[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK8zSAQnT2wBu2k3_tBfPiJpJxHE2xrdhFktbxrgwjTw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},338,"Ystävykset","Ouida (oik. Ramé, Maria Louise)",1839,1908,"338-ouida-ystavykset","338__Ouida__Ystävykset",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1872,1877,8952,59089,false,21548,[24,25],"Dogs -- Juvenile fiction","Flanders (Belgium) -- Juvenile fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Ystävykset\" by Ouida is a novel written in the late 19th century. The story revolves around two inseparable friends, Nello, a young orphan from Ardenne, and Patras, a loyal Flemish dog, as they navigate the trials of poverty and companionship in a small village near Antwerp. Their bond is deeply nurtured through shared struggles, portraying themes of friendship, love, and aspiration.  At the start of the novel, we are introduced to Nello and Patras, who live in a humble cottage on the outskirts of a picturesque Flemish village. Both characters are orphans; Nello is raised by an elderly man named Jean Daas, who has suffered the scars of war and has taken Nello in as family. The boys share their days filled with hard work and dreams of a better life. While Patras is a large, strong dog, providing both companionship and assistance to the aging Jean, Nello harbors artistic ambitions driven by admiration for the renowned artist Rubens. Their lives take a poignant turn when circumstances challenge their friendship and dreams, setting the stage for an emotionally gripping narrative that explores their loyalty and resilience in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Ramstedt, Maria",378,"Orpo flaamilaispoika Nello ja hänen uskollinen Patras-koiransa elävät köyhää elämää Antwerpenin lähellä sijaitsevassa kylässä. He kohtaavat ankaria vastoinkäymisiä ja puutetta Nellon haaveillessa taiteilijan urasta esikuvansa Rubensin tavoin.","Ouidan 'Ystävykset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 338. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Lev Vyskubov, Tapio Riikonen ja Projekti\nLönnrot.","YSTÄVYKSET\n\nKirj.\n\nOuida\n\n\nVapaasti venäjänkielestä suomensi M. R--dt [Ramstedt].\n\n\n\nSavonlinnassa,\nKirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1877.\nA. Ramstedtin kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n[Nimilehti mainitsee harhaanjohtavasti, että kirja on A. Saharova'lta,\nmutta teos on Ouidan eli Marie Louise de la Raméen \"A Dog of Flanders\".\nSkannatusta, harvinaisesta teoksesta puuttuvat ss. 1-2, jotka e-kirjan\njulkaisija on kääntänyt suoraan englanninkielisestä originaalista.]\n\n\n\n\nI.\n\n\nNello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.\n\nHe olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys.\nNello oli pieni Ardennelainen -- Patras suuri Flamandilainen. He olivat\nsaman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä\nnuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä;\nmolemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta\nkädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen\nsympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut\nheidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat\nrakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki\npienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä.\nKylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä,\nja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit\ntuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä\nmaatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai\ntaivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät\nniin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas\nlumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla\nrinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly\noli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin\noli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se\noli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän\nruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin\nikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä\nvuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut\nyhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun\njumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen,\nharmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen\nkellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla\ntuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka\nkaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi\nsointiaan.\n\nLähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä\ntuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla\nnököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin\ntuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa\nkasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se\nloittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.\n\nMökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan\noli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä\nsilittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä.\nVanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä,\nhyljättynä ihmisiltä.\n\nKun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä\nvuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen\npoikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän\nkuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti\nhän pientä Nelloa.\n\nPikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä\nmökissään.\n\nAsuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas\nkun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita,\npavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, -- usein ei ollut\nleipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi\nja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä\nnäyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä;\npojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset\nolivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta\nainoastaan yhtä asiaa -- että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä\nmihin joutuisivat he hänettä?\n\nPatras oli heillä kaikki kaikessa, heidän aarteensa ja kassansa, heidän\npalveliansa ja ystävänsä sekä ainoa lohduttajansa.\n\nPatras'in häviämisen kautta uhkaisi heitä nälkäkuolema. Patras oli\nkummanki pää ja oikea käsi, sillä ukko jo oli vanha ja rampa, Nello\nvielä lapsi ja Patras ainoa vahva ja terve talossa.\n\nPatras oli suuri keltainen Flamandin koira, pysty-korvilla, väärillä\njaloilla ja leveillä, jäntäreisillä käpälillä, jotka hänen su'ussansa\novat monen vuosi-sadan vaivan-näön aikana muodostuneet. Patras oli\nhalpaa, työtä tekeväistä rotua; hän oli yksi niistä koirista, jotka\npalvelevat kansoja, niistä eläimistä, jotka kantavat lyömisiä ja\nlänkiä, kärsiväisesti vaipuen kovan kuorman alla ja viimein hyljättynä\nkuolevat katujen kivillä.\n\nPatras oli syntynyt vanhemmista, jotka tekivät työtä koko elämänsä\nijän, erilaisten kaupunkien terävillä kivillä, ja noilla väsyttävillä\nBrabantin ja Flandrian teillä. Hän syntyi kokemaan vaivaa ja murhetta.\nHän oli lyömisien ja kirouksien ruokkima.\n\nPenikkana sai hän tuntea kärryjen ja kaula-kuristimen koko jykeyden.\nKolmannellatoista kuukaudella puuttui hän erään hienojen rautakalujen\nkauppiaan käsiin. Kauppias vaelteli ympäri maata idästä länteen,\nsinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin\nhalvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.\n\nIhminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä\ntuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli\nkärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla\nsavisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in\nvetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen\nruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä\nkulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.\n\nPatras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli\nsyntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin\nettä hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen\nalla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä;\ntällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia\nnelijalkaisia uhriansa.\n\nKerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki\ntavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä\nmiellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.\n\nOli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa\nmyöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla.\nIsäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien\nkärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät\neteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa\nkastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.\n\nAurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei\nsaanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut\nsiitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä,\nselkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla --\nyhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän -- kaatui.\n\nHän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta\nkuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä;\n-- tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän\nei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; -- hän lepäsi\nliikkumatta pölyisellä tiellä. -- Muutaman ajan kuluttua ihmisen\nhaamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan;\nluullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla\njäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja\nmuristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen\nkuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.