[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzAH_Po1A9voxpf0f3-RGLZyxCHxNvQci6VFIj0ZwGAE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3374,"Kohtalon leikkiä","Röösgrén, Liina",1882,1945,"3374-roosgren-liina-kohtalon-leikkia","3374__Röösgrén_Liina__Kohtalon_leikkiä",null,"romaani",[],[],"fi",1923,14554,91815,false,75387,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Kohtalon leikkiä\" by Liina Röösgrén is a narrative written in the early 20th century. This work unfolds as a poignant exploration of memory, loss, and the intricacies of human relationships. The text features a reflective protagonist who grapples with haunting memories of a past love, intertwining moments of longing, pain, and fleeting happiness as they navigate the complexities of connections with various women.  The opening of the narrative introduces us to a deeply contemplative character, alone in a wintery setting reflecting on a grave he has created for someone significant to him. The protagonist struggles to forget the memories associated with this person, feeling a connection that persists despite attempts to bury it. As memories come flooding back, he oscillates between the pleasure of youth and the deep sorrow that accompanies his reminiscing. He attends a lively gathering, where amidst the festivities, he is confronted with feelings of attraction and the inevitable reminder of his past love, revealing a tumultuous inner world filled with desires, regrets, and a yearning for connection. (This is an automatically generated summary.)",[],191,"Lyhytproosateos koostuu muistelunomaisista luvuista, joissa kertoja palaa menneisyyden tapahtumiin ja menetetyn läheisen muistoon. Tunnustuksellinen kerronta etenee surun ja kaipauksen sävyttämien muistikuvien kautta.","Liina Röösgrénin 'Kohtalon leikkiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3374. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KOHTALON LEIKKIÄ\n\nKirj.\n\nLiina Röösgrén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPaperikauppa Viertola,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n    I. Muistojen hauta.\n   II. Nautintoja.\n  III. Nautintojen jälkeen.\n   IV. Katinkultaa.\n    V. Iltahaaveiluja.\n   VI. Karnevaalikulkue.\n  VII. Kun hauta aukeni.\n VIII. Arvoitus.\n   IX. Kuka sinä olit?\n    X. Sinun heikko hetkesi tuli.\n   XI. Kun se tapahtui.\n  XII. Sinun voimasi oli heikkous.\n XIII. Tuskaa.\n  XIV. Valkean talon satu.\n   XV. Kesätoverini.\n  XVI. Minä odotin häntä.\n XVII. Rakkauteni.\nXVIII. Sinun nimipäiväsi.\n  XIX. Valkea tyttöni.\n   XX. Naisen rukous.\n  XXI. Muruja.\n XXII. Kuolinlaulu.\nXXIII. Miksi sinua rakastan?\n XXIV. Eromme.\n  XXV. Yhteinen tie.\n XXVI. Pohjattomalla syvyydellä.\nXXVII. Via dolorosa.\n\n\nTämä ei ole romaani, ei edes kaunokirjallinen tuote, vain erheisen\nsydämen tuskainen muistelo, tosielämän traagillinen tarina sydänverellä\nkirjoitettu.\n\nVaatimaton kukkakiehkura yksinäisen vaeltajan pienelle hautakummulle.\n\n\n\n\nI. MUISTOJEN HAUDALLA.\n\n\nSiinä oli hautakumpu. Itse olin sen luonut ja haudannut sinne hänet,\njonka ympärille muistot kutoutuvat.\n\nMonen talven lumi kattaa haudan, monen kevään aurinko on sitä\nlämmittänyt. Monen kesän kukkaset ovat sitä kaunistaneet ja monen\nsyksyn sateet ovat sitä huuhdelleet.\n\nOlen koettanut unohtaa haudan, olen koettanut unohtaa muistot ja olen\nkoettanut unohtaa hänet, jonka sinne hautasin ja jonka ympäri muistot\nkutoutuvat, mutta muistot elävät, vaikka luulin niiden kuolleen ja\nlepäävän haudassaan.\n\nUlkona sataa lunta. Se putoaa suurina hiutaleina ja täyttää ilman.\nHämäryys hiipii huoneeseeni. Sen rukki surisee ja muistojen langat\nvalmistuvat.\n\nSytytän liedelle valkean päästäkseni hämärän lumoista. Valkea palaa\nräiskyen, mutta tulen kielekkeet muodostavat muistoja ja sikäli kun\npuut hiiltyvät, muodostuu kuvia ja niiden kuvien keskellä näen kasvot,\nhänen kasvonsa, jonka ammoin luulin kuolleena muistojen hautaan\nkätkeneeni.\n\nNe kasvot ovat vakavat ja hiilien hehku luo poskiin henkevyyttä, kuten\nennen luonnollisiin kasvoihin. Leuan pehmeä pyöreys hivelee silmääni.\nYlähuulen kaartoviivan siro muoto antaa suulle tunteellisen ilmeen ja\nsilmät, oi, niiden vakava, lapsellisen hätäytynyt katse suuntautuu\nminuun ja minun sydäntäni vihlaisee niin oudosti. Koetan päästä\nmuistoista, koetan päästä sinusta. Olen armoton kuten usein ennenkin,\njolloin katsein ja sanoin iskin sydämeesi ja sain nähdä kasvojesi\npunastuvan kirkkain veripurppuroin, sain nähdä huuliesi vavahtavan,\nsain nähdä lapsellisten silmiesi täyttyvän suurista kyynelistä ja\nsitten sain nähdä sinun poistuvan luotani hitain, horjuvin askelin.\nMenosi vihlasi rintaani, mutta en kutsunut sinua takaisin, sillä\nmitä merkitsi minulle sinun tuskasi, koska en sinua rakastanut.\nMitä merkitsee minulle nyt, että viehkeän, hiilihehkuisen kuvasi\narmottomasti sekoitan hiilihangolla. Ei mitään! Sinä olet minulle\nkuollut. Sinä makaat unheen haudassa ja muistosi tahdon haudata myös.\n\nMonin lampuin ja kynttilöin tahdon valaista huoneeni poistaakseni\nharhat.\n\nOlenhan nuori. Elämä kutsuu minua ja moni suloinen tyttökuva ilmestyy\neteeni. Heidän nuoruutensa on minun otettavissani ja minä riennän\nheidän luokseen, unohtaen sinut.\n\n\n\n\nII. NAUTINTOJA.\n\n\nValot loistavat. Kristallit kimaltelevat kruunuissa. Naisten puvut\nkohisevat. Monet heistä kulkevat kuin utupilvissä, hiuksissa\nkimaltelevat timantit ja heidän valkoiset kaulansa, kauniit olkapäänsä\nja pyöreät käsivartensa ovat paljaat, huumaten aistejani tuoksullaan.\n\nValo, ilo ja nuoruus, sen kaiken voin saavuttaa.\n\nSe on minun, miksi en olisi onnellinen?\n\nViinit helmeilevät. Samppanja vaahtoaa laseissa, juomme nuoruuden ja\nelämänilojen maljan.\n\nTuolla kaikuvat vienoina valssin sävelet. Käsivarteeni nojaten astelee\nvierelläni nuori nainen. Hänen runsas tukkansa hohtaa kuin suuri kimppu\npäivänsäteitä. Hänen poskensa on pehmeä ja hieno kuin ruusunpunainen\nsametti ja silmät loistavat kosteina ja salaperäisinä kuin metsälampi.\nPunaiset, raollaan olevat huulet näyttivät olevan valmiit suuteloille.\nTunnen hänen nuoren notkean ruumiinsa lämmön ja valtimo hänen pienessä\nkädessään sykkii omaani vastaan...\n\nMinä tanssin hänen kanssaan ja hurmaannun. Veri kohisee suonissani,\nohimot lyövät. Joku kuiskaa sisässäni: sinun hän on, ota hänet, juo ja\njuovu rakkaudesta, nauti!\n\nMe keinumme sävelten tahdissa. Hän värisee käsivarrellani. Tanssimme,\ntanssimme. Hänen poskensa hipaisee omaani. Tuntuu siltä kuin järki,\nkuin kaikki katoaisi ja näkisin ainoastaan hänet. —\n\nHurmaannun, kuiskaan hulluja sanoja. Hän painautuu lujemmin vastaani ja\nhänen henkäyksensä hyväilee kasvojani.\n\nKatsahdan hänen silmiinsä, jotka äsken olivat kuin salaperäinen\nmetsälampi, ja kauhistun. Niissä loistaa nyt eläimellinen halujen\ntyydytysvaisto. Alan tulla järkiini saaden samalla mieleeni\nhätäytyneet, lapsellisen vakavat silmät, joihin verkalleen kohoutuvat\nsuuret kyyneleet, ja tulen entiselleni. Vien nuoren naisen pois.\nKumarran sirosti ja poistun hänen luotaan. Poistuessani näen kylmät\nsilmät ja pilkallisesti kohoavan kauniin ylähuulen.\n\nKumarran toiselle. Hän on nuori, juuri kukoistukseensa puhjennut\nneitonen. Hänellä on kastanjanruskea tukka, kalpea iho ja suuret\nviattomat silmät. Hän tanssii tanssin vuoksi ja iloitsee siitä. Hän\nei huumaa aistejani, eikä itse huumaannu. Hän rupattelee kevyesti\ntyhjänpäiväisistä asioista ja vakuuttaa kerta kerralta olevansa niin\nonnellinen, kun saa tanssia kanssani. Hänen kätensä on valkoinen\nja siro. Siinäkin lyö valtimo kiihkeästi omaani vastaan, syy kai\non tanssin. Me lopetamme. Hän häviää tyttöparveen, minun jäädessä\nmiesryhmään. Annan katseeni liukua yli salin, näen ainoastaan kauniita\nkasvoja, hymyileviä suita ja loistavia silmiä. Kenenkään silmät eivät\nole lapsellisen avuttomat, eikä niihin kohoa suuria kyyneliä. Olen\niloinen, sillä sydäntäni ei sellainen näky vihlaise täällä.\n\nTaas soivat säveleet. Parit kiitävät lattialla. Äsken tanssittamani\nhurmaava nainen tanssii ohitseni. Hän nojaa pariinsa kuten äsken minuun\nja heittää minulle kylmän silmäyksen. En tiedä miksi minua inhottaa\nhänen katseensa. Mieleni tekee pois — huoneeni hiljaisuuteen, mutta\nvelvollisuus emäntää kohtaan pidättää minua täällä. Haen tanssitoveria\nja löydänkin yhden, vieden hänet tanssiin. Hän on lihavahko, eikä\ntanssi kevyesti, mutta hänen valtimonsa lyönti on rauhallinen. Olen\nhäntä pitempi ja voin katsella ylhäältä päin. Otsa ja tasaisten\nkulmakarvojen ääriviivat muistuttavat minulle erästä toista. Käsikin\non jäntevä, työkäsi. Se muistuttaa kättä, jonka kymmeniä kertoja olen\nomaani sulkenut. Tunnen hurjaa riemua ja puristan vierasta naista\nkiihkeästi vastaani. Hän nostaa kysyvän katseen minuun ja silmien katse\non vakava. Pyydän anteeksi. Hän hymyilee lempeästi ja me jatkamme\ntanssia. Hän puhuu kanssani ja hänen äänessään on surullinen sointu,\njoka vihlaisee rintaani. Lopettaessani toivon, etten olisi häntä\npyytänyt tanssiin.\n\nSiirryn herrojen huoneeseen. Istumme siellä poltellen ja puhuen\npolitiikasta.\n\nTäällä on hyvä. Täällä eivät muistojen rukit suristen kehrää lankojaan.\nTäällä unohdan haudan, jonne olen kätkenyt hänet ja muistoni.\n\n\n\n\nIII. NAUTINTOJEN JÄLKEEN.\n\n\nAamulla herätessäni oli pääni kipeä. Raotin silmiäni ja tuijotin\npimeyteen, joka täytti huoneeni, sillä oli talvinen aamu ja ulkona\nlumipyryinen sää.\n\nOhimoissani takoi ja ruumis oli veltto. Ajattelin eilisiltaa ja\nellottava tunne tuntui sydänalassa. Turhaan vietetty ilta, hukkaan\nkulutettu yö. Helmeilevä viini, kuohuva samppanja ja puoleksi verhotut\nnaisruumiit, jotka olivat arkailematta tanssin pyörteissä painautuneet\nruumistani vastaan ja värisseet antautumisen halusta.\n\nRakkaus — luonnonvietti — veren vellova kiihkeys, joka vaati tyydytystä.\n\nSiinäkö elämän tarkoitus, sekö oli nuoruuden unelma?\n\nMinä olen nuori. Ruumiini on voimakas, vereni kuumaa, haluni väkevät ja\nnainen, jota minut on opetettu kunnioittamaan, hänen silmistään näen\neläimen halut.\n\n\n\n\nIV. KATINKULTAA,\n\n\nKokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja\ntalvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät\ntäynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire.\nHe riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen\nostettavansa ensin.\n\nEräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin\nkantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei\nollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja\nliikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.\n\nAjattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut\nnaamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin.\nPuhdas kulta katinkultaan.\n\nErotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä\nsuulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta.\nKadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli\nnainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet\nerikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona,\njonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän\nnytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —\n\nEi, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien\nkirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä\nasui usein tuska.\n\nSe oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän\nusein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla\nkedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja\nhänkö oli jättänyt tuskan?\n\nSain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.\n\nSaavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin,\nkatsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä.\nSuutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet\nkenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen\nrakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus,\nhänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret\nkyyneleet.\n\n\n\n\nV. ILTAHAAVEILUJA.\n\n\nVietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli\nhiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina.\nLoitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä\nkauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät\nsinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen\nvierailun jälkeen painui levolleen.\n\nKatselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan\nhohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat\nkuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului\nihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä\njättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja\nelämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein.\n— Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua?\nPimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita,\njaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen\nkukkia heittelevät? — —\n\nMietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin\nympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa\nolivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi\nkiharaisena hänen korkeaa otsaansa.