[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMSR264Av-FklbUjXENd5MIElL_V1BhQfXwv78DuibEI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3377,"Silmä yössä","Talvio, Maila",1871,1951,"3377-talvio-maila-silma-yossa","3377__Talvio_Maila__Silmä_yössä",null,"romaani",[],[],"fi",1917,52772,318307,false,75406,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Silmä yössä: Romaani\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The story begins with a poignant scene featuring a small girl named Anna and her mother, a pastor's widow, as they board a train crowded with a joyful wedding party. The narrative introduces themes of sorrow, love, and the complexities of human emotions intertwined with the festive atmosphere surrounding the wedding.  At the start of the novel, Anna is in a weakened state after her father's passing, and her mother is deeply concerned for her health. They find themselves among well-dressed wedding guests, creating a sharp contrast between their grief and the joyous occasion. As they settle in, the mother reflects on their loss, worried about Anna's health and her own parental responsibilities. The train ride becomes a backdrop for revealing connections to prominent families, discussions of social status, and an exploration of human relationships, setting the stage for the intertwining lives and events that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],316,"Kirkkoherran leski ja hänen sairaalloinen tyttärensä Anna matkustavat junassa lääkärinkäynnin jälkeen. Kohtaaminen varakkaan seurueen kanssa asettaa vastakkain perheen köyhyyden ja juhlahumun, kun iäkäs porvarismies tarjoaa lapselle uutta kotia.","Maila Talvion 'Silmä yössä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3377.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SILMÄ YÖSSÄ\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nIhmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti\njohtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —,\nettä pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan\njunaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto\nkulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti,\nmaaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi\nkolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä\neivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.\n\nLapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä\nsylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään.\nHe tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni\noli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa.\nTäytyi koettaa... vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt\nolikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi\nhiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä,\nraukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut\nylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt\nkuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa\njokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä\nhyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei\nsurua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna\noli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät\nsuuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi —\nja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta\nheikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa\nvahvistaa häntä... vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli\ntohtori kirjoittanut... Täytyi koettaa... Äiti avasi vieläkin hiukan\nvaatteita... onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen\ntyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan\njoutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.\n\nVasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei\npelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja\ntaivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että\nhän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat\nvaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät\nkauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi,\nettä täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän\ntuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden,\nehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen\nluokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi\njuhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika,\ntällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa\ntummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies\nitse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.\n\nKuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä\noli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin\ntavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä\nnoita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi,\nkun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi\nkuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään\nkuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.\n\nÄiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli\nsieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen\nja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska\nsiellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa,\njonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa\nniitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa.\nVastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja\nmorsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta\nja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä\noli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä,\nsormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat.\nEräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa\npuhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti,\nja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli\njunankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei\nnauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt\npunakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä\nmustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista\nmuista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta.\nVaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias\npunakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä,\ntaluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit\nolivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän\npäittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat,\nsiellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse\nläpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä.\nNäitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla\nhiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta\neivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli\nkeskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet\nvalloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja\ntoruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla,\nmutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä,\niloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä\nkotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään.\nMorsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan\näitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin\nkiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat\ntodella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille\nja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli\nerikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan\nja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän\nnäytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota\nhän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää.\nPulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan\nhienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin\nalle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille\nnauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn,\nkun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret\nnauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat\nvaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä\ntuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki\nhänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen\nalle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti\nlapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä,\nheikon näköinen hän oli.\n\nSaisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana?\nSydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti\nmielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella\non ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan\nluota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli\nelävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina\nkysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema\nmikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi\nsydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi\nvoimia unesta.\n\nKaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa\npitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä.\nHe katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa\npaidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden\npohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin,\nettä kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä\noli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset,\nnäköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun\ntäydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin.\nÄiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän\nodottaa: \"Nukkuu, nukkuu, on kipeä!\" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.\n\nJa sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet\nsamalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli\nfrakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai\noikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät\nolivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten\nkertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että\njoka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään\nmahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet\nnimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta\nennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään\nkahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan\neivät olleet tarkoitetut vieraille.\n\nNeiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt\nkirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa.\nSe oli tapahtumain keskus.\n\nKun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön\nosanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän\nhän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena\nsiellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän\nAnnan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli\nluullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai\nvain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai\nei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut\navioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut\npois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta\nvain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta\nlöytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden\nnimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai\nliikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki\njoutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset\nihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis\nRauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan\nasioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja.\nÄiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä\nkirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea,\nSalli, Armi, Väinö, Toimi, Urho... Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!\n\nJa rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse\nsenaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin\nkävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli\nsenaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.\n\nPerheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista:\njokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet\nvuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten\nnimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies\nMontonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki\nlaittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi\ntästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut\ntaloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa\npurivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset\nsaisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola,\njolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän\nvain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt\nlukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se\nteki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä\n— oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti\njuttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut —\nAnnan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka\nolikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus,\nvoitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa,\nkun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin.\nRuupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat\nnämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota\nRuuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon\nja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi\nRuupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa.\nKas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin\npaljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia,\nmutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin\nkanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat\njoutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei\nvielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen\ntäytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa\nluopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut\nsaapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja... Silloin oli hyvä,\nettä oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli\nkeisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon\nhyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset\n— oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia\nheille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien\nollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen\nhänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän\nkukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin\nkeväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä\nvähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.\n\nYhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni\nherra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin\npaljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki\npaljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain\nsiksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi\nheille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin\naikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki\nkesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi\nluullut monella olevan.\n\nItse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän\nhyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha\nherra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan\nkallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä\nhän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi\nmuistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti\ntohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.\n\nÄidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä\nlausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta\nsolmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten\nja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat\nlöytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin\ntähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi\nvastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto\noli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.\n\n— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka\nyhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.\n\nTämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.\n\nPastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi\nherättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä,\njolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän\noli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt\nsairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen\nrinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden\nalle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut\nhänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei\nyhden, vaan satoja valheita... Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen\nruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He\nolivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki,\nkävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä.\nErkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin\nettä lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa\noli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka\nrinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on\ntottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa\nkäydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla,\ntäytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan\nvuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden.\nEi milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole\ntäynnä rakkautta... Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään\nniin herkkänä, niin tuntevana. \"Jumala on heikoissa väkevä\", olivat he\npäätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä\nErkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja\noliko hän nyt onnellinen... Tuossa hän istui parin penkinseinän takana,\njospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti\ntoivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on\nonnellinen.\n\n— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan\navioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen\nja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin\nkasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään\nihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan,\npurskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut,\njos itse olisin ollut morsian... Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt\nniin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut\nruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi... ei, yli kaksi\nmetriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun\nolette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku\noli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa\nhiukan taiteilijanvikaa... Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu\nmyöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te\nrunoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa?\nSen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut —\nette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin.\nHän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas,\nettä olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta\nhänessä pitäisi alkaa kehittää... Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas,\nkun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista,\nettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta\nnyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan\nvarten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä\nalttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti\nminusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin...\nMitä... mitä te sanoitte, herra Cairenius... että kuvittelenko minä\nKristuksella olleen... Te olette... Te olette paha tai, ehkä — vain\nintresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki\nkäyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä... sielua hänen kasvoissaan, ne\nolivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli\nvaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat\nnyt yksi sielu ja... Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette\njotakin... Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.\n\nVanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan\nolkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut,\nettä nyt ei olisi pitänyt jatkaa...\n\nKomea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.\n\n— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on\nvakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella\nihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan\nvanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni...\n\n— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, —\nettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita\nmonstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä\ntakeita teillä on siitä?\n\n— Mutta herra Cairenius...\n\n— Mutta rouva senatorska...! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä,\nveressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan\nturvallisuudelle... Katsokaas: kaikki palaa...\n\nHe tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa\nasennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana,\njokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään\nitseään.\n\n— Mutta... herra Cairenius...\n\n— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan\ntämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen\nääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen\nkulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän\nesivanhempiamme.\n\nKeskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut,\noli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa\nnauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja\njoka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.\n\n— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä\nMontosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä\nsääliä...?\n\nTässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli\nkäheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen,\njonka tarkoitus oli esittää naurua.\n\n— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette\nkai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden\npaikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän\ntekee?\n\nTuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja\nlöi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä\npiteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.\n\n— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!... Te\nolisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija,\nvarmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt\nsukulaiset... Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi,\nettä te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja...\nMinä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa,\nettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat\nerinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla,\nsanomalehtimaailmassakin...\n\n— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.\n\nPapinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska\nsuuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle.\nHänhän oli niin vaikutusvaltainen... Komea rouva hengittikin raskaasti\nja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän\nnähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi\nvai pitikö leppyä.\n\nIlme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään\nkauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran\nkatsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.\n\n— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?\n\nAnna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa\npunoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli\niloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita\nvanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään.\nKoko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi\navasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin\nhuomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä\nse puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja\ntyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät\nilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin,\nja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena\nhymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden\npieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina\nsinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja\njotkut muut puhuivat ja nauroivat.\n\n— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.\n\nVanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle,\nettä hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei\nehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen\nylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä\ntarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla\noli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä\nSalli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt,\noliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja\nRauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti.\nSalli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti\nhänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi\nSallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas\npystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja\nRauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni.\nAnnan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt\nkuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa\najatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja\nvaiherikas.\n\n— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja\nläksi rouvien sohvalle.\n\nHerra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä\nvuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He\nolivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista\npieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine\nsaappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja.\nKurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä.\nHymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren\nvalkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän\nkuihtuneet.\n\n— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa\nvarovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa\nAnna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette\nruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.\n\nLapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut\nkäsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.\n\n— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.\n\n— Ei — minun! sanoi Rauha.\n\n— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette\nkauniilla ruusuillanne?\n\nValkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat\npunaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin\ntulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.\n\n— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin\nolemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?\n\nTyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.\n\n— Lea panee tähän.\n\n— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.\n\nEno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.\n\nSamassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.\n\n— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?\n\n— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.\n\nEno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen\nkukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa\nyltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi\nkatsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.\n\n— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te\nvielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.\n\nNauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta\nkäänsivät päätään vaunuun päin.\n\n— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi?\nkyseli äiti.\n\nAnna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä\nvärähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut\nsanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta,\njota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra\nCairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle\nherralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli\ntaasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle\nsoittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan,\nmiksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä\nlapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.\n\n— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen,\noikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella...\nAnna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.\n\nPieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään.\nÄiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri\npauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha\nkarkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan\nkanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi\nkunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra\nlaski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat\nsilmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi\njotakin iäisen onnellista.\n\nÄiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi\nlyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja\nSalli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni\nja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he\nääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.\n\nKiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään,\nlatvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien\npientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät\nvielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli\nniin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja\neriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien\npohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat\nsuurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin\ntulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä\nmolemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä\nomalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen\nojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden\nlasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia\nkukkia kohti ohikiitävää junaa.\n\nOlihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja\nhänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.\n\nHän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen\nrinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.\n\n— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, —\nsyvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius,\nettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa\npois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa,\njoista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme\naina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta\nhuolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä,\npohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja\nnyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän\nnyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle,\nkoululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat\nihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun\nmaatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa\nmaiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä\nen tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa\nmeistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra\nCairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...\n\n— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti\npieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt\noikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt\nonnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät\naikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo\nkansa viisaudessaan.\n\nAnnan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa\nkeskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa.\nKun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella\ntavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja\naloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa\npuhua tällaisissa tapauksissa.\n\n— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.\n\n— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.\n\n— Tuota leivostako te katsotte?\n\n— Niin.\n\n— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.\n\n— Näen aina tämän linnun ensi kerran.\n\n— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?\n\n— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?\n\n— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta...\nrehellisyyttä...\n\n— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?\n\n— Koko kevään näen leivosessa!\n\n— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?\n\n— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi\nminulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette\nrunoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan\nymmärrätte rakkauden...\n\n— Hm.\n\n— Taas tuo teidän \"hm\".\n\n‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän\nkuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka\nme aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen\nhyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas,\nrouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse:\nte näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja\nkaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei,\nsillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat\nsen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti,\nettä ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he\nkyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan\nlapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia\njossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat\nkunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa\nkaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori\nneiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa\nmarmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa\nyhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä\npunnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa.\nMutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus:\nkaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja\ntaulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti\npuhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien\nvaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä\nmenee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti\nkauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat\nturvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat\nperinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun\nsilmissäni rakkautta.\n\nTaasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään\nolisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa\nlahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset\nsalalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nlöysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.\n\n— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!\n\n— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat\nrukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä.\nLuulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on\nmontakymmentä jyvää...\n\nSenatorska nauroi.\n\n— Te olette kauhean huvittava!\n\n— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja\nrakkaudesta.\n\n— Todella...!\n\n— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan\nvoi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...\n\nTaasen senatorska nauroi.\n\n— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka\nkoettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana\nloukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta...\nMinä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia\nhenkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan\nparhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta\nminun täytyy sanoa, etten ole tavannut...\n\nPieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan\npikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen\nkeskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran\nväsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun\nyön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa\nolkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät\nhaukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen\npitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta\nrouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.\n\nYhtäkkiä kuului huudahdus:\n\n— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?\n\nKaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra\nennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki,\npastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa?\nTuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja\nhuolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen\ntoiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut\nleikkiruusut lapsille!\n\nMorsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen\nhänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat\nsohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan,\nkuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne...\nAnnan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei\nhän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut\nkysymykseen.\n\n— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra\nCairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.\n\nJa sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen\nmielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli\npahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin\nkorvan kohdalle.\n\n— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään\npainaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi\ntietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.\n\nKoko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä\nsurupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi\nkuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja\nmorsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen,\nviiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä\npäästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin\nrouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.\n\n— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää,\nminkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on\nkallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei\ntällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi,\nErkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille\nihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle\ntarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli\nkerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle\ntyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten\nluulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun\nrintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen,\nmitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä\nkoko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi\nseisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin,\nkun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte\nrepiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman\nkoreudessa, te voitte myöskin...\n\n— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen\näänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy\nvain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa\nlukuun seura, missä sen kertoo...\n\nJutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen\nkaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.\n\n— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö\nhäät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään\n— kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys,\ntoisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama\nkorottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.\n\nTaasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli\nepämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin,\nettä hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan\nsuurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi\nsovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin\nrohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi\nja ojensi morsiamelle Annan ruusun.\n\n— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan\ntuore...\n\nNyt tunsi hänet sulhanen.\n\n— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva\nNieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.\n\nNuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi\nvuolaasti.\n\n— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut\nteistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän\nvietti niin hauskoja aikoja silloin...\n\nPastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren\npastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja\npuhunut heistä morsiamelleen.\n\n— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori\nrouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos,\nkiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja\nlapsille.\n\nEi mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat\nnähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän\nolikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen\npappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin\nkerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!\n\n— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä\nruustinnan korvaan.\n\nErkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu.\nKuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä,\ntämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin\ntottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki\nRauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut\nkirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään...\nHe olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja\nvälttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.\n\n— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka\nikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?\n\n— Seitsemänhän heitä on elossa.\n\nHeiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt\noli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen\nluokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota\ntavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään.\nHerra Cairenius tulikin.\n\n— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on\ntilaa.\n\nJa sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän\nsai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän\naattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello\nkahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään\nkuin hän olisi singauttanut suolarakeen.\n\n— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää\nennen puoliyötä.\n\nHänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun\nhänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän\npuri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee\nsinne, minne hänellä on lippu.\n\n— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt\nkellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta\nsinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun\non kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin?\nTyhmää...\n\nSurupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään,\nettä sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti\npidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän\ntoisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä,\njoiden mukaan hän sen teki.\n\n— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen\närtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule\nonnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle\nolette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?\n\nPastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut\nmykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän\nlyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että\nloukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän\nkatsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:\n\n— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.