\n\nTämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki\nsinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras\noli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä.\nHänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt\nolisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren\nkoiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt\nmitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että\nhuonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.\n\nNyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen\nkerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja\nlaulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden\nhävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan\nesineeksi?\n\n\n\n\nII.\n\n\nPatras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri\njoukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina\nmarkkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan;\nkulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin\npuetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli\njokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän\ntietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi\npolvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen\nmuassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika,\njoka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä\neläin-raukkaa.\n\nTämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas\nsuurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä.\nHän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan\nterveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.\n\nPatras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.\n\nMonen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta\nkoko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa\nei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen\nosaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä.\nNiin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin\nolkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran\nhengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään\nterveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja\nmilteivät itkeneet molemmat. -- Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti\nkoiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla\npunaisilla huulillaan.\n\nKoska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja  työhön\nkykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä\nihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei\najettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka\nuskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.\n\nPatras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja\ntarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä\nkaikkia ystäväinsä liikuntoja.\n\nVanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä\nkärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten\nkyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat\nhänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden,\nettä he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen\nviejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta\nmukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta\ntämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme\nvuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki\nkylästä.\n\nPatras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli\nkoristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus\nmeni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.\n\nSeuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin\nPatras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin,\nosottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan\nolevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden\nköyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti\nepä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei\nluonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei\nhäntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.\n\nViimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja\nkiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo\nvetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.\n\nTalven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat\nhänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt\noli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi\nollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita\nteitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti\ntämä elämä paradisiltä.\n\nEntinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen\nkuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan\nlyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä\nvaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen\nvakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja\nhyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän\nja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa,\njuoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras\noli aivan onnellinen.\n\nHänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä\nkukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.\n\nMuutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin\njäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin\npieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis\ntunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai\nrahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella\nvakavuudella, joka kaikkia ihastutti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla\npunaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein\npiirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon -- viheriäisen kärryn\nkiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka\nvaljaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen\npuukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella\nkatsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten\nkasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.\n\nNello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun\nJean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa\nkynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili,\nja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä\npalasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras\nvaljaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä\nkertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään\nruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he\nrauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.\n\nNäin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä,\nrehellistä ja onnellista elämää.\n\nKeväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole\nmikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista\npaikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat\ntällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen\nmuodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon,\nharmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee\nyksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan\nelonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta\nympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka\non elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja\nloppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät.\nKuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla\nnäkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä\nkasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat\npikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen\nlehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja\nvapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat\nkatsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen\npiehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka\ntoivat ulkomaan tavaroita kylään.\n\nTosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta\njo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi;\nmonena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin.\nKeväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen\nköynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli\npuhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja\nhiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella\nmökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat\npäivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt\nleikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.\n\nMutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä\nvoimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä\npeltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku\nemäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää,\ntahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän\npienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen\nmuori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he\njuoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja\nonnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.\n\nNiin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan\nsuurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja\nsaivat palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka\npaleltuivat ja kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi\nolennoksi maan kannella.\n\nHänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä\nkuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen\njalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt\nleikkasivat. Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen\nkohtalollensa, urhoollisesti toimitti hän tehtävänsä, sillä\nystävälliset silmät hymyilivät hänelle. Tässä oli Patrasille kylliksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka\naskeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain\nja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja\njuomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa\nkuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä\nkuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät\nsijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta,\nkiirettä ja siivottomuutta.\n\nKoko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat\nniiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta\nlepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.\n\nVielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee\nAntverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin.\nHiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren\nmaalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat\njuurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta,\nelää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.\n\nTämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen\nrauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu\nkaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista\nmuistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari,\njonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.\n\nRubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut\nliikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä\nmitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle\npyhäksi.\n\nKansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria\nmiehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus\ntuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo\nhänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen.\nMutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä\nesimerkkiä.\n\nTuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein\nmeni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.\n\nSuruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä\nseikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän\ntarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään\nkärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa\nvaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että\nvahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä\nodotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut\nNellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat\nkävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä\nvastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen\nposkensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta,\nkuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien\njälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei\nleikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.\n\nMitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo\nvakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa\nluonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa\nvilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten\nsuureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona\nhaukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan\nsiksi kunnes kirkon ovet suljettiin.\n\nSilloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran\nkaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja\nsamat sanat:\n\n-- Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! --\nMitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla\nsilmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui\nkoira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. \"Ne\" -- oli\nkaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.\n\nNello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan\nalttari-taulun ääressä.\n\nNähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen\nkuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:\n\nOn kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen\nköyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää\nniitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi\nmeilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä\npeitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja\nainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin\nnuo, voisinpa kuolla rauhassa.\n\nMutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä\nansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä\nRubensin maalaamat kuvat \"Ristiinnaulitsemisen\" ja \"Risitiltä pois\nottamisen,\" olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen\ntemppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna\nainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että\nvoivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he\nkatsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja\nhalasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa\nRubensin mainioita tauluja.\n\n\n\n\nV.\n\n\nArdennilaisen sydämen täytti voimakas taiteen-halu. Kulkiessaan pitkiä\nvanhaa kaupunkia auringon laskuun asti, Nello koiransa rinnalla eleli\nunelmien valtakunnassa. Unelmiensa esineenä oli Rubens. Paleltunut,\nnälkäinen, rikkinäisillä vaatteilla varustettu, avojalkainen ja väsynyt\npoika unhotti sekä nälän että väsymyksen, kun oli saanut nähdä\nainoastaan Neitsyt Maarian suloiset kasvot kulta-kiharoineen ja\nikuisen auringon valaisemalla gloorilla. Nello, joka oli kasvanut\nköyhyydessä, oppimaton, yksinäinen, kaikkien hylkäämä, sai lahjaksi\npalkinnon, jota ihmiset kutsuvat älyksi eli neroksi.\n\nEi kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen\neroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki\nnäkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka\nNello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja\nhartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras\nhuomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa\nja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi\nhän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat\nnuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle\nkuonolleen.\n\n-- Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että\nsinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä\nja naapurit kutsuuvat sinua: \"baas'iksi,\" (isännäksi), saneli usein\nvanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa\n\"baasin\" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali.\nNiinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei\nansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että\nelää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän\nosasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.\n\nHänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van\nDyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan\nmaanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin\nkultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot\npuhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän\nainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan\nheidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen\nrannalla humisevain kaislojen keskellä.\n\nSemmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi\nollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan\nolisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan.\nSillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt\nMaarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta,\njota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta\nhaaroilta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPaitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle\nAloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä.\nHänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis\ntyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat\nihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.\n\nAloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät\npelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja\nmarjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein\nyhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin\ntyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen\nhameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina\npaljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran\nehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla\nmyssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi\nmummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo\npuhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli\nkuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan\nylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti\nvanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.\n\nKerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki\nkuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn\ntakana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää\nlepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut\nvalmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa\npuhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.\n\nMylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen\nyhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän\njulmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti\nhäntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja\npelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.\n\n\"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?\" kysyi hän\nvapisevalla äänellä.\n\nNello punastuneena painoi päänsä alas.\n\n\"Minä piirrän kaikki, mitä näen\", söpötti hän.\n\nMylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi\nhopearaha.\n\n\"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä\najan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota\nsiis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle\".\n\nPuna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani\nkätensä selän taakse.