nsusiparvi, lisättiin vartijoita illallisen jälkeen, jolle Reddie ei\nollut saapunut. Myös Brite otti kiväärinsä ja asettui vartiopaikalle\nhevosten ja nautojen keskivälille.\n\nVielä oli hyvin lämmin, vaikka aurinko oli tulipunaisena jo kadonnut\ntaivaanrannan taakse. Koska lauma oli rauhoittunut, suoritti Brite\npitkän ratsastuksen sen ympäri ja kivääri ampuma valmiina kourassa\nvaani susia, mutta sai näkyviinsä vain kojootteja, kaniineja ja pari\nhirveä. Kun hän palasi lähtökohtaansa, oli Reddie Bayne ajanut hevoset\nvähän syrjään, turvatummalle kohdalle, ja siellä Brite hänet tapasi.\nAlhaalla notkossa oli jo hämärä, mutta täällä oli vielä jokseenkin\nvaloisaa.\n\n\"No, poikaseni\", sanoi Brite ystävällisesti, \"emmeköhän ole yhtä mieltä\nsiitä, ettei antamani neuvo tehnyt sinulle hyvää?\"\n\nJäätyään vastausta vaille hän astui maahan ja istuutui nuoren\nratsaspaimenen viereen, joka nojasi päätänsä käteen ja vältti\nkatsomasta häneen.\n\n\"Luulenpa melkein, että itket!\" jatkoi Brite kummastuneena nähdessään,\nettä Reddien hartiat vapisivat. \"Kuule nyt, niin paha se asia ei\nsittenkään ollut — kestäähän sinun kaltaisesi tukeva poika pari\nläimäystä.\"\n\n\"Mutta minäpä en olekaan poika\", vastasi Reddie nyyhkyttäen.\n\n\"Mikä sinä et ole?\"\n\n\"En ole poika, sillä minä olen tyttö.\"\n\nEnsin Brite luuli sitä leikkipuheeksi, mutta Reddien nyt katsoessa\nhäntä suoraan kasvoihin hän näki selvästi, ettei sanojen takana\nsuinkaan ollut leikillinen mieliala.\n\n\"Niin, tyttö minä olen\", toisti Reddie vilkkaasti, \"ja sen aioin teille\ntunnustaa jo tänä aamuna, mutta te ette huolinut tunnustuksistani.\"\n\n\"Silloin odotin jotakin ihan toista enkä ainakaan aavistanut\ntällaista\", selitti Brite vakavasti. \"Kuinka kauan olet jo esiintynyt\npoikana?\"\n\n\"Runsaasti kolme vuotta.\" Brite ravisti päätänsä.\n\n\"Teidän ei silti tarvitse ajatella minusta mitään, huonoa\", vakuutti\nReddie. \"Jo pienenä jäin orvoksi, ja minun piti itse hankkia\nelatukseni. Kaikenlaista olen koettanut, palvellut kauan piikanakin,\nmutta kun kasvoin isommaksi, ei se enää käynyt päinsä. Useimmat miehet\novat kyllä kohdelleet minua säädyllisesti, niinkuin on texasilaisten\ntapa, mutta aina oli muutamia, jotka ajoivat minua takaa eivätkä\njättäneet minua rauhaan. Silloin johtui mieleeni, että jos pukeudun\npojaksi, minun olisi helpompi tulla toimeen, ja se pitikin paikkansa,\nkunnes joku pääsi selville salaisuudestani, niin että minun oli pakko\nlähteä jonnekin. Teihin luotin heti kuin isään, ja sen tähden —\"\n\nItku keskeytti hänen selityksensä.\n\n\"Luottamuksestasi olen iloinen enkä siinä suhteessa tuota sinulle\npettymystä\", vastasi Brite sydämellisesti, \"mutta eikö mielestäsi olisi\nparasta, että kerromme miehille ja varsinkin Texas-Joelle, kuinka on\nasian laita?\"\n\n\"Ei millään ehdolla!\" torjui Reddie pelästyneenä. \"Olkaa varma, että\njos he saavat sen kuulla, emme ikinä saavu Dodgeen.\"\n\nBriten oli pakko hymyillä hänen väitteelleen, mutta sitten hän\nmuisti, mitä Moze oli aamulla kertonut Uvalden miesten taipumuksesta\nrakastumiseen.\n\n\"Tosin he ovat enimmäkseen texasilaisia, jotka käyttäytyvät naista\nkohtaan pikemmin ujosti ja pidättyvästi kuin tunkeilevasti\", sanoi hän,\n\"mutta lienet silti oikeassa... Kuuleppa nyt, lapsi, tuo salaisuutesi\non kai myös syynä siihen, miksi se Wallen ahdistaa sinua?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Onko hän rakastunut sinuun?\"\n\n\"Mitä vielä! Wallen on niin kehno mies, ettei voisi ketään rakastaa,\nja sen voisi teille Brasedassa todistaa kuka tahansa. Hän väittää\nostaneensa minut yhdessä nautakarjan kanssa — ikäänkuin olisin\nneekeriorja! Minun piti näet viedä entiseltä isännältäni John Claylta\nostettuja nautoja Wallenille, joka varmaankin oli sitä ennen saanut\nselville, että minä olen tyttö. Silloin minä karkasin sieltä, ja sen\ntähden hän nyt etsii minua.\"\n\n\"No, sen miekkosen takia sinun ei enää tarvitse olla huolissasi,\nvaikkei hän vielä olisi luopunut takaa-ajosta.\"\n\n\"Suojeletteko minua häntä vastaan?\"\n\n\"Sehän on itsestään selvää.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset!\"\n\nReddie tarttui Briten käteen ja tahtoi suudella sitä, mutta Brite ei\nsallinut, vaan silitti, hellästi hänen tukkaansa. Miehen sydän lämpeni\nsiitä ajatuksesta, että hän vielä tapasi vanhoiksi päivikseen olennon,\njosta saisi pitää huolta, sillä se, että Reddie oli tyttö, helpotti\nvain hänen aikomustaan olla orvon tukena.\n\nHe istuivat kauan ääneti vieretysten, Reddie täynnä ihanaa\nturvallisuuden tunnetta. Äkkiä hän hätkähti.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän kuiskaten.\n\nPimeän läpi kuului outoa laulua — Brite tunsi siinä espanjalaisen\nsävelmän, jota meksikkolaiset paimenet lauloivat.\n\n\"Se on San Sabe\", vastasi hän. \"Kaiketi hän tahtoo rauhoittaa karjaa.\"\n\nReddie kuunteli hartaasti ja tunsi melkein pettymystä, kun sitten\ntoisaalta kajahti ratsaspaimenten vanhanaikainen laulu espanjalaisen\njälkeen. Mutta pian San Sabe aloitti jälleen liikuttavan\nlemmenvalituksensa, joka tehosi elukkoihinkin, sillä sorkkien\nraahaaminen lakkasi, ja heläjävään, suloisesti nyyhkyttävään lauluun\nsekaantui vain siellä täällä joitakin mylvähdyksiä.\n\nTällä välin kuu oli noussut luoden laaksoon hopeista hohdettaan, ja\nReddie nautti hilpeällä mielellä yön lempeästä kauneudesta. Ainoastaan\njonkun kerran muistutti yksinäisen arosuden pitkäveteinen, aavemainen\nulina siitä lohduttomasta todellisuudesta, että täällä kuolema vaani\nkaikkialla.\n\nRatsaspaimenet tupakoivat tai lauloivat hiljakseen, karja lepäsi\ntai nukkui, lauhkea yötuuli kahisutti kosteaa ruohoa, ja järvellä\nliikkuivat villisorsat melkein ääneti edestakaisin. Tähtien loiste\nkalpeni täyden kuun paistaessa.\n\nÄkkiä astui Texas-Joe näiden kahden mietteisiinsä vaipuneen eteen.\n\n\"Luullakseni te ja Reddie voitte nyt mennä levolle\", huomautti hän.\n\"Onhan jo keskiyö.\"\n\nReddie oli hänen tultuaan likelle hypännyt seisaalleen ja juoksi nyt\nkiireimmiten pois. Briten teki mieli huutaa häntä palaamaan, mutta\nkun se olisi herättänyt liiaksi huomiota ja ehkä antanut Texas-Joelle\njotakin vihiä, lähti hän yksinään hitaasti takaisin leiriin. Hallett\nja Ackerman istuivat nuotion ääressä juomassa kahvia. Samassa saapui\nratsain San Sabe, joka yhä hyräili itsekseen.\n\nNähdessään Reddien seisovan kaukana hevosensa vieressä, joka erottui\nsuurena ja mustana näköpiiriä vasten, Brite piti viisaampana olla häntä\nodottamatta, kääriytyi peitteisiinsä ja sai pian unen päästä kiinni.\nSeuraavana aamuna tullessaan aamiaiselle Brite tapasi leirissä enää\nWhittakerin ja Pan Handle Smithin, jotka paraikaa pistivät hätäisesti\nposkeensa viimeisiä paloja.\n\n\"Karja on jo liikkeellä\", selitti Smith.\n\nVielä oli tavattoman varhaista, eikä edes aurinko ollut noussut. Koska\ntaivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä, sopi odottaa ihanaa päivää.\n\n\"Missä Reddie on?\" kysyi Brite.\n\n\"Hevosten luona — Texas-Joe käski hänen tuoda meille uudet ratsut.\"\n\n\"Sitten on tekeillä jotakin merkillistä\", murisi Brite. \"No niin —\neihän täällä aikaa myöten tulla toimeen ilman rettelöä.\"\n\n\"Sitä minäkin\", tuumi Whittaker, \"ja perin yksitoikkoiseksi elämä\nsilloin kävisi\".\n\n\"Saatte kyllä vaihtelua, siitä on pidetty huolta\", vastasi Brite.\n\"Vielä te kaikki joudutte kokemaan ihmeitä.\"\n\n\"Kah, tuoltapa Reddie jo tulee\", sanoi Pan Handle. \"Suurenmoisesti se\npoika osaa ratsastaa ja myös hoitaa tehtäviään.\"\n\n\"Siinä teillä, hyvät herrat, on ratsunne!\" huusi Reddie, käänsi oman\nhevosensa ja nelisti tiehensä.\n\nKunkin piti nyt itse ottaa kiinni ratsu, mikä ei ollut ihan helppo\nasia, kun hevoset olivat levänneet kyllikseen eivätkä mielellään\nluopuneet vapaudesta. Briten haltuun joutui pieni pörröinen,\npunatäplikäs ratsu, ja sitten hän kävi kiireesti käsiksi aamiaiseen.\nToiset ehtivät sillä välin lähteä leiristä.\n\n\"Tiedätkö sinä, miksi tänään aloitettiin marssi näin varhain?\" kysyi\nBrite kokilta.\n\n\"En, herra\", vastasi Moze. \"Kenties karja oli kyllästynyt lepäämään ja\nalkoi laahustaa omin päin — onhan naudoilla mitä oikkuja tahansa.\"\n\n\"Se pitää kyllä paikkansa... No, jätä astiain pesu tuonnemmaksi, sullo\nkaikki nopeasti kokoon ja riennä jäljestämme.\"\n\nBrite keikautti itsensä pienen hevosen selkään. Niinkuin muidenkin\nmiesten hänen täytyi tyytyä johonkin hevoseen, joka Reddien oli juuri\nonnistunut tavoittaa. Tällä kertaa hänelle oli osunut hermostunut\nratsu, joka pyrki tavantakaa kohoamaan pystyyn, niin että hänen oli\npakko kurittaa sitä kannuksilla ja jonkin aikaa nelistää sinne tänne,\nennen kuin se lakkasi juonittelemasta.\n\nAurinko nousi kuin punahehkuinen kehrä idässä näköpiirin ylle. Vedestä\nlehahti lentoon mustia lintuparvia seuraten karjalaumaa, jonka\netenemistä pohjoista kohti osoitti paksu pölypilvi. Sen takana, noin\npuolen mailin päässä, marssivat hevoset, joita Reddie piti taitavasti\nkoossa.\n\nDeuce Ackerman näki Briten lähestyvän ja pysähtyi häntä odottamaan.\n\n\"Näittekö, isäntä, siellä taempana kuolleen sonnin lojuvan maassa?\"\nkysyi hän.\n\n\"En.\"\n\n\"Minun oli pakko ampua se kuoliaaksi.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Joku oli siihen ampunut pahasti — toinen reisi oli murskana. Siinä oli\nkäytetty sytytysneulakivääriä.\"\n\n\"Mitä kummaa te kerrotte? Eihän meistä kellään ole sellaista raskasta\npuhvelipyssyä.\"\n\n\"Sen tähden se minustakin oli niin merkillistä — mutta varmasti se\nkuula ammuttiin vähää ennen sarastusta.\"\n\n\"Tietääkö Texas-Joe?\"\n\n\"En luule, sillä hänellä ei silloin ollut vahtivuoroa. Mutta joku\nmeikäläisistä on varmaankin kuullut laukauksen.\"\n\n\"Järven ympärillä oli jokseenkin tiheää pensaikkoa, niin että siellä\non voinut jossakin olla toinen leiri, ja sen väki on ehkä tarvinnut\ntuoretta lihaa.\"\n\nAckerman kohautti hartioitaan eikä näyttänyt hyväksyvän sitä, että\nhänen isäntänsä otti tämän asian niin kevyeltä kannalta.\n\nTunti toisensa jälkeen marssittiin nyt eteenpäin, Briten pysyessä\nyhä jälkijoukossa voidakseen vähän väliä tähystää taaksepäin, sillä\nAckermanin havainnon nojalla täytyi olettaa mahdolliseksi se kiusa,\nettä toinen lauma seurasi kintereillä. Mutta toistaiseksi ei siitä\nilmennyt mitään merkkiä.\n\nIltapuolen keskivaiheilla oli viimein päästy yhtämittaisesti, vaikkei\nkovin jyrkästi kohoavan maaston harjalle, ja nyt alettiin laskeutua\npuroa kohti, joka kiemurteli valkoisten hiekkatörmien välissä. Toisella\nrannalla kasvoi heleänvihreää ruohoa, ja sen takana yleni tumma\nhavumetsä. Tämä paikka oli siis kuin luotu leiriä varten. Etukärjestä\nlähtien kulki nyt Texas-Joen komennus huutoina miehestä mieheen:\n\n\"Veden halki! Ei saa pysähtyä! Pitäkää elukat koossa!\"\n\nSittenkin Brite näki, että lauman kärki hyökkäsi rannalla länttä\nkohti — naudat näkyivät tahtovan ensin juoda, ennen kuin menisivät\npuron poikki. Tällä sivulla oli jo seitsemällä ratsastajalla täysi\ntyö ajaessaan elukoita veteen, sillä nyt uhkasi se vaara, että jotkut\nerilliset joutuisivat epävarmoille kohdille, missä voivat upota. Kun\nedessä oli kasaantunut ruuhka ja toiset tuppasivat päälle, tuli siitä\nhurja sekamelska, jossa sarvet kolhivat toisiaan ja hätääntyneet\nnaudat mylvivät herkeämättä. Toisella sivulla yksinään ratsastava\nSmith liehutti punaista kaulahuiviaan, ja Brite luuli hänen sillä\npyytävän apua. Hän kannusti hevostaan, mutta huomasi ajoissa, että\nhäntä tarvittiin paljoa kipeämmin niiden seitsemän miehen taholla,\njotka yrittivät estää jäljestä tulevia nautoja karkaamasta, kun pääsy\neteenpäin oli tukittu. Se ei näyttänyt onnistuvan. Myöskin Reddie, joka\noli vienyt hevoset turvaan, kiirehti hätään, ja Brite huusi hänelle,\nettä piti olla varovainen, sillä vanhat sonnit ahdistivat ratsastajia\nsarvillaan, samalla potkien kuin aasit.\n\nSitten kun melkein kaikki naudat oli saatu toiselle rannalle, jäi muuan\nrinnettä alas liian rajusti juossut ryhmä kiinni lentohiekkaan, josta\nmuutamat jaksoivat työläästi kömpiä ylös, kun taas toiset painuivat yhä\nsyvemmälle ammuen surkeasti.\n\nTexas-Joe oli sen huomannut ja nelisti paikalle.\n\n\"Hemmetti sentään, kuinka sinä kehtaat poistua hevosten luota?\" kovisti\nhän Reddietä julmistuneena. \"Korjaa siitä itsesi oitis omaan toimeesi!\"\n\nReddie totteli ääneti ja ratsasti pois. Texas-Joe huusi luokseen\nWhittakerin, Benderin ja Smithin. Sitten hän sanoi Britelle:\n\n\"Teitä emme myöskään voi täällä nyt käyttää.\"\n\n\"Jättäkää nuo elukat kohtalonsa haltuun — ettehän kuitenkaan voi niitä\npelastaa\", vastasi Brite.\n\n\"Se vielä puuttuisi!\" tokaisi Shipman ja irroitti satulannastasta\nsuopungin. \"Missä minä olen esimiehenä, siellä ei hukata ainoatakaan\nnautaa! Eteenpäin, pojat, meidän pitää kiskoa noita elukoita\nvastavirtaan — muutoin emme saa niitä irti.\"\n\nHän ratsasti, viuhtoen suopungilla päänsä ympäri, puron rannalle, ja\nhevonen upposi nilkkaniveliin asti, mutta kykeni silti liikkumaan. Hän\ntähtäsi sonnia kohti, josta oli enää pää näkyvissä hiekan yläpuolella,\nheitti silmukan sen sarviin ja sitten kannustaen hevostaan tosiaankin\nveti elukan hitaasti ulos hiekan vain ohuelti peittämästä liejusta.\nToiset ratsaspaimenet olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja vaikka\njotkut lehmät saatiinkin verraten helposti vapaiksi, oli se useampien\nosalta mahdollista vain siten, että hevoset ja miehet ponnistivat\näärimmäisiin asti.\n\nMutta siellä oli iso sonni, jota Texas-Joe ei sittenkään jaksanut\nraahata lentohiekasta irti. Brite huusi, että hänen piti luopua\nyrityksestä ja pelastaa itsensä vaarasta. Hän hypähti maahan, hellitti\nmahavyön ja otti käsiinsä satulan, jonka nastaan suopungin toinen pää\noli kiinnitetty. Ratsu jaksoi nyt yksin vapautua ja pääsi turvaan,\nmutta Joe upposi, kun hänellä oli taakkana satula, josta hän piti\nlujasti kiinni, ja hänen oli pakko huutaa apua. Ackerman ja San Sabe\ntulivat heti saapuville.\n\n\"Heitä se kapine hiiteen!\" kiljaisi Ackerman ja lennätti Shipmanille\noman suopunkinsa.\n\n\"San, astu maahan ja tavoita suopungillasi tuon kirotun sonnin kalloa!\"\nkäski Texas-Joe, otti näppärästi kiinni Ackermanin suopungin ja\nkiinnitti sen satulannastaan. Silloin hän oli jo lonkkaan asti liejussa\nja näkyi vaipuvan vielä syvemmälle.\n\n\"Selvä on!\" huusi San Sabe Ackermanille. \"Ei siis muuta kuin kiskotaan!\"\n\nHevoset vetivät, suopungit jännittyivät kitisten, Texas-Joe paiskautui\nkyljelleen, mutta piti kiinni satulastaan. Näin onnistui molempien\nratsastajien vähitellen vapauttaa sonni liejusta, johon se oli\ntoivottomasti takertunut, ja laahata sitä vastavirtaan. Pian se\nsai alleen tukevan pohjan ja kömpi eteenpäin kuin jättiläismäinen\nkilpikonna, mutta vielä piti kolmannen miehen auttaa suopungillaan,\nennen kuin elukka vihdoin seisoi turvassa rannalla. Shipman herjasi\nsonnia kuin ihmistä, joka oli tehnyt ruman kepposen.\n\nBrite oli tarkannut tätä hommaa perin mielissään, vaikka häntä ensin\noli harmittanut, ettei hänestä huolittu siinä avustajaksi. Miehet\nkiljuivat kuin intiaanit vaikeassa urakassaan, joka tuotti heille\nsuunnatonta huvia, kuten näkyi heidän säteilevistä kasvoistaan ja\nhilpeästä naurustaan.\n\nLopulta oli pelastettu kaikki naudat paitsi erästä kovaonnista lehmää,\njonka saavuttamiseksi suopungit olivat liian lyhyitä, niin pitkälle\nkuin miehet yrittivätkin sitä lähestyä.\n\n\"Tässä ei auta mikään. Se täytyy jättää uppoamaan\", huusi Brite\nväelleen.\n\n\"No, sitten on ainakin tehtävä sen kärsimyksistä loppu\", tuumi eräs.\n\nHeti pamahti useita laukauksia, mutta luodit läiskähtivät veteen — vain\nyksi hipaisi lehmän kalloa.\n\n\"Olettepa te Uvalden miehet tarkkampujia!\" härnäsi Texas-Joe, veti\nesille revolverinsa, tähtäsi tarkasti ja laukaisi.\n\nLuoti osui lehmän oikeaan silmään, pää keikahti sivulle, ja elukka\nvaipui nopeasti, niin että näkyviin jäi vain toisen sarven kärki.\n\n\"Mestarilaukaus!\" tunnusti Ackerman ja työnsi aseensa tuppeen.\n\n\"Toivottavasti ammut yhtä hyvin sitten, kun jokin intiaani tavoittaa\nkaunista päänahkaasi\", sanoi Less Holden.\n\nSiihen Texas-Joe ei vastannut, vaan otti satulaloimensa, ravisteli\nsen puhtaaksi, levitti sen hevosensa selkään, sitoi kastuneen satulan\nkiinni ja nousi ratsaille seuratakseen edellä rientäneitä tovereitaan.\nHänen jäljestään ratsasti Brite antaen hevosensa etsiä itselleen\nsopivan kohdan, mistä pääsi veden poikki, sillä kokemus oli hänelle\nopettanut, että se oli viisainta.\n\nToisella rannalla karja oli jo levinnyt ruohoiselle rinteelle ja käytti\nlaidunta hyväkseen, eikä kauhu ollut riistänyt ruokahalua niiltäkään\nelukoilta, jotka oli pelastettu lentohiekasta.\n\n\"Kas niin, tänne me jäämme\", sanoi Texas-Joe. \"Deuce, pidä varasi —\nkun Moze tulee, täytyy hänelle näyttää, mistä parhaiten sopii ajaa\npuron poikki, ja ehkä hän lisäksi tarvitsee apua... Ohhoh, kuinka olen\nväsyksissä! Ja vielä likomärkä! Ja kauniit uudet saappaani menivät\ntietysti pilalle — kirottu kiusa! Tuleppa tänne, Reddie, vedä ne\njalastani!\"\n\n\"Minä en ole sinun palvelijasi, jota saisit komentaa\", vastasi Reddie\ntuimasti.\n\nTexas-Joe oli vähällä kuohahtaa, mutta malttoi mielensä.\n\n\"Tietenkään en komenna\", sanoi hän rauhallisesti. \"Se olikin vain\npyyntö, kun suopungit ovat raastaneet kämmeneni niin kipeiksi.\"\n\n\"No, se on eri asia\", myönsi Reddie ja riisui Shipmanilta kerkeästi\nsaappaat.\n\nDeuce Ackerman, joka istuen yhä ratsun selässä tähysti toiselle\nrannalle päin, kysyi nyt Texas-Joelta:\n\n\"Näitkö aamulla sen sonnin, jota oli ammuttu?\"\n\n\"En. Mikä ampumisjuttu se on?\"\n\n\"Sytytysneulakiväärillä oli siltä murskattu toinen reisi.\"\n\n\"Kenellä meistä on sellainen ase?\"\n\n\"Ei kellään.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että kuula oli ammuttu sellaisella kiväärillä?\"\n\n\"Ihan varma — tunnenhan tarkasti, millaisia läpiä se ase jättää.\"\n\n\"Oletko jo kuullut sen, isäntä?\"\n\n\"Hän kertoi sen minulle varhain aamulla\", vastasi Brite.\n\n\"Lähellämme on siis ollut vieras leiri.\"\n\n\"Luultavasti ne miekkoset ovat tahtoneet saada tuoretta lihaa\", arveli\nBrite, mutta ei näkynyt itsekään sitä oikein uskovan.\n\n\"Mahdotonta — siihen tarpeeseen ei olisi valittu niin vanhaa sonnia\",\nmuistutti Ackerman. \"Se laukaus on varmasti ammuttu umpimähkään ja\nhyvin kaukaa.\"\n\n\"No, mikä siinä on voinut olla tarkoituksena?\" kysyi Pan Handle.\n\nSitä ei kukaan osannut sanoa. Brite huomasi kuitenkin, että noilla\nkolmella miehellä oli sama epäluulo kuin hänellä itselläänkin, mutta\njokin syy esti heitä sitä lausumasta.\n\n\"Tuolta Moze vihdoinkin tulee!\" huusi Ackerman. \"Lähde mukaan, Reddie,\nonhan sinulla vahva ratsu — meidän pitää olla etuvaljalkkona.\"\n\nHe ratsastivat vastaanottamaan neekeriä, joka oli pysähtynyt toiselle\nrannalle valitakseen sopivan ylimenopaikan. Kun he olivat edenneet\nkuulomatkan ulkopuolelle, tiedusti Texas-Joe Briteltä:\n\n\"Ettekö pidä selvänä, että meitä ajetaan salaa takaa?\"\n\n\"Ainakin se on varsin todennäköistä.\"\n\n\"Niin, mutta mikä kumma siinä on päämääränä?\" puuttui Smith\npuheeseen. \"Meitä on runsaasti tusina, ja sen tähden olisi tavattoman\nkevytmielistä käydä meidän kimppuumme.\"\n\n\"Ja sittenkin Texas-Joe on oikeassa. Hän osaa kokemuksen nojalla\npäätellä, että eräs tietty laji karjanvarkaita on kintereillämme, niin\nsanottuja 'stampedereitä'. Tämä laumani on näet liian iso ja miehistöni\nliian pieni.\"\n\n\"Mitä väkeä ne stampederit ovat?\"\n\n\"Säikähdyttäjiä — ne panevat karjalaumassa toimeen äkillisen\npelästyksen, niin että elukat villiintyvät karkaamaan eri tahoille\nja heidän sitten sopii siepata niistä osa haltuunsa. Tavallisesti he\nvievät vain muutamia nautoja kerrallaan, mutta Dodgeen saapuessaan\nheillä on sievoinen karjalauma myytävänä.\"\n\n\"Mutta pian me opetamme heidät lakkaamaan saastaisesta ammatistaan\",\nselitti Texas-Joe kiivaana. \"Ensi yönä asetumme hieman väijyksiin ja —\"\n\n\"Siitä ei ole suurta hyötyä, sillä ne miehet ovat tietenkin myös\nvaruillaan. Tositoimiin voimme ryhtyä vasta sitten, kun meitä vastaan\nhyökätään. Nyt pitää Mozelta kysyä, onko hän huomannut joitakin\nratsastajia.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nYöllä Brite äkkiä kavahti unesta — hän ei tiennyt, mikä hänet oli\nherättänyt. Tähtien asento ilmaisi hänelle, että nyt oli jo hyvin myöhä.\n\nYmpärillä kaikki oli oudon hiljaista — karjasta ei kuulunut edes\nkahinaa, vartijat eivät laulaneet, vieläpä itikoidenkin surina oli\nmelkein vaiennut. Joskus ulisi kaukana joku kojootti.\n\nBrite aikoi juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun laukaus räiskyen\nrikkoi yöllisen hiljaisuuden. Hän kohosi istualleen täysin valveilla.\n\n\"Sepä oli kelpo revolveri\", sanoi hän itsekseen puoliääneen ja katseli\neri puolille, mutta nukkujista ei kukaan liikahtanut.\n\nNyt paukkui kovia laukauksia, jotka Brite tajusi puhvelipyssyistä\nlähteneiksi, ja kohta ponnahti eräs ratsaspaimen makuulta pystyyn\nkuuntelemaan — tietenkin se oli Texas-Joe. Kun revolveri jälleen\npamahti, huusi hän:\n\n\"Ylös, miehet! Ottakaa kiväärinne ja tulkaa mukaan!\"\n\nKaksi ratsaspaimenta heräsi, silmäili pökertyneinä ympärilleen, mutta\nsamassa he tarttuivat kivääreihinsä, hypähtivät pystyyn ja juoksivat\nShipmanin jäljestä, joka oli jo kadonnut pimeyteen. Kolmas pääsi myös\nvähitellen kuntoon — se oli Bender.\n\n\"Koeta rientää!\" huusi hänelle Brite, joka oli myös noussut.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi alokas kiskoen saappaita jalkaansa.\n\n\"Sitä en itsekään vielä tiedä — olemme vain kuulleet laukauksia. Ota\nkiväärisi ja tule!\"\n\n\"No, mitä tuo on?\"\n\nEtelästä päin kuului kumeaa, jyrisevää meteliä.\n\n\"Se on kavioiden töminää — varkaat ovat kai käyneet hevostemme\nkimppuun\", vastasi Brite ja joudutti askeliaan.\n\nPian kolhaisi hänen kiväärinpiippunsa oksaa, ja hänen piti olla\nvarovaisempi, jottei pimeässä törmäisi puuta vasten. Bender läähätti\nhänen kintereillään. Pari kertaa Brite pysähtyi ja kuunteli saadakseen\nselkoa suunnasta äänien mukaan. Viimein hän joutui metsästä ulos\navoimelle tasangolle, joka häämötti harmaana tähtien kalpenevassa\nvalossa. Kovat huudot käännyttivät Briten vasemmalle. Hän juoksi\nkivääri ojossa varoen astumasta korkeassa ruohossa harhaan.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi joku, jota hän ei vielä voinut nähdä, mutta jonka\nhän äänestä tunsi Texas-Joeksi.\n\n\"Brite!... Missä te olette?\"\n\n\"Täällä vasemmalla. Varokaa, siellä on kuoppa.\"\n\nBrite ja Bender kohtasivat nelimiehisen ryhmän. Eräs heistä istui\nratsun selässä ja kertoi paraikaa:\n\n\"... tiedän vain, mitä kuulin: hevoset laukkasivat kuin villit\ntiehensä, ja sitten alettiin ampua.\"\n\n\"Missä se tapahtui?\"\n\nRatsastaja — nyt Brite erotti, että se oli San Sabe — viittasi etelään.\n\n\"Tuolla jonkin matkan päässä.\"\n\n\"Olkaapa kaikki hetkinen ihan hiljaa!\" käski Texas-Joe, polvistui ja\npainoi korvansa maata vasten. Kukaan ei hievahtanut; hiljaisuus tuntui\nmelkein ahdistavalta.\n\n\"Jossakin liikkuu hevosia — ne ovat vielä levottomia, mutta eivät enää\nnelistä\", ilmoitti Texas-Joe nousten seisaalleen. \"Nyt tarvitaan uusi\näänettömyys.\"\n\nHän sovitti kämmenensä suppiloksi suun eteen, veti ilmaa keuhkoihinsa\nja huusi täydellä voimalla:\n\n\"Hoi, Reddie!\"\n\nPitkäveteinen, uskomattoman kova huuto häipyi vaikenevalle tasangolle,\nja kohta sen jälkeen tuli heikko, mutta varmasti tunnettava vastaus\netelästä.\n\n\"Tuolta se kuului, ja minusta tuntui kuin —\"\n\n\"Vaiti! Tarkatkaa!\" keskeytti Texas-Joe.\n\nVastakkaiselta taholta kuului myös vastaus ja sitten toinen hyvin\nkaukaa lännestä. Viimein saatiin huutelemalla selville, missä päin\nkarja oli.\n\n\"No niin, rientäkää hajaantuneina tuohon suuntaan, pojat!\" komensi\nTexas-Joe. \"Aina kun on juostu noin sata metriä, pitää pysähtyä\ntähystämään, näkyykö hevosia missään.\"\n\nSan Sabe ratsasti edellä, ja toiset menettivät hänet pian näkyvistään.\nBrite liikkui oikealla sivustalla totellen tarkasti Shipmanin käskyä.\nHän pysähtyi monta kertaa huomaamatta mitään. Sitten vihdoin kuului\ntöminää, mutta hevosia hän ei nähnyt vieläkään. Hengästyneenä hän\nkiirehti eteenpäin, kunnes kimeä hirnunta pakotti hänet poikkeamaan\nvasemmalle, missä yön harmautta vasten erottautui iso tumma täplä.\n\n\"Missä hemmetissä sinä piileksit, Reddie?\" huusi Texas-Joe.\n\n\"Tulossahan minä olen\", vastasi heleä ääni, jonka Brite tunsi varsin\nhyvin.\n\nKun hän saapui ryhmän luo, ilmestyi samassa Reddie paikalle ison\nratsunsa selässä.\n\n\"Mitä sinulla on täällä kaukana hommattavaa tähän aikaan yöllä?\"\ntiukkasi Shipman jokseenkin kiivaasti.\n\n\"En mennyt leiriin\", vastasi Reddie.\n\n\"Vai niin? No, miksi et tottele määräyksiä?\"\n\n\"Minussa oli herännyt epäluulo, ja sen tähden jäin hevosten luo —\nolin kuullut ihmisten ääniä ja nähnyt valoja. Silloin ajoin hevoset\nkoolle ja tahdoin ohjata ne karjan luota pois, lähemmäs leiriä, kun\näkkiä kuulin takaani kavioiden töminää ja huomasin, että minua kohti\nnelisti joukko ratsastajia. Tähtäsin niiden etumaiseen hevoseen, mutta\nlaukaukseni ei kai osunut, sillä koko ryhmä hyökkäsi suoraa päätä\nhevoslaumani sekaan. Kun he alkoivat ampua, käsitin tietysti, mitä oli\ntekeillä, ja sitten he veivätkin minulta jonkun määrän hevosia. Vielä\nammuin heitä kohti, ja he vastasivat laukauksilla. Sellainen juttu se\noli.\"\n\n\"Ne olivat siis 'stampedereitä' — Deuce arvasi oikein\", sanoi Texas-Joe.\n\n\"Noustaan ratsaille ja ajetaan heitä takaa!\" ehdotti Holden.\n\nBritestä se tosin ei ollut viisasta, mutta hän ei kuitenkaan pannut\nvastaan.\n\n\"Montako hevosta sinulta ryöstettiin, Reddie?\" tiedusti Shipman.\n\n\"Tarkkaa lukua en tiedä, mutta ei niitä sentään ollut paljon.\"\n\n\"Hyvä on — sitten lienee parasta odottaa aamua... Reddie, mene sinä nyt\nleiriin nukkumaan vähäksi aikaa — yö on jo loppumassa.\"\n\n\"Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, jäisin mieluummin tänne.\"\n\n\"Sama se... No niin, sijoittukaa eri paikkoihin hevosten ympärille, ja\njos vierasta väkeä vielä tulee, niin huutakaa heti.\"\n\nRatsaspaimenet katosivat perätysten — ja laajalla ruohoaavikolla\nvallitsi taas täysi hiljaisuus.\n\nTexas-Joen vieressä kävelevä Brite kysyi häneltä:\n\n\"Mitä te ajattelette tästä rettelöstä?\"\n\n\"Toistaiseksi täytyy odottaa, mutta luullakseni tulee vielä monta\npähkinää purtavaksemme. Lauma on todellakin liian iso, ja miehiä on\nliian vähän.\"\n\n\"Sitä minäkin pelkään\", vastasi Brite. \"Mutta jos edes puolet naudoista\nsaapuu Dodgeen, niin tämä yritys kannattaa. Ja se on tietysti myös\nteidän ja muiden miesten etujen mukaista.\"\n\n\"Ilman taistelua en luovu ainoastakaan elukasta, siitä saatte olla\nvarma. Se piti kyllä ottaa lukuun, että meiltä varastetaan nautoja,\nmutta hevosvarkaat eivät, suoraan sanoen, tulleet mieleeni. Muuten\non annettava täysi tunnustus Reddie Baynelle, joka tosin on julkea\nnulikka, mutta tänä yönä kunnostautui suurenmoisesti.\"\n\n\"Niin minustakin, ja sen tähden voisitte tästedes olla hieman\nystävällisempi häntä kohtaan.\"\n\n\"Tuskin se käy päinsä, sillä arvovalta on vaarassa, jos jotakuta\nsuositaan erikoisesti — pelkäänhän ilman sitäkin, että kaikki miehet\nehtivät suuttua minuun, ennen kuin saavumme Dodgeen... Kah, idässä\nalkaa jo sarastaa. Olenpa hemmetin utelias näkemään, mitä uusi päivä\ntuo mukanaan.\"\n\nBrite kohotti katseensa — tähdet olivat himmenneet ja lopulta\nsammuivat, itäinen taivas leimahti punaiseksi, epämääräinen, häälyvä\nharmaus katosi kuin taikaiskusta, koko ympäristöön tuli väriä ja eloa.\n\nLeiriin palattuaan hän tapasi San Saben, Ackermanin ja Benderin\nseisomassa Alabama Mozen ympärillä, kullakin kädessään kahvipikari.\nKarja näkyi jo lähteneen kulkemaan jälleen pohjoista kohti. Tänäänkin\noli ilmeisesti tulossa kaunis sää.\n\nTexas-Joe oli vähän matkan päässä leiristä eronnut Britestä ja saapui\nnyt kiireesti ratsaspaimenten luo.\n\n\"Deuce, sinä saat toistaiseksi johtaa laumaa\", sanoi hän Ackermanille\nlyhyeen, jyrkkään tapaansa. \"Lähetä minulle Pan Handle. Hänen pitää\nheti tulla tänne, ennen kuin toisten vuoro päättyy.\"\n\n\"Aiotko siis lähteä ajamaan varkaita takaa?\"\n\n\"Sen kai ymmärrät sanomattakin. Reddie tuo meille kohta hyvät ratsut.\nAinakin tahdon vähän lähemmin tarkastella niiden miekkosten jälkiä...\nKuulkaapa, isäntä, teiltä on viety runsaasti viisikolmatta hevosta.\"\n\n\"Täytyy kestää, jos asia loppuu siihen\", vastasi Brite.\n\n\"No, no, vanhan texasilaisen ei oikeastaan sopisi olla noin suopea\nhevos- ja karjanvarkaille.\"\n\n\"Älä välitä, Joe!\" huusi Deuce Ackerman nauraen \"Kerran tulee sekin\npäivä, jolloin myös meidän herra isäntämme raivoaa.\"\n\nNyt ilmestyi Reddie tuoden puoli tusinaa takkuisia mustangeja, ja\nratsaspaimenet ottivat ne huostaansa. Vähän ajan kuluttua ei leirissä\nenää ollut muita kuin Brite, Texas-Joe, Reddie ja neekeri. Shipman oli\nsekä vaitelias että nälkäinen, ja kiire näytti hänellä myös olevan.\nReddie sen sijaan istuutui mukavasti ja söi kaikessa rauhassa.\n\nÄkkiä Texas-Joe nousi seisaalleen, päästi hiljaisen kirouksen ja\ntuijotti etelään.\n\n\"Mitä nähtävää siellä on?\" kysyi Brite.\n\n\"Ratsastajia.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Oikeastaan ei mitään, mutta yöllisen jutun takia se herättää\nepäluuloja.\"\n\nLeiriin päin oli tulossa seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa jokseenkin\nhyvää vauhtia.\n\n\"Noilla miehillä on varmasti jotakin pahaa mielessä\", selitti\nTexas-Joe, \"sillä he ovat ilmeisesti odottaneet sitä hetkeä, jolloin\nmeitä on täällä näin vähän jäljellä\".\n\nReddie Bayne oli myös tähystänyt lähestyviä ja hypähti nyt niin\npelästyneenä pystyyn, että ruokalautanen putosi häneltä maahan.\n\n\"Sieltä tulee Wallen miehineen!\" huusi hän kauhuissaan.\n\n\"Oletko siitä varma, poikaseni?\" kysyi Shipman silmissään synkkä katse.\n\n\"Tottahan hänet tunnen! Ja lyön vetoa, että juuri hän ne hevosetkin\nminulta varasti yöllä — ja nyt hän tavoittaa minua!\"\n\n\"Varo kuitenkin, ennen kuin lausut sellaisia väitteitä... Herra\nBrite, pitäkää winchester-kiväärinne valmiina ja antakaa minun hoitaa\nkeskustelua noiden tulijoiden kanssa. Ikävä juttu, että meiltä juuri\nnyt puuttuu Pan Handle — hänestä olisi hyvä apu.\"\n\nRatsastajajoukko saapui levittäytyen puoliympyräksi leirinuotion ja\nkeittiövaunun taakse. Jo tästä ryhmittymisestä selvisi Britelle, että\nvierailla oli vihamielinen tarkoitus. Nyt hän erotti joukossa myös\nmustatukkaisen Wallenin, joka ensin tarkasteli leiriä ja sen väkeä ja\nsitten tähysti taivaanrannalle. Eräs toinen ratsastaja herätti vielä\nenemmän huomiota kuin Wallen — noin viisikymmenvuotias mies, jonka\nkarkeapiirteiset kasvot siristävine, mutta merkillisesti säihkyvine\nsilmineen Brite varmasti uskoi jo aikaisemmin nähneensä jossakin. Muut\nolivat nuoria, laihoja, jokseenkin töykeiltä näyttäviä nuorukaisia.\n\n\"No niin, tuollahan on Reddie Bayne\", sanoi Wallen. \"Te olette siis\nvalehdellut minulle, herra Brite!\"\n\n\"Siihen minulla on kai omat syyni\", vastasi Brite.\n\nHuomatessaan isäntänsä kiihtyvän Texas-Joe astui esille, vieläpä\ntavalla, jota kukaan texasilainen ei voinut käsittää väärin.\n\n\"Nähdäkseni on joillakuilla miehistänne puhvelipyssyt\", lausui hän\nWallenille tuimasti.\n\n\"Niin on — miksi ei olisi? Mehän metsästämme puhveleita.\"\n\n\"Sitä ei kukaan usko.\"\n\n\"Ajatelkaa siitä mitä tahansa. Muuten en nyt halua puhekumppaniksi\ntuntematonta ratsaspaimenta, vaan keskustelen herra Briten kanssa,\njolta vaadin takaisin hänen minulta ryöstämäänsä nuorta poikaa.\"\n\n\"Puhukaa siitä kuitenkin sovussa minun kanssani! Tosin on vain\nkuvittelua, että teidänlaisellenne miekkoselle kannattaisi tuhlata\nsanoja, mutta kun isäntäni on määrännyt minut tähän tehtävään, lienee\nminun pakko totella.\"\n\nBrite ymmärsi Texas-Joen koettavan voittaa aikaa, kunnes Pan Handle\nSmith tai toisia miehiä ehtisi saapua leiriin. Salavihkaa hän antoi\nkatseensa harhailla heleästi valaistua tasankoa pitkin, mutta millään\ntaholla ei näkynyt merkkiä ratsaspaimenista. Se oli tietenkin varsin\npaha juttu, sillä varmana saattoi pitää, että tässä pian ryhdyttäisiin\nväkivaltaan.\n\n\"Kuka te sitten olette, hitto vie!\" ärjäisi Wallen.\n\n\"Minä kyllä tunnen tuon miehen\", sanoi nyt hänen vanhempi\nseuralaisensa. \"Se on Texas-Joe Shipman.\"\n\n\"Se nimi ei ilmaise minulle mitään.\"\n\n\"Sama se — käsittele sitten asiaa hänen kanssaan niinkuin tahdot\",\nvastasi toinen sellaisella äänensävyllä, josta Brite päätteli, että\njuuri tämä mies oli näistä kahdesta epäilemättä vaarallisempi.\n\n\"Niin teenkin, ystäväiseni Ross Hite\", vastasi Wallen ivallisesti,\n\"enkä siihen tarvitse hyvää neuvoasi\".\n\nRoss Hite itsekö tuossa oli? Tämä nimi oli Britelle perin tuttu, sillä\nTexasin kaikki säädylliset karjankasvattajat pelkäsivät sitä miestä.\n\n\"Puhukaa, mutta niin lyhyesti kuin suinkin!\" huusi Texas-Joe. \"Mitä\ntahdotte?\"\n\n\"Tänään ajetaan meidän karjamme teidän nautojenne ohi\", selitti Wallen\nkarkeasti, \"kun te olette niin hitaita. Ettehän te pääse paikaltanne,\nemmekä siedä sellaista haittaa... Muuten tahdon, että ratsaspaimen\nReddie Bayne luovutetaan minulle takaisin. Sen sopimuksen mukaan, jonka\nolen tehnyt herra Jonesin kanssa Brasedassa, hän kuuluu minun väkeeni.\"\n\n\"Niinkö? Onko hän laillisesti palveluksessanne?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No, Reddie, mitä sinä sanot?\"\n\nReddie astui Shipmanin viereen.\n\n\"Se on hävytön valhe!\" huusi hän kiihtyneenä. \"Minun on jo täytynyt\nlähteä pois kolmesta eri työpaikasta, kun tuo mies vainoaa minua aina.\"\n\n\"Suusi kiinni, tai muutoin sinut perii paha!\" kovisti Wallen.\n\n\"No no, Wallen\", vastasi Texas-Joe. \"Täällä eletään vapaassa maassa,\nja orjuuden päivät ovat sekä mustilta että valkoisilta kerta kaikkiaan\nlopussa.\"\n\n\"Reddie, nyt sinun pitää hänelle sanoa, miksi tuo Wallen sinua\nahdistaa\", vaati Brite kiukustuneena.\n\nHänen texasilainen verensä kuohahti niin, että hän olisi lausunut\ntämän huomautuksen, vaikkei olisi nähnyt kaukaa heitä kohti nelistävää\nratsastajaa, joka varmaankin oli Pan Handle Smith.\n\nTexas-Joe loi Reddieen kysyvän katseen, mutta ei silti päästänyt\nnäkyvistään Wallenia, jonka kasvot olivat käyneet likaisenharmaiksi.\nKaiketi Reddie käsitti, ettei nyt ollut muuta neuvoa kuin paljastaa\nsalaisuutensa, ja sen tähden hän sanoi, niin vaikeata kuin se näyttikin\nolevan:\n\n\"Hän ajaa minua takaa sen tähden, että — että minä olen tyttö.\"\n\nTämä ilmoitus vaikutti Texas-Joeen niin ällistyttävästi, että hän\npariksi sekunniksi menetti malttinsa eikä pysynyt tarkkaavaisena,\nmikä olisi voinut koitua Reddielle kohtalokkaaksi, ellei Brite olisi\nhuudahtanut:\n\n\"Huomio!\"\n\nWallen oli vetäissyt esille revolverin ja tähtäsi sillä tyttöön, mutta\nennen kuin hän ehti laukaista, pamahti Texas-Joen ase. Wallen kohotti\nmolemmat kätensä, kasvoja vääristäneen rajattoman vimman tilalle tuli\nkauhun ilme, ja hän lyyhistyi, luisui satulasta alas ja jäi lojumaan\nhievahtamatta. Hänen hevosensa karkasi, ja toiset sulloutuivat korskuen\nyhteen.\n\n\"Lähtekää tiehenne, tai tekin saatte jonkun kuulan!\" pauhasi Shipman\nratsastajille, revolveri ampumavalmiina ojennetussa kädessään. \"Brite,\nsuojelkaa kiväärillä selkäpuoltani. Reddie, juokse turvaan!\"\n\nBrite ei tietenkään olisi kaivannut tätä kehoitusta, sillä hänen\nkiväärinsä oli jo aikoja tähtäysasennossa. Reddie ei noudattanut\nkäskyä, vaan jäi pelottomana paikalleen.\n\nKaikki vieraat, paitsi Ross Hite, olivat kääntäneet hevosensa, ja\nmuutamat ratsastivat heti tiehensä. Hite pysyi täysin tyynenä, katsahti\nmaassa makaavaan Walleniin kylmäkiskoisesti ja tarkasteli sitten\nampujaa.\n\n\"Haluatteko, että viemme Wallenin pois?\" kysyi hän Briteltä.\n\n\"Ei, kiitos — siitä pidämme itse huolen\", vastasi Brite.\n\nNyt ilmestyi keittiövaunun viereen hurjasti nelistänyt Pan Handle\nSmith. Hypättyään ratsunsa selästä alas hän heilutti kummassakin\nkourassaan revolveria.\n\n\"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyi hän.\n\nRoss Hite loi häneen tuikean katseen ja purskahti sitten nauramaan.\n\n\"Totisesti, Brite, teillä on mainio turva: Joe Shipman ja Pan Handle!\"\n\n\"Alkakaa jo livistää!\" kiljaisi Texas-Joe.\n\n\"Hyvät herrat, minua tämä rettelö ei koske lainkaan. Se oli yksinomaan\nWallenin asia\", vastasi Hite rauhallisesti, käänsi hevosensa ympäri ja\nravasi äsken poistuneiden jäljestä. Kun hän oli saavuttanut heidät,\nalkoivat kaikki nelistää ja katosivat pian metsään, josta olivat\ntulleet.\n\nShipman oli katsellut heidän menoaan ja astui nyt Reddie Baynen eteen.\n\n\"Etkö juuri sanonut olevasi tyttö?\" kysyi hän.\n\nReddien kasvot olivat saaneet perin onnettoman ilmeen.\n\n\"Niin, Texas-Joe\", vastasi hän empien, \"juuri niin sanoin\".\n\nMies tuijotti häneen ymmällä.\n\n\"Sittenhän sinä olet tietenkin koko ajan ollut tyttölapsi!\"\n\nHädässäänkin Reddien täytyi hymyillä.\n\n\"Niin kai — koko ajan\", myönsi hän.\n\n\"Sepä on kaunis juttu\", murisi Texas-Joe vihaisesti ja äkkiä punastuen.\n\"Sinä tekeydyt siis pojaksi ja otat minulta vastaan selkäsaunan ja —\"\n\n\"Mitä siinä olisin voinut tehdä?\" keskeytti Reddie punastuen vielä\nenemmän kuin mies. \"Olinhan raakaa voimaasi vastaan turvaton.\"\n\n\"Ja me olemme kiroilleet ja puhuneet roskaa — nuoren tytön\nläsnäollessa!... Jumaliste, miksi sinä olet sillä tavalla ilveillyt\nmeidän kanssamme, neiti Reddie?\"\n\n\"Siihen ovat tuollaiset pahantekijät syynä\", vastasi tyttö viitaten\nvapisevalla kädellä Walleniin.\n\nSiitä Texas-Joe näkyi vasta saavan aiheen muistella äskeistä\nmurhenäytelmää.\n\n\"Joku teistä penkokoon hänen taskunsa\", komensi hän ja pisti\nrevolverinsa tuppeen. \"Sitten paiskatkaa hänet liejuhiekkaan — sinne\nruumis uppoaa pian... Ja rientäkää, jotta vihdoin pääsemme tästä\njatkamaan matkaa.\"\n\nSamassa hän kääntyi toisaalle ja lähti kiireesti pois.\n\n\"Minne te nyt aiotte?\" huusi Brite hänen jälkeensä.\n\nTexas-Joe ei vastannut. Pian hän oli kadonnut puiden sekaan. Reddie oli\nmasentuneena myös katsellut hänen poistumistaan ja tunsi nyt polviensa\nnotkuvan, niin että hänen täytyi istuutua.\n\n\"Olen kyllä ennenkin nähnyt, kuinka ihminen ammutaan kuoliaaksi — mutta\nei koskaan minun tähteni\", kuiskasi hän tuskaisesti. \"Ja nyt minusta\ntuntuu kuin olisin murhaaja.\"\n\n\"Se on järjetöntä, lapsukainen\", lohdutti Brite. \"Itse olisit kuollut,\njollei Texas-Joe olisi ampunut ensin.\" Sitten hän kääntyi Pan Handlen\npuoleen.\n\n\"Huomasitteko, että eräällä noista miehistä oli meiltä varastettu\nratsu?