[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_UjRjHc6FmkOYJmZO3G5YEtSBwtdhsxzclh67X5xf3k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3380,"Kosken tarina","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3380-halme-kaarle-kosken-tarina","3380__Halme_Kaarle__Kosken_tarina","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1906,null,14368,81748,false,75405,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Kosken tarina: Kolminäytöksinen näytelmä\" by Kaarle Halme is a play written in the early 20th century. The narrative revolves around the interwoven lives of several characters, primarily focusing on Vellamo, a painter, and his interactions with Laina, a young girl, as well as other individuals entwined in their community. Themes of love, societal struggle, and the complexities of human emotions are suggested from the very outset.  The opening of the play introduces a rainy summer day in a mountain hall where Vellamo is painting Laina, who serves as his model. They engage in a playful yet profound exchange about storytelling and the hardships faced by different communities, particularly focusing on the contrasting lives of those living on a mountain and in a gorge. As Laina shares her tales of dwarfs and a mysterious figure called the \"Day Son,\" deeper themes of aspiration, labor, and human connection begin to surface. The scene transitions from storytelling innocence to hints of personal and societal struggles as the characters confront their circumstances and relationships, paving the way for developing conflict and exploration in subsequent acts. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Halmeen kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu Vuorenpään kartanoon, jossa sateinen kesäpäivä ja kääpiösadut luovat puitteet taiteellisille pyrkimyksille ja onnettomalle rakkaudelle. Teos on korjattu laitos kirjailijan aiemmasta näytelmästä Herran ääni.","Kaarle Halmeen 'Kosken tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3380.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOSKEN TARINA\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\nToinen, korjattu painos (näytelmästä \"Herran ääni\")\n\nSeuranäytelmiä N:o 210\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nMARGARETA VUORENPÄÄ.\nAHTI.\nVELLAMO.\nHOVINEUVOS KARILA.\nSVANTE ALHORANTA.\nYÖVARTIJA VARIS.\nLAINA.\nANNI.\n\nOmistettu Kaarlo Bergbomin muistolle.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nVuorenpään arkisali. Keskellä lattiaa mallijalusta ja maalausteline.\nPerällä kaksi ikkunaa ja lasiovi, joiden läpi näkyy kuistin aitaus,\npuisto ja etäämpänä tehtaan savupiippuja.\n\nHarmaa, sateinen kesäpäivä.\n\nVELLAMO maalaamishommissa telineen ääressä. Laina, köyhästi puettu\npieni tyttö, istuu jalustalla mallina.\n\nLAINA. Ja sitten he —\n\nVELLAMO. Odotapa hiukan! (Menee Lainan luo.) Koetahan katsoa tuonne\nkatonrajaan! Hetkinen vain! — Noin! — Joko Laina-pikkua alkaa väsyttää?\n\nLAINA. Ei vielä.\n\nVELLAMO. Vieläkös! — Eihän Laina toki vielä —! Kohta saammekin työmme\nvalmiiksi. (Menee takaisin telineen luo.) Nyt olemme aivan hiljaa —\npikkuruisen hetken vain! — Yksi ainut viiva — korkeintaan pari — viisi\nsekuntia — silmänräpäys enää! — Odotahan! — Katsotaanpas ensin! —\nMainiota! — Nyt Laina-tytti saa taas istua vapaammin. Sillä lailla! —\nNo, kumman tehtävä on tällä kertaa sadun kertominen? Onko minun vuoroni?\n\nLAINA. Eikä! Minunhan jäi kesken —\n\nVELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.\n\nLAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren\nasuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon,\nvuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli\nkirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä\nja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli\nmukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.\n\nVELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?\n\nLAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi,\nahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he\nkaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä\nparempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän\naskareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet\nitse korjata, vaan —\n\nVELLAMO. Miksi eivät voineet?\n\nLAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin\nmustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein\nmuista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja\nrotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —\n\nVELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista\nmuistaisitkaan!\n\nLAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään,\nettä rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa.\nSentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että\nkaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua,\nja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja\nvuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt,\nkun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.\n\nVELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.\n\nLAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin\nhuonosti. Lopetanko?\n\nVELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!\n\nLAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon\nnoususta päin vieras —\n\nVELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —\nNo, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?\n\nLAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen\nnimensä.\n\nHän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset\nhämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.\n\nHeidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun\nusvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean\nlänsituulen huminan puitten latvoissa.\n\nNyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua\nkyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne.\nEikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja\nrotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa\npitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui\n— ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan\nkeskenään. —\n\nTaas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja\nuskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina\njuosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»\n\nRotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren,\nelinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. —\nHe näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa\nalastomuuden, ja — hämmästyivät.\n\n»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi\nPäivänpoika kääpiöille.\n\nHe etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä\nlämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa\nvahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat\nhiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään.\nJotakin käsittämätöntä oli tulossa! —\n\n»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika\nkaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —\n\nAurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui\ntunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja\nlinnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta\nkääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto\nvavahti: ihminen oli syntynyt.\n\nVELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä\ntarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit?\nIhminen oli syntynyt?\n\nLAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.\n\nVELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?\n\nLAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.\n\nVELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.\nMutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —\n\nLAINA. Paljon siinä on muistamista.\n\nVELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?\n\nLAINA. Ihmisyyskoulussa.\n\nVELLAMO. Ihmi —? Taas! Sinähän olet tänään ihan täynnä yllätyksiä. —\nMikä koulu se on?\n\nLAINA. Se on — se on kaupungissa — me käymme siellä aina iltasilla. —\nTule kerran katsomaan, niin saat leikkiä ja oppia satuja! Mutta tule\nminun osastolleni! Meille kerrotaan kaikkein hauskimmat sadut. Isojen\nihmisten sadut ovat vähän ikäviä. Tämä oli isojen satu — luullakseni.\n\nVELLAMO. Käykö siellä isojakin ihmisiä?\n\nLAINA. Etkö sitä tiedä?\n\nVELLAMO. En.\n\nLAINA. Herranen aika! Ethän sinä sitten tiedä mitään. Minä luulin,\nettä sinä jo olet käynyt ihmisyyskoulusi loppuun. (Vellamo purskahtaa\nnauramaan ja menee suutelemaan Lainaa.) Ihastuitko noin kovin, kun minä\nlupasin ottaa sinut mukaani?\n\nVELLAMO. Ihastuin — ihastuin! (Nauraa.) Minä ihastuin niin kovin sinun\nihmisyyskoulustasi. — Kas niin! Nyt me olemme lopettaneet. Tulehan\nnyt alas! — Odotapas! (Tuo pöydältä hedelmävadin.) Otahan nyt tästä!\nKatsos, noin kauniita omenoita!\n\nLAINA (ottaa omenan). Oletko ravistanut näin paljon omenoita?\n\nVELLAMO. Ravistanutko? — Millä tavalla?\n\nLAINA. Oletko itse ravistellut nämä puusta alas?\n\nVELLAMO. Niinkö? — En ole. Palvelusväki on tietysti —\n\nLAINA. Oletko sinä sitten vuorelainen?\n\nVELLAMO. Vuorelainenko? (Ajattelee.) Tosiaankin — niin! (Hymyilee.)\nVuorelainen kai — mikäpä minä muukaan voisin olla. — Sinähän olet älykäs\ntyttö, sinä.\n\nLAINA. Tuletko ihmisyyskouluun minun kanssani, jos tulen hakemaan sinua?\n\nVELLAMO. Tule vain hakemaan! Mennään sitten yhdessä. — Sinä saat olla\nminun pikku opastajani. (Rouva Vuorenpää tulee vasemmalta, hattuun ja\npäällysviittaan puettuna, menee suoraapäätä keskiovesta kuistille,\nnyökäyttää mennessään Vellamolle, tähystelee oikealle.) Kas, äiti!\nPianpa palasit kaupungista! — Nyt pikku Laina saa mennä kotia. Miksi et\nsyö omenaasi?\n\nLAINA. Minä vien sen siskolle.\n\nVELLAMO. Onko sinulla paljon siskoja?\n\nLAINA. Yksi.\n\nVELLAMO. Ja äitisi on jo parantunut — niinkö?\n\nLAINA. On.\n\nVELLAMO. Entä isäsi? Sinä et koskaan ole maininnut häntä. Elääkö hän?\n\nLAINA. Hän on yövartijana tehtaalla.\n\nVELLAMO. Voi pikku ressua! — Tässä on siskollesikin. No, helma levälle!\n(Tyhjentää hedelmävadin Lainan helmaan.) Kas noin! — Älä nyt pudota\nniitä matkalla! — Sano äidillesi terveisiä! — Minun täytyy tulla\njonakin päivänä katsomaan häntä. Missä te asutte?\n\nLAINA. Me olemme asuneet keväästä asti myllärin halkovajassa. Mutta kun\näiti parani ja jaksaa taas mennä tehtaaseen, niin me muutimme toiselle\npuolelle koskea, Karpalosuon vaarin mökkiin. Oikeaan huoneeseen.\n\nVELLAMO. Miksi te sellaisessa paikassa olette asuneet? Sanoithan, että\nisäsi —\n\nLAINA. Isä on taas kaupungin — rannassa.\n\nVELLAMO. Mitä hän siellä tekee?\n\nLAINA (hiljaa). En minä tiedä. — Isä juo kaikki äidinkin ansiot. Eilen\nhän taas tuli kaupungista sinne Karpalosuolle, mutta vaari saarnasi\nhänet ulos.\n\nVELLAMO. Saarnasi? Millä tavalla?\n\nLAINA (naurahtaa). Etkö tiedä mitä saarna on? Etkö ole koskaan käynyt\nkirkossa? Se on sellaista, joka kauheasti pelottaa. Ja vaari on niin\niso, harmaapartainen —\n\nVELLAMO. Saarnaako hän niinkuin pappi?\n\nLAINA. Ihan kuin ilmeinen pappi. Äsken hän seisoi tuolla kosken\nrannalla ja saarnasi — koskelle. (Nauraa.)\n\nVELLAMO. Minäpä käyn teillä jonakuna päivänä.\n\nLAINA. Et sinä sinne löydä — Karpalosuolle asti. — Minä tulen sitten\nhakemaan sinua ihmisyyskouluun. Tulenko tänä iltana?\n\nVELLAMO (ohjaa Lainan ovesta vasemmalle). Tule vain! Tule vaikka tänä\niltana! (Palaa mietteissään keskilattialle. Seisahtuu. Menee sitten\nmaalausta tarkastelemaan.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (tulee kuistilta). Vellamo!\n\nVELLAMO. Mitä, äiti?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tulehan tänne! (Viittaa ulos oikealle.) Tunnetko tuota\nmiestä — tuolla — tienristeyksessä? (Vellamo menee kuistille.) Hän\nseisoo risteyksessä ja katselee tännepäin. — Tunnetko?\n\nVELLAMO (tulee sisään). En tunne. Kuka hän on?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. En tiedä — ajattelin vain — hän seisoi tuolla\nkäytävällä, kun ajoin lehtokujaa — minusta tuntui — lie joku\ntehtaamme uusista virkamiehistä. (Vellamo on mennyt maalauksen\nluo. Rouva Vuorenpää, katseltuaan vielä hetken ulos, sulkee oven.)\nHän on jo mennyt. (Painaa soittokellon nappulaa ja alkaa riisua\npäällysvaatteitaan.) Oletko muuttanut atelieesi pois Uhmakalliolta?\n\nVELLAMO. Vain täksi kerraksi. Paviljonki oli niin kolkko ja kostea.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mitenkä voit ollenkaan maalata tällaisella säällä?\n\nVELLAMO. Tämä oli jo melkein valmis —\n\nANNI (tulee). Soittiko kauppaneuvoksetar?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tässä! (Antaa hattunsa ja vaippansa.) Kävikö täällä\näsken joku — outo herra?\n\nANNI. Ei käynyt. (Menee.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (menee sohvan luo ja ottaa sen selkänojalta liinan\nhartioilleen, istuutuu). Luulin huomanneeni täällä äsken pienen tytön?\n\nVELLAMO (menee kirjoituspöydän luo, repäisee pienen paperipalan ja\nkirjoittaa siihen). Hän oli minun mallini.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. »Paimentytön» malli?\n\nVELLAMO. Olen muuttanut tauluni nimen.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Milloin?\n\nVELLAMO. Nyt juuri. (Menee telineen luo ja kiinnittää paperipalasen\ntaulun reunaan.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Miksikä?\n\nVELLAMO. Tule katsomaan!