\n\n— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina\nkaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta\nvastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta\nelämään!\n\n— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.\n\n— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta,\nainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.\n\nLapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä.\nÄiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain\njyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen\nherran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että\nhän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!\n\nVaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin\nja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.\n\n— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka\nkaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa\nkuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on\nsuutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan\ntähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän\nminäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut —\nnousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule\nnyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun\nsiitä niin pitää...\n\n— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!\n\n— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa...\nOlen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa\nAinolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on\nsovitettava!\n\nJa samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä\nhänen vyötäisilleen.\n\n— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain\nhiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän\nvaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan\nhopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...\n\nSenatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että\nhopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli\nkyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella\noli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut\nsohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää\nympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta\npappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa\nopettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli\nmustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja\nruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän\nkeskustelunsa tulosta.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle,\njoka taasen oli avannut silmänsä.\n\n— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä\ntuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei\nsuinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää\ntuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.\n\nHän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin\npoikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua\nkättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:\n\n— Minun nimeni on Judas.\n\n— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.\n\n— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.\n\nSenatorska oli hämmästyksen vallassa.\n\n— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.\n\nSulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan\nlaskematonta enoa.\n\n— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni\nherra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me\nseurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas\nIskariot.\n\n— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat\nhänen silmissään.\n\n— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi\nystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman\nhäntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan\ntapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit\nkutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...\n\nNyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.\n\nPapinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille\nja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille.\nÄiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin.\nKuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa!\nJa yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja\nvaikutusvaltaisiin ihmisiin.\n\nKaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli\nkuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja\nhänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra\ntuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa\njoukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että\nhän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin\nhyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.\n\nVarsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius\nsaattoi pyytää.\n\n— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan.\nKatsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin\nmonta...\n\nPapinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen\nkädestään penkille.\n\n— Kiellätte siis heti...\n\nÄiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi\npuistatuttaa.\n\n— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että\nhän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun...\nHän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin\nhänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen,\nvoisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua\nteistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta\nmitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä\nehdotustani aivan mahdottomana.\n\nÄiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.\n\n— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?\n\nPienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.\n\nHän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen\nhihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.\n\n— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.\n\nKun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos.\nHänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi\nolla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.\n\n— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi\nparempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä,\njotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...\n\n— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä\nhavumetsä, lapsi on heikko...\n\nPienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.\n\n— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää\nhyvänä setää... Pane kädet kaulaan.\n\nMutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan\nlapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari\ntuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...\n\nÄiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin\nystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys.\nAnna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi,\nonko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha\nherra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan\nantoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta\nleivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja\nlauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi\nja läksi vaunusta.\n\nÄidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta\nolihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää.\nSittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän\nolisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?\n\n— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän\nhaudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo\nhyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun\nisän haudalle...\n\nIkävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui\njunan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti\nhaltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin\nviimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen\nkatettiin juhlapöytä.\n\nÄiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat\nsieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui\njo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset\nalkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat\ntaivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät\nliikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta,\nmikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja,\npidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen\nja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän\npiti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän\npani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät\nlapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien\nverenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa\noli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta,\nvarjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia\nmaailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on\ntarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia...\nSinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa...\nSinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain\nvarsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me\nkylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi\ntai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...\n\nSoittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin\nluo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin\nkuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin\nrämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi,\nhänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli\npyytelemistään, että lähdettäisiin.\n\nMyöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa\nkesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen\nisässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin\npienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin —\njoka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista\nvilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi\nnäkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko\nse karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon\najelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin\nvaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa\naina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne\nklovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen,\ntervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä\nolisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä.\nKuka lähtee mukaan?\n\nEikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun,\nminkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai\nodottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen\nasti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi\nkiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain\nliehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita\ntervetulleiksi perässä.\n\n— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi\nhän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät.\nSovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.\n\nPienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin\nkirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään\nja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se\nkäsivartensa heitä kohti ja huusi:\n\n— Leivoset, leivoset!\n\nSedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille,\nmissä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti\nsaivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva\nsoitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset,\nollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä\ntulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen\nsaattamina.\n\n— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja\nnosti lasta käsivarsillaan.\n\n— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.\n\n— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai\nPars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista\ntyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se\npuri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä...\nEtkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta!\nÄlä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä\npuhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun\npoikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa\nsirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin\nsisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia,\nanoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä...\nHän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti\nsamana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki\nneljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla\nsitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria\nkuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä...\njestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin,\ntuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa\nklovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat\nsinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet\npyörryksissä...\n\nÄiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet\nviiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli\nlapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun,\nvälkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen,\njoutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi\nlentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius\notti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat\ntyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.\n\nKaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa!\nMoniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa,\nseinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset,\njotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia,\nruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä\nhevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni\nohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne\nmenevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli\njalkojaan malttamattomana.\n\nVihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin\nvaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja\nAnna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi\naivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään,\nja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli\nhän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi\nhänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat\nulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta\nkerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.\n\n— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.\n\nÄiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian\njalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota\nherra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli\nkuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin\nsanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita,\nkumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen\nsanoja.\n\nÄkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan\nsyrjään puhui:\n\n— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani\nosoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että...\nettä...\n\n— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla.\nMutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan\nminuun tyytyväinen.\n\n— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt\nkarusellissa...\n\n— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on\nkomentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin\nkuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä\nkatsomaan.\n\n— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella\nshamppanjamaljoja.\n\n— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo\nkäräjäpukari ja...\n\n— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.\n\n— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.\n\n— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...\n\n— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on\nlöytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä\npappilanväki. Tiedät hänen makunsa...\n\n— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse\ntahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...\n\nJutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.\n\n— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen\nmielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni\nyksinään!\n\n— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.\n\n— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se\nmerkitsee: klovni yksinään.\n\nNuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja\nläksi.\n\nPastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri\ntaskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.\n\n— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut\nniin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään.\nJa sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle\nniin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja\nmieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me\nolimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä\nminun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän\naattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.\n\nHän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa\nja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa.\nMutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja\nhän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti\nhänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran\nvalkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään\nisälle, ajatteli hän.\n\n— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.\n\nMutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa\ntelttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren\npuun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään\näidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen\ntäytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.\n\n\n\n\nII\n\n\nMaisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko\navonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.\n\n— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse...\nmakuuvaununpuolikas toisessa luokassa...\n\nHänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä\nmainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin\nkone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut\nkatsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.\n\n— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen\nlaattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...\n\nErkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä.\nHänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman\nhopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan —\npahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.\n\nHääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki\nulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat\npanneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan.\nKaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon\ntuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan\nnauru sihisi tyynessä illassa.\n\nKun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti\ntunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen\nkasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin\npäällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä\nja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan.\nErkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin,\nmutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei\nmillään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin\nhellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää\nsanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön\nkeskustelu.\n\n— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.\n\n— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.\n\n— Joko sinulla on liput?\n\n— Jo.\n\nHe viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa\nodotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa,\npoika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä\ntulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja\nhänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon,\npunaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä\nmolemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.\n\nPoika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi\narkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli\nannettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla\nhetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana,\njopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin\nse olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna,\nniin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski,\noli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen\nhäävaunuunsa... Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja\nmitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen\nrakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka\nsyöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka\nolentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo\noli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia\nsuhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä\noli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen\nja naisen kesken paitsi hurma, oli... Niin, mitä? Oli ystävyys, oli\nkiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies\nväitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan\noli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan.\nTai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt\nparhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa\najattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi... Tai,\ntotta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä\nja tuntemattomasta perheestä... Sen tähden, että oli niin paljon\nhelpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa\ntunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että\näiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä\npappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien\nja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään\neivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina\npankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä\noli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa,\nmutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat\nrakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin\ntyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja\nolivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä\noli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut... Eivät\nkai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään\nsanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän,\nErkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli\nkäynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen\nollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti\nolikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa\nei edes mainittu sanaa \"rakkaus\"!\n\n— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.\n\n— Olemmehan valvoneet koko yön.\n\n— Et siis voi huonosti?\n\n— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.\n\n— Onko jotakin, poikaseni?\n\n— Mitä mamma nyt joutavia...\n\nParhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän\noli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän\nsäästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt\nrakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten\nonnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun\npappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä\npaikaltaan kaapeista ja säiliöistä... Kun lähestyi kotia, saattoi jo\nkaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä\nodotti... Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei,\njokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.\n\n— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei\nmamma tottele.\n\nÄiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja\nasioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki\närtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi\nyhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä.\nTämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän\nvihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt\nkokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle!\nVarjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen\nhääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut\nvarjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa,\nettei ollut mitään pahempaa.\n\n— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen\nrinnallaan.\n\nJospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin\nuudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma\noli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut\ntehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois\nrakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin... Ja mistä mamma oli\nsaanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut\noikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä\nnyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto,\njosta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton\nvoitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin,\nErkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään\ntodistukseen...\n\nMutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo\najatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä\noikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä,\nvarmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot\nhuolet... Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei\nlöytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään,\nhänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli\nperätysten. \"Kun Herra mua paimentaa... Minä olen tie, totuus ja\nelämä...\"\n\n— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee\npian.\n\nErkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut\nsiinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki\nelämään ja kärsimään.\n\nAlhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.\n\n— Minä... minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa!\ntoimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!\n\n— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti... Ehkä minä saan tarjota sinne\nSallin ja Jannen... sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on\nkaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.\n\nErkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui\nmorsiamensa käsivarteen.\n\n— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin...\nVaunut ovat silloin teitä vastassa.\n\n— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen,\nettä sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.\n\n— Me tulemme, isä.\n\n— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan\nminun ruusuraukkani vain nyt perille...? Setä näkee, että minulla\nsetään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.\n\nPikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.\n\n— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja\nkaksi Imatralta... Me suutumme, jollette te muista...\n\n— Nyt juna tulee.\n\nVoimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä\nröykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut,\neristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden\nomistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän\ntärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn.\nKeskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin\nitku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen\nhuomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen\nsurunsa huomattaisiin.\n\n— Siinä se nyt menee tuo Aino... todellinen Montonen, meidän lihaa\nja verta... Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen,\ntuollainen pikkinen...\n\n— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen\nja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt\nRauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua.\nKyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu\nvielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino\nbiskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.\n\nKaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti\nhäntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian\nvalmiiksi...\n\nLyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa\nvastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä\nkuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää\nja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he\nottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin\nkuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä\nmatkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten,\neikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä\nhenkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.\n\n— Hyvästi, hyvästi...\n\n— Tervetuloa siis kotiin lauantaina... vaunut ovat vastassa...\n\n— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.\n\n— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!\n\n— Jos te unohdatte postikortit, niin...\n\n— Jumalan haltuun...\n\n— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet... Siinä on\nviisi kappaletta... kaikkien puolueiden äänitorvet... Toivottavasti ei\ntämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta...\n\n— Kiitos setä Jutte, kiitos.\n\n— Jumalan kanssa, lapset.\n\n— Ai jesta, suklaakaramellit... Tässä!\n\n— Hyvästi... Kiitos kaikesta...\n\n— Me laulamme teille hengissä \"Ain Herran käsi laupias...\"\n\n— Oi, laulakaa se todellisuudessa... laulu niin lieventää tuskaa...\n\n— Kun ei ole bassoja...\n\n— Hyvästi, lapset... Jumalan haltuun.\n\nVaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat\nseurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen\nliinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin,\nsitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin\nliehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten\nnurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana\nkahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten\nnekin jäivät paikoilleen.\n\n\u003Ctb>\n\nNuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn.\nUnohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa\ntuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä\npiteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää\nja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden.\nMutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä\ntai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän\nhengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät\nvaloja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet\nauringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät\nnuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana\nheidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa\nhuulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa\nsydämensykintää.\n\nPitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan\nheidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori\nrouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen\ntuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin,\nettä kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus,\nkääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja\nhuumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin\nhyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla\nsurullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni\nhän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen\nrintansa ja veti hänet puoleensa.\n\nEikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta,\nei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet,\ntoistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa\nsuudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla\njoitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän\nkuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.\n\n— Eikö sinua jo väsytä...?\n\n— En tiedä... en tiedä mitään.\n\n— Onko sinun hyvä?\n\n— Älä puhu...\n\n— Sinulla on luomi tuossa kaulalla... en ole koskaan ennen nähnyt...\n\nHe suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa\neivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan,\nettä he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa\nvaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla\nlämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.\n\nAsemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita\nihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat\nulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka\nvalmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa\neteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja\nvelvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen\nmielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon\npuserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi.\nHe alkoivat etsiä.\n\n— Mitä sinä koko napilla...\n\n— Niin, annamme sen olla...\n\nHe naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen\nhuulensa.\n\n— Täällä on jo niin pimeä.\n\n— Niin, kuinka onkin niin pimeä.\n\n— Oliko se kultaa?\n\n— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.\n\nJuna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni\npehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin\nkuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.\n\n— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan\nvauhdista tunsivat aseman lähenevän.\n\n— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.\n\nJa heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista\nesiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat\nomaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin\npanna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen\njuhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani\nkätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua\npitkästä yhdyselämästä omassa kodissa... Oli äärettömän hauskaa. He\nhaukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista,\nhe nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.\n\nKesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja\njännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin\nilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.\n\nEi mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin\ntuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä\nkoettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki\ntyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen\nsydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin\nvasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan\nsytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi\nhohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen\nalla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. \"Juuri saapunut\nbanaaneja, hienoimpia rasvasillejä...\" luki Aino Erkin olan takaa.\n\"Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen...\"\n\nHeidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä\npantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli\nsavupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä\nradalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla\nAtlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa.\n\"Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta.\nKaikkialta saapuu...\"\n\nSilkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä\nodottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. \"Eilen tuomittiin\nraastuvanoikeudessa alaikäinen...\"\n\nAino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,\nErkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua... Niin, niin... sinä kulta!\n\nUlkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon.\nKun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli\nkaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui... \"Eilen tavattiin\nkansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin\nkansakoulussa...\" luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola\nhirttäytyneenä... Albert Ahola...\n\n— Herrasväellä on valmista.\n\nErkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden\nja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet\nvaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa\npöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet\nkiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui\nkumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli\nhajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi\npitkälleen syleilyynsä.\n\n— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista.\nJoku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä\nhuoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?\n\nErkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä.\nEi saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa\nmainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen\njohdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja\nTolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.\n\nJos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi,\nniin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen\npäivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli\nohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten\nhäneltä pääsi sanatulva.\n\n— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt\nuskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se\non tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli\nopettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen\nansioittensa perusteella...\n\n— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet\nepätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä\nvasten.\n\nErkki ei kuunnellut häntä.\n\n— Kuinka sinun isäsi saattoi... kuinka hän saattoi johdattaa tuon\nkunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon... Ja minä, minäkin, onneton,\nolen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä\nvastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit\nsen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.\n\n— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä... Ja sitä\npaitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi\nole mitään vaikuttanut...\n\n— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa,\nen missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin\ntodella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa\nminä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.\n\n— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä\nvakuutan...\n\n— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut... Mitä\nsinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että\nolin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut\npuhunut...\n\n— Mutta Erkki... sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari.\nEtkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta...\nja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut\nsinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus\nvoinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut... Se\npastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.\n\nErkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli\nalhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin\nkiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.\n\n— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta\npappilasta... ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle\nkertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.\n\n— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla\nhänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen\nsilmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt...\n\n— No niin, no niin... Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me\nvoi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin... En ymmärrä muuta\nkuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä\nvoin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.\n\n— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot\nsanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.\n\nAino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi\ntahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä\nErkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä\nkaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä,\nettä kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin,\nkun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti\nErkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä\nuudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt,\nja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien\nkansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät\nidealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi\npuhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!\n\nVihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti\nhän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli\npermannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä\nsilmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli\nrypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka\noli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä\nsilmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin\nhetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka\nkohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän\ntunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten\nmitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja\nsen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän\nheittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen\nympärilleen.\n\nMutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei\nhän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan\näärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin.\nVasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle,\njotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt\nse oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu\nyhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken.\nHän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon\nkyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada\npysähtymään.\n\n— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku... rukoillaan yhdessä,\nheitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi\npuhdistaa veriruskeat synnit...\n\nErkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät\nvakuuttaneet nuorta vaimoa.\n\n— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa... lopussa! Mutta\nmiten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt... Vasta\nvihityt!\n\nViime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan\nitkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan\nläpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja\nkihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli\noikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan\npannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?\n\n— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja\nvastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja\nihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on\nannettu se järjestys...\n\n— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni\nhyvän nimen — se on kaunis alku!\n\nOnneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet\nluulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin\nAino itki.\n\n— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat\nturmioon, minä isäni kanssa...\n\nErkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se\noli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut\nomaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa\noppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin\npakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja\nlapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä\noli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin,\noliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein\nkääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi\nitsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti\nmyrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä\nrahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että\nse olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus\nolisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle;\ntai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut\nasunto... Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista\nnopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat\nmuistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui\nsilmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien\nmuiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi\nitselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa\ntekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei\ntästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene,\näläkä tästäpuoleen tee syntiä.\n\n— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni...\nminun isäni!\n\n— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.\n\nJa hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki\nhänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille\nväkisin suudelman.\n\nHeille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa\naukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan.\nMinkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin\nkauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori\nmies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen\nlepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja\nkatselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä.\nPihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He\npitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä.\nHe tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta.\nErottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli\nmuuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä\nohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin\nhennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas.\nVauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He\nmuistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he\npusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti\nvieraita!\n\n\n\n\nIII\n\n\nJutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt\nläpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei\nkukkaset.\n\nTässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa.\nKun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan\nmaun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään\npelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena.\nVanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan\nja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon\npuolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina\ntähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet,\nniiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan\ntuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset,\nkeltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin\nalkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen\njuhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu\nalkuperään.\n\nJutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt\nnäitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien\naina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi\nodottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu\nkuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja\nihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat\nseurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen\nmitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta,\nunen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa\najatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka\nvielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa\nkaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja\nkuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä.\nUnessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat\nvalhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on\nrauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti.\nUnessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä\nlikempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään,\nsirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on\nlikempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan\nloittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat\nvaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää\ntervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän\nalati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen\nalkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.\n\nIhmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen,\njonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin\nepävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on\ntarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me\nelämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen\nunen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me\nvoimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista,\nkokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras\nvaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton\nnukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen\nkautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä\nalkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä —\nhe nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien\nvoimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus,\nmäärättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta\nsuurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme\ntiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me\ntulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme.\nUni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja\nalkuperä.\n\nNäitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa\npuutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä\nei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei\nhevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan\nolivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra\nitse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen\nympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus.\nTähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin\nhelähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto\nalkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa.\nAuringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja\nja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.\n\nJutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja\npani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut.\nHän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä,\njärvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen\nsilmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin\nläheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.\n\nEnsimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen\narkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja\nhoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa.\nVanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja\nkävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat,\nneuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat\nelämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat\nolivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen\nlehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet\nvaluivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut\npuukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi\nsaattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli\nhiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet.\nOli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet.\nKerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun\nei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin.\nJutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän\nantamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi\nunen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa\nJa pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan.\nNiin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään\nelämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi\nheille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran\nkuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra\nantoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän\njälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä\nosoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta\nkiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi\nihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät\nmilloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja\nsiitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut\nmaailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä\nheräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan\nvanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska\nihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua\nhe uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen\nherrallensa annettiin \"hullun tohtorin\" nimi, ja kävi ahkerasti\nkirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä\nrakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön\nolevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan\nkapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt\nperintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen\nsisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa\nkasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset\nkoristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi.\nJutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä\nloppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi.\nHän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset\nnäkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani,\nniin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan\nvoisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia\nlupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja\nminiöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli\nja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä\nne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain\ntalvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen\nkomentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan\npuolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili\njoskus, että he olivat sellaisia muutenkin.\n\nOlisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan\nlapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä\nmaailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei\nhänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen\nlapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.\n\nHän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä\nsovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle\naina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut\nhyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen,\ntuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa\nhäät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli\nruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. \"Miltä se näyttää, että me\nsisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu\nmeistä.\" Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu\ntuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän\nsanoi tähän tapaan: \"Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes\nsillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria,\nmitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla... Ethän voi\nviedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri\nsynti.\"\n\nUsein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina\nhäntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan\nhäihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin\nniin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan\nkasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.\n\nVeljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli\nkyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi\najatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka\naikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet\nvakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän\nhoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia\nja lapsenlapsia.\n\nVilliviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä\npäivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut \"Aina Nieminen\" ja se\noli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että\näiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän\npientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti\nhajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet\nottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.\n\nJutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla\nruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja\nhänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet\nyli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin\naivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti\njotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut\nkirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin\ntäysikasvaneeksi.\n\nLapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.\nKokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,\nJudas Caireniuksen!\n\nHänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä\nauringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän\noli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen\nolikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah,\nsinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen\nse oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti\nvain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset\nsanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän.\nsaattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se\noli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi\nantaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä\nottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.\n\nPieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät.\nHän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä\nläpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan\nlyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä\nhuomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta\nhän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.\n\nJa kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja\nSaarlotta olivat aterialla.\n\n— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna\nlähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet\ntoimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on\nlähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen\ntäytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava\nalas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!... Riikka ja Saarlotta,\nkoira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme,\nkun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että\nleikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän\ntoimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen\nheti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta\nettä alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä...\nKun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää\nvielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä-\nettä alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan.\nEi pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut.\nEhkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut... Kirjoitan ja kysyn...\nKaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan\nperäkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan\nlapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä...\n\nHerra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota\nniihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa\nkasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että\npuheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen\nhämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat\nhymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä,\nolivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa\ntästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat\nolisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja\neiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille\nhelposti saattaisi tulla ikävä.\n\n— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä\nmikään köyhä?\n\nHerran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:\n\n— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.\n\nRenki ei ällistynyt, vaan jatkoi:\n\n— Tietysti se on omaisten lapsia?\n\n— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja\nhän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.\n\nTalon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin\nrehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.\n\n— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet,\nsanoi tohtori ja nousi.\n\n— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.\n\n— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.\n\n— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli\nLuukkas.\n\nHerra iski toisen kätensä rystyset pöytään.\n\n— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit,\nkun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon\ntalli. Me ostamme myöskin hevosen.\n\n— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät\nrumiksi niinkuin ryppyinen omena.\n\n— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!... Ja mitä minun perintöihini\ntulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.\n\nLuukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei\nsuinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen\nolisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.\n\nHerra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan,\navaili siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja\nSaarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja\nostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai\nkalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan\noli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei\nherra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu!\nOmaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan\nvastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka\neivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin\nherrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos\noikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina\npysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän\nJutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen,\nettä lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa\neivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja\nvakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä\nhelvettiin... Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja\ntoinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat,\nnämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa\noli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään\nsiunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän\nviskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi\nlapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia,\nja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt\nsellainen lapsi.\n\nHerransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät\npalvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä\nolisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan\nolisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.\n\nIllalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella\nnurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli\nlasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi\ntäällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja\nvaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt\nmuuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta\nja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli\nollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin\nlevotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja\nunta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.\n\nHän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti\nsyvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä.\nHän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin\nurkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel\non syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa\nhukkuneen.\n\nKairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran\npeittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden\nmetsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä\naurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa\nliikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen:\nlapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana\nunesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän\nlapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?\n\nAurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet\nkipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä,\nsänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät\nkuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat\npihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat\npientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin\nsula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset\nraksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon.\nOli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa\niloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän\ntarkoitus?\n\nSiirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse\npaljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan\najatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia,\nmitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi\noli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä\nluettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana\ntehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle\noli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin\njunassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä —\nJutte oli pannut sen merkille.\n\nTultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan.\nKuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin\nasemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti\nsädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan\nkelloa. Alkoi hämärtää.\n\nJos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi,\nettä lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä.\nSanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun\nvoimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä\nen saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja\nulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat\nja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet\nkristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin\nja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita\nja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön\neteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin\nhänen kättään... Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa\nja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja\nsiinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon,\nja minäkin pääsin mukaan... Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen\ntaivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä\ntapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?\n\nMaa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan.\nTuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi\nolivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset,\nRauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli\nvaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli\nrovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat\nolleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet... Tähdet\nsyttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää,\njonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta,\nhuonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista,\nkaruselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun\njuurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa\nvastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan\ntule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa\n— — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen\nyksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee\nraukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on\nautuus ja alkuperä.\n\nHän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys\npainoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti\nsilmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa\ntähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon\nmukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin\nihmisasumuksen ikkunasta.\n\n— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee... No, no, mene\nsinnemmäksi... Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla.\nNukutkos sinä...\n\nVihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri\nhattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle,\nihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.\n\n— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä,\nhitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.\n\n— Ruumis — Herra siunatkoon!\n\nRouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.\nJutte-herraa huvitti.\n\nNoin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema\nainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran\nruumiina, mutta lausupa heille sana \"ruumis\" niin kauan kuin he elävät.\nKuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille\nihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan\nympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset\nolivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt\ntyötä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa\nverrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo\nsaattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen\njälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä,\nmitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain,\nkaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle\nihmiselle unen.\n\n— Missä se ruumis sitten on?\n\n— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa\nsellaisia sillä tavalla... Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut\npoika sitä kuljettaa... Lieneekö kuollut matkalla.\n\nTanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot.\nJutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana\nirvistyksenä.\n\n— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa\nenkä ruumista.\n\n— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.\n\nJutte-herra nousi.\n\n— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain\nhelvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa\ntoivottavat tädille.\n\nSanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä,\npojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja\nraivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä\njättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.\n\nMuuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja\npuoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi\nlujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä\npitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti\nhuomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan\nhäntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja\njossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi\nhetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen\npimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli\nvähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin\neikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila?\nTuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli\ntapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla\nkirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin.\nTuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva\nkai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin\nsellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on\nsallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna\njo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä\nsiellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin\nniin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun\nantoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin.\nSeitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat\nkirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin,\nniinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta.\nIhanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan\npappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se\nleikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä\nviidettäkymmenettä...\n\nVieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto\nsiitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset\nrakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut\nyhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa\nelämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten\nheleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin\nhetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti\nsiihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja\nhautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika,\njoka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.\n\nHän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli\nastellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja\nkatseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin\nsiellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään\nlyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan\nedustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen\npimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput.\nPienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin,\nse näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli\nkaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli\nepävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi\nlapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen\nAnna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen\ntytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä\nkulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran\nsydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi\nsuoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi\nkumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän\noli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti\nkädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään\npäin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko\nhän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan\npois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut,\npunaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja\nkellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella.\nHän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli\njäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja\nheittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli\nhänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli\nnähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta\nherrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon.\nPihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista.\nMarjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä\nkellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi\njotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori\nneiti oli koko joukon pitempi vierastaan.\n\nPikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman\nsisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä\nsaliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä\ntutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen\n— vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan\npappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa\nmakasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen\njohdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti\nalas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime\nhetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi\noli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen\nkyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan\npolviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä\nAnnaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He\nolisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa\nmiten paljon hyvänsä.\n\nNäitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista\nja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan,\nriippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei\npuuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita,\nurkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.\n\nPikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten\nmuuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen\ntuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen.\nHän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli\nepäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen\nkehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he\nmolemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.\n\n— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen\nalbumia.\n\n— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He\nolivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna...\n\nJokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti\nkädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen\nselitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on\npuhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen.\nSieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.\n\n— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi\napulainen ja kohensi hiilosta uunissa.\n\nVäsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa\nseinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan\nherra:\n\n— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä\nkuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?\n\n— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.\n\nNyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian\npuolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa.\nUnen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen,\nkävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja\npäästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden\nsieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki,\nvaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan\ntavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja\npuutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan\nasukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen,\nhiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa\ntajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä,\njotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen\nlevottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa\nheidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän\nhiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli\ntodellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin\nauringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää\nkaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa...\n\nUnennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin\noven ja tuli huoneeseen.\n\n— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet\nleikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.\n\nAiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin\nvalveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.\n\n— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?\n\n— Tietää.\n\n— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?\n\n— Niin. On.\n\n— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?\n\n— Niin.\n\nNuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He\nvaikenivat.\n\n— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani\nmyöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä... Heidän\nolisi molempien hauskempaa... Hankkisin hyvän hoitajan...\n\n— Tätimme ottaa hänet.\n\nNuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät\nesiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan:\ntalon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus... Ei mitään\najatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä\napulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla\ntunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän\nhuolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida,\nniin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty\njousi, täynnä salattua voimaa.\n\n— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin\nruokasalin ovelle.\n\nIstuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä\nneitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen\nmerkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin\nvälille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja\nistui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka\nolivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää.\nAnnaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta.\nToisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän\noli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan\nsitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että\nkuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia...! Hän pyyhki\nkyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa... Toinen emäntä tiesi, että\njoku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut.\nHän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti\npelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin\nheräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut\nmitään.\n\n— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta\nkatseesta.\n\nTarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan\nmukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan.\nAlettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies\nmatkalle ja kuolleena palaa.\n\nPieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle\njotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi\nsyödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät\nsalin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.\n\nHän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa\nolivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja\ntyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti\nlaihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä\npuhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi\nvieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.\n\n— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä\nolisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna\npääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian\nmatkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä.\nSinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie\nterveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet\nhyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa,\nminne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla... Äiti\nmenee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs\nte täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa\ntulette tapaamaan isää ja äitiä... Nyt, lapseni, sinä menet syömään.\nSano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa\nnyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät\nvoita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle...\n\nLapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon\nkasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen\nkasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään\nmykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän\nei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun\nvieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut.\nHe olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja\nkysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että\nvalkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä\nsittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä,\nkaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän\nsanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän\nottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat\nkourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti\nkäsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan\nhän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin\nsilmin.\n\nMuutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus.\nHetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen\nsiihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi\njaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt\nkaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä\nihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen\noli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt.\nHän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.\n\n— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä\nleikillisesti.\n\nVieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla\nja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä\nyksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä\ntärkeät ja oikeutetut.\n\n— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä —\nsellaistahan se on.\n\n— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.\n\nSairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus\ntaasen omituisesti yhteen.\n\n— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.\n\nHän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran\nrokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän\nikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä\nvihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä\nkuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:\n\n— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?\n\n— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet\nvielä täysikasvaneena.\n\n— Hm.\n\n— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä\nkasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa\nkättä.\n\nTohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas\neteensä, äidin ohitse.\n\n— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä\nnuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna\non nuori neitonen.\n\nHäneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti\nkatsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni.\nSitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta.\nLapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi,\nkun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa\nvaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut\nlapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki,\nennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut\nniitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.\n\n— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka\nlauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt\ntohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten\ntohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin\ntuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun\non näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu\nsitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä\nkuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei\nvain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina\nme utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu\nkärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta.\nHän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen\nniin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen\nkuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt\nosaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja —\nkyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan,\njos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta,\njos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa.\nNäkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä,\njollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on\npuoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut\njokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä\nkasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori\ntietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat\ntottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa,\njonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin\nJumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori\ntietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta,\nettä tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu,\nkyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on\nvettä...\n\nJoka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen.\nHän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen\nomasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen\ntoivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän\naskareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien\nelävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.\n\n— Jumalassa, kuiskasi äiti.\n\nJutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.\nHän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:\n\n— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää\ntänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.\n\n— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.\n\nHe vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:\n\n— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä\nhyvänsä.\n\nJutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen.\nHänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se\nnäyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki\nriippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.\n\nHän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.\n\n— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu\nsilmä... Silmä joka...\n\nÄiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä\nmaailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.\n\n— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.\n\n— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?\n\n— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.\n\n— Jumala ei siitä muutu.\n\nÄiti hymyili taasen.\n\nAurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää,\nkun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan\naurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti\nsoimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi\nkädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui\npuutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan.\nToisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä\nrauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna\nhän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun\nkirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina\nNieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle\ntilalle.\n\nRakas lapseni!\n\nLapseni jalo hyväntekijä!\n\nKun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti\nkuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen\nvanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa\ntohtoria ja suutelee rakasta lastaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMonta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi\näänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän\nheräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden\nlomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli\nkaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä\nvuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että\noli kielletty putoamasta.\n\nHän ei putoa. Hän on jo suuri!\n\nUunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia\nmyöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä.\nMutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva\nja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin\nkaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu\noli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja.\nNe olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui\nsohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea,\njotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä.\nAnna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan,\nasetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.\n\nHän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä\nkorkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa\nja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei\nylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.\n\n— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?\n\nHän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä.\nSilloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan\nvastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän\npiti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää\nnauranut. Hän otti lapion käteensä.\n\nSe oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä\nja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he\nkorjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki.\nPihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi?\nOnhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin\nluona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan\nei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun\non ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti\nvastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi\nja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän\nhyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan.\nOvi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään\nkiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa\nkenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat\nsinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta.\nAnna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei\nmennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän\nnousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi\nnokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua\nvastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen\noli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi\nlumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan.\nLukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani\nlakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.\n\n— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?\n\nHän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan\ntiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.\n\n— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen\nsuuri!\n\nHe kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan\npää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet\nvuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä\nranteesta, niskasta, otsalta.\n\n— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö\nnyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee.\nSetä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...\n\nSetä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen.\nHänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun\nhe istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.\n\n    \"Täällä pohjantähden alla\n    on nyt kotomaamme.\n    Mutta tähden tuolla puolla\n    toisen kodon...\"\n\nAnna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja\nSaarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt\nnukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui\nja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa\ntuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin\nniskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä\nihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa\nja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan\nnimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle,\nettä hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi\nsen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan\nlumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla\ntervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä —\neikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo:\nmitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se\nsai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti\nsinä!\n\n\"Soma poika\" eli \"silkkinen kerä\" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha\nRiikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta\nmeni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot\njuoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä,\nhuusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään,\nkädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta\nhe eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä\nsiinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti\nsetään ja kysyi:\n\n— Onko tämä nyt minun kotini?\n\nSetä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.\n\n— On, lapseni.\n\nSetä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.\n\nKoira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät\nvielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän\nherransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä\nja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei\ntahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt\ntyötä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli\npettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen,\nkäänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä\ntarkoituksen. Mutta miten kävi unen?\n\nTämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä\nja öitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi\nkahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät.\nSitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi\ntavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen\nkäpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada\nkiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä\nlähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni\nsuuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut\nlapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa.\nMörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin\nsalin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.\n\nKeittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa\nkietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat\ntoisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi\nastioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin,\nkun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät\nkuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.\n\n— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä\ntällaista työtä kotonasikin?\n\nLapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin\nsilmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän\njuoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas\nkuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli\nkieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä\nmillään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään\nkarkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä,\nlapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla.\nKuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää\npellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi,\nettä sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli\nsamanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria\nhuiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.\n\n— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?\n\n— Vastahan me ne eilen näimme.\n\n— Koska Saarlotta panee ne päälleen?\n\n— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.\n\n— Koska on pyhä?\n\n— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.\n\nSaarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti\nAnnalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan\nhän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin,\nkoska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat\nyhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä\nhajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin\nverenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että\nSaarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha.\nMiksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli.\nNukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin\nvieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.\n\n    \"Tuolla puolella Jordanin maan\n    siellä virtemme helkkyen soi.\"\n\nSaarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin\nhyristessä hänen edessään.\n\n    \"Kohta vaan joudutaan\n    taivaan kuorissa laulamahan...\"\n\nHän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi\nmyöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet\nsaman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän\nkatse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.\n\nLuomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla\nsekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat\nputoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään\npuuta vasten.\n\n— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä\nvalkoiset rihmat välähtelivät.\n\n— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.\nNiin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.\n\n— Vaan kuinka?\n\n— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...\n\nLapsi katsoi pitkään ja aavistellen.\n\n— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.\n\nVarmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.\nAnna asettui penkille.\n\nKissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä\naurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan\nne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä\ntaivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan,\netteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan.\nMiksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja\nkatseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset.\nYhtäkkiä lapsi hätkähti.\n\n— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.\n\n— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään\non. Ainoastaan Jumala tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä\nkorotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen\nikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. \"Sitten nukutaan hyvin\",\nsanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi\nsuora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt\nvikuroimaan minnekään.\n\n— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän\nsinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin\npappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina\nkestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden\neno.\n\nLuukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle\nlaidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä\nhän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta\nselkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren\nrautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti.\nLuukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi\nvielä kerran, että setä oikein näkisi.\n\n— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.\n\n— Minä lyön!\n\n— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.\n\n— Anna lyö vain.\n\n— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.\nAnna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.\n\nAnna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa.\nSilloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli\nalas rannalle päin:\n\n— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa\nsille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä\nsukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.\n\nAnna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.\nLuukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.\nHrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.\n\n— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä.\nPappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut\nja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä,\nettä lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?\n\nHrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei\nlapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen\npiipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa\nlypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli,\nhän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta\nvihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla.\nLiedessä paukkuivat kuusiset halot.\n\n— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan,\nsanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.\n\nAnna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin\nkaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat\nlumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit\neteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat\nkissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!\n\n— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...\n\nRiikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen\npuolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin\nettä kuului, hännät suorina pitkin permantoa.\n\n— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.\n\nMusti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja.\nMaitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan\nviereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä\nkuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi\ntaasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun\nRiikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!\n\n— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me\nmenemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo.\nMiksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi\nnukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee\nsyömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...\n\nAnna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.\n\n— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.\n\nHerra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta\nomastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta,\njonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö\nantaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö\nollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui\nantautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...\n\n— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...\n\nHerra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa\nunessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti\nlevännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa.\nVaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen.\nRakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon\nkautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo\nluihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut\nmukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä\nsydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti\nsanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen,\nmikä näkyi ulospäin.\n\nHerra Cairenius otti Luukkaan erilleen.\n\n— Mitä sinä teit lapselle?\n\n— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun\nherra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei...\n\nHerran rystyset kolahtivat pöytään.\n\n— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että\nolisit kasvanut tänne kiinni...\n\nHän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten\nsanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.\n\nHän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.\n\n— Oletko sinä sitten viaton?\n\nLuukkas naurahti.\n\n— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.\nAikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?\n\nJutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.\n\n— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle,\nettä perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.\n\n— Voivat panna \"hullun tohtorin\" holhouksen alle. Kyllä minä olen\nsaanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla...\n\n— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin\nantavat olla rauhassa.\n\n— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät\nvieraalle...\n\n— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut... Mitä sinä teit\nlapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi...\n\n— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori\nkasvattaa tästä itselleen rouvaa...\n\nHerra Cairenius vaikeni.\n\n— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa\npappilaan.\n\n— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja\nkapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin\nminut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai\nvieraan tieltä!\n\nJutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen\nselällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. \"Tuhannen perkeleet\" tulivat\naivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä.\nVieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen\npoika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli\npaljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti\nkiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät\nsuvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.\n\n— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että\nminä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.\n\n— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä\nvalheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.\n\nTietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän,\nettä hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa?\nPitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?\n\nLuukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että\nhän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius,\nkauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti\nvalkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.\n\nOmatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen\npuolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta\neikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?\n\nPieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi\nauringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi.\nRiikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu\ntallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt\nalkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän\nsetä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti,\npoispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas\ntoi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi\nheittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi\npois. Hän karttoi Luukkasta.\n\n— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä\nensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun\ntämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten\nlapsi, jotka eivät valehdelleet.\n\n— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.\n\n— Herra ei luovu.\n\n— Se nähdään.\n\nLähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen\npäähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin\nkaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.\n\n— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun\ntämä on valmis?\n\n— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia\nsedällä aina on.\n\n— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?\n\n— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja\ntohtorinlukunsa.\n\nAnna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli\nkukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen\nauringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan\nkissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä\npäivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.\n\n— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi\nSaarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.\n\n— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo \"seitsemäs päivä\".\n\n— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.\n\nSaarlotta huokasi.\n\n— Anna tahtoo myöskin sanoa \"seitsemäs päivä\"! Setä on kaikkein paras\nihminen!\n\nLapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.\n\nRiikka ja Musti tulivat tupaan.\n\n— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille,\nnuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään\npyytämässä kummiksi.\n\nSaarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat\nkyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.\n\n— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran\nympärillä. — Pääsenhän minäkin?\n\nHän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota\nhänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois.\nVihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi\ntaasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi\ntallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi\nvettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset\nlumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen\nja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt\nhellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä.\nRiikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.\n\n— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä\nmonia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli\naina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja\nsanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset,\noli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi\nkakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli\nruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla\nhiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala\ntahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti.\nRistiäiset olivat hyvin hauskat.\n\nAnna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän\npolviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.\n\n— Setäää... setäää, Anna tahtoo!\n\n— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta,\n— ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin\nhauskaa.\n\nKairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain\naattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa\npihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui\nkuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi\nvain käyden eteenpäin.\n\n— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat\nmukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?\n\nSetä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.\n\n— Mitä sinä ajattelet? Setäää... miksi sinä et sano mitään?\n\n— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.\n\nLapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun\nreki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä\näkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois.\nHänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä\nseisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.\n\nPappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti\nhänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa\nja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta\npappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy,\nRauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut\nkäyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi\neteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän\nhuomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja\nsaliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki\nuutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.\n\n— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa\nhuonekalut.\n\nSe oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.\n\n— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.\n\n— En, vastasi setä.\n\nLapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket\nsaivat antaa tilaa sohvassa.\n\n— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.\n\n— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.\n\n— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat\nlapset yhteen ääneen.\n\nAnna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli\nuusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket\nolivat tulleet jouluksi.\n\n— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti\nMontonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et\nsaa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.\n\n— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.\n\n— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä.\nEihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän:\nAura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun\nsyntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen\nolla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä\nsaat antaa Auralle Sallin nimen.\n\n— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se\non ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla\nkotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?\n\n— Ei, vastasi Anna.\n\n— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.\n\n— Sillä ei ole nimeä.\n\n— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.\nSenatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.\n\nAnna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta\npappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään\njunaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat\nvastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.\n\n— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä\nAnnalle. — No, ota nyt.\n\n— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.\n\n— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.\n\n— Ei ole mitään.\n\n— Onko sinun äitisi kuollut?\n\n— Hän matkusti pois.\n\n— Tuleeko hän sitten takaisin?\n\n— Ei.\n\n— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se\nole kaunis nimi.\n\n— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä,\nettä mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi.\nSinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä,\nmikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin\npäättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.\n\n— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei\nvoi mennä, jollei kutsuta.\n\n— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat\nminulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla\noikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa\nhuoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.\n\n— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin\nhyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me\ntarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.\n\nAnna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet\nsiirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.\n\n— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas\ntyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä.\nMitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!\n\n— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.\n\nLea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja\nJanne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno\noli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän\nei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta\nrannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.\n\nAnna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha\noli. Punainen.\n\n— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.\n\n— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.\n\nVihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat\nkaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin\nrunsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät\npysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?\n\n— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.\n\n— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat\nolemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla... Ottakaa näitä\npiparikakkuja ja hirvensarvia... No niin. Ei enää...\n\nRiikka läksi.\n\n— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin\nristiäisiin.\n\n— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.\n\n— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.\n\nAnna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät\npiparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät\nenää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono\nkeli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti\nsanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.\n\nKun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita\noli tarvittu junaleikissä.\n\n— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.\n\nSetä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:\n\n— Ei Anna tahdo pappilaan.\n\n— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä\nsaisit leikkiä.\n\nSetä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa\nsilitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja\nkiihtynyt.\n\n— Onko minun paras musta hameeni huono?\n\n— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin\nteettämä... kauniimpaa hametta ei voi olla.\n\nLapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen\nkorvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he\nnukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset\novat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi\nelää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat\nalkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään,\nsitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla\nalkaa elää... Yhtäkkiä Anna keskeytti:\n\n— Oletko sinä rikas?\n\n— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa?\nOlenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on\nmyöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri...\n\n— Mutta onko sinulla rahaa?\n\nJutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti,\nettä lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.\n\n— On.\n\n— Paljon?\n\n— On paljon.\n\n— Mitä sinä niillä teet?\n\n— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?\n\n— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.\n\nSetä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen\nsisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. \"Niille jotka\ntarvitsevat.\"\n\n— Minulle myös, sanoi Anna.\n\nJutte katsoi hämmästyneenä.\n\n— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?\n\n— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.\n\nSetä silitti taasen Annan käsivartta.\n\n— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä\ntavalla kuin silloin ensin?\n\n— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?\n\n— Pitää tietysti.\n\n— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?\n\n— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin\nAnna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei\nmerkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.\n\n— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.\n\n— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun\nei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin,\nkun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle\nkultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?\n\n— Kultarahan.\n\n— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle\nkultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen\nantaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta\nikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?\n\n— Minä otan kukkasen.\n\nSetä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä\nvastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.\n\nLapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä\nsiihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina\netukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat\nportaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle\nja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää\nja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna\npyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki\nsanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa\njolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei\nse pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili,\nhyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki\ntien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan,\npitääkseen kuormaa tasapainossa.\n\nPappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja\nvielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja.\nRuut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi\ntulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli\nmustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen\ntuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja\nRauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki\nmieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu,\nsellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän\nhänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen\nvaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.\n\nSalin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen\npieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja\nRauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä.\nSe kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi\nkiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.\n\n— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan\nkummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne\npippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.\n\n— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö\nkuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä\ntahtoo enoa kummiksi?\n\n— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön\nrahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!\n\nAnna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri\nhuutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun\nsetä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet\nhämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän\nkäsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi\npelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle\nja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta\nnimeä.\n\n— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi\nnuori äiti.\n\n— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä\nse vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.\n\nItse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen\npusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.\n\n— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo... poo-poo-popopopo, kultaseni,\nkymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä\nnimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee\nonnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala\nsiunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.\n\nKuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki\ntaipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin,\nkaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli\nsyvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän\non vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin\nsinne, mistä hän on tullut.\n\nPieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa... Ruut-täti\noli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä.\nLaalalaa... Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin\nedessä. Laalalaaa... Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna\nkirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan.\nOikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi\ntaasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan\nvasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin\nRuut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli\npuutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti\nnauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.\n\nMyöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He\nleikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja\nettä omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna\nsitoi sen heti palmikkoonsa.\n\nKoko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti\noli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein\ntuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä\npienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa\nhän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois\nristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti.\nTäytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle\nillalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.\n\n— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät\npappilassa pidä meistä... niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä\nkotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta\nMarialle, me...\n\nAnna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut\n— \"sinä lupasit\"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että\nruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.\n\n— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin\nmäärätysti, että Anna vaikeni.\n\nSitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui\nlapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään\nsaada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle\nja lausui: \"Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa\ntulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa\nkohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän\nJumalaamme ennen meitä.\" Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä,\nniin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten\nluki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli\nisää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli\nollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän\nkätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut\nhiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja\nraskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset\ntaivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius\nmakasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi\nkoetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka\npulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen\nitkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän\nalkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin\ntäysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta\njotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen\nja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin\njuoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö,\nja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa\nmainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.\n\nRistiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire\nja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen,\nlapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä\nkaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli\nikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen\nharmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai\npajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat\nkiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin\nihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta,\njota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa,\nlinnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma\nlava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.\n\nEräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan\npäässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon.\nSillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille\nja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta\nkumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran\nsisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä\nAnna sanoisi eräästä asiasta.\n\nHän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja\nrakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet\ntäytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä\npaitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi\nosoittaa kiitollisuutta.\n\nAnna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he\npuhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut\ntekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia\nsäilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät\nsetä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka\niloiseksi Luukkas tulisi.