\"\n\n\"En — minun on tosiaan tunnustettava, että ehdin katsella vain Ross\nHiteä.\"\n\n\"Se on selvää. Mutta minulla oli aikaa panna merkille, että joukossa\nvarmasti oli eräs vaaleanruskea mustangini, jolla on merkillisen\nmuotoinen laukki otsassa. Sen nojalla sopii päätellä, että hyökkäys\nhevostemme kimppuun oli Wallenin työtä.\"\n\n\"En tunne sitä miestä, mutta hyvin voin sen uskoa, kun nyt sain nähdä,\nkenen seurassa hän liikkui.\"\n\n\"Tunnette siis Ross Hiten?\"\n\n\"Liiankin tarkasti — jo Abilenesta asti, missä maa nähtävästi on\nalkanut polttaa hänen jalkainsa alla. Mutta minusta on kummaa, että\nhän viitsii ryöstää hevosia, sillä muutoin hän ei tyydy pikku puuhiin.\nLuultavasti se oli vain esinäytös suurempaan yritykseen.\"\n\n\"Voitte olla oikeassa\", myönsi Brite. \"Tiedän näet tapauksia, jolloin\nkarjanomistajat ovat menettäneet puolet laumastaan, jopa kaikkikin.\"\n\n\"Ainakin on suuri vahinko, että Texas-Joe nitisti ainoastaan Wallenin,\nsillä tuo Ross Hite tuottanee meille vielä paljon kiusaa, ennen kuin\nsaavumme Dodgeen.\"\n\nTällä välin oli Ackerman yhdessä leiriin myös palanneiden Whittakerin\nja San Saben kanssa korjannut ruumiin pois. Nyt Deuce astui Briten\nluo ja luovutti hänelle paksun lompakon, jota oli pidellyt kädessään\nWallenin vanhan hopeisen taskukellon ja revolverivyön kera.\n\n\"Kurkistakaa tuon sisään, isäntä\", sanoi hän. \"Minä jo raotin sitä, ja\nsilmissäni oli pelkkää vihreää.\"\n\nBrite aukaisi lompakon: se oli sullottu täyteen vihertäviä sadan\ndollarin seteleitä.\n\n\"Kaiketi rosvonnut jonkin pankin!\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Mitähän\ntällä rahamäärällä nyt tehdään?\"\n\n\"Tosin se on perin vaikea pulma\", tuumi Ackerman pilkallisesti,\n\"mutta jos nimenomaan vaaditte, voin kai ratsastaa tavoittamaan niitä\nherrasmiehiä ja juhlallisesti jättää heille Wallenin perinnön\".\n\nBrite tajusi joutuvansa miesten silmissä naurettavaksi, jos nyt\nesiintyisi kovin arkatuntoisena, ja vastasi sen tähden:\n\n\"Minä otan nämä rahat talteen, ja Dodgessa ne jaetaan teidän kaikkien\nkesken — sopiiko se?\"\n\nKoska he kaikki tietysti olivat siihen tyytyväisiä, pisti Brite\nlompakon satulataskuunsa, ja muut kapineet vietiin toistaiseksi\nkeittiövaunuun.\n\n\"Kuulkaas, pojat, katsoitteko, mihin kohtaan Texas-Joe ampui Wallenia?\"\ntiedusteli Pan Handle Smith uteliaana.\n\n\"Tietysti — keskelle vasenta liivintaskua, ja luoti puhkaisi hänen\ntupakkamassinsa.\"\n\n\"Hemmetti sentään, sepä oli koko tarkka tähtäys niin suuressa\nkiireessä\", arvosteli Smith. \"Niin, meidän Texas-Joe on satumainen\nmies.\"\n\n\"Oikein\", myönsi Brite. \"Mutta koettakaa nyt selvitä aamiaisesta niin\nnopeasti kuin suinkin. Meidän on vihdoinkin aika päästä liikkeelle.\"\n\nKaikki, paitsi Reddie Bayne, noudattivat heti tätä kehoitusta. Hän\nyksin jäi istumaan paikalleen, kasvot käsien peitossa. Toverit\nkatselivat häntä matkan päästä tuntien mielessään hämmennystä,\njollaista Brite oli melkein kaikissa ratsaspaimenissa pannut merkille\nheidän ollessaan tekemisissä naisen kanssa. Deuce Ackerman näytti\ntaistelevan tätä arastelevaa ujoutta vastaan, mutta rohkaisi viimein\nluontoaan ja astui Reddien luo.\n\n\"Tule nyt, älä anna sen asian niin koskea itseesi\", sanoi hän\nystävällisesti. \"Meistä miehistähän se oikeastaan on paljon\nkiusallisempi juttu, kun nyt tiedämme, että sinä oletkin tyttö.\nHaluaisimme pyytää sinulta, ettet olisi meille vihoissasi, vaikka aina\nolemme käyttäytyneet niin — niin —\"\n\nHän ei keksinyt sopivaa sanaa kuvaamaan heidän käytöstään, jossa\ntosiaan oli ollut yhtä ja toista naisellisen olennon seurassa\nsopimatonta. Reddie punastui, nousi kuitenkin heti ja siirtyi\nkeittiövaunun ääreen.\n\n\"Kiitos, Deuce\", vastasi hän voittaen oman noloutensa. \"Teidän ei\ntarvitse moittia itseänne, sillä kukaan muu ei ole minua todellisesti\nloukannut kuin Texas-Joe... Joka tapauksessa olen nyt iloissani siitä,\nettei minun enää ole pakko kulkea väärän lipun alla.\"\n\nWhittaker silmäili häntä hymyillen.\n\n\"Nyt voinen sinulle sanoa, että koko ajan olen ollut selvillä\nsalaisuudestasi\", sanoi hän ylimielisesti.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Reddie ihmeissään.\n\n\"Älä usko tuota riivattua valehtelijaa\", huusi Ackerman. \"Kukaan ei ole\naavistanut mitään — vai mitä sinä arvelet, Sabe?\"\n\nSan Sabella oli tosin suu täynnä, niin ettei hän kyennyt vastaamaan,\nmutta hän nyökkäsi myöntävästi. Moze selitti pyöritellen isoja\nmulkosilmiään:\n\n\"Kaikkia meitä olet puijannut, neiti Reddie, mutta vähät siitä. Nyt\nmeille on tullut se suuri riemu, että miehistöömme kuuluu nuori nainen.\"\n\nÄkkiä Pan Handle Smithissä heräsi moraalisia epäilyksiä.\n\n\"Niin, saammekohan sinua enää sinutella?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti — kuinkas muuten?\" vastasi Reddie innokkaasti.\n\nAteria lopetettiin pian, kaikki satuloivat ratsunsa ja lähtivät\nliikkeelle, sillä karja oli jo vaeltanut hyvän matkaa. Reddie ja Smith\nkääntyivät itäisen sivustan puolelle, missä hevoset olivat, ja Brite\nratsasti ympäristön korkeimmalle kummulle tähystämään, kuten aina\naamulla.\n\nIlma oli tavattoman kirkas ja läpikuultava. Kaukana etelässä,\nparinkymmenen mailin päässä, näkyi matala musta juova laajalla\ntasangolla — oliko siellä puhveleita vai kesy karjalauma, sitä Brite\nei kyennyt päättämään, mutta toivoi edellisen mahdollisuuden pitävän\npaikkansa. Hänen edessään levisi punertavalta hohtava ruohoaavikko\nrajattomiin asti; vain lännessä törrötti muutamia kukkuloita\naamusumussa. Tänään näkyi erikoisen paljon hirviä, kaniineja ja\nkojootteja.\n\nSitten Brite alkoi ravata seuratakseen ratsaspaimenia, jotka olivat\njo melkein saavuttaneet karjan. Eräs heistä kuljetti vieressään\nsuitsetonta hevosta, joka tietenkin oli tarkoitettu leiristä jalkaisin\nlähteneelle Texas-Joelle.\n\nJälleen, vaellettiin tuntikausia eteenpäin, pitäen tasaista, hidasta\nvauhtia, ja aurinko oli jo alhaalla lännessä, ennen kuin Shipman, jota\nBrite ei ollut nähnyt päivän mittaan, lopulta antoi pysähtymiskäskyn.\n\nTänään oli edetty viisitoista mailia, mikä merkitsi huomattavaa\nsuoritusta laitumella käyvän karjan puolelta. Iltapuolella oli onneksi\nmenty puron poikki, niin että naudat olivat saaneet juoda kyllikseen,\nsillä aiotulla leiripaikalla ei millään taholla näkynyt vettä. Moze\najoi keittiövaununsa pienen, paljaan, tässä muuten aivan laakeassa\nmaisemassa olevan ainoan kallion kyljelle. Sieltä Brite tutki eteläistä\nsuuntaa niin kauan kuin silmä jotakin erotti.\n\nVasta sitten, kun vartijat olivat lähteneet yövuorolle, saapui\nTexas-Joe ratsain leiriin. Hän oli umpimielinen ja vaitelias —\nmutta Brite tiesi sen olevan tavallista miehessä, jonka oli ollut\npakko riistää ihmishenki. Nuotion ääressä kyykkysillään ja yksin\nvahvistettuaan itseään ruoalla ja juomalla Shipman nousi taas pystyyn\nja katosi pimeään. Hän ei ollut puhunut kenellekään.\n\nSitä vilkkaampia olivat Rolly Little, Ben Chandler ja Roy Hallett,\njotka äänekkäästi purkivat ilmoille riemuaan siitä, että heillä\näkkiä oli kumppanina nuori tyttö, vieläpä kaunis ja niin romanttisen\nkohtalon kestänyt! Kaikki kolme näyttivät muuttuneilta, ja Britestä\noli huvittavaa nähdä, kuinka he ponnistivat esiintyäkseen oikein\nsäädyllisesti. Erikoisesti herätti huomiota se, etteivät he ottaneet\npuheeksi Wallenin ampumista, vaikka siihen usein oli tilaisuutta\nkeskustelun kuluessa. Se riippui kai äänettömästä sopimuksesta, että\nsiinä suhteessa piti säästää Reddietä. Ainoa, joka uskalsi häntä\nsuoraan puhutella, oli Rolly, kun taas Ben vain salavihkaa joskus\ntähysti häntä kohti ja Roy yritti salata hämmennystään ylen suulaalla\npuhelulla.\n\nMerkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut itse Reddiessä — nyt hän\nensi kertaa näytti luontevalta. Aikaisemmin hän oli pitänyt vanhaa\nhattuaan painettuna syvälle päähänsä ja pujahtanut leiristä pois\nheti aterian jälkeen, mutta tänään hän jäi toisten seuraan ilman\npäähinettä. Vieläpä hän oli kammannut kokoon likistetyt kiharansa\ntuuheaksi tukaksi, mutta milloin hän oli siihen ehtinyt, sitä Brite ei\nkäsittänyt. Reddie auttoi Mozea astioiden pesussa näennäisesti lainkaan\npiittaamatta mieskolmikosta — vaikka tarkka katselija olisi voinut\nvannoa, ettei ainoakaan heidän sanoistaan jäänyt häneltä kuulematta.\nToisinaan hän myös loi salaisen katseen sille taholle, jonne Texas-Joe\noli hävinnyt.\n\nKun hän oli lopettanut pesemisen ja veti vaunusta esille makuusäkkinsä,\nsyöksyivät kaikki kolme ratsaspaimenta sieppaamaan sen hänen käsistään.\n\n\"Minne saan sen viedä, Re... neiti Reddie?\" kysyi Rolly, joka\nnopeimpana oli voittanut kilpailun.\n\n\"Kiitos vain, mutta anna minun pitää säkki\", vastasi Reddie. \"Ainahan\nolen itse valmistanut oman makuusijani — miksi asian laita nyt olisi\ntoisin?\"\n\n\"Siksi, että — tarkoitan, että koko tilanne on muuttunut.\"\n\n\"Mitä kummaa — eihän ole sattunut mitään muutosta.\"\n\n\"Onpa sentään\", vakuutti Rolly. \"Siitä on muuten sovittu meidän miesten\nkesken. Kun hoidat hevosia, riittää se sinun työksesi hyvinkin, mutta\nkaikki muu, kuten satuloiminen, makuusäkin kantaminen, puiden ja veden\ntuominen jää tästedes meidän tehtäväksemme.\"\n\n\"Sepä on erinomaisen herttaista, hyvä Rolly, mutta otetaan käytäntöön\nvasta sitten, kun tuollaisten puuhien taakka minut nujertaa.\"\n\nReddie otti mieheltä takaisin makuusäkin, heitti sen olalleen ja\nvei sille puolelle, missä Britellä jo oli kunnossa oma vuoteensa.\nLaskettuaan säkin sopivalle paikalle hän meni istumaan Briten viereen.\n\n\"Nuo pojat ovat olleet aika lystikkäitä siitä saakka, kun saivat\ntietää, että olen tyttö\", sanoi hän. \"Oletteko tekin sen huomannut,\nherra Brite?\"\n\n\"Totta kai — heistä onkin perin outoa, että näin vaikeassa urakassa on\nmukana naispuolinen toveri\", vastasi Brite. \"Pelkään vain, että tässä\nasiassa voi sattua muutakin kuin pelkkää lystikästä.\"\n\n\"Mitä esimerkiksi?\" kysyi Reddie pelästyen.\n\n\"Sinä olet liian sievä tyttö — se antaa luultavasti aihetta moniin\nselkkauksiin.\"\n\n\"Sitä en usko, kun kaikki nämä miehet ovat niin siivoja, enkä ainakaan\npelkää, sillä kaikista miesjoukoista, joiden kanssa olen ollut\nyhteisessä työssä, on teidän väkenne ehdottomasti herttaisinta lajia.\"\n\n\"Se on kovin imarteleva kohteliaisuus meille kaikille, ja aikanaan\nilmoitan sen miehilleni. Aluksi kiitän heidän puolestaan.\"\n\nBriten puoleksi leikillinen äänensävy näytti tehneen Reddien hieman\nalakuloiseksi, sillä hän pysyi vaiti ja tuijotti miettivästi eteensä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" tiedusti Brite tarkattuaan häntä huolestuneena.\n\n\"Täytyy aina muistella, mitä tapahtui aamulla\", vastasi Reddie hiljaa.\n\"Eikö hän ollut hirveä?\"\n\n\"Kuka — Wallenko?\"\n\n\"Ei, hän oli kyllä kehno niinkuin ennenkin — minä tarkoitan Texas-Joea.\nMillainen vimma oli hänen silmissään, kun tunnustin olevani tyttö ja\nWallenin ahdistavan minua sen tähden... Ja sitten Joe ampui hänet!\nUsein olen rukoillut, että taivas lähettäisi jonkun suorittamaan sen\nteon, mutta kun se todella oli tehty, olin ihan kuin sairas.\"\n\n\"Sitä en ihmettele, sillä minäkin kauhistuin kovasti. Sinun ei sovi\nsitä enää ajatella — elämä jatkuu entiseen tapaan.\"\n\n\"Pahinta on se, että Texas-Joe nyt ehkä luulee minulla olleen Wallenin\nkanssa joitakin suhteita —\"\n\n\"Sitä hän ei suinkaan ajattele, Reddie!\" torjui Brite jyrkästi.\n\n\"Sittenkin minussa heräsi sellainen tunne. Hän katsoi minuun niin\nkummallisesti, että olisin tahtonut vaipua maan alle... Enkä tietysti\nenää voi jäädä tänne, jos hän pitää minua huonona.\"\n\n\"Joe oli vain ällistynyt, niinkuin minäkin kuultuani tunnustuksesi.\nEihän joka päivä satu, että sievä tyttö ihan kuin putoaa taivaasta.\nSitä paitsi hän on läsnäollessasi pauhannut ja kiroillut, jopa kerran\nlyönytkin sinua, kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, ettet sinä\nole poika — silloin ei tarvitse ihmetellä, että hän häpeää ja tuntee\nasemansa noloksi sinun edessäsi.\"\n\n\"Soisin voivani uskoa teitä, herra Brite, mutta se on mahdotonta, eikä\nminun kai sovi häneltä kysyä —\"\n\n\"Mitä tahtoisit kysyä häneltä?\"\n\n\"Ajatteleeko hän minusta jotakin huonoa.\"\n\n\"Varmaankin Texas-Joe suuttuu, jos sanot epäileväsi hänen sellaista\najattelevan, mutta parasta sinun on kuitenkin kysyä, kun et muutoin\nusko.\"\n\n\"Ei, se ei käy päinsä, en uskalla, sillä minua peloittaa jo ennakolta\nhänen vastauksensa jos hän, joka on minun tähteni tappanut ihmisen,\najattelisi minusta jotakin huonoa —\"\n\n\"Kuule nyt, lapsukainen, mielesi on tietenkin kuohuksissa\", keskeytti\nBrite, \"mutta mene nyt nukkumaan — huomenna näet asiat toisessa\nvalossa.\"\n\n\"Pitäisikö minun nukkua, kun tuo Ross Hite miehineen ehkä hiipii\nleiriin, tekee teistä kaikista lopun ja ryöstää minut täältä mukaansa?\"\n\nBriten täytyi itsekseen myöntää se mahdolliseksi, koska useimmat\nratsaspaimenet tarvittiin yöllä vartijoiksi karjalauman ympärille ja\nleirissä aina oli vain pieni ryhmä jäljellä. Kuitenkin hän sanoi:\n\n\"Sellaisia temppuja ei enää tehdä meidän päivinämme.\"\n\n\"Sattuihan samanlainen tapaus jonkin aikaa sitten Brasedan lähellä.\"\n\n\"Saat olla rauhassa, Reddie. Minulla on niin herkkä uni, etteivät edes\nintiaanit pääsisi huomaamatta kimppuumme.\"\n\nReddie ravisti kiharoitaan, ikäänkuin ei vieläkään oikein uskoisi.\n\n\"Jo kaupungissa tytön elämä käy vaikeaksi\", huokasi hän, \"mutta aavalla\nruohotasangolla joutuu äärimmäiseen hätään\".\n\n\"Ainoastaan Wallenin väki tietää, että sinä olet tyttö, eikä heidän\nenää tee mieli ruveta tekemisiin meidän kanssamme. Mene siis makuulle\nja nuku huoleti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrite itse ei saanut unta silmiinsä, sillä ajatukset pitivät häntä\nvalveilla.\n\nSattuman hänelle toimittama löytölapsi aiheutti välttämättä häiriötä\nmuidenkin kuin hänen oman elämänsä sopusuhtaiseen kulkuun. Varmasti\noli jotakin pulmallista, jopa uhkarohkeaa siinä, että Reddie jäisi\ntänne, mutta jo nyt Brite tunsi mahdottomaksi ajatellakaan hänestä\neroamista, vaikkei ottanut lukuun sitä, että Reddie oli oivallinen,\nsitkeä ratsastaja ja kelpasi hevosten kaitsijaksi yhtä hyvin kuin\nkuka miespuolisista paimenista tahansa. Tässä uhkasi luonnollisesti\nse vaara, että koko miehistö rakastuisi Reddieen — mutta täytyikö sen\nväkisin johtaa riitaan ja tappeluun? Eikö ollut yhtä mahdollista, että\ntytön läsnäolo innostaisi nuoria miehiä, jotka texasilaisina olivat\nluonnostaan ritarillisia heikompaa sukupuolta kohtaan, käyttäytymään\nkaikkein parhaalla tavalla?\n\nTällöin vaikutti Briten mietelmiin tietenkin se seikka, että Reddie\noli jo valloittanut lujan sijan hänen sydämessään — mikä oli sitä\nhelpompaa, kun ei tarvinnut ketään karkoittaa sieltä pois. Niinpä\nhänen viimein onnistui todistaa itselleen, että Reddien osanotto tähän\ntyölääseen retkeen ei ollut ainoastaan ilman haittoja, vaan suorastaan\nkaikille eduksi.\n\nKeskiyö oli sivuutettu, vahtivuoro oli juuri vaihdettu, kun Reddie,\njoka ei myöskään ollut merkittävän päivän muistojen takia voinut\nnukkua, astui Briten makuusijan luo.\n\n\"Isäntä\", sanoi hän, \"mieleni tekisi sittenkin mennä vielä kerran\nkatsomaan, kuinka on hevosten laita\".\n\n\"Hyvä on\", vastasi Brite. \"Minä tulen mukaasi.\"\n\nAckerman, joka toi heille kahden vahtivuorolta palanneen miehen ratsut,\nkertoi kaiken olevan karjan lähellä rauhallista.\n\nKuu oli likellä taivaanrantaa. Lännessä synkkien, rikkinäisten pilvien\ntakana välähtelevät kalevantulet ennustivat kuumuutta ja myrskyä. Kun\nBrite ja Reddie ratsastivat käymäjalkaa, saavutti heidät Texas-Joe ja\ntokaisi heille ohiajaessaan purevasti:\n\n\"Kah, siinäpä te kaksi taas kuhertelette yhdessä!\"\n\nReddie vastasi puoliääneen jotakin, mitä Brite ei ymmärtänyt, mutta\nsitä selvemmin hän näki säihkyvät katseet, jotka Reddie loi tiehensä\nnelistävän jälkeen.\n\nRatsujen luona kaikki oli parhaassa kunnossa. Useimmat olivat painuneet\nmakuulle; vain muutamat seisoivat vielä syömässä polvenkorkuista\nruohoa. Nautakarja erottui jonkun matkan päässä jättiläiskokoisena\nmustana läikkänä hopeanhohtoisesta aavikosta, eikä sieltä kuulunut\nmuuta ääntä kuin San Saben perin surullisen lemmenlaulun sulavia\nsäveliä.\n\nKaiken varalta Brite ja Reddie ajoivat hevosia vähän tiukemmaksi\nlaumaksi ja palasivat sitten hitaasti leiriin. Eri kertoja Brite\nyritti saada keskustelua käyntiin, mutta vaikeni piankin, koska Reddie\nvastaili vain yksitavuisesti.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSeuraava päivä kului ilman välikohtauksia, ja matka edistyi noin\nkaksitoista mailia. Brite pani merkille, että Texas-Joe varsin usein\nja tarkasti tutki eteläistä näköpiiriä, mutta yölläkään ei tapahtunut\nmitään. Siitä oli seurauksena, että yleinen hermostunut jännitys\nsenjälkeisenä päivänä laimeni melkoisesti. Varmaa oli ainakin, ettei\nRoss Hite miehineen vielä ollut heitä sivuuttanut, niinkuin Wallen\noli uhannut. Sitten saatiin kevyt ukkossää ja runsaasti sadetta\nvirkistykseksi elukoille ja ihmisille.\n\nHeillä oli leiripaikkoina perätysten Coon-Creek, Buffalo-Wallow,\nHackberry-Flat ja muita seutuja, joille ei vielä ollut annettu\nerikoisia nimiä. Näin tuli kesäkuun loppu, ja lännessä nähtiin jo usein\nsuuria puhvelilaumoja. Toisinaan kohdattiin yksinäisiä ratsastajia,\njoilla kaiketi ei ollut mitään hyvää mielessään, mutta ei myöskään\nhalua lähestyä kovin likelle, niin että Brite vähitellen alkoi uskoa,\nettä hänellä tälläkin kertaa olisi onni mukanaan vaivalloisen retken\nloppuun saakka.\n\nTällä välin miehistö, paitsi Texas-Joea ja Pan Handle Smithiä,\njotka pysyttelivät syrjässä, oli liittynyt yhteen kuin onnelliseksi\nperheeksi. Reddie Baynen vaikutus oli siis erinomaisen suotuisa.\nVieläpä kilpailu hänen suosiostaan ja kiista siitä, kuka sai häntä\npalvella — mikäli hän sitä lainkaan salli — säilyttivät tuimuudestaan\nhuolimatta hillityn ja kohteliaan muodon. Usein hänen täytyi hymyillä\nnähdessään, kuinka he kaikki häntä mielistelivät, ja silloin hänen\nkasvonsa kaunistuivat erikoisesti. Hän näytti muutenkin joutuneen uuden\nkukoistuksen vaiheeseen.\n\nNiinpä ei ollut kumma, että Brite eräänä päivänä päätti ottaa hänet\nkasvattilapsekseen, jollei jonkun ratsaspaimenen onnistuisi suostuttaa\nhäntä vaimokseen, mikä ei näyttänyt luultavalta, kuten tarkkoja\nhuomioita tekevä Brite saattoi nähdä. Ainakaan ei kukaan miehistä\nsaanut tilaisuutta puhutella tyttöä kahden kesken. Johtuiko se\nsattumasta vai Reddien taitavuudesta, sitä ei voinut varmasti tietää.\n\nVielä oli eräs, joka usein tähysti tyttöön päin, tosin vain kaukaa\n— Texas-Joe Shipman. Esimiehenä hän oli vastuussa kaikesta ja\ntäytti moninaiset velvollisuutensa päivällä ja yöllä intohimoisen\nhartaasti, mutta ehti sittenkin valvoa, kuinka toiset seurustelivat\nReddien kanssa. Kun tyttö luuli olevansa turvassa katseilta, piti\nJoe häntäkin salavihkaa silmällä, mutta lausui hänelle vain harvoin\njonkun sanan eikä kertaakaan enää käskyä. Tarpeen tullen hän käytti\nvälittäjänä Briteä, jos hevosten hoidossa oli tehtävä niin taikka näin.\nLeirissä hän parhaansa mukaan vältti tyttöä ja muuten oli enimmäkseen\nalakuloisen näköinen ja umpimielinen.\n\nHieman huolestuneena Brite näki, että Joen pidättyväisyys vaikutti\nReddieen ärsyttävästi. Melkein joka päivä tyttö valitti hänelle\nTexas-Joen käytöksen takia, moittien tätä miestä ylen röyhkeäksi.\nRikkinäisissä pojanvaatteissaankin Reddie pysyi siis perin\nnaisellisena, ja hyvällä syyllä sopi odottaa, että noiden kahden kesken\nsattuisi yhteentörmäys ennemmin tai myöhemmin. Näissä oloissa Brite\nolisi melkein suonut, että Reddie olisi antanut etusijan jollekulle\nihailijoistaan, koska merkillinen päähänpisto silloin ehkä olisi\nhäipynyt hänen mielestään. Mutta hän kohteli heitä kaikkia samoin —\nkuin vanhempia veljiä, ja heidän ja hänen välillään vallitsi viaton\nilomielisyys, tosin vain siihen asti, kunnes Texas-Joe ilmestyi\nnäyttämölle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain illalla oli asetuttu leiriin Blanco-Riverin rannalla, ja\nläsnä olivat nyt kaikki ratsaspaimenet lukuunottamatta kolmea, joilla\noli vahtivuoro karjan ympärillä. Päivän työ oli luistanut jokseenkin\nkevyesti ja hyvin; ainoastaan erään leveän virran poikki mentäessä oli\nsattunut virheitä, varsinkin hevosten taholla, ja esimies oli niistä\nsuuttunut, katsoen olevan aihetta torua. Tämän velvollisuuden hän\notti täyttääkseen aterian jälkeen ja ilmoitti Ackermanin välityksellä\nReddielle muistutuksensa ja käskynsä vastaisen varalta. Reddie kävi\ntummanpunaiseksi, keskeytti Ackermanin jo ensi sanojen jälkeen ja huusi\nkovalla äänellä:\n\n\"En viitsi kuulla lisää — jos herra Shipmanilla on minulle jotakin\nsanomista, olkoon hän hyvä ja puhukoon itse.\"\n\nDeuce kiirehti toistamaan Texas-Joelle tämän vastauksen, vaikka se oli\ntarpeetonta, sillä kaikki miehet olivat sen kuulleet.\n\n\"Käskyjäni toimitan perille mieleni mukaan, neiti Bayne!\" tokaisi\nShipman kiivaasti.\n\n\"Kaiketi, mutta kun joku tahtoo sanoa jotakin minulle, sanokoon sen\nsuoraan eikä kolmannen henkilön välityksellä.\"\n\n\"Vai niin. Kunhan saavutaan Fort Wirthiin, erotan sinut joukosta\",\nvastasi Texas-Joe kylmästi.\n\n\"Minutko ajaisit pellolle?\" kiljaisi Reddie vimmastuneena.\n\n\"Ymmärsit täsmällisesti ajatukseni.\"\n\n\"No, sitten sinun on pakko erottaa koko miehistö\", uhmasi Reddie,\n\"sillä minä en ole sinulle antanut enempää syytä hylkimiseen kuin kuka\nmuu tahansa — vai mitä, pojat?\"\n\nKaikki myönsivät halukkaasti hänen olevan oikeassa.\n\n\"Hitto vie, kuinka surkeaa joukkoa te olette!\" pauhasi Texas-Joe. \"Ja\nsinäkin, Less Holden, vanha toverini, vedät yhtä köyttä tuon tytön\nkanssa?\"\n\n\"Niin teen, ystäväiseni\", vastasi Less nauraen. \"Emmehän oikeastaan\nenää voi elää ilman Reddietä.\"\n\nNäin päästyään voiton puolelle tyttö antoi Shipmanin kuulla kunniansa,\nnimittäen häntä yhä Texas-Jackiksi, koska hän tiesi sen kiukuttavan\nmiestä pahimmin. Voimattomassa raivossaan Shipman kesti sen kaiken,\npyysi vain pari kertaa välttämään nimitystä Jack ja viimein kääntyi\nBriten puoleen kysyen:\n\n\"Sanokaa, isäntä, olenko velvollinen ottamaan vasten silmiäni\ntuollaisen ryöpyn?\"\n\n\"Tietysti ette, Shipman, mutta teidän sijassanne en piittaisi siitä,\nkoska Reddiellä on jotakin syytä olla vihoissaan. Voihan käskyjen\nsaaminen kolmannen henkilön välityksellä olla kiusallista.\"\n\n\"Siinä sen kuulit!\" huusi Reddie voitonriemuisesti. \"Ja nyt vaadin,\nettä miehistön läsnäollessa sanot suoraan, miksi kohtelet minua\nikäänkuin olisin lokaa jalkaisi alla.\"\n\n\"Tuo on kamalaa liioittelua, lapsukainen\", vastasi Texas-Joe\nivallisesti. \"Ajatukseni eivät tosiaankaan ole niin kiinni sinussa kuin\nnäyt luulevan.\"\n\nReddie oli tuokion verran sanaton, mutta astui sitten miehen eteen.\n\n\"Oletko sellainen pelkuri, ettet uskalla puhua totta?\" kovisti hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedänhän, mistä käytöksesi minua kohtaan johtuu: sinä luulet minun\nolevan huonon.\"\n\n\"No, jos se on sinusta tärkeätä, myönnän sinun olevan oikeassa — kovin\nhyvänä en sinua pidä.\"\n\nReddie hätkähti, hänen silmänsä leimusivat, ja äkkiä hän läimäytti\nTexas-Joea kasvoihin molemmin käsin.\n\n\"Hoh hemmetti!\" puhkui mies väkisinkin peräytyen askeleen. \"Näytätpä\nymmärtäneen minut kerrassaan väärin.\"\n\nMutta hänelle ei suotu aikaa korjata erehdystä, sillä Reddie oli liian\nkiihtynyt kyetäkseen käsittämään hänen huomautustaan samalta kannalta\nkuin Brite ja toiset kuulijat.\n\n\"Oikeastaan minun pitäisi ampua sinut kuoliaaksi!\" riehui tyttö.\n\"Tiesinhän sinun pitävän minua kevytmielisenä, kun ilkeä Wallen...\nMutta juuri sen tähden, että olen säädyllinen tyttö ja tahdoin vastakin\nolla, se mies pakotti minut lähtemään karkuun, kuten moni muu ennen\nhäntä! Niin, Joe Shipman, minä olen säädyllinen tyttö juuri samoin kuin\nsisaresi, jos sinulla on sisar...! Voi voi, että minun täytyy se oikein\nväittämällä sanoa — se pitäisi ruoskalla ajaa kalloosi!\"\n\nSamassa hän puhkesi hurjaan nyyhkytykseen ja juoksi pois pimeyteen,\nikään kuin ei tahtoisi koskaan palata.\n\nTexas-Joe silmäili hämmentyneenä hänen jälkeensä, saaden tovereiltaan\nmitä räikeimpiä moitteita, ja tästä olisi ehkä tullut vakava rettelö,\njollei Pan Handle Smith olisi sekaantunut asiaan. Käskevällä\nkädenliikkeellä hän vaiensi miehet, astui Shipmanin luo ja selitti\njyrkästi:\n\n\"Tämä juttu on pahempi kuin luulet ja voi hajoittaa miehistön, mutta\nsitähän et tahdo? Kaikki tiedämme, ettet sinä tosissasi ajattele huonoa\nReddiestä, kuten hän nyt luulee, ja sen tähden sinun pitää kiireimmiten\nsanoa hänelle, kuinka on asian laita.\"\n\nBrite oli tällä välin rientänyt tavoittamaan tyttöä ja piti häntä nyt\npuoliväkisin kiinni.\n\n\"Et suinkaan lähde minua pakoon?\" sanoi hän ystävällisesti.\n\n\"Voi — minä olisin tahtonut — mennä veteen\", vastasi Reddie surkeasti,\n\"ja sitä ajatellessani olin — niin onnellinen\".\n\n\"Onnelliseksi tulet jälleen\", lohdutti Brite, kiersi käsivartensa hänen\nhartiainsa ympärille ja talutti hänet kiven luo, jolle he istuutuivat\nvieretysten.\n\nReddie ei voinut vastustaa näin tavatonta lempeyttä. Kiihtymyksestä\nuupuneena hän nojasi päätänsä Briten olkaa vasten ja kysyi nyyhkyttäen:\n\n\"Ette siis usko sitä?\"\n\n\"Mitä minun pitäisi uskoa, tyttöseni?\"\n\n\"Sitä, mitä — Texas-Joe minusta ajattelee.\"\n\n\"En, sitä en totisesti usko, eikä kukaan näistä miehistä usko sinusta\nmitään huonoa, ei edes Texas-Joe itse... Tuolta hän muuten tuleekin.\"\n\nReddie suoristautui ja pidätti henkeään. Shipman astui paljain päin\nheidän eteensä. Läheisen leirinuotion valaisemana hänen hahmonsa näytti\ntavattoman kookkaalta.\n\n\"Reddie Bayne\", sanoi hän vakavasti, \"kuuntele minua rauhallisesti.\nJollet olisi niin hätäinen tuittupää, et olisi kohdellut minua\ntovereiden läsnäollessa niin häpeällisesti, sillä —\"\n\n\"Minäkö olen sinua kohdellut sillä tavalla?\" keskeytti Reddie.\n\n\"Juuri niin... Minun, päähäni ei ole hetkeksikään juolahtanut epäillä\nsäädyllisyyttäsi — huomautukseni tarkoitti vain sitä, että sinä olet\npikku piru, joka aina jankkaa vastaan ja tahtoo sanoa viimeisen sanan.\nSinä olet siis käsittänyt minut väärin, ja nyt minua harmittaa, että\njouduit minun tähteni menettämään malttisi. No niin, älä ole enää\npahalla päällä.\"\n\n\"Tuo selityksesi tulee jokseenkin myöhään, Texas-Joe\", vastasi tyttö\nkatkerasti. \"Minun puolestani saat mennä vaikka hornan kitaan.\"\n\n\"Matkalla sinne minulla on ainakin seuraa, sillä meillä kaikilla lienee\nnyt sama retki edessämme\", vastasi mies kylmästi, kääntyi ja lähti\ntiehensä.\n\nReddie oli noussut seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, mutta lyyhistyi\nsitten kokoon.\n\n\"Ehkä minun olisi pitänyt vastata naisellisemmin\", sanoi hän\npuoliääneen, \"mutta minussa on niin hurja viha häntä kohtaan...\"\n\nBrite ei oikein uskonut, että hänen vihansa oli ylenpalttinen, mutta\npiti tätä haikeaa mielialaa erittäin sopivana voidakseen tehdä erään\nkysymyksen, jota hän oli jo kauan hautonut. Ensin hän aikoi valmistella\nsitä jollakin johdannolla, mutta kun sellaista ei ollut helppo keksiä,\nkävi hän suoraan käsiksi asiaan.\n\n\"Kuule nyt, lapsi\", aloitti hän. \"Me kaksi olemme aivan yksinäisiä\nmaailmassa, kummallakaan ei ole läheistä omaista. Eikö siis olisi\njärkevää, että lyöttäytyisimme yhteen? Suostutko kasvattilapsekseni?\"\n\n\"Tahdotteko tosiaan, että minusta tulisi tyttärenne? Ja ennen kaikkea:\nolenko sen arvoinen?\"\n\n\"Voit huoleti jättää minun asiakseni sen puolen arvostelemisen\",\nvastasi Brite iloisena. \"Sinusta tuntuu siis siltä kuin voisit hieman\npitää minusta?\"\n\nReddie kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n\"Niinpä pidetään meidän kesken sovittuna, että hyväksyt minut\nkasvatusisäksesi?\"\n\n\"Äärettömän mielelläni, ja kiitän siitä kohtaloa koko sydämestäni.\"\n\n\"Sille minäkin olen kiitollinen, kun en olisi voinut uneksiakaan, että\nvanhoiksi päivikseni saan tällaisen onnen.\"\n\n\"Te olette niin hyvä!\" huudahti Reddie ihastuneena, mutta lisäsi sitten\nmaltillisesti: \"Olenpa utelias kuulemaan, mitä hän sanoo, kun saa sen\ntietää.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Brite ihmetellen.\n\n\"No, se — ratsaspaimen.\"\n\n\"Vai niin!... Tiedätkö mitä, Reddie — minusta on parempi, ettemme\ntoistaiseksi puhu miehille tästä mitään, vaan annamme kaiken olla\nennallaan, kunnes pääsemme Dodgeen.\"\n\nJärjestäessään kuntoon makuusijaansa Brite tunsi äkkiä poskillaan\njotakin märkää ja viileää. Se oli sadetta. Hän oli ollut niin kiinni\nomissa mietteissään, ettei huomannut sään muutosta. Tähdet olivat\nkalvenneet; pohjoisessa taivas oli ihan musta merkkinä siitä, että\nsieltä päin uhkasi valtava myrsky, jollaiset ovat Texasissa tavallisia\nja tuottavat pohjoista kohti kulkeville ratsaspaimenille erikoisia\nrasituksia.\n\n\"Pian tulee kaatosade!\" huusi hän Reddielle. \"Vuoteesi pitää siirtää\nvaunun alle.\"\n\nMutta kun tyttö jo nukkui sikeästi, otti Brite pitkän vahakankaisen\nvaippansa ja peitti hänet sillä huolellisesti, tuntien isällistä riemua\nsaadessaan olla vastuussa ja huolta pitämässä läheisestä olennosta.\n\nRatsaspaimenet olivat tällä välin valinneet turvapaikakseen Mozen\nkeittiövaunun. Tuuli oli yltynyt rajuksi, ja kun Brite meni miesten\nluo, pieksi hänen kasvojaan kylmä sumu.\n\n\"Tähän asti meillä on ollut liian hyvä onni — eihän sitä voisikaan\niäti jatkua\", tervehti häntä Texas-Joe nyrpeällä äänellä. \"Nyt saadaan\nnähdä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, onnettomuuden ennustaja?\"\n\n\"Ensiksikin tulee pohjoismyrsky, eikä kukaan tiedä, mitä sitten seuraa.\"\n\n\"Tähän vuodenaikaan se pitää aina ottaa lukuun. Älkää pelästyttäkö\nväkeämme — silloin käy vielä hullummin.\"\n\nTexas-Joe kohautti \"hartioitaan. Äkkiä hän muisti jotakin ja huusi:\n\n\"Moze, missä hemmetissä sinä piilet?\"\n\n\"Täällä, vaunun alla, herra Joe\", kuului surkea vastaus.\n\n\"Tule heti esille ja korjaa kaikki polttopuut turvaan.\"\n\n\"Niin pian kuin ehdin.\"\n\n\"Missä kirveesi on? Tahdon vielä kiireesti hakata lisää, ennen kuin\nkaikki on likomärkää.\"\n\nTexas-Joe oli merkillisen kiihtynyt.\n\n\"Isäntä\", sanoi hän Britelle, \"se ylimääräinen telttavaate, joka\nMozella on vaunussaan, pitää jännittää tuulen- ja sateensuojaksi, sillä\nnyt näkyy tulevan kamala ilma. Eikö myös olisi viisasta herättää Reddie\nja käskeä hänet tänne?\"\n\n\"Olen peittänyt hänet tiiviisti\", vastasi Brite iloiten siitä, että\nShipmanin äänestä kuulosti huolestumista. \"Jollei tule suorastaan\nvedenpaisumus, niin sade ei tee hänelle haittaa.\"\n\nTexas-Joe mutisi itsekseen jotakin ja riensi pois — ja pian kuultiin\ntiheitä kirveeniskuja.\n\nMozella oli paljon vaivaa kerätessään puita vaatteelle, joka oli\nsitä varten levitetty vaunun alle, sillä ratsaspaimenet olivat hänen\ntiellään.\n\n\"Anna heidän nukkua\", käski Brite. \"Kun telttavaate saadaan kuntoon,\nvoit sijoittaa nuo puutkin sen alle... Kas näin — toinen pää\nkiinnitetään vaunun vanteisiin ja toinen vaarnoilla tänne.\"\n\nTexas-Joe hoippui leiriin kantaen tavattoman isoa puutaakkaa ja laski\nsen varovasti suojaan, välttäen kaikkea kolinaa.\n\n\"Jos myrsky pahenee, karkaa meiltä koko lauma etelään päin\", tuumi hän.\n\n\"Kaiketi ei sentään käy kovin hullusti, koska tuulee luoteisesta\",\nvastasi Brite.\n\n\"No, jonkun tunnin päästä siitä ollaan selvillä. Siihen asti aion\nkuitenkin nukkua kootakseni voimia.\"\n\nHän levitti peitteensä vedenpitävän telttavaatteen alle ja oli parin\nminuutin kuluttua sikeässä unessa. Myöskin Moze kuorsasi kuin saha.\nMutta Brite, joka oli myös heittäytynyt makuulle, ei saanut unta, sillä\nhänellä oli mielessään samoja epäluuloja kuin Shipmanilla.\n\nHuolestuneena hän kuunteli, kuinka tuuli voihki ja ähki yhä kovemmin,\najaen sadepuuskia edellään. Kun se hetkeksi hellitti, kuuli hän kaukaa\nkojoottien ulinaa, jotka hiipivät ilmeisesti pelästyneiden nautojen\nympärillä, vartijoiden koettaessa rauhoittaa karjaa huudoillaan ja\nlaulullaan.\n\nHän olisi sittenkin ehkä vaipunut uneen, jollei äkkiä olisi kuullut\nhevosenkavioiden kovaa töminää, johon liittyi kimeä kiljaisu. Joku\nhuusi ihan likellä:\n\n\"Hereille, miehet, karja karkaa!\"\n\nKun Brite kohosi istualleen, oli Texas-Joe jo polvillaan ja kääri\npeitteitään kokoon.\n\n\"Kuinka myöhä on, Deuce?\" kysyi hän.\n\n\"Vähän yli keskiyön, tarkemmin en tiedä, en näe, mitä kello on. Nyt\ntarvitaan lyhtyjä — eihän tässä näe edes omaa kättään.\"\n\n\"Hoi, Moze — onko lyhdyissä öljyä?\"\n\n\"Tietysti, isäntä.\"\n\n\"Missä ne ovat?\"\n\n\"Etupyörien välissä, jonne ne panen joka ilta.\"\n\nBrite veti ylleen paksun takin, joka hänellä oli ollut pieluksena,\nja käski toistenkin pukeutua niin lämpimästi kuin suinkin, sillä nyt\nropisi sateen mukana rakeita telttavaatteelle.\n\n\"Reddie Bayne!\" huusi sitten Texas-Joe.\n\nKun ei tullut vastausta, toisti hän huutonsa keuhkojen koko voimalla,\nmutta sekin oli turhaa.\n\n\"Hitto vie, onpa sillä tytöllä sikeä uni\", murisi hän äkäisenä.\n\nBrite astui telttavaatteen alta esille ja aikoi ottaa erään tällä välin\nsytytetyistä lyhdyistä mennäkseen herättämään Reddien, mutta samassa\nsaapui leiriin joukko hevosia.\n\n\"Kah, tuollahan hän on!\" huusi Ackerman.\n\nLepattavassa lyhdynvalossa, joka kimaltaen häilyi pitkää, märkää\nvahakangasvaippaa myöten, Brite erotti Reddien tuomassa suitsista\npuolta tusinaa hevosta.\n\n\"Sinulla lienee kissansilmät, kun näet pilkkopimeässäkin\", lausui\nTexas-Joe ällistyneenä.\n\n\"Niin onkin\", vastasi Reddie nenäkkäästi.\n\n\"Joka tapauksessa olet nyt todistanut olevasi kelvollinen hevosten\nkaitsija.\"\n\n\"Suuret kiitokset niin suopeasta arvostelusta, herra Texas-Jack!\"\n\nShipman nieli suuttumuksensa tästä nimenväännöksestä. Hurjan kiireesti\nsatuloitiin nyt hevoset. Texas-Joe nousi ratsaille, sieppasi toisen\nlyhdyn ja huusi:\n\n\"Deuce, ota sinä toinen! Moze, pidä tulta vireillä ja toimita meille\nlämmintä juotavaa, kun tulemme takaisin — silloin sitä tarvitaan!\"\n\nBrite ja toiset seurasivat Shipmania, joka vähän matkaa ratsastettuaan\nkohotti lyhtyään ja huomautti äreästi:\n\n\"Täällähän on Reddienkin ratsu mukana!\"\n\n\"Niin, ja minä itse myös\", kuului vastaus.\n\n\"Lähde heti takaisin leiriin — tämä ei ole pikku tyttöjen hommaa.\"\n\n\"Minun ei ole hauska jäädä yksin, herra Texas-Jack.\"\n\nShipman piti parhaana olla vastaamatta siihen mitään ja sen sijaan\n\"kysyi Ackermanilta:\n\n\"Minne päin nyt pitää ratsastaa?\"\n\n\"En aavista — äsken tarvitsin ainakin puoli tuntia löytääkseni leirin.\"\n\n\"No, kuinka kaukana lauma on?\"\n\n\"Parin mailin päässä — mikäli osaan arvioida.\"\n\n\"Ratsasta siis oikealle niin kauas, että vielä näet lyhtyni, ja te\ntoiset jakautukaa hänen ja minun välilleni... Huh hitto, kuinka\nkamalasti puhaltaa!\"\n\nTuuli oli yltynyt, ja rakeiden sekainen sade piiskasi heitä selkään.\nYö oli sysimusta; kahden lyhdyn valo toi pimeästä joskus näkyviin\nratsastajan hahmon kuin kummituksen.\n\nKun oli kuljettu pari kolme mailia, alkoivat Texas-Joe ja Deuce\nAckerman luikata saadakseen selville, missä karjaa vartioivat\nratsaspaimenet olivat, mutta vastausta ei tullut. He ratsastivat vielä\njonkin matkaa eteenpäin; heidän rivinsä oli kaareutunut, kummassakin\npäässä lyhdynkantaja. Tästä näytti kehittyvän arveluttava juttu, sillä\nnyt oli luultavaa, etteivät vähälukuiset vartijat olleet voineet pitää\nkarjaa koolla, ja jos sen oli vallannut äkillinen säikähdys, täytyisi\ntehdä arvaamattoman pitkä ratsastusretki, sillä tässä tapauksessa\nnaudat olivat melkein yhtä nopeita kuin ratsut.\n\n\"Seis, kaikki!\" komensi vihdoin Texas-Joe. \"Kuulin juuri jotakin — ehkä\nse oli vain kojootti, mutta siitä pitää kuitenkin ottaa selko.\"\n\nHän hypähti maahan, meni hiukan syrjään välttääkseen hevosten\naiheuttaman häiriön eksytystä, heilutti sitten lyhtyään edestakaisin\nja päästi täydellä voimalla kuuluville pitkäveteisen merkkihuudon.\nNiin kovasti kuin Brite heristikin korviaan, hän ei erottanut mitään\nvastausta, mutta kohta sen jälkeen Shipman huusi riemuissaan:\n\n\"Oikeassa olin!\"\n\nHän riensi takaisin hevosensa luo, keikautti itsensä satulaan, ja\nnyt ratsastettiin enemmän vasemmalle. Heidän piti vielä pysähtyä eri\nkertoja, ja yhä lähempää kajahtavien merkkihuutojen mukaan he muuttivat\nsuuntaa, kunnes lopulta tapasivat karjan, joka juoksi myötätuuleen\nvartijoiden ollessa sen toisella puolella. Texas-Joe kehoitti Reddietä\nja Briteä tulemaan mukaansa, toisten piti ratsastaa Deuce Ackermanin\nkanssa; tarkoituksena oli saartaa lauma. Joskus hänen lyhtynsä valo\nosui myöhästyneisiin elukkoihin, jotka olivat jääneet kauas pääjoukosta\nja nyt pakotettiin kääntymään.\n\n\"Tässä tapauksessa on laiskuus ollut eduksi\", arveli Texas-Joe.\n\nHeidän sivuuttaessaan karkaavaa laumaa kävivät vastaushuudot yhä\ntiheämmiksi ja selvemmiksi, ja viimein Shipman seuralaisineen kohtasi\nPan Handle Smithin ja Rolly Littlen, jotka olivat toista reittiä pitkin\nnelistäneet karjan eteen.\n\n\"No, mitä kuuluu?\" kysyi Texas-Joe.\n\n\"Pahemmin olisi voinut käydä\", vastasi Pan Handle.\n\n\"Missä muut pojat ovat?\"\n\n\"Milloin lähempänä, milloin kauempana — joskus kuulen heidän huutojaan,\njoskus en.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa tämä on kirottu rettelö!\" puuskui Shipman. \"No\nniin, kaikki miehet työhön — Reddie, nyt sinun sopii näyttää, mihin\nkelpaat.\"\n\nEteenpäin mentiin, tuulta ja mylvien lähenevää karjaa vastaan. Elukat\neivät olleet raivoisia, ja ne olisi ehkä heti voitu pysähdyttää, jollei\npainostus olisi takaapäin ollut niin kova. Niinpä oli pakko aluksi\ntyytyä vain hidastamaan vauhtia, ja samalla piti torjua äkkikauhun\nvaara.\n\nRatsastajat järjestyivät noin puolen mailin pituiseksi riviksi, jonka\npäissä oli lyhdyt. Ainoastaan likellä näitä voitiin nähdä jotakin —\nmuualla täytyi luottaa hevosiin toimittaen kaikki ilmoitukset huudoilla.\n\nTämä karjalauman saartaminen ja takaisin päin työntäminen oli\nvaivalloista, uuvuttavaa eikä edes vaaratonta työtä. Myrsky riehui yhä\nkiivaammin, ja rakeet viilsivät kasvoja kuin veitset. Brite oli luullut\nhansikkaittensa ja paksun takin suojaavan kylmältä, mutta niistä oli\nvain vähän apua. Hän tunsi väsyvänsä eikä kuitenkaan saanut hellittää,\nkoska karja olisi polkenut hänet sorkkiensa alle.\n\nVähän väliä ratsastivat Deuce Ackerman ja Texas-Joe lyhtyineen\ntoisten rintamaa pitkin antaakseen heille mahdollisuuden nähdä, missä\nkulloinkin oltiin. Ja silloin Brite aina tähysti Reddieen päin, joka\nratsasti häntä lähinnä ja piti uljaasti puoliaan.