[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOLhpGuIs9yAfq1hNClpXfzIn4QKUEtj0rpfwTT9AeI8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3373,"Kertomuksia ja kuvauksia elämästä","Kataja, Liina (ft. 1900)",null,"3373-kataja-liine-kertomuksia-ja-kuvauksia-elamasta","3373__Kataja_Liine__Kertomuksia_ja_kuvauksia_elämästä","novelli",[],[13],"ranskalainen","fi",1914,18494,111117,false,14434,[21],"French fiction -- Translations into Finnish",[23,24],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma kristillishenkisiä novelleja ja elämänkuvauksia, jotka käsittelevät uskoa, moraalisia valintoja ja inhimillisiä tunteita. Tarinat, kuten uskonpuhdistuksen aikaan sijoittuva kertomus nuoren miehen tunnontuskista, tarkastelevat sielun kamppailua ja pyrkimystä kohti sisäistä rauhaa.","Liina Katajan 'Kertomuksia ja kuvauksia elämästä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3373. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ\n\nKirj.\n\nLiina Kataja\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTaistelu ja voitto\nEmma Dahl\nUni\n\"Sydämen taisteluja ja toiveita\"\nKolmen vuoden kuluttua\nKaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua\nSärkyneitä sydämiä.\n\n\n\n\nTAISTELU JA VOITTO\n\nKuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta\n\n\nMonta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka\nolisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo\nkiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.\n\nHän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja\nkiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat...\n\n\"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni\nja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?\" — Näin\nvaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja\nlankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä\nhäntä kohti.\n\nTuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: \"Rikokseni\novat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman\nrangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit,\nniin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani,\nlepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja\npalkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse\nmenen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana.\nOi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut\nhyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!\"\n\nOnneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut\nkalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen\nhuoneeseensa.\n\nHurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta.\nHän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas\noli saapa...\n\nPienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli\nivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin\nesimies oli hänelle taas antava. — \"Niin, niin, mutta vaikea oli\nollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin\nonnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on\njoutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen\nkirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka\ntyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen\nitsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä;\nolenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja.\" — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa,\nlaski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: \"Georg, rakas lapseni;\npyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi.\nHän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan\nolet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän\nlahjoitus-kirjaan!\n\n\"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään\nsen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. —\nNiin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä\nkiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle\njälleen.\"\n\nTahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti\nnimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin\njälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä\nköyhän. —\n\nHän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä\nkirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen,\nriisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen\nsanoen: \"Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen\nkirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa\ntulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä.\"\n\nNuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät,\nmutta vielä tulen seasta näki hän sanat: \"Jesus sanoi: Taivas ja maa\nhukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman.\"\n\nKyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: \"Se oli muisto\näidiltäni.\"\n\nMunkki huomasi kyyneleet ja sanoi: \"Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan\nei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole\nsinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa.\nLue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen\nkadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella\nsydämellä annetaan.\"\n\nMunkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi\ntuskallisesti: \"Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun\nkiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie\nminut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!\"\n\nTarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön\nhiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista\nluostarin muurien sisälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä\ndominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut\nruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja\nollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan\nollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä,\nrauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan\nhetkinä oli hän muistanut usein sanat: \"Taivas ja maa hukkuu\" — j.e.p.,\nmutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden\nsisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt\njanoavaa sydäntä.\n\nKerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin,\njoka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa\ntapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.\n\nOi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä\npyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli\nrukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut\nrauhan ja lohdutuksen.\n\nHän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut,\nluostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien\nsiunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä\nkohti.\n\nMatka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten\nperästä saapui hän siihen maahan, jossa \"herrain Herra\" oli muinoin\nvaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut\nhäpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi\npyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili\nsiellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa,\njota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin\nkotimaahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui\nkamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne\nkiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän\najatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki\neteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein\nlevähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä...\n\nNiin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana\nlevähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että\nvoisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta\npäämäärää, kohti ijäistä lepoa...\n\nMaria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan\npuhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä\nkeskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli\ntietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei\ntarvitse koskaan erota...\n\nNuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen\nkultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden\nlatvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.\n\nMaria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa\njälkeen ilmestyi taivaalle.\n\nEikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä\nmahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli\nmiljoonia jalokiviä.\n\nTuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat\nhohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.\n\nNuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se\nkoskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.\n\nHän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa\nhengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä,\naivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.\n\n— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki\nmuuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.\n\nHe seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.\n\nViimein Maria kysyi hiljaa: \"Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori\nmies?\"\n\n\"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen\nantanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja\nitsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin\nmatkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan\nkaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena\ntehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!\"\n\n\"Kreivi Georg, orpanani!\" — huudahti Maria. — \"Te olette taistellut\nväärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut\nJumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka\nantaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte\nsitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne\nrauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten\nmuidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan\npovessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat.\"\n\nNuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla\näänellä: \"Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja\noletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena\nusein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo\nkuolleet?\n\n\"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta\nkatoomattomaan isänmaahan\", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen\nja vetäen hänet muassaan linnaan.\n\nSiellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa\nkreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa,\nvalaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen\nGeorg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa\nlukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun\n16 värsyyn, jossa sanotaan: \"Niin on Jumala maailmaa rakastanut,\nettä antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä\nhukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman\", nousi kreivi ylös, ja\nhuudahti: \"Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!\"\n\n\"Kiitos Herralle siitä!\" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi\nharhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.\n\nGeorg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli\nhänen, oli nyt myöskin Georgin...\n\nJa usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.\n\n\n\n\nEMMA DAHL\n\n\nEmma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan\npelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät\nvanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot\niloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan\nheidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.\n\nEmma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona,\njossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen\npienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän\njoutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma\nDahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita,\njotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon\nmukaan.\n\nTällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa\ntutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi\npyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön\nja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä\nsekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton\nhän oli näiden tapahtumain jälkeen!\n\nKotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään,\neikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne\npääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa\nkaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän\nvaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan\nsyyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta\nehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo\ntoverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä\nEmmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.\n\nTämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja\njoka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla\nkerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.\n\nViimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai\nmelkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä\nikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja\nopettajan edessä punastuminen.\n\nVihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi\nkotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka\nnyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä\nsydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin\niloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli\nkaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena\noli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa\ntulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin,\npyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina\nkouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi\ntulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt\nEmma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan\nisän ja äidin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen\ntähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli\nvanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.\n\nKaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin\nkuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa,\nja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto\nkoulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään\nisän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta\nmereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa\nseurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että\nEmmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän\ntäällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi\nseuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin\nvasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon\nEmma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut.\n— Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen\nnuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa\njonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli\nitsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin\nihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa\nilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet\nEmman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton \"Emma Laakso\"\nkirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin\nhyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen\njohdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi\nmusiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku\nEmmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän\nvakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin\nsanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos\nEmma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan\nnuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle\nsydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että\npääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!