\n\nMutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen\nkanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta\nhän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä\nja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli\nsuuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut\ntakana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin\nihmeissään.\n\nSalaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä\nkaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta\neihän salaisuutta saanut ilmaista.\n\nHän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat\nLottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi\npiilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta\noli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna\noli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi,\nettä Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti\nsinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen\npiilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö\noli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja\nhänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän\noli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut:\nLottasaar, minä olen täällä!\n\nKahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua.\nAnna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä\njääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan\nalkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä\nkätkössä.\n\n— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka\nvoit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta\npoikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan,\nymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on\nollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin\nihminen...\n\nSetä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen\nalkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa,\nminkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli\nväärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän\nmaksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan\nolivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan,\nvelkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!\n\nSetä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.\n\n— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään\nJumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta\nasiaa, niin voit lähteä.\n\n— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö\ntähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa\nmeille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan\nsopimattomasti!\n\nSetä vihelteli ja naurahteli.\n\n— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle\nomaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle.\nHänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia\nsinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme.\nSinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki\nkirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä\npalveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo\nsanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko\nmaailmalle.\n\n— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi\nkunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!\n\nPieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä\nhän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he\nkävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet.\nHän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin\nhän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut\nitkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.\n\nTästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi,\nsen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli\nsurkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat\nsen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä\nlintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja.\nAnna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen\nkäsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet\nverille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa.\nSe asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä\nkissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä.\nAnna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet\nkuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti\njännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui\npitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä\nsylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja\nsuuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan\ntäytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti\nsuuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan\nennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä.\nSe oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen\njälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker...\nKiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla\noli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla\nrantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui\nhänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea\nnälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.\n\nJa tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla.\nIllat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri\nkeltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja\nyli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti\nkalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut.\nSeuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä\npohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.\n\nTämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan\nkuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki\nlintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta\nvakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä\nsanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli\nsamassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli\nAnna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he\nkaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli\niloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti\nikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien\npilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja\nihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten\nsaavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten.\nLottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten\nihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa,\nja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin.\nNiin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui\nnuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin\nhän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita.\nHallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi\npeittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi\naikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo,\nei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi\nmennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän\noudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin\nulos hallayöhön...\n\nMetsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet\nmyrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä\nodotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla\nläähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan\njotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia\nkirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja\nvoimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve\nja nyt täytyi todenteolla alkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota\nAnna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui\näitinsä vierellä.\n\nAnna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä\nkauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun\npappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He\ntulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón\ntyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi\nsoutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi\npappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan\n— mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa\nveneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin\nsuloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta\nistuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti\nkättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat\nkaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän\näänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista\ntyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että\noliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan\npieni ja nukkui?\n\nMutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin\nihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri\nJumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä\nsellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin.\nMutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan,\nhän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut\ntällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret\nomaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin\nedistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja\nulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi,\nhän edistyi suurenmoisesti!\n\nJärvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti\nauttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä\npajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran\nkohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja\nsateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..\n\nSuuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo,\ntekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään\nJuten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla\nniin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli\nkuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja\ntekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri\nnäyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar\ntälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti\ntulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...\n\nAnna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut\nnähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan,\nmuisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin\nhyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt\njonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän\noli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille,\nniinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä\nnoiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli\nantanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat\nhäntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko\nmaailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut\njotakin onnellista!\n\nYhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön\nolkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli\nkiviä rannassa.\n\n— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla\npoimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat\nvaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada\npalkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan.\nJumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä,\nettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun\nkurkkutaiteilijan toimi...\n\nHän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.\n\nNousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen\nMontonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas\nleikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!\n\n— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. —\nTulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun\npitää omani.\n\nJa hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja\nrehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin\npaljon kasvanut.\n\n— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —\nEhkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!\n\nJutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.\n\n\n\n\nV\n\n\nAino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja\nkuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista\nkuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä.\nMairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt\nmatkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.\n\n— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...\n\nPastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.\n\n— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei\nsuinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.\n\n— Avaa ovi, Maire-kultuni.\n\n— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.\n\nPastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän\ntyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa\nhän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti\nsilitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.\n\n— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta.\nEt ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet\nkahvipöydässä.\n\n— Äiti, mutta jollen minä jaksa...\n\nHän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa.\nPienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset\nvaltimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja\npienet.\n\n— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas\nsitten, kultuseni!\n\n— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut\nsiitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.\n\n— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt\nsinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton.\nJopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.\n\n— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa\ntuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!\n\nÄiti kävi oudon levottomaksi.\n\n— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin\ntiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.\n\nÄiti nousi lähteäkseen.\n\n— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?\n\nTytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo\nsattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan\nkohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan\nsurumielisesti.\n\n— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina.\nUkin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut\nhuolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha\nsydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.\n\nHän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi\npivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa\nkoteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla\nkirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski\nvain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja\nkuiskasi:\n\n— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä\npitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä\nminä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka\nankara hän on.\n\nMairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy\nja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen\nanteeksianovasti, miltei nöyrästi.\n\n— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja\nläksi.\n\nMaire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon.\nSe oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen\nteräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan\ntuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön\nnukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä\nkai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki,\nUrho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli,\njoka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat\nniinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan\npuolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi\nensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä,\nkuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja\nkirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän\nlukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina\nvakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia\nvikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan.\nMutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän\nsaa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan\nvasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli\n— lupasiko hän joka pojalle kukkasen?\n\nHän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli\nluvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit\nolivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa\nhakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen\nkotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet\nhänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt\nnurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana.\nMutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!\n\nOi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut\nnukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset\nparemmin.\n\nMaire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt\nkasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat\nhänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen\npäivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet\nvaltasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla\nhän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina.\nTummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin\ntaiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi\nyleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen\nei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi,\nkristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa\noli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina\nikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa\nja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma\nja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi\nei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin\nhän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän\ntahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää.\nHän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma —\npyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo\nOla Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole\nsuudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo,\nettä Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet\nsyliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän\nvastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola\non hurmaantunut ja suutelee...\n\nMaire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui\nkoko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa\nhehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät\nsuudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä\nvarten hän oli olemassa...\n\nKello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa,\ntarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle,\nja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään\nMairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että\ntytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta\nkantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja\nsyleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus\nkuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi\nsilmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei\ntulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota\nkäytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän\ntapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä\norvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.\n\n— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!\n\n— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu\nsiellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä\noletkin hänen tyttärensä.\n\n— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis\nläksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä\nläksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä\nsellaista kahvia kuin äiti!\n\n— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi\nkodissa.\n\nÄiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.\n\n— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin\nmies? Onko hän todella kreivi?\n\n— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on\nniin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin\nkylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella\nottaa kolmannen piparkakun?\n\n— Mutta kultuseni... ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että\nhänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja...\n\n— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja\nhienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit\nulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin\nulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin\ntytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä,\nsairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot\nulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa\nkenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.\n\n— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili\nonnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin,\nettä hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee\nheidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää\nniitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame\nHellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on\nvakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän\nolisi antanut tälle tyttärensä.\n\n— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan\nrakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura.\nMinä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.\n\n— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan\nole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on\nlahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti\nväittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne\novat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.\n\nIsä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.\n\n— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet\nsaanut nämä kauniit ruusut?\n\n— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell\nse on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin\nhyvät ystävät.\n\nÄiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut\npahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan\näiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell\nvoittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire\nhäntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli —\nniin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.\n\n— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi\npastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin\nviikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.\n\nIsä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua\nMairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.\n\nPäivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo\nja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida\nvain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli\naika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä\nvain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi\nolevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle...\n\n— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin \"jätkä\", sanoi äiti.\n\n— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö\nolekin. Siellä se kellottaa talaan luona...\n\n— \"Jätkä\" ja \"kellottaa\" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan\nsillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en\nnyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin\non niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna\nkeittiöön syömään?\n\n— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä...\n\n— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!\n\n— Kuinka minä sitten puhun?\n\n— Kuinka häijy sinä olet.\n\nPäivike heilautti niskaansa.\n\n— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —\nArendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.\nSitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista\nkoirista. Kaksijalkaisia kyllä on...\n\n— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?\n\n— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua...\n\n— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut...\nPankaa kiinni salin ovi.\n\nRuut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He\nolivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat\nmyöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko\nhänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti\ntehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä\nolisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle\nmitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt\nkiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa\näiti kovin sydämellisesti syleili häntä. \"Fanni-kulta... rakas\nFanni...\" Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin\nsyleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia\npaljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun\nsisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat... jotka eivät osaa\npukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti\nhuulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa\nsitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt\nepätoivoisan teon!\n\nNyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei\nollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan\njuhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa\npappilan hevosen tähän tarkoitukseen.\n\n— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon\nmeille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina\nmunia... Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin...\n\n— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan...\n\n— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat...\n\n— No niin, puhumme siitä toiste.\n\nIsä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos,\noli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa,\nFanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto\nJanne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis\nkäynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon,\nja jalan.\n\nPastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi\niloaan, kun hän sanoi:\n\n— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.\n\nTytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän\nriensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä\nisän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä\nkotona.\n\nHän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja\nhymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä,\nkreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului\nkertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää\nkulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan\nsiksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja\nhänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan,\njoka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta\nkunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.\n\n— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun\nisoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme\ntuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin\nerinomaisen terveellistä.\n\nMaire pelästyi käsiensä puolesta.\n\n— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni\nmukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden\nvieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään\nviitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat\nnurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.\n\n— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja\nUrho-eno morsiamineen saa mennä.\n\nIsä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire\nhillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli\ntänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi\nennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat\nesiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää\nasian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä.\nNiitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti\nkertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen\nisänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan\nrehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia\nja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei\nollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea\nseppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä\nkuin sisarelta.\n\nMaire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi\nhänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän\noli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta.\nLiikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi\npuhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai\nhänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli\nlaihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin\näidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä\ntuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin... ja kukat\npojille!\n\nEmäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse\nrikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki\nkoirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa\npienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti\nsylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin,\nsillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle\nja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin\nyhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen\nkohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin\ntyperä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään\nsiitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo\naina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja\njohdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä,\nukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan,\nettä tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä...\nMitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla... Pitäkääkin perkeleet,\nselvänä se linja. Halloo... Murtovarkaus?... Missäs nyt kuunnellaan —\nmenkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa,\nkullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa... Halloo... Saatiinko\nvarkaat kiinni? Paljonko...? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään?\nMinun pitää tulla kotiin... Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili\ntorstaina... torstaina hakemaan. Torstaina... pappilasta... Piili\nhakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä...\n\nVoi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne\nkotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan\ntoista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä\ntahtoo viedä lapsille.\n\nNeiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian\nkiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli\npannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies,\nnyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen.\nTulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän\nkelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo\nkolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie\nnoiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos...\n\n— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee\nkovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?\n\n— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee\nennen juhannusta...\n\nMaire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen\näärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan\nsitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata\nniin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin\nkeskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven\nääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki\nvierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut\nkirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin\nkäsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin\ntutkinut hänen kirjeitään, niin, niin... Se oli hävytöntä! Hän tuli ja\noli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän\nhämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa,\njuoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko\nkirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut\nlukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä\ntutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut\npappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa\nja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut\nhäneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla\nkilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä.\nOla Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille\nkolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: \"Lähetän sinulle tässä kukkasessa\ntervehdyksen kotipuistostani.\" Ola Borgin kanssa eivät he vielä\nsinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen.\nSuututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.\n\nRuokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän\nkoneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat\npaikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan\nemäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän\njokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra\nHaanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan.\nTietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat\nlöytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin,\npainoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla\ntavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen\nkäsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja\nkankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki\nollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon\nisäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa\ntalonpoikaistalossa?\n\nIsä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut\nukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon,\nainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään.\nHän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan\nja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.\n\n— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi.\nKyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole\nnauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka\nmatkaansaattaa koko unettomuuden.\n\n— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän\ntarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä.\nEi, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa\nreumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa!\nAuto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan\nja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón —\ntoivoo tapaavansa isän ja äidin täällä...\n\nPastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki\ntunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat\ntoisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää\npelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon.\nOlkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani... Kyllähän minä,\ntietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei\nolekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?\n\nUrho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän\nnäpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai\nvihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa.\nTämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön\naste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että\ntäällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire\nkiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs\nmuu.\n\nKauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.\n\n— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. —\nTämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta,\nsiitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen\nennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä\najoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki\nunissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs\nolen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet\nmitään.\n\n— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen\nme näemme pitkin raamatunhistoriaa.\n\nRuut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.\n\n— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja\nhävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja\ntäällä... Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä,\npitäisi käydä koulujen kimppuun...\n\n— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on\nopettajattaren mittainen...\n\nKauppaneuvos laski taas leikkiä.\n\n— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.\n\n— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen\nainoa silmämäärä...\n\n— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.\n\nPastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita\nvastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille\npäivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon.\nLapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.\n\n— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi\nRuut yhä, hellittämättä.\n\n— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, —\nei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja.\nAina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän\naikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni\nmenestynyt.\n\nKirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat\nhelähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.\n\nIsä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen\nseisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire\ntuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä\nja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan\ntervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet\nhihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire\nnauroi ja veikeili hänen edessään.\n\nÄiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee\nkesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä.\nNiinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat.\nNo niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy\nolla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan\nlipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin\nlikaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin\nitserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan.\nKirkossa ei häntä koskaan nähty.\n\nUkki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään.\nTauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta\nsitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi.\nMaire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen\nkaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti,\nhiukan liian avorintaista pukuaan.\n\n— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan\ntäysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt\ntulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on,\nsaat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän\nsinä enää ole lapsi.\n\n— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se\nrannerengas? En minä ole lapsi!\n\nKauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.\n\n— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.\n\nEi, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy\nneuvotella mummon kanssa.\n\nRuut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä\ntuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat\naina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän\nkomennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi\nollut turvaa.\n\n— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta\nnyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan\nvälttämätöntä, että... Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen.\nFanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa...\n\n— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.\n\n— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut,\nkiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun\ntoivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon\ntulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos...\n\nUkki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen\nauki.\n\n— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu\nkeneenkään.\n\n— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän\nriutuu...?\n\n— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu\nkeneenkään. Piilissä hän ajaa ja...\n\nHeillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin\npaljon kuin haluttaa!\n\nMaire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa\nhänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet\nkirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi\nnopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit\neivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja\njärjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne\nonnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin\ntuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.\n\nOli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi\nlaajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden\nikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät\ntytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet\nnostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään\npuolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon\nhartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan\nja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi\nsydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä\nihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään\nkuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan.\nMaire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä\nonnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:\n\n— Oih... isä, kuinka ihanaa onkaan!\n\nIsä huokasi.\n\n— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.\n\nYhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan,\noliko postilaukku rattaiden pohjalla.\n\n— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?\n\nPuna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.\n\n— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä... Ai, kas täällä\non ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin,\nniin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt\ntuon...\n\nMaire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan\nihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.\n\n— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.\n\n— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että\njos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon,\nniin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos\nsäännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku\nJumalan opetus jää hänen sydämeensä.\n\nUskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli\nMaire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän\nmieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.\nVaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.\n\nLähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa\nhiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien\nläpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään\ntuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset\nolivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän\nsanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin\ntällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin\ntavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi\nihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan\npenkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto\nja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No,\nmitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin,\nvaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui,\nsilmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja\nhakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki\nja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän\nkaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi\nhänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut\nitsensä ylhäällä papinpenkissä.