\n\n\"Ei saa hellittää\", huusi Shipman rohkaisevasti ohimennessään. \"Tästä\nselvitään — meillä on taaskin onnea.\"\n\nBrite tiesi liiankin hyvin, että jos myrsky pahenisi, tilanne\nkävisi ainakin hänelle itselleen, Reddielle ja alokas Benderille\nepätoivoiseksi.\n\n\"Rohkeutta, Reddie — tuleehan pian aamu!\" huusi Ackerman tytölle\nkiitäessään hänen ohitseen.\n\n\"Toivottavasti pian\", huokasi Reddie, \"sillä pitkää aikaa en enää\nkestä\".\n\nIdässä pimeys alkoi väistyä samean harmauden tieltä, mutta kuinka\nkamalan hidasta se oli! Vielä kului melkein kokonainen tunti, kunnes\nmustuus oli kaikkialla muuttunut harmaaksi ja sitten vaaleaksi ja\nruohoaavikko vähitellen tuli siitä esille tummina juovina, joiden yllä\nnautojen päät ja kaarevat sarvet aaltoilivat edestakaisin. Pian Brite\nsaattoi nähdä Reddien ja myös toiset ratsastajat. Lyhdyt sammutettiin,\nsillä nyt oli jo niin valoisaa, että uskallettiin antaa hevosten ravata.\n\nViimein saatiin toimeen pysähdys karjan jo hidastuneessa ryntäämisessä\neteenpäin. Naudat alkoivat pureskella maasta ruohoa, ja takaa tunkevien\npainostus laimeni.\n\nKun sitten koitti päivä — hyvin samea, koska taivas oli matalalla\nroikkuvien, vinhasti kiitävien pilvien peitossa — saatiin huomata, että\nlauma oli kummaltakin sivulta levinnyt laajalle. Nyt oli välttämätöntä\najaa elukat kiireimmiten yhteen ja takaisin päin, sillä hukkaan mennyt\npäivä voisi tietyissä oloissa merkitä satojen, jopa tuhansien nautojen\nmenetystä. Texas-Joen onnistui, vaikka ratsastajat kyyristelivät\nmärissä satuloissaan perin uupuneina, innostaa heitä niin, että he\nsuorittivat melkein mahdottoman urakan. He ratsastivat suljettuna\njoukkona karjan sivulla ja käyttäen apuna laukauksia, koska eivät enää\njaksaneet käheytensä takia huutaa, pakottivat sen kääntymään toivottuun\nsuuntaan. Kun ensimmäiset naudat olivat totelleet, seurasivat muut\nniitä kuin lampaat johtopässiään.\n\nLopulta oli päälauma saatu ohjatuksi taas pohjoista kohti, ja nyt piti\nkerätä sivuille karanneet elukat. Sitten marssi jatkui verkkaisesti\nkäymäjalkaa, sillä naudat olivat väsyneitä ja nälkäisiä, samoin kuin\nhevoset, paitsi Reddien mustaa ratsua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta myöhään iltapuolella lähestyttiin taas leiriä. Ilokseen Brite\nnäki, että hevosten lukumäärä oli täysi, eivätkä ne myöskään näyttäneet\nkovin pahasti kärsineen myrskystä. Texas-Joe ja Deuce Ackerman,\njotka olivat säilyneet reippaimpina, ajoivat karjan tiiviisti koolle\nrunsasruohoisella lakeudella, ottivat itselleen uudet ratsut ja\nsaapuivat leiriin aikaisemmin kuin toiset. Briten tullessa sinne he\nseisoivat jo nuotion ääressä ja hörppivät Mozen tarjoilemaa höyryävää\ntotia.\n\nBrite ei voinut muistaa koskaan tunteneensa itseään näin\nruhjoutuneeksi, eikä hänen tilansa kuitenkaan ollut pahin. Pan Handle\nSmith näytti ihan kolkolta ja nääntyneeltä, ja Bender oli niin\nvoimaton, että toisten täytyi nostaa hänet ratsun selästä.\n\nReddie Bayne oli pitkän, vedenpitävän vaipan ansiosta ainoa, joka ei\nollut kastunut luita myöten. Tosin hänen kasvonsa olivat kireät ja\nkalpeat, mutta hän näytti kuitenkin kestäneen paremmin kuin useimmat\nmuut. Kun Moze tarjosi hänellekin totia, ei hän siitä huolinut, vaan\nravistellen itseään pyysi sen sijaan kahvia.\n\n\"Vahinko\", tuumi Ackerman, joka oli sen huomannut. \"Olethan tähän asti\nkäyttäytynyt niin erinomaisen miehekkäästi.\"\n\n\"En voi sille mitään, mutta tuon yöllisen rehkimisen jälkeen en enää\noikeastaan usko, että hän on tyttö\", murisi Texas-Joe.\n\nHänen huomautuksensa herätti yleistä hilpeyttä, johon myös Reddie\nhuvittuneena yhtyi.\n\nKun oli vähän aikaa lämmitelty, teki Texas-Joe taas jo lähtöä.\n\n\"Täytyy pitää silmällä, ettei karja uudestaan pääse käsistämme\netelään\", sanoi hän. \"San Sabe, sinä tulet nyt mukaan, ja sinä, Deuce,\nlähetät tunnin kuluttua meidän sijaamme kaksi miestä, jotta saamme\ntulla syömään.. Sitten vartioiminen järjestetään kuten ennenkin, sillä\nmeidän on pakko jäädä tänne yöksi.\"\n\n\"Lieneekö jokin muu lauma tänään kulkenut ohitsemme?\" kysyi Brite.\n\n\"En luule, sillä toisilla on varmasti ollut sama kiusa kuin meilläkin\",\nvastasi Shipman. \"Pitäkää muuten huolta siitä, että Bender pian pääsee\nmakuulle.\"\n\nSivuuttaessaan Reddien hän tiedusti:\n\n\"No, kuinka on laita, lapsukainen — haluatko saada minulta määräyksen?\"\n\n\"Tarkoitatteko lapsukaisella minua, herra Texas-Jack?\" tokaisi tyttö.\n\n\"Sinun ei sovi nimittää minua Texas-Jackiksi.\"\n\n\"Hyvä on — pitää kai siis sanoa pelkästään Jack.\"\n\n\"Sitä nimeä vihaan — minua on näet aina sanonut Jackiksi eräs tyttö,\njoka oli yhtä röyhkeä kuin sinäkin.\"\n\n\"Hänellä lienee ollut siihen omat syynsä, mutta minulla on se\nominaisuus, että muistan nimet huonosti.\"\n\n\"Se näkyy pitävän paikkansa, sillä olen kuullut sinun nimittävän\nisäntäämme isäksi.\"\n\n\"Vakoiletko sinä minua?\" sanoi Reddie suuttumuksesta tummanpunaisena.\n\n\"Siihen kysymykseen minun ei tarvitse vastata, ja mitä siitä ansaitset,\ntiedät kyllä itsekin. Valitettavasti se ei enää käy päinsä. Yhden asian\nsanon sinulle kuitenkin: ennen kuin saavumme Dodgeen, annat minulle\nvielä paremmankin nimityksen kuin Joe.\"\n\n\"Olenpa tosiaan utelias kuulemaan, mikä se voisi olla.\"\n\n\"Mahdollisesti nimität minua rakkaaksi Joeksi\", vastasi Shipman ja\nkiirehti eteenpäin.\n\nRatsaspaimenet purskahtivat hillittömään nauruun. Reddie oli tuokion\nverran sanaton, mutta keikautti sitten päätänsä ja huusi miehen\njälkeen: \"Siitä ei ikinä tule mitään, Texas-Jack!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli pitkä ja ikävä sekä vartijoille että leiriväelle, mutta aamu toi\nmukanaan vähitellen kirkastuvan sään, niin että liikkeelle lähdettäessä\naurinko paistoi jälleen. Kostea ruoho ja lukuisat vesilätäköt\nhelpottivat karjan marssia, ja Shipman käyttikin suotuisaa päivää kelpo\nlailla hyväkseen, jotta äskeinen viivytys edes osaksi korvattaisiin.\nVasta myöhään asetuttiin leiriin, jossa seurustelu oli yleisen\nraukeuden takia jokseenkin hiljaista.\n\nKun oli suoritettu vielä kaksi päivämarssia ilman häiritseviä\nkeskeytyksiä, saavuttiin likelle Austinia, Chisholmin reitin\nensimmäistä asutusta.\n\nKolmen mailin päässä kaupungista asui eräs karjatilallinen, jonka\nBrite tunsi hyvin ja jonka luo hän nyt poikkesi. Sieltä saadut uutiset\neivät suinkaan olleet ilahduttavaa lajia. Mikäli niihin sopi luottaa,\nolivat suuren karjan kuljetuksessa yleensä esiintyvät vaikeudet käyneet\nmoninkertaisiksi. Erikoisen haitallista oli se, että Colorado-virta,\njonka varrella Austin sijaitsi, oli tulvan vallassa. Sen tähden\ntäytyi odottaa, kunnes voitaisiin mennä sen poikki tavalliselta\nkahlauskohdalta, taikka kulkea virtaa ylöspäin jonkin matkaa ja ajaa\nlauma uimalla ylitse. Kun Brite oli ilmoittanut esimiehelle tämän\ntiedon, sai hän sellaisen vastauksen kuin oli odottanut:\n\n\"Ainakaan emme näyttäydy siinä pesässä.\"\n\nAustinissa oli näet, kuten muissakin asutuissa paikoissa Chisholmin\nreitin varrella, alinomaa vaihtuva väestö ja runsaasti kapakoita\nja peliluolia, niin että sinne oli perin vaarallista päästää\nratsaspaimenia, jotka kokemuksen mukaan eivät jaksaneet vastustaa\nviinan ja korttien houkutusta. Texas-Joe kiersi siis kaupungin, tehden\nlaajan kaaren, ja johti retkikunnan noin viittä mailia lännemmäksi,\nmissä karjatilallisen vakuutuksen mukaan virran ranta oli niin loiva,\nettä siellä uskallettaisiin ryhtyä ylimenoon. Brite yksin ratsasti\nAustiniin, söi illallista samassa majatalossa kuin edellisellä kerralla\nja meni sitten tapaamaan erästä Miller-nimistä liikemiestä.\n\nKadulla, jolle ei levinnyt muuta valoa kuin siellä täällä\nlampunhohdetta ikkunoista, oli niin pimeä, ettei voinut saada oikeaa\nkuvaa siitä, oliko kaupungissa tällä haavaa paljon väkeä vai ei.\n\nMiller, laiha missourilainen, tervehti Briteä iloisesti ja\nsydämellisesti, niinkuin pitikin kohdella vanhaa asiakasta.\n\n\"Olen jo kauan odottanut teitä\", sanoi hän. \"Tuleeko jäljestänne vielä\nmuita karjalaumoja?\"\n\n\"Tuskin lähipäivinä, mutta ensi viikolla niitä on liikkeellä tiheästi.\"\n\n\"Sitä Ross Hitekin arveli.\"\n\n\"Niinkö? Onko siis Hite taas täällä?\" kysyi Brite tekeytyen\nmaltilliseksi.\n\n\"On — muutamia päiviä sitten hän saapui tänne mukanaan pieni joukko\nhevosia, jotka hän on jo ehtinyt myydä.\"\n\n\"Paljonko hänellä on väkeä?\"\n\n\"En osaa sanoa. Olen nähnyt hänen seurassaan vain pari miestä, joita\nen tuntenut. Muuten en välitäkään ihmisistä; pääasia on se, että he\nostavat minulta runsaasti.\"\n\nBrite teki tilauksensa — kaikenlaisia elintarpeita ja tupakkaa\nratsaspaimenille — ja näitä punnittaessa ja pakattaessa meni vähäksi\naikaa läheiseen Snellin kapakkaan, joka oli valtavan ison tallin\ntapainen huone, täynnä kellertävää lampunvaloa, sinistä savua,\nalkoholin tuoksua ja melua.\n\nJokaisella retkellään pohjoiseen Brite oli käynyt tässä paikassa,\nmutta koskaan hän ei ollut siellä nähnyt niin paljon ihmisiä kuin nyt.\nKaikilla tahoilla pelattiin, ja erään höyläämättömän pöydän ääressä\nistui Ross Hite useiden muiden kanssa korttipelissä. Ohimennessään\nBrite tarkasteli heitä, mutta ei tuntenut heistä ketään Wallenin\nmiehistöön kuuluneeksi, vaikka piti varmana, että näitäkin oli läsnä.\nRatsaspaimenia näkyi tuskin lainkaan vieraiden joukossa, jotka\nenimmäkseen olivat kypsyneempään ikään ehtineitä miehiä, useimmat\nmeksikkolaisia, muutamat neekereitä.\n\nBrite haki itselleen istuinsijan jokseenkin pimeästä nurkasta, mistä\nsaattoi hyvin silmäillä pelureita ja osaksi myös tarjoilupöytää. Hän\ntoivoi, että jokin keskustelu tai muu sattuma antaisi hänelle lähempiä\ntietoja Ross Hiten aikeista. Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan,\nkun hän ihmeekseen näki Roy Hallettin ja Ben Chandlerin astuvan\nkapakkaan ja tunkeutuvan väkijoukon läpi tarjoilupöydän luo. Vähääkään\nsyytä ei ollut luulla, että Shipman oli antanut heille lomaa. He olivat\nsiis salaa poistuneet leiristä ja toivoivat kai voivansa palata sinne\nhuomaamatta.\n\nChandler oli jo maistellut muualla ja päässyt mitä hilpeimmälle\ntuulelle, mutta Hallett oli entistä synkemmän näköinen, vaikka hänkin\nkaiketi oli ryypännyt jonkin verran. Edellinen joi nyt ahneesti lisää,\nja viimein Hallett kiskoi hänet mukaansa tyhjän pöydän ääreen, alkaen\npuhua hänelle hiljaisella äänellä. Ben ei näyttänyt kuuntelevan sitä\nmielellään, sillä useita kertoja hän yritti päästä asiasta irti\njollakin sutkauksella ja, nousta pystyyn, mutta Hallett pidätti häntä\nyhä, ilmeisesti tahtoen suostuttaa hänet johonkin — Briten mielestä\nehkä pelaamaan tai jäämään kaupunkiin koko yöksi. Äkkiä Ben Chandler\niski nyrkkinsä pöytään ja selitti kuuluvasti:\n\n\"Vaikka minut perisi hitto, en tahdo olla siinä mukana.\"\n\nHänen äänensävynsä ja katseensa ilmaisivat, ettei Hallettin ehdotus\nkoskenut niin viatonta asiaa kuin ensin olisi voinut luulla. Brite\noli jo aikeissa sekaantua tähän miestensä väliseen merkilliseen\nkeskusteluun, mutta huomasi samassa, että Hite salavihkaa vaihtoi\nsilmäyksen Hallettin kanssa. Mitä se merkitsi? Kuinka nuo kaksi\ntunsivat toisensa?\n\nRoss Hiten kiireesti kuiskatusta käskystä nousi nyt kaksi hänen\npelikumppaneistaan siirtyen tarjoilupöydän luo, ja sitten Hite\npuhutteli Hallettia kysyen:\n\n\"Ettekö te kaksi viitsi tulla mukaan? Korkein panos on kaksikymmentä\nsenttiä.\"\n\n\"Mikäpä siinä olisi esteenä?\" vastasi Hallett. \"No, Ben, tule nyt —\nnyljetään heidät putipuhtaiksi!\"\n\n\"En millään ehdolla\", väitti Ben ja nousi seisaalleen. \"Minä lähden\ntakaisin leiriin.\"\n\nTummanpunaisena kasvoiltaan Hallett kävi häneen kiinni ja sähisi\nhänelle jotakin, mitä Brite ei käsittänyt. Chandler rimpuili hänestä\neroon, siinä kiskottiin edestakaisin, ja äkkiä Ben heilautti oikeaa\nkättään ja löi Hallettin nurin. Sitten hän hypähti taaksepäin ja\ntarttui revolveriinsa, mutta tätä varokeinoa ei olisi tarvittu, sillä\nvaikkei Hallett ollut pyörtynyt, oli hän niin huumautunut, ettei\npystynyt jatkamaan tappelua. Chandler loi Hiteen, joka tuijotti häneen\nsuu auki, vimmatun katseen, kääntyi ja riensi ulos kapakasta. Ross\nHite antoi hiljaa käskyn eräälle toverilleen, häränniskaiselle, julman\nnäköiselle miehelle, joka heti juoksi Chandlerin jäljestä.\n\nHallett kömpi työläästi seisaalleen ja istuutui päätänsä pidellen Hiten\nviereen. Tavantakaa hän vilkui hätääntyneenä ovelle ikään kuin peläten,\nettä Chandler voisi ilmestyä uudestaan häntä ahdistamaan. Hite sekoitti\nja jakoi kortit puhellen kuiskaamalla Hallettin kanssa. Brite huomasi\nkuitenkin, että näennäisen korttipelin tarkoituksena oli vain eksyttää\ntarkkaavaisiksi käyneitä naapureita. Viimein nuo molemmat nousivat\npöydän äärestä, kävivät vielä hyppäämässä lasin viskyä ja menivät\nsitten ulos.\n\nVähän aikaa Brite oli kahden vaiheilla, mitä piti tehdä. Tietenkin\noli selvää, että tässä punottiin jotakin ilkeää salajuonta, ja hänen\nkiusallisena velvollisuutenaan oli varoittaa siitä Chandleria,\nmutta toisaalta hän tahtoi ehdottomasti välttää Hiten ja Hallettin\nkohtaamista. Tätä epävarmuutta kesti vain jonkun sekunnin, sitten hän\npainoi hatun syvälle päähänsä ja kiirehti ulos kapakasta.\n\nKadulla vallitsi autio pimeys. Brite tähyili oikealle ja vasemmalle,\nmutta kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan Millerin myymälää\nkohti noutaakseen ostoksensa. Ehdittyään sen likelle hän näki avoimesta\novesta leviävässä valossa, että Hite ja Hallett olivat tulossa häntä\nvastaan. Kiireesti hän pujahti pimeään porraskäytävään, ja miehet\nmenivät hänen ohitseen puhellen vilkkaasti, mutta niin hiljaa, ettei\nhän ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän katsoi heidän jälkeensä ja huomasi\nheidän menevän takaisin kapakkaan.\n\nBrite tunsi helpotusta, kun lopulta istui jälleen ratsunsa selässä ja\nkeskellä katua pysytellen poistui kaupungista. Matkalla hän vaani,\nolisiko Chandler millään taholla näkyvissä, mutta se oli turhaa.\n\nTie päättyi Colorado-virralle, jossa vesi oli korkeammalla kuin Brite\noli koskaan ennen nähnyt. Karjan kuljettamisesta toiselle rannalle\ntulisi vaikea työ, mutta heidän täytyi uskaltaa, sillä muutoin uhkasi\nse vaara, että jouduttaisiin yhteen jonkin seuraavan lauman kanssa,\njolloin menetettäisiin useampia nautoja kuin pahimman säikähdyksen\naikana.\n\nRavatessaan rantaa pitkin länteen päin hän mietiskeli, kuinka\noikeastaan oli laita noiden kahden ratsaspaimenen, joita hän oli\npitänyt silmällä, ja mitä Shipman tästä jutusta sanoisi. Leirin paikkaa\nhän ei tiennyt, mutta uskoi sen löytävänsä, koska karja varmasti osuisi\nhänen eteensä. Noin tunnin päästä hän kuulikin kaukaista ammumista ja\npian sitten näki matalaksi palaneen nuotion.\n\nLeiriin tullessaan hän tapasi kaikki sikeässä unessa. Aluksi hän aikoi\nherättää ainakin Texas-Joen kertoakseen huomioistaan, mutta päätti\nkuitenkin, että sen ehtisi tehdä silloin, kun vartijoita vaihdettiin,\nkoska hän itse ei nyt voisi nukkua.\n\nNiinpä hän riisui ratsultaan satulan ja laskeutui pitkäkseen lepäämään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nBrite hätkähti hereille luullen torkahtaneensa vain lyhyeksi hetkeksi,\nmutta nyt oli jo päivä. Läheltä kuului kirveeniskuja, jotka tuskin\nkuitenkaan olivat syynä heräämiseen. Hän kohosi istualleen ja katseli\nympärilleen.\n\nHallettilla, joka vielä istui ratsun selässä, näkyi olevan jokin kiista\nTexas-Joen kanssa. Nuotion ääressä seisovat Deuce Ackerman ja Pan\nHandle Smith tarkkasivat heidän väittelyään.\n\n\"Niin, hitto vie, missä sinä viivyit niin kauan?\" tiukkasi Shipman.\n\n\"Kaupungissa\", vastasi Hallett tyynesti. \"Oikeastaan aioin käydä siellä\nvain iltaa viettämässä, mutta satuin jäämään koko yöksi.\"\n\n\"Miksi et sitä ennen pyytänyt minulta lomaa?\"\n\nHallett kohautti hartioitaan.\n\n\"Joka tapauksessa tästä laiminlyönnistä on seurauksena, että menetät\ntäällä toimesi.\"\n\n\"Etpä näy aavistavan, kuinka vähän siitä piittaan.\"\n\nAckerman huitaisi kädellään vihaisesti ja astui esille.\n\n\"Roy, mikä hemmetti sinut on riivannut?\" kysyi hän kiivaasti.\n\n\"Ei mikään erityisesti\", selitti Hallett, \"mutta minä olen kerta\nkaikkiaan kyllästynyt tähän retkikuntaan — liian paljon elukoita ja\nliian vähän miehiä\".\n\n105\n\n\"Miksi et ole puhunut siitä aikaisemmin?\" huusi Ackerman. \"Olenhan\nsinusta vastuussa, sillä sinut otettiin joukkoon minun suositukseni\nnojalla.\"\n\n\"Älä ole hädissäsi enää. Tässä julistan juhlallisesti, ettei sinun\ntästedes tarvitse vastata minusta.\"\n\n\"Onpa tuossa paatunut rehentelijä!\" kuohahti Ackerman. \"Mutta en\nollenkaan ihmettelisi, vaikka sinä vintiö —\"\n\n\"Malta mieltäsi, Deuce\", keskeytti Texas-Joe. \"Sinä et tietenkään\nvastaa Hallettista, ja muuten minä puhun itse hänen kanssaan.\"\n\n\"No, anna kuulua\", härnäsi Hallett pilkallisella äänellä ja sytytti\nsavukkeen.\n\n\"Ensiksikin sanon: hillitse röyhkeytesi tai tukin suusi! Näytät hakevan\nriitaa, jotta sinulla olisi parempi syy lähteä tiehesi.\"\n\n\"Kun nyt eroan toimestani, mitä muuta vielä tahdot?\"\n\nSamassa Hallett hyppäsi ratsailta maahan ja mittaili katseillaan\nuhmaavasti Shipmania, joka makuupeitteellään istuen oli vetänyt\njalkaansa toisen saappaan ja piteli toista kädessään — eikä hänellä\nvielä ollut yllään revolverivyötä.\n\n\"Oikeastaan en mitään, sillä tiedät kai sanomattakin, että olet\nkäyttäytynyt meitä kohtaan kuin viheliäinen heittiö.\"\n\nHallett vavahti, mutta purki sitten sisuaan.\n\n\"Ota samalla huomioon, että roikaleittesi joukossa on pahempiakin\nheittiöitä\", huusi hän. \"Minut houkutteli yöksi kaupunkiin Ben\nChandler, johon luotat niin rajattomasti; hän luuli minun suostuvan\nkonnantyöhön, jonka rinnalla eroamiseni tästä joukosta on pikku asia.\"\n\n\"En usko\", vastasi Texas-Joe.\n\nBrite oli tällä välin ehtinyt vetää saappaat jalkaansa ja nousi pystyyn\nselvittääkseen tilanteen muutamalla sopivalla sanalla, mutta samassa\nastui pensaikosta esiin Ben Chandler, verinen kaulahuivi siteenä pään\nympärillä, ja huusi:\n\n\"Sinä olet oikeassa, Texas-Joe — hän on kirottu valehtelija!\"\n\n\"Mistä sinä tulet?\" kysyi Shipman kummastuneena.\n\n\"Olen nukkunut tuolla pensaikossa ja satuin juuri ajoissa heräämään\nkuullakseni, mitä te, kaksi täällä kaikessa ystävyydessä haastelitte.\"\n\nHallettin kasvoihin tuli äkillinen muutos. Hänen ilmeestään, kun\nChandler odottamatta ilmestyi paikalle, oli kuvastunut suunnatonta\nällistystä, mutta nyt tuli sen sijalle hätä ja viha.\n\n\"Nähtävästi et ole vielä selvinnyt eilisestä pöhnästäsi\", sanoi hän\nBenille.\n\n\"Meistä kahdesta minä en ollut juovuksissa\", vastasi toinen\nrauhallisesti.\n\n\"No, sitten kai muistat vielä, että rupesit Snellin kapakassa riehumaan\nrevolverilla?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään — mutta myöhemmin ampui joku kadulla takaapäin\nkalloani kohti. Se on kuitenkin ihan eri asia, ja kuinka sen laita on,\nsiitä tahdon nyt julkisesti tehdä selkoa, sillä —\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, kun vielä olet sikahumalassa!\" keskeytti Hallet.\n\nNyt tuli Brite miesryhmän luo.\n\n\"Minäkin kävin eilen illalla Snellin kapakassa ja pidin näitä kahta\nmiestä silmällä\", ilmoitti hän Shipmanille. \"Chandler ei suinkaan ollut\npäihtynyt.\"\n\nHetkiseksi seurasi äänettömyys, ja Hallettin kasvot kävivät\nlyijynharmaiksi. Hän kyyristyi hiukan kuin loikatakseen, mutta meni\nsitten hitaasti, kädet puuskassa, hevosensa luo.\n\n\"Pysy paikallasi, kurja konna ja valehtelija!\" huusi Ben Chandler hänen\njälkeensä. \"Minusta on tärkeätä, että koko juttu paljastetaan sinun\nläsnäollessasi.\"\n\n\"Neuvon sinua olemaan rääkkäämättä suutasi\", murisi Hallett.\n\n\"Minä puhun suuni puhtaaksi!\" kiljui Ben vimmoissaan. \"Tietysti kerron\nsen salajuonen, joka sinulla on yhdessä Ross Hiten kanssa ja johon\nhoukutit minuakin —\"\n\n\"Tahdot siis, että asia päättyy tällä tavalla?\"\n\nSen sanottuaan Hallett veti esille revolverinsa ja tähtäsi Chandleriin,\nmutta samassa tuokiossa pamahti laukaus niin likellä Briteä, että\nruudinsavu melkein poltti hänen poskeaan. Hallettin kiivas liike jäi\nkesken, ikään kuin häneen olisi iskenyt salama, ja vasemmasta ohimosta\nvalui verta. Hän lyyhistyi kokoon ja suistui sitten kädet levällään\nkasvoilleen maahan, revolverin lentäessä parin askeleen päähän.\n\nVähän aikaa vallitsi jähmettynyt hiljaisuus, jonka sitten Pan Handle\nSmith keskeytti rauhallisella äänellä.\n\n\"Toivoakseni suotte anteeksi, herra Brite, että niin hätäisesti\nsekaannuin tähän rettelöön\", sanoi hän, \"mutta minun on mahdotonta\nsallia, että joku ampuu turvattoman ihmisen\".\n\n\"Älkää olko huolissanne — minähän kiitän teitä siitä ja olisin itsekin\ntehnyt samoin, jos minulla olisi ollut ase kädessä\", vastasi Brite.\n\"Muuten Chandler oli varmasti oikeassa, kun hän esitti syytöksensä,\nsillä viime yönä näin Hallettin olevan yhteisissä puuhissa Ross Hiten\nkanssa.\"\n\n\"No niin, Ben, kun vielä kerran olet täpärästi välttänyt ikuisuuden,\nhuojenna nyt sydäntäsi ja kerro, mitä on ollut tekeillä\", kehoitti\nTexas-Joe Chandleria, joka yhä näytti hämmentyneeltä.\n\n\"Siitä ei ole paljon sanottavaa\", aloitti mies hiljaa. \"Hallett yllytti\nminua liittymään mukaan erääseen hommaan, jota Hite oli hänelle\nehdottanut. Kerran yöllä, kun meillä kahdella oli vahtivuoro, tuli näet\nHite ja tarjosi hänelle viisisataa dollaria, jos hän toimittaisi Hiten\nmiehille tilaisuuden siepata karjastamme sievoisen osan. Ja se piti\npantaman toimeen sitten, kun Hallett ja minä taas joutuisimme yhdessä\nvartioimaan. Ensin lupasinkin olla siinä osallisena — niin kehno olin\ntosiaan — mutta sitten aloin katua ja sanoin hänelle jyrkästi, etten\nsuostu.\"\n\n\"Mitä ihmettä, Ben, kuinka on ollut mahdollista, että sinä lainkaan\nmenit sellaiseen roistomaiseen juoneen?\" huusi Ackerman suuttuneena.\n\n\"Sille en nyt enää mahda mitään, niin surkeaa kuin se onkin, enkä\nmyöskään tahdo pestä itseäni siitä puhtaaksi, mutta varsinaisena syynä\nsiihen oli kirottu viina, jota Roy Hallett ajoi kurkustani alas niin\npaljon kuin suinkin\", selitti Chandler onnettomana.\n\n\"Minun mielestäni sopu tämä asia jättää sikseen\", arveli Brite. \"Voihan\njokainen kerran olla heikko, ja nyt saamme pitää varmana, ettei Ben\nenää menettele sillä tavalla.\"\n\n\"En tietenkään, herra Brite. Sen vannon teille kaiken pyhän nimessä!\"\nvastasi Chandler kiitollisena.\n\n\"Vainaja on peitettävä kiireimmiten\", huusi Ackerman. \"Tuolta nelistää\nReddie — hänen ei tarvitse sitä nähdä.\"\n\n\"Eipä ole hänelle haitaksi — viime aikoina hän on niin riivatusti\nkeimaillut Hallettille\", nurisi Texas-Joe. \"Mikähän hoppu hänellä nyt\non noin kiidättää tänne hevosia?\"\n\nReddie jätti tuomansa ratsut vähän matkan päähän leiristä ja saapui\nitse niin hurjaa vauhtia, että tuskin kykeni pysähdyttämään omaa mustaa\nhevostaan ja ratsaspaimenten täytyi loikata sivulle.\n\n\"Tärkeitä uutisia!\" kertoi hän hengästyneenä. \"Ihan kintereillämme on\nNichols mukanaan kaksituhatta nautaa, ja hänen jäljestään tulee Horton,\njolla on vielä suurempi karja.\"\n\n\"Tuhannen pentelettä!\" huudahti Brite äkeissään.\n\nTexas-Joe käytti raivoissaan vielä mehevämpiä sanamuotoja, jotka\nsopivat varsin huonosti nuoren tytön kuultaviksi, ja ryhtyi sitten\nvetämään toista saapasta jalkaansa.\n\n\"He molemmat lähettivät sanan, että meidän pitäisi kiireimmiten mennä\nnautoinemme virran poikki\", jatkoi Reddie innokkaasti, \"mutta sehän on\nmahdotonta niin kauan kuin tulva on korkealla\".\n\n\"Sittenkin täytyy yrittää\", vastasi Brite.\n\nVasta nyt tyttö näki Hallettin makaavan maassa.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä täällä on tapahtunut?\" kysyi hän kalveten. \"Eikö tuo\nole Roy?\"\n\n\"On, lapseni.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Kuka sen on tehnyt?\"\n\n\"Minä\", selitti Pan Handle Smith.\n\n\"Minkä tähden?\" tiedusti Reddie soinnuttomalla äänellä.\n\n\"Siitä saat selon tuolta\", vastasi mies viitaten Chandleriin.\n\n\"Tämähän on hirveää — oletko sinäkin saanut laukauksen päähäsi?\" huusi\ntyttö katsellen Benin veristä pääsidettä.\n\n\"Se on vain pikku naarmu\", rauhoitti Chandler ja kertoi sitten\nlyhyesti, kuinka oli asian laita, säästämättä itseään.\n\nReddie oli kuunnellut ääneti, mutta Benin lopetettua syyti hänelle\nmoitteita — pitäen kerrassaan outona, että jonkun päähän oli\nhetkeksikään juolahtanut varastaa isännältään.\n\n\"No niin, pane nyt viimein saarnasi loppuun piste\", keskeytti hänet\nShipman karkeasti. \"Pääasia tässä on se, ettei aikeesta tullut mitään\nja että herra Brite on antanut hänelle anteeksi.\"\n\n\"Mutta minä en anna anteeksi\", väitti Reddie kiivaasti. \"Niin\npetollinen temppu hänellä oli mielessään, ja toissapäivänä illalla hän\npiinasi minua saadakseen suudella!\"\n\n\"Vähät siitä, että hän yritti, sillä tietenkin on tärkeintä, saavuttiko\nhän päämääränsä\", letkautti Texas-Joe.\n\n\"Ole varma siitä, että hän sai pitkän nenän\", vastasi Reddie punastuen.\n\nTexas-Joe seisoi yhdessä Briten kanssa rannalla vielä kerran tutkimassa\nkaikkia asianhaaroja. Tällä kohdalla oli samea, kuohuva ja vinhasti\njuokseva virta runsaasti kaksisataa metriä leveä, ja sen mukana\nuiskenteli hakattuja hirsiä, juurineen maasta kiskottuja puunrunkoja\nja kaikenkokoista ajopuuta. Varsinkin herätti epäilyksiä vahva vuolle,\nsillä jos karja ajautuisi määräsuunnasta kauas syrjään, voitaisiin\ntuskin välttää kamalaa tuhoa, koska vastapäinen ranta, mikäli silmällä\nkyettiin erottamaan, silloin jyrkkyydellään estäisi sen nousemasta\nvedestä.\n\n\"Kirotun kiperältä tämä juttu näyttää\", murisi Texas-Joe, \"mutta\ntakaisin päin emme voi enää mennä. Miehet ovat saaneet määräykset, ja\ntuoltahan hevoset jo tulevatkin näkyviin.\"\n\n\"Tietysti meidän pitää koettaa\" vahvisti Brite. \"Ehkä luistaa paremmin\nkuin luulemme.\"\n\n\"Hoi, Reddie!\" huusi Shipman huitoen kädellään tytölle. \"Ala ajaa!\"\n\nReddie vastasi kimeällä vastahuudolla, käänsi ratsunsa ja riensi\nhevoslauman taakse, joka lähti liikkeelle jokseenkin tiiviinä. Jotkut\nratsut pyrkivät kuitenkin hermostuneina karkaamaan sivuille, ja silloin\nTexas-Joe ratsasti virtaa ylöspäin ja Pan Handle Smith vastakkaiselle\ntaholle pakottaakseen ne takaisin. Hurjasti nelistäen juoksivat\njohtohevoset rinnettä alas ja syöksyivät korskuen veteen. Toiset\nseurasivat hyvässä järjestyksessä, kun Texas-Joe täydellä voimallaan\nkiljuen tunki niitä yhteen vasemmalta ja Pan Handle laukauksilla\noikealta, samalla kuin Reddie, myös kirkuen täyttä kurkkua, esti\nniitä peräytymästä. Molemmat miehet jäivät rannalle, mutta Reddie\najoi ratsullaan rajuun virtaan. Kaikki hevoset oli nyt saatu menemään\nveteen, ja etumaiset uivat jo.\n\n\"Hurraa, tyttö, mainiosti tehty!\" huusi Texas-Joe heilauttaen hattuaan.\n\"Ponnista vastavirtaan ja anna elukoiden hakea itselleen tie!\"\n\n\"Meidän olisi ehkä oikeastaan pitänyt seurata häntä\", epäili Pan Handle.\n\n\"Hänellä on sentään onneksi hyvin väkevä hevonen\", vastasi Brite\nluottavaisesti.\n\nTexas-Joe ei ilmaissut epäilyjä eikä varmuutta, vaan tähysti\njännittyneenä komeaa, liikkuvaa kuvaa, joka kehittyi hänen silmäinsä\nedessä. Briten viimeisen laskelman mukaan oli hevosia vielä kolmea\nvaille kaksisataa. Pienet espanjalaiset mustangit eivät vähääkään\npelänneet vettä, eivät sittenkään, kun pohja hävisi kavioiden alta.\nTiheänä parvena ne uivat jyrkästi vastavirtaan, jonne Reddie niitä\najoi yhä huiskuttaen leveälieristä hattuaan ja rohkaisten huudoillaan.\nHänelle itselleen tämä puuha näytti tuottavan tavattomasti huvia;\nhän ravisteli kutrejaan, jotka kimalsivat kuin punainen kulta\nauringonpaisteessa. Kun hänen hevosensa oli päässyt syvään veteen,\nvapautui myös Brite salaisesta pelostaan, sillä voimakas ratsu pystyi\nuimaan kuin soraa. Reddie pakotti sitä vasemmalta sivulta aina likelle\nhevosenpäitä, jotka etenivät nykäyksittäin monena rivinä, virran\ntyöntäessä oikealta.\n\nPitkän matkan päässä virtaa alaspäin siitä paikasta, missä Brite ja\ntoiset levottomina tarkkasivat tätä ylimenoa, tunsivat johtohevoset\nvihdoin pohjan allansa, ja muut pyrkivät uskollisesti samalle taholle.\nPian mustangit kahlasivat, aluksi yksitellen ja sitten joukoittain,\nvedestä ylös hiekalle ja kiipesivät rantatörmälle — viimeisenä Reddien\nmusta ratsu.\n\n\"Hemmetti sentään, se oli aika hyvä suoritus\", arvosteli Texas-Joe.\n\nBrite ei sanonut mitään, mutta hänestä näki, että hänen mielensä oli\nkeventynyt raskaasta taakasta, kun hän tiesi Reddien olevan turvassa\ntoisella rannalla.\n\n\"Kah, mitä tuo on?\" huusi Pan Handle äkkiä. \"Kuulkaas, isäntä, teidän\npitää estää se kaikin mokomin — tällä puolella on vielä paljoa suurempi\nvaara, kun ei ole tilaa kylliksi väistää vuolteen voimaa.\"\n\nBrite ja Shipman, jotka olivat kääntyneet toisaalle, tähystivät nyt\nvirran poikki. Reddie oli lähtenyt paluumatkalle! Siepattuaan käteensä\nrevolverin Texas-Joe laukaisi pari kertaa merkiksi, heilutti sitten\nhattuaan hurjasti ja kiljui: \"Pysy siellä!\"\n\nVarmaankin Reddie oli käsittänyt tämän käskyn, sillä hän viittasi\nkädellään, mutta ei peräytynyt takaisin rannalle. Texas-Joe ampui\nrevolveristaan kaikki luodit ja tähtäsi niin, että ne osuivat veteen\njuuri Reddien edessä, mutta siitäkään ei ollut apua. Shipman vimmastui\nja huusi niin kovaa kuin jaksoi:\n\n\"Käänny! Kuuletko, Reddie? Tänne on vaarallista palata! Pentele, etkö\nsinä tottele?\"\n\n\"Liian myöhäistä — nyt en enää voi muuta kuin jatkaa\", huusi Reddie\nnauraen.\n\n\"Rauhoittukaa, isäntä\", lohdutti Pan Handle hätääntynyttä Briteä.\n\"Onhan hänen ratsunsa tavattoman väkevä — jaksaa kyllä tuoda Reddien\ntänne.\"\n\nLikaisen keltaiset, mahtavat aallot vyöryivät hevosen kaulan ja\npään yli, jopa huuhtoivat nuoren tytön hartioita. Vuolle vei ratsua\nväkisinkin virtaa alaspäin, mutta uituaan sata metriä se selvisi\npahimmasta vaarasta ja pääsi hitaammin virtaavaan veteen. Brite näki,\nkuinka Reddie kiskaisi hevosta taaksepäin antaakseen ajelehtivan hirren\nkiitää ohitse ja kuinka se itsekin osasi väistää lehtevien oksien\nrykelmää — ilmeisesti tiesivät sekä hevonen että ratsastaja, mitä\nkullakin hetkellä oli tehtävä.\n\nSitä rannan kohtaa, mistä hevoset olivat lähteneet virran poikki,\nei nyt kuitenkaan voitaisi saavuttaa, kuten Brite huolestuneena\npani merkille, sillä jos Reddie joutuisi liian kauas sivulle, hänen\nvastassaan olisi melkein kohtisuora törmä eikä ratsu kykenisi\nkiipeämään ylös vedestä. Pan Handle ratsasti sinne päin ollakseen\ntarpeen tullessa apuna, mutta Reddien hevonen oli nopeampi kuin\nkatselijat olivat arvioineet. Nyt se jo kohotti vedestä hoikan päänsä,\npian tulivat myös hartiat näkyviin, sitten seurasi pari pitkää\nloikkausta, ja Reddie ravasi rinnettä ylös.\n\nTexas-Joe hyppäsi hevosen selästä, paiskasi kiihtyneenä hattunsa\nmaahan, kiroili ja polki kuin hullu. Briten mieleen johtui, että\ntällainen riivaus oli viime minuutteina kestetyn sielullisen hädän\npurkausta.\n\n\"Sinun ei tarvitse hätäillä, Pan!\" huusi Reddie Smithille. \"Eikö se\nollut suurenmoista? Mitä nyt sanot ratsustani?\"\n\n\"Kelpo elukka se on, mutta perin kevytmielistä sinun oli mennä\nsellaiseen vaaraan turhanpäiten.\"\n\n\"Minua tarvitaan tällä rannalla hyvinkin — minun apuani ei sopisi pitää\nkovin vähäpätöisenä\", vastasi Reddie. \"Hyväinen aika, mikähän nyt on\nmennyt arvoisan esimiehemme päähän?\"\n\nRatsastaessaan Briten ja Texas-Joen eteen hänellä näytti olevan hieman\npaha omatunto, mutta kaunis hän oli likomärkyydestään huolimatta tai\nehkä juuri sen tähden.\n\n\"Herrat näkyvät olleen minusta huolissaan\", sanoi hän pysähdyttyään.\n\"Sitä en olisi millään ehdolla tahtonut, mutta luulin, että minusta\nvielä on täällä jotakin hyötyä.\"\n\n\"Huusinhan sinulle, että sinun piti jäädä sille rannalle — etkö\nkuullut?\" kysyi Texas-Joe synkän näköisenä.\n\n\"Tietysti kuulin — sinähän kiljuit kuin aikoisit herättää vainajia.\"\n\n\"No niin, miksi et totellut käskyäni, jonka annoin esimiehenäsi?\"\n\nSiihen Reddie ei osannut vastata, vaan loi katseensa nolona maahan.\n\n\"En siedä enää, että sinä julkisella vastustuksellasi turmelet koko\nmiehistön kuuliaisuuden!\" kovisti Shipman.\n\n\"Olenkohan minä sentään niin syyllinen, Jack!\" torjui Reddie arastellen.\n\n\"Varmasti olet! Mutta kuuleppa nyt! Vaikka isäntä hemmottelisi sinua\nkuinka tahansa ja vaikka olisit kuinkakin kaunis tyttö ja minä\nsinuun hullaantunut — se ei muuta asiaa: sinulla on housut niinkuin\nratsaspaimenella, saat palkkaa niinkuin miehet, sen tähden sinun on\npakko myös totella kuten toistenkin, ja minä pidän huolta siitä, että\nuppiniskaisuutesi loppuu.\"\n\n\"Mieleni tekisi kuulla, kuinka panet päätöksesi toimeen\", vastasi\nReddie, ja hänen äänensävyssään oli sekaisin suuttumusta ja hilpeyttä\nmiehen merkillisen lemmentunnustuksen takia.\n\nShipman astui likemmäs tyttöä.\n\n\"Sinä et kelpaa tappelukumppaniksi niinkuin mies, eikä minun myöskään\nsovi antaa sinulle vitsaa kuin pahankuriselle pojannalkille\", selitti\nTexas-Joe maltillisesti ja varmasti, \"mutta jos vielä kerran tahallasi\nlaiminlyöt selvän käskyn, jonka annan minä, herra Briten valitsema\njoukon esimies, niin ammun ratsusi\".\n\n\"Kuinka sinä uskaltaisit!\" kiivastui Reddie.\n\n\"Jollet tahdo, että niin käy, tiedät nyt, millä voit sen estää.\"\n\n\"Kenties jo olisi syytä lykätä noin vilkkaan keskustelun jatko\ntuonnemmaksi\", huomautti Pan Handle Smith. \"Tuolta lähenee näet\nkarjamme.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nRantatörmälle ilmestyi kiilan muotoiseksi järjestyneen valtavan\nkarjalauman kärki, johtajana tavattoman iso vanha sonni, joka piti\nleveiden sarvien koristamaa päätänsä korkealla. Tiheäksi sulloutuneena,\nverkkaisessa etenemisessään vastustamattomana sieltä oli tulossa elävä\ntulva.\n\n\"Hitto vie, onpa tuossa komea näky!\" huudahti Texas-Joe ihastuneena.\n\"Elukat ovat mainiossa kunnossa. Jos saamme ne viedyksi virran poikki\nyhtä täydellisessä järjestyksessä, niin suoritamme suuremman urotyön\nkuin Mooses kävellessään Punaisen meren halki.\"\n\n\"Tietävätkö miehet myös tarkasti, mitä heidän pitää tehdä?\" kysyi\nBrite, joka ei vielä ollut noussut ratsun selkään.\n\n\"Kaiketi, ja pääasia tässä onkin, että he ponnistavat vastavirtaan\neivätkä millään ehdolla eksy karjan sekaan, koska silloin olisivat\nhukassa... Mutta ettekö halua jo ottaa ratsua?\"\n\nBrite kiirehti taaksepäin ja kuuli hevosta satuloidessaan, kuinka\nTexas-Joe käski Ben Chandlerin jäädä päähaavansa takia keittiövaunun\nluo, joka tuotaisiin viimeiseksi. Ben oli nähtävästi vastahakoinen,\nkoska hänen vastauksestaan, jota Brite ei käsittänyt, oli seurauksena,\nettä Shipman purki suustaan vimmattuja kirouksia.\n\nKun Brite oli ehtinyt istuutua satulaan, olivat ensimmäiset naudat jo\nsaapuneet veteen viettävälle rinteelle. Niiden molemmilla sivuilla\nratsasti miehiä edestakaisin kiljuen ja herkeämättä ampuen, mutta\nelukoiden mylvinä oli vieläkin kovempi.\n\nBriten sitten tullessa paikalle Texas-Joe oli juuri pitämässä Reddielle\nvakavaa, innokasta puhetta.\n\n\"Nyt alkaa sellainen juttu, joka on sinulle ihan uusi\", sanoi mies,\n\"ja vaikka hevosesi on mainio uimari, voi käydä niin, ettei sekään\nsinua auta. Suostutko siis pysyttelemään likelläni, jotta voin sinua\nvaroittaa, jos jokin menee hullusti?\"\n\n\"Se sopii\", vastasi Reddie merkillisen mukautuvasti.\n\n\"Teidän, isäntä, lienee parasta jäädä lauman taakse\", jatkoi Texas-Joe.\n\"Pan Handle, sinä lähdet liikkeelle, kun noin puolet karjasta on\nvedessä, mutta varo joutumasta elukoiden joukkoon... No niin, tule\nmukaan, Reddie!\"\n\nVanhalle johtosonnille virta ei näyttänyt olevan mikään kaunistus. Se\njuoksi parin metrin päässä lauman edellä hilpeästi kuin vasikka ja\nmylvi samalla kuin puhveli. Sen jäljestä hyökkäävien nautojen jyrisevä\ntöminä vei voiton kaikesta muusta melusta. Brite tunsi maan tärisevän\nratsunsa alla, sillä lähes viisituhatta eläintä kiiti loivaa rinnettä\nalas. Häntä peloitti ajatella, mitä arvaamattomia seurauksia olisi\npienimmästäkin selkkauksesta, saatikka äkillisestä säikähdyksestä.\n\nTexas-Joe ratsasti johtosonnin edellä virtaan ja kieputti suopunkia\npäänsä yläpuolella, lakkaamatta kiljuen. Reddien ratsu kuohutti\nkellertävää vettä korkealle seuratessaan Shipmania. Sitten molskahti\nnautojen etujoukko kahlaamaan ja huumasi jymyllään korvia kuin\nmaanvieremä, sillä takaapäin ryntäävien ahdistamina täytyi toisten\nsyöksyä veteen suinpäin. Virrassa ne saivat tilaa levitäkseen eri\ntahoille, mutta silloin uhkasi ratsaspaimenia paha vaara. Sen tähden\noli ehdottomasti tarpeellista pitää laumaa koossa ja alkuperäisessä\njärjestyksessä niin kauan kuin suinkin, mikä tietenkin oli perin\nvaikeata.\n\nTähystäessään selkien ja sarvien yli Brite näki nyt, että Ben Chandler\nratsasti lähellä johtosonnia, sillä sivulla, joka oli karjasta\nmyötävirtaan päin. Eikö hän ymmärtänyt, että se oli vaarallista, vai\nuhmasiko hän kohtaloa? Pitikö ehkä olettaa, että hän tahtoi erikoisella\nsankaruudella hyvittää virheensä? Pään ympäri kierretty side teki\nhänet tunnettavaksi muiden seasta, mutta sittenkin hän katosi pian\nBriten näkyvistä. San Sabe ja Deuce Ackerman olivat muuten samoin tällä\nvaarallisella sivulla, mutta heidän ratsunsa seisoivat vielä matalassa\nvedessä. Ilmeisesti he odottivat, kunnes koko lauma olisi mennyt\nohitse, ja aikoivat sitten hoputtaa sitä takaapäin. Rolly Little,\nHolden ja Whittaker sivuuttivat Briten nelistäen.\n\nTällä välin johtosonni oli ehtinyt syvään veteen, upposi ensin,\nkohosi pärskyen ja alkoi uida vuolletta vasten. Naudat seurasivat\nsitä kuuliaisina kuin lampaat, ja Texas-Joe Reddien kera huolehti\nohjauksesta. Karjan leveäksi hajautunut jälkijoukko tömisti Briten ohi,\nja hänen oli nyt aika liittyä miehistöönsä. Vielä kerran hän silmäili\nrinteeltä virtaa, jonka keskellä vilisi tuhansia sarvipäitä, päästi\nsitten valloilleen ratsunsa, joka kärsimättömänä nosteli jalkojaan,\nja ratsasti kaaressa vedenrajaan. Texas-Joe ja Reddie olivat tällöin\njo hävinneet näkyvistä, ja karja peitti samoin myös Ackermanin\nja Holdenin. Nyt Brite näki enää Benderin, nuoren alokkaan, joka\narvatenkin tunsi olonsa perin kiusalliseksi.