Kun käki kukahti

KUN KÄKI KUKAHTI

Yksinäytöksinen näytelmä talkoojuhlia ja iltamia varten

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä, Pellervo-Seura, 1942.

HENKILÖT:

Martta, sotilaanleski, noin 35-vuotias. Matti | Martan lapset 10—12-vuotiaita. Maija | Paavo, Martan veli, kersantti, 25-vuotias. Aapo, maanviljelijä, 50-vuotias. Pirkko, Aapon tytär, 20-vuotias. Talkooväkeä: miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia.

Näyttämö: Martan asumuksen pihamaa kylän laidassa maantien varrella. Näyttämön etualalla jokin pienehkö pensas tahi puu ja maakivi. Kalustoa säleikköpöytä, jonka vieressä penkki ja muutamia jakkaroita. Näyttämön oikeasta laidasta pistää esiin pienen asuinrakennuksen katon kulma niin verhottuna, että vain muutamia vanhoja päreitä näkyy. Näyttämön taustana maantie, jonne pihamaalta pieni portti johtaa. Ulompana kesäinen maisema, järvi tahi joki, metsää ja viljelysmaita.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Matti ja Maija

Matti. (Kesäisesti pikku poikien tapaan puettu, polvihousut puolikasolkaimineen, avojaloin. Juoksee oikealta). Äiti! (Jää hetkeksi kuuntelemaan, vilkuillen puoleen ja toiseen. Kun vastausta ei kuulu, niin huutaa kovemmin). Äiti! Äitii!

Maija (Samoin lyhyt hame yllä, avojaloin, kastelukannu ja rautaharava kädessä). (Tulee vasemmalta). No, mikä sillä nyt taas on hätänä!

Matti. Hätänä! Ainakos pitäisi joku hätä olla! Enkä minä sitä sinulle.. vaikka olisikin!

Maija. Vaan äidille! Hänelle ei tarvitse juosta aina kaikkia joutaviansa valittamaan! Suuri mies!

Matti. Vai suuri! Toisinaan minä olen pieni, niin pieni että...

Maija. Niin olet. Aina, milloin äitiä turhaan huutelet!

Matti. Turhaan! Kuka niin on sanonut?

Maija. Minä! Ei sinun huudoissasi aina ole puoltakaan perää.

Matti. Eikä sinun aina! Ei ainakaan kymmenen vuotta sitten!

Maija (Nauraen). Kymmenen vuotta! Kun koko miestä ei ollut tuskin olemassakaan silloin.

Matti. Sinä olit!

Maija. Olin! Ainakin tuollainen (näyttää) meidän kissan kokoinen!

Matti. Ja kävelitkin, arvaan minä! Neljällä jalalla! Häntä pystyssä!

Maija. Häntä pystyssä itse kävelet! Ja sitten kerhomaasi on sen näköinen kuin on!

Matti. Mikä sitä vaivaa?

Maija Kysyt vielä! Mene katsomaan, niin näet!

Matti (Touhukkaasti housujaan nostellen). Toisen kerran. Nyt en kerkiä?

Maija. Miksi et kerkiä?

Matti. On vähän tärkeämpiä töitä.

Maija. Mikä on sen tärkeämpää?

Matti. No vaikka katon naulaaminen, tuon tuvan! (Näyttää kädellään).

Maija (Hämmästyen). Katon naulaaminen! (Lyö käsiään kylkiinsä aikuisten tapaan). Voi minun päiviäni! Kaikesta puhuukin tuollainen napataatta!

Matti. Vai olen minä taatta! Äsken juuri olin suuri mies!

Maija. Siitä ei tule mitään!

Matti. Tuleepas! Pian saatte sen nähdä!

TOINEN KOHTAUS.

    Edelliset, Martta.

Martta (Tulee asuinrakennuksen nurkan takaa kuivia valkoisia vaatteita käsivarrellaan). Mitä nähdä?

Maija. En minä vaan tiedä!

Matti (Voitonriemuisesti). Minä tiedän!

Martta ja Maija. No?

Matti. Meille tulee talkoot!

Martta (Hämmästyen). Talkoot!

Maija. Sitäkö se oli!

Matti. Sitä se oli! Joko nyt uskot!

Martta (Naurahtaen). Miksi en uskoisi, mutta en käsitä, mitä meillä talkoilla tehtäisiin.

Matti. Tuvan kattoa naulataan!

Martta (Yhä hämmästellen). Tuonko tuvan?

Matti. No minkäs sitten! Kun ei meillä muuta tupaa juuri olekaan.

Maija (Mukaan käyden). Ja kun sen katto vuotaa! ettei kissakaan pysy kuivana muualla kuin pöydän alla.

Matti. Häntä pystyssä!

Martta (Naurahdellen). Pöydän alla... häntä pystyssä. Voi mahdoton teidän juttujanne! (Laskee lakanat pöydälle). Maija, vedetäänpäs nämä lakanat, ehkä se siitä selvenee.

Maija. Selvenee se! (Alkavat vetää lakanoita).

Matti. Se on jo selvä. Saatte uskoa.

Martta. Mutta eihän minulle ole mitään tästä puhuttu. Ei ketään ole talkoisiin käsketty.

Maija (Lakanaa lyöden). Eihän nyt talkoisiin tarvitsekaan itse käskeä.

Matti. Ei niin.

Maija. Kaikki rientävät niihin ilmankin, kun saavat vain tietää.

Matti. Kohta miehet ovat täällä. Rävähtävät katolle kuin oravat.

Martta (Pysähtyen). Mitä sinä oikein puhut? Ei kai meillä ole tikkunaulojakaan.

Matti. Ei niin. He tuovat niitä mukanaan kokonaisen laatikollisen.

Maija. Se riittää.

Matti. Ja jääkin vielä.

Martta. Entä päreet? Eihän meillä ele niitäkään!

Matti. Niitä tuodaan, kahdella hevosella.

Martta. Oletko kuullut jotakin sellaista?

Matti Olen niin. Päreniput läpsähtelivät kivasti, kun niitä heiteltiin kärryihin kaupan pihassa.

Martta. Aina ihmeempää! Onkohan tässä kaikessa puoltakaan perää?

Maija. On varmasti, vaikka tuon puheissa ei ole aina edes neljättä osaa.

Matti. Onpas! Neljä kertaa neljä perää... on yhtä kuin kuusitoista... Kuusitoista vasaraa naputtaa kohta meidän tuvan katolla! (Ottaa maasta kaksi kiveä ja naputtelee niitä vastakkain).

Martta (Nauraen). Sinähän olet kuin tikka!

Maija. Kuin palokärki puun kyljessä!

Martta. Punaista lakkia vain puuttuu!