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (aikoo nousta, mutta nojautuu hermostuneesti takaisin\nsohvaan). Sano vain!\n\nVELLAMO (pitkäveteisesti). »Satu.»\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mikä? — »Satu»? Muotokuvan nimeksi?\n\nVELLAMO (nyökäyttää). Hm!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (nousee ja menee kuvan luo, hämmästyy). Tämähän on\naivan kuin elävä ihminen! — Sinähän olet koko mestari. Onko tämä myöskin\naivan mallisi näköinen?\n\nVELLAMO. Jotenkin — luulisin. — Silmät olivat pahimmat! Katselepa\nniitä! Onko niissä mielestäsi kaukaista kaihoa?\n\nROUVA VUORENPÄÄ (ikäänkuin säpsähtäen). Mitä? Kaukaista kaihoa?\n\nVELLAMO. Niin. Hänen silmänsä olivat sellaiset.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (varjostaa kädellään nähdäkseen vain silmät).\nIhmeellistä!\n\nVELLAMO. Mikä niin?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Nuo silmät! — Katsopa niitä näin — ainoastaan silmiä!\n\nVELLAMO. Mitä sitten?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Etkö tunne niitä? — Veljesi silmät!\n\nVELLAMO. Ahdinko? — Ei mutta — tosiaankin! Sepä omituista!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (puoliääneen). Se on sittenkin — aivan varmaan —\n\nVELLAMO (tarkastelee äitiään). Mitä tarkoitat? Mikä on varmaa?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mikä oli — kuka oli sinun mallisi?\n\nVELLAMO. Yövartijan pikku Laina.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (pyyhkii hermostuneesti otsaansa). Peitä se! (Menee\nsohvaan istumaan.)\n\nVELLAMO (peittäessään kuvaa, seuraa katseellaan äitiään). Arveletko,\nettä Ahti olisi —? (Rouva Vuorenpää tuijottaa eteensä eikä vastaa.\nVellamo rientää äitinsä viereen ja suutelee häntä hellästi poskelle.)\nÄiti! — Voihan se olla yhtä hyvin erehdystä — tai sattumaa — tai —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei, ei! (Nousee ja menee perälle. Katselee\npuistoon.)\n\nANNI (tulee). Insinööri pyysi neitiä telefooniin. (Menee. Vellamo\npoistuu vasemmalle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (katselee ympärilleen, menee sitten kuvan luo, heittää\npeitteen syrjään ja puhuu puoliääneen). »Satu»! Satu! Hänen silmänsä!\nMyöskin hänen! — Kaukaista kaihoa —\n\nVELLAMO (tulee, hämmästyy, kun huomaa äitinsä kuvan vieressä, menee\nhiljaa hänen luokseen). Äiti! — Pannaan tämä peittoon! (Johtaa äitinsä\nistumaan.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ahtiko soitti?\n\nVELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää\nmielikuvitusta.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.\n\nVELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa\nenää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen\nääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako\nmilloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?\n\nVELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän —\nminun mielestäni.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.\n\nVELLAMO. Oh! Tuo onneton kuva —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hymyilee heikosti). Sinun »Satusi» — niin — (Nousee.)\nEikö mitä! (Menee toiselle puolen huonetta.) Se vain taas herätti ja —\nja vakaannutti — (Äänettömyys.)\n\nVELLAMO. Missä oli Lainan äiti — silloin? Oliko hän meillä\npalveluksessa?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Oli. Katri oli meillä samana keväänä, jolloin — isäkin\nkuoli. (Istuutuu.)\n\nVELLAMO (hämmästyy). Isäkö —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Sinä ehkä et sitä muista — olithan\nsiihen aikaan ensimmäistä vuottasi Pariisissa — ja tulit kotia vasta\nisäsi hautajaisiksi — joiden jälkeen Katri heti muutti pois — ja meni\nnaimisiin yövartija Variksen kanssa. — Varis oli jo silloin juoppo ja\nmuuttui sen jälkeen yhä juopommaksi — sai tietysti liiaksi rahoja —\npalkkioksi. — Tämä naiminenhan katkaisi silloiset epäilyni ja —. Nyt en\nenää epäile.\n\nVELLAMO (menee katselemaan kuvaa). Mutta — eiväthän nämä ole — isän\nsilmät —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (vavahtuu). Isäsikö? Ei — Ahdinhan —\n\nVELLAMO. Niin — niin — Ahti — Ahdin ovat — minä ymmärsin väärin —.\nIsä-vainajallahan olikin kylmät, teräsharmaat silmät — ei näissä ole\nmitään yhtäläisyyttä — (Peittää kuvan ja tulee alas.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Ei — ei niissä ole.\n\nVELLAMO (pysähtyy hämmästyneenä; arasti). Mitä tarkoitat —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Hänellä oli kylmät, teräsharmaat — ei\nmitään — ei mitään yhteyttä Ahdin —\n\nVELLAMO. Äiti! (Rouva Vuorenpää lopettaa äkkiä ja katsoo pelästyneenä\nVellamoa. Vellamo katselee liikahtamatta äitiään. Rouva Vuorenpää\nhämmentyy, painaa päänsä alas. Vellamo pyyhkii otsaansa, menee hitaasti\ntelineen luo, järjestelee maaleja ja siveltimiä. Rouva Vuorenpää nousee\nraskaasti, katselee Vellamoa, hermostuu, menee perälle, katselemaan\nulos. — Äänettömyys.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mitä Ahti soitti?\n\nVELLAMO. Sanoi tulevansa tänne — hetken perästä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy). Sinun taulullasi on hyvä nimi. »Satu!»\n(Vellamo ei vastaa. Rouva Vuorenpää menee hitaasti istumaan sohvan\nnurkkaan, lähelle Vellamoa.) Se on hyvin sattuva. (Katsahtaa\nVellamoa.) Sattuvampi kuin luuletkaan.\n\nVELLAMO (neuvottomana). Hm!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). No — ei siten kuin sinä ajattelet.\n\nVELLAMO. Minä — minä en ajattele mitään.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sinussa heräsi äsken eräs ajatus — epäilys — minuun —\n\nVELLAMO. Minä ymmärsin tietysti väärin. Ei puhuta siitä!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että vaiti oleminen olisi minulle eduksi.\n\nVELLAMO (menee äidin luo). En minä sitä tarkoittanut. — En usko sinusta\nmitään pahaa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mistä sait tuon nimen taulullesi?\n\nVELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut\nLainan kertoa satuja, istuessaan mallina.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?\n\nVELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen —\nja kohtalo takoo jo uutta —\n\nVELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun\n»Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran\nperintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken\ntarina siihen liittyy.\n\nVELLAMO. Äiti!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen\ntummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.\n\nVELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken\nrannalla.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski\noli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin.\nSen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni\ntukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen\nteki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin.\nTietysti. Olihan hän kosken kasvatti.\n\nTehtaanrakentajista oli toinen tumma, toinen vaalea.\n\nHovin tyttö vihasi heitä kumpaistakin — aluksi. Mutta Tumma kertoili\nhänen koskestaan kauniita tulevaisuudenkuvia, ja hovin tyttö luuli\nlukevansa Tumman silmissä ymmärtämystä ja anteeksipyyntöä..- Yhä\nsyvemmälle katsoivat nuo silmät — yhä syvemmälle —\n\nKaunis unelma oli syntynyt hänen sielussaan — vielä kauniimpi kuin se,\njonka koski oli synnyttänyt —: Mutta se oli vain unelma —! Muutamana\nsumuisena ja synkkänä syyskuun päivänä — hän heräsi siitä. (Kiihkoisesti.)\nTumma matkusti pois maasta. Oli irtautunut liikkeestä, kaikesta —\nkaikesta — sanottiin. — Eikä hän milloinkaan enää palaa — sanottiin\nmyöskin.\n\nNäin heräsi hovin tyttö harmaana syyskuun aamuna — harmaaseen\ntodellisuuteen. Ainoastaan muisto jäi jäljelle — ja sielunsa sisimpään\n— Tumman silmät. (Hengittää epätasaisesti.) Nopeasti toimivat tämän\njälkeen tytön omaiset ja — Vaalea. Yksinäisenä, välinpitämättömänä\nseisoi tyttö.\n\nKoskikaan ei ollut enää sama kuin ennen. Raiskatut olivat sen\nkuusikkoäyräät, ja uoma meurusi tuskaisen toivottomasti.\n\nKaukaista kaihoa!\n\nKihlajaiset — häät — heittäytyivät ulvahtavana laineena kaiken yli —\n\nLaineen kylki kimmelsi kylmää kiiltoaan — aivankuin — ei koskaan olisi\n— ainuttakaan lämmintä sydäntä sen alle hautaantunut. Mutta sinne\nhautaantui paljon lämmintä, koska sieltä kasvoi hovin tytön esikoiselle\n— Tumman silmät — »Satusi» silmät —\n\nVELLAMO (hellästi). Rakas — rakas hovin-tyttö raukka! — Nyt minä\nymmärrän kaikki — sinun koskesi, Ahtisi ja Vellamosi — kaikki.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). Olen aina aavistanut — minä pelkään —\n\nVELLAMO. Mitä, rakas äiti?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken\ntarina jatkuu.\n\nVELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän\npituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä.\n(Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.)\nToisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että —\nrikos on rangaistava.\n\nVELLAMO (nousee). Mikä rikos?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon\nlaineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen\nsiitä vakuutettu —\n\nVELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko —\nja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni\nliikkuu joskus kauheita asioita.\n\nVELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi\nvastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on —\nkuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —\n\nVELLAMO. Olivatko he verivihollisia?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. En ole koskaan saanut tietää, mitä heidän välillään\ntapahtui. — Mutta ilman syytä ei Tumma matkustanut. Hänhän rakasti\nminua, minä tunsin sen.\n\nVELLAMO. Minkätähden luulet hänen matkustaneen?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Jotakin kieroa — petosta — valhetta tai rikosta on\nollut mukana -. Olipa miten tahansa, niin heidän on täytynyt olla\nverivihollisia — ja heidät minä olen yhdistänyt samaan henkilöön —\n\nVELLAMO. Mitä sinä tarkoitat?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ahdissa minä olen heidät yhteen liittänyt. Se juuri\non minun rikokseni. (Nousee kiihkeästi). Minä en olisi saanut mennä\nnaimisiin toisen miehen kanssa, kun kerran minun sieluni oli juuriaan\nmyöten kiintynyt toiseen. — Se on luontoa vastaan. Siksi se on rikos.\nHänen ruumiinsa ei ole hänen henkensä oikea asuinsija. Hänen sielunsa\non vangittuna vastenmielisessä paikassa, josta se kaikin voimin pyrkii\nvapautumaan. Juuri sen tähden hänen silmistään loistaa —\n\nVELLAMO (vie äitinsä sohvaan istumaan). Meidän täytyy tosiaankin\nmatkustaa täältä pois. — Vuosikausia sinä olet kiduttanut itseäsi\nnoilla kauheilla ajatuksilla ja saanut itsesi ihan sairaaksi. — Meidän\ntäytyy ryhtyä vakaviin toimiin. Tästä pitää keskustella lääkärin kanssa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hervahtaen). Olenhan minä senkin tehnyt.\n\nVELLAMO. Ja hän —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Hän on kehoittanut minua muuttamaan muualle.\n\nVELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet\nsen salannut?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä\nseurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän\ntäällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin\ninnokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut\nsitä tehdä.\n\nVELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan\nväärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään\nerikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet\nmahtanutkaan kärsiä!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa\nkartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys\nvaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni\nvoihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas\nseisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin\nmenin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa\nhuppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me\nriemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa\nkuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu\ntuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi\nja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua\nkiusaa.\n\nVELLAMO. Ei suinkaan hän —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän\npinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin\nroikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!\n\nVELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mutta sinun uusi atelieesihan —\n\nVELLAMO. Samantekevää! Saavat keskeyttää rakentamisen tai käyttää\nsenkin — tehtaaksi tai miksi vain tahtovat. Sinun on lähdettävä — ja\nminä seuraan mukana.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Voiko kohtaloaan paeta! — Etkö muista\ntarinaa Vuorenpään harmaasta kummituksesta, joka nähdään aina suurien\nonnettomuuksien edellä —?\n\nVELLAMO. Menneitten aikojen mielikuvituksen kummitus — tiedäthän sen.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mikä liekin —! Mutta minä olen nähnyt sen.\n\nVELLAMO. Missä?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kosken niskalla — sulkutelineillä. (Nousee.) Tuo pato\nvaivaa minua — kiusaa. Tekisi mieleni räjähdyttää se auki.