\n\nKeskellä vinhasti juoksevaa virtaa Briten hevonen, joka hänen onnekseen\ntuntui olevan hyvin tottunut veteen, painui melkein kokonaan aaltojen\nalle, ja hän itsekin kastui hartioitaan myöten. Samalla hän pani\nmerkille, että häntä painettiin määräsuunnalta sivulle. Hänen oikealla\npuolellaan näkyi kolme ratsaspaimenta ponnistavan pitääkseen hevosiaan\nerossa karjasta — mutta ehkä hän käsitti heidän liikehtimisensä väärin\n— ja äkkiä San Sabe pyrki jyrkästi vastavirtaan. Aallonharjalla\nläheni iso läjä ajopuita erinomaiseksi kiusaksi, koska se tapahtui\nhankalimmalla kohdalla ja hetkellä. Brite kiskaisi ratsuaan taaksepäin\nvälttääkseen yhteentörmäystä ja yritti lisäksi käsin ja jaloin sysätä\nruuhkaa syrjään. Samoin tekivät ratsaspaimenet, mutta eivät voineet\nmitään sille, että iso, lehtevä puu, johon oli takertunut kaikenlaisia\njätteitä, työntyi myötävirtaan. Se ennusti varmaa tuhoa, ja molempien\nosien välille jäi leveä rako. Jollei taempia nautoja voitaisi\npysähdyttää, menisivät ne virran mukana perikatoon.\n\nNyt Brite oli vähällä takertua tiheään pensaaseen jonka uiskentelua hän\nei ollut huomannut pitäessään yksinomaan silmällä hajalle reväistyä\nkarjalaumaansa, mutta hevosen viisaus tuli pelastukseksi. Hän päätti\nolla varovaisempi, koska muutoin toimittaisi itsensä ja ratsunsa\nvaaraan.\n\nLuodessaan katseen taaksepäin hän sai kummakseen nähdä, kuinka kauas\nhän oli jo poikennut sivulle: keittiövaunu oli hyvinkin mailin päässä\nkuin pieni piste näköpiirin laidalla. Ja edessä, jokseenkin lähellä,\ntörrötti jyrkkä ranta, jota Texas-Joe oli neuvonut karttamaan. Brite\nohjasi hevosta parhaansa mukaan takaisin vastavirtaan, nousi sitten\njalustimien varassa seisaalleen ja näki mielihyvin, että lauman kärki\noli jo päässyt vuolteesta ja läheni rantaa kutakuinkin eheänä joukkona.\nSamassa oli eräs ratsastaja saapunut matalaan veteen — varmaankin\nTexas-Joe.\n\nNyt Briten mustangi joutui pyörteeseen ja kiepahti ympäri. Hän aikoi\nluisua alas satulasta helpottaakseen säikähtyneen hevosen ponnistelua,\nmutta silloin sen onnistui vapautua kurimuksesta, joka kiskoi alaspäin,\nja kun Brite jälleen pääsi tähystämään rantaa kohti, näki hän, että\netujoukko — kahden muun ratsaspaimenen ajamana — jo kahlasi pohjaa\nmyöten. Se oli hyvä saavutus, mutta sitä levottomampana hän ajatteli,\nkuinka oli käynyt lauman jälkipuolen. Käännyttyään katsomaan hän\nhuomasi, että osa siitä oli muuttanut suuntaa ja pyrki uudestaan\nvastavirtaan. Ensin hänestä tuntui oudolta, että naudat väistyttyään\nvuolteen mukana kauas sivulle olivat tehneet näin uljaan päätöksen,\nmutta kuultuaan sieltä päin laukauksia hän käsitti, että Chandler,\njoka alusta asti oli puuhannut sillä puolella, yritti kaiken uhallakin\npelastaa niin paljon kuin vielä oli mahdollista.\n\nTässä näytti kuitenkin käyvän niin, että uupuneet elukat ajautuisivat\nsille kohdalle, missä ranta kohosi jyrkkänä seinänä. Niiden menetys\nolisi kyllä raskas tappio, mutta vielä pahemmin koski Briteen se, että\nratsaspaimenen henki nyt oli ilmeisesti vaarassa. Tosin sopi toivoa,\nettä Chandler jossakin alempana tapaisi paikan, jossa hänen ratsunsa\nkykenisi kiipeämään vedestä ylös.\n\nSama toivo näkyi olevan myös ratsaspaimenilla, sillä äkkiä ratsasti\neräs heistä rantatörmälle ja nelisti hurjaa vauhtia sille taholle,\nmissä Chandlerin tiedettiin olevan. Mustangin pitkästä, liehuvasta\nhännästä Brite päätteli, että tämä pelastustyöhön kiirehtivä mies oli\nDeuce Ackerman.\n\nKun Brite vihdoin pääsi maihin, oli vedessä enää muutamia satoja\nnautoja lauman etupuoliskosta, nekin jo kahlaamassa. Texas-Joe ja\nReddie olivat poissa, toiset ratsaspaimenet seisoivat rannalla\nodottamassa, ja Bender, Pan Handle ja San Sabe häärivät vielä ratsain\nelukoiden sivuilla. Kaikki olivat jokseenkin alakuloisia ja väsyneitä\nja kohauttivat hartioitaan Briten kysyttyä, kuinka oli Chandlerin\nlaita. Ainoastaan Pan Handle yritti rohkaista mieliä edes heikolla\ntoivolla.\n\n\"Texas-Joe ja Reddie lähtivät Ackermanin jäljestä, joka ensin riensi\navuksi\", selitti hän lopuksi. \"Enempää ei voi tällä hetkellä tehdä\nBenin hyväksi.\"\n\n\"No niin, mihin nyt ryhtyisimme?\"\n\n\"Parasta lienee, että leiriydymme tuonne ylhäälle — siellä on runsaasti\nruohoa, eikä karja kuitenkaan jaksaisi tänään kulkea.\"\n\nBrite oli samaa mieltä, ja he ratsastivat hiekkarinnettä ylös tavaten\nsen harjalta alkavan tasangon, joka ruohikkoineen ja puineen tarjosi\nihanteellisen leiripaikan. Hevosilta riisuttiin heti satulat, ja sitten\nkyhättiin iso nuotio, jotta ratsastajat saisivat kuivailla vaatteitaan.\nHeidän seistessään paitahihasillaan tulen ympärillä tulivat Texas-Joe\nja Reddie takaisin.\n\n\"Se oli turha matka\", kertoi Shipman. \"Ben on kaiketi hukkunut, eikä\nniitä nautojakaan voi pelastaa... Nyt minun pitää mennä tuomaan Moze\nvaunuineen tänne. Reddie, sinun ratsusi on vielä reippaassa kunnossa —\neikä ihmekään, kun painat vain höyhenen verran — ehkä lainaat sen San\nSabelle, jotta hän tulee avukseni.\"\n\n\"Miksi niin — enkö kelpaa siihen itse?\"\n\n\"Etkö vielä ole saanut kylliksesi ratsastamisesta vedessä\nedestakaisin?\" kysyi Texas-Joe.\n\nKun myös Brite vastusti jyrkästi hänen aiettansa lähteä jälleen virran\npoikki, hypähti Reddie hieman nyrpeänä hevosensa selästä maahan,\nja hänen sijalleen tuli San Sabe, joka lähti tavoittamaan edeltä\nratsastanutta Texas-Joea. Leiriin jääneet silmäilivät heidän jälkeensä\nsynkkinä ja vaiteliaina, sillä Ben Chandlerin kohtalo koski heihin\nkipeämmin kuin he tahtoivat ilmaista.\n\nMyöskin Texas-Joe ja San Sabe toimittivat heille muutamia peloittavia\nhetkiä upotessaan eri kertoja näkymättömiin. Mutta molemmat putkahtivat\nyhä uudestaan esille ja saavuttivat lopulta vastapäisen rannan,\nmissä Moze oli jo ajanut vaununsa rinnettä alas heitä vastaan.\nRatsaspaimenet kiinnittivät suopunkinsa vaunuun tukeakseen kuljetusta,\nja sitten nelistettiin korkealle roiskuvaan veteen. Tarkasti tähystävä\nBrite oletti, että vaunuun talletetut elintarpeet kastuisivat ja\npilaantuisivat, mutta päästyään syvään vuolteeseen vaunu näkyi\nkelluvan kuin vene, niin että suurin osa kuormaa törrötti vedenpinnan\nyläpuolella.\n\n\"Siinä on kaksinkertainen pohja paksuista lankuista\", sanoi eräs\nmiehistä. \"Sepä on tosiaan onni, sillä muutoin tuskin saisimme tänään\nmitään kunnollista purtavaa.\"\n\nPari kertaa näytti siltä kuin kiivas virta veisi vaunun, hevoset\nja ratsastajat väkisin mukaansa, mutta aina Texas-Joen onnistui\ntaitavuudellaan torjua pahin vaara. Kaikki hengähtivät helpotuksesta,\nkun vaunu vaappuen kohosi vedestä rannalle. Niin tumma kuin Moze olikin\nväriltään, saattoi huomata hänen kalvenneen.\n\n\"Ei tarvitse pelätä\", vakuutti hän astuttuaan maahan, \"että\nruokatavarat ovat kastuneet, ja peitteet kuivuvat vielä ennen iltaa\".\n\nVähän ajan kuluttua tuli Deuce Ackerman takaisin, ja hänen ryhdistään\nja ilmeestään näki heti, ettei hänellä ollut hyviä uutisia. Hänen\nasunsa oli kauttaaltaan savessa, ja hän oli niin uupunut, että melkein\nputosi ratsunsa selästä.\n\n\"Istu tänne tulen ääreen\", huusi Little ja riensi hänen luokseen. \"Minä\nkyllä riisun hevoseltasi satulan.\"\n\n\"Ikävä juttu — en voi ilmoittaa muuta kuin että Chandler on hukkunut.\nJos tahdotte kuulla yksityiskohtia, pitäisi minun ensin saada jotakin\njuotavaa.\"\n\nMoze toi kiireesti pikarillisen kahvia, jonka Deuce kaatoi kurkkuunsa\npikku siemauksin, alkaen sitten kertoa:\n\n\"No niin, kun olin ratsastanut rantaa pitkin ja ehtinyt kauas\najautuneen karjan kohdalle, huomasin ihmeekseni, että Chandler, se\npölkkypää, vieläkin yritti pakottaa nautoja uimaan vastavirtaan — hän\npiiskasi niitä suopungillaan kuin villi. Huusin hänelle ja ulvoin, niin\nettä keuhkoni olivat haljeta, mutta hän ei kuullut. Viimein hän sentään\nnäki minut, ja silloin viittasin kädelläni, että hänen piti tulla\nsieltä pois. Hän ei välittänyt siitä, ja virta vei häntä yhä edemmäs,\nsamoin tietysti karjaa. Ratsastin rannalla samaan suuntaan — mailin\ntoisensa jälkeen. Sitten oli jonkin matkan päässä edessäni iso aukko\njyrkässä rantaseinässä — varmaankin Chandler oli myös huomannut sen,\nsillä hän ajoi niin pitkälle jouduttuaan nautoja juuri tuota aukkoa\nkohti. Sen edustalla vesi oli matalaa — naudat saivat sorkkiensa alle\npohjan ja kahlasivat maihin.\"\n\n\"Tarkoitatko tosiaan, että Ben pelasti vedestä niin suuren osan\nkarjaamme?\" kysyi Shipman epäuskoisena.\n\n\"Se on riivattu totuus. Mutta hänen hevosensa oli vielä vuolteessa,\nja kun naudat tukkivat siltä tien, ei se päässyt syvästä vedestä,\nvaan kiiti virran viemänä yhä kauemmas sen paikan ohi, josta olisi\nvoinut kiivetä ylös. Minä ratsastin tietysti samalle taholle ja huusin\nBenille, ettei hänen tarvinnut hätäillä, koska olin tulossa avuksi.\nHän oli takertunut hevosensa kaulaan, joka tuskin enää pysyi koholla\nvedestä. Sitten tuli eteeni paikka, missä hurja vuolle sivuutti\nkallion — riensin sinne, ja Ben ajautui myös ihan likeltä ohi. Heitin\nsuopunkini niin tarkasti tähdättynä kuin ikinä, mutta hän ei saanut\nsiitä kiinni, kun se oli liian lyhyt. Taas nelistin eteenpäin — ranta\noli viheliäisen jyrkkä ja murtuva, ja äkkiä lohkesi aitani iso möhkäle,\nniin että olin vähällä suistua nurin, mutta siellä oli taas eräs kohta,\nmissä Chandlerin täytyi joutua ihan likelleni. Juuri kun suopunkini\nolisi ulottunut häneen, vaipui hänen hevosensa — Ben koetti vapautua\njalustimista, hän oli nähnyt minut ja aikoi huutaa minulle jotakin,\nmutta samassa vesi peitti hänet alleen. Viimeiseksi näkyi hänen verinen\npääsiteensä — sitten ei mitään.\"\n\nReddie purskahti itkemään ja juoksi pois. Texas-Joe astui nuotion luo,\nheitti siihen lisää puita ja mutisi:\n\n\"Ainakin se oli hemmetin hieno tapa korvata rikkomuksensa.\"\n\nBrite huokaisi liikutettuna. Ackerman jatkoi hiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Niin kauan kuin elän muistan hänen silmiensä rukoilevan ilmeen —\nviimeisellä hetkellään hän tahtoi näet vielä jäädä henkiin. Aluksi hän\nei lainkaan ajatellut itseään, vaan ainoastaan karjan pelastamista.\nSe, että hän sai sen toimeen, on sellainen urotyö, jota en ole osannut\npitää mahdollisena.\" Texas-Joe rykäisi hämillään, ennen kuin sanoi:\n\"Jaha, nyt otan toisen ratsun ja lähden katsomaan, minne ne naudat ovat\nehtineet vaeltaa. Kuinka kaukana täältä ne pääsivät maihin, Deuce?\"\n\n\"Arviolta neljän mailin päässä.\"\n\nVaikka Brite kehoitti vielä lepäämään, lähti Texas-Joe väsynein askelin\nliikkeelle — kenties hän kaipasi yksinäisyyttä, kun mieli oli niin\nraskas. Toiset istuivat nuotion ympärillä tuijottaen ääneti eteensä ja\nkävivät eloisammiksi vasta sitten, kun Moze kutsui syömään. Ainoastaan\nReddie pysyi syrjässä, ja Brite piti parempana antaa hänen olla\nrauhassa siihen asti, kunnes miehet syötyään lähtisivät leiristä. Mutta\ntällä kertaa he tekivät poikkeuksen, jääden paikalleen. Arvatenkin\nhe tahtoivat odottaa Shipmania, jonka piti lisäksi antaa määräyksiä\nyöllisistä vahtivuoroista.\n\nTulen lämpö teki Briten uneliaaksi, ja hän laskeutui hiekalle\npitkäkseen, vaipuen uneen. Herättyään hän huomasi auringon painuneen jo\nalhaalle länteen. Leirissä ei nyt ollut muita kuin Pan Handle Smith,\nReddie Bayne, Rolly Little ja Texas-Joe — toiset ratsaspaimenet olivat\npoistuneet.\n\n\"Kah, te tulitte siis jo takaisin!\" huudahti Brite kohoten istualleen\nja ojennellen kangistuneita raajojaan. \"No, kuinka kaukana karjamme\njälkijoukko on täältä?\"\n\n\"Palasin retkeltäni noin puoli tuntia sitten — niinpä luulisin,\nettä nuo naudat tällä hetkellä ovat hyvinkin kymmenen mailin päässä\npohjoista kohti.\"\n\n\"Mitä ihmettä te puhutte?\"\n\n\"Tarkoitan vain, että niillä on riivatun hyvä vauhti.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvä Shipman, teidän pitää selittää tarkemmin — enhän\nkäsitä tuosta mitään.\"\n\n\"Tietysti se on selitettävä, niin kiusallista kuin minun onkin kertoa\ntästä konnanjuonesta\", vastasi Texas-Joe. \"Reddie, tuki sinä hetkeksi\nkorvasi!... Meille on tässä kirottu ryökäle joukkio tehnyt jumalattoman\nsaastaisen tempun! Vieläkin veri nousee päähäni, kun sitä ajattelen —\nmieleni tekisi ulista kuin kojootti, jota on purrut kalkkarokäärme,\nmutta mieluimmin joisin itseni sikahumalaan tai nitistäisin jonkun —\"\n\n\"Tuo ei vähääkään auta minua käsittämään, mitä oikeastaan on\ntapahtunut\", keskeytti Brite.\n\n\"Pan, sano sinä se hänelle.\"\n\n\"Riivatun hassusti siinä kyllä on käynyt\", kertoi Pan Handle Smith,\n\"mutta vastoin Shipmanin mielipidettä arvelen, ettei tämä juttu sentään\nole meille niinkään paha. Texas-Joe ei näet saanut noita harhateille\njoutuneita elukoita näkyviin, ja sitten hän kiipesi eräälle kukkulalle\nja keksi sieltä, että noin kymmenen miestä ajoi niitä varsin reipasta\nkäymäjalkaa pohjoiseen.\"\n\n\"Tietenkin Ross Hite miehineen!\" huudahti Brite hypähtäen seisaalleen.\n\n\"Sitä mieltä oli myös Texas-Joe, ja sen tähden oli hänen puoleltaan\nviisainta palata kiireimmiten tänne ja tehdä meille selkoa\nhavainnoistaan. Vähemmän järkeä oli hänen sotajuonessaan, jota hän\nsuositteli, että näet lähtisimme ratsain tavoittamaan tuota sakkia\nja ampuisimme joka rosvon. Valitettavasti yhtyivät kaikki toverit\nkannattamaan sellaista hullutusta, mutta kun panin jyrkästi vastaan,\npääsi järki taas kerran voitolle.\"\n\n\"Te olette ehdottomasti oikeassa, Pan Handle\", myönsi Brite.\n\"Kerrassaan nurinkurista olisi ollut hyökätä Hiten kimppuun, sillä\nvarmasti olisi siinä kahakassa moni meidänkin väestämme menettänyt\nhenkensä. Sitä paitsi olisi uhannut se vaara, että naudat olisivat\ntäällä joutuneet perästämme tulevien laumojen sekaan ja sillä\ntavalla menneet meiltä hukkaan. Ei, parempi on tyytyä siihen, mitä\non pelastettu, kuin antautua sellaiseen hurjaan seikkailuun.\"\n\"Juuri niin\", vastasi Pan Handle tyytyväisenä, \"varsinkin kun tuo\nväliaikaisesti meiltä siepattu nautaparvi on saatavissamme, jos käymme\nasiaan käsiksi järkevästi\".\n\n\"Millä tavalla luulette sen onnistuvan?\" kysyi Brite kummastuneena.\n\n\"Huomatkaa nyt! Vaikka Ross Hite rientää parhaansa mukaan, voi hän\nsaada meistä enintään yhden päivän etumatkan. Ajakoon hän siis\nkarjaamme kaikessa rauhassa eteenpäin — vähentäähän se pöllöpää meiltä\npuolet työtä. Sitten illalla, kun hänen pitäisi seuraavana päivänä\nsaapua Dodgeen, otan oikein kelpo ratsun, kierrän reitin sivulta hänen\neteensä ja teen tilin selväksi.\"\n\n\"Se on suurenmoinen aate, isäntä\", vakuutti Texas-Joe, \"mutta siinä on\nkuitenkin eräs vika: Pan tahtoo yksin sen toteuttaa. Tietenkään en voi\nsitä sallia.\"\n\n\"Meidän ei ole syytä ruveta nyt kiistelemään\", vastasi Pan Handle\nhymyillen.\n\nBrite ymmärsi varsin hyvin, mitä Smithillä oli mielessä — tämän\nsynnynnäisen taistelijaluonnon mukaista oli pyrkiä suorittamaan\nsellainen hurjanrohkea työ muiden avutta, ja koska hän varmaankin\nloukkaantuisi pahasti, jos ehdotus hylättäisiin jo ennakolta,\noli parempi jättää sanomatta siitä mitään. Mutta kun Brite siis\npysyi vaiti, pohti Texas-Joe sitä innokkaammin Smithin suunnitelman\nmahdollisuuksia.\n\n\"Sillä tavalla karjamme saadaan varmasti takaisin\", sanoi hän lopuksi.\n\"Hiten miehet eivät tosin ole harjaantuneita ratsaspaimenia, vaan\npelkkiä hevosvarkaita, ja heidän eteensä tulee vielä ainakin kymmenen\nvirtaa ja monta selkkausta punanahkojen ja puhvelien takia, mutta\nkaikkien noiden vaikeuksien läpi he ponnistavat sittenkin siinä\ntoivossa, että lopulta tulee suuri rahallinen voitto. Sitä he eivät saa\npistää taskuunsa — sen estäminen jää meidän huoleksemme!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nLämmin kesäinen yö peitti maan, ja tähdet tuikkivat puiden lehtien\nlomitse. Solisten ja humisten ohitse virtaava joki ei enää tuntunut\nolevan sama kuin päivällä kohistessaan rantoja vasten. Melkein\njuhlallista hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lukemattomien\nsammakoiden joskus kuuluva yksitoikkoinen kurnutus.\n\nJo hyvän aikaa oli Brite turhaan tavoitellut unta — kenties ainoana,\njoka vielä oli valveilla. Reddie, joka oli sovittanut makuusijansa\nhänen likelleen, tiheän pensaan juurelle, nukkui rauhallisesti.\n\nÄkkiä Brite hätkähti — jokin tumma hahmo tuli näkyviin. Hän tarttui jo\nrevolveriinsa, mutta tunsi silloin Texas-Joen, joka kaiketi liikkui\nkierroksella tai aikoi herättää ne miehet, joiden vuoro oli mennä\nvartioimaan karjaa. Tyynesti hän astui Briten ohi, lähestyi Reddien\nmakuupaikkaa ja polvistui sen viereen. Sitten jatkui äänettömyyttä\nvielä hetkisen, kunnes Brite kuuli tytön kysyvän unisena:\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Pst, ei niin kovaa, sinähän herätät isännän — minä tässä vain olen,\nTexas-Joe.\"\n\n\"Jo nyt on kumma — tässä ei saa edes nukkua rauhassa, vaan aina tuo\nhirveä ihminen on kimpussa!\"\n\n\"Kuulin sinun itkevän ja sen tähden tahdoin heti tulla luoksesi, mutta\njäin odottamaan, kunnes kaikki nukkuisivat.\"\n\n\"No, mitä sinä tahdot minusta?\"\n\n\"En muuta kuin vähän seurustella kanssasi — eihän minulla ole siihen\npäivällä tilaisuutta. Ja siitä asti, kun äskettäin näin Benin käyvän\nillalla täällä makuusijasi luona... Hän oli kai myös kovasti rakastunut\nsinuun?\"\n\n\"Myöskö?\" vastasi Reddie pilkallisesti.\n\n\"Kuinkas muuten...\"\n\n\"Ainakaan minulla ei ole siitä tietoa, vaikka hän pyhästi vannoi, sillä\nen luota ratsaspaimeneen.\"\n\n\"Herkkäuskoisuus ei olekaan hyvä asia, mutta toisaalta ei sovi epäillä\nkaikkia\", tuumi Texas-Joe. \"No, kuinka sen laita on: olitko sinäkin\nrakastunut häneen?\"\n\n\"En tietenkään.\"\n\nNyt seurasi pitkä tauko. Brite aikoi yskäisemällä tai muulla keinolla\nilmaista nuorille olevansa hereillä, mutta jätti sen sikseen, koska\nkeskustelu sai sellaisen käänteen, että hän kasvatusisänä oli melkein\nvelvollinen kuuntelemaan. Texas-Joe tahtoi näet hartaasti saada selkoa\nsiitä, oliko Ben Chandler nimenomaan kosinut.\n\n\"Ei sinnepäinkään\", vastasi Reddie.\n\n\"Eikö kukaan muukaan miehistämme?\" tutki Shipman.\n\nSilloin tytön oli pakko purskahtaa nauruun.\n\n\"Tässä ei ymmärtääkseni ole mitään naurettavaa\", huomautti mies.\n\"Olisihan se ollut mahdollista.\"\n\n\"Ehkä niin, mutta onneksi kaikilla pojilla on ollut niin paljon järkeä\npäässä, että heitä on peloittanut ilmeinen rukkasten saamisen vaara.\"\n\n\"Minua se vaara ei peloita vähääkään.\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä vain, että vielä tulee päivä, jolloin pyydän sinua vaimokseni.\"\n\n\"Jopa sinä olet päästäsi ihan sekaisin!\"\n\n\"Se taitaa pitää paikkansa, sillä ensi kerran eläissäni olen ihan\nhullaantunut tyttöön.\"\n\n\"Vai niin, ja sinä luulet, että minun pitäisi katsoa sitä suureksi\nkunniaksi ja kohta tarttua siihen kiinni kynsin hampain, kun olen vain\norporaukka, jolla ei ole koko maailmassa kotia, omaisia tai ystäviä?\"\n\n\"No no, enhän minä ole katsellut tätä asiaa siltä kannalta\", vastasi\nTexas-Joe, jonka ääni oli käynyt hiukan epävarmaksi. \"Ajattelin vain —\"\n\n\"Kuule nyt, ratsaspaimen\", keskeytti Reddie, \"sinulla ei näy olevan\naavistustakaan siitä, kuinka pahasti erehdyt. Tosin olen ollut köyhä\norporukka, mutta en ole enää. Niin, minä olen kuin olenkin rikkaan\nmiehen tytär.\"\n\n\"Mi-mitä?... Äh, joutavia, sinähän olet tietääkseni löytölapsi.\"\n\n\"Minä olen herra Briten kasvattitytär\", julisti Reddie ylväästi.\n\n\"Hoh-hoh!... Vakavasti puhuen, Reddie, onko se totta?\"\n\n\"Niin totta kuin elän! Se tuntuu kyllä minustakin toisinaan pelkältä\nunelta, mutta se on tosiasia ja tekee minut sanomattoman onnelliseksi.\"\n\n\"Voi hemmetti sentään!... Tarkoitan, että tietysti iloitsen sinun\npuolestasi — eihän sinulle olisi voinut sattua parempaa onnea, sillä\nisäntämme on mainion kelpo mies ja lisäksi rikas. No niin, sinulle\nilmestyy tietenkin toisenlaisia kosijoita kuin vaivainen ratsaspaimen,\nmutta kuitenkin epäilen, voiko kukaan rakastaa sinua niin paljon kuin\nminä.\"\n\n\"Älä millään ehdolla rupea imelän tunteelliseksi, Texas-Jack. Se näet\nei sovi sinulle lainkaan.\"\n\nSitten Brite kuuli jonkinlaista reuhtomista, ikään kuin joku vimmatusti\nrimpuilisi irti toisen otteesta, ja pian maiskahti jokin, mikä\nepäilemättä oli muisku.\n\n\"Mitä — sinä — uskallat!\"\n\n\"Pitihän minun rangaista sinua siitä, että jälleen nimitit minua\nJackiksi\", kuiskasi Shipman intohimoisesti, \"ja nyt pakotan sinut vielä\nsanomaan minua rakkaaksi Joeksi. No, minä odotan sitä!\"\n\n\"Se ei tulisi koskaan mieleeni!... Ai — älä purista minua niin\nkovasti...\"\n\n\"Anna kuulua 'rakas Joe', tai muutoin suutelen sinua vielä kerran.\"\n\n\"Silloin huudan apua.\"\n\n\"Sen jätät tekemättä — mutta kaikissa tapauksissa uskallan.\"\n\nTaas Texas-Joe suuteli.\n\n\"Suostutko nyt sen sanomaan?\"\n\n\"En! En!! En!!!\"\n\nNiin pontevalta kuin tämä kolminkertainen kielto sointuikin, ei ääni\nkuitenkaan ollut paisunut.\n\n\"Minun puolestani voidaan tätä jatkaa koko yön halki\", selitti\nTexas-Joe maltillisesti ja suuteli tyttöä jälleen. \"Etkö vieläkään\nsano?\"\n\n\"Miksi se olisi sinulle tärkeätä — onko sellaisella sanalla mitään\narvoa, jos se lausutaan pakotuksesta?\" ähki Reddie hengästyneenä\ntoivottomasta yrityksestään vapautua miehen käsistä.\n\n\"Se on minun asiani. Sano siis, muutoin —\"\n\n\"Piru sinä olet — laske irti!\"\n\n\"Vasta sitten, kun suostut sanomaan.\"\n\n\"No, olkoon sitten Herran nimessä — rakas Joe.\"\n\nHeti Texas-Joe päästi tytön vapaaksi.\n\n\"Tosin ei tällainen köyhä ratsaspaimen nyt voi saavuttaa sinua\nomakseen, neiti Reddie Bayne-Brite\", sanoi hän kuuluvalla äänellä,\n\"mutta kukaan ei voi minulta riistää sitä, että olen suudellut sinua ja\nettä olet nimittänyt minua rakkaaksi Joeksi\".\n\nHän nousi ja lähti pois, mutta tietysti täytyi tytön saada lausua\nviimeinen sana.\n\n\"Siitä sinun kyllä sopiikin olla hyvin ylpeä, Texas-Jack!\" huusi hän\nraivostuneena hänen jälkeensä.\n\nReddie makasi vielä kauan hereillä, heittelehti puolelta toiselle,\nhuokaili raskaasti ja mutisi itsekseen epäselviä sanoja — mutta viimein\nhän rauhoittui, ja Brite huomasi hänen nukahtaneen uudestaan. Nyt ei\nkuulunut muuta kuin virran solinaa, kojoottien kaukaista, valittavaa\nulvontaa ja lukemattomien hyönteisten surinaa.\n\nBriten täytyi hiljaa naureskella itsekseen, kun hän ajatteli ikuista\nnaisellisuutta, joka oli niin nopeasti päässyt valtaan Reddiessä\nhuolimatta vuosikausia kestäneestä kovasta, karkeasta miehisestä\nelämästä. Olikohan tyttö nyt oikeastaan rakastunut Shipmaniin? Eräs\nasia oli ainakin varma: vaikkapa Reddie jo nyt rakastaisi, kiduttaisi\nhän kelpo Texas-Joea vielä usein ja perinpohjaisesti, ennen kuin\nantautuisi...\n\nViimein vaipui myös. Brite uneen ja heräsi vasta sitten, kun Moze\nkutsui aamiaiselle.. Reddie oli jo noussut, ja hänen kokoon kääritty\nmakuusäkkinsä nojasi keittiö vaunun etupyörään. Maassa istuivat jalat\nristissä San Sabe, Whittaker ja Less Holden juomassa kahvia.\n\nVaikka aamu oli tavattoman kaunis ja kirkas, näyttivät ratsaspaimenet\nalakuloisilta. Holden kertoi Britelle Ackermanin ja Texas-Joen saaneen\nselville, millä tavalla Ross Hiten oli onnistunut rosvota Benin\npelastamat naudat. He olivat näet keksineet rannassa veneen — niinpä\noli ilmeistä, että varkaat olivat saaneet mukavasti soutaa virran\npoikki pidellen suitsista hevosiaan, jotka uivat jäljestä.\n\nReddie toi kyllikseen levänneitä hevosia, ja auringon noustessa oltiin\ntaas jo liikkeellä pohjoista kohti. Kaikki tähyilivät, näkyisikö\nvarastettua karjalaumaa, mutta päivän mittaan ei kukaan nähnyt siitä\nmerkkiäkään. He eivät kuitenkaan luopuneet toivosta, että hyvinkin\nkorvattaisiin tämä tappio, johon Brite oli jo mukautunut. Illalla\nTexas-Joe selitti:\n\n\"Nautojen jäljistä päättäen ne veijarit ovat tänään menettäneet\nmelkoisen osan etumatkaansa. Sepä se — ratsaspaimenenkin ammatissa\ntarvitaan taitoa! Lisäksi Ross Hitellä on se kiusa, että hän osui\nsieppaamaan siitä joukosta juuri vanhimmat ja sen tähden hankalimmat\nsonnit. Pan Handlen juoni on kerrassaan mainio — tällä tavalla nuo\nrakkarit suorittavat puolestamme raskaimman työn eivätkä lopuksi saa\nsiitä muuta palkkaa kuin pari luotia ja läpeä nahkoihinsa.\"\n\nMuuten leirissä ei enää ollut vallalla sama hilpeä, viaton ilomielisyys\nkuin tähän asti — ratsaspaimeniin näytti syvästi vaikuttaneen kahden\ntoverin suunnittelema petos, toisen häpeällinen kuolema ja toisen\nsankarillinen uhrautuminen. Yleinen käyttäytyminen Reddietä kohtaan\noli myös muuttunut aika lailla — kukin oli tosin kerkeä auttamaan\nhäntä, kuten ennenkin, mutta leikillinen mielistely oli kokonaan\nloppunut. Texas-Joe vältti kaikkea keskustelua tytön kanssa, mutta\nse ei herättänyt erikoista huomiota, koska hän ylimalkaan oli perin\nharvapuheinen.\n\nIlman mainittavia kommelluksia saavutettiin perätysten eri\nlevähdyspaikkoja, kuten Round-Top, Brushy-Creek, Cornhill,\nNoland-Creek, Loon-River ja Bosque-River. Ainoastaan kerran saattoi\nSan Sabe eräältä kummulta, jollaiset tällä yhtä mittaa jatkuvalla\nruohoaavikolla olivat varsin harvinaisia, kaukana erottaa varastetun\nkarjalauman. Nyt tiedettiin varmasti, että varkaat olivat Ross Hite\nja hänen miehensä, sillä Noland-Creekin läheisen pienen karjatilan\nomistaja Belton oli nimenomaan tuntenut Hiten siinä joukossa, joka oli\nkulkenut ohitse.\n\nTähän saakka oli sadetta saatu vain pitkien väliaikojen päästä,\nmutta kuitenkin niin paljon, että purot ja muut vesistöt säilyivät\nkuivumatta. Brazos-virralla, jossa vesi muulloin tähän aikaan vuodesta\noli korkealla, Britelle tuli se mieluinen yllätys, ettei tulvaa ollut\nlainkaan eikä ylimeno siis tuottanut mitään vaikeuksia. Niinpä heidän\nsopi leiriytyä pohjoiselle rannalle, ja he valitsivat sen kohdan, missä\nBrazds-virtaan laski kirkasvetinen puro. Täällä oli pitkästä aikaa\nsaatavana myös metsänriistaa, ja varsinkin nuoret kalkkunat toivat\ntervetullutta vaihtelua Mozen jokseenkin yksitoikkoiseen ruokalistaan.\n\nJos kulkuvauhti voitaisiin säilyttää nykyisellään, tarvittaisiin koko\nmatkaan, josta nyt oli suoritettu noin kolmannes, Briten arvion mukaan\nyhdeksänkymmentä päivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin saavuttiin Fort Worthiin, joka oli ratsaspaimenten\nsilmissä oikea maailmankaupunki, vaikka siellä oli vain vähäinen määrä\ntaloja, yksi myymälä, yksi kapakka ja perin pieni väestö. Texas-Joe\njärjesti leirin tämän paikkakunnan edustalle aavistamatta, että toinen\npuoli Ross Hiten karjaa silloin oli hyvin lähellä. Sen tiedon toi\nnäet vasta keskiyön jälkeen San Sabe, joka oli neljän toverin kera\ntehnyt salaa retken kaupunkiin ja ainoana joukosta pysynyt sen verran\nhumaltumatta, että vielä kykeni puhumaan kutakuinkin ymmärrettävästi.\n\nSeuraavana aamuna Shipman otti nuo retkeilijät käsiteltäväkseen, mutta\nnuhdesaarna ei ollut läheskään niin vimmattu kuin Brite oli odottanut.\n\n\"Jaa, miekkoset, eilen illalla rikoitte kuria vastaan ja lisäksi\nteitte äärimmäisen tyhmyyden\", sanoi Texas-Joe levollisesti, hilliten\nsuuttumuksensa. \"Jollette olisi juoneet itseänne niin järjettömästi\npöhnään, vaan heti ilmoittaneet minulle, mitä varastetuista naudoista\noli tullut tietoonne, silloin olisimme voineet noutaa ne takaisin\nhaltuumme Ross Hiten väen ollessa kaupungissa. Tämä suotuisa tilaisuus\non meiltä nyt mennyt hukkaan, sillä sen mukaan, mitä olen ottanut\nselville, Hite on tänä aamuna lähtenyt hyvin varhain liikkeelle\nsaaliineen — kaiketi hän on nähnyt teidät ja myös tuntenut.\"\n\nSyylliset loivat häpeissään katseensa maahan ja pysyivät vaiti.\n\n\"Mutta vahingosta ei kannata jälkeenpäin puhua pitkälti\", jatkoi\nShipman. \"Nyt vaadin kuitenkin, ettei yksikään teistä saa juopua ennen\nkuin päästään Dodgeen. Sitten minulla ei ole mitään sitä vastaan,\nettä ahmitte itsenne viinaa täyteen, vieläpä itse olen teille siinä\nhyvänä esimerkkinä, sillä mielessäni on yhtä ja toista, mitä haluaisin\nunohtaa. Mutta, kuten sanottu, sitä ennen ei ole lupa päihtyä, koska\nmeillä on vielä edessämme monta vaikeaa urakkaa. Meidän täytyy\nkarjoinemme mennä Red-Riverin poikki, hirveiden myrskyjen läpi, joita\nette vielä tunne, ja tavattoman suurten puhveliparvien alueen halki,\nja vaikkei ainoakaan punanahka kävisi kimppuumme, huomaatte siis, että\nmeidän osaksemme tulee vielä kyllin paljon ponnistusta ja vaivaa.\"\n\n\"Emme ryyppää enää pisaraakaan, ennen kuin olemme perillä\", vastasi\nAckerman. \"Sen lupaan meidän kaikkien nimessä, sillä omin käsin annan\nselkään jokaiselle, joka pyrkii tästä sitoumuksesta livistämään.\"\n\n\"Hyvä juttu, Deuce, enempää en vaadikaan\", vakuutti Texas-Joe\nmielissään.\n\nVielä ennen kuin retki jatkui, kulki leirin ohitse melkoinen osasto\nsotaväkeä; eräs aliupseeri ratsasti puhuttelemaan Briteä. Se, mitä hän\nkertoi, oli omansa tekemään mielet levottomiksi. Tämä joukko, jota\nkomensi luutnantti Coleman neljännestä ratsurykmentistä, oli matkalla\nFort Richardsoniin, missä intiaanit olivat hiljakkoin panneet toimeen\nkamalan verilöylyn sikäläisten uudisasukasten keskuudessa. Comanchet\nja kiowat olivat kaikki taas tarttuneet aseisiin ja samoilivat joka\ntaholle tällä laajalla alueella Brazos- ja Red-Riverin välillä.\nPuhveliparvia kuului tavattoman suurin määrin olevan jo Red-Riverin\neteläpuolella, mutta pohjoisempana, Canadian-Riveriin asti, niitä ihan\nvilisi ruohoaavikolla, ja metsästäjät olivat siellä melkein yksinomaan\nvaarallisia karja- ja hevosvarkaita.\n\n\"Joka tapauksessa luutnantti Coleman käski antaa teille sen vakavan\nneuvon, että teidän olisi viisainta viipyä täällä jonkin aikaa ja\nodottaa tilanteen kehitystä\", lopetti aliupseeri, \"varsinkin kun\nedellänne nyt marssii toinen karjalauma, jonka miehistö tosin ei\nlainkaan piitannut järkipuheestamme, vaan tahtoi kiirehtiä eteenpäin\".\n\n\"Olivatko ne Ross Hiten väkeä?\"\n\n\"Johtajan nimeä en tiedä, mutta murteestaan päättäen hän oli varmaankin\ntexasilainen. Hänellä oli merkillisen syvälle painuneet, melkein kiinni\nsiristetyt silmät ja hyvin terävät piirteet.\"\n\n\"No, sitten hän oli Hite\", lausui Pan Handle.\n\n\"Kuka tahansa hän oli, kovasti hän vielä saa katua, ettei seurannut\nhyvää neuvoamme\", vastasi aliupseeri. \"Toivottavasti te olette\njärkevämpiä.\"\n\n\"Paha kyllä, meidän ei sovi jäädä tänne\", huomautti Brite, \"sillä\nmeillä on takanamme yhden ja kahden päivämatkan päässä kaksi isoa\nkarjalaumaa, joiden jälkeen tulee viikon kuluessa vielä monta muuta.\nLähiaikoina kuljetetaan tätä reittiä pitkin ainakin kaksisataa tuhatta\nnautaa.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin! Pelkään pahasti, että suuri osa niistä jää\nsaapumatta Kansasiin... No niin, hyvästi ja onnea matkalle!\"\n\n\"Kiitos — samoin!\"\n\n\"Olettehan kaikki olleet kuulemassa, mitä puhuttiin\", sanoi Texas-Joe\ntovereilleen aliupseerin nelistettyä pois. \"Tiedätte siis, mikä meitä\nuhkaa. Ehdotan, herra Brite, että ensiksi ratsastamme kaupunkiin ja\nostamme niin paljon elintarpeita ja ammuksia kuin jaksamme raahata,\nsillä ennen Doania emme tapaa ainoatakaan kauppaa, eikä myöskään ole\ntietoa siitä, saammeko sieltä silloin enää mitään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nValmiina kestämään pahinta Briten joukko oli jälleen lähtenyt\nvaeltamaan pohjoiseen, mutta lähinnä seuranneet päivät kuluivat ilman\nvastuksia.\n\nBolivarissa, puhvelinmetsästäjäin leiripaikalla, Chisholmin reitti\nhaarautui — oikeanpuolinen latu vei pohjoisessa suunnassa Abileneen,\nvasen poikkesi luoteeseen Dodgea kohti. Abilenen tie oli pitempi, mutta\nturvallisempi, toinen taas lyhyempi, mutta sen sijaan vaivalloisempi ja\nvaarallisempi. Ratkaiseva merkitys oli kuitenkin sillä, että Dodgessa\noli naudoille ja hevosille verrattomasti edullisemmat markkinat.\n\n\"Nyt on varmasti selvitettävä, kummalle taholle Hite on mennyt\", sanoi\nTexas-Joe, kun oli saavuttu tienhaaraan. \"Kun tuolla ryyppäämme pari\nlasillista viskyä, luulisin saavamme sen kuulla muitta mutkitta —\nsuostutteko sen toimittamaan, isäntä?\"\n\n\"Sen te varmasti osaatte itse paremmin\", vastasi Brite.\n\n\"Sama se, ja sinä tulet mukaani, Pan Handle.\"\n\n\"Minä myös!\" huudahti Reddie Bayne.\n\n\"Sinäkö?... Mitä asiaa sinulla on sinne?\"\n\n\"Tahtoisin edes kerran nähdä jotakin muuta kuin aina vain teidän\nnyrpeitä kasvojanne.\"\n\n\"Surkuttelen tätä kiusaasi, mutta toistaiseksi sille ei voi mitään —\nDodgeen saakka sinun on pakko tyytyä meidän naamoihimme.\"\n\nPettyneenä ja harmissaan Reddien täytyi jäädä leiriin. Piristääkseen\nhänen mieltään Brite ehdotti, että he menisivät yhdessä ongelle, ja\nReddie vilkastui heti. Sillä välin kun onkivehkeitä otettiin esille\ntavaroiden seasta ja pantiin kuntoon, piti Mozen hankkia syötiksi\nmatoja ja heinäsirkkoja.\n\nIltapuoli ei ollut vielä kulunut pitkälle. Virta, jonka lähelle oli\nasetuttu leiriin, näytti hyvin sopivalta Briten mieliurheilua varten,\nja molemmat kalastajat saivatkin siellä viettää pari oikein hauskaa ja\nvaiheikasta tuntia. Reddie oli tosin täysin kokematon tällä alalla,\nmutta selviytyi onkimisesta varsin taitavasti. Pikku seikkailun\nhuippukohdaksi tuli se hetki, jolloin hänen koukkuunsa tarttui\ntavattoman iso kala, niin että hän oli vähällä suistua veteen siiman\nmukana, jota hänen ei tehnyt mieli päästää käsistään. Hänen oli pakko\nkuitenkin huutaa Briteä avuksi, kun hän ei yksin jaksanut kiskoa kalaa\nylös, mutta sittenpä hän olikin perin ylpeä runsaasta saaliistaan, joka\nleiriin vietynä houkutti kuuluville Mozen rajattoman ihailun. Neekeri\nnäet väitti sitä suurimmaksi kalaksi, mitä oli eläessään nähnyt.\n\nEnnen illallista palasivat Texas-Joe ja Pan Handle Bolivarista.\n\n\"Hite on lähtenyt täältä Dodgeen päin\", kertoi Shipman, \"ja koska\nse tapahtui jo eilen iltapäivällä, on hänellä nyt sievoinen\netumatka meistä. Se lyhenee sentään pian, kuten arvelivat ne\npuhvelinmetsästäjät, joiden kanssa puhelin.\"\n\n\"Sehän olisi mukavaa\", vastasi Brite, \"vaikken oikein käsitä, mihin\nsellainen luulo perustuu\".\n\n\"Jollei varkaita pidätä mikään muu, niin ainakin puhvelilaumat.\"\n\n\"Mutta silloin tulee meillekin sama viivytys.\"\n\n\"Ei ole sanottu\", väitti Texas-Joe. \"Ja vaikka kävisi niin, saamme joka\ntapauksessa karjamme takaisin, sillä tämä juttu kiukuttaa liiaksi meitä\nkahta, Pan Handlea ja minua.\"\n\nTuollainen huomautus ei tosin kelvannut järjellisen päätelmän\nmalliesimerkiksi, mutta Brite ymmärsi tietysti, mitä sillä\ntarkoitettiin.\n\nTexas-Joe näki nyt kalat, joita Moze perkasi siististi.\n\n\"Hitto vie, mistä sinä olet nuo saanut?\" kysyi hän ihmeissään.\n\n\"Neiti Reddie ja isäntä toivat ne virrasta\", selitti neekeri myhäillen.\n\n\"Pyydystitkö sinäkin tosiaan kalan?\" tiedusti Shipman Reddieltä\njokseenkin epäuskoisesti.\n\n\"Kolme — joukossa kaikkein suurimman\", vastasi tyttö ylväästi.\n\n\"No, oliko se hauskaa?\"\n\n\"Kerrassaan ihanaa.\"\n\n\"Jaa-a, harvinaista se on nuoressa tytössä, mutta ymmärrän sen\nliiankin hyvin, sillä minäkään en osaa kuvitella mitään suloisempaa\nkuin istuskella varjossa puron rannalla vapa kädessä, tarkata samalla\nauringon kehrän leikittelyä vedenpinnalla, kuunnella lintujen laulua ja\n—\"\n\n\"Hyväinen aika, meidän Texas-Jack rupeaa runolliseksi!\" keskeytti\nReddie.\n\nKoska hämäys ja kiusoittelu näiden kahden välillä oli viime aikoina\nloppunut melkein tyystin, sanoi Brite hymyillen:\n\n\"Luulin, Shipman, että olitte jo ehtinyt vieroittaa hänet nimittämästä\nteitä Texas-Jackiksi.\"\n\n\"Sitä minäkin olen kuvitellut, mutta nyt näyttää siltä kuin minun olisi\ntarvinnut siinä puuhassa olla sitkeämpi\", vastasi mies luoden paljon\nmerkitsevän katseen tyttöön, joka pitkästä ajasta taas punastui kerran\nja nähtävästi katui, että itse oli rikkonut aselevon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen, kun oli jo pimeä, ilmestyi leiriin kaksi vierasta.\nTällaisessa tapauksessa kuului asiaan, että Texas-Joe otti vastaan\ntulijat, jotka kertoivat olevansa puhvelinmetsästäjiä ja asuvansa\nBolivarissa.\n\n\"Olemme sattuneet näkemään karjanne\", jatkoi se mies, joka oli heistä\nkookkaampi, \"ja silloin huomanneet, että teidän nautoihinne on poltettu\nsama merkki kuin eilen näkyi Ross Hiten elukoissa. Meidän mielestämme\noli syytä ilmoittaa se teille.\"\n\n\"Tosin se ei ole mikään uutinen, mutta kiitän teitä silti\",\nvastasi Shipman ja selitti sitten lyhyesti, mistä niin merkillinen\nyhteensattuma johtui.\n\n\"Jaha, te olette siis kylliksi selvillä Ross Hitestä\", sanoi\npuhvelinmetsästäjä. \"Mutta meillä oli toinenkin syy tulla tänne. Olemme\nnäet kuulleet, että Little Wichitan tienoilla on nähty jättiläismäisiä\npuhveliparvia, ja halusimme liittyä joukkoonne sinne saakka.\"\n\nTexas-Joe katsahti kysyvästi Briteen.\n\n\"Siinä asiassa luotan täydellisesti teihin\", ilmoitti isäntä kohauttaen\nhartioitaan. \"Muuten tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että meille\nkelpaisi pari apumiestä lisää.\"\n\n\"No niin, mielelläni ottaisin teidät miehistömme jäseniksi\", sanoi\nShipman kääntyen taas vieraan puoleen, \"mutta enhän tunne teitä\nlainkaan. Kuinka voisin tietää, ettette ole Hiten lähettämiä tai ettei\nteillä ole jokin muu ilkeä sivutarkoitus?\"\n\n\"Sitä ette aluksi tiedä\", vastasi puhvelinmetsästäjä nauraen,\n\"mutta onhan teillä pahoja aikeita vastaan varsin tehokas keino\nrevolvereissanne\".\n\nTexas-Joe oli astunut nuotion ääreen ja viskannut siihen kuivia risuja,\nniin että liekit leimahtivat korkealle ja täysin valaisivat molempia\nvieraita.\n\n\"Reddie, tuleppa tänne hetkiseksi!\" kutsui hän.\n\n\"No, mitä nyt?\" vastasi tyttö, joka oli siirtynyt syrjemmälle, mutta\nheti riensi miesten luo. Koska hän oli antanut tukkansa kasvaa\nvapaasti, vaikka aikaisemmin oli itse salavihkaa sitä lyhentänyt, eikä\nhänellä ollut hattua päässä, huomasi vieraskin ensi silmäyksellä, ettei\nhän kuulunut miesväkeen.\n\n\"Nämä kaksi miestä haluavat olla mukanamme Little Wichitaan asti\",\nsanoi Texas-Joe Reddielle. \"Mitä sinä tekisit, jos olisit täällä\nesimiehenä, jonka pitää se asia ratkaista?\"\n\nReddiestä tuntui, ettei tässä laskettu pilaa, vaan että vakavasti\ntahdottiin turvautua hänen naiselliseen, terveeseen vaistoonsa. Niinpä\nhän nyt tarkasteli molempia vieraita.\n\n\"Hyvää iltaa, nuori neitonen — lieneekö teidän ikäisellänne\nmahdollisuutta arvostella miehiä ensi silmäyksen mukaan?\" tervehti\nhäntä hieman ivallisesti se metsästäjä, joka oli tähän asti puhunut\ntulijoiden puolesta.\n\nPienempi mies tempaisi hatun päästään ja kumarsi oikein etelämaisen\nkohteliaasti. Hänen kasvonsa, jotka nyt nähtiin ensi kerran, olivat\navomieliset ja hilpeät.\n\n\"Arvoisa neiti\", lausui hän, \"jos teidän annetaan ratkaista, niin tulos\non varmasti hyvä\".\n\n\"Minä olen jo ehtinyt nähdä hyvin monta huonoa ihmistä\", sanoi Reddie\nhitaasti, \"mutta aina myös heti huomannut heidän laatunsa. Jos olisin\ntäällä esimiehenä, ottaisin ilomielin vastaan nämä kaksi.\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", selitti Texas-Joe. \"Perin hauskaa on\nkuitenkin, että vahvistat minua tässä käsityksessä.