\n\n\"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges,\" sanoi poika\nyksinkertaisesti. \"Te olette usein olleet minulle hyvä.\" Senjälkeen\nkutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.\n\n\"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla,\" kuiskasi hän Patrasille,\n\"mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä.\"\n\nBaas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.\n\n\"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa,\" sanoi hän\niltasella vaimollensa. \"Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat\ntoisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi.\nHänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista\".\n\n\"Hän on hyvä ja rehellinen poika\", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa,\njoka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen\nRistiinnaulitun rinnalla.\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.\n\n\"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet,\" sanoi vaimo hiljaisesti,\n\"niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi\nkahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa\".\n\n\"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma\", sanoi mylläri, lyöden\npiippuansa pöytään: \"Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän\nhuonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin\nusein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin\njumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi.\"\n\nVaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut\neroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään\naikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli\nköyhyys.\n\nOli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta\ntoveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello\nloukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei\nollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän\nsuututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla\npellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja\nluottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti\nhymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:\n\n\"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua,\nkultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän\non hyvä ihminen ja rakastaa sinua -- siis emme huoli suututtaa häntä,\nAloisa\".\n\nTämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt\nniin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.\n\nVanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli\ntottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä\npalatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli\ntottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä\nportista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet\nojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä\nkatseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän\nkipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet\nkauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä,\ntullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:\n\n\"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia.\nKuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?\"\nMylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin\navautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin\nkohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras\niloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia\nheidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen\nsydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.\n\nKoko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin\nkyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan\nNellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli\nvastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.\n\nVaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä\nkantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle\nusein:\n\n\"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat\nettä hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa\".\n\nPoika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi\nkunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo\nsemmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: \"Kyllä\nköyhätki tahtovat toisinaan -- tahtovat olla suuria ja saavuttavatki\npäämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia\".\nÄlykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että\nkerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi\nluoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen\nnimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet\nNelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli\nhäntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:\n\n\"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni\npetäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan\narvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan\nrakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen\nsuureksi taideniekaksi!\"\n\n\"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?\" sanoi pikku kaunotar kyynelten\nsilmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.\n\nNello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa\nyleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu.\nKasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.\n\n\"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia\", sanoi hän\ntuskallisesti, \"minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa\".\n\n\"Sinä et rakasta minua\", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa.\nPoika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa\npois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa\nsyntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa,\njotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan\nkunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen\nympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: \"Katsokaapa tuota! Hän\non kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on\ntuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän\npieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla\". Hän\najatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja\npiirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon\ntauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä;\nkuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja\nasettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: \"tuo on se, joka\nennen oli ainoa ystäväni;\" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen\nmarmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu\nsiinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat\nnuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa\nnimeänsä: \"ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia.\nMitäpä minä olisin hänettä?\"\n\nNämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä\njuhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen\najatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi -- onnelliseksi tänäki\nmuutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli\nhän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa\nleipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja\nnauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä\ntanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.\n\n\"Ei mitään, Patras\", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa\nkynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, \"ei\nmitään; aikaa myöten kaikki muuttuu.\"\n\nHän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän\nmiettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen\nnykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat,\nsemminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi\nBaas Hogesin sivu kulkeissaan.\n\n\"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?\" sanoi vanha Jean Daas\npimeästä nurkastansa.\n\nPoika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon\nmuisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.\n\n\"Miksi et ole siellä?\" jatkoi ukko. \"Ainahan sinä ennen varsin hyvin\nmuistit tämän päivän, Nello\".\n\n\"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi\", kuiskutti\npoika kallistaen kaunista päätänsä.\n\n\"Hm ... kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen\nsyy, Nello?\" tiedusteli ukko. \"Oletko riitautunut Aloisan kanssa?\"\n\n\"Ei, ei vaari-kulta,\" vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät\ntulipunaisiksi. \"Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä\nvuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan.\"\n\n\"Etkös tehnyt jotakin pahaa?\"\n\n\"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle:\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Vai niin\". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki.\nHän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei\nsentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän\ntuomioita.\n\nHellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa\nvasten. \"Sinä olet hyvin köyhä lapseni,\" sanoi hän vapisevalla äänellä,\n\"hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla\".\n\n\"Ei, minä olen rikas,\" kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen\npoika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon\nkuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja\nkuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön\nrauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita\nhaapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä\nnuokkuivat.