\n\nVELLAMO. Niin, niin! — Minä ymmärrän — kummituksesi — koskesi\npainajainen —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei! Siellä oli myöskin harmaa — vanha mies —\n\nVELLAMO. Karpalosuon vaari lie ollut — hupelo vanhus — liikkuu usein\nkosken äyräillä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kuuntelee). — Hss! — siellä tulee joku — varmaankin\nAhti — olkaamme vaiti tästä nyt —!\n\nANNI (tulee). Siellä etuhuoneessa on yövartija Varis. Hän tahtoo\nkivenkovaan päästä neidin puheille.\n\nVELLAMO. Mitä hän minusta tahtoo?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Rahaa hän tahtoo. Hän on taas juomatuulella, olen\nkuullut — poissa paikastaankin. Hänelle ei saa antaa rahaa — se vain\nvajottaa hänet yhä syvemmälle. — Älä laske häntä sisään!\n\nANNI. Minä jo sanoin — mutta hän ei —\n\nYÖVARTIJA VARIS (täydellinen jätkä, ennen aikojaan vanhentunut,\nkuihtunut, törkeä ja puoli-humalainen olento, tunkeutuu sisään).\nKyllä, kyllä piika sanoi. Mutta minulla on sellainen käsitys —\nmuutamanlaisista ryökkynäpiioista, että ne valehtelevat. —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mitä yövartija nyt niin välttämättömästi —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minä olen ollut viime aikoina pienillä matkoilla. —\nMinulla on suuria — suuria — asioita. Mutta ne tulevat sitten vasta —\nkaikki samoille markkinoille.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä olen kieltänyt yövartijaa käymästä täällä —\npäihtyneenä.\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minulla on sellainen käsitys päihtymisestä, että —\n\nVELLAMO. Anni sanoi, että teillä on minulle asiaa. Mitä se on?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Asioista minulla on sellainen käsitys, että —\nhiljaksensa — noin — noin — jetsullensa —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Menkää nyt, rakas yövartija — ainakin tällä kertaa —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Miksi minä olisin tullut, jos minä noin vain heti\nmenisin. Katsokaas —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneena). Minä en voi teidän kanssanne\nkeskustella. En tänään. Ehkä huomenna —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Huomisesta on minulla sellainen käsitys —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Vaietkaa nyt, ihminen! (Ottaa kukkarostaan rahaa ja\nantaa Varikselle.) Tuossa — menkää!\n\nYÖVARTIJA VARIS. Kiitos ja kunnia. Pikkuinen alkusuoritus! — Rahasta on\nminulla sangen hyvä käsitys. — (Kääntyy menemään.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Anni! — Suoraan kuistin kautta!\n\nANNI (avaa kuistin oven). Tästä!\n\nYÖVARTIJA VARIS (mennessään). Herrasväen piioista on minulla sangen\nhuono käsitys. (Menee.)\n\nVELLAMO. Jätä ovi vähän auki!\n\nANNI. Kyllä. (Menee.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä tein taas suuren rikoksen, antaessani hänelle\nrahaa. — Oh, tätä kurjuutta! Tätä inhoittavaa kurjuutta!\n\nVELLAMO. Onko hän ennenkin — käyttäytynyt noin törkeästi? Hänhän\nuhkaili —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. On kehittynyt tietysti yhä julkeammaksi. — Häneltä\nnähtävästi voi odottaa jo mitä tahansa. — Ja nyt — kun minä tiedän\nvarmaan mistä syystä hän —\n\nAHTI (tulee vasemmalta). No —? (Katselee ympärilleen.) Eikö hän vielä\nole tullutkaan? (Rouva Vuorenpää tuijottaa Ahtia melkein kammoksuen.\nAhti nyökäyttää tervehdykseksi.)\n\nVELLAMO. Kenen olisi pitänyt tulla?\n\nAHTI. Enkö sitten —? Unohdin kai äsken sanoa, että hovineuvos Karila\nsoitti kaupungista —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (koettaa tyynnyttää itseään). Onko eno uskaltanut ulos\ntällaisella ilmalla?\n\nAHTI (heittäytyy istumaan). Lienee jotakin tärkeätä uuden —\n\nVELLAMO (paheksuen). Etkö sinä koskaan voi lakata tuosta\nhovineuvos-ivastasi?\n\nAHTI. — uuden arvonsa johdosta. — Tähän asti hän on ollut vain meidän\nperheemme hovineuvos, mutta nyt hän on — yleinen hovineuvos.\n\nVELLAMO. Millä tavalla?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Olisiko eno —?\n\nAHTI (sytyttää tupakan kotelostaan). Palkinnoksi siitä, että hän on\neronnut yliopettajan-toimestaan, on kaikkein korkein suosio nimittänyt\nhänet — hovineuvokseksi.\n\nVELLAMO. Nytpä sitten saat tosissasi nimittää häntä siten. Pahuus sai\npalkkansa.\n\nAHTI (naurahtaa). Niin — johdonmukaiset ovat Herran tiet.\n\nVELLAMO. Mutta — tällainen sää — vierashuoneisiin on toimitettava\ntulta. (Aikoo mennä.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (katsoo pitkään Ahtia). Anna olla — menen itse\nkatsomaan. (Menee vasemmalle.)\n\nAHTI. Mikä äitiä vaivasi?\n\nVELLAMO. Kuinka niin?\n\nAHTI. Hän oli niin — hm — jäykkä.\n\nVELLAMO. Hän loukkaantui ehkä, kun sinä — Miksi et voi sanoa eno\nKarilaa enoksi?\n\nAHTI. Hänhän on äidin eno, eikä minun.\n\nVELLAMO. Onko se mikään syy?\n\nAHTI. Hm! Jos hän ei olisi tehtaan osakas, niin kernaasti minun\npuolestani. Mutta asioimismaailmassa ei tunneta mitään enoja eikä\norpanoita. Niistä on vain haittaa. (Nousee.) Ja kylmentääkseni herra\nhovineuvoksen liiallista sukulaisuutta —\n\nVELLAMO. — puhuttelet häntä arvonimillä.\n\nAHTI. Se pitää loitompana.\n\nVELLAMO. Ja se on tarpeellista?\n\nAHTI. Tietysti.\n\nVELLAMO. Miksi niin?\n\nAHTI. Huvittaisiko neiti taiteilijatarta —?\n\nVELLAMO (naurahtaa). Oliko sekin arvonimi — loitolla pitämistä varten?\n\nAHTI (kävelee ylöspäin ja huomaa taulun). Maalaile sinä vain ja\nsekoittele värejäsi — äläkä sekaannu liikeasioihin! — Joko työsi on\nvalmis? (Aikoo taulun luo.)\n\nVELLAMO (kiirehtii telineen luo). Ei vielä — se on puolivalmis —. minä\nen näytä sitä vielä!\n\nAHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee\nperälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)\n\nVELLAMO. Kuulehan, Ahti!\n\nAHTI. Hm? (Menee alas.)\n\nVELLAMO (istuu pöydän luo). Tuosta atelieesta minä tahtoisin —\n\nAHTI (heittäytyy sohvaan). Tosiaan! Niin minäkin. — Olisiko mielesi\npaha, jos atelieesi rakentaminen keskeytyisi — joksikin aikaa?\n\nVELLAMO. Keskeytyisi? Mitä tarkoitat?\n\nAHTI. Työn lopettamista minä tarkoitan.\n\nVELLAMO. Minkätähden? Onko äiti ehkä —?\n\nAHTI. Äiti? Mitä äidillä olisi tämän asian kanssa tekemistä? — Työväkeä\nvain pitäisi vähän — no, se ei kuulu tähän -. Mitä arvelet?\n\nVELLAMO. Voisiko rakennusta käyttää joksikin muuksi, jos —?\n\nAHTI. Mitä?\n\nVELLAMO. Jos minä en sitä tarvitsisikaan?\n\nAHTI. Niinkö?\n\nVELLAMO. Olen ajatellut asettua kaupunkiin asumaan.\n\nAHTI. Kaupunkiin? — Mitä järkeä siinä olisi? Tämähän on melkein\nkaupungissa. Tuskin neljännestunnin matka.\n\nVELLAMO. Johonkin toiseen kaupunkiin. Pääkaupunkiin esimerkiksi.\n\nAHTI. Vai niin?\n\nVELLAMO. Niin. Mutta Uhmasaaren paviljonkia voin sentään vielä tarvita.\n— Paneta siis parempi vetoköysi uomaan, ettei virta vie lauttaa\nmukanaan!\n\nAHTI (nousee). Olihan se oikeastaan hassua! Minua onkin jo alkanut\nhävettää koko homma. Ruveta syytämään rahoja taiteellisiin yrityksiin!\n\nVELLAMO. Sinä et ole juuri erittäin taiteellinen!\n\nAHTI. Taiteellinen? Minäkö? Pyh! (Nauraa.)\n\nVELLAMO (vakavasti). Ei sinua nähtävästi liiallinen henkisyys rasita.\n\nAHTI. Ei. Minä olen vapaa sellaisista — höyryistä.\n\nVELLAMO. Sielusta.\n\nAHTI (heittää pois tupakan; hyväntuulisesti). Mikä se on?\n\nVELLAMO (puoliääneen). Ei kahta vastakkaista — ainoastaan puolikas —\n\nAHTI. Mitä sanoit?\n\nVELLAMO. Sanopas minulle, hyvä mies, millä sinä elät?\n\nAHTI (kääntyy nopeasti Vellamoon, naurahtaa). Milläkö elän?\n(Terävästi.) Ethän liene —? — Hm! — Sinustahan voisikin täällä\nsukeutua —. (Miettii. — Hovineuvos Karila tulee vasemmalta. Hän on\nvanha, harmaapäinen ja sileäksi ajeltu. Liikkuu hitaasti ja varmasti.\nPuhuu harvaan, miettivästi ja terävästi. Ahti päättävästi Vellamolle.)\nAtelieen rakentaminen on lopetettava heti!\n\nVELLAMO (menee Karilaa vastaan). Katsopas enoa! Hyvää päivää!\nTervetuloa, eno!\n\nAHTI (tervehtii). Tervetuloa, herra hovineuvos!\n\nHOVINEUVOS KARILA (viittaa kädellään). Ta, ta, ta!\n\nVELLAMO. Kuinka sinä tällaisella ilmalla uskalsit lähteä liikkeelle?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Parempi tietysti olisi ollut huoneessa. (Tulee\netualalle.) Mutta kun kerran täällä napavyöhykkeellä asuu ja elää, niin\npitää kai toisinaan ulkonakin liikkua — pakosta ainakin.\n\nVELLAMO. Istuhan nyt, eno! Tässä nojatuolissa on mukavaa.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Kiitos, kiitos!\n\nAHTI. Minulla on kunnia onnitella teitä uuden arvonne johdosta.\n\nHOVINEUVOS KARILA (istuu). Ta, ta, ta!\n\nVELLAMO. Niin tosiaankin — hovineuvos —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! — Minä olen yhtä vähän hovineuvos kuin\nteidän isänne oli kauppaneuvos. Ihmisten tyhmyyksiä! Lapsikamarijuttuja!\n\nVELLAMO. Sinä et siis pidä —?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Hassutuksia. En.\n\nAHTI. Mutta, herra hovineuvos —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! Nimitä minua ennemmin vaikka\nnokikolariksi — tai ehkä paremmalla syyllä kaivonkatsojaksi. Sen nimen\nolen jotenkin edes ansainnut. Tuo kaivo tuolla vanhan kartanon pihalla\non minun katsomani. Niin! Sano kaivonkatsojaksi — ellet löydä muuta\nsopivampaa. — Täällä vetää. — (Katselee ympärilleen.) Onkohan tuo ovi —?\n\nVELLAMO (menee sulkemaan peräoven). Minä suljen —.\n\nHOVINEUVOS KARILA (huomaa maalaustelineet). Oletko hommassa?\n\nVELLAMO (sulkiessaan ovea). Se on vain pieni harjoitelma, puolivalmis —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Taiteentuntijat arvelevat, että sinun ensi matkasi\npitäisi käydä Italiaan päin. (Äkkiä Ahdille.) Missä sanoit lopettavasi\ntyöt? Luulin kuulleeni — tehtaillako?\n\nAHTI (istuutuu). Eikä — Vellamon ateliee-rakennuksella.\n\nHOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). No?\n\nVELLAMO. Ei se vielä ole päätetty asia.\n\nAHTI. Vellamo aikoo asettua kaupunkiin vastaisuudessa.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ja äiti mukaan! Se on hyvä! Olen sitä usein\najatellut — ja kehoittanutkin äitiäsi. Hyvin hyvä! — Hän näytti niin\nrasittuneelta, kärsivältä. — Matkusta ensin Italiaan ja ota hänet\nmukaasi — talveksi —\n\nVELLAMO. Niin tosiaankin — syksyllä —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Minäkin olen aikonut —\n\nVELLAMO (ihastuneena). Sinäkö, eno! Sepä hauskaa —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Riippuu asianhaaroista. Täällä on\nluullakseni paljon järjestettävää. (Ahdille.) Luulin jo, että tuo työn\nkeskeytys olisi ollut yhteydessä lakon kanssa.\n\nVELLAMO. Minkä lakon?\n\nHOVINEUVOS KARILA (katsoo Ahtia). Eikö — —?\n\nAHTI (liikahtaa tyytymättömästi). Hyh!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Sen — jota suunnitellaan meidän tehtaillamme.\n\nVELLAMO. Täälläkö? — Ahti ei ole puhunut mitään siitä,\n\nAHTI. Siitä ei ole mitään puhumista. — Konehuoneen väki on pyytänyt\npalkankorotusta, ja — huomenna kello kaksitoista he saavat vastauksen.\n\nVELLAMO (istuutuu). Minkälaisen vastauksen?\n\nAHTI. Kieltävän.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! Minä olen aina vastustanut liiallista —\nsanon liiallista — palkkojen polkemista — ja vastustan nyt — tätä sinun\nkieltoasi.\n\nAHTI. Olenhan tarjonnut osani herra hovineuvoksen ostettavaksi, ja —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta!\n\nVELLAMO. No, mutta Ahti! — Ajattelehan, jos he todellakin tekevät lakon?\n\nAHTI (nousee). Tehkööt! Me emme siitä kärsi. — Tehdas on käynyt, veden\nvähyyden tähden, vain yhdellä koneella aina toisen puolen vuotta. Mutta\nnyt on meillä niskasulku valmis, ja ylävesi kohotettu. Vastaisuudessa\nvoi tehtaassa käydä kaksi konetta ympäri vuoden. Pieni seisahdus ei\ntule tekemään tuotantoon mitään vajausta.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Mutta jos lakko laajenee? jos konepajalaiset,\nvalimolaiset, ulkotyöläiset'—?\n\nAHTI. Eikö mitä! Sellaista ei voi ajatella. Niinkö suureen hommaan he\npystyisivät!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Kuka tietää! — Te ette kai kumpainenkaan ole\nlukeneet tämänpäiväistä »Kansan ääntä»?\n\nAHTI. Minä en koskaan lue meidän sosialistisia lehtiämme.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Tällä kertaa olisi syytä. (Ottaa sanomalehden\ntaskustaan.) Siinä on erittäin mieltäkiinnittävä kirjoitus.\n\nVELLAMO. Saanko nähdä —?\n\nHOVINEUVOS KARILA (antaa lehden Vellamolle). Tätä ennen on jo\nuseammissa kirjoituksissa perätysten hyökätty meihin. Vertailevilla\nnumeroilla on todistettu, että meillä on alhaisimmat palkat koko\nmaassa. — Nyt tuossa — vaaditaan elinehtojen parantamista kautta koko\nlinjan — lakon uhalla.\n\nAHTI. Se ei ole mitään uutta. Minun muistinaikani he ovat kirkuneet\nsamaa. Eikä siitä ole sen kummempaa tullut.\n\nVELLAMO (lukiessaan). Loistavaa! Lennokasta!\n\nAHTI (ivallisesti). Sepä uutta!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Se onkin uutta. — He eivät taistele enää\nitsepuolestaan, vaan ihmisyyden puolesta. Koko aate saa tuossa\nlaajemman, korkeamman kantavuuden. Se innostaa, tempaa mukaansa.\n\nAHTI. Sepä jo näyttää tehneen vaikutuksensa!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Sana ihmisyys on aina tehnyt minuun erityisen\nvaikutuksen — suuremman kuin mikään muu sana.\n\nVELLAMO (lukee). »— Ymmärtäkää kuolleet sankarinne! Kuulkaa mitä haudat\nhuutavat!»\n\nAHTI. Kehoitus väkivaltaisuuksiin! Tietysti!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Ei se ole sitä. — Minä melkein uskon,\nettä se on suurta, pyhää sotaa.\n\nAHTI (hymähtää). Tai — suurta, keinotekoista peliä.