\"\n\n\"No niin, olkaa siis tervetulleita joukkoomme\", huudahti Brite. \"Millä\nnimillä saamme teitä kutsua?\"\n\n\"Tästä toveristani käytetään nimeä hymy-Peter ja minusta veitsi-William\n— mutta kaiketi riittää, jos sanotte meitä vain Peteriksi ja\nWilliamiksi\", vastasi isompi mies.\n\nTexas-Joe keskusteli molempien metsästäjien kanssa kaikesta, mistä\nheidän aluksi piti olla selvillä, ja sitten sovittiin, että he\nseuraavana aamuna liittyisivät retkikuntaan tuoden mukanaan kaksi\nvaunua ja kahdeksan hevosta.\n\nKun vieraat olivat lähteneet leiristä, vaihtoivat ratsaspaimenet\nmielipiteitä näistä uusista kumppaneista. Kaikki olivat saaneet\ntulokkaista erittäin suotuisan vaikutelman — ainoastaan Pan Handle\nSmith ei ollut täysin samaa mieltä. Hän lupasi kaiken varalta pitää\nsilmänsä auki.\n\nPian sen jälkeen vaihdettiin vartijoita, ja leiriin jäivät vain\nBrite, Texas-Joe ja Reddie. Tänään Shipman tuntui olevan tavallista\nhalukkaampi seurusteluun ja pohti Briten kanssa vilkkaasti niitä\nkommelluksia, joita vielä voisi sattua. Reddie kuunteli ääneti, mutta\nkun otettiin puheeksi intiaanien ryöstöretket, menetti hän malttinsa.\n\n\"Ettekö voisi keskustella jostakin muusta?\" kysyi hän. \"Kun minun on\npakko kuulla noin kamalia juttuja, alkaa tuntua siltä kuin päänahkaani\njo nyljettäisiin.\"\n\n\"Sitä vaaraa ei ole olemassa\", arveli Texas-Joe hymyillen. \"Punainen\nkutriharjasi vetää kyllä puoleensa monen comanche-nuorukaisen huomion,\nmutta sitä ei sinulta kukaan leikkaa. Sen pahempaa ei voi tulla kuin\nettä joku intiaani ottaa sinut muijakseen.\"\n\n\"Elävänä ei minua yksikään intiaani saa käsiinsä\", vastasi Reddie\ntuimasti.\n\n\"No niin, puhuaksemme jostakin muusta\", jatkoi Texas-Joe, \"tahtoisin\nhuomauttaa jo ajoissa eräästä asiasta: jos ehjin päänahoin saavumme\nDodgeen, vietämme kai pikku juhlan, herra Brite?\"\n\n\"Siihen lienee aihetta — mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?\"\n\n\"Se pitäisi järjestää heti sinne tultuamme, ennen kuin maksatte meille\npalkan, sillä jos rahat on luettu meille kouraan, kuluu varsin pitkä\naika yhtämittaisessa ja täydellisessä humalassa.\"\n\n\"Täytyykö sinun todella juopua sillä tavalla?\" kysyi Reddie\npaheksuvalla äänellä.\n\n\"Oikeastaan se on järjettömyyttä, kuten kai ajattelet, varsinkin kun\nvisky tai viina ei herätä minussa himoa — mutta näin pitkällisen\nraittiuden jälkeen joutuu liiallisuuteen, ennen kuin itse huomaakaan.\"\n\n\"No, joisitko itsesi juovuksiin silloinkin, kun sinulla olisi vaimo?\"\ntutki Reddie vielä.\n\n\"Millä ihmeen keinolla minä saisin vaimon? Enhän osaa kuvitella, että\njoku tyttö tahtoisi ottaa minut miehekseen.\"\n\n\"Siitä ei olekaan nyt puhe — minä tarkoitin vain, että jos olisit\nnaimisissa —\"\n\n\"Siinä tapauksessa tietysti välttäisin juopumista ainakin sen tähden,\netten joutuisi loukkaamaan tuon paremman puoliskoni tunteita.\"\n\nNyt molemmat vaikenivat — Texas-Joe kohensi mietteissään kepillä\ntulta, joka oli painumassa sammuksiin, ja Reddie silmäili häntä yhtä\nmiettiväisesti. Piippuaan mukavasti poltteleva Brite piti varmana, että\nnäiden kahden välillä, jotka näyttivät unohtaneen hänen läsnäolonsa,\nkohtalo kutoi näkymättömiä lankojaan. Ennemmin tai myöhemmin he\nliittyisivät yhteen, vaikkapa Texas-Joe närkästyneenä Reddieltä\nsaamistaan ensimmäisistä rukkasista vielä jonkin aikaa rimpuilisi\nvastaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun oli marssittu jo pari tuntia, valtasi naudat\näkillinen kauhu hiekkapyörteen takia, joka oli noussut niiden keskellä.\nOnneksi ne juoksivat pohjoista kohti, niin että miesten tarvitsi\nvain ratsastaa sivuilla torjumassa karkaamista. Karja kiiti hurjassa\npelossaan ainakin kymmenen mailia sakeiden pölypilvien peittämänä, ja\nvasta sitten vauhti hiljeni entiselleen. Tämä selkkaus päättyi siis\nhyvin, mutta aina uhkasi se vaara, että samanlainen pelästys voisi\ntoistua pienestäkin aiheesta.\n\nIllalla leirinuotion ympärillä istuttaessa puheltiin havainnoista,\njoita oli päivän mittaan tehty, koska nyt kuljettiin tavallaan\nvihollismaassa. San Sabe oli nähnyt savupatsaita nousevan läntisten\nkukkulain takaa. Ackerman ja Little olivat panneet merkille, että\nkaukana liikkui puhveliparvia. Brite luuli huomanneensa, että siellä\ntäällä tavattu metsänriista oli merkillisen levotonta, ja Pan Handle\nSmith kertoi keksineensä virran kuivuneessa uomassa, metsän keskellä,\nhylätyn leirin.\n\nAinoastaan Texas-Joella ei näyttänyt olevan mitään ilmoitettavaa, ja\nReddie kysyi häneltä purevasti:\n\n\"No, eikö herramme ja mestarimme haukansilmään ole ilmestynyt mitään\nerikoista?\"\n\n\"Olen kyllä nähnyt, mutta en oikeastaan tahtonut siitä puhua, jotta\nnimenomaan sinä pysyisit levollisena. Niin, tänään olen kaksi kertaa\nsaanut näkyviini punanahkoja.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Varmastiko?\"\n\nNäin kyseltiin häneltä yhtaikaa.\n\n\"Tietysti — enkä sellaisista asioista muutenkaan laske pilaa\", vastasi\nTexas-Joe. \"Kummallakin kerralla ratsastin kärjessä. Kun nyt lähestymme\nWichita-vuoria, oli minusta luonnollista tähyillä tarkasti. Intiaanit\ntulivat parin mailin päässä kummun takaa esille, vaanivat meitä vähän\naikaa ja sitten katosivat. Muuten on mahdollista, että toisessa\npaikassa näkemäni joukko oli sama.\"\n\n\"Olivatko ne comancheja?\" tiedusti Reddie kauhistuneena.\n\n\"Sitä en osaa sanoa, mutta se ei vaikuta asiaan. Onhan meidän\nkannaltamme yhdentekevää, onko lähellämme liikkuvan heimon nimi\ncomanche, kiowa, apache, cheye, arapaho vai jokin muu.\"\n\n\"Siinä on sentään eroa — comanchet kuuluvat olevan kaikkein\nvaarallisimpia.\"\n\n\"Sen, että nuo intiaanit ovat nähneet meidät, ei tarvitse merkitä\nmitään\", arveli Pan Handle tyynesti. \"Tästedes saamme kai joka päivä\npanna merkille punanahkoja. Jotkut heistä voivat tehdä ystävällisen\nvierailun luoksemme — tai joudumme kahakkaan heidän kanssaan, mutta\nmitäpä siitä!\"\n\nPeter ja William, puhvelinmetsästäjät, olivat kuunnelleet ääneti. Kun\nBrite kysyi heidän mieltään, vakuuttivat hekin nähneensä intiaaneja,\njopa niin läheltä, että varmasti tunsivat heidät comancheiksi.\n\nMuuten oli saatu huomata, että näistä kahdesta miehestä oli tullut\narvokas lisä retkikunnan väkeen. He neuvoivat Texas-Joea sijoittamaan\nhevoset yöksi niin lähelle leiriä kuin suinkin ja pitämään huolta\nniiden tarkasta vartioimisesta, koska comanchet ryöstivät melkein\naina vain hevosia ja sen sijaan harvoin nautoja, joista he lihaa\ntarvitessaan joskus tappoivat sonnin.\n\nNiinpä vartijoita vaihdettiin nyt tiheämmin kuin ennen, ja marssia\njatkettiin heti aamunkoitossa. Seutu kävi yhä autiommaksi ja\nkivisemmäksi, ja kulku hidastui. Joka notkossa nähtiin puhveleita,\njoiden ympärillä vilisi susia ja kojootteja, öisin kuultiin näiden\ninhottavien petojen haukuntaa ja ulvontaa — ja usein ilmestyi\nkojootteja jopa leirinuotion likelle, niin että ratsaspaimenten, joiden\nunta ne häiritsivät, piti laukauksilla ajaa niitä tiehensä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nPäivästä toiseen karttui yhä lisää rasituksia ja vaaroja:\nintiaanihevosten kavionjäljet, leirinuotioista mustuneet kohdat\nvirtojen kuivuneissa uomissa, ympäröiviltä kukkuloilta kohoavat\nsavumerkit, ennen kaikkea puolialastomat ratsastajat, jotka hoputtaen\nlaihoja, villejä mustangejaan putkahtivat milloin mistäkin näkyviin ja\ntaas yhtä nopeasti katosivat — kaikki tämä pakotti Briten miehistön\nnoudattamaan ainaista, uuvuttavaa ja perin jännittävää tarkkaavaisuutta.\n\nKun saavuttiin Little Wichitalle, tehtiin se ikävä huomio, että tämä\nmuulloin matalavetinen virta, jonka poikki suurikin karja tavallisesti\npääsi ilman vaikeutta, oli vuoristossa sattuneiden rankkasateiden takia\npaisunut niin mahtavaksi ja vinhaksi, että ylimenoa sopi ajatella vasta\nsitten, kun pahin tulva olisi laskenut — mutta siihen saattoi kulua\npäivä tai pari. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin etsiä suojattua\nnotkoa, missä olisi kylliksi ruohoa karjalle ja mahdollisuuden mukaan\nmyös jonkin verran metsää turvaksi hyökkäystä vastaan. Ross Hiten\nväellä, jota virta tietenkin myös oli viivyttänyt, näkyi olleen sama\nsuunnitelma, mikäli eri jäljistä voitiin päätellä.\n\nTexas-Joe lähetti siis San Saben ratsastamaan virtaa alaspäin ja lähti\nitse vastakkaiseen suuntaan hakemaan sopivaa levähdyspaikkaa; toisten\nhuolena oli sillä välin pitää karjaa niin ahtaasti koolla kuin suinkin.\n\nKoska nyt oli juuri keskipäivän hetki, vallitsi laaksossa painostava,\nnihkeä helle. Lisäksi heillä oli se paha haitta, että ylempänä\nsijaitsevilta kunnailta voitiin heihin suunnata kiväärituli. Vaikka\nnaudat olivat edellisten päivien rasituksista väsyneinä laskeutuneet\nmakuulle, pysyi jokainen ratsaspaimen hevosensa selässä tähystämässä\neri puolille, kivääri ampumavalmiina edessään. Britellä oli jopa kaksi\nkivääriä — kevyempi tarkoitettuna Reddielle, sillä jos tosiaan tulisi\nkahakka, täytyisi tytönkin puolustaa itseään aseella. Retkikunnan kolme\nvaunua oli työnnetty puuryhmän juurelle, missä kasvoi tiheää vesaikkoa,\nniin että ne täysin peittyivät näkyvistä.\n\nPeter ja William olivat kiivenneet ylös metsäistä rinnettä vaaniakseen,\nmitä oli laakson toisella puolella, ja muu miehistö kuunteli tarkasti,\nsillä heille oli tietenkin mitä tärkeintä huomata ajoissa, oliko\njotakin outoa lähestymässä. Viimein kävi niin, että Reddie ensimmäisenä\nväitti kuulleensa hevosen tulevan heitä kohti nelistäen. Hänen\nhavaintonsa sai pian vahvistuksen toisilta, ja koska rytmillinen jyske\nkovaa pohjaa vasten kuului siltä taholta, jonne virta juoksi, arvattiin\nSan Saben tulevan takaisin.\n\n\"Niin, se on San Sabe\", huudahti Reddie. \"Katsokaas, kuinka hurjasti\nhän ratsastaa!\"\n\n\"Luultavasti hänellä on intiaaneja kintereillään\", tuumi Brite.\n\nKohta sen jälkeen San Sabe pysähtyi heidän eteensä.\n\n\"Intiaaneja!\" huusi hän hengästyneenä. \"Mutta he eivät aja minua takaa,\nkun eivät ole minua nähneetkään. Oletteko kuulleet laukauksia?\"\n\nTäällä ei ollut kuultu ainoatakaan.\n\n\"No niin, sitä räiskettä pidetäänkin yllä kaukana virranmutkan toisella\npuolella\", kertoi San Sabe. \"Kun jouduin sille kohdalle, kuulin huutoja\nja sitten laukauksia — piilotin siis ratsuni pensaikkoon ja tallustin\njalkaisin eteenpäin. Pian näin hiekassa kosteita jälkiä — virran poikki\noli juuri tuotu intiaanien hevosia. Seurasin kavioiden jälkiä, kiljunta\nja ammunta koveni yhä, ja viimein näin, mitä siellä puuhattiin.\nMuutamat uudisasukkaat olivat leiriytyneet puiden varjoon, kenties\nmyös odottamaan tulvan alenemista. Heillä näkyi olevan kolme vaunua,\nja niiden alta valkoiset ampuivat intiaaneja, joiden nuolet vilisivät\nilmassa kuin pääskyset. Tietysti nelistin tänne takaisin niin pian kuin\npääsin.\"\n\n\"Meidän pitää heti rientää sinne avuksi, herra Brite!\" sanoi Pan Handle.\n\n\"Tietysti se on velvollisuutemme, ja tuoltahan palaavat myös molemmat\nmetsästäjät. Kysytäänpä heiltä neuvoa, kuinka siinä parhaiten\ntehtäisiin — pitäähän meidän muutenkin odottaa, kunnes Texas-Joe\nsaapuu.\"\n\nWilliam ja Peter, jotka epäilemättä myös olivat kuulleet laukauksia,\ntulivat juosten, ja Brite toisti heille lyhyesti San Saben kertomuksen.\n\n\"Montako hevosta intiaaneilla oli?\" kysyi William asiallisesti ja\ntyynesti.\n\n\"Arviolta tuskin enempää kuin kaksikymmentä.\"\n\n\"Ja kuinka pitkä matka täältä on sille paikalle, missä tapasit jäljet?\"\n\n\"Siellä virta tekee mutkan, ja jäljet olivat sen toisella puolella noin\npuolen mailin päässä.\"\n\n\"Parasta lienee, ratsaspaimen, että astut ratsusi selästä maahan ja\npiirrät tuohon hiekkaan koko aseman. Silloin se selviää.\"\n\nSan Sabe totteli kehoitusta, otti puutikun, polvistui ja alkoi vetää\nhiekkaan viivoja. Kohta hypähtivät toisetkin miehet alas satuloista ja\nryhmittyivät hänen ympärilleen.\n\n\"Tällainen on virran mutka\", selitti San Sabe. \"Tässä, puolen mailin\npäässä edempänä, nähdään hevosten jäljet — ja tämä paikka voidaan\nerottaa jo kaukaa, sillä siellä seisoo hyvin iso kuivettunut puu, joka\non haalistunut melkein valkoiseksi. Sinne asti voimme ratsastaa ilman\nmitään hätää... Jokseenkin tälle kohdalle on sijoitettu uudisasukasten\nvaunut, ja rinteellä on tiheää metsää kolmella taholla. Tuolla\npunanahat väijyvät ja —\"\n\n\"Mikä nyt on antanut aiheen näin innokkaaseen sotaneuvotteluun?\"\nkeskeytti heidät hyvin tuttu ääni.\n\nKaikki kääntyivät ympäri — Texas-Joe oli huomaamatta tullut takaisin ja\nseisoi nyt heidän takanaan, toisessa kädessä suitset, toisessa kivääri.\nSan Sabe kertoi hänelle kiireesti, mitä oli tapahtunut, ja sitten\nWilliams sanoi:\n\n\"Sinäkin olet varmaan sitä mieltä, että meidän pitää viipymättä lähteä\nuudisasukkaiden avuksi?\"\n\n\"Hitto vie, tietysti!... Rupea sinä johtajaksi, kun sinulla on\nennestään kokemusta tällaisissa asioissa.\"\n\n\"Hyvä on. Eikä nyt vitkastella — toivottavasti emme saavu sinne liian\nmyöhään.\"\n\nSan Sabe ratsasti oppaana edellä, toiset seurasivat pitkänä rivinä.\nPuhvelinmetsästäjät eivät olleet malttaneet edes satuloida hevosiaan.\nJokseenkin kalpealta näyttävä Reddie liittyi joukkoon kysymättä\nmitään, vaikka Brite, joka yhdessä Benderin kanssa jäi takimmaiseksi,\nolisi ehdottomasti tahtonut jättää hänet Mozen luo. Täyttä neliä\nkierrettiin virran mutka, sitten San Sabe pysähtyi, hypähti satulasta\nmaahan ja poikkesi oikealle puiden sekaan, jonne myös Reddie ehti\nhävitä Briten ja Benderin saapuessa tälle paikalle. Hevoset jätettiin\nrinteen juurelle, tiheän pensaikon suojaan, ja sitten riennettiin\nedemmäs, kiväärinlaukausten räiskettä kohti, jota kovempana pian kuului\nintiaanien merkillisen kimeä kiljunta.\n\n\"Tuosta sotahuudosta päättäen ne ovat comancheja\", arveli William.\n\nYhä kärjessä etenevä San Sabe levitti nyt pensaan oksia sivuille ja\nhuusi:\n\n\"Tuollahan ovat heidän hevosensa.\"\n\n\"Eikä niitä ole edes kahtakymmentä — ne saatte jälkeenpäin noutaa\nsaaliiksenne, pojat\", huomautti William. \"Jaha, Shipman, pidä Peter\nluonasi ja valitse kumppaneikseni neljä miestä.\"\n\n\"Mitä aiot?\" kysyi Texas-Joe.\n\n\"Syöksyn kuin salama punaisten paholaisten kimppuun, joista useimmilla\nvarmasti on aseina vain jousi ja nuolia\", vastasi William. \"Jos\nyllätämme heidät, vetäytyvät he tietysti tänne hevostensa luo, ja\nsilloin te täältä väijytyksistä otatte heidät vastaan.\"\n\n\"Ahaa, jopa ymmärrän!... No, ota siis mukaasi San Sabe, Ackerman,\nWhittaker ja Little.\"\n\n\"Pojat, irroittakaa kannukset ja seuratkaa minua mahdollisimman\nääneti\", komensi William osastoa, joka oli annettu hänen\njohdettavakseen. \"Laukaukset kuuluvat nyt äkkiä laimenevan — se tuntuu\narveluttavalta, mutta kenties ehdimme vielä ajoissa perille.\"\n\nNuo viisi miestä katosivat pian. Tällä välin Texas-Joe oli silmäillyt\neri puolille ja ilmeisesti jo keksinyt sopivan paikan, sillä hän käski\ntoiset mukaansa.\n\n\"Seuratkaa minua\", kuiskasi hän, \"ja välttäkää kaikkea kahinaa\".\n\nSen sanottuaan hän alkoi hiipiä eteenpäin — Holden, Peter, Bender, Pan\nHandle, Reddie ja Brite jonona hänen jäljestään. Texas-Joen tavoittama\npaikka oli rinteellä vähän ylempänä sitä aukeaa kohtaa, jonka taakse\nintiaanit olivat jättäneet mustanginsa, ja kalliojärkäleet ja tiheä\nvesaikko tarjosivat siellä suorastaan ihanteellista turvaa.\n\n\"Tässä sitä ollaan\", sanoi Texas-Joe hiljaa. \"Luullakseni ei olisi\nvoitu löytää mukavampaa väijytyspaikkaa. Nyt sijoittukoon kukin\nsellaiselle kohdalle, mistä hyvin sopii tähystää tuolle aukealle\nkentälle, mutta jos punanahat ilmestyvät näkyviin, pysykää ihan ääneti\nälkääkä ampuko, ennen kuin annan siihen merkin.\"\n\nReddielle keksittiin paikka, missä hän kaiken järjen mukaan oli\nturvassa luodeilta tai nuolilta — Briten ja Texas-Joen välissä\npitkän, matalan kalliomöhkäleen takana, jonka yläpuolelle ulottui\nkarhunvatukkapensas. Shipmanin toisella puolella väijyi polvistuneena\nPan Handle, kummassakin kädessään revolveri — hän oli ainoa, joka ei\nkäyttänyt kivääriä aseenaan. Alokas Benderille, joka näytti olevan\nhieman hämääntynyt, piti Peterin neuvoa sopiva paikka, mutta sen sijaan\nHolden osasi yksin valita erittäin edullisen sijan.\n\n\"No niin, viimein olemme siis kaikki valmiina siihen, mitä tuleman\npitää\", tuumi Texas-Joe. \"Toiset miehemme ovat kai saapuneet ajoissa\nottaakseen osaa leikkiin, vaikka oikeastaan tekisi mieli sitä epäillä,\nkoska ampuminen on niin hiljaista.\"\n\n\"Se merkinnee, ettei kahakka ole vielä kunnollisesti alkanut tai että\nse on jo päättynyt\", vastasi Pan Handle hiljaa. \"Muuten en ymmärrä,\nkuinka sallit Reddien tulla mukaan.\"\n\n\"Huolisiko hän minun kielloistani!\" tokaisi Shipman katkerasti. \"Sitä\npaitsi hän on täällä paremmassa turvassa kuin jos olisi jäänyt vaunun\nluo.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sen kerron sinulle jälkeenpäin — nyt on parasta vaania.\"\n\nAluksi kuului taistelupaikalta tuskin mitään, sillä intiaanien hevoset,\njotka satulaa ja siloja vailla oli sidottu nuoriin puihin vain\nsuitsista, olivat ilmeisesti vainunneet valkoisten miesten läsnäolon ja\nalkoivat käydä rauhattomiksi.\n\n\"Haistan savua, joka ei tunnu lähtevän ruudista\", sanoi äkkiä\nTexas-Joe. \"Mitähän se voi olla, Peter?\"\n\n\"Ehkä se tulee uudisasukkaiden leirinuotiosta.\"\n\nJälleen kesti äänettömyyttä jonkin aikaa, kunnes kiivas ampuminen\nrikkoi iltapäivän hiljaisuuden. Ensin se kuului yhteislaukausten\nsarjalta, mutta sitten heikkeni, niin että paukaukset olivat enää\nharvoja ja yksinäisiä. Brite näki Shipmanin ravistavan päätänsä\nepäilevästi. Nyt puhkesi ilmoille kiljunta, joka jähmetytti\nkuuntelijoiden veren, comanchien hirveitä sotahuutoja, joista Brite oli\nusein kuullut kerrottavan, mutta jotka tänään ensi kertaa kaikuivat\nhänen korviinsa.\n\n\"Intiaanit ovat lähteneet väijytyksestä lopulliseen hyökkäykseen\",\ntotesi Peter kauhistuneena. \"Varmaankaan William ei vielä ole heitä\nlöytänyt.\"\n\n\"Tuo huuto opastaa hänet kyllä oikeille jäljille\", vastasi Texas-Joe\nkuivasti.\n\nReddie makasi maassa kyynärpäihinsä nojaten ja koetti tukkia korviaan,\nettei tarvitsisi enää kuulla intiaanien kamalia ääniä. Kohta tulikin\nniiden sijalle laukausten hurja räiske.\n\n\"Ähä, meidän väkemme tuntuu sentään ehtineen sinne kyllin ajoissa\",\nriemuitsi Texas-Joe. \"Pitäkää nyt varanne! Kohta ilmestyvät herrat\ncomanchet tuohon näkyviimme.\"\n\nKiväärituli taukosi yhtä odottamatta kuin oli alkanut — ja sitten\nkuultiin keveitä askelia ja kuivien oksien hiljaista risahtelua.\n\n\"Tuolla he ovat\", kuiskasi Peter. \"Laahaavat haavoittuneita mukanaan.\nEi saa ampua, ennen kuin kaikki ovat tulleet ulos metsästä.\"\n\nRatsaspaimenet puristivat kiväärejään lujemmin. Ainoastaan Reddie\nmakasi alallaan.\n\nPuiden suojassa hiipien ja eri tahoille varovasti tähyillen astuivat\nnyt ensimmäiset intiaanit näkyviin aukealle kohdalle. Etumainen,\nmelkein alaston, pronssinvärinen ja hyvin kookas mies, jonka pitkä,\nmusta tukka liehui hänen notkeiden, pantterimaisten liikkeittensä\ntahdissa, kantoi kivääriä, mutta useimmilla hänen jäljessään tulleilla\noli aseena vain jousi. Joku heistä oli jo saavuttanut hevoset,\nennen kuin viimeiset, haavoittuneita tovereitaan kantavat intiaanit\nilmestyivät metsän pimennosta.\n\nÄkkiä päästi eräs villeistä pitkäveteisen, vihlovan kiljunnan —\nkaiketi hän oli jollakin tavalla huomannut, että likellä oli valkoisia\nväijymässä. Samassa tuokiossa laukaisi Texas-Joe — keskelle päätä\nsatutettu comanche lyyhistyi maahan, ja ennen kuin toiset oikein\ntajusivat, mitä oli tekeillä, aloittivat ratsaspaimenet murhaavan\ntulen. Varsinkin Pan Handle, joka pystyyn hypänneenä ampui vuoroin\noikealla ja vasemmalla revolverillaan, tähtäsi niin tarkasti, että\njoka luoti osui. Pelästyneet ja osaksi ehkä myös haavoittuneet\nintiaanihevoset riuhtautuivat suitsista irti ja kiitivät eri suunnille\ntiehensä.\n\nAmpuminen heikkeni ja sitten lakkasi kokonaan — kaikkialla oli\nkuolonhiljaista.\n\n\"Tämä juttu näyttää päättyneen\", arveli Texas-Joe. \"Haavoittuneita ei\nliene myöskään jäänyt.\"\n\n\"Siitä ei ole tietoa\", vastasi Peter. \"Parasta on taas kiireesti ladata\nja sitten vasta mennä katsomaan.\"\n\nKaikki tottelivat hänen kehoitustaan. Ainoastaan Brite jäi\ntyynnyttämään Reddietä, jonka koko ruumis vapisi.\n\n\"No, tyttöseni, olethan tähän asti ollut niin urhoollinen, että oikein\nylpeilen sinusta\", ylisti Brite. \"Kannattaako sinun nyt hyväksi lopuksi\nmenettää rohkeutesi?\"\n\nReddie ponnisti parhaansa mukaan voidakseen jälleen hallita hermojaan,\nmutta vielä kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän pääsi niin pitkälle,\nettä jaksoi tarttua kivääriinsä ja seurata Briteä, joka talutti häntä\nkiertoteitse taistelupaikan ympäri. Ruudinsavu, joka oli tähän asti\nkätkenyt kauheita näkyjä, oli jo haihtumassa.\n\nToiset olivat tällä välin yhtyneet Williamin johtamiin tovereihin,\njoiden ahdistamana intiaanijoukko oli lähtenyt pakoon.\n\n\"Pelkään sittenkin, että tulimme liian myöhään\", kuuli Brite\npuhvelinmetsästäjän sanovan. \"Mutta tietysti pitää ensin katsoa, onko\ntäällä vielä jotakin tehtävää.\"\n\nKaikki riensivät metsää kohti, josta comanchet äsken olivat tulleet\nesille. Brite ja Reddie liittyivät heihin jälkijoukoksi. Pian levisi\nheidän eteensä toinen aukea paikka, jonne hyökkäyksen alaiseksi\njoutuneet uudisasukkaat olivat leiriytyneet. Kolme kuormavaunua\noli ryhmitetty suorakulmioksi, ja pyörien väliin oli kyhätty\nmatkakirstuista ja vuodevaatteista suojuksia, joissa intiaanien nuolia\ntörrötti kiinni tiheästi. Etualalla makasi eräs valkoinen mies maassa\nsuullaan, nuolen kärki pisti esille hänen selästään, ja päänahka oli jo\npuoleksi reväisty irti.\n\nBrite käski Reddien jäädä metsänlaitaan odottamaan ja seurasi itse\nmiehistöään. Hän tiesi näet kokemuksesta, että se, mitä nyt saataisiin\nnähdä, oli tytön hermoille liian hirvittävää.\n\nWilliam oli jo laahannut pyörien alta esille kaksi kuollutta miestä.\nKolmas, jota hän paraikaa käsitteli, oli vielä hengissä. Nähtävästi oli\nhäneen osunut pyssynluoti, sillä hänen ruumiissaan ei huomattu nuolta.\nHänen paitansa avattiin, ja ylhäällä rinnassa tavattiin paha haava,\nmutta keuhkot eivät näyttäneet vioittuneen laukauksesta, joka oli hänet\nlävistänyt.\n\n\"Tämä mies jäänee eloon\", selitti William. \"Joku teistä sitokoon hänet\n— siinä tarvitaan vain kaulahuivi, joka pannaan haavalle ja solmitaan\nkiinni kainalon kautta. Näitä miesparkoja on muuten piiritetty täällä\nkauemmin kuin luulemme, sillä tuon veri on jo hyytynyt.\"\n\n\"Heidän joukkoonsa kuului varmasti myös nuori tyttö\", huomautti Deuce\nAckerman. \"Tullessamme näin, että kaksi punanahkaa ajoi häntä takaa.\nToiseen heistä sain luotini sattumaan, sillä hän kaatui maahan — ja\nsilloin toinen sieppasi hänet taakakseen ja vei mukanaan pensaikkoon.\"\n\n\"Oikeassa olet — täällähän makaa kuollut nainen!\" huudahti Texas-Joe,\njoka oli mennyt kolmannen vaunun taakse.\n\nToverit kiirehtivät sinne — kauhistuen he näkivät, että vaunusta\npuoleksi ulkoni vanhahkon naisen ruumis, joka oli veren tahraama.\n\n\"Ei, tuo ei ole se, jonka näin juoksevan karkuun\", väitti Ackerman.\n\"Sillä naisella oli vaalea tukka ja ruudullinen, kirjava hame.\"\n\n\"No niin, hajautukaa eri tahoille ja etsikää hänet käsiinne!\" komensi\nTexas-Joe.\n\n\"Miehiä kolme kuollutta, yksi haavoittunut, naisia yksi kuollut ja\ntoinen paossa, mikäli Ackermanin puheessa on perää — siitä karttuu\nkaikkiaan kuusi henkilöä\", laski William. \"Mutta on hyvinkin\nmahdollista, että vielä pari on ehtinyt juosta pois, ennen kuin\npunaiset paholaiset äkkihyökkäyksemme takia karkasivat tiehensä.\"\n\nMahdollisesti eloon jääneiden hakemisessa osoitti Deuce Ackerman\nerikoista intoa. Kun hänen kovat luikkauksensa eivät tuoneet ketään\nnäkyviin, riensi hän virran rannalla kasvavaa tiheää pajukkoa kohti.\nTexas-Joe ja toiset seurasivat häntä, mutta ennen kuin he kerkisivät\npitkälle, tuli Deuce jo takaisin, puoleksi kantaen, puoleksi taluttaen\nnuorta vaaleatukkaista tyttöä.\n\n\"Sinun ei enää tarvitse pelätä mitään, pikku neiti\", lohdutti mies. \"Me\nolemme ystäviä ja ajoimme intiaanit pois. Kaikki on taas kunnossa.\"\n\nTyttö oli niin hervoton, että Ackermanin piti istuttaa hänet vähäksi\naikaa kaatuneelle puunrungolle, ja nyt saapuivat toiset miehet\npaikalle. Kauhun laajentamin silmin tuijotti heihin siinä noin\nkuusitoistavuotias tyttö, jonka hieman pisamaiset kasvot olivat hyvin\nkalpeat.\n\n\"Oletko ehkä saanut haavan, lapsukainen?\" kysyi William huolestuneena.\n\n\"En tiedä — en — luullakseni en ole\", kuului raukea vastaus.\n\n\"Kuinka monta henkilöä teitä oli kaikkiaan?\"\n\n\"Kuusi.\"\n\n\"Heistä elää vielä ainoastaan yksi — mustapartainen mies.\"\n\n\"Se on isäni.\"\n\n\"Sepä hauskaa. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Anna Hardy — isäni on John Hardy... Me olimme matkalla Fort Stilliin\nja aioimme siellä liittyä erääseen vaunukaravaaniin... Täällä meidän\noli pakko pysähtyä... kun vesi on niin korkealla... ja silloin\nintiaanit kävivät kimppuumme.\"\n\n\"Oliko joukkoonne kuulunut nainen äitisi?\"\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Jaha, nyt tiedämme kaikki, mikä oli tarpeellista tietää\", tuumi\nWilliam ja kääntyi miesten puoleen. \"Kuulkaapa, minun mielestäni meidän\npitää kiireimmiten viedä tämä pikku raukka ja hänen isänsä leiriimme —\nvoimmehan sitten palata tänne hautaamaan vainajat ja noutamaan vaunut.\"\n\n\"Neidin minä otan ratsuni selkään\", selitti Ackerman. \"Tule nyt, pidä\nvain lujasti kiinni minusta.\"\n\n\"Te olette pelastanut henkeni — olin juuri aikeissa hypätä veteen\",\nsanoi Anna Hardy hiljaa.\n\n\"Lopussa kiitos seisoo\", vastasi Deuce huulillaan merkillisen\nhämmentynyt hymy. \"Ainakin on varmaa, että sinulla ja isälläsi oli\nmainion hyvä onni... Muuten meillä on jo mukanamme nuori tyttö — hänen\nnimensä on Reddie Bayne, ja tuolta hän juuri tuleekin.\"\n\nPaikalle rientänyt Reddie syleili pelastettua olentoa äänettömän\nliikutuksen vallassa, ja sitten hän ja Ackerman saattoivat Annan\nhevosten luo. Texas-Joe, Brite, Holden ja Bender tulivat sinne myös,\nmutta toiset palasivat molempien puhvelinmetsästäjien kera vaunujen luo\ntuodakseen sieltä haavoittuneen.\n\nDeuce otti Anna Hardyn eteensä ratsun selkään, ja sitten lähdettiin\ntäyttä neliä leiriin, missä heitä odotti uusi, perin kiusallinen\nyllätys. He tapasivat näet siellä vain keittiövaunun, mutta kokki ja\nkaikki naudat olivat hävinneet jäljettömiin.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä täällä on tapahtunut?\" huusi Brite pelästyneenä.\n\n\"Enpä sitä ihmettele\", vastasi Texas-Joe.\n\n\"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?\"\n\n\"Kun äsken palasin retkeltäni, uutta leiripaikkaa hakemasta, olivat\ntäällä kaikki niin kiihdyksissä, etten minäkään tietysti joutanut\nkertomaan, mitä olin nähnyt. Niin, minä näin siellä Ross Hiten\nkuljettamassa toista puoliskoa karjastamme.\"\n\nBrite päästi suustaan ensin muutaman mehevän kirouksen ja lisäsi: \"Hän\non siis ollut niin julkea, että varasti toisenkin puolen karjaamme\nmelkein nenämme edestä!\"\n\n\"Kenties ei sentään — ovathan naudat arvaamattomia elukoita — ja sen\ntähden on vielä mahdollista, että pyssyjen paukkina on ne villinnyt\nkarkaamaan jonnekin. Ainakin tiedämme varmasti, ettei meidän tarvitse\nmennä virtaa alaspäin niitä hakiessamme. Se on jo jonkin arvoista.\"\n\n\"Mutta minne Moze on joutunut?\"\n\n\"Selviää pian\", vastasi Texas-Joe ja luikkasi sitten keuhkojensa\ntäydellä voimalla:\n\n\"Hoi, Alabama-veijari, missä sinä lymyilet?\"\n\n\"Täällä!\" kuului vastaus läheisen, tuuhealehväisen puun ylimmältä\noksalta. \"Kohta tulen alas.\"\n\nJa neekeri juoksikin pian saapuville niin nopeasti kuin lättäjaloillaan\npääsi.\n\n\"Missä karjamme on?\" kysyi Brite.\n\n\"En aavista, herra. Heti kun te kaikki olitte menneet pois, huomasin,\nettä tänne päin lähestyi ratsastajia, ja silloin yksinäinen\nneekeriparka kapusi ketterästi puuhun. Ne olivat Ross Hiten väkeä —\nhänet itsensä tunsin näet joukossa. He ajoivat karjan jonnekin, mutta\nonneksi eivät nähneet hevosiamme.\"\n\n\"Vai niin, oikeastaan olemme siis yhdellä kertaa päässeet irti kaikista\nhuolistamme\", arveli Texas-Joe laskien häijyä pilaa. \"Aluksi astukaa\nsentään ratsailta maahan — sitten kun koko miehistö on jälleen koolla,\npannaan päät yhteen ja neuvotellaan, mitä on tehtävä.\"\n\nNeekeri tuijotti suu auki Anna Hardyyn, jota Ackerman paraikaa nosti\nhevosen selästä alas.\n\n\"Älä siinä töllistele, Moze\", kovisti Shipman, \"vaan sytytä nuotio.\nNyt tarvitaan lämmintä vettä ja sideaineita, sillä pian tuodaan tänne\nhaavoittunut mies.\"\n\nDeuce otti esille makuusäkin ja yhdessä Reddien kanssa järjesti Annalle\nmukavan leposijan varjoon. Jos katseli tämän kelpo ratsaspaimenen\nharrasta puuhailua, saattoi huoleti päätellä, että hän oli rakastunut\nniin draamallisesti ilmestyneeseen nuoreen tyttöön. Ja kun Annan ilme\nnyt vähitellen rauhoittui, tuli hänen luonnollinen kauneutensa hyvin\nnäkyviin.\n\n\"Paina silmäsi kiinni äläkä ajattele yhtään mitään\", neuvoi häntä\nReddie. \"Kaiken ajatustyön saat nyt jättää miesväen huoleksi, ja siihen\nhe ovatkin jo ryhtyneet, kuten näet.\"\n\nMiehet näyttivät tosiaan vaipuneen syvään mietiskelyyn, sillä kukaan\nei puhunut sanaakaan. Ainakin Brite, joka käveli ääneti edestakaisin,\nponnisti aivojaan tämän merkillisen pulan ratkaisemiseksi. Itsestään\nselvää oli, ettei Ross Hiteä jätettäisi rankaisematta tästä toisesta\nkonnantyöstään — se taistelu, joka oli ensimmäisen ryöstön jälkeen\nlykätty tuonnemmaksi, piti nyt suorittaa. Mutta se oli, varsinkin\nkun oli hoivattava kahta nuorta tyttöä, joka tapauksessa vaarallista\nhommaa, niin että Brite yhä epäili, saisiko hän antaa siihen\nsuostumuksensa. Lopulta hän kuitenkin päätteli, ettei Texas-Joen ja Pan\nHandle Smithin kaltaisia miehiä enää voisi hillitä ja että molemmat\npuhvelinmetsästäjät myös merkitsivät tuntuvaa voimanlisää. Sitä paitsi\nHitellä oli se haitta, että hänen piti huolehtia niin suuresta karjasta.\n\n\"Varmaankin he ovat olleet juovuksissa\", selitti äkkiä Texas-Joe.\n\n\"Kutka?\" kysyi eräs ratsaspaimenista.\n\n\"Hiten miehet, sillä jollei hän sen jälkeen kun Wallenin kanssa kävi\nluonamme ole melkoisesti vahvistanut miehistöään, mikä tuskin on\nluultavaa, niin tämä heidän röyhkeytensä on suorastaan itsemurha.\"\n\n\"Mitä arvelet — eiköhän olisi viisasta, että lähtisin pikku\ntiedusteluretkelle virtaa ylöspäin?\" kysyi San Sabe. \"Tietysti\njalkaisin ja aina piilossa.\"\n\n\"Ei — tosin olen itsekin sitä ajatellut, mutta se on tarpeetonta.\nTiedämmehän, että karjan on vienyt Ross Hite, ja lisäksi on varmaa,\nettä hän on vielä lähellä eikä ole voinut mennä virran poikki.\"\n\n\"Se on totta, mutta mihin siis ryhdymme?\"\n\n\"Sitä en tällä hetkellä tiedä, vaikka minut nitistäisit, hyvä San\",\nvastasi Shipman pahantuulisesti. \"Emmehän voi liikkua vapaasti, kun\nmeillä on vastuksena kaksi tyttöä ja haavoittunut mies. Kenties\nWilliamilla on jokin hyvä aate — hän näyttää hyvin kokeneelta mieheltä.\"\n\nHän nousi pystyyn tähystääkseen, joko tovereita näkyisi.\n\n\"Kah, tuoltapa he jo tulevat\", huusi hän. \"Kohta nähdään, kuinka on\nasian laita.\"\n\nWilliam oli arvatenkin jo kaukaa huomannut nautojen olevan poissa ja\nerkani toisista nelistäen leiriin ensimmäisenä.\n\n\"Minne karja on joutunut?\" tiedusti hän.\n\n\"Hite on vienyt sen täältä sillaikaa kun meillä oli kahakka comanchien\nkanssa\", vastasi Texas-Joe.\n\n\"Hoh-hoh, onko se mies ihan pähkähullu? Sellaista tyhmyyttä en olisi\nhäneltä odottanut.\"\n\n\"Luulet siis, ettei hänellä ole siitä mitään hyötyä?\"\n\n\"Päinvastoin on kaikki etu meidän puolellamme — sehän on selvää.\"\n\n\"Mitä siis tehdään?\"\n\n\"Siitä keskustelemme heti\", vastasi William hypähtäen maahan.\n\"Ensiksikin olen sitä mieltä, että elukka Hite saakoon rauhassa kulkea\nelukoiden kanssa ja seurata niitä virran poikki. Hän ei pääse meiltä\nkarkuun eikä myöskään voi myydä nautoja. Matkalla hän ei edes voi\nvaihtokaupalla luovuttaa niitä intiaaneille, koska heillä ei ole mitään\nsellaista omaisuutta, jota hänen tekisi mieli.\"\n\nNyt saapuivat toiset ratsaspaimenet leiriin, kaksi heistä kantaen\nhaavoittunutta Hardya, joka oli tällä välin tullut tajuihinsa. Hänet\nlaskettiin tyttärensä viereen.\n\n\"Oletko haavoittunut pahasti, isä?\" kysyi Anna arasti.\n\n\"Ei hätää mitään — sinun ei tarvitse olla huolissasi minun tähteni\",\nvastasi Hardy raukeasti.\n\n\"Tuokaa hänelle viskyä ja pankaa makuusija hyvään kuntoon!\" käski\nTexas-Joe.\n\n\"Mitähän niille kolmelle vaunulle tehtäisiin?\" kysyi William Briteltä.\n\"Yksi niistä olisi kai tuotava tänne Hardya ja hänen tytärtään varten,\nsillä täytyyhän meidän kuljettaa näitä ihmisiä mukanamme ainakin\nDoaniin asti.\"\n\n\"Tietysti, ja jos karja pääsee virran poikki, voidaan kuljettaa\nvaunujakin.\"\n\n\"Luultavasti se käy päinsä jo huomenna, sillä vesi laskee nopeasti\",\ntuumi William. \"Parasta on viettää yö tässä paikassa — sillä tavalla\njoudamme myös hautaamaan kuolleet.\"\n\n\"Eikö sinustakin ole mahdollista, että Hite on asettunut jonnekin\nväijymään meitä luullen, että olemme kyllin tyhmiä ajaaksemme häntä\ntakaa?\" kysyi Texas-Joe puhvelinmetsästäjältä.\n\n\"Niin hän kaiketi on menetellyt, mutta emme tee hänen mielikseen.\"\n\n\"Sittenkin voisi olla syytä minun lähteä virtaa ylöspäin hieman\ntähystelemään.\"\n\n\"Sen toimen antaisin mieluummin San Sabelle, joka varmasti pystyy\nsiihen parhaiten meistä kaikista\", vastasi William. \"Minulta hän saa\ntarkasti kuulla, mitä ja kuinka siinä on tehtävä, ja muuten pidän\noikeampana, että odotamme hänen paluutaan, ennen kuin lähetämme väkeä\nnoutamaan Hardyn vaunun.\"\n\nShipman oli samaa mieltä, ja sitten William antoi ohjeita San Sabelle,\njoka katosi äänettömästi.\n\nPalattuaan leiriin Pan Handle oli heti istuutunut syrjäiselle kivelle\npuhdistamaan molempia revolvereitaan, niin että ne nyt kimalsivat\nauringonpaisteessa jälleen kuin kiilloitettu teräs. Brite uskoi,\nettä Smith oli yksin lopettanut ainakin puolet intiaaneista, ja se\nsynkkä ilme, joka tällä erinomaisen taitavalla ampujalla oli uudestaan\nladatessaan aseita, olisi varmaankin antanut Ross Hitelle yhtä ja\ntoista ajateltavaa.\n\nWilliamin ja Peterin, joilla oli tässä kohden suurin kokemus, pestessä\nja sitoessa Hardyn haavaa koettivat Reddie ja Ackerman suostuttaa\nAnnaa nauttimaan Mozen tuomaa lämmintä juomaa, jota hän aluksi\ntorjui. Vieressä seisova Shipman tarkkasi etusijassa Reddietä. Toiset\nratsaspaimenet lojuivat joutilaina puhellen hiljaa.\n\nBrite haki itselleen sivulta mukavan istuinpaikan väsyneenä\nrasituksista ja mielenliikutuksista. Muistellen äskeisiä hirveitä\nelämyksiä hän teki lujan päätöksen, että jos vielä selviäisi ehjin\nnahoin tästä retkestä, muovailisi ihan toisenlaiseksi vastaisen\nelämänsä, joka oli Reddien kautta saanut uuden merkityksen. Mutta mitä\ntoisivatkaan mukanaan lähimmät päivät ja viikot — eikö heitä odottanut\nehkä sama kaamea kohtalo, joka oli tänään kaatanut Hardyn kumppanit?\n\nLaakso näkyi tänne niin viehättävän kotoisena ja rauhallisena! Virta,\nkeltainen kuin kypsä vehnä, solui verkkaisesti ohi, kukkia kasvoi sen\nrannoilla, kevyt tuuli leyhytti ruohoa, pajuissa lauloivat linnut — ja\nkaiken yllä kaareutui säihkyvä kesätaivas, jonka sini vielä tummeni\nkiitävistä valkoisista pilvistä.\n\nÄkkiä putkahti veden toisella puolella näkyviin mahtava puhveli\nkukkulalla — peloittavana, valtavan kookkaana ja mustana piirtyi\nkorskuva peto heleää taustaa vasten. Brite piti sen ilmestymistä\nvaroittavana enteenä siitä, mikä vielä uhkasi hänen ja hänen\nkasvattityttärensä onnea.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTunti kului toisensa jälkeen, eikä San Sabe vieläkään tullut takaisin.\n\nAuringon melkein jo laskiessa Williamin mielestä oli tarpeellista\ntuoda Briten leiriin Hardyn vaunu, vetohevoset, isän ja tyttären\npersoonallinen omaisuus samoin kuin sinne ehkä vielä jääneet\nelintarpeet, ennen kuin tulisi pimeä, ja hän lähti itse tälle matkalle\nmukanaan Peter ja kaksi ratsaspaimenta.\n\nMozen kutsuessa toisia illalliselle saapui San Sabe vihdoin vaatteet\nrepaleina ja kasvot hiessä ja pölyssä.\n\n\"Minun on täytynyt kavuta alas ja ylös lukemattomissa rotkoissa, ja sen\ntähden retkeni kesti näin surkean kauan\", selitti hän. \"Ross Hite on\ntodellakin koonnut yhteen karjamme molemmat puoliskot ja ajaa niitä nyt\nvirran rantaa pitkin ylöspäin —\"\n\n\"Kaukanako täältä?\" keskeytti Texas-Joe.\n\n\"Noin viiden mailin päässä.\"\n\n\"Pääsitkö kyllin likelle nähdäksesi, kuinka monta miestä hänellä on\nväkeä?\"\n\n\"Tietysti! Karjan luona on seitsemän miestä, yksi huolehtimassa\nhevosista. Muuten heillä onkin vain vähän kuormahevosia — niitä\nhuomasin ainoastaan kuusi.\"\n\n\"Koska heidän ei tarvitse raahata mukanaan vaunuja, joutuu matka\ntietysti nopeammin, mutta etkö silti usko, että heidän pian on pakko\npysähtyä — vaikkapa nautojen takia?\"\n\n\"Hitto sen tietää — elukoita Hite tuskin sentään säästää, sillä\npiittaako hän siitä, että esimerkiksi kymmenen prosenttia menee\nhukkaan?\"\n\n\"Hän menettää paljoa enemmän\", vastasi Shipman tuimasti. \"Mitä\narvelette, isäntä — käymmekö Ross Hiten kimppuun, kun hän vie karjaa\nvirran poikki?\"\n\n\"Se kai olisi oikea hetki.\"\n\n\"Otetaanpa tämä asia pian puheeksi Williamin kanssa — hänen neuvoaan\nmeidän pitää ehdottomasti noudattaa, vaikka hän olisi vastustavalla\nkannalla.\"\n\n\"Siihen yhdyn täydellisesti, sillä häneen luotan kaikin puolin.\"\n\n\"Niin me muutkin — hän on kerrassaan aito texasilainen. Nyt minua\nhävettää, että joskus olen häntä epäillyt, mutta viime aikoina mieleni\non ylimalkaan ollut hieman sekaisin... No niin, pistäkää illallinen\nposkeenne ripeästi, pojat — ja te tytöt pitäkää siellä myös puolenne!\nLystillinen juttu, että miehistöömme kuuluu yhtaikaa jopa kaksi\nkaunotarta!\"\n\nPuun juurella istuva Anna, jolle Reddie turhaan tyrkytti ruokaa,\npunastui nämä sanat kuullessaan.\n\n\"Sinun ei sovi välittää mokomista joutavuuksista\", huomautti Reddie\nkyllin kovaa, jotta kaikki sen kuulivat. \"Kun tuollaiset miehet ovat\npuhuvinaan kohteliaisuuksia, tulee suorastaan paha olla. Älä salli\nkenenkään heistä lähennellä itseäsi!\"\n\n\"Kovin jyrkkä sinä olet tuomitessasi, Reddie, etkä edes\noikeudenmukainen\", sanoi Ackerman pahastuneena.\n\n\"Tuo mies on oikeassa, Anna — Deuce Ackerman, pelastajasi, on poikkeus,\nikäänkuin valkoinen korppi näiden mustien sielujen joukossa. Etupäässä\ntahdoinkin vain neuvoa sinua karttamaan toista pulskaa miestä.