Matti. Ei puutu, kun ostat sellaisen! Niitä on kaupassa! Nyt en sitä tarvitse, kun aurinko noin lämmittää. Enkä jouda odottamaankaan, kun lähden talkoomiehiä vastaan. (Hypähtää ja lähtee, kääntyen vielä). Muistakaa keittää niin paljon korviketta, että minäkin saan kaksi kuppia! (Lähtee reippaasti laulaen). Iske, iske, iske seinään vuoren, iske, iske mielin reippahin! Iske, luota voittoon voimas nuoren.... (Etääntyy, ääni häipyy).

Maija. Noin hän jo moukarilla hakkua nauloja! Särkee kohta koko katon!

Martta (Naurahtaen). Voi teitä! Mitähän tästä tulee?

Maija. Uusi katto meidän tupaan! Minä uskon jo sen.

Martta. Uskoa teiltä kylläkään ei puutu.

Maija. Usko siirtää vuoret! lukee opettaja aamuisin rukouskirjastansa.

Martta (Hymähtäen). Kunhan nyt siirtäisi vanhat päreet tupamme katolta.

Maija. Siirtää varmasti ja naulaa uudet tilalle.

Martta. Siitä saamme olla kiitollisia kyläläisille. Ikävä vain, ettei meillä ole tarjottavana edes kahvikupposta heille.

Maija. Meilläkö ei kahvikuppeja? Puoli tusinaahan niitä on ja sitten vielä ne kaksi korvatonta.

Martta (Nauraen). Enhän minä kuppeja! Korviketta tarkoitin!

Maija. Korviketta kai minäkin! Mistä nyt enää oikeata kahvia, sanoo mummo.

Martta. Opettaja ja mummo... ja sinä itse. Olet niin vallaton ja keväistä henkeä täynnä, että korvista ulos pursuaa.

Maija. Niin pursuaa! (Saavat viimeisen lakanan vedetyksi). Kuohuu sinunkin korvistasi, ennenkuin tämä päivä on lopussa!

(Poistuu oikealle iloisesti hypellen ja käsiään yhteen lyöden. Laulaa):

    Hip; hap, huu! Nyt on huhtikuu!

Martta. Eikö liene jo toukokuu! Silmissä he kasvavat kuin keväinen ruoho. Kun isä vielä eläisi, että näkisi. Mikä tietää, vaikka hyvinkin näkisi, näin keväällä.

(Poistuu vasemmalle. Näyttämö kotvan aikaa tyhjänä. Kylältä päin kuuluu ihmisääniä, metsästä käen kukahtelua, karjankellon kilkahdus tuolloin tällöin).

KOLMAS KOHTAUS.

Pirkko ja Paavo (Nuorekas, kesäisesti pukeutunut. Toisessa kädessä on hänellä valkoisella vaatteella peitetty pärekori, toisessa suurehko, kiiltäväksi hangattu pannu. Tulee vasemmalta itsekseen hyräillen).

Pirkko.

    Tuonne taakse metsämaan
    sydämeni halaa.
    Siell’ on mieli ainiaan,
    sinne toivon salaa.
    Siellä metsämökissä on kaunis...

Paavo (Sotilaspuvussa, kersantin »natsoissa» ja reppu selässä on tullut toiselta taholta ja jäänyt kuuntelemaan Pirkon laulua).

Vai siellä on!

Pirkko (Iloisesti yllättyen). Paavo! (Laskee kantamuksensa pöydälle, rientäen Paavoa tervehtimään).

Paavo. En ole kaunis... Eikä minulla ole edes mökkiä... Mutta sydämeni halaa, sen takaan! (Syleilee Pirkkoa väkevästi).

Pirkko. Sinä... sinä... Ihan seisahti minun sydämeni.

Paavo. Eikö mitä! Tunnen selvästi, miten se sykkii! (Syleilee uudestaan).

Pirkko. Sinä kuitenkin tulit, rakas... En osannut odottaa, siksi niin säikähdin. Tuskin vihollista sen enempi.

Paavo (Nauraen). Oho! Partani ajamatta! (Tarkastelee asuaan). Koko mies ruokkoamatta! Taidanpa tosiaan olla enemmän Iivanan kuin ihmisen näköinen.

Pirkko (Tarkastelee pari askelta peräytyen). Älä puhu, sinä rakas, uljas Suomen soturi!

Paavo (Myös ihastellen tarkastelee Pirkkoa). Vaiti! Sinä ihana tyttö! Suomen tyttö! Viiripääsky ja päivänpaiste!

Pirkko. Runoilet.

Paavo. Tottahan toki tuon verran osaa. Osaisi vaikka tervaskanto näin keväällä pitkän paaston jälkeen.

Pirkko. Onko teillä nälkä siellä?

Paavo. On! Sellainen hiukea, etten osaa sitä sanoa.

Pirkko. Mutta sehän on kamalaa!

Paavo. Niin on. Kuvittele, että nuori mies kuukausimääriin ei näe tytöstänsä muuta kuin unta, aina kesken jäävää.

Pirkko. Sinä! Vaikka olisihan minun pitänyt tuon jo arvata.

Paavo. Olisi pitänyt. Niinkuin senkin, millainen nälkä tällaisesta paastoamisesta seuraa. Sellainen hiukea että...

Pirkko. Että... sano pois!

Paavo. Ei sitä sanoa saata! (Astuu askelen, syleilee ja suutelee).

Pirkko (Onnellisena vapautuen). Sinä... sinä.

Paavo. Olen kuin keväinen metso. En kuule enkä näe.

Pirkko. Et näe?

Paavo. En muuta kuin tätä kevättä! (Kuuntelee ja katselee ympärilleen). Näen sen värit! Viheriöitsevän koivikon! Keltaisena kukkivan niityn! Tunnen sen tuoksut! Pellon! Metsän! Nuoren kevään kaikki tuoksut! (Henkäilee syvään, syleilee ja suutelee Pirkkoa).

Pirkko (Käki alkaa kukahdella läheisessä metsässä). Kuule, käki! (Lukee). Yksi... kaksi... kolme...

Paavo. ... Neljä... viisi... kuusi...

Pirkko. Seitsemän... kahdeksan...

Paavo. Yhdeksän... kymmenen...

Pirkko. Yksitoista...

Paavo. Kaksitoista...

Pirkko. Kolmetoista...

Paavo. Ja niin edespäin... Emme tarvitse tämän enempää ensimmäisellä vahtivuorollamme. Kuule, nyt on kevät!

Pirkko. Olemme kaivanneet tätä.

Paavo. Olemme ikävöineet tätä! Istuin tullessani tuolla pellonpyörtänellä! Katselin teräkkäänä vihoittavaa kauranorasta. Puristelin kädessäni pellon muhevaa multaa.

Pirkko. Olet kaivannut sitäkin.