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Hm! Mitä liekin! — Mutta tarkoitus on selvä:\nmarttyyrejä tarvitaan.\n\nAHTI. Jotka kuolisivat — niinkö? — Minkä puolesta?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Totuuksiensa, ihanteittensa puolesta.\n\nAHTI (halveksien). Luuletteko todellakin, että heillä on ihanteita?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Meillä niitä ainakin on — sangen vähän. Eikä voi\notaksua, että meidän vanhentunut jumaluusihanteemme kestää kamppailun\nheidän ihmisyysihanteensa kanssa.\n\nAHTI. Noh, sellainen tappio ei paljoakaan merkinne.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Se merkitsee luopumista parhaasta suojamuurista — ja\n— jäljelle jää siinä tapauksessa ainoastaan itsekkyys. (Katsoo Ahtia.)\nItsekkyys!\n\nAHTI. Entä korkeampi sivistys?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Meidän sivistyksemme?! — Jonkun verran\n— hyvin hiukan aivovoimistelua! Siinä kaikki! — Korkeampi sivistys!\n(Yskii ja nousee kävelemään.) Korkeampi sivistys on sillä, jolla on\nkorkeammat ihanteet.\n\nAHTI (ivallisesti). Meidän työväkemme on saanut herra hovineuvoksesta\nvallan erinomaisen puolustajan.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Minä vain punnitsen taistelevien\nvoimia ja — ja teen johtopäätöksiä.\n\nVELLAMO (lopettaa lukemisensa). Kuka on tämä erinomainen kynä?\n\nHOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Minä sain tietää, että lehden\ntoimitukseen on astunut muuan Svante Alhoranta niminen mies. Kuka hän\non ja mistä — en saanut tietää. Joskus ennen luulen kuulleeni sen\nnimen, mutta kenties erehdyn.\n\nVELLAMO. Kuinka sanoit — Svante —?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Svante Alhoranta.\n\nAHTI. Saanko ottaa tuon lehden mukaani konttoriin?\n\n    (Hovineuvos Karila nyökkää.)\n\nVELLAMO. Tuossa!\n\nAHTI (hymyilee). Jos miehellä todellakin on kykyä, niin katsotaanpa,\neikö voitaisi sijoittaa häntä jonnekin — konttoriin tai tehtaalle.\n\nVELLAMO. Mitä tarkoitat?\n\nAHTI. Katkaista hänen kynänsä.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Mitä se auttaisi? Ei tässä ole yksi kynä eikä yksi\nmies vastuksena. — Miljoonat — miljoonat ovat tulossa. Me seisomme\nkokonaan uuden elämänkatsomuksen edessä. (Nousee.) Ajattele vielä\nkerran! Minun mielipiteeni tunnet. — Täällä on vähän kosteata ja —\n\nVELLAMO. Minä saatan sinut lämpimämpiin suojiin. Toiseen kerrokseen\non vartavasten pantu tulia uuneihin.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Kyllä tunnen tiet. Älä vaivaa itseäsi! Menen\nhakemaan äitiäsi. (Aikoo mennä, mutia kääntyy ovessa ympäri.) Aiotteko\npelottaa työväkeä — työn lopettamisella Uhmasaarella?\n\nAHTI. Varoittaa — ehkä.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ei ole hyvä nyt varoitella. Sellaiset varoitukset\nvain kiihoittaisivat. (Menee.)\n\nVELLAMO. Kuule, Ahti! — Minä luultavasti en muutakaan kaupunkiin. Anna\nsiis jatkaa atelieen rakentamista!\n\nAHTI (katsoo Vellamoa). Kiihoituksen pelostako —?\n\nVELLAMO. Nyt juuri — näin ratkaisevalla hetkellä — ole varovainen!\n\nAHTI. Saammehan nähdä! (Menee.)\n\nVELLAMO (tulee ajatuksissaan alas ja pysähtyy sille kohdalle, missä\näskettäin luki lehteä; itsekseen). Miljoonat ovat tulossa. Me seisomme\nuuden elämänkatsomuksen edessä. (Menee hitaasti perälle ja pysähtyy\nkatselemaan ulos. Outo mies näkyy hitaasti nousevan kuistin rappuja\nylös ja lähestyvän keskiovea. Vellamo peräytyy, miehen lähetessä, alas\ntelineen taakse. Outo mies tulee sisään. Hän on tummaverinen, kookas,\ntäysipartainen ja noin viidenkymmenen ikäinen sekä puettu leuan alle\nasti napitettuun, lyhyeen takkiin, pitkään, pehmeään päällysviittaan ja\npehmeään huopahattuun. Hän katselee pitkään ympäri huonetta ja huomaa\nviimeksi telineen takana seisovan Vellamon. Nähtyään hänet jää outo\nhetkeksi tuijottamaan häneen. Ottaa vihdoin hatun päästään ja kumartaa\nlievästi. Vellamo kumartaa vaistomaisesti arasti ja kunnioittavasti.)\n\nOUTO MIES (lämpimästi). Anteeksi, neiti! Minun teki mieleni — nähdä\n— miltä täällä sisällä näyttää. — Luulin muuten tapaavani täällä —\ntehtaan omistajia. Kävellessäni tuolla puistossa — näin heidän tulevan\ntänne.\n\nVELLAMO. Hovineuvos Karila on kyllä täällä ja ehkä veljenikin vielä —\n\nOUTO MIES. Ei ole tarpeellista kutsua heitä. — Tahdoin vain nähdä —.\nMikä teidän nimenne on?\n\nVELLAMO. Vellamo — olen talon tytär.\n\nOUTO MIES. Sen kyllä tiedän. Luulin teitä ensin äidiksenne — mutta —.\nPelkäättekö minua?\n\nVELLAMO. En.\n\nOUTO MIES. Hyvä on. Älkää vastaisuudessakaan sitä tehkö, vaikka\nsyytäkin saisitte.\n\nVELLAMO. Tahdotteko, että kutsun äitini?\n\nOUTO MIES. En. Minulle riittää, kun näin — teidät. Kuinka vanha olette?\n\nVELLAMO. Kolmenkolmatta.\n\nOUTO MIES. Niin — niinpä kai —\n\nVELLAMO. Sanonko äidilleni terveisenne —?\n\nOUTO MIES. Jos teitä huvittaa — mutta ettehän tiedä keneltä —\n\nVELLAMO. Kyliä minä tiedän.\n\nOUTO MIES. En uskonut, että minun nimeni —\n\nVELLAMO. Sitä en tunnekaan, mutta minä tunnen teidät.\n\nOUTO MIES. Minutko? — Hm! Sanokaa sitten äidillenne tervehdys — Svante\nAlhorannalta.\n\nVELLAMO (hämmentyneenä). Tekö olette »Kansan äänen» uusi toimittaja?\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä. — Näkemiin — Vellamo! (Kääntyy, mennäkseen\npois, mutta pysähtyy äkkiä, kun Rouva Vuorenpää samassa astuu sisään\nvasemmalta ja joutuu seisomaan vastatusten Alhorannan kanssa. Svante\nAlhoranta, hetkisen seisahduksen jälkeen, kumartaa ja menee.)\n\nVELLAMO. Minä tunsin hänet, äiti! (Rouva Vuorenpää vaipuu hiljaa\nistumaan viereiselle tuolille. Vellamo rientää hänen luokseen ja\npolvistuu hänen viereensä.) Minä tunsin hänet!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Hän oli — oli — (Ei saa ääntä.)\n\nVELLAMO. Hovin tytön — Tumma —.\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone. Mallijalusta ja maalausteline ovat poissa. Kirkas\nauringonpaisteinen aamupäivä. Lasiovet perällä auki.\n\n(Rouva Vuorenpää seisoo kuistilla, katselee puistoon. Saarnaava\nääni kuuluu kaukaa puistosta, yhä läheten. Rouva Vuorenpää on\näänen lähetessä peräytynyt sisäpuolelle ja hermostuneesti painanut\nsoittokellon nappulaa. — Anni tulee.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kutsu pois tuo hirveä ihminen! Vie hänet sisään, ja\nanna hänen syödä —!\n\nANNI (hymyilee). Sekö se on taas tuo Karpalosuon saarnaaja? (Menee\nkuistille.) Nyt hän toki vaikeni — hovineuvos puhuttelee häntä —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Anna hänelle ateria, ja hoida hänet sitten matkalle —\nkäske toimittamaan hänet pois!\n\nANNI. Kyllä minä — (Menee kuistin kautta ulos. — Rouva Vuorenpää\nkävelee rauhattomana edestakaisin. Ei tiedä mitä tekisi. Ottaa vaipan\nharteilleen ja heittää sen taas pois hetken kuluttua. — Hovineuvos\nKarila tulee perältä.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Jumalan kiitos, että tulit, eno! — joko hän meni — tuo\nharmaa kummitus?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Tuoko Karpalosuo? Jo. — Aivan sekaisin. Kulkee\npitkin teitä, ja saarnaa —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. — Kirousta meille — eikö niin?\n\nHOVINEUVOS KARILA. — Sanoja — tyhjiä sanoja! Muutamia ulkoa opittuja\nraamatunlauseita. (Istuutuu.) Vanha juttu! Kun ilmassa liikkuu jotakin\nvoimakkaampaa, niin aina silloin muutamia aivoja sotkeutuu. Eikä niissä\nmonessakaan ole paljon sotkeutumisen varaa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tuolla miehellä oli kuitenkin oma tarkoituksensa.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Rakas Marga! Sinä näet nykyään kaikissa asioissa\ntarkoituksia. Tuo Svante Alhorannan tarina on —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tiedätkö kuka tuo Karpalosuo on? — Hän on yövartijan\nvaimon isä — Lainan vaari. — Eilen hänen isänsä. Nyt tuo profeetta.\nEikö siinä ole mielestäsi tarkoitusta? — Ja lakko vielä tulossa —.\nMiltä tehtaalla näytti? (Hovineuvos Karila yskii; nousee sitten\nrauhattomana kävelemään. Rouva Vuorenpää koettaa tyyntyä, istuutuu.)\nOliko siellä kyllä levotonta?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Sähköä siellä oli — rikkihappoa ilma täynnä. Työväki\nteki työtään näennäisesti levollisena. Mutta saattoi huomata, että joka\nhermo oli jännityksessä. Nopeita katseita — hehkuvia silmiä — mutta\nsanaakaan ei vaihdettu. Täydellinen äänettömyys kaikkialla. — Luulin\ntuntevani tulikiven katkua nenässäni.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin! Jotakin tavatonta liikkuu ilmassa. Se on\ntotta! Minä tunnen sen niin selvästi.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Menin sitten konttoriin. Mikä erotus! Luulin\ntulevani johonkin kosteaan kellariin. Kirjurit istuivat pöytiensä\nääressä ilmeettöminä kuin vahakuvat. — Insinöörit seisoivat\npiirustuspöytiensä luona ja mittailivat — vain mittailivat. Ei mitään\njännitystä, ei kiihkoa. — Teki oikein hyvää vanhalle miehelle. —\nKirjurit vain mahtoivat kirjoitella pelottavan paljon vääriä numeroita,\nkoska kuului alituista paperin raapintaa. Sen verran kai olivat\nhajamielisiä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Entä Ahti?\n\nHOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Istui pöytänsä ääressä kylmänä ja\nlevollisena. — Sellainen oli tuo keskus, jonka ympärillä kihisi ja\nkuohui. Eloton, väritön! Jääkylmä, harmaa virasto — numeroiden,\nsirkkelien ja viivottimien valtakunta!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ne ihmiset, jotka tuollaisen keskuksen ympärillä\nelävät ja tuntevat, toivovat ja luottavat — ne eivät koskaan saa\noikeutta siinä valtakunnassa. Eikö totta?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Tuskinpa vain. Veri ei kierrä numeroissa — eivätkä\nsydämet syki kuvioissa —. Tässä on kieroa — kieroa — (Nousee.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Meidänkö tehtaissamme?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Koko elämässä. (Kävelee.) Tuolla tehtaalla huomaa\nsen aivan selvästi. Siellä kuuluu jotakin kevätpuron tapaista, jonka\npitäisi kaikua —. (Pysähtyy). Mutta me olemme niin kovin huonokuuloisia.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Jos sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, niin miksi\nemme vastusta Ahdin menettelyä?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Minä olen vanha mies. Minä en tahdo sekaantua\ntähän taisteluun. Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseni irti\ntehdasosuudestani. — Erimielinen perhe taistelemassa tuota uutta,\nsuurta voimaa vastaan! Ei se käy! Laaja osakeyhtiö on ainoa. Siinä\nei ole mitään persoonallista. Silloin jäävät vastakkain numerot ja\ninhimillisyys. — Minä olen vastahakoisesti numeroiden puolella.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Miksi on taisteltava? Miksi ei sovinnolla —?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Elämä ei lahjoita —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.\n\nHOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta\nminä en tahdo olla siinä mukana —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti\ntästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle,\nkatselee ulos.)\n\nHOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi\ntulla liian jännittävää —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa\nlakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin\nerittäin huolettaisi — ellei —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle.\nSitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren\nkupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen\ntovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —!\nKuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa,\nniin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Emme.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri\nerästä henkilöä —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Ketä?\n\nANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva\nkauppaneuvoksetarta.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan\nhäntä —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada\ntietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä\nvaikuttimena —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee.\nJumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en\nmistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on\ntekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.\n\nANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee\nlevollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos\nKarila.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän\nnimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa —\nmuistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei\nhevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra\nAlhoranta. (Menee vasemmalle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra\nAlhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse\nistua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää\nneuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut\noikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)\n\nSVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen\ntärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin\nnykyään kovin tiukalla.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te\nolette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —\n\nSVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua —\nkiirehtinyt sitä —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?