\n\nTällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun\niltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat\nmenneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.\n\nRouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli\ntänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös\nhänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt\nhame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen\nvuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä\nlaahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään\nEmman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle\nkauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja\nnäkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja.\n\"Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!\" — huudahti hän\nmielikuvituksensa vallassa.\n\nEmma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen\nhuudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: \"Koska sinä\näiti olet niin onnellinen...?\" — \"Siinäkö olet jo lapseni?\" sanoi äiti\nja veti hänet hellästi luokseen.\n\n\"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi,\nsano, muuten en päästä sinua irti, en.\"\n\nEmma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei\nmitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa\nodotellessaan oli ajatellut.\n\nEmma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille.\nOi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu,\nse nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa,\nniin pitkän ajan!...\n\nJo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes\nkahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin\ntyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin\nkuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista\ntovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.\n\nEmma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä\nei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet\nvieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä\nhän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja\ntuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.\n\nNe ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat\nvallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar\npiti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän\nnäyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.\n\nLopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja\nEmma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä\nkerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa\nriennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän\nmutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi\ntekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän\noli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa\nhaaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.\n\nÄitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui\nvuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.\n\nEmmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja\nraskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta...\n\nAinoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt\nyksinollessa niin hyvin.\n\nHän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti\nkirjoittaa ja julkaista.\n\nSiinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin\nvanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen,\nköyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja\najoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin\nsai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat\ntoisiaan ja se korvasi kaikki.\n\nViimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat\ntytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen\ntalon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa\ntoisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.\n\nNiin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen,\nniin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi\nkaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.\n\nTällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna\nhänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen,\nja ihmekö siis jos Emmankin mieli...\n\nPuutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis\nmerimies sisään.\n\nNähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi\nkatselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän\nitsensä ja kysyi: \"Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?\" Sana\n\"Dahl-Vainaja\" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta,\nkun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin\nettä hän oli kuollut, mutta kuitenkin...\n\n\"On\", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — \"Onko teillä\nehkä jotakin asiaa äidilleni?\" — \"Kyllä olisi, tulin kertomaan\nkapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä\nhaaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa\", vastasi\nnuorukainen kyynelsilmin.\n\nOi, Emma tunsi rakastavansa \"sydämensä pohjasta\" tuota miestä, vaikka\nhän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies.\nHän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he\nmenivät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja\n\"kapteenikokelas\" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli\nheidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja\nkaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin\nmuutamia opettajia.\n\nKaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että\nhe eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja\ntoivoivat \"sydämestään\", että se onni kestäisi hautaan asti. —\nNiin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä\nnyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman\nsuhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena\nkonserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli\nkoettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi\njo nyt tulla, \"onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti\nnuoruutensa ensilemmellä\" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja\nmuidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään\nei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä\nlahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden\njälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja\nEnglantiin.\n\nHäämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen\npursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa\nkesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.\n\nOlen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana,\nniin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui\ntäydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma\nDahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia\nvirheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.\n\nHän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla\nsanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla\nvaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena\noli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä\nkohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen\nsyntyperänsä tähden.\n\nKun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli\nkykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn,\nsyyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte\nhäntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän\ntapaan: \"Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse\nhaluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi\nmukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun\ntarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme\nnaimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani.\"\n\nKirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä \"kohtaloonsa\", kuten hän itse\nsitä nimitti.\n\nTämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan\nsietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona\nkäymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen\npiaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren\ntytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi\nkirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen\nihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän\npäinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.\n\nEmman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia.\nHänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta\nhautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen\nporoksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden\nhän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet\npaljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen\nrannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä:\nsoitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät\npainamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle\nelämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja\nsilloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä\neräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä\nasiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa\npalkkaa \"niin huolimattomalle ihmiselle.\"\n\nTyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän\nrupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka\nsattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt\nvääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo\nsaanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut\nainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli\nviidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.\n\nTämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti\npois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni\nsuoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos\nniin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui\nverissään maahan.\n\nEmma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta\nsillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut\nruumiista.\n\nToinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut\ntasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin\nkun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan\nopettajana sikäläisessä lyseossa.\n\nHän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon\nkirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.\n\nHe, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli\nsamanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja\ntunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.\n\nOh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi\nhänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan\nmieheen.\n\nVoi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.\n\nViini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille\nja iloille... Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään,\noliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin,\nse oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä\npikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät\nja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä\nse olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta\nnyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua\nkaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin\nruttoa.\n\nVaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko\nentistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat\npäivänsä niinkuin...\n\nEi, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän\nhän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin\nosanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.\n\nOi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa\ntodellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella\nrakastavansa!...\n\nNäin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä.\nHän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena\ntyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti\naina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin\nkanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja\njalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.\n\nMutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin\najateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa\nihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia\nja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!\"\nNäin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion\nnotkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. \"Olemmehan\nnyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme.\nPidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä\nuudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja\nkatseestasi luen vastauksesi.\"\n\n\"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin\nsitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. —\nTiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi\nlukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani.\" sanoi Aksel.\n\n\"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat\ntulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja\nonpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi,\nrakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei\ntule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään.\nVoi, kuinka sinua rakastan.\"\n\nNäin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen,\njona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.\n\nMutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä,\njotka kuolevaisilta ovat salatut?\n\nLokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin\nEmma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet\nyhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein\nensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini\n— ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut\nvanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin\nsyntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei\nsiksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki\nsäästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.\n\nSyntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän\nnimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo\n— toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia\n\"kaksikymmenkaksi-vuotiaalle.\" Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta\nja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten\nAkselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: \"Et sinä näitä enää\ntarvitse!\"\n\nSeuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään\nlapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä\npieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin\nsamalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli\nsamassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin\nleikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos\nAksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: \"Mitäs niistä minulle puhut,\nonhan sinulla parempiakin.\" Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja\ntahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven\njälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen\nmennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan\nselvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, \"vanhaa\".\n\nKun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel\npyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta\nvastaukseksi sanat: \"Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta\nkuin rahojen tähden.\" Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti.\nHän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: \"Jos\nluulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn\nkohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että\nolen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt\nuuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin\nlöytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin\nniin rakastaa kuin sinua.\"\n\nTyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja\nkiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.\n\nKuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita\nse sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä,\nkuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu\nlokaan?\n\nAksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on\nitse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka\nnuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei\nkoskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt\nsanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.\n\nKaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta\nkirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan\nloppuun piirretty:\n\nSinun oma, Sinua rakastava Emmasi.\n\nVoi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan\nmurtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan\nEmmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.\n\n\"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä\nsaa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa,\ntästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet\nvetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse\nsiihen lankeat... Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua,\nvaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä\nrakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä\npoistaa... Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt\nvaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit...\"\n\nOvi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: \"Oi, Aksel omani, sinä\ntulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna\nanteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko\nikäni olen hyvä.\"\n\n\"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on\nolla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan\nminäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä.\"\n\n\"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme\ntoisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä.\"\n\nHe istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.\nEmma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.\n\nMitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi,\nmutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi\nviskaten lasin Emmaa vasten: \"Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa\nja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan\nleiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa\ntoivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan.\"\n\nEmma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma\nsanoi: \"Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä\nolisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana.\"\n\nAksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi\nsiellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista...\n\nEmma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin\npaljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista\nja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan\ntautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja\nhourailee: \"Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni —\nrukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut\nminä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.\n\n\"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.\n\n\"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan\nvaan yksin sinua.\" Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma\nhouraili edelleen:\n\n\"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä\ntulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä\nsinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka\nsairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni\nruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja\nannettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti\nhänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'\"\n\n\"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä\", sanoi\nsairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.\n\nAjurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa\nkohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies,\nmaksoi palkan ja kiirehti ovea kohti...\n\nSairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa\ntuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin\nkauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen\nviereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.\n\nEmma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä\nkerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole\nenää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat\nluetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.\n\nAksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi\nEmma heikosti: \"Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä\nJumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen.\"\n\nHän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja\nkärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille\nlevisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:\n\n\"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen.\"\n\n\n\n\nUNI\n\n\nEn mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä\nnukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen\nmieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello\nkolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin\nsilmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja\nuni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.\n\nTapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä\nja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään.\nEn nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.\n\nKiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun\naavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä\nympärilläni... Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista\nmuodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat\nmerkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin\nsilmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli\nneljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin\nsillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.\n\nOlin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin\nihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää\nkohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat\nja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla,\njosta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.\n\nIhmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät\nsitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita\nmuka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.\n\nIhmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat\npalaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin\nkuiskaten: \"Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo.\" — Minulla ei\nkuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden\njäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua\nalas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en\nsaanut selvää.\n\nYksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta\nsamassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka\ntähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin,\nmutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin\nseisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan\nnäköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin\nasumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en\nymmärtänyt kuulemiani sanoja.\n\nMatkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto\npois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä\nsärkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet\nolivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili\nympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.\n\nVuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä,\nnukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat,\nikäänkuin verimöhkäleet... Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat:\n\"Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä,\nsilloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että\näiti taas tulisi terveeksi!\" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti\nviittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, —\nminäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset\nsanat:\n\n\"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä\nJumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —.\"\n\nEnempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja\nhetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä...\n\nKauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna\nmaahan pienen sisarensa kanssa.\n\nMinä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen\nvaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä,\ntuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren\nihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni\nteki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti\noikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa\nsalissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin\nkatsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista,\njoiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät\nenemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa\nvasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.\n\nKyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi\nkuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni\nkuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme\nkasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:\n\n\"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta\npuolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen... Oi, äitini, mitä\non nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?\"\n\nJa samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen\nitkuun... Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: \"Veronica,\nrakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi!\nMuista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää,\nmuista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!\"\n\nEnempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti\nlapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:\n\n\"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta\nryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua...\"\n\nTähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt\nniiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan\npolvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi\nnostaa, kantaa ja pelastaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt\nnäin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne\nilmi...\n\nOlimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle,\njonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret,\nhyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi\nsiellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut\nsotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:\n\n\"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen,\nja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen.\"\n\nMielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt\nottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi.\nSiksi kysyin seuraajaltani: \"Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun\nsitä niin tahtovat?\" Hän sanoi: \"Ei mitään, mutta he tahtovat verellä\npestä kunniansa.\"\n\nSilmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot\ntähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus;\nkummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen\nedestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta —\ntoiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat\nJumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen...\n\nKuulin vielä huutoja: \"Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon,\nvettä — — kuolen.\"\n\nTahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin\nvoimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu\ntauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta\nmitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia\nruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä\nkomeasta ihmisjoukosta...\n\nKatsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan\nverhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun\nhän lausui: \"Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!\"\n\nSydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:\n\n\"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää,\nminä kuolen!\" —\n\n\"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää\nsyy, mistä ne johtuvat.\"\n\nNäin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni.\nSotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen\nkokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen\nosastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä\noli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin\nsilmin.\n\nOikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi:\n\"Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja\nhallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa\njalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt\niloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!\"\n\nJoukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta\nherättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut\nvieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo\n\"raakalaiset\", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni\nsalin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi\nsuuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen\njoukon sinetin paikoilleen...\n\nHuone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani\nkanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: \"Joko ymmärrät, mistä kaikki\nnäkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?\"\n\nPunastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: \"Te ihmiset puhutte\nrakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne\nrakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan\nannatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne.\"\n\nItkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: \"Armas, tuntematon\nystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia\nrakastamaan ja tahdon tulla hyväksi.\"\n\nSeuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen\nkullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat\nilosta, kun hän sanoi:\n\n\"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä\nHäneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin\nlahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi.\" Minä pyysin:\n\n\"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon\nolla aina!\"\n\nHän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi\nyhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —\n\nLaskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin\nsiihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni\nsilmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.