Paavo. Olen unta nähnyt ja hiukeaan asti ikävöinyt myös sitä.

Pirkko. Sinä pääset kohta kyntämään kaipaamaasi peltoa.

Paavo. Pääsen, heti kun rajat, piiriojat olemme saaneet selviksi. Omalla pellollamme kynnän ja kylvän.

Pirkko. Rinnallasi käyden tahdon auttaa sinua.

Paavo. Näillä käsilläsi! (Hyväilee Pirkon kättä, silittäen sillä poskeaan). Miten siro ja kuitenkin niin jäntevä!

Pirkko. Työntekijän käsi!

Paavo. Siilipä juuri! Sen sykähtely saa alkunsa sydämesi lähteistä.

Pirkko (Naurahtaa).

Paavo. Älä naura! Me tulemme siellä tällaisiksi, lapsekkaiksi. Näemme niin monta kylmää kättä, hirmuista kättä, mustin koukistunein sormin hangen alta uhkaamassa...

Pirkko. Älä katsele niitä!

Paavo. En kauempaa, olet oikeassa. Katselen ja tunnustelen vain näitä. En hellitä, en väsy. (Hetken tunnelmallinen hiljaisuus).

Pirkko. Nyt minun on ryhdyttävä kahvia keittämään.

Paavo. Kahvia keittämään, täällä! Kenelle?

Pirkko. Talkoomiehille!

Paavo. Siskon tuvalla! (Katselee ympärilleen). Mitähän täällä talkoilla tehdään?

Pirkko. Tupaan uusi katto!

Paavo. Tupaan katto! (Kävelee oikealle tarkastellen rakennusta). Uusimisen tarpeessa tuo näkyy olevankin, siskopahaiseni mökin katto. Muistelen sen vuotaneen jo viime kesänä. Matti sen uusimisesta puhui. Mies kaatui, työ jäi. Mutta kuka siskolle tällaista hyvää puuhailee?

Pirkko. Talkoovanhin tietysti. Sellainenhan on nyt joka kylässä.

Paavo. Tosiaan! Talkoot, tämän kevään iloisin ilmestys!

Pirkko. Kaunis kuin tämä pieni tunnustähti, yhteinen talkoomerkki! (Näyttää rinnastaan talkootähteä).

Paavo. Se on säteilevä ja kirkas.

Pirkko. Monta kertaa olen ihastellut sitä: se innoittaa ja lämmittää, niinkuin koko auttamisen ajatukseen perustuva yhteistoiminta. Minusta ihmisetkin näinä aikoina ovat käyneet paljon iloisemmiksi ja ystävällisemmiksi kuin ennen. Vaikka jokaisella onkin niin paljon työtä.

Paavo. Iloinen anti lämmittää sydäntä, sanoi äitimuori ennen.

Pirkko. Hän itse oli lämminsydäminen nainen.

Paavo. Nuorena hän varmaan oli kuin sinä, minä usein kuvittelen.

Pirkko (Naurahtaen). Kuvittelet liikoja minusta. Mutta nyt minun on lähdettävä korviketta keittämään. (Nousee).

Paavo. Minut voit ottaa kahvipuitasi pilkkomaan. Olen tottunut siihen korsuissa. (Aapo tulee oikealta, pysähtyen pihakiven taakse).

Pirkko (Naurahtaen). Sitten varmaan saat tulen irti kuivista puista!

Paavo (Nousee). Totta varmasti! Myös tuoreista! (Vetää Pirkon puoleensa ja suutelee).

Pirkko. No, no, nyt tulta tekemään!

Paavo. Pannun alle, niin. (Pidättäen). Ei juuri vielä! Kauankos me kahteen pekkaan yhden kahvitulen rakennamme. (Vetää Pirkon mukanaan pöydän luokse). Kuule, tietääkö tästä vielä kukaan?

Pirkko. Mistä?

Paavo. Tästä meidän yhteisestä tulenteostamme?

Pirkko. Vain postineiti aavistelee ehkä.

Paavo. Se on selvä! Vanhat piiat aina sellaista aavistelevat ja aivastelevat. Eihän isäsi tiedä?

Pirkko. Ei tiedä! Siitä olen varma. (Aapo aikoo vetäytyä takaisin, pysähtyy kuitenkin taka-alalle kuuntelemaan).

Paavo. Älä ole niin varma. Suoraan sanoen minä pelkään...

Pirkko (Nauraen). Sinä... Joka et vihollistakaan pelkää!

Paavo. Ne ovat eri miehiä, suomalainen isäntä-Aapo ja venäläinen orja-Iivana.

Pirkko (Nauraen). Kyllä tämä suomalainenkin Aapo lämmitetään, älä murehdi.

Paavo. Lämmitetään! Se oli sattuva sana! Luuletko hänen suostuvan, lämpenevän, tarkoitan?

Pirkko. Varmasti! Onhan nyt jälleen kesä. Käki kukkuu ja aurinko paistaa. Se lämmittää ihmismieltä, toivoakseni myös isäukon selkää ja sydäntä.

    (Aapo hiipii näyttämöltä. Pirkko keräilee pöydältä
    tavaransa ja kiiruhtaa oikealle tuvan nurkan taakse).

NELJÄS KOHTAUS.

    Paavo ja Martta.

Martta (Tulee vasemmalta syli täynnä risupuita, pysähtyy pihamaalla huomatessaan Paavon). Paavo, veli! Taivaastako sinä siihen tipahdit!

Paavo. No, miten tuon katsoo. Joku toinen voisi nähdä lähtöpaikakseni päinvastaisen paikan.

Martta (Naurahtaen). Voi, sinua! Mutta — käy nyt sisälle edes, kun en minä voi...

Paavo. Et voi, älä yritäkään. Vaikea minunkin on sinua nyt tervehtiä niinkuin pitäisi. Mutta... suomalaiselle soturille ei vaikeampikaan asia ole mahdoton... ei saa olla. (Astuu Martan luokse ja nostaa hänet puusylyksineen maasta). Ole tervehditty, sinä yhteisen äitimme tytär!

Martta (Nauraen, vastaan pyristelee). Olet sinä vasta! Sama vallaton vesa!

Paavo. Nyt minä olenkin vasta! Ei pää edes ole päässyt vaihtumaan niinkuin siltä entiseltä kaartilaiselta Turkin sodassa ja Sevastopolin valloituksessa. Sitä »punkkeria» hoitelevat nyt saksalaiset aseveljet.

Martta. Sama olet, sanoin sen jo! Tulet lomallekin, ainoalle siskollesi mitään ilmoittamatta. Mahtaa olla niin paljon muille kirjoiteltavaa.

Paavo. Niin on. Sinullakin näkyy olevan touhua, että tuskin kerkiäisit vastaamaan. Katon naulaamiset ja monet muut.