\n\n— Mitä mietit poikani? hän kysyi.\n\n— Elämän arvoitusta, vastasin.\n\n— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.\n\n— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?\n\n— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan\ntavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä\nsaavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja\nhäviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet\nsitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi\npakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —\n\n— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni\nei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.\n\nOtin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja\npoistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka\nhämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi\ntummalle taivaanlaelle.\n\nLapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan\nakkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille\nasukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita,\nmutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani\nJumalan silmiksi.\n\n\n\n\nVI. KARNEVAALIKULKUE.\n\n\nOli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko\nheloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.\n\nRiensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja\ntuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin\nnaamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi\nvenähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta\nsilmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien\nhuulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:\n\nHymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit\nhymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra\narmottomasti ja syvään.\n\nTuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua.\nHän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat\nlaahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto\noli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia\nkasvoja hain turhaan.\n\nRiensin kotiini miettien:\n\nElämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi,\nsalaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.\n\n\n\n\nVII. KUN HAUTA AUKENI.\n\n\nHauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet\nylösnousemuksessa.\n\nPieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen\nsulkunsa kokonaan.\n\nTänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:\n\n»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»\n\nOlin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun\nkulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.\n\nMinut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat\nja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen\nkäsivartta.\n\nTyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät\nihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun\nvahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.\n\nNyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja\nvaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene\nsitä uomaansa sulkemaan.\n\n\n\n\nVIII. ARVOITUS.\n\n\nSinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen\nkotiisi sinä talvi-iltana.\n\nTulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo.\nOjensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin\nmielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.\n\nKatselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua,\nPuheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut\nkutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme\npaljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla.\nPuhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.\n\nKoetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla\nneljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän\nkeltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat\ntumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta\nhyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.\n\nSaattaessasi minua eteisen ovelle kuiskasit hellän hyväilevästi:\n\n— Älkää jättäkö minua kauaksi yksin, tulkaa pian katsomaan!\n\nLuvatessani täyttää pyyntösi, katsoin sinua syvälle silmiin. Sinä\npunastuit vahvasti, mutta silmiesi kirkkaassa katseessa en lukenut\nmitään pyydettä.\n\nKadulle tultuani en kohdannut ketään tuttua, siksi sain rauhassa\najatella sinua. Et ollut ennen kohtaamieni naisten kaltainen olit\nerilainen. Olit kiehtova ja pois työntävä. Olit lempeän hellä ja\nkuitenkin kylmä kuin jää.\n\nSinun vierelläsi voisi sulaa, voisi lämmitä, mutta voisi myös paleltua\nja muuttua kovaksi. — Tunsin sinussa piilevän paljon samaa ainesta\nkuin itsessäni. — Pidin luonteesi vahvana, melkeimpä voittamattomana.\nPäätin mitellä voimia kanssasi, päätin saada selvän olemuksestasi. Ehkä\nolitkin näyttelijätär, joka harjoittelit elämän suurella näytöslavalla.\nEhkä olit teeskentelijätär, peilin edessä seisoen, kokeilulla\nsaavuttanut taidon, vanhanakin katsella toista lapsen viattomalla\nkatseella. Salaperäinen olit, eikä sinulta viehätysvoimia puuttunut.\nMutta jos olitkin sellainen, en minä ainakaan verkkoihisi sotkeutunut,\nsillä tiesin, etten milloinkaan sinuun rakastuisi.\n\n\n\n\nIX. KUKA SINÄ OLIT.\n\n\nMakasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin\nitseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät?\nKysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua\nkaipasin.\n\nEn tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut\nmahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut\nminut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti\nojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen\nläsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.\n\nSinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi\nhäveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse.\nMääräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en\nruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin\nkiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt\ntähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.\n\nUsein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä\nruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet,\neivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en\nrakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun\nmieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla\nja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja\nsitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja\nvallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua\nrakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en\nollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —\n\nEn tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä\ntiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata\nharvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin\nkuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea\nkanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka\nkoetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.\n\nKerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta\ntuntui:\n\nMiksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo\nyksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on\npyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»\n\n— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin\nsiitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni\nnäin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät\nposkillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani,\n— sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta\nsinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven\njälkeesi.\n\n\n\n\nX. SINUN HEIKKO HETKESI TULI,\n\n\nJa sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena\nhämmästyttävänä yllätyksenä.\n\nSe oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen.\nOlin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi.\nRiensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit\nkun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala\nja siinä väreili pidätetty itku.\n\nKatsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia.\nKaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä\nsinun on? Miksi olet tuollainen?\n\nVastasit katkonaisesti:\n\n— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta\nöillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja\nsain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä\nkoskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en\nvoinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä\najattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.\n\nEn ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin\npyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä\nsairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —\n\nSaneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä\nsanoit, kuin anteeksi pyytäen:\n\n— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa.\nSitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä\nsanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko,\nmutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen\nsinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja\nrauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi.\nHakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en\nlöytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.\n\nNäin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.\n\nRinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut\nvoitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi,\nenkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua\nrakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun\nitseäni rakastavan.\n\n\n\n\nXI. KUN SE TAPAHTUI.\n\n\nJa sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan\nja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli\nvoimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko,\nrakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!\n\nMuistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En\ntahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit\ntoiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit\nluokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut\nkatsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin\nrauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.\n\nTahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä\niltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä\nsamaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja\ntyöskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi\nolisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.\n\nEn milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään\nja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa\nsinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen.\nKoetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.\n\nViimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi\nhyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri\npaennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta\nsuudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja\nkiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri\nhuonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja\ntoistit kuiskaten nimeäni.\n\nOlin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut\nmitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.\n\nPainoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit\nsieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä\nsinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.\n\nAamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin\ntuntein.\n\nEn vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka\nsilmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan\nitseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni\nsurulliseksi.\n\nVastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!\n\n— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten\nirroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.\n\n\n\n\nXII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.\n\n\nLintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat\ntäyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston\npuiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle,\nsillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa\nlipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin,\nkun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani\nedessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni\nja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain\neteen paneutuen maata.\n\nVuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä\nkaipauksesta.\n\nMuistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä\nhurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin\nmuistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.\n\nVihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin\n_sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko\nsukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen\navullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne\nhallitsitte heitä.