\n\nSiihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen\ntuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina\nkatkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta\nsiinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti\nMairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa,\nmiten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä\ntuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä\nkeväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli\noppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut?\nAh, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut?\nAinoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli\nOlaa... Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai\nrukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon... Papit tulivat ja\nmenivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli\nkuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko\nteatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan,\nkirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä,\nettä hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt\nmessuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli\nkatkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule\nymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan\nuskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta.\nMistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi,\njolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet\nostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö\nkukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman\npahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä\nsyntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää.\n\"Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori\ntyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista?\n— Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän\nuhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt\nkuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli\nhän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen\nvastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen\noli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja\nlupausta. Nyt oli kaikki rikki... pirstaleina. Elämä ei ollut antanut,\nmitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli\nse tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä\nlailla pettää ihmistä, jonka hän loi... Tuo tyttö oli kahdeksantoista\nvuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta\nhänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen\nsisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään\nsen pohjasakkaa myöten... Ja kaikki oli mennyt rikki... Sillä elämä\non hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen\nastella hautaan...\" Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä\ntuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja\nvaroittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä\njo särkenyt sen? \"Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen.\"\nMaire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä\npenkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän\nasti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän\nkirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän\nvoinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi\nheille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin\näärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin\npaljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä\npuhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä\nolemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa... Miten saattoi\nvaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin\nnuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi\nolla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli\nepäluuloinen...\n\nMaire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti\npuhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän\nlukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin\nolisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti\nvälinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi\nohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus,\njonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun\nhän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän\nikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien\nsilmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän\nvalkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa,\nja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi\nrakkautta, hän janosi suudelmia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin\nvaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle\nsiitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan\nvihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt\nisää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä\npuheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten\nsopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä\npappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea\nkauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt\nkaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan\nja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko\nhänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia\nasianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto... Sitä\npaitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita\ntuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen\njälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne\nkauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet\nainoaa sanaa.\n\nPian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin\ntaulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen\ntunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka\naavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut\ntietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu\njoka tapauksessa oli.\n\nMarja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän\noli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas.\nTiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis\neli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli\nerinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.\n\n— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja\nlevitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja\nmahtava! Nuoruus sinä olet... No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä\nolet tehnyt?\n\n— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei\ntodella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja\nleikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa... vähän\nneulonut... Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti\nminut siitä...\n\n— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois.\nNuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy\ntulla jotakin suurta...\n\n— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.\n\n— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että\nMai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen\nihminen.\n\nHellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala,\nnäyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa,\ntaiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.\n\n— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi\nläpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi\nkuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli\nMairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja\nOla Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja\nsitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut\nSormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli\nautossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan\nrukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa\nratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja\nhän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli\nnyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin\npiirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja.\nRuuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin\nsenaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli\nBorg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen\nkanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran\nvaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli\ntapahtunut, että... Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä\nlevottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli\npohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän,\nHellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin\npitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä.\nJa hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna\nollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti,\nsuuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus\nlöytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa\nja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut\nompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi\nluonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan\nkauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä\npiti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään\njonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän\nlähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä\nja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se\noli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli —\ntäydellinen elostelija... Maisteri? Johan nyt vielä...\n\nPastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei\nuskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.\n\nSenatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui\nodottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä\nkansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut\nkyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani\npappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa\nkylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen\nnauttia korean \"sofföörin\" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että\nMaire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen\najamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen\nluentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi\ntavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi\nautonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän\nmeni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui\nhänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin\nvaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä,\nhäneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin\nsuinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut\nkovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut\nhelppoa.\n\nHellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin\nvaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin\npuhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi\nMontoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin\noli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki\nepäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli\nniin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja\nhänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho\nollut jaksanut tyytyä häneen, vaan... Niin, mitäpä siitä puhui,\nminkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli\nihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli\nFannin ja Urhon hääpäivä määrätty.\n\nNiin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori\nkuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan\nriittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan\nErkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen\nmonituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli\ntullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino\nnäki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta\ntoisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan\npaikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut\nmaksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä,\nenempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä\nhän vielä ollut edes kirkkoherra!\n\n— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on\nsuorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään\nisänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen\nsiteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu... Vanha rovasti kaatuu\npian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.\n\nPastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli\nHellä-täti.\n\nHellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä\nKairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire\noli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa\nMairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin\nkoskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja\nhänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset\njakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut\nomaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen\nkertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren\nmäärän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus\noli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja\nmökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt,\nja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan\nkoettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes\nne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli\nollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun\ntuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.\n\nNo, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin\noli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä\nNenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet\njutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana\ntuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli\nnuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he\ntoistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö\nja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä.\nMaire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai\npuoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan\npalvelijan luona. \"Viekää hänet nyt jo sairaalaan\", oli Ruut-täti\nsanonut. \"Hän tahtoo kuolla kotona\", vastasi setä ja selitti hämillään,\nettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. \"Minä onnittelen!\", huusi\nRuut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella\npitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin\nsamankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin\nkuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella\ntoisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo\nhuvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka\nsitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran\nastui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen\nkanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne\ntoikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa.\nKun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut\nmitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen\nkuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että\nhän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire\noli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona\nkäännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis.\n\"En minä tiedä\", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. \"No,\nkai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi\nsinun Juttesi kaunis vaiko ruma?\" \"Minun Jutte-setäni on kaikista\nkaunein!\" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he\nsuureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus,\nsilloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut\ntukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin\nJutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin,\nmiten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut\ntyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut,\nniinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän\nolisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi\nvoinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan\nSidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin,\nja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi\npankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille,\nkun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan\nhullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen,\nettä hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu\nideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se\ntietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan.\nMutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa\nviisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille\nnuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista\nvarten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille.\nNoiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan,\ntai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta.\nSitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut.\nLaina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli\nlankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän\nvoittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.\n\n— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin\nhoukutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka\non sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi\njättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun\npäähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo\nkonttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille\nyksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te\nrakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole\nniin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä,\nmiltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin\nvanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen\nväritäplä harmaassa yhteiskunnassa. \"Farbenilecken\", sanovat\ntaiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.\n\nHellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja.\nRuupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa\npäänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin\njaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä\ntarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain\ntervehtimään isoäitiä ja isoisää.\n\nHe olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja\nlastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin\nkoskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki\nmieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen\nja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin\npaljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se\nkuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti\nsyleillessään heitä Maire, \"kymmenes lapsenlapsi\", tunsi heidän\nkatseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota\nvailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä\non kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja\nihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti\nympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta,\nettä hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti\nkeskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin\ntäyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä,\nrannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten\nruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia,\ntuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi,\nsuorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen\ntakaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran\nkysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja\nmummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä\nhenkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten\npöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut,\nhän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään\nRauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän\noli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata\nja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire\nsai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli\nsyödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin\nkaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja\nmummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja\nojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria\nhehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui\nmummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla\nei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja\nsilloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä\nhuomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa.\nOhhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire\noli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi\npaikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty\nniin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä\nnähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi\nvuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa\nUrho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria\ntuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli\niljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären\nsulhanen oli siellä \"lukemassa\". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä\nheidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan\nkorottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä\noli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin\nJutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä\nolikin päättänyt kieltää sen.\n\n— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.\n\n— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.\n\n— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...\n\n— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...\n\n— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.\n\nMummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko\nnyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle\nmiehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja\nilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei\nsaattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin\nkouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.\n\nMaire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne\nolivat, ei kehenkään saattanut luottaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa.\nIsoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä\nviimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton\npiti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.\n\nKylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti\nkohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten\npaidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa\ntemmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä\nylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä\nloukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt\nkestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa.\nRaukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä\ntuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja\npunaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin\nmuualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan\nsulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä\nsuostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt\noli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään\n— hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille\nja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen\nkorvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi\njättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei\nolisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli\nuteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.\n\n— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja\nAarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.\n\nLuulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he\ntoisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä\nkoputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.\n\nJa taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla\nja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat\nsoida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä,\ntomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että\nAatto tuli, Aatto-serkku.\n\nHe kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he\nrinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien\nmiesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat\njokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he\npuhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa\ntapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei\nkuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän\nedessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat\nhe sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet,\nkuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton\nhaltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää!\nApulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan\nkävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta\nistua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan.\nHaivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua\nniihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat\npitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän\nkietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:\n\n— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän\nkuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan\nhyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen\nhoukutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit\nkynttilänjalat, jotka seisovat salissa...\n\n— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei\n— vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin\nherrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut\nminunkin.\n\nMummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja\nsuupielissä karehti viekas pieni hymy.\n\n— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän,\nsitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun\najattelen, että tuo vieras ne saisi.\n\nMaire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää\nkuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa\nylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde\nvain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen\nkämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa.\nTalo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä,\nolisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan\nkasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat\nolivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa\nmullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö.\nPäivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput.\nOlipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli\ntehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä,\nsolmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen\npeitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat\nruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä\nkeskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä\nyleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina\njäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset\norvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen\nhiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta,\nikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä\nkukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei,\nkeittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua\nrakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria\nvadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna\ntuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.\n\nHeillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat\nauttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän\nheidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja,\niloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin\nkaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa\nkättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat\nnyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti\ntuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat\nja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että\nilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme\nkertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa\nelää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti,\nettä ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.\n\nVieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari\nnaapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden\nkasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä\noli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla\neräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen\npieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista\noli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan\nei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan\ntytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo,\nkietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa\njohdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?\n\nNiin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä\nkello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen\nhellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen\nkiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut\nniin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja\nnyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi\nkäydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille\nmatkoille — minne, se oli vielä salaisuus.\n\n— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin\nlaulua.\n\nMaire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä\narvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se\nolikaan tuo nainen?\n\n— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.\n\nAnna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi\nkokonainen onnen maailma.\n\nKuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin\npaljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja\nMiikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat\nulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että\nheidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä\nyksinäisyyteen.\n\n— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi\nleikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä\nmielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä\nmaa, mistä elämme.\n\nLea nosti niskaansa.\n\n— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.\n\nAnnan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.\n\n— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada.\nMutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada\nilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta\nmuuta, ne me olemme saaneet.\n\nNaiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin\nvahvistaakseen Annan sanoja.\n\nOnko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään\nkauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti\nsaattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria\nmarjoja tyttöjen lautasille.\n\n— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä\nolen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin\nminä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.\n\nRauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa\nomituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen\nyli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä.\nHänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän\nmuisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta\nsittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja\nhyvyyden tarpeessa.\n\nKun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä\nmarjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät\nkuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat\nkoristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden\nkeskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien\npäässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut\nkiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän\nkääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno\ntummansinisessä pumpulipuvussaan.\n\nHän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä\noksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä,\nsanaa lausumatta.\n\n— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien\nhäissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän\noli pieni.\n\nMaire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään\nkäyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa,\nkädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri,\njoka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen\nylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka\nihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen\nsilmä kiinni.\n\n— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa,\nkaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet\nvastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai\nparatiisia... tai sinua.\n\n— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät\nvanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että\ntulimme tänne.\n\n— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja\nmenen nyt poimimaan kaalimatoja.\n\nVanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti,\nmolemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä\nMaireen.\n\n— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta\nhänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on\nkauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut\nolivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko\nolet katsonut elämän sisälle?\n\n— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...\n\n— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on\njäljelläpäin.\n\n— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.\n\n— No niin.\n\nUkko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti\ntyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi,\nkädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.\n\nTytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä\npunertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa,\nja pujotellen pensaiden lomitse.\n\n— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.\n\n— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.\n\nAnna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. \"Niillä\nkäsillä on paratiisi luotu\", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei\nsanonut mitään.\n\nMaire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan\noli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti\noli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.\n\n— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan\noppia laulamaan.\n\nHän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että\nasia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen\noikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori,\nrovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan.\nMuutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu\nhänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli\ntäytynyt taistella.\n\n— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se\nsinusta synti?\n\n— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä\naina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos\nnimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista\nelää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi\nviedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.\n\n— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?\n\n— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.\n\nLea rupesi nauramaan.\n\n— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta\nmitään?\n\n— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä\nillalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.\n\n— Kauheaa!\n\nMaire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat\nsiihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti\nMaire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se\noli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi\nkalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut\nhänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän\nläksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt\nmetsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo\nhyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt.\nMutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei\nenää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu\nviinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle\nensinkään hyvä, sillä se on kostea.\n\nTietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta\noli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä\nrypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan\nja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen\nalla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.\n\n— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa\npappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.\n\n— Jaa Sidonia-neidin...\n\n— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär...\n\n— Jaa, Erkki-pastorin.\n\nVanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.\n\n— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja\nelämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne\nansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin\npääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.\n\nAnna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli\nmiehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti\ntarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän\nei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä\noli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi\nmorsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja\narvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei\nollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan,\nmutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili\npuoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli\nsilmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni\nAnnan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!\n\nJokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni\nletkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti.\nPappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden\nkasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja\npyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.\n\n— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole\npappilassa pidetty.\n\nHän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt\ntyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja\nmorsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan\npihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa,\njoihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen\nvälke, joka väreili talon yllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet\neroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen\njyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa\nvasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua,\nsillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat\nheitä.\n\n— Maireee!\n\n— Aaattooo!\n\nHeidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä,\nhe löysivät toistensa kädet.\n\n— Maireeee!\n\n— Aaattooo!\n\nÄänet lähenivät.\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät\ntiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän\nsydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri\nja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan\nvasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.\n\n— Maireee! Maireee!\n\nNepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja\nnosti tyttöä kädestä.\n\n— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat\nsinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei\nvielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla,\nehdota sinä, että tulet saattamaan.\n\nPoika ei päästänyt häntä lähtemään.\n\n— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö\nymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.\n\n— Et siis pidä minusta?\n\n— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois,\nmuuten... en tiedä, mitä tapahtuu!\n\n— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle\nhyvästi? Siis huomenna ladossa.\n\nPoika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.\n\nMietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire\nriihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.\n\nRuut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti\nja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat.\nKaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He\nsanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien\npuhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin,\nniin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli\ntietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla\nkohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä\nlähteä pappilaan.\n\nMaire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet\nmiltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot\nkäsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi\nhänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri.\nItse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä.\nHänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä\nasioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko,\nettä hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada\nvaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata\nAattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua.\nMaire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona,\nja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi\nvarmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa\njonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he\nolivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä\nviimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut\naamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt...!\nJa yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän\ntunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti\nkaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki\nkuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt\ntänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna\ntullut?\n\nVihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut\nselitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli\nastunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien\nja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni\notsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle\nsurullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun\nja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi\nhänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä\nasteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua,\njoka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen\nhurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä.\nMaire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui\nväsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui\nserkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.\n\n— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.\n\n— En voi. Tule sinä hautajaisiin.\n\n— Tulen!\n\nKaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi\nkotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat\nhe Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki\nMairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti\nhotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.\n\n— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä\nsuru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä\nymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään\nhäntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala?\nOnko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt\nolemaan heille äidin sijassa... oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana\näiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi,\noi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin\nsinun oma äitisi!