\n\nSVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!\n\nSVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen\nmiehenä — herra Alhoranta.\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette\nnainen.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata\nsanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.\n\nSVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä toimin sellaisten lakien mukaan —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.\n\nSVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua\nyhtä ja toista. (Äänettömyys.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta —\nkaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan\n— sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?\n\nSVANTE ALHORANTA. En tiedä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?\n\nSVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen\nvuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun —\nvaltatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille\ntuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä\ntapahtui —\n\nSVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon\nunohtunut —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?\n\nSVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat\nasettua teidän tuomariksenne.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra\nAlhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi\nhetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni.\nTeidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne —\nkaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista\nsiitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin\njuuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee\nväärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille\nvielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!\n\nSVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa.\nMinun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten —\nnuoruudentapahtumain kanssa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte\njyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne!\nMinun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie\nminua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän\näänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua\nkuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä\nuskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.\n\nSVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole\naskeltakaan ottanut — kostaakseni teille!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin\ntäytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin\nlähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos\nminä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin\nnyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen\nhopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti\n— että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin.\nÄänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt —\noh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka\npaljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante\nAlhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti\notsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut\nja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh,\nniin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan\nunohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua\nniin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi\nminulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän\nonnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se\nrunsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan\nhyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen\naatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu\nhiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko\nsammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!?\n(Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä\ntarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi\nhän lähti? (Ummistaa silmänsä.)\n\nSVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.\n\nSVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini\n— minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut\nhänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun\nkanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin —\nniin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen.\n(Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta\nseisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin\noli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin —\nmatkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin\nkuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte —\nvihityt. — Siinä pääasiat —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)\nKirous — kirous hänelle!\n\nSVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?\n\nROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!\nOi, Jumalani!\n\nSVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni\npaljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus —\nonhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —\n\nSVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.\n\nSVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on\ntäytynyt käydä —\n\nSVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa\nhänet sohvalle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante\nAlhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä\nkuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain\n— ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja\nMargareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme\n— ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta\nnyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! —\nRakastitko sinä silloin Margaretaa?\n\nSVANTE ALHORANTA. Rakastin.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?\n\nSVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?\n\nSVANTE ALHORANTA. Niin — silloista. (Äänettömyys.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo kävi eilen kuulemassa sinun esitelmiäsi —\n\nSVANTE ALHORANTA. Niin kävi.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ja sinä tapasit hänet.\n\nSVANTE ALHORANTA. Niin. —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon —\nsinusta.\n\nSVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja\nihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —\n\nSVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy,\najattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa\nhäntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani —\nonnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —\n\nSVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta!\n(Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin\ntänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät\nminussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko\nolennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!\n\nROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle,\nhymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä\ntehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! —\nMinä luotan sinuun.\n\nSVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun\nnäköisesi ja luonteisesi.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.\n(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.\n\nSVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo\nyhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella —\nkatseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi —\nSvante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.\n\nSVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle\nhyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun\nliehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti,\nkatselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante\nAlhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti\nperäovea kohti.)\n\nVELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään,\npysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! —\nYksin —? Oletteko tavannut äitiä?\n\nSVANTE ALHORANTA. Olen.\n\nVELLAMO. Missä äiti on?\n\nSVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan\nitseänsä matkalle.\n\nVELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?\n\nVELLAMO (hajamielisenä). Minun pitää ensin — (Aikoo oikealle.)\n\nSVANTE ALHORANTA. Sallikaa minun ensin sanoa teille hyvästi!\n\nVELLAMO (pysähtyy). Anteeksi! — En minä sitä —. Minä en — tiedä —\n\nSVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —.\n(Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —\n\nVELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?\n\nSVANTE ALHORANTA. En.\n\nVELLAMO. Kuka sitten?\n\nSVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.\n\nVELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?\n\nSVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.\n\nVELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).\nKiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.\nMinulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.\n\nSVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?\n\nVELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa,\nettä olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun\npäästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä\nkaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja\nkuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin\nkauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä\nettä ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta\nkuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia,\nmietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta —\nheräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?\n\nSVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut\nteille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!\n\nVELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee,\nvilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia —\nkuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat\nuusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän\nsatuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt\n— minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut\nverho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista\n— piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä\nvarten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä\nolen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää,\nrohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan\nminä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?\n\nVELLAMO. Niin.\n\nSVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!\n\nVELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen\nmailmaan?\n\nVELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?\n\nSVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän\nvaltakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.\n\nVELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan\nhyväntekeväisyyttä —\n\nSVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan\nalttarilla. Se synnyttää pahaa.\n\nVELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?\n\nSVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen\nvoidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen —\nja oltava yksi heistä!\n\nVELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat\nkätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä\nolen teidän opetuslapsenne — eikö totta?\n\nYÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin\ntakkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!\n\nVELLAMO. Yövartijako? — No?\n\nYÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —.\n(Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte —\ntällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —\n\nVELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän\ntarvinnut —. (Yskii.)\n\nVELLAMO. Jos minulla vain — (Hakee taskustaan.)\n\nSVANTE ALHORANTA. Virvatulitusta!\n\nVELLAMO (katsahtaa Svante Alhorantaa, ymmärtää hänen tarkoituksensa,\nmutta tulee neuvottomaksi, mitä pitäisi tehdä; keksii vihdoin). Ellette\nole vielä syönyt päivällistä, niin olkaa hyvä ja menkää keittiön\npuolelle — minä sillä aikaa —\n\nYÖVARTIJA VARIS (katselee äkäisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli? Mikä\nsana se oli? Sekö se teki tenän? Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä\nkoko sanasta —\n\nVELLAMO. Menkää nyt, hyvä yövartija, jos —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Äitinne ei käskenyt minua tänään menemään, vaan\ntulemaan. — Minä olen, nähkääs, tehnyt pieniä kauppoja — ja —\ntällaisena kapitalistisen sortovallan aikana eivät pienipalkkaisen\ntyömiehen rahat oikein tahdo riittää —\n\nVELLAMO. Mitä kauppoja te olette tehnyt?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Kun meidän Laina nyt näkyy pystyvän ja kelpaavan\njohonkin — ja kun hän on käynyt — paljain jaloin — sukulaisissaankin\n— niin — päätin minä uhrata viimeiset pennini —. (Yskii.) Rikkaista\nsukulaisista minulla on ollut aina hyvä käsitys — ja _isän_\nnimellisenä  —\n\nVELLAMO. Mitä nyt sitten olette tehnyt?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Ostin Lainalle kengät —\n\nVELLAMO. Tekö ostitte?