\n\n\n\n\n\"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA\"\n\n\nHän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut\nlainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja\nkäynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja\nharvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että\nhän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi\nilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet\nnyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua\nkaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos\nSaara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin...\n\nMutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!\n\nJoku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta\nei hän...\n\nJa olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun\ntehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet\nsaattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran\nrakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen\nuhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään\nhänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin\nkun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.\n\nTämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko\nhän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä\npahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.\n\nTämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen\nhaaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon\nrakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut\njohonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.\n\nNäin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle\npäästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut\nsaivat väistyä syrjään.\n\nVoi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä\nloppuakaan tulee! —\n\nNiin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi\nVielä kauheampaa, jos Saara ei — — —\n\nHän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä\noikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti\ntuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän,\nsydäntuskaa huokuvan runon.\n\nHän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi\nsellaisen kirjoittaa.\n\nKunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta\ntarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen\nsilmistään.\n\nMutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi\nsitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän\nlöi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja\nsitä hän saikin.\n\nNykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä\nhän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että...\n\nNäin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita\nalas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti\nkävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli\nvastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui,\nkun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin\nsen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen \"Sydämen taisteluja ja\ntoiveita\" kirjoittaja.\n\n— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään,\npoikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti\nsisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään,\nmeni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon\nsohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.\n\nSisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli.\nSiinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä\nilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: \"Kyllä sekin on rakkautta,\njoka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko\nmaailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota\nrakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita'\ntekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä\nilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että\nnainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi,\nettä ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa,\nensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa\nhänelle.\"\n\n\"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita'\nkuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:\n\n    \"Rakas Saara, sua lemmin,\n    Sua asti kuolemaan.\n    Sulle työn ja toimenikin\n    Uhriksi suon kokonaan.\"\n\n\"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:\n\n    \"Kaikki mitä maailmassa\n    Arvoisaa on minulle,\n    Sinussa ne ka — — —\"\n\nHän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein\novelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia\ntunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin\nkerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.\n\nNyt oli hänellä kädessä \"Valvoja\" ja siinä oli joulukirjallisuuden\njoukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä\nkirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun\nsuuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki\nylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.\n\nHän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen\nrinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut\npaljon painaneet.\n\nOi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun\novikello soi pitkään.\n\nHän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä\nunta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.\n\nHän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi\niloisesti: \"Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin\ntaas iloitaan.\"\n\nTiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä\nkertaa...\n\n\n\n\nKOLMEN VUODEN KULUTTUA\n\n\nRauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan.\nSyreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat\npäitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi\nnostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.\n\nNiin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.\n\nIlta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen\nCecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten\nodottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja\nhetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti\nja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin\nsyliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän\nVuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.\n\nPortti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta\nalas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän\nnäki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi;\ntuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois\nkyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli\nisä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi,\ntällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla,\njonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan\nhänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen\nmaisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut\nhyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen\nonnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se\nranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän\nensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen\nrintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.\n\nOlikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä?\nJospa hän tietäisi kaikki, niin silloin... Tätä ajatellessaan tuli\nkuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne\nrauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin\nlevolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle,\njossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme\nvuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin\nkeväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi\npalannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa\nensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.\n\nSiinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas.\nHän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin\nniin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut.\nSylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä\nei nyt ollut.\n\nYhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran\nkohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka\nhän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs\nvartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät\nja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina\najatellut sen miehen, johon hän kerran... niin, ja silloinkin hän\njuuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään\ntuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan\nja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka\nluonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan\nkuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut\nAarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen\nhäilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän\nAarno tietänyt, että hän... eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet\nsilloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja\nhänen täytyi lähteä Tanskaan.\n\nNe ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt.\nAarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne\nisänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan\nja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän\nalttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein\nsuli seuraaviin kansanlaulun säveliin:\n\n    \"Lakkaahan ne tammen oksat\n    Tyynellä huojumasta,\n    Vaan ei lakkaa armas kulta\n    Mieleeni muistumasta,\n\n    Lakkaahan se laakson lilja\n    Illalla tuoksumasta,\n    Vaan ei lakkaa armas rinta\n    Lemmelle sykkimästä.\"\n\nSylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno\nlakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat\nyht'aikaa sanat: \"Sylvi!\" — \"Aarno!\" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno\nrannassa. Hänen ensi sanansa olivat:\n\n\"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut\nkaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut\nkotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä,\n— minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla\nikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään.\nPappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen\ntupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!\"\n\nSylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt\ntoisiinsa.\n\nJuhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin\npeilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko\nluonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta,\nkun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta\nliitolleen.\n\n\n\n\nKAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA\n\n\nTuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.\n\nKuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä\nvastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.\n\nKymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa\npaikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä\nneljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja\nvarovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.\n\nAjatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut\nkiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän\nja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen\nlyyrylakin päähänsä.\n\nOi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia\nsitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä\nnimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei\nsaanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan\ntotta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat\ntoisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa\nnyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus;\nkuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään,\nja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon\npimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja\nyksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan\ntahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea\nhän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.\n\nNäitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti\nulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi,\nkuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin\nsuloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.\n\nEi hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun\nkaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.\n\nLukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut;\nhyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi,\npuoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen\nrintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä\nnehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli\nantanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen\non heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä\niltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan\nenää niin tekisi, ei koskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin\nhän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he\nolivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä,\nolisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa\nkatkaissut.\n\nVoi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä\nhuvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.\n\nEevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt\nvähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi\nlapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin.\nHän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva\nhuomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi\nkirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.\n\nNäin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana\nei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä\nkaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin\n\"huvittavassa seurassa\". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun\noli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän\nvanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta\nlapseltaan.\n\nVoi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä\neräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli\nolevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin\npäänsä hänen rintaansa vasten.\n\nTästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi\nonnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen\ntähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin\nhuomaavaisuutta.\n\nKaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt\ntuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän\nolisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä,\nkuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?\n\nOlihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut\nEevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä\nvastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt\ntietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on\nvielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen.\nPitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti\nkirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras\nlääke ja sinne hän oli aina mennyt.\n\nNyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat\nkaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin\njäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta\nmitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä\ntoukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään\ntahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän\nnukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi\npuoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä\nkuten ennenkin.