\n\nKaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat\ntoisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli\nvielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi\nitsekseen: \"tulevaisuudessa!\" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja\nkaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten\nmakasivat he kau'an ja makeasti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan\nyhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika\nkoiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi\nsinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen\npuisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle\npaperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita\npäässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja\nmuun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä\nsaadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys\npiirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella\nliidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään\nkannolla istuvan ukon kuva -- ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein\nkuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.\n\nEi hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei\nanatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden\nvaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen\nkaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen\nukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja\nlähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.\n\nLuonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli\npaljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja\ntaiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa\nihana.\n\nHänessä kyti toivo -- se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo --\nlähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu,\nettä jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista\nvuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan,\npiirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta\nluvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin\nkaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli\nvalita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.\n\nKoko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa\nvalmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi\nensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien\nsalaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla,\nsokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.\n\nEi hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä\nkäsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan\nPatrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: \"minusta näyttää, niinkuin\nRubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi\".\n\nPatras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria;\neihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin\nihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat\nkoiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.\n\nPiirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä\npäivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että\npalkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja\nvanhempainsa kanssa.\n\nKylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä\nsydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen\nPatrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli\nyleisen rakennuksen rappusille oven eteen.\n\n\"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?\"\n-- ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt\nkuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta\nuneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi\nkirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat,\noikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin\nsivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin\nympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin\nsuuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti\nkuiskuttivat hänelle: \"Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla\npelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän\nkuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä.\"\n\nNello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja\nantoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella\nuskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa\nkäydessään.\n\nTalvi oli jo hyvin kova.\n\nTänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut\npelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla\nriehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä\nluonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa\nsitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi\netenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta,\ntervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä\nkangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt\npois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi\nitse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa\napu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa,\nsilloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras\neli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla\npakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa\njäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen\npaksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.\n\n\"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä\nitse hyvin hyvästi vetää kärriä,\" puhui Nello usein koirallensa.\nPatras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä\nkieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi\nolla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa\nasettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja,\njoihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden\nkuluessa.\n\n\"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee\" ajatteli Patras ja toisinaan\nnäytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa.\nNäkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua\nraskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös\nolki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen\ntyön alkua.\n\n\"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme -- sinä\nja minä,\" sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla,\nryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä\nkuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät\nrauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: \"kuin heistä aika jättää,\nkuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin\nnuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja\nkulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli\ntodellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä\noli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja\nkuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.\n\nJo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan\nkammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos\nantaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan\nolleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto;\ntuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa\nloisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä\nulos.\n\nNello antoi hänelle tuon kauniin nuken.\n\n\"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se\",\nkuiskutti hän, -- \"ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!\"\n\nHän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään,\nkatosi hän pimeään.\n\nTänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi\nporoksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja\nvahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja\nAntverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli\npalovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein\nkuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta\nettä joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.\n\nNello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges\nsydämissänsä työnsi hänet pois.\n\n\"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit,\" sanoi hän äreästi, \"minä olen\nvalmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin\nkukaan muu.\"\n\nHiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin\nleikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla\nmahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.\n\nSeuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille\nnaapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut\nsuorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä\nmyllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja\nettä hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä\nseurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen\nkylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa\nrikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean\nDaas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain\nsilmin.\n\nKukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla\nmyllärin mieliksi -- ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat\njoka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä\nAntverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset\nvastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan.\nOikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen\nloukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin\nsivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti\nNelloa.\n\nYksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä\nmielipidettä vastaan.\n\n\"Sinä olet varsin kova pojalle\", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien\nmiehellensä. \"Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei\nmilloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen,\nvaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi.\"\n\nBaas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi\nmielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman\nvääryytensä.\n\nSillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä\nkärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden\nkesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki\najatteli hän: \"Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte\nsäälivät\".\n\nKuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka\nkoko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle,\njoka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa\nkaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä\npikkuinen maailma oli äissään hänelle.\n\nErittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin\noli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona.\nNyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi\nNelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he\njäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa;\nhädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei\nheillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli\nkauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä\nkyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen\nkärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin\nkevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama\näyri.\n\nKoira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne\nolivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella\nkaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä\nNellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he\ntämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.\n\nJoulu-juhla lähestyi.\n\nOlivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa\nkorkea; jää oli paksu ja vahva.\n\nTähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.\n\nKöyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä,\nmatalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia\nsokeri-leivoksia.\n\nHevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan\npadassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien\nneitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon\ntahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten\npikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi\nkuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan\nmajoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua\nkärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa\nheikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen\nsanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka\nhäntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen\neteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä;\ntämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona\nhalvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa\nkohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä\nhymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja\nsurivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan\nkappelin kirkkomaahan.\n\nKöyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.\n\n\"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille\nlämmittelemään,\" ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka\npoltteli piippuansa takan edessä.\n\nBaas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen\neikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä\nkulki sivu.\n\n\"Tuo poika-ressu on kerjäläinen\", sanoi hän itseksensä, \"ei hänen\ntarvitse liehakoida Aloisan ympärillä\".\n\nVaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja\nväki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja\nkäski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.\n\nYstävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti\nheidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa\ntuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja\nannettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle\njäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi\nvanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan\nlasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja\nodottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli\nsydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin,\nkiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä\nseuraavana aamuna.\n\nMökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä\nolivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja\nvaloisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen\nauringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä\nsuruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset,\nniin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa\nukko-vainaan lempeän hymyilyn.\n\nKoko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.\nKovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.\nRuumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.\n\nSeuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti\nsyleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen\nrehelliselle naamalle.\n\n\"Mennään nyt rakas Patrasini\", kuiskasi hän, \"mennään ennenkuin meitä\ntäältä ajetaan\".\n\nPatras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos\narmaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas.\nSuruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin\nsivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi.\nVaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen\nistahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin\nNello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut\nsuruun ja epätoivoon.\n\nHe menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain\nhuoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo\nliikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän\nsivutsensa.\n\nErään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja\neläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.\n\n\"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?\"\nkysyi Nello kainosti, \"hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen\npäivän mitään.\"\n\nEmäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja\nvehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi\nkulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.\n\nVaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät\nkymmenen.\n\n\"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille\nleipää\", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita,\nvillainen liivi ja pari puukenkiä.\n\nTuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin\nanoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.\n\nPalkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki\nastui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt.\nRappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen\nikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat,\nsukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan\nPatrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.\n\nKaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet\navautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli\nkuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.\n\nNellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat.\nVähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen\npiirrustuksensa. Raikuvalla  äänellä kuulutettiin, että palkinto oli\nannettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.\n\nNello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli\nkaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin\nnuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa\npitkin rantaa kotia.\n\nPoika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. \"Kaikki on loppunut,\nPatrasini,\" kuiskutti hän, -- \"kaikki, kaikki!\"\n\nVähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän\nhiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen\nrinnallansa; -- hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja\nnälästä.\n\nLunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli,\nlakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat\ntuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää.\nYht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja\nvetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen\nNellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi\nlamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon\neteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta\nfrankkia kreditti-pileteissä.\n\nTämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja\nsilitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.\n\nSuoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä\naukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.\n\n\"Sinäkö se olet, lapsi-raukka\" -- sanoi ystävällinen emäntä kyynelten\nvälistä. \"Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä\non tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia\npalatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä.\nTämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä\npahasta, jota olemme sinulle tehneet\".\n\nNello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.\n\n\"Patras löysi nuo rahat\", sanoi poika kiireesti. \"Sanokaa tämä Baas\nHogesille -- minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa\neikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen\nteitä, olkaa ystävälliset hänelle\".\n\nEnnenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa,\nkumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön\npimeyteen.