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Niin — velaksihan ne piti hankkia — ja sentähden —\nmaksamisapuahan minä — kun kerran tyttö käy teidän hommissanne —\n\nVELLAMO. Te valhettelette, yövartija —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Topp! (Svante Alhorannalle.) Tässä näette millaista\nsortopolitiikkaa —\n\nVELLAMO. Minä käyn ensin Lainan luona. Minä en usko teitä.\n\nYÖVARTIJA VARIS. Ei meitä köyhiä koskaan uskota. (Vetää takkinsa,\npovesta parin kenkiä.) Tässä minä näytän.\n\nVELLAMO. Mitä? Nuoko —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Eiköhän —! Minulla on kengistä tällainen käsitys.\n\nVELLAMO. Minä sanon teille vieläkin — te valhettelette!\n\nYÖVARTIJA VARIS (Svante Alhorannalle). Nyt näette itse tämän\nsortojärjestelmän —\n\nVELLAMO. Nuo kengät minä ostin eilen Lainalle — mennessämme\nihmisyyskouluun. Te olette ne anastanut häneltä. — Te riistätte\nvaimoltanne ja lapsiltanne kaikki, mitä näette. Te turmelette heidän\nelämänsä — viette hautaan oman perheenne. Inhottavaa!\n\nYÖVARTIJA VARIS. Hautaanko? (Nauraen ilkeästi.) Ei kultalintuja\nhaudata —! Minulla on Lainasta sellainen käsitys, että —\n\nVELLAMO. Menkää, mies! Menkää heti paikalla pois täältä!\n\nYÖVARTIJA VARIS (raa'asti). Kyllä minä menenkin. Minä voin sekä mennä\nettä tulla. — Minulla on vielä tultavaakin! Suuria asioita! Kaikki\nsamoille markkinoille!\n\nSVANTE ALHORANTA. Älkää uhatko! Ei teillä näy olevan siihen syytä!\n\nYÖVARTIJA VARIS (katsoo kiukkuisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli! —\nMinulla on sangen huono käsitys — virvatulista! (Menee ulos perältä\noikealle.)\n\nVELLAMO (hervahtaen). Uskomatonta!\n\nSVANTE ALHORANTA (lempeästi). Älkää sulkeko elämänne ovea! — Se\noli vain huuhkan huuto yöstä. Se ei saa masentaa! Päinvastoin — yhä\nkiihoittaa — suurempiin ponnistuksiin! Ajatelkaa, että hänkin voisi\nolla ihminen!\n\nVELLAMO. Voi, te ette tiedä — mikä hänet on — tuollaiseksi tehnyt!\n\nSVANTE ALHORANTA. Vaikutus — toisesta maailmasta — luullakseni. —\nSellaisia yövartijoita tulee sieltä paljon —\n\nVELLAMO. Aivan oikein — toisesta maailmasta. — Ei, ei! Ei masentua!\n\nSVANTE ALHORANTA. Se oli teidän ensimmäinen kiusauksenne. Niitä tulee\nvielä paljon — paljon.\n\nVELLAMO. Noinko mustia?\n\nSVANTE ALHORANTA. Mustempiakin — mutta myöskin kiiltävän valkoisia.\nHeidän lävitsensä ja — ylitsensä käy elämän tie.\n\nVELLAMO. Kaita tie —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Juuri se.\n\nHOVINEUVOS KARILA (tulee vasemmalta). Anteeksi — — Vai niin! Oletpa\nsinäkin jo tullut! — Minä alan tulla kovin levottomaksi. Kello on jo\npaljon yli kahdentoista, eikä —\n\nVELLAMO. Se on totta! Minä unohdin. — Sehän oli minun toinen\nilouutiseni. Lakkokomitea oli konttorissa, kun lähdin. Ei tule\nkokonaislakkoa — vain konehuoneella.\n\nAHTI (tulee perältä vasemmalta). No, sitä myöten on asia selvä! (Huomaa\nSvante Alhorannan.) Ah —?\n\nVELLAMO. Minun veljeni — herra Alhoranta! (Ahti kumartaa kylmästi,\njää paikalleen. Svante Alhoranta kumartaa lievästi, katselee tarkasti\nAhtia. Äänettömyys.)\n\nVELLAMO. Minä juuri kerroin näille herroille —\n\nAHTI. Niin — kokonaislakko on kartettu.\n\nHOVINEUVOS KARILA. Se on hyvä. Paljon kurjuutta estyi.\n\nAHTI (ivallisesti). Herra Alhoranta on kai asiasta eri mieltä? — Toisin\nkai te suunnittelitte?\n\nSVANTE ALHORANTA. Sillä tavalla kuin te luulette — en ole mitään\nsuunnitellut.\n\nAHTI. Jos on lupa tehdä johtopäätöksiä teidän kirjoituksistanne, niin\nkokonaislakkoon te niissä olette kehoittanut.\n\nSVANTE ALHORANTA. Olen koettanut valmistella mielipiteitä —\n\nAHTI. Sehän on sama asia. (Heittäytyy sohvaan.) Ette onnistunut?\n\nSVANTE ALHORANTA. Hedelmä ei ollut kypsä.\n\nVELLAMO (korjatakseen Ahdin epäkohteliaisuutta). Istukaa, hyvät herrat —\n\nAHTI. Niin tosiaankin! — Te tuotatte meille suuren ilon, herra\nAlhoranta, jos jäätte päivälliselle. Tällainen aamupäivä kannattaa\nvähintään yhdet — juhlapäivälliset.\n\nSVANTE ALHORANTA. Tämä päivä on todellakin synnyttänyt ainakin minussa\njuhlatunnelman — (Katsoo Vellamoa.) — aivan harvinaisen — (Valmistuu\nlähtemään.) — ja sentähden en tahdo pilata sitä — syömisellä. —\n(Tehtaan pilli puhaltaa kolme kiivasta vihellystä. Kaikki kuuntelevat\nhämmästyneinä ja liikahtamattomina.)\n\nAHTI (hypähtää ylös vihellyksien loputtua, kiivaasti). Mitä se\nmerkitsee?\n\nSVANTE ALHORANTA. Hedelmä on kypsynyt. (Kumartaa ja menee perältä ulos.\nVellamo seuraa häntä ovelle.)\n\nHOVINEUVOS KARILA. Mitä on tapahtunut? — Eikö asia ollut selvä?\n\nAHTI. Oli, oli! — Mikä jumalan nimessä on voinut saada aikaan tällaisen\nkäänteen?\n\nROUVA VUORENPÄÄ (tulee oikealta). Kuulitteko — lakko on alkanut?\n\nAHTI. Miksi ei kukaan soita konttorista —? (Juoksee vasemmalle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Minä kuulen aivan kuin meren aaltojen —\n\nHOVINEUVOS KARILA. Vellamo — avaa ovi! (Vellamo avaa oven. Kaikki\nkuuntelevat henkeä pidättäen. Kaukaisia ääniä kuuluu.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Ettekö kuule? Ihmisjoukon ääniä —! (Vellamo menee\nkuistille.)\n\nHOVINEUVOS KARILA. Jo minä sitä sanoin —! Ta, ta, ta! (Kävelee\nlevottomana.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Eno hyvä! Minä olen valmis matkalle. Lähdetkö\nkanssani?\n\nHOVINEUVOS KARILA. Lähden. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään\ntekemistä. (Painaa soittokellon nappulaa.) Minä käsken heti —\n\nVELLAMO (tulee kuistilta). Melua sieltä kuuluu — melua ja huutoja. —\nSinne täytyy lähteä — (Juoksee ottamaan hattuaan.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Odota nyt — Ahti on telefoonissa! (Anni tulee.)\n\nHOVINEUVOS KARILA. Käske heti valjastamaan minun ajopelini!\n\nYÖVARTIJA VARIS (syöksyy sisään perältä, ilman lakkia ja villin\nnäköisenä). Nyt ne markkinat tulivat — nyt ne tulivat! Mutta en minä\ntällaista tahtonut! Väärin minua syytettiin. Minä tässä olen syyttäjä!\nMinä — ja koko minun elämäni!\n\nHOVINEUVOS KARILA. Älä huuda, ihminen! Mitä on tapahtunut?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minä huudan — huudan — murhaajat — murhaajat! —\nTeistä on kaikki lähtenyt! Teistä! Teistä on tämä alkujuurta! Teistä!\nYksin teistä! — Vaimoni heittäytyi niskasululta koskeen minun lapseni\nkanssa —. (Ahti tulee.) Ja sinun lapsesi kanssa. Itsensä tappoi — ja\nmolemmat lapset — Lainan myöskin — kaikki kolme koskeen — koskeen —\nkoskeen —\n\nROUVA VUORENPÄÄ (seisoo jäykistyneenä paikallaan). Minun rikokseni —\n\nVELLAMO. Jumalan tähden — noinko hohtavan valkoisiakin — heidänkin\nylitsensäkö?\n\nHOVINEUVOS KARILA (puoliääneen). »Kuulkaa, kuinka haudat huutavat!»\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nUhmasaaren paviljonki. Jotenkin pimeä. Perällä on lasiovet, mutta\npuiset ulko-ovet sulkevat valon. Ikkunain edessä on valon peittävät\nverhot. Muutamia kapeita valoviiruja tunkeutuu sisään oven ja\nikkunoiden raoista.\n\nHiljainen kosken kohina kuuluu. (Kosken kohinan kuuluminen ei ole\nvälttämätöntä.)\n\nKeskilattialla on iso pöytä, jolla on kukkamalja, täynnä ruiskukkia\nja päivänkakkaroita. Molemmilla etualan seinustoilla, ikkunain alla,\nsohva. Seinillä muutamia tauluja ja harjoitelmia. Tuoleja siellä\ntäällä. Nurkassa mallijalusta ja maalausteline, jolla on Lainan\nvastamaalattu kuva. Toisessa nurkassa pienempi pöytä.\n\nUlkoa kuuluu askeleita — avain työnnetään lukkoon — ulko-ovet avataan,\nja kirkkaan kesäpäivän valotulva syöksähtää sisään.\n\nTaustan muodostavat melkein vedetön koski, vesiruuhi ja korkeat\nharjanteet. Taivas näkyy ainoastaan koskenniskan kohdalta.\n\nPutouksen alainen virta ulottuu aivan paviljongin juureen. Ulompana\noven kohdalla on iso kivipaasi.\n\n(Koski voidaan kuvitella näkyväksi myöskin perältä, oikealta, joten\ntaustana voidaan käyttää tavallista metsää.)\n\nKun ikkunaverhot on nostettu, nähdään vasemmalla tehdasrakennuksia,\noikealla jyrkkä kallioseinä.\n\nVellamo aukaisee ovet perällä ja tulee sisään Rouva Vuorenpään kanssa.\n\n\nROUVA VUORENPÄÄ (melkein kuiskaten). Mitä hän tuolla kalliolla seisoo —\ntuo Karpalosuon vaari?\n\nVELLAMO. Hän on kai siitä katsellut uponneitten etsimistä. (Vetää ylös\nikkunaverhoja, mutta jättää vasemmanpuolisen, lähinnä parrasta olevan\nverhon vetämättä.) Täällähän on kukkiakin! — Tule istumaan tänne pöydän\nääreen, äiti! — Anni on lähettänyt tänne ruiskukkia ja päivänkakkaroita.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (tulee hitaasti pöydän luo, istuutuu raskaasti). Miksi\net avannut tuota?\n\nVELLAMO. Siitä näkyy kansanjoukko — tuolla rannalla — jossa — uponneet\novat.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Älä estä valoa! — Aukaise viimeinenkin ikkuna!\n(Vellamo menee aukaisemaan.) Mitä tekee kansa siellä?\n\nVELLAMO. He seisovat äänettöminä uponneitten ympärillä. ( Äänettömyys.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että heillä oli kovinkin suuri kurjuus?\n\nVELLAMO. Kyllä kai.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Eikä minun käteni ulottunut sitä lieventämään —\n\nVELLAMO. Yövartija oli sinun ja heidän välillä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Yövartija — niin.\n\nVELLAMO. He näyttävät kuuntelevan — joku puhuu siellä —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kuolema puhuu. — (Nousee, katselee perälle.) Ah! Minun\nkoskeni — noin ehtynyt! (Kääntyy alas.) Minun koskeni — jonka piti niin\npaljon suurta elämän iloa synnyttämän! Nyt sen raunioilla on tuskaa\nvain — ja sääliä.\n\nVELLAMO. Ja iloa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Kuinka voit niin sanoa?\n\nVELLAMO. Minusta tuntuu siltä —\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo!\n\nVELLAMO. Tällaisena hetkenä ei kansa voi tuntea tuskaa eikä sääliä —\nvielä vähemmin sääliä.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (ihmetellen). Mitä sitten?\n\nVELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa\neteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon —\nhämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —\n\nVELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita\nihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?\n\nVELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.\n\nROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! —\n(Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan\nparempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu\ntaas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää\nkääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan,\npysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.)\nIstuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat\nsohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää\ntoisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —\n\nVELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia\nvaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante\nAlhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on\nvähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin\nsellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa\nsentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä\ntapahtuisi.\n\nVELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!\n\nROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään\nliikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei\nvielä ole loppunut.\n\nHOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta!\nHevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?\n\nROUVA VUORENPÄÄ. Olen.\n\nHOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan,\nmutta Margareta arveli —\n\nVELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.\n\nHOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo!\nMuista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) —\ntäällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot\neivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon\nnäkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.)\nEhkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi\nVellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta\nkääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin\nkatolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle —\nUhmasaaren lipun! Vedätkö?\n\nVELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)\n\nHOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva\nVuorenpäälle.)\n\nROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun\nliehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven\nulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri\nhuonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen\nikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet\ntaskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös.\nTulee sitten sisään.)\n\nAHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?\n\nVELLAMO. Ahti!\n\nAHTI. Niin, niin! Sinä olet heidän puolellaan, sinä! Sen kyllä olen\nhuomannut. Kaikki, mitä he tekevät, on tietysti kaunista, esteettistä —\n\nVELLAMO. Minä en ollenkaan ajattele heitä siltä kannalta.\n\nAHTI. Miten sitten? Voitko selittää tuon hävyttömän ulvomisen —\nkuolleitten ääressä?\n\nVELLAMO. Tuskin — sinulle.\n\nAHTI (terävästi). Niinkö? Et minulle? Miksi et?\n\nVELLAMO. Sinä et sitä ymmärtäisi.\n\nAHTI. Onko se niin peräti järjetöntä?\n\nVELLAMO. He eivät näe siellä kuolemaa. He näkevät elämän. (Ahti\nhymähtää ylenkatseellisesti.) Sanoinhan, että sinä et sitä ymmärrä.