Martta. Kaikki jo olet ehtinyt kuulla.

Paavo. Kuulee kai sitä, näin keväällä, kun käki kukkuu.

Martta (Naurahtaen). Arvaan minä sinun käkesi...

Paavo. Mitä sinä arvaat! Ja ellet jo häviä siitä risuinesi, niin kannan puulaatikkoon yhdellä sylyksellä koko roskan! (Lähenee).

Martta. Älä koske! Risu pistää! Kun et hulluttele, niin kahvia saat kohta!

Paavo. Kahdestakin pannusta! Jopa kerrankin poikaa onni potkaisi! Mutta sillä aikaa kun keittelet sitä, käväisen äitimuoriamme tervehtimässä.

Martta. Kun et kuoliaaksi säikyttele vanhaa ihmistä.

Paavo. Ei toki. Nuoria vain säikytellään.

Martta. Mene ja palaa!

    (Menee vasemmalle tuparakennukseen).

VIIDES KOHTAUS.

Maija (Tulee touhukkaana kylältä päin, kädessään suurehko paperikäärö). Paavo-eno!

Paavo. Se on nimeni. Eno tietääkseni on pitäjä, siellä jossakin.

Maija (Juoksuttaa käärönsä pöydälle, rientäen tervehtimään Paavoa).

Tämä vasta hauskaa!

Paavo (Nostaa Maijaa korkealle heittäen). On tämä!

Maija. Että sinä eno pääsit ja palasit sieltä jostakin! Vaikka turhaan sitä kiertelet. Tiedän minä kuitenkin, missä olet ollut!

Paavo. No?

Maija. Karhumäen suunnalla!

Paavo (Nauraen). Tuo ei paljoa selitä. Tiedätkös, se suunta on toista kuin sinun koulutiesi. Se on laaja kuin tämä maailma.

Maija. Niin minun koulutienikin on.

Paavo. Sinun koulutiesi?

Maija. Se laajenee miten leveäksi tahansa.

Paavo. Näytät olevan yhtä viisas kuin olit jo ennen.

Maija. Viisaampikin. Opettaja sanoo, että olen tullut näsäviisaaksi.

Paavo (Nauraen). Vai niin sanoo. Mutta mitenkäs sinä näsäviisas ja te muut viisaat olette tulleet aikoihin ankarana talvena täällä?

Maija. Tultiinpas vain, koska kesään päästiin.

Paavo. Leipää riitti?

Maija. Riitti hyvin, kun vain kupongit eivät olisi loppuneet.

Paavo. Miten perunat?

Maija. Ne paleltuivat, mutta me söimme ne sittenkin, kiusallakin.

Paavo (Nauraen). Kenelle siitä kiusa tuli?

Maija. Perunoille itselleen! Ja sitten me söimme koulukeittolassa hyvää keittoa.

Paavo. Entä polttopuunne? Riittivätkö nekin?

Maija. Oikein hyvin, koska vielä jäikin. Aholan isäntä ja muutkin kyläläiset toimittivat niitä meille enemmän kuin talvella tarvitsimme.

Paavo. Se oli hyvä! Että säilyitte lämpiminä. Ja kun nyt vielä saatte tupaanne uuden katon, niin säilytte myös kuivina syyssateellakin.

Maija. Niin, meillä on katonnaulaustalkoot tänään.

Paavo. Sitä varten minäkin matkaan lähdin.

Maija. Sinä lomalle? (Katsoo Paavoon). Etkä lähtenyt. Kyllä minä tiedän, mitä varten sinä lähdit.

Paavo. Mistä sen tietäisit?

Maija. Tiedänpähän vain. Olen kantanut kenttäpostia ja tuntenut käsialasi. Mitäs annat, jos sanon...

Paavo. En mitään. No, sitten annan, jos et mitään sano. (Kaivaa repustaan kääreen). Kas tässä! Vain sillä ehdolla, että pidät kiinni suusi!

Maija (Aukaisee kääreen). Uudet sannikkaat! Kiitos, sinä maailman paras eno!

Paavo. Suusi kiinni!

Maija. Kiinni on! (Napistaa huulensa yhteen. Hengittää tuhisten, silmät ja sormenpäät elehtivät).

Paavo. Kovalle näyttää ottavan!

Maija. Mitäs kun... (Ilmaa haukkoen, väliin aina suunsa sulkien). Mitäs kun... henki ei kulje!

Paavo (Nauraen). Haukkaa ilmaa niinkuin ahven!

Maija. Ei minulla ole kiduksia... (Haukkoo). Niinkuin ahvenella...

Paavo. Minä autan sinua. (Ottaa repustaan punaisen pääliinan). Sidon leukasi yhteen! (Sitoo liinan). Kas noin!

Maija. Nytkö minä saan puhua!

Paavo. Saat!

Maija. Saankos tämän liinankin vielä? (Hypistelee liinan kulmia).

Paavo. Haukkomisesi palkaksi saat!

Maija. Kiitos, eno! Sinä olet tullut ihan hassuksi! Sen minä sanon.

Paavo (Nauraen). No, niin minä väliin itsekin jo uskon, vaikka en sano. Mutta missä veljesi Matti, se pieni tinttajaakko nyt on?

Maija. Meni talkooväkeä vastaan. Pian tulee kai sieltä. (Avaa pakettinsa, jossa on kahvikuppeja. Alkaa touhukkaana levitellä niitä pöytään).

KUUDES KOHTAUS.

    Edelliset ja Matti. (Matin laulu alkaa kuulua oikealta
    kylätieltä. Paavo ja Maija jäävät kuuntelemaan sitä).

Matti.

     Mun isän oli sotamies,
    mies uljas, kauniskin.

Maija. Tuota hän usein laulaa.

Matti.

    Jo viisitoista vuotisna
    hän astui rivihin.
    Tiens aina kulki kunniaan...
    iloisin mielin kärsi vaan
    hän kylmää, nälkää, haavojaan,
    mun isän armahin... mun isän armahin...

Paavo (Kääntyy poispäin mielenliikutustaan salaten).

Maija. Eno? Mikä sinulle tuli?

Paavo. Ei mikään.. Nenäni vain vähän tukossa.

Maija. Nieleskele ilmaa! Haukkaa kuin ahven!

Matti (Lähempänä, voimakkaammin):

    Kun viisitoista vuotta vaan
    ma kerran täyttää saan.
    Samaanpa käyn mä taisteluun,
    ja nälkään, kuolemaan.
    Miss’ ankarimmin luodit soi,
    laajimmin tulta salamoi,
    en sinne käymätt’ olla voi
    tiet' isäin astumaan... tiet' isäin astumaan...