\n\nOli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi\nkevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin\nlaatikossa koskematta.\n\nJuuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni\ntoi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa\nkanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi\nhän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle\nlähtönsä.\n\nKotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä\niloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja\ntohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut\nrohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He\nolivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin\nhänen luoksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai\nmuuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli\nollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte\nolemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin\nmielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi\nvirka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu\ntavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen\n\"omasta kokemuksestaan\", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut\nsiitä kun sormukset vaihdettiin.\n\nTällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä\nPaavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui\nsähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:\n\n \"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os\n parhain!\n\n                                            Eeva Salmela.\"\n\nHän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian\nvaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä\ntänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä\nheille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi\nkoettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta,\nLyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui\nvieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti,\nkuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän\nei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän\nlievitykseksi ja sanoi: \"Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te,\nhyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota.\" Hän ei muistanut mitä oli\nsanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin\nhäpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota\nnaista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista\nhän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja\nhuomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät\npois ja hän pääsi yksinäisyyteen.\n\nHyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä\nollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan\nlisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa\nsilmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän\noli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa\nmitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.\n\nSydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki,\nmikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon\npääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei\nollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua,\njoka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei\nennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten\nnyt?\n\nSiksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin;\ntahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat\nja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli\nuskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren\nvääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan,\nvääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi?\nMillä korjaisi erehdyksensä?\n\nNämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton\nuni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle\nhetkeksi lohdutusta.\n\nSeuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt\nEevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle.\nTervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen\nkummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: \"Kyllähän sen muuten\ntiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet\nrakastanut, etkä minua.\n\n\"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole\nkylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?\" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä,\noli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi:\n\"Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole\nvertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska\nolette samasta säädystä.\" Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja\njuoksi pois huoneesta.\n\nTohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei\nauttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter\nGyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt,\nettä Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän,\nLyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.\n\nHe olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen\n\"onnea\" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin,\nsaadaksensa \"enemmän seurustella\" hienon rakastajansa kanssa, ja hän\npalasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita....\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka\nhän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat\nmaisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja\nkaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena\noli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava\npieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean\nkurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä\nkoskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria \"vihurituulia.\" Oi,\nmiten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut\nsaada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu,\nsillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu\nloppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut... Niin, niin, taistelua\noli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut\nsortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli\nEevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien\nkuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei\ntietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut,\nkun ei Eeva kerran itse tahtonut?\n\nNeljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan\nkuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas\nSveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt\ntaidemaalari.\n\nVoi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä,\nhellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.\n\nEihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja\nhäntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän\nLyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.\n\nVoi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin\nja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei\nhienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli,\nvaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet\nnaimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte,\nkun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa,\nisänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi\nhänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin\npakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa.\n— Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta,\nkuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi\nmiestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin-\nja saksankielissä.\n\nVoi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia\nhuolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään\nhymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä\nvaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän\ntärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.\n\nNäin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran\nnuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain\nkärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet...\n\nHän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti\nvastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: \"Kevät\non luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!\"\nSilloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku\nsielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti\nsanat. Se ei ollut keväästä.\n\nHänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli\nmahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti\nsanat selvään, ne olivat:\n\n    \"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,\n    Niin vienosti kantelo soi,\n    Kun ulvovat syksyn myrskyt,\n    Se kevättä rintaani toi.\n\n    Vei maailma riemuni soiton\n    Ja rintani rauhan se vei,\n    Ja jos vieläkin kantelo kaikuu\n    Niin riemua kai'u se ei —\n\n    Soi vienosti murheeni soitto,\n    Soi katkerin kaihoni, soi!\n    Mutt' hellemmin helise hälle,\n    Joka kaihon mun rintaani toi!\"\n\nSävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin\nsykki Paavon sydän.\n\nEi, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi\nmahdollista?\n\nEevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden!\n— Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli\noutoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on\nmahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä\nsanat:\n\n \"— — ssa toukok. 24 p. — — —\n\n Maisteri Paavo Brander!\n\n Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä\n iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä\n kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.\n\n                                            Eeva Salmela.\n\n Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte.\"\n\n\"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen\nkuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen\nhuuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:\n\n\"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi\nenemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina\nrakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin,\nHerra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen.\"\n\nTyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti\npuki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella\npuolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi\nhänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa,\nsitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen\nvuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän,\npieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta\nruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.\n\nIlo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti\nPaavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon\nmyrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin\nkulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan,\nsillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.\n\nÄänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti\nvirtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:\n\n\"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni,\njonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut\nsinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt\ntahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen\nJumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti,\nettä olet nytkin Hänen omansa.\"\n\nEeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon\nkäsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi\nrakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä...\n\nOi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen,\nanteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!\n\n\n\n\nSÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ\n\n\nVoi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan\nehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut\njauhojen sekaan ja tehnyt leipää... Olisihan se potaattileipä paljoa\nparempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.\n\nNäin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen\nmiehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:\n\n\"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi\nedes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa,\nmutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän\nhökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan.\"\n\nRiikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:\n\n\"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse\nnähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja\nminulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin\nelättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan,\nVaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä\nryökkinäksi ja — —\"\n\nEnempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi\nsiellä penkille pitkälleen ja voihki:\n\n\"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka\njo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön\nMatille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi\nhyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut\nhänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut\nminuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan\nkun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan\ntyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?\"\n\nHänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin\nvilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:\n\n\"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät\nvääryyttä?\"\n\nNiin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa\n— ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se\ntuomari!\n\nVoi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että\nhe raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja\njälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin.\nItsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä\nhuoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin\npaljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.\n\nMutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt\nolla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo\nrouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte\nvasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan\nja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä,\nsillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin\nKaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies\nja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut\npitää \"tästäkin\" lapsestaan huolen.\n\nRiikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja\nheittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä\nsyvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin\nonnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois\nja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän\nkuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.\n\nKun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja\nlempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan;\noli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.\n\nHän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää\njoka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva\nsaattaisi nähdä ja... Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella.\nHän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle\nja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa,\nheittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.