\n\nEmäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi\nraudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja\nlaskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle\ntarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi\ntyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki\nlohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä\nmikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.\n\n\"Rahat ovat kadonneet\", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä\nvapisi. \"Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on\nkaikkineen kadonnut!\"\n\nEmäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut.\nKopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten\ntuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.\n\n\"Olin kova pojalle\", söpötti hän viimein. \"En ole ansainnut häneltä\ntämmöistä käytöstä\".\n\nPikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen\npäänsä hänen rinnallensa.\n\n\"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?\" uteli hän. \"Saako hän tulla\nniinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?\"\n\nMylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat\nvaaleat ja huulensa vapisivat.\n\n\"Tietysti, tietysti\", sanoi hän lapsellensa. \"Hän saa olla koko joulun\npyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua\nsuorittamaan syyni pojan suhteen\".\n\nPikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas\nhänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. \"Tänään tahdon oikein\nhyvästi kestittää Patrasia\", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.\n\nSuruisena kallisti ukko päätänsä: \"Niin, niin, anna koiralle mitä\nparasta on\", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.\n\nOli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita,\npäällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut\ntalvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva\nseinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa\nsiellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä\nkulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa\nvallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin\nkunnia-vierasta.\n\nPatras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä\nilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä\nilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan\nsilmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.\n\n\"Hän etsii poikaa\", sanoi Baas Hoges. \"Hyvä, uskollinen eläin! Minä\nlähden heti päivän noustua pojan luo\".\n\nEi kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä,\nei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja\nnälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.\n\nMyllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja\npaukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan\niltaseksi valmistettua hanhen paistia.\n\nIlosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia\nkähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän\ntanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja\nkertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui\nrauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia\nkuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö\neikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.\n\nPöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa\nsai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään,\njättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi\nniin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen\nainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä\nseisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin\nystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet\npuolikuolleena ojassa.\n\nKoko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat\ntukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki\nlöysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.\n\nYö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput\nsammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti\nnäkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja\noli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan\nsyntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt\nkärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.\n\nTuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin\nvievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin\nPatras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja\nmutkaisia kaupungin katuja.\n\nKaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko\ntuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän\nseuran lyhdyt.\n\nKartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului\nainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti\nkorkeita lyhtyjen patsaita.\n\nKaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli\ntupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina\npysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti\nluitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa.\nTietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton\nrakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin\nrappusille.\n\nNello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa\nluo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä\ntaiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin  käsittämätön ja\nkuitenki niin korkea, pyhä.\n\nIltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta\ntahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta\nkäänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.\n\nPatras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit\nmustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa\nhiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana\nkylmillä kivillä.\n\nPatras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.\n\n-- Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut\nyksinäsi? Minä olen koira -- sanoi tämä mykkä ystävällisyys.\n\nPoika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.\n\n\"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset\nihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin\".\n\nVastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä\nnuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet -- ei\nhän itsensä tähden surrut -- itse oli onnellinen.\n\nVierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä\njäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren\nkivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla\nlakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde\nalkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat\npakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista\npäivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä\nniittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat\nmerelle matkaavia venheitä.\n\nÄkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien\nlomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä\nkirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.\n\nKuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään\ntultuansa oli vedäissyt peitteen pois \"Ristiin-ripustamisen\" ja\n\"Ristiltä pois ottamisen\" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.\n\nNello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja\nriemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.\n\n\"Näin heidät viimeinki!\" huusi hän kovalla äänellä. \"Rakas Jumala!\nminulle on tuoki onni kylläksi!\"\n\nJalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös\nlempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania,\njaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä -- valo oli\nvoimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi\nja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.\n\nAamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona.\nKumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki\nelämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät\nrinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon\nkirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan\npään.\n\nPäivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja\nnaiset.\n\n\"Olin kova pojalle\", sanoi hän, \"nyt tahtoisin parantaa syyni: minä\nantaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani\".\n\nSitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.\n\n\"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto\nnäyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita\", sanoi hän\nkansalle, \"etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha\npuunkannolla istuva ukko -- se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva\nennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa\nhänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta\".\n\nPikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien\npuristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:\n\n\"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle:\nJesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille,\nja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona\npähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka\nonnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!\"\n\nMutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät\nkasvot, vastaavat heille kaikille: \"liian myöhään!\"\n\nKimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi\nlumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello\nja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen\nkaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.\n\nKuolema oli heille armelias.\n\nKaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset\neroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin\nkovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä\nkatkomatta eroittaa.\n\n\n\n"]