(Astelee reippaasti, marssien näyttämölle jousipyssy olallaan).

Paavo. Oikein, sinä suomalainen sotilaspoika! Isäsi poika!

Matti (Ilostuen). Eno! Sinä olet tullut sodasta?

Paavo. Sinä näytät olevan sotaan lähdössä. Maija tässä juuri kertoi, että olit talkooväkeä hakemassa.

Matti. Niin olinkin. Niitä tulee jo kohta. Oli kivaa, että sinäkin eno tulit.

Paavo. Tottakai tulin! Mutta minulla ei ole mitään työkaluja. Lainaatko sinä minulle vasaran?

Matti. Vaikka kaksi!

Maija. Mistä lainaat? Kun ainoastakin varren katkaisit!

Matti. Tehdään varsi.

Paavo. Vaikka kaksi! Ei kai meiltä taitoa eikä keinoja puutu! (Kaivaa laukustaan sannikkaat). Kun olet noin reipas miehenalku, niin tässä sinulle marssikengät! (Heittää sannikkaat Matille).

Matti. Voi, kiitos, eno! (Pistää sannikkaat käsiinsä ja meloo niillä ilmaa). Näillä minä juoksen kovaa!

Maija. Sinä kovaa! Viime kilpailuissakin hävisit minulle!

Matti. Enää en häviä, kun minulla on nämä enon sannikkaat.

Maija. Luuletkos, ettei minulla ole. (Nostaa jalkaansa).

Matti. Saitko sinäkin!

Maija. Sain ja sain vielä muutakin.

Paavo. Hän myös saa! (Ottaa repustaan pienen tuppipuukon ja kiinnittää sen Matin vyöhön). Käsiaseen! Kas tässä, sotilaspoika!

Maija. Hän pudottaa sen... ennenkuin täyttää viisitoista.

Matti. Enkä pudota.

Maija. On se nähty!

Matti. Nähty! Miten olisi nähty, kun ei minulla ennen ole tällaista puukkoa ollutkaan?

Paavo. Siinä kuulit! Miten olematonta pudottaa?

Matti (Hypellen iloissaan). Nyt on! Koko koulussa ei ole yhdelläkään toisella pojalla tällaista puukkoa!

Maija. Eikä yhdelläkään tytöllä tällaista liinaa. (Matille). Mutta tiedätkös, miksi ei ole? Minäpä tiedän senkin.

Matti. Kyllä minäkin sen tiedän.

Maija.

No.

Matti. Kun kellään muilla ei ole tällaista enoa.

Paavo (Nauraen). Oho!

Maija. Ei ole! Oikein hän siinä sanoi.

Paavo. Osaattepa visertää! Ihan hävettää. Taidanpa lähteäkin äitimuorin luona käväisemään.

Maija. Käväise vain. Mummo odottaa sinua. Sanoi nähneensä sinusta unta ja sanoi, että se tietää joko sitä tahi tätä. Jos se tietää sitä... ei, en viitsi kertoakaan, kun ei se tietänyt sitä.

Paavo. No, sitten varmaan se tiesi tätä.

Maija. Niin tiesi. Sinä tulit ilmielävänä käymään ja katsomaan häntä. Kyllä mummon unet aina jotakin tietävät.

Paavo. Sitä tahi tätä! Sen minä muistan vanhastaan. (Kohentaa repun selkäänsä, lähtee oikealle).

Matti. Minä lähden talkoomiehiä vastaan. Muista tulla pian takaisin. Meillä tulee hauskaa.

Paavo. Varmasti!

Maija. Saat niin hyvää korviketta, että korsussasi et milloinkaan.

Paavo. No sitten tulen ja säästän äitimuorin korvikkeet huomisaamuun. (Matille). Sinä poika, muista hankkia minulle se talkoovasara!

Matti. Kyllä hankin. Ole huoletta!

Maija. Et mistään saa.

Matti. Saat nähdä että saan! (Lähtee juosten kylälle päin).

Maija. Tässä on kupit. Missä on korvike? Saapahan nähdä, saammeko sitä! (Juoksee tuvan taakse).

KUUDES KOHTAUS.

    (Aapo ja Martta tulevat samanaikaisesti näyttämölle eri puolilta).

Aapo. Päivää, talkootalon emännälle!

Martta. Hyvää päivää!

Aapo. Ei ketään ole vielä tullut?

Martta. On tullut. Näkyy jo menneenkin tällä välin. Istumaan käykää tänne penkille, olkaa hyvä!

Aapo. Kiitos! Ei tule enää kylmä ulkona istuessakaan. Niin kesäiseksi on muuttunut jo sää. (Istuu pöydän ääreen hikeään pyyhiskellen). Olet pistänyt jo pöydänkin koreaksi!

Martta. Minäkö? Minkä pöydän? (Huomaa kupit pöydällä). Voi ihme! Mistä kupit ovat tuohon ilmestyneet?

Aapo (Naureskellen). Mistä lienevät. (Katselee kuppeja päivää vasten). Omistaja ei ole jättänyt näihin puumerkkiään. Ei liene talkootarvikkeissa tapana. Vain omiin töihimme me sellaisia mielellämme merkkaamme. Kun minä yksinäni olen jotakin näkyväistä matkaan saattanut.

Martta. Kaikki eivät piirrä puumerkkiä edes omiin töihinsä. Te, Aholan isäntä olette yksi sellainen.

Aapo. Minä! Älä puhu. Itsekästä on ihmistoimi, vaikka itsekään ei sitä tahtoisi.

Martta. Minä kai sivustakatselijana tuon asian paremmin tiedän.

Aapo. Ellet väärin satu muistamaan. Siitä on jo monta vuotta, kun meiltä lähdit.

Martta. Ensi syksynä viisitoista.

Aapo. Miten kauan olitkaan meillä?

Martta. Neljä nuoruuteni kauneinta vuotta, heti kun kotimme isän kuoleman jälkeen hajosi. Teiltä löysin uuden kodin.

Aapo. Neljä vuotta, tosiaan! Siinä ajassa ehtii jo kasvaa niin juuria kuin lehtiä, jos on kasvaakseen. Sinusta jäi meille hyvä muisto, niinkuin omasta lapsesta.

Martta. Omana lapsenanne te minua isätöntä orpoa kasvattelittekin ja siitä minulla on aina syytä olla teille kiitollinen.

Aapo (Naurahtaen). Mitä turhista! Ne on maksettu aikoinaan, villat villoina.

Martta. Ei se ole niin. Jos kukaan, niin minä olen jäänyt velkaan...