\n\nKaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä\nvälissä.' — \"Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele\nlastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma,\nmutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä\nmuotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat\nsilmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja\nanna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja\nolisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään\nkuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen\nmonta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti,\nköyhä ja puolisokea ajurin leski.\"\n\n\"Voi, Voi\", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä\nkaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester\nlähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle\nrouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada \"Matin näppärän ja\nkauniin tytön piijakseen.\"\n\nKyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän\ntässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra\nvarjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.\n\nVoisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta\nsallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi\nEsterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa\nollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se\ntahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären\nsilmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.\n\nPienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät\nEsterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää\nleipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä\nkaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.\n\n\"Joudu jo Ester\", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä\nkerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: \"Rukoile Jumalaa\narmas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!\"\n\n\"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!\"\n\n\"Hyvästi!\" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen\nmenemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.\n\nÄiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia\nlapsiansa.\n\nKolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän\nkaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa,\nsen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes\nyölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys\nkeskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan\noli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli\noikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli\nkatsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot\nloistivat onnesta ja ilosta.\n\nJoku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä\nkalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää\npikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä\nheitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen\npalvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran\npyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa\nkäydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan,\nsillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt.\nHän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan\nkohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut\nselittää.\n\nKauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla\ntuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna\nsisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden\nvuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta\nsehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja\nmuutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun\nAnna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat\nolisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai\njouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.\n\nVielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin\nolla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti\nrukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester\nvaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä\noli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa\ntämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla\nJumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester,\nyksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho\nraju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä\nkääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä\nja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin\nkuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä\nhäntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös\naivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi\nhän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka\nrouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin\nja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä\nkatsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi\ntyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä\nposkelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli\nyhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se\nlohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria,\njoka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.\n\nKyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti\nkyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.\n\nJoulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki\nlapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän\nkanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja,\nsilloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.\n\nTohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät\nkauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä \"viatonta huvitusta\", vaan\nantoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello\nkolmeen aamulla.\n\nEster parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei\njoutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki\nhäntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu\nrouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita\nja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä\nja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä\nja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri:\n\"Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs\" tai: \"Sinusta pitäisi tulla\npasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla\npalvelijana, kun olet niin kaunis.\" Kun tällaisten sanain jälkeen\nEster punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: \"Etkös\ntahtoisikin päästä pois palveluksesta?\"\n\nUsein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa\ntyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.\n\nMonta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka\nmaisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä\nlähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan\njoululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt\nmenneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri\ntodellakin rakasti häntä.\n\nOi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei,\nenempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat\nhänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä\nja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin\nhartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.\n\nKun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva\nHeickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä\näitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle\npitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin\nkaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän\narvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan,\njoka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi\nsitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli\ntaputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin\nkirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista,\nmutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina\nhänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani\näidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut,\nkun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.\n\nLopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä\nhyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän\nkirjeensä ja vei postiin.\n\nÄiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa\najatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä\nhyväksi tytöksi.\n\nOi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle,\nmaisterille häväistäväksi.\n\nEi, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä\nitse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte\nkertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen\npienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: \"Suuri Jumala,\nkuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse\nhäntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat\nuhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että\nhän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta,\njonka minä, onneton äiti, olen tehnyt.\" Hän nousi ylös ja alkoi\nsydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.\n\nToukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen\nmustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen\nsiellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä\narmosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut\nlohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella\ntiellä.\n\nKirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että\nhän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta;\ntuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään\njuuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.\n\nVirren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään\nsanat: \"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle\nelämän kruunun.\" Sitte puhui hän: \"Nämä sanat lausuu Vapahtaja,\nteille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa\nastuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty.\nMuistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette\nvannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy\nolla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä\nvuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti\nkilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka\nteidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin\nsovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun\npääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa\nijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!\n\n\"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin\nHän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja\nlaskee elämän kruunun päähänne. Amen.\"\n\nKirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän\ntunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte\nkuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi.\nOi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!\n\nMaanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa\ntuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä\nvanhempiaan \"tässä maailmassa.\" Samaa tunsi äitikin ja hän painoi\nEsterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään,\nikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi:\n\"Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla\nJumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista,\nettä siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin\niloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana.\"\n\n\"Äiti, äiti\", huusi Ester kyynelsilmin, \"minä tahdon tuoda sinulle iloa,\ntahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini.\"\n\n\"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!\" Kuumien kyynelten silmistä\nvaluessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin\nTorkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun\nkulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle\nsydän täynnä sekavia tunteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta\nmuutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa,\njoka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla\npaikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden\nsinipinta.\n\nTämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis,\njos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan,\ntoivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen\nvasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.\n\nTämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa\noli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin,\npois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja \"viettelyksistä\",\njoita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli\nniistä puhunut.\n\nTähän asti ei kukaan ollut häntä vielä \"syntiin vietellyt\", mutta!\nsaattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin\nsyntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin\nhän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä\nparatiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää\nmyrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.\n\nTohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt,\nei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen\ntottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista\nhyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten \"omia\nlapsiaan\".\n\nJuhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut\nluonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo\nherrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi\nse tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä\nheidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa\noli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen\nkallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina\nsellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan\nilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!\n\nEräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:\n\nKun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä\nArthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —\n\nAjatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta\ntuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun\nkeskustelu tapahtui hiljaa.\n\nNyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan\nalle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi:\n\"Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään\npunastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka\nkaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset\nja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan\nvirtaavan talonpojan verta.\n\n\"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä\nole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada\", huomautti\nluutnantti Tynell.\n\nJa lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: \"Olisittepa\nkuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä\nkuulla vaikka konserttisalissa!\"\n\n\"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?\" kysyi insinööri\nLindell ivallisesti.\n\nPuna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: \"Minulle ei hän\nlaulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä\nsatuin kuulemaan.\"\n\n\"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut\ntoinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell\njatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen\nTaaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?\"\n\n\"Ester!\" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä\nsinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen\nnoille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.