\n\nAHTI (pysähtyy uhkaavana Vellamon eteen). Yhden asian minä varmasti\nymmärrän.\n\nVELLAMO. Minkä sitten?\n\nAHTI. Että sinä olet narri! Sinä, äitisi ja tuo hupsu kaivonkatsoja!\nNarreja kaikki! — Muut tekevät teille kultaa! Te saatte monta kymmentä\ntuhatta vuotuisia tuloja, joista teillä ei ole muuta vaivaa kuin nimen\nkirjoittaminen rahoja nostaessa — mutta —\n\nVELLAMO. Niin — me olemme narreja!\n\nAHTI (kohottaa ääntään). — Mutta se on teidän mielestänne epämukavaa —\nmenettämisestä on liian paljon vaivaa — tuloja pitää vähentää, heittää\nhukkaan — tuolle päättömälle laumalle —\n\nVELLAMO. Ei vähentää! Kaikesta on päästävä!\n\nAHTI (hämmästyy). Mitä? — Mitä sinä ajattelet?\n\nVELLAMO. Älä kysele minulta! En minä osaa nyt vastata. — (Pyyhkii\notsaansa.) Minä kyllä selitän sitten myöhemmin! On tapahtunut niin\npaljon —\n\nAHTI. Minä en tahdo tietää mitään sinun tapahtumistasi. Ne eivät\nole minkään arvoisia. Mutta sinun omaisuutesi on jonkun arvoinen! —\nHovineuvos mainitsi, että sinulla on jonkunlaisia aikeita sen suhteen.\nMihin aiot sen panna?\n\nVELLAMO. Oh, en tiedä vielä! —\n\nAHTI. Aiotko jättää sen tehtaaseen?\n\nVELLAMO. En koskaan — en!\n\nAHTI (tiukasti). Mihin sitten?\n\nVELLAMO. Sanoinhan jo, etten ole ehtinyt ajatella sellaisia\nsivuseikkoja.\n\nAHTI. Sivuseikkoja! — Tiedätkö, mikä tuo sivuseikka on? Se on sinun\npääasiasi. Jos tuo pääasia otetaan pois, niin mitä luulet jäävän\njäljelle? (Viittaa vasempaan ikkunaan.) Kas tuonne! Tuolla on\nsadoittain sellaisia, jotka ovat ilman noita sivuseikkoja. Mutta he\npyrkivät kaikin voimin omistamaan niitä. He varastavat, tappavat ja\nkuolevat — omaisuuden tähden.\n\nVELLAMO. He eivät taistele suurien omaisuuksien puolesta, vaan niitä\nvastaan.\n\nAHTI. Siksi, että omaisuus ei ole heidän.\n\nVELLAMO. Sitä et saa sanoa! Tiedäthän, että heillä ei ole toimeentuloa.\n\nAHTI. Mutta he tahtovat saada toimeentulon — eikö niin?\n\nVELLAMO. Niin.\n\nAHTI (ivallisesti). Sinulla on toimeentulo, mutta sinä tahdot päästä\nsiitä. Huomaatko ristiriitaa?\n\nVELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä\nen ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin\npannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla\nkuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: —\nKas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt\ntyötä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä\nsairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää —\ntiedätkö?\n\nAHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.\n\nVELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! —\nKatso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen\nei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.\n\nAHTI. Ja aiot —?\n\nVELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse\nelättää itseäni.\n\nAHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et\nonnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu!\nEdes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!\n\nVELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat\nalaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!\n\nAHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?\n\nVELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo\nsanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee\nkatselemaan ikkunasta.)\n\nAHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken\nkylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja!\nYhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot,\nja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi\n— ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen\npäähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy\nnopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.\n\nVELLAMO. Mutta ei kokoamasta —?\n\nAHTI. Ei — tietysti!\n\nVELLAMO. Hyvinpä on suojattu! — Mutta jos sellainen laki on olemassa,\nniin se on väärä ohje — ja väärissä ohjeissa on aina joku takaportti.\n\nAHTI (uhkaavasti). Varo, että minun ei tarvitse niitä sulkea!\n\nVELLAMO (tulistuneena). Älä uhkaile minua! Sinä et kuitenkaan voi\nmitään! Minä tahdon kulkea omaa tietäni!\n\nAHTI (katsoo terävästi Vellamoa). Svante Alhorannan tietä!\n\nVELLAMO (hetken perästä). Niin — voitpa sanoa sitä vaikka — hänen\ntiekseen.\n\nAHTI (ivallisesti). Kun naiset ihastuvat aatteisiin, niin he aina\nunohtavat yhden seikan.\n\nVELLAMO. Minkä?\n\nAHTI. Että he ovatkin ihastuneita henkilöihin. (Vaanien.) Eikä minulla\nole sanottavasti myöskään herra Alhorantaa vastaan — hm!- Hän on\nkieltämättä etevä mies. Harvinaisen terävä kynä. Hänessä on tarmoa — se\non miehen paras avu. Hän toimii säälimättä. — Hänen ainoa vikansa on\nvain se, että hän toimii huonon asian palveluksessa. — En ihmettele,\nettä olet huomannut hänet. — (Odotettuaan hetkisen vastausta.) Hän\nmyöskin on — huomannut sinut. (Vellamo kääntyy hieman poispäin.)\nOlisihan vallan ihmeellistä, ellei hän olisi nähnyt sinun ympäristöäsi.\n(Viittaa tehtaille päin.) Kukkiihan se jotenkin uhkeasti! — Pitäisi\nkelvata mehiläiselle kukan — korresta he eivät välitä. — (Huomaa kukat\npöydällä, ja ottaa maljakosta yhden päivänkakkaran.) Kas tuossa! —\nMinä halveksin vertauksia, mutta — (Naurahtaa.) — otahan tuo! (Antaa\nkukan Vellamolle.) Se on kaunis — eikö niin? (Nypistää kukan varresta\nlattialle.) Tarjoapa sitä nyt mehiläisellesi! (Kuuntelee.) Hss! Lautan\nköysi vingahti. — (Menee katsomaan oikeanpuolisesta ikkunasta.) Herra\nAlhoranta! Todellako? (Katsoo merkitsevästi Vellamoa.) Vai niin? — Noh!\n(Hymähtää.) Samapa se! — Voimmehan ostaa kynän — mutta — ainoastaan\ntaittumattoman kynän — (Menee Vellamon luo.) — vain siinä tapauksessa,\nettä se taipuu — (Nauraa.) — Ei — korsi ei kelpaa — älä tarjoakaan!\n(Ottaa korren Vellamon kädestä ja heittää pöydälle. Svante Alhoranta\ntulee oikealta, hämmästyy vähän nähdessään Ahdin ja Vellamon.) Kas vain\n— herra Alhoranta! — Minä en voi olla lausumatta hämmästystäni siitä\nerinomaisesta huomaavaisuudesta, jota osoitatte meidän perheellemme —\n\nVELLAMO (nopeasti). Hyvä, että tulitte, herra Alhoranta! — Nyt kun\näitini on matkustanut, niin —\n\nSVANTE ALHORANTA. Onko hän matkustanut?\n\nVELLAMO. Äsken juuri — kaupunkiin.\n\nSVANTE ALHORANTA. Vai niin! Sitten ehkä —\n\nAHTI (viittaa kädellään istumaan). Ellei teillä ole mitään vastaan,\nniin pyytäisin käyttää tilaisuutta hyväkseni —ja — keskustella vähän\nkanssanne.\n\nSVANTE ALHORANTA (luo silmäyksen Vellamoon). Palvelukseksenne!\n(Istuutuu pöydän ääreen. Ahti istuu toiselle puolen pöytää. Vellamo\nmenee levottomana ovelle, josta seuraa keskustelua.)\n\nAHTI. No, te voititte. Saavutitte näennäisen voiton. — Tiedätte kai\n— paremmin kuin minä — että tämä ei ole ensimmäinen lakko — tällä\nteollisuuden alalla — jonka nähtävästi olette ottanut erikoisalaksenne —\n\nSVANTE ALHORANTA. Minun erikoisalani on koneinsinöörin —\n\nAHTI. Vai niin? (Kohteliaammin.) Anteeksi, että en tietänyt sitä!\nHm! Niin — minä aioin vain sanoa, että aivan perätysten on sattunut\nlakkoja juuri tällä alalla. Enkä sitä erityisesti ihmettelekään.\nMinä olen persoonallisesti sitä mieltä, että palkkaussuhteissa\nsietäisi — pitäisi tehdä muutoksia. Samaan suuntaan on lausuttu\nmyöskin yhdistyksessämme — tiedättehän — hm! — Mutta sitä ei ole voitu\ntoteuttaa. Ulkomainen kilpailu on meidän määrääjämme. — Luuletteko,\nherra — herra insinööri, että vielä on tulossa jokin lakko?\n\nSVANTE ALHORANTA. Siinä suhteessa en voi luulla mitään.\n\nAHTI. Minä arvelin, että jos sattumalta — olisitte kuullut. Asema\non nykyään sangen uhkaava. Olisi estettävä sen kärjistyminen. —\nYhdistyksemme on päättänyt ryhtyä työnsulkuun koko linjalla, jos vissi\nmäärä lakkoja puhkeaa. Tämä — meidän — oli viimeinen siinä määrässä. —\nYmmärrätte kai, minkälaisen hallan koko meidän teollisuutemme kärsii,\njos se joutuu pitkäksi ajaksi pois ulkomaisilta markkinoilta. Sentähden\n— koko teollisuuden etua silmällä pitäen — tulin ajatelleeksi — eikö\nsellaista suurta onnettomuutta voitaisi estää.\n\nSVANTE ALHORANTA. Ryhtykää keskusteluihin lakkokomitean kanssa!\n\nAHTI. Tyhmien ihmisten kanssa, jotka vain huutavat yhtä ja samaa! Siitä\nse ei valkene. — Ei! — Minä ajattelin keskustella teidän kanssanne.\n\nSVANTE ALHORANTA. Minun?\n\nAHTI. Niin.\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en ole valtuutettu. En voi mitään keskustella.\nKorkeintaan voin ilmoittaa lakkokomitealle, että haluatte puhutella\nheitä.\n\nAHTI. Ei, ei! Sitä en halua.\n\nSVANTE ALHORANTA. No, sitten — (Nousee.)\n\nAHTI. Te ette siis tahdo estää työnsulkua?\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en voi sitä estää enkä edistää.\n\nAHTI (hillityllä raivolla). Hm! — Teillä on voimakas kynä —\n\nSVANTE ALHORANTA. Mikä minulla on?\n\nAHTI (pakottaa itsensä levolliseksi). Istukaahan nyt vielä! Minä\njohduin ajattelemaan — jos olette yhtä etevä insinööri kuin\nartikkeleitten kirjoittaja, niin — mutta istukaahan toki! (Svante\nAlhoranta istuu.) Oletteko huomannut kuinka paljon vettä meillä on\nkasattuna —? — Vettä. — (Saa äkkinäisen päähänpiston, hypähtää ylös\nja menee perälle katsomaan koskeen päin, kääntyy takaisin, katsoo\nuhkaavasti Svante Alhorantaa ja Vellamoa, pyyhkii otsaansa ja koettaa\npäästä entiseen tasapainoon, puhuu nopeammin ja epätasaisesti.) Olette\nkai nähnyt, että nousu on jo — padon reunoihin asti. — Jos tulee\ntyönsulku — paljon väkeä joutuu kurjuuteen — olen ajatellut erästä\ntoista — teollisuushaaraa — rakentaa uutta tehdasta — ja te olette\nepäilemättä etevä insinööri — kirjoituksistanne päättäen —\n\nSVANTE ALHORANTA (hymyilee). Niistä tuskin voi päättää —\n\nAHTI (halliten taas itsensä, hymyilee). Ei, ei! Eipä tietenkään.\nMutta niistä voi päättää miehen. (Istuutuu.) Ja uutta tehdaslaitosta\nperustettaessa tarvitaan kaikki avut —\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte?\n\nAHTI. Tarjoan teille edullisen paikan — sangen edullisen. Tiedättehän,\nettei missään kyky maksa niin paljon kuin liikealalla. — Ja jos\ntahdotte, niin voitte päästä liikkeen osakkaaksi edullisilla ehdoilla —\nerittäin edullisilla ehdoilla —\n\nSVANTE ALHORANTA (nousee). Minä —\n\nAHTI (nousee). Älkää sanoko vielä mitään! Älkää tehkö mitään nopeita\npäätöksiä! Ajatelkaa ensin mitä etuja minun ehdotukseni tarjoaa! —\nKeskustelkaa ensin Vellamonkin kanssa! Hän on myöskin tehtaan osakas.\n— Minun täytyy mennä katsomaan tuota niskasulkua. Varaluukut ovat\nnähtävästi kiinni — koko laitos voi murtua. (Naurahtaa.) Ja silloin\nhukka perii tämän Alhosaaren. — Teistä voi tulla merkitsevä mies\ntehtaalle. — Vellamon osuus on suurin — lähinnä minua. Näkemiin —\nherra insinööri! Toivoakseni tapaan teidät täällä hetken perästä. —\n(Ottaa hattunsa ja menee perälle.) Ajattelepas, Vellamo — mikä hauska\nyhtiö on tekeillä — uusi tehdas —! Sitten saat sinäkin ajaa\nmielikuviasi mielin määrin. Harkitsehan asiaa tarkoin — herra\nAlhorannan kanssa! Odottakaa täällä! (Menee oikealle.)\n\nVELLAMO (tulee alas Svante AIhorannan luo). Mikä tuo oli?\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä arvelette?\n\nVELLAMO. Viettelys! Kiiltävän valkoinen —\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.\n\nVELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka\nte ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne,\nettä te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki\nmyöskin — luulen.\n\nSVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?\n\nVELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä.\n— (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se\nmuistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä\nuskon. — Mutia siihen toiseen —\n\nSVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?\n\nVELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään\non. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät\ntalleissa.\n\nSVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.\nSentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —\nIhmisyyteen on vaikea uskoa!\n\nVELLAMO. Miksi?\n\nSVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.\n\nVELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.\n\nSVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan\nsitä huutoa ymmärtämään.\n\nVELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!\n\nSVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa\non valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen\nlunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte\nheidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä\nvalitukselle.\n\nVELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita\non jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! —\nJumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava\njokaisesta tuuman alasta!\n\nSVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)\nTeidänkö maalaamanne?\n\nVELLAMO. Niin.\n\nSVANTE ALHORANTA. Saanko nähdä —? (Menee katsomaan kuvaa.)\n\nVELLAMO. Ahti on hänen isänsä.\n\nSVANTE ALHORANTA (hämmästyy). Veljenne —?\n\nVELLAMO. Laina-pikulla oli aivan teidän silmänne. Sentähden tunsin\nteidät heti.\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?\n\nVELLAMO. Ja Ahdin silmät. Ettekö tunne?\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä —\n\nVELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.