Aapo (Keskeyttäen). Äläpäs nyt, olemattomista veloistasi... ettei minun myös ole pakko muistella omiani ja sillä tavalla joudumme lystikkääseen jäniksen kierrokseen tässä toistemme kiittelemisessä. Se on eräs laji puumerkkien piirtelemistä, johon me ihmiset yleensä olemme varsin kärkkäitä. Muistelkaamme ennemmin jotakin muuta yhteistoiminnoistamme. Meillä oli joskus silloinkin samantapaista hauskaa touhua kuin tänä iltana tässä talosi tanhuvilla. Muistatko vielä seuratalon pihanraivaustalkoita?

Martta. Talonvihkiäisten edellisviikolla! Tottahan toki ne muistan.

Aapo. Oli lämmin ja suotuisa suvi, niinkuin toivottavasti myös tästä kesästä saamme.

Martta. Laurinpäivä se oli.

Aapo. Sinulla on tarkka muisti. Minä unohdan päivät, vuodetkin. Kaunis oli kesä ja lämmin oli ilta, sen muistan.

Martta. Ja kaikki kyläläiset olivat mukana, Kulmalan vanha seppäkin.

Aapo. (Naurahtaen). Tottakai Kulmalan seppä! Hän vasta olikin tärkeätä poikaa! Kuka kivikalut olisi terittänyt, ellei Kulmalan seppä?

Martta. Kelpasikin teritellä. Kahvia keitettiin suurella pannulla, ei kysytty eikä laskua pidetty, miten monta kertaa seppä tyhjää kuppiansa pannun alle kiikutti.

Aapo. Tämä nautinto ei ollut silloin kortilla. Viisi kiloa muistelen kaupan kahvia lahjoittaneen.

Martta. Taisipa isäntä itse olla siitäkin lahjoituksesta päättelemässä.

Aapo (Hymähtäen). Taisinpa olla. Yhteistä tavaraa voi suruttomasti myös lahjoittaa, koska siinä ei nähdä omistajan puumerkkiä.

Martta. En muista nähneeni niitä niissä suurissa vehnäpullissakaan, joita teiltä näihin pihatalkoisiin korikaupalla kannettiin. Teiltä oli myös pannu, se suuri viiden litran vetoinen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset, Maija ja Matti.

Maija (Suurta pannua kädessään kantaen). Tätäkö äiti tarkoittaa?

Martta. Tuota samaa! (Hämmästellen ). Mistä ihmeestä sinä sen olet nyt käsiisi saanut?

Aapo (Naurahtaen). Sieltä kai, mistä aikoinaan sinäkin!

Maija. Aholan keittiön hyllyltä!

Martta. Niin, no, kyllähän minä sen arvaan... (Aapolle). Mutta mitä ihmettä te oikein puuhaattekaan, te ja Pirkko...

Aapo. Ei mitään ihmettä! Vain vähän vanhalle talkoopannulle toiminnan korviketta. Pitkäksi sen aika jo mahtanee käydäkin hyllynsä nurkassa. Se on yhtä vanha kuin minä.

Martta. Viidenkymmenen vuoden!

Maija (Kummastellen). Niinkö vanha jo!

Aapo (Naurahtaen). Minäkö vai pannu?

    (Matti juoksee oikealta suuri pajavasara kädessään).

Matti. Mitä? Kuka? Kuka niin vanha?

Maija. Aholan isäntä ja pannu! Tyhmää kysellä tuollaista, jonka kysymättä näkee.

Aapo (Nauraen). Että kumpainenkin ovat vanhoja!

Martta (Kuin hätistäen). Sinä hälläkkä! Ja kumpainenkin! Ei kaikkea pidä kysyä, mitä ei tiedä, eikä kaikkea ihmetellä, minkä näkee.

Aapo. Älä estä! Se on paras tapa päästä tietämään enemmän kuin näkee.

Martta. No, tietäkööt sitten. Tuo pannu on Aholan ja koko kylänkin vanha talkoopannu ja tämä Aholan isäntä meidän yhtä vanha hyväntekijämme, joka...

Aapo (Naurahtaen). So, jo riittää! Ei kaikkea pidä sanoa, mitä luulee! (Lapsille). Me tässä äitinne kanssa muistelimme tuohon pannuun liittyviä vanhoja hauskoja asioita, — seuratalomme pihanraivaustalkoita. Niissä teidänkin olisi pitänyt olla mukana.

Matti (Vasaraansa heiluttaen). Emmekö olleet sitten?

Aapo (Nauraen). Ette muistaakseni! Mutta tuollainen vasaranheiluttaja siellä kyllä oli ja reipas poika hän olikin. Hänen nimensä oli Matti.

Maija. Meidän isä varmaankin!

Aapo. Oikein arvattu. Vaikka ei hän silloin vielä ollut isänne.

Maija (Kummastellen). Hän oli isä.

Matti (Samoin). Eikä ollut isä?

Aapo. Se mahtanee tuntua teistä vähän ihmeelliseltä, totta se on kuitenkin. Ja koska tässä olen teille arvoituksen antanut, niin täytynee minun kaiketi siihen myös selitys antaa. Oli kaunis kesä ja syksypuoli jo. Meillä oli seuratalon mäellä talkoot, niinkuin täällä teillä tänään. Ei naulattu kattoa, vaan raivattiin pihamaata. Se kaunis kisakenttä, jossa te kesäisin nyt leikitte, juoksette ja palloa potkitte, oli silloin vielä kiviä, kuoppia ja kantoja täynnä. Yhteisvoimin, talkootyöllä me kylänväki kokoonnuimme sitä raivaamaan ja tasottelemaan.

Martta. Ja että pääasia ei kertojalta unohtuisi, sanon minä sen teille. Näiden talkoiden toimeenpanijana oli sama mies kuin tänä iltana täällä...

Aapo. Sanokaamme eräs monista. Yksi mies ei milloinkaan tee näkyväistä yhteistyötä. Sitäpaitsi näissä talkoissa oli myös paljon naisia, yksi niistä hän, joka asiaa ei aivan tarkoin enää muista.

Martta. Muistaa, vaikka ei enempää kiistele. Mutta seuratalon kenttä oli silloin vielä kauhean näköinen.

Aapo. Oli se, siitä emme kiistä.

Maija. Ja sitten te aloitte kantoja vääntää.

Matti. Ja kiviä paukutella. (Kopauttaa vasarallaan kiveä).

Aapo. Niin aloimme. Kirveet iskivät. Kanget ryskyivät. Muutamat miehet porasivat kiviin pitkiä reikiä. Yhtenä, iloisena nauravana poikana kalkutteli se Matti, josta jo oli puhetta.

Matti. Matti!

Maija. Isä!

Aapo. Joka silloin vielä ei ollut isä. Mutta reippaasti hän suurella lekavasaralla iski poraa, jota kohdallansa piteli eräs toinen reipas nuori mies, Huoleton Kalle. Hänkin, kuten isänne, kaatui talvisodassa kunnian kentillä. Kun he saivat porareikänsä riittävän syviksi, täyttivät he ne dynamiitilla. Sitten Huoleton Kalle huuteli sotaäänellä: Paukku tulee! Se palaa jo! Pötkikää pakoon jo!