\n\nMutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi\nunohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän\nsyleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit\naviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja\nkuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa\nitsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen\nonnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi\nlapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.\n\nMinä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat\nkasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän\nvihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit\ntehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt\nnähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin\nvoinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut\ntulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka\nsinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui\npuhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi\nmustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä\nsinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka\nitse on tappanut.\n\nMainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi\nkynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska\nminä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi\noli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua\n_ainoaksesi_.\n\n\n\n\nXIII. TUSKAA.\n\n\nSinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä\nkirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain\nsaada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi\nkajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla\nonnellinen.\n\nSinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut,\nsillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.\n\nSinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit\nminun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.\n\nSinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit\nsaavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini,\ntaikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja\näänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin\nsinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi\nrakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne\nsanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan\nsinua!»_\n\nNäin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja\nkun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille\nja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön,\nviskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että\nheitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja\nkuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät\njäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä\nvihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä\nvihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.\n\nVanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni\nhilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.\n\nSilloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen\nvirrata ylitsesi.\n\nSinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.\n\nKuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla\nkohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.\n\nViimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko\npaistoi täydeltä terältään.\n\nTapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi\njalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.\n\nPysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään\nsamoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.\n\nViimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan\näänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin,\njonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi\nrukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä\nhuultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun.\nSinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä\nrukoilit ja itkit.\n\nSydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja\nlohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen\nsinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.\n\nJuuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain\nvalkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.\n\nHän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:\n\n— Miksi olet ollut näin kauan poissa?\n\nEn osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa\noikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän\njatkoi:\n\n— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä\nkuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä\net enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin\nmaailmassa!\n\nÄiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo\nsiellä?\n\n— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän\nrukoili.\n\n— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko\nhänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?\n\n— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti\nkäteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää,\nsiksi sanoin:\n\n— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.\n\nLapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois,\nluoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän\nkummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen\nhätähuutosi.\n\n\n\n\nXIV. VALKEAN TALON SATU.\n\n\nSuuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut\nvartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta,\nmuodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän.\nPuutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset\nruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat\ntummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.\n\nKaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen\npainamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle\nhuokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta,\nyöt päivät.\n\nSitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,\nvaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.\nJa harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,\nÄänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.\n\nHe olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon\nkatkeamaton side.\n\nVahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean\ntalon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen\npitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat\nkorkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa\nkuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.\n\nSilloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina\nkoskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi\nhaikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten\nlähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan.\nKasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä\ntavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset\nsilmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.\n\nNähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet\nkiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.\n\nSiellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse\nistumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.\n\nPieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän\ntaa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin\nvaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski\nmennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän\npäivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein\nposkin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta\nkenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.\n\nTytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen,\njonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä\nlakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja\nopetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi\nniiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten\nhänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.\n\nMutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan\nkauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan\nnaisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen\nsäestäessä häntä.\n\nTalon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen\nkanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille\nasukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät\nkirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä\nja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei\nkellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui\nonnesta omistaessaan sellaisen aarteen.\n\nNäin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki\ntarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli\nentistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta\ntähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse\nsuuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen\nilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta\nmyöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi\nseisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien\nlaineiden riemuisaa karkeloa.\n\nSeisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti\nhopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät\nhe voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta\ntähtisilmäistä naista.\n\nÄiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he\ntaloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti\nhyvää yötä ja riensi huoneeseensa.\n\nTyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta\nkuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:\n\n— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka\npetti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla\nkantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi,\nmurskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet\nhäpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot\nja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen\nrinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko\nmielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini,\nalati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta\nuskollisuutta.\n\n— Rakkauteni oikeudella.\n\n— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun\nvarren.\n\n— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat\nelinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole\nlakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran\nrakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi.\nOlethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.\n\n— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton\navioliiton, sen kai tietänet.\n\nKuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli\nkaikki hiljaista.\n\nAamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui\nhänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti\nyöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan\nhuoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä,\njotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha\nhoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:\n\n— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty\nkuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän\nentistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.\n\nTyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä\nasui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja\nsydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut\nverta tihkumasta.\n\nÄitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen\nelämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean\ntalon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten\nhetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja\nhäpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa\nkaihoaan rakkautensa tähden.\n\nNyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja\nrakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli\nkuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla\nhetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei\nenään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.\n\nHän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti\nhautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan\nkohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.\n\nHän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä.\nLevättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä\nasemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä\nvierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät\ntiedot, saikin.\n\nHän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta\nhänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen\nyksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena.\nPäästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu\nnyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen\ntytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan.\nJa leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa\npoltinmerkkiä, eikä langennut.\n\nLopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi\ntyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa,\ntehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui\nlaulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja\nlintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.\n\nMutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen\nusein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies\nhymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa\nja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.\n\nVaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta,\nviettäen aikansa lastensa parissa.\n\nIlo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja\nsäestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään\nnauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja\nhitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.\n\nLapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua\nelämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska.\nLuikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena,\nsattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti\ntoista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon\nrakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä\nkaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä\npuolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa\nkuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki\nraivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken\nkuultuaan sanoi hymyillen:\n\n— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei\nkannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai\nehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään\nnautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan\nheille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas,\nunhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\n\nHän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta\nsydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato\npäivät ja yöt.\n\nAnteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen\ntarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka\nsilmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua\nrepi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien\ntaloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.\n\nKadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi\nlapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään\njättänyt rauhaan.\n\nJa sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo\nhänen tielleen toisen.\n\nHän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo\nkiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin\nseurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen\nvalvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina\nmuodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi,\nniin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi.\nSen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta\nse oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä\nlähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima\nvoitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa.\nTallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin\naviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli\nvielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja\nantaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti,\nrakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi\nrakastettunsa virheitäkin.\n\nNaisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään\nhän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta,\nmutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät\npäässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa\nnäkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via\ndolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.\n\nVälistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla,\nrakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja\nsilloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja\nhädästään.\n\nVälistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana\nrakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. —\nRakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti\nolkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi\nnaisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä\npolvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —\n\nKerran näki hän, nainen kumman unen:\n\nHän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi,\nmutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.\n\nEräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan\ntähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai\nkulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja\nihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean\nkirkkaasti valaistun palatsin ovella.\n\n»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen\npyrki taloon.\n\nPalvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta\nkuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman\npäähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten\nkasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin\nja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen\nhänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet\nja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut\nja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli\nmuuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli\nrakkaudesta haljeta.\n\nMies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen\nluokseen kuiskaten:\n\n— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin\nkukaan muu!\n\n— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle\nolla enää mitään.\n\n— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan\nvielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!\n\n— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi\npovitaskuaan puhuen liikeäänellä.\n\nNainen teki torjuvan liikkeen!\n\n— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi,\nolla vaan luonasi! Älä aja pois!\n\nAnna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain,\nsitten kuolen.\n\n— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi\nnähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.\n\nNainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon\nrakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää\nrappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten\nhänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.\n\nAamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja\nilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi,\nsitten hän sanoi:\n\n— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se\nkerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla\nyötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.\n\n— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän\nvoi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo,\nsanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen\nkainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja\njalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin,\njoita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka\nkohtalonsa ansaitsi.\n\n— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti,\nehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.\n\n— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi\nsynnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.\n\nHe menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.\n\nMutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä\nhän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden\nalkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:\n\nÄlä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain\nsinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden,\nsillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta!\nKiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit\nminua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin\nolin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei\nsitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani\nja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.\n\nMiehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat\nkyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.\n\nNäin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi\npolviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi\nja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty\nnyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit\nkäteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin\nläheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin\nsen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen\npäätäsi.\n\nSinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.\n\nMutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein\nja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden\nkärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani.\nJa kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä\nuhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki\npuolestani.\n\nKun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle\nsalaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota\nei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus\noli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut\nkuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon\ntiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin\nsinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin,\nkoska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit\nsen, mutta annoit anteeksi hymyillen.\n\n\n\n\nXV. KESÄTOVERINI.\n\n\nTuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat\nja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä.\nHän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni\npurjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja\nohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli\nrohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko\nkesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut\nhänen rohkeutensa pettynyt.\n\nMinä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että\nhänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan\npalveltavaksi.\n\nHänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki\ntoiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.\n\nKukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin\nviihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt\nkuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin\nkaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen\nlikeisekseen.\n\nToverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen\nrakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi\nja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita\nsitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.\n\nKuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus\nkaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti\noudon riemukkaasti...\n\nSitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja\nikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä\nhellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin.\nJa minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut\ntakaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin\nminua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni\nsilmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.\n\nKaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut\närtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.\n\nKiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun\nenimmän minua ikävöit.\n\nKun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta\nsanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman,\nettä se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin\nhäntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni\nvuotaneet.\n\nMinä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli.\nSaavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt,\nmutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni,\nistutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi\npolveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani\nmuistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli\nsuuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi\ninhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan\nalistuisi miehen polvia hyväilemään.\n\nSinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi\ntäyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni\nkovuutta.\n\n\n\n\nXVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.\n\n\nMakasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli\nluvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai\nsydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja\nnyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina\nolin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties\nminuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui\nsisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki\nodotin. — —\n\nMinun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.