\"\n\n\"Ketä? Mikäli näen, tuolla on monta pulskaa\", vastasi Anna\nkujeellisesti, mikä todisti, että hän saattoi nykyistä onnellisemmissa\noloissa hyvinkin keimailla.\n\nPitkästä aikaa saatiin taas kuulla miesten sydämellistä naurua —\neikä se ollutkaan kumma, sillä kaikki olivat nuoria ja sen tähden\ntaipuvaisia käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta hilpeyteen. Mutta\nBritekin nauroi, samalla aavistaen, että Reddie vielä ampuisi uusia\nnuolia.\n\n\"Se on kyllä totta, Anna\", jatkoi Reddie tekeytyen vakavaksi.\n\"Näillä pojilla on kullakin varsin miellyttävä ulkomuoto, vieläpä\nvoi eräitä heistä sanoa kauniiksi, mutta äsken tarkoitin tuota isoa,\nleveäharteista ja kapealanteista, tuota hitonmoista miestä, jolla on\nruskea tukka ja meripihkan väriset silmät ja lisäksi paholaisen kanssa\nse yhteinen ominaisuus, että hän hiukan ontuu.\"\n\nTämä seikkaperäinen kuvaus Texas-Joesta sai osakseen myrskyisen\nsuosion, mutta mies itse, joka oli käynyt tummanpunaiseksi, nousi\nseisaalleen, tempaisi hatun päästänsä ja sanoi syvään kumartaen:\n\n\"Kiitos, neiti Bayne! Nyt soit minulle oikeutta ensi kerran siitä asti,\nkun olemme tunteneet toisemme...\"\n\nSitten hän kumarsi Annalle ja jatkoi:\n\n\"Neiti Hardy, tässä on miehiä, jotka voivat teille vakuuttaa, että\nlyijykuulan, joka on syypää ontumiseeni, olen saanut puolustaessani\nnuorta, kauneudessa melkein teidän veroistanne naista ja että silloin\nnitistin vastustajani ampumalla häntä keskelle otsaa.\"\n\nAnna, johon hänen puheensa näkyi tehneen syvän vaikutuksen, katseli\nhäntä hämillään. Reddie tunsi jääneensä tappiolle ja painoi päänsä\nalas, ja äsken kovasti nauraneet ratsaspaimenet vaikenivat äkkiä. Brite\nhuomasi tilanteen käyvän kiusalliseksi ja teki siitä lopun käskemällä\nMozen kiireesti pakata kaiken matkavalmiiksi, jotta voitaisiin millä\nhetkellä tahansa lähteä liikkeelle.\n\n\"Te muut pitäkää sillä välin huolta hevosista! Hardy saa mukavan sijan\nomassa vaunussaan, hänen tyttärensä mahtuu kuskipenkille, ja sitten\ntarvitaan vain joku vapaaehtoinen, joka ajaa vaunua.\"\n\n\"Siihen minä olen valmis!\" huusi Deuce Ackerman, ennen kuin kukaan muu\nehti ilmoittautua.\n\nMutta silloin otti puheenvuoron Texas-Joe — tekeytyen tyyneksi ja\nasialliseksi, niin että vain Brite lienee huomannut häijyyden, joka\nloisti hänen silmistään.\n\n\"Jollei sinulla, miekkonen, ole mitään sitä vastaan\", sanoi hän,\ntyöntäen hatun niskaansa, \"minä itse rupean ajajaksi, varsinkin kun\nmeillä toistaiseksi ei ole karjaa, josta minun pitäisi huolehtia\".\n\n\"Mutta ethän sinä osaa ajaa!\" valitti Deuce onnettomana.\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Niin sinä itse kerran sanoit minulle. Sen sijaan minä olen jo pikku\npoikana hoitanut kuskin virkaa. Sitä paitsi minä olisin nyt muuhun\ntyöhön hieman huonovointinen, ja —\"\n\n\"Miesparka, se on eri asia\", keskeytti Texas-Joe surkutellen. \"Enhän\ntosiaan tiennyt, että sinulla on jokin vaiva, sillä tähän saakka sitä\non tuskin näkynyt. No niin, sinut pitänee kai määrätä Hardyn vaunun\najajaksi.\"\n\nNämä sanat vaikuttivat suuren muutoksen: Deuce Ackermanin kasvoilla\nsäteili jälleen riemu. Hänen toverinsa alkoivat vähitellen ymmärtää,\nmitä peliä tässä pidettiin, varsinkin kun Texas-Joe nyt kysyi Annalta,\njaksaisiko hän ratsastaa.\n\n\"Tietysti\", vastasi tyttö, \"kun en ole kipeä enkä haavoittunut\".\n\n\"Sepä mainiota — meillä sattuu näet olemaan eräs erinomainen, puoleksi\narabialaisrotuinen mustangi, joka on kuin luotu naisen ratsuksi. Sitten\nvoimme ratsastaa yhdessä.\"\n\nAckerman synkkeni taas ja tajusi kai itsekin antaneensa liiaksi\nilmi, mitä hänellä oli mielessä. Nyt vasta Brite käsitti Shipmanin\ntarkoittaneen viattomalla pilallaan muutakin ja siinä täydellisesti\nonnistuneen, sillä Reddie loi häneen myrkyllisen silmäyksen.\n\n\"Ratsastan oikein mielelläni joskus koetteeksi sillä hevosella\",\nvastasi Anna, \"mutta aluksi minusta kuitenkin olisi parempi pysyä isäni\nluona vaunussa\".\n\n\"Niinkuin tahdotte, kaunis neiti\", myönsi Texas-Joe kuivasti,\nluultavasti epäillen, että Anna välttämättä tahtoi olla pelastajansa\nseurassa. Sen sijaan Brite uskoi hänen kieltäytymisensä johtuneen vain\nsiitä, että hän oli huolissaan isästään.\n\nMuuten näytti siltä, että Hardy paranisi piankin, sillä hänen\ntuskallinen ampumahaavansa oli jokseenkin vaaraton eikä myöskään\ntarvinnut pelätä verenmyrkytystä, koska oli ajoissa käytetty\nasianmukaisia puhdistusaineita.\n\nAuringon laskiessa tulivat leiristä poistuneet miehet takaisin.\nRatsaspaimenet toivat suitsista mukanaan kaksi hevosta, ja William\nja Peter seurasivat kumpikin ratsain vaunua. Texas-Joe riensi heitä\nvastaan ja kertoi Williamille aikovansa heti lähteä tavoittamaan Ross\nHiteä ollakseen saapuvilla, kun karjaa alettaisiin viedä virran poikki.\n\n\"Loistava päähänpisto\", vastasi William, \"ja niin luonnollinen, että\nitsekin olen ajatellut samaa. Mitä San Sabe on ilmoittanut?\"\n\nShipman kertoi siitä muutamin sanoin, ja sitten puhvelinmetsästäjä\nselitti:\n\n\"Erinomaista! Lähetä siis San Sabe toisen ratsaspaimenen kanssa edeltä\n— me muut aloitamme retken niin pian kuin suinkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku karavaanin etupäässä ratsastivat Texas-Joe, Pan Handle ja Peter,\nsitten tuli hevoslauma Briten ja Reddien valvomana. Heihin liittyivät\nvaunut — ensimmäistä, jossa haavoittunut Hardy makasi, ohjasi Ackerman\nylväästi kuskipenkillä Annan vieressä. Muut ratsaspaimenet olivat\njälkijoukkona.\n\nVaunujen kuljettajilla, joiden oli käsketty pysyä mahdollisimman\nlikellä toisiaan ja hevosten kintereillä, oli pahimmat vastukset, sillä\nmaasto oli syvää hiekkaa, ja lisäksi nyt oli niin pimeä, että tuskin\nnäki omaa kättään pitemmälle.\n\nKun matkaa oli kestänyt noin tunnin, kävi taivas valoisammaksi, tähdet\nkalpenivat — kuu oli noussut. Tosin se vielä oli vasemman korkean\nrannan alapuolella, mutta yleni vähitellen, virta kimalsi kuin sula\nhopea, ja viimein koko maisema oli kirkkaana näkyvissä, niin että\npäästiin melkoista nopeammin eteenpäin.\n\nLaakso kapeni yhä, ja pensaikkoa ja puuryhmiä tavattiin entistä\ntiheämmin. Briten karavaanille niistä ei ollut haittaa, mutta\nkarjalauman kulkua ne olivat varmaankin hidastuttaneet.\n\nNäin kului tunti toisensa jälkeen — keskiyö oli jo aikoja sivuutettu,\nkun Texas-Joe ratsasti takaisin pysähdyttämään hevoset ja niitä\nseuraavat vaunut.\n\n\"Olemme kuulleet nautojen ammuvan edellämme\", kertoi hän, \"ja luulen,\nettei nyt sovi pyrkiä lähemmäs — vai mitä mieltä olet, William?\"\n\n\"Tänne voimme kyllä leiriytyä, mutta samalla on tarpeellista, että osa\nmiehistöä marssii minun johdollani jalkaisin eteenpäin, sillä aamu on\njo lähellä emmekä saa laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin Hiten miehet\nalkavat viedä hevosiaan virran poikki.\"\n\n\"Minä olen kuitenkin ajatellut toista tapaa\", huomautti Shipman.\n\"Viekööt he kaikessa rauhassa elukoita toiselle rannalle, koska\nse säästää meiltä vaivaa, mutta me hyökkäämme vasta sitten, kun\njälkijoukko on puolivälissä virtaa.\"\n\n\"Sekään ei ole huono ajatus\", tunnusti William nauraen. \"Siihen voin\nyhtyä.\"\n\nTexas-Joe ratsasti nyt Hardyn vaunun viereen.\n\n\"No, Anna neiti, kuinka luistaa?\" kysyi hän hilpeästi.\n\n\"Kiitos, kohtalaisesti — mutta mieleni tekisi saada ojennella\njäseniäni.\"\n\n\"Etkö sinä, Deuce, ole vaunussa toimittanut hänelle leposijaa?\"\n\n\"En vielä — peitteitä on sentään kylliksi varalla\", vastasi Ackerman\nnyrpeästi. \"Sinun ei tarvitse olla huolissasi — minä valvon hänen\nmukavuuttaan.\"\n\n\"Hauskaa kuulla... Muuten pitää teistä parin miehen olla vartioimassa,\njotta isäntä ja nuoret naiset saavat nukkua rauhassa.\"\n\nReddie ajoi hevoset notkoon, missä oli runsaasti ruohoa, niin ettei\ntarvinnut pelätä niiden karkaavan, ja järjesti sitten tapansa mukaan\nitselleen makuusijan Briten likelle.\n\nAamu alkoi juuri sarastaa, kun Texas-Joe ravisti Briten hereille.\n\n\"Hite ajaa nyt karjaa virran poikki\", kuiskasi hän. \"Tulkaa mukaan, jos\ntahdotte katsella sitä leikkiä. Mutta varovasti, ettei Reddie herää —\nhän saa nukkua vielä, kun tänne jää viisi miestä vartioimaan. Muuten\nehdimme takaisin siksi, kunnes aurinko nousee.\"\n\nBrite oli pian valmis, sieppasi kiväärinsä ja seurasi Shipmania. Vähän\najan kuluttua saavuttiin sinne, missä Pan Handle Smith, San Sabe ja\nmolemmat puhvelinmetsästäjät odottivat.\n\n\"No niin, nyt se alkaa\", sanoi Texas-Joe hiljaa. \"Ennen kaikkea teidän\npitää olla ihan ääneti ja matkia minua kaikessa, mitä teen. Yrityksemme\naate on tällainen: Ross Hiten miehistöä peloitetaan ja mahdollisuuden\nmukaan hieman tuhotaan. Suurin osa hänen väkeään on tietenkin karjan\ntakana — kun siis kaikki ovat vedessä, laskettelemme heitä kohti\nlaukauksia, siinä koko juttu.\"\n\nSitten hän harppaili pitkin askelin edeltä, toiset seurasivat\nyksitellen perässä, viimeisenä San Sabe. Virta teki eräällä kohdalla\nmutkan, ja siinä Texas-Joe pysähtyi kuuntelemaan. Tyyni, lämmin ilma\nkantoi nautojen ammuntaa heidän korviinsa — Briten arvion mukaan ne\nsaattoivat olla enintään kahden mailin päässä.\n\nLaakso alkoi nyt levitä, vastapäinen ranta kävi yhä matalammaksi —\nilmeisesti oli edempänä leveä aukkopaikka jyrkän rannan seinässä.\nShipman poikkesi metsään, mutta pensaiden takia siellä oli vaikea edetä\näänettömästi. Kun he palasivat hietikolle, oli tämä rikkaruohoineen\nvielä kostea — vesi oli siis yöllä laskenut monta jalkaa.\n\nTällä välin aamu oli valjennut lisää, mutta taivas oli alhaalla\nriippuvien pilvien peitossa, mikä ennusti pikaista sadetta.\n\nKäyttäen pajupensaita suojana Texas-Joe tunkeutui yhä eteenpäin\nseisahtuen kuuntelemaan. Lopulta hän näkyi tahtovan pysähtyä\nvakinaisesti, sillä hän viittasi toisia tulemaan luokseen.\n\nNoin puolen mailin päässä vilisi virrassa ja vastapäisellä, puita\nkasvavalla rannalla nautoja. Lauma ei kuitenkaan ollut kiilamaisessa\njärjestyksessä, kuten ammattimiesten sitä ohjatessa. Saatto väestä ei\nollut ketään näkyvissä — varmaankin he olivat kauempana vastavirran\npuolella, minne ei vielä voitu tähystää.\n\n\"Niin, toverit, yritystämme ei tosiaankaan voi sanoa sankarilliseksi,\nmutta olemmehan joutuneet tekemisiin alhaisten rikollisten kanssa,\njoiden takia meidän ei kannata liian ritarillisina antautua\nhengenvaaraan\", tuumi Texas-Joe. \"Niinpä meidän sopii olla varovaisia.\nÄlkää katsoko virralle, vaan ainoastaan minuun.\"\n\nHän pujahti pajukon läpi, toiset jäljessään. Vauhti hiljeni yhä,\nja välistä pensaikko oli niin tiheä, että heidän oli pakko ryömiä.\nNautojen mylvinä kuului lähempää, ja sitten he erottivat Ross Hiten\nmiesten huutoja. Texas-Joe laskeutui toisen polvensa varaan ja odotti,\nkunnes kaikki olivat koolla.\n\n\"Tehän läähätätte\", kuiskasi hän. \"Levätkää hetkinen, sillä tuossa\nkunnossa tähtäisitte huonosti... Minä käyn vielä hieman edempänä ja\ntulen kohta takaisin.\"\n\nHän mateli maata pitkin pois ja palasi jonkun minuutin kuluttua hiestä\nmärkänä.\n\n\"Tämä ei riitä — meidän täytyy päästä vieläkin likemmäs\", ilmoitti hän,\nkohosi seisaalleen ja lähti kumarassa, ilman erikoista varovaisuutta\neteenpäin, sillä hän oli äsken ottanut selville, etteivät vastustajat\nvoineet heitä nähdä.\n\nPian he olivat niin lähellä, että elukoiden lemu jo tuntui sieraimissa,\nvaikka itse karjaa ei vielä näkynyt pajunlehtien läpi. Töminä ja molske\nvei voiton Hiten ajomiesten huudoista.\n\nEnnen kuin juurennikamaan kompastunut Brite ehti ulos pensaikosta,\nkuuli hän kiväärinlaukauksia. Karjan leveäksi hajautunut jälkijoukko\noli jo syvässä vedessä, sen takana ratsastavat noin puoli tusinaa\nmiestä piiskasivat kuin hullut uivia hevosiaan parempaan vauhtiin,\nmutta kaksi heistä lyyhistyi satutettuina kasaan, ja kolmas kohotti\nmolemmat käsivartensa ja suistui sitten virtaan nousematta enää\npinnalle. Muut vastasivat nyt tuleen, mutta luodit iskivät läiskähtäen\nhietikkoon Briten miesten eteen. Liikkuvien hevosten selästä olikin\nniin hankala ampua, että laukaus olisi vain onnenkaupalla voinut tehdä\nvahinkoa.\n\nÄkkiä loppui hurja paukkina — Briten väki oli ampunut tyhjiksi\nkiväärit ja revolverit, ja sitä paitsi olivat eloonjääneet vastustajat\nsaavuttaneet rannan, missä Ross Hite heitä odotti ehdittyään sinne\narvatenkin ensimmäisenä ratsullaan. Siellä näkyivät hengenhädästä\npelastuneet keräytyvän hänen ympärilleen kiivaasti seuhtoen, ja heillä\nolikin syytä moittia, sillä odottamaton hyökkäys oli vienyt heiltä\nainakin kolme hevosta ja yhden miehen.\n\nTexas-Joe oli jälleen ladannut kiväärinsä ja lähetti heille\njäähyväisiksi vielä luodin, joka tuprutti hiekkaa rosvojen silmille ja\npakotti heidät kiireimmiten piiloutumaan pajukkoon. Kun hän nauraen\niloisesti kuin lapsi kääntyi tovereihinsa päin, huomasi hän ihmeekseen,\nettei William näyttänyt olevan yhtä hyvällä tuulella.\n\n\"No, etkö ole tyytyväinen tulokseen?\" kysyi hän.\n\n\"Oikeastaan olin ajatellut jotakin parempaa\", vastasi\npuhvelinmetsästäjä, \"mutta olemmehan sentään herättäneet niissä\nmiekkosissa terveellistä pelkoa. Luullakseni he ennemmin tai myöhemmin\njättävät karjan oman onnensa nojaan, niin että herra Brite saa takaisin\nelukkansa ja te miehet pääsette entiseen työhönne.\"\n\n\"Ennen kaikkea pitää ladata aseet uudestaan — ei saa unohtaa, että nyt\nliikumme comanchien alueella\", sanoi Texas-Joe, \"ja sitten palaamme\nleiriin, haukkaamme kiireesti aamiaista ja menemme virran poikki, sillä\nRoss Hitelle ja hänen roistoilleen emme enää anna rauhaa\".\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTuskin oli kulunut tuntiakaan, kun koko karavaani jo saapui sille\npaikalle, mistä Ross Hiten väki karjoineen oli lähtenyt virran poikki.\nSurmatut kolme hevosta olivat ajautuneet vain vähän matkaa virran\nmukana ja sitten jääneet vastapäiselle rannalle lojumaan.\n\nWilliam oli lähettänyt liikkeelle kolme tiedustelijaa, jotka palasivat\nilmoittaen, ettei ympäristössä näkynyt muuta kuin puhveleita.\n\n\"Mutta siellä toisella rannalla voi kuitenkin olla väijytys\", arveli\nTexas-Joe.\n\n\"Sitä en usko. Ross Hite valitsisi kaiketi sopivamman paikan\", vastasi\nWilliam. \"Mutta siitä kannattaa silti ottaa selko. Herra Brite, ehkä\nlainaatte kenttäkiikarinne tuolle nuorelle miehelle... No, poikaseni,\nnouseppa seisomaan kuskipenkille ja tähystä, voitko keksiä mitään\nepäilyttävää.\"\n\nHän ojensi kiikarin Ackermanille, joka tutki sillä toista rantaa hyvän\naikaa ja sitten selitti varmasti, ettei mitään vaarallista näkynyt.\n\n\"Sittenkin on parasta varoa, niin ettemme kaikki lähde veteen\nyhtaikaa\", väitti Texas-Joe. \"Tulkaa mukaan te kaksi, San Sabe ja Less,\nyritämme ensin kolmisin... Te muut pitäkää silmät ja korvat auki, ja\njos näette savupilviä tai kuulette ampumista, kääntykää takaisin ja\nrientäkää turvaan.\"\n\nKolmimiehinen ryhmä ui virran poikki, otti pian selville, että\nShipmanin epäluulo oli aiheeton, ja ilmoitti sen merkeillä toiselle\nrannalle. Sitten tuli Reddien johtama hevoslauma mitä parhaassa\njärjestyksessä uiden, Mozen keittiövaunu seurasi ilman kommelluksia,\nmutta Hardyn vaunu tarttui liejuun ja tarvitsi apua. Texas-Joe ratsasti\nsen luo.\n\n\"Kuulkaapas, Anna neiti, minä vien teidät rannalle — tehän kastutte\ntäällä pahanpäiväisesti.\"\n\nAckermanin kasvot venyivät pitkiksi, kun Anna estelemättä suostui\nShipmanin ehdotukseen. Muutamat toverit valjastivat hevosensa\nsuopungeillaan vaunun eteen ja saivatkin sen onnellisesti irti.\nWilliamin ohjaama kolmas vaunu pääsi vaivatta ylös vedestä, mutta\nneljäs ja viimeinen oli toivottomasti juuttunut liejuun ja vaipui\nyhä syvemmälle, mitä kovemmin sitä yritettiin apuvoimin kiskoa. Se\noli kookkain, molempien puhvelinmetsästäjien omistama vaunu, ja sen\npainavuuteen oli syynä iso kuorma puhvelinvuotia.\n\nSiitä tuli melkoinen viivytys, sillä suopungit katkesivat, ja miesten\ntäytyi astua alas ratsuiltaan ja vyötäisiään myöten vedessä seisten\ntarttua pyöränpuoliin. Lopulta huomattiin kaikki ponnistus turhaksi, ja\nWilliam päästi vetohevoset irti valjaista ja jätti vaunun tuhon omaksi.\n\n\"Menköön tuo kirottu kulkuvehje hiiteen — minulla onkin siitä jo ollut\nkylliksi kiusaa\", murisi hän. \"Puhvelinnahkojen sijaan on myös aina\nsaatavissa uusia.\"\n\nNäin vapautuneet hevoset annettiin Ackermanille lisävoimaksi Hardyn\nvaunua varten, ja sitten matka edistyi varsin hyvin. Jälkiä myöten\nseurattiin karjalaumaa, jota nyt oli alettu ajaa melkein suoraan itää\nkohti, pyrkien jälleen varsinaiselle Chisholmin reitille.\n\nIlma oli tavattoman painostava — epäilemättä oli tulossa ankara\nukkonen. Eri tahoilla liikuskeli puhveleita, kintereillään susia ja\nkojootteja, ja niiden yllä vilisi lukemattomia lintuja. Keskipäivällä\nAckerman, joka herkeämättä tähysti Briten kiikarilla, sai näkyviinsä\nkarjalauman, eikä välimatka ollut edes kymmentä mailia. Pitkin\niltapuolta Briten karavaani pääsi yhä lähemmäksi rosvoja, jotka kaiketi\nsen myös huomasivat.\n\nAuringon laskiessa Ross Hiten väki pysähtyi aukealle ruohoaavikolle,\nmissä Ackerman ei voinut kiikarilla erottaa ainoatakaan pensasta tai\npuuta. Sen sijaan Texas-Joe huomasi pienen notkon, missä oli vettä ja\nvesaikkoa, ja niin molemmat joukot leiriytyivät viiden mailin päässä\ntoisistaan.\n\nPunaisen huurun peittämän auringon laskettua tuli pian pimeä. Kaukainen\njyrinä julisti ukkossään alkaneen, ja kohta leimahti salamoita\nläntisellä taivaanrannalla. Tukahduttava, hievahtamaton ilma tuntui\nkaamealta, ikään kuin luonto keräisi voimiaan tuhotakseen vaivaiset\nihmisolennot, jotka avuttomina kyyristelivät valtavalla tasangolla.\nBrite kertoi, että äärimmäisen rajut sähköpurkaukset, joita usein\nsattui tässä osassa Texasia, olivat ratsaspaimenten pahimpana vaarana\nja että niitä myös pelättiin enemmän kuin puhveleita tai punanahkoja.\n\n\"Mutta minkä tähden?\" kysyi Anna ihmetellen.\n\n\"Ensiksikin ne tekevät naudat ja hevoset ihan hulluiksi, ja toiseksi\nuhkaa tietenkin salamanisku. Kerran yllätti sellainen rajuilma erään\ntuttavani Canadian-virran lähellä, ja salama surmasi häneltä kaksi\nratsaspaimenta ja kolmekymmentäseitsemän nautaa.\"\n\nReddie kauhistui tästä yhtä paljon kuin Anna ja selitti rukoilevansa\ntaivasta varjelemaan heitä niin hirveältä tuholta.\n\n\"Aina ei kuitenkaan käy niin pahasti\", tuumi Texas-Joe, joka oli\nkuunnellut tätä keskustelua. \"Olen kokenut lukemattomia ukkosilmoja,\nmutta ainoastaan kaksi kertaa sattui sentapaista kuin herra Brite\nkertoi, ja muuten se olikin tavatonta. Oikeita sähkötulvia syöksyi\nsilloin maahan, lehmänsarvien kärjissä tanssi tulipalloja, ja hevosten\nharjat kipinöivät räiskyen, niin että siinä järki oli mennä sekaisin.\"\n\nSitten hän pyysi Briteä tulemaan syrjään sanoen haluavansa ilmoittaa\njotakin tärkeätä.\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\n\"Pan Handle ja minä aiomme käyttää ukkosta hyväksemme, jotta karja\nsaadaan takaisin.\"\n\n\"Millä tavalla? Tekö kaksi ilman muita?\"\n\n\"Tietysti — se on ainoa mahdollisuus. Pan tahtoi suorittaa sen ihan\nyksin, samoin minä, ja sitten päätimme ryhtyä siihen yhteisvoimin.\"\n\n\"Shipman, en oikein tiedä, sopiiko minun siihen suostua\", vastasi Brite\nepäillen.\n\n\"Varmasti sallitte sen, sillä minusta olisi perin kiusallista joutua\ntoimimaan vastoin nimenomaista käskyänne, eikä taas Pan Handle ota\nsiitä peräytyäkseen, sanokoon jompikumpi meistä mitä tahansa.\"\n\n\"Kuinka olette päättäneet menetellä? Toivoakseni suunnitelmanne ei\nole liian nurinkurinen ja hullunrohkea? Muuten olette aikamies ja\ntiedätte olevanne vastuussa varsinkin molemmista nuorista tytöistä ja\nhaavoittuneesta Hardysta.\"\n\n\"Nähtävästi pidätte tätä juttua vaarallisempana kuin se on\", vastasi\nTexas-Joe. \"Keskellä pahinta ukkosta lähestymme karjaa, Pan toiselta\nsivulta, minä toiselta. Silloin naudat tietenkin ovat jo mitä hurjimman\nkauhun vallassa, ja Hiten miehillä on täysi työ pitäessään niitä\nkoolla, jolloin heidän on pakko hajautua eri tahoille. Jos sitten\nkäy niin, että joku heistä salamanvalossa näkee meidät, täytyy hänen\nolettaa, että kuulumme heidän väkeensä. Tiedättekö nyt, mitä meillä on\nmielessä?\"\n\n\"Enpä voi sanoa olevani siitä selvillä.\"\n\n\"Oh-hoh, uusi arvonne kasvatusisänä ei näy virkistäneen aivojenne\ntoimintaa, mutta tämä on sittenkin perin yksinkertaista.\"\n\n\"Kaiketi, ellei siinä olisi erästä pahaa mutkaa\", myönsi Brite\npiittaamatta Shipmanin julkeasta huomautuksesta. \"Te kaksi aiotte\nkyllä ratsastaa karjan eri puolilla, mutta kuinka tunnette toisenne,\njos kiertäessänne osutte vastatusten? Salaman leimahtaessa voi ampua\nvain salamannopeasti — no niin, millä tempulla estätte sen, ettette\nvahingossa ammu toisianne kuoliaaksi?\"\n\n\"Hitto vie, oikeassa olette — täytyy tunnustaa, etten vielä ole\ntullut sitä ajatelleeksi. Tässä ei kai auta muu, kuin että kaikki\nneuvottelemme siitä — kenties joku pojista saa hyvän aatteen, sillä\nmainitsemanne pulma pitää ehdottomasti ratkaista.\"\n\nBrite kohautti hartioitaan, ja samassa Moze huusi, että illallinen oli\nvalmis.\n\nDeuce Ackerman, joka oli viereensä järjestänyt Annalle mukavan\nistuinpaikan, oli loistavalla tuulella.\n\n\"Tämäpä on suurenmoista — ensi kertaa syömme kaikki yhdessä!\" huudahti\nhän iloisesti.\n\n\"Ehkä tämä on myös viimeinen kerta — nauti siis järkevästi\", vastasi\nTexas-Joe luoden synkän katseen Reddieen päin.\n\nBrite huomasi tytön vavahtavan, ja kaikki vaikenivat hämmentyneinä.\n\nPian tuli täysi yö, nihkeä ilma oli yhä vieläkin liikkumaton, mutta\nukkosenjyrinä kuului jo lähempää ja toistui useammin. Lännessä ei\nnäkynyt ainoaakaan tähteä, eikä myöskään kuu ollut vielä noussut.\n\n\"Heittäkää lisää risuja tuleen ja siirtykää kaikki likemmäs koolle\",\nkehoitti Shipman aterian päätyttyä. \"Ukkonen alkaa pian riehua, ja Pan\nHandlella ja minulla on silloin aikomuksena tehdä jotakin.\"\n\n\"No mitä?\" kysyi Bender viattomasti.\n\n\"Reddie, se koskee sinuakin\", jatkoi Texas-Joe nähdessään tytön\ntahtovan poistua. \"Ja Anna neiti voi, jos haluaa, myös jäädä seuraamme,\nvaikken ole tähän asti kokenut, että sievän tytön päähän juolahtaisi\nhyvä aate. Nyt on asian laita kuitenkin niin, että pienimmistäkin\naivoista voi olla suuri hyöty.\"\n\nUudestaan leimuavan nuotion hohteessa keräytyivät nyt kaikki uteliaina\nesimiehen ympärille, joka teki heille lyhyesti selkoa aiotusta\nhyökkäyksestä.\n\n\"Pulma on siis tällainen: kuinka toimimme niin, että ehdottomasti\ntunnemme toisemme, jos osumme vastatusten?\"\n\n\"Eihän siihen ole ylimalkaan olemassa mitään keinoa\", väitti Less\nHolden.\n\n\"Täytyy olla, ja sitähän teidän nyt pitää miettiä.\"\n\n\"Minusta olisi tärkeintä päästä mukaan\", selitti San Sabe.\n\n\"Ikävä kyllä, se ei käy päinsä — kaksi miestä riittää hyvinkin... No\nniin, hyvät naiset ja herrat, pinnistäkää aivonystyröitänne!\"\n\n\"Hemmetti sentään, onpa siinä suuri vaara, että ammutte toisianne...\"\n\n\"Mitä joutavia\", keskeytti eräs toinen. \"Kestäähän ainakin puoli\ntuntia, ennen kuin kerran ehditte niin suuren karjan ympäri, ja koska —\"\n\n\"No no, ei saa poiketa pääasiasta\", sekaantui puheeseen Pan Handle\nhuvitettuna. \"Sanokaapa nyt, viisaat, mitä on tehtävä, jotta heti\nja varmasti tuntisimme toisemme, sillä huomatkaa, että meillä on\nkummallakin revolveri valmiina kourassa!\"\n\nEhdotuksia tehtiin monenlaisia, mutta pian ne kaikki hylättiin\nmahdottomina.\n\n\"Eikö ole luultavaa, että ukkosen pauhatessa myös hieman tuulee?\" kysyi\nsitten Reddie.\n\n\"Vieläpä aika lailla, sitten kun alkaa oikein sataa\", vastasi Texas-Joe.\n\n\"No, sitokaa jotakin valkoista hattujenne ympärille ja antakaa\nnauhanpäiden liehua pitkinä tuulessa.\"\n\nPan Handle kohautti hartioitaan ylimielisesti, ja Texas-Joe murahti:\n\"Naurettavaa!\"\n\n\"Kuulkaapa, miehet, se on suorastaan mainio aate\", vakuutti Brite.\n\"Jokin valkoinen ja liehuva ei voi jäädä näkemättä.\"\n\n\"Mutta mistä me saamme jotakin valkoista?\" kysyi Texas-Joe. \"Tämän\nrähjäisen miehistön kamppeista sitä on vaikeampi löytää kuin\nnuppineulaa heinäsuovasta.\"\n\n\"Annalla on vielä ihan puhdas valkoinen pyyhinliina\", huomautti Reddie.\n\n\"Niin on\", huudahti nuori tyttö ja nousi kiireesti pystyyn. \"Tuon sen\nheti.\"\n\nHän riensi vaunun luo ja luovutti sitten liinan Texas-Joelle, joka\nalkoi hitaasti repiä sitä kaistaleiksi.\n\n\"Jaha, Reddie, äsken sanoin ehdotustasi naurettavaksi, mutta nyt\nperuutan sen juhlallisesti\", sanoi hän työnsä ohella. \"Tällä keinolla\nolet pelastanut henkeni, sillä nyt minua ei enää uhkaa vaara, vaikka\nPan Handle onkin niin riivatun nopea ampumaan... No niin, kaksi\ntuollaista kaistaletta solmitaan yhteen ja sidotaan hatun ympärille.\nEhkä sinä olet niin hyvä, että teet sen tempun minun osaltani?\"\n\nReddie nousi ja Shipmanin taivutettua päänsä sitoi pitkän nauhan kiinni\nhieman kömpelösti, sillä hänen kätensä vapisivat.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi mies. \"Melkeinpä luulisi, että pelkäät minun\nmenevän perikatoon ja että se olisi mielestäsi ikävää, vai kuinka?\"\n\n\"Tosiaankin se surettaisi minua kovasti\", vastasi Reddie hiljaa.\n\n\"Kuka olisi uskonut!... No, sitten on syytä kiristää solmua, ettei\ntuuli revi nauhaa irti... Kiitos, se riittää!... Kuinka on sinun\nlaitasi, Pan?\"\n\n\"Minullakin on jo hatussani juhlakoriste.\"\n\n\"Näin pitkälle on siis päästy... Kuulkaapa, kaikki! Jos suunnitelmamme\nonnistuu, saadaan karja takaisin, sehän on selvää — mutta jos se menee\nmyttyyn, mikä myös on mahdollista, emme ylipäätänsä enää ilmesty\njoukkoonne. Kaikissa tapauksissa Mozen pitää valmistaa aamiainen\najoissa, jotta päivän valjettua voitte lähteä liikkeelle. Meidät\ntapaatte sitten jossakin.\"\n\nKaikki olivat järkyttyneinä ääneti. Shipman ja Smith keikauttivat\nitsensä kumpikin ratsun selkään ja katosivat kolkkona uhkaavaan yöhön.\n\n\"No niin, Peter, me kaksi voimme antaa haudata itsemme\", sanoi hetken\nkuluttua William toverilleen. \"Nuo ovat sentään eri väkeä kuin me.\"\n\nTämä huoleton sutkaus vapautti mielet jännityksestä, niin että\njopa Reddiekin hymyili, vaikka oli juuri tuijottanut hievahtamatta\npimeyteen, joka kätki Texas-Joen ja Pan Handlen.\n\nTuuli yltyi voihkien, nuotiotuli lepatti aavemaisesti, kipinäryöppy\ntuprusi korkealle. Ukkonen jyrisi, ja salamain valossa näkyi mustia,\nmatalalla riippuvia pilviä vyöryvän lännestä päin.\n\n\"Meidän on jo aika katsella itsellemme kuivia makuutiloja\", neuvoi\nBrite. \"Deuce, te pidätte kai huolta Annasta ja hänen isästään. Moze,\notappa telttavaatteesi esille — me kaksi näet, Reddie, sijoitumme\noikein mukavasti keittiövaunun alle.\"\n\n\"Entä jos hevoset karkaavat ukkosen riehuessa?\" sanoi Reddie\nepätietoisena siitä, mikä nyt olisi parasta.\n\n\"Silloin et myöskään voisi niitä hillitä.\"\n\n\"Ole huoleti, Reddie. Minä käyn niitä katsomassa, ennen kuin tulee\nhätä\", lohdutti San Sabe ystävällisesti.\n\nMoze ja Brite jännittivät tervavaatteen peittämään vaunua ja\nkiinnittivät sen päät raskailla kivillä. Kohta putoilivat sitten\nensimmäiset sadepisarat, ja Reddie tunsi niiden virkistävän, mutta\nkiirehti silti vaatteen alle, sillä sysimustassa pimeydessä leimahti\näkkiä sinivalkoinen lieska, joka loi yliluonnollista, hopeista valoa\nleiriin, vaunuihin, hevosiin ja koko ympäristöön. Sitä seurasi niin\nankara jyrinä kuin maa olisi haljeta, sitten kaikki oli jälleen mustaa\nja jalkojen alla tuntui vielä tärinää.\n\n\"Missä sinä olet, isä?\" huusi Reddie hätääntyneenä.\n\n\"Tässä ihan vieressäsi\", vastasi Brite.\n\n\"Parasta on heti lukea rukouksensa\", huokasi tyttö, \"sillä jos\ntuollaista pauhua jatkuu, voi käydä niin, ettei rakas Jumala enää voi\nkuulla\".\n\n\"Tee niin, lapsukainen, vaikkei tässä voi ajatella nukkumista, ennen\nkuin ukkonen hellittää.\"\n\nBrite ei saanut selvää, mitä Reddie siihen vastasi, sillä nyt huumasi\nkorvia uusi räiske. Joskus kesti kaameaa valkoista välkettä niin kauan,\nettä selvästi rankkasateen halki näkyivät hevosetkin seisomassa tiheänä\nparvena päät riipuksissa. Sitten salamat kiihtyivät niin perättäisiksi,\nettä maisema oli melkein yhtä mittaa valaistuna eikä myöskään jyrinässä\nollut keskeytystä.\n\nBriten pitkään sadevaippaan kietoutunut Reddie istui vaunun\nalla kyyryssä kalpeana, tummat silmät suunnattuina etäisyyteen.\nKatsahtaessaan häneen salaman valossa Brite sai sen vaikutelman,\nettei tytön ilmeiseen pelkoon ollut syynä hänen oma tilansa, vaan\nuhkarohkealla retkellä liikkuvan miehen hengenvaara.\n\nTämä rajuilma ei tosin ollut läheskään pahimpia, mutta sittenkin oli\npidettävä perin hurjapäisenä sellaista yritystä, että juuri näissä\noloissa tahdottiin vapaan ruohoaavikon lakien mukaan kostaa rosvoille.\nTodellakin täytyi olla rautaiset hermot näillä kahdella miehellä, jotka\nlikomärkinä, kaatosateen ja salamain sokaisemina, ukkosenjyrinästä\npuolikuuroina ratsastivat riehuvan myrskyn läpi uhmaten sitä\nalinomaista vaaraa, että jäisivät villiytyneen karjan survottaviksi tai\nsaisivat luoteja niiltä, joita heillä oli aikomus rangaista.\n\nToista tuntia kului, kunnes pahin rajusää oli mennyt ohi ja jäljelle\njäi vain tuuli, sade ja kaukaisia kalevantulia. Varmaankin oli tällä\nvälin myös päättynyt verinen draama karjalauman ympärillä. Kuinkahan\nsiinä oli käynyt? Brite luotti kyllä Texas-Joeen, mutta piti Ross Hiteä\ntaitavuudessa hänen vertaisenaan. Onneksi siellä oli mukana Pan Handle\nSmith, joka kuului omalla alallaan kaikkein etevimpiin.\n\nReddie oli kääriytynyt peitteisiinsä ja vaipunut uupuneena uneen. Brite\nlaskeutui nyt myös makuulle jokseenkin luottavaisin mielin.\n\nHänen herätessään oli vielä pimeä, mutta idässä alkoi jo sarastaa.\nKohotettuaan päätänsä hän huomasi Reddien nousseen aikaisemmin ja\nlähteneen arvatenkin hevosten luo, joista hänen oli pidettävä huolta.\n\nHän tuli esille vaunun alta ja näki, että Moze oli sytyttänyt nuotion.\nRatsaspaimenet ilmestyivät saapuville yksitellen, kaikki märkinä,\nrasittuneina, nyrpeinä ja vaiteliaina. Ackermania ei näkynyt, joten\nBrite oletti hänen menneen Reddien kanssa noutamaan hevosia, ja pian\nhän siitä varmistuikin, sillä suopunkien viuhinaan ja kavioiden\ntöminään sekaantui nyt puolikovaa kiroilua, joka ei suinkaan tullut\nReddien suusta.\n\nKun he kaksi olivat palanneet tuoden ratsuja mukanaan, poikkesi\nAckerman Hardyn vaunun luo ja tiedusti:\n\n\"Anna neiti, oletteko jo hereillä?\"\n\n\"Aikoja sitten\", vastasi tyttö hilpeästi.\n\n\"No, kuinka jaksatte?\"\n\n\"Oikein hyvin, herra Deuce, mutta märkää on ollut.\"\n\n\"Entä isänne?\"\n\n\"Hänkin on vielä hengissä\", vastasi Hardy tyttärensä puolesta.\n\n\"Sepä hauskaa... Kuulkaa, Anna neiti, teidän on parasta heti tulla\nnuotion luo kuivaamaan vaatteitanne ja saamaan jotakin lämmintä\nsuuhunne. Pian näet lähdetään liikkeelle.\"\n\nSamanaikaisesti astui Williamkin keittiövaunun ääreen.\n\n\"Sää selkiää\", sanoi hän Britelle, joka oli noutamassa Reddielle\nkahvia. \"Meille tulee mitä ihanin matkailma.\"\n\n\"Luuletteko muuten, että tästedes saamme taas itse ajaa karjaamme?\"\nkysyi Brite.\n\n\"Se on ilman muuta varmaa, arvoisa herra. Tässä ei kuitenkaan sovi\ntuhlata aikaa. Ackerman, te kuljetatte jälleen Hardyn vaunua, Peter\nottaa huostaansa toisen, joku ratsaspaimen jääköön likellenne suojaksi\n— muut neljä seuratkoot minua.\"\n\n\"Hyvä on, jättäkää siis Rolly tänne.\" Muutaman tuokion kuluttua oli\nviisi miestä noussut ratsaille.\n\n\"Koettakaa tulla jäljestämme niin pian kuin suinkin!\" huusi William\nheidän alkaessaan ravata.\n\nJäljelle jääneet söivät kiireesti aamiaista ja sulloivat sitten kaikki\ntavarat mukaansa. Aurinko oli juuri tullut näkyviin, kun he pääsivät\nlähtemään. Ruohoaavikon yllä oli tosin vielä sakea sumu, mutta idässä\nhiljakseen punertuva taivas oli kirkas, ja ilma tuntui raikkaan\nviileältä.\n\nRolly Little ratsasti karavaanin kärjessä, vaunut seurasivat toisiaan\nlähetysten, ja viimeisenä oli hevoslauma, jota Brite ja Reddie ajoivat\nedellään. Kaikkialla oli kovan sateen jättämiä lammikoita. Nouseva\naurinko hajoitti huurua ja usvaa.\n\nKun he olivat edenneet noin viisi mailia, hoputti Rolly Little\nhevostaan ja kiiti edelle. Silloin Britekin kannusti ratsuaan ja\nriensi jonon sivuitse katsomaan, mikä oli kiinnittänyt ratsaspaimenen\nhuomiota. Pian hän saapui paikalle, missä Ross Hiten väki oli yöllä\npitänyt leiriään. Sekaisin lojuvat matkalaatikot, satulat ja muut\nesineet osoittivat, että rosvoilla oli ollut hurja kiire lähteä\ntiehensä. Kimeä, pitkäveteinen huuto sai Briten hätkähtämään. Vähän\nedemmäs ratsastanut Little heilutti hänelle kättään, mutta ei\noikeastaan näyttänyt säikähtyneeltä. Uteliaana Brite nelisti häntä\nkohti. Ennen kuin he kohtasivat toisensa, lähti ratsaspaimen kuitenkin\ntaas eteenpäin, viitattuaan johonkin maassa makaavaan.\n\nEhdittyään lähemmäs Brite näki edessään kuolleen miehen, joka oli\nkaatunut selälleen, kädet levällään, revolveri vielä kiristetyssä\nkourassa... Tässä oli vapaan aavikon oikeus langettanut\noikeudenmukaisen tuomion ja heti pannut sen täytäntöön.\n\nVähän matkan päässä hän tapasi samaan väkeen kuuluneen toisen miehen\nruumiin. Ilmeisesti ihan likeltä ammuttu kuula oli reväissyt mukaansa\npuolet kasvoja. Sitten ilmestyi hänen näkyviinsä vielä kaksi vainajaa,\njotka makasivat kuoliaaksi ammutun hevosen vieressä.\n\nBrite nelisti takaisin joukkonsa luo. Reddie oli odottanut häntä\nhuolestuneena.\n\n\"Se on melkein uskomatonta — Hiten miehistä on neljä jo saanut maksaa\nrikoksestaan\", selitti hän Reddielle, joka ei vastannut siihen mitään,\nvaan jatkoi ratsastusta ilme ja katse jäykkänä.\n\nRuohoaavikon aaltoilevassa vihreydessä putkahti nyt eri tahoilla esiin\ntummia täpliä — vaeltavia puhvelilaumoja. Ratsastajien edessä yleni\nkaukana purppuranhohteisia kunnaita, joiden takana kirkkaassa ilmassa\nhäämöitti Wichita-vuorten huippuja, mutta oikealle tasanko ulottui\näärettömiin asti, näyttäen sulautuvan yhteen taivaan kanssa.\n\nNäin kului tunti toisensa jälkeen, kitisevät pyörät vierivät\ntasaisesti, hevoset hidastuivat, ja viimein Reddie huusi kovaa:\n\n\"Katsoppa, mitä on tuolla — edessä!\"\n\nPeter seisoi vaununsa kuskipenkillä huiskuttaen hattuaan vimmatusti,\nmikä saattoi merkitä riemun purkausta tai varoitusta.\n\n\"Kaiketi hän on keksinyt ratsujoukkomme tai intiaaneja\", tuumi Brite.\n\n\"Suokoon Jumala, ettei se ole pahempaa\", vastasi Reddie hiljaa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nEräältä kukkulalta aukeni pian sen jälkeen näköala leveään laaksoon,\njonka yksitoikkoisessa vihreydessä liikkui eteenpäin jättiläiskokoinen,\nkiilanmuotoinen väriläikkä — heidän suuri karjalaumansa, joka nyt\njälleen oli koolla, kärki pohjoiseen päin.\n\n\"Ihmeellinen mies!\" huudahti Reddie ihaillen, eikä hänen tarvinnut\nlisätä, ketä sillä tarkoitettiin.\n\nVaunut ja hevoset jouduttivat kulkuaan rinnettä alas. Aamun raikkaus\noli jo kauan sitten väistynyt keskipäivän paahtavan helteen tieltä,\nja ihmiset ja eläimet kärsivät samalla lailla, varsinkin kun rinteen\njuurella syvä hiekka kovasti vaikeutti etenemistä. Mutta tämäkin\nvaikeus voitettiin, ja jälleen saavutettiin yhä korkeampana kasvava\nruohikko. Myöhään iltapuolella näytti karja pysähtyvän notkoon, jossa\ntäytyi olla myös vettä, kuten jotkut pajupensaat osoittivat.\n\nViimeisinä saapuivat sinne myös Brite ja Reddie. Naudat, joiden\nlähellä oli vain kaksi kyyryasentoon vaipunutta ratsaspaimenta, olivat\nlaskeutuneet lepäämään eivätkä ilmeisen uupumuksen takia jaksaneet\npureskella ruohoa.\n\nReddien ajaessa hevoslaumaa laakson läpi kiemurtelevalle purolle\nBrite ratsasti matalaa puuryhmää kohti. Mozen keittiövaunusta saattoi\npäätellä, että leiri aiottiin sijoittaa sinne.\n\nKaikki miehet olivat jo astuneet ratsailta maahan, ja kun Brite samoin\nhypähti hevosensa selästä alas, hätkähti hän pahasti nähdessään,\nettä Texas-Joe lojui puun juurella, verinen side päänsä ympärillä.\nKiirehtiessään sinne hän kuuli Shipmanin viereen polvistuneen Pan\nHandle Smithin sanovan:\n\n\"En mahda sille mitään, että menettelysi tuntuu kerrassaan kehnolta.\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi Texas-Joe nauraen. \"Sodassa ja rakkaudessa on lupa\nkäyttää kaikkia keinoja, ja pitäähän minun vihdoinkin tietää, minkä\nverran se tyttö minusta välittää, sillä —\"\n\n\"Hiljaa, isäntä tulee\", keskeytti hänet Pan Handle.\n\nBrite oli jo kuullut kylliksi tietääkseen, mitä ovelalla\nratsaspaimenella oli mielessä, mutta päätti olla antamatta sitä ilmi.\n\n\"Texas-Joe, miesparka\", huudahti hän tekeytyen hätääntyneeksi, \"kuinka\non laitanne? Oletteko haavoittunut kovin pahasti?\"\n\n\"Pian kai minusta tulee loppu, isäntä.\"\n\n\"Hyväinen aika, antakaapa minun katsoa haavaanne!\"\n\n\"Kutsukaa mieluummin Reddie tänne!\" vastasi Shipman kolkolla äänellä.\n\nReddie sattui juuri olemaan leirin toisessa päässä riisumassa satulaa\nhevoseltaan ja kuuli kyllä Briten huudon, mutta ei näyttänyt tahtovan\nheittää puuhaansa kesken.\n\n\"Luullakseni onkin parempi, että ilmoitan hänelle tämän uutisen\nvarovasti\", arveli Brite ja kääntyi lähtemään.\n\n\"Mutta hänen pitää rientää — muutoin voi olla liian myöhäistä!\"\nmuistutti Texas-Joe valittavalla äänellä.\n\nKohdatessaan sitten Reddien Brite huomasi ihmeekseen hänen käyneen\nkalpeaksi ja vapisevan.\n\n\"Isä, kuinka on Shipmanin laita?\" kysyi tyttö hätäisesti. \"Sano nyt,\nHerran tähden, onko se vaarallista —?\"\n\n\"Rauhoitu, lapsi — se miekkonen on ihan terve, mutta aikoo vain pitää\nsinua narrinaan.\"\n\nReddien kasvoihin tuli taas väriä, sillä hän oli heti ymmärtänyt tämän\njuonen. Hetken mietittyään hän suoristi itsensä ylpeästi.\n\n\"Kiitos, isä!\" sanoi hän. \"Olipa hyvä, että vihjaisit minulle — muutoin\nolisin varmasti nolannut itseni.\"\n\n\"Toivoakseni maksat hänelle nyt samalla mitalla?\"\n\n\"Siihen saat luottaa, pidä vain silmällä\", vastasi tyttö ja juoksi\nsinne, missä Texas-Joe lojui.\n\nBrite kiirehti hänen jäljestään ja ehti paikalle juuri kun Reddie\nkirkaisten polvistui \"kuolevan\" viereen. \"Onko hän pahassa vaarassa,\nPan?\" kysyi Reddie näyttäen tuskaiselta.\n\nPan Handle nyökkäsi ääneti, mutta Texas-Joe, joka oli varoiksi vetänyt\npääsidettä edustavan verisen, keltaisen kaulahuivinsa peittämään\nsilmiäänkin, voihki käheästi:\n\n\"Pahasti minun kävi — vähät siitä sentään, kun karja saatiin takaisin!\nJoudan siis täältä pois!\"\n\n\"Jack, sinä et saa kuolla!\" huusi Reddie ja peitti kuin epätoivoinen\nkasvot käsiinsä.\n\n\"Tulisiko siitä sinulle surua?\" kysyi mies hellästi. \"Sydämeni ihan\nmurtuisi\", vakuutti tyttö nyyhkyttäen.\n\nTexas-Joe oli vähällä paljastaa puijauksensa, sillä hän teki kädellään\nliian vilkkaan liikkeen tyttöä kohti, mutta muisti vielä hillitä\nitseään ja kuiskasi raukeasti:\n\n\"Suutele minua — jäähyväisiksi!