Maija (Hypellen). Sepä oli hauskaa!

Matti (Paukuttaa vasarallansa). Paukku tulee! Setä, saammeko mekin huutaa: Paukku tulee! (Iskee toisen kerran).

Martta. Sinähän jo huudat ja paukuttelet siinä. Mistä tuollaisen vasarankin olet keksinyt?

Matti. Tämä on Paavo-enon talkoovasara.

Martta. Ei suinkaan täällä kiviä porata!

Matti. Ei niin. Meillä naulataan kattoa. Tuolta eno jo tuleekin! (Paukauttaa jälleen vasarallansa).

Aapo. Tuosta se tulee uusi pari, Matti ja huoleton Kalle!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Paavo. Mistä on kysymys?

Matti. Paukuttamisesta! (Iskee).

Aapo. Terve, terve! (Rientää kädestä Paavoa tervehtimään). Tervetuloa hänelle pariksi, sinä ammattipaukuttaja!

Paavo. Katon naulaamiseen... tuolla vasarallako?

Maija. Toinen pitää naulaa, toinen lyö kantaan.

Aapo. Niinkuin seuratalon kentän raivaustalkoissa. Olemme tässä kertoneet heille niistä. Sinä myös olit siellä.

Paavo. Olin ja muistan hyvin. Totta tosiaan niissä kävikin pauke. Ammuttiin monta kiveä ja kantoa.

Aapo. Ammuttiin ja kuopattiin.

Paavo. Ja välillä aina juotiin pullakahvia vehnäkämpäleitten kanssa, me pikkupojatkin kaksi kuppia mieheen.

Aapo. Kulmalan vanha seppä, kolme neljä....

Paavo. Hän olikin eri mies.

Aapo. Mestarimies. Niin tehtiin iloisessa kilvassa reippaita raivaustöitä iltahämäriin saakka.

Paavo. Sitten seurasi kaikkein paras.

Aapo. Tarkoitat?

Paavo. Vehnästä ja rusinasoppaa!

Aapo (Nauraen). Niin kai, pikku pojista. Mutta aikuisemmilla, kuten tällä Martalla ja eräällä Matilla, oli varmaan yhtä hauskaa, ellei hauskempaakin juhlasalin puolella. Muistaakseni sieltä kuului iloisen pelin ääni, väliin taas reipas piirilaulu.

Paavo. Väki tuli saaresta... muistan sen.

Martta. Taisitpa itsekin jo laulaa.

Paavo. Taisin laulaa, nurkkapuolissa. Muutamat lauloivat ja liehuivat keskilattialla.

Aapo. Ja muutamat iskivät silmänsä näihin laulavaisiin. Yksi näistä oli se Matti.

Maija. Meidän isä!

Aapo. Näissä talkoissa se ajatus hänessä virisi. Matti oli rehti suomalainen mies, kunnon työmies ja hyvä isä, vaikka itsehän te tämän asian paremmin tiedätte.

Martta. Tiedämme sen.

Maija. Hyvä isä hän oli.

Aapo. Perhettänsä ajatellen hän osti tämän paikan ja rakenteli sitä rakkaudella. Senkin asian te itse paremmin tiedätte.

Martta. Tiedämme. Ja muistamme aina. (Kyyneltään pyyhkäisten).

Aapo. Kunnes kohtalon hetki löi ja kutsui hänet kuten tuon Paavon ja tuhannet muut. Hänen omistuksensa ja puolustettavansa oli näköjään pienempi kuin monen muun. Mutta yhtä tinkimättä ja alttiisti hän sen puolesta kalleimpansa uhrasi.

Paavo. Niin teki. Sen asian minä parhaiten tiedän.

Aapo. Varmasti tiedätkin. Luulenpa, että te aseveljet tunnette tämän uhrin arvon syvemmin kuin me muut.

Paavo. Se on veriuhri. Se innoittaa ja velvoittaa meitä heidän työtänsä jatkamaan.

Aapo. Velvoittakoon se myös meitä heidän työtänsä kunnioittamaan. Sen teemme parhaiten hoivaamalla näitä... (Katsahtaa Mattiin ja Maijaan).

Martta. Te olette tehneet sen, enemmänkin kuin olemme ansainneet. (Paavolle). Minun täytyy sinulle kertoa...

Aapo. Kerro jotakin muuta.

Martta. Ei, tällä hetkellä minun täytyy se sanoa. Monta kertaa minusta tuntuu niinkuin isä ei olisi pois mennytkään, niinkuin hän tuolta vähän etäämpää katselisi ja järjestelisi näitä kotoisia asioita, puun hankkimisia, katon naulaamisia ja monia muita.

Aapo. Se on oikea tuntemus, siitä lähtee sinulle lohdutusta.

Paavo. Se rohkaisee ja antaa sinulle voimaa.

Martta. Voimaa ja apua annetaan meille niin monella tavalla hyvien naapurien toimesta. Emme itse osaa sitä aina edes aavistaa, kuten taas tänäkin iltana...

Matti (On noussut ja kuulostellut tielle päin). Se tulee! Paukku tulee! (Lyö vasarallaan kiveen). Palaa jo!

Maija (Samoin tien suuhun hypähtäen). Pötkikää pakoon jo!

Paavo (Nauraen). Lähteepäs teistä ääntä!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Edelliset, Pirkko. (Tulee vasemmalta).

Pirkko (Nauraen). Kuin seitsemän veljeksen kurkuista Hiidenkivellä!

Paavo. Kuin ryssän ämyristä rintamalinjoilla!

Aapo. Mahtoi olla tämän illan talkoitten avaushuuto.

Maija (Oikealle tien suuntaan katsoen). Avattu ne on! Katsokaa!

Matti. Sieltä lappaa miestä kuin siimaa!

Maija (Sormellaan lukien). Yksi... kaksi... kolme...

Matti. Neljä... viisi... kuusi...

    Paavo ja Pirkko (Myös katsomaan käyden).

Paavo. Onkos tämän kylän kotirintamalla vielä noinkin paljon miehiä?

Pirkko. Onhan meillä, nuoria vanhoja miehiä!

Aapo. Ja vanhoja nuoria miehiä.

Martta. Eivät nuo kaikki mahdu enää meidän katolle.

Matti. Täytyy mahtua, vielä meidänkin tuon enon kanssa!

Maija. Ison vasaranne kanssa!

Paavo (Asuinrakennusta tarkkaillen). Älähän, painuu pannukakuksi koko pyydys!