\n\nJota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki\nkasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä\nsuruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän\ntäytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet,\naikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat\ntehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut\npitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että\nyksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori,\nhän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua.\nÄidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.\n\n— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli\nläheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua,\nniin minulla.\n\n— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin\ntahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta\nkuin aivan läheisinten omaisten... Ihmiset voisivat kummastella...\n\n— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni\ntytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin\nlähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen\npäähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön,\nMaire, tätä en olisi sinulta odottanut.\n\nVihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa\nkuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle.\nMairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu.\nHänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa\nliljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli\nserkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen.\nAatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä\nhuulia.\n\nJota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä\nHellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra,\nkuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää\noli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on?\najatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän\nvahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en\ntahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi!\nHillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi\nHellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle\nsekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi\näänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana\näiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli\nnukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän\naskarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta\neivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän\npermannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi\nvain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti,\nettä he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan\ntähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan\nmennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta\nhuonetta välillä.\n\nJota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto\nsaapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen\nrinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon.\nMaire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut\nhaaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka\nulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä\nviehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.\n\nViimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire\nlattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko\npäärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.\n\n— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?\n\n— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni.\nTässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein\nonnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki\nnämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä\nkun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha\nrovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän\nvain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!\n\n— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?\nIsä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä\ntee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.\nTeidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!\n\n— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki,\neikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja\ntuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire...!\n\n— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä\nkanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän\nnuoruudenlemmitty...? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo\nisossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta\nminä tein johtopäätöksiä.\n\n— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä\nkoskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun\nsuruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo\näitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi\nitsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille\nkodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut\npäättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi.\nÄidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä\nitketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire,\nminun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä\näitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja\nvilpittömyyttä!\n\nHeidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman\nmorsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen\nhalki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla.\nToinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon\nja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku,\njoka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta\npitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa\nympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.\n\n— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa\nhautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi,\nja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.\n\nHellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti\nniin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen\nkäsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli\nhäntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt\nsilmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.\n\nTämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja\nRauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä\nkuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet\ntoiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty\nedestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut\nilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen\nkatselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin\ntilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä\nolla sekä pitkiä että tiheitä.\n\nKauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla —\nkauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän\nrauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan\nvoidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli\ntuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen.\nKauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan\njohtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän\nkuoli hirveihin tuskiin.\n\nVanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan,\nkeskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.\n\nKeväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä\nrikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen,\nmutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle,\nhänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille,\njonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti\nhänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että\nhänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli\nkolmeakymmentätuhatta.\n\nSyysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan,\nmissä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen,\nirtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä,\njotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä\nviskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut\ntalvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan\nlaatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun\nlaiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan,\nettä se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne\nolivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät\nkiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä,\nmissä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja\nlupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan,\nviskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut\nsitä auki. Laiva upposi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa\nkaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa\nkauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että\näiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina\nniin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti\nvastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä\nneiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät.\nSilloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään\nole kotona ja menevät pois.\n\n— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.\n\nPastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.\n\n— Maire... avaa... minä, isäsi olen täällä.\n\nHän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan.\nVihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan\nolivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi\nkeittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa\nhajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja\ntervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut\ntäysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään\nvärähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle\nkannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.\n\nMaire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni\nmalttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.\n\n— No, isä on tullut kaupunkiin.\n\n— Niin, senatorska kirjoitti.\n\nSilloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän\nviskasi uhkamielisesti niskojaan.\n\n— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä\ntalvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin... Hän on\npiru itse, senatorska.\n\n— Miksi hän sitten suuttui?\n\n— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs\nherra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin\npyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni...\n\n— Yöllä?\n\n— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin\nkadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli\nsuuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut\nkotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa,\nei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin\nsiihen sopiva!\n\n— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?\n\nMairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.\nKlap-klap-klap-klap-klap...\n\n— En tahtonut tuottaa isälle surua.\n\n— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.\n\n— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.\n\nMolemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin\nja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin,\nklap-klap-klap...\n\n— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut\nhelppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.\n\nPastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa\nkeväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi\npuhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri\nhuultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.\n\n— Tulethan nyt kotiin?\n\n— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.\n\n— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään\nopintoja...\n\n— Kyllä toki...\n\n— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä\njärjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä...\n\nIsä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä\nsiellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia\ntoisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi\nkaikki. No niin, yhdentekevää!\n\nMaire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli\nhyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.\n\n— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt\nsitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on\nminulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi\non, onhan isällä ollut heitä koko joukko.\n\nPastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin\nhän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti.\nSitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän\nnyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.\n\n— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on,\nkuka on lapsen isä?\n\n— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle\npappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin\nkäännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.\n\n— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten\nminä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä\nnaimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen\nluokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se\nTornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi\nmainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen\nluo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...\n\nMaire naurahti ja nousi.\n\n— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään\ntekemisissä noiden ihmisten kanssa.\n\n— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.\n\n— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.\n\n— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?\n\n— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.\n\n— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.\n\nMaire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä.\nMaire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo\nja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja\nsitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että\nhe menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen\nsisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni\nitsepintaisesti.\n\n— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa\nilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.\n\nIsä katsoi häneen kipeän hellästi.\n\n— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän\nuudestaan...\n\nMaire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.\n\n— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta\nruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?\n\n— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se,\nrakas lapseni.\n\nIsä pyyhki hikeä otsaltaan.\n\nKlap-klap-klap-klap...\n\nMairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.\n\n‒ Kuka, kuka, lapseni?...\n\n— Isä... minä en tiedä sitä.\n\n— Mitä, mitä et tiedä?\n\n— Sitä mitä isä minulta kysyy.\n\n— Kuka hän on?\n\n‒ En... en tiedä.\n\nMaire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin\nrautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin\npaiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään.\nHän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli\nvoihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut\npaljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven,\nseisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään\nsurua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.\n\n\n\n\nVI\n\n\nMiikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli\nkoonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan\nammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään\nkymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä\nedessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada\njohdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän\nsilmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon\nkukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää\nvaltareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden\nmukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää\nvalonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään\nniin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.\n\nMiikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän\nolikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää.\nNiin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta\nsäästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt\nonnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla,\nei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella\nkoottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä\njatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten\nvaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan,\noli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain\nollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi\nkuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän\noppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään\ntyötä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni\nvalmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin\nkoolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot\nolivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei\nyhtä paljon kuin hän itsekin.\n\nHistorian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään\nmyöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain\nrannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän\ntahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi\nnähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä\nmaailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella\nparhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä\npaljon rahaa.\n\nKöyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan\nmyymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja\nluottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan\nkohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi,\noli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä\nkipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan\npojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään\nkaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä\nniukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen\nMiikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta\nhenkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen\nomansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän\nsai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui.\nHän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä\nkonttorikirjojensa taakse.\n\nHänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan,\nhänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat\nhänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut\nkauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi,\neivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa\nolivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire\nhänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi\nsisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä\nitsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin\nkaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille\npettymykseksi.\n\nEivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet\nrakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain\ntoisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he\nhuomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien\nhaudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa\nhautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen\nrikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään\nunennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.\n\nJutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin\nportailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään\nja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin\ntyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt\nhautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli\nollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli\n— sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki\nkukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja\npikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä —\neivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten\nnäkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella\nsilmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli\npilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät\nhe turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra\npysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat\nkerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen\nkotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna\njo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole,\nvakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet\nkirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne\nkatselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata\nkysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta\nkyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä\nheidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No,\nsiinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta\nsuunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta\nkyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni\nvanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen\nkeskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja\noudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan\ntuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti\nhän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään\njäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen.\nHän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja\nkiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan\nääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä\noli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin\nhän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa\näidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei\nsitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa\nikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli\njotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä\npäästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra\ntunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu\nsävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä\nvalahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet\ntykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa.\nYhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja\nkäänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius\nnäki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä\npuhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.\n\n— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, —\nymmärräthän sinä minut.\n\nHe vaikenivat.\n\nJutte-herra ymmärsi.\n\nHän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi\nseisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään,\nriemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa\nvasten.\n\n— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole\nihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele:\nminusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman\nsanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena,\nasioita, joita ei hän voinut käsittää.\n\n— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!\n\nJudas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan.\nSe oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet\nkahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli\ntullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut\nhänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri,\nnähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä\npienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa\nirtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen\noli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui\nirtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut\nrakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä\ntavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään\ntehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta,\njoka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii,\nmutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana,\njoku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui\nveri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen\nja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei\nnähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään\nvuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi\nlämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi\nlähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän\njo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti\nhäntä.\n\n— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole\nhänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...\n\nJudas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän\nikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt,\nsylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla\nsaapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla\nhe olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.\n\nAnna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan,\nmutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät\nsärpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea\nvihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän\nlausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän\noli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.\n\n— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.\n\nOli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he\nastuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea,\nsolakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli\nsoperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa\nkättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen\nkäteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai\nlähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun\nhän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.\n\nHän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän\npalasi.\n\nSilloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut.\nVanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän\nihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia.\nHänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun,\nsatoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän\nhymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla\nkoivunvarvuilla.\n\nNyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain\nniin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti\nrupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan\nsuunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli\nlisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut\nmitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin\nväkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi\nyhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta,\nkoulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista\nnäkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.\n\n— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa\nvasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän\ntaitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi\nsiirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään\nrunouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!\n\n— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.\n\n— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?\n\nSetä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret\nnousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa,\nkävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra\nharhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua\nnuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa\nalkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän\nollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi\nkuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän\najatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.\n\nNäinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat\nviimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä\nmetsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja\nkylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa.\nJutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi\nkädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi,\njoka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.\n\nAnna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja\ntuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi!\nKoska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli\nkäsittämätöntä!\n\n— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia\nsilmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen\npeiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä\niässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se\nsinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään\nvoi hänestä pitää!\n\nNuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.\n\n— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.\n\n— Emme, emme koskaan.\n\nOli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn\nkoulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.\n\n— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette\nmuualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä?\nLuuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö\nympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse\nhaluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä\nhenkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois —\nunessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No\nniin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...\n\nNäitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden\naikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan.\n\"Me emme koskaan jätä häntä\", sanoivat nuoret. \"Voitte rauhassa\nlähteä\", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti\ntarvitsevansa yksinäisyyttä.\n\n— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin,\nen sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän\ntäytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka,\net enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa.\nKirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi\nkirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se.\nKirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.\n\nUsein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He\nuskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja\nalkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.\n\nEräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa\nääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta\nkatsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku.\nSe läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa\nmyöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä\nhaukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta\npuunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi\nhäntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli\nsuullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna\nnosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.\n\n— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa\nhänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee.\nJuokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!\n\nMäen alla tuli Miikka.\n\n— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä,\njonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.\n\nVanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte\nnoutamaan minua takaisin!\n\n— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme\nopettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä\ntahdo pois...\n\n— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko\nkatkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...\n\nRuustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään.\nHänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli\njuttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit.\nErkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat.\nPuhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota,\nErkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin\nettä kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies\nErkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli\nlahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta.\nSe ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin\nsääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli\ntietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset,\nmitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin\npuolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus\nkoko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä —\nniin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä\nesimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet\nkaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!\n\n— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä\nkiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!\n\n— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat\nsuuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on\nollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla\nolisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi\nkirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili\nErkille ja Ainolle kauniin pappilan.\n\n— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään\nsenatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi\nvaikea luopua puutarhastasi...\n\n— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja\nmuistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon —\nolen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa\nnäet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin\nvahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä.\nNiitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta,\npäästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan\nkukkia... Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa\nkarviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan...\nMutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa\nvoittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten\nsaisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte... Onhan\ntäällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette\ntervehtimään...\n\nKasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen\nsilmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.\n\n— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon\npeitossa, sinä ja minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt\noli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan\nhyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat\noikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli\nja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on\nniin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista\neivät rumat tiedä mitään.\n\nInsinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen\npäänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei\npaljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin\nhyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta\npalveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen.\nHäneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu\nmuuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa\npakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno\nherra, matkalaukku kädessä. \"Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki —\nehkä saan tarjota sen.\" Se oli insinööri Lyng.\n\n— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.\n\n— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että\nMaire on löytänyt juuri hänet!\n\n— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille.\nKas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin... kuin Mikko — vai\nkuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä\npappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme\naina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan\nhauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen\nvallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.\n\nLähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.\n\n— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä\nparanevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun\nnyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen.\nNäyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes\nvaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?\n\nLuukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi\nainoastaan kauas sen yli.\n\n— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä... sitä, mikäs se nyt\ntaas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan\nErkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja\nLeenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?\n\n— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin\nettä hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista\nnyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon\ninsinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään\nei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee\npappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle\nkansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.\n\nNyt nosti Luukkas katseensa.\n\n— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle\nsanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin\njumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.\n\n— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana.\nAiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet\npuhunut?\n\n— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan\npitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee\nlahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio,\nkappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa\npitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen\nruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei\nomaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat.\nMutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin\nkuin puutarhanhoitoa.\n\n— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.\n\n— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja\nalituisesti.\n\nLuukkas sylkäisi taasen.\n\n— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on\nmyöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen\nsisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.\n\n— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään\nnaishenkilöillä...\n\n— Hävytön sinä olet!\n\nRuustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt\nkajota hänen arkaan kohtaansa.\n\nSeurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan\nsielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa\nnyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa\npuhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen\nsiitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden\nseurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti\nkelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!\n\nMaire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta\nvasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan\nhevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena\ntäytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen\nniin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka\nnäki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan\nmarjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet\npulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut\nmuutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty —\nsuuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt,\nniin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren\nherrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että\npitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut\ntietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset\nhäntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät\nehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.\n\nMaire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa\nistuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu\nilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.\n\n— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire,\npainaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu\nläheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei\nhän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle,\nettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja\nonhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No\nniin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt\nei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan\npitäneet toisistamme... Meillehän piti syntyä lapsikin... Minun isäni,\nminun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän\nsyytti minua... Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki\nollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini\nmuistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata\nkertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti\ntehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka\npuoleen kääntyä... Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he\nviettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä\njotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi.\nKaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle\nja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin\nse siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän\nonkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta\npidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että\nhän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä\nsellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme.\nNiin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen\nkäräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen\nluopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen\nkanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri\nnyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen\nedullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä\npäivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään.\nPääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi\nvälttämättä Turea ostamaan koko roskan...\n\nAnnasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo\nja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien\nmahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien\ntarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin\ntehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan\nhempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.\n\n— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi,\nlausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin\nrahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme\nmatkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon\nperästähän me sen tarvitsemme.\n\nKun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi\ntarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia\nolkapäitä.\n\n— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.\n\n— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.\n\n— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada\npankista lisää.\n\n— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan\npieniä koteja varten.\n\nMaire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan\neno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.\n\nHerrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä,\nmutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä\ntuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän\nkun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet\nmennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta\nmahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät\nolivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut\nnuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.