\n\nEster oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri\nrakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi\nonnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia\n_hänen omasta suustaan_, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa.\nOi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko\nelämänijäksi.\n\nJos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan\näiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja\njos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin\najatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa\npaljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina\non niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan\nhän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain\nystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja\ninsinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet\nlaulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle\nkiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.\n\nNiin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää\nkatteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna,\njoka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen\nmuistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.\n\nMielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja\nja kiirehti pois.\n\nLoppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän\nvalveillaan ajatellen tapahtumia.\n\nAuringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet\nkiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille,\nmutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja\nArthur tallasi sen rikki.\n\nEster koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi\nse tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.\n\nIlmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta\nteki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos\nRoosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat\n— olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti\nEsterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon\nlopulla saataisiin muuttaa.\n\nVarhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa\nja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä\nkaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia,\nsoi ovikello hätäisesti.\n\nEster juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja\nsydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi\nArthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään \"hyvin\ntärkeän\" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester\nviimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan\nvieras-salin sohvalle ja kuiskasi: \"Ester, armaani, oi, miten olen\niloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa\nkaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan\nsydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi,\nvastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä\nkuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi.\"\n\n\"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton\npalvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä\",\nlausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton\npelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki\nmaisterin intohimoisen katseen.\n\n\"Rakas lapsi, älä pelkää\", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä\nlähemmäksi, \"vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan\nminua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän\nrakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi\nemme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi\nsaamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se\non niin ihanaa!\"\n\n\"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää,\nsillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja.\"\n\n\"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä\npaljon oppia, kun elät.\"\n\nEster teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi\nkiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman\nhengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet\npainuivat hänen huuliansa vasten...\n\nJa samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat\nnuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas\nsohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: \"Arthur, rakas\nArthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —\"\n\nSitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne\ntyösi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se\non hyvässä kunnossa, kun hän saapuu\", sanoi rouva Heickell eräänä\njoulukuun aamuna Esterille.\n\nTänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi\nmaisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika\non siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä\npainoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, —\nvoi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.\n\nVarmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka\noli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä\nkuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä\nolla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä\npientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä,\nmutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!\n\nEster pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur\nenää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut\nvietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein\nmainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin\nsitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte\njoutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap...\n\nHän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää\nesiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.\n\nKun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä\npyyhkimään.\n\nHuh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt\nmestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän\nauttanut kääntyä, täytyi mennä.\n\nSohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti\ntyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen\n\"Suometar\", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki\nsai veren pysähtymään hänen suonissaan.\n\nHän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja\nkolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:\n\n  \"KIHLOISSA:\n  Onnia Girsén\n  Arthur Heickell.\"\n\nSydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat\npettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.\n\nTohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta\nja kiirehti kysymään häneltä:\n\nEster, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä\nnyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput\ntomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta\nethän sinä vastaa mitään.\n\nTohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen\nkäteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.\n\nEsterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi\nitkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.\n\nKun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli\nsiis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen,\ntarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt\nniinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei\nrakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi\ntajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä... Sydän sykki nyt\nkiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi\nsen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja\nhäväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle\nsitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli\naikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden,\nniin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun\nolisi kaikki sanottavansa sanonut.\n\nHän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin\ntultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.\n\nSeuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään\nsairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt\nEsteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan\nkamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti\nkeinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä\nkatselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja\nastui sisään.\n\nKun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei\nhän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui\nhän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: \"Arthur,\nsinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen\npuhunut!\"\n\nIvallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat\npilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut\nsinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin\nsuurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan\ntehdä ja mitä jättää tekemättä.\n\nPuna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: \"Suo anteeksi,\nArthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi,\nkuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule\nsitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta _sinun lapsesi äiti_!\"\n\nKovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti\nylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi:\n\"Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei\nole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!\"\n\n\"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi\ntotta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä\nläksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo\nja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen,\nettä niin on.\" —\n\nEster purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat\nkatkasivat kyyneltulvan.\n\n\"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi.\"\nHän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään\nkuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa\nja sitte jatkoi: — \"Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille,\njolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua\nvaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene\nhänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen,\nja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi,\njos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää.\"\n\nEster ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät,\nsurullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta\npitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: \"Herra maisteri,\nsellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit\nsaavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella,\nettä rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja\ntäydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun\nyksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten\nminä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin\nvapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut\nväkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa\nköyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte\nvielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen\nja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen\noppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee,\nmutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette\nkorkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä\nmenettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan,\nminun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?\"\n\n\"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt\", koetti maisteri lohduttaa\nja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja\njatkoi: \"Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää.\nEn, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen\nrakastin.\"\n\nVielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän\nriensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan\ntuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän\nennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi\nja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu,\nlystikäs ääni kuiskasi: \"No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä\nkirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu.\"\n\nEster kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä,\nnyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja\nrepi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:\n\n \"Rakas lapseni!\n\n Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on\n tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät\n ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua,\n lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi\n nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni\n kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä\n kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.\n\n Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.\n\n Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin\n luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani.\n Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden\n äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun\n sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta,\n huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja\n sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin,\n kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon\n ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea\n äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja\n torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin,\n ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla\n kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu\n ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei\n suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti\n yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme\n vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin\n toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä\n olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän\n voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen\n syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille,\n uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin,\n milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun\n kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä\n yksitoista.\n\n Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni,\n otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni,\n otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.\n\n Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei\n kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.\n\n Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen\n taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa\n ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin\n lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.\n\n Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani\n eteenpäin.\n\n Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden\n penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani\n jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.\n\n Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin\n eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.\n\n Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi\n paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon.\n Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja\n kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä\n myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.