\n\nSilmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla\nkymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin\nkyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen\nhuumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys\nminut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat\nposkesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat\nkiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi\nkaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö.\nHymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi\nhätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti\nennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin.\nMieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta\nja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa.\nKatselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä\ntytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni.\nLaskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken,\njättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit\nvuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin\nsinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin:\neikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen\npian.\n\nSinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä.\nNyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun\ntulit katsomaan!\n\nSinä käännyit minuun ja kysyit:\n\n— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?\n\nVastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai\ntapa kiittää ja siksi sen tein.\n\n— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja\nsanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.\n\nSydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut\ntakaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat\nkevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan\ntullut.\n\n\n\n\nXVII. RAKKAUTENI.\n\n\nTuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.\n\nOlimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui\nsiitä johtuva suloinen raukeus.\n\nMielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana,\noli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi\nsairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan\nvoimakkaana.\n\nSemmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja\nvoimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle\nkaukainen ja vieras.\n\nIstuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain\nlämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin\nsilmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.\n\nSilloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen\ntukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet.\nYlpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.\n\nOnneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon\nhohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla\nkätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.\n\nSaatoin hänet sitten kotiinsa.\n\nKun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin\näkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli\nauki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen\nvakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä\nvainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun\nmakuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne\nsisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin\nedessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi\nrukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia,\nvoidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin\nkammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi\ntaistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit\nja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä\nkutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden\nenää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.\n\nHalusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä\nrikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.\n\nPalasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani\nliittänyt.\n\n\n\n\nXVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.\n\n\nSinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme\nmeren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun\nkanssasi vietettyä päivää.\n\nMuutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle,\nminä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.\n\nHän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän\nterävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.\n\nErotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.\nKatsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:\n\n— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.\n\n— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois\nivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni.\nMenin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.\n\nVihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli\nsielulleni rakas.\n\nMenin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu.\nSieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan\nkuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta\nnäin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi\nolivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni\nkauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta\nhuudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut\nmuita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin\nvain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin\nvielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.\n\nKoko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen\nlailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:\n\n— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en\nole ollut vuosiin purjehtimassa.\n\nSanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän\nvastaukseni.\n\nSilmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta.\nKun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren\ntuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin\niloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui\nkorvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin\nitseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä\niltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja\nsinäkin olisit säästynyt surulta.\n\n\n\n\nXIX. VALKEA TYTTÖNI.\n\n\nSeuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi\nveitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen\nolleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä\nhyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.\n\nVälistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen,\njoka ei merkinnyt minulle mitään.\n\nMinun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En\nmilloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.\n\nMenimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.\nMeri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.\n\nTyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren\nrantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme\nympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten\nsuutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena,\nsuljetuin silmin.\n\nMinut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi\nhaljetakseen.\n\nOlimme kahden, kahden... Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus\npaloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni\nsuuri.\n\nNostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet\nsiihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin\nhäntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys\nkulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.\n\nHeittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.\nAivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.\n\nKylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen\nrauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi\nsen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli\nnopeasti rantaan.\n\nVihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni,\nriistäen iloni.\n\nKirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän\nmonimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos\nolisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin\nollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi\nainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle\nollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui\nitsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla\nloukkaamatta.\n\nRakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin\nmielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella\ntytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia.\nTilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen\najankulusta hänelle.\n\n— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle.\nIrroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti\nketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.\n\nKatselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka\nruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä,\notin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi\nhameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin\nsitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia\nrintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin\njärkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa\nkiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin\njonkun mitättömän sanan keskenämme.\n\nMitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon\nvedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.\n\nRantaan päästyämme sanoi tyttöni:\n\n— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.\n\n— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.\n\n— Sinuakin jos niin tahdot.\n\nAutolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani\ntervehtimään.\n\nVietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt\nraikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.\n\nKotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.\n\n\n\n\nXX. NAISEN RUKOUS.\n\n\nIkävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori,\nyläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:\n\n »Yöllä kello 12.\n\n En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin\n sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni.\n Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun\n menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä _tulen_ huonoksi, jollet\n sinä tule. —\n\n Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä\n rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut.\n Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä\n hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi.\n Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.\n\n Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua\n ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta\n maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua\n armottomuudellasi tappaa.\n\n Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja\n se oli _silloin_. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.\n\n Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät.\n Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten\n sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun\n velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.\n\n Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten\n elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja\n viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta\n ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen\n sellainen kuin olen.\n\n Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»\n\nAllekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan\nsinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta\nsitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni\nlaatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.\n\nPoltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin.\nOlit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka\nimit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että\nnainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.\n\nOlin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä\nolitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan\nvoinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin\nulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka\nrakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.\n\nSinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.\n\nEt ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.\n\n— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen\nnahkatuoliin ja purskahdit itkuun.\n\n— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy\nitseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on\nkyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.