\n\nHe vaikenivat kaikki.\n\n— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi\nMiikka Koskinen.\n\n— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.\n\n‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana\nmatka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.\n\n— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte\nminulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla\nmiljoonia. Eikö niin, Maire?\n\n— Tietysti, tietysti!\n\nMairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista\nsuupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti\nkatosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa\nnuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen\nmielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.\n\n— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään\nkoko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita\nihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin,\nTure on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme\npettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!\n\nHe käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini\nkahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti\nkeinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta\nmuodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta\nvenytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat.\nSammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.\n\nAnna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän\nvuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren\nosan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha\npalvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän\noli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen\nkukkaan. \"Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat\", sanoi\nvanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna\nantoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien\nvaatepinkkojen.\n\n— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan\nminä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla\nkäsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla\nja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.\n\n— Mitä? sanoi Anna.\n\n— Ei mitään!\n\nMaire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista.\nHän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen\nsaarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut\nniitä kuunnellessaan.\n\n— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta\nolisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden\nviikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme.\nRakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin\nja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä\nitsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.\n\n— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!\n\n— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.\n\n— Ei, ei, ei!\n\n— Vahinko että summa on liian pieni teille...\n\n— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta\nemme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?\n\n— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet\nepäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.\n\n— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni... Teitä, te onnelliset!\n\nTaasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan\nhänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan,\nillallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.\n\nPuhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet.\nSääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen\nvuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän\nollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan\narmotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin.\nAlkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat\nvielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla\norvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli\nkuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain\nmenisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.\n\nSetä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään\nmaidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian\nkuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi\noveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta.\nSsssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira\nvetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna\ntunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän,\nsytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan\nAnnaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn\nensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan.\nSitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.\n\nMiikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,\nJutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.\n\n— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.\n\n— Menikö hän saattamaan?\n\n— Meni.\n\nÄänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään\nkuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle\nniin kova?\n\n— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna\nvihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.\n\nSetä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona\nniin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.\n\n— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin\ntämä...\n\n— Setä! huudahti Anna.\n\n— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.\n\n— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!\n\nOvi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt\nnopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia\nAnnan eteen.\n\n— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja\netsi silmillään Miikan katsetta.\n\nHän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän\noli siitä levoton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka\nolivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun\nhe kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän\nnäköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä\nmyöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi,\nniinkuin parhaaksi katsovat.\n\nKanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät\nAnna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.\n\n— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. —\nVoit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta\nne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän\nravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.\n\nKaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken\nmuistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä.\nSeisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa\nvaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita\ntoisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun\nhän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua\nmyöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.\n\nViikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä\njoitakin päiviä.\n\nOli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja\nvalmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella\nja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle.\nKuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten\nkyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä\nkodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei\npurskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän\nenää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä\nei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään,\njoka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista,\nkissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu —\nvahvistettaisiinko hänen vaalinsa?\n\nSetä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli\ntäynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla,\nkooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli\nyllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet\nlakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset,\njotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja\nkeittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään\nkahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi\npitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin\nhän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea\nhän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi\noli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset\nsaatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi.\nKauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset... Entä Miikka?\nkeskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli\nulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin... ties mitä.\n\nViimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna\njärjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi\nkieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä\nkuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut\nvastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen\näänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet\nportaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.\n\nNiin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja\npilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata\nkäsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy\nlähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on\nihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä\ntässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos\nhän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö\nminä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut\nkokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän\nsanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua\nhänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin\nkirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat\njonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes\nkaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä\nminusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon\nsalaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen.\nToivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät\nelämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden\ntekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen,\nminä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian\nolemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot,\nrepisimmekö testamentin.\n\nAnna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?\n\nEi, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan,\nmissä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja\nhiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä\nja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt\ntuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni,\nsyvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui\nAnna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia\nkertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin\ntuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin\ntuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia\nkertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.\n\n— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme...\n\nAnna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan\nalas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen\nkäden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja\nnyökkäsivät hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän\nmielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.\n\n— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!\n\n— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.\n\n— Liputkin ovat tilatut.\n\n— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.\n\nNäin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.\n\nHe istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa\nodotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja\nkuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he\nkatsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät\nole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin\naikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä\nhe olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista.\nOlihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi,\npään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa,\nkatselivat kelloon ja katselivat oveen.\n\n— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.\n\n— Heidänhän piti tulla maalta.\n\n— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.\n\n— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.\n\n— Olisiko jotakin tapahtunut?\n\n— Mitä olisi voinut tapahtua?\n\nSilmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se\navautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he\nmahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat\nhe vielä jotakin.\n\n— Tiedätkö, he eivät enää tule.\n\n— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.\n\n— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä\nrahoista.\n\n— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin\nkäsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua\nsyytä, itsehän kirjoitin shekin.\n\n— Kyllä ne tulevat.\n\nHe kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa\nturhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla\nolla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle\ninsinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.\n\nOli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä\nlatuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä\nlähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista\npäivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.\n\n— Mikä on meidän laivamme?\n\n— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.\nTiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.\n\nMolemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat\nvain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin.\nVarmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on\nkirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja\nMiikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla\nheidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa.\nEntä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin\nvälillä ja odottivat heitä. Ei, ei... Mutta Anna ja Miikka loivat siitä\nhuolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.\n\n— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna.\n— Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän\nravintolassa...\n\n— Älä toivo liikoja, ettet pety...\n\nNopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.\n\nEi kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.\n\n— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on\nsairastunut.\n\n— Niin, ehkä...\n\nAamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei\nsähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin,\nmuutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello\nyhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan\nkysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi\nheille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä\njäänyt odottamaan insinööri Lyngia.\n\n— Olimme sentään äärettömän varomattomat...\n\n— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?\n\n— Emme kai.\n\nOnneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he\nuskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet\nLyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät.\nMiikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine\nvastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat\nhe osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä\ntapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin\nhaltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen\nkerrokseen.\n\nInsinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä\nodotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan\nvoinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui\npaikalle insinöörin veljenkin.\n\n— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä,\nsanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.\n\nMairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän\nkadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti\nkadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi\n— kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo\npari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä\noli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin\nompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne\ntäältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie\nne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.\n\nHiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka\ntakaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli\näkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä\neilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi,\nolivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei\nhän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava\nkonttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti,\nettä hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi\nhänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et\nkoskaan!\n\nUskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät\nhe toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja\nnauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.\n\nSähkösanoma! \"Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.\nTervehtien Maire, Ture.\"\n\n— No, katso nyt.\n\n— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!\n\nHe viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja.\nSeuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä\nhe tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä\nrahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle.\nTäytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän\nkäsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä\ntuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä\nMairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan\npoikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón.\nVeri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien\neteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu\npulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä\noudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän\nentiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun\npöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä\nkäyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.\n\nSähkösanoma! \"Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna\nlähetän rahat.\"\n\nAnna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui\nvarmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten\nvuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat\nmuutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin\nperheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia,\neikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä.\nMiikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä\njo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei\nkuulunut.\n\n— Voisivatko he pettää meidät?\n\n— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei\nvoi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?\n\n— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.\n\n— Mutta hehän ovat ystäviämme!\n\n— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.\n\nHe voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän,\ntohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet\nystävällisesti vastaan.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri\nsaa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte\nheille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut\nhuonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa\nja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen,\nlainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan\nauttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on\nsairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi\ntilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa\nniihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana.\nVoinko ehkä palvella maisteria satasella?\n\nMaisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja\npoistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi,\nettä Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki\nhänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä\ntuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden\nrinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt,\npitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea\ntyperä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei\nhän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan\nsaisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan...!\n\nHe vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli\naika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä\nynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko\nlaitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni\nyhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla\npanttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka\nrautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta,\neihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli\npätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli\ntaloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori\nrouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat\nuudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia,\nsitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.\n\nEräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä\nrouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut\nsuuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia.\nVarmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!\n\nAnna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.\n\n— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.\nHeidän täytyy maksaa!\n\nHetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se\noli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän\noli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut,\nettä siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.\n\nHe istuutuivat aterialle.\n\n— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?\n\n— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta\nitsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet.\nMitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!\n\n— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!\n\nNuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa\nhänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet\nkullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.\n\nJutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai\noliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua\nollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja\nunen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän\nkamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen\nei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.\n\nSumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse\ntohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona,\nsanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat\nsyösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori\nRauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan\noli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava\nylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren\nsumman vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi\ntämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin\nkanssa.\n\nAnna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen\neteensä ompelukonepöydän kulmalle.\n\n— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.\n\n— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun\nosalleni joutui...\n\n— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta...\n\n— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen\nvalmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa\nsuorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä...\n\n— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se\non herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan\nhänet.\n\n— Herrasväki on ollut varomaton!\n\n— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän\nmaksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään,\nminkä voisin muuttaa rahaksi... Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi,\nsitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä,\nkaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää\npois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut.\nKaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä\nja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei\njaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole\nkuluttanut noita rahoja.\n\nVieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut\ntärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että\nihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista... Veloista,\njotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt... Ei,\nmahdotonta!\n\nMitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!\n\nYstävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin\npitää rangaista?\n\nHeikkous on rikos.\n\nMutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän\nmenehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten\nannettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne\nedes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani...\nJumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme,\nmutta tehdä velkaa... kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä\nkäsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.\n\nAnna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään.\nVäännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten\nja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin\nmyrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan\noli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan\nääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen\nnimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän\nköyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli\nennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli\nnimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. \"Senaattori\nToimi Rauhaniemi\" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli\ntuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun\nAnna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen\nraivota hänessä.\n\nJumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö\nsinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja\nolet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo?\nMiksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja\npahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka\nsinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi\nepätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on\npaha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis\nsinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa,\nvastaa!... Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä\nihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä.\nMutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä\npitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi\nkidutat meitä!\n\nYö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.\n\nAnna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja\nystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia\nhuuliaan.\n\n— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki,\nymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat,\nminä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun\nvekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi\nrepineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee\nmitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!\n\nAnna vikisi vuoteellaan kuin lintu.\n\n— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä\ntehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti\nruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi,\nmitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt\nmolemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori\nsairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi:\nolipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani,\nsinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme.\nEmmekö ole oikeita pohattoja!\n\n— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet\nkypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten\nsisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti\nlähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme\nistua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria\nalaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon\nliikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin,\nniin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika\nistuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa\nkurituksen Isän kädestä.\n\nAnna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan.\nMiksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten\nkustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat\nhyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä?\nMiksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat\nalituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve.\nKuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne\nkuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä\nne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin.\nRatkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä\nhautaansa? Ja mitä seuraa sitten?\n\nTyö oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä\ntarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä\niltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja\npeltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa\nhuoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei\ntahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin\nryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat\npäälakeen asti.\n\nSurupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä\nostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin\nviereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä.\nAnna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo\nkomeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti\noli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä\nelämälle aivan toisen suunnan.\n\nMairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan\nmarkalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet.\nHän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta.\nKangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen\nvierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan.\nAnna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen\nkasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan\nsaaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan\nja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin\nolikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä\nsisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella,\nsydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä\nystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi\nhäntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä\nsilmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.\n\n— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen\nystävättären sanovan.\n\nSilloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin\nhänen ruumistaan.\n\n— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?\n\n— En... en tiedä. Kuka...? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet\nvanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua,\nminulla on nyt vähän kiire.\n\n— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat\nvastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen\nkasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri\nkukkaiskuvio.\n\n— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui\ntuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on\nkuitenkin.\n\nJa hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle.\nKesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli\npäätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan,\nettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli\npysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään\ntuloksia. Maire päästi hänet pulasta.\n\n— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti\npuhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä\npahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet\nniitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin\ntarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli\nhyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto.\nTein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti\nantamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa\nhäntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt\non suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin\nja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle.\nJa silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni\nvelkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä\ntarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin\nnälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon\nalla.\n\nHiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla\nheidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys\nja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä,\npujotellen läpi pöytärivien.\n\n— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.\n\n— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta\nja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän\noli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä\nkatua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja\nvakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja\ntyperä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli.\nJahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni:\nmenepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään,\nmitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä\nniitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä\ntiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia.\nAh, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä.\nOnko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa\nomaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla\nhän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja\nsen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin \"onnettomuus\"\nolemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra\npaavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa\nmuissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat\nkaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä.\nSe ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa.\nUkko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin\nraitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen.\nHän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin\nituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin\npiiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin\npiparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen\nnahoista!\n\nMaire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen\nmuistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli\nnukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.\n\n— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon,\nettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa\nminun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.\n\nTaaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja\nepäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä\nhän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle\nantamista.\n\n— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi\non?\n\n— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut... lankako on\nhangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian\nnaimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle\nsanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla\nuteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut\nsinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin\nsalonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa\nodottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään\nsellaista irrallista se siviiliavioliitto... Ovatko sinun silmäsi\nkipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa\njotakin juotavaa, vaikkapa soodaa... Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos\nmenisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin...\n\n— Rakastatko sinä sulhastasi?\n\n— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja\nantamaan minulle kauniin kodin.\n\n— Etkö pelkää, että petyt?\n\n— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista —\nniitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole\nryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan\npäästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan\nole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen\nsuojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko\nvielä kaunis?\n\nAnna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui\nselin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän\npöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa\nihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt\npienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu.\nHän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne,\nettä tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen\npaikalleen.\n\n— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä\nnyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen.\nHyvästi, hyvästi, Anna-kulta.\n\nHän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi\nkukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen\nkanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.\n\nMutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen\nisä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä.\nJolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin\nolisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon,\nmutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen\npuutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan\nsiellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka\nihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada\ntietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut\nikävyyksiä... Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä\ntapaamaan.\n\nHän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli\nsilloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa,\nkaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli\nsaapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa\npihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta,\npaikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät\ntahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin\nmuodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.\n\nHän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä,\nnuorelle rouvalle, että kiittämättömyys... tai epäkiitollisuus...\ntai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö\nvanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että\nhänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus\nkuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin,\nhän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on\nlaiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli.\nHänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin\nviisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa,\nsormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen\ntalolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta\nmallia, ainoa laatuaan maassamme.\n\nRovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen.\nEi minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli\npurskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua\nja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.\n\n— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut...\nlaiminlyöty... puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan\nikävä meitä!\n\nMiten hänen nyt on?\n\n— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun\nviimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista\nnöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista\nhän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi\njoko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.\n\n— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä...\nminusta?\n\n— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte\nmuistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.\n\n— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi\nlaulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen.\nMuistaa häntä — ah!\n\nHän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän\npettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua\nvoisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti\nsijaita kaupungissa?\n\nLaulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että\nMiikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän,\nseinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten\nheittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:\n\n— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty,\nhän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi\nolla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä\nkatsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti... kun voin viedä\nhänelle jotakin oikein arvokasta.\n\nHän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä,\nääneti, sylitysten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta\nkasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat,\netteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla\nniin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin,\nmissä äiti oli kasvanut.\n\n— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti\njännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen.\nLuukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen\nlapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran\ntoit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on\ntämä hänen lapsensa... Sepä onkin painava ihmisalku... Kyllä minä\njaksan, älä sinä pelkää.\n\nLuukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa\ntungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista\njärvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli\ntoistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat\nhymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat\niloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.\n\nAnna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.\n\nJutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin\npeitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.\n\n— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa\nnyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian\nja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne,\nkatselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!\n\n— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.\n\n— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka\noli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.\n\nAnna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty\nodottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena\ntuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen\nedessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita\noli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten,\nyksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä\nkeskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän\nmuisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä,\nsilmät vesissä.\n\nJutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta\nsyömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä\npienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa\npaistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat\nhäntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.\n\n\n\n"]