\n\n Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut\n sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin\n \"kauneille\" on vaarallinen. Minua sanottiin \"kauniiksi\", ja mikä\n pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.\n\n Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut\n erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja\n minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään\n palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin,\n sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo\n mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään\n muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä,\n hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi\n rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle\n _hyvä_. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään\n ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden\n kuvauksia.\n\n Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa\n saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa,\n tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme\n onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme\n salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas\n ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja\n pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi\n minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin\n jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot.\n Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan\n sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään\n jollain muulla kuin sanoillaan.\n\n Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon\n tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni\n sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien\n nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä\n markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi\n hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua\n kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja\n onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta\n juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi\n viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois,\n eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani\n ylioppilasneitinsä siihen toimeen.\n\n Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin\n kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi\n mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan\n paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa\n vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa,\n saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta\n kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä\n olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa,\n ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin\n huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana\n olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan...\n\n Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat,\n joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.\n\n Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun\n täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne\n maailmaan.\n\n Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun\n luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani,\n ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut\n vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä\n kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen\n olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut\n pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli\n hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää,\n jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen\n jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle\n itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin\n kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen\n sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.\n\n Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin\n isäpuolesi kanssa naimisiin.\n\n Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja,\n vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on\n valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene\n sinä heitä, kun he sinua lähenevät.\n\n Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä\n lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan\n rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä\n maassa, jossa ei enää koskaan eritä.\n\n Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne\n rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi\n on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä\n hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta\n levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää\n nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys\n\n Äidiltäsi.\n\n P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja\n särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin\n liidellyt valon ja Vapauden maahan.\n\n                                                       Äitisi.\"\n\nKirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:\n\n \"Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä\n joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne\n on nyt onnellinen.\n\n Ystävällisesti\n\n                                                  Selma Hellman.\n                                                   diakonissa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja\ntunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen\nmielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin,\nmutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.\n\nNiinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä\nkirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki\nivallinen hymy.\n\nViimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja\nhuusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit\nhänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä\nhetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi\nääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen\ntehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä\nhuulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran\nanteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?\n\nNiin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt,\netkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta.\nKuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit\nkuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja\nonnettomana.\n\n— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta,\nkun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut\nennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta\nolisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten\nsinäkin ja sorruin sen uhriksi.\n\n\"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu.\" — —\n\nHyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi\nja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton\nja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään... Huh, kuinka\nhän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän,\nEster, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä\nherroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota\nolisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.\n\nEi ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se,\njolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden\ntahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta\npahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän\ntahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen\nkauhean miehen läheisyydestä.\n\nPois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi\nkadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin\nulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä\npaikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli\nlevon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä...\n\nTäällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi\npolvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin\nkatkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.\n\nHitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin.\nKeittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan.\nHän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä\nhänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän\njuoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi\nhäntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:\n\n\"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle\nainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi\nsinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?\"\n\nEsterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta\nhän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:\n\n\"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko.\"\n\nNiin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki\nsalassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon.\nSinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä\neikä sinua tunneta.\n\nKuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos\ntarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen\nminulle luvannut.\n\nEsterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat\npieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa\nköyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja.\nHän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta,\nvaikka kuolisi nälkään.\n\nHän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa\nja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti\ntuntematonta tulevaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen\npuutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis\nkeski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista\nvuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:\n\n\"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun\nsaan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista\nole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa\nkasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus\nkatoaa jäljettömiin.\"\n\nPieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen\nolkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:\n\n\"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen\nminua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?\"\n\n\"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin\nviimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset\nsanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi.\"\n\nHän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia,\nja heidän onnensa oli täydellinen.\n\nMutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit\nkatsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan\nomistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne\nsanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet\nkymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!\n\nOi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi\nsinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat\nsärkyneet.\n\nSuuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo\nnuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui\nkiviportaille sekä katosi sen oven taakse.\n\nSamaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan\nraitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa\nullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias\nnainen kumartuneena neulomuksensa yli.\n\nHuoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois\npäällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan\nolevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat\nverhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat\nusein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä\npienokaista katselemaan.\n\nViimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas\nmenneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti\nja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan.\nHän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli\nnukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista\nmetsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon\ntoisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen\nsiinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui\nkookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa\nkorkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät,\nharmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään,\nlausuen: \"Hyvää huomenta, lapset!\" Lapset vastasivat ja sitte astui\ntuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset\nyhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti\npäivätyön uskontotunnilla.\n\nKaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla\najalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte\ntuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen\nyksinäiseen tölliin.\n\nOi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja\nviljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi\nviljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja\nvei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä\nja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon\nrinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin\nsiementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta\nsitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä\nkesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön\njälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot\nkäsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää,\njota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui\nkirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.\n\nHän huokasi: \"Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena\npääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä.\"\n\nSitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen\nkerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen,\nkirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten\npesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa\nkokeneesen Viipuriin.\n\nSiellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen\nniitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli\nhäntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen.\nSamanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä\nkiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa\nylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän\nsuippeneva... Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä\nhenkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: \"Kun lapseni kasvaa,\ntulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa\nsydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala,\nkunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään\nsaastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi\nsärkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän\nonnensa niin kuin — — —\" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan\nvaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan,\nniin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa\nsitte: \"Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento\nenää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa\novat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden\npoluille...\"\n\nÄidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu\nliikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: \"Ole huoleti, äiti, minusta\ntulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni.\"\n\nÄidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa\nhuulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:\n\n\"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet\näidillesi luvannut!\"\n\n\n\n"]