\" Reddie kumartui alemmas, mutta ei\nsuinkaan täyttänyt pyyntöä, vaan kiskaisi siteen miehen päästä, jossa\noli vain vähäpätöinen naarmu vasemman ohimon yläpuolella.\n\n\"Kuule sinä, vanha valehtelija\", sanoi hän nauraen, \"vaikka kaiketi\noletkin narrannut monta tyttörukkaa, ei sinun onnistu niin helposti\npetkuttaa minua\".\n\n\"Hemmetti, kuinka nokkela sinä olet!\" huudahti Texas-Joe vilpittömästi\nihaillen. \"Mutta malta, ensi kerralla saan sinut kuitenkin satimeeni!\"\n\n\"Siihen tarvitaan paremmat valmistukset\", vastasi tyttö pilkallisesti\nja meni pois.\n\nTexas-Joe, joka oli kohonnut istualleen ja katsellut hänen jälkeensä,\nhuomasi nyt Briten vielä naureskelevan itsekseen.\n\n\"Kuulkaas, isäntä, vedättekö te yhtä köyttä hänen kanssaan — olette\nehkä paljastanut pikku juoneni?\" kysyi hän.\n\n\"Kuinka se olisi mahdollista?\" vastasi Brite ollen suuttuvinaan.\n\n\"Sittenkään en oikein luota teihin tässä asiassa, mutta olkoon sen\nlaita kuinka tahansa — ainakin on varmaa, että Reddie on kaikkein\nmukavin ja mainioin tyttö, vai mitä arvelet, Pan?\"\n\n\"Enhän tunne kaikkia\", vastasi Pan Handle. \"Myönnän silti, ettei liene\nmonta, jotka veisivät hänestä voiton. Mutta mitä iloa siitä on sinulle,\nmiesparka, kun hän ei näytä piittaavan sinusta rahtuakaan?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Rakastava nainen olisi varmasti erehtynyt pitämään ilveilyäsi totena,\nvarsinkin kun olet taitava näyttelijä.\"\n\nNämä sanat tuntuivat herättäneen Texas-Joessa vakavia mietteitä, mutta\näkkiä hän karkoitti ne, hypähti seisaalleen ja kysyi:\n\n\"No niin, isäntä, oletteko jo katsellut karjaamme?\"\n\n\"Tietysti, ja tuskin olen uskonut silmiäni. Nyt en lainkaan tiedä,\nkuinka kiittäisin teitä kahta kelpo miestä —\"\n\n\"Mitä vielä!\" keskeytti Texas-Joe. \"Mutta minusta tuntuu kuin teidän\nsietäisi tutkia karjalaumaa vielä tarkemmin, sillä luultavasti ette ole\nhuomannut, että meillä nyt on noin puolitoista tuhatta nautaa enemmän\nkuin ennen.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Ross Hite oli kaiketi retkillään varastanut muiltakin, mutta kun hän\non poistanut polttomerkit, emme tiedä, kenen karjaa se on.\"\n\n\"Kertokaahan jo, millaista rehkinää teillä oli viime yönä.\"\n\n\"Sen osaa Pan Handle varmasti selittää paremmin kuin minä\", vastasi\nTexas-Joe ja kiirehti purolle, arvatenkin pestäkseen verisen\nkaulahuivinsa.\n\nBrite odotti vähän aikaa, että Smith alkaisi puhua, mutta kun siitä\nei näkynyt tulevan mitään, lähti hän leirinuotiolle, jonka ympärillä\nratsaspaimenet istuivat hiljakseen keskustellen ja sitten Reddien ja\nAnnan tullessa saapuville vaikenivat. Nähtävästi he tahtoivat jotakin\nsalata nuorilta tytöiltä, joille William kuitenkin ilmoitti kuiskaten,\nettä Hardy, haavoittunut uutisasukas, oli äkkiä saanut kovan kuumeen ja\nettä hänet sen tähden täytyisi jättää Red-Riverin varrella sijaitsevaan\nDoanin kauppasiirtolaan.\n\nIllallisella puheltiin tänään tavallista vähemmän. Juuri kun oli päästy\nsyömästä toivat työvuoroltaan palanneet San Sabe ja Little sen sanoman,\nettä heidän näkyviinsä oli useiden mailien, päässä lännessä ilmestynyt\nintiaaneja.\n\n\"Se joukkio on jo pitkin päivää vaaninut ympärillämme\", tuumi William,\n\"mutta koska se ei ole varsin iso, tarvitsee meidän tuskin kykkiä\nvalveilla koko yötä. Kaiken varalta sopii kai sentään antaa tulen\nsammua.\"\n\n\"Ainakin minun täytyy saada edes vähän nukkua, sillä muutoin en kelpaa\nmihinkään\", selitti Texas-Joe, mutta astui ennen makuullemenoaan vielä\nBriten luo, joka istui syrjemmällä, ja pyysi häneltä sikaria.\n\n\"Niin lystikästä kuin se onkin, tunnen itseni tänään hermostuneeksi\",\nsanoi hän Britelle. \"Onko Pan Handle jo kertonut teille, millä tavalla\nyrityksemme onnistui?\"\n\n\"Hän ei avannut suutansa.\"\n\n\"Se on hänen tapaistaan — hän ei suosi pitkiä puheita, vaan antaa\nmieluummin revolvereittensa puhua niinkuin yöllä... Jos muuten olisimme\ntienneet, että meillä oli siellä vastassamme kymmenen tai yksitoista\nmiestä eikä kuusi, kuten luulimme, emme ehkä olisi hyökänneet niin\nhyvässä uskossa.\"\n\n\"Sen ymmärrän täydellisesti, mutta sitä iloisempi olenkin nyt, kun\nmolemmat selvisitte kahakasta ehjin nahoin ja arvokas karjalaumani on\nlisäksi saatu takaisin.\"\n\n\"Meillä oli kerrassaan suurenmoinen onni — varsinkin siinä, että\npääsimme ennen ukkosta ihan likelle karjaa. Ensimmäisten salamain\nleimahtaessa ja sateen alkaessa erosimme ja ratsastimme sopimuksen\nmukaan eri suuntiin. Vielä en ollut ehtinyt kauas, kun kuulin\nlaukauksen, ja kohta ilmestyi vastaani eräs Hiten miehistä. 'Kuulitko,\nBill, että jossakin laukaistiin?' kysyi hän. Tietenkin vastasin:\n'Kyllä!' ja silloin lensi pikimustan pimeyden halki pitkä salama, ja\nmies kiljaisi: 'Kuka pentele —?' Pitemmälle hän, nähkääs, ei päässyt,\nsillä samassa pentele jo peri hänet. Ratsastin eteenpäin, keskelle\nnautakarjaa, kun en nähnyt mitään — jos se olisi hurjistunut, olisin\nratsuineni jäänyt sen survottavaksi, mutta onneksi tuli vettä kuin\nkaatamalla, niin että naudat huumaantuivat. Pian sitten näkyi toinen\nvartija salamanvalossa, joka kesti niin lyhyen hetken, että minun\ntäytyi ampua umpimähkään. Seuraava salama paljasti, että olin osannut\nvain hevoseen, mutta mies itse oli taas jo pystyssä. Laukaisimme\nmelkein yhtaikaa — kumpikin ampui harhaan. En käsitä, minne hän katosi,\nsillä kun jälleen välähti, oli hän poissa. Minun ei auttanut muu kuin\njatkaa ratsastusta, enkä sitten enää kohdannut muita vartijoita, mutta\njonkin ajan kuluttua näin valkoisen lipun liehuvan Pan Handlen hatussa.\nSaatte uskoa, että silloin olin hemmetin iloinen. Huusimme toisillemme,\nja juuri tullessamme yhteen olivat nautahölmöt saaneet päähänsä\nkarata suinpäin meitä kohti. Siinä oli kova urakka väistyessämme\nniiden tieltä. Vähintään kymmenen mailia ne elukat juoksivat, mutta\npohjoiseen päin, niin että meidän sitten tarvitsi vain ratsastaa niiden\nkintereillä.\"\n\n\"No, kuinka sattui luoti raapaisemaan ohimoanne?\"\n\n\"Se tapahtui aamulla, heti sarastuksen jälkeen\", jatkoi Texas-Joe.\n\"Silloin huomasimme äkkiä, että meitä kohti laukkasi neljä ratsastajaa.\nOnneksi oli heistä vain yhdellä kivääri, niin että kykenimme torjumaan\nhyökkäyksen. Viimein he ratsastivat tiehensä, vaikkei luodeistamme\nyksikään ollut osunut, mikäli sopi päätellä miesten ryhdistä. Se\npyssyniekka, jonka ansiosta sain naarmun, oli varmasti Ross Hite itse,\nkuten Pan ja minä selvästi tunsimme, ja toivoakseni kohtaan hänet\njälleen pian.\"\n\n\"Minulla on kuitenkin päinvastainen toivo\", huomautti Brite.\n\n\"Merkillistä, että Pan Handle puhui samaan suuntaan!\" vastasi\nTexas-Jae. \"Hänellä ja Ross Hitellä on epäilemättä aikaisemmin ollut\njotakin tekemistä keskenään, sillä kun sanoin toivovani, että se mies\njoutuisi revolverini eteen, muistutti Pan, että se oli hänen asiansa,\nkoska hänellä oli siihen vanhempi oikeus —\"\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti Brite Reddien ja Annan lähestyessä.\n\n\"Kuulkaas, tytöt, teidän on jo parasta mennä nukkumaan!\" huusi heille\nTexas-Joe.\n\n\"Meidän teki vain mieli kuulla jotakin viime yön tapauksista\", sanoi\nReddie, \"sillä Pan Handlelta ei saa sanaa suusta.\"\n\n\"Eikä siitä olekaan mitään erikoista kerrottavaa toimme vain karjan\ntakaisin, siinä koko juttu.\"\n\n\"Emmehän sentään ole pikku lapsia, joille sinun sopisi tuollaista\nlorua syöttää\", vastasi Reddie äkäisesti. \"Se ei ole voinut käydä niin\nyksinkertaisesti, koska kerran on kuolleitakin — itse olen niitä\nnähnyt muutamia —\"\n\n\"Ahaa, sinä tarkoitat Hiten vartijoita, jotka salama tappoi?\"\nkeskeytti Texas-Joe. \"Niin, taivaan Herra oli yöllä nimenomaan\nmeidän puolellamme, jotka edustimme vanhurskasta asiaa, ja suoritti\nvarsinaisen työn, sillä usein ei sattune niin, että taivaallinen tuli\niskee yhdellä kertaa neljä miestä.\"\n\n\"Luulenpa sittenkin, että se tuli, joka heidät surmasi, oli riivatusti\nmaallinen, kelpo Texas-Jack\", härnäsi Reddie, joka tapansa mukaan\nnytkin tahtoi sanoa viimeisen sanan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä Brite nukkui tuskin lainkaan, mutta minkäänlaista häiriötä ei\nsattunut. Ratsaspaimenet heräsivät vasta aamunkoiton jälkeen, niin että\naurinko oli jo näköpiirin yläpuolella, kun lähdettiin jatkamaan marssia.\n\nVaunujen ajajat ja Reddie hevosten hoitajana saivat määräyksen\npysytellä likellä karjan takana. Brite oli tänään erityisen valpas ja\ntähysti kenttäkiikarillaan alinomaa pitkin seutua, näkyisikö jollakin\ntaholla puhveleita tai intiaaneja. Edellisiä hän huomasikin joukoittain\nkaukana ja reitin kummallakin puolella, mutta ne näyttivät lepäävän\n— ainakin oli niiden eteneminen niin hidasta, ettei sitä voinut\nerottaa paljaalla silmällä. Intiaaneja ei näkynyt missään, ja Brite\ntunsi jo mielenhuojennusta, mutta sitten hän myöhään iltapuolella\nhuomasi eräällä kummulla ratsastavien intiaanien parven, joka oli niin\niso, että oitis herätti huomiota. Hän ratsasti siis jonon etupäähän\npuhuakseen ensin Williamille havainnostaan.\n\nPuhvelinmetsästäjä pysähdytti valjakkonsa, lainasi Briteltä kiikarin ja\ntähysti osoitettuun suuntaan.\n\n\"Niitä on noin neljäkymmentä — nähtävästi comancheja\", selitti hän\nhetkisen kuluttua. \"Jos he ahdistavat meitä, voi meidän käydä hullusti.\nEhkä on syytä ratsastaa Shipmanin luo ja käskeä hänen katsoa, mistä\nsaataisiin sopiva leiripaikka, joka hyökkäyksen varalta tarjoaa edes\njonkin verran suojaa.\"\n\nBriten saavuttua Texas-Joen viereen ja annettua hänelle määräyksen\nkävi selville, että esimies oli jo itsekin nähnyt intiaanit ja aikonut\nleiriytyä.\n\n\"Toistaiseksi ei tästä saa hiiskua tytöille\", muistutti Shipman, kun\nBrite oli jo kääntänyt ratsunsa.\n\nReddie oli kuitenkin pannut merkille, että jotakin oli tekeillä,\nsillä Briten palattua hän kiusasi tätä kysymyksillään niin kauan,\nettä lopulta sai kuulla, mistä nyt oli puhe. Hän otti uutisen vastaan\njokseenkin maltillisesti, mutta piti asianmukaisena, että se salattiin\nAnnalta.\n\nIlta oli jo jokseenkin pimeä, kun retkikunta pysähtyi pienelle\nylätasangolle, ja leiripaikaksi valittiin sieltä alkavan\npuron pohjoinen ranta, joka tarjosi turvaksi melkoisen suuria\nkallionjärkäleitä. Moze sai käskyn sytyttää nuotionsa niin piiloon,\nettei tuli näkyisi sivuille.\n\nAteria syötiin ääneti, eikä kukaan heittäytynyt nauttimaan lämpöisestä,\nvienosta kesäillasta, vaan kohdisti kaiken huomionsa susien kaamean\nvalittavaan, kaukaiseen ulvontaan...\n\nKolme vartijaa kiersi herkeämättä leirin ympärillä, kuusi pysyi karjan\nlähellä, niin että kulloinkin vain kaksi ratsaspaimenta sai nukkua\nyhtaikaa. Yö kului, aamu sarasti harmaana — se oli vaarallisin hetki,\nkoska intiaanit tavallisesti hyökkäsivät juuri silloin — mutta mitään\nei tapahtunut.\n\nSitten lähdettiin liikkeelle varhain, ja pian ilmestyi jälleen\npunanahkoja. He pysyivät vielä kunnioittavan välimatkan päässä, mutta\nvainosivat pitkin päivää karjalaumaa, mukautuen sen verkkaiseen\nmarssiin. Ilmeisesti he viivyttivät hyökkäystään siihen asti, kunnes\nsaavutettaisiin jokin tietty kohta tai heille muutoin tulisi suotuisa\ntilaisuus.\n\nJoka taholla nähtiin nyt myös yhä lukuisampia puhveleita. Karavaani\nkäsitti joutuneensa keskelle valtavaa puhvelilaumaa, joka kulki\nrajattomalla laitumellaan hitaasti pohjoiseen päin. Tilanne kävi Briten\nväelle hetki hetkeltä kiusallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Millekään\nsuunnalle ei voinut poiketa — pysähtyminen tai kääntyminen takaisin\nmerkitsi samoin persoonallista vaaraa ja arvaamatonta tappiota. Niinpä\nei ollut muuta neuvoa kuin marssia eteenpäin siinä toivossa, että\njokin, ehkä virta, jakaisi jättiläisparven samoamaan eri puolille.\nSellainen mahdollisuus olikin olemassa, koska Chisholmin reitti nyt\njälleen kääntyi jyrkästi luoteista kohti.\n\nLevottomuuteen antoi aihetta myös se havainto, että jäljestä tuleva\nnautakarja oli jo näkyvissä ja sen takana, noin kymmenen mailin\npäässä, lisäksi toinen. Oli selvää, miksi niitä ajettiin näin nopeasti\neteenpäin: niidenkin uhkana oli puhveleita ja intiaaneja, ja sitä\npaitsi tuli takaapäin vielä muita laumoja.\n\nTexas-Joe käytti päivää hyväkseen niin kauan kuin suinkin, vaikka\nsitten täytyi leiriytyä sellaiselle paikalle, missä ei ollut vettä\nkarjan juotavaksi. Koko yön olivat ratsaspaimenet vartioimassa\nrauhoittaen nautoja laulamalla, etteivät ne karkaisi. Aamulla\nhuomattiin puhvelien tulleen lähemmäs, mutta intiaaneista ei näkynyt\nmerkkiäkään. Myöhemmin huomattiin kuitenkin savumerkkejä, jotka\nkummallakin sivulla kiemurtelivat yläilmoihin kukkuloilta.\n\nUnen puute, rasittava, yhtämittainen vartioiminen, hidas eteneminen ja\nalati uhkaava vaara raastoivat ratsaspaimenten hermoja, mutta muutamien\npäivien kuluttua saavuttiin kuitenkin ilman kommelluksia Red-Riverille.\n\nPuhvelilauma oli enimmäkseen jo uinut tämän virran poikki muutaman\nmailin päässä ylempänä sitä kohtaa, jota tavallisesti käytettiin\nylimenoa varten, ja toisella rannalla näkyi vain pienehköjä\nmyöhästyneiden osastoja. Odottamatta niiden poistumista Texas-Joe\njoudutti parhaansa mukaan karavaanin kulkua veden poikki. Se vei aikaa\nneljä täyttä tuntia ja oli niin työlästä, että toistasataa nautaa\nmenetettiin. Vaunuista tuli myös kova urakka kaikille, ja toiselle\nrannalle päästyään koko väki oli uuvuksissa. Ainoana rohkaisevana\nlohdutuksena oli se, että Doanin siirtola nyt oli lähellä — matkaa\nsaattoi enää olla enintään kymmenen mailia.\n\nVarhain iltapuolella seuraavana päivänä saavuttiin viimein sinne.\nKaikki halusivat tietenkin vapautua edes pariksi tunniksi jokapäiväisen\naherruksen ikuiselta yksitoikkoisuudesta ja kerran nähdä ja kuulla\njotakin muuta, mutta kun Brite kysyi, kuka suostuisi vapaaehtoisesti\njäämään karjan luo, ilmoittautui joka mies.\n\n\"Hyvä on\", selitti Brite mielissään niin suuresta alttiudesta, \"asia\njärjestetään siis seuraavalla tavalla. Ensiksi Texas-Joe, Pan Handle\nja minä saatamme Deuce Ackermania, jonka pitää ajaa Hardyn vaunua,\nja palaamme sitten mahdollisimman pian, jotta te muut saatte tehdä\nvirkistysretken.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nDoanin siirtolassa oli tänään nähtävästi enemmän asukkaita ja vieraita\nkuin tavallisesti, sillä harmaiden, matalien, rapautuneiden talojen\nedessä näkyi lukuisia hevosia ja puoli tusinaa vaunuja. Isoimmassa\nrakennuksessa, jonka eteläsivulla riippuvasta nimikilvestä voitiin\nlukea suurin mustin kirjaimin maalatut sanat \"Doanin kauppa\", piti Tom\nDoan liikettään, ja hänen asiakkainaan oli intiaaneja, karjatilallisia\nja ratsaspaimenia. Tähän aikaan, vuonna 1871, hänen kauppansa oli\npaisunut suurimmilleen, niin paljon kuin siinä asianhaarojen ja olojen\ntakia täytyikin uhmata vaaroja.\n\nUlko-oven edustalla liikuskeli useita ratsastajia — joukossa myös\nsatulattomia, siis intiaaneja — ja jalankulkijoita tarkaten uteliaina\ntulokkaita, sillä matkustajien saapuminen tälle pikku paikkakunnalle\noli tietenkin merkkitapaus. Se, että Pan Handle Smith ja Texas-Joe\njonkin matkan päässä myymälästä astuivat ratsun selästä maahan ja\nsitten kävelivät jalkaisin, näytti todistavan katselijoille, etteivät\nvieraat olleet täällä ensikertalaisia, sillä he antoivat mielellään\ntilaa, jotta Hardyn vaunu pääsi portaille asti. Sen vieressä\nratsastivat Brite ja Reddie, joka oli tapansa mukaan omin päin\nliittynyt joukkoon.\n\n\"Päivää, Tom\", tervehti Brite tukevaa miestä, joka oli tällä välin\nilmestynyt ovelle.\n\n\"Ne terve, Adam Brite!\" huudahti Doan riemastuen. \"Tuleppa sieltä alas\nja likemmäs!\"\n\n\"Meillä on täällä vaunussa sairas mies, nimeltä Hardy, ja kuskipenkillä\nistuva tyttö on hänen tyttärensä. Eräästä Kaliforniaan aikovasta\nkaravaanista ovat ainoastaan nämä kaksi jääneet henkiin — voitko ottaa\nheidät vastaan ja pitää heistä huolta siihen asti, kunnes Hardy paranee\nsen verran, että jaksaa olla mukana jossakin toisessa retkikunnassa?\"\n\n\"Tietysti se käy hyvin päinsä\", vastasi kauppias ystävällisesti.\n\nHeti nostivat varovaiset kädet Hardyn ulos vaunusta ja kantoivat\ntaloon. Annalla, joka yhä istui kuskipenkillä, oli kyyneleet silmissä,\nehkä ilosta, että hänen isänsä oli pelastettu, ehkä myös jostakin\ntoisesta syystä.\n\nSitten Deuce Ackerman tuli takaisin ja astui hattu kädessä vaunun\nääreen.\n\n\"Meidän tiemme eroavat siis nyt, neiti Anna\", lausui hän hämillään. \"Te\nolette täällä hyvässä turvassa, isänne paranee varmasti pian, ja mekin\nkestämme kai Dodgeen saakka. Niin, minun tekisi nyt mieleni kysyä,\nolisiko teidän mielestänne mukavaa, että odotan siellä, kunnes saavutte\nisänne kanssa?\"\n\n\"Tietysti — se olisi minusta — hyvin hauskaa\", vastasi tyttö.\n\n\"Sopiiko minun sitten lähteä yhdessä teidän kanssanne Kaliforniaan?\"\n\n\"Kyllä, jos vain itse haluatte.\"\n\nPariksi tuokioksi molemmat unohtivat ajan ja paikan.\n\n\"Te olette niin hyvä\", sanoi Deuce sitten. \"Ihmeellistä oli tosiaankin,\nkuinka me kaksi tulimme tuttaviksi... Hyvästi nyt — minun pitää palata\ntoverien luo... Siis näkemiin!\"\n\n\"Näkemiin!\" toisti Anna hiljaa ja ojensi miehelle kätensä. Deuce\nsuuteli sitä ja juoksi sitten pois. Anna tähysti kauan hänen jälkeensä.\nKerran ratsaspaimen kääntyi ja huiskutti hattuaan, ja tyttö vastasi\nnenäliinallaan.\n\nReddie oli tällä välin hypännyt ratsunsa selästä alas katseltuaan\nheidän hellää hyvästelyään liikutettuna ja tuli Annan luo.\n\n\"Mennään nyt sisälle\", sanoi hän, \"sillä muutoin alan tässä jollottaa\nkaikkien miesten nähden\".\n\n\"Minuakin itkettää niin kovasti\", vastasi Anna kavutessaan maahan. \"Hän\non niin hyvä mies — luuletko, että tapaan hänet jälleen?\"\n\nTytöt kävelivät käsikynkässä ovelle, ja Brite astui myymälään, joka oli\nhyvin korea, mutta ei suinkaan hyvältä tuoksuva. Siellä oli räikeän\nvärikkäitä intialaisia peitteitä ja hevosvaljaita, monipuolinen\nkokoelma aseita, ja kaikille telineille ja pöydille oli sullottu mitä\nerilaisimpia tavaroita.\n\nTultuaan esille perähuoneesta, jonne Hardy oli sijoitettu, Doan antoi\nBritelle lyijykynän ja paperia, jolle sopisi kirjoittaa tilaukset.\n\n\"Mitä ihmettä sinä kuvittelet?\" huudahti Tom melkein kauhistuneena, kun\nBrite sitten ojensi hänelle pitkän luettelonsa. \"Eihän tämä käy päinsä,\nkun minulla tietenkään ei voi olla näin suuria varastoja. Enintään voin\n-\"\n\n\"No, anna niin paljon kuin sopii\", keskeytti Brite. \"Sinua ei ryöstetä\nputipuhtaaksi. Mutta voitko lähettää tavarat leiriini?\"\n\n\"Kyllä, ja puolen tunnin päästä ne jo ovat siellä.\"\n\n\"Hyvä on, kiitos vain... Tiedätkö muuten, onko karjalaumoja liikkeellä\nedelläni?\"\n\n\"Ei, koko ruohoaavikon saat sillä taholla pitää yksin hallussasi. Se\nei kuitenkaan ole sinulle eduksi, sillä comanchet ja kiowat ovat taas\nalkaneet mellastaa. Siksi annan sinulle hyvän neuvon. Jos Mustahepo,\ncomanchien päällikkö, ilmestyy leiriisi, niin hiero hänen kanssaan\nsopimusta, koeta tinkiä hänen vaatimuksistaan, mutta lopuksi anna\nhänelle, mitä hän haluaa — tavallisesti se on kahvia ja tupakkaa. Jos\ntaas sattuu, että sinut pysähdyttää Santana, kiowain päällikkö, älä\nanna mitään muuta kuin ehkä solvauksia — hänen taholtaan voi näet tosin\nuhata jokin vaara pientä miehistöä, mutta hän on pelkuri, jota on\npidettävä kurissa. Torju hänet siis heti alussa ja näytä, että sinulla\non hyvät aseet ja myöskin halu niitä käyttää, jos tarve vaatii.\"\n\n\"Jaha, vai sillä tavalla on kohdeltava näitä punaisia herrasmiehiä!\"\nhuudahti Brite. \"Asiasta toiseen, mikähän kuukauden päivä on tänään?\"\n\n\"Kah, niinkö kauan olet jo ollut matkalla, että ajanlasku on häipynyt\nmielestäsi? Katsotaan... Nyt on heinäkuun kuudestoista päivä.\"\n\n\"Yhden asian tahtoisin vielä tietää: onko Ross Hiteä kolmen miehen kera\näskettäin näkynyt täällä päin?\"\n\n\"Hänet tunnen vain nimeltä enkä osaa sanoa muuta kuin että hän ehkä on\npoikennut tänne, koska täällä viime viikolla kävi useita pikku ryhmiä.\"\n\nPoistuessaan myymälästä Brite huomasi Reddien, joka salavihkaa\npyyhki silmiään, tulevan ulos talon toisesta ovesta, ja käski hänen\nodottaa, koska vielä piti käydä sanomassa hyvästit Hardylle ja hänen\ntyttärelleen. Kun hän hetken kuluttua jälleen astui ulos talosta,\nkutsui Doan hänet vielä puheilleen.\n\n\"Minun täytyy olla hyvissä suhteissa sekä valkoisiin että punaisiin\",\nkuiskasi kauppias kiireesti, \"mutta omat maanmieheni ovat tietysti\nminua lähempänä, ja sen tähden halusin sanoa sinulle, että nuo kaksi\ntuolla maleksivaa intiaania ovat comanche-vakoojia, jotka ottavat\ntäällä selville, milloin karjalaumoja kulkee tätä kautta pohjoiseen.\nSinun kannattanee siis ehkäistä heidän liikkumistaan.\"\n\n\"Kuinka minä sitä estäisin?\"\n\n\"Se on sinun asiasi — ainakin pitää toimittaa niin, etteivät he saa\nnähdä nautojasi, sillä he ilmoittaisivat asiasta kohta päällikölleen,\njoka lienee itse Mustahepo.\"\n\n\"Kiitos vihjauksesta — sinäpä olet kelpo mies, Tom!\"\n\nHe puristivat toistensa kättä, ja Brite lähti sieltä Reddien kanssa.\n\n\"Pitääkö sen miehen sanat ymmärtää niin, että intiaanit on ammuttava\nkuoliaiksi?\" kysyi Reddie kauhuissaan.\n\n\"No no, niin pahaa juttua siitä ei kai tule. Luota siihen, että\nTexas-Joe keksii jonkin muun keinon.\"\n\nHe tapasivat Shipmanin ja Pan Handlen keskustelemassa Williamin ja\nPeterin kanssa, jotka olivat tulleet leiristä.\n\n\"Mitä kummaa — aiotteko erota meistä?\" kysyi Brite Williamilta.\n\n\"Mielelläni olisin kulkenut joukkonne mukana vielä edemmäs\", vastasi\npuhvelinmetsästäjä, \"mutta Peter tahtoo välttämättä ryhtyä taas oikeaan\nammattiimme, eikä minun sovi jättää häntä yksin\".\n\nBrite palkitsi molemmat runsaasti ja kiitti heitä arvokkaasta avusta.\nHyvästijättö näytti koskevan Williamiin syvästi.\n\nEnnen ratsastusta leiriin Brite sai tilaisuuden ilmoittaa Texas-Joelle,\nmitä Doan oli sanonut kahdesta comanche-vakoojasta.\n\n\"Sama varoitus on meille annettu jo muutenkin\", vastasi Texas-Joe, \"ja\nlisäksi olemme saaneet Ross Hitestä tietää yhtä ja toista, mutta sen\nkerron vasta sitten, kun jälleen olemme leirissä\".\n\nReddie kannusti äkkiä ratsuaan ja kiiti pois niin nopeasti, että Briten\noli vaikea ehtiä hänen rinnalleen.\n\n\"Miksi sinulle, lapsukainen, tuli niin kamala kiire?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Sen tähden, että minua ihan vihlaisee, kun näen sen ilmeen tulevan\nTexas-Jackin silmiin\", vastasi tyttö.\n\n\"Mikä ilme se on?\"\n\n\"En osaa sitä kuvata — ensi kerran näin sen juuri vähää ennen kuin hän\nampui Wallenin.\"\n\n\"Niin, tyttöseni, elämä ei ole nykyään helppoa — varsinkaan hänen\nammatissaan.\"\n\n\"Mutta en siedä sitä, että hän aina tarttuu aseeseen niin nopeasti!\"\nhuudahti Reddie kiihtyneenä. \"Hänestä on tulossa sellainen\ntappelupukari kuin Pan Handle jo on, ja jonakin päivänä hän menettää\nhenkensä.\"\n\n\"Tuskin tarvinnee pelätä, että hänestä tulee riidanhaluinen, ja\ntoiseksi sopii estää hänet antautumasta vaaraan kevytmielisesti.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Juuri sinä voit sen estää — kunhan tästä päästään onnellisesti\nDodgeen.\"\n\nSiihen Reddie ei vastannut mitään, mutta Brite arvasi hänen ymmärtäneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarja kävi laitumella parhaassa kunnossa. Briten ja Reddien saavuttua\nsaivat nyt San Sabe ja Rolly Little lomaa, ja he riemuitsivat kuin\nkoulupojat lähtiessään nelistämään Doanin siirtolaan.\n\nTunnit vierivät verkkaisesti, ja Brite oli hieman torkahtanut, kun\nhänet äkkiä herätti kiivas ampuminen. Hän hypähti seisaalleen ja\nnäki, että tasangon poikki laukkasi intiaani hurjaa vauhtia samalla\nkuin Texas-Joe ja Pan Handle, ainakin parin sadan metrin päissä\nhänen takanaan, yhtä mittaa laukaisivat revolvereitaan. Näin kaukaa\nhe eivät saaneet luotejaan osumaan, ja kaiketi he tahtoivatkin vain\npeloittaa punanahkaa. Comanchet ovat kaikista intiaaneista parhaita\nratsastajia, ja tämä näytti olevan nopeudessa varma ennätysmies. Mutta\npakoretkellään hän joutui likelle karjalauman toista päätä, missä eräs\nratsaspaimen — joko Holden tai Bender — oli vartioimassa ja heti avasi\nkivääritulen häntä vastaan. Intiaani kyyristyi ja pääsi turvallisesti\nkatoamaan riippumalla ratsunsa vastakkaisella sivulla.\n\nRaivoten ja suorastaan karmivasti kiroillen Texas-Joe ratsasti leiriin.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" kysyi Brite.\n\n\"Meillä on jälleen ollut riivatun huono onni\", kertoi esimies. \"Olin\nantanut kahdelle miehelle rahaa, jotta he pidättäisivät molempia\ncomanche-vakoojia pari päivää Doanin siirtolassa. Se oli sinänsä\nloistava aate, mutta vielä loistavammin se meni myttyyn, sillä tuo\npunanahka, jota äsken säikäytimme laukauksilla, on tietenkin saanut\nkaikessa rauhassa laskea, kuinka paljon täällä on nautoja, hevosia,\nvaunuja ja väkeä. Mutta mikä pentele on tehnyt mahdolliseksi, ettei\nmeikäläisistä kukaan huomannut häntä aikaisemmin?\"\n\nKun tähän ei tullut mitään vastausta, loikkasi Texas-Joe maahan, pyysi\nReddietä sanomaan kahdelle ratsaspaimenelle, että nyt oli heidän\nvuoronsa päästä lomalle, ja istuutui sitten Briten viereen kertoakseen\nlisää.\n\n\"Ross Hite on varhain toissapäivänä kulkenut tästä ohitse\", jatkoi\nhän. \"Hänellä oli mukanaan kolme miestä, joista yksi oli niin pahasti\nhaavoittunut, että hänet oli täytynyt sitoa kiinni satulaan.\"\n\n\"Pysähtyikö hän välillä Doanin siirtolaan?\"\n\n\"Kyllä — mikäli sopii uskoa tiedonantajaani. Hänellä ei enää ollut\nruokatarpeita eikä ammuksia, ja kuormahevosia oli ainoastaan kaksi.\nLuultavasti emme saa häntä näkyviimme matkalla Dodgeen, mutta siellä\nvarmasti, sillä hän kuuluu asettuneen Hays-Cityyn ja usein käyvän\nDodgessa.\"\n\n\"Antakaa hänen olla rauhassa, pojat\", pyysi Brite hartaasti. \"Eihän\nkannata hankkia itselleen turhanpäiten vaikeuksia.\"\n\n\"Totisesti, isäntä, te olette ilmetty kristillinen armeliaisuus\",\nhuomautti Texas-Joe. \"Mutta minä poloinen en jaksa olla samalla\nkannalla, saatikka sinä, Pan Handle, vai mitä? Tuhatkin mailia sinä\nratsastaisit tavoittaaksesi Ross Hiten — ja minä tietysti mukanasi.\"\n\n\"Sen sinä koreasti jätät tekemättä!\" huusi Reddie, posket\ntummanpunaisina.\n\n\"Hoh-hoh, oletpa sinä ponteva komentamaan! No niin, isäntä, jos minut\nmatkalla nitistetään, tiedätte ainakin, kuka minun sijaani parhaiten\nsopii miehistön päälliköksi.\"\n\nTexas-Joe oli näet kiistassaan Reddien kanssa keksinyt uuden keinon.\nAina ja kaikkialla hän puhui siitä mahdollisuudesta, että hänet\nkohtaisi väkivaltainen kuolema, joka näissä oloissa ja vaaroissa\npitikin ottaa lukuun, ja joka kerta Reddie hätääntyi, kuten nytkin,\npaljastamaan pelkonsa ja huolensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna jatkettiin marssia jo ennen auringonnousua. Kaikki\nsujui hyvin — puhvelit näyttivät vaeltaneen pitkin Red-Riverin rantaa\n— mutta aikaisin iltapuolella ilmestyi kahden kukkulan välisestä\nsolasta joukko comancheja, pysähdyttäen karjalauman. Huolestuneena\nBrite ratsasti jonon etupäähän, ja Reddie tuli kehoittamatta mukaan.\nSaavutettuaan retkikunnan kärjen he tapasivat siellä Texas-Joen, Pan\nHandlen ja muutamia muita ratsaspaimenia, joita vastassa oli noin\nneljäkymmentä intiaania.\n\n\"Sallikaa minun esitellä teille herra Mustahepo ja hänen uljaat\nmiehensä\", lausui Texas-Joe Britelle pilkallisesti.\n\n\"Hyvää päivää, päällikkö!\" tervehti Brite silmäillen Mustahepoa\ntarkemmin.\n\nComanchen ulkomuoto ei näkynyt mitenkään vastaavan hänen yleisesti\ntunnustettua mainettaan. Hän oli vain ihan tavallinen intiaani, joka\ntosin osasi esiintyä jonkin verran arvokkaasti.\n\n\"Päivää!\" vastasi hän ja kohotti hitaasti kättään.\n\n\"Mitä haluat, päällikkö?\"\n\n\"Lihaa.\"\n\nBrite viittasi karjaan päin ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Ota tuolta!\"\n\nMustahepo puhui seuralaistensa kanssa hiljaa muutaman sanan ja jatkoi\nsitten:\n\n\"Tupakkaa.\"\n\n\"Saat, kunhan vaunu ehtii tänne\", vastasi Brite viitaten keittiövaunua\nkohti; hän antoi Mozelle merkin ajaa lähemmäs.\n\nPäällikkö tähysti osoitettuun suuntaan, tarkasteli sitten tuikeasti\nBriteä ja hyvin aseistettuja ratsaspaimenia ja virkkoi vihdoin:\n\n\"Jauhoja.\"\n\nHänen englanninkieltään olisi tottumattoman ollut vaikea ymmärtää,\nmutta Brite käsitti tarkoituksen ja nyökkäsi.\n\n\"Kahvia.\"\n\nBrite nosti neljä sormea pystyyn näyttääkseen, kuinka monta säkillistä\nlahjoitettaisiin. Tällaista anteliaisuutta comanche nähtävästi ei ollut\nodottanut. Niinpä hän rohkaistui jatkamaan:\n\n\"Papuja.\"\n\n\"Niitä saat paljon.\"\n\n\"Isäntä, ettekö huomaa tuon vanhan veijarin vain odottavan, että\nhylkäätte jonkin pyynnön?\" kuiskasi Texas-Joe Britelle.\n\nTällä välin oli keittiövaunu saapunut paikalle, ja comanchet\nryhmittyivät heti innokkaasti parpattaen puoliympyrään sen likelle,\nsilmissään ahne katse. Mustapintaisena Moze ei tietenkään voinut\nkalveta, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kuitenkin aika lailla.\n\n\"No niin, otappa esille ne aarteet, jotka olen ostanut tätä laupiasta\ntarkoitusta varten\", käski Brite. \"Aluksi anna intiaaniherralle tuo\njauhosäkki, mutta näytä myös, että se on perin raskas.\"\n\nTämä viimeinen määräys oli tarpeeton, sillä säkin paino tai neekerin\näkillinen hervottomuus vaikutti, että hän rimpuili kamalasti sitä\nnostaessaan ja oli vähällä kiskaista Mustahevon alas ratsun selästä\nsitä luovuttaessaan. Intiaani päästi kuuluville merkillisen, röhkivän\näänen, mutta piti silti kiinni säkistä, samoin kuin otti tukevasti\nvastaan runsaat kahvi-, tupakka- ja papulahjat, jotka Moze hänelle\nantoi Briten nimessä.\n\n\"Jaha, päällikkö lienee nyt hyvin tyytyväinen\", arveli Brite\nluottavaisesti.\n\n\"Jauhoja!\" vastasi Mustahepo. \"Niitähän sait jo\", huomautti Brite\nviitaten isoon säkkiin.\n\nIntiaani ravisti päätänsä pontevasti. \"Siinäpä on kirottu ryökäle!\"\nsähisi Texas-Joe. \"Hän tahtoo lisää, mutta jos suostutte, ei hän\nhellitä, ennen kuin on ryöstänyt koko varastomme.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa minusta on hauskempi tapella noiden roistojen\nkanssa kuin kuolla nälkään\", selitti Pan Handle jyrkästi.\n\nTätä huomautusta ei olisi tarvittu, sillä Brite oli muutenkin sitä\nmieltä, ettei enää annettaisi lisää. Niinpä hän pudisti päätänsä yhtä\nkiivaasti ja sanoi: \"Ei, päällikkö, ei enempää!\"\n\nComanche huusi omalla kielellään jotakin, mitä valkoiset eivät\nkäsittäneet, mutta arvioivat vimmatuksi kiroukseksi.\n\n\"Ruutia — kuulia — iso kasa!\" vaati Mustahepo sitten.\n\n\"Ei!\" vastasi Brite lyhyesti.\n\nPäällikkö toisti vaatimuksensa mylvien, mutta ainoana tuloksena oli,\nettä Brite hylkäsi sen vielä töykeämmin.\n\n\"Anna intiaanille heti, mitä hän tahtoo!\" ärjyi päällikkö.\n\n\"Hiiteen minä ajan intiaanin!\" huusi Brite vimmastuneena.\n\n\"No, kerrankin tuli oikea ääni kelloon\", ylisti Texas-Joe huojentuneena.\n\n\"Hyvin puhuttu, isäntä, jatkakaa vain!\" lisäsi Pan Handle. \"Pojat,\njos tästä saadaan tappelu, niin Texas-Joe ja minä pidämme huolta\npäälliköstä ja neljästä tai viidestä rakkarista hänen kummallakin\nsivullaan — te muut tähdätkää toisiin.\"\n\n\"Reddie, väisty sinä siitä vaunun taakse!\" käski Texas-Joe.\n\nNyt seurasi peloittava tuokio, monen henki oli täpärällä — mutta\narvatenkin Mustahepo ymmärsi valkoisten kieltä paremmin kuin hänen\npuhetavastaan olisi luullut, sillä hän ei liikahtanut.\n\n\"Tässähän näkyy ehtivän astua maahan\", lausui Texas-Joe käytännöllisenä\nkuten aina.\n\nSamassa hän luisui satulasta alas ja asettui hevosensa eteen, ja\ntoiset seurasivat esimerkkiä, ei kuitenkaan Brite. Pan Handlella\nja Shipmanilla oli kummassakin kädessä revolveri ampumavalmiina.\nVälimatkan ollessa näin lyhyt he olivat saaneet erinomaisen edun,\neivätkä intiaanit olisi ennen kaatumistaan ennättäneet käyttää kivääriä\ntai jousta. Päällikkö älysi sen kaiketi myös ja huomasi tällä kertaa\nahdistaneensa vääriä miehiä, sillä hän teki äkkikäännöksen ja ratsasti\njoukkonsa kera pois.\n\n\"Jaha, taas päästiin onnellisesti eroon vastuksesta\", tuumi Brite\nhyvillä mielin.\n\n\"Se juttu oli punanahoille vaarallisempi kuin meille\", sanoi Texas-Joe.\n\"Tyhmyydessään he tulivat liian likelle, ja kahden minuutin päästä he\nolisivat joka mies olleet ikuisilla metsästysmaillaan, vai mitä, Pan?\"\n\n\"Liioittelu on joutavaa, mutta tuskin siihen olisi kulunut pitempää\naikaa kuin kolme minuuttia\", vastasi Pan Handle Smith. \"Muuten arvelen,\nettä meidän nyt sopisi jatkaa marssia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe etenivät vielä kymmenen mailia, mikä oli paras päiväsaavutus siitä\nasti, kun he olivat lähteneet San Antoniosta. Naudat uupuivat niin,\nettei edes kova ukkonen, joka pitkin yötä riehui kaukana näköpiirissä,\nkyennyt häiritsemään niiden lepoa. Sitten alkoi puhaltaa kylmä\npohjoistuuli, aamun sarastaessa tuli jälleen sysipimeä, ja pian pauhasi\nkamala raemyrsky. Harmaat jääkappaleet olivat pähkinän kokoisia ja\niskivät niin rajusti, että Reddie solui pyörtyneenä ratsunsa selästä ja\noli vietävä vaunuun.\n\nRatsaspaimenet koettivat suojella ainakin paitansa, mikäli mahdollista,\nja Texas-Joe riisui takkinsa ja sitoi sen hattunsa päälle, mutta\nsittenkin kiljaisi tuskasta joka kerta, kun liian iso rae osui häneen.\nSan Sabe horjui satulassa kuin juopunut, ja kaikki saivat sinertäviä\nkuhmuja ikään kuin kovasta tappelusta. Hurjan luonnonleikin loputtua\nmaa oli monta tuumaa paksulti rakeiden peitossa. Eri tahoilla nähtiin\nkuolleita kaniineja ja antilooppeja, vieläpä Briten naudoistakin oli\nmelkoinen määrä ruhjoutunut kuoliaaksi.\n\n\"Melkein luulisin, että pian pääsemme kommellusten mallisarjan\nloppuun\", sanoi Texas-Joe, kun illalla uuvuksissa jäätiin leiriin.\n\"Mutta silti en tahdo valittaa, kunhan meiltä vain säästyisi se kiusa,\nettä puhvelit käyvät kimppuumme.\"\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi heidän luokseen erään sellaisen heimon\nintiaaneja, joka oli \"polttanut rauhanpiippua Washingtonissa\nasuvan suuren valkoisen isän kanssa\" ja sen tähden yleensä karttoi\nvihamielistä käytöstä valkoisia kohtaan. Brite otti heidät vastaan\nystävällisesti ja lahjoitti heille runsaasti tupakkaa ja kahvia, mutta\njuuri nämä punanahat saivat karjan keskuudessa kuitenkin seuraavana\nyönä aikaan äkkikauhun.\n\nRatsaspaimenille selvisi vasta aamulla, kuinka se oli huomaamatta\nonnistunut, kun hajalle karanneiden elukoiden joukossa tavattiin monta,\njoiden nahassa oli tiheästi nuolia. Melkein kaikki näin haavoitetut\nnaudat oli pakko ampua. Sillä välin kun kauas juosseita eläimiä\notettiin kiinni ja ajettiin takaisin, ei pääjoukko tietenkään voinut\nmarssia eteenpäin. Tämä ylimääräinen työ vei aikaa kolme päivää ja\närsytti ratsaspaimenet, varsinkin Shipmanin, sellaiseen mielentilaan,\njossa he San Saben määritelmän mukaan \"sylkivät sisästään nauloittain\nmyrkkyä ja sappea\".\n\nHeitä kiukutti erikoisesti se, että kaksi retkikuntaa karjoineen oli\nehtinyt kulkea ohitse. Seitsenviikkoisen ponnistuksen jälkeen oli\nsiis johto mennyt toisten käsiin. Ainoastaan Brite ei pitänyt sitä\nonnettomuutena — päinvastoin hänestä oli oikein, että muut laumat nyt\npalvelivat häntä tavallaan muurinmurtajina.\n\nKun vihdoin oli neljäntenä päivänä lähdetty liikkeelle, nähtiin jälleen\nsuuria puhveliparvia. Matkalla kohdattiin sotamiehiä, jotka tulivat\nFort Cobbista, linnoitetusta siirtolasta, noin neljänkymmenen mailin\npäästä Chisholmin reitin itäpuolelta, ja he kertoivat, että valtavat,\nerinomaisen tiheät puhvelilaumat olivat työntäneet heidät monta mailia\nlänteen päin, kun heidät oli määrätty ajamaan takaa erästä rosvoilevaa\napache-joukkiota.\n\nMyöskin Briten väelle kertyi päivä päivältä lisää vaikeuksia. Yhä\nuseammin ahdistivat heitä yölliset karjavarkaat; kaatosateet ja\ntulvivat virrat hidastivat kulkua, koska toisinaan piti kyhätä lauttoja\nja niistä siltoja, jos lainkaan aiottiin päästä toiselle rannalle.\nMutta ratsaspaimenet purivat hampaansa yhteen ja tottelivat hartaasti\nesimiestään, joka osasi heitä innostaa ja aina keksi keinon, jolla\nselvittiin kuinka pulmallisesta tilanteesta tahansa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nTexas-Joe oli viime vuorokauden kuluessa puhunut huolestuneena, eri\nkertoja Pond-Creekistä, jonka lähde oli kuudenkymmenen mailin päässä\nluoteeseen Fort Cobbista, ja kun sinne viimein saavuttiin vähää ennen\nauringonlaskua, huomattiin hänellä olleen siihen aihetta. Tämä muulloin\njokseenkin kapea virta oli paisunut laajalle yli äyräittensä, ja\nvesi juoksi siinä niin vinhasti, että ihmisen tai elukan oli perin\nvaarallista uida sen poikki.\n\nKoska sillä seudulla, jonka halki oli viimeksi kuljettu, vettä oli\nollut perin niukalti, hyökkäsivät kauan kaivattua nestettä vainunneet\nnaudat rinnettä alas, ennen kuin Texas-Joe oli ehtinyt löytää ylimenoa\nvarten sopivan kohdan. Hänen käskystään nelistivät nyt ratsaspaimenet\nlauman molempia sivuja pitkin sen edelle ollakseen apuna johtoelukkain\ntyöntämisessä taaksepäin. Brite ja Reddie kiirehtivät sinne myös, mutta\nedellisen hevonen kompastui nurin, niin että Brite lensi päistikkaa\nmaahan.\n\nPahasti pelästynyt Reddie hypähti heti satulasta ja juoksi hänen\nluokseen.\n\n\"Isä\", huusi hän, \"kuinka sinun kävi?\"\n\nBrite kohosi istualleen hämmentyneenä.\n\n\"Minulle ei liene tullut mitään murtumaa\", ähki hän. \"Tällä kohtaa\nonkin pehmeää.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Se näytti ihan kamalalta — luulin jo, että taittaisit\nniskasi!\"\n\nBrite nousi seisomaan ja katseli ympärilleen — karja rynnisti yhä vettä\nkohti ja uhkasi survoa alleen etumaiset naudat.\n\n\"Meidän pitää auttaa miehiä\", huusi hän kavuten sillä välin jo pystyyn\npäässeen ratsunsa selkään, \"mutta ole varovainen!\"\n\nHe laukkasivat alaspäin ja näkivät, että etujoukon ja virran välillä\ntuskin oli enää neljännesmailin matkaa. Ratsaspaimenet koettivat\nhuudoilla, laukauksilla ja hurjasti ryntäämällä nautoja vastaan\npysähdyttää niiden etenemistä, ja heidän onnistuikin pidättää\netumaisia, mutta jäljestä tunkeutuvat elukat, jotka ahnehtivat vettä,\nvyöryivät oikealla ja vasemmalla rintamalinjan yli.\n\n\"Takaisin!\" kiljaisi Texas-Joe niin kovaa, että se kuului tämän\nkuvaamattoman melunkin läpi.\n\nKaikki miehet, paitsi San Sabea, olivat ymmärtäneet Shipmanin käskyn\ntai ainakin hänen kiivaat kädenliikkeensä ja nelistivät sivulle,\nkirkuen sitten vimmatusti herättääkseen San Saben huomion. Tällä välin\noli yksin jääneen miehen asema käynyt perin vaaralliseksi, koska hän\nsattui olemaan juuri keskikohdalla hyökkäävän lauman edessä. Ratsun\nperäytyessä askel askelelta San Sabe ampui kahdella revolverilla yhtä\nmittaa nautoja kohti.. Hänen ryhtinsä ja jokainen liikkeensä osoitti,\nettä hän polveutui ihmisistä, jotka olivat vuosisatoja olleet paimenia\nja sankareita.