\n\nJa jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan\nsen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata\nsiveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin\njatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen:\nVähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi\ntarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt\ntuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko\nsanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono\nnainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä\nrakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi\nminua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja _minä rakastan sinua\nviimeiseen hengenvetooni saakka_.\n\nNäytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani\nkiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani,\neikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.\n\nKasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.\n\nSeisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.\n\nKun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni\ntakaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen\nvuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas,\nlähetäthän?\n\n— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen\ntyttöni luo.\n\nHänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja\nilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.\n\n\n\n\nXXI. MURUJA.\n\n\nHeräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon\nsynnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut\nunta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.\n\nAlhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken\nperästä hevosen kavioiden kapse.\n\nTein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi\nkotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli\nkastunut yöllisessä sateessa.\n\nPortaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla.\nYöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä\nvuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.\n\nPoliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen\nkavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.\n\nJonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista\nalkoi häämöittää päivän valo.\n\nViruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien\nkohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse\nmääräämään tekojaan. — — —\n\nYstävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani\nsellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä\nja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.\n\nLeikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!\nIvasi jokin ääni sisimmässäni.\n\nVahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa\nsuhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja,\nne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten\nnäköpiiristäsi.\n\nKosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä.\nPalkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä,\njoka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja\nnosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle\nja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja\npesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta\ntomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka\nalttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa.\nKatsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita\nsitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet\nnäkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja\ntoisesta itselleen jumalan tekee.\n\nNaura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä\ntunne.\n\nKatsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla\nverhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka\nsielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella\nsen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta\nkruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii,\nollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.\n\nSillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen\nkavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.\n\nNäyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna\nnaamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä\nsuurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet\nsilmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on\nmurheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän\nyltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella\nniille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja\nsaatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se\nonkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua\nlöytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat\nturhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio,\nhoukkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle,\npystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa,\nkuin korttitalo.\n\nVeisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse\nkerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen.\nKun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon\nhyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura\nja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden\nveripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!\n\nHyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni\nyölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.\n\nVedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli\nkiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät\ntakaa-ajajiaan.\n\nKadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään\nräpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja\npotkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa\nympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli.\nKyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin\ntyöhön.\n\nToimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä\nhaaveitani.\n\nPäivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa\nsoitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä\nkullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset,\nsilmissä outo verhottu katse.\n\nEteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.\n\n— Oletko sairas? kysyin.\n\n— En! Vastasi hän epäröiden.\n\n— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.\n\n— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes,\non kampaaja luonani.\n\n— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?\n\n— Et, mene nyt!\n\n— Näinkö?\n\n— Mitä sitten tahdot?\n\n— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.\n\nHän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin\nhänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle\npäin, hokien:\n\n— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.\n\n— Saanko tulla myöhemmin?\n\n— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.\n\nMenin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello\nnytkähti, sekin kierrettiin irralleen.\n\nKoko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko\nhäikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti\nkoettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni\ntulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet\nja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —\n\nHuomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille\nhäivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni\ntunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten\nhetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti.\nPuutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti\nruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin\nkukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan\npäät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla\nterälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja\npistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin\nlaulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.\n\nLaulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi\nalla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit,\nketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti\njalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja\nedestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.\n\n»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee,\nvoidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä\nkynnyksillämme kerjäten viruvat...» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja\npäästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.\n\nPimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo\nsuljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä\nmyöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.\n\nSinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan\npukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.\n\nSinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:\n\n— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia\nkauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.\n\nSilmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.\n\n— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä\nmuutaman sävelmän, ilveilin minä.\n\n— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?\n\n— Saat arvata mitä toivon.\n\n— Kuinka minä sen tietäisin?\n\n— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä\nleikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui\nsilmistäsi.\n\n— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.\n\n— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.\n\nSinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken\nnuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».\n\nSormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in\n»Elegian» kyyneltäydet säveleet.\n\nElegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni,\nkuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen.\nJokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen\nvartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.\n\n— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi\nyöääni sisässäni.\n\n— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja\nvedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin\nsinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä\narvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.\n\n— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.\nJos vaan voisin rakastaa sinua.\n\n— Kyllä _ne muut_ ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä _ja\nniitä sinä rakastat_.\n\nMimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen\nja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun\nolet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja\nikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko\nympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.\n\nKun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:\n\n— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?\n\n— En, minun iltani kului hauskasti.\n\n— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.\n\n— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.\n\n— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti\nhymyillen.\n\n— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä\nyönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:\n\n— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.\n\n\n\n\nXXII. KUOLINLAULU.\n\n\nTämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä\nopettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta\nsitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.\n\nSe kuuluu näinikään:\n\n»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä\nihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään\nmuun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden\ntuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen\nlaulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.\n\nMikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei\nollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan\npitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.\n\nMutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja\npian souti vene saarta kohti.\n\nAstuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät\nlöytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen\nnähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.\n\nJa ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien\nsuunnitelmia ja riemuitsivat.\n\nSaaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille\nvielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa\nkiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne\nrupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla\ntavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja\nalkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni.\nAinoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen.\nMutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin\nsuloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat\neivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät\ntulleet liki.\n\nRantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu\ntuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä.\nSeuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta\nnokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni\nlintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta.\nMutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin\nja kuletti kauas pois.\n\nPieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki\npois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui\nvapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää,\njolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen\nkohota siniseen avaruuteen.\n\nMutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni\nlintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se\npainoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa\nihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta\noksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää\nlaulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.\n\nVihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka\nhiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja\nkatseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei\nuneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen\nlintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla.\nPieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa\nja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi\nsulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja\ntuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana,\nonnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo,\nsillä hän rakasti sitä.\n\nLaulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.\n\nPienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen\nedestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja\nihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin\nehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä\ntoista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää\nmuistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.\n\nMutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi\naukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.\n\n— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset\nja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan\nei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen\nvieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin\nonnelliset.\n\nYhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis\nja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri\nlintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa\nylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut\npientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen\nlinnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka\noli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja\nkuullessaan sen äänen.\n\n— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. —\nTäytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain\nlaulaa, puhelivat ihmiset.\n\nKuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun\nsydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei\nkoskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi\nelää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja\njoka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen\nkumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään,\nettä rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.\n\nMutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu\notettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin\nja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki\nniin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki\noli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi\nsaanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan,\nolisi jaksanut elää.\n\nPieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se\nsuuri suru opetti hänet laulamaan.\n\nKerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja\nsamalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen\nja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari\nkuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran\nvähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut\nlaulaa.\n\nMutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein\nkauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni\nsärähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten\nkuolleena maahan.\n\nSuuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:\n\n— Nyt se raukka on kuollut,\n\n— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun\nmuistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.\n\nIhmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:\n\n— Kaunein laulu on lyhkäsin.\n\nSenjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää\nmuistanut.\n\nTämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä\nymmärtämään.\n\nNäin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.\n\nLaskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni\nymmärtäneeni sadun minäkin.\n\n\n\n\nXXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»\n\n\n— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun\nja sinä jatkoit:\n\n— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta\nkuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt,\nvieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä\narmas?\n\nSitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en\nnäkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta\nsinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet\nyhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme\nsyleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä\nveremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan\nkatumuksen kuormaa.\n\nNäin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.\nOlla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai\nMagdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten\npääni hiuksilla.\n\nHivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:\n\n— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi\nmonia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet\ntylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan.\nVoidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan\nvirheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin.\nKatsos, virheitäsikin rakastan.\n\nPuhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri\nkierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle\nlapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle\nnähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin\nsinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin\npelästyin.\n\nKuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi\ntiukemmalle kuiskaten:\n\n— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla\nVestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.\n\n— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien\nsinut syliini ja nostin korkealle.\n\nEt vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi\noli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni\nrajuuden.\n\nIstahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.\n\nLuulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja\nmennä pois.\n\nAamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä,\nkatsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat\nsitä enemmän.\n\n\n\n\nXXIV. EROMME.\n\n\nHän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.\n\nHurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.\n\nSitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli\nkäynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta\npäänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.\n\n— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää\neriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.\n\n— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se\nteki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin\nkaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset\nsyleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.\n\nNostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani,\nsuuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut\nmuuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.\n\nSilloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi,\njonka vaikutus oli aivan toisenlainen.\n\nTyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.\n\nKylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui\nkuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.\n\nNousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni\nhyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.\n\nTultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui\nnähdessäsi synkän muotoni.\n\nMenin sisälle, istahdin raskaasti.\n\nSinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.\n\nKatselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:\n\n— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.\n\n— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.\n\nKaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.\n\n— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.\n\n— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni\nturmeltuu tätä muistaessani.\n\n— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi\npolviini.\n\nNouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo\nturmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua\nmilloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää\nitseäsi minuun.\n\nRakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu\nsinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että\nlopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu\nkiusaukseen. Sanoin jyrkästi.\n\n— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi\nlattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen\nhätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois,\ntuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.\n\nKierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:\n\n»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi\npääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin,\npaneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin\nkainona alasluoduin silmin rintaani painoi.\n\n\n\n\nXXV. YHTEINEN TIE.\n\n\nKuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka\nnyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.\n\nHuonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen\nsilmäämme kokonaisvaikutuksellaan.\n\nTyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta\ntuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä,\neikä kauniiksi laittaa.\n\nKuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja\ntässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin\nhuonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio,\nmakuuhuoneemme.\n\nSen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten\nloi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.\n\nSenjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti\nvalkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme\nsymbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa\npunoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja\nminä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin\nsuurikansainen kuningas.\n\nPuhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä\nostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.\n\nSitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä\nvalmistuksia tulevaa matkaamme varten.\n\nMennessäni kuiskasin hänelle:\n\n— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.\n\n— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.\n\n— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla\nsydämessäni kumman piston.\n\nTyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.\n\n— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.\n\nOvessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.\n\nMatkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani\ntarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.\n\nHääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja\npilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua\npuistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni\nalkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen\nsäiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista,\njolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin\nsynkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta\ntunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.\n\nMonta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa\ntänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka\nkerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain\nvailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään\nveteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne\nhypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän\nsuurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen\nihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella\ntiellä.\n\nKoetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini\nkantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja\navuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään\npuhellen.