Aapo. Kyllähän tuolle keino keksittänee. Järjestellään ylimääräisille vasaramiehille joitakin muita töitä.

Paavo. Niin, riittänee kai niitä kotirintamallakin nykyisin töitä.

Aapo. Kyllä! Kun vain riittää työntekijöitä ja työhaluja.

Matti. Risuja voidaan metsästä kerätä!

Maija. Ja käpyjäkin kankaalta poimia. Opettaja sanoi, että ellei metsästä muuta löydä, niin kuivia käpyjä aina löytää.

Aapo. Myös perunapalstoja ja kasvitarhamaita voidaan vielä kuokkia ja kunnostaa.

Pirkko (Merkitsevästi Mattiin katsoen). Kerhomaita! Jos jäivät syksyllä kääntämättä.

Paavo (Mattia päähän taputtaen). Kuten arvaan tapahtuneen eräille jermuille täällä.

Matti. Mitäs kun...

Paavo. Kun oli niin paljon muuta, arvaahan tuon.

Aapo. Näin kävi monelle muulle, aikuisellekin, kun oli niin paljon muuta. Nämä työt on nyt tehtävä, niinkuin parhaiten taidamme, yhteisvoimin, milloin yksin tehden emme jaksa emmekä kerkiä. Tapa ei suinkaan ole uusi, vaan ikivanha. Niin on tässä maassa jo ammoin tehty.

Pirkko. Puhdistettiin pellavat, kehrättiin villat.

Aapo. Kaadettiin kasket ja leikattiin niiden eloviljat.

Paavo. Myöhemmin pidettiin kuokkatalkoita.

Aapo. Rakenneltiin kylätiet, kirkot ja sillat.

Pirkko. Yhdistysten talot ja juhlakentät.

Aapo. Niistä meillä tässä jo äsken oli puhetta. Mutta kaikkein enimmän yhteishenkeä ja uhrimieltä on Suomen kansalaisilta vaadittu niissä talkoissa, joihin kutsu on käynyt tuolloin tällöin. Maan rajoja, kansan kunniaa ja elintiloja on suomalainen myös noussut yhteisvoimin turvaamaan. Vaikka mitäs minä tässä enää saarnaamaan asiasta, joka on meille kaikille tuttu (Paavolle), sinulle liiatenkin. Kunhan nyt saatte linjat selviksi siellä, alkaa toinen työ.

Maija. Tarkoittaakohan setä sitä vanhaa laulua, jota lauloimme koulun kevätjuhlassa?

Aapo. Mitähän lauloitte? En ollut siellä.

Maija. Lauloimme että: Suomi on tehtävä Amerikaksi.

Matti (Samaan sävyyn välittömästi). Vapaaksi, väljäksi, viljavaksi!

Aapo. Niin on tehtävä. Lähes puolen vuosisadan takainen runoilijan näkemys on vapaussotamme päätyttyä vietävä myös voitolliseen päätökseen niin yksityis- kuin yhteistyömme kaikilla rintamilla. (Hetken hiljaisuus, muutamia käen kukahduksia, lähestyvien talkoomiesten ääniä).

Käki kukkuu ja aurinko lämmittää. (Kävelee Pirkkoa ja Paavoa kohti). Se lämmittää myös isäukon sydäntä! Minun puolestani ei teidän ole tarvis odotella kesän lämpimiä syksyyn saakka. Suomen suvi on lyhyt. Kevään kylvöaikoina on pidettävä pientä kiirettä! (Yhdistää heidän kätensä).

KYMMENES KOHTAUS.

    (Edelliset ja Martta, joka tulee tuvasta
    kahvikuppeja tarjottimella kantaen).

Martta (Ihmetellen). Täällähän on jo pöytä täynnä kuppeja! Olivatko ne jo siinä äsken?

Aapo. Olivat. Mutta tuo vain korviketta ja lisää kuppeja. Täällä on nyt jotakin muuta, mitä ei ollut vielä äsken. Nuori kihlapari.

Martta. Vai sellaista uutta. (Laskee tarjottimen pöydälle ja rientää kädestä Pirkkoa ja Paavoa onnittelemaan). Jo minä aavistelinkin tuota.

Paavo. Aavistelit?

Pirkko. Mistä?

Martta. Käki tuolla metsässä äsken niin hauskasti kukahteli.

Matti. Käkätteli se.

Maija. Nyt se kukkuu. Kuulkaa!

    (Käki kukahtelee edelleen. Talkoomiesten
    hälinää läheltä. Puhelu kuuluu jo selvästi).

Ensimmäinen mies. Hei, pojat! Perillä ollaan!

Toinen mies. Katolle kuin kesäoravat!

Kolmas mies. Täällä ollaan jo!

Neljäs mies. Lahot tikut mäelle!

Ensimmäinen mies. Ja uutta tilalle!

Toinen mies. Vasarat paukkumaan!

Matti (Kohoksi pompahtaen kuin unohtuneen asiansa muistaen). Paukku tulee! (Juoksee talkoomiesten luokse).

Maija (Samoin). Palaa jo!

    (Rakennuksen katolta kuuluu rytinää. Irtopäreitä lennähtelee
    näyttämölle. Niiden keskelle hypähtää suuri kirjava kissa,
    juoksee matkoihinsa).

Ensimmäinen mies. Oho! Jänis putosi!

Toinen mies. Taisi olla elävä karvalakki!

Matti (Myös katolta). Meidän kissa se oli!

Kolmas mies. Oliko se täällä auringonkylpyjä ottamassa?

Neljäs mies. Sadetta pitämään pääsee kohta!

Ensimmäinen mies. Tänä iltana... ei sada enää tähän tupaan.

Toinen mies Vasarat paukkumaan!

(Vasaroiden kopina alkaa kuulua. Samanaikaisesti tieltä nuorison piirileikkilaulu):

    Heipparati ralla...
    Häät on joutumalla!
    Saisko tiedon antaa,
    sulomerkin kantaa!
    Kas näin, tänä vuonna saat
    tulla häitäni tanssimaan,
    muista se vaan!

(Matala miesääni laulaa yksinään toiston):

Muista se vaan, ett' kohta kositaan, ellet silloin valmis oo, niin naimata jäät...

(Nuorison laulu reippaasti ja voimakkaasti):

    Nyt on talkooilta,
    kevään tie ja silta...
    Metsän väki nukkuu,
    käki yksin kukkuu...
    Kas näin, tänä vuonna saat
    tulla häitäni tanssimaan,
    muista se vaan.

(Käen kukahdus).

    Pihaan ruohomatto.
    Tupaan uusi katto...
    Kansan yhteistyötä
    onni seuraa myötä.
    Kas näin, tänä vuonna saat
    tulla häitäni tanssimaan,
    muista se vaan.

Väliverho.