\n\nSVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin,\njääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle\nseinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla.\nUhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan\nihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin\nuskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin\nsilloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.)\nKun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo\ntapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii\nminulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) —\nniin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä.\n— Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän\nonnea — mutta —\n\nVELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?\n(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)\n\nANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.\n\nVELLAMO. Kirje — keneltä?\n\nANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun\nliehuvan —\n\nVELLAMO. Lipunko?\n\nANNI. Paviljongin katolla.\n\nVELLAMO. Vai niin! Hyvä on! Kiitos vain! (Anni menee oikealle.)\n\nVELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä\nomituista!\n\nSVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?\n\nVELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee\ntakaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —?\n(Hämmentyy, lukee uudestaan.)\n\nSVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa?\n(Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan\nsuoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan\nensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin\nkesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun\nluokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. —\nHämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen\npöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?\n\nVELLAMO. Mistä äiti tiesi —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan\ntänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset\njäähyväiset.\n\nVELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?\n\nSVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.\n\nVELLAMO (hämillään). Näinkö —?\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän\nminäkin jo ole maksanut lunnaitani?\n\nVELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta\n— tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee\nsohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä sanoin jotakin hyvin kömpelöä —\n\nVELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin\nsanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi,\nhyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön\nrakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä,\nmitä minä ajattelen —!\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.\n\nVELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta\n— meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee\nvilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää\näitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi,\nhänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa\n— matkustakaa — minä rukoilen teitä.\n\nSVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.\n\nVELLAMO. Pahastuisi —?\n\nSVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella\nseisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon\nkirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää\nnäe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut.\n— Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän\nseisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja\nnäkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi\nnimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina.\nSiinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi\nsiiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä\npettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin\nhänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni\n— niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on\nvoinut tulla. (Ojentaa kätensä.)\n\nVELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?\n\nSVANTE ALHORANTA. On — kaikki.\n\nVELLAMO. Sitten —\n\nAHTI (tulee oikealta synkkänä ja kylmänä). No, oletteko ajatelleet\nuutta osakeyhtiötä? Mitä tuumitte uudesta tehdas-suunnitelmastani,\nherra Alhoranta?\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä olen tälle koskelle kerran suunnitellut sammon,\nmutta minä rakentelin silloin hiekalle. Minä en enää suunnittele —\nsellaisia.\n\nAHTI. Tekö olette? Milloin?\n\nSVANTE ALHORANTA. Teidän isänne kanssa —\n\nAHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä\nen tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —\n\nSVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.\n\nAHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että\nminä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.\n\nAHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän\nseikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo\nlähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti\ntiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti\noikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan\nkatsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?\n\nSVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en\nymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —\n\nVELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla\ntäällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on\nkahdenkeskistä, niin —\n\nSVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.\n\nAHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!\n\nVELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!\nMinulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra\nAlhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään\nensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)\n\nAHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai\nkohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun\ntäytyy lähteä. —\n\nVELLAMO (äkisti). Minne?\n\nAHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä\nsinä kuljet?\n\nVELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.\n\nAHTI. Varmasti?\n\nVELLAMO. Varmasti!\n\nAHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia\nettä hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te\nolette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.\n\nVELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?\n\nAHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.\n\nSVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?\n\nAHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on\nhukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta\nkääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka\non pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)\n\nVELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan\nkahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa\nvaroittaessaan meitä hänestä.\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?\n\nVELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää\nsen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!\n\nSVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?\n\nVELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet\nteidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?\n\nVELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!\n\nSVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?\n\nVELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti\nvasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka\nsiellä on?\n\nSVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?\n\nYÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä\ntee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni\nhänestä —\n\nVELLAMO. Insinöörikö?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minä seurasin häntä tänne — salaa. Minä tahdoin nähdä —\n\nSVANTE ALHORANTA. Älkää tuhlatko sanoja! Jos almuja tahdotte, niin —\n\nYÖVARTIJA VARIS (kiivaasti). Ei, ei! Ei almuja! (Vähän nolostuen.)\nTe ette sitä ymmärrä — mutta minulla on nyt sellainen käsitys.\n(Koruttomasti.) Tämä tuli kuin ukkosenilma minun niskaani. Kaikki\nsamoille markkinoille. — Tuolla he nyt makaavat kolme. Minä seisoin\nrantaäyräällä ja katselin. Minä en uskaltanut mennä kansan joukkoon.\nMinun mielestäni he olivat kaikki sydämen ihmisiä — ja kun minun\nsydämettömyyteni oli syynä kaikkeen — niin — niin minä vain katselin\nkaukaa — ja kuuntelin. — Minä sain sellaisen käsityksen, että nuo\nvainajat olivat kaikkien hyväntekijöitä. Heidän kuolemansa synnytti\nkatkeran kiihkon ja kiihko synnytti lakon — rohkaisi epäröivät mielet.\nHeille pidettiin kauniita puheita — heille juhlittiin..- He olivat\nuskaltaneet silloin kun muut epäilivät ja pelkäsivät. — Heitä pidettiin\nsankareina ja riemuittiin. Minä en sitä oikein ymmärtänyt — mutta se\nvaikutti kovin lujasti — minä itkin. Muut huusivat riemuhuutoja — minä\nvain itkin. — Mutta eihän minun tätä pitänyt — enhän minä sitä varten\ntullut —\n\nVELLAMO. Te mainitsitte insinöörin —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Niin — minä tapasin hänet tuolla niskasululla. —\nMinulla oli niin kuuma, niin kauhean kuuma — minun täytyi mielestäni\npäästä heidän seuraansa — kosken kuohuihin.\n\nSVANTE ALHORANTA. Puhutteliko hän teitä?\n\nVELLAMO. Mitä hän sanoi teille?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Hän puhui padosta ja lakosta ja kosken tyhjentämisestä\n— ja käski minun aukaista varaluukut. — Minä olisin sen tehnyt ilman\nmuuta — olisinhan itsekin päässyt suurempiin kuohuihin — samoille\nmarkkinoille — mutta —\n\nSVANTE ALHORANTA. No?\n\nVELLAMO. Miksi ette tehnyt —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Hän lupasi minulle siitä rahaa — paljon rahaa — mutta\nkielsi kuoleman uhalla tekemästä sitä vielä — sanoi antavansa merkin\ntuolta mäeltä. — (Viittaa oikealle.) Silloin syntyi minussa eräs\najatus —\n\nVELLAMO (jähmettyneenä). No — mikä?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Antakaa anteeksi, jos sen sanon. Minä en ole ollut\nkoskaan parempain ihmisten kanssa tekemisissä muulloin kuin —\n\nSVANTE ALHORANTA. Muulloin kuin —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. — rikoksissa — ja ainoastaan silloin on maksettu\npaljon rahaa. Minä en tahtonut enää rikoksia — minä seurasin hänen\njälkiänsä — minä tahdoin nähdä hänen toimensa — ja — mutta hän sanoi\nkai teille, että lähtisitte pois täältä — (Katsoo koskeen päin.)\n— sillä Svante Alhoranta (menee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan\nluo, katsoo ulos, vavahtaa hiukan, mutta pysyy sitten levollisena).\nUskotteko, että paviljonki on vaarassa, jos —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Menee kuin lastu — jos kaikki luukut avataan.\n\nVELLAMO (juoksee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, kiljahtaa). Hyvä\njumala! Lautta on poissa!\n\nYÖVARTIJA VARIS. Lautta —! (Syöksyy ulos oikealle.)\n\nSVANTE ALHORANTA (rauhoittaen). Virta on vienyt — köysi on katkennut —\n\nVELLAMO. Ei, ei, ei! Te ette nähnyt hänen silmiään!\n\nSVANTE ALHORANTA. Rauhoittukaa, Vellamo! Onhan kansa tuolla rannalla. —\n(Menee vasemman ikkunan luo. Torvilla soitetaan surumarssia.)\n\nVELLAMO (menee myös ikkunan luo). He lähtevät poispäin — eivät näe —\neivät kuule — kohina ja soitto —\n\nYÖVARTIJA VARIS (tulee sisään). Köysi on katkaistu — puukolla katkaistu\n— lautta mennyt —\n\nVELLAMO. Minä tiesin sen — minä tiesin sen! (Juoksee paadelle,\nheiluttaa hattuaan.)\n\nYÖVARTIJA VARIS. Älkää pelätkö! Luukut eivät aukaisematta aukea!\nOlenhan minä täällä —\n\nSVANTE ALHORANTA (yövartijalle). Mutta jos hän huomaa, että te ette ole\nniskasululla —\n\nYÖVARTIJA VARIS. Huudetaan kansaa!\n\nSVANTE ALHORANTA. He eivät kuule. He ovat lähdössä! Eikä se mitään\nauttaisi. Hän voi ehtiä ennen.\n\nYÖVARTIJA VARIS (nopeasti vasemman ikkunan luo). Virta on kapea ja\nheikko — minä vien sanan —\n\nSVANTE ALHORANTA. Miten?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minä yritän uiden — ja huudan koko tien —\n\nSVANTE ALHORANTA. Se on kuoleman tie. Ettekö pelkää —?\n\nYÖVARTIJA VARIS. Minä olen kurja — eikä kurja voi pelätä mitään, sillä\nhän voi kadottaa ainoastaan sen, jota hänellä ei koskaan ole ollutkaan\n— elämän. Se on minun käsitykseni. (Syöksyy ulos vasemmalle. Svante\nAlhoranta menee ikkunan luo.)\n\nVELLAMO. Yövartija ui nopeasti — he huomaavat. —\n\n    (Soitto taukoaa.)\n\nYÖVARTIJA VARIS (huutaa virralla). Apua, apua! (Kauhea rysähdys kuuluu\nkoskesta, ja hirveä kohina alkaa.)\n\nVELLAMO (parkaisee.) Jumala! (Syöksyy Svante Alhorannan syliin.) Sulku\non murtunut! Me olemme hukassa!\n\nSVANTE ALHORANTA. Niin — murtunut —\n\nVELLAMO. Ei, ei! Veljeni katse uhkasi kuolemaa. Hän sen teki! —\nArmahda, jumala! Me hukumme.\n\nSVANTE ALHORANTA. Ainoastaan kuolemme. Emme huku. Astinlaudaksi jäämme\nihmisten onnen portaille.\n\nVELLAMO (riuhtoo itseään irti). Eikä apua! En tahdo kuolla.\n\nSVANTE ALHORANTA. Rauhoitu! Tänne umpisolaan emme uppoa.\nHeittäytykäämme vapaaseen virtaan!\n\nVELLAMO (riuhtaisee itsensä irti, hurjana). Niin! Virtaan — virtaan!\n(Syöksyy perältä vasemmalle.)\n\nSVANTE ALHORANTA (nopeasti perälle, pysähtyy ovelle, voimakkaasti).\nTämä hirmutekosi kylvää tuhatkertaisen tappionne siemenen! Et huutoani\nnyt kuule, mutta kuulet kohta, kuinka hautamme huutavat. (Syöksyy ulos.)\n\n    Väliverho.\n\n\n\n"]