\n\nTulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi,\nTulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan\nkäden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?\n\nTulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla\nomamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme.\nRakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki\nkaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus\non luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti\nsyntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee\nrakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen,\nruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän\nvaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja\npäättyy ja johon katseemme ei kanna...\n\nAamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla\nakkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin\nmielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni\npuhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden,\nmutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin\njonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.\n\nMäärätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan\nkauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua\nliikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea\ntyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä\nkatse.\n\nMinuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea\nkäsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme\nikuista uskollisuutta.\n\nRiemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että\ntällainen onni on osakseni tullut.\n\nJalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.\n\nRakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa\nja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.\n\nMyrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.\n\n\n\n\nXXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.\n\n\nKuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja:\n»Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni\nhäipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».\n\nVasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen\nkuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta,\npelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät\nylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja\nsisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.\n\nOnnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui\nkidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana\noli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa,\nmyrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.\n\nRakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja\npuhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä\nolivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut\nmuita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä\nhääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.\n\nOih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri\ntulena palaen avasin morsiuskammioni oven.\n\nValkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa\ntukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.\n\nKädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti\nminut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.\n\nHän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi,\nkatsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:\n\n— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin\nolevani: puhdas ja koskematoin.\n\nMielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui\nrakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti,\nuneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni\npolte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin\nautuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena\nunikuvien katoamisesta.\n\nNäin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella.\nSilloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi\nantautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi\npoltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi.\nMuistit _hänet_, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi\nsulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen\nottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä,\nmiehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin\nväliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.\n\nSenjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten\nkostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut\nsieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja\nminä kostin.\n\nTapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.\n\nOnnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin,\nmatkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen\nkanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin\ntulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä\nolit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait\nkorjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit\ntoisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja\nsinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.\n\nNyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai\nrakastaa toisiamme.\n\nKumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.\n\nHän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi\npudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen\npuheensa kuullessani.\n\n»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa,\nantaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi\nsieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka\npäivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi\nsilloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä\ntunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä\nsilmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä\nkuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni\ntarttuisin.\n\n\n\n\nXXVII. VIA DOLOROSA.\n\n\nAvaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua\noudoksuen.\n\nKävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi.\nPuutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli\naikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät\nlehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat\nolivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.\n\nAstuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli\nsuljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.\n\nKysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien\nhitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi.\nHän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat\nhänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen\nkäsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.\n\n— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle\nmissä on äitisi.\n\nSanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi,\ntullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin\nvuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara\nrukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin\nnukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi,\navuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi\nolivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta,\njohon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo\nkenties oli sinulle selvinnyt.\n\nLankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi\nvasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin\nnimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.\n\nOi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton.\nHirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän\nrakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut\nkaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan\nkatseen silmistäsi.\n\nOi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut\naina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.\n\nOhdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä\nolin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi\nlaskea. —\n\nKaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien\nohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme\nvaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä\nolit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi\nrakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein\njulmanakin kohtaasi. —\n\nJoskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon\nyltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin\ntakaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit\nsaanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen\nkamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää\nviimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit\nminulle saavuttamattomaksi!\n\nJumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön\ntuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui\nkevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on\nnyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat\nmurtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä\nhaluaa.\n\nMinä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä\nkuitenkin iloitsen, että _hänen_ kaipauksensa on täyttynyt, uni\nmuuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.\n\nTule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.\n\nHän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:\n\n— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin\nsilmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta\nketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän\nunissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran,\nkerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.\n\nSydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin\nsinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.\n\nEt tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta\nkirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit\nmatkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —\n\nOlin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt\näitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua\nääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen,\nHän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:\n\n— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus\nvallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden\nsieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt\nja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta\nminä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä\ntiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni\nsuuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.\n\nJa jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä\nhänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän\nnuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle,\netten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on\nkynttilä tieni pimeydessä.\n\nSano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen\ntullessaan käyneet sanattomiksi.\n\nPurista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi\nkangistuneet.\n\n— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat\ntulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla\nkuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta\nnimeäsi yhä enemmän ja enemmän.\n\nTyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi.\nHän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä\npuhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti\nkuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä\nkatse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen\ntyökiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä,\nPäivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä\nvalmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi\njoku työ oli sen enemmän hän siitä piti.\n\nHätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan\npelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.\n\nEn koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän\najatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua\nkuin viimeistä kertaa.\n\nRakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien\nrakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka\nkuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän\nkoskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En\nmilloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi\ntoivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä\nolevan.\n\nNuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki.\nNousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen\ntyösi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi\nsilmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin\nsiitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä\nvalmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten\nolit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi\nolisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja\nsieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.\n\n\n\n"]