\n\nPan Handle, Texas-Joe ja Holden ponnistivat parhaansa mukaan\nrientääkseen häntä auttamaan, mutta hätääntyneet hevoset eivät\ntotelleet suitsia tai kannuksia.\n\nSarvipäiden nautojen rintama kaartui nyt molemmilta sivuilta eteenpäin,\nja sitten rynnisti myös keskusta, joka ei enää jaksanut pysyä\npaikallaan, kun painostus takaapäin oli liian kova. San Saben hevonen\nloikkasi syrjään väistääkseen vyöryvää tuhoa. Sitten se kaiketi älysi\nolevan mahdotonta päästä sillä tavalla pakoon ja kääntyi ympäri pyrkien\nvirralle. Mutta tie oli jo tukossa, sillä villiintyneet naudat olivat\ntäydellisesti saartaneet ratsastajan. Hädässään hevonen kohosi pystyyn,\nsuistui nurin viskaten San Saben selästään, ja seuraavassa tuokiossa\nkatosivat ratsu ja ratsastaja karjan alle, joka hirveänä luonnonvoimana\ntömisti eteenpäin.\n\nBrite ja muut katselijat jähmettyivät kauhusta.\n\nVastapäiselle rannalle loiskahti valtava aalto, kun naudat leveänä\nrintamana syöksyivät veteen, joka alkoi kuljettaa niitä alaspäin.\nMutta yhä lisää tuli sivulle ajautuneiden sijaan, ja koko karja oli\nuskomattoman lyhyen ajan kuluttua virrassa. Kun viimeiset elukat\nehtivät sinne, olivat ensimmäiset jo nousseet vedestä maihin. Ainakin\nparisataa metriä leveä ala toista, jokseenkin jyrkkää rantaa peittyi\nmärkinä kiiltävistä elukoista, ennen kuin ratsaspaimenet kylliksi\ntointuivat lamaannuksestaan. Painostavan äänettömyyden katkaisi\nTexas-Joe.\n\n\"Voi sitä miesparkaa!\" huokasi hän kyyneleet silmissä, eikä hänen\nsuinkaan tarvinnut hävetä liikutustaan.\n\nPan Handle ratsasti sille paikalle, jonne San Saben oli nähty katoavan,\nja hänen mukaansa lähtivät Holden ja Little vielä kovin järkyttyneinä.\nBrite kiirehti Reddien luo, joka nyyhkytti lyyhistyneenä ratsunsa\nselässä.\n\n\"Pää pystyyn, tyttö!\" koetti hän rohkaista, vaikka itse oli surun\nvallassa.\n\nElämä kulki kuitenkin vanhaa latuaan — kovana ja armottomana kaikui\nTexas-Joen ääni, kun hän nyt komensi:\n\n\"Eteenpäin mars, Reddie, aja hevosesi virran poikki! Deuce, ota mukaasi\nHolden ja kerää naudat koolle toisella rannalla. Muut auttakoot minua\nvaunujen kuljetuksessa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan pimeys verhosi maan; ei kuulunut muuta kuin virran kohinaa.\nVaiteliaana hääri Moze talousaskareissa nuotion ympärillä, ja jotkut\nratsaspaimenet söivät melkein vasten tahtoaan, ikään kuin se olisi\nkiusallista työtä, joka täytyi suorittaa. Texas-Joe, Pan Handle, Deuce\nja Rolly, joilla oli vahtivuoro karjan luona, kärsivät nälästä ja\nmärkyydestä ja tunsivat olonsa ylimalkaan perin kolkoksi. Reddie oli\nillallisetta paneutunut levolle. Brite istui tulen ääressä ja muisteli\nhaikein mielin niitä kolmea uhria, jotka retki oli jo vaatinut.\n\nSeuraavana aamuna oli yleinen tunnelma jälleen muuttunut — heidän\nvoitettavikseen oli tullut uusia vaikeuksia, joiden takia ei enää\njoutanut ajattelemaan ollutta ja mennyttä.\n\nKun Deer-Creek oli tyystin kuivunut, ei siitä saatu karjalle vettä.\nUupumuksestaan huolimatta elukat kävivät niin levottomiksi, että koko\nmiehistön piti niitä vartioida, saamatta yöllä vähääkään nukkua.\nJos Canadian-Riverin eteläinen haara, joka toivottiin saavutettavan\nseuraavana aamupäivänä, olisi samoin kuivunut, merkitsi se loppua!\n\nHeti aamun valjetessa lähdettiin liikkeelle, ja ratsaspaimenten piti\nsäälimättä hoputtaa vastahakoisia nautoja eteenpäin. Tummanpunaisena\nkohosi aurinko vaskenkarvaiselle taivaalle, ja hiekasta takaisin\nkimmoava helle oli pian sietämätön. Kun vielä oltiin mailien\npäässä virrasta, johtosonnit vainusivat äkkiä vettä ja innostuivat\nhillittömään juoksuun. Janon kiduttama karja seurasi niitä yhtä hurjaa\nvauhtia. Keltaisessa pölypilvessä, joka nyt alkoi tupruta, ratsastajat\nsaattoivat tuskin hengittää. Vasta virralla päättyi tämä vimmattu\nsyöksy, jonka alla maa tärisi.\n\nOnneksi oli kuiva alue nyt jätetty taakse, sillä vastapäiseltä rannalta\nalkoi jälleen ruohoaavikon mehevä vihannuus, niin että ihmiset ja\nelukat pian unohtivat kestämänsä vaivat.\n\nPäivä toisensa jälkeen kului yhtämittaisessa marssissa pohjoista kohti.\nWolf-Creekin lähellä nähtiin laajaksi levinnyt puhvelilauma, jonka\nsivuhaarat ulottuivat kauas itään. Koska täällä tavattiin erittäin\nsuotuisa leiripaikka, päätti Texas-Joe suoda väelleen tavallista\npitemmän levähdyksen.\n\nHelteinen ilta ennusti ukkosta, mutta yö kului rauhallisesti eikä\nsadetta tullut seuraavanakaan, hehkuvan kuumana päivänä. Texas-Joe\naavisti kuitenkin, että välttämättä saataisiin ukkossää, ja ajatti\nsen tähden karjan kapeaan, jyrkkäseinäiseen laaksoon, missä sitä oli\nhelpompi vartioida.\n\n\"Tällainen ilma ei miellytä minua lainkaan\", sanoi Whittaker, miesten\nistuessa raukeina leirinuotion ympärillä.\n\n\"Ei se kelpaa minullekaan\", vahvisti Texas-Joe. \"Kelpo sade tekisi jo\nhyvää.\"\n\n\"Sillä ehdolla, ettei taivaasta tule niskaamme muuta kuin vettä.\"\n\n\"Tukassani sähisee niin omituisesti!\" huudahti eräs. \"Reddie, miltä\nkannalta hevosesi ottavat tämän asian?\" kysyi Shipman.\n\n\"Niissä on jotakin outoa\", vastasi tyttö. \"Ne vetävät korskuen ilmaa\nsisäänsä, polkevat maata ja vapisevat.\"\n\nBrite pelkäsi, että ennemmin tai myöhemmin jouduttaisiin kokemaan\nniitä muuten harvinaisia luonnonilmiöitä, joita sattuu näillä\ntienoilla, mutta joista hän oli vain kuullut puhuttavan. Hänestä oli\nennen tuntunut mahdottomalta tai ainakin liioitellulta se, mitä oli\nkerrottu näistä tavattomista sähköpurkauksista, mutta nyt hän oli jo\ntaipuvainen uskomaan, ettei se ollut perätöntä. Kaamea punahehku, joka\nliittyi auringonlaskuun, hievahtamaton ilma, uuvuttava kuumuus, taivaan\npilvisyys, joka ei silti kokonaan peittänyt himmeitä tähtiä, ja ennen\nkaikkea se yliluonnolliselta näyttävä valaistus, josta koko ympäristöön\ntuli epätodellisuuden leima, osoitti kyllin selvästi, että luonto\nvalmistui johonkin merkilliseen temppuun.\n\n\"Synkäksi tässä mieli käy\", murisi Rolly Little. \"Tällä haavaa olisin\nmieluummin kotona kuhertelemassa tyttöseni kanssa.\"\n\n\"Tokkohan enää saatkaan tavata punatukkaista heilakkaasi?\" härnäsi\nDeuce Ackerman. \"Kaiketi hän on jo aikoja sitten naimisissa ja\ntipotiessään, ennen kuin tältä retkeltä palaat.\"\n\n\"Eikä se olekaan sinulle suuri tappio — punatukkaiset tytöt eivät\nylimalkaan kelpaa mihinkään\", lohdutti Texas-Joe iskien syrjäkatseen\nReddieen, joka ei tänään keksinyt purevaa vastausta, vaan näytti kovin\nvakavalta.\n\n\"Voi, isä, minua niin ahdistaa!\" valitti hän hiljaa.\n\n\"Älä kuitenkaan hermostu, lapsukainen\", vastasi Brite. \"Meidän täytyy\nkestää, tulkoon mitä tahansa — onhan kaikki Jumalan vallassa.\"\n\n\"Luuletteko ehkä, että nyt on tulossa sellainen ukkossää, jonka aikana\nuidaan sähkössä niinkuin vedessä?\" kysyi häneltä Texas-Joe. \"Minulle on\nkerrottu, että täällä päin joskus saadaan sellaistakin kokea.\"\n\n\"En tiedä, mutta ulkonaiset merkit kuuluvat sen edellä olevan juuri\ntällaiset kuin nyt näemme.\"\n\nShipman hypähti pystyyn.\n\n\"Ylös, pojat, ja ratsaille!\" käski hän. \"Jos kerran täytyy mennä\nhornaan, niin mennään ainakin kaikki yhdessä!\"\n\nMiehet tottelivat ja ratsastivat pois yhtyäkseen niihin neljään, jotka\nolivat karjan luona vartijoina.\n\n\"Mikä hätä teille tuli?\" huusi Less Holden kummastuneena, kun toiset\nsaapuivat kuulomatkan päähän.\n\n\"Nyt aloitetaan uhkapeli kuoleman kanssa\", vastasi Texas-Joe.\n\nSamanlaiselta tuntui myös Britestä, sillä kaikki kävi ympärillä\nyhä kaameammaksi. Nyt oli niin kirkasta kuin heleässä kuutamossa\neikä varjoja missään, koska valoa tuli joka taholta. Yön pimeys oli\nhaihtunut tyystin, vaikkei nähty kuuta tai tähtiä.\n\n\"Kuinka on nautojen laita, Less?\" kysyi Texas-Joe.\n\n\"Ne eivät enää välitä ruohosta, mutta muutoin tullaan vielä toimeen.\"\n\nBrite seurasi Reddietä mustangien luo, jotka tiheäksi parveksi\nsulloutuneina seisoivat laakson läntisellä seinustalla. Onneksi tämä\noli niin jyrkkä ja korkea, etteivät levottomat hevoset olisi voineet\nkiivetä sitä myöten ylös.\n\n\"Laula niille jotakin — ehkä ne siitä rauhoittuvat\", ehdotti Brite, kun\nhevoset heidän lähestyessään peräytyivät rajusti polkien.\n\n\"Koetan parastani, vaikkei minua totisesti haluta esiintyä\nsatakielenä\", vastasi Reddie.\n\nHiljaisena ja epäröivänä alkoi nyt laulu \"La Paloma\", mutta vähitellen\nse kajahteli yhä heleämpänä ja puhtaampana. Sähköinen ilma tuntui\nantavan sille erikoisen soinnun, ja muutkin kuin Brite kuuntelivat\nihastuneina. Reddien vaiettua aloitti Texas-Joe, joka lauloi vain\nharvoin, kirkkaalla tenorillaan erään ratsaspaimenten laulun, toiset\nliittyivät mukaan — ja tyynnyttävä vaikutus hevosiin oli suorastaan\nihmeellinen. Kuoroesityksen jälkeen kuultiin duettoja, kvartetteja\nja yksinlauluja, kunnes heiltä loppui kansanlaulujen varasto. Reddie\naikoi juuri aloittaa uudestaan, mutta silloin leimahti salamoita koko\ntaivaalla, ja kohta puhkesi valtava jyrinä.\n\nRatsastajat kuuntelivat kuin lumoutuneina, ja heistä tuntui niin\nkolkolta, että tupakoiminenkin jäi sikseen. Hevoset nostelivat\njalkojaan ja ravistelivat päitänsä.\n\nUkkonen ei kuitenkaan tullut lähemmäs, mutta outo hohde kirkastui.\nPainostava, nukuttava ilma tiheni leviten kuin raskas, läpinäkyvä peite\nihmisten ja eläinten ylle.\n\nSitten risteili mitä hirveimpiä salamoita, jolloin kuului kummallista\nrätinää ja saatiin joku pisara sadetta. Kaikki odottivat entistä\nkovempaa jyrinää, mutta kun sitä ei tullut, tiesi Brite varmasti, että\nhe olivat joutuneet tekemisiin niinsanotun sähkömyrskyn kanssa, joka\noli hänelle toisten kuvauksista tuttu.\n\n\"Pojat, nyt olemme keskellä sähkömyrskyä\", huusi hän. \"Väistyä sen\ntieltä emme voi — ottakaamme se siis vastaan niin maltillisesti kuin\nsuinkin ja koettakaamme pitää nautoja koossa. Sen mukaan kuin minulle\non kerrottu valtaa äkkikauhu sittenkin karjan.\"\n\n\"Olkaa huoleti, isäntä, me täytämme velvollisuutemme!\" lupasi\nTexas-Joe, ja toiset vakuuttivat samaa.\n\n\"Tunnusteleppa, isä, kädellä hevosesi harjaa\", sanoi Reddie, joka oli\ntehnyt merkillisen havainnon.\n\nBrite noudatti kehoitusta ja pelästyi aika lailla, kun karvoista ritisi\nylös pitkiä kipinöitä, niin että hevonen hypähti säikähtyneenä koholle.\n\n\"Ilma on ihan täynnä sähköä, Reddie\", selitti hän.\n\nRatsaspaimenet olivat myös huomanneet saman ilmiön ja huutelivat\nsiitä toisilleen sutkauksia. Heidän äänistään sai sen vaikutelman\nkuin kiljuminen olisi perin työlästä. Kohta he kuitenkin vaikenivat,\nkun tuli äärimmäisen kiivas purkaus. Brite sulki väkisinkin silmänsä,\nmutta salamat näkyivät luomien läpi. Kun hän sitten taas avasi ne,\nmuodosti taivas peloittavan näyn: joka taholta ristiin rastiin välähti\nsalamoita, niin että koko taivaanlaki näytti liekehtivän yhtenäisessä\ntulipalossa. Jyrinä oli silloin hyvin heikkoa ja kaukaista.\n\n\"Texas-Joe, salama on iskenyt karjaan!\" huusi Holden. \"Se kaatoi monta\nelukkaa.\"\n\n\"Kiireimmiten pois täältä ahtaasta kattilasta!\" käski Brite.\n\nHe siirtyivät takaisin päin laakson leveämmälle suupuolelle, ja\nhevoslauma tuli jäljestä. Leimahdukset olivat yhä loistavampia,\ntiheämpiä ja laajempia, kunnes niistä viimein karttui yltyleinen\ntaivaankatto, jonka sinertävää lieskaa näköhermot tuskin enää sietivät,\nniin että useimmat ratsaspaimenet käsin pitivät silmiään kiinni. Sitten\ntämä tavaton loimu vahveni pallosalamoiksi.\n\nVähän aikaa Brite ja kaiketi muutkin miehet luulivat menevänsä päästään\nsekaisin, kun kallionseiniä pitkin kiiti alas keltaisia liekkipalloja,\njotka maahan törmätessään räiskyivät rikki kipinöiden. Hevoset\npäästivät kuuluville pitkäveteistä kiljuntaa säikähtyneinä ympärillä\nriehuvasta tulesta.\n\nBrite tuki käsivarrellaan melkein pyörtynyttä Reddietä, jonka hevonen\noli hädässään tullut viereen, ja odotti, että kuolema kohtaisi\nheidät molemmat. Liekkipallot seurasivat toisiaan yhä lukuisampina\nja isompina, ja jos ne törmäsivät yhteen, räjähtivät ne kappaleiksi\ntai yhtyivät uudeksi, vielä suuremmaksi palloksi. Kauhistuneena Brite\nnäki, että tuollaiset pallot kiitivät hevostenkin yli, jäivät kiinni\nkorviin, riippuivat sieraimista, vierivät pitkin kylkiä. Vieläpä sattui\nniinkin, että eräs pallo pysähtyi hänen hattunsa reunalle, tuottamatta\nkuitenkaan vahinkoa.\n\nÄkkiä lehahti häntä vastaan polttava kuumuus, joka kääri hänet\nsisäänsä, ja samalla liekkipallot, kuten äsken salamat, keräytyivät\nmerkillisesti rätisten yhteen valkoiseksi pilveksi. Ilma lemusi\npoltetulta rikiltä, ja hapenpuute oli vähällä tukehduttaa sekä eläimet\nettä ihmiset. Hänen onnistui vielä pysyä ratsun selässä, pidellen\ntajuntansa menettänyttä tyttöä sylissään. Ratsaspaimenet yskivät\nriivatusti jäätyään, kuten myös karja, saman salaperäisen, rikillä\nkyllästetyn ilmakerroksen sisään.\n\nHitaasti kuin esirippu alkoi sitten pilvi kohota, ja Brite saattoi taas\nnähdä väkensä. Sietämättömän kuumuuden sijaan tuli viileämpää ilmaa,\nkarja alkoi tömistää — kovasti rasittanut jännitys laukesi.\n\n\"Tuskinpa helvetissäkään on pahempaa\", huusi Texas-Joe vielä käheänä,\n\"mutta jälleen meitä suosi onni!... Pojat, nyt ei saa vitkastella —\nkarja on tietenkin villiintynyt karkaamaan! Ei siis muuta kuin hurjasti\najamaan nautoja koolle!\"\n\nKiljuen nelistivät ratsaspaimenet johtosonneja vastaan, jotka olivat jo\naloittaneet rynnäkön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringonnousu toi mukanaan raikkautta, ja yöllinen kauhu häipyi\nvähitellen mielistä, kun oli niin hyvin selvitty kamalasta\nluonnonilmiöstä. Reddie virkosi pian leirissä, jonne Brite oli hänet\ntuonut.\n\nKarjalauma oli suurella vaivalla saatu taas rauhoittumaan ja\npysymään koossa, ja kun Texas-Joe palasi siitä puuhasta, oli uupumus\nvähällä pudottaa hänet ratsun selästä. Kohta hän kuitenkin reipastui\nentiselleen ja huusi lähestyessään keittiövaunua:\n\n\"No niin, tänne ei enää jäädä — karja on hyvässä kunnossa jo matkalla\neteenpäin. Mutta ensin minun pitää saada sangollinen kahvia — tulenhan\nsuoraa päätä kiirastulesta, jossa olen rehellisesti sovittanut kaikki\nsyntini!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarssittuaan vielä viisi rasittavan pitkää päivää Briten miehistö\nkulki karjoineen Canadian-Riverin pohjoisen haaran poikki ja leiriytyi\nRabbit-Ear-Creekin rannalle.\n\nEdellisenä päivänä oli sivuutettu Supply-niminen siirtola. Siellä\nvilisi sotamiehiä, intiaaneja, ratsaspaimenia ja parrakkaita miehiä,\njoiden ammattia ei voinut päältäpäin arvata. Texas-Joe oli kaiken\nvaralta pysytellyt erossa tästä paikkakunnasta, ja ainoastaan Brite\noli poikennut sinne ja kuullut merkillisiä uutisia. Niinpä se\nsiirtolaiskaravaani, johon Hardy oli aikonut liittyä Fort Sillin\ntienoilla, oli samoin tuhottu, ja intiaanien alueelle oli Kansasista\nilmestynyt suuria karjavarkaiden joukkioita anastaakseen etelästä päin\ntulevia nautoja. Lisäksi oli vakuutettu, että Canadian-Riverin ja\nArkansas-Riverin välisellä ruohoaavikolla samoili ainakin kaksikymmentä\nmiljoonaa puhvelia. Näitä ikäviä tietoja Brite päätti olla kertomatta\nväelleen, joka muutenkin oli pahasti hermostunut. Kaikki voimat oli\nsäästettävä siihen, että retki suoritettaisiin loppuun asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä lähtien liikkui karjan lähellä alinomaa puhveleita, valtavia,\ntakkuisia otuksia, jotka hitaasti vaeltaessaan joko pitkinä riveinä tai\nsatatuhantisina tiiviinä laumoina eivät vähääkään pelänneet ohitseen\nkiitäviä ratsaspaimenia. Myöskin naudat olivat toistaiseksi rauhallisia\nja välittivät villeistä heimolaisistaan niin vähän, että yövartijat\nsaivat enimmäkseen torkkua satulassa.\n\nKulku jatkui nyt pitkin Sand-Creekin rantaa, ja Texas-Joe aikoi\npäiväksi tai pariksi pysähtyä lepäämään sinne, missä tämä virta\nlaskee Buffalo-Creekiin. Mutta ennen kuin päästiin niin pitkälle,\ntulvi Briten karjan takana suunnaton puhveliparvi Chisholmin reitin\npoikki ja kääntyi sitten pohjoiseen, marssien yhdensuuntaisesti sen\nkanssa. Tilanne kehittyi pian sellaiseksi, että noin kuusituhantisen\nnautakarjan takana ja molemmilla sivuilla, niin laajalti kuin silmä\nkantoi, vyöryi ääretön määrä puhveleita kuin valtameren mustina\nlaineina. Tie oli avoinna vain eteenpäin, pohjoista kohti.\n\nNiin kauan kuin ruohoaavikon elukat liikkuivat rauhallisesti ja\ntasaista vauhtia, ei Briten retkikuntaa uhannut mikään välitön vaara,\nmutta jos jokin syy herättäisi äkillisen kauhun, olisivat he kaikki\nhukassa. Keskipäivään asti ei huomattu mitään häiriötä, mutta sitten\ntuli muutos: puhvelit jouduttivat askeliaan, vaikkei siihen näkynyt\nolevan aihetta.\n\n\"Kuulitko jotakin tuolta takaa?\" kysyi Reddie Briteltä levottomana.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"En oikein tiedä — se kuulosti siltä kuin tuuli suhisisi puissa.\"\n\nBrite heristi korviaan, mutta ei erottanut mitään. Sen sijaan Texas-Joe\noli myös pannut merkille jotakin, sillä hän pysähtyi, käänsi ratsunsa\nympäri, kohosi jalustimien varassa seisaalleen ja tähysti. Brite\nkatsoi samaan suuntaan: puhvelit olivat enää vain mailin päässä heidän\ntakanaan eivätkä piitanneet laitumesta, vaan lähenivät kiivain askelin.\n\n\"Nyt se kuuluu jälleen!\" huusi Reddie.\n\nPan Handle nelisti karjan taitse etupäähän Texas-Joen luo, ja sitten\nmolemmat miehet näyttivät neuvottelevan. Toiset ratsaspaimenet\nkääntelivät päätänsä, kaiketi epäillen, että nyt oli tullut jokin\nkommellus. Naudat pureksivat ruohoa kaikessa rauhassa, ikään kuin\neivät olisi tietääkseenkään puhveleista, mutta pienet espanjalaiset\nmustangit kävivät levottomiksi, juoksivat edestakaisin ja vainusivat\nkorvat hörössä etelää kohti. Ne polveutuivat eläimistä, jotka olivat\nparisataa vuotta eläneet vapaalla ruohoaavikolla. Katsellessaan niiden\nkäyttäytymistä Brite alkoi pelätä pahinta.\n\n\"Taas sitä samaa — vielä kovempana\", ilmoitti Reddie, joka nyt ratsasti\nBriten vieressä.\n\n\"Mitä lajia se on mielestäsi?\"\n\n\"Jotakin kumeaa jyrinää — kenties saamme uudestaan ukkosta.\"\n\nMutta taivas kaareutui heidän yllään pilvettömänä, heleän sinisenä.\nKaukana puhvelien takana kohosi kuitenkin omituista kellertävää, sinne\ntänne aaltoilevaa savua.\n\n\"Katsoppa tuota hirmuista pölypilveä!\" huusi Reddie.\n\n\"Meidän ei tarvitse siitä hätääntyä\", vastasi Brite, vaikka hyvin\ntiesi, mitä se merkitsi.\n\nTexas-Joe laukkasi karjalauman loppupäähän, keskusteli siellä lyhyesti\nkolmen ratsaspaimenen kanssa, jotka olivat jo kiirehtineet vähän matkaa\nhäntä vastaan, ja sitten eräs heistä kiiti itään päin, luultavasti\ntyöntääkseen siltä taholta nautoja koolle. Palatessaan jonon kärkeä\nkohti Shipman poikkesi hetkiseksi Briten ja Reddien luo.\n\n\"Oletteko kuullut jotakin erikoista, isäntä?\" kysyi hän.\n\n\"En, mutta Reddie sanoi kuulleensa jymyä... Tuolla takana näkyy\ntomupilvi — mitähän se on?\"\n\n\"Äkillinen pakokauhu puhvelien seassa\", vastasi Texas-Joe, siten\nvahvistaen Briten oman arvelun.\n\n\"Hyvä Jumala!\" kirkaisi Reddie, heti käsittäen uhkaavan vaaran. \"Mehän\nolemme saarroksissa — mikä meille nyt tulee eteen?\"\n\n\"Tässä voi tehdä tuskin mitään\", selitti Texas-Joe. \"Jos sama kauhu\nvaltaa koko lauman, jää meille vain pikkuruinen mahdollisuus säilyä\nhengissä. Kuuleppa, Reddie, jos puhvelit ryntäävät kovin likelle,\nturvaudu vaunuun — se on niin tukeva, että petojen on ehkä pakko\nväistää sitä ja juosta kahta puolta ohitse, mutta hevoset tallataan\narmotta maahan. No niin, voikaa hyvin ja koettakaa tulla toimeen!\nNäkemiin — toivottavasti!\"\n\n\"Jää tänne, Jack!\" huusi Reddie hänen jälkeensä.\n\nMutta Shipman oli jo kiitänyt pois, kääntyi vielä kerran, heilutti\nkättään ja nelisti Mozen luo, huutaen hänelle jonkin käskyn. Neekeri\nalkoi heti hoputtaa valjaikkoaan, niin että keittiövaunu näkyi piankin\nsaavuttavan hevoslauman.\n\nBrite koetti tyynnyttää Reddietä huomauttaen, että se vihreä saari,\njonka keskikohtana oli karjalauma, oli pysynyt yhtä suurena kuin\nennenkin ja että puhvelit pyrkivät eteenpäin vain verkkaisesti, melkein\nkäymäjalkaa. Hänen sanansa kuulostivat jokseenkin vakuuttavilta ja\nnäyttivät tehoavan, mutta omassa mielessään hän oli jo mukaantunut\nsiihen ajatukseen, että tuhannet sorkat pian survoisivat hänet\nmuodottomaksi, veriseksi kasaksi. Aito texasilaisena hän oli kuitenkin\nlujasti päättänyt pitää puoliaan viimeiseen hengenvetoon asti ja\nmahdollisimman kauan varjella tytärtään niin hirvittävästä tuhosta.\n\nKäännyttyään salavihkaa tähystämään, kuinka lähellä tai kaukana\nsellainen loppu oli, hän ei voinut nähdä puhvelilaumassa minkäänlaista\nmuutosta, mutta kaukainen, kellertävä pölypilvi oli jo niin korkea,\nettä melkein puoli taivasta oli sen peitossa. Myöskin se merkillinen\njymy, josta Reddie oli äsken puhunut, kuului nyt selvästi.\n\nKun hän sitten käänsi katseensa takaisin, huomasi hän kummakseen, että\nReddie ratsasti Texas-Joea kohti, joka läheni täyttä neliä. Heidän\nkohdattuaan toisensa Shipman teki vain pontevan liikkeen kädellään\nkeittiövaunuun päin, ja Reddie riensi sinne kuuliaisesti. Toimitettuaan\ntämän asian joukon esimies ratsasti taas muihin tehtäviin.\n\nTähän asti puhvelit olivat sivuilla edenneet käyden, mutta nyt niiden\nvauhtia sopi jo sanoa raviksi. Takaa kuuluva jyminä paisui yhä\nkovemmaksi. Briten mustangi pelästyi ja korskui, ja hänen oli pakko\nkannustaa saadakseen sen lähtemään eteenpäin. Sen sijaan laumahevoset\nnäyttivät aikovan karata, kohosivat pystyyn ja hyökkäsivät yhä likemmäs\nniitä ratsaspaimenia, joiden paikka oli karjan takana.\n\nJonkin ajan kuluttua puhvelit alkoivat takana nelistää, ja niiden ja\nnautojen välinen matka lyheni, samalla kuin pauhu ja töminä yltyi\nhuumaavaksi. Sivuiltakin ne rynnistivät lähemmäs kesyjä elukoita,\njoiden oli pakko puristuksen uhatessa juosta niin nopeasti kuin sorkat\nkestivät. Vielä ei kuitenkaan näyttänyt siltä kuin villi pakokauhu\nolisi levinnyt etumaisiin, karjan sivuilla ravaaviin puhveleihin, mutta\nsitä hetkeä ei tarvinnut odottaa kauan. Brite huomasi sen tulleen\nsilloin, kun maa alkoi täristä hänen ratsunsa alla ja naudat ynnä\nhevoset äkkiä kuin yhteisen sopimuksen mukaan syöksähtivät hurjaan\nlaukkaan.\n\nHän katsahti taakseen: kamalat, sarvelliset päät syvälle painettuina\nhyökkäsivät sieltä puhvelit tiiviinä joukkona tuskin viidenkymmenen\nmetrin päässä.\n\nNaudat yrittivät ylläpitää samaa vauhtia kuin niiden heimolaiset, ja\nnäin jatkui kilpajuoksua mailittain, eikä välimatka lyhentynyt ainakaan\nmelkoisesti. Muutaman kerran vimmastui joku sonni poikkeamaan syrjään\nja ahdistamaan sarvillaan puhveleita, mutta tuloksena oli vain se, että\nuhkarohkea elukka survottiin mäsäksi.\n\nSitten maasto kohosi ja näytti jälleen laskevan, sillä Brite sai\ntilaisuuden katsella edessään suunnattoman laajaa, mustaa laumaa, jonka\nalle oli jäänyt koko ruohoaavikko. Tämän näyn suurenmoisuus lumosi\nhänet näinkin pulmallisessa tilanteessa.\n\nKeittiövaunun vieressä ratsasti Texas-Joe ja toisella sivulla Pan\nHandle Reddien kanssa. Molemmat miehet ampuivat liian likelle pyrkiviä\npuhveleita. Vaunun vetohevoset ponnistivat kuin hullut, samoin\nhevoslauma ja karja, mutta minne tästä voisi pelastua turvaan?\n\nTupruavan pölyn läpikin Brite piti yhtä mittaa silmällä Reddietä,\npeläten joka hetki, että vaunusta heltiäisi pyörä, jolloin seurauksena\nolisi perikato. Muut ratsaspaimenet noita kolmea lukuunottamatta olivat\njoutuneet puhvelien sekaan, ja myöskin Briten jalustimet sipaisivat\njoskus takkuisia kylkiä. Hän ehti huomata, että Benderin päistärikkö\nsuistui nurin — hevonen ja ratsastaja katosivat mustaan massaan.\nKauhistuneena hän sulki silmänsä, ja samassa oli raju töytäys heittää\nhänet itsensäkin satulasta maahan, kun valtavan iso puhvelisonni kiiti\nhänen ohitseen. Raivoissaan hän laukaisi aseensa, puhveli lyyhistyi, ja\ntoiset loikkasivat sivulle.\n\nNyt hän oli keskellä keltaista pölypilveä, jossa tuskin voi hengittää,\nja hän tuumi toivottomana, että kaiketi loppu tulisi pian, sillä tässä\nvillissä menossa täytyisi hänenkin hevosensa sortua. Kaikki pyöri\nhänen silmissään, ja hän antoi päänsä painua alistuen välttämättömään\nkohtaloon. Oikeastaan hän olikin mielestään saanut jo elää kyllin\nkauan, mutta surkeata oli ajatella, että Reddien kävi näin...\n\nSitten hänestä tuntui kuin pauhu ja jymy heikkenisi. Olivatko elukat\npäässeet pakokauhustaan? Hänen ratsunsa hiljensi vauhtiaan kyetäkseen\njuoksemaan rinnettä myöten alas. Keltaisen verhon läpi, johon Brite\noli kietoutunut, häämötti ja kimalsi virta. Oliko todella saavuttu\nCimarronille?\n\nSe oli viimeinen ajatus, johon hän vielä pystyi, ennen kuin tajunta\nhäipyi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinnuttuaan Brite silmäili hämmentyneenä ympärilleen, huomaten\nolevansa virran keskisellä saarella, jonka molemmin puolin ui mustia\npuhvelilaumoja toiselle rannalle. Cimarron-virta oli tosiaankin tehnyt\nlopun elukoiden villistä kauhusta.\n\n\"Kuinka on Reddien laita?\" kysyi hän nousten pystyyn.\n\n\"Tässähän minä olen — eikä minulle sattunut mitään vahinkoa!\" huusi\ntyttö ihan likeltä.\n\n\"Entä miehet?\"\n\n\"Tallella he ovat muutoin paitsi sitä onnettomuutta, että Whittaker ja\nBender puuttuvat joukostamme\", selitti Texas-Joe.\n\n\"Niin — näinhän Benderin suistuvan...\"\n\n\"Täytyy tyytyä siihen, että meiltä vietiin ainoastaan kaksi toveria.\"\n\n\"Vähällä minäkin olin saada loppuni\", kertoi Reddie. \"Minut paiskattiin\nratsuni pään yli, mutta mies kiskaisi minut ylös kuin kaulahuivinsa.\"\n\n\"Kuka se mies oli?\"\n\n\"Tietysti Texas-Jack... Pelasti henkeni toisen kerran.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa selvisimme siitä rettelöstä koko hyvin\",\narveli Texas-Joe viileään, asialliseen tapaansa, \"vaikka karjamme on\nluonnollisesti kärsinyt yhtä ja toista. Sitten kun kirotut puhvelit\novat matkanneet kauemmas, keräämme naudat taas kokoon ja lähdemme\neteenpäin. Eihän tässä ole muutakaan tekemistä.\"\n\nHän ryhtyi viipymättä järjestämään leiriä kuntoon. Keittiövaunu\noli saanut pahoja vammoja, ja kaksi ratsaspaimenta pantiin niitä\nkorjaamaan. Moze paistoi meheviä puhvelinkyljyksiä, ja Pan Handle\npuhdisti revolvereitaan.\n\nNeljä täyttä päivää kului, ennen kuin viisituhatta nautaa saatiin\najetuksi koolle — muut samoin kuin satakunta hevosta oli menetetty.\n\nTällä välin kulki päivittäin toisia karjalaumoja Cimarronin poikki —\njoskus kaksikin samana päivänä.\n\nKun vihdoin lähdettiin liikkeelle, olivat elukat tosin levänneet\nkyllikseen, mutta ratsaspaimenet kovasti laihtuneet, ja heidän\nvaatetuksensa oli rääsyinen kuin linnunpelättimillä. Heidän rohkeuttaan\nja hyvää uskoaan eivät kuitenkaan edes nämä ilkeät päivät olleet\nkyenneet murtamaan.\n\nViimeisen kerran leiriydyttiin Mulberry-Creekin rannalle, muutamien\nmailien päähän Dodgesta. Muiden karjalaumojen ratsaspaimenet eivät\nnäyttäneet voivan malttaa mieltään, kun heillä oli niin kova halu\nsaapua kaupunkiin, sillä he jatkoivat marssia vielä auringonlaskun\njälkeenkin.\n\n\"Pitäkää kiirettä, pojat!\" huusivat he Briten väelle. \"Dodgessa kuuluu\nihan kuhisevan ihmisiä — jollette ehdi sinne ajoissa, ei teille jää\nainoatakaan tyttöä eikä ryyppyä.\"\n\n\"Sepä olisi paha kommellus\", tuumi Texas-Joe, vaihtaen Briten\nkanssa salavihkaa silmäyksen, \"sillä mitä elämä sitten voisi meille\nmiesparoille tarjota?\"\n\n\"Ainakin sinä voisit saada parempaa\", huomautti Reddie nauraen, \"jollet\nole typerä\".\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nDodgessa vilisi tosiaankin väkeä, ja leveällä pääkadulla vallitsi niin\nvilkas hyörinä, ettei Brite ollut siellä ennen nähnyt sen vertaista.\n\nSitten kun naudat oli ohjattu läheiselle aidatulle laitumelle ja\nniiden lukumäärä laskettu, oli Brite eronnut miehistöstään ja Reddien\nkanssa ratsastanut kaupunkiin hankkiakseen hänelle kortteerin jostakin\nmajatalosta. Siellä Reddie oli heti mennyt makuulle, ja Brite kiirehti\nnyt tapaamaan tuttuja karjakauppiaita Hall & Stevensiä, joille hän\noli myynyt aikaisemminkin. He tervehtivät häntä iloisesti, varsinkin\nkun vainusivat edullista kauppaa, joka sitten, kun oli vähän aikaa\ntingitty, tulikin päätetyksi molemminpuoliseksi mielihyväksi.\n\nOsa hintaa suoritettiin Britelle käteisellä, muusta annettiin\nmaksuosoitus, jonka hän voisi muuttaa rahaksi San Antonion pankissa.\nSitten hän palasi majataloon, hoputti viiden dollarin juomarahalla\nneekeripalvelijan heti toimittamaan kylpyammeeseen lämmintä vettä,\nhuuhtoi itsensä siinä puhtaaksi, ajoi partansa ja meni vuoteeseen.\n\nHän luuli vasta äsken nukahtaneensa, kun hänet herätti kiivas koputus\novelle.\n\n\"Isä, saanko tulla?\" huusi Reddien ääni.\n\nBrite vastasi myöntävästi, ja kasvattitytär astui hänen huoneeseensa,\nsilmät tosin vielä hieman painuksissa, mutta muutoin reippaana ja\nhilpeänä.\n\n\"Kuinka myöhä jo on?\" kysyi Brite haukotellen.\n\n\"Kello on kymmenen.\"\n\n\"Muistaakseni panin levolle kello neljän aikaan — olen siis nukkunut\nyhtä mittaa kahdeksantoista tuntia.\"\n\n\"Missä nyt on — tarkoitan, minne toverit jäivät?\"\n\n\"Kaiketi hekin nukkuvat vielä ja tulevat myöhemmin noutamaan\npalkkasaataviaan.\"\n\n\"Voisitko siinä asiassa tehdä mielikseni, isä?\"\n\n\"Tietysti — niin pitkälti kuin suinkin voin.\"\n\n\"Älä siis nyt heti anna ratsaspaimenille rahaa — ainakaan Texas-Joelle.\"\n\n\"Kuuleppa, lapsukainen, se ei käyne päinsä, sillä hänellä on selvä\noikeus puolellaan.\"\n\n\"Mutta silloin hän menee kapakkaan päihtymään ja sitten jonkun\nsellaisen tytön luo —\"\n\n\"Pidätkö hänestä niin paljon, että se tuottaisi sinulle tuskaa?\"\n\nReddie nyökkäsi ja antoi päänsä painua.\n\n\"No niin, siinä tapauksessa ei tarvitse mitään pelätä, sillä se mies on\nihan hullaantunut sinuun.\"\n\n\"Saan siis pitää varmana, että sinä suostut?\"\n\n\"Kuinka niin, tyttöseni?\"\n\n\"Olethan sinä nyt isäni — enkä oikeaa isääni enää edes muista.\"\n\n\"Ahaa, sillä tavalla! Tietysti saat suostumukseni ja lisäksi vielä\nsiunaukseni — enhän osaisi toivoa itselleni parempaa otto- ja\nvävypoikaa kuin varmasti saan Texas-Joe Shipmanista.\"\n\nReddie polvistui Briten vuoteen viereen ja suuteli häntä tulisesti.\n\n\"No no, riittää jo\", sanoi Brite, \"ja nyt sinun pitää mennä pois.\nTahdon heti pukeutua, ja meillä on paljon asioita — täytyyhän myös\nhankkia sinulle tytönvaatteet.\"\n\nOnnesta säteillen Reddie juoksi huoneesta ulos, ja hetken kuluttua isä\nja tytär lähtivät majatalosta kaupungille.\n\nKaduilla oli jo näin aamupäivällä paljon liikettä, mutta ei kuitenkaan\nniin meluisaa kuin eilen iltapuolella. Brite vei Reddien Denmanin\nsuureen tavarataloon jättäen hänet erään myyjättären huostaan, jonka\npäähän hän pänttäsi, että tytölle piti antaa kaikkein parasta ja ettei\nhinnan kalleudesta ylimalkaan saanut välittää lainkaan. Sitten hän\nsiirtyi miesväen osastoon ja valitsi itselleen uuden puvun. Siihen\nei tarvittukaan pitkää aikaa, mutta kun hän tapasi myymälässä vanhan\ntutun ja takertui keskusteluun, oli myöskin Reddie ehtinyt selvitä\nostoksistaan hänen tullessaan takaisin. Tyytyväisinä he veivät monet\nmytyt ja kääröt majataloon — kalleimmat Reddie kantoi itse.\n\nBrite oli huoneessaan juuri ottanut uudet vaatteet ylleen, kun oveen\nnaputettiin ja Texas-Joe astui sisään.\n\n\"Huomenta, isäntä!\" tervehti hän. \"Kah, hitto vie, olettepa\nhienostunut!\"\n\n\"Samoin käy kohta teidänkin, Shipman\", vastasi Brite nauraen. \"Missä\ntoiset ovat?\"\n\n\"Luultavasti vielä nukkumassa — ainakin Pan Handle, sillä hän tahtoo\nsaada hermostonsa hyvään kuntoon, kun tänään illalla lähdemme\ntavoittamaan Ross Hiteä.\"\n\nTästä huomautuksesta Brite sai tervetulleen aiheen käsitelläkseen\nerästä asiaa vakavan isällisesti, ja siitä oli tuloksena, että\nTexas-Joe juhlallisesti lupasi olla ryhtymättä tilintekoon karjavarkaan\nkanssa ja lähteä jo tänään hänen ja Reddien kanssa pois Dodgesta.\nNuorten rakastavaisten välit piti vielä selvitettämän kahden kesken, ja\nse tapahtuisi heti kun Shipmanin ulkonainen hahmo olisi sulhasmainen.\n\nMolemmat miehet lähtivät siis liikkeelle ostaakseen tarkoitukseen\nkuuluvat tamineet, ja Texas-Joe palasi majataloon raskaasti\nkuormitettuna ottaen sieltä itselleen huoneen, Briten käydessä\nsillaikaa hevoskauppias Blackwellin luona, jolle hän myi kaikki\nmustanginsa kahdestakymmenestä dollarista päätä kohti. Reddien musta\nratsu jätettiin luotettavan karjatilallisen haltuun, jonka toimeksi\nannettiin lähettää se myöhemmin San Antonioon, kun jokin retkikunta\nmatkustaisi etelään päin.\n\nBriten tullessa jälleen majatalon etuhalliin oli siellä paljon\nväkeä, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät ruokasaliin. Joukossa oli\nammattipeluri, ulkonaisina tunnuksinaan pitkä musta takki ja kirjavat\nliivit. Tämä miekkonen oli kohdistanut huomionsa vaaleapukuiseen\nnuoreen tyttöön, jonka näytti olevan perin vaikea torjua hänen julkeaa\nlähentelyään. Nyt Brite sai suureksi kummakseen huomata, että nainen\nkiirehti häntä vastaan ja huudahti:\n\n\"Olipa onni, että tulit, isä — lainaa minulle revolverisi!\"\n\nSe oli Reddie uudessa asussaan niin muuttuneena, ettei Brite tosiaan\nollut häntä tuntenut.\n\nHämmästys valtasi samoin Texas-Joen, joka oli tulossa portaita alas\n— hän tuijotti Reddieen sanatonna, silmät levällään. Kiireesti hän\nväistyi syrjään laskeakseen isän ja tyttären astumaan ohitseen,\nkun he katosivat Briten huoneeseen. Hänen vielä seistessään siinä\nhämmentyneenä tuli Brite takaisin, tarttui hänen käsivarteensa ja veti\nhänet sinne mukaansa.\n\nKoska nuoret jo aikoja sitten tiesivät, kuinka oli heidän sydäntensä\nlaita, ei enää tarvittu monta sanaa, jotta kaikki olisi selvillä. Jo\nparin minuutin kuluttua Brite, joka oli hienotunteisesti vetäytynyt\nsyrjemmälle avoimen ikkunan ääreen, kuuli takaansa jotakin sentapaista,\nmitä ei voinut kuvitella muuksi kuin suudelmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kun kihlauksen kunniaksi oli maisteltu viiniä, sulloi kolme\nonnellista ihmistä tavaransa matkakuntoon ja riensi kaupungin\nitälaidalla sijaitsevalle postiasemalle, missä heille ilmoitettiin,\nettä kerran viikossa etelään kulkeva linjavaunu lähtisi puolen tunnin\npäästä. Reddien selitettyä, ettei hänen suinkaan tehnyt mieli enää\npalata \"hirveään\" kaupunkiin, jäi Texas-Joe hänen seurakseen viileään\nhalliin, mutta Briten piti vielä mennä hakemaan ratsaspaimenia\nmaksaakseen heille palkat.\n\nMatkalla majataloon, jonka isännän haltuun hän aikoi jättää\npalkkarahat, ellei ehtisi tavata miehiään, hän kohtasi Pan Handle\nSmithin.\n\n\"Jaha, kelpo mies\", sanoi hän iloisesti vetäen esille lompakkonsa.\n\"Tästä saatte sovitun palkan, johon lisätään erikoinen hyvitys —\"\n\n\"Ettehän te ole minulle mitään velkaa, herra Brite\", torjui Smith\nhymyillen.\n\n\"Toivoakseni ette kuitenkaan tahdo minua loukata — älkää siis suotta\nkursailko\", vastasi Brite ja pisti hänelle rahat puoliväkisin kouraan.\n\"Puolen tunnin kuluttua lähden täältä Texas-Joen ja Reddien kanssa —\nhe ovat näet vihdoin löytäneet toisensa, ja me kaikki kolme olemme nyt\nonnellisia.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua, ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, saatan\nteitä postiasemalle lausuakseni kihlautuneille jäähyväiset.\"\n\n\"Parempi teidän olisi tulla mukaamme — ainakin Abileneen saakka.\"\n\n\"Mielelläni tekisinkin sen, mutta valitettavasti se ei nyt sovi. Minun\npitää täällä tavata eräs henkilö.\"\n\n\"Sepä on totisesti ikävää.\"\n\nBrite vilkaisi kelloonsa.\n\n\"Kuulkaa, Pan, ottaisitteko vaivaksenne viedä tämän setelitukun\nratsaspaimenilleni — he saavat jakaa sen keskenään tasan.\"\n\n\"Tietysti toimitan sen, jos tahdotte, mutta eikö teistä olisi hauskempi\nitse tavata heitä? Juuri nyt he kaikki ovat tuolla majatalossa —\nminäkin olin juuri menossa sinne.\"\n\nKun Brite astui etuhalliin, ympäröivät ratsaspaimenet hänet\nriemuhuudoin. Rahat saatuaan jokainen lausui ylenpalttiset kiitokset\nrunsaasta erikoislahjasta ja syöksyi suinpäin ulos ovesta — vieläpä\nDeuce Ackermankin, joka kaivatessaan Anna Hardya arvatenkin tahtoi\npiristää haikeaa mielialaansa ryyppäämällä jotakin väkevää. Brite\nkatseli heidän kiirettään päätänsä pudistellen, mutta oliko siinä\noikeastaan mitään ihmettelemistä, kun otettiin lukuun heidän\nnuoruutensa ja kaiken nautinnon pitkällinen puute?\n\nKun Brite jälleen astui ulos kadulle Pan Handle Smithin kanssa, vilisi\nheidän ohitseen karjatilallisia ja ratsaspaimenia kilisevin kannuksin,\nepäilyttäviä naisia, jotka olivat parantaneet riutuneita kasvojaan\nihojauheella ja maalilla, tummasilmäisiä, valkoisten tulivedestä\nrappeutuneita intiaaneja. Pan Handle tarkkaili tätä hyörinää ja\nvastaili vain yksitavuisesti, kun Brite kysyi häneltä jotakin.\n\nHeidän poikettuaan yksinäisemmälle syrjäkadulle Smith pysähtyi äkkiä,\nsillä parturituvasta ilmestyi mies, jonka myös Brite heti tunsi Ross\nHiteksi.\n\n\"Ase esille!\" kiljaisi hänelle Pan Handle.\n\nBrite painautui kiireesti seinää vasten, sillä molemmilla miehillä oli\njo revolverit käsissään. Melkein yhtaikaa pamahti kaksi laukausta.\nToinen luoti tuprutti kadusta soraa ilmaan, mutta Hite lysähti\nportaille. Pan Handle juoksi hänen luokseen, kumartui katsomaan ja\ntyönsi sitten aseen takaisin tuppeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHengästyneenä ja vielä kauhun vallassa Brite saapui postiasemalle.\n\n\"Täällä odotetaan enää teitä, isäntä!\" huusi hänelle Texas-Joe valtavan\nison postivaunun sisältä.\n\n\"Minulle tuli jo hätä, kun pelkäsin sinun myöhästyvän, isä\", lisäsi\nReddie kurottautuen ikkunasta.\n\nPan Handle oli sytyttänyt rauhallisesti savukkeen ja lähestyi nyt\nvaunun astuinta. \"Ennen kaikkea toivotan sinulle, Reddie, niin paljon\nonnea kuin tämä läntemme suinkin voi antaa naiselle ja vaimolle\", sanoi\nhän vetäen hatun päästään.\n\n\"Suuret kiitokset, Pan!\" vastasi Reddie ja punastui korvia myöten.\n\n\"Jos joku vielä aikoo tulla mukaan, astukoon vaunuun!\" komensi ajaja\nkorkealta kuskipenkiltään.\n\nBrite kiipesi vaunuun Pan Handlen lujan käsivarren tukemana. Sitten hän\ntuli sinne itsekin temmaten oven kiinni jälkeensä, niin että paukahti.\n\n\"Kah, sinä liityt siis seuraamme, mutta eikö sinulla ole mitään\nmatkatavaroita?\" ihmetteli Texas-Joe.\n\n\"Tärkeimmät minulla on aina mukanani\", vastasi Pan Handle, samalla kuin\nhänen kätensä viittasi vyössä riippuviin revolvereihin.\n\nHytkähtäen lähti raskas postivaunu liikkeelle ja vieri pois.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]